Kysymys reformatio in peius- eli huonontamiskiellosta osakeyhtiön hallituksen jäsenen korvausvelvollisuutta koskevassa asiassa.

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.5.2014 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 27.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pasi Lilja ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Juha Saarenvirta ja Johanna Jylhä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että kanne 26 500,43 euroa ylittävältä osin hylätään.

X Oy:n konkurssipesä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa tuomioistuimissa

1. X Oy:n konkurssipesä on käräjäoikeudessa vaatinut, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suorittamaan konkurssipesälle 41 121,21 euroa korkoineen. Kanteen mukaan A oli yhtiön hallituksen jäsenenä vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli ollut asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A oli vastoin osakeyhtiölain säännöksiä myötävaikuttanut siihen, että yhtiöstä oli jaettu varoja yhtiön vahingoksi. Kysymys oli yhtiön erityistilintarkastuksen selvittelytilille kirjatuista, pääosin luottokorttiveloituksista koostuvista eristä, joiden osalta kirjanpitoon ei ollut ollut liitetty selvitystä menojen yhteydestä liiketoimintaan.

2. A on kiistänyt kanteen ja todennut menojen kohdistuneen yhtiön liiketoimintaan. Hän oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti. A:n mukaan vahingonkorvausta tuli joka tapauksessa sovitella.

3. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa katsonut A:n toimineen hallituksen jäsenenä tuottamuksellisesti. Vaadituista 41 121,21 eurosta on 5 000 euron suuruinen luottokorttiveloituksiin liittyvä määrä käräjäoikeuden arvion mukaan liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Muilta osin selvittelytilillä mainitut varat oli nostettu vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Korvauksen sovittelulle ei ollut perustetta. Käräjäoikeus on tuomiossaan velvoittanut A:n suorittamaan asiassa aikaisemmin korvausvelvolliseksi tuomitun henkilön kanssa yhteisvastuullisesti konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.

4. A on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne hylätään 2 634 euron ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot 2 634 euron erää lukuun ottamatta olivat olleet liiketoimintaan liittyneitä kuluja.

5. Konkurssipesä ei ole valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Vastauksessaan se on vaatinut valituksen hylkäämistä ja todennut hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin 5 000 euron on katsottu liittyneen yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä on katsonut tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.

6. Hovioikeus on katsonut, että asiassa oli kysymys siitä, onko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin maksuvelvolliseksi velvoitetun toisen hallituksen jäsenen kanssa. Vaadittu määrä koostui hovioikeuden mukaan A:n ja muiden kortinhaltijoiden luottokorttiveloituksista sekä "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimisistä eristä.

7. Hovioikeus on arvioinut A:n itse käyttämän luottokortin veloitusten osalta hänen vastuutaan osakeyhtiölain varojenjakoa ja -palautusvelvollisuutta koskevien säännösten pohjalta ja katsonut hänen olevan velvollinen palauttamaan maksut. Muiden henkilöiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta hovioikeus on katsonut, että A on hallituksen jäsenenä velvollinen korvaamaan huolimattomasta menettelystään aiheutuneen vahingon. Perustetta korvauksen sovittelulle ei ollut. Muiden, yhteensä 9 620,78 euron suuruisten erien osalta ei hovioikeuden mukaan ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa.

8. Hovioikeus on tuomiossaan alentanut A:n maksettavaksi tuomitun määrän 31 890,61 euroksi korkoineen. Muilta osin hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

9. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään 26 500,43 euron ylittävältä osalta. A:n mukaan käräjäoikeuden hylkäämä 5 000 euron määrä on koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Sen sijaan hovioikeudessa hylätyksi tullut 9 620,78 euron määrä on liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin. A:n mukaan hovioikeuden olisi tullut vähentää mainittu summa käräjäoikeuden tuomitsemasta määrästä eikä alkuperäisen kanteen tarkoittamasta määrästä. Hovioikeuden menettely on ollut selvästi virheellistä ja johtanut huonontamiskiellon vastaiseen lopputulokseen.

10. Konkurssipesä on vaatinut valituksen hylkäämistä ja katsonut, että hovioikeuden vähentämään määrään ovat sisältyneet käräjäoikeuden vähentämät 5 000 euroa. Hovioikeuden ratkaisu ei ole huonontamiskiellon vastainen.

Kysymyksenasettelu

11. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, rajoittiko hovioikeuden tutkimisvaltaa reformatio in peius- eli huonontamiskieltona se, että käräjäoikeus oli ratkaisussaan hylännyt osan korvausvaatimuksesta ja olisiko hovioikeuden tullut korvausvelvollisuutta alentaessaan pitää lähtökohtana käräjäoikeuden tuomitsemaa määrää vai alkuperäistä kannevaatimusta.

Yleistä reformatio in peius– eli huonontamiskiellosta

12. Huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen (KKO 2011:109, kohta 20).

13. Huonontamiskiellon katsotaan olevan voimassa Suomessa, mutta sen tarkempi sisältö ja soveltaminen erilaisissa muutoksenhakutilanteissa on sääntelemättä ja oikeuskäytännön varassa. Riita-asiassa kiellon soveltaminen voi käytännössä tulla esille silloin, kun alemmassa tuomioistuimessa toinen osapuoli on voittanut asian osittain ja vain hän hakee tuomioon muutosta.

14. Korkein oikeus on aikaisemmassa oikeuskäytännössään katsonut muun muassa, että huonontamiskieltoa on arvioitava kunkin itsenäisenä pidettävän kannevaatimuksen osalta erikseen (KKO 1969 II 59). Mikäli alemman tuomioistuimen tuomiosta ei ole itsenäisenä pidettävän kannevaatimuksen osalta valitettu, tuomio ei voi tältä osin edes tulla muutoksenhakutuomioistuimen tutkittavaksi. Tällaisessa tilanteessa alemman tuomioistuimen tuomio saa myös osittaisen lainvoiman.

15. Toisaalta yhteen kannevaatimukseen voi liittyä useita osia tai eriä, joita ei voida kanteen oikeudellinen ja tosiasiallinen peruste huomioon ottaen pitää itsenäisinä kannevaatimuksina. Tässä tilanteessa huonontamiskieltoa on perusteltua arvioida kannevaatimusta kokonaisuutena tarkastellen ja ratkaisun lopputuloksesta käsin. Huonontamiskielto suojaa muutoksenhakijaa siltä, ettei ylempi tuomioistuin muuta ratkaisun lopputulosta hänelle epäedulliseen suuntaan. Merkitystä huonontamiskiellon kannalta ei ole sillä, miten alempi tuomioistuin on ratkaisunsa perusteluissa arvioinut itsenäisen kannevaatimuksen eri osatekijöitä.

16. Korkein oikeus toteaa, että tuomion perustelut eivät muutoinkaan saa sellaisinaan lainvoimaa. Tämä tarkoittaa sitä, että ylempi tuomioistuin voi muuttaa tuomion perusteluja, vaikka muutoksenhakija pitäisi muutettuja perusteluja itselleen epäedullisina.

Arviointi tässä tilanteessa

17. Käräjäoikeus on tuomionsa lopputuloksena hylännyt konkurssipesän vaatimuksen 5 000 euron osalta. Hovioikeus on A:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta muuttanut käräjäoikeuden tuomiota siten, että tuomion lopputulos on A:lle edullisempi kuin käräjäoikeuden tuomio olisi ollut. Hovioikeus ei siten ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota huonontamiskiellon vastaisesti, mikäli vertailun lähtökohdaksi otetaan kanteen kohteena ollut vaatimus kokonaisuudessaan.

18. Asiassa on kuitenkin arvioitava, onko käräjäoikeuden hylkäämää 5 000 euroon perustuvaa erää pidettävä siten itsenäisenä, että huonontamiskieltoa olisi arvioitava sen osalta erikseen riippumatta siitä, että hovioikeuden ratkaisu on kokonaisuudessaan ollut A:lle edullinen.

19. Korkein oikeus toteaa, että konkurssipesän kanne on perustunut A:n asemaan ja vastuuseen yhtiön hallituksen jäsenenä. Asiassa on ollut kysymys siitä, onko A rikkonut osakeyhtiölain säännöksiä siten, että hän on ollut vastuussa erityistarkastuksessa selvittelytilille kirjatusta liiketoimintaan liittymättömästä yhteensä 41 121,12 euron varojen käytöstä. Lisäksi kysymys on ollut siitä, onko A:n korvausvastuuta soviteltava.

20. Vaikka tämänkaltaisessa asiassa jokaista selvittelytilin tapahtumaa voidaan tarkastella erikseen, ne eivät tässä asiassa ole olleet erillisten kannevaatimusten kohteena. Kanteen menestyminen on riippunut siitä, onko A:n katsottava toimineen osakeyhtiölain velvoitteiden mukaisesti. Tässä arviossa merkitystä on selvittelytilin yksittäisten erien käyttötarkoituksen lisäksi A:n toiminnalla yhtiön hallituksessa yleisemmin. Myöskään käräjäoikeus ei ole eritellyt niitä 5 000 euroon sisältyviä tapahtumia, joiden se on arvioinut kuuluneen yhtiön liiketoimintaan, muutoin kuin tuomion perusteluihin sisältyvällä maininnalla, että kyseessä olevalta osalta luottokorttiveloitusten voidaan katsoa liittyneen yhtiön edustustoimintaan.

21. Korkein oikeus katsoo, että konkurssipesän kanteessa on ollut kysymys yhdestä kannevaatimuksesta. Hovioikeus ei ole rikkonut huonontamiskieltoa tuomiossaan, joka on kokonaisuutena arvioiden ollut A:lle lopputulokseltaan käräjäoikeuden tuomiota edullisempi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Ilkka Lahtinen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Lahtinen: Korkein oikeus lausunee seuraavan.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

X Oy:ssä oli suoritettu konkurssiasiamiehen toimeksiannosta erityistarkastus. Erityistarkastuksen selvittelytilin saldosta (187 854 euroa) tuli erityistarkastukseen kirjatun mukaan 41 121,21 euroa huomioida yhtiön lainasaamisena läheishenkilöiltään. Edellä kerrottu määrä oli koostunut pääosin luottokorttiveloituksista, joista ei ollut saatu erityistarkastuksessa selvitystä.

Luottokorttiveloitusten lisäksi selvittelytilille oli merkitty eriä, jotka oli nimetty "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimisiksi eriksi. Näiden viimeksi mainittujen erien osuus selvittelytilin edellä kerrotusta saldosta oli ollut 9 620,78 euroa.

Konkurssipesä on kanteessaan vaatinut, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa, joista ei ollut tehty selvitystä niiden käyttämisestä yhtiön liiketoimintaan. Kanteen mukaan A ja toinen henkilö olivat yhtiön hallituksen jäseninä osakeyhtiölain mukaisessa vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli asianmukaisesti hoidettu ja että yhtiön varoja oli käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. A ja toinen henkilö olivat ottaneet yhtiöstä varoja vastoin osakeyhtiölain säännöksiä ja myötävaikuttaneet siihen, että varoja oli yhtiöstä annettu yhtiön vahingoksi. Tämän vuoksi he olivat yhtiölle velkaa vaaditut summat.

A on kiistänyt kanteen. Kanteessa tarkoitetut varat oli käytetty X Oy:n liiketoimintaan. A oli toiminut hallituksen jäsenenä huolellisesti ja täyttänyt osakeyhtiölain mukaiset velvollisuutensa.

Käräjäoikeus on lausunut, että A:lla on osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n mukaisesti todistustaakka siitä, ettei hän ollut toiminut osakeyhtiölain vastaisesti ja katsonut, että A oli toiminut hallituksen jäsenenä huolimattomasti. Toisaalta käräjäoikeus on arvioinut, että luottokorttiveloitusten voitiin 5 000 euron osalta katsoa liittyneen X Oy:n liiketoimintaan. Sen sijaan muilta osin käräjäoikeus on katsonut, että kanteessa vaaditut varat oli nostettu yhtiöstä vastoin osakeyhtiölain säännöksiä. Näin ollen käräjäoikeus on velvoittanut A:n yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa maksamaan konkurssipesälle 36 121,21 euroa korkoineen.

A on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaatinut, että kanne hylätään 2 634 euroa ylittävältä osalta. Hänen mukaansa kaikki selvittelytilin menot olivat sanottua 2 634 euron erää lukuun ottamatta olleet liiketoimintaan liittyneitä.

Konkurssipesä ei ole valittanut käräjäoikeuden tuomiosta eikä myöskään käyttänyt sillä ollutta oikeutta vastavalituksen tekemiseen. Vastauksessaan hovioikeudelle konkurssipesä on kiistänyt A:n muutosvaatimukset, mutta todennut hyväksyvänsä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, että 5 000 euroa oli liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä on katsonut tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.

Hovioikeuden tuomioon kirjatun mukaan asiassa oli hovioikeudessa kysymys siitä, oliko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa. Hovioikeus on todennut vaaditun määrän koostuvan A:n ja muiden kortinhaltijoiden yhteensä 31 390,61 euron luottokorttiveloituksista sekä "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimisistä eristä.

Hovioikeus on arvioinut konkurssipesän kannetta yhtäältä A:n hallussa olleen luottokortin veloitusten osalta, toisaalta muiden hallussa olleiden luottokorttien veloitusten osalta sekä lisäksi muiden selvittelytilille kirjattujen erien osalta. Luottokorttiveloitusten osalta hovioikeus on katsonut, että A on osakeyhtiölain 13 luvun 4 §:n nojalla velvollinen palauttamaan yhtiölle hallussaan olleella luottokortilla tehdyt veloitukset ja osakeyhtiölain 22 luvun 1 §:n nojalla korvaamaan yhtiölle muiden hallussa olleilla luottokorteilla tehdyt veloitukset. Sen sijaan "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimisiä eriä koskien hovioikeus on hylännyt kanteen katsoen, ettei asiassa ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi tältä osin laiminlyönyt huolellisuusvelvollisuutensa. Hovioikeus on siten alentanut A:n konkurssipesälle yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa suoritettavan määrän 31 890,61 euroksi korkoineen.

A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että kanne hylätään 26 500,43 euroa ylittävältä osalta, koska hovioikeus ei ollut ottanut tuomiossaan huomioon sitä, että käräjäoikeus oli jo hylännyt konkurssipesän kanteen 5 000 euron osalta. Käräjäoikeuden hylkäämä 5 000 euron määrä oli koskenut nimenomaisesti yhtiön liiketoimintaan liittyneitä luottokorttilaskuja. Hovioikeuden hylkäämä määrä 9 620,78 euroa oli sen sijaan liittynyt muihin kuin luottokorttiveloituksiin.

Konkurssipesä on vaatinut valituksen hylkäämistä ja katsonut, että käräjäoikeuden vähentämä 5 000 euroa sisältyi hovioikeuden vähentämään 9 620,78 euron määrään.

Korkeimmassa oikeudessa on edellä kerrotun johdosta kysymys hovioikeuden menettelyn oikeellisuudesta ja siitä, onko hovioikeus voinut hylätessään kanteen "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimisiä eriä koskien hyväksyä kanteen siltä osin kuin käräjäoikeus oli sen luottokorttiveloituksia koskien 5 000 euron osalta hylännyt. Kysymys on siten reformatio in peius– eli huonontamiskiellosta.

Huonontamiskiellosta

Ratkaisussa KKO 2011:109 (kohta 20) on todettu, että huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen. Huonontamiskiellon katsotaan olevan voimassa Suomessa, mutta sen tarkempi sisältö ja soveltaminen erilaisissa muutoksenhakutilanteissa on sääntelemättä ja oikeuskäytännön varassa. Nykyään periaate voidaan päätellä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 2 §:stä. Kieltoa noudatetaan sekä säännönmukaisessa että ylimääräisessä muutoksenhaussa.

Huonontamiskielto liittyy muutoksenhakutilanteisiin, joissa tuomio on tullut vastapuolen osalta lainvoimaiseksi tämän tyydyttyä annettuun tuomioon. Muutoksenhakutuomioistuin tutkii alemman tuomioistuimen ratkaisun yleensäkin vain valituksessa vaaditussa laajuudessa ja vain valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedottujen seikkojen osalta (KKO 2011:109, kohta 21).

Ratkaisussa KKO 1969 II 59 on katsottu, ettei hovioikeus käräjäoikeuden velvoitettua A:n maksamaan B:lle palkkaa ja vuosiloman korvausta vähennettynä kuittaamiseen käytetyllä A:n saatavalla B:ltä, ja B:n yksinään haettua käräjäoikeuden päätökseen muutosta, olisi saanut alentaa käräjäoikeuden määräämää vuosiloman korvausta, vaikka A:n B:lle suoritettavaa kokonaismäärää korotettiin.

Oikeuskirjallisuudessa huonontamiskieltoa riita-asioissa on tarkasteltu siihen liittyen, riittääkö kiellon noudattamiseksi se, ettei asian lopputulos kokonaisuutena tarkastellen muutu muutoksenhakijan vahingoksi. Tältä osin oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että jos riita-asiassa esitetty vaatimus koostuu useammasta tili- tai laskuerästä, ei ole estettä muuttaa jotakin erää muutoksenhakijan vastapuolen eduksi, jollei tuomio muutu sen johdosta kokonaisuudessaan muutoksenhakijan vahingoksi. Jos sitä vastoin tuomiolla on ratkaistu useampia kanteessa esitettyjä itsenäisiä vaatimuksia, ei tuomion osittaista muuttamista muutoksenhakijan vahingoksi ole katsottu mahdolliseksi. Tuomio on saanut tältä osin lainvoiman, eikä sen muuttaminen siten ole enää mahdollista (ks. tältä osin Jyrki Virolainen, Reformatio in peius -kiellosta, 1977, s. 86 - 87, Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus II, 1977, s. 321 ja Antti Jokela, Hovioikeusmenettely, 2010, s. 294 - 296).

Arviointi tässä tapauksessa

Hovioikeuden tutkimisvaltaa koskevan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Tutkittavana on, onko ja miten käräjäoikeuden ratkaisua muutettava.

Käräjäoikeus on hylännyt kanteen 5 000 euron osalta katsoen, että sanotuilta osin luottokorttiveloitusten voitiin katsoa liittyneen X Oy:n liiketoimintaan. Konkurssipesä on puolestaan hovioikeudelle antamassaan vastauksessa ilmoittanut hyväksyneensä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin oli katsottu, että 5 000 euroa oli liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Konkurssipesä on katsonut tämän riittävän vastuun rajoittamiseksi.

Hovioikeuden tuomioon on edellä kerrotusta huolimatta kirjattu, että asiassa oli hovioikeudessa kysymys siitä, oliko A velvollinen maksamaan konkurssipesälle yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa yhteisvastuullisesti aikaisemmin tuomitun toisen henkilön kanssa. Hovioikeuden oikeudenkäynnin kohdetta ja tutkimisvaltaansa koskenut lausuma on siten ollut virheellinen.

Konkurssipesä on kanteessaan vaatinut, että A velvoitetaan yhteisvastuullisesti toisen henkilön kanssa maksamaan sille yhtiön varoista käytetyt 41 121,21 euroa, joista ei ollut tehty selvitystä niiden käyttämisestä yhtiön liiketoimintaan. Sanottu 41 121,21 euroa on kanteen mukaan muodostunut pääosin luottokorttiveloituksista. Kanteessa on vedottu A:n ja toisen henkilön asemaan osakeyhtiön hallituksen jäseninä ja katsottu, että he olivat asemansa perusteella vastuussa siitä, että yhtiön kirjanpito oli asianmukaisesti hoidettu ja yhtiön varoja käytetty liiketaloudellisten perusteiden mukaisesti. Kanteessa on myös katsottu, että A ja toinen henkilö olivat ottaneet yhtiöstä varoja vastoin osakeyhtiölain säännöksiä ja myötävaikuttaneet siihen, että varoja oli yhtiöstä annettu yhtiön vahingoksi.

Pelkästään A:n asemaan osakeyhtiön hallituksen jäsenenä ja hallituksen jäsenen osakeyhtiölain mukaiseen vastuuseen perustuvana konkurssipesän kanteen voidaan katsoa koostuneen yhdestä itsenäisestä vaatimuksesta. Tähän nähden hovioikeuden ratkaisua velvoittaa A palauttamaan ja korvaamaan kanteen mukaiset luottokorttiveloitukset kokonaisuudessaan voitaisiin pitää sinällään hyväksyttävänä, kun hovioikeus on samalla hylännyt kanteen muilta osin. Asian lopputulos ei ole siten muodostunut hovioikeudessa kokonaisuutena arvioiden A:n kannalta huonommaksi.

Konkurssipesän kannevaatimuksen perusteena on kuitenkin luottokorttiveloitusten lisäksi ollut käräjä- ja hovioikeuden tuomioista ilmenevällä tavalla kolme erityistarkastuksen selvitystilin tilierää eli "Sampo-kuittaukset", "052009 ei tositetta" ja "Smart"–nimiset erät. Näistä suurimman eli luottokorttiveloitusten osalta kannevaatimuksen perusteena oleva oikeustosiseikasto on liittynyt yhtiön luottokortin eri tavoin tapahtuneeseen selvittämättömään käyttöön muiden erien perustuessa muulla tavalla tapahtuneeseen väitettyyn yhtiön varojen väärinkäyttöön. Tähän nähden konkurssipesän kannevaatimuksen voidaan katsoa perustuneen useampaan itsenäiseen oikeustosiseikastoon. Konkurssipesän kanne olisi myös ollut mahdollista jakaa useampaan kannevaatimukseen niin, että kukin eri tavoin tapahtunut osakeyhtiön varojen osakeyhtiölain vastainen käyttö olisi muodostanut oman vaatimuskohtansa, joka olisi lisäksi ollut itsenäisesti täytäntöönpantavissa. Näin tulkiten hovioikeus ei olisi saanut kanteen kolmen muun erän osalta hylätessäänkään hyväksyä kannetta luottokorttiveloitusten osalta kokonaisuudessaan.

Viimeksi mainittua johtopäätöstä tukee lisäksi se jo edellä kerrottu seikka, että käräjäoikeus on hylännyt kanteen 5 000 euron osalta ja että yhtiön konkurssipesä on hovioikeudelle antamassaan vastauksessa ilmoittanut hyväksyvänsä käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut, että 5 000 euroa on liittynyt yhtiön liiketoimintaan. Hovioikeus on siten tutkinut asian laajemmin kuin valituksessa ja vastauksessa oli vedottu.

Johtopäätös

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsonee, että hovioikeus on menetellyt virheellisesti hyväksyessään kanteen siltä osin kuin käräjäoikeus oli sen luottokorttiveloituksia koskien 5 000 euron osalta hylännyt. Tämän vuoksi hovioikeuden tuomiota muutettaneen ja A:n maksuvelvollisuus alennettaneen 26 500,43 euroon korkoineen.

Kuljetusliiketoimintaa harjoittanut yhtiö oli takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 10 §:ssä tarkoitettuna aikana maksanut polttoaineostoihin perustuvia luottokorttilaskuja polttoaineen toimittajalle osapuolten välillä noudatetun käytännön mukaisesti. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että nämä määrältään huomattavat maksut olivat olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisia eivätkä siten peräytettävissä konkurssipesään.

TakSL 10 §

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Asian tausta

Kuljetusliiketoimintaa harjoittanut A Oy oli 2.10.2012 asetettu konkurssiin 28.9.2012 vireille tulleesta hakemuksestaan. A Oy oli maksanut B Oy:lle luotollisista polttoaineostoista 2.7. ja 29.8.2012 välisenä aikana kuuden eri laskun perusteella yhteensä 209 936,67 euroa.

Kanne ja vastaus Hyvinkään käräjäoikeudessa

A Oy:n konkurssipesä (jäljempänä konkurssipesä) vaati kanteessaan, että A Oy:n B Oy:lle 2., 16. ja 31.7.2012 sekä 16., 17. ja 29.8.2012 tekemät maksut 48 775,81 euroa, 37 964,36 euroa, 36 512,77 euroa, 30 000 euroa, 10 466,23 euroa ja 46 217,50 euroa määrätään peräytymään ja että B Oy velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle maksujen määrät yhteensä 209 936,67 euroa viivästyskorkoineen. Maksujen määrä oli ollut pesän varoihin nähden huomattava eikä maksuja voitu pitää olosuhteisiin nähden tavanomaisina.

B Oy vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä. Maksujen määrä oli ollut sinänsä pesän varoihin nähden huomattava, mutta maksut olivat olosuhteet huomioon ottaen olleet tavanomaisia. Lisäksi maksuista ei ollut aiheutunut vahinkoa tai sen vaaraa muille velkojille.

Käräjäoikeuden tuomio 6.3.2015

Käräjäoikeus totesi, että maksujen yhteismäärä oli ollut 209 936,67 euroa. Konkurssipesän pesäluettelon mukaan pesän varat konkurssin alkaessa olivat olleet 340 772,26 euroa. Konkurssipesän mukaan tästä määrästä 100 000 euroa oli ollut saatavia, jotka olivat jääneet luottotappioksi. Konkurssipesän varojen todellinen arvo oli konkurssipesän käsityksen mukaan ollut noin 240 000 euroa. Käräjäoikeus katsoi, että maksujen yhteismäärä suhteessa konkurssipesän todellisiin varoihin oli ollut selvästi niin suuri, että määrää oli pidettävä takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 10 §:ssä tarkoitetulla tavalla huomattavana.

Käräjäoikeus katsoi, ettei kanteen kannalta ollut ratkaisevaa merkitystä sillä, olivatko ja miten B Oy:n saamat maksut tosiasiassa vaikuttaneet heikentävästi A Oy:n taloudelliseen asemaan tai muiden konkurssivelkojien etuun. Maksuja vastaavien suoritusten ohjautuminen takaisinsaantiaikana B Oy:lle sen sijasta, että A Oy olisi suorittanut vastaavalla määrällä myös muiden samassa asemassa olevien velkojiensa saatavia, oli joka tapauksessa ollut omiaan heikentämään muiden velkojien asemaa. Kanteen kannalta oli siten ratkaisevaa vain, voitiinko puheena olevia maksuja pitää olosuhteisiin nähden tavanomaisina.

Selostettuaan oikeuskirjallisuuden kannanottoja sekä Korkeimman oikeuden ratkaisuja maksujen tavanomaisuuden arvioinnista käräjäoikeus totesi seuraavan.

Maksujen pitämistä tavanomaisina puolsivat ne seikat, että maksuissa oli ollut kysymys A Oy:n kuljetusliiketoiminnan välttämättömiin kuluihin kuuluvasta polttoaineen ostamisesta, että ostoista aiheutuneiden luottovelkojen maksaminen oli ollut edellytyksenä liiketoiminnan jatkumiselle ja että maksujen suorittaminen ei ollut takaisinsaantiaikana olennaisilta osin poikennut osapuolten aikaisemmasta, siihen mennessä jo pitkään jatkuneesta liikesuhteesta ja maksukäytännöstä.

Maksujen tavanomaisuutta vastaan puhuivat puolestaan ne seikat, että maksut olivat koskeneet liiketoiminnan ostovelkoja eivätkä tyypillisiä juoksevia kuluja niiden tavallisimmassa merkityksessä ja että maksujen yhteismäärä oli ollut A Oy:n muihin velkoihin ja pesän varoihin nähden niin ilmeisen suuri, että maksujen suorittaminen oli ollut väistämättä omiaan heikentämään muiden velkojien asemaa konkurssissa ja vaarantamaan velkojien yhdenvertaisuutta. Toisaalta selvitystä ei ollut siitä, miten ja missä määrin A Oy olisi takaisinsaantiaikana suorittanut myös muiden velkojien saatavia, tai siitä, miten ja missä määrin muiden velkojien asema konkurssissa oli maksujen johdosta tosiasiassa heikentynyt.

Annettuaan vielä merkitystä B Oy:n vilpittömälle mielelle käräjäoikeus mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioituaan katsoi, että seikat, jotka puolsivat maksujen pitämistä tavanomaisina, painoivat lopulta peräytymistä puoltavia seikkoja enemmän. Maksuja voitiin pitää A Oy:n toimintaan, osapuolten liikesuhteeseen ja näiden siinä noudattamaan maksukäytäntöön sekä asiassa selvitettyihin muihin olosuhteisiin nähden tavanomaisina.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tero Mikkola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Konkurssipesälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Konkurssipesä vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja että sen käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevä kanne hyväksytään.

B Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A Oy oli harjoittanut rahtiliikennettä. Tässä kuljetusliiketoiminnassa sen pääasiallinen polttoaineen toimittaja oli ollut B Oy.

2. A Oy oli ostanut polttoainetta B Oy:ltä velaksi siten, että ostot oli maksettu luottokorteilla. Tässä luotollisessa kaupassa oli ollut 182 772 euron määräinen luottoraja, ja kaupan jatkuminen oli edellyttänyt aikaisempien luottokorttilaskujen maksamista luottorajan puitteissa. A Oy oli maksanut laskuja osin niihin merkittyinä eräpäivinä ja pääosin enimmillään muutaman viikon viiveellä eräpäivistä. Osapuolten välinen laskutus- ja maksukäytäntö oli jatkunut olennaisilta osin muuttumattomana A Oy:n konkurssiin asettamiseen asti, ja se oli vastannut myös sitä käytäntöä, jota noudatettiin yleisesti kuljetusalalla tapahtuvassa luotollisessa polttoaineen myynnissä. B Oy:lle oli jäänyt konkurssissa saatavaa A Oy:ltä 95 997,26 euroa.

Kysymyksenasettelu

3. Konkurssipesän valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko kanteessa tarkoitetut luottokorttilaskuihin perustuneet maksut peräytettävissä konkurssipesään takaisinsaantilain 10 §:n nojalla.

4. Asiassa on riidatonta, että maksut on maksettu säännöksessä tarkoitettuna aikana ja että ne ovat olleet määrältään huomattavia pesän varoihin nähden. Maksuja ei ole maksettu epätavallisin maksuvälinein tai ennenaikaisesti.

5. Kysymys on siten ensisijaisesti siitä, ovatko maksut olleet olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisia. Tämän jälkeen kysymys voi B Oy:n vastauksessaan esittämän johdosta olla vielä siitä, onko maksuista aiheutunut vahinkoa konkurssivelkojille.

Sovellettava säännös ja sen tulkinta

6. Takaisinsaantilain 10 §:n mukaan velan maksu myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää peräytyy, jos velka on maksettu epätavallisin maksuvälinein tai ennenaikaisesti taikka määrällä, jota pesän varoihin nähden on pidettävä huomattavana. Maksu ei kuitenkaan peräydy, jos sitä voidaan pitää olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisena.

7. Hallituksen esityksessä takaisinsaantia konkurssipesään koskevaksi lainsäädännöksi (HE 102/1990 vp s. 15 ja 56) on todettu, ettei yksiselitteisesti voida määritellä, milloin maksua voidaan pitää tavanomaisena. Tavanomaisuuden merkitys voi olla erilainen eri takaisinsaantiperusteiden osalta. Takaisinsaantilain 10 §:n säännöksestä kuitenkin selvästi ilmenee periaate, jonka mukaan vain objektiivisesti arvostellen epänormaalit maksut peräytyvät. Tavanomaisina voidaan yleensä pitää sellaisia maksuja, joiden ei objektiivisesti arvioiden voida olettaa olevan yhteydessä velallisen maksukyvyttömyyteen ja tulevaan konkurssiin. Pesän varoihin nähden huomattavalla määrällä tapahtunut velan maksu voi olla tavanomainen, jos maksu on koskenut juoksevia, toistuvia kuluja, esimerkiksi vuokria, palkkoja tai veroja.

8. Korkein oikeus on useassa ratkaisussaan arvioinut, milloin maksua on takaisinsaantilain 10 §:ssä tarkoitetulla tavalla pidettävä tavanomaisena. Esimerkiksi ratkaisuissa KKO 1997:174 ja 1998:55, joissa molemmissa oli kysymys konkurssivelallisen ennen konkurssia tavarantoimittajalleen suorittamista maksuista, Korkein oikeus kiinnitti huomiota osapuolten väliseen liikesuhteeseen ja olosuhteisiin kokonaisuudessaan. Ensin mainitussa ratkaisussa KKO 1997:174 maksuja pidettiin tavanomaisina, kun niitä oli saadun selvityksen perusteella pidettävä normaaleina osapuolten väliseen kaupankäyntiin liittyvinä erääntyneitä maksuja koskevina suorituksina, jotka eivät olleet poikenneet aikaisemmin jo ennen takaisinsaantiaikaa vakiintuneesta maksukäytännöstä. Jälkimmäisessä ratkaisussa KKO 1998:55 Korkein oikeus edellä mainittujen seikkojen lisäksi kiinnitti huomiota siihen, että velkojan oli katsottava noudattaneen tavanomaisena pitämäänsä luottorajajärjestelmää, jonka mukaan uutta tavaraa oli annettu velalliselle vasta, kun entisiä velkoja oli lyhennetty. Maksut olivat lisäksi yleisesti viivästyneet 1 – 2 kuukautta, minkä vuoksi toteutunutta viivästymistä ei ollut pidettävä esteenä maksujen pitämiselle tavanomaisina. Kun maksut olivat kokonaisuutena arvioiden olleet osa tavanomaista liiketoimintaa, ei niitä määrätty peräytymään.

9. Ratkaisussa KKO 1997:68 oli kysymys tilanteesta, jossa velallinen oli maksanut oma-aloitteisesti tavarantoimittajan erääntyneet saatavat vähän ennen konkurssia tavaravaraston loppuunmyynnistä saamillaan varoilla. Korkein oikeus totesi, että maksun tavanomaisuus oli ratkaistava objektiivisin perustein ja siinä oli pidettävä lähtökohtana velkojien yhdenvertaisuutta. Tavanomaisina voitiin yleensä pitää erääntyneitä maksuja, jotka koskevat liikkeen juoksevia kuluja, kuten esimerkiksi vuokria, palkkoja ja veroja. Tällaisille maksuille oli tyypillistä, että ne olivat tarpeen yrityksen toiminnan jatkumiselle. Kun ratkaistavana olleessa tapauksessa maksut olivat olleet yhteydessä velallisen maksukyvyttömyyteen ja konkurssiin, takaisinsaantivaatimus hyväksyttiin.

10. Ratkaisussa KKO 2011:24 oli puolestaan kysymys tilanteesta, jossa kirjakauppatoimintaa harjoittanut velallinen oli ostanut kirjankustantajalta kirjoja. Velallisen ollessa jo maksukyvytön osapuolet olivat siirtyneet noudattamaan liikesuhteessaan ehtoa, jonka mukaan kirjankustantaja toimitti uusia kirjoja velalliselle vain, jos velallinen lyhensi kirjankustantajan erääntynyttä saatavaa ensin uuden tilauksen yhdenkertaista ja sittemmin kahdenkertaista arvoa vastaavalla määrällä. Korkein oikeus katsoi, että siirtymisen uuteen maksu- ja toimituskäytäntöön voitiin olettaa olevan yhteydessä velallisen maksukyvyttömyyteen ja tulevaan konkurssiin. Maksun perustuminen alan käytäntöön voi viitata maksun tavanomaisuuteen etenkin silloin, jos osapuolet olivat etukäteen nimenomaisesti sitoutuneet noudattamaan liikesuhteessaan alan käytäntöä. Hyväksyttävää ei kuitenkaan ollut, että eri toimialoille kehittyisivät omat maksu- ja toimituskäytäntönsä, jotka ehkä suuressakin määrin syrjäyttäisivät yleisten takaisinsaantisäännösten keskeisiä periaatteita, kuten velkojien yhdenvertaisen kohtelun. Maksut peräytettiin osaksi konkurssipesään.

11. Korkein oikeus toteaa yhteenvetonaan edellä esitetystä, ettei yksiselitteistä ja kaikkiin tilanteisiin sopivaa määritelmää maksujen tavanomaisuudesta voida antaa. Kuitenkin lähtökohtaisesti vain sellaiset objektiivisesti arvioiden epätavanomaiset maksut, joiden voidaan olettaa olevan yhteydessä velallisen maksukyvyttömyyteen ja tulevaan konkurssiin, peräytetään takaisinsaantilain 10 §:n nojalla konkurssipesään. Maksujen tavanomaisuutta tuleekin arvioida ottamalla huomioon osapuolten välinen liikesuhde ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Kokonaisarvioinnissa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi osapuolten välisessä liikesuhteessa ja kyseisellä alalla yleisesti noudatettuihin maksukäytäntöihin sekä siihen, kuinka tarpeellisia maksut ovat olleet ja kuinka välittömästi ne ovat liittyneet velallisen liiketoiminnan jatkamiseen. Merkitystä voidaan antaa myös sille, onko maksun saajaa suosittu muiden velkojien kustannuksella.

Maksujen tavanomaisuuden arviointi tässä asiassa

12. A Oy ja B Oy ovat olleet pitkäkestoisessa liikesuhteessa, jossa on noudatettu kuljetusalalla yleistä laskutus- ja maksukäytäntöä luotollisesta polttoaineen myynnistä. Uusien polttoaineostojen tekeminen on edellyttänyt aikaisempien luottokorttilaskujen maksamista luottorajan puitteissa, ja A Oy on maksanut laskut pääosin enimmillään muutaman viikon viiveellä eräpäivistä. Noudatettu laskutus- ja maksukäytäntö on pysynyt olennaisilta osin muuttumattomana A Oy:n konkurssiin asti.

13. A Oy:n harjoittama kuljetusliiketoiminta on perustunut ajoneuvojen käyttämiseen rahtiliikenteessä. Tätä liiketoimintaa ei ole voitu harjoittaa ilman polttoainetta. Polttoaineen toimittaja B Oy:n saamat maksut ovat siten välittömästi liittyneet A Oy:n päivittäiseen, normaaliin liiketoimintaan ja sen jatkamiseen. B Oy:n saamat maksut ovat kohdistuneet jo aikaisemmin syntyneeseen velkaan ainoastaan vahvistetun luottorajan puitteissa eikä luoton määrää ole pyritty olennaisesti vähentämään takaisinsaantiaikana, vaan lyhennyksiä vastaavalla määrällä on hankittu uutta polttoainetta. B Oy:lle on suoritusten jälkeenkin jäänyt konkurssissa saatavaa noin 100 000 euroa.

14. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että B Oy:n saamat maksut ovat kokonaisuutena arvioiden olleet osa A Oy:n tavanomaista liiketoimintaa eikä niillä ole osoitettu olevan yhteyttä A Oy:n maksukyvyttömyyteen ja sittemmin alkaneeseen konkurssiin. A Oy:n tekemät maksut B Oy:lle ovat siten olleet takaisinsaantilain 10 §:ssä tarkoitetuin tavoin olosuhteet huomioon ottaen tavanomaisia eivätkä ne ole peräytettävissä konkurssipesään.

15. Koska maksuja on pidettävä tavanomaisina, asiassa ei ole aihetta lausua enemmälti maksujen vahingollisuudesta konkurssivelkojien kannalta.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Käräjäoikeus oli kirjallisessa menettelyssä tuominnut A:n törkeästä rattijuopumuksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa sakkoon. Haasteessa A:ta oli kehotettu ilmoittamaan päiväsakon rahamäärään vaikuttavissa tiedoissa tapahtuneista olennaisista muutoksista. A ei ollut esittänyt selvitystä tuloistaan käräjäoikeudelle. Päiväsakon rahamäärä oli vahvistettu viimeksi toimitetun verotuksen tietojen perusteella. A ei ollut hakenut tuomioon muutosta hovioikeudelta.

A haki käräjäoikeuden tuomion purkamista sillä perusteella, että hänen tulonaan oli tuomitsemishetkellä ollut vain peruspäiväraha. Sakkotuomio purettiin päiväsakon rahamäärän osalta. (Ään.) Ks. KKO:2004:9 KKO:2009:2

Täysistunto

OK 31 luku 8 § 3 kohta

Hakemus

A vaati, että käräjäoikeuden tuomio päiväsakon rahamäärän osalta puretaan ja että tältä osin asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi tai Korkein oikeus välittömästi oikaisee käräjäoikeuden tuomiota.

Välitoimet

Syyttäjä antoi pyydetyn vastauksen ja vaati, että hakemus hylätään.

A antoi pyydetyn lausuman syyttäjän vastauksen johdosta ja toisti vaatimuksensa siitä, että päiväsakon rahamäärää oikaistaan.

Korkeimman oikeuden varattua syyttäjälle tilaisuuden lausua A:n avustajan palkkiolaskusta syyttäjä antoi pyydetyn lausuman ja lausui lisäksi, ettei päiväsakon rahamäärän tarkistamista vastusteta.

Hakemuksen käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Hakemuksen oltua viisijäsenisen jaoston käsiteltävänä asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä siirretty ratkaistavaksi täysistunnossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Menettely käräjäoikeudessa

1. Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vaatinut A:n tuomitsemista törkeästä rattijuopumuksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa sakkoon.

2. Antamassaan haasteessa käräjäoikeus oli kehottanut A:ta ilmoittamaan, tunnustiko hän syytteessä kuvatun teon, luopuiko hän oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuiko hän asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Lisäksi käräjäoikeus oli kehottanut A:ta vastaamaan häntä vastaan esitettyihin vaatimuksiin kirjallisesti. Käräjäoikeus oli haasteessa vielä erikseen todennut, että syyttäjä oli vaatinut A:n tuomitsemista sakkorangaistukseen ja että sakko tuomittiin päiväsakkoina, jonka euromäärä riippui A:n nettotuloista ja elatusvelvollisuudesta. Mikäli näissä tiedoissa oli tapahtunut olennainen muutos viimeksi vahvistetun verotuksen jälkeen, käräjäoikeus oli kehottanut A:ta ilmoittamaan käräjäoikeudelle uudet tiedot.

3. A oli toimittanut käräjäoikeudelle todistuksen haasteen tiedoksisaannista sekä tunnustuksen ja suostumuksen kirjalliseen menettelyyn. A ei ollut kirjallisesti vastannut syyttäjän vaatimuksiin eikä hän ollut esittänyt selvitystä tuloistaan käräjäoikeudelle.

4. Käräjäoikeus on 5.9.2014 kirjallisessa menettelyssä tuominnut A:n törkeästä rattijuopumuksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 30:een 34 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 1 020 euroa. Päiväsakon rahamäärä on perustunut oikeudenkäynnin aikaisiin tietoihin hänen verotettavista tuloistaan vuonna 2012.

5. Käräjäoikeus oli etukäteen haasteen tiedoksiannon yhteydessä ilmoittanut A:lle tuomion antamispäivän. Käräjäoikeus on tuomion antamisen jälkeen toimittanut A:lle jäljennöksen tuomiosta muutoksenhakuohjeineen ja tilisiirtolomakkeineen. A ei ole ilmoittanut tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon eikä hakenut siihen muutosta hovioikeudelta valittamalla.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. A on Korkeimpaan oikeuteen 30.12.2014 saapuneessa hakemuksessaan vaatinut käräjäoikeuden tuomion purkamista päiväsakon rahamäärän osalta, koska tuomion antamisen aikana hänen tuloinaan oli ollut vain Kansaneläkelaitoksen peruspäiväraha. Hakemuksen liitteenä olevan Kansaneläkelaitoksen 24.11.2014 päiväämän todistuksen mukaan A:lle oli maksettu peruspäivärahaa 4.2. – 27.10.2014 ennakonpidätyksellä vähennettynä yhteensä 4 964,32 euroa.

7. Asiassa on A:n hakemuksen johdosta kysymys siitä, voidaanko käräjäoikeuden lainvoiman saanut tuomio oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan nojalla purkaa A:n tuloistaan esittämän selvityksen johdosta ja ottaen erityisesti huomioon, ettei A ollut ilmoittanut muuttuneista tuloistaan käräjäoikeudelle eikä hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon valittamalla siitä hovioikeuteen.

Tuomion purkamisen edellytykset

8. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

9. Korkein oikeus on vahvennetussa jaostossa antamassaan ratkaisussa KKO 2004:9, ratkaisussa KKO 2009:2 sekä useissa julkaisemattomissa ratkaisuissaan tulkinnut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohtaa siten, että säännöksen nojalla voidaan arvioida lainvoimaisen sakkotuomion purkamista myös pelkästään sakon rahamäärän osalta. Korkein oikeus katsoo, että ei ole aihetta muuttaa tältä osin säännöksen tulkintaa, jota on pidettävä vakiintuneena.

10. Edellisessä kohdassa mainituissa julkaistuissa ratkaisuissa esitetyn uuden selvityksen ei kuitenkaan katsottu johtavan lievempään rangaistukseen. Näin ollen niissä ei tullut esille mahdollinen sakotetun passiivisuuden arviointi eli kysymys siitä, mikä merkitys purkamisen edellytysten arvioinnissa on annettava sakotetun laiminlyönnille esittää tuloistaan selvitystä pääasian ratkaisseelle tuomioistuimelle ja hakea ratkaisuun muutosta säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin valittamalla. Kysymys ei ole tullut esille myöskään Korkeimman oikeuden muissa julkaistuissa ratkaisuissa.

Sakotetun passiivisuuden merkitys

Seikat, jotka puoltavat, että passiivisuus koituu sakotetun vahingoksi

11. Päiväsakon rahamäärä perustuu ensisijaisesti sellaisiin verotustietoihin, jotka voivat tuomitsemishetkellä olla vanhentuneita. Tämän vuoksi tulisi sakotettavan, jonka tulojen määrä on viimeksi toimitetun verotuksen jälkeen olennaisesti muuttunut, esittää tästä selvitystä ensisijaisesti pääasian ratkaisevalle käräjäoikeudelle. Korkein oikeus toteaa, että kirjallisessa menettelyssä vastaajan huomiota tulee kiinnittää tähän seikkaan, kun häneltä pyydetään vastausta asiaan. Näin on myös tässä tapauksessa menetelty.

12. Jos oikea tieto sakotettavan kuukausituloista ei kuitenkaan tule käräjäoikeuden tietoon ja rahamäärä määrätään liian korkeaksi, sakotettu voi hakea ratkaisuun muutosta valittamalla hovioikeuteen. Tältä kannalta on olennaista, että sakotettu saa ajoissa tiedon sakkotuomiosta. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 8 §:n mukaan käräjäoikeuden on kirjallisessa menettelyssä hyvissä ajoin ennen tuomion tai päätöksen antamista ilmoitettava asianosaisille ratkaisun antamispäivä kirjallisesti ja välittömästi ratkaisun antamisen jälkeen lähetettävä vastaajalle ja asiassa vaatimuksia esittäneelle asianomistajalle jäljennös ratkaisusta ja muutoksenhakuohjeet. Kun asia yleensä kuuluu hovioikeudessa jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin, hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, ja otettava päiväsakon rahamäärästä tehty valitus täystutkintaiseen käsittelyyn (ks. KKO 2015:40). Tuossa yhteydessä hovioikeudellekin voidaan esittää uutta selvitystä tulojen olennaisesta muuttumisesta.

13. Hovioikeuden tuomioon haetaan muutosta Korkeimmalta oikeudella valittamalla ja valittamista varten on pyydettävä valituslupa. Jos selvitystä tulojen olennaisesta muuttumisesta ei ole käräjäoikeudessa tai hovioikeudessa esitetty, oikeutta vedota tähän selvitykseen Korkeimmassa oikeudessa rajoitetaan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentissa. Tämän prekluusiosäännöksen mukaan muutoksenhakija ei saa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

14. Niin kuin edellä kohdassa 11 on todettu, kirjallisessa menettelyssä käräjäoikeudessa vastaajalle varataan ennen sakkoon tuomitsemista tilaisuus esittää selvitystä viimeksi toimitetun verotuksen jälkeen muuttuneista kuukausituloista. Valitus hovioikeuteen on puolestaan tehokas oikeuskeino virheellisiin verotustietoihin perustuvan käräjäoikeuden antaman sakkotuomion oikaisemiseksi, koska sakotettu saa hovioikeudessa vedota uusiin todisteisiin. Jos vastaaja ei ole voinut esittää luotettavaa selvitystä hovioikeudessakaan, mahdollisuus tuomion korjaamiseen uuden selvityksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on valituslupajärjestelmän ja prekluusion takia epävarmempaa.

15. Näin ollen sellaiselle vastaajalle, joka voi ja tahtoo aktiivisesti valvoa oikeuksiaan kirjallisessa menettelyssä käräjäoikeudessa ja muutoksenhaussa hovioikeudessa, laki antaa keinot virheellisten tulotietojen oikaisemiseksi. Jotta menettely olisi tehokasta ja tarkoituksenmukaista, tulotietoja koskevat virheet tulisi korjata mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja normaalissa menettelyssä. Muutoksenhakujärjestelmä on epäjohdonmukainen, jos ylimääräisessä muutoksenhaussa voidaan vedota uuteen selvitykseen helpommin kuin säännönmukaisessa muutoksenhaussa. Myös rikosasioissa vastaajalta voidaan edellyttää kohtuullisen aktiivista toimintaa oman etunsa ajamisessa. Jos vastaaja on välinpitämättömyyttään tai huolimattomuuttaan jättänyt etunsa valvomatta ja muutosta hakematta, hänen itsensä pitäisi kärsiä siitä seuraavat haitat.

16. Nämä seikat puoltavat, että sakotettu saisi itse kärsiä passiivisuutensa seuraukset, jollei hän voi esittää painavia syitä passiivisuutensa hyväksymiseksi.

Seikat, jotka puoltavat sitä, että passiivisuus ei koidu sakotetun vahingoksi

17. Asiassa sovellettavan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa, joka koskee tuomion purkamista syytetyn eduksi, oikeutta vedota uuteen seikkaan tai todisteeseen ei ole rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin kaltaisella prekluusiosäännöksellä. Myöskään menettämisseuraamuksen purkamista vastaajan eduksi koskevaa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 a §:n 2 kohtaa ei ole tällä tavoin rajoitettu. Tässä suhteessa nämä säännökset poikkeavat oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa säännellyistä muista tuomion purkamistilanteista. Sanotun luvun riita-asioita koskevan 7 §:n 2 momentin, syytetyn vahingoksi toimitettavaa purkamista koskevan 9 §:n 2 momentin ja menettämisseuraamuksen purkamista vastaajan vahingoksi koskevan 9 c §:n 2 momentin mukaan tuomiota ei voida purkaa uuteen seikkaan tai todisteeseen vetoamisen perusteella, ellei saateta todennäköiseksi, ettei asianosainen ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen siinä oikeudessa, joka tuomion on antanut, tai hakemalla muutosta tuomioon taikka että hän muutoin on pätevästä syystä ollut siihen vetoamatta.

18. Syytetyn eduksi toimitettavaa tuomion purkamista koskevaa poikkeuksellista sääntelyä on lain esitöissä perusteltu sillä, että julkinen etu voi vaatia sellaisen tuomion purkamista, jolla joku on syyttömästi tuomittu. Lisäksi, kun syytetty ei rikosasiassa periaatteessa ole todistusvelvollinen, ei hänen viakseen voida lukea, ettei hän jo jutussa ole vedonnut johonkin tiedossaan olleeseen seikkaan tai todisteeseen (HE 14/1958 vp s. 9). Korkein oikeus toteaa, että lainkohdan mukainen sääntely, jonka mukaan prekluusiota ei sovelleta, koskee rikosasioita yleisesti. Sitä ei siis ole rajoitettu koskemaan vain tapausta, jossa syytön on tuomittu.

Korkeimman oikeuden arviointi

19. Muutoksenhakujärjestelmän kannalta on epäjohdonmukaista, että sakotetulla on Korkeimmassa oikeudessa tuomion purkamista koskevassa asiassa oikeus vedota sellaiseen tulojaan koskevaan selvitykseen, jonka hän on laiminlyönyt esittää asian aikaisemmassa käsittelyssä, vaikka säännönmukaisessa muutoksenhaussa Korkeimmassa oikeudessa hänellä on tällainen oikeus vain poikkeuksellisesti.

20. Se, ettei vetoamista uuteen selvitykseen ole oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa rajoitettu, on kuitenkin lainsäätäjän tietoinen ratkaisu, joka on perustunut rikosoikeudenkäynnin keskeisiin periaatteisiin. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei tuomion purkamiselle tule asettaa laista ilmenemätöntä lisäedellytystä, jonka mukaan tuomion purkamiselle on este, jos sakotettu on laiminlyönyt esittää tuloistaan selvitystä pääasian ratkaisseelle tuomioistuimelle tai hakea muutosta ratkaisuun säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin. Näin ollen tällainen laiminlyönti ei estä lainvoimaisen tuomion purkamista päiväsakon rahamäärän osalta, jos purkamisen edellytykset muutoin täyttyvät.

21. Täten A:n tuomio voidaan purkaa päiväsakon rahamäärän osalta, jos A:n täällä nyt esittämä selvitys olisi johtanut siihen, että A:lle olisi määrätty olennaisesti alhaisempi päiväsakon rahamäärä, mikäli selvitys olisi esitetty jo käräjäoikeudessa.

Purkamisen edellytysten arviointi tässä tapauksessa

22. Rikoslain 2 a luvun 2 §:n 1 momentin mukaan päiväsakon rahamäärä on vahvistettava niin, että se on kohtuullinen sakotettavan maksukykyyn nähden. Pykälän 2 ja 3 momentin mukaan päiväsakon kohtuullisena rahamääränä on pidettävä yhtä kuudeskymmenesosaa sakotettavan keskimääräisestä kuukausitulosta, josta on vähennettävä lainkohdassa määrätyt vähennykset. Kuukausitulojen laskemisen ensisijaisena perusteena käytetään sakotettavan viimeksi toimitetun verotuksen mukaisia tuloja. Jos sakotettavan tuloja ei voida luotettavasti selvittää verotustiedoista tai ne ovat olennaisesti muuttuneet viimeksi toimitetun verotuksen jälkeen, ne voidaan arvioida muun saatavan selvityksen perusteella. Pykälän 4 momentin mukaan päiväsakko määrätään tuomioistuimessa oikeudenkäynnin aikaisten tietojen perusteella.

23. Tässä tapauksessa käräjäoikeus on 5.9.2014 määrännyt A:n sakon rahamäärän vuoden 2012 verotustietojen pohjalta. Niiden mukaan hänen nettokuukausitulonsa olivat olleet noin 2 300 euroa ja päiväsakon rahamääräksi on määrätty 34 euroa. A on tuomittu maksamaan sakkoa 1 020 euroa.

24. A:n purkuhakemuksen liitteenä olevan selvityksen mukaan hänen nettokuukausitulonsa olivat olleet 4.2. – 27.10.2014 noin 567 euroa kuukaudessa. Korkein oikeus toteaa, että nämä tiedot osoittavat A:n keskimääräiset kuukausitulot käräjäoikeuden tuomion antamisen aikana. Niiden mukaan päiväsakon rahamääräksi olisi pitänyt määrätä 6 euroa ja sakon määräksi 180 euroa. Tämä selvitys olisi siten johtanut siihen, että A:lle olisi määrätty olennaisesti alhaisempi päiväsakon rahamäärä, mikäli selvitys olisi esitetty jo käräjäoikeudessa.

25. Koska asia on selvä ja oikaiseminen tapahtuu A:n eduksi, Korkein oikeus oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:n 1 momentin nojalla oikaisee tuomiota välittömästi.

Päätöslauselma

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 5.9.2014 nro 14/136134 puretaan ehdollisen vankeuden ohessa tuomitun päiväsakon rahamäärän osalta ja tuomiota oikaistaan siten, että päiväsakon rahamääräksi vahvistetaan 6 euroa. A:n on siten maksettava sakkoa kolmeakymmentä 6 euron määräistä päiväsakkoa vastaavat 180 euroa.

Asian ovat täysistunnossa ratkaisseet presidentti Timo Esko, oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pertti Välimäki, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela, Jorma Rudanko (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä), Ari Kantor, Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen (eri mieltä), Mika Huovila, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä (eri mieltä). Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Hirvelä: Lainvoiman saaneet tuomiot on tarkoitettu pysyviksi. Niihin voidaan puuttua vain poikkeuksellisesti laissa säädetyin perustein. Rikostuomion purkamisen edellytyksistä syytetyn eduksi on säädetty oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:ssä.

Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoimainen tuomio voidaan rikosasiassa syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä. Mainittu säännös ei sisällä perustetta, joka lainkohdan sanamuodon mukaan voisi yleensä soveltua rikoslain 2 a luvun 2 §:n säännösten nojalla tapahtuvaan päiväsakon rahamäärän vahvistamiseen.

Korkein oikeus on kuitenkin oikeuskäytännössään laajentanut 8 §:n 3 kohdan soveltamisalaa siten, että tämän lainkohdan nojalla on voitu ottaa harkittavaksi myös päiväsakon rahamäärän vahvistamista koskevan lainvoimaisen ratkaisun purkaminen. Tällaiset purkuhakemukset on Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä pääsääntöisesti hylätty. Päiväsakon rahamäärän vahvistaminen on voinut tulla puretuksi vain erityisistä syistä, joista keskeisin on ollut ratkaisun perusteena käytettyjen tulotietojen virheellisyyden johtuminen viranomaisen tekemästä virheestä. Näissä tilanteissa ei ole annettu merkitystä sille, onko vastaaja ajoissa itse riitauttanut tätä virheellistä tietoa ja antanut tuomioistuimelle oikeaa tietoa maksukyvystään. Tällaisten tapauskohtaisten olosuhteiden huomioon ottamista rikosasian vastaajan hyväksi voidaan perustella perus- ja ihmisoikeusnäkökohdilla. Laajentavan tulkinnan perusteet on kussakin lainkäyttöratkaisussa kuitenkin tuotava selvästi ilmi. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö toisaalta osoittaa, että tuomioistuin voi tiettyä tulkintaa ihmisoikeusperustein laajentaessaan samalla asettaa laajennukselle rajoituksia (esim. suuren jaoston ratkaisu 23.11.2006 Jussila v. Suomi).

Perusteltuna ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan soveltamiskäytännön edelleen laajentamista enemmistön perusteluissa lausutulla tavalla säännöksen sanamuodon vastaisesti ja rajoituksitta myös tapauksiin, joissa vastaajan tulotietoja koskeva virhe lainvoimaisessa tuomiossa johtuu yksinomaan hänen laiminlyönnistään ilmoittaa sellaisesta tulojensa muutoksesta, joka on ollut yksin hänen tiedossaan. Laajentavan tulkinnan mahdollisuutta harkittaessa on otettava huomioon, että ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeuttavien perusteiden yksityiskohtaisella sääntelyllä on pyritty säännösten suppeaan soveltamiseen (esim. muutoksenhakutoimikunnan jatkomietintö 2002:8 s. 31).

Tuomion purkamista koskevassa Korkeimman oikeuden uudemmassa oikeuskäytännössä on vakiintuneesti annettu muiden huomioon otettavien seikkojen ohella merkitystä sille, onko sakotettava käyttänyt säännönmukaisessa menettelyssä hyväkseen mahdollisuuttaan ilmoittaa tuomioistuimelle tuloissaan viimeksi vahvistetun verotuksen jälkeen tapahtuneet muutokset (esimerkiksi päätökset 12.4.2013 nro 831 ja 25.10.2013 nro 2241). Yleisesti hyväksytty ja noudatettu prosessioikeudellinen periaate on, ettei ylimääräisen muutoksenhaun tule olla käytettävissä laajemmin kuin säännönmukainen muutoksenhaku (mm. HE 70/2008 vp s. 56).

Kun tuomionpurussa syytetyn eduksi ei ole määräaikaa eikä siinä sovelleta prekluusiota, tuomionpurun soveltamisalan rajoitukset perustuvat olennaiselta osin nimenomaan 8 §:n 3 kohdassa säädettyyn vaatimukseen uuden seikan tai todisteen todennäköisestä vaikutuksesta asiassa annettuun ratkaisuun. Päiväsakon rahamäärää koskevassa tuomioistuimen päätöksessä ei pääsääntöisesti voi olla kysymys lainkohdan tarkoittamasta lievempien rangaistussäännösten soveltamisesta rikokseen. Kuten ennakkoratkaisusta KKO 2009:2 ilmenee, tuomioistuin päiväsakon rahamäärän vahvistaessaan viime kädessä harkitsee sakotettavan maksukykyä, vaikka käytännössä päätös useimmiten perustuu viimeksi vahvistetusta verotuksesta saataviin tietoihin.

Enemmistön perustelujen mukaan 8 §:n 3 kohdan soveltamisalaa laajennetaan päiväsakon rahamäärän vahvistamista koskeviin ratkaisuihin ilman niitä rajoituksia, jotka liittyvät säännönmukaiseen muutoksenhakuun. Tällöin ylimääräinen muutoksenhaku on sakotettavalle edullisin ja monessa tapauksessa ensisijainen muutoksenhakukeino, koska toisin kuin säännönmukaisessa muutoksenhaussa, siinä ei ole prekluusiota eikä mitään määräaikaa. Korkeimman oikeuden tutkittavaksi on siten ilman rajoituksia saatettavissa tuomionpurkuna pelkästään kysymys siitä, mikä on ollut vastaajan maksukyky tuomiota annettaessa. Tämä on kuitenkin tarkoitettu selvitettäväksi yksinkertaisessa ja yhdenmukaisessa menettelyssä jo käräjäoikeudessa taikka viimeistään säännönmukaisella muutoksenhaulla.

Tuomionpurussa rikosasian vastaajan eduksi prekluusiosta luopuminen on lainsäädännössä tehty tietoinen ratkaisu. Syytetylle ei ole katsottu voitavan asettaa velvollisuutta tiettyyn oikeudenkäyntimenettelyn vaiheeseen mennessä esittää hyväkseen selvitystä, joka osoittaa, ettei hän ole syyllistynyt rikokseen taikka että hän on syyllistynyt lievempien rangaistussäännösten mukaisesti arvioitavaan rikokseen. Kun 8 §:n 3 kohdan soveltaminen on sidottu näihin edellytyksiin, myös prekluusion puuttumisen on tarkoitettu koskevan vain näitä tilanteita. Sen sijaan rangaistuksen mittaaminen käytetyn rangaistusasteikon puitteissa on esitöissä nimenomaisesti lausutuin tavoin tarkoitettu jätettäväksi 8 §:n 3 kohdan soveltamisalan ulkopuolelle (HE 14/1958 vp s. 9). Purkuperusteen ulottaminen koskemaan yksinomaan vastaajan maksukyvyn arviointia päiväsakon rahamäärän vahvistamisen perusteena on näistä syistä lain sanamuodon ja tarkoituksen vastainen soveltamisalan laajennus. Tällaiseen lainkäyttöratkaisulla tehtävään lainkohdan soveltamisalan laajentamiseen ei ole asiassa perusteita.

A on enemmistön perusteluista ilmenevin tavoin saanut käräjäoikeudelta asianmukaisen ohjauksen tuloissaan mahdollisesti tapahtuneiden muutosten ilmoittamisesta tuomioistuimelle. Käräjäoikeus oli etukäteen haasteen tiedoksiannon yhteydessä ilmoittanut A:lle tuomion antamispäivän. Haastamisen yhteydessä oli nimenomaan pyydetty ilmoittamaan mahdollisesti muuttuneista tuloista. Käräjäoikeus on tuomion antamisen jälkeen toimittanut A:lle jäljennöksen tuomiosta muutoksenhakuohjeineen ja tilisiirtolomakkeineen. A ei ole ilmoittanut tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon eikä hakenut siihen muutosta hovioikeudelta valittamalla.

A ei ole asiassa esittänyt oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettuja perusteita, joiden nojalla lainvoimainen tuomio voitaisiin päiväsakon rahamäärän osalta purkaa. Siten hylkään hakemuksen.

Oikeusneuvokset Littunen, Pynnä, Koponen, Rudanko, Poutiainen, Mansikkamäki ja Bygglin olivat kukin vuorollaan samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hirvelä.

Törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittu A valitti hovioikeuteen ja vaati muun muassa, että syyte hylätään. A pyysi pääkäsittelyn toimittamista ja ilmoitti haluavansa tulla kuulluksi asiassa. Hovioikeus päätti toimittaa pääkäsittelyn, johon A kutsuttiin henkilökohtaisesti. Pääkäsittely peruutettiin hovioikeudessa kaksi kertaa A:n ilmoitettua hovioikeudelle terveydentilastaan johtuvasta laillisesta esteestä. Kolmannella kerralla hovioikeus päätti, ettei A:n ilmoittamaa, samasta syystä johtuvaa estettä ollut ainakaan enää pidettävä laillisena esteenä ja että pääkäsittely voitiin toimittaa ilman A:n henkilökohtaista läsnäoloa. Hovioikeuden mukaan A:n oli katsottava luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi hovioikeuden pääkäsittelyssä. Hovioikeus toimitti pääkäsittelyn, jossa A:ta edusti hänelle määrätty puolustaja. Hovioikeus otti asianosaisten suostumuksin huomioon A:n käräjäoikeuden tuomioon kirjatun kertomuksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:lla oli ollut laillinen este ja että hän ei ollut luopunut oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi asiassa. Asia palautettiin hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

OK 12 luku 28 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 5.12.2013, asian käsittely Helsingin hovioikeudessa sekä hovioikeuden päätös 12.6.2015 ja tuomio 2.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Eero Nikkarinen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Merja Halme-Korhonen, Helena Vihriälä ja Kari Vesanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että asia palautetaan hovioikeuteen ja että häneen kohdistetut syytteet törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä hylätään tai että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja hänet tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun tai valvontarangaistukseen.

Syyttäjä ja X ry vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä ja asianomistaja X ry olivat käräjäoikeudessa vaatineet A:lle rangaistusta törkeästä kavalluksesta ja väärennyksestä. Käräjäoikeuden pääkäsittelyssä oli kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, toista vastaajaa ja asianomistajan edustajaa sekä lisäksi kahta todistajaa. Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi syytteen mukaiset rikokset ja tuominnut hänet niistä yhteiseen 1 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen sekä velvoittanut hänet yhteisvastuullisesti toisen vastaajan kanssa suorittamaan vahingonkorvausta ja oikeudenkäyntikulujen korvausta X ry:lle.

2. A oli valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Valituksessaan hän oli vaatinut syytteen ja korvausvaatimusten hylkäämistä tai toissijaisesti törkeää kavallusta koskevan syyksilukemisen lieventämistä kavallukseksi sekä joka tapauksessa rangaistuksen alentamista, sen lieventämistä valvontarangaistukseksi ja korvausvelvollisuuden kohtuullistamista. A oli valituksessaan katsonut käräjäoikeuden arvioineen näyttöä asiassa virheellisesti. Hän oli vaatinut pääkäsittelyn toimittamista ja ilmoittanut haluavansa tulla kuulluksi asiassa.

3. Hovioikeus oli määrännyt asiassa toimitettavaksi pääkäsittelyn 11.11.2014. A oli 10.11.2014 ilmoittanut hovioikeudelle olevansa verenpainetaudin komplisoituneen tilanteen vuoksi estynyt saapumasta pääkäsittelyyn. Hän oli toimittanut lääkärinlausunnon ja pyytänyt pääkäsittelyn peruuttamista. Hovioikeus oli katsonut, että A:lla oli laillinen este, ja peruuttanut pääkäsittelyn.

4. Hovioikeus oli määrännyt uuden pääkäsittelyn toimitettavaksi 24.2.2015. A oli 23.2.2015 ilmoittanut hovioikeudelle olevansa vaarallisen korkean verenpaineen johdosta jälleen estynyt saapumasta pääkäsittelyyn. Hän oli toimittanut lääkärinlausunnon ja pyytänyt pääkäsittelyn peruuttamista. Hovioikeus oli katsonut, että A:lla oli laillinen este, ja peruuttanut pääkäsittelyn.

5. Hovioikeus oli tiedustellut A:lta sopivaa ajankohtaa pääkäsittelylle. A oli ilmoittanut kesäkuun sopivan hänelle toukokuuta paremmin, sillä hänelle oli varattu aika leikkaukseen 19.5.2015. Hovioikeus oli tämän jälkeen määrännyt pääkäsittelyn toimitettavaksi 12.6.2015. Hovioikeus oli kutsunut A:n pääkäsittelyyn oman valituksensa osalta henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan voidaan jättää sillensä, ja hänet todistelutarkoituksessa kuultavaksi nimenneen toisen vastaajan valituksen osalta henkilökohtaisesti sakon uhalla. Hovioikeus oli lisäksi pyytänyt A:ta toimittamaan todistuksen sovitusta leikkausajasta. A ei ollut toimittanut pyydettyä todistusta.

6. A oli ilmoituksensa mukaan 10.6.2015 hakeutunut sairaalaan tarkkailuun korkean verenpaineensa vuoksi. Hän oli 11.6.2015 ilmoittanut hovioikeudelle olevansa tämän vuoksi estynyt saapumasta seuraavan päivän pääkäsittelyyn. A oli pyytänyt pääkäsittelyn peruuttamista ja toimittanut hovioikeudelle 10.6.2015 päivätyn lääkärinlausunnon. Hovioikeus oli 11.6.2015 ilmoittanut sähköpostitse A:lle, että pääkäsittely toimitetaan tämän ilmoittamasta esteestä huolimatta.

7. A oli 12.6.2015 toimittanut hovioikeudelle uuden, mainitulle päivälle päivätyn lääkärinlausunnon. Hän ei ollut saapunut pääkäsittelyyn 12.6.2015. Hovioikeuden pääkäsittelypöytäkirjan mukaan puheenjohtaja oli todennut vaikuttavan siltä, että A ei kykene saapumaan pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti, jolloin vaihtoehtoina olivat A:n kuuleminen puhelimitse, käräjäoikeuden tallenteiden kuunteleminen tai A:n käräjäoikeuden tuomioon kirjatun kertomuksen huomioon ottaminen. Saapuvilla ollut A:n puolustaja oli tiedustellut tekstiviestillä A:n kantaa vaihtoehtoisiin kuulemistapoihin. A oli istuntotauon aikana soittanut puolustajalle ja ilmoittanut terveydentilansa estävän puhelinkuulemisen sekä vaatinut edelleen pääkäsittelyn peruuttamista.

8. Hovioikeus on 12.6.2015 julistamallaan päätöksellä hylännyt A:n pyynnön pääkäsittelyn peruuttamisesta ja päättänyt toimittaa pääkäsittelyn ilman A:n henkilökohtaista läsnäoloa ja kuulemista. Hovioikeus on todennut, että se ei ollut sidottu lääkärien kannanottoihin laillisesta esteestä. Ottaen huomioon, että samanlainen lyhytaikainen este oli esitetty noin seitsemän kuukauden aikana jo kolme kertaa, hovioikeus on katsonut, ettei A:lla lääkärinlausunnoissa mainituista seikoista huolimatta ainakaan enää ollut laillista estettä saapua hovioikeuden pääkäsittelyyn ja että A:n oli katsottava luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi oman valituksensa osalta.

9. Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn 12.6.2015. Pääkäsittelyssä A:ta on edustanut hänen puolustajansa, jonka suostumuksella A:n käräjäoikeuden tuomioon kirjattu kertomus on otettu huomioon oikeudenkäyntiaineistona.

10. Hovioikeus on 2.9.2015 antamassaan tuomiossa alentanut A:lle tuomitun rangaistuksen 8 kuukaudeksi vankeutta. Muilta osin se ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

11. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti toimittaessaan pääkäsittelyn ilman A:n henkilökohtaista läsnäoloa.

Ratkaisun lähtökohdat

12. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentin mukaan laillinen este on sillä, joka sairauden tai yleisen liikenteen keskeytymisen vuoksi on estynyt noudattamasta kehotusta saapua tuomioistuimeen tai antaa kirjallinen vastaus taikka lausuma taikka suorittamasta hänelle oikeudenkäynnissä kuuluvaa muuta tehtävää. Jos ilmoitetaan tai muutoin tiedetään muu este, tuomioistuimen asiana on tutkia, voidaanko este hyväksyä lailliseksi.

13. Jos asianosaisen poissaolon esitetään tai tiedetään aiheutuneen laillisesta esteestä tai jos on aihetta otaksua hänellä olevan sellaisen esteen, käsittely on oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 30 §:n mukaan peruutettava ja sille on määrättävä uusi käsittelypäivä.

14. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään (esim. KKO 2001:73 ja KKO 2003:28) katsonut, että sairaus on laillinen este silloin, kun se estää asianomaisen henkilön saapumisen oikeuden istuntoon tai läsnäolon siellä. Laillinen este on kysymyksessä muun ohessa silloin, kun sairaus on laadultaan ja vaikutuksiltaan sellainen, ettei henkilö voi terveydentilaansa vaarantamatta saapua tuomioistuimeen. Henkilöllä, joka sairautensa vuoksi on välittömästi sairaalahoidon tarpeessa, on yleensä laillinen este. Muut sairauden hoitotoimenpiteet, jotka estäisivät asianomaisen saapumisen oikeuteen, muodostavat laillisen esteen, jos niiden suorittamista ei henkilön terveyttä vaarantamatta voida siirtää. Myös vähäisempien sairauksien hankalia tilapäisoireita voidaan pitää laillisena esteenä. Kaikki tautiluokituksen mukaiset sairaudet eivät kuitenkaan ole laillisia esteitä.

15. Korkein oikeus toteaa, että sen, joka vetoaa sairauteen laillisena esteenä, on esitettävä selvitys siitä, että hän ei sairauden vuoksi voi osallistua oikeudenkäyntiin. Tuomioistuimen asiana on harkita, onko esteestä esitetty riittävä selvitys. Asianosaisten tai lääkärin kannanotot eivät sido tuomioistuinta.

16. Nyt käsillä olevan kaltaisissa tilanteissa, joissa asianosainen on toistuvasti pyytänyt istuntokäsittelyn peruuttamista sairautensa vuoksi, laillisen esteen käsilläoloa on lähtökohtaisesti arvioitava kullakin kerralla erikseen asianosaisen senhetkisestä terveydentilasta käytettävissä olevien tietojen perusteella. Jos käsittely on jo aikaisemmin peruutettu asianosaisen ilmoittaman esteen vuoksi, tuomioistuimella voi kuitenkin olla perusteltu syy asettaa korkeammat vaatimukset sille, millainen selvitys riittää näytöksi laillisesta esteestä. Näin on erityisesti silloin, kun on aihetta epäillä, että asianosainen pyrkii viivyttämään asian käsittelyä.

17. Asianosaiselle on toisaalta voinut tuomioistuimen aikaisemman menettelyn perusteella syntyä käsitys, että tietynlainen selvitys riittää, jotta sairaus hyväksytään lailliseksi esteeksi. Siksi on perusteltua, että tuomioistuin ilmoittaa etukäteen asianosaiselle, jos se katsoo, että laillista estettä koskevan selvityksen tulee vastaisuudessa olla yksityiskohtaisempi. Näin menettelemällä näyttövaatimuksen korottaminen ei tule asianosaiselle yllätyksenä eikä johda perusteettomiin oikeudenmenetyksiin.

Onko A:lla ollut laillinen este 12.6.2015?

18. Hovioikeudelle toimitetun, Päijät-Hämeen keskussairaalassa 10.6.2015 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan A on merkittävän hypertension (kohonneen verenpaineen) vuoksi 10. – 12.6.2015 estynyt saapumasta tuomioistuimen istuntoon Helsinkiin. Toisen, Espoossa 12.6.2015 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan A:lla on akuutti verenpaineen kriisi ja lääkitystä oli tehostettu. Lausunnossa on ilmoitettu verenpainelukemat vastaanotolla sekä todettu, että mikäli painetaso ei laske levolla, sairaalaseuranta on välttämätön. Lausunnon mukaan A:n perusterveys vaarantuisi, jos hänet velvoitettaisiin saapumaan tuomioistuimeen.

19. Korkein oikeus toteaa, että asian aikaisemmassa vaiheessa esitetyt 10.11.2014 ja 23.2.2015 päivätyt, samoin kuin yllä mainittu 10.6.2015 päivätty lääkärinlausunto ovat olleet sisällöltään suppeita. Mainitut lausunnot ovat sisältäneet A:n verenpainetautidiagnoosin lisäksi ainoastaan lääkärin kannanoton työkyvyttömyysajasta tai A:n kyvystä osallistua kulloiseenkin oikeudenkäyntiin. Saatuaan 10.6.2015 päivätyn lausunnon hovioikeus on 11.6.2015 ilmoittanut A:lle, ettei seuraavan päivän pääkäsittelyä peruuteta. Tämän jälkeen A on toimittanut uuden, 12.6.2015 päivätyn lausunnon, jonka sisältö on ollut aikaisempia lausuntoja seikkaperäisempi ja yksiselitteisempi.

20. Hovioikeus on päätöksessään 12.6.2015 pitänyt todennäköisenä, että A:n verenpaine tulisi jatkossakin kohoamaan, mikäli hänet velvoitettaisiin saapumaan pääkäsittelyyn henkilökohtaisesti. Korkein oikeus katsoo, että tällainen arvio on käsillä olleissa olosuhteissa ollut A:n kannalta yllättävä. A:lla ei ole ollut aihetta eikä mahdollisuutta puolustautua verenpaineongelman pysyvyyttä ja kuulemisen pysyvää estymistä koskevaa hovioikeuden näkemystä vastaan. A:n hovioikeudelle eri vaiheissa toimittamat lääkärinlausunnot ovat koskeneet A:n terveydentilaa ja mahdollisuuksia tulla kuulluksi hovioikeudessa 11.11.2014 sekä 24.2. ja 12.6.2015. Lääkärinlausuntojen perusteella ei sen sijaan ole ollut arvioitavissa, onko A ollut sairautensa vuoksi pitkään tai jopa pysyvästi kykenemätön saapumaan oikeuteen vai olisiko häntä todennäköisesti jo lähitulevaisuudessa voitu kuulla henkilökohtaisesti. Päätyessään katsomaan, että asia on A:n pysyvänä pidettävän verenpaineongelman vuoksi käsiteltävä ilman A:n henkilökohtaista läsnäoloa, hovioikeuden olisi tullut varata A:lle tilaisuus lausua käsityksensä ja esittää selvitystä asiasta.

21. Niin kuin edellä kohdassa 16 on todettu, laillisen esteen käsilläoloa on lähtökohtaisesti arvioitava kullakin kerralla erikseen asianosaisen senhetkisestä terveydentilasta käytettävissä olevien tietojen perusteella. Näin ollen sillä, että hovioikeus oli kaksi kertaa aikaisemmin peruuttanut pääkäsittelyn todettuaan A:n verenpaineongelman muodostavan laillisen esteen, ei ole ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa laillisen esteen käsilläoloa 12.6.2015.

22. Asian käsittelyä koskevien peruutuspyyntöjen toistuminen on sinänsä saattanut antaa hovioikeudelle aihetta epäillä A:n pyrkivän viivyttämään asian käsittelyä. Aihetta tällaiseen epäilyyn on voinut antaa myös se, että A ei ollut toimittanut hovioikeuden pyytämää selvitystä leikkauksestaan, jonka ajankohta oli A:n pyynnöstä otettu huomioon pääkäsittelyn ajankohdasta päätettäessä. Näin ollen hovioikeudella on ollut perusteltu aihe korottaa laillista estettä koskevaa näyttövaatimusta.

23. Hovioikeus on 11.6.2015 ilmoittanut A:lle, että pääkäsittelyn peruuttamista koskevaan pyyntöön ei suostuta tämän 10.6.2015 toimittaman lääkärinlausunnon perusteella. Tämän ilmoituksen perusteella A on voinut varautua siihen, että hovioikeus ei enää hyväksy riittäväksi selvitykseksi laillisesta esteestä pelkästään aikaisemmin toimitettuja lääkärinlausuntoja vastaavaa suppeaa lääkärinlausuntoa. Tämän jälkeen A on toimittanut hovioikeudelle 12.6.2015 päivätyn lääkärinlausunnon, joka on edellä todetulla tavalla ollut seikkaperäisempi ja yksiselitteisempi kuin aikaisemmat lausunnot. Laillisen esteen käsilläoloa on asian aikaisemmista vaiheista ja kohdassa 22 todetusta epäilystä huolimatta tullut arvioida tästä 12.6.2015 päivätystä lausunnosta ilmenevien tietojen perusteella.

24. Arvioidessaan 12.6.2015 esitetyn selvityksen merkitystä Korkein oikeus toteaa, että A:n sairaudessa on 12.6.2015 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan ollut kysymys välitöntä lepoa ja sen osoittautuessa mahdollisesti riittämättömäksi myös sairaalahoitoa vaativasta tilasta. Lääkärin arvion mukaan A ei ole voinut perusterveyttään vaarantamatta saapua tuomioistuimeen. Ottaen huomioon edellä kohdassa 14 selostetun oikeuskäytännön Korkein oikeus katsoo, että A:lla on ollut oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 28 §:n 1 momentissa tarkoitettu sairaudesta johtuva laillinen este saapua hovioikeuden pääkäsittelyyn 12.6.2015. Edellä kohdassa 20 todetuin tavoin hovioikeus ei olisi myöskään saanut 12.6.2015 käsillä olleiden tietojen perusteella päätyä siihen, että A olisi sairautensa vuoksi pysyvästi estynyt saapumasta henkilökohtaisesti pääkäsittelyyn.

Onko A luopunut oikeudestaan olla läsnä asian käsittelyssä?

25. Perustuslain 21 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa turvataan jokaiselle oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Mainitun artiklan 3 c kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä.

26. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa koskevassa oikeuskäytännössään asettanut tiukkoja edellytyksiä sille, että vastaajan voitaisiin katsoa luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi. Luopumisen tulee olla yksiselitteinen ja siihen tulee liittyä luopumisen merkitystä vastaavat vähimmäistakeet (esim. Poitrimol v. Ranska 23.11.1993 ja Hermi v. Italia 18.10.2006).

27. Hovioikeus on katsonut A:n luopuneen oikeudestaan tulla henkilökohtaisesti kuulluksi oman valituksensa osalta. Hovioikeuden pääkäsittelypöytäkirjasta ja päätöksestä 12.6.2015 käy kuitenkin ilmi, että A on tuolloin puhelimitse ilmoittanut puolustajalleen katsovansa, että hänellä on laillinen este ja että hänen oikeusturvansa ja puolustautumismahdollisuutensa edellyttävät, ettei asiaa käsitellä hänen poissaolostaan huolimatta.

28. Korkein oikeus on edellä katsonut, että A:lla on ollut laillinen este saapua hovioikeuden pääkäsittelyyn 12.6.2015. Ottaen huomioon edellä kohdassa 26 viitattu oikeuskäytäntö ja A:n oma ilmoitus hovioikeudelle on ilmeistä, ettei A ole luopunut oikeudestaan olla henkilökohtaisesti läsnä ja tulla kuulluksi asiassa.

Korkeimman oikeuden johtopäätös ja asian jatkokäsittely

29. A:lla on ollut laillinen este olla poissa hovioikeuden pääkäsittelystä 12.6.2015 eikä hän ole luopunut oikeudestaan puolustautua henkilökohtaisesti syytettä vastaan. Näin ollen hovioikeus on menetellyt virheellisesti toimittaessaan pääkäsittelyn, vaikka A ei ole ollut henkilökohtaisesti läsnä. Tämän menettelyvirheen korjaamiseksi asia on palautettava hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden 12.6.2015 julistama päätös ja 2.9.2015 antama tuomio kumotaan ja asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä, Ilkka Rautio ja Tuomo Antila. Esittelijä Heli Sankari.

A oli osakeyhtiön määräysvaltaa käyttäneenä omistajana, toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä syyllistynyt markkinointirikokseen antamalla yhtiön nimissä sen myyjähenkilöstön välityksellä lukuisten yritysten edustajille harhaanjohtavia tietoja siitä, miten yhtiön ammattimaisesti markkinoimasta yritystietopalvelusta yrityksiltä perittävät maksut määräytyivät. Hovioikeus oli tuominnut A:n 5 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kysymys A:n määräämisestä liiketoimintakieltoon (Ään.) ja osakeyhtiön tuomitsemisesta menettämisseuraamukseen (Ään.).

RL 10 luku 2 §
L liiketoimintakiellosta 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyttäjän vaatimukset, Helsingin käräjäoikeuden tuomio 13.6.2012 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 20.12.2013 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Pekka Päivänsalo, Timo Niemi ja Maria Ahlström sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Timo Ojala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja X Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A määrätään liiketoimintakieltoon vähintään neljäksi vuodeksi.

X Oy vaati ensisijaisesti valituksessaan, että syyttäjän menettämisseuraamusvaatimus hylätään, ja toissijaisesti, että käräjäoikeuden tuomio pysytetään tältä osin voimassa. Yhtiö vaati edelleen, että menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistetaan siten, että menettämisseuraamus jätetään kokonaan tuomitsematta tai että sen määräksi arvioidaan enintään 50 000 euroa.

A vastasi syyttäjän valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Syyttäjä vastasi X Oy:n valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. X Oy on ylläpitänyt numero- ja yrityshakemistopalvelua, josta eri alojen yrityksiä on voitu etsiä internetin kautta maksutta tai puhelimitse paikallispuhelumaksua vastaan. X Oy on myynyt palveluaan yrityksille, ja sen kanssa sopimuksen tehneet yritykset ovat voineet lisätä palveluun tietoja toiminnastaan ja näin lisätä näkyvyyttään. Yritysten antamien tietojen ja hakusanojen perusteella niiden yhteystiedot on ollut mahdollista löytää X Oy:n tietokannasta hakupalvelulla.

2. X Oy on ottanut vuoden 2007 alussa käyttöön uuden hinnoittelutavan, jota yhtiö on ryhtynyt markkinoimaan laajalla puhelinmyyntikampanjalla. Aikaisemman kiinteähintaisen sopimuksen sijasta yrityksille on tarjottu sopimusta, jossa pienen aloitusmaksun lisäksi yrityksiä on laskutettu erikseen 0,29 euroa jokaisesta hakuosumasta. Hakuosumaperusteisella laskutuksella on ollut kuukausittainen hintakatto. X Oy:n ohjeistamissa myyntipuheluissa yrityksiä on kehotettu käyttämään mahdollisimman paljon yritystä koskeviin tietoihin liittyviä hakusanoja. Tämä on tuottanut runsaasti hakutuloksia. X Oy on laskuttanut sen kanssa sopimuksen tehnyttä yritystä hakuosumasta aina, kun yritystä koskeva tieto on osunut hakuun ja yritys on sisältynyt hakutuloslistaan. Hakuosumaperusteisen sopimuksen on tehnyt yli 32 000 yritystä. Suurelle osalle yrityksistä on tullut niin paljon hakuosumia, että niiltä on laskutettu kuukausittainen enimmäismäärä tai vain vähän sitä pienempi summa. Hinnoittelun vaikutukset ovat tulleet asiakasyritysten tietoon vasta, kun ne ovat saaneet laskun noin vuoden kuluttua sopimuksen tekemisestä. X Oy:n asiakasyrityksistä 1 403 on tehnyt poliisille tutkintapyynnön yhtiön hakuosumaperusteiseen laskutukseen perustuvista sopimuksista.

3. X Oy:ssä omistajana, hallituksen jäsenenä ja toimitusjohtajana määräysvaltaa käyttänyt A on tuomittu asiassa markkinointirikoksesta 5 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. A:n syyksi on luettu, että hän oli 10.1.2007 – 6.5.2009 edellä mainitussa asemassaan ammattimaisesti markkinoinut yhtiön nimissä hakuosumaperusteista yritystietopalvelua ja yhtiön puhelinmyyjien välityksellä antanut lukuisien yritysten edustajille myyntipuheluiden yhteydessä merkityksellisiä harhaanjohtavia tietoja maksun määräytymisestä. Markkinointi oli ollut harhaanjohtavaa, koska X Oy:n asiakasyrityksille oli jätetty kertomatta, miten maksullinen hakuosuma syntyi ja miten lukuisin eri tavoin yrityksen tiedot olivat voineet päätyä maksullisen hakuosuman muodostavalle hakutuloslistalle. Hovioikeuden tuomio on tältä osin lainvoimainen.

4. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on syyttäjän valituksen johdosta siitä, onko A määrättävä liiketoimintakieltoon hänen syykseen luetun markkinointirikoksen perusteella. Lisäksi asiassa on X Oy:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko yhtiö saanut markkinointirikoksella taloudellista, menetetyksi tuomittavaa hyötyä ja miten rikoshyödyn määrä on arvioitava.

Liiketoimintakielto

Alempien oikeuksien ratkaisut

5. Syyttäjä on vaatinut A:n määräämistä liiketoimintakieltoon vähintään neljäksi vuodeksi. A on vastustanut vaatimusta.

6. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut, että markkinointirikoksella voitiin vakavasti horjuttaa liiketoimintaan kohdistuvaa luottamusta ja siihen syyllistyminen saattoi muodostaa perusteen liiketoimintakiellon määräämiselle. Käräjäoikeuden mukaan liiketoimintakiellon määräämistä puolsi ennen kaikkea se seikka, että hakuosumaperusteisen palvelun myyminen oli ollut olennainen osa koko yhtiön liiketoimintaa. Toimintaa oli myös jatkettu pitkään eli reilusti yli kaksi vuotta. Kiellon määräämistä vastaan puhui se, että menettelyllä ei ollut osoitettu aiheutetun liiketoimintakiellosta annetun lain (liiketoimintakieltolaki) 3 §:n 2 momentissa luetelluille tahoille taloudellista vahinkoa eikä menettelyn ollut myöskään osoitettu ainakaan merkittävällä tavalla vääristäneen yritysten välistä kilpailua tai leimanneen muita samalla alalla toimivia yrityksiä. Negatiivinen julkisuus asiassa oli kohdistunut pitkälti yhtiöön itseensä. Kokonaisharkinnassa oli annettava merkitystä myös sille, ettei A:ta ollut aikaisemmin tuomittu liiketoiminnassa tehdyistä rikoksista. Hänen ei ollut liiketoimintaa harjoittaessaan edes väitetty laiminlyöneen lakisääteisten velvollisuuksien, kuten kirjanpidon, hoitamista. Käräjäoikeus on pitänyt liiketoimintakiellon määräämistä vastaan puhuvia seikkoja painavampina kuin kiellon määräämistä puoltavia seikkoja ja on sen vuoksi hylännyt vaatimuksen A:n määräämisestä liiketoimintakieltoon.

7. Hovioikeus on tuomiossaan pysyttänyt käräjäoikeuden liiketoimintakieltovaatimuksen hylkäävän tuomion. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden tavoin, että markkinointirikokseen syyllistyminen saattoi muodostaa perusteen liiketoimintakiellon määräämiselle. Teon vahingollisuutta arvioidessaan hovioikeus on kuitenkin todennut, että X Oy:n harjoittama yrityshakemisto- ja numeropalvelun myyminen oli ollut sinänsä laillista liiketoimintaa. A:n rikollinen menettely oli rajoittunut harhaanjohtavaan markkinointiin, jolla kohderyhmää oli johdettu harhaan palvelusta aiheutuvien kustannusten määrästä. Se, että palvelun markkinointi oli kohdistunut erittäin laajalle piirille, oli ollut omiaan lisäämään teon vahingollisuutta. Hovioikeuden mukaan X Oy:n yksittäiselle asiakkaalle aiheutunut vahinko oli kuitenkin jäänyt vähäiseksi, pääsääntöisesti alle 500 euron määräiseksi. Vaikka harhaanjohtava markkinointi oli saattanut jonkin verran vaikuttaa myös samalla alalla toimineiden yritysten väliseen kilpailuun, hovioikeus on arvioinut vaikutukset niin vähäisiksi, ettei teon voitu olettaa merkittävästi vääristäneen kilpailua tai leimanneen muita alalla toimineita yrityksiä. A:n ei ollut väitettykään aikaisemmin syyllistyneen vastaavaan menettelyyn. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut, ettei A:n menettelyä ollut kokonaisuutena arvioiden pidettävä sopimuskumppaneiden tai terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta niin vahingollisena, että liiketoimintakiellon määräämistä voitiin pitää perusteltuna.

Sovellettavat säännökset ja arvioinnin lähtökohdat

8. Liiketoimintakieltolain 1 §:ssä säädetään, että liiketoimintakielto voidaan määrätä sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi. Lain 2 §:n 3 kohdan ja 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä muun muassa yhteisön hallituksen jäsen tai toimitusjohtaja, joka on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä, ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

9. Korkein oikeus toteaa, että A on lainvoimaisesti tuomittu X Oy:n määräysvaltaa käyttävänä omistajana, hallituksen jäsenenä sekä toimitusjohtajana yhtiön nimissä ja lukuun tehdystä markkinointirikoksesta ja siten sellaisesta rikollisesta menettelystä liiketoiminnassa, jota liiketoimintakieltolaissa tarkoitetaan. Siten laissa säädetyt liiketoimintakiellon määräämisen yleiset, henkilön asemaa sekä rikollisen teon ja elinkeinotoiminnan yhteyttä koskevat edellytykset täyttyvät. Korkeimmassa oikeudessa onkin tältä osin kysymys siitä, voidaanko A:n rikollista menettelyä pitää vähäisenä ja voidaanko hänen menettelyään kokonaisuutena arvioiden pitää laissa tarkoitetulla tavalla vahingollisena.

Onko rikollinen menettely ollut vähäistä?

10. Liiketoimintakieltolakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 198/1996 vp s. 16) todetaan, että rikoksen vähäisyyttä tulisi arvioida ensisijaisesti menettelystä säädetyn rangaistuksen perusteella. Rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, mutta enintään kaksi vuotta vankeutta, ei voida esittää olettamusta siitä, onko menettelyä pidettävä vähäisenä vai ei, vaan menettelyn moitittavuus ja sopimattomuus on arvioitava tapauksittain. Arviota ei tule kuitenkaan perustaa yksinomaan rikollisesta menettelystä säädettyyn rangaistukseen, vaan huomioon tulee ottaa myös rikoksen ilmenemismuoto sekä syyksiluettavan rikollisen menettelyn laajuus. Rikollista menettelyä ei saatettaisi pitää vähäisenä, jos se muodostaa olennaisen osan liiketoiminnasta tai sillä saavutettu taloudellinen hyöty on merkittävä, vaikka yksittäisistä teoista säädetty ankarin rangaistus olisikin vankeutta vähemmän kuin kaksi vuotta.

11. Korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2002:118, KKO 2013:1 ja KKO 2015:88) arvioinut liiketoimintakieltolaissa tarkoitettua rikollisen menettelyn vähäisyyttä. Lähtökohdaksi on asetettu lain esitöiden mukaisesti rikoksen rangaistusasteikko, jonka on katsottu yleisellä tasolla ilmentävän rikoslajin tai -tyypin vakavuutta. Vaikka viitatut ratkaisut ovat koskeneet rikoksia, joiden enimmäisrangaistus on ylittänyt lain esitöissä mainitun kahden vuoden rajan, rikoksen vähäisyyttä on arvioitu myös ottaen huomioon sen ilmenemismuoto, aiheutuneet vahingot ja muut teon yksilölliset olosuhteet.

12. A:n syyksi luetusta rikoslain 30 luvun 1 §:n mukaisesta markkinointirikoksesta voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi. Enimmäisrangaistuksen perusteella ei voida esittää edellä mainittua olettamusta siitä, onko rikollista menettelyä pidettävä liiketoimintakiellon määräämisen kannalta vähäisenä vai ei. Arviointi joudutaan tällöin perustamaan sellaisten tapauskohtaisten seikkojen varaan, jotka vaikuttavat rikoksen tosiasialliseen rangaistusarvoon ja jotka ovat merkityksellisiä myös liiketoimintakieltolain tavoitteiden kannalta.

13. A on johtamassaan X Oy:ssä päättänyt uuden hinnoittelutavan käyttöönotosta ja laajasta markkinointikampanjasta, jossa on suunnitelmallisesti ja hyötymistarkoituksessa johdettu harhaan suurta joukkoa yhtiön asiakasyrityksiä. Menettely on kestänyt lähes kaksi ja puoli vuotta, ja sillä tavoiteltu hyöty on ollut erittäin huomattava. Puhelinmarkkinointia on jatkettu lähes entisenlaisena siitä huolimatta, että keskuskauppakamarin liiketapalautakunta oli 10.11.2008 ja 17.3.2009 huomauttanut yhtiötä markkinoinnin harhaanjohtavuudesta ja hyvän liiketavan vastaisuudesta. A:lla on ollut keskeinen rooli harhaanjohtavan markkinoinnin suunnittelijana ja järjestelijänä sekä hakuosumaperusteisen laskutustavan kehittäjänä. Teon moitittavuutta kuvastaa se, että A on tuomittu markkinointirikoksesta vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, ettei A:n rikollista menettelyä voida pitää vähäisenä.

Rikollisen menettelyn vahingollisuuden kokonaisarviointi

14. Menettelyn vahingollisuus vaikuttaa edellä käsitellyllä tavalla jo sen arvioimiseen, voidaanko rikosta pitää vähäisenä. Erikseen on kuitenkin arvioitava, onko rikollista menettelyä pidettävä vahingollisena nimenomaan velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan kilpailun kannalta. Harkinnan perustana on liiketoimintakieltolain 1 §:stä ilmenevä lain tarkoitus eli sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estäminen sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitäminen.

15. Lain esitöiden mukaan (HE 198/1996 vp s. 16 – 17) toimintaa voidaan pitää vahingollisena silloin, kun menettelyllä aiheutetaan laissa suojelluille tahoille välittömästi tai välillisesti taloudellisia menetyksiä tai kun näin selkeästi vaikeutetaan muiden yritysten toimintaedellytyksiä esimerkiksi kilpailua vääristämällä tai leimaamalla samalla alalla asianmukaisesti toimivia muita yrityksiä. Vahingollisuuden arviointiin vaikuttaa myös se, kuinka asianmukaisesti liiketoimintaa on muuten harjoitettu. Liiketoimintakielto merkitsee varsin tuntuvaa puuttumista henkilön toimintavapauteen ja siten sitä tulisi käyttää vain niissä tapauksissa, joissa velkojien, sopimuskumppaneiden ja julkisen talouden suojaamiseen voidaan katsoa olevan ilmeistä tarvetta. Näin on esimerkiksi silloin, kun sopimaton liiketoiminta on niin suunnitelmallista tai siihen sisältyvät lainvastaisuudet niin törkeitä, että muut osapuolet eivät voi suojautua niitä vastaan. Mitä laajamittaisempaa toiminta on ja mitä suurempia taloudellisia arvoja siihen sisältyy, sitä perustellumpaa on kiellon määrääminen.

16. Korkein oikeus toteaa, että markkinointirikoksen luonteesta johtuen A:n menettelyn vahingollisuus tulee arvioitavaksi sopimuskumppaneiden sekä terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun näkökulmasta. Näitä seikkoja arvioidessaan Korkein oikeus on ratkaisuissaan kiinnittänyt huomiota muun muassa siihen, oliko rikollinen menettely ollut vain yksittäistapaus muutoin asianmukaisesti hoidetussa liiketoiminnassa ja oliko vaaraa rikollisen menettelyn jatkamisesta (KKO 2004:131, törkeä veropetos ja kirjanpitorikos, sekä KKO 2015:88, törkeä petos). Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2013:1 on katsottu, ettei sopimuskumppaneiden taikka terveen ja toimivan kilpailun kannalta ollut juuri lainkaan merkitystä sillä, että vastaajat olivat vähän ennen yhtiön konkurssin alkamista antaneet kaupparekisteriin väärän ilmoituksen yhtiön vastuuhenkilöstä.

17. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että kokonaisarvioinnissa vahingollisena pitämistä vastaan puhuu se, ettei A ole aikaisemmin syyllistynyt liiketoiminnassa rikolliseen menettelyyn eikä asiassa ole esitetty selvitystä, jonka perusteella hänen voitaisiin arvioida jatkavan rikollista menettelyään. Myöskään yksittäiselle asiakasyritykselle aiheutuneen vahingon määrää, enintään 500 euroa vuodessa, ei voida pitää erityisen merkittävänä. Liiketoimintakiellon määräämistä vastaan puhuu myös se, että rikoksen päättymisestä on kulunut yli seitsemän vuotta.

18. Vahingollisena pitämistä puoltavat kuitenkin A:n menettelyn laajuus ja taloudelliset kokonaisvaikutukset. X Oy:n asiakkaina on ollut yhteensä noin 50 000 pääasiassa pientä ja keskisuurta yritystä, joista yli 32 000 oli tehnyt hakuosumaperusteisen sopimuksen. Markkinointirikoksen on katsottu kohdistuneen näihin yli 32 000 yritykseen. Noin 1 400 näistä asiakasyrityksistä on myöhemmin tehnyt poliisille tutkintapyynnön. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn vahingollisuutta ei tule tarkastella vain yksittäisen asiakasyrityksen näkökulmasta, vaan huomioon on otettava sopimuskumppanit kokonaisuutena. Tätä tulkintaa tukee myös markkinointirikoksen luonne yleisöön kohdistuvana rikoksena, jolla ei ole varsinaisia asianomistajia (HE 66/1988 vp s. 79). Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelystä on aiheutunut X Oy:n sopimuskumppaneille merkittävää vahinkoa ja haittaa.

19. Arvioidessaan A:n menettelyn vahingollisuutta terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta Korkein oikeus toteaa, että kysymys on ollut X Oy:n ydinliiketoiminnasta, johon liittyvä rikollinen markkinointi on kohdistunut huomattavaan osaan suomalaisista yrityksistä. Hakuosumaperusteisen sopimuksen tehneiden asiakasyritysten määrä on vastannut noin 10:tä prosenttia koko Suomen yrityskannasta. Yhtiön liikevaihto on vuonna 2007 ollut noin 3 miljoonaa euroa, vuonna 2008 yli 6 miljoonaa euroa ja vuonna 2009 yli 7,5 miljoonaa euroa. Harhaanjohtava markkinointi on jatkunut 10.1.2007 – 6.5.2009 eli lähes kaksi ja puoli vuotta. X Oy:n lainvastainen toiminta ja sitä koskevat oikeudenkäynnit ovat saaneet varsin paljon julkisuutta, joka on ollut omiaan leimaamaan kielteisesti koko toimialaa. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:n johtamalla X Oy:n lainvastaisella menettelyllä on tuntuvasti vahingoitettu alan tervettä kilpailua ja heikennetty muiden alan yritysten toimintaedellytyksiä.

20. Korkein oikeus katsoo A:n toimintaa kokonaisuutena arvioidessaan, että vahingollisena pitämistä puoltavat seikat ovat selvästi painavampia kuin sitä vastaan puhuvat seikat, kun otetaan erityisesti huomioon toiminnan laajamittaisuus ja kesto sekä siitä aiheutuneet taloudelliset vaikutukset. A:n toimintaa on pidettävä sekä sopimuskumppaneiden että terveen ja toimivan kilpailun kannalta vahingollisena. Liiketoimintakiellon määrääminen on siksi perusteltua liiketoimintalain 1 §:ssä mukaisen liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämiseksi.

Liiketoimintakiellon kesto

21. Liiketoimintakieltolain 5 §:n mukaan liiketoimintakielto määrätään vähintään kolmeksi ja enintään seitsemäksi vuodeksi. Edellä kohdassa 17 esitetyistä syitä Korkein oikeus katsoo, että kolmen vuoden liiketoimintakiellon kesto on riittävä.

Menettämisseuraamus

Asianosaisten käsitykset ja alempien oikeuksien ratkaisut

22. Syyttäjä on vaatinut, että X Oy määrätään menettämään rikoshyötynä 1 772 369 euroa. Vaatimus on perustunut X Oy:n vuosien 2007 – 2009 liikevaihtoon ja yhteensä lähes 3,5 miljoonan euron suuruiseen voittoon. Syyttäjän mukaan voitosta 85 prosenttia oli syntynyt mediatuotteista eli hakupalvelujen myynnistä. Hakuosumaperusteisen laskutuksen osuus mediamyynnin voitosta oli puolestaan ollut 60 prosenttia.

23. X Oy on vastustanut vaatimusta ja katsonut, ettei rikoshyötyä ollut syntynyt tai että rikoshyötyä saattoi olla vain rikosilmoituksen tehneiden sopimusasiakkaiden maksamien enimmäishintaisten laskujen yhteismäärä. Koska vain todellinen rikoshyöty voitiin tuomita menetettäväksi, menettämisseuraamuksen määrän arviointia ei voitu perustaa yhtiön sopimusasiakkailta laskuttamaan määrään ilman tietoa siitä, oliko yhtiö saanut suorituksen laskun perusteella.

24. Käräjäoikeus on tuomiossaan hyväksynyt yhtiön esittämät lähtökohdat rikoshyödyn laskemiseksi ja katsonut, että rikoshyötyä oli voinut syntyä vain niiden X Oy:n asiakasyritysten suorituksista, jotka olivat tehneet tutkintapyynnön poliisille. Näitä yrityksiä oli yhteensä noin 1 400. Muut asiakasyritykset eivät olleet reagoineet saamiinsa laskuihin ja pitäneet niitä ylisuurina tai muutoin perusteettomina. Mainittujen reklamoineiden asiakasyritysten maksamien laskujen yhteismäärä oli ollut 147 583,71 euroa. Kun nämä asiakasyritykset olivat kuitenkin saaneet X Oy:n hakemistopalvelulla näkyvyyttä, mistä yhtiö oli ollut oikeutettu saamaan jotakin korvausta, käräjäoikeus on arvioinut rikoksen tuottaman hyödyn määräksi 90 000 euroa.

25. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, että rikoshyötyä arvioitaessa tuli ottaa huomioon kaikki ne X Oy:n asiakasyritykset, jotka olivat olleet harhaanjohtavan markkinoinnin käsittävän laskutuksen piirissä. Rikoksen tuottamana hyötynä voitiin pitää vain sitä lisähyötyä, joka oli tullut valitsemalla toimintatavaksi markkinointirikoksena rangaistava harhaanjohtava markkinointi sen sijaan, että markkinointi olisi suoritettu lain edellyttämällä tavalla. Yhtiön markkinoimasta palvelusta perittävää aloitusmaksua ja myöhemmin kuukausittaista ylläpitomaksua koskevat tiedot eivät olleet olleet harhaanjohtavia. Osa asiakasyrityksistä oli myös saanut odotustensa mukaisen laskun. Hovioikeus on pitänyt rikoshyödyn arvioinnin lähtökohtana sitä, että noin 30 prosenttia asiakasyrityksistä oli saanut enimmäismääräisen tai sitä lähellä olevan laskun. Korvattavana rikoshyödyn määränä on pidetty enimmäislaskun ja odotettavissa olleiden kustannusten välistä erotusta, jonka suuruudeksi hovioikeus on arvioinut vuonna 2007 tehtyjen sopimusten osalta noin 200 euroa ja vuonna 2008 tehtyjen sopimusten osalta noin 300 euroa. Kun näin arvioitu lisähyöty yhdestä sopimuksesta on suhteutettu enimmäismääräisen laskun saaneiden asiakkaiden lukumäärään, hovioikeus on arvioinut rikoshyödyn määräksi vuoden 2007 osalta 1 056 000 euroa ja vuoden 2008 osalta 2 160 000 euroa eli yhteensä yli 3,2 miljoonaa euroa. Lisäksi yhtiö oli hovioikeuden mukaan saanut rikoshyötyä vuonna 2009 tekoajan päättymiseen 6.5.2009 saakka. Hovioikeuden mukaan X Oy oli siten saanut rikoshyötyä ainakin sen määrän, minkä syyttäjä oli vaatinut menetettäväksi. Hovioikeus on korottanut yhtiön valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä korvattavan määrän 1 772 369 euroksi.

Sovellettavat säännökset ja rikoshyödyn määrittämisen lähtökohdat

26. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Pykälän 2 momentin mukaan jos rikoksen tuottaman hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet.

27. Korkein oikeus toteaa, että vaikka rikoshyöty voidaan määrätä menetettäväksi vain syyttäjän vaatimuksen perusteella, tuomioistuin ei ole harkinnassaan sidottu syyttäjän vaatimaan määrään eikä myöskään syyttäjän esittämään rikoshyödyn laskentatapaan. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti kuitenkin edellyttää, että rikoshyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen määrä ja sen laskentatapa ovat esillä oikeudenkäynnissä ja että asianosaisilla on oikeudenkäynnin aikana mahdollisuus lausua kaikista harkintaan vaikuttavista seikoista (HE 80/2000 vp s. 33 – 34).

28. Hyödyn menettämistä koskevan sääntelyn tausta-ajatuksena on, ettei rikos saa kannattaa ja että näin voidaan osaltaan eliminoida rikoksen vaikutuksia (HE 80/2000 vp s. 4). Menettämisseuraamusta ei kuitenkaan tule pitää rangaistuksen luonteisena eikä sen tarkoituksena ole ankaroittaa rikoksen kokonaisseuraamuksia (KKO 2015:74, kohta 8). Menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty ainakin silloin, kun vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan (KKO 2007:1, kohta 6).

29. Lain mukaan rikoksen tuottama hyöty on tuomittava kokonaisuudessaan menetetyksi. Ensisijaisesti on pyrittävä selvittämään todellinen hyödyn määrä. Ainoastaan jos selvitystä ei ole saatavissa tai sitä on vain vaikeuksin esitettävissä, tuomioistuimella on oikeus arvioida hyödyn määrä. Todistustaakka hyödyn menettämisen perusteista ja määrästä on menettämisseuraamuksen vaatijalla eli syyttäjällä. Käytännössä rikoksen tuottaman hyödyn määrä on arvioitava silloin, kun rikoshyötyä on vaikea erottaa laillisesta hyödystä (HE 80/2000 vp s. 22).

Rikoshyödyn määrittäminen tässä tapauksessa

30. Korkein oikeus toteaa, että X Oy:n liiketoiminta ja myös hakuosumaperusteisen hakemistopalvelun tarjoaminen on ollut lähtökohtaisesti laillista liiketoimintaa. Rikoshyötynä voidaan tuomita menetetyksi sellainen lisähyöty, joka on saatu harhaanjohtavalla markkinoinnilla.

31. Menettämisseuraamuksen perusteena on syyksi luettu markkinointirikos, joka on kohdistunut kaikkiin markkinoinnin kohteena olleisiin yrityksiin. X Oy on voinut saada rikoshyötyä kaikista niistä sopimuksista, jotka on tehty harhaanjohtavan markkinoinnin perusteella. Rikoshyötyä ei siten voida laskea ottamalla huomioon vain ne asiakasyritykset, jotka ovat tehneet X Oy:n menettelystä tutkintapyynnön poliisille.

32. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2009:1 arvioinut arvopaperimarkkinarikoksesta saatua rikoshyötyä, jossa rikoksessa - markkinointirikoksen tavoin - ei ole asianomistajia. Ratkaisussa on arvioitu totuudenvastaisen ja harhaanjohtavan tiedon vaikutusta osakekurssiin tilanteessa, jossa ei ole ollut mahdollista tarkasti osoittaa yksittäisten tekijöiden, kuten markkinoilla olevan tietyn tiedon, vaikutusta. Korkein oikeus on todennut, että tällaisessa tilanteessa vaikutus on arvioitava tukeutumalla mahdollisuuksien mukaan sellaisiin seikkoihin, jotka asettavat arviolle objektiivisesti todettavat rajat (kohdat 45 ja 46).

33. Syyttäjä on esittänyt vaatimuksensa perusteeksi X Oy:n liiketoiminnasta sen tilinpäätöksiin perustuvia tunnuslukuja, joita yhtiö ei ole kiistänyt. Niiden mukaan vuonna 2005 X Oy:n liikevaihto on ollut 2,5 miljoonaa euroa ja voitto 17 000 euroa sekä vuonna 2006 vastaavasti 2,8 miljoonaa euroa ja 220 000 euroa. Markkinointirikoksen tekoajan ensimmäisenä vuotena 2007, jolloin hakuosumaperusteisten vuosittain asiakkailta veloitettavien laskujen osuus ei ole vielä näkynyt tilinpäätöksessä, liikevaihto on ollut 3 miljoonaa euroa ja voitto 231 000 euroa. Vuonna 2008 liikevaihto on kasvanut 6,1 miljoonaan euroon ja voitto 2 087 000 euroon. Vuonna 2009 liikevaihto on ollut 7,6 miljoonaa euroa ja voitto 1 158 000 euroa.

34. A on ilmoittanut mediamyynnin osuudeksi yhtiön koko liikevaihdosta ainakin 85 prosenttia ja hakuosumaperusteisen laskutuksen osuudeksi tästä 60 prosenttia. Asiassa on selvitetty asiakkaiden kokonaismäärän pysyneen vuosina 2007 – 2009 kutakuinkin ennallaan, mutta asiakkaiden siirtyneen kiinteähintaisista sopimuksista hakuosumaperusteisiin sopimuksiin siten, että ensin mainittujen sopimusten lukumäärä on sanottuna aikana laskenut ja jälkimmäisten kasvanut.

35. Korkein oikeus toteaa, että markkinointirikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä ei voida asiassa yksilöidyin laskelmin osoittaa ja erottaa sitä yhtiön laillisesta liiketoiminnasta. Vastaavasti ei myöskään voida luotettavasti erottaa rikoshyötyä ja hakuosumaperusteisena markkinoidun sopimuksen perusteella saatujen tulojen sitä osuutta, joka vastaisi ilman harhaanjohtavaa markkinointia syntynyttä sopimusta. Yhtiön voitto on kasvanut erittäin voimakkaasti juuri tilikaudesta 2008 alkaen, jolloin hakuosumaperusteinen laskutus on ensimmäisen kerran vaikuttanut yhtiön kirjanpidolliseen tulokseen. Tämä viittaa vahvasti hakuosumaperusteisen laskutuksen ratkaisevaan merkitykseen yhtiön liikevaihdon ja erityisesti voiton kasvussa. Yhtiön hakupalvelua koskevien sopimusten kokonaismäärä on pysynyt ennallaan, mutta hakuosumaperusteisten sopimusten osuus on kasvanut. Selvityksestä on siten pääteltävissä, että yhtiön kannattavuuden parantumiseen on keskeisimmin vaikuttanut hakuosumaperusteisten sopimusten käyttöönottaminen ja että yhtiön voitosta on merkittävin osa perustunut juuri tähän liiketoimintaan. Rikoksen tuottamaa hyötyä voidaan tämän vuoksi arvioida asiassa ensi sijassa yhtiön voiton kasvun perusteella.

36. Syyttäjän esittämä menettämisseuraamusvaatimus on perustunut kohdassa 34 mainittujen liikevaihtoa koskevien prosenttilukujen perusteella kirjanpidollisesta voitosta laskettuun osuuteen, joka olisi vuosilta 2007 – 2009 yhteensä noin 1,77 miljoonaa euroa. Hovioikeus on päätynyt arviossaan tätä korkeampaan taloudellisen hyödyn määrään, mutta on tuominnut yhtiön menettämään valtiolle syyttäjän vaatimuksen mukaisen summan. Edellä mainituin perustein Korkein oikeus katsoo, että rikoksena syyksi luetun menettelyn vaikutus yhtiön voittoon on ollut suurempi kuin yhtiön liikevaihtoon. Siten rikoksen tuottaman hyödyn määrä on ollut lähtökohtaisesti ainakin sen suuruinen, minkä hovioikeus on tuominnut menetetyksi.

37. X Oy on kuitenkin väittänyt, että pääosin asiakkaat olivat maksaneet vain aloitus- tai ylläpitomaksun ja jättäneet hakuosumiin perustuvat laskut maksamatta. Tämän vuoksi rikoksen tosiasiallisesti tuottama hyöty olisi merkittävästi vähäisempi. Korkein oikeus toteaa, että tältä osin yhtiön kirjanpidon tulisi antaa oikea kuva tilikauden tuloksesta, koska saamiset saadaan kirjata korkeintaan todennäköiseen arvoonsa ja muilta osin ne tulee kirjata kuluksi. Myyntisaamisten arvostaminen on kuitenkin saattanut olla kysymyksessä olevassa tapauksessa osin tulkinnanvaraista ja se on voinut edellyttää kulukirjauksia tai oikaisukirjauksia myös myöhempinä tilikausina. Asiassa ei ole näiltä osin esitetty selvitystä myyntisaamisten arvon kehityksestä vuosina 2007 – 2009. Selvityksen näin ollen puuttuessa Korkein oikeus arvioi, että sanotulla perusteella rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrä on alennettava hovioikeuden tuomitsemasta määrästä 1 500 000 euroksi.

38. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo X Oy:n rikoksella saaman, valtiolle menetettäväksi tuomittavan taloudellisen hyödyn määräksi 1 500 000 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

39. X Oy on muun muassa vaatinut, että asian julkisesta käsittelystä ja kohtuuttoman pitkästä käsittelyajasta johtunut maineen ja liiketoimintamahdollisuuksien menetys tulee ottaa huomioon rikoshyödyn määrää kohtuullistavina seikkoina. Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan ja 2 momentin mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta tai sitä voidaan kohtuullistaa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiö ole esittänyt laissa tarkoitettua perustetta menettämisseuraamuksen kohtuullistamiselle tai sen tuomitsematta jättämiselle ja ettei asian käsittelyaika ole ollut kohtuuttoman pitkä asian laajuus huomioon ottaen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A määrätään liiketoimintakieltoon kolmeksi vuodeksi Korkeimman oikeuden ratkaisun antamisen ajankohdasta lukien.

X Oy:n valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä menetettäväksi tuomittu määrä alennetaan 1 500 000 euroksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen (eri mieltä), Marjut Jokela, Pekka Koponen, Ari Kantor (eri mieltä) ja Jarmo Littunen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Kantor: Erimielisyyteni koskee menettelyä Korkeimmassa oikeudessa. Kuten enemmistön perusteluiden kohdassa 27 todetaan, tuomioistuin ei ole harkinnassaan sidottu syyttäjän menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen määrään eikä laskentatapaan. Oikeudenmukainen oikeudenkäynti kuitenkin edellyttää, että rikoshyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen määrä ja sen laskentatapa ovat esillä oikeudenkäynnissä ja että asianosaisilla on oikeudenkäynnin aikana mahdollisuus lausua kaikista harkintaan vaikuttavista seikoista.

Syyttäjän menettämisseuraamusta koskeva vaatimus tässä asiassa on perustunut X Oy:n hakuosumaperusteisen laskutuksen arvioituun laskennalliseen osuuteen yhtiön voitosta vuosina 2007 – 2009. Käräjäoikeus on tuomiossaan määrännyt rikoshyötyä menetetyksi vain siltä osin, kun X Oy:n niiden asiakkaiden, jotka olivat tehneet X Oy:n toiminnasta tutkintapyynnön, hakuosumaperusteisesta laskutuksesta voitiin arvioida olevan rikoshyötyä. Hovioikeus on puolestaan arvioinut rikoshyödyn määrän perustuen X Oy:n koko asiakaskunnan hakuosumaperusteisen laskutuksen määrään, pitäen rikoshyötynä laskutuksen enimmäismäärän ja odotettavissa olevien kustannusten välistä erotusta. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä tavalla rikoshyödyn määrä on arvioitu perustuen hakuosumaperusteista hinnoittelua koskevalla harhaanjohtavalla markkinoinnilla aikaansaatuun kannattavuuden kasvuun.

Totean, että vaikka käräjäoikeuden tuomiossa (s. 110) on käsitelty hakuosumaperusteisen hinnoittelun käyttöönoton vaikutusta X Oy:n liikevaihdon ja kannattavuuden kasvuun ja niiden väliseen ajalliseen yhteyteen ja vaikka Korkeimman oikeuden ratkaisun arvio perustuu sinänsä riidattomiin yhtiön liikevaihtoa ja kannattavuutta koskeviin tunnuslukuihin, ei asianosaisilla ole ollut nimenomaista mahdollisuutta lausua näin arvioidun rikoshyödyn määrän perusteista. Tästä syystä katson, että asianosaisille olisi tullut ennen asian ratkaisemista antaa mahdollisuus lausua käsityksensä siitä, mikä vaikutus hakuosumaperusteisen hinnoittelun käyttöönotolla on ollut X Oy:n liikevaihdon ja kannattavuuden kasvuun, voidaanko rikoshyötyä tässä tapauksessa arvioida näillä perusteilla ja jos voidaan, mitä seikkoja harkinnassa tulisi ottaa huomioon.

Koska enemmistö on katsonut, että asia voidaan ratkaista asianosaisia tältä osin enemmälti kuulematta, velvollisena ottamaan pääasiaan kantaa ilmoitan, että olen muilta osin samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Kitunen: Olen eri mieltä siitä, onko A määrättävä hänen syykseen luetun rikollisen menettelyn johdosta liiketoimintakieltoon. Erimielisyyteni liittyy ennen kaikkea sen kysymyksen arviointiin, onko A:n toimintaa pidettävä kokonaisuutena arvioiden niin vahingollisena, että kiellon määräämisen edellytykset täyttyvät.

Yhdyn sinänsä niihin perusteluihin, jotka ilmenevät Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdista 14 – 16 ja otan huomioon kohdista 17 – 19 ilmenevät tosiasiat. Perustelujen kohdasta 18 ilmenevillä perusteilla katson, että A:n toiminnasta on aiheutunut X Oy:n sopimuskumppaneille vahinkoa. Hänen toimintansa on ollut vahingollista myös terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta. Annan kuitenkin kokonaisarvioinnissa enemmistön kannasta poiketen enemmän painoarvoa perustelujen kohdasta 17 ilmeneville seikoille ja erityisesti sille, että A:n erityisluonteisen rikollisen menettelyn päättymisestä on kulunut yli 7 vuotta ja ettei asiassa ole ilmennyt, että hän olisi sen jälkeen jatkanut rikollista menettelyä. Näissä olosuhteissa, ja kun otan vielä huomioon liiketoimintakieltolain tavoitteet, katson, ettei A:n toimintaa ole pidettävä kokonaisuutena arvioiden sopimuskumppaneiden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta niin vahingollisena, että hänet tulisi määrätä liiketoimintakieltolain 3 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla liiketoimintakieltoon.

Mainituilla perusteilla en muuta tältä osin hovioikeuden tuomiota.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan liiketoimintakiellon kestosta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Muilta osilta olen asiassa samaa mieltä kuin enemmistö.

A oli saanut 12-vuotiaana sikainfluenssan torjumiseksi rokotuksen, jonka seurauksena hän oli sairastunut vakavasti narkolepsiaan ja katapleksiaan. Sairautensa vuoksi hän oli käyttäytynyt ajoittain aggressiivisesti ja arvaamattomasti ja aiheuttanut kotihoidossa ollessaan esinevahinkoja. Valtio rokotuksen toimeenpanijana velvoitettiin korvaamaan esinevahingot A:n isälle.

VahL 5 luku 2 d §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

B:n vuonna 1997 syntynyt poika A oli saanut sikainfluenssan torjumiseksi Pandemrix-rokotuksen marraskuussa 2009. Tuon rokotteen johdosta A oli alkuvuonna 2010 sairastunut vakavasti narkolepsiaan ja katapleksiaan. Sairastumisensa jälkeen A oli käyttäytynyt välillä aggressiivisesti ja ennalta arvaamattomasti, mikä oli johtanut esinevahinkoihin. Rokottamisen ja A:n käyttäytymisen välinen syy-yhteys oli riidaton.

Lääkevahinkovakuutuspooli oli kieltäytynyt maksamasta korvausta A:n perheessä aiheutuneista vahingoista, koska lääkevahinkovakuutus ei kattanut esinevahinkoja. Pooli oli lisäksi todennut päätöksessään, ettei esineiden rikkoutuminen ollut sillä tavoin syy-yhteydessä lääkevahinkoon, että kustannusten korvaaminen olisi perusteltua.

Kanne Keski-Suomen käräjäoikeudessa

B vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänelle A:n perheen kodissa aiheuttamat esinevahingot.

Perusteinaan B esitti, että A oli ennen rokotusta ollut täysin terve lapsi. Sairastuminen oli alkanut 18.2.2010. Useista hoidoista huolimatta toivottua hoitovastetta ei ollut saatu. A:n tila oli vaihdellut ja ajoittain se oli ollut niin vaikea, että hän oli ollut sairaalassa suljetulla osastolla. Syksystä 2012 alkaen häntä oli kyetty hoitamaan laitoshoitoa inhimillisemmissä kotiolosuhteissa.

Aggressiiviset ja vaikeat tilanteet olivat jatkuneet edelleen. Ne saattoivat syntyä, kun unen tunkeutuessa valvetilaan A:lle syntyi hallusinaatioita ja hän kuuli harhoja. A:n olotila oli joko sairaudesta tai lääkitsemisestä johtuen niin tuskainen, että hän tuhosi esineitä. Sairaus oli lisäksi muuttanut hänen persoonallisuuttaan, minkä seurauksena hän hermostui ja rikkoi syyntakeettomana esineitä.

Vanhemmat olivat tehneet kaikkensa minimoidakseen kotinsa esinevahingot aina siinä kuitenkaan onnistumatta. Kansainvälisestikin vertaillen A oli rokotteesta kaikkein vaikeimmin sairastunut lapsi.

Valtio oli suoraan vastuussa rokotteen aiheuttamista esinevahingoista ankaraa vastuuta koskevien periaatteiden nojalla. Syy-yhteys sairauden ja esinevahinkojen välillä oli selvä. Ankaran vastuun johdosta valtio oli velvollinen korvaamaan myös A:n isälle syntyneen yllättävän esinevahingon. Asian erityispiirteiden takia perusteet korvausvelvollisuudelle olivat olemassa.

Vastaus

Valtio kiisti kanteen perusteeltaan.

Perusteinaan valtio esitti, että vahingonkorvausoikeudessa suhtauduttiin torjuvasti ensivahingosta mahdollisesti kolmannelle aiheutuneiden välillisten vahinkojen korvattavuuteen. Niiden ei katsottu olevan sellaisessa adekvaattisessa syy-yhteydessä vahingon aiheuttaneeseen tekoon, että ne yleisesti tulisivat korvattaviksi. Kolmannen henkilön vahinko saattoi tulla korvattavaksi vain, jos siitä oli erikseen säädetty. Valtion korvausvastuuta ei siten voitu ulottaa koskemaan B:n omaisuudelle aiheutuneita esinevahinkoja. A:lle aiheutuneesta henkilövahingosta ei edes suoraan seurannut B:lle esinevahinkoa. Kun kysymys oli kolmannelle aiheutuneesta välillisestä esinevahingosta, ankara vastuu ei voinut tulla kysymykseen.

Rokotettavien terveydentilaan liittyvien vaikutusten syntyminen ei ollut täysin epätodennäköistä. B:n omaisuudelle aiheutuneet esinevahingot puolestaan olivat täysin ennalta-arvaamattomia seurauksia rokottamisesta ja normin suojatarkoituksen ulkopuolella.

Käräjäoikeuden tuomio 9.7.2014

Käräjäoikeus totesi, ettei ollut kirjoitetun lain säännöstä, johon ankara vastuu voisi tässä tapauksessa perustua. Ankaran vastuun oli oikeuskäytännössä katsottu voivan tulla kysymykseen eräissä tapauksissa myös säädetyn lain ulkopuolella.

Kolmannelle aiheutuneiden vahinkojen korvauskelpoisuudesta oli oikeuskirjallisuudessa esitetty melko torjuvia näkemyksiä, mutta täysin ehdotonta vahinkolajin korvauskelpoisuuden torjumista ei ollut pidetty perusteltuna.

Vanhemmat lapsensa huoltajina olivat vastuussa siitä, että lapsi sai sairauteensa asianmukaista hoitoa. Asiassa voitiin pitää objektiivisestikin arvioituna hyväksyttävänä sitä, että vanhemmat olivat päätyneet hoitamaan A:tä kotona, jossa kustannuksetkin olivat murto-osa laitoshoidosta yhteiskunnalle aiheutuvista kustannuksista.

Sairautensa vuoksi A:n ei voida katsoa itse olevan vastuussa käyttäytymisestään. Ainakin toistaiseksi vahingot olivat olleet valitusta hoitomuodosta väistämättä aiheutuvia kustannuksia. Asian arvioinnissa oli kiinnitettävä huomiota myös ensivahingon kärsineen ja kolmannen väliseen suhteeseen. Mitä läheisemmästä suhteesta oli kysymys, sitä herkemmin korvausvastuun voitiin katsoa syntyvän. Tätä ilmensi esimerkiksi vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d §:n säännös henkilövahingon kärsineen läheisen oikeudesta korvaukseen hoitokuluista ja ansionmenetyksestä.

Tässä tapauksessa kysymys oli lapsen ja vanhemman välisestä suhteesta. A:n narkolepsia oli poikkeuksellisen vaikea.

Käräjäoikeus katsoi, että tässä poikkeuksellisessa yksittäistapauksessa korvausvastuun puolesta puhuvat seikat olivat painavampia kuin sitä vastaan puhuvat, vastaajan esille nostamat perusteet.

Käräjäoikeus velvoitti valtion korvaamaan B:lle aiheutuneen esinevahingon.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Olavi Leppämäki, käräjätuomari Osmo Riepponen ja käräjätuomari Matti Kuuliala.

Vaasan hovioikeuden tuomio 2.6.2015

Valtio valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 1995:53 mukaan rokotuksen toimeenpanijan tuli kantaa vastuu rokotuksen aiheuttamista yllättävistä vahingoista, joita sen enempää rokotuksen toimeenpanijat kuin rokotettavatkaan eivät olleet pystyneet ennakoimaan. Ratkaisu liittyi rokotteesta aiheutuneiden välittömien vahinkojen korvaamiseen.

Kolmannelle aiheutuneita vahinkoja oli oikeuskäytännössä pidetty korvauskelpoisina ilman lain säännöstäkin. Lainsäädäntö olikin osaksi kehittynyt oikeuskäytännön kautta. Vahingonkorvauslain säännökset välillisten vahinkojen korvaamisesta surmansa saaneen ja henkilövahingon kärsineen läheiselle osoittivat, että vahingoittuneen läheiselle ensivahingosta aiheutuneita välillisiä vahinkoja oli tietyissä tilanteissa pidetty korvauskelpoisina. Erityisen perusteltua tämä oli silloin, kun ensivahingon kärsinyt oli lapsi ja hänen huoltajalleen aiheutui kustannuksia lapsen vahingon vuoksi.

Valtio oli ankarassa vastuussa A:lle aiheutuneesta henkilövahingosta. Vaikka ankaraa vastuuta sovellettaessa myös välilliset vahingot voitiin katsoa vahingonkorvauslakia laajemmin korvauskelpoisiksi, välillisten vahinkojen korvaamiseen oli kuitenkin näissäkin tapauksissa suhtauduttu melko pidättyvästi.

Voimassaolevista säännöksistä lähinnä vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d § voisi olla sovellettavissa nyt kyseessä olevaan tapaukseen. Kyseinen lainkohta koski kuitenkin vain ensivahingosta läheiselle aiheutuneiden kulujen korvaamista, ja korvauskelpoisuus liittyi vain sairauden akuuttiin vaiheeseen ennen vahingonkärsineen tilan vakiintumista. Kanteessa tarkoitettu vahinko ei ollut mainitussa lainkohdassa tarkoitettuihin kuluihin rinnastettava lapsen sairauden akuuttivaiheeseen liittyvä kustannus. Valtion korvausvelvollisuutta ei siten voitu perustaa sanottuun säännökseen.

Vaikka A:lle rokotteesta aiheutunut henkilövahinko oli poikkeuksellisen vakava ja vaikka hänen ja korvausta vaativan välillä on läheinen suhde, voimassaolevan vahingonkorvauslain säännösten perusteella valtion korvausvelvollisuuden ei voitu katsoa ulottuvan tällaiseen kolmannelle aiheutuneiden esinevahinkojen korvaamiseen.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja vapautti valtion velvollisuudesta suorittaa korvausta esinevahingoista.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Raija Liljenfeldt, Harri Kurkinen ja Eerika Hirvelä. Esittelijä Heini Hakala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan.

Valtio vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta

1. B:n poika A on saanut 12-vuotiaana marraskuussa 2009 rokotuksen sikainfluenssaa vastaan. Rokotuksen seurauksena hän on alkuvuodesta 2010 sairastunut narkolepsiaan ja katapleksiaan. Sairaus on ilmennyt hänellä poikkeuksellisen voimakkaana. Hän on ollut vuosien 2011 ja 2012 aikana pitkiä aikoja sairaalahoidossa lähinnä sairauteen liittyvän arvaamattoman ja aggressiivisen käyttäytymisen vuoksi. Syksystä 2012 alkaen hän on ollut kotihoidossa.

2. Myös kotihoidon aikana A:n sairaus on aiheuttanut ajoittain ilmenevää hallitsematonta ja aggressiivista käyttäytymistä. Käyttäytymisellään hän on aiheuttanut kodissaan esinevahinkoja.

3. B on kanteessaan vaatinut, että valtio velvoitetaan rokotuksen toimeenpanijana korvaamaan hänelle A:n käyttäytymisestä aiheutuneet esinevahingot.

4. Valtio on myöntänyt olevansa ankaran vastuun perusteella korvausvelvollinen rokotteesta aiheutuneesta henkilövahingosta, mutta katsonut, ettei korvausvelvollisuutta voida ulottaa kysymyksessä olevien kolmannelle aiheutuneiden esinevahinkojen korvaamiseen. A:n isälle A:n käyttäytymisen seurauksena syntyneiden esinevahinkojen ei valtion mukaan voida katsoa olevan riittävässä oikeudellisessa syy-yhteydessä vahingon aiheuttaneeseen tekoon.

Kysymyksenasettelu

5. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko valtio ankaran vastuun perusteella vahingonkorvausvastuussa esinevahingoista, jotka B:lle ovat aiheutuneet henkilövahingon kärsineen A:n käyttäytymisen seurauksena.

Vastuun peruste

6. Vaikka laissa ei ole yleistä ankaraa vastuuta koskevaa säännöstä, on korvausvelvollisuus järjestetty lainsäädännössä ankaran vastuun mukaisesti useiden erityisten vahinkotilanteiden yhteydessä. Ankarassa vastuussa vahinko on tyypillisesti ollut sellaisen toiminnan tulosta, johon liittyy etukäteen tunnettu, kyseiselle toiminnalle luonteenomainen vahingonvaara. Toisin kuin tuottamusvastuussa korvausvelvollisuus ei edellytä vahingon aiheuttanutta tekoa koskevaa moitearviota. Ankara vastuu liittyy usein sellaiseen toimintaan, jonka harjoittaminen on sinänsä luvallista ja hyödyllistä.

7. Rokotuksiin liittyvästä ankarasta vastuusta ei ole säädetty lailla. Korkein oikeus on poliorokotetta koskevassa ratkaisussaan KKO 1995:53 katsonut, että valtio oli rokotuksen toimeenpanijana tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa rokotuksen aiheuttamista vahingoista.

8. Mainitussa ratkaisussa on ollut kysymys rokotteensaajalle välittömästi aiheutuneiden vahinkojen korvaamisesta. Ratkaisun perusteella ei siten voida päätellä, onko valtio tuottamuksesta riippumattomassa vastuussa myös ensivahinkona ilmennyttä henkilövahinkoa seuranneista kolmannelle henkilölle aiheutuneista vahingoista.

Syy-yhteys

9. Myös ankaran vastuun piirissä vastuun perusteena olevan toiminnan ja vahingon välillä edellytetään syy-yhteyttä. Korvausvastuuta ei näin ollen ole esimerkiksi niiltä osin kuin vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon tai ulkopuolinen seikka on ollut vahingon syynä. Syy-yhteydeltä ei ankaran vastuun yhteydessä kuitenkaan poikkeuksetta edellytetä yhtä läheistä kytkentää vahingon ja sen aiheuttamisen välillä kuin tuottamusvastuun yhteydessä.

10. Ankara vastuu koskee yleensä vahinkoja, jotka ovat tyypillisiä sille vaaralle, joka perustelee vastuun ankaruutta. Ankaran vastuun piiriin kuuluvaan toimintaan saattaa kuitenkin liittyä riskejä, joiden toteutumisen ennakoiminen yksilötasolla on erittäin vaikeaa. Tämänkin johdosta vahinkojen ennakoitavuudella ei ankaran vastuun piirissä ole samanlaista vastuuta rajoittavaa merkitystä kuin tuottamusvastuun piirissä. Rokotusta koskevassa ratkaisussa KKO 1995:53 Korkein oikeus ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein katsoi, että rokotuksen toimeenpanijan tulee kantaa vastuu rokotuksen aiheuttamista yllättävistä vahingoista, joita enempää rokotuksen toimeenpanijat kuin rokotettavat itse eivät ole pystyneet ennakoimaan.

11. Vaikka vahinkoon ei olisikaan vaikuttanut uhrin oma toiminta taikka ulkopuolinen seikka, ei tästä seuraa se, että vastuu ulottuisi ankaran vastuun alueella miten pitkälle tahansa todennettavissa olevassa syy-yhteysketjussa. Korvausvastuu olisi hallitsemattoman laajaa, jos sitä ei rajattaisi vahinkoihin, joiden kytkös vahingon aiheuttaneeseen toimintaan on riittävän läheinen.

12. Korvausvastuu voi rajautua esimerkiksi sen vuoksi, että sopimussuhteiden ulkopuolella vastuu koskee pääsääntöisesti vain sellaista välitöntä vahinkoa, joka on aiheutunut vahinkotapahtuman johdosta loukkaantuneelle henkilölle itselleen. Tällaisen ensivahingon seurauksena kolmannelle henkilölle aiheutuneen välillisen vahingon on sitä vastoin katsottu yleensä jäävän korvattavien vahinkojen ulkopuolelle (mm. KKO 1991:146, KKO 1998:67 ja KKO 2003:124). Rajoitusperustetta on sovellettu myös silloin, kun korvausvelvollisuus perustuu ankaraan vastuuseen (KKO 1994:94).

13. Esinevahinkoa, jonka henkilövahingon kärsinyt on sairaudestaan tai vammastaan johtuvalla käyttäytymisellään aiheuttanut sivulliselle, voidaan lähtökohtaisesti pitää sellaisena kolmannelle aiheutuneena vahinkona, joka on niin etäisessä syy-yhteydessä henkilövahingon aiheuttaneeseen menettelyyn, että henkilövahingon aiheuttajan korvausvastuu ei ulotu siihen saakka. Tällaisen vahingon korvattavuutta arvioitaessa on kuitenkin lisäksi otettava huomioon, että myös vahingonkorvauslain 5 luvussa on säädetty poikkeuksia siihen pääsääntöön, että henkilövahingon seurauksena kolmannelle henkilölle aiheutunutta vahinkoa ei korvata. Nyt käsiteltävän asian kannalta merkityksellinen on erityisesti sanotun luvun 2 d §:n säännös henkilövahingon kärsineen läheisten oikeudesta saada tietyin edellytyksin korvausta heille aiheutuneista kuluista ja ansionmenetyksestä. Valtion mahdollista korvausvastuuta onkin tarkasteltava vielä tämän säännöksen valossa.

Henkilövahingon perusteella korvattavista vahingoista

14. Vaikka ankaraan vastuuseen perustuvat tilanteet eivät välittömästi kuulu vahingonkorvauslain soveltamisalaan, ei korvattavien vahinkojen määrittämisessä ole ankaran vastuun yhteydessäkään syytä poiketa vahingonkorvauslain 5 luvun periaatteista.

15. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n ja 5 luvun 2 §:n ilmentämän täyden korvauksen periaatteen mukaisesti henkilövahingon kärsineen hoitokuluina ja muina kuluina korvattaviksi tulevien vahinkojen piiri on varsin laaja. Viimeksi mainitun lainkohdan esitöistä ilmenee, että vaikeasti vammautuneelle henkilölle voidaan korvata muina kuluina muun muassa hänen vakinaiseen asuntoonsa tarvittavista apuvälineistä ja laitteista sekä asunnon muutostöistä aiheutuvat kustannukset (HE 167/2003 vp s. 32 – 33).

16. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d §:n nojalla henkilövahingon kärsineen vanhemmilla, lapsilla ja aviopuolisolla sekä muulla näihin rinnastettavalla henkilövahingon kärsineelle erityisen läheisellä henkilöllä on erityisestä syystä oikeus kohtuulliseen korvaukseen tarpeellisista kuluista ja ansionmenetyksestä, jotka heille aiheutuvat henkilövahingon kärsineen hoitamisesta. Säännöksen esitöiden mukaan erityisen syyn olemassaoloa harkittaessa voidaan ottaa huomioon muun ohella henkilövahingon laatu ja vaikeusaste, henkilövahingon kärsineen ikä sekä henkilövahingon kärsineen ja korvausta vaativan välisen suhteen läheisyys. Erityinen syy korvausvelvollisuuden syntymiseen voi olla esimerkiksi henkilövahingon kärsineelle aiheutuneen vamman vakavuus tai se, että vahinkoa kärsinyt on lapsi. Erityisen syyn olemassaoloa harkitaan viime kädessä tapauskohtaisesti (HE 167/2003 vp s. 44).

17. Vastaavalla tavalla läheisellä henkilöllä on oikeus korvaukseen toimenpiteistä, jotka ovat omiaan edistämään henkilövahingon kärsineen tervehtymistä tai kuntoutumista. Korvausta maksetaan enintään siihen saakka, kun henkilövahingon kärsineen terveydentila on vakiintunut. Terveydentilan vakiintumisen jälkeen korvauksia ei enää makseta henkilövahingon kärsineen läheisille, vaan tämän jälkeen korvaus voi tulla maksettavaksi vahingon kärsineelle tämän tarpeellisina sairaanhoitokustannuksina tai muina kuluina vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla (HE 167/2003 vp s. 31 – 32).

18. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 ja 2 d §:n nojalla joko vahingonkärsijä tai hänen läheisensä voi siis olla oikeutettu korvaukseen samantyyppisten vahinkoerien osalta riippuen siitä, missä sairauden vaiheessa säännösten perusteella korvattavia kustannuksia syntyy. Siten on perusteltua, ettei myöskään läheiselle korvattavien kulujen piiriä rajata suppeaksi.

Tapauksen arviointi

19. B:lle on aiheutunut esinevahinkoja ensivahingon kärsineen A:n rokotuksesta aiheutuneen arvaamattoman ja aggressiivisen käyttäytymisen seurauksena. A on sairastunut poikkeuksellisen vakavasti rokotuksen seurauksena.

20. Pitkään jatkuneiden sairaalahoitojaksojen jälkeen A on siirretty kotihoitoon, joka on luonut A:lle hänen kehitystään tukevat mahdollisimman normaalit elinolosuhteet. Tarkasteltavana olevat esinevahingot ovat aiheutuneet A:n kotihoidon yhteydessä hänen perheelleen. Asiassa ei ole edes väitetty, että vahingot olisivat olleet vältettävissä tai että ne olisivat aiheutuneet muusta syystä kuin A:n rokotuksen seurauksena saamasta sairaudesta.

21. Korkein oikeus katsoo, että aiheutuneet esinevahingot ovat välittömässä yhteydessä A:n kotihoitoon ja ne voidaan siten tässä tapauksessa rinnastaa vahingonkorvauslain 5 luvun 2 d §:ssä tarkoitettuihin henkilövahingon kärsineen hoitamisesta aiheutuneisiin kuluihin, vaikka esinevahingon muodossa aiheutuneet kustannukset ovatkin epätyypillinen hoitoon liittyvä kuluerä. Toisaalta A:n rokotuksesta seurannut sairauskin on ollut poikkeuksellisen vakava.

22. Korkein oikeus katsoo, että B:lle aiheutuneet esinevahingot ovat sellaisia A:n hoidosta aiheutuneita kuluja, jotka valtio on velvollinen A:lle aiheutuneen henkilövahingon perusteella korvaamaan. Kyseessä on 12-vuotiaalle lapselle rokotuksen seurauksena aiheutunut poikkeuksellisen vakava henkilövahinko, jonka seurauksena tämän vanhemmalle on aiheutunut kuluja. Näillä perusteilla asiassa on erityinen syy korvaukselle, jota voidaan pitää edellä kuvatuissa olosuhteissa myös kohtuullisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Tuomo Antila. Esittelijä Juha Mäkelä.

Käräjäoikeus oli asianomistajan pyynnöstä päättänyt oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 9 ja 10 §:n nojalla, että rikosasian oikeudenkäyntiasiakirjat oli pidettävä salassa. Vastaajan valituksen johdosta hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen ja määräsi lain 10 §:n nojalla, että kaksi psykologinlausuntoa oli pidettävä salassa. Päätöksensä perusteluissa hovioikeus kuitenkin totesi, että oikeudenkäyntiaineistoon sisältyi suuri määrä tietoja, jotka olivat lain 9 §:n nojalla salassa pidettäviä.

Korkein oikeus katsoi, että hovioikeuden olisi, selvitettyään ensin asianosaisten vaatimuksia ja kannanottoja, tullut ratkaista myös kysymys siitä, miltä osin oikeudenkäyntiasiakirjat olivat salassa pidettäviä lain 9 §:n nojalla. Asia palautettiin hovioikeuteen.

YTJulkL 9 §
YTJulkL 10 §
YTJulkL 28 §

Ks. HD:2016:87

Käräjäoikeus oli neljällä eri ratkaisulla syyttäjien hakemuksesta päättänyt, että neljää todistajaa voidaan kuulla hovioikeudessa vireillä olevassa rikosasiassa anonyymisti eli siten, etteivät heidän henkilöllisyytensä eivätkä yhteystietonsa paljastu. Julkisen asiamiehen haettua käräjäoikeuden päätöksiin muutosta hovioikeus oli hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisujen lopputuloksen. Kun asiassa ei ollut esitetty riittävää selvitystä siitä, että menettely olisi ollut välttämätön todistajan tai häneen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta, Korkein oikeus kumosi hovioikeuden päätöksen ja hylkäsi syyttäjien hakemuksen.

ROL 5 luku 11 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyttäjien hakemus, Espoon käräjäoikeuden päätökset 11.1.2016, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 17.2.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Outi Nokso-Koivisto ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Mikko Saleva ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Julkiselle asiamiehelle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan julkinen asiamies vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja syyttäjien hakemus todistajien kuulemisesta anonyymisti hylätään.

Syyttäjät vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

B esitti 28.4.2016 Korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan kirjoituksessa väliintulovaatimuksen, joka toimitettiin tiedoksi syyttäjille ja julkiselle asiamiehelle. Syyttäjät toimittivat 3.10.2016 oma-aloitteisesti Korkeimmalle oikeudelle lausuman väliintulovaatimuksen johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Salassapito

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 d §:n 4 momentin 2 kohdan nojalla Korkein oikeus määrää, että asian oikeudenkäyntiaineisto ja asiassa annettava päätös ovat salassa pidettäviä 60 vuotta asian vireilletulosta eli 4.1.2076 saakka siltä osin kuin niistä ilmenee tietoja julkisen asiamiehen nimestä ja yhteystiedoista tai anonyymisti kuultaviksi vaadittujen todistajien henkilö- ja yhteystiedoista. Todistajien ammattia koskeva tieto on kuitenkin julkinen sen osalta, että kysymys on alankomaalaisista tarkkailupoliiseista.

Muilta osin päätös ja oikeudenkäyntiaineisto ovat oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 d §:n 3 momentin 3 kohdan nojalla julkisia päätöksen antopäivästä lukien.

Väliintulovaatimusta koskeva käsittelyratkaisu

B on Korkeimmalle oikeudelle 28.4.2016 toimittamassaan kirjoituksessa vaatinut saada esiintyä väliintulijana tässä asiassa. B on syyttäjien vastapuoli Helsingin hovioikeudessa vireillä olevassa rikosasiassa, jossa syyttäjät ovat pyytäneet saada kuulla nyt kysymyksessä olevia todistajia anonyymisti. Todistajien kuuleminen liittyy syyttäjien hakemuksen mukaan muun ohella B:tä koskeviin syytekohtiin.

Väliintulosta oikeudenkäynnissä säädetään oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 8 – 10 §:ssä. Luvun 8 §:n mukaan jos joku, joka ei ole asianosaisena oikeudenkäynnissä, väittää, että asia koskee hänen oikeuttaan, ja esittää todennäköisiä syitä väitteensä tueksi, hän saa osallistua väliintulijana jommankumman asianosaisen puolella oikeudenkäyntiin. Jos joku haluaa osallistua väliintulijana oikeudenkäyntiin, hänen on saman luvun 9 §:n mukaan tehtävä sitä koskeva hakemus tuomioistuimelle. Asianosaisille on varattava tilaisuus tulla kuulluiksi hakemuksen johdosta. Edelleen saman luvun 10 §:n mukaan väliintulijalla on eräin poikkeuksin oikeus toimia oikeudenkäynnissä asianosaisen tavoin.

Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 c §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on viipymättä määrättävä julkinen asiamies valvomaan epäillyn tai vastaajan etua, jollei tämä itse ole esittänyt vaatimusta anonyymistä todistelusta, sekä annettava julkiselle asiamiehelle tieto hakemuksen ja sen liitteiden sisällöstä. Saman pykälän 2 momentin mukaan muulla kuin syyttäjällä ja anonyymiä todistelua vaatineella epäillyllä tai vastaajalla taikka julkisella asiamiehellä ei ole oikeutta olla läsnä asian käsittelyssä eikä päätöstä julistettaessa. Saman momentin viimeisen virkkeen mukaan tuomioistuin voi kuulla muutakin henkilöä, jos se on asian selvittämiseksi tarpeen eikä kuuleminen vaaranna käsittelyn tarkoituksen toteutumista.

Edellä mainitun säännöksen esitöiden mukaan julkinen asiamies edustaisi epäiltyä vastaajaa ratkaistaessa kysymystä anonyymin todistelun sallimisesta. Julkinen asiamies ei kaikilta osin pysty valvomaan epäillyn oikeusturvaa yhtä hyvin kuin vastaaja tai tämän avustaja. Kun epäilty ei voi olla läsnä asian käsittelyssä, julkisen asiamiehen järjestelmä on kuitenkin sopiva tapa valvoa vastaajan etuja. Julkisella asiamiehellä on merkitystä myös sen vuoksi, että oikeudenkäyntiin syntyy kaksiasianosaissuhde ja muutoksenhakumahdollisuus (HE 46/2014 vp s. 131).

Anonyymiä todistamista koskevan asian osalta on edellä mainituin tavoin erikseen säädetty epäillyn ja vastaajan edun valvomisesta silloin, kun epäilty tai vastaaja itse ei ole asiassa hakijana. Käräjäoikeus on tässä asiassa määrännyt vastaajien etua valvomaan julkisen asiamiehen, joka on hakenut muutosta sekä käräjäoikeuden että hovioikeuden ratkaisuihin. B:n etu on siten laissa säädetyin tavoin tullut valvotuksi. B:llä ei ole julkisen asiamiehen ohella erikseen oikeutta osallistua tämän hakemusasian käsittelyyn eikä hänen kuulemisensa ole asian selvittämiseksi tarpeen. Sen vuoksi väliintulovaatimus hylätään.

Syyttäjien oma-aloitteisesti Korkeimmalle oikeudelle 3.10.2016 toimittama, väliintulovaatimusta koskeva lausuma jätetään huomioon ottamatta.

Pääasiaratkaisun perustelut

1. Syyttäjät ovat käräjäoikeudessa pyytäneet, että neljää henkilöä kuullaan Helsingin hovioikeudessa vireillä olevassa, törkeää huumausainerikosta koskevassa asiassa todistajina siten, ettei heidän henkilöllisyytensä tai yhteystietonsa paljastu. Henkilöt ovat toimineet Alankomaissa tarkkailupoliiseina, ja he ovat pyytäneet, että heitä kuullaan anonyymeinä todistajina.

2. Kysymyksessä olevia todistajia on kuultu esitutkinnassa, jolloin he ovat ilmoittaneet, että jos heidän ulkonäkönsä ja henkilöllisyytensä paljastuu, he eivät enää voi jatkaa tarkkailijan työssään. Lisäksi rikollisjärjestö oli paljastettu ja sitä oli pidätysten johdosta vahingoitettu. Oli mahdollista, että rikollisjärjestö kostaa heille, heidän perheilleen tai muille tarkkailijoille, jotka olivat olleet osallisina asiaan.

3. Käräjäoikeus on kuullut todistajana rikosasiassa päätutkijana ollutta ylikonstaapelia, jonka kertoman perusteella ja rikosten laatu huomioon ottaen käräjäoikeus on katsonut, että syyttäjien hakemuksessa tarkoitettujen henkilöiden kuuleminen anonyymeinä todistajina on välttämätöntä todistajien ja heihin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:ssä tarkoitetussa suhteessa olevien henkilöiden suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta uhalta. Käräjäoikeus on hyväksynyt hakemuksen ja määrännyt, että kysymyksessä olevia henkilöitä kuullaan hovioikeudessa vireillä olevassa rikosasiassa siten, ettei heidän henkilöllisyytensä ja yhteystietonsa paljastu.

4. Käräjäoikeuden oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 c §:n 1 momentin nojalla määräämä julkinen asiamies on valittanut käräjäoikeuden päätöksistä hovioikeuteen vaatien, että käräjäoikeuden päätökset anonyymien todistajien hyväksymisestä kumotaan.

5. Hovioikeus on todennut, että kysymyksessä olevat tarkkailupoliisit olivat käsittelyssä olevassa rikosasiassa osallistuneet muun ohella erään salakuljetusauton tarkkailuun. Osaltaan tarkkailupoliisien suorittamien toimien johdosta Alankomaissa oli takavarikoitu erittäin suuri määrä huumausainetta ja vaarallisten huumausaineiden valmistamiseen tarvittavia aineita. Takavarikoitujen huumausaineiden määrän perusteella voitiin päätellä, että toimintaa oli todennäköisesti harjoitettu osana vakavaa järjestäytynyttä rikollisuutta. Takavarikoinnista oli aiheutunut rikollisille tai rikollisjärjestöille huomattava taloudellinen vahinko.

6. Hovioikeus on katsonut, että kerrotuissa olosuhteissa poliisimiesten suojan tarpeelle oli olemassa riittävän konkreettinen syy, sillä heidän henkilöllisyytensä paljastaminen olisi omiaan saattamaan heidät henkeen tai terveyteen kohdistuvan vakavan uhan vaaraan. Kun vakavan uhan mahdollisuutta ei voitu riittävällä varmuudella poissulkea, eikä muita todistajien suojaamiskeinoja voitu pitää riittävinä, oli menettely välttämätön poliisimiesten tai heidän läheistensä suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätökset mainittujen poliisien kuulemisesta anonyymeinä todistajina.

7. Korkeimmassa oikeudessa on julkisen asiamiehen muutoksenhakemuksen johdosta keskeisesti kysymys siitä, onko anonyymille todistelulle perusteet sen vuoksi, että menettely on välttämätön anonyymin todistajan tai häneen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta.

Anonyymiä todistelua koskeva sääntely

8. Anonyymiä todistelua koskeva sääntely on voimassa eräissä Euroopan valtioissa, mutta sen toteuttamistavat poikkeavat toisistaan. Suomessa anonyymiä todistelua koskevan lainsäädännön tarvetta on harkittu vuonna 2002 rikosoikeudenkäyntiä koskevien säännösten tarkistamisen yhteydessä (Rikosprosessin tarkistaminen. Työryhmän osamietintö. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2002:4). Tuolloin anonyymiä todistelua koskevalle sääntelylle ei kuitenkaan nähty tarvetta. Vuonna 2005 oikeusministeriön asettama työryhmä sen sijaan esitti anonyymin todistelun mahdollistamista (Anonyymi todistelu ja peitepoliisin oikeus osallistua rikollisryhmän toimintaan. Oikeusministeriön työryhmämietintö 2005:5). Ehdotus ei kuitenkaan johtanut anonyymiä todistelua koskevaan lainsäädäntöön. Vuonna 2012 ehdotettiin jälleen pitkälti aikaisemman työryhmämietinnön 2005:5 pohjalta anonyymin todistelun käyttöönottoa Suomessa (Todistelu yleisissä tuomioistuimissa. Mietintöjä ja lausuntoja, OM 69/2012). Tämä ehdotus johti hallituksen esitykseen HE 46/2014 vp ja 1.1.2016 voimaan tulleiden anonyymiä todistelua koskevien oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 a – 11 e §:n säätämiseen. Valmistelussa on otettu huomioon Euroopan ihmisoikeussopimuksen aiheeseen liittyvä oikeuskäytäntö.

9. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 a §:n mukaan tuomioistuin voi syyttäjän taikka epäillyn tai vastaajan kirjallisesta hakemuksesta päättää, että rikosasiassa kuullaan henkilöä todistajana siten, ettei hänen henkilöllisyytensä eivätkä yhteystietonsa paljastu (anonyymi todistaja), jos rikosepäily tai syyte koskee rikosta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kahdeksan vuotta vankeutta, taikka rikoslain 20 luvun 9 a §:ssä tai 25 luvun 3 §:ssä rangaistavaksi säädettyä rikosta taikka tällaisen rikoksen yritystä tai osallisuutta tällaiseen rikokseen, ja menettely on välttämätön anonyymin todistajan tai häneen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan henkilön suojaamiseksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalta vakavalta uhalta.

10. Edellä mainitun pykälän 2 momentin mukaan hakemuksesta tai sen liitteestä on ilmettävä, ketä vaaditaan kuultavaksi anonyyminä todistajana, selvitys asianomaisen henkilön tahdosta tulla kuulluksi anonyyminä todistajana, sekä ne seikat ja todisteet, joihin hakija vaatimuksensa tueksi vetoaa.

11. Anonyymiä todistelua koskevien säännösten säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 46/2014 vp s. 128) on todettu, että anonyymiin todisteluun tulisi turvautua viimekätisenä todistajansuojelukeinona. Siksi on perusteltua, että sen soveltamisala on suppea ja rajoittuu tapauksiin, joissa anonyymiin todisteluun turvautumista on pidettävä välttämättömänä keinona suojella todistajaa. Jotta todistajaa voitaisiin kuulla anonyymisti, häneen kohdistuvan uhan pitää olla vakava. Se, että todistaja ilmoittaa pelkäävänsä syytettyä tai epäilee voivansa joutua kostotoimenpiteiden kohteeksi, ei vielä oikeuttaisi kuulemaan todistajaa anonyymisti. Anonyymi todistaminen olisi mahdollista vain, jos todistajalla olisi objektiivisesti arvioiden perusteltu syy pelätä joutuvansa henkeen tai vakavan terveyteen kohdistuvan rikoksen kohteeksi, jos hän todistaisi jutussa.

12. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 c §:n 2 momentin mukaan anonyymiä todistelua koskevassa hakemusasiassa voidaan kuulla muiden ohella sitä, jota vaaditaan kuultavaksi anonyymisti. Lakivaliokunta katsoi mietinnössään LaVM 19/2014 vp s. 26, että asia voidaan vain poikkeuksellisesti ratkaista ilman kysymyksessä olevan henkilön kuulemista.

13. Perustuslakivaliokunta kiinnitti hallituksen esitystä 46/2014 koskevassa lausunnossaan (PeVL 39/2014 vp s. 6) huomiota siihen, että peitetoimintaa suorittaneet poliisit asetettiin ehdotuksessa samankaltaiseen asemaan verrattuna muihin todistajiin. Poliisitodistajien anonyymiin kuulemiseen liittyy valiokunnan mukaan ongelmallisia piirteitä sikäli, että heidät herkästi mielletään syytetyn vastapuoleksi ja heillä on virkasuhteeseen liittyvä kytkös rikoksen selvittämiseen toisin kuin muulla todistajalla.

14. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan d alakohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus muun muassa kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan. Syytetyn mahdollisuus kyseenalaistaa häntä vastaan kertovien todistajien uskottavuus samoissa olosuhteissa kuin vastapuoli on eräs keskeisimmistä syytetyn oikeusturvaan kuuluvista oikeuksista.

15. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on käsitellyt useissa ratkaisuissaan anonyymin todistelun käyttämistä. Kansallisella tuomioistuimella on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan velvollisuus perustella, miksi todistajaa kuullaan anonyyminä. Esimerkiksi ratkaisussa Van Mechelen ja muut vastaan Alankomaat (23.4.1997) tuomioistuin totesi, että puolustuksen tarpeiden ja todistajien anonymiteetin säilyttämistä puoltavien perusteiden tasapainottaminen oli erityisen ongelmallista, kun todistajat ovat poliiseja. Vaikka poliisien ja heidän perheidensä oikeuksien suojaaminen on tärkeää, on otettava huomioon, että heidän asemansa eroaa muusta todistajasta tai rikoksen uhrista. Poliiseilla on erityisiä velvoitteita valtion täytäntöönpanoviranomaisia kohtaan ja yleensä yhteyksiä myös syyttäjään. Sen vuoksi poliisitodistajien anonymiteetti voidaan sallia vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Lisäksi poliisin virkavelvollisuuksiin saattaa kuulua oikeudessa todistaminen (kohta 56).

16. Van Mechelen ja muut –tapauksessa poliiseja kuultiin todistajina ääniyhteyden välityksellä siten, että syytetty tai hänen puolustajansa ei saanut olla samassa tilassa todistajien kanssa, eikä heihin ollut myöskään näköyhteyttä. Poliisitodistajien kertomuksella oli asiassa ratkaiseva merkitys. Ihmisoikeustuomioistuin totesi muun ohella, ettei tapauksessa ollut riittävää selvitystä siitä, etteivät lievemmät todistajan suojaamisen keinot olisi olleet mahdollisia (kohta 60). Edelleen ihmisoikeustuomioistuin katsoi, ettei se ollut vakuuttunut siitä, että todistajiin tai heidän läheisiinsä kohdistuvaa uhkaa oli riittävästi arvioitu. Kansallisen tuomioistuimen ratkaisu näytti perustuneen ainoastaan kysymyksessä olevien rikosten vakavuuteen (kohta 61). Oikeudenkäynti kokonaisuutena ei ollut ollut oikeudenmukainen, ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohtaa ja 3 kohdan d alakohtaa oli rikottu.

17. Ratkaisussa Al-Khawaja ja Tahery vastaan Yhdistynyt Kuningaskunta (suuri jaosto, 15.12.2011) kysymys oli tuomion perustamisesta ennen oikeuskäsittelyä kuolleen ja toisaalta oikeudesta poissaolleen todistajan esitutkinnassa antamaan kertomukseen. Ihmisoikeustuomioistuin totesi, että todistajan poissaololle oikeudesta tuli olla hyväksyttävä syy. Tuomiota ei myöskään saanut perustaa yksinomaan tai ratkaisevassa määrin kertomuksiin, joiden antajia syytetty ei ollut voinut kuulustella tai kuulustuttaa esitutkinnan aikana taikka oikeudessa. Syytetyn oikeuden loukkausta harkittaessa oli otettava huomioon, oliko oikeudenkäynti kokonaisuutena arvostellen ollut oikeudenmukaista ja oliko syytetyn saatavilla ollut loukkausta kompensoivia prosessuaalisia takeita (kohta 119).

18. Oikeudesta poissaolleen todistajan osalta ihmisoikeustuomioistuin katsoi viimeksi mainitussa ratkaisussaan, että todistajan pelkojen objektiivisuutta oli tutkittu asianmukaisesti. Oikeus oli kuullut todistajaa ja poliisia. Lisäksi asiassa oli katsottu, ettei todistajan pelkoa voitu vähentää erityisjärjestelyin kuten väliverhoin. Näin ollen kirjallinen todistajankertomus oli voitu ottaa huomioon (kohta 159). Kysymys oli kuitenkin ratkaisevasta näytöstä asiassa. Ihmisoikeustuomioistuin ei havainnut sellaisia prosessuaalisia takeita, jotka olisivat oikeuttaneet tuomion perustamisen kirjalliseen todistajankertomukseen (kohta 165).

19. Myös ratkaisussa Ellis, Simms ja Martin vastaan Yhdistynyt Kuningaskunta (10.4.2012) ihmisoikeustuomioistuin totesi, että kostotoimenpiteiden pelkoa voidaan pitää hyväksyttävänä syynä todistajan anonymiteetille. Todistajan subjektiivinen pelko ei kuitenkaan riitä, vaan objektiiviset perusteet pelolle on tutkittava asianmukaisesti (kohta 76).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

20. Kuten kohdassa 10 on todettu, siinä mainitussa lainkohdassa edellytetään, että anonyymin todistelun käyttämistä koskevasta hakemuksesta tai sen liitteestä on ilmettävä, ketä vaaditaan kuultavaksi anonyyminä todistajana. Korkeimman oikeuden käytettävissä olevista asiakirjoista ei ilmene, että käräjä- tai hovioikeudelle olisi syyttäjien hakemuksen yhteydessä annettu tieto kysymyksessä olevien todistajien henkilöllisyydestä, eikä tätä tietoa ole myöskään Korkeimmalla oikeudella. Todistajia on kuultu esitutkinnassa koodinimillä, eikä syyttäjillä asiakirjoista ilmenevän mukaan edes ole tietoa heidän henkilöllisyydestään. Tämän vuoksi on ilmeistä, että syyttäjien hakemus on ollut tältä osin puutteellinen. Asian lopputulos huomioon ottaen todistajien henkilöllisyyden tarkempi selvittäminen ei kuitenkaan ole tarpeen.

21. Törkeästä huumausainerikoksesta voidaan rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan tuomita enintään 10 vuotta vankeutta. Kysymyksessä on siten sellainen rikos, jota tarkoitetaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 a §:n 1 momentin 1 kohdassa ja jota käsiteltäessä anonyymi todistelu voi tulla kysymykseen.

22. Syyttäjät ovat oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 a §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetun henkeen ja terveyteen kohdistuvan uhan osalta viitanneet rikosasian esitutkintapöytäkirjasta ja Espoon käräjäoikeuden tuomiosta 8.6.2015, erityisesti sen syytekohdista 15 – 23, ilmenevään väkivallan käyttöön. Mainituissa syytekohdissa on ollut kysymys ampuma-aserikoksista, laittomista uhkauksista, törkeän pahoinpitelyn yrityksestä, vahingonteosta sekä törkeästä vapaudenriistosta. Syytekohdat eivät koske B:tä tai kanssavastaajaa. Syytteiden mukaan teot ovat kohdistuneet muun ohella samassa asiassa vastaajina olleiden henkilöiden läheisiin. Osa syytteistä, muun ohella törkeän pahoinpitelyn yritystä koskeva syytekohta 18, on käräjäoikeudessa lainvoimaisesti hylätty.

23. Anonymiteettiä vaatineita todistajia ei ole kuultu tässä asiassa henkilökohtaisesti, vaan alankomaalaisen poliisin toimesta lisäesitutkinnassa Alankomaissa. Todistajat ovat kaikki ilmoittaneet yhdenmukaisesti, että he eivät enää voi tehdä työtään, mikäli heidän ulkonäkönsä ja henkilöllisyytensä paljastuu. Lisäksi he ovat ilmoittaneet olevan mahdollista, että kysymyksessä olevan huumausainerikoksen taustalla oleva rikollisjärjestö kostaa rikoksen paljastumisen aiheuttamat seuraukset heille, heidän perheillensä tai muille tarkkailijoille.

24. Alempien oikeuksien ratkaisut perustuvat niiden perusteluiden mukaan asian suomalaisena tutkijana toimineen ylikonstaapelin kertomukseen ja muuhun selvitettävänä olleesta rikoskokonaisuudesta saatuun tietoon. Ylikonstaapeli on ollut läsnä todistajien kuulemistilaisuudessa Alankomaissa. Hovioikeus on perustellut anonymiteetin myöntämistä sillä, että osaltaan tarkkailupoliisien suorittamien toimien johdosta Alankomaissa oli takavarikoitu erittäin suuri määrä huumausainetta ja vaarallisten huumausaineiden valmistamiseen tarvittavia aineita. Takavarikoitujen huumausaineiden määrästä voitiin hovioikeuden mukaan päätellä, että toimintaa oli todennäköisesti harjoitettu osana vakavaa järjestäytynyttä rikollisuutta. Lisäksi hovioikeus on ottanut huomioon huomattavan vahingon, joka takavarikoinnista oli aiheutunut rikollisille tai rikollisjärjestöille.

25. Syyteasian pääkäsittelyssä käräjäoikeudessa on kuultu todistajina omalla henkilöllisyydellään alankomaalaista tarkkailupoliisin johtajaa sekä sitä alankomaalaista henkilöä, joka omistaa varaston, jossa huumausaineita oli syytteen mukaan käsitelty. Lisäksi todistajina on kuultu suomalaisia poliisivirkamiehiä, joiden henkilöllisyyttä ei ole salattu. Syyttäjät eivät ole vaatineet mainittujen henkilöiden kuulemista anonyymisti tai esittäneet kenenkään heistä joutuvan alttiiksi henkeen tai terveyteen kohdistuvalle uhalle tämän rikosasian johdosta.

26. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain anonyymiä todistelua koskevat säännökset soveltuvat todistajiin ammatista ja asemasta riippumatta. Kuten edellä kohdassa 15 on selostettu, Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on suhtautunut poliisitodistajille oikeudenkäynnissä myönnettävään anonymiteettiin pidättyvästi. Vaikka kysymyksessä olevan kaltaiseen huumausainerikollisuuteen liittyy oletettavasti myös väkivaltaisia tapahtumia etenkin kun kysymyksessä ovat suuret huumausainemäärät, joiden taloudellinen arvo on suuri, tässä asiassa ei ole esitetty riittävää objektiivista selvitystä siitä, että kyseiset poliisivirkamiehet tai heidän läheisensä joutuisivat todistajien ammatin ja heidän tekemiensä virkatoimien vuoksi vakavasti uhatuiksi. Anonymiteetin myöntämistä ei varsinkaan poliisitodistajien osalta voida perustaa pelkästään rikoksen laatuun ja tietoihin todistajien virka-asemasta ja siitä, että rikollisjärjestölle on aiheutunut vahinkoa rikoksen paljastumisen johdosta. Sitä, että todistajien mahdollisuudet toimia ammatissaan jatkossa vaarantuisivat, jos he todistaisivat henkilöllisyytensä ilmaisten, ei ole Suomessa säädetty perusteeksi anonyymille todistelulle.

27. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 11 a §:ssä tarkoitettuja edellytyksiä kuulla todistajia heidän henkilöllisyyttään ja yhteystietojaan paljastamatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Syyttäjien hakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Heli Sankari.

Kysymys siitä, oliko oikeuskanslerilla oikeutta hakea muutosta hovioikeuden päätöksestä, jolla A:lle oli myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.

L luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista 25 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätös 12.6.2014, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 13.11.2014 on selostettu tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet oikeudenkäyntiavustajalautakunnassa Marianne Wagner-Prenner, Liisa Talvitie, Pekka Päivänsalo ja Pekka Viljanen. Esittelijä Riikka Meroma. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kirsti Uusitalo, Helena Vihriälä ja Jussi Heiskanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtioneuvoston oikeuskanslerille myönnettiin valituslupa.

Oikeuskansleri vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös, jolla A:lle myönnettiin lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana, kumotaan.

Välitoimet

Korkein oikeus varasi oikeuskanslerille tilaisuuden lausuman antamiseen siitä, onko valtioneuvoston oikeuskanslerilla oikeutta hakea muutosta hovioikeuden päätökseen, jolla lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana on myönnetty. Oikeuskansleri antoi pyydetyn lausuman.

A antoi häneltä pyydetyn vastauksen oikeuskanslerin valituksen ja lausuman johdosta. A toimitti lisäksi omasta aloitteestaan Korkeimmalle oikeudelle vastauksensa ja lausumansa täydentämistä koskevan kirjelmän asiakirjoineen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian aikaisemmat vaiheet

Oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätös 12.6.2014

1. Oikeustieteen kandidaatti A on 30.9.2013 oikeudenkäyntiavustajalautakunnalle toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että hänelle myönnetään luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa tarkoitettu lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

2. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta on hankkinut Ahvenanmaan käräjäoikeuden, Turun hovioikeuden ja konkurssiasiamiehen toimiston lausumat A:n tavasta hoitaa oikeudenkäyntiavustajan tehtäviä. A on antanut näiden lausumien johdosta kirjallisen lausumansa ja esittänyt selvitystä aikaisemmasta tehtävien hoidostaan oikeudenkäyntiavustajana.

3. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta on ratkaisussaan todennut, että sille lausumansa antaneet viranomaistahot ovat yhteneväisesti arvioineet A:n hoitaneen avustajan tehtäväänsä huolimattomasti ja ilman riittävää perehtymistä asioiden hoitoon vaarantaen menettelyllään päämiestensä oikeusturvaa. A:n esittämään selvitykseen liittyen lautakunta on todennut, ettei ollut epäiltävissä, etteikö A ollut voinut hoitaa yksittäisiä asioita asianmukaisesti. Arvioidessaan kokonaisuutena edellä kerrottuja viranomaisten lausumia A:n osaamisesta ja tavasta hoitaa oikeudenkäyntiavustajan tehtäviä oikeudenkäyntiavustajalautakunta on katsonut niistä ilmenevän niin vakavia ja toistuvia puutteita sekä päämiesten oikeusturvaa vaarantavia seikkoja, että A on katsottava ilmeisen sopimattomaksi oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään. Sen vuoksi oikeudenkäyntiavustajalautakunta on hylännyt A:n hakemuksen.

Helsingin hovioikeuden päätös 13.11.2014

4. A on hakenut muutosta oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätökseen valittamalla Helsingin hovioikeuteen. Valtioneuvoston oikeuskansleri on antanut asiassa pyydetyn lausunnon, ja A lisälausumansa.

5. Hovioikeus on todennut asiassa olevan kysymys siitä, annetaanko luvan hakijan tavalle hoitaa aiempia avustajantehtäviään merkitystä ilmeisen sopimattomuuden arvioinnissa, ja toiseksi siitä, onko hakijan ilmeisestä sopimattomuudesta esitetty riittävä näyttö. Tarkasteltuaan asiassa sovellettavia luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain säännöksiä ja lakia koskevia esitöitä hovioikeus on kokonaisarviointinaan päätynyt katsomaan, ettei luvan myöntämiselle asetetulla sopivuus-edellytyksellä ole tarkoitettu hakijan pätevyyttä tehtävään ja että ammattitaidottomuuteen voidaan puuttua kurinpitotoimin ja luvan peruuttamisella. Hovioikeus on johtopäätöksenään lausunut, ettei lain 2 §:n 3 kohdassa mainittua sopimattomuutta oikeudenkäyntiavustajan tehtäviin voida tulkita siten, että se tarkoittaisi oikeudenkäyntiavustajan työssään osoittamia puutteita, eikä siten tällä perusteella voida evätä lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana. Hovioikeus on kumonnut oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksen ja myöntänyt A:lle luvan toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Oikeuskanslerille on myönnetty asiassa valituslupa ja tämä on valituksessaan hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen. Korkeimmassa oikeudessa on kuitenkin ensiksi ratkaistavana kysymys siitä, onko oikeuskanslerilla oikeus hakea muutosta hovioikeuden päätökseen, jolla luvan hakijalle on myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana. Jos ratkaisu tähän kysymykseen on myönteinen, arvioitavaksi tulee, täyttääkö A luvan myöntämiselle säädetyt edellytykset tehtävään soveltuvuuden osalta vai tulisiko häneltä evätä lupa sillä perusteella, että hän on ilmeisen sopimaton tehtävään.

Lupa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen

7. Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (lupalakimieslaki) 2 §:n 1 momentin mukaan laissa tarkoitettu lupa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen voidaan myöntää toistaiseksi henkilölle 1) joka on suorittanut Suomessa oikeustieteen muun ylemmän korkeakoulututkinnon kuin kansainvälisen ja vertailevan oikeustieteen maisterin tutkinnon taikka ulkomailla vastaavan oikeustieteen tutkinnon, joka on tunnustettu Suomessa sen mukaan kuin erikseen säädetään; 2) joka on saavuttanut riittävän perehtyneisyyden oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään; 3) joka on rehellinen ja joka ei ole ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään; sekä 4) joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu.

8. Lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu lain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa ilmaistusta sopimattomuudesta, että henkilön sopimattomuuden oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään täytyisi olla ilmeistä, jotta lupa voitaisiin tällä perusteella evätä. Kyseessä saattaisi olla esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelma, joka estäisi tehtävän asianmukaisen hoidon (HE 318/2010 vp s. 28). Esityksessä on lisäksi todettu, että hakijan täyttäessä luvan myöntämisen edellytykset, lupa olisi myönnettävä, eikä lupahakemuksen hylkääminen voisi perustua tarkoituksenmukaisuusnäkökohtiin (HE s. 2). Lakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 40/2010 vp s. 3) lausunut, että valiokunta pitää oikeudenkäyntiasiamieheltä vaadittavia kelpoisuusehtoja asianmukaisina ja perusteltuina ja että esityksen tarkoituksena on nimenomaan nostaa oikeudenkäyntiasiamiesten työn laatutasoa ja siten parantaa asianosaisten oikeusturvaa ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytyksiä.

9. Hallituksen esityksen mukaan lupajärjestelmässä on kysymys muille oikeudenkäyntiasiamiehille kuin asianajajille ja julkisille oikeusavustajille luodusta kokonaan uudesta järjestelmästä, jossa asiamiehet ovat velvollisia noudattamaan asiallisesti samansisältöisiä ammattieettisiä sääntöjä kuin asianajajat ja julkiset oikeusavustajat; asiamiehet ovat kattavan valvonnan piirissä; asiamiehet ovat lähtökohtaisesti samojen kurinpidollisten seuraamusten piirissä kuin asianajajat ja julkiset oikeusavustajat, kuitenkin niin, että henkilön toiminta asiamiehenä tulee tarvittaessa voida yleisesti päättää. Lupajärjestelmässä voidaan ennen luvan myöntämistä kontrolloida kelpoisuusehtojen täyttyminen. Toisaalta myönnetty lupa voidaan tarvittaessa peruuttaa (HE 318/2010 vp s. 1 ja 17).

Muutoksenhausta luvan myöntämistä ja peruuttamista koskevissa asioissa

10. Lupalakimieslain 25 §:n 1 momentin mukaan sillä, jonka hakemus tässä laissa tarkoitetun luvan saamiseksi on hylätty tai jonka lupa 20 §:n 1 momentissa mainitusta syystä on peruutettu, on oikeus valittaa oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Lisäksi oikeuskanslerilla on oikeus valittaa 20 §:ssä tarkoitetusta oikeudenkäyntiavustajalautakunnan luvan peruuttamista koskevasta päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Lain 20 §:ssä säädetään oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksellä tapahtuvasta luvan peruuttamisesta muun kuin kurinpidollisen seuraamuksen perusteella.

11. Hallituksen esityksessä (HE 318/2010 vp s. 42) on todettu, että luvan myöntämisessä ja peruuttamisessa on kysymys henkilön oikeudesta harjoittaa elinkeinoaan. Tällainen päätös koskee siten henkilön oikeuksia ja velvollisuuksia, ja päätöksestä täytyy olla muutoksenhakumahdollisuus tuomioistuimeen. Sillä, jonka hakemus laissa tarkoitetun luvan saamiseksi on hylätty tai jonka lupa on 20 §:n 1 momentissa mainitusta syystä peruutettu, olisi oikeus hakea muutosta valittamalla oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Tämän lisäksi julkisen edun valvomiseksi myös oikeuskanslerilla olisi oikeus valittaa 20 §:ssä tarkoitetuista oikeudenkäyntiavustajalautakunnan luvan peruuttamista koskevasta, myönteisestä tai kielteisestä, päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Helsingin hovioikeuden ratkaisusta voitaisiin valittaa edelleen korkeimpaan oikeuteen, jos se myöntää valitusluvan (oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §).

Muutoksenhausta valvonta-asiassa

12. Lupalakimieslain 25 §:n 2 momentin mukaan luvan saaneella oikeudenkäyntiavustajalla, jota valvonta-asia koskee, ja oikeuskanslerilla on oikeus valittaa 14 §:ssä tarkoitetussa valvonta-asiassa annetusta valvontalautakunnan ja oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Lain 14 §:n mukaan valvonta-asia tulee vireille, kun luvan saaneeseen oikeudenkäyntiavustajaan kohdistuva kirjallinen kantelu, oikeuskanslerin lain 10 §:n nojalla tekemä ilmoitus tai tuomioistuimen oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n nojalla tekemä ilmoitus saapuu valvontalautakunnalle.

13. Kuten edeltä ilmenee, myös oikeuskanslerilla on oikeus valittaa valvonta-asiassa annetusta asianomaisen lautakunnan päätöksestä hovioikeuteen, sekä edelleen hovioikeuden ratkaisusta valituslupaa pyytäen Korkeimpaan oikeuteen. Valitusoikeutta on lain esitöissä perusteltu julkisen edun valvonnan tarpeella näissä asioissa (HE 318/2010 vp s. 42).

Oikeuskanslerin tehtävistä ja toimivallasta

14. Valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain 1 §:n 2 momentin mukaan oikeuskansleri valvoo asianajajien ja luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toimintaa niin kuin asianajajista annetussa laissa ja luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa säädetään. Lupalakimieslain 9 §:n mukaan luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja on lain 8 §:ssä tarkoitetuissa tehtävissään oikeuskanslerin, asianajajista annetun lain 6 a §:n 1 momentissa tarkoitetun valvontalautakunnan ja oikeudenkäyntiavustajalautakunnan valvonnan alainen sen mukaan kuin tässä laissa säädetään. Lupalakimieslain 10 §:n mukaan oikeuskanslerilla on oikeus panna vireille 14 §:ssä tarkoitettu valvonta-asia, jos hän katsoo, että luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja laiminlyö velvollisuutensa.

15. Edellä todetun lisäksi oikeuskanslerilla on yleisenä laillisuusvalvojana laaja toimintavalta. Valtioneuvoston oikeuskanslerista annetun lain 6 §:n 3 momentin mukaan oikeuskanslerin on ryhdyttävä toimenpiteisiin oikaisun saamiseksi lainvastaiseen tai virheelliseen päätökseen tai menettelyyn, jos yleinen etu vaatii.

Korkeimman oikeuden arviointi oikeuskanslerin oikeudesta hakea muutosta

16. Lupalakimieslaissa on nimenomaisesti säädetty niistä asioista, joissa oikeuskanslerilla on toimivalta luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien toimintaan liittyen. Tällaisia asioita ovat valvonta-asiat ja luvan peruuttamisasiat. Valvontatehtävän mahdollistamiseksi oikeuskanslerille on säädetty myös muutoksenhakuoikeus tällaisissa asioissa annettuihin päätöksiin. Lähtökohtaisesti näissä asioissa on yleensä kysymys siitä, että luvan saaneen avustajan toimintaa arvioidaan luvan myöntämisen jälkeen esiin tulleiden seikkojen perusteella luvan saaneelle oikeudenkäyntiavustajalle säädettyjen velvoitteiden täyttämisen kannalta. Sen sijaan lupaharkintavaiheessa muutoksenhakuoikeus oikeudenkäyntiavustajalautakunnan ja edelleen hovioikeuden päätökseen on laissa säädetty vain luvan hakijalle siten, että hänellä on oikeus hakea muutosta hänelle kielteiseen päätökseen. Lupalakimieslaissa ei siis ole säädetty muutoksenhakuoikeudesta päätökseen, jolla lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana on myönnetty. A:ta koskevassa asiassa on kysymys tällaisesta asiasta.

17. Lupalakimieslain muutoksenhakujärjestelmä muodostaa siten oman kokonaisuutensa, jossa oikeus hakea muutosta on nimenomaisesti järjestetty eri tavoin eri tilanteita silmällä pitäen. Lupalakimieslain 25 §:n säännös siitä, kenellä on missäkin tilanteessa muutoksenhakuoikeus, on sanamuodoltaan yksiselitteinen. Sanamuodon mukaista tulkintaa puoltaa myös lain esitöissä esitetty. Oikeuskanslerille ei ole säädetty muutoksenhakuoikeutta lupaharkintavaiheessa, vaan oikeuskanslerin valvontatehtävä on lupalakimieslaissa järjestetty jälkikäteiseksi kontrolliksi sen varmistamiseksi, että luvan piirissä tapahtuva avustajantoiminta on lainmukaista.

18. Lupalakimieslain tavoitteena on ollut asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytysten parantaminen oikeudenkäyntiavustajien työn laatutasoa nostamalla (HE 318/2010 vp s. 1 ja 15 – 16). Näiden näkökohtien pohjalta laissa säädetty muutoksenhakujärjestelmä voitaisiin arvioida puutteelliseksi siinä mielessä, että luvan myöntämiseen johtanutta harkintaa ei ole mahdollista saattaa säännönmukaisen muutoksenhaun kautta tuomioistuinkontrollin piiriin, mutta sen sijaan lupa voidaan peruuttaa lyhyehkössäkin ajassa luvan saaneen toiminnassa todettujen laiminlyöntien tai muun yksityisen oikeusturvaa vaarantavan toimintatavan vuoksi. Tämä seikka ei kuitenkaan ole riittävä peruste laajentaa tulkinnalla oikeuskanslerin muutoksenhakuoikeutta laissa säädetystä.

19. Kun muutoksenhakuoikeudesta on lupalakimieslaissa nimenomaisesti säädetty, oikeuskanslerin oikeutta hakea muutosta yleiseen laillisuusvalvontaan kuuluvan toimivallan perusteella on näissä asioissa perusteltua tulkita suppeasti. Laissa nimenomaisesti omaksuttu muutoksenhakuoikeuden järjestely sivuuttaen oikeuskanslerille myönnetty oikeus hakea muutosta, joka tähtäisi hakijalle jo myönnetyn luvan uudelleen harkitsemiseen ja mahdolliseen kumoamiseen, ei olisi hakijan oikeusaseman kannalta asianmukaista. Myöskään se, että oikeuskanslerilla on toimivalta yleisen laillisuusvalvonnan puitteissa puuttua hovioikeuden menettelyn tai laintulkinnan virheellisyyteen ja se, että oikeuskanslerilla on asemansa ja julkisen intressin vuoksi vakiintuneesti katsottu olevan tietyissä tilanteissa oikeus ylimääräisen muutoksenhakuun, eivät voi olla perusteena hyväksyä oikeuskanslerille muutoksenhakuoikeus laajemmin kuin lupalakimieslaissa on säädetty.

Johtopäätös

20. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei oikeuskanslerilla ole oikeutta hakea muutosta hovioikeuden päätökseen, jolla A:lle on myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.

Päätöslauselma

Oikeuskanslerin valitus jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Käräjätuomaria syytettiin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta, koska hän oli eräissä käsiteltävinään olleissa rikosasioissa laiminlyönyt antaa pääkäsittelyjen jälkeen kansliatuomioita sekä antaa pääkäsittelyssä julistettuja tuomioita kirjallisessa muodossa. Käräjätuomari kiisti syytteen ja vetosi puolustuksekseen siihen, että hän oli ilmoittanut esimiehilleen olevansa esteellinen käsittelemään rikosasioita syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun vuoksi. Hän katsoi olleensa oikeutettu pidättymään tuomioiden antamisesta, koska kysymystä hänen esteellisyydestään ei ollut ratkaistu asianmukaisesti.

Kysymys siitä, oliko käräjätuomarilla ollut esittämillään perusteilla oikeus pidättyä tuomioiden antamisesta. (Ään.)

RL 40 luku 10 §
OK 13 luku 1 § 1 mom
OK 13 luku 9 §

Asian käsittely Helsingin hovioikeudessa

Syyttäjä vaati Helsingin käräjäoikeuden käräjätuomari A:n tuomitsemista rangaistukseen ensisijaisesti kahdesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja toissijaisesti kahdesta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

A kiisti syytteen.

Hovioikeuden tuomio 31.12.2014

Hovioikeuden tuomio kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden tuomiossa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Katara, Tarja Raiskinen ja Kati Lavi-Waltari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati valituksessaan, että syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta kohdissa 1 A ja 1 B hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että tuomittu sakkorangaistus lievennetään varoitukseksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään ja että tekoaika kohdissa 1 A ja 1 B oikaistaan alkamaan ensisijaisesti 20.2.2009 ja toissijaisesti 16.3.2009.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

A:n syyksi hovioikeudessa luettu rikos

1. Syytteen enemmälti hyläten hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että Helsingin käräjäoikeuden käräjätuomari A oli 9.1. – 18.5.2009 virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin ja määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa siten, että hän oli laiminlyönyt käsitellä ilman aiheetonta viivytystä hänen käsiteltävänään olleita rikosasioita seuraavasti.

2. Syytteen kohdassa 1 A tarkoitetuissa asioissa A ei ollut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 7 §:ssä säädetyin tavoin antanut pääkäsittelyn päättymisen jälkeen tuomiota. Alakohdassa A1 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 29.1.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 20.2.2009. Alakohdassa A2 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 9.2.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 20.2.2009. Alakohdassa A3 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 11.2.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 27.2.2009. Alakohdassa A4 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 13.2.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 9.3.2009. Alakohdassa A5 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 17.2.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 9. tai 17.3.2009. Alakohdassa A6 tarkoitetussa asiassa pääkäsittely oli päättynyt 5.2.2009 ja tuomion antamispäivän oli ilmoitettu olevan 10.3.2009. Laiminlyöntien seurauksena asiat oli jouduttu siirtämään toisen tuomarin ratkaistaviksi. Viidessä asiassa oli jouduttu järjestämään uudet pääkäsittelyt, ja yhdessä asiassa syyttäjä oli luopunut rangaistusvaatimuksesta.

3. Syytteen kohdassa 1 B tarkoitetuissa asioissa A ei ollut rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 8 §:n 1 momentin ja 12 §:n 3 momentin mukaisesti allekirjoittanut tuomiota eikä siten antanut kirjallista tuomiota. Alakohdissa B1 – B8 tarkoitetuissa asioissa tuomiot oli julistettu 19.2.2009 ja alakohdassa B9 tarkoitetussa asiassa 24.2.2009. Laiminlyöntien seurauksena toinen tuomari oli laamannin määräyksestä sittemmin allekirjoittanut tuomiot. Laiminlyönnit olivat viivyttäneet muutoksenhakua asioissa B1 – B4, B6 ja B9, joissa jäljennöstä tuomiosta ei ollut ollut saatavissa valituksen määräpäivään mennessä.

4. A oli kiistänyt syytteen vedoten muun ohella siihen, että hän oli ollut esteellinen käsittelemään kohdissa 1 A ja 1 B tarkoitettuja, Helsingin syyttäjänviraston syyttäjien ajamia asioita taannehtivasti 25.2.2009 lukien. Esteellisyys oli johtunut siitä, että hän oli tuolloin saanut tietää syyttäjien häneen kohdistamasta arvostelusta. Hänen tekemäänsä ilmoitusta esteellisyydestä ei ollut ratkaistu lain mukaisesti.

5. Hovioikeuden mukaan riidatonta oli, että A oli ilmoittanut esteellisyydestään käräjäoikeuden laamannille viimeistään 18.3.2009 ja osaston johtajalle 21.4.2009. Hovioikeus on katsonut, että joko osaston johtajan tai laamannin olisi tullut ratkaista esteellisyyskysymys viipymättä ja kirjallisesti. Toisaalta A ei ollut ilmoittanut esteellisyydestään asianosaisille eikä tehnyt siitä merkintöjä pöytäkirjoihin.

6. Hovioikeus on katsonut osaston johtajan ja laamannin kertomusten sekä kirjallisten todisteiden osoittavan, etteivät osaston johtaja ja laamanni olleet hyväksyneet esteellisyysväitettä. Se seikka, että he olivat vapauttaneet A:n istuntotyöskentelystä 16. ja 29.3.2009 väliseksi ajaksi ja järjestelleet A:n virkatehtäviä uudelleen, ei osoittanut heidän hyväksyneen esteellisyysväitettä. Sekä osaston johtaja että laamanni olivat nimenomaisesti velvoittaneet A:n ratkaisemaan vastuullaan olleet asiat ja erinäisin toimin pyrkineet auttamaan tätä tämän virkatehtävien hoitamisessa. Vaikka muodollista kirjallista päätöstä esteellisyydestä ei ollut tehty, A:n oli tullut asian käsittelyn eri vaiheista ymmärtää, että laamannin ja osaston johtajan ilmoitukset olivat tosiasiassa sisältäneet kielteisen ratkaisun esteellisyydestä. A oli ollut velvollinen noudattamaan esimiestensä määräyksiä antaa tuomiot.

7. Hovioikeus on katsonut, ettei A ollut esittänyt sellaisia perusteita esteellisyyttään koskevan käsityksensä tueksi, että hän olisi voinut pitää itseään esteellisenä ratkaisemaan kyseisiä asioita. Syyttäjien taholta annettua palautetta ei voitu pitää sen laatuisena, että A:n puolueettomuuden olisi voitu katsoa sen myötä vaarantuneen. Näin ollen A oli ollut tuomarina velvollinen ratkaisemaan nimissään olleet asiat 18.5.2009 asti. Hovioikeus on esitetyn selvityksen perusteella katsonut, että A:lla oli ollut väitetyn esteellisyyden lisäksi terveydellisiä syitä pyrkiä vähentämään työtaakkaansa, mille ei voitu kuitenkaan antaa ratkaisevaa merkitystä syyksilukemista arvioitaessa.

8. Hovioikeus on todennut, että A:lla oli käräjätuomarin virassaan ollut velvollisuus suorittaa tehtävänsä asianmukaisesti ja viivytyksettä. Hän oli ollut virkavastuussa käsiteltäväkseen annettujen rikosasioiden etenemisestä. Useiden asioiden käsittely oli viivästynyt, ja osassa niistä oli jouduttu järjestämään uusi pääkäsittely. Tämä oli johtanut oikeudenkäynnin keston pitkittymiseen, minkä voitiin katsoa vaarantaneen asianosaisten oikeuden saada asiansa ratkaistuksi kohtuullisessa ajassa. Oikeudenkäyntien viipyminen oli ollut omiaan loukkaamaan luottamusta lainkäyttötoiminnan asianmukaisuuteen. A:n laiminlyönti ei sen haitallisuus ja vahingollisuus sekä muut siihen liittyvät seikat huomioon ottaen ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

9. Mainituilla perusteilla hovioikeus on rikoslain 40 luvun 10 §:n nojalla tuominnut A:n tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30 päiväsakon määräiseen sakkorangaistukseen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. A on katsonut, että hän oli ilmoittanut esteellisyydestään esimiehilleen jo helmikuussa 2009 ja joka tapauksessa viimeistään laamannin johdolla pidetyssä kokouksessa 18.3.2009. Esimiehet olivat olleet tietoisia hänen näkemyksestään ja ilmoittamastaan esteestä käsitellä rikosasioita. Kysymys esteellisyydestä olisi pitänyt ratkaista lain mukaisesti kirjallisella päätöksellä. A oli voinut tätä odottaa, ja näin olisi pitänyt menetellä myös siitä syystä, että hänen terveydentilansa oli saattanut vaikuttaa siihen, miten hän oli esteellisyytensä kokenut. Kun ratkaisu oli jäänyt vain pääteltäväksi esimiesten käyttäytymisestä, A ei ollut rikkonut virkavelvollisuuttaan rangaistavalla tavalla.

11. Syyttäjä on katsonut, ettei A ollut asianmukaisesti todennut itseään esteelliseksi. Kukaan ei ollut tehnyt väitettä A:n esteellisyydestä, eikä hän ollut ilmoittanut esteellisyydestään rikosasioiden asianosaisille. Hän oli vain jättänyt antamatta syytteen kohdassa 1 A tarkoitetut tuomiot ja allekirjoittamatta kohdassa 1 B tarkoitetut tuomiot. A ei ollut ainakaan ennen 21.4.2009 ilmoittanut esimiehilleen esteellisyydestään. Vaikka hän olisi aiemmin tai 21.4.2009 viitannut esteellisyyteensä, näitä viittauksia ei ollut pidettävä ilmoituksina esteellisyydestä antaa tuomiot asioissa, joissa pääkäsittelyt oli jo toimitettu. Hän ei ollut myöskään esittänyt niin perusteltua esteellisyysilmoitusta, ettei laamanni olisi vastannut siihen riittävästi edellyttäessään hänen suorittavan virkatehtävänsä ja järjestäessään hänelle istuntovapautusta virkatehtävien suorittamista varten. Joka tapauksessa A:n esteellisyysilmoitukset olivat olleet selvästi aiheettomia. Asian ratkaiseminen ei ollut edellyttänyt hänen esimiestensä päätöstä.

12. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys erityisesti siitä, oliko A tehnyt käräjäoikeuden laamannille tai osaston johtajalle esteellisyysilmoituksen ja milloin hän olisi sen tehnyt, sekä mikä merkitys hänen menettelynsä rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta on sillä, ettei kysymystä hänen mahdollisesta esteellisyydestään ollut ratkaistu lainkäyttöpäätöksellä.

Rangaistussäännös

13. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies on tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Virkavelvollisuuksien sisältöä koskevat säännökset

14. Syytteessä kuvatun menettelyn kannalta A:n virkavelvollisuuksien sisältö on perustunut perustuslain 21 §:n 1 momentin, valtion virkamieslain 14 §:n 1 momentin ja 45 §:n sekä rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 7 §:n 2 momentin, 8 §:n 1 momentin ja 12 §:n 3 momentin säännöksiin.

15. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa.

16. Valtion virkamieslain 14 §:n 1 momentin mukaan virkamiehen on suoritettava tehtävänsä viivytyksettä. Lain 45 §:n mukaisesti mainittua säännöstä sovelletaan myös tuomariin.

17. Rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan rikosasian tuomio saadaan lainkohdassa säädettyjen edellytysten täyttyessä antaa tuomioistuimen kansliassa 14 päivän kuluessa pääkäsittelyn päättymispäivästä. Jos tuomiota ei voida erityisestä syystä antaa sanotussa määräajassa, se on annettava niin pian kuin mahdollista. Mainitun luvun 8 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeuden tuomion allekirjoittaa puheenjohtaja, ja luvun 12 §:n 3 momentin mukaan tuomion jäljennöksen on oltava asianosaisen saatavana käräjäoikeuden kansliassa tuomion julistamis- tai antamispäivästä lukien kahden viikon kuluessa, jos asiassa on ilmoitettu tyytymättömyyttä, ja muissa tapauksissa, mikäli mahdollista, 30 päivän kuluessa.

Tuomarin esteellisyysilmoitus ja sen käsitteleminen ja ratkaiseminen

Säännökset

18. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tuomari ei saa käsitellä asiaa, jos hän on sanotussa luvussa tarkoitetuin tavoin esteellinen.

19. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään, että saman luvun 8 §:ssä tarkoitettu asianosaisen väite tuomarin esteellisyydestä ratkaistaan siinä tuomioistuimessa, jossa pääasia on käsiteltävänä. Väite voidaan ratkaista myös kirjallisessa menettelyssä. Tuomioistuin voi myös omasta aloitteestaan ottaa ratkaistavakseen kysymyksen esteellisyydestä. Pykälän 2 momentin mukaan käräjäoikeus on päätösvaltainen tuomarin esteellisyyttä koskevassa asiassa, kun siinä on yksi lainoppinut jäsen. Pykälän 3 momentin mukaan esteelliseksi väitetty tuomari saa itse ratkaista väitteen esteellisyydestään vain, jos tuomioistuin ei ole ilman häntä päätösvaltainen eikä hänen tilalleen ole ilman huomattavaa viivytystä saatavissa esteetöntä tuomaria. Esteelliseksi väitetty tuomari saa myös ratkaista väitteen, joka on selvästi perusteeton.

Säännösten esityöt

20. Hallituksen esityksessä tuomarin esteellisyyttä koskevaksi lainsäädännöksi (HE 78/2000 vp s. 24) on lausuttu, että oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tuomarilla on velvollisuus oma-aloitteisesti todeta itse oma esteellisyytensä. Esteellisyys merkitsee samalla tuomarin oikeutta kieltäytyä käsittelemästä tiettyä asiaa. Säännöksen nojalla tuomarin on vetäydyttävä asian käsittelystä esteellisyyden ilmettyä. Mitään erityistä menettelytapasäännöstä esteellisyyden toteamisesta tai siitä ilmoittamisesta ei ehdotettu säädettäväksi, vaan tuomari voi vetäytyä asiasta vapaamuotoisesti.

21. Menettelyn osalta hallituksen esityksessä (s. 24) on vielä lausuttu, että käytännössä tuomarin on ilmoitettava esteellisyydestä viraston päällikölle tai kokoonpanon puheenjohtajalle, jotta juttu voidaan siirtää esteettömän tuomarin käsiteltäväksi. Päällikkötuomarin tai puheenjohtajan harkintaan jää, miten yksityiskohtaisesti tuomarin on tarpeen selvittää esteellisyytensä perusteet. Koska esteellisyyssääntelyn yhtenä tarkoituksena on vaikuttaa siihen, että tuomari ei voi aiheetta kieltäytyä käsittelemästä tiettyä asiaa, viraston päälliköllä tai puheenjohtajalla on oikeus saada tarvittaessa tieto tuomarin esteellisyyden perusteista. Pelkkä ilmoitus esteellisyydestä ei ole riittävä, jotta epäilyjä aiheettomasta vetäytymisestä jutun käsittelystä ei synny.

22. Hallituksen esityksen eduskuntakäsittelyssä lakiehdotukseen on lisätty 13 luvun 9 §:n 1 momentin viimeinen virke, jonka mukaan tuomioistuin voi ottaa ratkaistavakseen kysymyksen tuomarin esteellisyydestä myös omasta aloitteestaan. Eduskunnan lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 6/2001 vp s. 4 – 5) mukaan mainittu säännös on tarkoitettu eräitä erityistilanteita varten täydentämään luvun 1 §:ää. Lakivaliokunta on viitannut hallituksen esityksen perusteluissa esiin tuotuun mahdollisuuteen, että tuomari pitää toista tuomaria esteellisenä käsittelemään asiaa. Hallituksen esityksen mukaan tuomari olisi tällöin voinut ilmoittaa asianosaisille käsityksensä toisen tuomarin esteellisyydestä, mikäli esteellisyyttä ei jostain syystä pystyttäisi ratkaisemaan hallinnollisin toimin ennen jutun käsittelyn aloittamista. Lakivaliokunta piti kuitenkin tällaisessa tilanteessa parempana menettelytapaa, jossa tuomioistuin ottaa viran puolesta käsiteltäväksi kysymyksen tuomarin esteellisyydestä.

23. Esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, miten tuomarin ilmoitus omasta esteellisyydestään on käsiteltävä ja ratkaistava, jos hänen ei sallita vetäytyä jutusta oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla. Tästä kysymyksestä ei ole myöskään Korkeimman oikeuden ennakkopäätöstä.

Korkeimman oikeuden kannanotto

24. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti tuomarilla on velvollisuus omasta aloitteestaan harkita oma esteettömyytensä. Lähtökohtana on, että itsensä esteelliseksi katsova tuomari on velvollinen pidättymään käsittelemästä asiaa ja ilmoittamaan esteellisyydestään päällikkötuomarille tai muulle asioiden jakamisesta vastaavalle henkilölle. Toisaalta tuomarin virkavelvollisuutena on harkita omaa esteellisyyttään huolellisesti ja katsoa itsensä esteelliseksi vain perustellusta syystä.

25. Tuomarin tekemältä esteellisyysilmoitukselta ei vaadita määrämuotoa. Esteellisyydestä tulee kuitenkin ilmoittaa riittävän selvästi. Esteellisyydestä ilmoittamisena ei voida pitää esimerkiksi sitä, että tuomari vapaamuotoisesti keskustelee päällikkötuomarin tai muun hallinnollisen esimiehen taikka ratkaisukokoonpanon puheenjohtajan kanssa jonkin esille tulleen seikan mahdollisesta vaikutuksesta esteettömyyteensä arvioidakseen sitä, voiko hän jatkaa asian käsittelemistä. Jotta tuomarin voitaisiin katsoa ilmoittaneen esteellisyydestään, ilmoituksen on oltava niin nimenomainen, että päällikkötuomari tai muu esimies voi käsittää tuomarin katsovan, että tämä ei esteellisyytensä vuoksi voi jatkaa asian käsittelemistä.

26. Käytännön ratkaisutoiminnassa tuomarin ilmoitus esteellisyydestään käsitellä asiaa johtaa useimmiten siihen, että asia siirretään toisen tuomarin käsiteltäväksi. Tällöin tuomarin esteellisyydestä ei yleensä tehdä eikä ole tarpeen tehdä nimenomaista päätöstä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 9 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

27. Tilanne, jossa tuomarin ilmoitusta hänen omasta esteellisyydestään ei hyväksytä eikä asiaa sen vuoksi siirretä toisen tuomarin käsiteltäväksi, on sen sijaan esteellisyyttä koskevalle päätöksenteolle asetettavien vaatimusten kannalta olennaisesti toisenlainen. Itsensä esteelliseksi katsovaan tuomariin kohdistuu tällöin yhtäältä kielto käsitellä asiaa esteellisenä ja toisaalta velvollisuus käsitellä asia, joka on edelleen jätetty hänen vastuulleen.

28. Perustuslain 21 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaan tuomioistuimen riippumattomuus ja puolueettomuus kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimeen. Tuomarin edellytetään olevan päätöksenteossaan riippumaton suhteessa paitsi asianosaisiin myös hallinnollisessa vastuussa oleviin tuomareihin tuomioistuimen sisällä. Tuomarin riippumattomuus edellyttää, että edellisessä kohdassa kuvatussa tilanteessa kysymys tuomarin esteellisyydestä ratkaistaan oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 9 §:n mukaisesti lainkäyttöpäätöksellä. Tuomaria ei siis voida päällikkötuomarin tai muun esimiehen työnjohdollisella määräyksellä velvoittaa käsittelemään asiaa, jossa hän itse katsoo olevansa esteellinen.

Asiassa esitetty selvitys

29. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä on esteellisyydestä ilmoittamiseen liittyvän tosiseikaston selvittämiseksi kuulusteltu todistelutarkoituksessa A:ta sekä todistajina käräjäoikeuden laamannina syytteessä tarkoitettuna aikana toiminutta X:ää ja osaston johtajaa Y:tä.

Tapahtumat 25.2.2009

30. A on kertonut, että hän oli ollut syksyllä 2008 virkavapaana terveydentilansa vuoksi. Alkuvuonna 2009 hän oli palannut hoitamaan virkaansa. A oli 25.2.2009 ollut työhuoneessaan, kun Y oli tullut sinne ja sanonut, että hänen oli heti tultava laamannin huoneeseen kokoukseen. Siellä olivat olleet paikalla hänen ja Y:n lisäksi X ja työterveyslääkäri. X oli ilmoittanut, että kaksi naissyyttäjää ja useat muut syyttäjät olivat nostaneet jutun ja ilmoittaneet tyytymättömyyden häneen. A oli kauhistunut ja halunnut saada tietää, keistä syyttäjistä ja mistä menettelystä oli kyse.

31. Työterveyslääkärin tekemistä merkinnöistä 25.2.2009 käy ilmi, että tuona päivänä pidetyssä kokouksessa oli käsitelty syyttäjänvirastosta tullutta tietoa, jonka mukaan A oli osoittanut liikaa ymmärrystä rikosasioiden vastaajia kohtaan ja soveltanut rangaistuskäytäntöä liian lievästi.

32. A on kertonut, että X oli kokouksessa sanonut hänelle, että hän saisi sairauslomaa. Hänelle oli luvattu, että sairausloman aikana selvitettäisiin, keistä syyttäjistä ja mistä menettelystä oli kyse. A ei ole muistanut, oliko hän käyttänyt kokouksessa nimenomaan sanaa esteellisyys, mutta ainakin hänelle itselleen oli ollut selvää, että kysymys oli ollut hänen esteellisyydestään. Hän oli suhtautunut mahdolliseen esteellisyyteensä hyvin vakavasti, ja hänellä oli ollut pelko siitä, että myöhemmin ilmenisi, että hän oli istunut juttuja esteellisenä.

33. Y on kertonut, että A oli kokouksessa 25.2.2009 sanonut esteellisyydestään. A oli vedonnut siihen, että koska syyttäjät olivat häntä arvostelleet, hän oli esteellinen istumaan juttuja näiden kanssa. Y ei ole muistanut, että A olisi ilmoittanut olevansa esteellinen kirjoittamaan kansliatuomioita ja allekirjoittamaan julistettuja tuomioita. Y on kertonut jääneensä miettimään, oliko A esittänyt esteellisyysväitteen tosissaan vai oliko kyse ollut vain heitosta. Hän oli päätynyt siihen, että se oli ollut heitto, koska kokouksessa oli kuitenkin sovittu erinäisistä järjestelyistä jo istuttujen asioiden hoitamiseksi, kuten vapautuksista istuntovelvollisuudesta. Hänen käsityksensä oli, että A oli hyväksynyt järjestelyt, koska muuten niihin ei olisi ryhdytty. Y oli edellyttänyt A:lta töiden tekemistä, ja jotakin tämä oli sittemmin myös hoitanut pois.

34. X ei ole muistanut kokousta 25.2.2009. Hänen mielestään syyttäjien arvostelu oli kuitenkin ollut oikeutettua, eikä hänen ymmärtääkseen arvosteluun ollut liittynyt mitään esteellisyyttä. X oli peilannut asiaa sitä vasten, että hänen käsityksensä mukaan A oli halunnut pois rikososastolta.

Tapahtumat muutoin keväällä 2009

35. A on kertonut, että 15.3.2009 päättyneen sairausloman jälkeen hän oli ehtinyt olla muutaman päivän töissä. Hänelle oli tuolloin selvinnyt, ettei syyttäjien nimiä ja esteellisyysasiaa ollutkaan selvitetty. Käräjäoikeudessa oli 18.3.2009 järjestetty kokous, jossa olivat olleet A:n lisäksi laamanni ja hallintojohtaja. Viimeistään tuolloin hän oli esittänyt yksityiskohtaisen ratkaisupyynnön ja uudistanut vaatimuksensa, että asia selvitettäisiin. Hallintojohtaja oli kuitenkin ratkaissut asian sanomalla, että "herran tähden A ethän sä nyt ainakaan esteellinen voi olla". Tästä huolimatta kokouksessa oli nimenomaan sovittu, että laamanni hoitaisi esteellisyysasian selvittämisen.

36. A on edelleen kertonut, että 21.4.2009 pidetyssä kokouksessa, jossa paikalla olivat olleet hän, X ja Y, X oli suullisesti antanut Y:lle tehtäväksi esteellisyyskysymyksen ratkaisemisen. Y oli kuitenkin ilmoittanut niin ikään suullisesti, että hän oli asian läheisyyden vuoksi esteellinen sitä ratkaisemaan. X oli tuolloin sanonut, että joku muu saisi sitten ratkaista asian.

37. A on vielä kertonut, että edellä mainituissa kokouksissa 18.3. ja 21.4.2009 hän oli ollut "jotenkin kipsissä", ja muutoinkin hänen terveydentilansa oli heikentynyt kevään 2009 mittaan. Hän oli ollut ahdistunut ja peloissaan, mutta tehnyt istuntovapautuksen aikana "varmaan jotain" ja allekirjoittanut joitakin rikosasioiden tuomioita. A oli kuitenkin koko ajan odottanut selvitystä ja ratkaisua esteellisyysasiaansa ja jollakin tavalla luottanut siihen, että näin myös toimittaisiin. Hän ei ollut missään vaiheessa luopunut sanotuista vaatimuksistaan. Vaikka esimiesten näkemykset siitä, ettei A ollut esteellinen, eivät olleet olleet epäselvät, esteellisyyskysymystä ei ollut voitu asianmukaisesti ratkaista ennen asian selvittämistä. A ei ollut voinut myöskään itse ratkaista omaa esteellisyyttään.

38. Y ei ole muistanut, miten A:n esteellisyydestä olisi keskusteltu kevään 2009 aikana enemmän. Hänen sähköpostiviestinsä X:lle 17.4.2009 kuitenkin osoittaa, että A:lle oli ollut sovittuna kaksi istuntopäivää huhtikuun lopulla, mutta A oli toisen istunnon syyttäjän osalta ilmoittanut, ettei voinut istua kyseisen syyttäjän kanssa syyttäjän arvosteltua häntä. Lisäksi sähköpostiviestistä käy ilmi, että A oli ollut vapautettuna istuntotyöskentelystä kaksi viikkoa ja yhdellä viikolla hänellä ei ollut ollut istuntoja. Osa tuomioista oli kirjoitettu ja A oli ne allekirjoittanut.

39. X on allekirjoittanut 15.5.2009 päivätyn kutsun A:lle kuulemistilaisuuteen 18.5.2009. Kutsussa selostetun mukaan 18.3.2009 oli keskusteltu tekemättömistä töistä, jotka olivat liittyneet helmikuussa 2009 istuttuihin juttuihin. Tuolloin oli sovittu istuntovapautuksista ja siitä, että asiat hoidetaan viipymättä kuntoon. Edelleen 21.4.2009 oli sovittu istuntovapautuksista ja siitä, että asiat hoidetaan viipymättä ja viimeistään toukokuun ensimmäisellä viikolla kuntoon. Y:n 12.5.2009 laatiman selvityksen mukaan asiat eivät olleet kuitenkaan edenneet lainkaan. A oli katsonut olevansa esteellinen istumaan juttuja eräiden syyttäjien häneen kohdistaman ajojahdin vuoksi. Sanotut kutsusta ilmenevät seikat on kirjattu myös X:n päätökseen ja määräykseen 18.5.2009 A:n terveydentilan selvittämiseksi.

40. X on kertonut, että joko 18.3. tai 21.4.2009 oli tullut esiin, että A oli ollut tyytymätön syyttäjien toimintaan ja osoittanut epäluottamusta näitä kohtaan. Esteellisyys oli ollut esillä ainakin 21.4.2009, mutta A ei ollut kuitenkaan tehnyt esteellisyysväitettä eikä kieltäytynyt töistä. X on kertonut tuoneensa kummassakin kokouksessa selvästi esiin kantansa siitä, että asioissa, joissa tuomiot oli julistettu, tuomaria ei vaihdeta, mutta asioissa, joissa oli luvattu antaa niin sanotut kansliatuomiot, oli mahdollista, että ne käsitellään uudestaan ja niissä järjestetään uudet pääkäsittelyt. A oli suostunut menettelyyn ja pyrkinyt hoitamaan asioita, mutta ne eivät olleet tulleet valmiiksi.

41. Käräjäoikeuden sihteeri on laatinut muistion edellä mainitusta 18.5.2009 pidetystä kuulemistilaisuudesta, johon olivat osallistuneet hänen ohellaan A, X, Y, hallintojohtaja ja luottamusmiehenä toiminut käräjätuomari. Muistion kirjausten mukaan Y oli kertonut asian tulleen vireille syyttäjäpalautteesta. A oli ilmoittanut kokevansa tilanteen sekä laamannin ja hallintojohtajan kanssa käydyn palaverin ahdistavaksi ja häijyksi. Hän oli vedonnut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momenttiin, katsonut syyttäjien olevan asianosaisia asiassa ja ilmoittanut, ettei hän uskaltanut allekirjoittaa tai tehdä tuomioita eikä istua juttuja, koska hän ei tiennyt, oliko häntä vastaan prosessia syyttäjänviraston taholta.

42. X on kertonut, että vasta kuulemistilaisuudessa 18.5.2009 A oli tehnyt esteellisyysväitteen. Aikaisemmin näin ei ollut ollut, koska oli sovittu, että A hoitaisi asiat, mikä taas oli edellyttänyt sitä, ettei hän jääväisi itseään. X oli kuulemistilaisuudessa ilmoittanut, ettei hän hyväksynyt mitään yleistä esteellisyyttä ja että A voisi tehdä esteellisyysväitteen, jonka ratkaisisi erikseen joko osaston johtaja tai laamanni. Hän ei ollut kuitenkaan antanut mitään lupausta esteellisyyskysymyksen ratkaisemisesta. Keskustelun myötä A oli ymmärtänyt, että asia oli ratkaistava siten, että hän pyrkisi tekemään työnsä. A oli luopunut esteellisyysväitteestään ja suostunut yhteistyöhön. X:n näkemys oli, ettei A itsekään ollut pitänyt esteellisyyttään vakavasti otettavana, koska muuten tämä ei olisi tullut tekemään töitä. X on vielä todennut, että A:n käyttäytyminen kevään 2009 kokouksissa oli ollut levotonta ja että tämän terveydentila oli heikentynyt koko kevään ajan.

Näytön arviointi ja johtopäätökset esteellisyydestä ilmoittamisen osalta

43. Korkeimmassa oikeudessa esitettyä henkilötodistelua arvioitaessa on otettava huomioon, että suullisen käsittelyn toimittamisen aikaan syytteessä tarkoitetuista tapahtumista oli kulunut yli seitsemän vuotta. A:ta ja todistajia kuultaessa on käynyt ilmi, että he olivat käyneet useita keskusteluita A:n virkatehtävien hoitamisessa ilmenneistä puutteista ja syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun mahdollisesti aiheuttamasta esteellisyydestä käsitellä rikosasioita. Osa keskusteluista oli käyty sinä 18.5.2009 päättyneenä ajanjaksona, josta Korkeimmassa oikeudessa enää on kysymys, osa myöhemmin. On selvää, että A:n ja todistajien muistikuvat käydyistä keskusteluista ovat ajan kulumisen myötä heikentyneet. Muistikuvat eri ajankohtina käydyistä keskusteluista ovat myös voineet sekoittua. Kertomuksille ja varsinkaan niihin sisältyville yksityiskohdille ei sen vuoksi voida antaa suurta näyttöarvoa. Tosiseikastoa selvitettäessä on luotettavampana selvityksenä perusteltua pitää niitä tietoja, jotka ilmenevät kirjallisina todisteina esitetyistä tapahtuma-aikaan laadituista asiakirjoista.

44. A:n, Y:n ja X:n kertomusten perusteella Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että kysymys A:n mahdollisesta esteellisyydestä syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun johdosta on ollut jossakin muodossa esillä jo 25.2., 18.3. ja 21.4.2009 pidetyissä kokouksissa. X:n ja Y:n mukaan A ei kuitenkaan ollut ennen 18.5.2009 pidettyä palaveria ilmoittanut, että hän ei esteellisyytensä vuoksi voisi antaa ja allekirjoittaa tuomioita syytteen kohdissa 1 A ja 1 B tarkoitetuissa asioissa. Y ei tosin ole ollut paikalla 18.3.2009 pidetyssä kokouksessa.

45. Edellä kohdissa 38 ja 39 selostetuista kirjallisista todisteista ilmenee, että A:lle oli kokouksissa 18.3. ja 21.4.2009 sovitun mukaisesti järjestetty vapautuksia istuntovelvollisuudesta, jotta hänellä olisi mahdollisuus laatia viivästyneet tuomiot. Y:n X:lle osoittamista sähköpostiviesteistä 17.4. ja 12.5.2009 on pääteltävissä, että Y oli vielä tuossa vaiheessa odottanut A:n laativan tuomiot. Y:n sähköpostiviestistä 17.4.2009, X:n allekirjoittamasta 15.5.2009 päivätystä kutsusta kuulemistilaisuuteen sekä X:n allekirjoittamasta 18.5.2009 päivätystä päätöksestä ja määräyksestä on pääteltävissä, että Y:llä ja X:llä on ollut ennen 18.5.2009 se käsitys, että A oli ilmoittanut olevansa esteellinen toimimaan vastaisuudessa puheenjohtajana istunnoissa, joissa syyttäjänä toimii häntä arvostellut kihlakunnansyyttäjä. Vasta 18.5.2009 pidetystä kokouksesta laaditusta muistiosta ilmenee, että A on tuolloin ilmoittanut olevansa esteellinen myös antamaan ja allekirjoittamaan tuomioita niissä asioissa, joissa pääkäsittely oli pidetty alkuvuonna 2009.

46. A:n esittämä esteellisyysperuste on jo lähtökohtaisesti ollut epämääräinen. Korkein oikeus pitää uskottavana sitä Y:n häntä kuultaessa esille tuomaa näkökohtaa, että hänellä ei olisi ollut syytä ryhtyä järjestämään A:lle istuntovapautuksia viivästyneiden tuomioiden laatimista varten, jollei hänellä olisi ollut se käsitys, että A aikoo tuomiot laatia. Lisäksi A on itsekin kertonut, että hän oli saamiensa istuntovapautuksien aikana laatinut ja allekirjoittanut joitakin rikosasioiden tuomioita. Edes A:lla itsellään ei siten ole ollut johdonmukaista käsitystä mahdollisesta esteellisyydestään. Nämä seikat puhuvat sitä vastaan, että A olisi ennen 18.5.2009 ainakaan edellä kohdassa 25 edellytetyllä riittävän selvällä tavalla ilmoittanut esimiehilleen olevansa esteellinen antamaan ja allekirjoittamaan tuomioita syytteen kohdissa 1 A ja 1 B tarkoitetuissa asioissa.

47. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa esitetty muu näyttö tue A:n väitettä siitä, että hän olisi ennen 18.5.2009 ilmoittanut osaston johtajalle tai laamannille, että hän ei esteellisyytensä vuoksi voi antaa ja allekirjoittaa tuomioita syytteessä tarkoitetuissa asioissa. Selvitys päinvastoin osoittaa, että osaston johtajalla ja laamannilla on ollut ja on perustellusti voinutkin olla 18.5.2009 saakka se käsitys, että A aikoo suorittaa loppuun näihin asioihin liittyvät virkatehtävänsä. Näin ollen A:n ei voida katsoa vapautuneen velvollisuudestaan antaa ja allekirjoittaa tuomiot syytteessä tarkoitetuissa asioissa sillä hänen kiistämisensä tueksi esittämällään perusteella, että kysymystä syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun mahdollisesti aiheuttamasta esteellisyydestä ei ollut ratkaistu asianmukaisesti.

Valituksen muut perusteet ja tekoaika

48. A on valituksessaan vielä esittänyt, että kysymyksessä olevat asiat eivät olleet viipyneet siten, että kyse olisi rangaistavasta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Hän on kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että hän oli ollut virkavapaana sairauden vuoksi 26.2. – 15.3.2009 ja että hovioikeus oli katsonut hänen olleen ainakin osaksi työkyvytön käräjätuomarin työhön vuonna 2009.

49. Hovioikeus on kohdassa 1 A lukenut A:n syyksi rikoksen, jonka tekoaika alkaa 9.1.2009. Syytteessä tarkoitettujen tuomioiden antamispäiväksi oli kuitenkin ilmoitettu aikaisintaan 20.2.2009. A on lisäksi ollut virkavapaana 25.2. – 15.3.2009, jona aikana hän ei ole laiminlyönyt virkavelvollisuuksiaan. Kohdassa 1 A tekoajaksi on siten oikaistava 20. – 25.2. ja 16.3. – 18.5.2009.

50. Hovioikeus on myös kohdassa 1 B lukenut A:n syyksi rikoksen, jonka tekoaika alkaa 9.1.2009. Kysymyksessä olevissa asioissa A on julistanut tuomiot 19. ja 24.2.2009. Näistä yhdeksästä asiasta kuudessa oli ilmoitettu tyytymättömyyttä. Edellä kohdassa 17 selostetun rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 12 §:n 3 momentin sisältö huomioon ottaen A ei ole laiminlyönyt virkavelvollisuuttaan allekirjoittaa julistamansa tuomiot ennen 26.2.2009 alkanutta virkavapauttaan. Hänen olisi kuitenkin pitänyt allekirjoittaa tuomiot virkavapaalta palattuaan 16.3.2009. Kohdassa 1 B tekoajaksi on siten oikaistava 16.3. – 18.5.2009.

51. Vaikka A:n terveydentila on ollut vuonna 2009 heikentynyt, tälle seikalle ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa tuomioiden antamista ja allekirjoittamista koskevia virkavelvollisuuksia ja niiden laiminlyöntiä sekä A:n menettelyä hänen väittämäänsä esteellisyyttä selvitettäessä.

52. Edeltä ilmenevillä perusteilla hovioikeuden tuomiota on oikaistava A:n syyksi luettujen rikosten tekoaikojen osalta.

53. Vaikka syyksilukemista tekoaikojen osalta oikaistaan, hovioikeuden lausumilla perusteilla A:n laiminlyöntiä ei voida pitää vähäisenä.

Rangaistusseuraamus

54. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on tuomittava varoitukseen tai sakkoon.

55. Asiassa esitetty selvitys osoittaa, että A:n terveydentila on syytteessä tarkoitettuna aikana heikentänyt hänen kykyään suorittaa virkatehtävänsä asianmukaisesti. Tämä rangaistusta lieventävä seikka huomioon ottaen oikeudenmukainen rangaistus hänen syykseen luetuista rikoksista on varoitus.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

Tekoajaksi oikaistaan kohdan 1 A tuottamuksellisessa virkavelvollisuuden rikkomisessa 20. – 25.2. ja 16.3. – 18.5.2009 ja kohdan 1 B tuottamuksellisessa virkavelvollisuuden rikkomisessa 16.3. – 18.5.2009.

Rangaistusseuraamus lievennetään varoitukseksi.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko (eri mieltä), Mika Huovila (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Kaisa Kuparinen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Kuparinen: Mietintö on kohtien 1 – 42 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavan:

Esitetyn selvityksen arviointi ja siitä tehtävät johtopäätökset

A:n ja Y:n kertomukset tapahtumista 25.2.2009 ovat olleet keskeisiltä osiltaan samansuuntaiset. Kertomukset saavat tukea myös työterveyslääkärin merkinnöistä. Tämä näyttö osoittaa, että A on välittömästi syyttäjien häneen kohdistamasta arvostelusta kuultuaan tuonut esiin mahdollisen esteellisyytensä. Epäselväksi on kuitenkin jäänyt, onko hän tehnyt laamannille ja osaston johtajalle sellaista esteellisyysilmoitusta, joka olisi ollut riittävän selkeä näiden havaittavaksi ja käsitettäväksi. Tällaisen esteellisyysilmoituksen tekemistä vastaan puhuu se, että A on Y:n kertoman mukaan kokouksessa sopinut esimiestensä kanssa hänen työtään helpottavista järjestelyistä ja hyväksynyt ne. Nämä järjestelyt ovat koskeneet asioita, joissa A oli jo toimittanut pääkäsittelyt. Epäselväksi on siten myös jäänyt, mitä asioita A on katsonut mahdollisen esteellisyytensä koskevan.

Esteellisyydestä ilmoittamisesta esitetty selvitys A:n sairausloman päättymisen 15.3.2009 jälkeiseltä ajalta on ollut ristiriitaista. X:n mukaan A ei ollut tehnyt esteellisyysilmoitusta kuin vasta kuulemistilaisuudessa 18.5.2009 ja tuolloinkin tämä oli käydyn keskustelun myötä luopunut ilmoituksestaan ja suostunut yhteistyöhön. X:n kertomusta vastaan puhuu kuitenkin vahvasti se, että hänen itsensä allekirjoittamissa kutsussa 15.5.2009 kuulemistilaisuuteen sekä päätöksessä ja määräyksessä 18.5.2009 A:n terveydentilan selvittämiseksi on kirjattu kokouksia 18.3. ja 21.4.2009 koskevien tietojen välittömään yhteyteen se seikka, että A oli katsonut olevansa esteellinen istumaan juttuja syyttäjien häneen kohdistaman ajojahdin vuoksi. Vaikka kirjauksista ei tarkemmin ilmene, milloin A olisi tuonut esiin ja käsiteltäväksi ilmoituksensa, tämän on täytynyt olla ennen kuulemistilaisuutta 18.5.2009 ja todennäköisesti toisessa tai kummassakin kokouksessa 18.3. ja 21.4.2009.

A:n oman kertomuksen mukaan hän oli tehnyt kokouksessa 18.3.2009 esteellisyysilmoituksen ja edellyttänyt tuolloin sekä myöhemminkin kokouksessa 21.4.2009 ja vielä kuulemistilaisuudessa 18.5.2009, että asia selvitettiin ja ratkaistiin. X:n allekirjoittamista asiakirjoista ilmenevä selvitys huomioon ottaen uskottavaa on, että A on 18.3.2009 tehnyt esteellisyydestään niin selvän ja ilmeisen ilmoituksen, että laamannin on täytynyt tämä havaita. Sanottua päätelmää tukee vielä se A:n kertomukseen sisältyvä, uskottavana pidettävä seikka, että hallintojohtaja oli kokouksessa 18.3.2009 ilmoittanut hänelle, ettei hän voinut olla esteellinen. Niin ikään uskottavaa on, että A:n esteellisyysilmoitus on koskenut niitä asioita, joissa hän oli jo toimittanut pääkäsittelyt. Vaikka näiden asioiden hoitamisesta on X:n näkemyksen mukaan sovittu A:n kanssa, A ei ole kuitenkaan antanut tuomioita. A:n vaikuttimet, jotka liittyvät hänen terveydentilaansa, eivät anna aihetta arvioida esteellisyysilmoitusta koskevaa näyttöä toisin.

Jossain määrin epäjohdonmukaista on, että A:n esteellisyys on koskenut syytteessä tarkoitettuja asioita, joissa hän oli jo toimittanut pääkäsittelyt, mutta että hän omankin kertomuksensa mukaan on joissakin, täsmentymättä jääneissä rikosasioissa allekirjoittanut tuomioita istuntovapautuksensa aikana. Tälle epäjohdonmukaisuudelle ei ole kuitenkaan annettava ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa sitä, onko A tehnyt esimiehilleen esteellisyysilmoituksen vai ei.

Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsonee, että A on suullisesti kokouksessa 18.3.2009 tehnyt laamanni X:lle esteellisyysilmoituksen, joka on koskenut syytteessä tarkoitettuja asioita. Tämä esteellisyysilmoitus on ollut riittävän selkeä ja näin ollen sellainen, että laamannin olisi Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdista 27 ja 28 ilmenevillä perusteilla pitänyt osoittaa se ratkaistavaksi lainkäyttöpäätöksellä siten kuin oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 9 §:ssä säädetään. Sitä ei siis ole voitu käsitellä ja ratkaista vain keskustelemalla vapaamuotoisesti.

Rikosoikeudellisen vastuun arviointi

Esteellisyyskysymyksen ratkaisemista koskevan puutteen merkitys

Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 24 on todettu, tuomarilla on velvollisuus harkita omaa esteellisyyttään huolellisesti ja katsoa itsensä esteelliseksi vain perustellusta syystä. Tuomarin ilmoittama esteellisyysperuste voi olla sellainen, että tuomarin olisi esteellisyyttä koskeviin oikeusohjeisiin ja oikeuskäytäntöön perehdyttyään ja asiaa huolellisesti harkittuaan pitänyt itsekin ymmärtää esteellisyysepäilynsä selvä perusteettomuus. Tällaisessa tilanteessa tuomari ei voi vapautua velvollisuudestaan käsitellä hänelle jaettu asia pelkästään sen vuoksi, ettei hänen tekemäänsä esteellisyysilmoitusta ole todettu aiheettomaksi lainkäyttöpäätöksellä.

Tuomarin ilmoittama esteellisyysperuste voi toisaalta olla sellainen, että sen johdosta tuomari on selvästi esteellinen tai on ainakin tulkinnanvaraista, onko tuomari esteellinen. Tällöin tuomarilla, joka esteellisyyskysymystä riittävän huolellisesti selvitettyään ja harkittuaan katsoo olevansa esteellinen, on velvollisuus pidättyä käsittelemästä asiaa ja ilmoittaa esteellisyydestään päällikkötuomarille tai muulle esimiehelle. Tuomari ei menettele virkavelvollisuuksiensa vastaisesti, jos hän huolelliseen harkintaan perustuvan esteellisyysilmoituksen tehtyään jää odottamaan, että asia siirretään toisen tuomarin käsiteltäväksi tai hänen esteettömyytensä todetaan lainkäyttöpäätöksellä. Kun otetaan huomioon tuomarin riippumattomuus, päällikkötuomarin tai muun esimiehen antamalla työnjohtomääräyksellä ei ole vaikutusta tuomarin virkavelvollisuuksien sisältöön tässä suhteessa.

Asian käsittelyvaiheen merkitys

Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1996:152 on ollut kysymys hovioikeudessa esittelystä ratkaistusta asiasta, jossa hovioikeuden tuomari oli tarkastanut ja allekirjoittanut tuomion taltiokappaleen ja sen jälkeen, ennen tuomion antamista, haastettu vastaajaksi samanlaiseen asiaan. Vaikka tuomari ei ollut tosiasiassa enää taltion allekirjoittamisen jälkeen puuttunut asian ratkaisemiseen hovioikeudessa, hänellä oli ollut tähän mahdollisuus siihen asti, kun tuomio oli hovioikeudessa annettu. Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan esteellisyyssäännöstä oli perusteltua tulkita siten, että tuomarin oman asian vireilletulo ennen kuin hänen ratkaistavanaan olevassa asiassa oli annettu ratkaisu, teki hänet aina esteelliseksi viimeksi mainitussa asiassa.

Syytteen kohdassa 1 A tarkoitetuissa asioissa on ollut kysymys niin sanottujen kansliatuomioiden antamisesta. A on siten voinut vaikuttaa näiden asioiden ratkaisemiseen vielä sen jälkeen, kun syyttäjien häneen kohdistama arvostelu oli tullut 25.2.2009 hänen tietoonsa.

Syytteen kohdassa 1 B tarkoitetuissa asioissa on puolestaan ollut kysymys A:n 19. ja 24.2.2009 julistamien tuomioiden allekirjoittamisesta ja antamisesta kirjallisessa muodossa. A:lla ei ole enää näiden tuomioiden julistamisen jälkeen ollut mahdollisuutta vaikuttaa tuomioiden asiasisältöön. Tähän nähden ja ratkaisusta KKO 1996:152 ilmenevä oikeusohje huomioon ottaen Korkein oikeus pitänee selvästi perusteettomana A:n käsitystä siitä, että syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun aiheuttama esteellisyys olisi oikeuttanut hänet olemaan allekirjoittamatta hänen jo ennen 25.2.2009 julistamiaan tuomioita. A:n menettely tältä osin on ollut hänen virkavelvollisuuksiensa vastaista ja huolimatonta, vaikka kysymystä hänen esteellisyydestään ei ollutkaan ratkaistu lainkäyttöpäätöksellä.

Onko A:n käsitys esteellisyydestään ratkaista syytteen kohdassa 1 A tarkoitettuja asioita ollut selvästi perusteeton

Hovioikeus on katsonut, että A ei ollut ollut esteellinen ratkaisemaan syytteessä tarkoitettuja asioita. A ei ole muutoksenhakemuksessaan väittänyt, että hovioikeuden ratkaisu tältä osin olisi virheellinen. Edellä todetuin tavoin A:n menettelyn rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta merkitystä on kuitenkin sillä, kuinka selvänä kysymystä hänen esteettömyydestään voidaan pitää. Esteellisyyttä arvioidaan seuraavassa tästä näkökulmasta.

A:n mahdollinen esteellisyys olisi voinut perustua lähinnä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momentin ja 7 §:n 3 momentin säännöksiin. Luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomari on esteellinen, jos asianosainen on tuomarin vastapuoli muussa oikeudenkäynnissä tai viranomaisen käsiteltävänä olevassa asiassa. Tällaista oikeudenkäyntiä tai asiaa ei kuitenkaan ole ollut vireillä A:ta vastaan.

Mainitun luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan tuomari on esteellinen, jos tuomarilla on palvelussuhteen perusteella tai muuten asianosaiseen sellainen suhde, että se, erityisesti käsiteltävänä olevan asian laatu huomioon ottaen, antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Luvun 7 §:n 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

Tuomarin esteellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännöstä ilmenevät periaatteet, jotka koskevat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa turvattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa sekä erityisesti puolueettomuuden subjektiivista ja objektiivista testiä. Subjektiivisen testin osalta tuomarin oletetaan olevan vapaa henkilökohtaisista ennakkoluuloista tai puolueellisuudesta. Huomiota kiinnitetään tuomarin henkilökohtaisiin asenteisiin ja vakaumukseen. Tuomarin henkilökohtaista puolueettomuutta on pidettävä lähtökohtana niin kauan, kuin ei ole näyttöä vastakkaisen johtopäätöksen perusteeksi. Objektiivisen testin osalta ratkaistavana on, onko ulkonaisten seikkojen johdosta perusteltua aihetta epäillä tuomarin puolueettomuutta. Perusteltujen epäilyjen on oltava objektiivisesti aiheellisia. Puolueettomuutta ei voida aina jaotella mainitulla tavalla, sillä tuomarin käytös voi antaa paitsi objektiivisesti aiheellisen ja perustellun epäilyksen myös osoittaa hänen henkilökohtaista vakaumustaan puolueellisuudesta. Jokaisen tuomarin velvollisuutena on vetäytyä asian käsittelystä, jos on ilmennyt perusteltu aihe epäillä hänen puolueettomuuttaan asiassa (esim. suuren jaoston tuomio Morice v. Ranska 23.4.2015 kohdat 73 – 78).

Kysymys tuomarin esteellisyydestä häneen kohdistetun virkarikossyytteen vuoksi on ollut ratkaistavana Korkeimman oikeuden julkaisemattomassa päätöksessä 17.5.2011 nro 1098. Siinä rikosasioiden vastaaja oli katsonut, että hänen asioitaan käsittelevä käräjätuomari oli esteellinen, koska hän oli nostanut tätä vastaan virkarikossyytteen. Käräjätuomari oli vastaajan väitteen johdosta ilmoittanut olevansa esteellinen käsittelemään tämän asioita. Esteellisyyskysymyksen oli käräjäoikeudessa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 9 §:n mukaisesti käsitellyt ja ratkaissut toinen tuomari. Käräjäoikeus oli hylännyt vastaajan esteellisyysväitteen, ja hovioikeus oli pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että asianomainen käräjätuomari oli esteellinen vastaajan asioissa. Korkein oikeus piti keskeisenä sitä, että käräjätuomari saatuaan tietää häneen kohdistuneesta virkasyytteestä oli itse katsonut olevansa esteellinen ja siten ilmaissut oman subjektiivisen käsityksensä, jonka mukaan hän ei katsonut voivansa käsitellä vastaajan rikosasioita sivuvaikutteista vapaana. Tällainen kannanotto antoi Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaan perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta.

Korkein oikeus todennee, että oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu erityinen suhde asianosaiseen samoin kuin luvun 7 §:n 3 momentin yleissäännös tuomarin esteellisyydestä ovat niin sanottuja harkinnanvaraisia esteellisyysperusteita. Niiden tulkitseminen ja soveltaminen edellyttävät tapauskohtaisten olosuhteiden huomioon ottamista sekä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevien useiden seikkojen tarkastelua ja yhtäaikaista punnintaa. Edellä olevassa kappaleessa selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisu osoittaa, että tässä arvioinnissa asianomaisen tuomarin omalla käsityksellä esteellisyydestään saattaa olla ratkaiseva merkitys.

Edellä esitetyt näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsonee, ettei A:n käsitystä siitä, että hän olisi ollut esteellinen ratkaisemaan syytteen kohdassa 1 A tarkoitettuja rikosasioita sen jälkeen, kun hän oli 25.2.2009 saanut tietoonsa syyttäjien häneen kohdistaman arvostelun, voida pitää selvästi perusteettomana. Näin ollen ja ottaen huomioon, että A oli tehnyt esteellisyysilmoituksen ilman aiheetonta viivytystä sairauslomansa 26.2. – 15.3.2009 jälkeen 18.3.2009, A ei ole menetellyt virkavelvollisuuksiensa vastaisesti, kun hän on jättänyt kyseisissä asioissa ratkaisut antamatta sen johdosta, että hän oli ilmoittanut olevansa esteellinen ja että kysymystä hänen esteettömyydestään ei ollut ratkaistu lainkäyttöpäätöksellä. Syyte hylättäneen kohdan 1 A osalta.

Valituksen muut perusteet ja tekoaika syytteen kohdan 1 B osalta

A on valituksessaan vielä esittänyt, että kysymyksessä olevat asiat eivät olleet viipyneet siten, että kyse olisi rangaistavasta virkavelvollisuuden rikkomisesta. Hän on kiinnittänyt huomiota erityisesti siihen, että hän oli ollut virkavapaana sairauden vuoksi 26.2. – 15.3.2009 ja että hovioikeus oli katsonut hänen olleen ainakin osaksi työkyvytön käräjätuomarin työhön vuonna 2009.

Syytteen kohdassa 1 B tarkoitetuissa asioissa A on julistanut tuomiot 19. ja 24.2.2009. Näistä yhdeksästä asiasta kuudessa oli ilmoitettu tyytymättömyyttä. Rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 12 §:n 3 momentin mukaisesti tuomion jäljennöksen on oltava saatavana sen julistamispäivästä lukien kahden viikon kuluessa, jos asiassa on ilmoitettu tyytymättömyyttä, ja muissa tapauksissa, mikäli mahdollista, 30 päivän kuluessa. Tämän säännöksen perusteella A ei ole laiminlyönyt virkavelvollisuuttaan allekirjoittaa julistamansa tuomiot ennen virkavapaataan 26.2. – 15.3.2009. Hänen olisi kuitenkin pitänyt allekirjoittaa tuomiot virkavapaalta palattuaan 16.3.2009, ja ne ovat istuntovapautuksista ja muista työjärjestelyistä huolimatta olleet allekirjoittamatta edelleen vielä 18.5.2009. Vaikka A:n terveydentila on ollut vuonna 2009 heikentynyt, tälle seikalle ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa tuomioiden allekirjoittamista koskevaa virkavelvollisuutta ja sen laiminlyöntiä.

Edeltä ilmenevillä perusteilla hovioikeuden syyksilukema tekoaika oikaistaneen alkamaan 16.3.2009.

Vaikka syyksilukemista muutettaneen ja syyte osittain hylättäneen, hovioikeuden lausumilla perusteilla A:n laiminlyöntiä ei voida pitää vähäisenä.

Syyksilukeminen

Helsingin käräjäoikeuden käräjätuomari A on 16.3. – 18.5.2009 virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa siten, että hän on laiminlyönyt käsitellä ilman aiheetonta viivytystä hänen käsiteltävänään olleet asiat seuraavasti. Syytteen kohdassa 1 B tarkoitetuissa asioissa A ei ole rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 8 §:n 1 momentin ja 12 §:n 3 momentin mukaisesti allekirjoittanut tuomiota eikä siten antanut kirjallista tuomiota. Alakohdissa B1 - B8 tarkoitetuissa asioissa tuomiot on julistettu 19.2.2009 ja alakohdassa B9 tarkoitetussa asiassa 24.2.2009. A on ollut virkavapaalla 26.2. – 15.3.2009. Käräjäoikeus on myöntänyt A:lle vapautusta istunnoista tuomioiden kirjoittamista varten 16. ja 29.3.2009 väliseksi ajaksi. Laiminlyöntien seurauksena toinen tuomari on laamannin määräyksestä sittemmin allekirjoittanut tuomiot. Laiminlyönnit ovat viivyttäneet muutoksenhakua asioissa B1 - B4, B6 ja B9, joissa jäljennöstä tuomiosta ei ole ollut saatavissa valituksen määräpäivään mennessä. A:n laiminlyönti ei sen haitallisuus ja vahingollisuus sekä muut siihen liittyvät seikat huomioon ottaen ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Korkein oikeus katsonee, että sanotulla menettelyllään A on syyllistynyt rikoslain 40 luvun 10 §:ssä tarkoitettuun tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Rangaistusseuraamus

Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on tuomittava varoitukseen tai sakkoon.

Syyksilukemisen muutos ja A:n terveydentilasta esitetty selvitys lieventävänä seikkana huomioon ottaen oikeudenmukainen rangaistus hänen syykseen jäävästä tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on varoitus.

Korkein oikeus lieventänee hovioikeuden A:lle tuomitseman sakkorangaistuksen varoitukseksi.

Oikeusneuvos Huovila: Hyväksyn esittelijän mietinnön syyksilukemisen osalta. Hyväksyn myös sitä koskevat perustelut seuraavin täydennyksin ja täsmennyksin.

Kysymyksenasettelusta Korkeimmassa oikeudessa

Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, oliko A tehnyt käräjäoikeuden laamannille tai osaston johtajalle esteellisyysilmoituksen, milloin hän mahdollisesti oli tehnyt sen ja mikä merkitys hänen menettelynsä rikosoikeudellisen arvioinnin kannalta on sillä, ettei kysymystä hänen esteellisyydestään ollut ratkaistu lainkäyttöpäätöksellä. Kuten Korkeimman oikeuden tuomion kohdista 26 – 28 tarkemmin ilmenee, tuomaria ei voida esteellisyysilmoituksen tehtyään velvoittaa käsittelemään ja ratkaisemaan asiaa päällikkötuomarin tai muun esimiehen hallinnollisella määräyksellä. Rikosoikeudellisesti kysymys on niin sanotusta oikeuttamisperusteesta, tässä tapauksessa siitä, onko A:lla ollut oikeus olla ratkaisematta hänen käsiteltävänään olleita rikosasioita ja allekirjoittamatta julistamiaan tuomioita ennen esteellisyyttä koskevan lainkäyttöpäätöksen tekemistä.

Esteellisyysilmoituksen tekemisestä

Enemmistön kohdassa 25 katsoman mukaan, jotta tuomarin voitaisiin katsoa ilmoittaneen esteellisyydestään, tuomarin ilmoituksen esteellisyydestä on oltava niin nimenomainen, että tuomarin esimies voi käsittää tuomarin katsovan, että tämä ei esteellisyytensä vuoksi voi jatkaa asian käsittelemistä. Enemmistön asettama ilmoituksen erityinen selvyysvaatimus, joka rinnastuu syytteen täydentämistä koskevalta ilmoitukselta vaadittavaan selvyyteen (KKO 2014:81 kohta 10), ei mielestäni ole oikeudellisesti perusteltu eikä myöskään käytännön kannalta tarpeellinen. Katson, että esteellisyysilmoituksen tekemiseksi tuomarin hallinnolliselle esimiehelle on riittävää, että tuomari ilmaisee tarkoituksensa normaalin ammatillisen kanssakäymisen edellyttämällä tavalla selvästi. Mikäli ilmoituksen sisällöstä jää epäselvyyttä, ilmoituksen vastaanottavan esimiehen velvollisuutena on osaltaan huolehtia kommunikaation asianmukaisuudesta ja tarvittaessa pyytää tarkennusta. Esitetyn selvityksen perusteella tässäkään tapauksessa ei ole ollut kysymys niinkään siitä, että A:n esteellisyysilmoitusta ei olisi ymmärretty, vaan pikemminkin siitä, että hänen ilmoitustaan ei ollut hyväksytty. Pidän lisäksi perusteltuna, että tuomarin esitettyä esteellisyyttään koskevan epäilyn esimiehelleen kynnys lainkäyttöpäätöksen tekemiselle esteellisyydestä ei ole korkea.

Esteellisyydestä ilmoittamista koskeva näytön harkinta

Muutoksenhakutuomioistuimen käsitellessä ja ratkaistessa valituksen johdosta asian lähtökohtana on muutoksenhaun kohteena oleva tuomio. Tässä asiassa hovioikeus on siellä esitetyn oikeudenkäyntiaineiston perusteella pitänyt tuomiossaan riidattomana, että A oli viimeistään 18.3.2009 ilmoittanut käräjäoikeuden laamannille esteellisyydestään laatia syytekohdissa 1 A ja 1 B tarkoitetut tuomiot. Vaikka Korkeimmassa oikeudessa on käynyt ilmi, etteivät asianosaiset ole yhtä mieltä ilmoittamisajankohdasta, täällä esitetty todistelu kokonaisuutena arvioiden tukee käsitystä, että esteellisyysilmoitus on tehty hovioikeuden toteamana ajankohtana.

Enemmistön kohdassa 45 lausuman johdosta totean, että A:lle järjestetyistä istuntovapautuksista ja sanotussa kohdassa mainituista kirjallisista todisteista voidaan päätellä se, että Y:llä ja X:llä on ollut käsitys, että A tulisi laatimaan syytteessä tarkoitetut tuomiot, mutta ei sitä, että he olisivat ymmärtäneet esteellisyysilmoituksen koskevan vain A:n vastaisia istuntoja. Hovioikeus on A:lle järjestettyjen istuntovapautuksien merkityksestä lausunut, että se seikka, että laamanni ja osaston johtaja olivat vapauttaneet A:n istuntotyöskentelystä 16. ja 29.3.2009 väliseksi ajaksi ja järjestelleet A:n virkatehtäviä uudelleen, ei osoittanut heidän hyväksyneen esteellisyysväitettä. Sekä laamanni että osaston johtaja olivat hovioikeuden mukaan nimenomaisesti velvoittaneet A:n ratkaisemaan vastuullaan olleet asiat ja erinäisin toimin pyrkineet auttamaan tätä tämän virkatehtävien hoitamisessa. Korkeimmassa oikeudessa esitetyn näytön perusteella katson, ettei tältäkään osin ole aihetta arvioida asiaa eri tavalla kuin hovioikeus. Näin arvioidessani otan huomioon myös sen, ettei Korkeimman oikeuden tuomion kohdasta 23 ilmenevin tavoin ole ollut oikeudellisesti selvää, miten tuomarin ilmoitus esteellisyydestään tulee käsitellä ja ratkaista, jos esimies ei hyväksy tuomarin esteellisyysväitettä. Asiassa esitetty todistelu viittaa siihen, että A:n esimiehet ovat voineet olla siinä käsityksessä, että hallinnollinen määräys laatia tuomiot on ollut käsillä olleessa tilanteessa riittävä. Sitä käsitystä vastaan, että Y ja X ovat ymmärtäneet A:n esteellisyysilmoituksen koskevan vain vastaisia istuntoja, puhuu vielä sekin, että Korkein oikeus on jo vuonna 1996 antanut esittelijän mietinnössä kuvatun ratkaisun KKO 1996:152, jossa hovioikeuden tuomari oli katsottu esteelliseksi asian ratkaisemisen ja taltion allekirjoittamisen jälkeen ilmenneen esteellisyysperusteen johdosta. Vaikka A olisi ilmaissut esteellisyysilmoituksensa epäselvästi, sanotun ratkaisun perusteella A:n ilmoituksen on täytynyt koskea yhtä lailla syytekohdassa 1 A tarkoitettuja kansliatuomioita kuin vastaisia istuntoja.

Edellä lausutuin ja esittelijän mietinnössä esitetyin perustein katson riittävällä varmuudella näytetyksi, että A oli ilmoittanut esimiehelleen viimeistään kokouksessa 18.3.2009 käsityksensä esteellisyydestään laatia syytteessä tarkoitetut tuomiot. Epäselväksi sitä vastoin on jäänyt se, oliko A ilmoittanut käräjäoikeuden laamannille ja osaston johtajalle esteellisyydestään jo kokouksessa 25.2.2009. Sen vuoksi asia on ratkaistava tältä osin soveltamalla todistustaakkaa koskevia oikeusnormeja.

Totean syyttäjällä olevan rikosasiassa todistustaakan myös siitä, ettei syytteessä kuvatun teon rangaistavuuden poistavia perusteita, kuten oikeuttamisperustetta, ole olemassa. Rangaistavuuden poistavaa perustetta koskevan väitteen esittäjän on kuitenkin tehtävä väitteensä uskottavaksi ennen kuin näyttötaakka siirtyy syyttäjälle. Pidän selvänä, että näitä todistustaakkaa ja -kynnystä koskevia yleisiä periaatteita sovelletaan lähtökohtaisesti myös ratkaistaessa virkarikosta koskeva asia.

Katson edeltä Korkeimman oikeuden tuomiosta ja esittelijän mietinnöstä ilmenevän näytön perusteella A:n tehneen uskottavaksi väitteensä siitä, että hän oli tehnyt esteellisyysilmoituksen laamannille ja osaston johtajalle jo kokouksessa 25.2.2009. Koska syyttäjä ei ole näyttänyt, ettei esteellisyysilmoitusta ollut tehty jo tuolloin A:n väittämällä tavalla, asiassa on lähdettävä siitä, että asianmukainen esteellisyysilmoitus oli tehty 25.2.2009.

Onko A:n käsitys esteellisyydestään ratkaista syytteen kohdassa 1 A tarkoitettuja asioita ollut selvästi perusteeton

Esittelijän mietinnössä esitetyn lisäksi totean, että arvio A:n esteellisyyskäsityksen mahdollisesta perusteettomuudesta on tehtävä A:lla syytteessä tarkoitettuna tekoaikana olleiden tietojen ja tuolloin vallinneiden olosuhteiden pohjalta. Sanotut tiedot ja olosuhteet on arvioitava asiassa esitetyn näytön perusteella.

Riidatonta on, että A oli ensimmäisen kerran kuullut syyttäjien häneen kohdistamasta arvostelusta 25.2.2009 kokouksessa, johon olivat osallistuneet A:n lisäksi hänen hallinnolliset esimiehensä, käräjäoikeuden laamanni ja osaston johtaja, sekä työterveyslääkäri. Työterveyslääkärin tekemien kirjallisten merkintöjen mukaan kokouksessa oli käsitelty syyttäjiltä tullutta tietoa, jonka mukaan A oli osoittanut liikaa ymmärrystä rikosasioiden vastaajia kohtaan ja soveltanut rangaistuskäytäntöä liian lievästi. Käräjäoikeuden laamanni on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä ilmoittanut, että hänen mielestään syyttäjien arvostelu oli ollut oikeutettua.

A:n kertomuksesta on ilmennyt, että hän oli jo kokouksessa 25.2.2009 halunnut saada tiedon siitä, keistä syyttäjistä ja minkälaisesta menettelystä arvostelussa oli kysymys. Hän oli edellyttänyt kokouksessa 18.3.2009 ja myöhemmin kokouksessa 21.4.2009, että asia selvitetään ja ratkaistaan. Kuulemistilaisuudesta 18.5.2009 laaditusta käräjäoikeuden sihteerin allekirjoittamasta muistiosta ilmenee A:n ilmoittaneen, ettei hän uskalla allekirjoittaa tai tehdä tuomioita, koska hän ei tiedä, onko häntä vastaan nostettu prosessi syyttäjänviraston taholta. A:n käräjäoikeuden osaston johtajalle osoittamasta kirjoituksesta 3.5.2011 ilmenee, että A oli katsonut tilanteen normalisoituneen syyttäjänviraston kahden apulaispäällikön vahvistettua kirjeessään 16.12.2009, ettei syyttäjänvirastossa ole tehty A:han kohdistuvia kanteluita.

Asiassa ei ole esitetty selvitystä, josta voitaisiin edellä todettua tarkemmin päätellä, minkä sisältöistä syyttäjien A:han kohdistama arvostelu oli ollut, ja missä muodossa ja keille kaikille se oli esitetty. Selvää kuitenkin jälkikäteen arvioituna on, ettei arvostelu itsessään ole voinut saada aikaan perusteltua epäilyä A:n esteellisyydestä. Tilanne ei kuitenkaan ole syytteessä tarkoitettuna ajankohtana ollut selvä varsinkaan A:n näkökulmasta, koska hän ei ollut saanut vastauksia edellä kerrottuihin kysymyksiinsä arvostelusta ja sen esittäjistä.

Kuten esittelijän mietinnöstä ilmenee, harkinnanvaraisten esteellisyysperusteiden arvioiminen ja soveltaminen edellyttävät tapauskohtaisten olosuhteiden huomioon ottamista sekä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevien useiden seikkojen tarkastelua ja yhtäaikaista punnintaa. Esittelijän mietinnössä kuvatusta Korkeimman oikeuden julkaisemattomasta päätöksestä 17.5.2011 nro 1098 ilmenee, että jo yksin tuomarin omalla subjektiivisella käsityksellä esteellisyydestään ja sen ilmaisemisella voi olla ratkaiseva merkitys hänen esteellisyyttään arvioitaessa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä puolestaan ilmenee, että tuomarin objektiivinen puolueettomuus arvioidaan sen perusteella, miltä hänen asemansa ja toimintansa vaikuttavat muiden näkökulmasta. Tuomarin käsiteltävänä olevan asian asianosaisen käsityksellä on tässä arvioinnissa erityinen vaikkakaan ei ratkaiseva merkitys (esim. Wettstein v. Sveitsi 21.12.2000 kohta 44, San Leonard Band Club v. Malta 29.7.2004 kohta 60 ja Indra v. Slovakia 1.2.2005 kohta 49).

A:n väitteen perusteettomuutta arvioidessani otan huomioon myös sen, että kokouksessa 25.2.2009 on A:n esimiesten toimesta edellä todetuin tavoin käsitelty A:n liian lieväksi väitettyyn rangaistuskäytäntöön kohdistunutta syyttäjien arvostelua. Arvioitaessa tilannetta objektiivisen testin mukaisesti ulkopuolisten henkilöiden ja erityisesti niiden rikosasioiden vastaajien näkökulmasta, jotka tuolloin ovat odottaneet kansliatuomioiden antamista A:n käsiteltävinä olleissa syytekohdassa 1 A tarkoitetuissa asioissa, olosuhteet olisivat saattaneet antaa aiheen epäillä A:n edellytyksiä suorittaa rangaistusten määräämistä koskeva harkinta puolueettomasti sanotuissa asioissa (ks. KKO 2010:78, erityisesti kohdat 22 - 24).

Muut kannanotot

Muulta kuin syyksilukemisen osalta olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Rudanko: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

Hovioikeus oli perustanut ratkaisunsa osinkosaatavien vanhentumista koskevassa asiassa riidattomana pitämäänsä seikkaan, vaikka se oli riitainen ja vaikka pelkästään sen perusteella kysymystä saatavien vanhentumisesta ei voitu arvioida. Lisäksi hovioikeus oli jättänyt lausumatta vanhentumiskysymyksen arvioinnin kannalta merkityksellisistä seikoista. Menettelyvirheiden vuoksi hovioikeuden ratkaisu poistettiin ja asia palautettiin hovioikeuteen.

Alempien oikeuksien ratkaisut

Asianosaisten vaatimukset, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 8.4.2014 ja Turun hovioikeuden tuomio 18.2.2015 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tapio Katajamäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Jouko Valtonen ja Juha Suvanto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Raunocon Oy:lle ja Raunotec Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiöt vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia ensisijaisesti palautetaan hovioikeuteen ja toissijaisesti, että kanne hylätään eräisiin osingonjakopäätöksiin perustuvia osinkosaamisia koskevaa osaa lukuun ottamatta.

K vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

1. K:n äiti oli Raunocon Oy:n ja Raunotec Oy:n osakkeenomistaja, kunnes hän oli vuonna 2011 myynyt ensin mainitun yhtiön osakkeet tuolle yhtiölle ja tehnyt vastaavan osakekaupan jälkimmäisen yhtiön osalta vuonna 2012. Raunocon Oy oli vuosina 2007 - 2010 ja Raunotec Oy vuosina 2008 – 2011 päättänyt vuosittain yhtiökokouksessaan osingon maksamisesta, mutta osinkoja ei ollut maksettu, vaan ne oli merkitty yhtiöiden taseisiin velkoina. K:n äiti on kuollut 4.7.2012, ja hänen perukirjaansa on merkitty vainajan varoina 77 420 euron osinkosaatava Raunocon Oy:ltä ja 8 442 euron osinkosaatava Raunotec Oy:ltä.

2. K on vaatinut käräjäoikeudessa, että Raunocon Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle vuosina 2007, 2008, 2009 ja 2010 nostettavissa olleet osingot sekä Raunotec Oy:n vuosina 2008, 2009, 2010 ja 2011 nostettavissa olleet osingot.

3. Yhtiöt ovat kiistäneet kanteen muun ohessa sillä perusteella, että Raunocon Oy:n vuosien 2007, 2008 ja 2009 sekä Raunotec Oy:n vuosien 2008 ja 2009 yhtiökokousten osingonjakopäätöksiin perustuvat saatavat olivat vanhentuneet. K oli esittänyt osinkosaatavia koskevan maksukehotuksen 4.7.2013 eli niiden vanhentumisen jälkeen. Raunocon Oy:n vuoden 2010 ja Raunotec Oy:n vuosien 2010 ja 2011 osinkojen osalta kannetta ei ole kiistetty vanhentumisen perusteella, mutta yhtiöt ovat katsoneet, ettei niillä ollut velvollisuutta suorittaa osinkoja K:lle tältäkään osin yhtiöiden heikon taloudellisen tilan vuoksi.

4. K on käräjäoikeudessa vedonnut siihen, että yhtiöt olivat tunnustaneet saatavan merkitessään vuosittain osinkovelat taseisiinsa. Perheyhtiöissä ei voitu pitää uskottavana, että yhden perheenjäsenen saatava olisi päässyt vanhentumaan. Osinkovelka oli tunnustettu myös, kun yhtiöiden toimitusjohtaja oli K:n äidin pesän ilmoittajana perunkirjoituksessa ilmoittanut osinkosaatavat vainajan varoina. Vanhentumista koskeva väite oli lisäksi perusteeton sen vuoksi, että osinkojen täysimääräisestä maksamisesta oli sovittu osapuolten asiamiesten välisessä kirjeenvaihdossa helmikuussa 2013.

5. Vanhentumisen katkaisemista koskevien väitteiden osalta yhtiöt ovat katsoneet, ettei osinkovelkojen merkitseminen yhtiöiden kirjanpitoon tai K:n äidin jälkeen laadittuun perukirjaan merkinnyt velkojen vanhentumisen katkaisemista.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että vanhentumiseen on sovellettava velan vanhentumisesta annetun lain 4 §:ää. Vanhentuminen oli alkanut kussakin osingonjakoa tarkoittavassa päätöksessä määritellystä päivästä, jolloin osingot olivat nostettavissa. Asiassa esitetty selvitys osoitti, että kauppakirjoihin, joilla K oli myynyt omistamansa osakkeet Raunocon Oy:lle ja Raunotec Oy:lle, oli merkitty ehto, jonka mukaan yhtiötä tai sen omaisuutta eivät rasittaneet muut kuin yhtiön kirjanpidosta ilmenevät velat ja vastuut. Kun osinkovelat olivat ilmenneet yhtiöiden kirjanpidosta ja koska toimitusjohtaja oli yhtiöiden edustajana allekirjoittanut osakkeiden kauppakirjat, oli käräjäoikeuden mukaan vaikea ymmärtää, miten osinkovelkojen voitaisiin katsoa olleen tuolloin vanhentuneita. Käräjäoikeus on katsonut, että osinkovelat eivät olleet vanhentuneet K:n äidin eläessä eivätkä ne siten voineet olla vanhentuneita silloin, kun K vuoden kuluttua äitinsä kuolemasta esitti yhtiöille osinkosaamisia koskevan maksukehotuksen. Yhtiöt eivät näin ollen käräjäoikeuden mukaan voineet menestyksellisesti vedota velkojen vanhentumiseen. Katsottuaan vielä, etteivät yhtiöt voineet tehokkaasti vedota kyvyttömyyteen maksaa yhtiökokouksissa jaettavaksi päätettyjä osinkoja, käräjäoikeus hyväksyi kanteen ja velvoitti yhtiöt suorittamaan K:lle kanteessa vaaditut osinkosaatavat.

7. Yhtiöt valittivat hovioikeuteen vaatien käräjäoikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä lukuun ottamatta Raunocon Oy:n 31.12.2010 sekä Raunotec Oy:n 31.12.2010 ja 30.12.2011 tekemiin osingonjakopäätöksiin perustuvia osinkovelkoja. Perusteinaan yhtiöt ovat hovioikeudessa lausuneet, että K ei ollut kanteensa tueksi vedonnut siihen, että osinkovelkojen vanhentuminen olisi katkennut tai velvoitteet olisi tunnustamalla uudistettu yhtiöiden osakkeita koskevilla kauppakirjoilla. Käräjäoikeus ei siten olisi saanut perustaa ratkaisuaan tähän seikkaan.

8. K on vaatinut valituksen hylkäämistä. Kysymys kauppakirjojen allekirjoittamisesta oli noussut esiin todistelun yhteydessä ja kysymys oli todistustosiseikoista, joita väittämistaakka ei koskenut. Toissijaisesti K on vaatinut asian palauttamista käräjäoikeuteen, koska se ei ollut lausunut muista hänen väittämistään vanhentumisen katkaisemista koskeneista väitteistä.

9. Hovioikeus on katsonut tuomiossaan, että yhtiöt eivät olleet riitauttaneet sitä, että K:n kanteessaan vaatimat osinkosaamiset eivät olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana. Tähän nähden K:n ei ollut tarvinnut ryhtyä vanhentumisen katkaisemista koskeviin toimenpiteisiin ennen K:n äidin kuolinpäivää 4.7.2012. Kun hän oli lähettänyt yhtiöille maksukehotuksen 4.7.2013, osinkosaamiset eivät olleet vanhentuneet. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa ja kysymyksenasettelu

10. Yhtiöt ovat valituksessaan Korkeimpaan oikeuteen vaatineet, että hovioikeuden ratkaisu kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen. Hovioikeus oli menetellyt virheellisesti katsoessaan, etteivät yhtiöt olisi riitauttaneet sitä, että osinkosaamiset eivät olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana. Alempien oikeuksien tuomiot olivat virheellisiä myös siksi, että K ei ollut kanteensa tueksi vedonnut siihen, että vanhentuminen olisi katkennut allekirjoitettaessa Raunocon Oy:n ja Raunotec Oy:n osakkeita koskevat kauppakirjat, joissa viitatuista yhtiöiden kirjanpidoista saamiset olivat ilmenneet. Vastauksessaan K on kiistänyt yhtiöiden väittämät menettelyvirheet.

11. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt yhtiöiden väittämällä tavalla virheellisesti

- perustaessaan ratkaisunsa siihen riidattomaksi katsomaansa seikkaan, etteivät osinkosaamiset olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana, ja

- jättäessään lausumatta yhtiöiden esittämästä väitteestä, että käräjäoikeus oli perustanut ratkaisunsa seikkaan, johon K ei ollut vedonnut.

Vanhentumisesta ja sen katkaisemista

12. Velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003, vanhentumislaki) 4 ja 5 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua eräpäivästä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Velan vanhentuminen katkeaa vanhentumislain 10 §:n mukaan, kun osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu, velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle tai velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Velan vanhentumisen katkaiseminen edellyttää, että velka yksilöidään katkaisutoimessa.

13. Jos velallinen on tehnyt väitteen velan vanhentumisesta, velkojan asiana on osoittaa, että vanhentuminen on katkaistu vanhentumislaissa säädetyllä tavalla.

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Tässä asiassa on riidatonta, että kullekin maksettavaksi päätetylle osinkoerälle on määritelty maksupäivä, josta osinkovelan vanhentuminen on alkanut kulua. Lukuun ottamatta yhtiöiden oikeiksi myöntämiä osinkoeriä vanhentumislain 4 §:stä ilmenevän pääsäännön mukainen kolmen vuoden vanhentumisaika on muiden kanteessa tarkoitettujen osinkoerien osalta ehtinyt kulua, ennen kuin K on esittänyt yhtiöille maksukehotuksen 4.7.2013.

15. Yhtiöt ovat väittäneet, että vanhentumista ei ollut lainkaan katkaistu ennen vanhentumisajan umpeutumista. K:n on siten tullut osoittaa, että vanhentuminen on katkaistu vanhentumislain 10 §:ssä tarkoitetulla tavalla. K:n väitettyä, että vanhentuminen oli katkaistu, kun osinkosaamiset oli merkitty yhtiöiden kirjanpitoon ja K:n äidin jälkeen laadittuun perukirjaan, yhtiöt ovat katsoneet, etteivät nämä toimenpiteet merkinneet velkojen vanhentumisen katkaisemista.

16. Hovioikeus ei ole ratkaisussaan lausunut toimenpiteistä, joihin K on vedonnut mutta joiden oikeudellisen merkityksen vanhentumisen katkaisemisessa yhtiöt ovat kiistäneet. Sen sijaan hovioikeus on perustanut ratkaisunsa siihen riidattomana pitämäänsä seikkaan, etteivät saamiset olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana ja että ne eivät sen vuoksi olleet vanhentuneet myöskään vuoden kuluttua hänen kuolemastaan eli 4.7.2013 K:n esittäessä maksuvaatimuksen.

17. Korkein oikeus toteaa, etteivät yhtiöt ole tunnustaneet hovioikeudessakaan sitä seikkaa, etteivät saamiset olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana. Yhtiöt ovat päinvastoin myös hovioikeudessa katsoneet, että saamisten vanhentuminen ei ollut katkennut niillä K:n äidin elinaikana tehdyillä toimenpiteillä, joihin K oli asiassa vedonnut. Hovioikeus ei siten olisi saanut perustaa ratkaisuaan siihen lähtökohtaan, että asiassa olisi ollut riidatonta, etteivät saamiset olleet vanhentuneet K:n äidin elinaikana.

18. Korkein oikeus toteaa edelleen, että kysymystä osinkosaamisten väitetystä vanhentumisesta ei ylipäätään ole voitu arvioida vain siltä pohjalta, olivatko saamiset vanhentuneet jo K:n äidin elinaikana. Sen sijaan asiassa olisi tullut arvioida, onko vanhentuminen katkaistu K:n väittämillä toimenpiteillä, joiden oikeudellisen merkityksen yhtiöt ovat kiistäneet. Omaksumansa lähtökohdan vuoksi hovioikeus ei ole ratkaisussaan lausunut vanhentumisen katkaisemiseen liittyneistä K:n ja yhtiöiden väitteistä. Hovioikeus ei ole lausunut myöskään siitä yhtiöiden hovioikeudessa esittämästä valitusperusteesta, että käräjäoikeus olisi perustanut ratkaisunsa seikkaan, johon K ei ollut vedonnut, eli siihen, että osinkovelkojen vanhentuminen olisi katkennut allekirjoitettaessa Raunocon Oy:n ja Raunotec Oy:n osakkeita koskevat kauppakirjat, joissa viitatuista yhtiöiden kirjanpidoista saamiset olivat ilmenneet.

19. Edellä mainituista syistä hovioikeuden ratkaisu on menettelyvirheiden vuoksi poistettava ja asia on palautettava hovioikeuteen.

Päätöslauselma

Turun hovioikeuden 18.2.2015 antama päätös, oikeastaan tuomio, poistetaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä. Asian ratkaistessaan hovioikeuden on lausuttava K:n oikeudesta vedota hänen vasta Korkeimmassa oikeudessa esittämiinsä uusiin todisteisiin.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen. Esittelijä Katariina Sorvari.

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta rekisterimerkintärikoksesta, koska A aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen ulkomaalaisrekisteriin oli turvapaikkahakemuksensa johdosta toimitetussa alustavassa puhuttelussa antanut virheellisen tiedon kansalaisuudestaan.

Ulkomaalaisrekisteri katsottiin rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuksi yleiseksi rekisteriksi. Kysymys myös A:n tahallisuuden arvioinnista. (Ään.)

RL 16 luku 7 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte

A oli turvapaikkahakemuksen johdosta pidetyssä alustavassa puhuttelussa kertonut poliisille olevansa Syyrian kansalainen jättäen kertomatta olevansa myös Puolan ja siten Euroopan unionin kansalainen. A oli siten aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään ulkomaalaisrekisteriin antanut rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon kansalaisuudestaan ja hankkiakseen hyötyä käyttänyt kyseistä virhettä hyväkseen. A oli erehdyttänyt Maahanmuuttovirastoa perusteettomasti maksamaan hänelle vastaanottorahoja 587,20 euroa ja majoituskustannuksia 2 306,22 eurolla.

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 31.10.2014

Käräjäoikeus katsoi, että ulkomaalaisrekisteri oli rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin tarkoittama yleinen rekisteri ja että A oli antanut väärän tiedon kansalaisuudestaan tarkoituksenaan hankkia itselleen ja perheelleen Suomesta taloudellista etua, jota ei ollut saatavissa Puolasta. A:n tahallisuus oli kattanut myös sen seikan, että virheellinen tieto saatetaan merkitä Suomen viranomaisten rekisteriin. Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen rekisterimerkintärikokseen ja tuomitsi hänet tästä ja petoksesta sakkorangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Tomi Vistilä ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 25.8.2015

Hovioikeus katsoi, että ulkomaalaisrekisterin pitämisen tarkoitus ja rekisterin tietoja koskeva salassapitosäännös puoltavat sitä, ettei ulkomaalaisrekisteri ole rikoslain 16 kuvun 7 §:ssä tarkoitettu yleinen rekisteri. Ulkomaalaisrekisteri oli tarkoitettu yksinomaan viranomaisten sisäiseen käyttöön, minkä vuoksi ulkomaalaisrekisteri ei voinut olla rekisterimerkintärikoksen kohteena. Hovioikeus hylkäsi syytteen ja vapautti A:n tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Latvala, Jukka Mäkelä ja Ulla-Maj Leppäkorpi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen rekisterimerkintärikoksesta.

Vastauksessaan A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Saapuessaan Suomeen A on hakenut turvapaikkaa. Alustavassa turvapaikkapuhuttelussa 21.7.2014 hän on kertonut olevansa Syyrian kansalainen, mutta jättänyt kertomatta, että hän oli myös Puolan kansalainen. Poliisi on merkinnyt A:n antamat tiedot ulkomaalaisrekisteriin.

2. A oli oma-aloitteisesti 2.9.2014 toimittanut poliisille kirjeen, jossa hän kertoi olevansa myös Puolan kansalainen. Koska Puolan kansalaisena hän ei voinut saada kansainvälistä suojelua suhteessa Syyriaan, A oli peruuttanut turvapaikkahakemuksensa ja pyytänyt oleskelulupaa. Sittemmin A oli poistunut Suomesta.

3. Syyttäjä oli syytteessään vaatinut rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan nojalla A:n tuomitsemista rangaistukseen rekisterimerkintärikoksesta. Syytteen mukaan A oli aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään ulkomaalaisrekisteriin antanut väärän tiedon kansalaisuudestaan jättämällä kertomatta, että hän oli myös Puolan kansalainen. Lisäksi hän oli hankkiakseen hyötyä käyttänyt hyväkseen rekisteriin aiheuttamaansa virhettä.

4. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

5. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko ulkomaalaisrekisteri sellainen yleinen rekisteri, jota tarkoitetaan lainkohdassa. Jos vastaus on myöntävä, asiassa on toiseksi ratkaistava, onko A menetellyt lainkohdassa tarkoitetulla tavalla tahallisesti. Riidatonta on, että A:n kertoma väärä tieto kansalaisuudestaan on turvapaikkahakemuksen käsittelyn kannalta oikeudellisesti merkityksellinen seikka.

Mitä tarkoitetaan yleisellä rekisterillä?

6. Säännöstä koskevien lainvalmistelutöiden mukaan rangaistussäännöksen tarkoituksena on suojata viranomaisten pitämien yleisten rekisterien luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Monet säännöksessä tarkoitetut rekisterit ovat myös viralliselta nimeltään rekistereitä kuten väestö-, kauppa-, moottoriajoneuvo-, ajokortti-, yhdistys-, säätiö-, lainhuuto-, kiinnitys-, maa- tai patenttirekisteri. Yleisiä rekistereitä ovat kuitenkin myös muut vastaavat luettelot kuten esimerkiksi tonttikirja. Ratkaisevaa ei ole rekisterin tai luettelon nimi vaan, että rekisterin sisältämillä tiedoilla täytyy olla ainakin jonkinlaista merkitystä todisteena oikeuselämässä (HE 6/1997 vp s. 72).

7. Lain esitöiden mukaan säännöksessä tarkoitettu rekisteri on yleinen sillä tavoin kuin yleisten asiakirjain julkisuudesta annetussa laissa on säädetty. Kaikki säännöksessä tarkoitetut rekisterit eivät kuitenkaan ole siten julkisia, että myös yleisöllä on oikeus saada rekisteristä tietoja. Siten esimerkiksi oikeusministeriön pitämä rikosrekisteri on säännöksen tarkoittama yleinen rekisteri, mutta poliisiviranomaisten rikostutkintaan liittyvistä syistä pitämät tekotapa- tai muut sellaiset rekisterit, jotka on tarkoitettu yksinomaan viranomaisten sisäiseen käyttöön, eivät voi olla rekisterimerkintärikoksen kohteena (HE 6/1997 vp s. 72).

8. Ulkomaalaisteristä annetun lain 2 §:ssä säädetään, että ulkomaalaisrekisteriä pidetään ja käytetään ulkomaalaisten maahantuloa ja maastalähtöä sekä oleskelua ja työntekoa koskevien asioiden käsittelyä, päätöksentekoa ja valvontaa varten, valtion turvallisuuden suojaamiseksi sekä turvallisuusselvityslaissa (726/2014) tarkoitetun turvallisuusselvityksen tekemiseksi. Ulkomaalaisrekisteriä pidetään lisäksi Suomen kansalaisuuden saamista, säilyttämistä ja menettämistä sekä kansalaisuusaseman määrittämistä koskevien asioiden käsittelyä ja päätöksentekoa varten.

9. Ulkomaalaisrekisterilain (1270/1997) 3 §:n mukaan ulkomaalaisrekisterin päävastuullinen rekisterinpitäjä on Maahanmuuttovirasto, mutta tiettyjen osarekisterien osalta päävastuullinen rekisterinpitäjä on ulkoasiainministeriö. Ulkomaalaisrekisteriä pitää ja käyttää lisäksi poliisi, rajavartiolaitos, Tulli, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, työ- ja elinkeinotoimisto, vankeinhoitoviranomainen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu. Rekisterinpitäjällä on oikeus salassapitosäännösten estämättä saada ulkomaalaisrekisteriä varten sille laissa säädettyjen tehtävien suorittamiseksi välttämättömiä tietoja siten kuin 8 §:ssä säädetään. Lain 10 §:ssä on säädetty muiden viranomaisten tiedonsaantioikeudesta. Tällaisia viranomaisia ovat muun muassa puolustusvoimat, esitutkintaviranomaiset, väestörekisterikeskus ja maistraatit, eläketurvakeskus, Kansaneläkelaitos, työsuojeluviranomaiset ja oppilaitokset.

10. Ulkomaalaisrekisterilain 11 §:n mukaan 2 §:n mukaisten tehtävien hoitamista varten saadut tiedot ja asiakirjat on pidettävä salassa, jos niin lailla säädetään tai lain nojalla määrätään taikka jos ei ole ilmeistä, että tiedon antaminen ei aiheuta vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille, kansainväliselle yhteistyölle taikka hakijalle tai hänen läheiselleen. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:n 1 momentin 24 kohdan nojalla salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä, asiakirjat, jotka koskevat pakolaista tai turvapaikan, oleskeluluvan tai viisumin hakijaa, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna pakolaisen tai hakijan tai näiden läheisten turvallisuutta. Näiden säännöksien perusteella Korkein oikeus toteaa, että lähtökohtaisesti ulkomaalaisrekisterissä olevat tiedot eivät ole yleisölle julkisia.

Rekisteriä koskevat Korkeimman oikeuden johtopäätökset

11. Kuten edellä kohdassa 7 kohdassa on todettu, se seikka, että rekisterissä olevat tiedot eivät ole yleisölle julkisia, ei ole esteenä sille, että rekisteriä voidaan pitää yleisenä. Korkein oikeus katsoo, että yleisyyden kannalta on keskeistä arvioida, millainen oikeudellinen merkitys rekisteritiedoilla on ja onko rekisteri usean viranomaisen keskinäisessä käytössä vai vain yhden viranomaisen sisäinen rekisteri.

12. Korkein oikeus toteaa, että ulkomaalaisrekisteri on usean viranomaisen pitämä ja ensisijassa heidän keskinäisiin tiedontarpeisiinsa tarkoitettu rekisteri. Rekisterissä olevat tiedot ovat oikeudellisesti merkityksellisiä usean viranomaisen toiminnassa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ulkomaalaisrekisteri on rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu yleinen rekisteri.

Tahallisuus rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistössä

13. Rekisterimerkintärikokseen syyllistyy rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan se, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon.

14. Lainkohdan mukaan olennaista tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on tiedon antaminen rekisteriin merkitsemistä varten. Rekisterimerkintärikos ei ole niin sanottu seurausrikos. Merkitystä ei ole sillä, merkitäänkö tieto rekisteriin vai ei. Tämän takia tekijän tahallisuutta on arvioitava niin sanotun olosuhdetahallisuuden pohjalta. Sillä tarkoitetaan sen arvioimista, onko tekijällä ollut tahallisuuden edellyttämä tieto tunnusmerkistössä tarkoitetuista olosuhteista. Rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa keskeistä on, että tekijä tietää annetun tiedon olevan väärä ja että tiedon perusteella rekisteriin tehdään merkintä, josta aiheutuu rekisteriin oikeudellisesti merkityksellinen virhe.

15. Korkein oikeus on viimeaikaisessa oikeuskäytännössään arvioinut olosuhdetahallisuudessa edellytetyn tiedon varmuutta todennäköisyystahallisuutta koskevien arviointiperusteiden mukaisesti (KKO 2015:66 kohta 25 ja siinä mainitut ratkaisut). Sen mukaan teko rekisterimerkintärikoksena olisi tahallinen, jos tekijä on pitänyt varsin todennäköisenä, että tieto merkitään rekisteriin.

16. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyn tunnusmerkistön mukaan tieto on kuitenkin lisäksi pitänyt antaa nimenomaisesti siinä tarkoituksessa, että se merkitään rekisteriin. Kysymys on siis korotetusta tahallisuusvaatimuksesta. Korkein oikeus katsoo tämän tarkoittavan sitä, että tekijällä pitää olla normaalia todennäköisyystahallisuutta parempi tieto sekä rekisteristä että annettavan tiedon rekisteriin merkitsemisestä.

17. A on tiennyt antavansa puutteellisen ja siten virheellisen tiedon kansalaisuudestaan. Näin ollen jotta syytteessä mainittu menettely voidaan lukea A:n syyksi tahallisena tekona, A:n on lisäksi pitänyt tietää, että hänen antamansa tieto tullaan merkitsemään rekisteriin, jonka tiedot ovat oikeudellisesti merkityksellisiä.

Tunnusmerkistön täyttymisen arviointi tässä tapauksessa

18. A on antanut väärän ilmoituksen kansalaisuudestaan alustavassa turvapaikkapuhuttelussa maahan saavuttuaan. Puhuttelussa hänelle on kahdesti ilmoitettu, että hänen pitää puhua totta. Asiakirjoista ei kuitenkaan ilmene, että A:lle olisi ilmoitettu hänen antamiensa tietojen merkitsemisestä ulkomaalaisrekisteriin. Näissä olosuhteissa ei ole todennäköistä, että A olisi edes tiennyt ulkomaalaisrekisterin olemassaolosta. Tällä perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei A ole antanut väärää tietoa aiheuttaakseen virheen ulkomaalaisrekisteriin. Hän ei siten ole menetellyt rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Virheen hyväksikäyttöön perustuva syyte

19. Syyttäjä on syyttänyt A:ta myös siitä, että hän on käyttänyt aiheuttamaansa virhettä hyväkseen. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rekisterimerkintärikoksesta tuomitaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä.

20. Kun A ei ole aiheuttanut virhettä rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, hänen syykseen ei voida lukea myöskään momentin 2 kohdan mukaista rikosta.

21. Edellytyksiä syyttäjän valituksen ja syytteen hyväksymiselle ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Soile Poutiainen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Eeva Palaja (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen oikeussihteeri Palaja: Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen siltä osin, että asiassa on ensin ratkaistava, onko ulkomaalaisrekisteri sellainen yleinen rekisteri, jota tarkoitetaan rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä että vaikka ulkomaalaisrekisterissä olevat tiedot eivät lähtökohtaisesti ole yleisölle julkisia, mainittu rekisteri on edellä sanotussa lainkohdassa tarkoitettu yleinen rekisteri. Tämän jälkeen Korkein oikeus katsonee, että asiassa on kysymys rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan muusta tunnusmerkistöstä.

Mainitun lainkohdan mukaan rikosrekisterimerkintärikoksesta on tuomittava se, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon. Lainkohta edellyttää sitä, että tieto annetaan rekisteriin merkitsemistä varten. Tekijällä tulee näin ollen olla tieto sekä rekisteristä että tiedon merkitsemisestä sinne.

A on sinänsä tiennyt antavansa virheellisen tiedon, kun hän ei ole kertonut olevansa myös Euroopan unionin jäsenmaan Puolan kansalainen maahan saapuessaan. A ei kuitenkaan ole ollut tietoinen siitä, että hänen antamansa tiedot merkitään ulkomaalaisrekisteriin eikä asiassa ole edes väitetty hänen olleen tällaisesta rekisteristä tietoinen. Hän ei siten ole voinut antaa väärää tietoa aiheuttaakseen virheen ulkomaalaisrekisteriin. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsonee, että A ei ole syyllistynyt rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan tunnusmerkistön mukaiseen tekoon.

Siltä osin kuin syytteessä on vielä kysymys siitä, että A on käyttänyt aiheuttamaansa virhettä hyväkseen, mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen.

Oikeusneuvos Häyhä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

A:n ollessa irrottamassa suurikokoista ja painavaa ikkunaa se oli alkanut kaatua. A oli ottanut ikkunan vastaan oikealla kädellään, jolloin olkapäästä oli kuulunut rusahdus ja siinä oli tuntunut kipua. Kysymys olkapään kiertäjäkalvosimen jänteen repeämän syy-yhteydestä tapaturmaan.

Asian tausta ja aikaisemmat päätökset

Asian tausta, vakuutusyhtiön päätös 5.11.2012, tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätös 6.5.2013 ja vakuutusoikeuden päätös 14.10.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnassa Timo Havu, Harri Pihlajamäki, Virva Walo, Markus Äimälä, Timo Koskinen ja Marja Tallavaara sekä vakuutusoikeudessa vakuutusoikeuden jäsenet Eeva Wahlberg, Åsa Morelius-Ekelund, Jyrki Salmenkivi, Timo Sarparanta ja Anja Lahermaa, esittelijä Vesa Erkkilä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että vakuutusoikeuden päätös kumotaan ja että vakuutusyhtiö velvoitetaan maksamaan hänelle tapaturmavakuutuslain mukaiset korvaukset myös 14.8.2012 jälkeiseltä ajalta.

Pirkanmaan sairaanhoitopiiri antoi Korkeimman oikeuden pyytämän asiantuntijalausunnon.

A:lle varattiin mahdollisuus lausua sairaanhoitopiirin lausunnon johdosta. A ei antanut lausumaa.

Vakuutusyhtiö antoi vastauksen muutoksenhakemukseen ja lausuman sairaanhoitopiirin lausunnon johdosta. Vastauksessaan yhtiö vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hirsirakentajana työskennellyt A on ollut 6.8.2012 irrottamassa ilmoituksensa mukaan noin 110 kilogramman painoista, 209 senttimetriä leveää ja 139 senttimetriä korkeaa ikkunaa, joka on ollut ikkuna-aukossa 75 senttimetrin korkeudella lattiasta, kun ikkuna on alkanut kaatua. Tapaturmailmoituksen mukaan A on estänyt ikkunan putoamisen käsin, jolloin oikean käden olkapäästä on kuulunut rusahdus ja siinä on tuntunut kovaa kipua.

2. A on mennyt seuraavana päivänä lääkäriin. Lääkärin tekemien merkintöjen mukaan A oli ottanut ikkunan vastaan oikealla kädellään. Merkintöjen mukaan kipu on ollut kohtuullinen ja olkapäässä on todettu liikerajoituksia. A:lle on määrätty sairauslomaa viikko, jonka jälkeen hän on palannut töihin. A:lle 5.10.2012 tehdyssä ultraäänitutkimuksessa on todettu kiertäjäkalvosimen repeämä. Hänelle on tehty tähystysleikkaus 22.5.2013.

3. Vakuutusyhtiö on maksanut A:lle päivärahaa ajalta 7. – 14.8.2012. Vakuutusyhtiö on katsonut päätöksessään 5.11.2012, että ultraäänitutkimuksessa todettu oikean lapaluun yläpuolisen lihaksen jänteen osittainen repeämä ja jännetulehtuma olivat sairausperäisiä ja etteivät sairaanhoidon tarvetta aiheuttaneet olkapään pitkittyneet vaivat johtuneet tapaturmasta. Tapaturman ei ole katsottu myöskään olennaisesti pahentaneen aikaisempaa vammaa tai sairautta.

4. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on päätöksellään 6.5.2013 hylännyt A:n valituksen. Päätöksen mukaan A:n olkapäähän tehdyssä ultraäänitutkimuksessa oli näkynyt ylemmän lapalihaksen jänteen osittaista repeämää, kiertäjäkalvosimen jännekalkkeutumaa, jännetulehdusta ja olkalisäkkeen alaisen limapussin tulehdus. Muutoksenhakulautakunta on katsonut, että tapaturmailmoituksessa ja lääkärin 7.8.2012 tekemissä merkinnöissä kuvattu tapaturma ei selittänyt tutkimuksessa todettuja muutoksia oikeassa olkapäässä, vaan kysymys oli sairausperäisistä löydöksistä. Oikeutta korvaukseen ei myöskään ollut sairauden tai vamman olennaisen pahentumisen perusteella.

5. Vakuutusoikeus on päätöksellään 14.10.2014 hylännyt A:n valituksen muutoksenhakulautakunnan päätöksestä. Vakuutusoikeus on todennut, että oikeaan olkapäähän 22.5.2013 suoritetussa tähystyksessä oli havaittu laaja kiertäjäkalvosinrepeämä, joka ei ollut selkeästi läpäissyt kapselirenkaita. Kuntoutuksen avulla olkapään tilanne oli mennyt parempaan suuntaan. A oli viikon sairausloman jälkeen jatkanut työtään 5.12.2012 määrättyyn sairauslomaan saakka. Vakuutusoikeus on katsonut tämän seikan ja tutkimuslöydösten perusteella, että laaja-alaisen repeämän taustalla oli todennäköisimmin pitkäaikainen rappeumakehitys kudostasolla.

6. Asiassa on kysymys kiertäjäkalvosimeen kuuluvan ylemmän lapalihaksen (musculus supraspinatus) jänteen repeämän syy-yhteydestä A:lle 6.8.2012 sattuneeseen tapaturmaan.

Lääketieteellinen selvitys

7. A:lle 5.10.2012 suoritetussa oikean olkanivelen ultraäänitutkimuksessa on havaittu repeämä kiertäjäkalvosimen ylemmän lapalihaksen jänteessä. Tutkimuksesta laaditun lausunnon mukaan jänne on kuvautunut tavanomaista niukkakaikuisempana ja vankempana löydöksen sopiessa tendinopatiaan, jolla tarkoitetaan jänteen oireista sairautta. Lisäksi tutkimuksessa on havaittu jännetupessa nestettä, olkalisäkkeen alaisessa limapussissa tulehdukseen sopiva nestekollektio ja lavanaluslihaksessa pieni kalkkeutuma.

8. Oikean olkapään tähystyksessä 22.5.2013 on varmistunut, että kiertäjäkalvosimeen kuuluvan ylemmän lapalihaksen jänteen kapselirakenteissa on ollut laaja repeämä, joka ei kuitenkaan ole ulottunut koko jänteen paksuuden läpi. Olkalisäkkeen alapuolisessa tilassa on ollut ahtautumaa ja se on ollut ärtynyt ja kiinnikkeinen. Olkanivelen sisäpuolella on todettu marginaalista niveltulehdusta.

9. Korkeimman oikeuden pyytämässä Pirkanmaan sairaanhoitopiirin antamassa, 20.9.2015 päivätyssä asiantuntijalausunnossa on todettu, että tutkimusten mukaan 20 – 40 prosentilla yli 60-vuotiaista voi olla oireeton kiertäjäkalvosimen repeämä. Lausunnon mukaan A:lla ei todennäköisesti ole ollut oireetontakaan kiertäjäkalvosimen repeämää ennen tapaturmaa, koska on epätodennäköistä, että olkapäällä olisi siinä tapauksessa tehty fyysisesti raskasta rakennustyötä, jossa joudutaan työskentelemään kädet pään tason yläpuolella voimaa käyttäen. Lausunnossa on pidetty todennäköisenä, että työtapaturmalla ja A:n jännevammalla on syy-yhteys. Lausunnon mukaan täysin terve jänne ei kuitenkaan repeä, vaan taustalla on iän mukanaan tuoma jonkinasteinen jännerappeuma.

10. A on ollut sairauslomalla tapaturman jälkeen viikon ja edelleen 5.12.2012 alkaen. Hän on maaliskuussa 2013 palannut töihin, mutta kipuongelman vuoksi sairauslomaa on 16.4.2013 ja sen jälkeen jatkettu elokuun 2013 loppuun.

Lääketieteellisestä kirjallisuudesta

11. Olkapään jännevaivojen Käypä hoito -suosituksen mukaan aiemmin hyväkuntoinen jänne repeää tapaturmassa, jonka energia vastaa vähintään kaatumista seisomakorkeudelta hartian päälle tai ojennetun raajan varaan. Rappeumaperäinen repeämä syntyy yleensä ilman tunnistettavaa syytä tai rasituksen, pieni-energisen vamman tai raajan äkkiliikkeen yhteydessä. (Käypä hoito -suositus, Olkapään jännevaivat, 23.11.2014 s. 4)

12. Lääketieteellisen kirjallisuuden mukaan olkapään jännevaivat ovat yleensä rappeumaperäisiä ja yleisiä keski-ikäisellä ja sitä vanhemmalla väestöllä. Kiertäjäkalvosimen jänteen rappeuman voidaan käsittää olevan jatkumo, jossa jänteen rappeumaperäinen tauti (tendinopatia) voi edetä repeämäksi. Olkapään jännevaivojen riskiä lisäävät olkaniveltä kuormittavat suuret voimat, toistoliikkeet ja pitkään jatkuvat olkavarren kohoasennot työssä tai vapaa-aikana. Jänteen läpäisevä repeämä voi tulla myös äkillisen tapaturman seurauksena, mutta silloinkin jänteessä voi taustalla olla rappeumaa, joka altistaa repeämälle pienemmissäkin tapaturmissa. (Jari Arokoski ym. Fysiatria, 5. uudistettu painos 2015, s. 125)

Sovellettava laki

13. Tapaturman sattuessa voimassa olleen tapaturmavakuutuslain 1 §:n (677/1962) 1 momentin ja 4 §:n 1 momentin (526/1981) mukaan työntekijällä on oikeus saada korvausta häntä kohdanneen työtapaturman aiheuttamasta vammasta tai sairaudesta. Lain 4 §:n 4 momentin (1344/1988) mukaan työtapaturman seurauksena korvataan myös muun kuin työtapaturman aiheuttaman vamman tai sairauden olennainen paheneminen, kun paheneminen on todennäköisesti aiheutunut työtapaturmasta. Korvausta maksetaan tällöin sairauden tai vamman pahenemisen ajalta.

14. Tapaturmavakuutuslaki on kumottu 1.1.2016 voimaan tulleella työtapaturma- ja ammattitautilailla (459/2015), jonka 16 §:n mukaan vahinkotapahtuman korvaamisen edellytyksenä on todennäköinen lääketieteellinen syy-yhteys vahinkotapahtuman ja vamman tai sairauden välillä. Syy-yhteyden arvioinnissa otetaan lainkohdan mukaan huomioon erityisesti lääketieteelliset löydökset ja havainnot, vahingon sattumistapa sekä aikaisemmat vammat ja sairaudet.

15. Työtapaturma- ja ammattitautilain 16 §:n esitöiden mukaan todennäköisellä lääketieteellisellä syy-yhteydellä tarkoitetaan, että vamman tai sairauden aiheutumista vahinkotapahtuman seurauksena voidaan pitää kaikki arviointiin vaikuttavat tekijät huomioon ottaen todennäköisempänä kuin sen aiheutumista muusta syystä. Syy-yhteyden puolesta puhuvien seikkojen tulee siten olla painavampia kuin syy-yhteyttä vastaan puhuvien seikkojen. Pelkkä mahdollinen lääketieteellinen syy-seuraussuhde ulkoisen tekijän ja vamman välillä ei siten ole riittävä peruste korvaamiselle, vaikka muita selittäviä tekijöitä ei olisikaan selvitetty tai osoitettavissa. Jos todettu vamma tai sairaus ei lääketieteellisen kokemuksen ja tutkimusnäytön mukaan sovi todennäköisesti kuvatun vahinkotapahtuman aiheuttamaksi tai sen vaikeusaste on epäsuhteessa kuvattuun vammaenergiaan tai -mekanismiin, todennäköisen syy-seuraussuhteen vaatimus ei täyty. Muun mahdollisen syytekijän, kuten kudosrappeutumisen toteaminen ei yksinään voi poistaa syy-yhteyttä vahinkotapahtumaan, vaan se on otettava huomioon yhtenä arviointiin vaikuttavana tekijänä, mikäli löydöksellä voi sen laatu ja vaikeusaste huomioiden olla lääketieteellisesti katsoen merkitystä (HE 277/2014 vp s. 71 – 72).

16. Koska A:ta kohdannut työtapaturma on sattunut ennen työtapaturma- ja ammattitautilain voimaantuloa, asiassa sovelletaan sanotun lain 286 §:n siirtymäsäännöksen mukaan tapaturmavakuutuslakia. Työtapaturma- ja ammattitautilain 16 §:ssä säädetty ja sen esitöissä kuvattu todennäköisen lääketieteellisen syy-yhteyden vaatimus vastaa kuitenkin jo tapaturmavakuutuslain aikana vakiintunutta tulkintaa, mikä on myös nimenomaisesti todettu sanotuissa esitöissä (HE 277/2014 vp s. 71).

Korkeimman oikeuden päätelmät

17. Kysymyksessä oleva tapaturma on sattunut, kun A on ottanut vastaan kaatumassa olleen painavan ikkunan oikealla kädellään. Tapaturmailmoituksessa tai ensilääkärin merkinnöissä vammamekanismia ei ole kuvattu tätä tarkemmin. A on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut ottaneensa ikkunan vastaan ojennetulla kädellä ollessaan kyykkyasennossa ikkunan alla. Esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei kysymyksessä ole ollut sellainen vammamekanismi, joka tyypillisesti aiheuttaa kiertäjäkalvosimen repeämän.

18. Erityisesti tutkimuslöydökset A:n olkapäästä, mutta myös hänen fyysinen työnsä ja ikänsä, tapaturman sattuessa 58 vuotta, viittaavat siihen, että jänteen repeämisen taustalla on ollut rappeuma. A:n olkapää ei ole tapaturman jälkeen myöskään oireillut siinä määrin, että A:n työskentely olisi täysin estynyt viikon pituisen sairausloman jälkeen.

19. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus johtopäätöksenään katsoo, että tapaturmamekanismina ollutta kaatuvan ikkunan vastaanottamista ei voida pitää sairausperäisiksi katsottavia löydöksiä ja A:n fyysisen työn aiheuttamaa kuormitusta todennäköisempänä tekijänä ylemmän lapalihaksen jänteen repeämisessä. Repeämän ei siten voida katsoa olevan tapaturmavakuutuslain edellyttämässä syy-yhteydessä 6.8.2012 sattuneeseen tapaturmaan. Edellä lausuttu huomioon ottaen jännesairauden ei ole katsottava myöskään todennäköisesti olennaisesti pahentuneen kyseisessä tapaturmassa.

Päätöslauselma

Vakuutusoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen.

Varatuomari, jolla oli ulosottovelkoja, oli hakenut lupaa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hakija oli muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön ja että hän tämän johdosta oli ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiavustajan tehtävään.

L luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätös 14.8.2014

Varatuomari A pyysi oikeudenkäyntiavustajalautakuntaan toimittamassaan hakemuksessa, että hänelle myönnetään lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, ettei ne bis in idem -kielto soveltunut oikeudenkäyntiavustajan luvan myöntämistä koskevaan asiaan ja hylkäsi A:n tätä koskevat väitteet.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, että A täytti luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:ssä säädetyt oikeudenkäyntiavustajan kelpoisuusvaatimukset siltä osin, kun hän oli suorittanut ylemmän oikeustieteellisen tutkinnon, saavuttanut riittävän perehtyneisyyden, oli rehellinen ja ettei hänen toimintakelpoisuuttaan ollut rajoitettu.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta totesi, että lisäksi laissa edellytettiin, ettei luvan hakija ollut konkurssissa eikä häntä ollut pidettävä ilmeisen sopimattomana oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään.

A:n väitteen siitä, ettei hänen veloillaan niiden syntyajankohdasta kuluneen ajan vuoksi voinut enää olla vaikutusta harkittaessa hänen kelpoisuuttaan oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen, oikeudenkäyntiavustajalautakunta hylkäsi todeten, että luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n 3 momentin mukaisia kolmen ja viiden vuoden kelpoisuusestemääräaikoja sovellettiin vain lainvoiman saaneisiin rikostuomioihin.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta totesi, että oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen tarvittavan luvan myöntämisen edellytyksenä oli, ettei hakija ollut konkurssissa. Luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan velvollisuutena oli säilyttää riippumattomuutensa. Oikeudenkäyntiavustajan tehtävä vaati harjoittajaltaan itsenäisyyttä sekä suhteessa päämieheen että muihin tahoihin. Tältä kannalta arvioiden oli mahdollista, että huomattava velkaantuminen voi johtaa tilanteeseen, jossa hänen riippumattomuutensa avustajana saattoi vaarantua. Silloin, kun velallisen velat joutuivat pakkoperintään, riippui pääsääntöisesti velkojasta, turvautuiko tämä saataviensa perinnässä ulosottoon vai konkurssimenettelyyn. Asetuttaessa sille kannalle, että lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana olisi myönnettävä muissa maksukyvyttömyystilanteissa kuin konkurssissa, luvan myöntämisen edellytysten täyttyminen jäisi näissä tapauksissa, joissa konkurssiin asettamisen edellytykset olivat olemassa, riippumaan siitä satunnaisesta seikasta, millä tavoin velkoja ryhtyi perimään saatavaansa.

A:n ulosottovelkaantumisen osalta oikeudenkäyntiavustajalautakunta totesi, että A tai hänen toiminimensä oli kahdesti – vuosina 1996 ja 2008 – asetettu konkurssiin, jotka olivat päättyneet sillensäjättämiseen tai rauenneet varojen puutteen vuoksi. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, että päättymisperuste osoitti maksukyvyttömyyttä, joka oli kestänyt jo erittäin pitkään. Tätä päätelmää tuki myös se, että A:lle oli kertynyt ulosoton perittäviksi uusia velkoja vielä vuonna 2013. A:n ulosottovelat olivat vuosilta 2010 - 2013. A:lla oli ollut velkoja ulosottoperinnässä useita vuosia ja häneen oli kohdistettu muitakin maksukyvyttömyysmenettelyjä. A:ta oli haettu konkurssiin vuonna 2011, mutta hakemus oli peruutettu. A:n yrityssaneeraushakemus oli vuonna 2012 hylätty.

A oli ilmoittanut saaneensa lyhennettyä velkojaan viime vuosina. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta kuitenkin katsoi, että velkojen määrä oli edelleen suuri. Määrä muodostui suurimmalta osin valtion ja eläkevakuutusyhtiön saatavista. Lisäksi A:lla oli eräs velka yksityishenkilölle. Vanhinta velkaa oli saatu perittyä jonkin verran.

Velkaantumista kokonaisuutena arvioidessaan ja sen kesto huomioon ottaen oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, että A oli muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön ja siten ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta hylkäsi A:n hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet oikeudenkäyntiavustajalautakunnan jäsenet Marianne Wagner-Prenner, Pekka Päivänsalo ja Pekka Viljanen. Esittelijä Riikka Meroma.

Helsingin hovioikeuden päätös 9.4.2015

A valitti hovioikeuteen katsoen, että oikeudenkäyntiavustajalautakunta oli tulkinnut kokonaisharkinnassaan luvan saamisen edellytyksiä liian ankarasti ja ottanut velkaantumisen huomioon virheellisesti. A ei ollut konkurssissa eikä aikaisempien konkurssien, aikaisempien konkurssihakemusten eikä mahdollisten tulevien konkurssihakemusten voitu katsoa osoittavan häntä sopimattomaksi oikeudenkäyntiavustajaksi. Velkaantumisella ei voinut olla merkitystä riippumattomuutta arvioitaessa ja se oli joka tapauksessa jo johtanut esiintymiskieltoihin. Velkaantuminen ei ollut johtunut hänen huolimattomuudestaan. A oli oikaissut ja maksanut yli puolet ulosottoveloistaan. Hän oli lisäksi hoitanut oikeudenkäyntejä yli 20 vuoden ajan.

Valtioneuvoston oikeuskansleri totesi lausumassaan, ettei luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain esitöissä ollut käsitelty tilannetta, jossa luvanhakijaa pidettäisiin ilmeisen sopimattomana tehtävään sillä perusteella, että hän oli ulosottoteitse perittävien velkojensa vuoksi muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön. Oikeuskansleri ei kuitenkaan nähnyt estettä sille, että mainittu ylivelkaantuminen voisi osoittaa hakijan ilmeistä sopimattomuutta oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Tällöin oli sopivuusarvostelussa kuitenkin kiinnitettävä huomiota eri tekijöistä kuten velkaantumisen syistä, ajallisesta kestosta ja velkojen hoitotavasta muodostuvaan kokonaiskuvaan. Lisäksi oikeuskansleri katsoi, että epäämiskynnys näytti säännösten sanamuodon perusteella olevan luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa korkeammalla kuin asianajajista annetussa laissa.

Hovioikeus katsoi tuomionsa perusteluissa, että A oli oikeudenkäyntiavustajan lupaa hakiessaan ollut muuten kuin tilapäisesti maksukyvytön, ja että konkurssiin asettamisen edellytykset olivat sinänsä samalla täyttyneet. A:lla oli ollut erääntyneitä ulosottovelkoja ainakin vuodesta 2008 lukien. Hän ei ollut pystynyt maksamaan erääntyneitä velkojaan vaadittaessa eikä ulosoton kautta ollut kertynyt varoja niiden täydeksi suoritukseksi.

Toisaalta hovioikeus totesi, että A oli tehnyt ulosottoviranomaisen kanssa sopimuksen, että hänen ulosottovelkojaan lyhennetään noin 1 000 eurolla kuukaudessa. A:lla oli noin 4 000 euron kuukausinettotulot. Ulosoton kokonaissaldo oli laskenut merkittävästi vuodesta 2011 lukien, kun A oli onnistunut oikaisemaan vuoden 2008 jälkeen toimitettua arvioverotusta.

Hovioikeus katsoi, ettei pelkästään velkojen määrä ollut peruste hakemuksen hylkäämiselle. Sopivuutta oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen tuli arvioida kiinnittäen huomiota velkaantumisen syihin ja kestoon ja hakijan tapaan hoitaa velkojaan. Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa epäämiskynnys näyttäisi säännöksen sanamuodon perusteella olevan korkeammalla kuin asianajajista annetussa laissa.

Luvan myöntämistä oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen puolsi osaltaan A:n pitkä ura oikeudenkäyntiavustajan tehtävissä ja hänen ikänsä. Myönnettäessä lupa A:lla olisi myös mahdollisuus myös lyhentää velkojaan edelleen ja nykyistä enemmän. Myös se, että A oli onnistunut lyhentämään velkojaan merkittävästi, puolsi luvan myöntämistä.

Kelpoisuusehtojen täyttymistä vastaan sen sijaan hovioikeus katsoi puhuvan A:n velkaantumisesta esitetty selvitys ja se, että tilanteessa, jossa velallinen on joutunut pakkoperintään, riippui pääsääntöisesti velkojasta, turvautuiko tämä saatavien perinnässä ulosottoon vai konkurssimenettelyyn (KKO 1997:29). Huomattava velkaantuminen saattoi johtaa tilanteeseen, jossa avustajan riippumattomuus voi vaarantua. Hovioikeus korosti oikeudenkäyntiavustajista annetun lain esitöissä lausuttua uudistuksen päätavoitetta asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytysten parantamisesta asiamiesten työn laatutasoa nostamalla.

Näillä ja muutoin oikeudenkäyntiavustajalautakunnan lausumilla perusteilla hovioikeus pääkäsittelyn toimitettuaan hylkäsi A:n valituksen ja katsoi, että A oli lupaa hakiessaan ollut ilmeisen sopimaton hoitamaan oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tehtäviä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Helena Vihriälä ja Ilkka Lahtinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänelle myönnetään lupa toimia oikeudenkäyntiavustajana.

Oikeuskansleri toisti lausumassaan ne seikat, jotka hän oli hovioikeudelle antamassaan lausumassa tuonut esille.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Asianajajia koskevan lupa- ja valvontajärjestelmän rinnalle on 1.1.2013 lukien perustettu uusi, luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia (niin sanottuja lupalakimiehiä) koskeva järjestelmä. A on 27.9.2013 oikeudenkäyntiavustajalautakuntaan saapuneella hakemuksella pyytänyt, että hänelle myönnetään lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana. Luvan myöntämisestä päättävä lautakunta on hylännyt A:n hakemuksen tämän ylivelkaisuuden vuoksi. A:n valitettua ratkaisusta hovioikeus on hylännyt A:n valituksen ja pysyttänyt lautakunnan päätöksen.

2. Oikeudenkäyntiavustajan lupaa hakenut varatuomari A on tällä hetkellä 67-vuotias. Hän on hoitanut oikeudenkäyntiavustajan tehtäviä keskeytyksettä vuodesta 1991 lukien. A:lla on selvityksen mukaan ollut ulosottovelkaa 5.11.2010 yhteensä lähes 147 000 euroa, 1.3.2014 lähes 58 000 euroa, 2.6.2015 noin 34 000 euroa, 7.1.2016 noin 25 000 euroa ja 4.8.2016 noin 12 500 euroa. 1.12.2016 hänellä ei ole enää ollut ulosottovelkaa. Tämän lisäksi hänellä on 5 000 euron suuruinen läheisvelka, joka ei ole ulosotossa. Ulosottovelat ovat koostuneet pääosin arvonlisäveroista ja yrittäjän työeläkemaksuista maksuunpanovuosilta 2010 - 2013. A on oman ilmoituksensa mukaan velkaantunut avioeron ja sitä seuranneen huolto- ja elatusapuriidan sekä liiketoimintavelvoitteiden ja yhtiökumppanin väärinkäytöksistä aiheutuneiden taloudellisten vastuiden johdosta.

3. Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (lupalakimieslaki) 2 §:ssä on säädetty luvan myöntämisen edellytyksistä. Säännöksen 1 momentin mukaan lupa oikeudenkäyntiavustajana ja -asiamiehenä toimimiseen myönnetään henkilölle, joka on suorittanut säännöksessä mainitun oikeustieteen tutkinnon, saavuttanut riittävän perehtyneisyyden oikeudenkäyntiavustajan tehtävään ja joka on rehellinen, ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu. Lisäksi säännöksen 1 momentin 3 kohdassa edellytetään, ettei luvanhakija ole ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella ensin kysymys siitä, estääkö ne bis in idem -kielto hylkäävän lupapäätöksen tekemisen, kun A on kertomansa mukaan tätä aiemmin asetettu esiintymiskieltoon ulosottovelkojensa vuoksi. Toiseksi kysymys on siitä, voidaanko oikeudenkäyntiavustajan lupaa hakeva henkilö, joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu, katsoa ilmeisen sopimattomaksi hakemaansa tehtävään sillä perusteella, että hän on muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön. Siinä tapauksessa, että oikeudenkäyntiavustajan luvan hylkääminen on mahdollista kuvatun ylivelkaantumisen johdosta, kysymys on vielä siitä, täyttääkö A luvan saamisen kelpoisuusedellytykset mainituilta osin.

Ne bis in idem -kielto

5. A on esittänyt väitteen, että hänen oikeudenkäyntiavustajalupahakemuksensa hylkääminen olisi vastoin ne bis in idem -kieltoa eli saman syyteasian kahteen kertaan käsittelemisen kieltoa, koska hänet on tätä aikaisemmin jo asetettu Vaasan hovioikeudessa esiintymiskieltoon, mikä oli perustunut samaan ylivelkaisuuteen kuin millä oikeudenkäyntiavustajana toimimisluvan epäämistä nyt perustellaan.

6. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on kysymys luvanvaraiseksi säädetyn ammatinharjoittamisen edellytysharkinnasta. Elinkeino-oikeudellisessa luvan myöntämistä koskevassa asiassa ei ole kysymys rikosoikeudellisen tai kurinpidollisen seuraamuksen määräämisestä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään oikeudenkäyntiasiamiehiä koskevissa valvonta-asioissa katsonut, että kurinpidollinen seuraamus saattoi vain tietyin poikkeuksellisin edellytyksin rinnastua rikosoikeudelliseen seuraamukseen, jolloin ne bis in idem -kielto soveltui (esim. Matyjek v. Puola 30.5.2006, A. v. Suomi 8.1.2004 ja Müller-Hartburg v. Itävalta 19.2.2013). Korkein oikeus katsoo, ettei oikeudenkäyntiavustajaluvan epäämistä koskevassa päätöksessä voi olla ne bis in idem -kiellon soveltuvuutta koskevien ns. Engel-kriteerien valossa kysymys rikossyytteeseen rinnastettavasta hallinnollisesta seuraamusmenettelystä. Näin ollen ne bis in idem -kielto ei sovellu A:n asiaan eikä luvan myöntämisedellytyksiä koskevan asian käsittelylle ole estettä.

Ilmeinen sopimattomuus kelpoisuusesteenä

7. Lupalakimiesjärjestelmää koskevissa lain esitöissä (HE 318/2010 vp) esitetään, että lain päätavoitteena on oikeudenkäyntien asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytysten parantaminen oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien työn laatutasoa nostamalla (s. 1, 15 – 16 ja 23 – 24).

8. Mainitussa hallituksen esityksessä (s. 28) todetaan, että sopimattomuuden oikeudenkäyntiavustajan tehtävään täytyisi olla ilmeistä, jotta lupa voitaisiin tällä perusteella evätä. Kyseessä saattaisi olla esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelma, joka estäisi tehtävän asianmukaisen hoidon.

9. Sekä oikeudenkäyntiavustajalautakunta että hovioikeus ovat katsoneet, että ilmeinen sopimattomuus voisi seurata myös oikeudenkäyntiavustajan huomattavasta velkaantumisesta, koska tällöin oikeudenkäyntiavustajan riippumattomuus tehtävässään saattaisi vaarantua. Hovioikeus on perustellut kantaansa viittaamalla muun muassa asianajajalaissa olevaan sopivuuden kriteeriin ja sitä koskevaan oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen.

10. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 1997:29, joka on koskenut asianajajista annetun lain soveltamista, että velallisen velkojen joutuessa pakkoperintään riippui pääsääntöisesti velkojasta, turvautuiko tämä saataviensa perinnässä ulosottoon vai konkurssimenettelyyn. Korkein oikeus katsoi, ettei tapauksissa, joissa konkurssiin asettamisen edellytykset asianomaisen asianajajan osalta täyttyivät, arviointi asianajajan sopivuudesta tehtäväänsä voinut jäädä riippumaan siitä satunnaisesta seikasta, millä tavoin velkoja ryhtyy perimään saatavaansa asianajajalta.

11. Ottaen huomioon, että luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia ja asianajajia koskevien sääntelyjen tarkoitus ja sisältö ammattieettisten vaatimusten ja erityisesti riippumattomuuden suhteen vastaavat pitkälti toisiaan, Korkein oikeus katsoo, että mainittua oikeusohjetta on perusteltua soveltaa myös luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain kelpoisuusedellytysten tulkintaan. Oikeudenkäyntiavustajan ammatti vaatii harjoittajaltaan samanlaista itsenäisyyttä suhteessa päämiehiin ja muihin kuin ratkaisussa KKO 1997:29 on todettu asianajajan tehtävästä. Tämä itsenäisyys sisältää sen, että oikeudenkäyntiavustajan tulee voida ulkopuolisista vaikutteista vapaana valvoa asiakkaansa etua. Muu kuin tilapäinen maksukyvyttömyys voi osaltaan johtaa siihen, että oikeudenkäyntiavustajan oma taloudellinen tilanne vaikuttaa epäasiallisesti hänen harkintakykyynsä toimeksiantojen vastaanottamisessa ja hänen tapaansa ajaa päämiehensä asiaa. Nämä seikat puoltavat ylivelkaisuuden ottamista huomioon ilmeistä sopimattomuutta arvioitaessa.

12. Lupalakimieslain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan sanamuoto, lupalakimiehiä koskevan sääntelyn tarkoitus ja edellä oikeudenkäyntiavustajan riippumattomuudesta lausuttu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että oikeudenkäyntiavustajan muu kuin tilapäinen maksukyvyttömyys voi tehdä hänet pykälässä tarkoitetuin tavoin ilmeisen sopimattomaksi luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tehtävään.

Ajankohta, jonka perusteella ilmeistä sopimattomuutta arvioidaan

13. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt uutta selvitystä velkatilanteensa kehittymisestä. A:n hakiessa oikeudenkäyntiavustajalautakunnalta lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana hänen ulosottovelkamääränsä oli kohdassa 2 todetuin tavoin 58 000 euroa, mikä määrä on sittemmin tuomioistuinkäsittelyn aikana laskenut siten, ettei A:lla enää nyttemmin ole lainkaan ulosottovelkaa. Ilmoituksensa mukaisesti A:lla on kuitenkin ulosottoperinnän ulkopuolista velkaa 5 000 euroa. Asiassa on ensin ratkaistava, tehdäänkö arviointi lupahakemuksen jättämis- tai ratkaisuajankohdan mukaisten vai myöhemmin muutoksenhaun aikana mahdollisesti muuttuneiden olosuhteiden perusteella. Hovioikeus on perustanut päätöksensä lupahakemuksen jättämisajankohdan mukaiseen velkatilanteeseen.

14. Asiassa on kysymys oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan kelpoisuusehtojen arvioimisesta eli lupaharkinnasta, jonka suorittaa tätä harkintaa varten asetettu oikeudenkäyntiavustajalautakunta. Lupaharkinta perustuu lähtökohtaisesti hakijan lupahakemuksessa esittämiin tietoihin sekä lautakunnan mahdollisesti pyytämiin lisäselvityksiin. Hovioikeus ja Korkein oikeus eivät ole asiassa lupaviranomaisia, vaan toimivat muutoksenhakuasteina tilanteissa, joissa hakijan hakemus on hylätty.

15. Korkein oikeus on ratkaisuissaan 2009:10 (kohdat 10 – 11), 2015:30 (kohta 14) ja 2016:44 (kohta 17) todennut tuomioistuinten tehtävästä asianajajien valvonta-asioissa, että ne toimivat oikeussuojaa takaavina valitusasteina. Asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pitemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Sen sisältö kehittyy ja täsmentyy toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten johdosta. Tähän nähden hyvän asianajajatavan valvonta onkin lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen ja sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle. Tuomioistuinten ratkaisuissa korostuvat kysymykset kurinpitoratkaisujen mahdollisesta kohtuuttomuudesta tai ilmeisestä virheellisyydestä sekä ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten täyttymisestä valvonta-asiassa.

16. Vaikka nyt ratkaistavassa asiassa ei ole edellä selostettujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen tavoin kysymys asianajajien valvonta-asiaa koskevasta muutoksenhausta tai luvan saanutta laillistettua oikeudenkäyntiavustajaa koskevasta kurinpitomenettelystä, Korkein oikeus katsoo, että samat periaatteet soveltuvat tuomioistuinten tehtäviin myös lupaharkinnan muutoksenhakuasteena. Kummassakin harkinnassa on viime kädessä kysymys oikeudenkäyntiasiamiehen soveltuvuudesta ammattiinsa, jota seikkaa arvioidaan pitkälti samankaltaisten, asianajajien itsesääntelyyn pohjautuvien normien perusteella. On myös perusteltua edellä kohdassa 10 ja 11 kuvatuin perustein ja normipohjan samankaltaisuuden vuoksi, ettei asianajajien ja laillistettujen oikeudenkäyntiasiamiesten kelpoisuusedellytysten arviointi eriydy merkittävästi toisistaan.

17. Käsitellessään lupahakemusta oikeudenkäyntiavustajalautakunta voi pyytää hakijalta lisäselvitystä tai selvittää itse asiaa tai sille annettujen tietojen oikeellisuutta. Hakija voi lisäksi hakemuksensa tultua hylätyksi muuttuneissa olosuhteissa aina hakea uudestaan lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana. Näillä ja edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n sopivuutta oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävien hoitamiseen tulee myös muutoksenhaussa arvioida hakemuksen ratkaisuajankohdan taloudellista asemaa koskevien tietojen perusteella.

Ilmeisen sopimattomuuden arviointi tässä asiassa

18. A:n vanhimmat ulosottoperinnässä olevat velat ovat vuodelta 2010 ja uusimmat vuodelta 2013. A oli sopinut ulosottoviranomaisen kanssa, että hänen valtion varoista saamansa keskimäärin 1 000 euron määräiset kuukausittaiset oikeusapupalkkiot käytetään sellaisenaan verovelkojen lyhentämiseen. Lupaa hakiessaan A:lla oli ulosottovelkaa noin 58 000 euroa.

19. A on ollut ulosottotoimenpiteiden kohteena ainakin vuodesta 2008 lukien. Hän tai hänen toiminimensä on ollut asetettuna konkurssiin vuosina 1996 ja 2008. Konkurssit on joko jätetty sillensä tai ne ovat rauenneet, koska pesän varat eivät ole riittäneet konkurssimenettelyn kustannuksiin. Verohallinnon konkurssihakemus vuodelta 2011 on peruutettu. A:n toiminimi on vuonna 2012 hakenut yrityssaneerausta, mitä koskeva hakemus on hylätty. Mainittuja maksukyvyttömyysmenettelyjä, joiden oikeusvaikutukset ovat jo lakanneet, ei ole tässä asiassa esitetty perusteeksi oikeudenkäyntiavustajan kelpoisuuden puuttumiselle eivätkä pelkästään ne muutoinkaan johtaisi hakemuksen hylkäämiseen. Konkurssit ja hylätty yrityssaneeraushakemus osoittavat kuitenkin, että A on pitkän ajan kuluessa useaan otteeseen ollut muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön.

20. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:29 katsonut, että asianajajan sopivuutta asianajajan toimen harjoittamiseen on arvioitava useiden tekijöiden pohjalta. Yksin velkojen suuri määrä ei riitä arvion perusteeksi. Sen lisäksi on edellytettävä, että asianajaja on muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön. Huomiota on kiinnitettävä myös velkaantumisen syihin ja ajalliseen kestoon sekä velkojen hoitotapaan. Korkein oikeus katsoo, että näitä samoja seikkoja on punnittava myös arvioitaessa oikeudenkäyntiavustajan sopivuutta tehtäväänsä.

21. Velkojen määrä ja niiden syntyhetki antavat viitteitä maksukyvyttömyyden kestosta. Velan suuruus voi vaikuttaa sopivuusharkintaan riippumattomuusvaatimuksen kautta. Mitä suurempi velka on, sitä enemmän se voi vaarantaa oikeudenkäyntiavustajan riippumattomuutta ja puhua vaadittavaa sopivuutta vastaan.

22. A:n kokonaisvelkamäärä oli kohdassa 2 selostetuin tavoin vähentynyt, mutta sitä oli lupahakemusta ratkaistaessa edelleen vähäistä suurempi määrä. A on ulosottoteitse suorittanut saataviaan ja sopinut niiden säännöllisestä lyhentämisestä. A:lle ei ole vuoden 2013 jälkeen enää tullut uusia ulosottosaatavia. Lupahakemusta oikeudenkäyntiavustajalautakunnassa käsiteltäessä A:ta on kuitenkin velkojen kokonaismäärä ja hänen ansaintakykynsä huomioon ottaen ollut pidettävä muutoin kuin tilapäisesti maksukyvyttömänä.

23. Velkaantumisen syytä voidaan pitää sopivuusharkintaan vaikuttavana lähinnä niissä tilanteissa, joissa velkaantumiseen liittyy selviä moitittavia tai anteeksiannettavia piirteitä. Tässä asiassa A on kohdassa 2 selostetuin tavoin kertomansa mukaan velkaantunut ainakin osittain hänestä itsestään riippumattomista, yllättävistä syistä. A:n velkaantumisen syyt eivät kuitenkaan ole sillä tavalla poikkeuksellisia, että ne sanottavasti vähentäisivät velkaantumisen merkitystä sopivuusarvioinnissa. Korkein oikeus katsoo, ettei velkaantumisen syille voida tässä asiassa antaa olennaista vaikutusta arvioitaessa A:n sopivuutta hakemaansa tehtävään.

24. Perusoikeusnäkökulmasta on punnittava vastakkain A:n oikeutta elinkeinon harjoittamiseen ja lupalakimieslain säätämisen perusteena ollutta tavoitetta nostaa oikeudenkäyntiavustajien ja -asiamiesten työn laatua, mikä osaltaan edellyttää näiden taloudellista riippumattomuutta. Punninnassa on lähtökohtaisesti merkityksellistä se, että luvan peruuttamisratkaisua on pidettävä jyrkempänä perusoikeuksiin puuttumisena kuin luvan epäämistä. A:n tapauksessa tämän eron merkitystä kuitenkin selvästi vähentää se, että kyseessä on lupajärjestelmän käyttöönottoon liittyvä siirtymävaihe, minkä vuoksi ammattia jo harjoittaneen oikeudenkäyntiavustajan kannalta luvan myöntämättä jättäminen tosiasiassa lähestyy merkitykseltään luvan peruuttamista. Tämän vuoksi erityisesti tässä siirtymävaiheessa vain selvä ja pitkäaikainen ylivelkaisuus voi johtaa luvan epäämiseen.

25. Kuten lupalakimieslain esitöistäkin (HE 318/2010 vp s. 13 – 14) ilmenee, perustuslaissa turvattu elinkeinovapaus ei estä lailla säätämästä jotakin ammattia tai elinkeinoa luvanvaraiseksi. Perustuslakivaliokunnan kannanottojen perusteella elinkeinovapautta voidaan rajoittaa, jos julkista valvontaa pidetään tarpeellisena kyseisen elinkeinotoiminnan laadun tai toimintaan liittyvien tekijöiden vuoksi. Erityistä huomiota perustuslakivaliokunta on kiinnittänyt luvan myöntämisen edellytyksiin, jotka valiokunnan mukaan tulee riittävän tarkasti osoittaa laissa, ja lupaedellytysten harkinnan pitää pääsääntöisesti olla laillisuusharkintaa.

26. A:n velkojen kokonaismäärä lupahakemusta ratkaistaessa on ollut huomattava. Kohdissa 11 ja 12 on perusteltu muun kuin tilapäisen maksukyvyttömyyden huomioon ottamista harkittaessa sopivuutta lupalakimiehen tehtävään sillä, että tähän kohdistettava riippumattomuusvaatimus on samanlainen kuin asianajajalla. Lupalakimieslain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa sopimattomuusperusteeseen on kuitenkin liitetty lisämääre "ilmeisen". Oikeuskanslerin lausumassaan esittämällä tavalla lisämääre merkitsee sitä, että luvan epäämiskynnys on säännöksen sanamuodon mukaan korkeammalla kuin asianajajista annetussa laissa. Korkein oikeus toteaa, että vastaavalla tavalla kuin ratkaisun KKO 1997:29 mukaan itse sopimattomuutta, myös sen ilmeisyyttä on arvioitava kokonaisarvostelulla kussakin yksittäistapauksessa. A:n sopivuutta arvioitaessa ilmeisyyden vaatimus täyttyy ottaen huomioon velan kokonaismäärä sekä velkaantumisen pitkäaikaisuus, josta ovat osoituksena myös A:n aiemmat maksukyvyttömyysmenettelyt.

27. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeudella on ollut perusteet katsoa, että A on hakiessaan lupaa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen ollut tehtävään ilmeisen sopimaton. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole ylittänyt harkintavaltaansa katsoessaan, että A ei ole täyttänyt luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n mukaisia kelpoisuusedellytyksiä ja evätessään hänen lupahakemuksensa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Pekka Koponen, Ari Kantor ja Jarmo Littunen. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Mietintö vastasi Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluja kohtien 1 – 6 osalta. Tämän jälkeisiltä osin esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus perusteluinaan ja johtopäätöksinään lausuisi seuraavaa:

Voiko luvanhakijan velkaantuminen merkitä ilmeistä sopimattomuutta oikeudenkäyntiavustajan tehtävään?

Lupalakimiesmiesjärjestelmän päätavoitteena on oikeudenkäyntien asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytysten parantaminen oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien työn laatutasoa nostamalla. Tähän liittyen on korostettu tarvetta nostaa oikeudenkäyntiavustajien työn laatutasoa (HE 318/2010 vp s. 1, 15 – 16 ja 23 – 24). Sopimattomuutta luvan saaneeksi oikeudenkäyntiavustajaksi on luonnehdittu korostamalla sopimattomuuden ilmeisyyttä; vain ilmeisen sopimattoman hakijan lupa voitaisiin tällä perusteella evätä. Esimerkkeinä tällaisen sopimattomuuden ilmentymistä on lain esitöissä mainittu päihde- tai mielenterveysongelma, joka estäisi tehtävän asianmukaisen hoidon (HE 318/2010 vp s. 28).

Sekä oikeudenkäyntiavustajalautakunta että hovioikeus ovat katsoneet, että ilmeinen sopimattomuus voisi seurata myös oikeudenkäyntiavustajan huomattavasta velkaantumisesta, koska tällöin oikeudenkäyntiavustajan riippumattomuus tehtävässään saattaisi vaarantua. Hovioikeus on perustellut kantaansa muun muassa viittaamalla asianajajalaissa olevaan sopivuuden kriteeriin ja sitä koskevaan oikeuskäytäntöön ja -kirjallisuuteen.

Korkein oikeus todennee, ettei laissa luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista tai sitä koskevissa lain esitöissä ole lausuttu, että ilmeinen sopimattomuus voisi seurata ylivelkaantumisesta tai ylipäätään taloudellisista vastuista. Laissa kyllä mainitaan erillisenä ja nimenomaisena kelpoisuusedellytyksenä se, ettei oikeudenkäyntiavustajalupaa voida myöntää hakijalle, joka on konkurssissa. Tästä ei kuitenkaan voida vielä päätellä, että konkurssin ohella hakijan muunlainen maksukyvyttömyys tai ylipäätään taloudellinen tilanne voisi tulla otettavaksi huomioon kelpoisuusesteenä.

Lainsäädäntöhistoriasta ja lakien esitöistä (HE 318/2010 vp s. 18 ja LaVM 18/1968 vp s. 2) ilmenee, että sopivuuden kelpoisuusedellytyksen osalta luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain sääntely on vastannut oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 momentin (259/2002) säännöstä oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan kelpoisuudesta ("muutoin kyseiseen tehtävään sopiva"). Viimeksi mainitun sopivuussääntelyn esikuvana on puolestaan ollut asianajajista annetun lain 3 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös, jonka mukaan asianajajaksi voidaan hyväksyä vain maassa asuva 25 vuotta täyttänyt Suomen kansalainen, joka on rehelliseksi tunnettu sekä muilta ominaisuuksiltaan ja elämäntavoiltaan sopiva harjoittamaan asianajajan tointa. Näin ollen asianajajia koskeva vastaava sääntely tulee ottaa huomioon tulkittaessa luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n 1 momentin 3 kohdan edellytystä ilmeisestä sopimattomuudesta.

Suomen Asianajajaliiton hallitus on ratkaisukäytännössään jo ennen luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia koskevaa lakiuudistusta vakiintuneesti tulkinnut sopivuuden edellytystä siten, että asianajajan ammatin vaatiman itsenäisyyden vuoksi asianajajan velkaantuminen voi olla peruste katsoa, ettei hän ole sopiva harjoittamaan asianajajan tointa ja että hänet on tästä syystä erotettava Suomen Asianajajaliiton jäsenyydestä (esim. Markku Ylönen 2014: Asianajajaoikeus, s. 170 – 174). Näin ollen vaikuttaisi siltä, että luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa on tarkoitettu, että luvanhakijan velkaantuminen voi tulla arvioitavaksi sopivuuden kelpoisuusedellytyksen kannalta. Seuraavaksi on kuitenkin vielä tarkasteltava, onko tällaiselle tulkinnalle esteitä tai rajoituksia ja miten ilmeistä sopimattomuutta tulee tässä A:n kohdalla arvioida.

Kelpoisuusedellytyksen tulkinnasta

Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n 1 momentin 3 kohta siitä, ettei luvanhakija saa olla ilmeisen sopimaton, on edellytyksenä hyvin yleisluonteinen ja joustava. Sääntely merkitsee oikeudenkäyntiavustajina toimivien lakimiesten, jotka eivät ole asianajajia ja jotka ovat aikaisemmin voineet harjoittaa ammattiaan ilman lupaa, perustuslain 18 §:ssä taatun elinkeinovapauden rajoittamista. Vaikka perusoikeuksien rajoittaminen erinäisin lupajärjestelmin on mahdollista poikkeuksellisesti, tällaisten rajoitusten tulee täyttää muun muassa täsmällisyys-, tarkkarajaisuus- ja suhteellisuusvaatimukset (esim. PeVL 38/1998 vp s. 4, PeVL 31/2006 vp s. 2, PeVL 32/2010 vp s. 7 – 8, PeVL 13/2014 vp s. 2). Elinkeinovapauden rajoittaminen on mahdollista vain painavasta yhteiskunnallisesta tarpeesta ja perusoikeuksien näkökulmasta hyväksyttävästä syystä, minkä lisäksi perusoikeuksia rajoittavan tulkinnan tulisi olla ennustettavaa.

Luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia koskeva laki ei ole säätämisvaiheessaan käynyt läpi perustuslakivaliokunnan valtiosääntöoikeudellista tarkastelua. Tästä syystä perusoikeusmyönteisen tulkinnan tarve korostuu entisestään tuomioistuimessa. Korkein oikeus todennee, ettei luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia koskeva sääntely ole edellä mainittujen perusoikeuden rajoitusperiaatteiden valossa kaikilta osin luvanhakijan oikeusturvan näkökulmasta ongelmaton. Uudesta sääntelystä, joka rajoittaa yksilön perusoikeuksia, ei ole olemassa vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Lisäksi sääntelyn yksityiskohdat ovat selvitettävissä vain tulkitsemalla vuosikymmenten takaisten lakien esitöitä ja niiden viittauksia toisiin sääntelykokonaisuuksiin. Näistä syistä Korkein oikeus katsonee, että luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:ssä säädettyä kelpoisuusedellytystä "ei ilmeisen sopimaton" tulee jo tästä syystä tulkita lähtökohtaisesti supistavasti.

Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 8 §:ssä säädetään jo luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan velvollisuuksista. Pykälän 1 momentin 1 kohdassa edellytetään oikeudenkäyntiavustajalta asiakaslojaalisuutta ja pyrkimystä valvoa parhaan kykynsä mukaan asiakkaansa etua ja oikeutta. Momentin 2 kohdan mukaan oikeudenkäyntiavustajan tulee olla riippumaton sellaisista ulkopuolisista vaikutteista, jotka voivat haitata hänen kykyään tasapuolisesti valvoa asiakkaansa etua sekä säilyttää toiminnassaan riippumattomuutensa.

Vaikka jo luvan saaneisiin oikeudenkäyntiavustajiin ei kohdistukaan samanlaista aktiivista valvontaa kuin asianajajiin, oikeudenkäyntiavustajan olisi jatkuvasti täytettävä lain 2 §:n mukaiset kelpoisuusedellytykset. Mikäli hän ei niitä täytä, tulisi hänen lupansa peruuttaa (HE 318/2010 vp s. 39). Korkein oikeus katsonee, että myös tästä syystä ja lain 8 §:stä ilmenevistä oikeudenkäyntiavustajan velvollisuuksista johtuen ennakollisen lupaharkinnan tulee olla tehokasta ja vakavasti otettavaa.

Laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista on säädetty tarkoituksin saattaa muutkin tuomioistuimissa esiintyvät lakimiehet kuin asianajajat samojen ammattieettisten sääntöjen alaisiksi. Luvan saanutta oikeudenkäyntiavustajaa koskee siten samanlainen velvollisuus vaalia riippumattomuutta kuin mistä on asianajajien kohdalla säännelty hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden (2013) kohdassa 3.2. Ylivelkaantunut eli muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön oikeudenkäyntiavustaja on alttiimpi sille, että asianhoidossa omat taloudelliset ongelmat vievät asiakkaan edun sijasta huomion, mikä voi ilmetä esimerkiksi asiakkaiden ylilaskutuksena tai toimeksiantoihin suhtautumisena niin, ettei minkäänlaisista tehtävistä tai toimista ole varaa kieltäytyä. Oikeudenkäyntiavustajan ja hänen velkojiensa välillä voi näin syntyä riippuvuussuhde, joka voi vaikuttaa oikeudenkäyntiavustajan kykyyn noudattaa hänelle laissa asetettuja ammattieettisiä velvollisuuksia. Tämä voi puolestaan vaarantaa asiakkaan oikeusturvaa ja haitata koko oikeusjärjestelmän toimintaa. Oikeudenkäyntiavustajan antamalla neuvonnalla tai avustamisella ei ole mitään arvoa, jos niihin on ryhdytty oikeudenkäyntiavustajan omaksi eduksi tai vastatoimena ulkopuoliseen paineeseen (Charter of Core Principles of the European Legal Profession and Code of Conduct for European Lawyers, kohta 2.1.2.).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:29, joka on koskenut asianajajista annetun lain soveltamista, katsonut, että velallisen velkojen joutuessa pakkoperintään riippui pääsääntöisesti velkojasta, turvautuiko tämä saataviensa perinnässä ulosottoon vai konkurssimenettelyyn. Ratkaisussaan korkein oikeus on katsonut, ettei tapauksissa, joissa konkurssiin asettamisen edellytykset asianomaisen asianajajan osalta täyttyvät, arviointi asianajajan sopivuudesta tehtäväänsä voinut jäädä riippumaan siitä satunnaisesta seikasta, millä tavoin velkoja ryhtyy perimään saatavaansa asianajajalta.

Riippumattomuuden turvaamisen tavoitteen kannalta luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien ja asianajajien sääntelyjen tarkoitus ja sisältö vastaavat edellä selostetusti pitkälti toisiaan. Ottaen vielä huomioon ratkaisussa KKO 1997:29 mainittu oikeusohje Korkein oikeus katsonee, että oikeudenkäyntiavustajan muu kuin tilapäinen maksukyvyttömyys voi tehdä hänet luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetuin tavoin ilmeisen sopimattomaksi kyseiseen tehtävään.

Ajankohta, jonka perusteella ilmeistä sopimattomuutta arvioidaan

A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt uutta selvitystä velkatilanteensa kehittymisestä. A:n hakiessa oikeudenkäyntiavustajalautakunnalta lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana hänen ulosottovelkamääränsä oli kohdassa 2 todetuin tavoin noin 58 000 euroa. Nyttemmin A:lla ei ole enää lainkaan ulosottovelkaa.

Ennen kuin A:n sopivuutta oikeudenkäyntiavustajaksi voidaan lähteä tarkastelemaan, on ratkaistava, tuleeko arviointi perustaa lupahakemusta oikeudenkäyntiavustajalautakunnassa käsiteltäessä vallinneisiin vai sittemmin muuttuneisiin olosuhteisiin. Hovioikeus on päätöksessään kiinnittänyt huomiota lupahakemuksen ajankohdan mukaiseen velkatilanteeseen.

Asiassa on kysymys oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan kelpoisuusehtojen arvioimisesta eli lupaharkinnasta, jonka suorittaa tätä harkintaa varten asetettu oikeudenkäyntiavustajalautakunta. Lupaharkinta-asia tulee vireille lupahakemuksella, jossa ilmoitetut tai muutoin ensiasteessa selvitetyt seikat keskeisesti määrittävät arvioinnin lähtökohdat. Muutoksenhakuvaiheessa voi kuitenkin tapahtua hakijan olosuhteissa muutoksia, joiden huomioimatta jättäminen johtaisi kohtuuttomiin tai epätarkoituksenmukaisiin seurauksiin.

Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2013:41 perustanut ratkaisunsa nimenomaisesti tuomioistuinkäsittelyn – tarkemmin ottaen ylimmän oikeusasteen käsittelyn – aikana muuttuneisiin olosuhteisiin arvioidessaan sitä, täyttikö yhtiö alkoholilaissa mainitut taloudelliset edellytykset alkoholijuomien anniskeluluvan saamiselle. Ratkaisussa on katsottu, että anniskelulupa rinnastui elinkeinolupaan ja että tällaisen luvan peruuttamisharkinnassa oli otettava huomioon, miten perustuslain 18 §:n 1 momentissa perusoikeutena olevaa ammatin ja elinkeinon harjoittamisen vapautta suojataan. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan katsonut uuden taloudellisen selvityksen perusteella yhtiön täyttävän alkoholilaissa määritellyt taloudelliset edellytykset ja sen vuoksi kumonnut aikaisemmat päätökset anniskeluluvan peruuttamisesta.

Sekä ratkaisussa KHO 2013:41 että nyt käsillä olevassa A:n asiassa on kysymys maksukyvyttömyyden arvioinnista osana elinkeinolupaharkintaa. Se, että ensin mainittu ratkaisu on koskenut luvan peruuttamisen eikä myöntämisen edellytyksiä, ei tee ratkaisutilanteesta erilaista suhteessa A:n asiaan, kun arvioidaan, minkä ajankohdan mukaisten seikkojen perusteella tuomioistuimen tulisi oikeuskysymystä arvioida. Olennaista merkitystä ei ole myöskään sillä, että ensin mainittu ratkaisu on koskenut hallintolainkäyttöasiaa.

Se seikka, että A:lla olisi ollut mahdollisuus oikeudenkäyntiavustajalautakunnan kielteisen lupapäätöksen jälkeen luopua muutoksenhausta ja hakea muuttuneiden olosuhteiden perusteella lautakunnalta uudelleen lupaa toimia oikeudenkäyntiavustajana, ei voi olla peruste jättää sopivuusarvioinnissa hakijan kannalta edullisesti muuttuneet olosuhteet vaille huomiota. Tällainen johtopäätös olisi paitsi epätarkoituksenmukainen ylempien oikeusasteiden tehtävien näkökulmasta myös altis kritiikille sen vuoksi, että A:lla on lupa-asiassaan ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta johdettavissa oleva oikeus päästä tuomioistuimeen, mikä on merkinnyt myös oikeutta tehokkaaseen muutoksenhakuun sen tosiasiallisista ja tilapäisistä esteistä huolimatta (ks. esim. Golder v. Iso-Britannia 21.2.1975 kohta 26). Kun lisäksi hakijan muuttuneiden olosuhteiden huomioon ottaminen sopivuusarvioinnissa ei aiheuta haittaa lupajärjestelmän toimivuudelle, hakijan perusoikeuden rajoittamista ei voida perustella lupajärjestelmän eikä luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain itsesääntelyluonteella. Hieman epäloogista olisi sekin, että muutoksenhakutuomioistuimet sallisivat hakijan vedota muuttuneisiin velkaolosuhteisiin uusina seikkoina antamatta kuitenkaan näille missään tilanteessa merkitystä oikeudellisessa harkinnassaan. Ennen kaikkea lähtökohta, jossa lupahakijalle edulliseksi muuttuneita olosuhteita jätetään ottamatta huomioon päätettäessä, rajoitetaanko hakijan elinkeinovapautta vai ei, saattaa olla kyseenalainen perusoikeusmyönteisen laintulkinnan ja sen edellä selostetun periaatteen kanssa, että lakia luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista tulisi kyseessä olevilta osin tulkita supistavasti.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että A:n taloudellista tilannetta tulee arvioida muuttuneiden olosuhteiden eli uusimman selvityksen mukaisen velkatilanteen perusteella.

Ilmeisen sopimattomuuden arviointi tässä asiassa

A:lla ei ole enää ulosottovelkaa. Hänen aikaisemmat vanhimmat ulosottoperinnässä olevat velkansa ovat olleet vuodelta 2010 ja uusimmat vuorostaan vuodelta 2013. A on maksanut velkojaan huomattavan määrän, minkä lisäksi vuoden 2008 jälkeen toimitettua arvioverotusta on oikaistu hänen edukseen.

A on ollut ulosottotoimenpiteiden kohteena ainakin vuodesta 2008 lukien. Hän tai hänen toiminimensä on ollut konkurssiin asetettuna vuosina 1996 ja 2008. Konkurssit on joko jätetty sillensä tai ne ovat rauenneet, koska pesän varat eivät ole riittäneet konkurssimenettelyn kustannuksiin. Verohallinnon konkurssihakemus vuodelta 2011 on peruutettu. A:n toiminimi on vuonna 2012 hakenut yrityssaneeraukseen, mitä koskeva hakemus on hylätty. Korkein oikeus lausunee, ettei mainittuja maksukyvyttömyysmenettelyjä, joiden oikeusvaikutukset ovat jo lakanneet, ole tässä asiassa esitetty perusteeksi oikeudenkäyntiavustajan kelpoisuuden puuttumiselle eivätkä ne edes sellaisinaan voisi johtaa sanottuun lopputulokseen. Sinänsä asetetut konkurssit ja hylätty yrityssaneeraushakemus osoittavat, että A on aikaisemmin ollut useaan otteeseen muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:29 katsonut, että asianajajan sopivuus harjoittamaan asianajajan tointa on arvioitava useiden tekijöiden pohjalta. Yksin velkojen suuri määrä ei riitä. Sen lisäksi on edellytettävä, että asianajaja on muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön, ja kiinnitettävä huomiota velkaantumisen syihin ja ajalliseen kestoon sekä velkojen hoitotapaan. Korkein oikeus katsonee, että näitä samoja seikkoja on punnittava myös arvioitaessa oikeudenkäyntiavustajan sopivuutta tehtäväänsä.

Velkojen määrä ja niiden syntyhetki yhdessä ansaintakyvyn kanssa indikoivat maksukyvyttömyyden ajallista kestoa tulevaisuudessa ja siten kertovat siitä, kuinka kokonaisvaltaisesti ja pitkäaikaisesti velkaantuminen vaikuttaa henkilön elämään. Tyypillisesti on niin, että mitä suurempi ja uudempi velka on kyseessä, sitä enemmän se voi vaarantaa riippumattomuutta ja puhua oikeudenkäyntiavustajalta vaadittavaa sopivuutta vastaan.

Kun ylivelkaantumisen perusteella syntyvä ilmeinen sopimattomuus tarkoittaa toistaiseksi voimassa olevaa kelpoisuusestettä, joka käytännössä voi merkitä hyvinkin pitkäaikaista tai jopa lopullista estettä toimia oikeudenkäyntiavustajana, vain selvä ja pitkäaikaiseksi muodostuva maksukyvyttömyys voisi ylipäätään johtaa luvan epäämiseen sanotusta syystä. Sellaisesta tässä asiassa ei ole kysymys. A:lla ei enää ole ulosottovelkaa, mistä syystä ei ole mitään perusteita pitää häntä – tilapäisestä tai muutoinkaan – maksukyvyttömänä.

Se, että A on mitä ilmeisimmin ollut muutoin kuin tilapäisesti maksukyvytön oikeudenkäyntiavustajalautakunnan käsittelystä alkaen aina syksyyn 2016 saakka, ei myöskään voi olla perusteena sille, että hänet nyt katsottaisiin ilmeisen sopimattomaksi oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. A:n aikaisempi maksukyvyttömyys tai muutoinkaan hänen velkojensa hoitamiseen liittyvät yksityiskohdat eivät ilmennä sellaista sidonnaisuutta, joka voisi asettaa kyseenalaiseksi A:n riippumattomuuden ulkopuolisista vaikutteista.

Korkein oikeus katsonee, että A täyttää luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 2 §:n mukaiset kelpoisuusedellytykset. Valituksen hyväksyen ja hovioikeuden päätöksen kumoten Korkein oikeus myöntänee varatuomari A:lle luvan toimia oikeudenkäyntiavustajana ja -asiamiehenä tämän päätöksen antopäivästä lukien.

A ja B olivat olleet metsästämässä. Tällöin A:n koira oli haukkunut maastosta löytämäänsä aukkoa ojanpenkassa. Tapahtuma oli tallentunut koiran kaulapannan videokameralla. A ja B koirineen olivat yksitoista päivää myöhemmin palanneet maastoon ja menneet tarkastamaan paikan. Paikalla oli ollut karhun talvipesä. Pesästä herännyt karhu oli hyökännyt A:n ja B:n kimppuun, jolloin he olivat ampuneet sen. Kysymys siitä, olivatko A ja B syyllistyneet metsästysrikokseen tai törkeään metsästysrikokseen. (Ään.)

Alempien oikeuksien ratkaisut

Syyttäjän syyte, A:n ja B:n vastaukset, Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 8.11.2013 ja Turun hovioikeuden tuomio 21.11.2014 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kimmo Valkiala ja lautamiehet ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Allan Ahnger (eri mieltä), Elise Mäki ja Anne Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A ja B tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä metsästysrikoksesta ja määrätään metsästyskieltoon vähintään kolmeksi vuodeksi.

A ja B vaativat vastauksessaan ensisijaisesti, että valitus hylätään. Toissijaisesti he katsoivat syyllistyneensä enintään metsästysrikkomukseen ja vaativat, että syyte enemmälti hylätään. He vaativat vielä, ettei heitä määrätä metsästyskieltoon, vaikka heidän syykseen luettaisiin metsästysrikos.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyte

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta törkeästä metsästysrikoksesta seuraavan teonkuvauksen perusteella.

2. A ja B olivat 30.1.2013 Orivedellä yhteistuumin tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta oikeudettomasti metsästäneet rauhoitettua eläintä tappamalla karhun yhteistoimin haulikolla ampumalla. Teko-olosuhteet osoittivat, että A ja B olivat aikaisempien tapahtumien ja havaintojen perusteella tienneet tai ainakin pitäneet varsin todennäköisenä karhun talvipesän olevan paikalla, jonne he olivat ohjanneet koiransa karhua haukkumaan. A:n ja B:n tarkoitus oli ollut kaataa karhu siten, että teko ulkoisesti vaikuttaisi pakkotilassa tehdyltä. He olivat vähintään ottaneet tietoisen kielletyn riskin siitä, että kyseessä oli karhun talvipesä, mistä eläin häirittynä hyökkäsi, jolloin se oman hengen ja terveyden varjelemiseksi oli pakko ampua, sekä suhtautuneet tähän mahdollisuuteen hyväksyvästi. Kysymys oli tällöin metsästyslainsäädännön kannalta olennaisen tärkeiden huolellisuusvelvoitteiden rikkomisesta tavalla, joka osoitti erityistä välinpitämättömyyttä näitä velvoitteita kohtaan. Metsästysrikos oli kokonaisuutena arvostellen törkeä, koska metsästysrikoksessa oli tapettu naaraskarhu, jolla oli menossa olleen talviunen aikana syntynyt pentu tai pentuja. A ja B olivat ajaneet karhun pesästä ja sitten ampuneet sen pesälle.

A:n ja B:n vastaukset

3. A ja B ovat kiistäneet syytteen. He eivät olleet maastoon mennessään pitäneet todennäköisenä, että lumipeitteisen ojanpenkan aukko olisi karhun pesä. Vaikka mahdollisuus karhun talvipesästä oli käynyt heidän mielessään, tämä mahdollisuus oli ollut niin epätodennäköinen, etteivät he olleet ottaneet tietoista riskiä. Ennen karhun hyökkäystä he eivät olleet tienneet, että kyseessä oli karhun talvipesä. Ampuminen oli tapahtunut pakkotilassa.

Alempien oikeuksien ratkaisut ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ja B:n metsästysrikoksesta 30 päiväsakon sakkorangaistuksiin ja määrännyt heidät yhden vuoden metsästyskieltoihin. Käräjäoikeus on lukenut heidän syykseen sen, että he olivat 30.1.2013 Orivedellä yhteistuumin törkeästä tuottamuksesta oikeudettomasti metsästäneet rauhoitettua eläintä tappamalla karhun yhteistoimin haulikolla ampumalla. Vähintään he olivat ottaneet tietoisen kielletyn riskin siitä, että kyseessä oli karhun talvipesä, mistä eläin häirittynä hyökkäsi, jolloin se oman hengen ja terveyden varjelemiseksi oli pakko ampua, sekä suhtautuneet tähän mahdollisuuteen hyväksyvästi. Kysymys oli tällöin ollut metsästyslainsäädännön kannalta olennaisen tärkeiden huolellisuusvelvollisuuksien rikkomisesta tavalla, joka osoitti erityistä välinpitämättömyyttä näitä velvollisuuksia kohtaan. Käräjäoikeus on katsonut, ettei tekoa ollut etukäteen suunniteltu vaan se oli tapahtunut saman päivän aikana mieleen juolahtaneesta ajatuksesta. Vähäinen suunnitelmallisuus ja vähäinen tahallisuus vähensivät teon moitittavuutta. Vaikka metsästysrikoksessa oli tapettu karhu, teko ei kokonaisuutena arvostellen ollut törkeä.

5. Hovioikeus, jonne A ja B ovat valittaneet ja syyttäjä tehnyt vastavalituksen, on katsonut, etteivät A ja B olleet syyllistyneet tahalliseen metsästysrikokseen. Arvioitaessa sitä, olivatko he toimineet törkeän huolimattomasti, keskeistä oli se, mitä A:n ja B:n olisi tullut vallitsevissa olosuhteissa ymmärtää. He olivat kertomansa mukaan tulleet ajatelleeksi, että karhun pesän löytyminen ojanpenkereestä talvisessa metsässä Orivedellä oli mahdollista. Koiran haukkuman ojanpenkereen lähestymiseen oli väistämättä liittynyt jonkinasteinen riski karhun kohtaamisesta. A ja B olivat siten ottaneet riskin karhun kohtaamisesta tietoisesti. Hovioikeus on kuitenkin katsonut selvitetyksi, että karhu oli harvinainen Orivedellä ja että pesivän karhun kohtaaminen talvella oli yleensäkin erittäin epätavallista. Selvittämättä oli jäänyt, että kyseessä ollutta ojanpengertä olisi ulkonäkönsä tai sijaintinsa puolesta ollut pidettävä todennäköisemmin karhun kuin esimerkiksi pienriistan pesäpaikkana. Näin ollen ei voitu edellyttää, että A:n ja B:n olisi tullut tekoaikana vallinneissa olosuhteissa mieltää talviunilla olleen karhun löytyminen ojanpenkereestä siinä määrin todennäköiseksi, että heidän riskinottoaan voitaisiin pitää törkeän huolimattomana. Hovioikeus on hylännyt syytteen metsästysrikoksesta ja kumonnut metsästyskiellot.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko A ja B menettelyllään syyllistyneet törkeään metsästysrikokseen tai metsästysrikokseen, ja jos näin on, millaisiin seuraamuksiin heidät on menettelystään tuomittava.

Sovellettavat säännökset

7. Rikoslain 48 a luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan metsästysrikoksesta on tuomittava muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti metsästää vastoin metsästyslain riistaeläimen rauhoitusta koskevaa säännöstä. Luvun 1 a §:n 5 kohdan mukaan metsästysrikos on törkeä, jos siinä tapetaan muun muassa karhu tai vahingoitetaan sitä ja teko on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

8. Törkeää metsästysrikosta koskeva säännös lisättiin rikoslakiin vuonna 2011 (232/2011). Sitä koskevissa esitöissä on todettu, että laiton metsästys vaarantaa metsästyksen riistanhoidollisia tavoitteita ja kohdistuessaan uhanalaiseen, harvinaiseen tai erityisen arvokkaaseen riistaeläinlajiin laiton metsästys voi vakavasti vaarantaa kyseisen eläinlajin kannan ja olemassaolon Suomessa. Törkeämpien metsästysrikosten ennalta estämistä lainsäädännöllisin keinoin on esitöissä pidetty tärkeänä sekä riistanhoidollisesti, luonnonsuojelullisesti että metsästyslaissa mainittujen laillisen metsästyksen periaatteiden korostamiseksi (HE 221/2010 vp s. 4). Lain esitöissä on vielä todettu, että ehdotetun lain 48 luvun 1 a §:n 5 kohdassa mainituilla eläimillä, joihin karhu kuuluu, on luonnonsuojelullisesti erityistä suojeluarvoa (HE 221/2010 vp s. 23).

9. Metsästyslain 37 §:n 1 momentin mukaan rauhoitusaikana riistaeläintä ei saa metsästää tai vahingoittaa eikä soidinta, pesintää tai poikasia saa häiritä. Pykälän 3 momentin mukaan karhu on aina rauhoitettu. Karhun rauhoituksesta on mahdollista poiketa ainoastaan Suomen riistakeskuksen myöntämällä poikkeusluvalla tai poronhoitoalueella valtioneuvoston asetuksessa määrättävän kiintiön puitteissa. Poikkeuslupa voidaan myöntää metsästyslain 41 a §:ssä mainituilla edellytyksillä.

10. Metsästyslain 2 §:n mukaan metsästyksellä tarkoitetaan luonnonvaraisena olevan riistaeläimen pyydystämistä ja tappamista sekä saaliin ottamista metsästäjän haltuun. Metsästystä on myös pyyntitarkoituksessa tapahtuva riistaeläimen houkutteleminen, etsiminen, kiertäminen, väijyminen, hätyyttäminen tai jäljittäminen, koiran tai muun pyyntiin harjoitetun eläimen käyttäminen riistaeläimen etsimiseen, ajamiseen tai jäljittämiseen sekä pyyntivälineen pitäminen pyyntipaikalla viritettynä pyyntikuntoon.

Esitetystä selvityksestä tehtävät johtopäätökset

11. A ja B ovat 19.1.2013 olleet Orivedellä metsästämässä koiriensa kanssa. A oli varustanut koiransa kaulapannan GPS-paikantimella ja videokameralla. Myös hänellä itsellään oli ollut GPS-paikannin.

12. GPS-paikantimen tallenteelta ilmenee, että A:n koira oli maastossa yksin ollessaan noin tunnin ajan pysynyt lähes samalla paikalla. Sen jälkeen se oli käynyt A:n luona tiellä mutta palannut samaan paikkaan edelleen yli tunnin ajaksi, minkä jälkeen A oli hakenut sen pois. Videokameratallenteelta ilmenee, että A:n koira oli maastossa haukkunut suoraan kohti isohkoa, ympäröivästä lumisesta maastosta selvästi erottuvaa aukkoa ojanpenkassa. Sen haukku oli koko ajan kohdistunut samaan kohtaan. Videotallenteella ei näkynyt koiran lisäksi muuta eläintä.

13. A ja B ovat menneet koirineen tapahtumapaikalle uudelleen 30.1.2013. Asiassa on selvitetty, että A on tätä ennen voinut koiransa videokameratallenteelta 19.1.2013 havainnoida ojanpenkan aukon kokoa, muotoa ja sijaintia sekä koiransa varsin pitkään jatkunutta, aukkoon kiinteästi kohdistunutta haukkumista. Hän on kertonut havaitsemistaan seikoista B:lle ja metsästystoverilleen C:lle. Keskusteluissa on pohdittu sitäkin mahdollisuutta, olisiko kysymyksessä voinut olla karhun pesä, mutta tätä on pidetty epätodennäköisenä ja todennäköisempänä sitä, että kysymyksessä oli pienpedon pesä.

14. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (nykyään Luonnonvarakeskus) kannanoton mukaan karhun pesä oli sijainnut karhulle tavanomaisessa ympäristössä ja ollut tyypillinen karhun pesä. Toisaalta asiassa kuullut todistajat D ja C, jotka ovat metsästäjiä, ovat pitäneet pesän paikkaa tyypillisenä pienpedon pesäpaikkana ja D epätyypillisenä paikkana karhun pesälle.

15. Kertomansa mukaan A ja B olivat menneet ojanpenkalle lähinnä uteliaisuuttaan ottaakseen selkoa siitä, mitä A:n koira oli 19.1.2013 haukkunut, ja samalla kouluttaakseen koiria ja metsästääkseen mahdollista pienriistaa. Myös syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa pitänyt mahdollisena, että A:n ja B:n menettelyn motiivina on saattanut olla karhun kaatamisen sijasta koiran koulutus tai uteliaisuus.

16. A:n koira oli paikalle kuljettaessa edennyt haukkumaan samaa ojanpenkkaa kuin mitä se oli haukkunut yhtätoista päivää aikaisemmin. A ja B ovat lähestyneet karhun pesäksi osoittautunutta ojanpenkan aukkoa varustautuneena yhdellä haulikolla, joka ei ole ollut sovelias ase karhun kaatamiseen. B on kulkenut koiransa kanssa edellä ja A haulikon kanssa perässä. Matkalla penkalle A on soittanut C:lle useita puheluita, joissa on pohdittu, mitä A:n koira haukkui. A ja B ovat pysähtyneet noin kymmenen metrin etäisyydelle aukosta. Karhu on hyökännyt pesästään A:n ja B:n päälle. Haulikkoa kantanut A on ensin ampunut karhua. Tämän jälkeen haulikko on ajautunut B:lle. B on ampunut karhua, minkä jälkeen se on kuollut.

17. Esitetyn selvityksen perusteella on ilmeistä, että A ja B eivät ole tapahtumapaikalle lähtiessään ja vielä ojanpenkkaa lähestyessäänkään tienneet, minkä eläimen pesä siellä oli ollut. Erityisesti heidän karhun kaatoon soveltumaton varustautumisensa ja yhteydenotot C:hen vielä pesän suuaukkoa lähestyttäessä puhuvat sitä vastaan, että he olisivat tienneet tai pitäneet todennäköisenä, että he olivat metsästämässä karhua. Tämä on selvinnyt heille vasta karhun hyökättyä pesästään. Syntyneessä kaoottisessa tilanteessa he ovat joutuneet itsepuolustuksekseen ampumaan karhun.

A:n ja B:n menettelyn oikeudellinen arviointi

Tahallisuus

18. Syytteessä on ensisijaisesti katsottu, että A ja B olivat tahallaan metsästäneet karhua tappamalla sen ampumalla. Syytteen mukaan vastaajat olivat ohjanneet koiransa haukkumaan karhun pesäksi tietämänsä pesän suuaukkoa voidakseen kaataa sen pakkotilalta vaikuttavissa olosuhteissa.

19. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä.

20. Asiassa on jäänyt edellä todetusti näyttämättä, että A ja B olisivat karhun pesäpaikaksi osoittautuneessa maastossa metsästäessään ja ohjatessaan A:n koiran haukkumaan pesän suuaukkoa tienneet tai pitäneet todennäköisenä, että kysymyksessä oli karhun pesä ja että heidän metsästystoimensa olivat siten kohdistuneet karhuun.

21. Syyte on siten jäänyt näyttämättä siltä osin kuin A:n ja B:n on väitetty tahallisesti haukuttaneen koiraansa karhun pesällä voidakseen kaataa sen. A:n ja B:n syytteessä kerrottu menettely kuitenkin täyttää metsästysrikoksen tunnusmerkistön siltä osin, että he ovat tahallaan tappaneet karhun ampumalla sen.

Pakkotila

22. A ja B ovat katsoneet toimineensa ampumistilanteessa pakkotilassa. Rikoslain 4 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan muun kuin saman luvun 4 §:ssä (hätävarjelu) tarkoitetun, oikeudellisesti suojattua etua uhkaavan välittömän ja pakottavan vaaran torjumiseksi tarpeellinen teko on pakkotilatekona sallittu, jos teko on kokonaisuutena arvioiden puolustettava, kun otetaan huomioon pelastettavan edun ja teolla aiheutetun vahingon ja haitan laatu ja suuruus, vaaran alkuperä sekä muut olosuhteet.

23. A ja B ovat olleet hyvin lähellä karhun pesää, kun karhu on hyökännyt heidän päälleen. Tilanne on heidän uskottavan kertomansa mukaan ollut sekava ja paniikinomainen. Karhu on myös ehtinyt raadella B:tä tilanteessa. A ja B ovat olleet välittömässä ja vakavassa hengen vaarassa, eikä heillä ole ollut vaaran torjumiseksi muuta vaihtoehtoa kuin ampua karhu. Karhun ampuminen on siten ollut pakkotilatekona sallittua, eikä sitä sen vuoksi voida lukea heidän syykseen.

24. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B ja A eivät ole syyllistyneet syytteessä väitettyyn tahalliseen metsästysrikokseen.

Törkeä huolimattomuus

25. Syytteessä on toissijaisesti katsottu, että A ja B olivat joka tapauksessa menetelleet törkeän huolimattomasti, koska he olivat ottaneet tietoisen kielletyn riskin siitä, että kyseessä oli karhun talvipesä, ja suhtautuneet tähän mahdollisuuteen hyväksyvästi.

26. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Pykälän 2 momentin mukaan se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä, ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.

27. Arvioitaessa A:lta ja B:ltä syytteessä tarkoitetuissa olosuhteissa vaadittavaa huolellisuutta lähtökohta on se, että metsästäjien on tunnettava eläimiä koskevat rauhoitusmääräykset. Metsästykseen liittyvä huolellisuusvelvollisuus on korostunut siinä mielessä, että metsästäjällä on myös velvollisuus tuntea ja tunnistaa metsästyksen kohde ja tarvittaessa ottaa siitä selko. Tämä tarkoittaa sitä, että jos metsästyksen kohde jää epäselväksi, metsästäjän on pidättäydyttävä enemmiltä metsästystoimilta, kunnes hän on varmistautunut siitä, että hänellä on lupa metsästää kohdetta. Koska metsästyksellä tarkoitetaan metsästyslain 2 §:n mukaan myös riistaeläimen pyyntitarkoituksessa tapahtuvaa etsintää samoin kuin koiran käyttämistä riistaeläimen etsimiseen, metsästäjän on pyrittävä mahdollisuuksien mukaan varmistautumaan siitä, että nämäkään toimet eivät kohdistu rauhoitettuun eläimeen.

28. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A ja B eivät ole karhun pesäksi osoittautunutta paikkaa lähestyessään ja sinne saavuttuaan tienneet, minkä eläimen pesä siellä oli. Asiassa ei ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin katsoa vastaajilla olleen perusteita pitää todennäköisenä, että kysymyksessä oli karhun eikä esimerkiksi jonkin pienpedon pesän suuaukko. He olivat kuitenkin jo aikaisemmin keskustelleet keskenään ja C:n kanssa videokameratallenteen pohjalta siitäkin mahdollisuudesta, että kyseessä olisi karhun pesä, mutta pitäneet tätä epätodennäköisenä ja selvästi todennäköisempänä sitä, että kysymys oli jonkin pienpedon pesästä. He ovat vielä pesää lähestyessäänkin keskustelleet asiasta C:n kanssa, mutta näidenkin keskustelujen jälkeen metsästyksen kohde on jäänyt epäselväksi.

29. A ja B eivät siten ole tienneet, minkä eläimen pesällä he olivat metsästämässä. Huomioon ottaen asiaa koskeneet keskustelunsa ja vielä maastossa etenemisen kuluessa C:lle soittamansa asiaa koskeneet lukuisat puhelut ilmeistä kuitenkin on, että he olivat pitäneet mahdollisena, joskin epätodennäköisenä sitäkin vaihtoehtoa, että pesä oli karhun.

30. Vastaajilla olleiden tietojen perusteella on siten ollut mahdollista, vaikkakin epätodennäköistä, että kysymys oli karhusta. Tällaisessa tilanteessa, jossa metsästyksen kohde jää epäselväksi ja varteen otettava mahdollisuus jää sille, että kohteena voi olla rauhoitettu eläin pesällään, metsästäjältä vaadittava korostunut huolellisuusvelvollisuus olisi edellyttänyt pidättymistä enemmiltä metsästystoimilta, kunnes on varmistauduttu siitä, etteivät metsästystoimet kohdistu rauhoitettuun eläimeen. A ja B olisivat voineet esimerkiksi videokameratallennettaan hyväksi käyttäen tarkemmin selvittää tai selvityttää sitä, minkä eläimen pesäaukosta oli kysymys.

31. Koska A ja B eivät ole näin menetelleet vaan ovat jatkaneet metsästystoimia tietämättä, minkä eläimen pesällä he ovat olleet metsästämässä, he ovat rikkoneet olosuhteiden heiltä edellyttämää ja heiltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka heillä olisi ollut kyky ja tilaisuus sitä noudattaa aina siihen asti, kunnes karhu hyökkäsi pesästään. Heidän menettelynsä on siten ollut huolimatonta.

32. Arvioitaessa sitä, onko huolimattomuutta pidettävä törkeänä, huomioon on otettava ensinnäkin rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkitys. Velvollisuus selvittää metsästyksen kohde ja siihen liittyvä velvollisuus olla metsästämättä rauhoitettua eläintä ovat metsästyksessä keskeisiä. A:n ja B:n menettelyn moitittavuutta lisää se, että tekoaikaan voimassa olleen metsästysasetuksen 13 §:n (666/1993) mukaan jo pelkästään karhun ajaminen pesästään on ollut kiellettyä samoin kuin sen ampuminen pesältä, vaikka karhun metsästämiseen olisi ollut poikkeuslupa. Rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkitys puhuu siten vahvasti huolimattomuuden törkeyden puolesta.

33. Toiseksi huomioon on otettava vaarannetun edun tärkeys. Edellä kohdassa 8 todetulla tavalla karhulla on erityinen suojeluarvo, mikä seikka puoltaa A:n ja B:n huolimattomuuden katsomista törkeäksi.

34. A ja B ovat voineet tiedossaan olleiden seikkojen perusteella lähteä siitä, että kysymyksessä on todennäköisemmin jonkin muun eläimen kuin karhun pesä. Heidän menettelyään voidaan tältä kannalta arvostella lähinnä siksi, että he ovat jatkaneet metsästystä pesällä tietämättä ja pyrkimättä muilla keinoin tarkemmin selvittämään sitä, minkä eläimen pesästä oli kysymys. Loukkauksen todennäköisyys puhuu pikemminkin huolimattomuuden törkeyttä vastaan kuin sen puolesta.

35. Neljänneksi huolimattomuuden törkeyden kokonaisarvioinnissa on otettava huomioon riskinoton tietoisuus. Asiassa esitetyn selvityksen valossa on ilmeistä, että A ja B ovat mieltäneet riskin pieneksi sille, että he olivat metsästämässä karhua arvelemansa pienriistan sijasta, vaikka he ovat tätäkin mahdollisuutta puntaroineet. Tähän viittaa erityisesti heidän karhun kohtaamiseen soveltumaton aseistautumisensa ja se, että he olivat edenneet varsin lähelle pesän suuaukkoa ja vieläpä niin, että aseistautumaton B oli kulkenut edellä. Riskinoton tietoisuus puhuu siten huolimattomuuden törkeyttä vastaan.

36. Muuna tekoon liittyvänä olosuhteena huolimattomuuden törkeysarvioinnissa on vielä otettava huomioon se, että A:lla ja B:llä on tilanteessa ollut tosiasialliset mahdollisuudet suurempiin varotoimenpiteisiin (HE 44/2002 vp s. 98) pyrkimällä selvittämään metsästyksensä kohdetta muulla tavoin kuin menemällä koirineen pesän äärelle. He eivät ole päätyneet tuntemattoman eläimen pesäaukolle yllätyksellisesti, vaan heidän hallussaan on useita päiviä ennen tekopaikalle menoa ollut videokameratallenne, jonka avulla heillä olisi ollut mahdollisuus pyrkiä selvittämään, mistä eläimestä oli kysymys.

37. Huolimattomuuden törkeyden puolesta puhuu siten rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannetun edun tärkeys ja vastaajien tosiasialliset mahdollisuudet suurempiin varotoimenpiteisiin. Loukkauksen todennäköisyys ja riskinoton tietoisuus puhuvat huolimattomuuden törkeyttä vastaan. Törkeyden kokonaisarvioinnissa suurin merkitys on perusteltua antaa sille, että A ja B ovat laiminlyöneet noudattaa tärkeää metsästykseen liittyvää huolellisuusvelvollisuutta, mikä laiminlyönti on johtanut vahvasti suojellun karhun ampumiseen pesälleen. A:n ja B:n menettelyn on siten ollut törkeän huolimatonta.

Metsästysrikoksen tunnusmerkistön täyttyminen

38. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A ja B ovat kumpikin törkeästä huolimattomuudesta oikeudettomasti metsästäneet rauhoitettua karhua ottamalla kielletyn riskin siitä, että paikalla, jonne he ovat ohjanneet koiransa haukkumaan, oli karhun pesä. Tällä menettelyllään A ja B ovat syyllistyneet metsästysrikokseen.

Metsästysrikoksen törkeysarviointi

39. Syytteessä on vedottu ankaroittamisperusteena siihen, että metsästysrikoksessa on tapettu karhu.

40. Rikoslain 48 a luvun 1 a §:n 5 kohdan mukaan metsästysrikos on törkeä, jos metsästysrikoksessa tapetaan karhu tai vahingoitetaan sitä, ja metsästysrikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Säännöksen esitöissä on todettu, että rikos ei välttämättä olisi kokonaisuutena arvostellen törkeä, jos riistaeläin tapetaan metsästäjän kannalta yllättävässä tilanteessa, jota ei kuitenkaan olisi pidettävä rikoslain 4 luvun 5 §:ssä tarkoitettuna pakkotilana tai johon eivät metsästäjän erehtyessä soveltuisi rikoslain 4 luvun 1 §:n tunnusmerkistöerehdystä koskevat vastuusta vapauttavat säännökset (HE 221/2010 vp s. 24).

41. A ja B ovat tappaneet karhun pakkotilassa. Karhun tappaminen ei siten ole ollut oikeudenvastaista. Tämän vuoksi karhun tappamista ei voida lukea A:n ja B:n syyksi myöskään tuottamuksellisen metsästysrikoksen ankaroittamisperusteena. Tämän kysymyksen arviointiin ei vaikuta se, että karhun kuolema on ollut seurausta A:n ja B:n törkeän huolimattomasta menettelystä, joka luetaan heidän syykseen metsästysrikoksena. A:n ja B:n metsästysrikos ei siten ole ollut törkeä.

Seuraamukset

42. A ja B ovat menettelyllään syyllistyneet metsästysrikokseen.

43. Metsästysrikoksesta on rikoslain 48 a luvun 1 §:n mukaan tuomittava sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että metsästysrikoksesta tuomittava, joka on menettelyllään osoittanut ilmeistä piittaamattomuutta metsästystä koskevista säännöksistä, voidaan määrätä metsästyskieltoon vähintään yhdeksi ja enintään viideksi vuodeksi.

44. A:n ja B:n syyksi luettava menettely ei edellytä vankeusrangaistukseen tuomitsemista, mutta tuomittavan sakkorangaistuksen on oltava suhteellisen ankara. A:n ja B:n rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään heidän syyllisyyteensä nähden oikeudenmukainen rangaistus on kummallekin 60 päiväsakkoa. Viimeksi toimitetun vuoden 2015 verotuksen mukaisten tietojen perusteella A:n päiväsakon rahamäärä on 38 euroa ja B:n 16 euroa.

45. A:n ja B:n syyksi luettava menettely osoittaa ilmeistä piittaamattomuutta säännöksistä olla metsästämättä aina rauhoitettua, vahvasti suojeltua karhua. Korkein oikeus siten katsoo, että A ja B on määrättävä 2 vuoden metsästyskieltoihin. Käräjäoikeuden määräämät, heidän jo kärsimänsä 1 vuoden metsästyskiellot on otettava vähennyksenä huomioon.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:n syyksi luetaan rikoslain 48 a luvun 1 §:n 2 kohdan ja metsästyslain 37 §:n nojalla metsästysrikos (tekoaika 30.1.2013). A tuomitaan 60 päiväsakon á 38 euroa sakkorangaistukseen eli maksamaan sakkoa yhteensä 2 280 euroa. A:n vapaudenmenetysaika 7. - 11.2.2013 huomioon ottaen rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla tehtävä vähennys on 15 päiväsakkoa. A:n suoritettavaksi jää siten 45 päiväsakkoa á 38 euroa eli yhteensä 1 710 euroa.

A määrätään rikoslain 48 a luvun 6 §:n nojalla metsästyskieltoon 2 vuodeksi. A on ollut määrättynä metsästyskieltoon 8.11.2013 – 7.11.2014. Näin ollen Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä uudelleen alkava metsästyskielto päättyy 21.12.2017. Metsästyskortti on luovutettava riistanhoitoyhdistykselle.

B:n syyksi luetaan rikoslain 48 a luvun 1 §:n 2 kohdan ja metsästyslain 37 §:n nojalla metsästysrikos (tekoaika 30.1.2013). B tuomitaan 60 päiväsakon á 16 euroa sakkorangaistukseen eli maksamaan sakkoa yhteensä 960 euroa. B:n vapaudenmenetysaika 7. - 11.2.2013 huomioon ottaen rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla tehtävä vähennys on 15 päiväsakkoa. B:n suoritettavaksi jää siten 45 päiväsakkoa á 16 euroa eli yhteensä 720 euroa.

B määrätään rikoslain 48 a luvun 6 §:n nojalla metsästyskieltoon 2 vuodeksi. B on ollut määrättynä metsästyskieltoon 8.11.2013 – 7.11.2014. Näin ollen Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä uudelleen alkava metsästyskielto päättyy 21.12.2017. Metsästyskortti on luovutettava riistanhoitoyhdistykselle.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Pertti Välimäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Jukka Sippo ja Tuula Pynnä (eri mieltä). Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Kohdista 1 - 16 olen pääasiallisesti samaa mieltä kuin Korkein oikeus. Arvioidessani suullisen käsittelyn jälkeen asiassa esitettyä näyttöä päädyn kuitenkin katsomaan näytetyksi, että A ja B lähestyessään karhun pesäksi sittemmin osoittautunutta paikkaa pitivät jopa varsin todennäköisenä mahdollisuutena sitä, että kysymyksessä oli karhun pesä.

Tältä osin totean A:n olleen ensimmäisen metsästyskerran 19.1.2013 jälkeen huomattavan kiinnostunut koiransa poikkeavasta käyttäytymisestä ja sen kaulapannasta videolle kuvatusta pesäaukosta. Hän oli ystäviensä kanssa katsonut videotallennetta ja pohtinut, mistä tallenteessa on kysymys. Hän oli keskustellut B:n ja C:n kanssa siitä, mitä tallenteesta näkyi, ja koiran käyttäytymisestä, jolloin nimenomaan pohdittiin sitä mahdollisuutta, että kysymyksessä olisi karhun pesä.

A ja B ovat kokeneita metsässä liikkujia. Arvioitaessa heidän käyttäytymistään heidän päättäessään tutkia ojanpenkkaa on syytä ottaa huomioon myös, minkälaista eläinkantaa näillä metsästysmailla esiintyi. Esitetyn selvityksen mukaan alueen pienpetokanta on erittäin runsas. Orivedellä ja sen lähistöllä on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen (nykyisin Luonnonvarakeskus) lausunnon mukaan kuitenkin myös säännöllisesti tehty lukuisia rekisteröityjä karhuhavaintoja. Luonnonvarakeskuksen mukaan kyseessä oleva karhun pesä on sijainnut karhulle tavanomaisessa ympäristössä ja ollut tyypillinen suomalaisen karhun pesä.

Näissä olosuhteissa A ja B olivat siis päättäneet palata koirien kanssa lähemmin tutkimaan arvoitukseksi jäänyttä aukkoa ojanpenkassa. Useat aukkoa koskevat puhelut karhun pesintää tuntevalle C:lle juuri lähestyttäessä pesää tukevat vahvasti käsitystä, että lähtökohtaisesti kysymys ei ollut pienpedon tekemäksi arvioidun kolon katsastamisesta vaan sellaisen paikan tutkimisesta, joka mahdollisesti olisi karhun asuttama talvipesä.

Karhun tappamisen lukeminen A:n ja B:n syyksi tahallisena tekona edellyttäisi, että heidän tarkoituksensa olisi ollut tappaa karhu tai että he olisivat ainakin pitäneet karhun kuolemaa varmana tai varsin todennäköisenä seurauksena toiminnastaan. Tältä osin totean, että A:n ja B:n lähestyessä ojanpenkkaa heillä oli koirien lisäksi mukana vain yksi haulikko ja siihen sopivien haulipatruunoiden ohella vain yksi täyteis- eli haulikkoa varten valmistettu luotipatruuna, jonka luoti oli sopiva karhun tappamiseen. Katson jo tämän osoittavan, ettei heidän tarkoituksenaan ollut ollut ampua karhu eikä myöskään aikaansaada tilannetta, jossa karhua pakkotilassa olisi jouduttu ampumaan. Korkeimman oikeuden tuomion mukaisesti katson siis, etteivät A ja B ole syyllistyneet tahalliseen metsästysrikokseen tappamalla karhun.

Metsästysrikoksen tunnusmerkistö toteutuu tahallisen teon lisäksi silloin, kun oikeudeton teko on syntynyt törkeän huolimattomuuden johdosta.

Metsästykseen on vakiintuneesti katsottu kuuluvan korostunut huolellisuusvelvollisuus. Metsästäjän tulee metsässä aseen kanssa liikkuessaan toimia siten, ettei metsästyksen kohteeksi joudu eläin, jonka kaatamiseen hänellä ei ole lupaa, ja noudattaa rauhoitusta koskevia säännöksiä.

Tässä asiassa on kysymys erityisesti riistaeläimen rauhoitusta koskevien säännösten soveltamisesta. A ja B ovat tietoisesti menneet koiriensa kanssa paikkaan, jossa heidän epäilystensä mukaan on hyvinkin saattanut olla karhun talvipesä. He ovat edenneet aivan pesäaukon lähietäisyydelle ja sallineet koirien haukunnan jatkua seurauksin, että pesässä näin häiritty emokarhu on herännyt. Sitä, että karhu saattaisi herätä tullessaan häirityksi, ei voida pitää yllätyksellisenä. A ja B ovat siten selvästi toimineet vastoin olosuhteiden edellyttämää ja heiltä metsästäjinä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta. Se seikka, että kysymyksessä on ollut kokonaan rauhoitettu ja tiukasti suojeltu suurpeto on ollut omiaan korostamaan heidän huolellisuusvelvollisuuttaan.

Arvioidessani A:n ja B:n huolimattomuutta, otan huomioon, että karhulla on erityistä suojeluarvoa Suomessa ja muualla Euroopan unionin alueella. Karhun rauhoittamisella turvataan sen elinvoimaisuutta sen luontaisilla elinalueilla ja pyritään estämään karhukannan vaarantuminen metsästyksen johdosta. Tästä syystä velvollisuus olla metsästämättä rauhoitettua, tiukasti suojeltua karhua on hyvin merkittävä. Myös suojeluarvon loukkausta on pidettävä vakavana. Tässäkin tapauksessa kysymyksessä on ollut emokarhu, joka oli kuluneen talven aikana saanut poikasen tai poikasia. Vaikka A:lla ja B:llä olisi ollut poikkeuslupa karhun metsästykseen, heillä ei tekohetkellä voimassa olleen metsästysasetuksen 13 §:n mukaan olisi ollut oikeutta suorittaa metsästystä ajamalla karhua pesästä. Vastaava säännös on nykyisin metsästyslaissa. Kokonaisuutena arvioiden katson, että A:n ja B:n huolimattomuus on ollut törkeää.

Rikoslain 48 a luvun 1 a §:n 5 kohdan mukaan metsästysrikoksen lukeminen syyksi törkeänä metsästysrikoksena edellyttää, että metsästysrikoksessa tapetaan karhu tai vahingoitetaan sitä, ja että metsästysrikos on myös kokonaisuutena arvioiden törkeä.

Lainkohdan esitöiden mukaan pykälän 1 - 5 kohdissa mainitut teot osoittavat yleensä perustekoa suurempaa moitittavuutta. Pykälän 5 kohdan osalta esitöissä on todettu, että suurpetoihin kohdistuva rikos on niiden erityisen suojeluarvon johdosta perusteltua arvioida lainsäädännössä perustekomuotoa törkeämmäksi tekomuodoksi (HE 221/2010 vp s. 10 - 12).

Pidän selvänä, että karhun tappaminen tapahtui pakkotilassa ja että itse tappaminen tekona siten jää rankaisemattomaksi. Karhun ampuminen on kuitenkin ollut välitön seuraus siitä, että A ja B ovat laiminlyöneet velvollisuutensa metsästäjinä siten, että tilanne ajautui hallitsemattomaksi. Se seikka, että karhun ampuminen syntyneensä tilanteessa ei ole ollut rangaistavaa, ei poista aikaisemmin tapahtuneen huolellisuusvelvoitteen laiminlyönnin oikeudenvastaisuutta eikä muuta sitä tosiasiaa, että karhu sen seurauksena tapettiin. Karhun tapetuksi tuleminen on kiinteä osa syytteessä kuvattua tekokokonaisuutta.

Arvioidessani, onko tekoa myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä, totean, että tapahtumien sarjan taustalla on ollut uteliaisuuden tyydyttäminen, joka on toteutettu metsästäjän huolellisuusvelvoitteita syrjäyttäen. A:lla ja B:llä on karhun hyökkäykseen saakka ollut paitsi velvollisuus myös todellinen mahdollisuus välttää karhun herättäminen ja siihen liittyviä seurauksia. Jo sen seikan, että kyseessä on saattanut olla karhun talvipesä, olisi pitänyt saada heidät pidättäytymään kaikista toimista, jotka olisivat voineet häiritä rauhoitettua suurpetoa. A ja B ovat tietoisesti toimineet päinvastoin ja ryhtyneet toimiin, jotka ovat johtaneet rauhoitustoimenpiteiden kannalta pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen eli karhun tappamiseen. Katson, että A:n ja B:n tekoa on myös kokonaisuudessaan arvioiden pidettävä törkeänä.

Edellä lausumani perusteella katson, että A ja B ovat kumpikin 30.1.2013 syyllistyneet rikoslain 48 a luvun 1 a §:ssä tarkoitettuun törkeään metsästysrikokseen. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan A:lle ja B:lle heille syyksiluetusta metsästysrikoksesta tuomittavasta rangaistuksesta ja muista seuraamuksista ilmoitan olevani Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin enemmistö kohtien 1 – 24 osalta. Eri mieltä olen A:n ja B:n syyksiluettavan menettelyn törkeysarvioinnista.

Tahallisuutta ja pakkotilatekoa koskevien kannanottojen jälkeen kysymys on näin ollen enää siitä, ovatko A ja B menetelleet syytteen teonkuvauksessa tarkoitetulla tavalla törkeän huolimattomasti ojanpenkan koloa lähestyessään. Syytteen mukaan he olivat ottaneet tietoisen kielletyn riskin siitä, että kyseessä on karhun talvipesä, mistä eläin häirittynä hyökkää, jolloin se on oman hengen ja terveyden varjelemiseksi pakko ampua sekä suhtautuneet tähän mahdollisuuteen hyväksyvästi. He ovat rikkoneet metsästyslainsäädännön kannalta olennaisen tärkeitä huolellisuusvelvoitteita tavalla, joka osoittaa erityistä välinpitämättömyyttä näitä velvoitteita kohtaan.

Asiaa on arvioitava syytteessä yksilöidyn tekotavan ja rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 ja 2 momenttien pohjalta. Viimeksi mainittu pykälä edellyttää sen 1 momentissa kuvattujen perusteiden valossa todettua huolimattomuutta, jonka törkeyttä arvioidaan 2 momentissa tarkemmin kuvattuja perusteita koskevan kokonaisarvion nojalla.

Kuten enemmistön perustelujen kohdasta 27 tarkemmin ilmenee, metsästäjältä voidaan edellyttää korostunutta huolellisuutta metsästystoimissa. Metsästäjän on muun ohella otettava selvää, mikä eläin on metsästyksen kohteena. Metsästämällä oikeudettomasti tiukasti suojeltua karhua vaarannetaan lisäksi erittäin tärkeää etua. Näiltä osin olen törkeysarvioinnin lähtökohdista samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

Asiassa ei ole näytetty, että A ja B olisivat ennalta tienneet, että kyse oli karhun talvipesästä. Arvioitavaksi siten jää se, kuinka todennäköisenä heidän on syytteessä kuvatuissa oloissa tullut tätä mahdollisuutta pitää. Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen selvitysten perusteella pesä oli sijainnut karhulle tavanomaisessa ympäristössä ja ollut tyypillinen karhun pesä. Johtopäätöksen totuusarvoa kyseenalaistamatta totean, että se on tehty sen tässä merkitykselliseen ajanjaksoon nähden jälkikäteen tietoon tulleen seikan valossa, että kyse oli karhun talvipesästä.

Asiassa ei myöskään ole esitetty sellaista näyttöä, joka osoittaisi juuri nimenomaisen aukon olevan vain karhun pesäaukolle ominainen. Pesäaukosta asiassa esitettyjen valokuvien perusteella kyse on ollut ojanpenkoilla varsin tavanomaisesta kielekkeestä, johon talvella syntyy lumesta lisäsuoja. Asiassa ei ole riitautettu sitä A:n ja B:n toteamaa seikkaa, että vastaavia koloja saattaa käyttää pesänään moni seudulla karhua yleisemmin tavattu eläin. Aukkoa lähestyttäessä ei A:n ja B:n näkökulmasta ole siten ollut todennäköistä, että kysymyksessä olisi juuri karhun pesäaukko.

A:n koira oli jo aiemmalla käyntikerralla haukkunut samaa koloa pitkään ja tavanomaista voimakkaammin. A:lla on ollut käytettävissä koiraan kiinnitetyn videokameran tallentamaa kuvaa paikasta, jota hän oli näyttänyt ystävilleen ja josta hän oli kertonut myös B:lle. Näiden aikaisempien tapahtumien ja havaintojen perusteella A ja B olivat tienneet, että ojanpenkan kolossa tai sen lähistöllä on jotakin metsästystarkoituksiin koulutettua koiraa kiinnostavaa. Koiran pitkään kestäneestä ja voimakkaasta haukunnasta huolimatta mitään ulospäin havaittavaa ei aukon lähistöllä aiemmalla käyntikerralla kuitenkaan ollut tapahtunut. Jälkikäteen on tullut tietoon, että kyseessä oli ollut karhun pesäkolo, jossa ammutuksi tullut karhu oli jo tuolloin todennäköisesti ollut. Se ei kuitenkaan ollut reagoinut haukuntaan ulospäin havaittavalla tavalla.

Syyksilukemista ei voida perustaa jälkikäteen tietoon tulleiden seikkojen varaan, vaan huomio on syytteen teonkuvauksen vuoksi kiinnitettävä siihen, millaisen riskin A ja B ovat pesää lähestyttäessä tietoisesti ottaneet. Aiempaa käyntikertaa koskevan kokemuksen perusteella heillä ei ole ollut syytä odottaa, että kolossa on karhu, joka häirittynä hyökkää, jolloin se on pakko ampua, kuten syytteessä on väitetty. He olivat lisäksi lähestyneet koloa enemmistön perustelujen kohdassa 35 kuvatusti karhun kohtaamiseen soveltumattomalla aseistuksella ja tavalla. Asiassa ei näiden syiden vuoksi ole näytetty toteen, että he olisivat ottaneet tietoisen riskin syytteessä kuvatulla tavalla.

Olen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että A:n ja B:n menettelyä voidaan arvostella, kun he eivät olleet etukäteen selvittäneet metsästäjältä edellytettävällä huolellisuudella sitä, minkä eläimen pesäaukosta oli kysymys. Totean, että he olivat kylläkin pyrkineet tätä seikkaa selvittämään. He olivat ensimmäisen käyntikerran jälkeen ystäviensä ja alueen riistakannan heitä paremmin tuntevan C:n kanssa keskustelleet videotallenteesta ja myös siitä mahdollisuudesta, että kyse voisi olla karhunpesästä. Tällaisia keskusteluja oli ilmeisesti käyty puhelimitse vielä koloa lähestyttäessä.

A:n ja B:n selonottovelvollisuuteen vaikuttaa kuitenkin se, kuinka todennäköinen syytteessä kuvattu vaihtoehto on etukäteen ollut. Olen edellä perustellut kantaani, jonka mukaan heidän näkökulmastaan ei ole pesää lähestyttäessä ollut todennäköistä, että kyseessä on karhun talvipesä. Vaikka ajatus karhunpesästä on yhtenä mahdollisuutena ilmeisesti tullut heille mieleen aiemman käyntikerran perusteella, karhunpesän ja karhun reagoinnin todennäköisyyttä tämäkään kokemus ei ole lisännyt. He olisivat kylläkin voineet pidättyä menemästä lähemmäksi ojanpenkkaa, mutta kyseisissä oloissa heillä ei ole ollut riittäviä syitä olettaa, että syytteessä kuvattu tapahtumainkulku olisi todennäköinen ja heidän tulisi sen vuoksi toimia toisin. A:n ja B:n menettelyä ei sanotun vuoksi voida pitää kokonaisuutena arvioiden törkeän huolimattomana. Tämän vuoksi he eivät ole syyllistyneet metsästysrikokseen.

Äänestyksen johdosta velvollisena lausumaan rangaistuksesta ja metsästyskiellosta, ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

A oli vangittuna ollessaan kuudennen ja seitsemännen esitutkintakuulustelunsa välisenä aikana kolmena peräkkäisenä päivänä ilman puolustajansa läsnäoloa tapahtuneissa puhuttamisissa tunnustanut esitutkintaa hoitaneelle rikosylikonstaapelille surmaamisteon ja kertonut muutoinkin tälle tekoon liittyneistä seikoista. Tätä aikaisemmissa ja myös puhuttamisia seuranneissa esitutkintakuulusteluissa, joissa A oli ollut puolustajansa avustamana, A oli kiistänyt osallisuutensa murhaan sekä muihin tutkittavana olleisiin rikoksiin.

A tuomittiin hovioikeudessa murhasta elinkaudeksi vankeuteen. Hovioikeuden syyksilukeminen oli perustunut osaksi rikosylikonstaapelin todistajankertomukseen siitä, mitä A oli tälle puhuttamisissa kertonut.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli loukattu niin, ettei rikosylikonstaapelin todistajankertomusta saanut hyödyntää näyttönä A:n syyllisyydestä. Ratkaisussa katsottiin myös, ettei A:n puhuttamiselle ollut ollut edellytyksiä tämän mielentilan vuoksi.

EsitutkintaL 10 § (842/2006)
EsitutkintaL 24 § (449/1987)
EsitutkintaL 31 § (692/1997)
IhmisoikeusSop 6 artikla
A esitutkinnasta ja pakkokeinoista (575/1988) 13 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syytteet

A:ta syytettiin 23.1.2013 tehdystä murhasta: A ja G olivat päättäneet poistaa sen uhan, jonka B kohdisti G:n perheeseen. B oli ennen surmatuksi tulemistaan vaatinut G:ltä suuren määrän rahaa ja uhannut kohdistaa väkivaltaa B:hen ja tämän perheeseen, mikäli maksua ei suoritettaisi. G oli pyytänyt kahta muuta henkilöä hankkimaan henkilön, joka ampuisi B:tä ainakin polveen. Samanaikaisesti G oli järjestellyt B:n ampumista A:n kanssa hankkien tälle välikäsien kautta aseen. A oli pian tämän jälkeen houkutellut B:n metsään syrjäiselle paikalle etsimään huumausainetta valekätköstä ja siellä tappanut B:n ampumalla tätä selkään kaksi kertaa. B oli kuollut välittömästi.

Lisäksi A:ta syytettiin edellä kuvatun ampuma-aseen luvattoman hallussapidon johdosta ampuma-aserikoksesta ja myöhemmin vankilassa välikätenä aseen hankinnassa olleen henkilön uhkaamisen johdosta laittomasta uhkaamisesta.

Käsittely Keski-Suomen käräjäoikeudessa

A vaati, ettei A:n ja rikosylikonstaapeli P:n ajalla 1. - 3.11.2013 käytyjen keskustelujen sisällöstä saisi esittää todistelua P:tä todistajana kuulemalla sen vuoksi, ettei A:n avustaja ollut tuolloin paikalla ja koska A ei lääkevierotuksestaan johtuen ole ollut kuulustelukunnossa.

Käräjäoikeus katsoi oikeudenkäyntiväitteeseen antamassaan päätöksessä, että rikoksesta epäiltynä olleelle A:lle oli ennen puhutuksia selostettu varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa, joissa A:lla oli ollut lainopillinen avustaja, muun muassa hänen oikeudestaan avustajaan. Näin A oli tullut tietoiseksi siitä, mistä rikoksista häntä epäiltiin ja että hänellä oli oikeus olla myötävaikuttamatta niiden selvittämiseen. Lisäksi käräjäoikeus katsoi, ettei A:n realiteetintaju ollut puhutusten aikana ollut hämärtynyt. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ollut loukattu ainakaan sillä tavoin, ettei rikosylikonstaapeli P:n kertomusta puhutuksissa esille tulleista seikoista voitu ottaa näyttönä huomioon.

Tuomiossaan 12.2.2014 käräjäoikeus katsoi syytteet murhasta, ampuma-aserikoksesta ja laittomasta uhkauksesta näytetyksi ja tuomitsi A:n yhteiseen elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus totesi, että asiassa on ilman P:n A:n kanssa varsinaisten kuulustelujen ulkopuolella käymien keskustelujen sisällöstä kertomaakin näytetty, että A oli toimeksiannosta houkutellut B:n huumausaineen valekätkölle asiassa esitetyn syytteen mukaisesti ja surmannut hänet tahallisesti kahdesti selkään ampumalla.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Hannu Kilpelä ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden päätös 1.12.2014 ja tuomio 13.2.2015

A valitti hovioikeuteen vaatien ensinnäkin, ettei rikosylikonstaapeli P:n esitutkinta- ja todistajankertomusta sallita hyödyntää näyttönä häntä vastaan. Lisäksi A vaati, että syytteet hylätään tai hänen katsotaan syyllistyneen murhan asemesta tappoon. Syyttäjä ja asianomistajat X, Y ja Z vastustivat vaatimusta.

Hovioikeus toimitti asiassa pääkäsittelyn, salli syyttäjän hyödyntää P:n kertomusta näyttönä ja pysytti käräjäoikeuden syyksilukemisen ennallaan.

Oikeudenkäyntiväitettä koskevissa perusteluissaan hovioikeus lausui, että P:n virkatehtäviin oli kuulunut vierailla tutkintavankina olleen A:n luona ja huolehtia tämän yhteydenpidosta. Jos P olisi tällöin puhutustilanteessa alkanut tosiasiallisesti kuulustella A:ta, kysymys olisi virheellisestä menettelystä. Nyt kuitenkin A oli puhutuksessa 2.10.2013 pitkälti oma-aloitteisesti kertonut tapahtumista. Seuraavan päivän puhutus oli jo saanut kuulustelunomaisia piirteitä, mutta hovioikeus ei katsonut siihenkään liittyvän mitään niin vakavaa A:ta koskevaa oikeudenloukkausta, etteikö P:n todistajankertomusta voitaisi hyödyntää näyttönä oikeudenkäynnissä. Vapaan todistusharkinnan periaatteen mukaisesti näytön arvioinnissa voitiin ottaa huomioon se, mikä merkitys P:n menettelyllä oli hänen todistajankertomuksen arvioinnin kannalta. Lisäksi A:n realiteetintaju ei ollut tapahtuma-aikana pettänyt. Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossaan toteamilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut estettä hyödyntää näyttönä P:n kertomusta siitä, mitä A oli tälle puhutuksissa 1. - 3.10.2013 kertonut. Kertomuksen näyttöarvo puhutuksen 3.10.2013 osalta oli kuitenkin muuta osaa heikompi johtuen siitä, että puhutus oli tuolloin saanut enemmän kuulustelunomaisia piirteitä.

Pääasian osalta hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, etteikö A olisi syytteessä kuvatulla tavalla vakaasti harkiten tahallisesti surmannut B:n. Muiden syytteiden osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset sellaisinaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Mikko Pentti ja Jukka Mäkelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös ja tuomio kumotaan, todistaja P:n kertomuksen hyödyntämistä näyttönä ei sallita ja että asia palautetaan käräjäoikeuden uudelleen käsiteltäväksi. Toissijaisesti A vaati, että syytteet murhasta kohdassa 1.1, ampuma-aserikoksesta kohdassa 5 ja laittomasta uhkauksesta kohdassa 7 hylätään tai että A:n syyksi luetaan murhan asemesta tappo ja hänen yhteistä rangaistustaan vastaavasti alennetaan.

Syyttäjä sekä asianomistajat X, Y ja Z vaativat vastauksissaan, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus on lukenut A:lle syyksi murhan, ampuma-aserikoksen ja laittoman uhkauksen. A on tuomittu näistä ja aikaisemmin tuomitusta, nyt täytäntöönpantavaksi määrätystä rangaistuksesta elinkaudeksi vankeuteen.

2. A on kaikissa oikeusasteissa vaatinut, ettei todistajana kuulustellun, rikosylikonstaapeli P:n todistajankertomusta A:n ja P:n välillä 1. - 3.10.2013 käytyjen keskustelujen sisällöstä saada hyödyntää oikeudenkäynnissä näyttönä. A on perustellut vaatimustaan sillä, että P:n tällöin suorittamat niin sanotut puhuttamiset olivat loukanneet A:n oikeutta käyttää rikokseen epäiltynä avustajaa sekä hänen itsekriminointisuojaansa. A ei myöskään ollut ollut tuolloin mielentilaltaan sellaisessa kunnossa, että häntä olisi voitu kuulustella. A:lla ei ollut ollut tosiasiallista mahdollisuutta turvautua puhuttamisissa hänelle määrättyyn puolustajaan. Puhuttamiset olivat tähdänneet tunnustuksen saamiseen häneltä aikana, jolloin hänen psyykkinen tilansa oli vaikuttanut hänen ratkaisuvapauteensa, tahdonvoimaansa ja arvostelukykyynsä.

3. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet A:n vaatimuksen ja sallineet P:n todistajankertomuksen hyödyntämisen näyttönä asiassa. Alemmat oikeusasteet ovat katsoneet, että P:tä on voitu kuulla todistajana A:n tälle tutkintavankeuden aikana kertomista seikoista, koska A:n realiteetintaju ei ollut sanottujen puhuttamisten aikana pettänyt. A:lle ei ollut myöskään voinut jäädä epäselväksi, ettei hänellä ollut velvollisuutta kertoa puhuttamisissa asiasta mitään enempää kuin niitä edeltäneissä varsinaisissa esitutkintakuulusteluissakaan. A:lle oli myös useaan otteeseen kerrottu hänen oikeudestaan käyttää esitutkinnassa avustajaa. Hovioikeus on vielä katsonut, että puhuttamistilanteessa 2.10.2013 A oli pitkälti oma-aloitteisesti kertonut tapahtumista ja että seuraavan päivän puhuttamistilanne oli saanut enemmän kuulustelunomaisia piirteitä. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, ettei siihenkään tilanteeseen ollut liittynyt mitään niin vakavaa A:ta koskevaa oikeudenloukkausta, etteikö P:n todistajankertomusta voitaisi hyödyntää näyttönä oikeudenkäynnissä. Alemmat oikeudet ovat tuomioissaan selostaneet P:n todistajankertomusta ja katsoneet sillä tulleen näytetyksi, että A oli tunnustanut syytteessä kuvatun surmaamisteon. Käräjäoikeus on katsonut, että syyte murhasta oli tullut näytetyksi ilman P:n todistustakin. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että muu näyttö oli muodostanut A:n syyllisyydestä vahvan näytön, jota oli tukenut myös P:n todistajankertomus, joka ei kuitenkaan ollut pääasiallinen syytettä tukenut näyttö.

4. Korkeimmassa oikeudessa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko A:n oikeutta avustajaan puhuttamisissa loukattu ja onko A:n puhuttamisessa menetelty esitutkintalain vastaisesti. Siinä tapauksessa, että A:n puolustautumismahdollisuuksia on ilman hyväksyttävää syytä rajoitettu, arvioitavaksi tulee vielä, voidaanko P:n todistajankertomusta hyödyntää A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä ja, jos niin, minkälainen näyttöarvo kertomukselle tulee antaa.

Tapahtumainkulku

5. Asiassa on riidatonta, että B:tä oli ammuttu ja että hän oli kuollut 23.1.2013. B oli löydetty kuolleena surmaamispaikalta metsästä 28.1.2013, jolloin esitutkinta oli aloitettu. Pian tämän jälkeen, 31.1.2013 A:ta oli kuultu esitutkinnassa todistajana. A oli otettu kiinni ja pidätetty 19.3.2013, jolloin häntä oli kuultu ensimmäisen kerran murhasta epäiltynä. Toinen esitutkintakuulustelu oli tapahtunut seuraavana päivänä. A:ta oli kummassakin kuulustelussa avustanut asianajaja MT. A:lle oli ennen kumpaakin kuulustelua selvitetty hänen rikoksesta epäillyn oikeutensa, mukaan lukien oikeus avustajaan ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen. A:n vapaudenmenetys oli päättynyt toisen esitutkintakuulustelun jälkeen.

6. Kolmannen kerran A oli ollut rikoksesta epäiltynä esitutkintakuulusteluissa 21.8.2013, jolloin hänet oli otettu kiinni ja pidätetty. Hänelle oli tuolloin samoin kuin kaikissa seuraavissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa selvitetty edellä mainitut rikoksesta epäillyn oikeudet. A:ta oli kolmannessa kuulustelussa avustanut asianajaja TL, jonka käräjäoikeus oli samasta päivästä lukien määrännyt A:n puolustajaksi. Käräjäoikeus oli vanginnut A:n 22.8.2013, mistä lähtien hän on ollut yhtäjaksoisesti vapautensa menettäneenä. Vangitsemisen jälkeen A:ta oli kuulusteltu neljännen kerran 22.8.2013 puolustajan sijaisen läsnä ollessa sekä 3.9.2013 viidennen ja 16.9.2013 kuudennen kerran puolustajan ollessa viimeksi mainituilla kerroilla läsnä. A on kaikissa edellä mainituissa ja sen jälkeenkin suoritetuissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa kiistänyt osallisuutensa surmatekoon ja siihen liittyviin muihin tutkinnanalaisiin tekoihin.

7. A:lla on ollut polvivamma, johon hänellä on ollut pitkäaikainen särkylääkitys. Tämän lisäksi A on kertonut käyttäneensä psyykelääkitystä. Vapaudenmenetyksen aikana, tarkemmin ottaen 20.9.2013 alkaen, A:n lääkitys on vankeinhoitoviranomaisten toimesta kokonaisuudessaan lopetettu.

8. Rikosylikonstaapeli P on toiminut kaikissa edellä mainituissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa A:n kuulustelijana. Tämän lisäksi P:n virkatehtäviin esitutkinnan aikana on kuulunut muun muassa siitä huolehtiminen, että vangittuna olleen A:n yhteydenpito perheensä kanssa ja lääkärikäynnit toteutuivat. Tässä ominaisuudessa P on vieraillut A:n luona kerran tai muutaman kerran viikossa Vantaan vankilassa.

9. P on todistajana kertonut 1. - 3.10.2013 tapahtuneiden puhuttamisten kulusta. A ei ole varsinaisesti kiistänyt todistajankertomuksen sisältöä. P:n mukaan hän oli 1.10.2013 mennyt tapaamaan A:ta vankilaan kahden kesken ja tiedustellut, halusiko tämä puhua tapahtuneesta. A oli vastannut haluavansa ensin keskustella useamman tunnin puolustajansa kanssa oikeusturvaansa liittyvistä seikoista. P oli tällöin luvannut viedä viestin eteenpäin A:n puolustajalle. A oli kertonut P:lle, ettei hän halunnut soittaa puolustajalleen, koska hän oli pelännyt puhelinta kuunneltavan. Tapaamisen yhteydessä P oli hoitanut A:n kanssa muita asioita, kuten kirjeenvaihtoa A:n ja tämän vaimon välillä. Lähtiessään pois A:n luota P oli kysynyt A:lta, oliko tämä huomannut, että tapahtumapaikalle oli pudonnut jotain. A oli tiedustellut, mitä P tarkoitti. P oli todennut, ettei hän sitä kerro, vaan jättää A:n miettimään, puuttuiko tältä jotain. Tämän jälkeen P oli poistunut virkapaikalleen, yrittänyt tavoitella A:n puolustajaa tai tämän sijaista ja jättänyt asianajotoimiston sihteerille viestin siitä, että A oli esittänyt toiveen puolustajansa tapaamisesta. P:lle oli vastattu, ettei kumpikaan puolustajista päässyt paikalle viikkoon tai kahteen. P oli esittänyt toiveen siitä, että puolustaja edes soittaisi A:lle mahdollisimman pian.

10. Seuraavana päivänä eli 2.10.2013 P oli palannut vankilaan tapaamaan A:ta kahden kesken. P oli tällöin kertonut A:lle, ettei puolustaja tai tämän sijainen ollut tulossa paikalle ja että P oli jättänyt näille soittopyynnön. Lisäksi P oli tiedustellut A:lta, oliko tälle soitettu puolustajan asianajotoimistosta. A oli vastannut kieltävästi. P oli ymmärtänyt, että A tahtoi kertoa asioista, mutta halusi hankkia tietoa henkirikosten oikeudellisesta arvioinnista ja siksi hän oli antanut A:lle internetistä tulostamiaan papereita, joista kävi ilmi henkirikoksia koskevat pykälät. A oli vilkaissut papereita ja ilmoittanut P:lle tuntevansa kyseiset säännökset. Tämän jälkeen A oli aloittanut oma-aloitteisesti kertomaan yksityiskohtaisesti B:n kuolemaan johtaneista tapahtumista. Puhuttamisen loppupuolella A oli pyyhkinyt silmiään, soittanut vaimolleen ja itkenyt rajusti tämän kanssa puhelimessa. P oli kysynyt A:n vointia, johon A oli vastannut olevansa vähän masentunut, mutta toisaalta helpottunut voituaan kertoa asiasta.

11. P on tavannut A:n myös kolmantena perättäisenä päivänä 3.10.2013 ja tiedustellut tältä, oliko puolustaja tai tämän sijainen soittanut A:lle, mihin A oli jälleen vastannut kieltävästi. P oli tämän jälkeen kysellyt tutkinnan kohteena olleista tapahtumista eritellymmin, minkä johdosta A oli tarkentanut aikaisemmin kertomiaan yksityiskohtia. A oli sanonut P:lle, että hän halusi asian etenevän. P oli luvannut olla yhteydessä A:n puolustajaan. A:n puhuttamisen jälkeen P oli soittanut A:n puolustajalle ja kertonut asianajotoimiston sihteerille, että A oli tunnustanut teon ja halunnut, että virallinen esitutkintakuulustelu järjestetään mahdollisimman nopeasti. Kyseinen esitutkintakuulustelu olikin P:n ja A:n puolustajan kanssa saatu sovittua seuraavaksi aamuksi.

12. A tuotiin vankilasta poliisiasemalle kuulusteltavaksi perjantaiaamuna 4.10.2013. Ennen suunniteltua esitutkintakuulustelua A oli tavannut puolustajansa ja neuvotellut tämän kanssa. Neuvottelun jälkeen A oli ilmoittanut esitutkintaviranomaisille, ettei häntä voitu itkuisuuden ja tärinän vuoksi kuulustella. Tästä syystä esitutkintakuulustelua ei aloitettu, ja A kuljetettiin takaisin tutkintavankilaan. Sunnuntaina 6.10.2013 vankilan henkilökunta oli ollut huolissaan A:n psyykkisestä voinnista. Seuraavana päivänä A siirrettiin Vantaan psykiatriseen vankisairaalaan ahdistuneisuuden ja itkuisuuden vuoksi. Siellä A tapasi heti 7.10.2013 psykiatrian erikoislääkäri IS:n. IS:n mukaan A oli 7.10.2013 kyennyt kokoamaan itsensä ja puhumaan asioista kootusti siitä huolimatta, että hän oli välillä hieman itkenyt. IS:n P:lle 9.10.2013 kertoman mukaan vankisairaalassa A ei ollut ollut psykoottinen eikä hänen realiteettientajunsa ollut heikentynyt. Hänellä ei myöskään ollut diagnosoitu mitään mielisairautta eikä hänelle ollut määrätty psyykelääkitystä. IS:n mukaan estettä A:n kuulemiselle esitutkinnassa ei ollut. Myöhemmin IS:n esitutkintaviranomaiselle antamien 2.12.2013 ja 4.12.2013 päivättyjen lääkärinlausuntojen mukaan A:n ahdistuneisuus, itkuherkkyys ja paniikkikohtaustyyppiset tilat olivat helpottaneet, kun A oli siirtynyt psykiatriseen vankisairaalaan ja kun psyykelääkitys oli aloitettu. IS:n näkemyksen mukaan A:n terveydentilassa ei 4.12.2013 ollut mitään, mikä estäisi A:n kuulustelemista esitutkinnassa. Hoitojakson alkuvaiheessa esiin tulleet ahdistuneisuus- ja itkukohtaukset olivat helpottuneet mieliala- ja unilääkityksen avulla.

13. Sen jälkeen, kun A oli siirretty psykiatriseen vankisairaalaan, häntä oli kyetty kuulustelemaan esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä 17.10.2013 ja 5.12.2013. A:ta oli tuolloin avustanut hänen puolustajansa sijainen tai puolustaja. A oli kiistänyt teon ja perunut puhuttamisissa 1. - 3.10.2013 antamansa kertomuksen. A oli kertonut keksineensä P:lle esittämänsä kertomuksen lievemmän rangaistuksen toivossa. Jälkikäteen hovioikeudessa todistajana kuultu erikoislääkäri IS on käräjäoikeudessa antamaansa kertomusta tarkentaen ilmoittanut, ettei hän ollut varma, oliko A kyennyt itkuisuutensa, vapinansa ja ahdistuksensa vuoksi kertomaan puhuttamisten aikana 1. - 3.10.2013 tapahtumista kootusti. IS:n mukaan A ei ollut ollut tuolloin kuulustelukunnossa.

Rikoksesta epäillyn oikeus avustajaan esitutkinnassa

14. Tapahtuma-aikana voimassa olleen esitutkintalain 10 §:n 1 momentissa (842/2006) sekä vuoden 2014 alusta voimaan tulleen esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 1 momentissa (805/2011) säädetään asianosaisen oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Esitutkintalain lisäksi tutkintavankeuslain 9 luvun 1 §:n 1 momentin (768/2005) mukaan rikoksesta epäillyllä, joka on vangittu, on oikeus aina tavata avustajaansa ilman aiheetonta viivytystä. Niin tapahtuma-aikana voimassa olleen kuin nykyisenkin esitutkintalain mukaan rikoksesta epäillylle on ilmoitettava tästä oikeudesta ja avustajalla on oikeus olla läsnä päämiehensä kuulustelussa, jollei tutkinnanjohtaja painavista rikostutkinnallisista syistä sitä kiellä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta epäillylle on viran puolesta määrättävä puolustaja, jos epäilty ei kykene puolustamaan itseään.

15. Tapahtuma-aikana voimassa olleen esitutkintalain 38 §:n (449/1987) mukaan alustaviin puhutteluihin rikoksen selvittämiseksi tuli soveltaa lain 24 §:n 1 momentin kuulusteltavan kohtelua sekä 27 §:n todistajan kieltäytymisoikeutta koskevia säännöksiä. Lain esitöissä todetaan, että mikäli viimeksi mainitut säännökset koskisivat yksistään varsinaisia kuulusteluja, niiden tarkoitus voitaisiin mitätöidä kuulemalla todistajia vapaamuotoisesti alustavissa puhutteluissa (HE 14/1985 vp s. 36). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1995:66 katsonut, ettei vastaajan lähiomaista esitutkinnassa puhutelleen poliisin todistajankertomukseen voitu nojautua näyttönä, kun lähiomainen oli alustavassa puhuttelussa kertonut syytteessä tarkoitetusta teosta ja myöhemmin oikeudenkäynnissä kieltäytynyt todistamasta asiassa. Myös voimassa olevan esitutkintalain 7 luvun 20 §:ssä (805/2011) on vastaavan sisältöinen säännös alustavasta puhuttelusta. Säännöksen esitöiden mukaan on tärkeää, ettei asian alustavassa selvittämisvaiheessa vaaranneta tai kierretä rikoksesta epäillyn oikeutta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen ja laissa säädetty oikeus käyttää avustajaa koskee myös alustavaa puhuttelua (HE 222/2010 vp s. 180 ja 197). Lakivaliokunta on kylläkin voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen yhteydessä todennut 17 luvun 25 §:ssä säädetyn todisteen hyödyntämiskiellon osalta, ettei itsekriminointisuojasäännös koskisi ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuneessa alustavassa puhuttelussa vapaaehtoisesti annettuja raskauttavia lausuntoja tai poliisille vapaaehtoisesti luovutettua aineistoa, vaikka henkilölle ei olisi ilmoitettu esitutkintalain 7 luvun 10 §:n mukaisesti hänen oikeudestaan olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (LaVM 19/2014 vp s. 18).

16. Oikeudesta avustajaan on määrätty myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan c alakohdassa. Sen mukaan jokaisella syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa. Vakiintuneen tulkinnan mukaan edellä mainitun kohdan ihmisoikeussopimuksen määräykset oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista koskevat myös esitutkintaa siinä tapauksessa, että näiden määräysten vastainen menettely esitutkinnassa vaarantaisi olennaisesti seuraavan rikosprosessin oikeudenmukaisuuden tuomioistuimessa (mm. Chukayev v. Venäjä 5.11.2015 kohta 96 sekä Salduz v. Turkki 27.11.2008 kohta 50).

17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään korostanut, että oikeus avustajaan alkaa heti esitutkinnan alusta alkaen ainakin niissä tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on haavoittuvainen esimerkiksi ollessaan rikosepäilyn vuoksi vapautensa menettäneenä. Oikeus avustajaan esitutkintavaiheessa on merkityksellinen, koska todisteiden kerääminen ja oikeudenkäynnin kohteen määrittäminen alkaa tuolloin. Varhainen ja oikea-aikainen mahdollisuus tosiasiallisesti hyödyntää oikeutta avustajaan antaakin tehokkaalla tavalla suojaa itsekriminointia vastaan (Dvorski v. Kroatia 20.10.2015 kohta 77, Salduz v. Turkki 27.11.2008 kohdat 54 - 55).

18. Ihmisoikeustuomioistuin on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että rikoksesta epäillyllä on todellinen ja tehokas mahdollisuus turvautua lainopilliseen avustajaan ennen kuin häntä ensimmäisen kerran kuulustellaan tapahtumista esitutkintaviranomaisen toimesta. Itse esitutkintatoimenpiteen muodolla ei ole määräävää merkitystä sen arvioimiseksi, onko rikoksesta epäillyllä ollut avustajan tarvetta vai ei. Ihmisoikeustuomioistuin on huomauttanut, että tulkittaessa ihmisoikeussopimuksessa taattujen oikeuksien ulottuvuuksia täytyy usein tarkastella ylitse sen, miltä asiat näyttävät, ja keskittyä tilanteen tosiasiallisiin olosuhteisiin (Dvorski v. Kroatia 20.10.2015 kohta 82). Muissa kuin tavanomaisissa, varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa tulisi rajoittua kysymään rikoksesta epäillyltä, jolla ei ole lainopillista avustajaa, kysymyksiä, jotka koskevat muuta kuin epäillyn teon keskeistä tapahtumienkulkua. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että poliisivirkamiehen suorittama epämuodollinen haastattelu oli ollut luonteeltaan esitutkintakuulustelu (Blokhin v. Venäjä 23.3.2016 kohdat 203 - 209), kun taas epäillyn kiinnioton yhteydessä rikospaikalla tehdyn henkilötarkastuksen yhteydessä suoritettu ensikuuleminen ei ollut itsekriminointisuojan näkökulmasta esitutkintakuulustelu, koska siinä oli pidättäydytty välittömästi tekopaikalla tehdyissä havainnoissa eikä lausuman ottaminen ollut laajentunut täysimuotoiseksi kuulusteluksi koskien syytteenalaista tekoa (Blaj v. Romania 8.4.2014 kohta 92). Rikoksesta epäillyn henkilötarkastuksen yhteydessä esitutkintaviranomaiselle antamat lausumat eivät tehneet kuulemisesta esitutkintakuulustelua, koska lausumia ei ollut annettu vastauksena esitutkintaviranomaisen niitä koskeviin kysymyksiin (Chukayev v. Venäjä 5.11.2015 kohdat 100 - 101).

19. Rikoksesta epäillyllä on oikeus myös luopua oikeudestaan käyttää avustajaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään asettanut erityisiä vaatimuksia sille, että avustajan käytöstä luopumista voidaan pitää pätevänä. Luopuminen oikeudestaan avustajaan voi olla tehokas vain, jos se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja jos siihen liittyy luopumisen merkityksen huomioon ottaen oikeasuhteiset vähimmäistakeet (esim. Panovits v. Kypros 11.12.2008 kohta 68 ja Pishchalnikov v. Venäjä 24.9.2009 kohdat 77 - 78). Avustajasta luopumisen yksiselitteisyyden on katsottu edellyttävän, että epäillylle on kerrottu hänen oikeudestaan avustajaan sekä oikeudestaan olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Brusco v. Ranska 14.10.2010 kohdat 45 ja 54 – 55 ja Stojkovic v. Ranska ja Belgia 27.10.2011 kohta 54). Epäillyllä tulee myös olla mahdollisuus todella ymmärtää nämä oikeutensa, mikä voi edellyttää tämän erityistä varmistamista muun muassa nuorten ja esimerkiksi sairauden tai vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta (esim. Panovits v. Kypros 11.12.2008 kohta 74 ja Borotyuk v. Ukraina 16.12.2010 kohta 82).

20. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan epäillyn oikeutta avustajaan voidaan sallitusti rajoittaa, mikäli siihen on pakottavia syitä. Näitä pakottavia syitä on kuitenkin tulkittava ahtaasti, ottaen huomioon mikä merkitys rikoksesta epäillylle on mahdollisimman varhaisella pääsyllä avustajan luokse. Oikeus avustajaan voi siten estyä vain tilapäisesti ja yksittäistapauksissa, kun poikkeukselliset olosuhteet siihen oikeuttavat. Arvioitaessa pakottavien syiden käsilläoloa on kiinnitettävä erityisesti huomiota siihen, onko rajoituksista oikeudesta avustajaan säädetty laissa ja onko rajoitusten sisältö ja ulottuvuus riittävän yksilöidyllä ja viranomaisten päätöksenteon ohjaamisen mahdollistavalla tavalla kuvattu laissa. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että ainakin välitön tarve estää hengelle, vapaudelle tai ruumiilliselle koskemattomuudelle aiheutuvaa vakavaa vahinkoa on pakottava syy, joka voi väliaikaisesti rajoittaa rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan. Sen sijaan esimerkiksi täsmentymätön väite rikostutkinnan kannalta haitallisen tietovuodon mahdollisuudesta ei sellainen ole (Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta 13.9.2016 kohdat 256 - 259).

21. Oikeudesta avustajaan esitutkintavaiheessa on myös säännelty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 22.10.2013 (2013/48/EU) oikeudesta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeudesta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin. Direktiivissä määritellään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöön perustuva vähimmäistaso koskien epäillyn oikeutta käyttää avustajaa rikosoikeudellisessa menettelyssä ja sen 3 artiklan mukaan oikeus syntyy jo esitutkintavaiheessa. Direktiivin 9 artiklan mukaan luopuminen oikeudesta käyttää avustajaa edellyttää, että (a) epäilty on saanut suullisesti tai kirjallisesti selvät ja riittävät tiedot selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä kyseisen oikeuden sisällöstä ja siitä luopumisen mahdollisista seurauksista; ja että (b) luopuminen tapahtuu vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisessa menettelyssä epäillyllä on käytössään kansallisen lainsäädännön mukaiset tehokkaat oikeussuojakeinot, jos direktiivin mukaisia oikeuksia loukataan. Lisäksi on huolehdittava siitä, että arvioitaessa epäillyn lausumia ja todisteita, joiden hankkimisessa on loukattu hänen oikeuttaan käyttää avustajaa, oikeutta puolustukseen ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan (12 artikla). Direktiivin mukaan myös haavoittuvassa asemassa olevien epäiltyjen erityistarpeet on otettava huomioon direktiiviä sovellettaessa (13 artikla).

22. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2012:45, KKO 2013:25 ja KKO 2016:76 arvioinut rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan osana itsekriminointisuojaa ja todisteiden hyödyntämiskieltoa. Ratkaisuista ensimmäisessä Korkein oikeus on katsonut, että vangittuna olleen, vieraskielisen ja esitutkintakuulusteluissa ilman lainopillista avustajaa esiintyneen epäillyn puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli rikottu niin, ettei tämän törkeää huumausainerikosta koskevassa esitutkinnassa annettuja lausumia saanut käyttää näyttönä tätä vastaan. Ratkaisussa on todettu, ettei puolustajan määrääminen rikoksesta epäillylle tai se, että rikoksesta epäilty oli ilman avustajan läsnäoloa jatkanut kysymyksiin vastaamista kuulusteluissa, ollut tapauksen olosuhteissa vapauttanut viranomaisia heille kuuluvasta vastuusta turvata rikoksesta epäillyn puolustus. Rikoksesta epäillyn ei ollut katsottu luopuneen avustajan käytöstä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön edellyttämin tavoin yksiselitteisesti ja tietoisena oikeuksistaan. Ratkaisussa KKO 2013:25 sen sijaan rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan ei ollut loukattu, koska rikoksesta epäillyn katsottiin huumausainerikosta koskevassa esitutkinnassa olleessaan pidätettynä tietoisesti luopuneen vähimmäisoikeuksistaan, joista häntä oli asianmukaisesti tiedotettu, mukaan lukien oikeudestaan avustajaan. Näin asiassa ei ollut estettä hyödyntää rikoksesta epäillyn esitutkintalausumia myöhemmin oikeudenkäynnissä näyttönä epäillyn syyllisyydestä. Ratkaisussa KKO 2016:76 vuorostaan katsottiin, ettei tuhotyöstä ja murhan yrityksestä epäilty ollut esitutkinnassa luopunut oikeudestaan avustajaan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä edellytetyin tavoin tietoisena siitä, millaisin oikeusvaikutuksin hän sen tekee. Korkein oikeus kiinnitti harkinnassaan huomiota siihen, että kysymys oli vakavista rikosepäilyistä, joihin liittyi sellaisia oikeudellisia kysymyksiä, joista rikoksesta epäillyn tulisi olla tietoinen häntä esitutkinnassa kuultaessa ja joiden merkitystä hänen on vaikea arvioida ilman oikeudellista apua. Lisäksi Korkein oikeus otti huomioon, että rikoksesta epäilty oli aikaisemmin tuomittu rikoksista alentuneesti syyntakeisena ja että tämän mielentila oli asian esitutkinnassa voinut vaikuttaa hänen harkintakykyynsä.

Avustajasta luopumisen arviointi tässä tapauksessa

23. A on ollut vapautensa menettäneenä epäiltynä murhasta, joka kuuluu rikoslain ankarimmin rangaistaviin rikoksiin. A on kaikissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa ennen nyt kyseenä olevia puhuttamisia 1. - 3.10.2013 johdonmukaisesti ilmaissut kuulustelijalle haluavansa käyttää oikeuttaan avustajaan. Hän on myös useaan otteeseen edellä kohdissa 9 - 11 selostetuin tavoin puhuttamisten aikana ilmaissut P:lle halunsa tavata avustajansa ja keskustella P:n kanssa rikosepäilystä ainoastaan hänen avustajansa läsnä ollessa. A on tapahtuma-aikana ollut vangittuna ja eristyksissä. Hän on myös puhuttamisen kuluessa ilmaissut P:lle olevansa vähän masentunut ja hänen käytöksensä on muutoinkin antanut viitteitä siitä, että hänen mielentilansa ei ole ollut tasapainossa, olkoonkin että hän on samalla ilmoittanut omana käsityksenään olevansa kykenevä suoriutumaan puhuttamisesta. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainituissa olosuhteissa esitutkintaviranomaisella on ollut erityisen korostunut velvollisuus huolehtia siitä, että A:n oikeus käyttää avustajaa myös tosiasiallisesti toteutuu ja että noudatettava menettely takaa hänelle myös käytännössä tehokkaan puolustautumisen. Tämän velvollisuuden täyttämiseen ei voida katsoa riittäneen yksinomaan se, että A:ta on useaan otteeseen informoitu oikeudestaan käyttää avustajaa ja muista rikoksesta epäillyn vähimmäisoikeuksista niissä varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa, jotka ovat edeltäneet 1. - 3.10.2013 tapahtuneita puhuttamisia.

24. Esitutkinta- tai muussakaan lainsäädännössä ei ole nimenomaisesti säädetty varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella tapahtuvasta esitutkintaviranomaisten ja epäillyn välisestä yhteydenpidosta muutoin, kuin mitä edellä kohdassa 15 alustavan puhuttelun osalta on selostettu ja mitä kuulusteltavan kohtelusta on yleisesti säädetty. Korkein oikeus toteaa, ettei laissa säädettyjä epäillyn itsekriminointisuojaa koskevia tai muita vähimmäisoikeuksia voida vaarantaa tai kiertää kohdistamalla epäiltyyn kuulustelutoimenpiteitä varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella. Kuten ihmisoikeustuomioistuin on edellä kohdassa 18 kerrotulla tavalla korostanut, itse esitutkintatoimenpiteen muodolla ei ole määräävää merkitystä sen arvioimisessa, onko rikoksesta epäillyllä ollut avustajan tarvetta vai ei. Korkein oikeus katsoo, että asianmukaisesti toteutettuja alustavia puhutteluja lukuun ottamatta tulisi lähtökohtaisesti kokonaan pidättäytyä sellaisesta esitutkintaviranomaisten ja epäillyn välisestä varsinaisten esitutkintakuulusteluiden ulkopuolella tapahtuvasta yhteydenpidosta, jolla pyritään selvittämään tutkittavaa rikosta ja jossa epäillyllä ei ole mahdollisuutta keskustella avustajansa kanssa. Mikäli epäilty ilmaisee kuulustelujen ulkopuolella halunsa kertoa jotain epäiltyyn rikokseen liittyvää tai tunnustaa tekonsa, tulisi keskustelua jatkaa vasta sen jälkeen, kun epäillyllä on ollut mahdollisuus keskustella asiasta avustajansa kanssa sekä saada avustajansa läsnä kuulusteluun, jollei hän ole oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla tehokkaasti luopunut tästä oikeudestaan.

25. Kuten edellä kohdassa 19 on todettu, kuultavan luopuminen oikeudesta avustajaan on tehokas ainoastaan silloin, kun se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja tietoisena kuultavan oikeuksista sekä luopumisen vähimmäistakeiden mukaisesti tietoisena siitä, minkälaisen rikosepäilyn osalta ja millaisin oikeusvaikutuksin hän tämän tekee (KKO 2012:45, kohta 32). Korkein oikeus toteaa, että A ei tosiasiallisesti ole missään vaiheessa ilmaissut kuulustelijalleen luopuvansa oikeudestaan käyttää avustajaa esitutkinnassa, vaan pikemminkin johdonmukaisesti pitänyt tästä oikeudestaan kiinni. Se, että A on osin oma-aloitteisestikin ryhtynyt kertomaan P:lle rikosepäilyyn liittyvistä tapahtumista ilman avustajansa läsnäoloa, kun tätä ei yrityksistä huolimatta ollut saatu paikalle, ei kuvatuissa olosuhteissa ole tarkoittanut sellaista yksiselitteistä ja vakaaseen harkintaan perustuvaa luopumista kyseisestä oikeudesta, jota laki ja oikeuskäytäntö edellyttävät. Tässä tapauksessa yksiselitteisyyden vaatimuksen ja luopumisen oikeusvaikutusten ymmärtämisen merkityksen voidaan katsoa olleen erityisen korostunut, kun A on aikaisemmasta johdonmukaisesta kiistämisestään poiketen tunnustanut surmanneensa B:n.

26. Asiassa ei ole esitetty mitään sellaisia pakottavia syitä, joiden vuoksi A:n puhuttaminen tutkittavana olevaan rikokseen liittyvästä tapahtumienkulusta ilman avustajan läsnäoloa olisi kuvatussa tilanteessa ollut perusteltua. Tapahtumista oli kulunut pitkä aika ja A:takin oli jo kuulusteltu useita kertoja. Käsillä ei siten ole ollut mitään sellaista välitöntä henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaa uhkaa, jonka perusteella A:n puhuttaminen olisi ollut välttämätöntä suorittaa heti ja siitä huolimatta, että A:n puolustajaan ei ollut saatu yhteyttä. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että P:n ja A:n puhuttamisessa on edellä kohdissa 9 - 11 selostetuin tavoin ollut piirteitä, jotka muistuttavat yksityiskohtaisine kysymyksineen enemmän varsinaista esitutkintakuulustelua kuin puhuttamista.

27. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n oikeutta käyttää avustajaa ollut esitutkintaviranomaisten taholta turvattu riittävällä tavalla 1. - 3.10.2013 tapahtuneissa puhuttamisissa ja ettei A ollut myöskään tehokkaasti luopunut tästä oikeudestaan. Näin ollen asiassa on menetelty esitutkintalain vastaisesti.

Rikoksesta epäillyn mielentilan merkitys

28. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, ettei hän ollut ollut P:n 1. - 3.10.2013 suorittamissa puhuttamisissa, kuten ei suunnitellussa esitutkintakuulustelussakaan 4.10.2013, mielentilaltaan sellaisessa kunnossa, että häntä olisi voitu puhuttaa tai kuulustella. Kuten edellä kohdassa 24 on jo todettu, ei epäillyn vähimmäisoikeuksia esitutkinnassa voida rajoittaa tai kiertää sillä perusteella, että kysymys on ollut varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella käydyistä keskusteluista. Tästä syystä A:n mielentilalle voidaan puhuttamisessa asettaa yhtäläiset vaatimukset kuin mitä laissa on varsinaisten esitutkintakuulusteluiden osalta asetettu.

29. Esitutkintalain 24 §:n 1 momentin (449/1987) mukaan kuulusteltavaa on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saa käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja. Lisäksi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen (575/1988) 13 §:ssä säädetään sieluntoiminnaltaan häiriintyneessä tilassa olevan kuulustelemisesta. Siitä ilmenee, että jos kuulusteltavan ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä sieluntoiminnon häiriön, järkytyksen tai muun vastaavan syyn takia, häntä voidaan kuulustella vain, jos se on rikoksen selvittämiseksi välttämätöntä. Kuulustelemisesta on tarvittaessa neuvoteltava kuulusteltavan läheisten ja lääkärin kanssa. Vastaavan sisältöinen säännös sisältyy myös nyt voimassa olevan esitutkintalain 7 luvun 4 §:ään (805/2011). Säännöksessä edellytetään, että mielentilaltaan häiriintyneen kuulustelemiseen tulee suhtautua pidättyvästi ja että kuulustelun ymmärtämisen lisäksi kuulusteltavan on kyettävä vapaasti harkitsemaan kertomuksensa sisältö (HE 222/2010 vp s. 216 - 217).

30. Asiassa on edellä kohdissa 12 - 13 selostetun mukaisesti selvitetty, että 4.10.2013 pidettäväksi suunniteltu A:n esitutkintakuulustelu oli peruutettu, koska A ei ollut ollut kykenevä kuulusteluun hänen itkuisuutensa ja tärinänsä vuoksi. Lisäksi A oli 7.10.2013 siirretty vankisairaalan psykiatriselle osastolle heikon psyykkisen kuntonsa vuoksi. Kyseisen sairaalan psykiatrian erikoislääkärin IS:n mukaan A:n kunto koheni, kun hänelle aloitettiin uudelleen särky- ja psyykelääkitys.

31. Korkein oikeus toteaa, että psykiatrian erikoislääkäri IS:n kertomus ja hänen antamansa lääkärinlausunnot ovat ainoat asiassa esitetyt lääketieteelliset selvitykset A:n mielentilasta puhuttamisten aikana. IS oli tavannut A:n vain muutamia päiviä puhuttamisten jälkeen. IS on todistajana kertonut, ettei A ole ollut 1. - 3.10.2013 kuulustelukunnossa. Näin ollen A:ta ei olisi esitutkintalain mukaan saanut tuolloin puhuttaa tai kuulustella rikoksesta epäiltynä. Korkein oikeus toteaa, että puhuttaminen on siten ollut esitutkintalain vastaista myös A:n terveydentilan vuoksi siitä riippumatta, ovatko esitutkintaviranomaiset olleet tietoisia terveydentilan aiheuttamasta esteestä.

Itsekriminointisuojasta ja hyödyntämiskiellosta

32. Tapahtuma-aikana voimassa olleessa oikeudenkäymiskaaressa tai oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa ei ole ollut säännöksiä lainvastaisesti saatujen todisteiden hyödyntämiskiellosta. Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä on kuitenkin tällainen säännös, joka perustuu sen säätämistä edeltäneeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön ja jonka ei ole tarkoitettu ulottavan itsekriminointisuojaa pidemmälle kuin ihmisoikeussopimus edellyttää (LaVM 19/2014 vp s. 17 ja 21 sekä HE 46/2014 vp s. 93). Säännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että itsekriminointisuojaan liittyy läheisesti kysymys puolustuksen järjestämisestä ja etenkin avustajan saamisesta, jota koskee ihmisoikeussopimuksen 6(3c) artikla. Jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämisestä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkeaa 3 momentin nojalla (HE 46/2014 vp s. 89). Mainitun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

33. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:91 (kohta 10) on todettu, että pelkästään se seikka, että todiste tai todisteen sisältämä tieto on hankittu lainvastaisella tavalla tai muutoin virheellisellä menettelyllä, ei vielä välttämättä merkitse sitä, ettei tällaista todistetta saisi käyttää oikeudenkäynnissä. Lainvastaisesti hankitun todistusaineiston hyödyntäminen ei ole sinänsä ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vastaista, jos menettely kokonaisuudessaan täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Jos todisteen sisältämän tiedon hankkimiseen liittyy vakava oikeudenloukkaus, todisteen käytön kieltäminen voi tulla tapauskohtaisesti kysymykseen. Punnittavaksi tulee tällöin yhtäältä oikeudenloukkauksen vakavuus ja toisaalta rikoksen selvittämisintressi.

34. Ratkaisussa KKO 2012:45 (kohdat 41 - 43 ja 46) on puolestaan todettu, että epäillyn oikeus vaieta ja itsekriminoinnin suoja kuuluvat kansainvälisesti tunnustettuihin periaatteisiin, jotka ihmisoikeustuomioistuimen mukaan kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimeen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on ensinnäkin turvata epäillyn oikeutta valita, pysyykö hän vaiti vai antaako hän lausumia poliisin kuulusteluissa. Itsekriminointisuojan tarkoitus on myös suojata epäiltyä viranomaisten epäasianmukaisia pakottamistoimia vastaan. Jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa 6 artiklan loukkauksen. Jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei ole toteutunut, syytetyn oikeuksille aiheutuu periaatteessa korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Ihmisoikeustuomioistuin on siten arvioinut avustajan puuttumisesta johtuvaa loukkausta samaan tapaan kuin muita itsekriminointisuojan loukkauksia. Itsekriminointisuojaa koskevan oikeudenloukkauksen korjaamattomuus merkitsee sitä, että oikeudenkäynti voi yleensä olla oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa tällainen oikeudenloukkaus. Tämä tarkoittaisi sitä, ettei tällaisia syyllisyyttä tukevia lausumia saa oikeudenkäynnissä hyödyntää.

35. Edellä mainittujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen jälkeen ihmisoikeustuomioistuin on suuren jaoston ratkaisussaan Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta vielä täsmentänyt Salduz-ratkaisussaan omaksumaansa linjaa sellaisten todisteiden käyttämisestä näyttönä oikeudenkäynnissä, joita rasittaa itsekriminointisuojaan kohdistuva loukkaus. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan myös tällaisten todisteiden käyttämisen vaikutusta on arvioitava silmällä pitäen oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena. Vaikka epäillyn oikeutta avustajaan olisi rajoitettu ilman pakottavia syitä, menettely ei sellaisenaan ole riittävä peruste todeta, että on tapahtunut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkaus. Tällaisessa tapauksessa rajoittaminen kuitenkin synnyttää olettaman oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuudesta ja velvoittaa tuomioistuimen arvioimaan menettelyn oikeudenmukaisuutta tiukoin perustein. Arvioitaessa koko oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta esitutkintaa rasittavan puutteen tai siinä tapahtuneen oikeuksien rajoittamisen vuoksi merkitystä on annettava muun muassa sille, onko rikoksesta epäilty ollut erityisen haavoittuvassa asemassa iän tai psyykkisen tilan vuoksi, onko kansallisessa lainsäädännössä riittävästi vähimmäistakeita epäillyn oikeuksien suojaamiseksi esitutkinnassa ja onko niitä asiassa noudatettu sekä minkälainen rikoksesta epäillyn antama kertomus on ollut ja onko hän myöhemmin peruuttanut tai muuttanut sitä samoin kuin sille, muodostaako kyseinen todiste keskeisen tai olennaisen osan näytöstä rikoksesta epäiltyä vastaan (Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta 13.9.2016 kohdat 260 - 265 ja 274).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset todisteen hyödynnettävyydestä

36. Arvioitaessa edellä kuvattujen loukkausten vakavuutta ja P:n todistajankertomuksen hyödyntämisen vaikutuksia, on otettava huomioon, että epäillyn oikeus käyttää esitutkinnassa avustajaa ja esitutkinnassa kuulusteltavan mielentilalle asetetut vaatimukset pyrkivät kumpikin osaltaan turvaamaan sitä, että rikoksesta epäilty kykenee asianmukaisesti arvioimaan, haluaako hän myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen, ja toisaalta myös ymmärtämään tekemiensä valintojen oikeudelliset vaikutukset. Näin perustavaa laatua olevien prosessuaalisten oikeussuojatakeiden ohittamisen tulee olla mahdollista vain selvästi poikkeuksellisissa tilanteissa. Tällaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksen vaikutusta epäillyn asemaan ei useinkaan ole mahdollista korjata muutoin kuin jättämällä oikeudenkäynnissä hyödyntämättä epäillyn antamia hänen syyllisyyttään tukevia lausumia.

37. Korkein oikeus toteaa, että A:n oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta on arvioitava kokonaisuutena. Arvioinnissa on otettava erityisesti huomioon puhuttamisessa tapahtuneiden oikeudenloukkausten vakavuus ja A:n kertomuksen merkitys hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä. Puhuttamiset on pidetty varsinaisten kuulustelutilaisuuksien ulkopuolella vankilassa noudattamatta kuulusteluille esitutkintalaissa määrättyjä menettelytapoja. Lisäksi A:n on katsottava olleen niiden aikana erityisen haavoittuvassa mielentilassa. A:n P:lle kertomat seikat ovat selvästi poikenneet hänen varsinaisissa kuulusteluissa kertomastaan ja niillä on ollut olennainen merkitys hänen syyllisyyttään koskevassa näytön arvioinnissa. Korkein oikeus katsoo, että P:n todistajankertomuksen hyödyntäminen vaarantaa A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin eikä sitä siksi saa käyttää oikeudenkäynnissä todisteena A:n syyllisyydestä.

Asian jatkokäsittely

38. A on pyytänyt, että Korkein oikeus ensisijaisesti palauttaa asian käräjäoikeuteen tai toissijaisesti ottaa sen itse ratkaistavakseen.

39. Syytteiden tueksi on asiassa esitetty muutakin kuin hyödyntämiskiellon piiriin kuuluvaa näyttöä. Näin ollen asiassa tulee arvioida esitettyä todistelua muilta osin. Koska sekä käräjä- että hovioikeus ovat hyödyntäneet itsekriminointisuojan vastaisesti saatua näyttöä, Korkein oikeus katsoo, että näytön uudelleen arvioiminen tapahtuu soveliaimmin käräjäoikeudessa. Näin ollen lausunnon antaminen valituksesta muilta osin raukeaa.

Vangitseminen

40. Korkein oikeus on kehottanut syyttäjää ja A:ta lausumaan A:n vangitsemisesta ja sen edellytyksistä siinä tapauksessa, että asia A:n vaatimuksen mukaisesti palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

41. Syyttäjä on vaatinut A:ta vangittavaksi sillä perusteella, että tätä on edelleen todennäköisin syin epäiltävä rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta, ja ettei vangitseminen ole A:n ikä ja henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen kohtuutonta. Syyttäjä on myös vedonnut sotkemis- ja karttamisvaaraan.

42. A on vaatinut, että hänet määrätään heti päästettäväksi vapaaksi. Hänen syyllisyytensä tueksi ei ole todennäköisiä syitä. Vangitseminen olisi kohtuutonta yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta kestäneen ja virheellisestä lain soveltamisesta seuranneen tutkintavankeusajan vuoksi sekä A:n henkilökohtaisten, perheeseensä liittyvien syiden johdosta.

43. Korkein oikeus katsoo, että muun kuin hyödyntämiskiellon piirissä olevien, käräjä- ja hovioikeuden tuomioissa selostettujen seikkojen valossa asiassa on todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen syytteen kohdassa 1.1 kuvattuun murhaan. Vangitsemista mainitulla perusteella ei voida myöskään pitää kohtuuttomana A:n esittämistä tai muistakaan syistä. Edellytykset A:n pitämiseksi edelleen vangittuna ovat siten olemassa.

Päätöslauselma

Korkein oikeus määrää, että asiassa ei saa A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä kohdissa 1.1 (murha), 5 (ampuma-aserikos) ja 7.2 (laiton uhkaus) hyödyntää rikosylikonstaapeli P:n todistajankertomusta siltä osin kuin se koskee A:n hänelle 1. - 3.10.2013 kertomia seikkoja.

Käräjä- ja hovioikeuden tuomio kumotaan A:ta koskevilta osin eli syytekohtien 1.1, 5 ja 7.2 ja korvausvelvollisuuden sekä rangaistuksen osalta.

Asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

A määrätään pidettäväksi edelleen vangittuna.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen ja Ari Kantor. Esittelijä Teemu Vanhanen.

A oli tappanut B:n lyömällä tätä veitsellä rintaan. A kertoi puolustaneensa itseään B:n yritettyä raiskata hänet. Kysymys näytön arvioinnista ja siitä, oliko tekoa pidettävä hätävarjeluna tai sen liioitteluna.

RL 4 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta taposta kertoen, että tämä oli tahallaan tappanut B:n tämän asunnossa lyömällä tätä kerran veitsellä rintaan. Veitsen terä oli katkaissut B:n oikean II kylkiluun ruston osuen oikeaan keuhkopussiin ja lävistänyt oikean keuhkon ylälohkon ja yläonttolaskimon kohdassa, jossa laskimo menee sisälle sydänpussiin. Pistokanavan pituus oli ollut noin 10 senttimetriä. Osa asianomistajista yhtyi syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

A tunnusti menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla mutta kiisti tahallaan tappaneensa B:n. B oli A:n mukaan yrittänyt raiskata hänet ja A oli itseään puolustaakseen lyönyt veitsellä kerran summittaisesti kohti B:tä. A oli siten toiminut hätävarjelutilanteessa. Korkeintaan kysymyksessä oli hätävarjelun liioittelu.

Käräjäoikeuden tuomio 15.9.2014

Käräjäoikeus luki A:n syyksi hätävarjelun liioitteluna tehdyn tapon ja tuomitsi hänet siitä 5 vuodeksi vankeuteen. Käräjäoikeus totesi, että asiassa vastaanotetussa todistelussa oli tullut esille seikkoja, jotka tukivat A:n kertomusta tapahtumainkulusta. Käräjäoikeus piti A:n kertomusta tapahtuneesta olennaisilta osin mahdollisena, vaikkakin kertomuksessa oli ollut aukkoja. Asiassa ei kuitenkaan voitu riittävällä varmuudella sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tapahtumat olisivat edenneet A:n kertomalla tavalla. Kysymys oli näin ollen ollut hätävarjelutilanteesta, jossa A:lla oli ollut oikeus puolustautua.

Toisaalta B oli jo aikaisemmin asunnolla kosketellut A:ta tavalla, jota A oli pitänyt ahdistavana ja jonka vuoksi A oli pyrkinyt saamaan itselleen kyydin pois asunnolta. Näin ollen B:n pyrkimys seksuaaliseen kanssakäymiseen vastoin A:n tahtoa ei ollut voinut tulla tälle täysin yllätyksenä. B:n hyökkäys ei ollut ollut niin vaarallinen ja yllätyksellinen, että turvautumista uhrin rintaan kohdistuneeseen voimakkaaseen veitseniskuun olisi voitu pitää kokonaisuutena arvostellen puolustettavana. Käräjäoikeus katsoi, että A oli ylittänyt sen voiman, mitä hätävarjelu olisi edellyttänyt. Sen vuoksi kysymys oli hätävarjelun liioittelusta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Katja Mäki ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 18.6.2015

Hovioikeus, johon A ja syyttäjän rangaistusvaatimukseen yhtyneet asianomistajat valittivat, muutti käräjäoikeuden tuomiota ja tuomitsi A:n taposta 9 vuodeksi vankeuteen. Hovioikeus ei pitänyt A:n kertomusta hätävarjelutilanteesta uskottavana vaan katsoi, ettei kysymyksessä ollut ollut hätävarjelutilanne tai sen liioittelu. A:n oli myös täytynyt ymmärtää rintaan kohdistetusta veitseniskusta aiheutuvan kuoleman vaara. A oli siten syyllistynyt asiassa tappoon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kai Kokko, Kaarina Syysvirta ja Teija Vainiopää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte taposta hylätään ja hänen menettelynsä katsotaan sen asemesta täyttävän hätävarjelun liioitteluna tehdyn tapon tunnusmerkistön sekä että rangaistusta tämän vuoksi alennetaan.

Syyttäjä ja vastapuolina olevat asianomistajat ovat vaatineet, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. B (vuonna 1979 syntynyt mies) ja A (vuonna 1994 syntynyt nainen), jotka eivät olleet tunteneet toisiaan entuudestaan, ovat viettäneet yhdessä aikaa ravintolassa 3.6.2014 vastaisena yönä. He ovat tulleet sieltä taksilla B:n asunnolle. A on tunnustanut, että hän on myöhemmin samana yönä tappanut B:n lyömällä tätä kerran veitsellä rintaan. A on teon jälkeen huuhdellut tekovälineenä käyttämänsä veitsen WC:n pesualtaassa sekä ottanut sen ja B:n matkapuhelimen mukaansa ja poistunut asunnolta.

2. B:n ruumis on löydetty 9.6.2014 hänen asuntonsa makuuhuoneen sängyltä alastomana ja istuvasta asennosta vatsalleen kaatuneena. Oikeuslääkärin lausunnon mukaan B:n perus- ja välittömänä kuolemansyynä on ollut rintakehän pistohaava ja siihen liittyneet oikean keuhkon ylälohkon ja yläonttolaskimon vamma ja näihin liittynyt oikeanpuoleinen veri-ilmarinta.

3. A on käräjäoikeudessa kiistänyt syytteen taposta sillä perusteella, että hän oli lyönyt B:tä veitsellä puolustautumistarkoituksessa tämän yritettyä raiskata hänet. Käräjäoikeus on katsonut, että tapahtumienkulkua on arvioitava A:n kertomuksen perusteella, ja tuominnut hänet hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta 5 vuoden vankeusrangaistukseen. Hovioikeus on arvioinut A:n kertomuksen uskottavuutta ja hätävarjelutilanteen käsilläoloa toisin kuin käräjäoikeus. Hovioikeus on katsonut, että kysymyksessä ei ole ollut hätävarjelutilanne eikä sen liioittelu, ja tuominnut A:n taposta 9 vuoden vankeusrangaistukseen.

4. A ei ole Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt hänen syykseen luettua tekoa eikä sen tahallisuutta. Hän on valituksessaan vaatinut, että tappo katsotaan tehdyksi hätävarjelun liioitteluna ja rangaistusta sen vuoksi alennetaan. Hänen mukaansa B oli yrittänyt raiskata hänet ja hän oli lyönyt B:tä veitsellä saadakseen tämän oikeudettoman hyökkäyksen loppumaan.

5. Asiaa ratkaistaessa on ensiksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti harkittava asiassa esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja ja päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä niistä A:n tekoon liittyvistä seikoista, joilla on välitöntä merkitystä arvioitaessa, onko teko tehty hätävarjeluna tai sen liioitteluna. Näytön arviointia koskevan ratkaisun tekemiseen liittyy muun ohella kysymys siitä, miten todistustaakka jakautuu tilanteessa, jossa rikosasian vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa. Näyttöratkaisun jälkeen on oikeudellisesti arvioitava, ovatko olosuhteet olleet sellaiset, että kysymys on ollut hätävarjelusta tai sen liioittelusta.

Näytön arvioinnin lähtökohdista

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan eli rangaistusta vaativan syyttäjän tai asianomistajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

7. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Ratkaisussa KKO 2013:96 (kohta 9) todetulla tavalla tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä. Mainitun ratkaisun mukaan vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida sulkea pois riittävällä varmuudella. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.

8. Edellä selostetut lähtökohdat soveltuvat myös silloin, kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa. Rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka myös siitä, ettei kysymys ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan esittämä väite hätävarjelutilanteen käsilläolosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista.

9. Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä vastaajan väittämästään hätävarjelutilanteesta kertomaan. Näyttöä arvioidaan paitsi kokonaisuutena myös todisteittain eriteltynä. Vastaajan väite voi tämän jälkeen menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsilläoloa ei esitetyn todistelun perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois.

A:n kertomus

10. A on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertonut, että hänen on vaikea muistaa tarkasti, miten tapahtumat olivat kysymyksessä olevana yönä edenneet. Hänen ja B:n saavuttua ravintolasta B:n asunnolle hän oli halunnut mennä nukkumaan ja nukahtamisvaikeuksiensa vuoksi pyytänyt B:ltä unilääkettä. A:n mentyä nukkumaan B oli alkanut "hiplailla" häntä, minkä A oli kieltänyt. B:n aloitettua koskettelun uudelleen A oli yrittänyt soittaa kyytiä pois asunnolta siinä kuitenkaan onnistumatta. Puheluita hän oli soittanut myös B:n puhelimesta sen jälkeen, kun hänen omasta puhelimestaan oli loppunut puheaika. Lopulta B oli ottanut puhelimensa A:lta pois ja luvannut, että hän vie A:n aamulla kotiin.

11. A on kertonut istuneensa puheluita soittaessaan sängyn laidalla. B oli kaatanut hänet siitä makuulleen sängylle siten, että hänen päänsä oli ollut kohti sängyn jalkopäätä. B oli tullut hajareisin hänen päälleen, "pussaillut" häntä ja nuollut hänen kaulaansa sekä sanonut: "Haluut kumminkin". A:lla oli ollut vaatteet päällään, mutta B oli ollut alasti. B oli yrittänyt ottaa A:lta paitaa pois ja työntää kätensä hänen housuihinsa. Hän oli myös laittanut kätensä A:n kasvoille ja käskenyt tätä olemaan hiljaa. A oli käskenyt B:tä nousemaan pois hänen päältään, mutta B ei ollut totellut, vaan oli jatkanut ahdisteluaan. Tämän vuoksi A oli huitaissut B:tä veitsellä. B oli tällöin ollut kumartuneena hänen päälleen ja veitseniskun johdosta noussut ylöspäin siten, että A oli päässyt hänen altaan pois. B oli itse ottanut veitsen pois rinnastaan, mutta verta häneltä oli A:n mukaan tullut tässä yhteydessä vain suusta.

12. A ei ole muistanut, missä hänen käyttämänsä veitsi oli tarkalleen ollut ja miten hän oli saanut sen käteensä. Hän on arvellut, että veitsi saattoi olla huoneessa myös B:n sinne tuomana. Veitsen hän oli kertomansa mukaan saanut käteensä, kun B oli ilmeisesti hänen rimpuilunsa johdosta irrottanut otteensa.

13. Tapahtuneen veitseniskun jälkeen A ei ollut soittanut B:lle apua, koska häntä oli pelottanut ja koska hän ei ollut ajatellut, että tälle oli käynyt pahasti. Hän ei ollut myöskään tiennyt, mitä hänen olisi pitänyt tehdä. A oli pessyt veitsen ja asunnolta poistuessaan ottanut sen mukaansa ja heittänyt sen ulkona ojaan. Hän ei ollut kertonut tapahtuneesta kenellekään, koska siitä oli ollut vaikea puhua.

A:n hätävarjeluväitteen uskottavuudesta

14. A on Korkeimmassa oikeudessa kertonut tapahtumienkulusta olennaisilta osilta samalla tavalla kuin käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioihin on hänen kertomakseen kirjattu. Hän on kertonut B:n "hiplailusta", koskettelun jälkeisistä yrityksistään soittaa kyyti pois asunnolta sekä siitä, että B oli lopulta tullut hänen päälleen ja että hän oli pelännyt B:n raiskaavan hänet.

15. Kirjallisina todisteina esitetyistä televalvontatiedoista ilmenee, että A:n ja B:n puhelimista oli yöllä soitettu ja yritetty soittaa puheluita noin 40 minuutin aikana. Televalvontatiedot tukevat A:n kertomusta siitä, että hän oli yön aikana yrittänyt soittaa itselleen kyydin pois asunnolta. Myös todistajana kuultu A:n ystävä on kertonut A:n soittaneen hänelle ja kysyneen kyytiä. Todistajan mukaan A oli kuulostanut puhelun aikana hätääntyneeltä.

16. Kirjallisina todisteina esitetyistä valokuvista ja poliisin teknisestä tutkinnasta laaditusta pöytäkirjasta ilmenee, että B on löydetty sängystä alastomana vatsallaan pää kohti sängyn jalkopäätä. Oikea jalka oli ollut vartalon alla ja vasen jalka oli roikkunut sängyn ulkopuolella. Nämä havainnot sopivat A:n kertomukseen teon olosuhteista.

17. A on hätävarjelutilanteen käsilläoloa koskevan väitteensä tueksi tuonut esiin, että B on tuomittu rangaistukseen 31.1.2012 tehdystä raiskauksen yrityksestä sekä 5.1.2009 tehdystä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pakottamisesta sukupuoliyhteyteen. Korkein oikeus toteaa, että B:n aikaisemmat rikokset ovat olleet luonteeltaan samankaltaisia kuin se menettely, johon hän oli A:n kertomuksen mukaan nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa ryhtynyt. Tämä selvitys tukee vähäisessä määrin A:n kertomuksen uskottavuutta.

18. Edellä selostetut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A on saattanut uskottavaksi väitteensä, jonka mukaan hän oli lyönyt B:tä veitsellä puolustautuakseen tämän oikeudetonta hyökkäystä vastaan.

Hätävarjeluväitettä vastaan esitetystä näytöstä

19. Kohdista 6 – 9 ilmenevällä tavalla rangaistusvaatimuksen esittäjien velvollisuutena on esittää asiassa sellainen selvitys, jonka perusteella A:n kertomuksen mukaisen hätävarjelutilanteen käsilläolo voidaan riittävällä varmuudella sulkea pois. A:lle rangaistusta vaativat asianomistajat eivät ole kuvanneet tarkemmin sitä, millaisissa olosuhteissa syytteessä tarkoitettu teko heidän mukaansa olisi tehty. He ovat vain kiistäneet A:n kertomuksen uskottavuuden ja hätävarjelutilanteen käsilläolon sekä katsoneet, että A tulisi tuomita rangaistukseen taposta, kuten hovioikeus on tehnyt.

20. Näkemyksensä tueksi asianomistajat ovat esittäneet ensinnäkin, että A:lla olisi ollut mahdollisuus toimia toisin ja poistua B:n asunnolta samassa yhteydessä, kun hän oli yrittänyt soittaa kyydin sieltä pois. Toiseksi he ovat esittäneet, että A:n kertomukset veitsen käsiinsä saamisesta ovat vaihdelleet ja ettei ole uskottavaa, että B, jonka asunto oli ollut siisti, olisi säilyttänyt veistä sänkynsä vieressä. Asianomistajat ovat edelleen viitanneet siihen, että B:n kuolemaan johtaneen veitseniskun oli täytynyt olla voimakas ja ettei sen tapahtuminen A:n kertomalla tavalla sängyssä maaten siten ole uskottavaa. A:n vaatteissa ei ollut myöskään ollut tapahtuneen jälkeen verijälkiä, vaikka hän oli kertonut lyöneensä B:tä veitsellä tämän alla ollessaan. Valokuvista ilmeni, että B:n sänky oli ollut pedattuna, vaikka A oli kertonut hänen ja B:n menneen sänkyyn peittojen alle. Hätävarjeluväitettä vastaan puhui heidän mukaansa vielä se, ettei A ollut soittanut B:lle apua, ja muutenkin se, miten A oli tapahtuneen jälkeen menetellyt.

A:n mahdollisuus poistua

21. A:n kertomuksen mukainen seksuaalinen ahdistelu oli hänen mukaansa jakautunut kahteen vaiheeseen ja niiden välissä olleeseen ajanjaksoon, jolloin hän oli pyrkinyt soittamaan kyydin pois asunnolta. Korkein oikeus toteaa, että A:lla oli ensin tapahtuneen koskettelun jälkeen ollut puheluiden soittamisen lisäksi mahdollisuus poistua asunnosta. A:n jääminen tässä vaiheessa asuntoon ei kuitenkaan osoita, ettei hänen kertomuksensa tapahtumienkulusta voisi pitää paikkaansa.

A:n kertomukset veitsen käsilläolosta

22. A on käräjäoikeudessa kertonut lyöneensä B:tä veitsellä, joka oli ollut B:n sängyn päällä tai sen vieressä. Käräjäoikeuden tuomioon on kirjattu, ettei A ollut ensin muistanut, mistä hän oli saanut veitsen käteensä, mutta sen oli täytynyt olla hänen lähellään joko sängyllä tai lattialla. A ei ole tiennyt, miksi makuuhuoneessa oli ollut veitsi. Itse hän ei ollut sitä kuitenkaan sinne vienyt. Hovioikeudessa A on hovioikeuden tuomion mukaan kertonut, että veitsi oli ollut sängyn jalkopäässä peittojen päällä, josta hän oli ottanut sen B:n ollessa hajareisin hänen päällään sängyllä. Korkeimmassa oikeudessa kuultaessa A ei ole muistanut, missä veitsi oli ollut ja mistä hän oli sen käteensä saanut.

23. Korkein oikeus toteaa, että veitsen käsilläoloa koskevat A:n kertomukset ovat olleet ristiriitaisia. Tämä tukee asianomistajien väitettä siitä, ettei A:n kertomus tapahtumienkulusta pidä paikkaansa.

24. Asiassa on kuitenkin jäänyt epäselväksi, miten veitsi on päätynyt makuuhuoneeseen. Se on voinut olla siellä jo A:n ja B:n saapuessa asunnolle tai B on voinut tuoda sen yön aikana makuuhuoneeseen. Mahdollista on sekin, että A on kertomastaan poiketen itse tuonut sen sinne. Korkein oikeus katsoo, etteivät veitsen käsilläoloon liittyvät epäselvyydet riitä osoittamaan, että A:n kertomus hänen tekoonsa johtaneesta B:n menettelystä ei pitäisi paikkaansa.

Veitseniskun voimakkuus ja verijälkien puuttuminen A:n vaatteista

25. A on kertonut lyöneensä kerran veitsellä B:tä, joka oli ollut hajareisin ja käsiensä varaan kumartuneena hänen päällään. A:n mukaan veitsen uppoamiskohdasta ei ollut tullut lyönnin jälkeen verta. Verta oli tullut ainoastaan vähän B:n suusta. A:n vaatteista, jotka on otettu poliisin haltuun noin viikon kuluttua teon jälkeen, ei ole tehdyissä tutkimuksissa löytynyt viitteitä B:n verestä.

26. Oikeuslääkärin lausunnon mukaan veitsen terän synnyttämän pistokanavan suunta on ollut jokseenkin kohtisuora ihon pintaan nähden. Pistokanava on lävistänyt ja katkaissut oikean II kylkiluun ruston ja jatkunut oikeaan keuhkopussiin. Pistokanava on tämän jälkeen lävistänyt oikean keuhkon ylälohkon ja jatkunut edelleen läpi yläonttolaskimon. Pistokanavan pituus on ollut noin 10 senttimetriä. Oikeuslääkäri on todistajana kuultuna kertonut, että B:n kuolemaan johtanut lyönti on vaatinut ainakin kohtalaista voimaa. Toisaalta hän on todennut, että myös veitsen terävyydellä on ollut vaikutusta lyönnin lopputulokseen. Lisäksi uhrin mahdollinen samanaikainen liike alaspäin on voinut vaikuttaa siihen, kuinka syvälle veitsi on uponnut. Oikeuslääkärin mukaan B:n kuolemaan johtanut veitsenisku on voitu lyödä A:n kertomalla tavalla B:n alla maaten.

27. Verenvuodon osalta oikeuslääkäri on kertonut, että haavassa oleva veitsi voi estää verenvuotoa ja että veitsen poisottamisen jälkeen vuoto on nopeaa. Oikeuslääkärin mukaan uhri on voinut itse ottaa veitsen pois haavasta, jos verenvuoto tuossa vaiheessa ei ole ollut voimakasta.

28. Oikeuslääkärin kertomuksen perusteella Korkein oikeus katsoo, että vaikka B:n kuolemaan johtanut veitsenisku onkin vaatinut kohtalaisesti voimaa, on A kuitenkin voinut lyödä sen kertomallaan tavalla B:n alla maatessaan. Näin ollen A:n kertomusta tapahtumienkulusta ei voida tälläkään perusteella sulkea pois.

29. Oikeuslääkärin kertomuksen mukaan myös se on ollut mahdollista, ettei B:n haavasta ole lyönnin jälkeen vuotanut verta merkittävästi. Korkein oikeus katsoo, ettei myöskään verijälkien puuttuminen A:n vaatteista siten osoita hänen kertomustaan paikkansapitämättömäksi.

Muut seikat

30. Asiassa on esitetty kirjallisina todisteina valokuvia, jotka on otettu B:n asunnolta sen jälkeen kun tämä oli löydetty kuolleena. Valokuvista ilmenee, että B:n sängyssä on ollut kaksi peittoa pedattuina. Päiväpeitto on ollut mytyssä peittojen päällä ja osaksi B:n ruumiin alla. A ei ole häntä kuultaessa osannut varmasti sanoa, oliko hän mennyt sänkyyn nukkumaan peiton vai päiväpeiton alle ja kumman alla B oli ollut. Korkein oikeus katsoo, ettei valokuvista ilmenevä peittojen asento osoita, että A:n kertomus tapahtumienkulusta ei pitäisi paikkaansa.

31. A:n on selvitetty tapahtuneen jälkeen pesseen veitsen, jolla hän oli lyönyt B:tä, ja ottaneen veitsen sekä B:n puhelimen asunnosta poistuessaan mukaansa. Hän ei ole soittanut B:lle apua eikä kertonut tapahtuneesta asiassa todistajina kuulluille kahdelle henkilölle, joilta hän oli aamuyöllä saanut kyydin. Hän ei ole kertonut veitsellä lyömisestä myöskään ensimmäisissä esitutkintakuulusteluissa.

32. Korkein oikeus toteaa, ettei A:n sanotusta menettelystä voi tehdä syytettä ratkaisevasti tukevia tai A:n hätävarjeluväitteen poissulkevia johtopäätöksiä. On mahdollista, ettei oikeudettoman hyökkäyksen kohteeksi joutunut ja sitä vastaan A:n kertomalla tavalla puolustautunut henkilö teon jälkeen osaa menetellä järkevällä tavalla. Näin ollen tämäkään seikka ei sulje pois mahdollisuutta A:n kertomuksen mukaisen hätävarjelutilanteen käsillä olemisesta.

Johtopäätökset näytön arvioinnin osalta

33. Asiassa on yhtäältä esitetty näyttöä, joka on saattanut uskottavaksi A:n kertomuksen siitä, että hän oli iskenyt B:tä veitsellä torjuakseen tämän oikeudettoman hyökkäyksen. Toisaalta on esitetty näyttöä, joka on tukenut asianomistajien näkemystä siitä, ettei veitsenisku ole tapahtunut hätävarjeluun oikeuttavassa tilanteessa.

34. Asianomistajien näkemystä on selvimmin tukenut se, ettei A ole kyennyt selittämään johdonmukaisella ja uskottavalla tavalla, mistä hän oli saanut käteensä veitsen, jolla hän löi B:tä. Muille esitetyille väitteille asiassa on esitetty uskottava selitys, jonka valossa on mahdollista, että A:n kertomus tapahtumienkulusta on paikkansapitävä. Myös veitsen käsilläololle kyseisessä tilanteessa on kuitenkin kohdassa 24 kuvatulla tavalla olemassa sellaisia varteenotettavia selityksiä, jotka eivät sulje pois sitä, että A kertomallaan tavalla käytti veistä puolustautumistarkoituksessa.

35. Asiassa esitettyä näyttöä kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus käräjäoikeuden tavoin katsoo, ettei A:n kertomuksen mukaista tapahtumienkulkua ole voitu esitetyn todistelun perusteella riittävällä varmuudella sulkea pois. Tapahtumienkulkua on siten arvioitava lähtökohtaisesti A:n kertomuksen perusteella.

Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

36. A ei ole valituksessaan edes väittänyt, että hänen tekonsa olisi ollut hätävarjeluna sallittu tai että hätävarjelun liioittelussa olosuhteet olisivat olleet sellaiset, että hänet tulisi vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta. A:n valituksen tueksi esitettyjen seikkojen perusteella asiassa on kuitenkin perusteltua ensiksi arvioida, täyttyykö jompikumpi vastuuvapausperuste.

37. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat, kysymys on hätävarjelun liioittelusta. Tällöin tekijä on mainitun pykälän 2 momentin mukaan rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

Oikeudeton hyökkäys

38. Tapahtumienkulun arvioinnin lähtökohtana pidettävän A:n kertomuksen mukaan B on kaatanut sängyn laidalla istuneen A:n sängylle makuuasentoon ja tullut hajareisin istumaan tämän päälle niin, että A ei ole päässyt pois B:n alta. B on ollut tilanteessa alasti ja hän on kosketellut A:ta seksuaalisesti olennaisella tavalla. Korkein oikeus katsoo, että A:lla on ollut perusteltu aihe uskoa, että B aikoi raiskata hänet. Kysymys on ollut sellaisesta oikeudettomasta hyökkäyksestä, jota vastaan A:lla on ollut oikeus tarpeellisin keinoin puolustautua.

39. A:n kertomuksen mukaan B oli jo aikaisemmin saman yön aikana kosketellut A:ta seksuaalisesti ja jatkanut ahdisteluaan tämän kiellosta huolimatta. Vaikka A oli tämän jälkeenkin jäänyt asunnolle nukkumaan, hänellä on ollut oikeus puolustautua B:n häneen kohdistamaa uutta oikeudetonta hyökkäystä vastaan.

Hätävarjeluteon puolustettavuus

40. B on ollut aseeton eikä hän ole kohdistanut A:han muutakaan suoranaista väkivaltaa esimerkiksi lyömällä tai kuristamalla. A:n kertomuksen mukaan B:n käyttämä väkivalta on koostunut siitä, että hän on painanut A:ta alleen ja pidellyt tätä kiinni reisillään ja käsillään. Kun B on ollut A:ta selvästi kookkaampi, tämäkin väkivalta on kuitenkin riittänyt estämään A:ta pääsemästä vapaaksi. B olisi saattanut raiskata A:n, jollei A olisi puolustautunut.

41. A on puolustuksekseen iskenyt B:tä veitsellä kohtisuoraan rinnan yläosaan. Kuolema on ollut tällaisen veitseniskun varsin todennäköinen seuraus.

42. Ottaen huomioon B:n hyökkäyksen laadun ja voimakkuuden sekä muut olosuhteet Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole ollut oikeutta käyttää puolustuksekseen väkivaltaa, joka on voinut varsin todennäköisesti johtaa B:n kuolemaan. A:n teko on näin ollen ylittänyt sen, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvostellen puolustettavana. Kysymys on siten ollut hätävarjelun liioittelusta.

Olivatko olosuhteet sellaiset, ettei A:lta kohtuudella voinut vaatia muunlaista suhtautumista?

43. Sen puolesta, että A vapautettaisiin hätävarjelun liioittelun perusteella kokonaan rangaistusvastuusta, puhuu se, että hänen tosiasialliset toimintavaihtoehtonsa edellä kuvatussa tilanteessa ovat olleet rajalliset. Hänen mahdollisuutensa harkita eri toimintavaihtoehtoja ja niiden seurauksia ovat ylipäätään olleet vähäiset.

44. Rangaistusvastuusta vapauttamista vastaan puhuu kuitenkin se, että B:n kuolemaan johtanut A:n puolustusteko on ollut selvästi liiallinen suhteessa B:n hyökkäyksen vaarallisuuteen. B:n hyökkäys ei myöskään ole ollut A:n kannalta täysin yllättävä ottaen huomioon, että B oli jo aikaisemmin ahdistellut A:ta ja jatkanut ahdisteluaan tämän kiellosta huolimatta. Lisäksi se seikka, että A on kertomuksensa mukaan ottanut veitsen käteensä maatessaan sängyllä B:n alla, osoittaa, että hänen on jo ennen B:n hyökkäystä täytynyt olla selvillä siitä, että lähettyvillä on veitsi. Näin ollen päätöstä veitsen käyttämisestä puolustautumiseen on edeltänyt harkinnan mahdollisuus. Vaikka A:n toimintavaihtoehdot tilanteessa ovatkin olleet rajoitetut, häneltä olisi voitu kohtuudella edellyttää ainakin sitä, että hän olisi käyttänyt veistä puolustuksekseen jollakin vähemmän vaarallisella tavalla kuin iskemällä sillä B:tä kohtisuoraan rintaan.

45. Ottaen huomioon edellä esitetyt seikat Korkein oikeus harkitsee, että olosuhteet eivät ole olleet sellaiset, että A olisi perusteltua vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta.

Rangaistusseuraamus

46. Rikoslain 4 luvun 7 §:n mukaan siinä tapauksessa, että tekijää ei mainitussa luvussa säädettyjen perusteiden nojalla kokonaan vapauteta rangaistusvastuusta, olosuhteet voidaan kuitenkin ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävinä siten kuin rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään.

47. Rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos rikos on tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita. Saman pykälän 2 momentin mukaan määrättäessä rangaistusta pykälän 1 momentin nojalla tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän.

48. Korkein oikeus toteaa, että määrättäessä rangaistusta hätävarjelun liioitteluna tehdystä teosta lieventämisperusteen vaikutusta tuomittavaan rangaistukseen on arvioitava tapauskohtaisesti. Lievennyksen tulee olla sitä suurempi, mitä lähempänä ollaan tilannetta, jossa tekijä olisi voitu vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta.

49. Edellä kohdissa 43 ja 44 todetut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää käräjäoikeuden määräämää 5 vuoden vankeusrangaistusta oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman rikoksen ja siitä tuomitun rangaistuksen asemesta rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin, 4 luvun 4 §:n 2 momentin ja 7 §:n sekä 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 2 momentin nojalla 3.6.2014 hätävarjelun liioitteluna tehdystä taposta 5 vuodeksi vankeuteen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Tuula Pynnä, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Ilkka Lahtinen.

Asunto-osakeyhtiö K oli vuonna 1992 korottanut ja päällystänyt tontillaan pysäköintialueen. Sen asfalttipinta oli jäänyt viereisen asunto-osakeyhtiö M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa. Rakennuksessa oli havaittu syyskuussa 2012 kosteusvaurio, jonka perusteella M oli esittänyt K:lle korvausvaatimuksen 25.10.2012. Korkein oikeus katsoi, että väitetty vahinkoon johtanut tapahtuma oli pysäköintialueen muutostyö ja että M:n vahingonkorvaussaatava oli vanhentunut.

VanhL 7 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Asunto Oy M (M) ja Asunto Oy K (K) omistavat ja hallitsevat vierekkäisiä tontteja rakennuksineen. K oli vuonna 1992 korottanut ja asfaltoinut tontillaan M:n vastaisella sivulla olevan pysäköintialueen. Pysäköintialueen yläpinta oli jäänyt M:n rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.

M:n rakennuksessa oli syyskuussa 2012 havaittu kosteusvaurio. M oli 25.10.2012 lähettänyt K:lle kirjallisen reklamaation, vaatimukset sekä selvityksen niiden perusteena olleista vaurioista.

Kanne Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa

M vaati, että K velvoitetaan suorittamaan sille vahingonkorvauksena sen rakennuksen korjauskustannukset.

Perusteinaan yhtiö esitti, että rakennuksen kosteusvauriot oli aiheuttanut rakenteisiin ulkopuolelta päässyt vesi, joka oli rakennuksen viereiseltä pysäköintialueelta valunutta sade- ja sulamisvettä. Vesi oli päässyt rakenteisiin ulkopuolelta rakennuksen ulkoseinän ja pysäköintialueen välisestä saumakohdasta, koska pysäköintialueen pintataso oli sellaisella korkeudella, johon sitä ei olisi saanut rakentaa. Pysäköintialueen päällyste ei saisi olla lainkaan kiinni seinässä. Rakennuksen ulkoseinää ei ollut suunniteltu kestämään korotetun pinnan päällystämisen myötä syntynyttä kosteusrasitusta. Lisäksi pysäköintialueen maanmuotoilut sekä hoito ja huolto olivat virheelliset ja lisänneet rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta. K:n teettämien rakennustöiden ja M:n esinevahinkojen välillä vallitsi syy-seuraussuhde.

M:n käsityksen mukaan kanteen perusteena olevat kosteusvauriot olivat tapahtuneet vasta vuosina 2010 - 2012. Vahingonkorvausvaatimusta ei ollut voitu esittää vuonna 1992, koska korvausvaatimusten perusteena olevat kustannukset olivat tosiasiassa syntyneet vasta syyskuun 2012 jälkeen. M:n tiedossa ei ollut ollut syytä puuttua vuonna 1992 valmistuneeseen pysäköintialueen korottamiseen eikä päällystämiseen. Yhtiöllä oli ollut lupa luottaa siihen, että rakentaminen oli ollut lain, rakennusluvan ja hyvän rakennustavan mukaista.

M oli huolehtinut asianmukaisesti ja huolellisesti rakennuksistaan. Se oli 16.6.2009 tarkastuttanut rakennuksensa asiantuntijalla sekä saanut kiinteistöään ja rakennuksiaan koskevan yksityiskohtaisen kuntoarvion, jossa ei ollut todettu ongelmallisia rakenteita eikä kosteusvaurioita.

M oli saanut alustavan tiedon rakennuksen sisärakenteiden kosteusvaurioista asukkaaltaan vasta syyskuussa 2012, josta ajankohdasta oli alkanut vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika.

Vastaus

K kiisti kanteen ensisijaisesti sillä perusteella, että M:n oikeus vaatia korvausta esitetyn vahingon väitettynä syynä olevasta tapahtumasta oli vanhentunut.

Perusteinaan K esitti, että jos vahinkoon johtaneena tapahtumana M:n esittämällä tavalla pidetään asfaltoinnin valmistumista vuonna 1992, oli kymmenen vuoden vanhentumisaika ehtinyt täyttyä ennen vahingonkorvausvaatimuksen esittämistä vuonna 2012.

Käräjäoikeuden välituomio 6.11.2014

Käräjäoikeus ratkaisi vanhentumista koskevan kysymyksen välituomiolla.

Käräjäoikeus katsoi, että M oli saanut riittävät tiedot kanteen perusteena olevista tosiasioista kosteusmittausten perusteella laaditun tutkimusraportin myötä 24.9.2012. Vanhentumisen takarajana oli kuitenkin kymmenen vuotta vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Tällaisena tapahtumana ei voitu pitää vahinkoseurauksen ilmenemistä eikä myöskään pihan asfaltointia vuonna 1992.

Kanteen mukaan vahingon syynä olivat sade- ja sulamisvedet, jotka olivat päässeet rakennuksen sisärakenteisiin. Todistustaakkaa ei yleensä saanut asettaa niin, että velallinen joutuisi maksamaan vanhentuneen velan. Kantajalla oli todistustaakka siitä, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut kymmenen vuoden säännöksen perusteella.

Asiassa oli jäänyt tarkemmin selvittämättä, mikä yksittäinen tai pidemmän ajan kuluessa sattunut tapahtuma oli aiheuttanut veden pääsyn rakennuksen sisärakenteisiin. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei ollut pääteltävissäkään, mikä oli ollut kyseessä olevaan vahinkoon johtanut tapahtuma. Koska kantajalla oli näyttötaakka siitä, että saatava ei ollut vanhentunut, kanteessa vaadittu saatava oli vanhentunut.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Matti Korhola.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 12.11.2015

M:n valituksen johdosta hovioikeus katsoi, ettei vahinkotapahtuma ollut tarkasti määriteltävissä tietylle aikavälille. Syynä tähän oli se, että rakennuksen kosteusvaurion alkamisajankohtaa ei ollut kirjallisten todisteiden mukaan voitu varmasti todeta siitä huolimatta, että rakenteiden kostumistapahtuman voitiin päätellä olleen pitkäaikainen.

Vanhentumisajan alkamista jatkuvan vahinkoteon päättymisestä puolsivat tavoite vanhentumisnormiston selkeydestä ja vahingonkorvausoikeuden yleiset periaatteet. Niiden mukaan korvausvaatimusta ei voitu esittää pelkästään kohonneen riskin perusteella ikään kuin varmuuden vuoksi, vaan vasta kun vahinko oli ilmennyt. Siten vahingonkorvausoikeudessa suojataan vahingonkärsijää oikeudenmenetyksiltä, jotka eivät johdu hänen omasta passiivisuudestaan tai laiminlyönneistään.

Vanhentuminen alkoi kyseessä olleen vahinkoteon päättymisestä. Tätä seikkaa puolsi myös se, ettei K ollut tehnyt asfaltointityötä asianmukaisen luvan nojalla. Näin ollen kysymyksessä olevassa vahingossa oli merkittävää, milloin M:n kiinteistön oli näytetty olleen vahingoittumaton. Kirjallisen aineiston perusteella vahinkoon johtanut tapahtuma oli alkanut 16.6.2009 laaditun kuntoarvioraportin jälkeen. M oli vasta 21.9.2012 tehdystä tutkimuksesta laaditun raportin perusteella saanut riittävät tiedot vahingonkorvausvaatimuksensa perusteina olevista olennaisista seikoista. Näin ollen vahinkoteon päättymispäivänä oli pidettävä 21.9.2012, josta vanhentuminen oli alkanut. Vanhentuminen oli katkaistu 25.10.2012, eikä kannetta siten olisi tullut hylätä vanhentuneena.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Helena Hennen ja Lolita Tuomainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

K:lle myönnettiin valituslupa.

K vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kanne hylätään.

M vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asunto Oy K (K) on vuonna 1992 toteuttanut tontillaan pysäköintialueen korottamisen ja päällystämisen. Pysäköintialueen pinta on noussut viereisen Asunto Oy M:n (M) rakennuksen sokkelin ja seinäelementin saumapinnan yläpuolelle asfaltin ja seinän liittymäkohdassa.

2. M:n rakennuksessa on havaittu kosteusvaurio syyskuussa 2012. Vuonna 2009 teetetyssä kuntoarviossa kosteusvaurioita ei ollut todettu. Kosteusvaurioiden johdosta M on esittänyt korvausvaatimuksen K:lle 25.10.2012.

3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko M:n vahingonkorvaussaatava vanhentunut toissijaisen vanhentumisajan perusteella sen johdosta, että vanhentumista ei ole katkaistu velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.

Toissijaista vanhentumisaikaa koskeva säännös ja sen esityöt

4. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvauksen vanhentuminen on kuitenkin katkaistava ennen kuin kymmenen vuotta on kulunut vahinkoon johtaneesta tapahtumasta.

5. Vanhentumislain esitöissä on todettu, että yksinomaan suoritusvirheen tai vahingon havaittavuuteen perustuvaan vanhentumiseen liittyy se ongelma, että kaikissa tapauksissa velkavastuulle ei muodostu selkeää ja kohtuullisen pituista takarajaa. Myöhäisvahinkoja voi ilmaantua erittäin pitkänkin ajan kuluttua vahinkotapahtumasta. Tämä aiheuttaa epävarmuutta ja vaikeuttaa riskeiltä varautumista. Oikeusvarmuus edellyttää, että vastaajia suojataan vaatimuksilta, joihin ajan kulumisen vuoksi on vaikea vastata ja joissa todisteet ovat käyneet epäluotettaviksi ja puutteellisiksi. Ei ole perusteltua, että tällä tavoin epäselvien korvausten vanhentumisajan alkaminen siirtyisi epämääräiseksi ajaksi pitkälle tulevaisuuteen (HE 187/2002 vp s. 20 ja 54).

6. Tämän vuoksi ehdotetussa 7 §:n 2 momentissa säädettäisiin siitä ajasta, jonka kuluessa 1 momentissa tarkoitettuun korvaukseen on viimeistään vedottava. Kymmenen vuoden määräaika laskettaisiin sopimuksen ulkopuolisissa vahingoissa vahinkoon johtaneesta tapahtumasta. Määräaika vastaisi aikaisemmin voimassa olleen oikeuden mukaista vanhentumisaikaa. Sen alkamisajankohta kuitenkin muuttuisi siten, että määräaika laskettaisiin siitä tapahtumasta tai laiminlyönnistä, josta vahinko ja siten myös korvausvaatimus on aiheutunut (HE 187/2002 vp s. 54).

7. Jollei vaatimusta ole esitetty kymmenen vuoden kuluessa vahinkotapahtumasta, korvausvaatimus vanhenisi, vaikka vahinko ei olisi ilmennyt tätä ennen tai sen ilmenemisestä olisi kulunut vähemmän kuin yleensä noudatettavat kolme vuotta. Säännöksen tavoitteena on suojata vahingosta vastuussa olevaa useita vuosia sitten sattuneisiin tapahtumiin liittyviltä, yllättäviltäkin korvausvaatimuksilta (HE 187/2002 vp s. 20). Säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle on kuitenkin rajattu henkilö- ja ympäristövahingot.

Toissijaisen vanhentumisajan alkaminen tässä tapauksessa

8. Vanhentumislain toissijaisen vanhentumisajan tavoitteena on ollut oikeusvarmuuden lisääminen suojaamalla väitettyä vahingonaiheuttajaa niin sanottujen myöhäisvahinkojen varalta. Hyvin pitkän ajan kuluttua vahinkotapahtumasta ilmenneiden vahinkojen osalta osapuolten näyttömahdollisuudet ovat heikentyneet olennaisesti. Tämän johdosta oikeustilaa on tältä osin haluttu muuttaa siten, että vastuulle korvausvelasta muodostuu selkeä ja kohtuullisen pituinen takaraja. Kohtuulliseksi on katsottu, että taloudellinen vastuu siirtyy jonakin tiettynä ajankohtana. Korkein oikeus katsoo vanhentumissääntelyn selkeyden edellyttävän, että vanhentumisen alkamisajankohta kytketään objektiivisesti todennettaviin, osapuolien myöhemmistä toimista riippumattomiin seikkoihin.

9. M on kanteessaan vedonnut vahingonkorvausvaatimuksensa keskeisimpänä perusteena K:n pysäköintialueen virheellisesti toteuttamaan korottamiseen ja asfaltointiin, mistä on seurannut veden valuminen M:n omistaman rakennuksen rakenteisiin ja niiden vaurioituminen. K:n pysäköintialueen virheellisen huollon ja hoidon on väitetty pahentaneen rakennukseen kohdistunutta kosteusrasitusta.

10. Korkein oikeus katsoo, että M:n kanteen perusteella vuonna 1992 tehty pysäköintialueen muutostyö on ollut ensimmäinen ja ratkaiseva K:n toimi, jonka seurauksena M:lle on väitetty aiheutuneen vahinkoa. Sillä, missä vaiheessa kosteusvauriot M:n rakennuksessa ovat ilmenneet, ei ole merkitystä kymmenen vuoden toissijaisen vanhentumisajan alkamishetken kannalta. Vuonna 2012 ilmennyt kosteusvaurio on myöhäisvahinko, jollaisten varalta vanhentumissääntelyllä on pyritty suojaamaan velallistahoa. Vanhentumislain 7 §:n 2 momentin tarkoittamana vahinkoon johtaneena tapahtumana on siten pidettävä vuonna 1992 tehtyä pysäköintialueen muutostyötä.

Vanhentumislain siirtymäsäännös ja johtopäätös

11. Vanhentumislain 21 §:n siirtymäsäännöksen mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa 1.1.2004. Velka on vanhentunut kuitenkin lain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua sen voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan ole vanhentunut tätä ennen.

12. M:n pysäköintialueen muutostyöstä vuonna 1992 laskettava kymmenen vuoden vanhentumisaika on päättynyt vuonna 2002. M:n vahingonkorvaussaatava on näin ollen vanhentunut mainitun kolmen vuoden siirtymäajan kuluttua vanhentumislain voimaantulosta. Saatava on siten ollut vanhentunut M:n 25.10.2012 esittäessä ensimmäistä kertaa korvausvaatimuksen K:lle. M:n kanne on näin ollen hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään pääasian osalta käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Juha Mäkelä.

Työntekijät olivat työskennelleet kuntayhtymän sairaalan synnytysosastolla, jolla oli sittemmin todettu kosteus- ja homevaurioita. Työskentelynsä aikana työntekijät olivat sairastuneet sisäilman ongelmista johtuviin sairauksiin. Kanteessaan työntekijät vaativat kuntayhtymältä korvausta sairastumisesta aiheutuneista vahingoista. Kysymys siitä, oliko kuntayhtymä laiminlyönyt työsuojeluvelvollisuuksiaan ja oliko se tuottamuksensa perusteella vahingonkorvausvastuussa työntekijöilleen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 16.5.2012 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 4.4.2014 ilmenevät tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisusta.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet laamanni Daniel Allén sekä käräjätuomarit Björn Beijar ja Anneli Kourilehto ja hovioikeudessa määräaikainen hovioikeudenpresidentti Robert Liljenfeldt sekä hovioikeudenneuvokset Harri Kurkinen ja Petteri Korhonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Keski-Pohjanmaan erikoissairaanhoito- ja peruspalvelukuntayhtymälle (kuntayhtymä) myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla osittain rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko kuntayhtymä laiminlyönyt työsuojeluvelvollisuuksiaan, ja kysymystä kuntayhtymän tuottamuksesta arvioitaessa sen vahingonkorvausvelvollisuutta A:lle, B:lle ja C:lle.

Kuntayhtymä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanteet hylätään.

A, B ja C vaativat vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Keski-Pohjanmaan keskussairaala on rakennettu 1960-luvulla ja otettu käyttöön vuonna 1969. Sen pinta-ala on noin 36 000 neliömetriä ja se on noin 1 250 ihmisen työpaikka. Sairaalan synnytysosasto sijaitsee sairaalan A-siiven ylimmässä kerroksessa. Siipiä rakennuksessa on ollut asiakirjoissa olevan karttakuvan mukaan kahdeksan. Ylimmissä kerroksissa on kattoikkunat. Sairaalaan on vielä 1990-luvulla liittynyt varsinaisesta rakennuksesta 180 metrin päässä sijainnut erillinen yksikerroksinen puurakenteinen rivitalo, jossa on ollut lastenpsykiatriseen toimintaan keskittynyt niin sanottu kasvupoliklinikka ja -osasto (jäljempänä kasvupoliklinikka). Tämä rakennus on sittemmin purettu.

2. A, B ja C ovat työskennelleet A-siivessä sijaitsevalla synnytysosastolla kätilöinä, A vuosina 1977 – 2003, B vuosina 1983 - 2003 ja C vuosina 1993 - 2004. Kaikkien kolmen on todettu sairastuneen sairaalassa työskentelynsä aikana astmaattisiin sairauksiin, B:n ODTS-sairauteen ja astmaan, A:n sidekalvon tulehdukseen ja astmaan sekä C:n astmaan.

3. Synnytysosaston katto- ja seinärakenteissa on vuonna 2003 tehdyssä tutkimuksessa havaittu kosteusvaurioihin viittaavia mikrobeja ja sädesienikasvustoa. Tutkimuksen mukaan merkittävät kosteusvauriot ovat todennäköisesti aiheutuneet vuosia aikaisemmin sattuneista kattovuodoista.

Vaatimukset käräjäoikeudessa ja käräjäoikeuden tuomio

4. A, B ja C ovat vaatineet kanteissaan, että kuntayhtymä velvoitetaan kullekin erikseen suorittamaan korvausta kivusta ja särystä, pysyvästä viasta ja haitasta sekä työansion menetyksestä.

5. Kanteet ovat perustuneet työnantajan työsopimuslain mukaiseen vastuuseen työturvallisuusvelvoitteiden rikkomisesta. Kanteiden mukaan työpaikan home- ja kosteusvauriot olivat aiheuttaneet A:n, B:n ja C:n sairastumisen. Kuntayhtymä ei ollut täyttänyt työsopimuslaissa ja työturvallisuuslaissa asetettuja vaatimuksia riittävällä huolellisuudella.

6. Kuntayhtymä on kiistänyt kanteet ja vaatinut niiden hylkäämistä. Kantajien työskentelytiloihin kohdistuneissa katselmuksissa, tutkimuksissa tai ulkopuolisten asiantuntijoiden selvityksissä ei ollut ilmennyt sellaisia terveyshaittoja aiheuttavia tekijöitä, jotka olisivat olleet merkityksellisiä työnantajan vahingonkorvausvastuun kannalta. Kuntayhtymä oli huolehtinut kantajien työturvallisuudesta työsopimuslain ja työturvallisuuslain edellyttämällä tavalla asianmukaisesti.

7. Käräjäoikeus on todennut, että 1990-luvun hometalokeskustelua oli leimannut suuri epävarmuus myös asiantuntijapii-reissä. Tästä ei ollut syntynyt sellaista konkreettisella tasolla hyödynnettävää tietoa, jonka perusteella olisi voitu heti tunnistaa oireilu, sen alkuperä saatikka löytää oikea reagointitapa. Ilmeistä oli, että sairaalan kasvupoliklinikan rakennuksessa oli 1990-luvulla ollut suuria kosteusongelmia. Käräjäoikeudelle esitetystä selvityksestä ei voitu vetää sellaista johtopäätöstä, että sairaalan johdolla olisi tämän perusteella ollut riittävä tieto muualla sairaalassa todettujen kosteusongelmien terveyshaitoista. Kosteus- ja homeongelmat ja niihin liittyvien sisäilmaongelmien lääketieteellinen kytkentä oireiluun olivat olleet ja ovat osittain edelleen epäselvät. Lisäksi eri tutkimusmenetelmien luotettavuudesta ja tehokkaista korjaamismenetelmistä oli esiintynyt erimielisyyttä. Käräjäoikeus on katsonut, ettei kuntayhtymällä ollut ollut eikä sillä olisi pitänyt olla 1990-luvulla sellaista yleistietoa käsiteltävistä ongelmista, että kuntayhtymän olisi tullut heti oireilun ilmaannuttua ymmärtää sen työperäisyys ja ryhtyä toimiin tilanteen korjaamiseksi.

8. Kuntayhtymä oli saanut tiedon synnytysosaston kosteusongelmista syyskuussa 2003 valmistuneesta tutkimusselostuksesta. Kuntayhtymä oli osoittanut ryhtyneensä tutkimuksiin ongelmien selvittämiseksi. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että kuntayhtymä oli tämän jälkeen täyttänyt kaikki työnantajan työturvallisuusvelvoitteet kantajien työperäisen sairastumisen ja sen pahenemisen estämiseksi.

[Perustelujen kohta 9 jätetään tässä julkaisematta, koska se ei liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.]

10. Käräjäoikeus on hylännyt kanteet kaikilta osin.

Hovioikeuden tuomio

11. Hovioikeus on todennut, että kuntayhtymällä oli työnantajana ollut velvollisuus tarkkailla sisäilman laatua ja tarvittaessa ryhtyä toimenpiteisiin työntekijöiden terveyttä vaarantavien kosteus- ja homevaurioiden selvittämiseksi ja poistamiseksi.

12. Esitetyn selvityksen perusteella voitiin päätellä synnytysosaston sisäilmassa olleen ainakin ajoittain haitallisia kosteusvauriomikrobeja. Vesivuodot olivat aiheuttaneet rakenteisiin mikrobikasvustoa. A:n, B:n ja C:n oli ollut mahdollista altistua rakenteissa kasvaneille mikrobeille. A:n sidekalvon tulehdus ja astma, B:n ODTS-sairaus ja astma sekä C:n astma olivat hovioikeuden mukaan syy-yhteydessä synnytysosaston rakenteiden kosteus- ja homevaurioihin.

13. Kuntayhtymän tuottamuksen ja sairastumisten välinen syy-yhteys sekä kuntayhtymän toimenpiteiden riittävyys oli arvioitava väitettyjen laiminlyöntien ajankohdan mukaan sillä perusteella, mitä ennen työntekijöiden sairastumista oli työpaikan olosuhteiden perusteella objektiivisesti arvioiden ollut ennakoitavissa. Koska työnantajalla oli aktiivinen työpaikan terveyshaittoihin liittyvä varautumis- ja ennakoimisvelvollisuus, se, milloin yksittäisen työntekijän oireilu oli tullut työnantajan tietoon, ei ollut vastuun kannalta merkityksellinen. Työturvallisuuslaki oli edellyttänyt kuntayhtymältä työtilojen rakenteiden ja sisäilman jatkuvaa tarkkailua ja mahdollisten kosteus- ja homevaurioiden selvittämistä ja välitöntä korjaamista.

14. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että vuoden 1998 jälkeen kysymys ei ollut ollut tuntemattomasta ja epätodennäköisestä terveyshaitasta, vaan mahdollinen haitta olisi tullut ottaa erityisesti huomioon työturvallisuuslain mukaisia velvoitteita tarkasteltaessa ja arvioitaessa työnantajalta kohtuudella edellytettäviä toimenpiteitä. Kuntayhtymän tiedossa oli myös jo 1990-luvun loppupuolella ollut, että sen eräissä yksiköissä oli ollut terveydelle haitallisia kosteusvaurioita. Kysymys ei ollut ollut synnytysosastonkaan osalta sillä tavoin tuntemattomasta, epätodennäköisestä tai niin ennalta arvaamattomasta terveyshaitan vaarasta, että kuntayhtymältä ei olisi voitu edellyttää aktiivisia ja ennakoivia toimenpiteitä ennen kuin A ja B olivat jääneet pois työstä vuonna 2003 ja C vuonna 2004.

15. Kuntayhtymällä oli ollut velvollisuus arvioida yläpohjan rakenteen tiivistämisen seurauksena jäljelle jääneen haitan tai vaaran merkitys työntekijöiden terveydelle riippumatta siitä, missä vaiheessa tiivistämiseen oli ryhdytty. Kuntayhtymän olisi myös tullut saattaa työntekijöiden tietoon käsitys vesivuotojen mahdollisesta vaikutuksesta työntekijöiden terveyteen ja ryhtyä tiivistämisen lisäksi myös muihin aktiivisiin toimenpiteisiin vaurioiden laajuuden selvittämiseksi sekä sen arvioimiseksi, millainen vaikutus yläpohjan mahdollisilla kosteus- ja homevaurioilla on sisäilman laatuun.

16. A:n, B:n ja C:n sairastuminen olisi ollut estettävissä ryhtymällä viimeistään 1999 – 2000 aktiivisiin toimenpiteisiin synnytysosastolla suoritettujen toiminnallisten saneerausten jälkeen. Kuntayhtymä ei ollut näyttänyt toimineensa huolellisesti ja aktiivisesti työolosuhteisiin liittyvän terveysvaaran tutkimisessa, siitä tiedottamisessa, sen poistamisessa ja altistuksen lopettamisessa. Laiminlyönnit olivat syy-yhteydessä sairastumisiin. Henkilövahingot olivat laiminlyöntien todennäköisiä ja ennalta arvattavia seurauksia. Kuntayhtymä oli korvausvastuussa vahingoista.

17. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion A:n, B:n ja C:n osalta ja palauttanut asian käräjäoikeuteen heille korvattavien määrien selvittämiseksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

18. Hovioikeus on edellä kerrotuin tavoin katsonut näytetyksi, että A, B ja C olivat sairastuneet työpaikalla todettujen kosteus- ja homevaurioiden ja niihin liittyneiden sisäilmaongelmien vuoksi.

19. Valitusluvan rajauksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kuntayhtymä laiminlyönyt työsuojelu-velvollisuuksiaan ja onko se tuottamuksensa perusteella velvollinen korvaamaan A:lle, B:lle ja C:lle näin aiheutuneet vahingot.

Asiassa sovellettavat säännökset

20. Vanhan, 31.5.2001 asti voimassa olleen työsopimuslain (320/1970) 32 §:n mukaan työnantajan on huolehdittava työturvallisuudesta ja otettava varteen kaikki, mikä muun muassa työolosuhteisiin katsoen kohtuuden mukaan on tarpeellista työntekijän suojelemiseksi saamasta työn johdosta haittaa terveydelleen. Voimassa olevan työsopimuslain (55/2001) 2 luvun 3 §:n mukaan työnantajan on huolehdittava työturvallisuudesta työntekijän suojelemiseksi muun muassa terveydellisiltä vaaroilta niin kuin työturvallisuuslaissa ja sen nojalla annetuissa säännöksissä säädetään. Lain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai tästä laista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko. Vanhan työsopimuslain 51 §:n 1 momentti vastasi asiallisesti tätä säännöstä.

21. Vanhan työturvallisuuslain 9 §:n 1 momentin (27/1987) mukaan työnantajan on tarkoin otettava huomioon kaikki, mikä työn laatuun, työolosuhteisiin, työntekijän ikään, sukupuoleen, ammattitaitoon sekä hänen muihin edellytyksiinsä katsoen kohtuudella on tarpeellista työntekijän suojelemiseksi joutumasta työssä alttiiksi tapaturmille tai saamasta työn johdosta haittaa terveydelleen. Tässä tarkoituksessa työympäristöä on jatkuvasti tarkkailtava sekä ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin tapaturmien, terveyshaittojen sekä vaaratilanteiden selvittämiseksi ja torjumiseksi.

22. Pykälän viimeiseksi virkkeeksi lailla 27/1987 lisätty ennakointivelvoite korostaa ennakoivan työsuojelun merkitystä (HE 81/1985 vp s. 15).

23. Laki on kumottu 1.1.2003 voimaan tulleella työturvallisuuslailla (738/2002). Lain 8 §:ssä säädetään työnantajan yleisestä huolehtimisvelvoitteesta. Pykälän 1 momentin mukaan työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon työhön, työolosuhteisiin ja muuhun työympäristöön samoin kuin työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat.

24. Pykälän 2 momentin mukaan huolehtimisvelvollisuuden laajuutta rajaavina tekijöinä otetaan huomioon epätavalliset ja ennalta arvaamattomat olosuhteet, joihin työnantaja ei voi vaikuttaa, ja poikkeukselliset tapahtumat, joiden seurauksia ei olisi voitu välttää huolimatta kaikista aiheellisista varotoimista.

25. Lain 8 §:n 4 momentin mukaan työnantajan on jatkuvasti tarkkailtava työympäristöä, työyhteisön tilaa ja työtapojen turvallisuutta. Työnantajan on myös tarkkailtava toteutettujen toimenpiteiden vaikutusta työn turvallisuuteen ja terveellisyyteen. Pykälän 5 momentin mukaan työnantajan on huolehdittava siitä, että turvallisuutta ja terveellisyyttä koskevat toimenpiteet otetaan huomioon tarpeellisella tavalla työnantajan organisaation kaikkien osien toiminnassa.

26. Työn vaarojen selvittämistä ja arviointia koskee lain 10 §. Sen 1 momentin mukaan työnantajan on työn ja toiminnan luonne huomioon ottaen riittävän järjestelmällisesti selvitettävä ja tunnistettava työstä, työajoista, työtilasta, muusta työympäristöstä ja työolosuhteista aiheutuvat haitta- ja vaaratekijät sekä, jos niitä ei voida poistaa, arvioitava niiden merkitys työntekijöiden turvallisuudelle ja terveydelle. Pykälän 2 momentin mukaan jos työnantajalla ei ole 1 momentissa tarkoitettuun toimintaan tarvittavaa riittävää asiantuntemusta, hänen on käytettävä ulkopuolisia asiantuntijoita. Työnantajan on varmistuttava, että asiantuntijalla on riittävä pätevyys ja muut edellytykset tehtävän asianmukaiseen suorittamiseen. Työterveyshuollon asiantuntijoiden ja ammattihenkilöiden käytöstä sekä työpaikkaselvityksestä säädetään työterveyshuoltolaissa.

27. Lisäksi vanhan työturvallisuuslain 9 §:n 5 momentissa oli säädetty, että työnantajan ja työntekijän on yhteistoiminnassa pyrittävä ylläpitämään ja tehostamaan työturvallisuutta työpaikalla. Työnantajan on huolehdittava siitä, että työntekijät saavat riittävän ajoissa tarpeellisen tiedon turvallisuuteen ja terveyteen vaikuttavista asioista työpaikalla ja että näitä asioita asianmukaisesti ja riittävän ajoissa käsitellään työnantajan ja työntekijöiden tai heidän edustajansa kesken. Voimassa olevan lain 17 §:ssä on vastaava säännös.

Työympäristön puitedirektiivi

28. Työturvallisuuslain säännösten tulkinnassa on otettava huomioon 12.6.1989 annettu Neuvoston direktiivi 89/391/ETY toimenpiteistä työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen edistämiseksi työssä (työympäristön puitedirektiivi). Direktiivi määrittää työturvallisuutta koskevat vähimmäisvaatimukset. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2005:145 kohdassa 19 on todettu, tuomioistuimen on kansallista lainsäädäntöä soveltaessaan tulkittava kotimaisia säännöksiä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tavoiteltu tulos saavutetaan.

29. Työympäristön puitedirektiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaan työnantajan velvollisuutena on huolehtia työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä kaikissa työhön liittyvissä tilanteissa. Artiklan 4 kohdan 1 alakohdan mukaan direktiivillä ei rajoiteta jäsenvaltioiden oikeutta säätää työnantajan vastuun poistamisesta tai rajoittamisesta ennalta arvaamattomien tai poikkeuksellisten olosuhteiden perusteella. Direktiivin 6 artiklassa säädetään muun muassa yleisistä ennakoivista ja ennaltaehkäisevistä periaatteista, joihin kuuluu myös velvollisuus selvittää työntekijöiden turvallisuuteen ja terveyteen liittyvät vaarat.

30. Unionin tuomioistuin on lausunut muun muassa, että direktiivin 5 artiklan 1 kohdan ja 4 kohdan 1 alakohdan säännöksistä ei voitu vastakohtaistulkinnan perusteella johtaa, että yhteisön lainsäätäjä olisi tarkoittanut asettaa jäsenvaltioille velvoitteen säätää työnantajien tuottamuksesta riippumattomaan vastuuseen perustuvasta järjestelmästä (asia C-127/05, komissio vastaan Ison-Britannian ja Pohjois-Irlannin yhdistynyt kuningaskunta, EU:C:2007:338, kohdat 42 ja 49).

Kuntayhtymän vastuun arviointiperusteet

31. A, B ja C ovat vedonneet työnantajan yksilöityinä laiminlyönteinä kattovuotojen seurausten ja puutteellisen ilmastoinnin korjaamatta jättämiseen. He eivät olisi sairastuneet, mikäli työnantaja olisi toteuttanut työturvallisuuslain edellyttämän jatkuvan tarkkailuvelvollisuutensa yhdessä työterveyshuollon kanssa ja kiireellisesti ryhtynyt tutkimaan ja korjaamaan oireilun syytä.

32. Korkein oikeus toteaa, että työturvallisuuslain noudattaminen ja työntekijän terveydestä ja turvallisuudesta huolehtiminen on työnantajalle työsopimussuhteesta johtuva velvollisuus. Korvausvelvollisuus syntyy, jos työnantaja on laiminlyönyt tämän velvollisuuden tahallisesti tai tuottamuksellisesti. Kuten edellä kohdasta 30 ilmenee, myöskään unionin oikeudesta ei seuraa, että työnantajalla olisi ankara vastuu työpaikan turvallisuudesta ja terveellisyydestä.

33. Työympäristön ja sisäilmaston terveellisyydestä huolehtiminen kuuluu työnantajan velvollisuuksiin. Työsopimukseen perustuvassa korvausriidassa työntekijän tulee näyttää toteen se, ettei sopimuksen mukaista suoritusta ole tapahtunut, vahinko ja sen määrä. Työnantajan puolestaan on korvausvastuusta vapautuakseen osoitettava, ettei vahinko ole johtunut sen tuottamuksesta, eli että se on noudattanut vaadittavaa huolellisuutta vahingon välttämiseksi.

34. Kun kantajien oireilujen on katsottu aiheutuneen altistumisesta homeille työssä, on syntynyt olettama siitä, ettei kuntayhtymä ole noudattanut työsuojeluvelvoitteitaan. Kuntayhtymän on siten esitettävä vastanäyttöä siitä, ettei laiminlyöntiä ole tapahtunut ja ettei sen toiminta ole ollut piittaamatonta tai huolimatonta. Tämä edellyttää näyttöä yhtäältä siitä, että kuntayhtymä on ryhtynyt tarvittaviin toimiin poistaakseen todetut sisäilmasto-ongelmat, ja toisaalta siitä, että kuntayhtymä on asianmukaisesti tarkkaillut sisäilmastoa ja selvittänyt mahdollisiin kosteus- ja homeongelmiin viittaavia havaintoja ja epäilyjä.

35. Kuten edellä on todettu, työturvallisuuslainsäädäntöä on muutettu sinä aikana, jona kuntayhtymän on väitetty laiminlyöneen huolellisuusvelvoitteensa. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, etteivät nämä uudistukset ole muuttaneet työnantajan velvollisuuksia sillä tavalla, että se tässä asiassa vaikuttaisi kuntayhtymän toiminnan arviointiin. Ottaen huomioon myös työympäristön puitedirektiivin tulkintavaikutus työnantajan velvollisuutena on jo vanhan työturvallisuuslain mukaan ollut noudattaa ennakoivien ja ehkäisevien toimenpiteiden periaatetta. Tässä tapauksessa kosteus- ja homevauriot eivät liity sellaisiin epätavallisiin tai ennakoimattomiin olosuhteisiin, jotka uuden työturvallisuuslain 8 §:n 2 momentin mukaan rajaisivat työnantajan huolehtimisvelvollisuutta.

Yleinen tietämys kosteusvaurioista

36. Kuten hovioikeus on lausunut, merkityksellisiä seikkoja kuntayhtymän väitettyä tuottamusta arvioitaessa ovat 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa vallinnut yleinen tietämys kosteus- ja homevaurioihin liittyvistä terveysriskeistä, kuntayhtymän tietoisuus sen sairaalarakennuksessa ilmenneistä kosteusvaurioista sekä se, onko kuntayhtymän tiedossa ollut seikkoja, joiden perusteella sen olisi tullut varoa sitä, että synnytysosastolla saattaa olla kosteus- ja homevaurioista johtuva sisäilmasto-ongelma. Korkein oikeus toteaa, että ongelmallista 1990-luvulla on ollut, kuten on edelleenkin se, millä tavoin sisäilman tavanomaisesta poikkeavat mikrobipitoisuudet ja -lajistot havaitaan ja mitataan.

37. Asiassa on hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin esitetty yksityiskohtainen selvitys kosteusvaurioiden terveyshaittoja koskevasta rakennusteknisestä ja lääketieteellisestä kirjallisuudesta kanteessa tarkoitetulta ajalta. Ympäristöministeriön vuonna 1997 julkaiseman ympäristöoppaan mukaan kosteusvaurion merkkejä ovat yleensä näkyvät kosteusvauriot, homeen haju ja rakennuksen käyttäjien oireilu. Oppaassa on todettu, että tasakattorakenteiden kosteusvaurioiden yhteydessä vuotokohtien paikallistaminen voi olla vaikeaa. Sosiaali- ja terveysministeriön 1.2.1997 voimaan tulleessa sisäilmaohjeessa on todettu, että terveyshaittana pidetään myös altistumista terveydelle vaaralliselle aineelle tai tekijälle siinä määrin, että sairauden tai sen oireiden syntyminen on mahdollista. Samana vuonna julkaistusta Asumisterveysoppaasta ilmenee, ettei terveyshaittaa tuolloisen käsityksen mukaan yleensä aiheutunut, jos mitatut olosuhteet olivat sosiaali- ja terveysministeriön ohjeen mukaisia. Kansanterveyslaitoksen vuonna 1999 julkaisemassa sairaalarakennusten erityispiirteitä koskevassa tutkimuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että työturvallisuuslaki edellyttää työympäristön seurantaa, mutta ongelmia aiheutuu siitä, ettei tarkkoja raja-arvoja ole annettu sisäilman mikrobipitoisuuksille.

38. Vuonna 2007 päivitetyssä Majvik II –suosituksessa on todettu, että kun Suomen Lääkärilehti vuonna 1998 julkaisi ensimmäisen Majvik-suosituksen, ongelma oli uusi eivätkä sen laatineet asiantuntijat olleet voineet nojautua juurikaan tieteelliseen näyttöön. Majvik II -suosituksessa on todettu edelleen, että kosteusvaurion ja siitä johtuvan mikrobikasvuston aiheuttamat oireet ovat epäspesifisiä. Samanlaisia oireita voivat aiheuttaa myös monet muut sisäympäristöön liittyvät tekijät. Oireiden liittyminen toistuvasti työympäristöön herättää epäilyn sisäilmasto-ongelmasta. Samankaltaisten oireiden tai saman taudin, kuten astman esiintyminen usealla työntekijällä vahvistaa epäilyä.

39. Majvik II –suosituksen mukaan epäily mahdollisesta kosteusvaurion aiheuttamasta oireilusta tai sairaudesta voi syntyä sen takia, että työterveyshuollossa tiedetään rakennuksessa olevan ongelmia tai potilas voi esittää epäilyn. Suosituksessa esitetään, että jos potilaan antamien esitietojen perusteella herää selkeä epäily oireiden liittyvyydestä työhön, keskitytään työterveyshuollon työpaikkaselvityksen yhteydessä mahdollisten kosteusvaurioiden tunnistamisen lisäksi muihin sisäilmaan liittyviin tekijöihin. Nämä voivat olla oireiden syitä tai niitä pahentavia seikkoja, kuten puutteellinen ilmanvaihto, korkea lämpötila, veto, kemialliset altisteet, hiukkaset, kuidut jne. Jos työpaikalla on runsaasti valituksia sisäilmasta, pitää harkita sisäilmastokyselyn suorittamista valitusten ryhmätarkastelua varten, minkä kautta saa paremman käsityksen ongelman laadusta ja laajuudesta.

40. Ulkoilman kanssa tekemisissä olevissa rakenteissa on lähes poikkeuksetta mikrobikasvustoa. Toisaalta rakenteiden kostuminen ei aina aiheuta mikrobikasvustoa tai terveyshaitan vaaraa. Kosteusvaurioon liittyvien oireiden ja sairauksien aiheuttajia ei tunneta tarkasti tälläkään hetkellä. Homealtistuksesta aiheutuvia oireita ei myöskään voida erottaa hengitystieinfektioiden oireista. Oireet, samoin kuin alttius sairastua sisäilmasairauksiin ovat hyvin yksilöllisiä.

41. Viranomaiset eivät ole antaneet määräyksiä tai suosituksia, jotka koskevat homeiden tai niiden aineenvaihduntatuotteiden sallittuja määriä työpaikoilla.

Kuntayhtymän tietämys kosteusvaurioihin liittyvistä ongelmista sairaalassa

42. Kuntayhtymä ei ole kiistänyt sitä, että se on tiennyt kosteusvaurio-ongelmista yleensä ja sairaalarakennuksiin erityisesti liittyvistä kosteus- ja homevaurioiden vaarasta viimeistään vuoden 1998 jälkeen. Riidatonta myös on, että kuntayhtymän tiedossa ovat 1990-luvulla olleet sairaalan kasvupoliklinikan ja kliinisen laboratorion sekä eräiden muiden yksiköiden kosteusvauriot, joista oli epäilty aiheutuneen työperäistä oireilua. Näitä sisäilmaston ongelmia oli käsitelty sairaalan työsuojelujaoksessa.

43. Työsuojelujaoksen kokouspöytäkirjoista ilmenee muun muassa, että kasvupoliklinikan henkilökunta oli vuonna 1995 saanut nuha- ja silmäoireita työpaikallaan ja että työterveyshuolto oli tehnyt selvityspyynnön. Jaos oli vuonna 1997 käsitellyt yksiköstä otettuja homenäytteitä. Poliklinikan remontti oli todettu helmikuussa 1998 toteutetuksi ja mainittu, että sairaalarakennuksen osalta näytteidenottoon palataan, jos henkilökunnalla ilmenee oireita. Asiasta oli neuvoteltu työsuojelutarkastajan kanssa. Kasvupoliklinikalla tehdyn sisäilmaselvityksen väliraportti oli valmistunut elokuussa 2000 ja yksikön ongelmat olivat johtaneet samana vuonna toimintojen siirtämiseen muualle.

44. Sairaalarakennuksen alimpien, 0- ja 00–kerrosten osalta oli marraskuussa 1997 kiinnitetty huomiota siihen, että eräillä riskialueilla työskenteleville tulee tehdä tarvittaessa oirekartoitus homenäytteiden ottamisen jälkeen. Eräältä osastolta vuonna 1998 mahdollisesta homekasvustosta tulleen valituksen johdosta jaos oli suositellut tehtäväksi lisäselvityksiä eräissä osaston wc-tiloissa ja oireilun selvittämistä. Tammikuussa 1999 oli todettu, että kyseisellä osastolla oli tehty työpaikkaselvitys ja että teknisen osaston tulisi tehdä selvitys sanotun osaston ja koko talon kosteusvaurioista.

45. Hovioikeudessa kuullun todistajan mukaan kliinisessä laboratoriossa F-siivessä oli ollut jatkuvia kattovuotoja, ja työnantajan edustajalle oli viestitetty huonosta sisäilmasta jo vuodesta 1994 alkaen. Oikeudenkäyntiasiakirjojen mukaan työsuojelujaos oli vuonna 2000 kiinnittänyt huomiota siihen, että sanotuissa tiloissa oli useita keuhko-oireista kärsiviä. Laboratorion henkilökunta oli syyskuussa 2002 esittänyt epäilyn homealtistuksesta. Kliinisen laboratorion kuntotutkimusraportti toimenpidesuosituksineen oli valmistunut 12.3.2003. Raportin mukaan yläpohjan lämmöneristeet olivat saattaneet päästä kastumaan kattoremontin aikana.

46. Työsuojelujaoksen tiedossa oli maaliskuussa 2000 ollut, että hengityselinsairaudet olivat vuonna 1999 olleet mielenterveys- sekä tuki- ja liikuntaelinsairauksien ohella yksi merkittävimmistä sairauspoissaolojen syistä koko sairaalassa.

Synnytysosaston saneeraus, sairaalan kattoremontti ja työsuojelupäällikön laatimat menettelytapaohjeet

47. Hovioikeuden mukaan synnytysosastolla oli ollut yksi tai muutama kattovuoto toiminnan alusta lähtien joka vuosi. Vuodot olivat liittyneet myös kattoikkunoihin ja ilmanvaihtokoneen kondenssiveteen. Kattovuodoista oli tavanomaisesti ilmoitettu kiinteistöhuoltoon, joka oli vastannut vuodon korjaamisesta. Hovioikeus on pitänyt esitetyn selvityksen perusteella ilmeisenä, että tekninen toimi oli tarvittaessa vaihtanut eristeitä siltä osin kuin kattovuotokohdat oli paikannettu ja kosteusvaurioituneita eristeitä havaittu.

48. Synnytysosastolla on tehty toimintojen uudelleenjärjestelyistä johtuen saneeraus kahdessa vaiheessa vuosina 1997 ja 1999. Saneerauksen yhteydessä oli purettu muun muassa alaslaskettuja kattoja, mutta tällöin ei ollut tehty havaintoja rakenteiden kosteus- tai homevaurioista. Sairaalarakennuksen vesikattoremontti, jossa 12 000 neliömetrin laajuisen vesikaton kumibitumipinta on uusittu ja lisätty sadevesikaivoja ja tarkistusluukkuja, on valmistunut syyskuussa 2000. Myöskään katon korjaustyön yhteydessä ei ollut havaittu kosteusvaurioita.

49. Hovioikeuden mukaan voitiin päätellä, ettei sisäpuolisiin rakenteisiin kattovuotojen seurauksena mahdollisesti kohdistunut kosteusrasitus ollut ollut sillä tavoin jatkuvaa, että korjauksissa läpikäydyt rakenteet olisivat olleet havaittavalla tavalla märät tai että niihin olisi muodostunut silmin nähden havaittavia homekasvustoja.

50. Kattovuotojen syytä tai synnytysosaston yläpohjan kuntoa ei ole tarkemmin tutkittu vesikattoremontin yhteydessä. Kattovuodot ovat hovioikeudessa kuultujen todistajien mukaan jatkuneet vielä vesikattoremontin jälkeen. Hovioikeus on kuitenkin todennut vuotojen määrän olleen aikaisempaa vähäisemmän.

51. Sairaalan työsuojelupäällikön laatima kirjallinen ohje menettelytavasta rakennusten kosteus- ja homevaurioepäilyissä on annettu toukokuussa 2000. Siitä ilmenee muun muassa, että esimiehen tehtävänä oli home-epäilytapauksessa huolehtia, että asia ilmoitetaan työsuojelupäällikölle. Jos kyseessä oli useita työntekijöitä koskeva homeongelma, yhteys tuli ottaa myös työterveyshuoltoon ryhmätasoisten toimenpiteiden tarpeen arvioimiseksi. Mikäli kyseessä oli laaja ja useita työntekijöitä koskeva homeongelma, järjestettiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa tiedotustilaisuus. Ohjeistus on annettu tiedoksi linjaesimiehille, kuten osastonhoitajille.

Työpaikkakäynti ja työpaikkaselvitykset synnytysosastolla 2000-luvun alussa

52. Synnytysosastolle on saneerauksen ja vesikattoremontin jälkeen tehty työterveyslaissa tarkoitetut työpaikkakäynti 29.8.2000 ja työpaikkaselvitykset 4. ja 13.10.2000. Henkilökunnalle on näihin liittyen tehty lokakuussa 2000 terveystarkastukset.

53. Työpaikkakäynnin aiheena on ollut fyysisten tilojen tarkastelu. Työterveyden ja työsuojelun edustajat ovat todenneet tilat hyviksi, talon parhaimmasta päästä oleviksi.

54. Työpaikkaselvityksiin ovat osallistuneet synnytysosaston edustajien lisäksi työsuojeluvaltuutettu ja työterveyslääkäri ja –hoitaja tai työterveyshoitaja. Selvityksistä ensimmäinen on koskenut kätilöitä ja heidän sijaisiaan, jälkimmäinen osastosihteereitä ja lastenhoitajia. Ensimmäisen selvityksen tarkoituksena on ollut tunnistaa synnytysosaston työntekijöiden terveyttä ja työkykyä uhkaavia ja ylläpitäviä tekijöitä.

55. Työpaikkaselvityksissä on tullut ilmi ilmastoinnin puutteellisuus ja kanslian korkea lämpötila ja kosteusprosentti. Työpaikkakäynnillä ja -selvityksissä ei ole niistä laadittujen pöytäkirjojen mukaan tullut esille mitään muuta kosteusvaurioon tai sisäilmaston ongelmiin viittaavaa. Toisaalta hovioikeudessa kuultu osastosihteeri on kertonut ottaneensa työpaikkakäynnillä esille vesivuotojen jatkumisen vesikattoremontin jälkeen.

56. Terveystarkastuksiin on osallistunut 90 prosenttia osaston henkilökunnasta. Terveystarkastusten perusteella työnantajalle ei ollut välittynyt tietoa sellaisesta työntekijöiden oireilusta, joka viittaisi tilojen kosteus- tai homeongelmiin.

57. Työkykykartoituksen tulosten seurantakokouksessa 9.9.2002 olivat olleet esillä työilmapiiriin liittyvät ongelmat, kuten ammattikuntien välinen jännite ja työstressi. Perusongelmaksi on nähty lyhyen ajan sisällä tehdyt monet toiminnalliset muutokset ja remontti. Sairauslomien määrä oli kasvanut. Kokouksesta laaditussa pöytäkirjassa on todettu, ettei ilmastoinnin korjaamista ollut liian kalliina hoidettu. Remontoimattomat osastot olivat tärkeysjärjestyksessä edellä.

58. Työterveyslääkäri on ottanut lokakuussa 2002 yhteyttä työsuojelupäällikköön ja kertonut, että synnytysosaston yhden työntekijän oireet ovat mahdollisesti työperäisiä.

Kuntayhtymän selvitys- ja korjaustoimet vuosina 2002 ja 2003

59. Kun epäily työperäisistä oireista on tullut työsuojelupäällikön tietoon, synnytysosastolla on toukokuussa 2003 tehty oirekartoitus ja sisäilmakysely. Osastolla on suoritettu heinäkuusta 2003 alkaen kosteusteknisiä ja sisäilman laatuun liittyviä tutkimuksia.

60. Yläpohjan lämmöneristeestä, kattoikkunan ympäriltä ja ulkoseinän lämmöneristeestä on 12.9.2003 päivätyn tutkimusselostuksen mukaan löydetty erilaisia kosteusvaurioon viittaavien sukujen mikrobeja ja sädesientä eli niin sanottuja kosteusvaurioindikaattoreita. Niiden todennäköisin syy olivat aikaisemmat kattovuodot. Sisäilma- ja sivelynäytteiden mikrobiarvot ovat alittaneet raja-arvot. Myöskään toisen asiantuntijan vuonna 2005 suorittamissa tutkimuksissa sisäilman laadun ei ole todettu poikkeavan ohjeellisista arvoista.

61. Tutkimuksissa oli havaittu, että synnytysosaston yläpohjan betonilaatassa oli paikoin reikiä. Savutestien perusteella porausrei´istä ja sähköputkien päistä tapahtui ilmavirtausta yläpohjasta sisätilan rakenteisiin päin, jolloin mikrobeilla oli pääsy osaston puolelle. Sama mahdollisuus oli ulkoseinän rakenteiden puutteellisesta tiivistämisestä johtuen lämmöneristeissä olevilla mikrobeilla. Käräjäoikeudessa vastaanotetusta todistelusta ilmenee, että tutkimuskeinoksi sisäilmamittausten rinnalle valittu ilmavuotojen selvittäminen on ollut tuolloin uutta.

62. Tutkimuksissa havaitut rakennustekniset epäkohdat ja rakenteiden vauriot ovat myöhemmin johtaneet muun muassa osaston ylä- ja välipohjan saneerauksiin. Laajemmat korjaustoimet on tehty vasta sen jälkeen, kun kantajat ovat lopettaneet työskentelynsä sairaalassa.

Yhteenveto kuntayhtymän tietämyksestä ja menettelystä vuosina 1999 - 2004

63. Kuntayhtymällä on ollut tuon ajankohdan mukainen tieto kosteusvaurio-ongelmista yleensä samoin kuin sairaalarakennusten erityispiirteistä, joihin liittyy kosteus- ja homevaurioiden vaara. Lisäksi kuntayhtymällä on ollut tieto edellä kuvatuista ongelmista, joita erillisessä rakennuksessa sijaitsevassa kasvupoliklinikassa ja eräillä sairaalarakennuksen osastoilla oli ilmennyt 1990-luvun puolivälistä alkaen.

64. Synnytysosaston saneeraus vuosina 1997 ja 1998 on johtunut toiminnallisista tarpeista eikä kosteusvaurioepäilyistä. Saneerauksen tai vuonna 2000 tehdyn kattoremontin yhteydessä ei ole tehty havaintoja kosteusvaurioista. Osaston tilat on todettu vuonna 2000 kunnoltaan hyviksi. Synnytysosaston tiloissa ei ole myöhemminkään ollut näkyvää hometta, eikä siellä ole havaittu homeelle tyypillistä hajua. Synnytysosaston fyysisiin työolosuhteisiin liittyvää oireilua ei ole tullut esiin työpaikkaselvityksissä tai terveystarkastuksissa syksyllä 2000, kuten ei myöskään työkykykartoituksen seurannassa vuonna 2002. Esillä ovat olleet molempina vuosina osaston työilmapiiriongelmat.

65. Työterveyslääkärin lokakuussa 2002 ilmoittaman yhtä osaston työntekijää koskevan oire-epäilyn johdosta osastolla on toukokuussa 2003 toimeenpantu oirekysely. Rakenneselvitysten perusteella kuntayhtymän tietoon on syyskuussa 2003 tullut, että osaston ulkopuolisista tiloista ja ulkoseinästä oli mikrobialtistuksen mahdollistanut ilmayhteys osastolle.

Voidaanko kuntayhtymän katsoa laiminlyöneen ennakolliset työsuojeluvelvoitteensa

66. Hovioikeuden mukaan kuntayhtymä oli laiminlyönyt ryhtyä viimeistään vuosina 1999 – 2000 aktiivisiin toimenpiteisiin, millä se on tarkoittanut työolosuhteisiin liittyvän terveysvaaran tutkimista, siitä tiedottamista, sen poistamista ja altistuksen lopettamista.

67. Korkein oikeus toteaa, että synnytysosastolla havaitut ja kuntayhtymän tietoon tulleet vesivuodot ovat korostaneet kuntayhtymän velvollisuutta tarkkailla seikkoja, jotka viittaisivat siihen, että rakenteisiin on muodostunut työntekijöiden terveyden kannalta merkittävä kosteusvaurio. Tällaisesta ei kuitenkaan ole ollut aistein havaittavia merkkejä. Kuten kohdassa 37 selostetusta ympäristöministeriön julkaisemasta ympäristöoppaasta ilmenee, kosteusvaurion merkkeinä ovat yleensä näkyvät kosteusvauriot, homeen haju ja rakennuksen käyttäjien oireilu. Nämä seikat ovat myös nykyisen tiedon mukaan keskeisiä, kun arvioidaan kosteuden aiheuttamia terveysriskejä ja korjaamisen tarvetta.

68. Kosteusvaurioista yhtäältä työpaikkakiinteistölle ja toisaalta työntekijöille aiheutuvien haittojen selvittäminen vaatii tyypillisesti asiantuntija-apua. Edelleenkään ei ole sellaisia testausmenetelmiä, joilla voitaisiin selvittää kosteusvaurioihin liittyvien vahingollisten hiukkasten esiintymistä sisäilmassa niin, että terveysriskejä voitaisiin niiden avulla jatkuvasti seurata.

69. Synnytysosaston ilman kosteuspitoisuus ja lämpötila ovat olleet kesäisin ajoittain korkeat. Ilmastoinnin puutteellisuuteen ja korjaustarpeeseen on kiinnitetty huomiota ainakin vuonna 2000. Työsuojeluvaltuutetut ovat käyneet osastonhoitajan työhuoneessa yhden, laadultaan määrittelemättömän hajuhavainnon vuoksi vuonna 2001. Vuonna 2003 todetut kosteus- ja homevauriot eivät kuitenkaan ole liittyneet ilmastointiin tai sen mitoitukseen sinänsä. Osaston tiloista suurin osa oli käyttötarkoituksensa vuoksi alipaineistettu ja ulkoilma oli päässyt virtaamaan rakenteiden läpi sisätiloihin.

70. Silloin, kun ulkoisia merkkejä rakenteellisista kosteusvauriosta ei ole havaittavissa, merkki kosteusvauriosta voi olla työntekijöiden oirehdinta. Osastolla työskennelleet ovat oikeudenkäynnissä kertoneet osaston henkilökunnan oireilleen pitkän aikaa tavalla, joka tyypillisesti liittyy sisäilmaston ongelmiin. Kuvatut hengitystieoireet eivät kuitenkaan ole sellaisinaan ominaisia vain homealtistukselle. Työnantajan tietoon ei ollut edes vuonna 2000 suoritettujen terveystarkastusten perusteella tullut epäilyä työperäisestä oireilusta synnytysosastolla.

71. Apuna työpaikan haitta- ja vaaratekijöiden tunnistamisessa on toiminut työterveyshuolto. Kuntayhtymällä, sairaalan työsuojelujaoksella ja työsuojeluvaltuutetulla on ollut oikeus saada työterveyshuollolta sellainen tieto, jolla on merkitystä työturvallisuusvelvoitteiden kannalta. Kun työterveyshuollon edustajat ovat osallistuneet myös sairaalan työsuojelujaoksen toimintaan, heillä on ollut pitkäaikainen ja kulloinkin ajankohtainen tieto sairaalarakennuksessa ilmenneistä kosteusvaurioista, niihin liittyvistä ongelmista sekä sairaalan poissaolotilastoista. Synnytysosastoon liittyvä yhden työntekijän oire-epäily on tullut työsuojelupäällikön tietoon työterveyslääkärin ilmoituksella kuitenkin vasta lokakuussa 2002.

72. Esitetyn selvityksen mukaan kuntayhtymä ei ole saanut tietoa synnytysosaston työntekijöiden poikkeavasta oireilusta esimiehiltä, henkilöstön edustajilta eikä myöskään työterveyshuollon kautta ennen kuin kantajat ovat sairastuneet. Kantajat eivät olleet itsekään yhdistäneet oireitaan homealtistukseen.

73. Oikeudenkäynnissä on esitetty laajaa selvitystä sairaalan muiden osastojen kosteusongelmista ja -epäilyistä. Erillisrakennuksen ja kellarikerrosten kosteusongelmat eivät kuitenkaan ole voineet johtua samankaltaisista syistä kuin ylimmässä kerroksessa sijainneen synnytysosaston ongelmat. Synnytysosaston tavoin ylimmässä kerroksessa sijainneessa kliinisessä laboratoriossakin epäily homealtistuksesta on syntynyt vasta syksyllä 2002 eli samoihin aikoihin kuin synnytysosastolla. Laboratoriota koskenut kuntotutkimus, jonka mukaan yläpohjan lämmöneristeet ovat voineet kastua, on valmistunut keväällä 2003, jolloin myös synnytysosastoa koskeva selvitys oli aloitettu. Kuntayhtymän selvitys- ja korjaus-toimet muissa sairaalan osissa puhuvat pikemminkin sen puolesta, että kuntayhtymä on pyrkinyt täyttämään työsuojeluvelvoitteensa.

74. Korkein oikeus katsoo kuntayhtymän osoittaneen, että synnytysosastolla vuonna 2003 esiin tulleet rakenteelliset puutteet ja kosteusvauriot eivät ole olleet kuntayhtymän tiedossa eivätkä sen ennakoitavissa ennen kantajien sairastumista. Kun merkkejä tai epäilyä terveyttä vaarantavasta kosteusvauriosta ei ole ollut, kuntayhtymällä ei ole ollut aihetta ryhtyä korjauksiin tai erityisasiantuntemusta vaativiin selvitystoimiin. Homealtistusta koskeneen epäilyn herättyä kuntayhtymä on teettänyt oirekartoituksen ja hankkinut ulkopuolisen asiantuntijan selvityksen kosteusvauriosta ja sen korjaamisesta. Nämä toimet vastaavat myös vuonna 2007 julkaistua Majvik II -suositusta. Kuntayhtymä ei siten ole huolimattomuudesta laiminlyönyt sille työnantajana työturvallisuuslain mukaan kuuluvia tarkkailu- ja ennakointivelvollisuuksiaan.

Voidaanko kuntayhtymän katsoa laiminlyöneen velvollisuutensa tiedottaa vesivuotoihin mahdollisesti liittyvistä riskeistä

75. Hovioikeus on katsonut vielä, että kuntayhtymä oli laiminlyönyt tiedotusvelvollisuutensa, kun se ei ollut saattanut työntekijöiden tietoon käsitystä vesivuotojen mahdollisesta vaikutuksesta työntekijöiden terveyteen. Korkein oikeus toteaa tältä osin, ettei seikkaan ole oikeudenkäynnissä vedottu. Asiakirjoista ei myöskään ilmene, että hovioikeus olisi varannut asianosaisille tilaisuuden lausua seikasta. Hovioikeus on siten menetellyt virheellisesti.

76. Ensisijaisella perusteella ajetut vahingonkorvausvaatimukset on edellä lausutuin perustein hylättävä.

[Perustelujen kohdat 77 – 79 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.]

Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen

80. A, B ja C häviävät asian. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, että heidän velvoittamisensa korvaamaan kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut asiassa olisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 b §:ssä tarkoitetuin tavoin kokonaisuutena arvioiden ilmeisen kohtuutonta ottaen huomioon oikeudenkäyntiin johtaneet seikat, asianosaisten asema ja asian merkitys A:lle, B:lle ja C:lle. Kuntayhtymän oikeudenkäyntikulut jäävät kaikissa oikeusasteissa sen vahingoksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan A:n, B:n ja C:n osalta. A:n, B:n ja C:n kanteet hylätään. Asia jää tältä osin käräjäoikeuden tuomion varaan.

Kuntayhtymän oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki, Marjut Jokela, Pekka Koponen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Heli Sankari.

Kansaneläkelaitos oli myöntänyt avustuksia sairaalaa ylläpitäneelle säätiölle. Avustuspäätöksissä olevan ehdon mukaan varat oli palautettava Kansaneläkelaitokselle, jos avustuksen saanut laitos siirtyy toiselle omistajalle, sen toiminta lopetetaan tai sitä olennaisesti muutetaan. Säätiö asetettiin konkurssiin.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että palautusehto sitoi säätiön konkurssipesää.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Taustatiedot

Päijät-Hämeen käräjäoikeus oli päätöksellään 23.3.2011 vahvistanut jakoluettelon Reumasäätiön konkurssissa. Päätöksessä käräjäoikeus oli määrännyt, että Kansaneläkelaitoksen (Kela) valvomien perusparannus- ja käyttöavustusten takaisinmaksamista koskevien 20 592 222 euron määräisten saatavien, jotka Nordea Pankki Suomi Oyj (pankki) ja Reumasäätiön konkurssipesä (konkurssipesä) olivat riitauttaneet, käsittely jatkui riita-asian käsittelyjärjestyksessä.

Kanne Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa

Kela vaati käräjäoikeudessa, että sen Reumasäätiölle sairausvakuutuslain, Kansaneläkelaitoksen järjestämästä kuntoutuksesta annetun lain ja Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annetun lain perusteella myöntämät ja takaisin maksettavat avustukset yhteensä 20 592 222 euroa korkoineen hyväksytään jakoluetteloon ja saatavalle vahvistetaan maksettavaksi jako-osuus konkurssipesän varoista.

Kela oli myöntänyt Reumasäätiölle palautusehtoisia avustuksia vuosina 1985 - 2006. Perusparannus- ja käyttöavustuspäätöksissä oli ehto, jonka mukaan varat oli palautettava Kelalle, jos avustuksen saanut laitos siirtyy toiselle omistajalle, lopettaa toimintansa tai muuttaa sitä olennaisesti. Reumasäätiö oli lopettanut toimintansa ja takaisinmaksuvelvollisuus oli syntynyt.

Vastaukset

Konkurssipesä ja pankki vaativat, että Kelan kanne hylätään, ja toissijaisesti, että saatavan määrää kohtuullistetaan.

Kelan ja Reumasäätiön välillä ei ollut sovittu velvollisuudesta palauttaa avustukset konkurssin johdosta. Palautusehdot eivät täyttyneet.

Jos palautusehtoa tulkittaisiin siten, että osapuolten välillä oli sovittu konkurssin laukaisevan palautusvelvollisuuden, tällainen ehto oli konkurssissa pätemätön.

Kelalla ei ollut konkurssilain mukaista konkurssisaatavaa. Kun Reumasäätiö ei ollut rikkonut palautusehtoja, ei Kelalla ollut saatavaa, jonka perusteella se olisi voinut hakea Reumasäätiötä konkurssiin. Kelan valvonnan hyväksyminen merkitsisi sellaisen saatavan vahvistamista konkurssisaatavaksi, jolta puuttui konkurssista riippumaton peruste.

Lisäksi pääosa saatavista oli vanhentunut.

Jos kannetta ei hylätty, valvottujen saatavien määrää oli kohtuullistettava varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 36 §:n nojalla. Ehto tuli ensisijaisesti jättää kokonaan huomioon ottamatta ja toissijaisesti sitä tuli sovitella.

Käräjäoikeuden tuomio 10.2.2014

Käräjäoikeus lausui, että Kela oli vuosina 1985 - 2006 tekemillään päätöksillä myöntänyt Reumasäätiölle perusparannus- ja käyttöavustuksia. Päätöksiin oli sisältynyt Reumasäätiön hyväksymä ehto: Jos avustuksen saanut laitos siirtyy toiselle omistajalle, sen toiminta lopetetaan tai sitä olennaisesti muutetaan tai jos kysymyksessä olevia varoja ei käytetä avustuspäätöksen mukaiseen tarkoitukseen, on varat palautettava Kansaneläkelaitokselle. Riidatonta oli, että avustuspäätöksiin sisältynyt palautusehto oli perustunut Kelan ja Reumasäätiön väliseen sopimukseen.

Reumasäätiö oli käyttänyt kaikki Kelalta saamansa avustukset päätösten mukaisiin käyttötarkoituksiin. Pääosa perusparannusavustuksista oli käytetty Reumasäätiön kiinteistön kunnossapitoon ja perusparannukseen. Riidatonta oli myös, että avustusten palautusehto ei ollut millään perusteella täyttynyt ennen säätiön konkurssia ja ettei Kelalla ollut saatavaa säätiöltä ennen sen konkurssia. Reumasäätiön sairaalan toiminta oli päättynyt säätiön konkurssiin asettamiseen.

Käräjäoikeus totesi, että vaikka ehto siitä, että toiminnan lopettamisen johdosta avustusvarat oli palautettava täysimääräisesti riippumatta siitä, miten varat oli käytetty ja kuinka pitkä aika niiden myöntämisestä oli kulunut, olisi pätevä Kelan ja Reumasäätiön välillä, se voi olla tehoton Reumasäätiön velkojia kohtaan.

Ennen Reumasäätiön konkurssia Kelalla ei ollut palautusehdoissa mainittua perustetta määrätä säätiötä palauttamaan avustuksia. Säätiön tultua asetetuksi konkurssiin palautusvaatimus koski muiden konkurssivelkojien oikeuksia. Ehto, joka perusti velkojalle saatavan, jota ei olisi ilman konkurssia, ei sitonut velallisen muita konkurssivelkojia. Konkurssi voisi kuulua palautusehdon soveltamisalaan vain sillä edellytyksellä, että jotain takaisinperittävää olisi syntynyt ennen konkurssin alkamista ja että takaisinperinnän peruste sekä määrä selvitettäisiin riitautusoikeudenkäynnissä.

Kela ei siten ollut näyttänyt, että siltä olisi jäänyt Reumasäätiöltä saamatta mitään saatavaa, johon sillä olisi ollut oikeus säätiön konkurssista riippumatta.

Pelkästään toiminnan lopettamiseen perustuva palautusehto oli tässä tilanteessa velkojia kohtaan tehoton. Kelan valvomaa saatavaa ei voitu hyväksyä konkurssipesän jakoluetteloon. Saatavalle ei tullut jako-osuutta pesän varoista.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Tuomas Nurmi sekä käräjätuomarit Seija Pälsi ja Risto Hiltunen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 29.1.2015

Kela valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

Konkurssipesä ja pankki vaativat, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi palautusehdon sitovuuden osalta, että konkurssioikeuden yleisiin periaatteisiin kuului, ettei konkurssin alkaminen sellaisenaan voi perustaa valvottavaa saatavaa.

Oikeuskirjallisuudessa oli katsottu, että nimenomaisesti konkurssin varalta velkojan suojaksi laadittu sopimusehto ei sitonut konkurssipesää ja oli tehoton muita velkojia kohtaan. Sopimusehto, vaikka sitä ei olisikaan tehty konkurssin varalta, saattoi olla konkurssitilanteessa vaikutuksiltaan sellainen, että sitä ei voitu pitää tehokkaana velkojia kohtaan.

Oli selvää, että palautusehtoa ei ollut tehty vain konkurssin varalta vaan pääasiassa muiden palautusehdossa nimenomaisesti mainittujen tilanteiden varalta.

Siitä riippumatta, voitiinko Kelan ja Reumasäätiön katsoa sopineen palautusehdon koskevan tilannetta, jossa säätiön toiminta lopetetaan konkurssin johdosta, kysymyksessä oli käsillä olevassa tapauksessa oikeusvaikutuksiltaan konkurssin varalta tehtyyn sopimusehtoon rinnastettava, muiden velkojien oikeuksia vähentävä sopimusehto. Sellaisena ehto ei sitonut konkurssipesää ja muita velkojia.

Palautusvelvollisuus saattaisi tulla kysymykseen konkurssitilanteessa, jos ennen konkurssin alkamista avustusvaroja olisi käytetty muuhun kuin avustuspäätösten mukaisiin tarkoituksiin tai olisi tapahtunut jotakin muuta sellaista, minkä johdosta palautusvelvollisuus olisi syntynyt jo ennen konkurssin alkamista. Tässä tapauksessa ei ollut edes väitetty, että ennen konkurssia olisi tapahtunut sellaisia palautusehdossa mainittuja seikkoja tai toimia, joiden vuoksi avustusten palautusvelvollisuus olisi syntynyt.

Kelalla ei siten ollut ennen konkurssin alkamista Reumasäätiöltä saatavaa, johon sillä olisi ollut oikeus konkurssista riippumatta. Kelan ja säätiön sopima palautusehto, joka perustaisi Kelalta saatavan, jota ei olisi ilman konkurssia, ei sitonut muita konkurssivelkojia.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Pertti Nieminen sekä hovioikeuden jäsenet Marja-Leena Honkanen ja Jukka Ketola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kelalle myönnettiin valituslupa.

Kela vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

Konkurssipesä ja pankki vaativat vastauksissaan, että Kelan valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kela on vuosina 1985 - 2006 myöntänyt sairaalaa ylläpitäneelle Reumasäätiölle perusparannus- ja käyttöavustuksia. Avustuksia koskeneissa päätöksissä on ollut seuraava Reumasäätiön hyväksymä ehto avustusten palauttamisesta: Jos avustuksen saanut laitos siirtyy toiselle omistajalle, sen toiminta lopetetaan tai sitä olennaisesti muutetaan tai jos kysymyksessä olevia varoja ei käytetä avustuspäätöksen mukaiseen tarkoitukseen, on varat palautettava Kansaneläkelaitokselle.

2. Reumasäätiö on asetettu konkurssiin 30.3.2010. Kela on valvonut konkurssissa säätiölle myöntämiensä yhteensä 20 592 222 euron määräisten avustusten takaisin maksamista koskevan saatavan. Päijät-Hämeen käräjäoikeus on päätöksellään 23.3.2011 vahvistanut jakoluettelon säätiön konkurssissa. Riitautusten johdosta käräjäoikeus on määrännyt, että Kelan valvomien saatavien käsittely jatkuu riita-asian käsittelyjärjestyksessä.

3. Kanteessaan Kela on vaatinut, että sen valvoma saatava hyväksytään jakoluetteloon ja saatavalle korkoineen vahvistetaan maksettavaksi jako-osuus pesän varoista. Kelan kanne perustuu kohdassa 1 selostetun palautusehdon kohtaan, jonka mukaan varat on palautettava Kelalle, jos avustuksen saaneen laitoksen toiminta lopetetaan.

4. Säätiön konkurssipesä ja konkurssipesän toisena velkojana oleva pankki ovat vaatineet kanteen hylkäämistä katsoen, että Kelalla ei ollut konkurssissa valvottavaa saatavaa. Lisäksi pääosa saatavista oli vanhentunut, ja valvottujen saatavien määrää oli joka tapauksessa kohtuullistettava.

5. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet Kelan kanteen sillä perusteella, että palautusehto oli säätiön konkurssivelkojiin nähden tehoton. Kysymyksessä oli oikeusvaikutuksiltaan konkurssin varalta tehtyyn sopimusehtoon rinnastettava, muiden velkojien oikeuksia vähentävä sopimusehto. Kelalla ei ollut ollut ennen konkurssin alkamista säätiöltä saatavaa, johon sillä olisi ollut oikeus konkurssista riippumatta.

6. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on ensisijaisesti avustuspäätösten palautusehdon tulkinnasta sekä siitä, onko ehto tehokas säätiön konkurssissa. Kelan valituksesta on tutkittava, onko sillä saatava, joka voidaan valvoa konkurssissa, ja jos on, konkurssipesän ja pankin vaatimuksista on tutkittava, onko saatava vanhentunut tai onko asiassa edellytykset saatavan kohtuullistamiselle.

Avustusten palautusehdon tulkinta

7. Asiassa on riidatonta, että avustuspäätöksiin liittynyt palautusehto on sitonut Reumasäätiötä itseään. Avustuspäätösten yhteydessä säätiö on nimenomaisesti sitoutunut täyttämään päätösten mukaiset ehdot. Asianosaiset ovat sen sijaan olleet erimielisiä siitä, koskeeko ehto varojen palauttamisesta laitoksen lopettaessa toimintansa myös sitä tilannetta, että säätiö joutuu konkurssiin.

8. Palautusehto on sisällytetty avustuspäätöksiin saman sisältöisenä yli kahden vuosikymmenen ajan, ja säätiön sairaalan rakennushankkeita on rahoittanut vuoteen 2004 saakka vain Kela. Tähän nähden on epätodennäköistä, että osapuolet olisivat nimenomaisesti sopineet siitä, onko varat palautettava myös säätiön konkurssitilanteessa. Palautusehtoa tällaisessa tilanteessa tulkittaessa onkin annettava merkittävin painoarvo ehdon sanamuodolle sekä sanamuodosta ja avustuspäätöksen kokonaisuudesta ilmenevälle ehdon tarkoitukselle.

9. Ehdon sanamuodosta ilmenee, että palautusvelvollisuus syntyy paitsi silloin, kun varoja ei käytetä päätöksen mukaiseen tarkoitukseen, myös silloin, kun laitos luovutetaan, sen toiminta lopetetaan tai sitä olennaisesti muutetaan. Laitos viittaa tässä säätiön ylläpitämään sairaalaan. Ehdossa ei mainita nimenomaisesti säätiön konkurssia. Ehdossa ei toisaalta muutoinkaan anneta merkitystä sille, mistä syystä laitoksen toiminta lopetetaan. Määräyksen sanamuoto tukee sitä tulkintaa, että myös toiminnan lopettaminen konkurssin johdosta saa aikaan palautusvelvollisuuden.

10. Sanottua tulkintaa tukee myös palautusehdon tarkoitus. Kela on hoitanut sairausvakuutuslakiin, Kansaneläkelaitoksen järjestämästä kuntoutuksesta annettuun lakiin ja Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annettuun lakiin perustuvaa lakisääteistä tehtäväänsä, kun se on myöntänyt määrätarkoitukseen julkisista varoista kyseisiä avustuksia. Palautusvelvollisuus on syntynyt, jos varoja ei ole käytetty tarkoitettuun toimintaan tai kyseinen toiminta on päättynyt. Kelan mukaan toiminnan lopettamiseen liittyvä ehto on ollut tärkeä, koska muutoin avustuksen saaja voisi käyttää järjestelmää väärin ja lopettaa toimintansa pian sen jälkeen, kun avustusvaroja on saatu. Lopettamisen tavalla ei tässä suhteessa ole ollut merkitystä.

11. Kansaneläkelaitoksen kuntoutusetuuksista ja kuntoutusrahaetuuksista annettua lakia (566/2005) on sittemmin muutettu 1.6.2010 voimaan tulleella lailla (366/2010) siten, että harkinnanvaraisen kuntoutuksen varoja ei enää voida käyttää Kelan yhteistoimintasäätiöiden piiriin kuuluvien kuntoutuslaitosten perusparannusmenoihin tai käyttöavustuksiin. Aiemmin Kelan avustuspäätöksissä ollut palautusehto on samalla otettu sanotun lain (366/2010) siirtymäsäännökseen. Säännöksellä ei ole tarkoitettu puuttua ennen lain voimaantuloa tehtyjen luovutusten tai toiminnan muutosten arviointiin. Laista tai sen esitöistä (HE 22/2010 vp) ei ilmene seikkoja, joiden perusteella puheena olevaa tulkintakysymystä lopettamistavan merkityksestä olisi arvioitava toisin.

12. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus päätyy katsomaan, että Kelan ja Reumasäätiön välisessä suhteessa palautusvelvollisuus on syntynyt myös silloin, kun toiminta on lopetettu konkurssin johdosta. Seuraavaksi on arvioitava, onko tällaiseen ehtoon perustuva saatava tehokas myös säätiön konkurssivelkojiin nähden.

Saatavan valvontakelpoisuudesta konkurssissa

13. Konkurssilain 1 luvun 5 §:n mukaan konkurssisaatavalla tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista. Konkurssisaatavia ovat myös panttisaatavat sekä saatavat, joiden peruste tai määrä on ehdollinen tai riitainen taikka muusta syystä epäselvä. Kestovelkasuhteessa konkurssisaatavana pidetään sitä osaa saatavasta, joka kohdistuu konkurssin alkamista edeltäneeseen aikaan.

14. Valvontakelpoinen konkurssisaatava on näin ollen esimerkiksi saatava, jota koskeva velallisen sitoumus on syntynyt ennen konkurssin alkamista, mutta joka on lykkäävästi ehdollinen, eikä ehto ole täyttynyt vielä ennen konkurssin alkamista.

15. Yleensä sopimussuhteissa sopijapuoli ei joudu oikeudellisesti aiempaa huonompaan asemaan vain sen vuoksi, että toinen sopijapuoli joutuu konkurssiin, jollei velkojien suojaa koskevasta lainsäädännöstä tai oikeusperiaatteista muuta johdu. Konkurssioikeus on pakottavaa oikeutta eikä velallinen voi tehokkaasti sopia siitä, että konkurssivelkojien asema olisi huonompi kuin mikä se lain mukaan on. Velallinen ei myöskään voi tehokkaasti sopia siitä, että konkurssipesä olisi velallista itseään huonommassa asemassa. Tällaiset konkurssin varalta tehdyt sopimusehdot ovat konkurssissa tehottomia. Arvioitaessa tällaisten sopimusehtojen sitovuutta ratkaisevaa ei ole osapuolten tarkoitus, vaan se, millaisia tosiasiallisia vaikutuksia ehdolla on.

16. Esimerkiksi sopimusrikkomuksen seuraamuksia koskevia, velkojien kannalta epäedullisia ehtoja ei voida pitää konkurssipesää sitovina, jos ehdot koskevat ainoastaan konkurssitilanteita. Jos sen sijaan ehdoilla on hyväksyttävä merkitys myös sopijapuolten välillä, niitä on yleensä pidettävä tehokkaina. Velallinen ei myöskään voi sopimuksin perustaa velkojalle saatavaa, joka olisi ehtojensa mukaan suoritettava vain konkurssissa tai tosiasiallisesti lähinnä vain siinä.

17. Ratkaisussa KKO 1995:35 arvioidun työsopimuksen ehdon mukaan työnantajan oli, jos työsuhde päättyi työnantajan konkurssin johdosta, maksettava työntekijälle 24 kuukauden lisäpalkka. Ehdon katsottiin olevan tehoton suhteessa työnantajan konkurssivelkojiin eikä siihen perustuvaa saamista voitu vahvistaa maksettavaksi työnantajan konkurssipesän varoista. Ratkaisun perusteluissa todettiin, että työsopimuksen ehto oli tehty konkurssin varalta ja se koski siten kolmannen eli konkurssivelkojien oikeutta. Yhtiön konkurssivelkojat olisivat joutuneet sen johdosta huonompaan asemaan kuin missä he lain mukaan muutoin olisivat. Sen vuoksi mainittu sopimusmääräys oli tehoton suhteessa yhtiön konkurssivelkojiin.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

18. Reumasäätiön sitoumukset avustusvarojen palauttamisesta avustuspäätöksissä todetuissa tilanteissa on annettu ennen konkurssin alkamista. Sitoumuksiin perustuva Kelan saatava on kuitenkin ollut ehdollinen, koska palautusehto ei ollut täyttynyt ennen konkurssin alkamista. Kelan saatava on näin ollen konkurssilain 1 luvun 5 §:n mukaan voitu valvoa

säätiön konkurssissa. Lisäksi on kuitenkin arvioitava sitä, onko kysymyksessä ollut tosiasiassa konkurssin varalta tehty ehto, jota ei voida pitää konkurssipesään nähden tehokkaana.

19. Palautusehto ei ole lain vastainen. On myös ilmeistä, että ehtoa ei ole tehty säätiön maksukyvyttömyyden varalta konkurssin vaikutusten kiertämiseksi. Ehdolla on ollut sopijapuolten välillä järkevä ja hyväksyttävä tarkoitus.

20. Ehdon yleistä hyväksyttävyyttä osoittaa sekin, että ehto on sittemmin otettu lakiin. Avustusten takaisinperinnästä konkurssitilanteessa on lisäksi säädetty nimenomaisesti muualla lainsäädännössä (valtionavustuslain 22 § ja raha-automaattiavustuksista annetun lain 28 §).

21. Ehto ei myöskään tosiasiassa tule sovellettavaksi lähinnä vain konkurssissa. Palautusehto voi täyttyä eri tilanteissa, ja myös laitoksen toiminta voidaan lopettaa muusta syystä kuin konkurssin vuoksi. Konkurssiin asettaminen ei ylipäätään sellaisenaan toteuta ehtoa. Sopimusehdon arviointia ei muuta toiseksi se, että jälkikäteen voidaan todeta laitoksen toiminnan lopettamisen tapahtuneen juuri konkurssin vuoksi.

22. Palautusehdon konkurssioikeudelliseen sitovuuteen ei vaikuta esimerkiksi se, kuinka pitkä aika avustusten myöntämisestä on kulunut tai miten varat on käytetty. Tällaisilla seikoilla saattaa sen sijaan olla merkitystä, kun arvioidaan kysymyksiä saatavien vanhentumisesta tai kohtuullistamisesta.

23. Johtopäätöksenä Korkein oikeus toteaa, että kysymys ei ole konkurssin varalta tehdystä tai vaikutuksiltaan sellaiseen rinnastuvasta ehdosta. Palautusehto on siten tehokas säätiön konkurssivelkojiin nähden. Kelalla on palautusehtoon perustuva saatava, jonka se voi valvoa säätiön konkurssissa. Kelan valvoma saatava on näin ollen hyväksyttävä säätiön jakoluetteloon ja saatavalle on vahvistettava maksettavaksi jako-osuus pesän varoista, jollei vastaajien toissijaisista väitteistä joltain osin muuta johdu.

24. Koska käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet Kelan kanteen palautusehdon tehottomuuden perusteella, ne eivät ole lausuneet konkurssipesän ja pankin saatavien vanhentumista ja kohtuullistamista koskevista vaatimuksista. Sanottujen kysymysten tutkiminen tapahtuu oikeusastejärjestys huomioon ottaen asianmukaisimmin käräjäoikeudessa. Asia on näin ollen tältä osin palautettava käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan.

Asia palautetaan saatavien vanhentumista ja kohtuullistamista koskevien kysymysten osalta Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia edelleen käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Jukka Sippo ja Tatu Leppänen. Esittelijä Petteri Mikkola.