Toiselle paikkakunnalle vakinaisen työn vuoksi muuttaneelle perheelle oli toistaiseksi voimassa olevalla vuokrasopimuksella vuokrattu asuinhuoneistoksi rivitalohuoneisto. Vuokranantaja oli irtisanonut vuokrasopimuksen kahden ja puolen kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta, koska hän aikoi jatkaa asunnon myyntiä. Irtisanomisilmoituksen mukaan irtisanomisaika oli neljä ja puoli kuukautta. Kysymys siitä, oliko irtisanominen ollut hyvän tavan vastainen siten, että vuokralaisella oli oikeus saada korvausta. (Ään.)

AHVL 57 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 17.6.2015 nro 15/8364 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 15.1.2016 nro 17 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Heidi Myllys ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Tuomo Kurki ja Lolita Tuomainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

A ja B vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja C velvoitetaan suorittamaan heille korvauksena muuttokustannuksista 230,63 euroa ja uuden huoneiston hankkimisesta 96,75 euroa sekä hyvityksenä huoneiston vaihtamisen aiheuttamasta haitasta kolmen kuukauden vuokraa vastaavat 3 300 euroa, kaikki määrät laillisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien.

C vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään perusteettomana.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. C on keväällä 2011 pannut Vaasassa sijainneen rivitalohuoneistonsa myyntiin, koska hän oli muuttanut toiselle paikkakunnalle. Asunto ei ollut mennyt kaupaksi, minkä johdosta hän oli antanut kiinteistönvälittäjälle toimeksiannon vuokrata asunto.

2. A ja B olivat havainneet asunnon vuokrailmoituksen kiinteistönvälittäjän internet-ilmoituksesta. Esittelysivun mukaan kysymyksessä oli toistaiseksi vuokrattava asunto. A oli käynyt katsomassa asuntoa välittäjän kanssa. Keskusteluissa oli tuolloin tullut esille se, että asunto oli aikaisemmin ollut myynnissä.

3. A ja B ovat tämän jälkeen tehneet vuokra-asuntohakemuksen kiinteistövälittäjälle. Hakemuksessa on ilmoitettu, että kysymyksessä oli lapsen kanssa vakinaisen työn vuoksi muuttamassa oleva perhe. Hakemukseen on merkitty toivomuksena olevan toistaiseksi voimassa oleva vuokrasuhde. Lisäksi siinä on esitetty toivomus mahdollisuudesta maalata asunnon yläkerran seiniä.

4. A ja B ovat 25.10.2011 päivätyllä asuinhuoneiston vuokrasopimuksella vuokranneet C:ltä mainitun asunnon. Vuokrasopimuksen mukaan se on ollut voimassa 1.12.2011 alkaen toistaiseksi. Irtisanomisaika on sopimuksen mukaan määräytynyt asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain mukaan. Vuokrasopimuksen on vuokralaisten puolesta allekirjoittanut A ja vuokranantajan puolesta asunnon välittäjä.

5. C on 14.2.2012 irtisanonut vuokrasopimuksen päättymään 30.6.2012. Irtisanomisen syyksi oli ilmoitettu asunnon myynti. Samana päivänä päivätyssä viestissä C on ilmoittanut A:lle ja B:lle päätyneensä asunnon irtisanomiseen, jotta asunto voidaan myydä tyhjänä. C:n toiveena on ollut päästä mahdollisimman pian irti kahden asunnon loukusta.

Asian käsittelystä alemmissa tuomioistuimissa

6. A ja B ovat käräjäoikeudessa 11.12.2014 vireille tulleessa kanteessa katsoneet, että vuokrasuhteen irtisanominen on ollut asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:ssä tarkoitetulla tavalla hyvän tavan vastainen, minkä johdosta vuokranantajan tuli korvata muuttokustannuksista ja uuden huoneiston hankkimisesta aiheutuneet kulut ja hyvityksenä huoneiston vaihtamisesta aiheutunut haitta. C:n olisi tullut vuokrasopimusta tehtäessä ilmoittaa siitä, että asunto tullaan laittamaan pikaisesti myyntiin ja että vuokrasopimus voitaisiin irtisanoa asunnon myynnin vuoksi pian vuokrasuhteen alettua. A:n ja B:n antamien tietojen perusteella C:lle on ollut selvää, että he ovat hakeneet perheelleen pitkäaikaista vuokrasopimusta.

7. C on todennut, että A:lla ja B:llä on ollut tieto siitä, että vuokranantajan ensisijainen tarkoitus on ollut myydä asunto ja että vuokra-aika on sidoksissa siihen, koska asunto saadaan kaupaksi. C:n mukaan irtisanominen ei ole ollut hyvän tavan vastainen.

8. Käräjäoikeus on hylännyt A:n ja B:n kanteen. Käräjäoikeus on pitänyt uskottavana, että huoneistoa esiteltäessä välittäjä oli ilmoittanut A:lle asunnon myyntitarkoituksesta. Käräjäoikeuden mukaan välittäjän kertomuksesta kuitenkin ilmeni, ettei hän ollut ilmoittanut A:lle ajankohtaa asunnon myynnin aloittamiselle. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n ja B:n on täytynyt heille annettujen tietojen valossa ymmärtää, että C tavoittelee myyntiä mahdollisimman pian ja että he todennäköisesti joutuvat muuttamaan myynnin vuoksi. Käräjäoikeus on todennut, että vuokrasopimus on ollut voimassa toistaiseksi, jolloin se on ollut irtisanottavissa päättymään irtisanomisajan kuluttua. Tässä tapauksessa irtisanomisaika on ollut laissa säädettyä pidempi. Irtisanomista ei siten myöskään vuokralaisten olosuhteet huomioon ottaen ole pidettävä kohtuuttomana, vaikka esittelytilaisuudessa ei ollut erikseen kerrottu, että asunnon myynti aloitetaan keväällä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko toistaiseksi voimassa olleen asuinhuoneiston vuokrasopimuksen irtisanominen kahden ja puolen kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta asunnon myynnin jatkamiseksi siten, että vuokrasopimus päättyy seitsemän kuukauden kuluttua vuokrasuhteen alkamisesta ollut hyvän tavan vastaista sillä tavoin, että vuokralaisilla on oikeus saada sen perusteella vahingonkorvausta.

Asuinhuoneiston vuokrauksesta annettu laki ja sen tulkinta

10. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 4 §:n mukaan vuokrasuhde voidaan sopia olemaan voimassa toistaiseksi tai määräajan. Määräaikainen vuokrasopimus päättyy yleensä määräajan päättyessä. Toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen säännönmukainen päättymistapa on vuokrasopimuksen irtisanominen joko vuokralaisen tai vuokranantajan toimesta. Vuokrasopimus päättyy tällöin lain 51 §:n perusteella irtisanomisajan kuluttua, jollei toisin sovita taikka tästä tai muusta laista muuta johdu.

11. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetussa laissa irtisanomisajan pituudesta on säädetty erikseen vuokranantajan ja vuokralaisen osalta. Lain 52 §:n mukaan irtisanomisaika on vuokranantajan irtisanoessa vuokrasopimuksen kuusi kuukautta, jos huoneiston vuokrasuhde on välittömästi ennen irtisanomista kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuoden, ja muussa tapauksessa kolme kuukautta. Vuokranantajan taholta tapahtuvaa irtisanomisaikaa ei voida sopia laissa säädettyä lyhyemmäksi.

12. Lain lähtökohtana on, että vuokrasopimus päättyy irtisanomisen johdosta irtisanomisajan kuluttua. Vuokrasopimuksen osapuolten tulee siten varautua siihen, että toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus voi päättyä irtisanomisajan kuluttua.

13. Poikkeuksena edellä kuvatusta lähtökohdasta on vuokralaisen välitöntä irtisanomissuojaa koskeva lain 56 §. Kyseisessä pykälässä säädettyjen irtisanomisen syyhyn ja kohtuuttomuuteen liittyvien edellytysten täyttyessä tuomioistuimen on vuokralaisen vaatimuksesta julistettava vuokranantajan suorittama irtisanominen tehottomaksi. Tämän lisäksi vuokralaista suojataan hyvän tavan vastaisen irtisanomisen osalta nyt kysymyksessä olevalla lain 57 §:n vahingonkorvaussäännöksellä. Sen mukaan vuokrasuhteen päättyessä vuokranantajan suorittaman sellaisen irtisanomisen perusteella, jota ei voida pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena, vuokralaisella on oikeus saada vuokranantajalta korvaus muuttokustannuksista ja uuden huoneiston hankkimisesta aiheutuneista kuluista. Lisäksi vuokralaisella on muun ohella oikeus saada enintään kolmen kuukauden vuokraa vastaava määrä hyvityksenä huoneiston vaihtamisen aiheuttamasta haitasta.

14. Korkein oikeus toteaa, että irtisanomisen hyvän tavan vastaisuus arvioidaan kussakin yksittäisessä tapauksessa ilmenevät seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen. Korvausvastuun edellytyksenä on kuitenkin, että vuokranantaja on menetellyt vuokrasuhteessa noudatettavan hyvän tavan vastaisesti. Hyvän tavan vastaisuus voi olla kyseessä esimerkiksi silloin, kun irtisanominen toteutetaan kokonaan vieraassa tarkoituksessa, esimerkiksi kohtuuttoman vuokrankorotuksen toteuttamiseksi, tai vuokranantaja on salannut jonkin hänen tiedossaan olleen vuokrasuhteen päättymiseen liittyvän olennaisen seikan.

Asian arviointi tässä tapauksessa

15. C on irtisanonut A:n ja B:n kanssa solmimansa vuokrasopimuksen päättymään neljän ja puolen kuukauden kuluttua. C:n noudattama irtisanomisaika on ollut laissa säädettyä sopimuksen mukaan noudatettavaa irtisanomisaikaa pidempi. C on ilmoittanut irtisanomisen syyksi asunnon myynnin.

16. A:n ja B:n oikeus lain 57 §:n mukaiseen korvaukseen edellyttäisi, että irtisanomisperustetta ei voitaisi pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Korkein oikeus toteaa, että vuokrasuhteen irtisanomista esimerkiksi asunnon myynnin toteuttamiseksi tai asunnon ottamiseksi omaan käyttöön on yleensä pidettävä vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Tällaisessa tilanteessa hyvän tavan vastaisuus edellyttäisi jotain erityistä vuokrasuhteeseen tai vuokrasuhteen irtisanomiseen liittyvää perustetta.

17. A ja B ovat vedonneet erityisesti siihen, että C:llä oli jo vuokrasopimusta solmittaessa ollut tarkoitus myydä asunto keväällä ja että C:n olisi tullut ilmoittaa myyntiajankohdasta heille vuokrasopimusta solmittaessa.

18. Korkein oikeus toteaa, että asunnon myynnin onnistumiseen liittyvät monet seikat. Asunnon omistaja joutuu monesti arvioimaan eri näkökohtia päättäessään siitä, miten ja milloin myynti on parhaiten toteuttavissa. C:n irtisanomisen yhteydessä A:lle ja B:lle lähettämästä viestistä ilmenee, että asunnon myynnin aloittamisen ajankohta ei vielä vuokrasopimusta solmittaessa ollut tarkasti tiedossa ja että päätös siitä, että vuokrasopimus irtisanotaan myyntiä varten, on syntynyt vasta sen jälkeen, kun vuokrasopimus on tehty. C:llä on ollut tarve myydä asunto pikaisesti, koska asunto on ollut hänelle tarpeeton ja hän on joutunut rahoittamaan sitä pankkilainalla.

19. Vaikka A ja B ovat tienneet C:n ensisijaisen tarkoituksen myydä asunto, on irtisanominen tullut heidän näkökulmastaan nopeasti ja siitä on aiheutunut heille odottamatonta vaivaa. Kun laissa säädettynä lähtökohtana on, että toistaiseksi voimassa oleva vuokrasopimus voidaan irtisanoa päättymään irtisanomisajan kuluttua ja kun C:n ei voida katsoa toimineen vilpillisesti tai muuten hyvän tavan vastaisesti, Korkein oikeus katsoo, että A:lla ja B:llä ei ole oikeutta asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:n mukaiseen vahingonkorvaukseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Jorma Rudanko, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä (eri mieltä). Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeussihteeri Ehtamo-Kettunen: Esittelijän mietintö oli kohtien 1 - 14 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Kohdan 14 jälkeen Korkein oikeus lausunee pääasiaa koskevassa ratkaisussaan seuraavaa:

A ja B olivat vuokranneet C:ltä yli 100 neliömetriä sisältävän 4 - 5 huoneen rivitaloasunnon vakituiseksi asunnokseen, jonne he lapsensa kanssa olivat joulukuun 2011 alussa asettuneet asumaan. Vuokranantajan toimenpiteet asunnon myymiseksi oli lopetettu samana syksynä ja huoneisto oli toimeksiannolla saatettu vuokramarkkinoille. Epäselväksi asiassa on jäänyt, miten välittäjä mahdollisesti on selostanut vuokranantajan aikeet myöhemmin käynnistää uudelleen myyntitoimet. Riidatonta kuitenkin on, että vuokranantajan ilmoitus jo vuokrasuhteen alkamista seuranneen kuukauden aikana eli tammikuussa 2012 samana keväänä aloitettavasta myynnistä ja ilmoitusta seurannut vuokrasuhteen irtisanominen helmikuussa 2012 tulivat vuokralaisille yllätyksinä. Vuokralaiset olivat vuokrahakemuksessaan hakeneet perheelleen pidempiaikaista vuokra-asuntoa.

Asuinhuoneiston myyntiä vapaana ilman voimassa olevaa vuokrasuhdetta on sinänsä pidettävä hyväksyttävänä perusteena vuokrasopimuksen irtisanomiselle etenkin silloin, kun vuokranantaja joutuu myymään huoneiston oman asunnontarpeensa vuoksi ja tarvitsee myynnistä kertyvät varat rahoittaakseen uuden asunnon hankinnan. Kysymys käsiteltävässä asiassa on kuitenkin siitä, onko tämän oikeuden käyttäminen vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaista myös silloin, kun asunto on vastikään vuokrattu käytettäväksi perheen pitempiaikaisena kotina eikä vuokrasuhteen päättämiselle ole osoitettavissa sellaista syytä, joka ei olisi ollut vuokranantajan tiedossa jo vuokrasopimusta solmittaessa. Tällaisia syitä voisivat olla vuokranantajan muuttunut taloudellinen tilanne tai ostajan löytyminen huoneistolle. Tällaisiin syihin ei tässä tapauksessa ole vedottu.

Vuokranantajan tulee lain mukaan maksaa korvausta jo silloin, kun hänen suorittamaansa irtisanomista ei voida pitää vuokrasuhteissa noudatettavan hyvän tavan mukaisena. Esillä olevissa olosuhteissa olisi hyvän tavan mukaista ollut ennen toistaiseksi voimassa olevan vuokrasopimuksen solmimista selvästi ilmoittaa vuokrasuhteen kestoa koskevista epävarmuustekijöistä ja, jos tämä olisi laiminlyöty, varata vuokralaisille mahdollisuus asua huoneistossa myynnin ajan tai antaa heille kohtuullinen, pitkähkö aika löytää uusi koti ja muuttaa asunnosta. Tässä tapauksessa näin ei ole menetelty eikä muusta hyvityksestä ole sovittu. Ennalta arvaamattomat perättäiset muutot lyhyessä ajassa aiheuttavat etenkin perheellisille vuokralaisille monenlaista hankaluutta. Hyvän tavan ja myös sopimussuhteissa noudatettavan lojaliteettiperiaatteen mukaista on pyrkiä mahdollisuuksien mukaan välttämään tällaisten hankaluuksien tuottamista. Lain mukaan maksettaviksi tulevat rajoitetut korvaukset kohdistuvat nimenomaan tällaisten seurausten lievittämiseen. Irtisanominen oli toimitettu noudattaen irtisanomisaikaa, joka on ollut laissa säädettyä ja sovittua irtisanomisaikaa kuukauden pitempi. Pidennetty irtisanomisaika ei ole tässä tapauksessa ollut kuitenkaan riittävä keino lieventää irtisanomisen vaikutuksia ja edellytykset korvauksen tuomitsemiselle ovat käsillä. Koska vuokralaisella on oikeus saada hyvitystä myös huoneiston vaihtamisesta aiheuttamasta haitasta, Korkein oikeus harkinnee oikeaksi määrätä maksettavaksi A:lle ja B:lle asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 57 §:n mukaisina korvauksina ja hyvityksenä yhden ja puolen kuukauden vuokraa vastaavan määrän.

Edellä mainituin perustein Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden tuomion. C velvoitettaneen suorittamaan A:lle ja B:lle hyvityksenä muuton aiheuttamasta haitasta 1 650 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien.

Oikeusneuvos Hirvelä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hirvelä.

OYL 1 luku 7 §

OYL 9 luku 4 §

OYL 21 luku 2 §

OYL 21 luku 3 §

Johdanto

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 11.9.2013 nro 13/12109, Turun hovioikeuden tuomio 14.1.2015 nro 24 ja Korkeimmassa oikeudessa esitetyt vaatimukset perusteineen kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Juuso Lehtinen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Elina Paasivirta ja Rita Melartin. Esittelijä Martta Plathin-Arvidsson

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Ky:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Ky vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös julistetaan mitättömäksi.

B Oy Ab vaati vastauksessaan, että valitus hylätään. Päätöksen väitetty mitättömyys oli joka tapauksessa korjaantunut, koska moitekannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. B Oy Ab (jäljempänä myös yhtiö) on Länsi-Uudenmaan alueella toimiva pääosin toimialueensa kuntien omistama jätehuoltoyhtiö, joka yhtiöjärjestyksensä mukaisesti huolehtii erilaisista omistajakuntiensa jätehuoltoon liittyvistä palvelutehtävistä. Yhtiön omistuksesta 99,62 prosenttia on ollut kaupungeilla ja kunnilla sekä 0,38 prosenttia yksityisillä yrityksillä. Yksi näistä B Oy Ab:n yksityisistä omistajista on ollut A Ky (jäljempänä Ky), joka on omistanut osakeyhtiön osakkeista 0,05 prosenttia.

2. Tehtäviensä hoitoon ja jätelainsäädännön kehitykseen liittyen B Oy Ab on suunnitellut ja selvittänyt yhdistymistä Itä-Uudenmaan alueella toimivan ja toimialueensa kuntien täysin omistaman D Oy:n kanssa. Tähän liittyen yhtiöiden toimesta on laadittu 2.5.2012 päivätty fuusioselvitys, jossa yhdistyminen on todettu kannattavaksi. Yhdistymisen lähtökohtana fuusioselvityksen mukaan oli, että B Oy Ab:n yksityinen omistus hankitaan pois ennen fuusiota. Perusteeksi tälle on esitetty hankintalain sekä ehdotetun hankintadirektiivin asettamat vaatimukset, jotka eivät mahdollistaneet yksityistä osakeomistusta niin sanotussa in house -yhtiössä (hankintalain 10 §:n tarkoittama kaupungin ja kunnan omistama sidosyksikkö).

3. Yksityisen omistuksen poistaminen B Oy Ab:stä tuli fuusioselvityksen mukaan tapahtua ensisijaisesti vapaaehtoisin kaupoin omia osakkeita hankkimalla. Mikäli vapaaehtoiset kaupat eivät toteutuisi, jouduttaisiin selvityksen mukaan turvautumaan osakeyhtiölain mukaiseen lunastukseen, mikä oli mahdollista, jos yli 90 prosenttia B Oy Ab:n osakkeista oli välivaiheessa samalla omistajalla.

4. Koska yksityisen omistuksen poistaminen omia osakkeita hankkimalla ei onnistunut, se päätettiin fuusiosuunnitelman mukaisesti toteuttaa osakeyhtiölain mukaisella lunastuksella. Tämä toteutettiin siten, että B Oy Ab:n ylimääräinen yhtiökokous 14.6.2012 valtuutti yhtiön hallituksen päättämään suunnatusta osakeannista. Tämän jälkeen B Oy Ab:n hallitus 12.10.2012 päätti suunnatusta osakeannista ja antoi D Oy:n tytäryhtiölle C Oy Ab:lle merkittäväksi kymmenen B Oy Ab:n uutta osaketta. Osakkeiden merkinnän jälkeen C Oy Ab ja B Oy Ab:n julkisoikeudelliset omistajat tekivät osakevaihdon niin, että C Oy Ab sai omistukseensa yli 99 prosenttia B Oy Ab:n osakkeista ja julkisoikeudelliset omistajat vastaavasti C Oy Ab:n osakkeita. B Oy Ab:n ylimääräinen yhtiökokous hyväksyi 18.10.2012 B Oy Ab:n ja D Oy:n yhdistymisen.

5. Ky on käräjäoikeudessa nostamillaan kanteilla moittinut asiassa tehtyjä B Oy Ab:n päätöksiä. Ylimääräisen yhtiökokouksen osakeantivaltuuspäätöstä Ky on moittinut 13.9.2012 ja ylimääräisen yhtiökokouksen yhdistymispäätöstä 18.1.2013 nostamallaan kanteella. Tässä asiassa kyseessä olevan moitekanteen, joka koskee yhtiön hallituksen suunnatusta osakeannista tekemää päätöstä, Ky on nostanut 3.5.2013.

Asian käsittely käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa sekä kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Ky vaati kanteessaan, että B Oy Ab:n hallituksen päätös suunnatusta osakeannista julistetaan mitättömäksi. Ky:n mukaan yhtiön hallituksen päättämälle suunnatulle osakeannille ei ollut painavaa taloudellista syytä ja päätös loukkasi osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta. Järjestelyn tarkoituksena oli yksityisen osakeomistuksen poistaminen B Oy Ab:stä. Päätös ei siten ollut kaikkien osakkeenomistajien vaan yksinomaan kuntaomistajien edun mukainen.

7. B Oy Ab vastusti kannetta. Sen mukaan suunnatulle osakeannille oli painava taloudellinen syy liittyen yhtiön ja D Oy:n jo olemassa olevaan yhteistyöhön Vantaalle rakennetun jätevoimalan käytössä sekä yhtiöiden suunnitteleman yhdistymisen vuoksi. Jo toteutetun yhteistyön syventäminen ja siihen liittyvä tietojenvaihto edellyttivät D Oy:n omistusoikeutta B Oy Ab:ssa. Yhdistymisestä seuraisi toiminnan laajuus- ja tehokkuushyötyjä sekä liiketoiminnan riskienhallinta- ja investointihyötyjä. D Oy oli lisäksi asettanut yhdistymisen ehdoksi sen, että yhdistymisen seurauksena muodostuvalla yhtiöllä tuli olla niin sanottu sidosyksikkö- eli in house-asema. Painavien taloudellisten syiden olemassaoloa arvioitaessa tuli ottaa vielä huomioon se, että B Oy Ab oli saanut antamistaan uusista osakkeista käyvän hinnan.

8. Joka tapauksessa B Oy Ab on katsonut, että Ky:n väittämä osakeyhtiön hallituksen päätöksen mitättömyys oli ehtinyt korjaantua, koska kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa. Ky:n oli täytynyt saada tieto hallituksen päätöksestä viimeistään ylimääräisessä yhtiökokouksessa 18.10.2012.

9. Käräjäoikeus on ensinnäkin katsonut, että Ky oli nostanut kanteen kohtuullisessa ajassa ja kanne oli tutkittava. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, että Ky olisi saanut hallituksen päätöksestä tiedon ennen kuin vasta huhti-toukokuussa 2013.

10. B Oy Ab:n hallituksen päätöstä koskeneen moitekanteen käräjäoikeus on hylännyt. Käräjäoikeus on todennut, että toteutetun kaltainen suunnattu osakeanti on järjestelyn tosiasiallinen tarkoitus eli kuntaomistajien intressissä olevan lunastustilanteen aikaansaaminen ollut lähtökohtaisesti yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena kielletty. Käräjäoikeus on kuitenkin todennut, ettei hallituksen päätös itsessään saanut aikaan lunastustilannetta eikä yhtiö ollut osallisena varsinaisessa lunastuksessa. Lisäksi B Oy Ab:llä oli yhtiön toiminnan kehittämiseen liittynyt yhtiön edun mukainen peruste yhdistymiseen D Oy:hyn ja painava taloudellinen syy suunnatulle osakeannille. Osakeanti oli toteutettu käyvästä arvosta ja yhtiön omistussuhteet sekä enemmistöperiaate puolsivat suunnatun osakeannin hyväksymistä. Käräjäoikeus on päätynyt kokonaisarvioinnissa siihen, ettei päätös yhtiön tilanne, toimiala ja yhdistymisprosessi huomioon ottaen tuottanut kuntaomistajille epäoikeutettua etua, kun osakeanti ei ollut alentanut vähemmistöosakkeenomistajien osakeomistuksen arvoa. Lopputuloksena käräjäoikeus on katsonut, että päätös suunnatusta osakeannista on ollut myös yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta sallittu.

11. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

12. Korkeimmassa oikeudessa on Ky:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä edellytetty yhtiön kannalta painava taloudellinen syy ja erityisesti siitä, onko päätös suunnatusta osakeannista ollut selvästi osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen ja siten osakeyhtiölain 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla mitätön. B Oy Ab:n vastauksen johdosta asiassa on kuitenkin ensin kysymys siitä, onko Ky nostanut hallituksen päätöstä koskevan moitekanteen kohtuullisessa ajassa.

Moitekanteen määräaika

13. Osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan mitättömään yhtiökokouksen päätökseen ei sovelleta, mitä luvun 1 §:n 2 momentissa säädetään moitekanteen nostamisesta määräajassa. Luvun 3 §:n mukaan mitättömään yhtiökokouksen päätökseen rinnastuvaan hallituksen päätökseen sovelletaan, mitä yhtiökokouksen vastaavasta päätöksestä säädetään.

14. Osakeyhtiölain esitöiden mukaan kysymyksen ollessa päätöksen mitättömyydestä, siihen voidaan lähtökohtaisesti vedota määräajoista riippumatta. Mitättömyys voi kuitenkin korjaantua, jos siihen ei vedota kohtuullisen ajan kuluessa. Liiketoiminnan nopeatempoisuuden huomioon ottaen kohtuullinen aika ei välttämättä ole kovin pitkä. Arvioitaessa, onko kanne nostettu kohtuullisessa ajassa, on huomiota kiinnitettävä muun muassa siihen, milloin osakkeenomistaja on saanut tietää päätöksestä ja mitkä ovat olleet hänen mahdollisuutensa saada siitä tieto. Toisaalta asian arvioinnissa vaikuttaa myös se, minkä laatuinen ja kuinka vakava päätöksen lainvastaisuus on (HE 109/2005 vp s. 193).

15. B Oy Ab:n mukaan väitetty hallituksen päätöksen mitättömyys oli korjaantunut, koska moitekanne oli nostettu liian myöhään. Ky:n on pitänyt saada tieto suunnatusta osakeannista viimeistään ylimääräisessä yhtiökokouksessa 18.10.2012 tai kun anti oli rekisteröity kaupparekisteriin 17.10.2012. Käräjäoikeus on katsoessaan, että kanne oli nostettu ajoissa ja moitekanne voitiin tutkia, todennut ettei hallituksen päätöstä ollut annettu erikseen tiedoksi Ky:lle ja selvittämättä oli lisäksi jäänyt, että osakeantipäätöstä olisi 18.10.2012 järjestetyssä yhtiökokouksessa ainakaan yksityiskohtaisesti käsitelty. Näin ollen käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, ettei Ky ollut saanut tietoa hallituksen osakeantipäätöksestä ennen kuin vasta huhti-toukokuussa 2013.

16. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden ratkaisun ja toteaa lisäksi, että moitekanteen nostamisajan kohtuullisuutta arvioitaessa on otettava huomioon myös se, että Ky oli jo ennen hallituksen päätöstä nostanut moitekanteen ylimääräisen yhtiökokouksen osakeantivaltuutusta koskevasta päätöksestä määräajassa 13.9.2012 ja ettei tuota kannetta ollut hallituksen päätöstä 12.10.2012 tehtäessä eikä vielä nyt kyseessä olevaa kannetta nostettaessa ratkaistu. Yhtiön hallitus oli ollut tietoinen siitä, että Ky oli pitänyt suunnattua osakeantia yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena. Hallituksen päätöstä koskevan moitekanteen nostaminen vasta 3.5.2013 ei ole siten loukannut B Oy Ab:n luottamusta siihen, että oikeustila suunnatun osakeannin osalta olisi jo muuttunut pysyväksi. Tämän vuoksi ja ottaen lisäksi huomioon moitekanteen kohteena olevan päätöksen merkityksen pienosakkaille, Korkein oikeus katsoo, että hallituksen päätöstä koskeva moitekanne on nostettu kohtuullisessa ajassa.

Osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaate ja suunnattu osakeanti

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

17. Osakeyhtiölain (624/2006) 1 luvun 7 §:ssä säädetään yhdenvertaisuudesta. Sen mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Yhtiökokous, hallitus, toimitusjohtaja tai hallintoneuvosto ei saa tehdä päätöstä tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen, joka on omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella. Osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n mukaan yhtiön johdon on huolellisesti toimien edistettävä yhtiön etua.

18. Osakeyhtiölain 9 luvun 2 §:n mukaan yhtiökokouksen päätöksellä voidaan hallitus valtuuttaa päättämään osakeannista kokonaan tai joiltakin osin (osakeantivaltuutus). Luvun 3 §:n 1 momentin mukaan osakeannissa osakkeenomistajilla on etuoikeus annettaviin osakkeisiin samassa suhteessa kuin heillä ennestään on yhtiön osakkeita. Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan osakeannissa voidaan poiketa 3 §:ssä säädetystä etuoikeudesta (suunnattu osakeanti), jos siihen on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Yhtiökokouksen suunnattua osakeantia koskeva päätös on tehtävä lain 5 luvun 27 §:ssä tarkoitetulla määräenemmistöllä.

19. Osakeyhtiölain 18 luvun 1 §:ssä on säädetty vähemmistöosakkeiden lunastamisesta. Säännöksen mukaan se, jolla on enemmän kuin yhdeksän kymmenesosaa yhtiön kaikista osakkeista ja äänistä (lunastaja), on oikeutettu käyvästä hinnasta lunastamaan muiden osakkeenomistajien osakkeet. Osakkeenomistajalla, jonka osakkeet voidaan lunastaa (vähemmistöosakkeenomistaja), on vastaavasti oikeus vaatia osakkeidensa lunastamista.

20. Osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu yhtiökokouksen päätös on mitätön, jos päätös on selvästi 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen eikä 5 luvun 29 §:n 3 momentissa tarkoitettua osakkeenomistajan suostumusta ole saatu. Luvun 3 §:n mukaan, jos hallituksen yhtiökokoukselle kuuluvassa asiassa valtuutuksen nojalla tekemä päätös on sellainen kuin 2 §:n 1 momentin 2 - 4 kohdassa säädetään, siihen sovelletaan, mitä yhtiökokouksen vastaavasta päätöksestä säädetään.

21. Osakeyhtiölakia koskevan hallituksen esityksen mukaan osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on yksi osakeyhtiöoikeuden keskeisistä periaatteista ja sen päällimmäisenä tarkoituksena on suojata vähemmistöosakkeenomistajia. Periaatteen noudattaminen ei estä enemmistövallan käyttämistä, mutta estää enemmistöosakkeenomistajien suosimisen vähemmistön kustannuksella. Osakkeenomistajalla on siten oikeus lähtökohtaisesti luottaa siihen, että hänen osakkeensa tuottavat samat oikeudet kuin muutkin osakkeet. Myös lain muotomääräysten mukaan tehty, kaikkiin osakkeenomistajiin muodollisesti samalla tavalla kohdistuva päätös tai toimi saattaa tosiasiallisten vaikutustensa takia olla yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Toimiminen yhtiön edun mukaisesti merkitsee yh¬tiön johdolle asetettua lojaliteettivelvollisuutta yhtiötä ja viimekädessä kaikkia osakkeenomistajia kohtaan. Toimiminen pelkästään tietyn omistajan tai omistajaryhmän välittömien etujen mukaisesti ei ole sallittua (HE 109/2005 vp s. 39 - 41).

22. Osakeyhtiölain esitöiden mukaan suunnattua osakeantia voi olla tarpeen käyttää esimerkiksi yrityskaupan rahoituksessa osakevaihtotilanteissa, joissa yhtiö hankkii toisen yhtiön osakekannan tarjoamalla sen osakkeenomistajille vastikkeena omia osakkeitaan (HE 109/2005 vp s. 102). Voimassa olevaa osakeyhtiölakia edeltäneen osakeyhtiölain esitöissä esimerkkinä tilanteesta, jossa painava taloudellinen syy ja merkintäetuoikeudesta poikkeaminen saattaa olla sallittua, on mainittu yhteistyön aloittaminen toisen yrityksen kanssa tai sellaisen yhteistyön edistäminen (HE 11/1992 vp s. 12 - 15).

23. Nykyisen osakeyhtiölain esitöiden mukaan suunnattua osakeantia koskeva vaatimus yhtiön kannalta painavasta taloudellisesta syystä korostaa yhdenvertaisuusperiaatetta silloin, kun kysymys on osakkeenomistajan etuoikeudesta poikkeamisesta. Tapauskohtaisesti on arvioitava, onko suunnattu osakeanti kokonaisuutena arvioiden osakkeenomistajien yhteisen edun mukainen. Painavana taloudellisena syynä ei voida kuitenkaan koskaan pitää osakekaupoista johtuvien omistussuhteiden muutosten estämistä tai tietyn osakkeenomistajan enemmistöaseman turvaamista. Yhtiölle osakkeista tulevalla vastikkeella on keskeinen merkitys yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta, koska suunnatun annin alihintaisuus yleensä tuottaa osakkeiden saajille etua niiden osakkeenomistajien kustannuksella, joiden etuoikeudesta poiketaan (HE 109/2005 vp s. 102 - 103).

24. Hallituksen esityksen mukaan yhtiökokouksen päätöksen mitättömyyttä koskevan säännöksen rationa on, että muullakin kuin yhtiön asioita aktiivisesti seuraavalla osakkeenomistajalla on oikeus luottaa siihen, ettei yhtiökokouksessa tehdä karkeasti hänen etujensa vastaisia, muita hänen kustannuksellaan hyödyttäviä päätöksiä. Sanalla "selvästi" ei kohdassa viitata esimerkiksi saadun hyödyn tai aiheutetun vahingon määrään vaan siihen, että oikeudenloukkaus on tullut havaita päätöstä tehtäessä. Säännös ei sovellu tilanteisiin, joissa kysymys yhdenvertaisuuden loukkauksesta on oikeudellisesti tulkinnanvarainen tai se ei muuten ole ollut täysin selvästi arvioitavissa päätöstä tehtäessä (HE 109/2005 vp s. 192 - 193).

Korkeimman oikeuden arviointi

25. Asiassa on arvioitava, onko B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Mainitun pykälän mukaan suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa on kiinnitettävä erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Osakkeista saatavan vastikkeen merkitystä korostaa sekin, että suunnattu osakeanti voisi pykälän mukaan olla maksuton vain, jos siihen on yhtiön kannalta ja sen kaikkien osakkeenomistajien etu huomioon ottaen erityisen painava taloudellinen syy.

26. B Oy Ab:n yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön toimialana on jätehuolto oheistoimintoineen. Yhtiö tuottaa toimialueensa kunnissa kunnalle jätelain nojalla kuuluvat jätehuollon palvelutehtävät mukaan luettuna jäteneuvonta. Yhtiö on voinut lisäksi tuottaa muitakin jätehuoltopalveluja. Yhtiötä voidaan näin ollen luonnehtia lähinnä kunnalliseksi jätehuoltoyhtiöksi.

27. Toimialansa ja tarkoituksensa mukaiseen toimintaan ja muun ohella jätelainsäädännön kehitykseen liittyen B Oy Ab on suunnitellut ja selvittänyt yhdistymistä Itä-Uudenmaan alueella toimivan, vastaavia palveluja tuottavan ja toimialueensa kuntien täysin omistaman D Oy:n kanssa. B Oy Ab:lla ja D Oy:llä on jo ollut yhteistyötä Vantaalle rakennetun jätevoimalan käyttöön liittyen. B Oy Ab:n esittämän selvityksen mukaan yhdistymisestä seuraisi toiminnan laajuus- ja tehokkuushyötyjä sekä liiketoiminnan riskienhallinta- ja investointihyötyjä. Yhdistymisessä on ollut lähtökohtana hankintalaissa tarkoitetun sidosyksikköaseman turvaaminen. Lisäksi jo toteutetun yhteistyön syventäminen ja siihen liittyvä tietojenvaihto ovat edellyttäneet D Oy:n omistusoikeutta B Oy Ab:ssä.

28. Kuten kohdassa 22 selostetuissa aikaisemman osakeyhtiölain esitöissä on todettu, yhteistyön aloittaminen toisen yrityksen kanssa tai sellaisen yhteistyön edistäminen voi olla tilanne, jossa on painava taloudellinen syy osakkeenomistajien merkintäetuoikeudesta poikkeamiseen. Korkein oikeus katsoo, että B Oy Ab:n ja D Oy:n jo olemassa ollut jätehuoltopalveluihin liittynyt yhteistyö ja sen syventäminen sekä yhtiöiden suunniteltu yhdistyminen ovat muodostaneet suunnatulle osakeannille yhtiön toiminnan tarkoitusta edistävän aidon liiketaloudellisen perusteen, joka on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy.

29. Lisäksi suunnattu osakeanti on toteutettu osakkeiden käyvästä arvosta. Yhtiö on näin ollen saanut hyödykseen täyden vastikkeen osakkeista, ja vastaavasti yhtiön muiden osakkeenomistajien osakeomistusten taloudellinen arvo ei ole laskenut. Myös tämä seikka puhuu suunnatun annin hyväksyttävyyden puolesta.

30. Korkein oikeus toteaa, että suunnattu osakeanti jo sinänsä merkitsee poikkeusta osakeyhtiölain 9 luvun 3 §:ssä säädetystä osakkeenomistajien etuoikeudesta osakeannissa annettaviin osakkeisiin. Mainitun luvun 4 §:ssä suunnatun osakeannin edellytykseksi on säädetty ainoastaan, että sille on yhtiön kannalta painava taloudellinen syy, ja lisäksi lainkohdassa on edellytetty, että suunnatun annin hyväksyttävyyttä arvioitaessa kiinnitetään erityistä huomiota osakkeen merkintähinnan ja käyvän hinnan suhteeseen. Osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:ssä säädetty osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on kuitenkin osakeyhtiölain keskeisenä periaatteena otettava myös huomioon suunnatun osakeannin hyväksyttävyyttä arvioitaessa. Selvää esimerkiksi on, että painavana taloudellisena syynä ei voida pitää osakekaupoista johtuvien omistussuhteiden muutosten estämistä tai tietyn osakkeenomistajan enemmistöaseman turvaamista, kuten kohdassa 23 selostetuissa osakeyhtiölain esitöissäkin on todettu. Kuitenkin jos suunnatulle osakeannille on yhtiön kokonaisedun kannalta todellinen painava taloudellinen syy, lähtökohtana voidaan yleensä pitää, että anti ei loukkaa myöskään yhdenvertaisuusperiaatetta. Yhtiön edun mukainen toimi on nimittäin lähtökohtaisesti kaikkien osakkeenomistajien yhteisen edun mukainen.

31. Osakeyhtiössä tapahtuvassa päätöksenteossa lähtökohtana on osakeyhtiölain 1 luvun 6 §:ssä säädetty enemmistöperiaate. Myös yhtiön liiketoiminnallisen strategian edellyttämästä suunnatusta osakeannista päättää osakkeenomistajien määräenemmistö. Vastaavasti osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n mukaan yhtiön johdon tehtävänä on huolellisesti toimien edistää koko yhtiön etua. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoituksena on suojata osakkeenomistajien etuja yhtiön osakkaina ja erityisesti sitä, etteivät toiset heistä saa yhtiön osakkaina epäoikeutettua etua toisten osakkeenomistajien kustannuksella. Etu ei yleensä ole epäoikeutettua, jos osakkeenomistajalle koituu etua pelkästään yhtiön intressissä suoritetuista toimenpiteistä. Kuten kohdassa 21 selostetuissa osakeyhtiölain esitöissä on todettu, yhdenvertaisuusperiaatteen noudattaminen ei estä enemmistövallan käyttämistä, mutta estää enemmistöosakkeenomistajien suosimisen vähemmistön kustannuksella. Yhdenvertaisuus ei siten ole ehdoton periaate, joka aina olisi yhtiön ja kaikkien osakkaiden yhteistä etua painavampi. Yhdenvertaisuusperiaatteen tarkoituksena ei erityisesti ole, että yksittäinen osakkeenomistaja voisi pelkästään omassa yhtiön ulkopuolisessa intressissään estää yhtiön kokonaisedun kannalta perustellun toimenpiteen tekemisen.

32. Kysymystä siitä, onko suunnattu osakeanti loukannut osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, on tulkinnanvaraisissa tilanteissa arvioitava viime kädessä eri suuntiin osoittavia seikkoja kokonaisuutena punnitsemalla. Osakkeenomistajille aiheutuvia etuja ja haittoja on arvioitava osakeyhtiöoikeudellisesti siltä kannalta, mitä lähinnä taloudellisia seurauksia päätöksellä on heille yhtiön osakkeenomistajina.

33. Tässä asiassa Ky on katsonut yhdenvertaisuusperiaatetta loukatun, koska hallituksen päätös suunnatusta osakeannista on sen mukaan tuottanut yhtiön enemmistöosakkeenomistajina oleville kaupungeille ja kunnille epäoikeutettua etua vähemmistöosakkeenomistajina olevien yksityisten tahojen, mukaan luettuna se itse, kustannuksella.

34. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että suunnatusta osakeannista on päätetty osakeyhtiölain mukaisesti ja annille on ollut edellä todetuin tavoin yhtiön kannalta painava taloudellinen syy. Osakkeista on maksettu käyvän arvon mukainen vastike, joten osakkeenomistajien taloudellinen asema ei ole heikentynyt.

35. Suunnatun osakeannin niin sanottu laimenemisvaikutus on ollut vähäinen. Osakeannissa on annettu kymmenen uutta osaketta, jotka ovat edustaneet osakeannin jälkeen 0,05 prosenttia yhtiön kaikista 18 380 osakkeesta ja äänestä.

36. Myös Ky:n ja muiden yksityisten osakkeenomistajien omistusosuus yhtiöstä on ollut vähäinen. Ky on omistanut yhtiön osakkeista 0,05 prosenttia ja kaikki yksityiset yritykset yhteensä 0,38 prosenttia. Kuntaomistajien omistusosuus on vastaavasti ollut yhteensä 99,62 prosenttia. Osakeanti ei siten ole vaikuttanut vähemmistöosakkeenomistajien mahdollisuuksiin käyttää hallinnoimisoikeuksia yhtiössä eikä muuttanut osakkeenomistajien keskinäisiä päätösvaltasuhteita.

37. Sen puolesta, että suunnattu osakeanti olisi loukannut osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta, puhuu se, että anti on ollut osa kokonaisjärjestelyä, jossa tarkoituksena on ollut vähemmistöosakkeenomistajien lunastaminen yhtiöstä. Tämän tyyppisten omistusjärjestelyjen toteuttaminen lähtökohtaisesti merkitsee osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden loukkaamista. Osakkeiden lunastamisen seurauksena vähemmistöosakkeenomistajat menettävät kokonaan omistuksensa yhtiössä, vaikkakin saavat osakkeista niiden käyvän arvon mukaisen korvauksen.

38. Tässä tapauksessa osakkeenomistajien omistussuhteiden muutokset eivät kuitenkaan ole olleet järjestelyn perimmäinen tarkoitus. Tarkoituksena on edellä kohdassa 27 todetuin tavoin ollut yhtiön painavan taloudellisen edun vaatima yhteistyön syventäminen toisen yhtiön kanssa ja yhtiöiden sulautuminen. Tämä on puolestaan välivaiheessa edellyttänyt yksityisen omistuksen poistamista yhtiöstä.

39. Suunnatulla osakeannilla ei ole saatu aikaan osakeyhtiölain 18 luvun 1 §:ssä tarkoitettua lunastustilannetta. Vähemmistöosakkeenomistajilla on jo ennen osakeantia ollut vähemmän kuin yksi kymmenesosa yhtiön osakkeista, eikä osakeanti tai kokonaisjärjestely ole tässä suhteessa heikentänyt heidän asemaansa lunastusuhan kannalta. Osakkeensaaja on sinänsä osakeannin ja sen jälkeen osakkeenomistajien kesken toteutetun osakevaihdon myötä päässyt lunastukseen oikeutetun asemaan. Järjestely olisi voitu toteuttaa myös käyttämättä suunnattua osakeantia osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden kannalta ongelmattomalla tavalla, kuten esimerkiksi kuntaosakkeenomistajien keskinäisen osakevaihdon avulla. Tämä vaihtoehto ei kuitenkaan tässä tapauksessa olisi miltään osin parantanut vähemmistöosakkeenomistajien asemaa.

40. Yhtiön yhtiöjärjestyksessä olevan lunastuslausekkeen mukaan osakkeen siirtyessä sellaiselle siirronsaajalle, joka ei ole yhtiön osakas, yhtiön perustajaosakkailla on tietyin edellytyksin lunastusoikeus. Korkein oikeus toteaa, että lunastuslauseke ei olisi tullut sovellettavaksi siinäkään tapauksessa, että järjestely olisi toteutettu esimerkiksi kuntaosakkeenomistajien keskinäisen osakevaihdon avulla tai muutoin niin sanottujen vanhojen osakkeenomistajien välisissä omistusjärjestelyissä.

41. Kun mainittuja eri suuntiin osoittavia seikkoja arvioidaan kokonaisuutena, Korkein oikeus päätyy siihen, että hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös ei ole ollut omiaan tuottamaan kuntaosakkeenomistajille epäoikeutettua etua vähemmistöosakkeenomistajien kustannuksella. Päätös ei siten ole yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

42. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että B Oy Ab:n hallituksen päätökselle suunnatusta osakeannista on ollut osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön kannalta painava taloudellinen syy eikä päätös ole ollut selvästi osakeyhtiölain 1 luvun 7 §:n yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen eikä siten osakeyhtiölain 21 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla mitätön. A Ky:n moitekanne on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Ari Kantor, Mika Huovila, Päivi Hirvelä (eri mieltä) ja Tatu Leppänen. Esittelijä Ilkka Lahtinen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Lahtinen: Esittelijän mietintö oli kohtien 1 – 28 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Sen jälkeen mietintö kuului seuraavasti.

Osakeyhtiölain 9 luvun 4 §:ssä suunnatulle osakeannille asetettu edellytys yhtiön kannalta painavasta taloudellisesta syystä ei kuitenkaan tyhjene vain arviointiin annin merkityksestä yhtiön liiketoiminnalle. Arvioitaessa sitä, onko suunnatulle annille ollut lailliset edellytykset, on lisäksi tapauskohtaisesti tutkittava, onko suunnattu osakeanti kokonaisuutena arvioiden osakkeenomistajien yhteisen edun ja yhdenvertaisuusperiaatteen mukainen.

Kuten osakeyhtiölain esitöissä on todettu, osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on yksi yhtiöoikeuden keskeisistä periaatteista ja sen päällimmäisenä tarkoituksena on suojata osakeyhtiön vähemmistöosakkeenomistajia. Yhdenvertaisuutta koskevalla osakeyhtiölain säännöksellä kielletään epäoikeutetun taloudellisen edun antaminen enemmistöosakkaalle vähemmistöosakkaan kustannuksella. Myös muotomääräyksen mukaan tehty, kaikkiin osakkeenomistajiin muodollisesti samalla tavalla kohdistuva päätös saattaa tosiasiallisten vaikutustensa takia olla yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Yhdenvertaisuusperiaate suojaa vähemmistöosakkeenomistajia siten myös yhtiön hallituksen yhtiökokouksen valtuutuksen nojalla päättämässä suunnatussa osakeannissa. Lisäksi yhtiön hallituksen lojaliteettivelvollisuus yhtiötä ja viime kädessä kaikkia sen osakkeenomistajia kohtaan estää hallitusta toimimasta pelkästään tietyn omistajaryhmän etujen mukaisesti.

Asiassa on selvitetty, että B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeneen päätöksen nimenomaisena tarkoituksena oli osakeyhtiölain mukaisen lunastustilanteen synnyttäminen ja B Oy Ab:n yksityisen omistuksen poistaminen ennen suunniteltua B Oy Ab:n ja D Oy:n yhdistymistä. Tavoitteena oli, että ainoastaan julkisyhteisöt olisivat jatkossa yhtiön osakkeenomistajia. Tämä oli yhtiöiden fuusiosuunnitelman mukaan tarpeen, koska yhtiön omien osakkeiden hankkiminen vapaaehtoisin kaupoin ei onnistunut ja koska D Oy oli neuvotteluissa asettanut yksityisen omistuksen poistamisen sulautumisen ehdoksi. Suunnattua antia käytettiin siten B Oy Ab:ssa riidattomasti keinona puuttua osakkeenomistuksen jakautumiseen yhtiössä.

Yksikään osakkeenomistaja B Oy Ab:ssä ei omistanut lähellekään osakeyhtiölain mukaan osakevähemmistön lunastamiseen oikeuttavaa osuutta yhtiön osakkeista. Lunastamismahdollisuus ja -velvollisuus on osakeyhtiölain 18 luvussa asetettu yhtenäiselle taholle, lähinnä edesauttamaan konserninsisäisiä järjestelyitä, eikä oikeuksia ole annettu esimerkiksi yksissä tuumin toimiville osakkeenomistajille, kuten arvopaperimarkkinalain 11 luvussa. Julkisyhteisöt tarvitsivat siten koko osakekannan omistuksen saavuttamiseksi yhden yhteisen osakkeenomistajatahon saadakseen lain edellyttämän määräosuuden.

Yksityisten osakkeenomistajien osakkeiden lunastamiseen pyrkivät julkisyhteisöt olisivat ilman B Oy Ab:n myötävaikutusta ja ilman muiden osakkaiden suostumusta voineet siirtää osakkeenomistuksensa yhteiselle taholle eikä mikään ilmeisesti olisi estänyt ottamasta tähän mukaan toista sulautumiseen kaavailtua tahoa. Syy käyttää vaihtoehtona järjestelyssä suunnattua antia oli siten muun muassa välttää yhtiön yhtiöjärjestyksessä olevan lunastuslausekkeen tulemista sovellettavaksi, joka olisi saattanut hankaloittaa päämäärän saavuttamista. On syytä todeta, että lunastuslauseke oli osa B Oy Ab:n yhtiöjärjestystä, eikä siis yhtiön omistusjärjestelyä ulkoa kohdannut hankaluus. Näin ollen koko suunnattu anti näyttäytyy yhden osakkeenomistajaryhmän intressien toteuttamisen välineenä.

Itse anti oli lisäksi vaatimaton käsittäen vain puoli promillea yhtiön kaikista osakkeista ja äänistä. Uuden pääoman saaminen, noin 10 000 euroa, ei ollut annin tarkoitus, eikä ole uskottavaa, että näin vaatimattomalla annilla myöskään olisi tarkoitettu luoda sellaisia edellytyksiä sulautumista edeltävälle yhteistoiminnalle, jota voisi katsoa yhtiön kannalta painavaksi syyksi suunnatulle annille. Mitään välitöntä taloudellista painavaa syytä annille ei siten ollut, vaikka sen välillisesti osana laajempaa suunnitelmaa voitiin katsoa edistävän yhtiön toimintaa jatkossa.

Yhtiön toissijaiset taloudelliset tavoitteet jäävät kuitenkin annin pätevyyden arvioinnissa taka-alalle, kun suunnatun annin ensisijainen tavoite oli olla keino enemmistöä edustavan osakasryhmän kannalta mahdollisimman sujuvasti eliminoida yhtiön kehittämisessä hankalaksi koettujen osakkeenomistajien omistus yhtiössä.

Annin ollessa suunnattu enemmistöosakkaille myötämieliselle taholle, vähemmistöosakkailla ei ollut mahdollisuutta tulla osallisiksi välillisestikään annissa annetuista osakkeista, jotka siten käytännössä järjestelyn toisessa vaiheessa tulisivat enemmistöosakkaiden haltuun. Suunnattu anti on käyttökelpoinen keino yritysjärjestelyissä, joissa yhtiö itse on osapuolena. Suunnatun annin käyttämiseen yhtiön sisäisten valtasuhteiden järjestelemiseen ja etenkin silloin, kun niistä ei eri omistajatahojen välillä saavuteta yhteisymmärrystä, on sitä vastoin syytä suhtautua kielteisesti. Kun annista on ollut hyötyä vain niille osakkeenomistajille, jotka ovat omistaneet sen yhtiön, jolle anti suunnataan, yhtiön hallitus on tehnyt päätöksen, joka on ollut omiaan tuottamaan tietyille osakkeenomistajille epäoikeutettua etua toisten osakkeenomistajien kustannuksella. Yhtiön hallituksen päätös suunnata anti taholle, johon osakkeenomistajiksi tiedetään kelpuutettavaksi vain osa sen osakkeenomistajista eli julkisyhteisöt ja jonka tarkoituksena on toteuttaa muiden osakkeenomistajien eli yksityisten osakkaiden osakkeenomistuksen poistaminen, on siten selvästi yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen. Yhtiön hallituksen päätös on myös loukannut vähemmistöosakkaiden luottamusta siihen, että yhtiön johto kunnioittaa päätöksenteossaan osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta ja myös vähemmistön oikeuksien pysyvyyttä.

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsonee johtopäätöksenään, että B Oy Ab:n hallituksen päätös suunnatusta osakeannista on ollut osakeyhtiölain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvästi yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen ja siten saman luvun 3 §:n perusteella mitätön. A Ky:n moitekanne on sen vuoksi hyväksyttävä.

Hovioikeuden tuomio kumottaneen ja B Oy Ab:n hallituksen suunnattua osakeantia koskeva päätös julistettaneen mitättömäksi.

Oikeusneuvos Hirvelä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hirvelä.

Syyttäjä katsoi, että suomalaisen X Oy:n toimintaan oli samastettava yhtiön kanssa samaan intressipiiriin kuuluvan kahden tanskalaisyhtiön toiminta lentokoneiden myynnissä, koska myynneissä oli tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja lentokoneiden myynti oli tapahtunut tosiasiassa Suomessa. Myyntien aikana Tanskassa oli noudatettu poikkeusmenettelyä, jossa yksityishenkilöille myydyt tietyn painoluokan alittavat lentokoneet olivat arvonlisäverosta vapaita.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tanskalaiset yhtiöt eivät olleet samastettavissa X Oy:öön arvioitaessa törkeän veropetoksen ja törkeän kirjanpitorikoksen tunnusmerkistöjen täyttymistä ja syytteet hylättiin.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vaatimukset ja vastaukset

Syyttäjä vaati X Oy:n hallituksen puheenjohtaja A:lle, hallituksen jäsen B:lle ja toimitusjohtaja C:lle rangaistusta ajalla 1.1.2005 – 30.4.2009 tehdystä törkeästä kirjanpitorikoksesta (syytekohta 1) ja ajalla 1.1.2005 – 28.2.2009 tehdystä törkeästä veropetoksesta tai A:lle ja C:lle toissijaisesti avunannosta törkeään veropetokseen (syytekohta 2). Syyttäjä vaati lisäksi, että A, B ja C määrätään liiketoimintakieltoon.

Törkeää kirjanpitorikosta koskevan syytteen mukaan X Oy:n kirjanpitoon oli laiminlyöty kirjata yhtiön liiketoiminnan myyntitulot tilikausittain vuosina 2005 – 2008 ja yhtiön liikevaihtoon oli kirjattu vain liiketoiminnan voitto konsulttituloina, ja yhtiön Suomessa harjoittaman liiketoiminnan myyntitulot oli kirjattu samaan intressipiiriin kuuluvien tanskalaisten osakeyhtiöiden kirjanpitoon.

Törkeää veropetosta koskevan syytteen mukaan X Oy:n toiminnasta myös tosiasiassa vastanneet A, B ja C yhdessä olivat antaneet kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa ja vuosi-ilmoituksissa veroviranomaisille väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta ja salanneet X Oy:n liiketoiminnan jättämällä ilmoittamatta kirjanpidon ja arvonlisäveroilmoitusten ulkopuolista myyntiä verovuosilta 2005 – 2008 yhteensä 462 100 euroa.

Verohallinto yhtyi syyttäjän syytekohdassa 2 esittämään rangaistusvaatimukseen ja vaati, että A, B ja C velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan vältettyinä arvonlisäveroina 461 360,29 euroa korkoineen.

Vastaajat kiistivät syytteen ja korvausvaatimuksen perusteeltaan ensisijaisesti sillä perusteella, että syytekohdissa kuvatuissa myynneissä ei ollut osaksikaan kysymys X Oy:n liiketoiminnasta, vaan lentokoneiden myyjänä toimineiden tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta. X Oy:n liiketoiminta oli kirjattu yhtiön kirjanpitoon asianmukaisesti eikä veroviranomaiselle ollut annettu vääriä tietoja. Lisäksi vastaajat katsoivat, etteivät he ainakaan olleet toimineet tahallisesti.

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 31.1.2014 nro 14/103767

Käräjäoikeus arvioi ensinnä kysymystä siitä, oliko syytteessä kuvatuissa myynneissä kysymys X Oy:n liiketoiminnasta, ja totesi muun muassa seuraavaa.

X Oy:n ja sen tanskalaisten läheisyhtiöiden erillisyyden puolesta puhui se, että tanskalaisilla yhtiöillä oli ollut erillinen hallinto, asianmukaisesti hoidettu kirjanpito, tilintarkastaja, oma kirjanpito, oma pankkitili ja oma arvonlisäverotunnus. Tanskalaisilla yhtiöillä oli ollut edustussopimukset lentokonevalmistajien kanssa ja yhtiöt olivat maksaneet ainakin vähäisessä määrin palkkaa B:lle. Toisaalta X Oy oli esiintynyt ulospäin lentokoneiden maahantuojana, yhtiöllä oli ollut lentokonevalmistajien kanssa yksinmyyntisopimukset Suomessa, B oli toiminut X Oy:n nimissä suhteessa asiakkaisiin ja vasta verovapaussäännöstön vuoksi mukaan kaupantekoon olivat tulleet tanskalaiset yhtiöt, jotka eivät olleet profiloituneet myyjinä tai maahantuojina Suomessa. Asiakkaan maksaman kauppahinnan ja lentokoneen valmistajalle maksetun kauppahinnan välinen erotus oli laskutettu lähes kokonaisuudessaan X Oy:n toimesta konsulttipalkkiona. Tanskalainen yhtiö oli poistettu Tanskan arvonlisäverorekisteristä, koska sillä ei ollut ollut toimintaa Tanskassa. Koneet oli luovutettu asiakkaille Suomessa X Oy:n toimesta, rekisteröintiasiakirjoissa luovuttajana ja lisätietojen antajana oli X Oy ja yhtiö oli myös järjestänyt koneiden kuljetuksen.

Käräjäoikeus katsoi, että tanskalaisten yhtiöiden käyttämisen ainoana tarkoituksena oli ollut arvonlisäveroedun saaminen eli kyse oli liiketoiminnan keinotekoisesta hajauttamisesta ja siitä, että toiminta saatiin näyttämään ulospäin arvonlisäverovapaaksi.

Käräjäoikeus totesi, että arvonlisäverolain veronmaksuvelvollisuutta koskevat lainkohdat olivat selvät ja verotoimistojen asiaa koskevat ohjaukset yksiselitteiset. Käräjäoikeus katsoi, että vastaajat olivat varmuudella tienneet arvonlisäverovapaan myynnin edellytykset.

Käräjäoikeus katsoi A:n, B:n ja C:n syyllistyneen syytteen teonkuvausten mukaisiin törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään veropetokseen ja tuomitsi A:n 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen, B:n 1 vuodeksi 10 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen ja C:n 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdolliseen vankeuteen.

A, B ja C velvoitettiin yhteisvastuullisesti suorittamaan Verohallinnolle 230 000 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jorma Väyrynen ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 30.1.2015 nro 15/104343

A, B ja C ja Verohallinto valittivat ja syyttäjä teki vastavalituksen.

A, B ja C vaativat käräjäoikeudessa vetoamillaan perusteilla, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja syytteet hylätään ja heidät vapautetaan rangaistuksista ja tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Hovioikeus totesi pääkäsittelyssä esitettyä näyttöä arvioidessaan asiassa tulleen selvitetyksi, että X Oy oli luovuttanut lentokoneet ostajille Suomessa ja koneiden käyttöönottoa edeltävä kokoamistyö oli myös suoritettu Suomessa. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen siitä, että tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnassa oli ollut tosiasiallisesti kysymys X Oy:n liiketoiminnasta. Hovioikeus katsoi, että kyse oli ollut liiketoiminnan keinotekoisesta hajauttamisesta tarkoituksena välttää arvonlisäveroa ja että X Oy oli ollut velvollinen suorittamaan arvonlisäveroa Suomessa tapahtuvasta tavaran myynnistä.

Hovioikeus kuitenkin totesi, että vastaajat olivat pyrkineet selvittämään liiketoiminnan sallittavuutta tilintarkastusyhtiöltä ja Verohallinnon ohjeista. Sovellettavat arvonlisäverolain säännökset olivat sanamuodoltaan siinä määrin tulkinnanvaraisia, että vastaajien koulutustaso ja kokemattomuus alalta huomioon ottaen oli jäänyt se varteenotettava mahdollisuus, että he olivat kertomallaan tavalla erehtyneet toteutetun liiketoimintajärjestelyn arvonlisäverovelvollisuudesta Suomessa. Hovioikeus katsoi asiassa jäävän varteenotettava epäilys vastaajien syyllisyydestä ja katsoi jääneen näyttämättä, että vastaajat olisivat X Oy:n toiminnasta vastaavina henkilöinä yhtiön puolesta tahallaan antaneet veroviranomaisille väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta.

Hovioikeus hylkäsi syytteet ja vapautti vastaajat rangaistuksista ja korvausvelvollisuudesta Verohallinnolle.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Pasi Vihla ja Tapio Kaarniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A, B ja C tuomitaan ehdollisiin vankeusrangaistuksiin törkeästä kirjanpitorikoksesta ja törkeästä veropetoksesta, tai A ja C toissijaisesti avunannosta törkeään veropetokseen. Lisäksi syyttäjä vaati, että A, B ja C määrätään liiketoimintakieltoon.

Verohallinto vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A, B ja C tuomitaan rangaistukseen törkeästä veropetoksesta ja käräjäoikeuden vastaajien yhteisvastuullisesti maksettavaksi tuomittu vahingonkorvauksen määrä korotetaan 461 360,29 euroon käräjäoikeuden määräämine korkoineen.

A, B ja C vastasivat valituksiin ja vaativat niiden hylkäämistä.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat pyydetyt lausumat vastaajien vastausten johdosta.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Vaasassa kotipaikkaansa pitänyt X Oy on rekisteröity kaupparekisteriin 29.3.2004 ja merkitty arvonlisäverovelvolliseksi liiketoiminnastaan 1.3.2004 lähtien. Kaupparekisteritietojen mukaan yhtiön toimialana on ollut ilmailualan konsultointi, ilma-alusten, ilmailutarvikkeiden ja elektroniikka-alan tuotteiden osto- ja myynti-, vienti- ja tuontitoiminta sekä niihin liittyvä asennustoiminta.

2. Yhtiön osakkaita ovat olleet A (40 %), B (40 %) ja C (20 %). He ovat myös kuuluneet yhtiön hallitukseen, A puheenjohtajana ja B ja C hallituksen varsinaisina jäseninä. C on toiminut yhtiön toimitusjohtajana, josta tehtävästä hän on kuitenkin irtisanoutunut yhtiölle toimittamallaan ilmoituksella 14.12.2008 lukien.

3. X Oy on omistanut 50 % tanskalaisesta yhtiöstä Y Aps:stä. B on perustanut yhtiön 2.7.2004 ja hän on myös toiminut yhtiön toimitusjohtajana. Hänen lisäkseen yhtiön hallituksessa ovat olleet myös A ja C sekä lisäksi osakekannasta 50 % omistanut italialainen D. Yhtiö on poistettu Tanskassa arvonlisäverorekisteristä viranomaisten aloitteesta 1.1.2008 alkaen.

4. X Oy:n hallituksen kokouksessa 1.8.2008, jossa läsnä ovat olleet A ja B, on päätetty perustaa Tanskaan uusi yhtiö Z Aps, jonka X Oy on omistanut kokonaan. Vaasalainen E on perustanut Tanskaan 1.8.2008 Z Aps -yhtiön, jonka osakekannan X Oy on 8.10.2008 ostanut. Kaupparekisterimerkintöjen mukaan E yksin on ollut yhtiön hallituksessa. Yhtiön vastuuhenkilöistä ei ole esitetty tarkkaa selvitystä mutta esitetyissä asiakirjoissa B on ilmoittanut olevansa vastuullinen henkilö yhtiössä ("responsible for this company"). Yhtiön jälleenmyyntisopimuksissa myös A on mainittu yhtiön edustajaksi.

5. Y Aps:n toimialaksi on ilmoitettu ultrakevyiden lentokoneiden kauppa ja Z Aps:n toimialaksi kuljetusvälineiden kauppa ja maahantuonti ja muu tähän liittyvä toiminta. Tekoaikana Tanskassa on noudatettu EU:n hyväksymää poikkeusmenettelyä, jossa yksityishenkilöille myydyt tietyn painoluokan alittavat lentokoneet (ns. ultrakevyet lentokoneet) ovat olleet arvonlisäverosta vapaita.

6. Nyt käsiteltävässä rikosasiassa on kysymys lentokoneiden myyntijärjestelyistä, jossa koneita on B:n toimesta tilattu EU:n alueelta valmistajilta ja toimitettu erilaisten kuljetusjärjestelyiden jälkeen Tanskan kautta Suomeen täällä asuville yksityishenkilöille. Asiassa saadun selvityksen perusteella on pääteltävissä, että tanskalaisilla yhtiöillä tai X Oy:llä ei ole ollut lentokoneita myyntivarastoissa, vaan koneen valmistus tehtaalla on aloitettu sen jälkeen, kun tilaaja on maksanut ennakkomaksun. Suomalaiset asiakkaat ovat maksaneet lentokoneiden ostohinnat ilman arvonlisäveron osuutta edellä mainittujen tanskalaisten yhtiöiden pankkitileille ja myynnit on kirjattu näiden yhtiöiden kirjanpitoon. Myös lentokoneiden ostot valmistajilta on kirjattu tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon. X Oy on laskuttanut tanskalaisilta yhtiöiltä konsulttipalkkioita, joiden tarkempi määräytymisperuste on jäänyt asiassa epäselväksi.

7. Syytteet ovat perustuneet siihen lähtökohtaan, että tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjatuissa lentokoneiden myynneissä oli tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja lentokoneiden myynti tapahtui tosiasiassa Suomessa, jossa koneet on luovutettu asiakkaille. Syytteen mukaan tästä seuraa ensinnäkin, että kun liiketoiminnan myyntitulot oli kirjattu tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon ja X Oy:n kirjanpitoon oli kirjattu vain liiketoiminnan voitto konsulttituloina, vastaajat yhdessä X Oy:n edustajina olivat tilikausina 1.1. - 31.12.2005, 1.1. – 31.12.2006, 1.1. - 31.12.2007 ja 1.1. – 31.12.2008 laiminlyöneet osittain liiketapahtumien kirjaamisen ja syyllistyneet näin törkeään kirjanpitorikokseen. Toiseksi, kun verovuosien 2005 – 2008 aikana X Oy ei ollut ilmoittanut kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa ja vuosi-ilmoituksissa näitä tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjattuja myyntejä eikä ilmoittanut ja tilittänyt myynneistä arvonlisäveroa, vastaajat yhdessä X Oy:n toiminnasta vastanneina henkilöinä olivat antaneet yhtiön puolesta veroviranomaiselle väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta ja salanneet veron määräämiseen vaikuttavan seikan eli X Oy:n liiketoiminnan näin ollen törkeän veropetoksen tunnusmerkistön täyttävällä tavalla. Toissijaisesti syytteen mukaan A ja C ovat menettelyllään syyllistyneet avunantoon B:n törkeään veropetokseen.

8. Vastaajat ovat kiistäneet syytteen. Kiistäminen on perustunut ensisijaisesti siihen, että myynti oli tapahtunut tosiasiassakin asianmukaisesti hallinnoitujen, erillisten tanskalaisten yhtiöiden toimesta Tanskassa ja X Oy oli harjoittanut ainoastaan konsulttitoimintaa avustamalla asiakkaita lentokoneiden hankinnassa, asiakkaiden lukuun tapahtuneessa koneiden kuljetuksessa Suomeen ja koneiden rekisteröinnissä. Joka tapauksessa vastaajat ovat kiistäneet toimineensa tahallisesti.

9. Verotarkastuksessa on katsottu, että lentokoneiden myyjänä ja tosiasiallisena toimijana on ollut X Oy, jota on siten pidetty verovelvollisena sanotuista myynneistä. Myyntien on katsottu tapahtuneen tosiasiassa Suomessa ja arvonlisäverolain 181 §:n 1 momentin nojalla yhtiölle on esitetty määrättäväksi arvonlisäveroa veronkorotuksineen jälkiverotuksessa tilikausilta 1.1. – 31.12.2006. 1.1. – 31.12.2007 ja 1.1. – 31.12.2008. X Oy:n valitettua verotuspäätöksestä Helsingin hallinto-oikeus on lainvoimaisella päätöksellään 29.5.2012 arvioinut asiaa samoin.

10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon kirjatuissa lentokonemyynneissä ollut tosiasiassa kysymys X Oy:n liiketoiminnasta ja onko lentokonemyyntien katsottava tapahtuneen tosiasiassa Suomessa. Mikäli näin on, asiassa on tämän jälkeen kysymys ensisijaisesti siitä, täyttääkö vastaajien menettely syytteessä kuvattujen rikosten tunnusmerkistön erityisesti rangaistusvastuun edellytyksenä olevan tahallisuuden osalta. Jos rikokset luetaan vastaajien syyksi, asiassa on vielä kysymys vastaajille tuomittavasta rangaistuksesta ja liiketoimintakiellon edellytyksistä sekä siitä, onko Verohallinnon vaatimaa määrällisesti riidatonta vältettyjen arvonlisäverojen määrään perustuvaa korvausvaatimusta perusteltua alentaa käräjäoikeuden katsomin tavoin sillä perusteella, että mikäli lentokonemyynnit olisi toteutettu arvonlisäverollisina, myyntejä olisi ollut huomattavasti syytteessä kuvattua määrää vähemmän.

Liiketoiminnan keinotekoinen hajauttaminen

Arvioinnin lähtökohdat

11. Sekä luonnolliset henkilöt että yhtiöt ja muut oikeushenkilöt vastaavat lähtökohtaisesti kukin velvoitteistaan omalla varallisuudellaan siviilioikeudellisten säännösten ja periaatteiden mukaisesti. Muun muassa verotusmenettelystä annetussa laissa, arvonlisäverolaissa, konkurssilaissa ja ulosottokaaressa on kuitenkin säännöksiä, joiden nojalla oikeustoimille tai järjestelyille annettu oikeudellinen muoto voidaan näissä erityislaeissa tarkoitettujen etujen turvaamiseksi sivuuttaa silloin, kun järjestelyä pidetään keinotekoisena tai muutoin sellaisena, joka ei vastaa asian varsinaista muotoa tai tarkoitusta.

12. Myös Euroopan unionin tuomioistuin on verotusta koskevissa ratkaisuissaan katsonut, että oikeussubjektit eivät saa vedota yhteisön oikeusnormeihin vilpillisesti tai käyttää niitä väärin. Kansalliset toimenpiteet, joilla rajoitetaan tiettyjä unionin piirissä sallittuja oikeuksia kuten sijoittautumisvapautta, voivat olla perusteltuja silloin, kun ne koskevat puhtaasti keinotekoisia järjestelyjä, joilla pyritään kiertämään asianomaisen jäsenvaltion lainsäädännön vaikutuksia (elinkeinoverotuksen alalta esim. tuomio 12.9.2006, Cadbury Schweppes plc ym. C-196/04, EU:C:2006:544, kohta 51, arvonlisäverotuksen alalta esim. tuomio 21.2.2006, Halifax plc ym. C-255/02, EU:C:2006:121, kohdat 69 - 76).

13. Yhtiöoikeudessa vastuun samastamisella tarkoitetaan sitä, että osakkeenomistaja, yleensä emoyhtiö, tai mahdollisesti yhtiön määräysvallan käyttäjä luonnollisena henkilönä voi tietyissä tilanteissa ilman siihen velvoittavaa säännöstä joutua vastuuseen suoraan osakeyhtiön velkojille yhtiön omasta velvoitteesta vastoin osakkeenomistajan rajoitetun vastuun sekä osakeyhtiön ja sen osakkeenomistajan varallisuuspiirien erillisyyden periaatetta.

14. Ratkaisussa KKO 2015:17, jossa oli kysymys kahden erillisen osakeyhtiön samastamisesta arvioitaessa vastuuta toisen yhtiön tekijänoikeudellisten hyvitysmaksujen laiminlyönnistä johtuvista korvauksista, katsottiin, että osakeyhtiölain mukainen yhtiön erillisyyden periaate voidaan tietyin edellytyksin myös muissa kuin erityissäännöksin säädellyissä tilanteissa poikkeuksellisesti syrjäyttää. Ratkaisussa todetun mukaisesti näin voidaan tehdä, jos konsernirakennetta, yhtiöiden välisiä suhteita tai osakkeenomistajan määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen (kohta 29). Edelleen Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:94 katsonut, että konkurssiin menneen osakeyhtiön B työntekijöille palkkaturvana maksettujen työsuhdesaatavien osalta osakeyhtiö A oli samastamisen perusteella vastuussa valtion palkkaturvasaatavien maksamisesta. Palkkaturvajärjestelmään rakenteellisesti liittyvän väärinkäyttöriskin katsottiin puoltavan sitä, että muodolliseksi todetut oikeudelliset järjestelyt voitiin palkkaturva-asioissa tarvittaessa sivuuttaa ja takaisinmaksua koskeva vastuu kohdentaa siihen tahoon, joka oli tosiasiassa toiminut työnantajana tai joka oli saanut hyödyn tehdystä työstä (kohta 18). Osakeyhtiöitä A:ta ja B:tä koskevalla yhtiörakenteella ei ollut osoitettu olleen liiketoiminnallisia perusteita (kohta 21). Osakeyhtiö B:n oli muodollisesta erillisyydestään huolimatta katsottu toimineen epäitsenäisenä osakeyhtiö A:n osana. Työntekijöiden työsuoritukset olivat tulleet tosiasiassa osakeyhtiö A:n hyödyksi (kohta 22). Osakeyhtiö A oli palkkaturvapäätösten mukaisesti vastuussa osakeyhtiö B:n työntekijöille maksetusta palkkaturvasta (kohta 23).

15. Rikoslaissa ei ole säännöksiä siitä, millä edellytyksillä kahta ulkoiselta muodoltaan erillistä oikeushenkilöä voidaan käsitellä samana tahona, kun arvioidaan tietyn oikeushenkilön toiminnassa tehtyjen talousrikosten tunnusmerkistöjen täyttymistä.

16. Korkein oikeus on talousrikoksia koskevissa ratkaisuissaan (esim. KKO 2010:85, KKO 2014:46 ja KKO 2016:2) pitänyt lähtökohtana, että liiketoiminta on sen tahon toimintaa, jonka nimissä tapahtuvaksi se on sopimuskumppanin ulkoisesti todettavin tavoin järjestetty, ellei ulkoista muotoa ole osoitettu tosiasioita vastaamattomaksi (KKO 2016:2 kohta 11 ja KKO 2014:46 kohta 51). Ratkaisussa KKO 2014:46 on katsottu, etteivät yhtiöiden sisäiset järjestelyt, joiden tavoitteena on ollut verovelvoitteiden ja velkavastuun välttely, ole yksin riittävä peruste yhtiöiden ulkoisesta toteuttamismuodosta poikkeamiseen (kohta 53).

17. Kuitenkin muodollisten, keinotekoisten järjestelyjen sivuuttamiseen voidaan toisinaan päätyä myös rikosoikeuden yleisten periaatteiden nojalla. Harkittaessa samastamisen kaltaisten keinojen käyttämistä rikosoikeudessa huomiota voidaan kiinnittää muiden lakien sisältöön ja tulkintakäytäntöön, minkä on osaltaan katsottu edistävän ratkaisujen ennakoitavuutta. Kuitenkaan siitä, että jokin oikeudellinen muoto tai järjestely syrjäytetään erityislainsäädännön perusteella maksukyvyttömyysmenettelyssä tai verotuksessa, ei välttämättä seuraa, että näin tehtäisiin myös asian rikosoikeudellisessa arvioinnissa (KKO 2010:85 kohta 12). Oikeushenkilön oikeudellisen muodon sivuuttaminen ja harjoitetun liiketoiminnan oikeudellinen arvioiminen ulkoisesta toteuttamismuodostaan poikkeavalla tavalla on rikosoikeudessa poikkeuksellista ja edellyttää erityisiä painavia perusteita (KKO 2010:82 kohta 35 ja KKO 2014:46 kohta 51).

18. Perustuslain turvaamaan elinkeinovapauteen kuuluu muun muassa se, että elinkeinonharjoittaja saa valita omaan taloudelliseen toimintaansa parhaiten soveltuvan yritysmuodon. Kokonaistaloudellisesti edullisimpien toimintatapojen valintaan saattaa liittyä myös verorasitusten minimointi, mikä ei sinällään merkitse rangaistavaa menettelyä. Liiketoiminnan keinotekoiseen järjestelyyn ja esimerkiksi veropetokseen voi sen sijaan syyllistyä se, joka liiketoiminnan lähtökohdat sivuuttaen järjestää toimintansa siten, että verojen kiertäminen muodostuu siinä ilmeiseksi tavoitteeksi (KKO 2010:85 kohta 16). Näin on veropetosten osalta katsottu esimerkiksi tilanteissa, joissa yhtiön varallisuuspiiriin on keinotekoisin järjestelyin ohjattu tosiasiassa yhtiön määräysvallan käyttäjälle kuuluvia henkilökohtaisia tuloja (esim. KKO 2010:82).

Liiketoiminnan hajauttamisen arviointi tässä asiassa

19. Vastaajienkin kertomin tavoin yritystoimintajärjestelyjen tarkoituksena on ollut se, että suomalaisille yksityishenkilöille on voitu tarjota niin sanottuja ultrakevyitä lentokoneita arvonlisäverovapaasti Tanskan poikkeuksellista verojärjestelmää hyödyntäen. Tekoaikana useat lentokonealan yrittäjät pyrkivät hyötymään Tanskan edullisesta verojärjestelmästä.

20. Selvää siten on, että X Oy on hankkinut edellä kohdissa 3 ja 4 tarkoitetut tanskalaiset yhtiöt yksinomaan Tanskan veroedun hyödyntämiseksi. Vastaajat ovat muun muassa perustaneet uuden täysin vastaavilla periaatteilla toimivan yhtiön Tanskaan sen jälkeen, kun aikaisempi yhtiö oli veroviranomaisten aloitteesta poistettu Tanskan arvonlisäverorekisteristä. Veronvälttämistarkoitus ilmenee myös B:n muille kuin suomalaisille koneostajille lähettämistä sähköpostiviesteistä, joissa B on tarjonnut tanskalaisen yhtiönsä käyttämistä arvonlisäverovapaiden lentokoneostojen mahdollistamiseksi myös näille potentiaalisille ostajille esimerkiksi 2 500 ja 2 000 euron korvausta vastaan. Suomeen ja muihin EU-maihin maksettavien arvonlisäverojen välttäminen on ollut yritysjärjestelyn keskeinen tavoite. Kuitenkin, kuten hallinto-oikeuden päätöksessä todetaan, yhtiöiden perustamista Tanskaan ei itsessään voida pitää edes verojen kiertämisenä. Sijoittautumisvapauden nojalla X Oy olisi vaihtoehtoisesti voinut erään toisen suomalaisen alalla toimineen yrityksen lailla harjoittaa liiketoimintaa suomalaisena yrityksenä myös Tanskassa. Kummassakin tapauksessa yksityishenkilöille tapahtuvien lentokonemyyntien arvonlisäverottomuuden edellytyksenä olisi kuitenkin ollut tosiasiallinen liiketoiminnan harjoittaminen Tanskassa ja myös lentokoneiden luovuttaminen asiakkaille siellä. Tämä vastaa lähtökohdiltaan arvonlisäverotuksen järjestelmän perusperiaatteita niin tavaran myyntimaan verotusoikeudesta kuin siitä, että vero on tarkoitus kantaa lopullisen kulutuksen yhteydessä tässä valtiossa. Verotuksessa tanskalaisten yhtiöiden ja X Oy:n liiketoiminta on arvonlisäverolain 181 §:n perusteella samastettu ja verotus toteutettu ikään kuin X Oy olisi myynyt lentokoneet kulutukseen Suomessa.

21. Syytteet asiassa perustuvat edellä kohdassa 7 todetuin tavoin siihen lähtökohtaan, että X Oy:n omistamien, B:n käytännössä hallinnoimien tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnassa on tosiasiassa ollut kysymys X Oy:n Suomessa harjoittamasta liiketoiminnasta. Vastaajia on syytetty vain X Oy:n toiminnassa tehdyistä kirjanpito- ja verorikoksista. Tämän vuoksi on ensin arvioitava, ovatko lentokonemyynnit tosiasiassa olleet X Oy:n liiketoimintaa.

22. Syytteessä kuvatut X Oy:n kirjanpidosta puuttuvat myyntitulot koskevat noin 40 lentokonemyyntiä. Kaikkien myyntien osalta suomalaiset asiakkaat ovat maksaneet kauppahinnan tanskalaisten yhtiöiden tilille, ja tanskalaisten yhtiöiden tililtä on maksettu ostohinnat valmistajille. Nämä ostot ja myynnit on kirjattu rahasiirtoja vastaten tanskalaisten yhtiöiden kirjanpitoon. X Oy:lle on maksettu tanskalaisista yhtiöistä palkkioita konsultoinnista. X Oy:n kirjanpidon mukainen liikevaihto on kaikkina tilikausina koostunut syytteen mukaan ainoastaan konsulttilaskutuksesta ja yhtiön tulos on vaihdellut 3 000 ja 40 000 euron välillä.

23. B:n ulkomaalaisille asiakkaille lähettämistä sähköpostiviesteistä sekä Y Aps:n ja erään suomalaisen lentokoneostajan välillä tehdystä sopimuksesta voidaan päätellä, että Y Aps on laskuttanut yksityisasiakkailta keskimäärin 2 000 euron palkkion kutakin konetta koskevista myyntijärjestelyistä.

24. X Oy on markkinoinut toimintaansa muun muassa verkkosivuillaan, jossa yhtiön ilmoitetaan olevan yksi suurimpia kevytilmailukoneiden maahantuojia sekä jälleenmyyjiä Pohjoismaissa. Lisäksi sivuilla mainitaan, että yhtiö auttaa ilmailun harrastajia lentokoneiden tuonnissa ulkomailta. Tanskalaiset yhtiöt eivät sitä vastoin ole itsenäisesti markkinoineet toimintaansa. Yhteys tanskalaisiin yhtiöihin on saatu eri tavoin B:n kautta, joka on ilmoittanut asiakkaille mahdollisuudesta tuoda lentokoneita Suomeen arvonlisäverovapaasti näiden yhtiöiden toimiessa myyjänä.

25. Lentokoneista tehdyt kaupat ovat ainakin pääsääntöisesti tapahtuneet tanskalaisten yhtiöiden nimissä ja asiakkaat ovat mieltäneet sopijakumppanikseen tanskalaiset yhtiöt, joskin kauppoja koskeva selvitys on tältä osin varsin puutteellinen ja perustuu vain muutamiin esimerkinomaisiin kauppakirjoihin. Tanskalaisten yhtiöiden hallinto, kirjanpito ja tilintarkastus on ollut asianmukaisesti ja X Oy:n toiminnasta erillään järjestetty. Yhtiöillä on ollut myös omat pankkitilit. Syytteen kohteena olevissa lentokonekaupoissa on siten ollut kyse oikeudelliselta muodoltaan tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta, mistä on perusteltua poiketa vain poikkeuksellisesti ja ainoastaan erityisen painavien perusteiden vallitessa.

26. Kuten Verohallinnon todisteena viittaamassa Helsingin hallinto-oikeuden tätä asiaa koskevassa päätöksessä todetaan suoritetun verotuksen perusteista, se seikka, että Tanskaan on perustettu kaksi yhtiötä tarkoituksena hyödyntää Tanskassa voimassa olleita, lentokoneiden myyntiin liittyneitä verottomuussäännöksiä, ei sinällään ole arvonlisäverolaissa tarkoitettua veronkiertoa tai EU-oikeudessa tarkoitettua oikeuksien väärinkäyttöä. Verottomuussäännöksen soveltaminen on kuitenkin edellyttänyt sitä, että lentokoneet on tosiasiallisesti myyty ja luovutettu ostajille Tanskassa. Korkein oikeus toteaa, että toteutetulle järjestelylle, jossa kevytlentokoneiden välitystoimintaa on harjoitettu tanskalaisten yhtiöiden eikä suomalaisen yhtiön toimesta, on siten ollut esitettävissä hyväksyttävä liiketaloudellinen peruste saavutettavan verottomuuden perusteella. Mikäli verovapauden edellytykset eivät tanskalaisissa yhtiöissä toteutuisikaan, kysymys voisi olla mainittujen tanskalaisten yhtiöiden toiminnan lainmukaisuuden selvittämisestä, mitä syyte ei kuitenkaan koske. On myös merkille pantavaa, että kun arvonlisävero on yhtiöille läpilaskutuserä, kyse on ollut asiakkaina oleville suomalaisille yksityishenkilöille tarjottavasta edusta, ei suoraan yhtiöille viimekädessä tulevan maksuvelvoitteen välttämisestä.

27. X Oy on omistanut Y Aps:stä aluksi 38 prosenttia ja sen omistus on noussut 8.2.2006 lukien 50 prosenttiin. Mainitulla tanskalaisella yhtiöllä on ollut koko sen toiminnan ajan myös toinen pääomistaja, italialainen D, joka on omistanut yhtiöstä 50 prosenttia. Y Aps:n toiminnan loputtua viranomaisaloitteisesti X Oy on ostanut 8.10.2008 Z Aps:n jatkamaan liiketoimintaa. X Oy on omistanut Z Aps:n kokonaan. Viimeksi mainitun tanskalaisen yhtiön puitteissa tapahtunut liiketoiminta on kuitenkin koskenut vain osaa syytteen mukaisesta tekoajasta ja sen aikana on myyty vain yksi kevytlentokone suomalaisille asiakkaille. Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n omistusosuudelle ei asiaa arvioitaessa voida antaa kovin suurta merkitystä.

28. Verotarkastuskertomuksesta ilmenee, että vuosina 2006 - 2008 Y Aps:stä on myyty yhteensä 115 kevytlentokonetta, joista vain osa, noin 40 kappaletta on myyty Suomeen. Syyte koskeekin tanskalaisten yhtiöiden liiketoimintaa vain siltä osin, kuin lentokonekaupat ovat suuntautuneet suomalaisille asiakkaille. Asiassa ei ole esitetty enempää selvitystä tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta tai kirjanpidosta. Selvittämättä on siten jäänyt muun muassa se, mikä on ollut yhtiöiden kokonaisliikevaihto, miten se tai yhtiöiden liikevoitto tai -tappio on muodostunut tai jakautunut eri maihin tehtyjen kauppojen osalta, mitä menoja yhtiöiden kirjanpitoon on liiketoiminnasta kirjattu ja mitä tulonsiirtoja yhtiöiden ja X Oy:n tai muiden yhtiöiden välillä on suoritettu. Myöskään siitä, mitä mahdollisia palkkioita lentokonevalmistajat ovat suorittaneet ja ovatko niissä edunsaajana olleet tanskalaiset yhtiöt vai X Oy, ei ole esitetty kattavaa selvitystä.

29. Asiassa ei ole esitetty selvitystä myöskään lentokonemyyntejä koskevista vastuukysymyksistä. Epäselväksi on jäänyt, mikä taho on vastannut koneiden kuljetus- tai muista vastuista. Myös kuljetuskustannuksista esitetty selvitys on puutteellinen. Vastaajat ovat väittäneet, että asiakkaat ovat itse vastanneet kaikista kuljetuskustannuksista Tanskasta Suomeen. Asiassa esitetty tätä koskeva esimerkinomainen selvitys sinänsä tukee tätä väitettä, joskin tältäkin osin osa selvityksestä viittaisi siihen, että kuljetuskustannuksia on velottu myös tanskalaisilta yhtiöiltä ja osaksi myös X Oy:ltä.

30. Yhteenvetona edellä esitetystä Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetty selvitys tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta ja kirjanpidosta ja toisaalta Suomeen myytyjen lentokoneiden osuudesta ja merkityksestä yhtiöiden kokonaisliiketoiminnasta on jäänyt varsin puutteelliseksi. Esitetyn selvityksen valossa ei voida poissulkea sitä mahdollisuutta, että tanskalaisilla yhtiöillä on ollut myös itsenäistä liiketoimintaa, josta Suomeen myydyt lentokoneet ovat muodostaneet vain osan. Tämä seikka puhuu vahvasti yhtiöiden samastamista vastaan. Pelkästään siitä seikasta, että Y Aps on viranomaisaloitteisesti poistettu kaupparekisteristä, ei voida tehdä vastakkaista päätelmää, kun verotarkastuskertomuksen mukaan syynä poistamiseen on ollut, ettei yhtiö ole määräajassa toimittanut pyydettyä selvitystä.

31. Toisaalta syytteen mukaista vaatimusta siitä, että tanskalaisten yhtiöiden Suomeen kohdistuneet lentokonemyynnit voitaisiin katsoa X Oy:n liiketoiminnaksi, puoltaa se, että X Oy:n liiketoiminta ja sen puitteissa saatu tulo koostuu lähes yksinomaan tanskalaisilta yhtiöiltä veloitetuista konsulttipalkkioista, joiden perusteista vastaajat eivät ole kyenneet esittämään uskottavaa selitystä. Myös se, että tanskalaisten yhtiöiden käytännön liiketoimintaa on hoidettu Suomesta B:n toimesta tukee jossain määrin syytteessä esitettyä vaatimusta. Tämän seikan merkitystä asian arvioinnissa kuitenkin heikentää X Oy:n liiketoiminnan luonne puhtaasti lentokoneiden välitystoimintana, joka ei edellytä kiinteää liikepaikkaa tai fyysistä kontaktia asiakkaiden kanssa. Tanskalaisten yhtiöiden liiketoiminnasta muutoinkin välittyy yhtiöiden Suomeen kohdistuneen liiketoiminnan osalta sen epäitsenäinen luonne suhteessa X Oy:n ja sen vastuuhenkilöiden toimintaan. Tanskalaiset yhtiöt eivät olleet itsenäisesti lainkaan markkinoineet palveluitaan, vaan kaikki yhteydenotot Suomesta olivat välittyneet tanskalaisille yhtiöille B:n ja X Oy:n puitteissa harjoitetun liiketoiminnan kautta. Myös eräissä ilmailuhallinnolle osoitetuissa rekisteröintiasiakirjoissa on selvityksenä lentokoneiden saannosta esitetty lentokonevalmistajien antamia myyntitodistuksia, joiden mukaan lentokoneenvalmistaja on myynyt ja toimittanut lentokoneen X Oy:lle ja X Oy edelleen rekisteröintiä hakevalle suomalaiselle yksityishenkilöille.

32. Korkein oikeus toteaa, että syyttäjän on näytettävä toteen kaikki ne seikat, joihin rangaistusvaatimus perustuu. Syyttäjän olisi siten tullut tässä asiassa esittää sellainen näyttö, jonka perusteella ei jää varteenotettavaa epäilyä siitä, että tanskalaisten yhtiöiden Suomeen kohdistuneissa lentokonekaupoissa on tosiasiallisesti ollut kysymys X Oy:n liiketoiminnasta. Kun otetaan kokonaisuutena huomioon edellä selostetut, osaksi samastamista tukevat ja osaksi sitä vastaan puhuvat seikat, Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole osoitettu perusteltua aihetta samastaa yhtiöitä ja poiketa yhtiöiden muodollisen erillisyyden periaatteesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A, B ja C eivät ole syyllistyneet niihin törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään veropetokseen, joista heille on vaadittu rangaistusta. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei siten ole syytä muuttaa ja syyttäjän ja Verohallinnon valitukset tulee hylätä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Ari Kantor ja Mika Huovila. Esittelijä Heli Melander.

B oli ottanut metsoaiheisen valokuvan, johon hänellä oli tekijänoikeuslain 49 a §:n mukaiset valokuvaajan oikeudet. A oli ilman B:n lupaa maalannut öljyvärimaalauksen, joka vastasi sekä kokonaisvaikutelmaltaan että yksityiskohdiltaan lähes täysin valokuvaa, sekä ottanut maalauksestaan valokuvan ja tarjonnut maalausta ja valokuvan vedoksia myytäväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin valmistaneen B:n valokuvasta kappaleita ja saattaneen niitä yleisön saataviin ja siten syyllistyneen tekijänoikeusrikkomukseen. Vrt. KKO:1979-II-64

TekijänoikeusL 2 §

TekijänoikeusL 49 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 26.6.2015 nro 15/128361

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen tekijänoikeusrikkomukseen 1.1.2009 – 3.3.2015 sen vuoksi, että A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkonut tekijänoikeuslain säännöstä, jolla suojataan tekijänoikeutta. A oli ilman lupaa valmistanut asianomistaja B:n ottamasta metsoaiheisesta valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. A oli maalannut taulun öljyväritekniikalla käyttäen valokuvaa hyväksi. A:n taulussa olevat eroavaisuudet valokuvaan verrattuna olivat erittäin vähäisiä, joten maalaus oli katsottava B:n valokuvan jäljennökseksi eli kappaleeksi. A ei lisäksi ollut ilmoittanut valmistamissaan kappaleissa tekijää sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n tekijänoikeusrikkomuksesta 15 päiväsakkoon ja velvoitti A:n suorittamaan B:lle hyvityksenä B:n valokuvan käyttämisestä 600 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Oskar Kulmala.

Turun hovioikeuden tuomio 19.5.2016 nro 16/121399

Hovioikeus katsoi, että hovioikeudessa esitetty näyttö ei antanut aihetta arvioida asiaa toisin kuin käräjäoikeus. Huomioon ottaen B:n ottaman valokuvan ja A:n maalauksen samuuden asteen, kokonaisvaikutelman ja erojen vähäisen merkityksen kokonaisvaikutelmassa, hovioikeus päätyi käräjäoikeuden tavoin siihen, että maalaus oli katsottava valokuvan kappaleeksi.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arto Suomi, Tarja Huossa ja Virpi Vuorinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että syyte ja hyvitystä koskeva vaatimus hylätään.

Syyttäjä ja B vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B on ottanut metsoaiheisen valokuvan vuonna 1991. Kuva on ollut nähtävillä B:n internetsivuilla. A on käyttäen B:n valokuvaa hyväkseen maalannut öljyväritekniikalla niin ikään metsoaiheisen työn. A on myöhemmin ottanut tästä maalauksesta valokuvan ja tehnyt siitä kaksi vedosta sekä tarjonnut maalausta ja vedoksia myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan.

2. Syyttäjä on vaatinut A:lle käräjäoikeudessa rangaistusta tekijänoikeusrikkomuksesta, koska A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ilman lupaa valmistanut B:n ottamasta metsoaiheisesta valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. A ei myöskään ollut valmistamissaan kappaleissa ilmoittanut tekijää sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii.

3. B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut lisäksi, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvityksenä valokuvan tekijänoikeuslain vastaisesta käyttämisestä 600 euroa.

4. A on kiistänyt syytteen ja muut vaatimukset ja katsonut, että B:n valokuva ei tekijänoikeuslain nojalla saanut suojaa toisessa taidelajissa ja että hänen maalauksensa poikkesi monin tavoin B:n valokuvasta, jota hän on kertonut käyttäneensä osittain mallina. Lisäksi A on käräjäoikeudessa katsonut, että syyte on kappaleiden valmistamisen osalta vanhentunut, koska hän oli maalannut teoksensa vuonna 2009.

5. Käräjäoikeus on katsonut, että valokuvaajalla oli yksinomainen oikeus määrätä valokuvansa valmistamisesta myös silloin, kun kappale oli valmistettu toista tekotapaa käyttäen. A:n taulussa olevat eroavaisuudet B:n valokuvaan verrattuna olivat kokonaisvaikutelmaan nähden erittäin vähäisiä. Käräjäoikeus on katsonut maalauksen olevan valokuvan kappale ja A:n myös muilta osin syyllistyneen siihen, mistä hänelle oli rangaistusta vaadittu. Käräjäoikeus on katsonut, että kappaleiden saattamista yleisön saataville ei voida erottaa niiden valmistamisesta, joten kyse on ollut yhdestä tekokokonaisuudesta, jonka eri osatekoja ei voida erottaa toisistaan. Rikos ei näin ollen ollut miltään osin vanhentunut. Käräjäoikeus on tuominnut A:n tekijänoikeusrikkomuksesta 15 päiväsakkoon sekä maksamaan B:lle vaaditun hyvityksen.

6. A on valittanut hovioikeuteen, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

7. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta ensisijaisesti kysymys siitä, onko A tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistanut B:n valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin ja näin loukannut B:n yksinoikeutta valokuvaan ja onko hän siten syyllistynyt tekijänoikeuslain 56 a §:ssä tarkoitettuun rangaistavaan tekoon sekä onko hän lain 57 §:ssä säädetyin tavoin velvollinen suorittamaan B:lle kohtuullisen hyvityksen. Keskeistä tämän kysymyksen arvioinnissa on se, onko A valmistanut B:n valokuvasta tekijänoikeuslaissa tarkoitetun kappaleen. Lisäksi Korkeimman oikeuden arvioitavana on kysymys siitä, onko syyteoikeus mahdollisesti osin vanhentunut.

Valokuvan suojaa koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö

8. Tekijänoikeuslain 56 a §:n mukaan tekijänoikeusrikkomuksesta on tuomittava muun muassa se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa teoksesta kappaleen tai saattaa teoksen yleisön saataviin tämän lain säännösten vastaisesti tai rikkoo lain 3 §:n säännöksiä moraalisista oikeuksista. Lain 60 §:n mukaan 56 a §:n säännöksiä sovelletaan myös oikeuteen, jota suojataan lain 5 luvun säännösten mukaan, eli esimerkiksi valokuvaajan oikeuksiin.

9. Valokuvien suojasta on aikaisemmin säädetty erillisessä laissa oikeudesta valokuvaan (405/1961), jonka 1 §:n 1 momentissa valokuvaajan oikeudet määriteltiin seuraavasti:

Sillä, joka on valmistanut valokuvan, on, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomainen oikeus valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen valmistaa kappaleita kuvasta sekä näyttää sitä julkisesti.

10. Vuonna 1991 (lailla 35/1991) lainkohta muutettiin kuulumaan seuraavasti:

Valokuvaajalla on, jäljempänä säädetyin rajoituksin, yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna:

1) valmistamalla siitä kappaleita valokuvaamalla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäen; sekä

2) näyttämällä sitä julkisesti.

11. Jo lain sanamuodon perusteella voidaan pitää selvänä, että kyseisen lain mukaan valokuvaajan yksinoikeus piti sisällään muun muassa kappaleen valmistamisen valokuvasta maalaamalla.

12. Vuonna 1995 erillinen laki oikeudesta valokuvaan kumottiin ja valokuvan suojaa koskevat säännökset lisättiin tekijänoikeuslakiin. Tässä yhteydessä säädettiin myös kahdenlaisesta suojasta valokuville: itsenäinen ja omaperäinen valokuva sai suojaa valokuvateoksena lain 1 §:n 1 momentin nojalla ja muut valokuvat saivat suojaa 49 a §:ssä tarkoitettuina niin sanottuina tavallisina valokuvina. Tässä asiassa on riidatonta, että B:n valokuva on tekijänoikeuslain 49 a §:ssä tarkoitettu tavallinen valokuva.

13. Vuoden 1995 lain (446/1995) 49 a §:n 1 momentin mukaan valokuvaajalla oli yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna, valmistamalla siitä kappaleita sekä näyttämällä sitä julkisesti.

14. Lain esitöiden mukaan (HE 287/1994 vp s. 55) kappaleiden valmistusoikeutta koskevaa säännöstä oli tarkoitus yksinkertaistaa niin, että säännökseen ei otettu aiemmassa laissa olevaa mainintaa kappaleen valmistuksen tekotavoista, minkä mukaan oikeus koskee kappaleen valmistusta ˮvalokuvaa¬malla, painamalla, piirtämällä tai muuta tekotapaa käyttäenˮ. Valmistustapojen esimerkkiluettelo oli esitöiden mukaan tarpeeton, ja lain sisältö oli tarkoitus pitää ennallaan.

15. Tekijänoikeuslaki sai näiltä osin nykyisen sanamuotonsa vuoden 2006 alusta voimaan tulleella lailla (821/2005). Lain 49 a §:n 1 momentin mukaan valokuvaajalla on yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta, muuttamattomana tai muutettuna, valmistamalla siitä kappaleita ja saattamalla se yleisön saataviin. Pykälän 3 momentin mukaan pykälässä tarkoitettuihin valokuviin sovelletaan muun muassa, mitä tekijänoikeuslain 2 §:n 2 - 4 momentissa, 3 §:n 1 ja 2 momentissa, 11 §:ssä ja 12 §:n 1 ja 2 momentissa säädetään.

16. Tekijänoikeuslain 2 §:n 2 momentin mukaan kappaleen valmistamisena pidetään sen valmistamista kokonaan tai osittain, suoraan tai välillisesti, tilapäisesti tai pysyvästi sekä millä keinolla ja missä muodossa tahansa.

17. Lain sanamuodon ja myös vuoden 1995 lainmuutokset huo-mioon ottaen Korkein oikeus toteaa, että tavallisenkin valokuvan suoja on kattanut ja kattaa myös toista tekotapaa käyttäen tapahtuvan kappaleen valmistamisen. Vaikka tekijänoikeuslain 49 a §:ssä ei ole viittausta lain 2 §:n 1 momenttiin, jossa on nimenomaisesti käytetty kappaleen valmistamisen määritelmässä myös ilmaisua ˮtoista tekotapaa käyttäenˮ, siinä on viittaus lain 2 §:n 2 momenttiin, jossa on todettu, että kappaleen valmistamista on valmistaminen millä keinolla ja missä muodossa tahansa.

18. A on esittänyt, että oikeuskäytännössä maalausta valokuvasta ei olisi pidetty valokuvan kappaleena. Hän on viitannut Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 1979 II 64 sekä eräisiin tekijänoikeusneuvoston lausuntoihin.

19. Ratkaisun KKO 1979 II 64 kohteena olleessa tapauksessa oli kyse siitä, että vastaaja oli maalannut taulun käyttäen esikuvanaan valokuvaajan valmistamaa julkistettua valokuvaa sekä asettanut sen julkisesti näytteille ja myytäväksi. Tuossa tapauksessa maalausta ei pidetty valokuvan kappaleena vaan valokuvan pohjalta syntyneenä itsenäisenä teoksena. Tämän takia Korkein oikeus, ottaen huomioon oikeudesta valokuvaan annetun lain 1 §:n ja tekijänoikeuslain 4 §:n 2 momentista ilmenevän periaatteen, hylkäsi syytteen ja korvausvaatimukset.

20. Ratkaisusta KKO 1979 II 64 ei voida tehdä sitä johtopäätöstä, ettei maalausta ylipäätään voitaisi pitää valokuvasta valmistettuna kappaleena. Korkein oikeus katsookin kohdassa 17 mainitut seikat huomioon ottaen, että tekijänoikeuslain 49 a §:ssä tarkoitetusta valokuvasta voidaan valmistaa kappale muulla tekniikalla tai toista tekotapaa käyttäen. Tapauskohtaisesti on arvioitava, onko esimerkiksi maalaus siinä määrin samanlainen kuin valokuva, että kyseessä on valokuvan kappale.

A:n maalauksen arviointi: Onko kyseessä valokuvan kappale

21. Selvää on, ettei B:llä ole yksinoikeutta kuvata metsoa samanlaisessa asennossa ja samanlaisessa ympäristössä kuin hänen valokuvassaan. Oikeudenloukkaus on sen sijaan kysymyksessä, jos toinen on käyttänyt hyväksi B:n valokuvaa niin tarkoin, että lopputulosta on pidettävä hänen valokuvansa kappaleena.

22. Asiassa on riidatonta, että A on käyttänyt B:n valokuvaa vähintään apuna tehdessään omaa työtään. Ar-vioinnissa onkin kiinnitettävä huomiota siihen, missä määrin työt eroavat toisistaan ja minkälainen kokonaisvaikutelma niistä välittyy.

23. A on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kehystetyn taulun, jonka hän on ilmoittanut olevan kyseinen maalaus. B on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kehystetyn valokuvasuurennoksen ja kankaalle tehdyn vedoksen kyseessä olevasta valokuvasta. Valokuvan jäljennös ja valokuva taulusta ovat tuomion liitteenä.

24. Valokuva ja maalaus esittävät metsoa sivulta päin ja samanlaisessa ympäristössä kuvattuna. Korkeimman oikeuden havaintojen mukaan työt näyttävät ensisilmäyksellä hyvin samankaltaisilta. Metsolle tyypilliset piirteet, kuten punainen täplä silmän päällä, kainalon valkoinen täplä ja pyrstön valkoiset pilkut näkyvät kummassakin käytännössä täysin samanlaisina. Linnun asento ja höyhenten pörhistely ovat kummassakin samanlaisia. Ympäröivän maaston keskeiset elementit, kuten sen muoto ja selkeimmin erottuvat kasvit, ovat samanlaisia. Maalauksen värisävy on ruskeampi kuin alkuperäisen valokuvan. Tekniikaltaan maalaus on tehty hyvin yksityiskohtaisesti siten, että edes läheltä tarkasteltuna työ ei vaikuta maalaukselta vaan on hyvin valokuvamainen.

25. Korkein oikeus toteaa, että maalauksessa on jäljennetty valokuvan pääkohde ja tausta yksityiskohtia myöten niin tarkasti, että eroja on etsimällä etsittävä. A on käräjäoikeudessa kuultaessa itse kertonut pyrkineensä siihen, ettei esimerkiksi siveltimen jälkiä pinnassa näy. A:n mukaan hänen taulussaan metson asento sekä sen silmä, suu ja nokan muoto ovat erilaiset. Lisäksi taustalla on B:n kuvasta poiketen erotettavissa eläinten hahmoja. Kaikkia A:n väittämiä eroja ei kuitenkaan ole silmämääräisesti edes havaittavissa. Väitetyt erot ovat valokuvaa ja maalausta vertail¬taessa syntyvän kokonaisvaikutelman kannalta merkityksettömiä.

26. A on myös katsonut, että valokuvan ja maalauksen koko ja värimaailma eroavat toisistaan niin selvästi, että maalaus ei ole valokuvan kappale. Korkein oikeus toteaa tältä osin, että valokuvaajalla on tekijänoikeuslain 49 a §:n 1 momentin mukaan yksinomainen oikeus määrätä valokuvasta muuttamattomana tai muutettuna. Valokuvaajan yksinoikeus kattaa siten esimerkiksi valokuvan suurennokset ja erisävyiset vedokset. Valokuvasta tehdyn jäljennöksen suurempi koko tai toisensävyinen värimaailma ei siten yksin tarkoita, että kyseessä ei olisi valokuvan kappale.

27. Korkein oikeus toteaa, että sen lisäksi, että A:n maalaus on yksityiskohdiltaan lähes identtinen B:n valokuvan kanssa, maalaus on myös kokonaisvaikutelmaltaan samanlainen kuin valokuva, eikä esimerkiksi edellä mainittu värisävyn erilaisuus poista tätä samuusvaikutelmaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että kyseessä on B:lle valokuvan kappale.

Onko A:n menettely ollut tekijänoikeuslain vastaista

28. Edellä on katsottu, että A on valmistanut B:n valokuvasta kappaleen. Seuraavaksi on arvioitava, onko tämä tapahtunut tekijänoikeuslain vastaisesti ja onko A saattanut syytteessä väitetyllä tavalla valokuvan kappaleita yleisön saataviin.

29. A on väittänyt, että maalausta tehdessään hänellä ei ollut ollut tarkoituksena laittaa sitä myyntiin ja että vasta noin vuosi maalauksen valmistumisen jälkeen hän oli ottanut siitä valokuvan saattaakseen maalauksen myytäväksi.

30. Julkistetusta teoksesta saa jokainen tekijänoikeuslain 12 §:n 1 momentin mukaan valmistaa muutaman kappaleen yksityistä käyttöään varten. Siten valmistettua kappaletta ei ole lupa käyttää muuhun tarkoitukseen. Tätä säännöstä sovelletaan tekijänoikeuslain 49 a §:n 3 momentin mukaan myös valokuviin.

31. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, jonka vuoksi asiaa olisi arvioitava toisin kuin A on kohdassa 29 esitetyn mukaisesti menettelystään kertonut. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A ei ole syyllistynyt tekijänoikeuden loukkaukseen valmistaessaan yksityistä käyttöään varten kappaleen B:n valokuvasta vuonna 2009.

32. A on kuitenkin ottanut maalauksestaan, joka siis on B:n valokuvan kappale, myyntitarkoitusta varten valokuvan, joka sekin on B:n valokuvan kappale. A on myös kertomansa mukaan valmistanut maalauksesta kaksi vedosta. Näin ollen A on loukannut B:n yksinoikeutta valmistamalla valokuvasta kappaleita. Tarkemman selvityksen puuttuessa Korkein oikeus katsoo rikoksen tekoajan alkaneen vuoden 2010 alussa.

33. Tekijänoikeuslain 2 §:n 3 momentin mukaan teos saatetaan yleisön saataviin, kun se välitetään yleisölle, esitetään julkisesti, sen kappale tarjotaan myytäväksi, vuokrattavaksi tai lainattavaksi taikka sitä muutoin levitetään yleisön keskuuteen taikka sitä näytetään julkisesti.

34. Asiassa on riidatonta, että A on tarjonnut maalaustaan ja siitä ottamansa valokuvan vedoksia, joita edellä esitetyin tavoin on pidettävä B:n valokuvan kappaleina, myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. Myytäväksi tarjoaminen on yksi teoksen kappaleen levittämisen muoto, joten A on myös saattanut B:n valokuvan kappaleita yleisön saataviin vastoin tekijänoikeuslakia.

35. Tekijänoikeuslain 3 §:n 1 momentin mukaan kun teoksesta valmistetaan kappale tai teos kokonaan tai osittain saatetaan yleisön saataviin, on tekijä ilmoitettava sillä tavoin kuin hyvä tapa vaatii. Tätä säännöstä sovelletaan tekijänoikeuslain 49 a §:n 3 momentin mukaan myös valokuviin.

36. Siltä osin kuin syyte koskee B:n nimen ilmoittamatta jättämistä A:n vuonna 2009 valmistamassa B:n valokuvan kappaleessa eli hänen tuossa vaiheessa vain yksityistä käyttöään varten tekemässään maalauksessa, kyse on teosta, jota on syyteoikeuden vanhentumisen kannalta perusteltua arvioida itsenäisenä tekona suhteessa noin vuotta myöhemmin alkaneeseen, valokuvan kappaleiden myymiseen tähdänneeseen menettelyyn. Syyteoikeus tekijänoikeusrikkomuksesta, josta ei ole säädetty muuta rangaistusta kuin sakkoa, vanhentuu rikoslain 8 luvun 1 §:n 2 momentin 4 kohdan ja saman luvun 2 §:n perusteella kahdessa vuodessa tekopäivästä. Kun syytettä tekijänoikeusrikkomuksesta ei ole nostettu sanotussa määräajassa, syyteoikeus puheena olevasta teosta on vanhentunut. Sen sijaan vuonna 2010 alkanut ja syytteen mukaisen tekoajan päättymispäivään 3.3.2015 saakka jatkunut kappaleiden valmistaminen ja myytäväksi tarjoaminen on katsottava yhdeksi rikokseksi. Näiltä osin syyte on siten nostettu tekijänoikeusrikkomuksen syyteoikeuden vanhentumista koskevassa määräajassa.

37. A ei ole B:n valokuvasta vuonna 2010 tekemissään kappaleissa ilmoittanut B:n nimeä. Sillä, että A ei kertomansa mukaan ole tiennyt valokuvaajan nimeä, ei ole asiassa merkitystä, koska käyttäessään valokuvaa hänen olisi pitänyt se selvittää. Asiassa ei ole tullut esiin mitään sellaista, jonka perusteella nimen ilmoittamisvelvollisuutta ei tässä tapauksessa olisi ollut. A on näin ollen tältä osin loukannut myös B:n moraalisia oikeuksia.

Tahallisuus tai törkeä huolimattomuus

38. Tekijänoikeuslain 56 a §:n mukaan tekijänoikeusrikkomuksen rangaistavuus edellyttää, että loukkaaja on syyllistynyt oikeudenloukkaukseen tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta. Tahallisesta teosta tuomitseminen edellyttää, että tahallisuus kattaa kaikki rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvat seikat.

39. A on katsonut, että hän ei ole syyllistynyt rikokseen, koska hän oli voinut oikeuskäytännön ja kirjalli¬suuden nojalla perustellusti katsoa, että öljyvärimaalauksen tekeminen valokuvasta ei ollut oikeudenloukkaus.

40. Korkein oikeus toteaa, että edellä esitetyin tavoin oikeudenloukkaus on tapahtunut, kun A on ottanut maalauksesta myyntitarkoitusta varten valokuvan ja siitä vedoksia sekä saattanut maalauksen ja vedokset yleisön saataviin.

41. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Korkein oikeus katsoo, että tätä arviointitapaa voidaan soveltaa myös muihin kuin seurausta kuvaaviin rangaistussäännöksen tunnusmerkkeihin.

42. Tahallisuuden täyttyminen ei edellytä yksityiskohtaista tietoa toiminnan oikeudellisesta sääntelystä. Oikeudellisen tiedon hankkimatta jättäminen ei pääsääntöisesti merkitse sitä, että vastaajalta puuttuisi tahallisuus, eivätkä tahallisuutta yleensä poista myöskään hänen oikeudellisesta sääntelystä tekemänsä virheelliset johtopäätökset (ks. KKO 2015:66, kohta 26).

43. A on ryhtyessään myymään tekemäänsä maalausta ja muita B:n valokuvan kappaleita ollut pääpiirteittäin tietoinen tekijänoikeuslain sisällöstä ja hänen on siten täytynyt olla tietoinen siitä, että hänellä ei ole ollut oikeutta valmistaa ja tarjota myytäväksi kappaleita toisen teoksesta ilman oikeudenhaltijan lupaa. Hän on virheellisesti katsonut, että valokuvalla ei olisi vastaavaa suojaa. Korkein oikeus katsoo, että kun A:n syytteessä kuvattu menettely on ollut tietoista, A on menetellyt tahallisesti, vaikka hänellä olisi ollut erilainen käsitys toimiensa oikeudellisesta arvioinnista.

44. Koska A:n on katsottava menetelleen tahallisesti, asiassa ei ole tarpeen arvioida hänen rikosoikeudellista vastuutaan törkeän huolimattomuuden kannalta.

Kieltoerehdys

45. Rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana seuraavien seikkojen vuoksi: 1) lain puutteellinen tai virheellinen julkistaminen; 2) lain sisällön erityinen vaikeaselkoisuus; 3) viranomaisen virheellinen neuvo; tai 4) muu näihin rinnastettava seikka. Korkein oikeus tarkastelee A:n menettelyä vielä tämän kieltoerehdyssäännöksen kannalta.

46. A on valituksessaan vedonnut ensi sijassa siihen, ettei öljyväreillä maalaaminen ole valokuvan kappaleen valmistamista. Tältä osin kysymys voisi olla lähinnä edellä mainitun pykälän 2 kohdan mukaisesta perusteesta. Lain so¬veltaminen edellyttää säännönmukaisesti jossain määrin lain tulkintaa. Korkeimman oikeuden vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kieltoerehdykseen perustuva vastuuvapaus edellyttäisi sovellettavan sääntelyn poikkeuksellista vaikeaselkoisuutta.

47. Kuten edellä on todettu, vuonna 2010 voimassa olleessa tekijänoikeuslaissa on nimenomainen maininta siitä, että kappaleen valmistamisena ja siis myös valokuvan kappaleen valmistamisena pidetään sen valmistamista millä keinolla ja missä muodossa tahansa. Oikeuskäytännössä ja erityisesti tekijänoikeusneuvoston lausunnoissa on korostettu tapauskohtaista arviointia ja sitä, että loukkausta ei tapahdu, jos maalaus selvästi eroaa valokuvasta. Näin ollen A:n on täytynyt ymmärtää, että lähes identtisen maalauksen tekeminen B:n valokuvasta loukkaa tämän yksinoikeutta. Tätä arviointia ei muuta muuksi se, että oikeuskirjallisuudessa on esitetty A:n esittämin tavoin myös toisenlainen tulkinta.

48. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n erehtymistä kappaleen valmistamisen oikeudellisesta luonteesta ei voida pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

Syyksilukeminen ja rangaistuksen mittaaminen

49. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että A on tahallaan ja tekijänoikeuslain säännösten vastaisesti valmistanut kappaleita B:n metsoaiheisesta valokuvasta tekemällä vedoksia valokuvasta, jonka hän on ottanut B:n valokuvasta tekemästään maalauksesta, sekä saattanut B:n valokuvan kappaleita eli edellä mainitut maalauksen ja vedokset yleisön saataviin tarjoamalla niitä myytäväksi galleriassaan ja internetsivuillaan. B on lisäksi tahallaan rikkonut tekijänoikeuslain 3 §:n säännöksiä moraalisista oikeuksista, kun hän on jättänyt ilmoittamatta B:n nimen edellä mainituissa vedoksissa.

50. A on menettelyllään syyllistynyt tekijänoikeusrikkomukseen, jonka tekoaika on 1.1.2010 – 3.3.2015.

51. Korkein oikeus katsoo, että syytä A:lle tuomitun rangaistuksen alentamiseen ei ole.

[Perustelujen kohta 52 jätetään tässä julkaisematta, koska se ei liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.]

Kohtuullinen hyvitys

53. B on vaatinut kohtuullisena hyvityksenä 600 euroa. A on kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään.

54. Tekijänoikeuslain 57 §:n 1 momentin, johon on valokuvaan perustuvan oikeuden osalta viitattu lain 60 §:ssä, mukaan tekijälle on suoritettava kohtuullinen hyvitys, jos teosta käytetään vastoin tätä lakia. A on edellä kohdassa 49 yksilöidyllä tavalla valmistanut B:n valokuvasta kappaleita ja saattanut niitä yleisön saataviin lain vastaisesti ja on siten velvollinen suorittamaan B:lle tästä käyttämisestä kohtuullisen hyvityksen.

55. Kuten ratkaisussa KKO 2011:92 (kohta 18) on todettu, hyvityksen määrän osalta lähtökohdaksi on oikeuskäytännössä vakiintunut se vastike, jolla teoksen käyttäjä olisi voinut hankkia oikeudenhaltijalta luvan käyttää teosta. Hyvitys määräytyy siten usein normaalien käyttökorvausten eli lisenssimaksujen mukaisesti (esim. KKO 1989:87 ja 1995:202). Sen tilanteen varalta, että korvausperusteista ei määrätyllä alalla tai teoksen määrättyyn käyttöön nähden olisi sopimuksia, hyvityksen vähimmäismääränä tulisi säännöksen esitöiden (HE 32/1984 vp s. 16) mukaan pitää kohtuullista summaa, jolla tekijä todennäköisesti olisi antanut luvan teoksensa käyttämiseen.

56. B on perustellut vaatimustaan määrällisesti esittämällä Lehtikuvan hinnaston, jonka mukaan kuvan markkinointikäytöstä myytävään tuotteeseen kertajulkaisuna laskutettaisiin 295 euroa. Korkein oikeus katsoo, että kyseessä on niin erilainen käyttötarkoitus, että siitä ei voida saada tukea B:n 600 euron vaatimukselle. Muun selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi kohtuulliseksi hyvitykseksi 300 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:n syyksi luetun tekijänoikeusrikkomuksen tekoaika on 1.1.2010 – 3.3.2015.

A velvoitetaan suorittamaan B:lle kohtuullisena hyvityksenä hovioikeuden tuomitseman määrän sijasta 300 euroa käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevine korkoineen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Tuomo Antila. Esittelijä Katariina Sorvari.

A oli aikaisemmin tuomittu kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen useista seurustelukumppaniinsa B:hen kohdistuneista pahoinpitelyrikoksista. Noin puoli vuotta tuomion jälkeen hän syyllistyi uudestaan B:n pahoinpitelyyn sekä törkeään rattijuopumukseen. Hänet tuomittiin näistä rikoksista sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että rikollisen toiminnan jatkaminen tai muut painavat syyt eivät muodostaneet estettä tuomita A ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun.

RL 6 luku 11 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.8.2016 nro 16/131359 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 16.2.2017 nro 17/106616 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjänotaari Julia Niinimäki ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Birgitta Lemström ja Kristina Isaksson (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hänet tuomitaan ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun.

Syyttäjä ja asianomistaja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut kohdassa 3 A:n syyksi pahoinpitelyn (tekoaika 3.8.2015) ja kohdassa 4 törkeän rattijuopumuksen (tekoaika 2.9.2015) sekä tuominnut hänet niistä ja täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.

2. Hovioikeus, jonka käsiteltävänä A:n valituksen johdosta on ollut vain rangaistuslajin valinta, on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luetut vakavat rikokset ja niiden varsin läheinen ajallinen yhteys hänen syykseen aiemmassa tuomiossa luettuihin rikoksiin muodostivat sellaisen painavan syyn, joka oli esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, voidaanko A tuomita yhdyskuntapalveluun.

Yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytykset

4. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä, joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, valvontarangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten, rikollisen toiminnan jatkamisen tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle. Pykälän 2 momentin mukaan yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen edellytyksenä on, että rikoksentekijä on antanut suostumuksensa rangaistuksen tuomitsemiseen yhdyskuntapalveluna ja että hänen voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalvelusta.

5. Yhdyskuntapalveluun tuomitseminen on pääsääntö silloin, kun tuomittavan rangaistuksen pituutta sekä vastaajan suostumusta ja suoriutumiskykyä koskevat edellytykset täyttyvät. A:n rangaistus voi pituutensa puolesta tulla suoritettavaksi yhdyskuntapalveluna. Seuraamusselvityksen mukaan hänellä on edellytykset suoriutua yhdyskuntapalvelusta ja hän on antanut suostumuksensa sen suorittamiseen. Edellä mainitun pääsäännön mukaisesti hänet tulee siten tuomita yhdyskuntapalveluun, jollei tähän ole rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettua estettä.

A:n syyksi luettu menettely ja hovioikeuden arviointi esteperusteista

6. Syyksilukemisen osalta lainvoimaisella käräjäoikeuden tuomiolla A:n on tuomion kohdassa 3 katsottu pahoinpidelleen naisystäväänsä yksityisasunnossa tönimällä tätä, potkaisemalla tätä oikeaan silmään, tönäisemällä tämän sängylle ja pitämällä voimakkaasti tämän ranteista kiinni. Tuomiossa selostetusta asianomistajan kertomuksesta ilmenee, että A oli tehnyt asianomistajan silmään osuneen potkun polvella, kun asianomistaja oli ollut nousemassa ylös sängyltä. Menettelyllään A on aiheuttanut asianomistajalle kivun ja säryn lisäksi ison mustelman rintakehään sekä oikeaan silmään, joka oli turvonnut umpeen. Asianomistajalle on tullut myös kuhmu päähän sekä lukuisia mustelmia, hankaumia ja naarmuja ympäri kehoa. Lisäksi A:n syyksi on käräjäoikeuden tuomion kohdassa 4 luettu törkeä rattijuopumus, koska A oli kuljettanut henkilöautoa nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen ollut 2,08 promillea, ja olosuhteet olivat olleet sellaiset, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle.

7. Hovioikeus on katsonut rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetun painavan syyn olevan esteenä A:n tuomitsemiselle yhdyskuntapalveluun. Painavan syyn hovioikeus on katsonut muodostuvan A:n syyksi luettujen rikosten vakavuudesta sekä niiden varsin läheisestä ajallisesta yhteydestä, kun hänen syykseen oli 3.3.2015 luettu samaan asianomistajaan marraskuun 2013 ja syyskuun 2014 välisenä aikana kohdistuneet lievä pahoinpitely ja neljä pahoinpitelyä. Näistä teoista A:lle oli tuomittu 80 päivän ehdollinen vankeusrangaistus.

Korkeimman oikeuden arviointi esteperusteista

8. Korkein oikeus toteaa, että A on ennen nyt käsiteltävää asiaa tuomittu vain yhden kerran ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle ei siten ole rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitettua aiemmin tuomituista ehdottomista vankeusrangaistuksista, valvontarangaistuksista tai yhdyskuntapalvelurangaistuksista johtuvaa estettä.

9. Tämän jälkeen arvioitaviksi jäävät muut rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetut esteperusteet eli rikollisen toiminnan jatkaminen ja muut painavat syyt. Tässä yhteydessä arvioinnin kohteena ovat myös asianomistajan esittämät väitteet siitä, ettei A tulisi ojentumaan, jos hänet tuomitaan yhdyskuntapalveluun.

10. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momenttiin on 1.5.2015 voimaan tulleella lailla lisätty erilliseksi esteperusteeksi rikollisen toiminnan jatkaminen. Tällä on lain esitöiden mukaan tarkoitettu sitä, että yhdyskuntapalveluun tuomitsemista harkittaessa tulisi ottaa huomioon se, että henkilön otaksutaan jatkavan rikollista toimintaa. Säännöksellä on haluttu korostaa sitä, että esimerkiksi vakavia rikoksia mahdollisesti tekevään ryhmään kuuluminen voi olla este tuomita henkilö yhdyskuntapalveluun (HE 215/2014 vp s. 90).

11. Korkein oikeus katsoo, että tämä esteperuste soveltuu lähinnä tilanteisiin, joissa rikollisen toiminnan jatkamisen vaaraa voidaan pitää niin merkittävänä, että ehdotonta vankeusrangaistusta voidaan sen eristämisvaikutuksen vuoksi pitää tarpeellisena rikoskierteen katkaisemiseksi. Esteperusteen täyttymistä harkittaessa voidaan soveltaa samankaltaisia perusteita, joita käytetään harkittaessa pakkokeinolain 2 luvun säännösten nojalla sitä, onko rikoksesta epäilty tai tuomittu määrättävä vangittavaksi jatkamisvaaran perusteella.

12. A on kohdassa 7 selostetuin tavoin syyllistynyt marraskuun 2013 ja syyskuun 2014 välisenä aikana samaan asianomistajaan kohdistuneisiin lievään pahoinpitelyyn ja neljään pahoinpitelyyn, joista hänelle on 3.3.2015 tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus. Nyt käsiteltävät rikokset on tehty aiemman ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla. Ne on kuitenkin tehty vasta noin 5 kuukauden kuluttua ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemisesta ja lähes vuoden kuluttua hänen syykseen tuolloin luetuista rikoksista. A on saanut mainituista aiemmista teoistaan tuomion muodossa varoituksen vain yhden kerran, ja niistä on tuomittu päivissä mitattu ehdollinen vankeusrangaistus. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n aikaisemman rikollisuuden perusteella ole aihetta katsoa, että käsillä olisi niin merkittävä rikollisen toiminnan jatkamisen vaara, jonka vuoksi häntä ei voitaisi tuomita yhdyskuntapalveluun. Muitakaan jatkamisvaaraa tukevia seikkoja ei asiassa ole tullut esiin.

13. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla painavilla syillä viitataan lain esitöiden (HE 144/1996 vp s. 13) mukaan seikkoihin, jotka ovat rangaistuksen mittaamisen kannalta merkittäviä. Tällaisten syiden perusteella yhdyskuntapalveluun tulisi jättää tuomitsematta varsin harvoin, kun taas säännöksessä nimenomaisesti mainittuja perusteita on lain esitöissä ajateltu sovellettavan suhteellisen usein. Painavan syyn käsitettä on myös myöhempien esitöiden mukaan tulkittava suppeasti (HE 44/2002 vp s. 209).

14. Painava syy esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle voi lain esitöiden mukaan joissain tapauksissa liittyä sen rikoksen laatuun, josta tuomittava rangaistus on parhaillaan harkittavana. Esimerkiksi joistakin lajiltaan sinänsä vakavista seksuaalirikoksista tai törkeistä huumausainerikoksista saatetaan yksittäistapauksissa tuomita kahdeksan kuukauden pituisia tai tätä lievempiä vankeusrangaistuksia. Tämänkaltaisissa poikkeustilanteissa rikoksen laatu voi olla sellainen painava syy, joka estää yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen (HE 44/2002 vp s. 209).

15. A:n syyksi luettu pahoinpitely, joka on käsittänyt muun ohella potkun silmään, on lajissaan varsin vakava. Pahoinpitelyn vakavuus ja vaarallisuus samoin kuin A:n aikaisemmat samankaltaiset pahoinpitelyrikokset on otettu huomioon siinä, ettei hänelle enää ole tuomittu vankeusrangaistusta ehdollisena ja että hänelle tuomittu aiempi ehdollinen vankeusrangaistus on määrätty pantavaksi täytäntöön. Nyt arvioitavana oleva rikos ei kuitenkaan ole tekotavaltaan merkittävästi poikennut niistä pahoinpitelyrikoksista, joista yhdyskuntapalvelua tavanomaisen rangaistuskäytännön mukaisesti tuomitaan. Lain esitöissä yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen estävän rikoksen laadun osalta esimerkkeinä mainitut seksuaalirikokset ja törkeät huumausainerikokset ovat jo niiden rangaistusasteikoista ilmenevällä tavalla huomattavasti pahoinpitelyä vakavampia rikoksia. A:n syyksi luettu pahoinpitely ei ole käytetyn väkivallan tai muidenkaan tekoon liittyvien seikkojen perusteella niin vakava rikos, että rikoksen laatu sellaisenaan muodostaisi painavan syyn, joka estäisi yhdyskuntapalveluun tuomitsemisen.

16. A ja asianomistaja ovat pahoinpitelyn aikaan olleet seurustelusuhteessa. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään aiemmin katsonut, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa tekijä ja uhri eivät ole tasavertaisessa asemassa vaan uhri tarvitsee erityistä suojelua, teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi (KKO 2012:9, kohta 6 ja siinä mainitut ratkaisut). Joissain tilanteissa saattaa olla uhrin suojelemiseksi tarpeen, että rangaistuksen lajivalinnassa käytetään poikkeuksellisesti ehdotonta vankeusrangaistusta tilanteessa, jossa yhdyskuntapalveluun tuomitseminen saattaisi muuten tulla kysymykseen.

17. Tässä tapauksessa pahoinpitelyn luonne lähisuhdeväkivaltana ja se, että A oli aikaisemminkin toistuvasti pahoinpidellyt asianomistajaa, puhuvat sen puolesta, että yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle voitaisiin katsoa olevan painavasta syystä johtuva este. A ja asianomistaja eivät kuitenkaan asiakirjoista ilmenevien tietojen mukaan ole asuneet samassa taloudessa, vaan heidän suhdettaan on luonnehdittu seurustelusuhteeksi. Seurustelusuhteeseen ei liity yhtä olennaista suojelun tarvetta kuin samassa taloudessa asuvien perheenjäsenten kesken. Edellä esitettyjä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, ettei rikoksen luonne toistuvana lähisuhdeväkivaltana tässä tapauksessa muodosta sellaista painavaa syytä, joka estäisi A:n tuomitsemisen yhdyskuntapalveluun.

18. Myöskään A:n syyksi luettu törkeä rattijuopumus ei ole niin vakava rikos, että se olisi este yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.

19. Edellä selostetuin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole rikollisen toiminnan jatkamisesta tai muista painavista syistä johtuvaa estettä tuomita A:lle seuraamukseksi yhdyskuntapalvelua. Kun muutkin edellytykset yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle edellä kerrotuin tavoin täyttyvät, A on tuomittava ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun. Yhdyskuntapalvelun kesto on 180 tuntia.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Hovioikeuden tuomitseman kuuden kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen asemesta A:lle tuomitaan yhdyskuntapalvelua 180 tuntia.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Heikki Kemppinen.

A:ta epäiltiin useista talousrikoksista. Esitutkinnan aikana A oli ensin kiistänyt syyllisyytensä mutta myöhemmin myöntänyt sen ja aloittanut syyteneuvottelun syyttäjän kanssa. Asia oli kaikkien epäiltyjen rikosten osalta käsitelty tunnustamisoikeudenkäynnissä. A oli maksanut pääosan Verohallinnon saatavista ennen asian vireilletuloa käräjäoikeudessa ja loppuosan hovioikeuskäsittelyn aikana. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja erityisesti rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan ja 8 a §:n vaikutuksesta A:lle tuomittavaan rangaistukseen.

RL 6 luku 6 § 3 kohta

RL 6 luku 8 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 7.9.2016 (nro 16/135455) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 14.7.2017 (nro 17/127829) kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tero Kujala sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Outi Mikkola ja Jukka Loiva.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi joko yksin tai yhdessä yhdyskuntapalvelun kanssa.

Syyttäjä ja Verohallinto vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:ta on syksyllä 2015 käynnistyneessä esitutkinnassa epäilty useista talousrikoksista. Esitutkinnan aikana A ja syyttäjä ovat käyneet syyteneuvottelua ja syyttäjä on toimittanut käräjäoikeudelle tuomioesityksen asian käsittelemiseksi tunnustamisoikeudenkäynnissä. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta kolmesta törkeästä veropetoksesta (kohdat 1, 3 ja 5) ja kahdesta törkeästä kirjanpitorikoksesta (kohdat 2 ja 4).

2. Tuomioesityksen mukaan X Oy:n ja Y Oy:n (jäljempänä yhdessä yhtiöt) ravintoloissa oli vuosina 2010 - 2015 harjoitettu ohimyyntiä, jossa osa ravintoloiden käteismyynnistä oli jätetty merkitsemättä kirjanpitoon ja ilmoittamatta verotuksessa. A oli toiminut molempien yhtiöiden toimitusjohtajana. Näitä yhtiöitä koskevien syytekohtien 1 ja 3 mukaan yhtiöiden kausiveroilmoituksissa oli jätetty ilmoittamatta myynnin arvonlisäveroa kirjanpitoon kirjaamattoman käteismyynnin osalta ja yhtiöiden puolesta oli annettu sanotuilta verovuosilta vääränsisältöiset veroilmoitukset. Tuloveroa ja arvonlisäveroa oli kohdassa 1 vältetty yhteensä 767 141 euroa ja yritetty välttää 89 349 euroa. Kohdassa 3 veroja oli vältetty yhteensä 331 259 euroa ja yritetty välttää 25 580 euroa. Syytekohtien 2 ja 4 mukaan molempien yhtiöiden toiminnassa oli jätetty kirjanpitoon kirjaamatta käteismyyntiä. Syytekohdan 5 mukaan A oli henkilökohtaisessa verotuksessaan jättänyt tuloinaan ilmoittamatta yhtiöistä nostamansa varat. Näin menettelemällä hän oli aiheuttanut tuloveron määräämisen 988 881 euroa liian alhaiseksi ja lisäksi yrittänyt aiheuttaa sen määräämisen 266 185 euroa liian alhaiseksi.

3. A on tunnustanut tuomioesityksen mukaiset rikokset ja suostunut asian käsittelyyn oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 b luvun mukaisessa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Verohallinto on suostunut asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäyntimenettelyssä ja vaatinut A:lta vahingonkorvausta rikoksilla aiheutetuista vahingoista 261 027 euroa. Syyttäjä on esittänyt, että A:lle tuomittava rangaistus olisi ilman rangaistusta lieventäviä ja alentavia tekijöitä ollut 3 vuotta 10 kuukautta vankeutta. Syyttäjä on vaatinut A:lle 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistusta, mikä perustui syyteneuvottelussa saavutettuun sovintoon. Seuraamuskannanotossa oli otettu huomioon tunnustamisoikeudenkäynnistä seuraavan lievennetyn rangaistuksen ohella se, että A oli edistänyt rikoksensa selvittämistä sekä lisäksi poistanut rikoksensa vaikutuksia maksamalla suuren osan Verohallinnon saatavista.

4. Käräjäoikeus on todennut, että syyttäjän kannanotto tuomittavasta rangaistuksesta ilman lieventäviä ja alentavia tekijöitä oli oikea. Syyttäjän ja vastaajan syyteneuvottelussa sopima rangaistus ei ainakaan ollut liian ankara. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi tuomioesityksen mukaiset rikokset, tuominnut hänet 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen ja velvoittanut maksamaan Verohallinnon vaatimat vahingonkorvaukset.

5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien, että vankeusrangaistusta alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi mahdollisine oheisseuraamuksineen. Hovioikeus on katsonut, että myöntämällä menettelynsä ja suostumalla syyteneuvotteluun A on voinut jossain määrin helpottaa esitutkintaviranomaisen ja syyttäjän työtä. Myöntäminen ei ole kuitenkaan merkittävällä tavalla edistänyt rikosten selvittämistä. Asian tuomioistuinkäsittely on A:n menettelyn johdosta keventynyt, joten prosessitaloudelliset edut voitiin osin ottaa rangaistusta mitattaessa huomioon. Hovioikeuden mukaan rikoksen selvittämisen osalta rangaistuksen lieventämisperuste oli olemassa, mutta sen vaikutus ei ollut kovin suuri. Hovioikeus on vielä todennut, että A oli hovioikeuskäsittelyn aikana suorittanut kokonaan Verohallinnon vahingonkorvaussaatavan, yhteensä noin kolme miljoonaa euroa. Syyteneuvottelun johdosta tehtävän alennuksen lisäksi voitiin tuomittavassa rangaistuksessa ottaa huomioon A:n pyrkimys poistaa rikoksensa vaikutuksia sekä vähäisessä määrin pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä. Käräjäoikeuden tuomion mukainen rangaistuksen alennus, 1 vuosi 9 kuukautta, oli huomattava. Hovioikeus on katsonut, että rangaistusta ei ollut syytä enemmälti alentaa.

6. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys rangaistuksen määräämisestä A:n syyksi luetuista rikoksista ja erityisesti syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan lievennetyn rangaistusasteikon ja muiden lieventämisperusteiden vaikutuksesta rangaistukseen.

Rangaistuksen määräämisen perusteista

7. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Mainitun luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia seikkoja ovat lisäksi luvun 5 - 8 §:n mukaiset perusteet.

8. Eri rikoksista yhteistä vankeusrangaistusta määrättäessä on otettava huomioon myös rikoslain 7 luvun säännökset. Rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan ankarimman enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. Ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin 1) yhdellä vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta vähemmän kuin yksi vuosi kuusi kuukautta; 2) kahdella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta vähintään yksi vuosi kuusi kuukautta mutta vähemmän kuin neljä vuotta; eikä 3) kolmella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta määräajaksi vähintään neljä vuotta.

9. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

Rangaistuksen määrääminen tunnustamisoikeudenkäynnissä

10. Vuoden 2015 alusta voimaan tulleella lailla 670/2014 on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annettuun lakiin lisätty syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevat säännökset. Lain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan syyttäjä voi ryhtyä omasta tai asianosaisen aloitteesta toimenpiteisiin tuomioesityksen tekemiseksi ja sen käsittelemiseksi lain 5 b luvussa tarkoitetussa tunnustamisoikeudenkäynnissä. Edellytyksenä tuomioesityksen tekemiselle on pykälän 2 momentin mukaan muun ohella se, että rikoksesta epäilty tunnustaa epäillyn rikoksen ja suostuu asian käsittelyyn tunnustamisoikeudenkäynnissä. Pykälän 4 momentin mukaan tuomioesityksessä on ilmoitettava muun ohella syyttäjän sitoumus vaatia rangaistusta lievennetyn rangaistusasteikon mukaisesti. Syyttäjä voi tuomioesityksessä ilmoittaa kantansa tuomittavan rangaistuksen lajista ja määrästä.

11. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 1 momentin mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on myötävaikuttanut rikoksensa selvittämiseen siten kuin oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 1 luvun 10 ja 10 a §:ssä ja 5 b luvussa sekä esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 10 a §:ssä säädetään. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 2 momentin mukaan määrättäessä rangaistusta 1 momentin nojalla tekijälle saa tuomita enintään kaksi kolmannesta rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Pykälän 3 momentin mukaan tuomiossa on ilmoitettava tuomitun rangaistuksen lisäksi myös, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman edellä tarkoitettua myötävaikutusta.

12. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevan lainsäädännön esitöissä on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 10 §:n osalta (HE 58/2013 vp s. 25) todettu, että käytännössä tuomioesitykseen tulisi pääsääntöisesti kirjata syyttäjän näkemys siitä, minkä lajinen ja suuruinen rangaistus asiassa tulisi määrätä tai missä haarukassa rangaistuksen tulisi olla. Vastaajalle tulisi myös kertoa, ettei tuomioistuin ole sidottu syyttäjän tekemään seuraamuskannanottoon, mutta että tuomioistuin on velvollinen soveltamaan lievennettyä rangaistusasteikkoa.

13. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n osalta esitöissä on todettu, että tuomioistuin olisi velvollinen noudattamaan lievennettyä rangaistusasteikkoa, mutta tarkempi rangaistuksen mittaaminen asteikon puitteissa tapahtuisi samalla tavalla kuin 8 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa eli luvun 3 ja 4 §:ssä säädettyjen yleisten perusteiden mukaisesti (HE 58/2013 vp s. 37).

14. Syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevassa lainsäädännössä ei ole pidetty välttämättömänä, että syyttäjä ilmoittaa tuomioesityksessä kantansa tuomittavan rangaistuksen määrästä tai lajista. Syyttäjältä edellytetään ainoastaan sitoumusta vaatia rangaistusta rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaiselta lievennetyltä rangaistusasteikolta. Laissa tai esitöissä ei myöskään viitata siihen, että syyttäjän tulisi ottaa kantaa rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaisesti rangaistukseen, joka tuomioesityksen kohteena olevista rikoksista tulisi tuomittavaksi ilman syyteneuvottelusta ja tunnustamisoikeudenkäynnistä johtuvaa alennusta.

15. Korkein oikeus toteaa, että tunnustamisoikeudenkäyntiä harkitsevalla vastaajalla on paremmat mahdollisuudet arvioida tuomioesitykseen ja tunnustamisoikeudenkäyntiin suostumisen edellytyksiä, kun hänen tiedossaan on syyttäjän seuraamuskannanotto, josta tunnustamisoikeudenkäynnin konkreettinen vaikutus hänelle tuomittavaan rangaistukseen ilmenee.

16. Siitä huolimatta, että syyttäjä ja vastaaja ovat mahdollisesti päässeet syyteneuvottelussa yhteisymmärrykseen tuomittavan rangaistuksen määrästä ja lajista, syyteneuvottelussa ei ole kysymys rangaistuksen määrän tai lajin sopimisesta. Rangaistuksen määrääminen myös tunnustamisoikeudenkäynnissä on yksin tuomioistuimen harkinnassa. Tuomioistuimen seuraamusharkinta näissä asioissa ei eroa siitä, miten harkinta tavanomaisesti rikoslain 6 ja 7 lukujen säännösten mukaisesti suoritetaan. Syyteneuvottelujärjestelmän toimivuuden kannalta on kuitenkin eduksi, että syyttäjän tuomioesityksessään mahdollisesti esittämät seuraamuskannanotot eivät huomattavasti eroa tuomioistuinten tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomitsemista rangaistuksista.

17. Edellä kohdassa 11 selostetulla tavalla rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaan tunnustamisoikeudenkäynnissä annettavassa tuomiossa on ilmoitettava tuomitun rangaistuksen lisäksi myös, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman tunnustusta. Lainkohtaa koskevissa esitöissä on todettu, että tarkoituksena on pystyä kontrolloimaan, että tunnustus on asianmukaisesti otettu rangaistuksen mittaamisessa huomioon. Momentin sääntelyllä voisi olla myös etuja oikeuskäytännön ja sen yhtenäisyyden seuraamisen kannalta. Jos tuomioesityksen perusteella annetussa tuomiossa on luettu syyksi kaksi tai useampi rikos, tuomioistuimen pitää ilmoittaa vastaavalla tavalla kaikkien syyksiluettujen rikosten osalta molemmat rangaistukset, rangaistus ilman tunnustusta ja rangaistus tunnustuksen johdosta alennettuna, ennen kuin se tuomitsee rikoksista näistä yhteisen rangaistuksen rikoslain 7 luvun säännösten mukaisesti (HE 58/2013 vp s. 37).

18. Korkein oikeus toteaa, että lain sanamuodosta tai sen esitöissä ilmaistusta tarkoituksesta ei seuraa, että tuomioistuimella olisi tunnustamisoikeudenkäynnissä velvollisuus ilmoittaa seuraamusharkintansa lopputulos jokaisen syyksi luetun rikoksen osalta erikseen. Tätä ei myöskään edellytetä yhteisen rangaistuksen määräämistä koskevassa rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa eikä lainkohdan vakiintuneessa soveltamiskäytännössä. Viimeksi mainitun lainkohdan säätämisen tarkoituksena osana rikosten yhtymistä koskevan lainsäädännön uudistamista oli päinvastoin yksinkertaistaa aikaisempaa sääntelyä, jonka mukaan vastaajalle oli tuomittava erilliset määräaikaiset vankeusrangaistukset kustakin hänen syykseen luetusta rikoksesta (HE 40/1990 vp s. 16). Näin ollen kyseisen esityölausuman perusteella ei voida katsoa, että tuomioistuimen velvollisuutena olisi tunnustamisoikeudenkäynnissä aina ilmoittaa oikeudenmukaiseksi katsomansa rangaistus jokaisen rikoksen osalta erikseen.

Rangaistuksen määrääminen tässä tapauksessa

Rangaistus ilman tunnustusta ja lieventämisperusteita

19. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n 3 momentin mukaan tunnustamisoikeudenkäynnissä annettavassa tuomiossa on ilmoitettava, millaisen rangaistuksen tuomioistuin olisi tuominnut ilman tunnustusta. Asiassa on näin ollen ensin lausuttava rangaistuksen määräämisestä ennen rikoslain 6 luvun 8 a §:n soveltamista.

20. Törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta tuomittava rangaistus on molemmista vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Sanotun enimmäisrangaistuksen saa puolestaan yhteistä rangaistusta määrätessä rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisesti ylittää enintään kolmella vuodella. A:lle tuomittava rangaistus voisi siten olla enintään seitsemän vuotta vankeutta.

21. A:n syyksi luetussa menettelyssä on ollut tarkoituksena verojen välttäminen yhtiöiden toiminnassa sekä verottamatta jääneiden varojen nostaminen A:n omaan käyttöön. Yhtiöiden ravintolatoiminnassa on harjoitettu käteismyynnin osalta niin sanottua ohimyyntiä. Ravintoloiden käteismyynti on osittain jätetty merkitsemättä kirjanpitoon, eikä myyntejä ole myöskään ilmoitettu verotuksessa, minkä johdosta yhtiöitä koskeva arvonlisävero ja tulovero on määrätty liian alhaisiksi. Vältetyn veron määrä on ollut suurin A:n henkilökohtaista verotusta koskevassa kohdassa 5, jossa on ollut kysymys molemmissa yhtiöissä ohimyynnin avulla hankitun tulon ilmoittamatta jättämisestä henkilökohtaisessa tuloverotuksessa. Tästä rikoksesta tuomittava rangaistus on siten katsottava rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin tarkoittamaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana olevaksi rangaistukseksi. Huomioon on kuitenkin otettava, että sanottu rikos on kiinteässä yhteydessä kohtien 1 ja 3 tekoihin, joissa on yhtiöiden arvonlisäverotuksessa ja tuloverotuksessa vältetty veroa siten, että nämä varat on voitu jättää ilmoittamatta myös henkilökohtaisessa verotuksessa.

22. A:n menettely on ollut pitkäkestoista ja suunnitelmallista. Vältettyjen verojen määrä on ollut erittäin suuri. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus kohdassa 5 tarkoitetusta rikoksesta erikseen tuomittuna olisi noin kolmen vuoden vankeusrangaistus.

23. Yhteistä rangaistusta määrättäessä on kiinnitettävä huomiota rikosten keskinäiseen yhteyteen. Siitä huolimatta, että A:n toiminta on edellyttänyt useita erillisiä rikoksentekopäätöksiä, kysymys on yhtäjaksoisesta ja yhteiseen motivaatiotaustaan perustuvasta menettelystä. Kuten edellä on todettu, yhtiöitä koskevat törkeät veropetokset kohdissa 1 ja 3 ovat koskeneet samoja varoja kuin kohdan 5 törkeä veropetos. Näiltä osin rikosten keskinäisellä yhteydellä on tavanomaista suurempi rangaistusta alentava vaikutus. Lisäksi törkeät kirjanpitorikokset kohdissa 2 ja 4 ovat tässä tapauksessa liittyneet kiinteästi edellä mainittuihin veropetoksiin ja pyrkimyksiin estää niiden ilmitulo. Rikosten keskinäinen yhteys on näiltäkin osin otettava huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa.

24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, kuten käräjäoikeus ja hovioikeus, että oikeudenmukaisena rangaistuksena A:n syyksi luetuista rikoksista voidaan ennen lieventämisperusteiden ja tunnustuksen perusteella lievennetyn rangaistu3sasteikon soveltamista pitää 3 vuotta 10 kuukautta vankeutta.

Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi

25. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä.

26. Hovioikeus on katsonut, että A:n pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä syyteneuvottelussa voidaan vähäisessä määrin ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla.

27. Korkein oikeus toteaa, että syyteneuvottelussa ja tunnustamisoikeudenkäynnissä on jo kysymys siitä, että rikoksesta epäilty edistää rikoksensa selvittämistä. Lainsäädännöstä tai esitöistä ei ilmene, että rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukainen rikoksen selvittämistä koskeva lieventämisperuste olisi tarkoitettu sovellettavaksi rikoslain 6 luvun 8 a §:n mukaisen lievennetyn rangaistusasteikon ohella. Epäillyn pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä syyteneuvottelussa ja tunnustamisoikeudenkäynnissä tulee otetuksi huomioon erityissäännön asemassa olevan rikoslain 6 luvun 8 a §:n nojalla. Näin ollen rikoksen selvittämistä koskevalta osalta rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan lieventämisperusteen soveltamiselle ei ole edellytyksiä.

28. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa säädetyn rikoksen vaikutusten estämistä tai poistamista koskevan lieventämisperusteen soveltamisen edellytyksiä.

29. Rikoslain yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 198 - 199) on todettu, että tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot vahingonkorvauksin. Vahinkojen korvaamista onkin pidetty tyypillisenä lieventämisperusteen tarkoittamana soveltamistilanteena.

30. Korvauksen suorittamisen ajankohdalla ja tekijän suhtautumisella omaan tekoonsa voi olla merkitystä lieventämisperusteen arvioinnissa. Harkinnassa voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka oma-aloitteista tekijän toiminta on ollut. Vahingonkorvauksen suorittamiselle voidaan pääsääntöisesti antaa rangaistuksen mittaamisessa sitä enemmän merkitystä, mitä aikaisemmassa vaiheessa korvaukset on maksettu. Vaikka jo rikoksentekijän pyrkimys rikoksen seurausten poistamiseksi voi olla riittävä lieventämisperusteen soveltamiseksi, merkitystä voidaan antaa myös sille, kuinka suuri osa rikoksella aiheutetuista vahingoista on korvattu ja onko korvausta suoritettu kaikille asianomistajille (KKO 2011:93, kohdat 23 ja 24).

31. Verohallinto on verotarkastuksen valmistumisen jälkeen keväällä 2016 ryhtynyt perimään rikoksilla vältettyjä veroja lähes kahden miljoonan euron arvosta. Perintä on noin miljoonan euron osalta kohdistunut henkilökohtaisesti A:han ja muilta osin yhtiöihin. A ja yhtiöt ovat maksaneet Verohallinnolle verovelkoina ja niiden viivästysseuraamuksina ja veronkorotuksina yhteensä 2,7 miljoonaa euroa ennen tuomioesityksen toimittamista käräjäoikeudelle elokuussa 2016. Verohallinto on tunnustamisoikeudenkäynnissä esittänyt vielä 261 027 euron vahingonkorvausvaatimuksen, joka on perustunut vuosien 2010 - 2012 arvonlisäveroihin, joiden verotusoikeus on ollut vanhentunut. A on myöntänyt vahingonkorvausvaatimuksen oikeaksi ja suorittanut vahingonkorvauksen hovioikeuskäsittelyn aikana.

32. A korvannut poikkeuksellisen suuret verovelat suurelta osin jo syyteneuvottelun aikana ja myöhemmin hovioikeuskäsittelyn aikana kokonaisuudessaan. A on maksanut häneltä henkilökohtaisesti perityt verot omista varoistaan, eikä yhtiöidenkään verovelkojen suorituksilla ole ollut haitallisia vaikutuksia yhtiöiden liiketoimintaan tai muille velkojille. A on näin ollen toiminut merkittävällä tavalla rikostensa vaikutusten poistamiseksi. Lieventämisperusteen vaikutusta vähentää kuitenkin se, että vahingonkorvaus vastaa viivästysseuraamuksia ja veronkorotuksia lukuun ottamatta sitä hyötyä, jonka A on hänelle syyksi luetuilla törkeillä veropetoksilla hankkinut. Lisäksi maksut ovat osittain koskeneet suoraan täytäntöönpantavissa olleita A:n henkilökohtaisia verovelkoja, joiden suorittamiseksi häneltä takavarikoitu omaisuus olisi voitu ulosmitata. Kokonaisarvioinnin perusteella Korkein oikeus katsoo, että rangaistusta on tällä perusteella lievennettävä kuusi kuukautta. Oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista rikoksista olisi ennen tunnustuksen perusteella lievennetyn rangaistusasteikon soveltamista siten 3 vuotta 4 kuukautta vankeutta.

Tunnustamisoikeudenkäynnissä määrättävä rangaistus

33. Tunnustamisoikeudenkäynnissä A:n syyksi luetuista rikoksista saa rikoslain 6 luvun 8 a §:n 2 momentin nojalla tuomita vähintään 14 päivää ja enintään kaksi kolmannesta rikoksesta säädetystä vankeusrangaistuksen enimmäismäärästä eli kaksi vuotta kahdeksan kuukautta vankeutta. Sanotun enimmäisrangaistuksen saa puolestaan yhteistä rangaistusta määrätessä rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti ylittää enintään kahdella vuodella. A:lle tuomittava rangaistus voi siten olla enintään neljä vuotta kahdeksan kuukautta vankeutta.

34. Rikoslain 6 luvun 8 a §:n esitöissä on lähdetty siitä, että mitä aikaisemmassa vaiheessa tunnustus on annettu, sitä enemmän tunnustuksella tulee olla painoarvoa rangaistusta alentavana seikkana. Rangaistus voisi olla enintään pykälän 2 momentin mukaan kaksi kolmasosaa normaalirangaistuksesta. Käytännössä tuomittaisiin siten kolmanneksella alennettu rangaistus (HE 58/2013 vp s. 37).

35. Korkein oikeus toteaa, että syyteneuvottelua ja tunnustamisoikeudenkäyntiä koskevalla lainsäädännöllä on pyritty erityisesti voimavarojen entistä tarkoituksenmukaisempaan kohdentamiseen sekä esitutkinnan, syyteharkinnan ja tuomioistuinkäsittelyn nopeuttamiseen. Prosessiekonomian kannalta suurin hyöty syyteneuvottelusta saadaan silloin, kun tunnustus annetaan ja neuvottelu käynnistyy jo esitutkintavaiheessa, mitä on myös lain esitöissä pidetty menettelyn painopisteenä (HE 58/2013 vp s. 12 ja 35). Syyteneuvottelusta on kuitenkin mahdollista saada hyötyä myös niissä tilanteissa, joissa neuvotteluun ryhdytään myöhäisemmässä vaiheessa.

36. Korkein oikeus katsoo, että esitöissäkin mainittua kolmanneksen alennusta tuomittavaan rangaistukseen voidaan pitää rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana tunnustamisoikeudenkäynnissä. Alennuksen ei kuitenkaan tule olla kaavamainen, vaan tapauskohtaisesti on arvioitava, onko alennuksen perusteltua olla tätä suurempi tai pienempi. Tällöin merkitystä on edellä todetuin tavoin erityisesti tunnustamisen ajankohdalla ja asiassa saavutetuilla prosessitaloudellisilla säästöillä. Asiassa on toisaalta otettava huomioon myös se, että tunnustamisoikeudenkäynnissä määrättyjen rangaistusten ei tule liiallisesti poiketa rangaistuksista, joita vastaavista rikoksista tuomittaisiin tavallisessa rikosprosessissa.

37. Verohallinto on elokuussa 2015 aloittanut yhtiöihin kohdistetun verotarkastuksen ja tehnyt syyskuussa 2015 poliisille rikosilmoituksen. A:ta on kuulusteltu rikoksesta epäiltynä 21. ja 22.10.2015, jolloin hän on kiistänyt syyllistyneensä rikoksiin. Samana ajankohtana poliisi on kuulustellut useita muitakin henkilöitä rikoksesta epäiltyinä ja todistajina. Verotarkastus on valmistunut 18.1.2016 ja A on antanut siihen vastineensa 22.2.2016. Kuulustelussa 2.3.2016 A on myöntänyt syyllisyytensä, jonka hän on jo verotarkastukseen antamassaan vastineessa todennut. A:n avustaja on kaksi päivää viimeksi mainitun kuulustelun jälkeen ehdottanut syyttäjälle syyteneuvottelun aloittamista.

38. Vaikka A on ensin kiistänyt syyllisyytensä, syyteneuvottelu on aloitettu esitutkinnan alkuvaiheessa. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan esitutkinnassa ei ole lokakuussa 2015 suoritettujen kuulustelujen jälkeen tehty merkittäviä tutkintatoimenpiteitä. Verotarkastus oli puolestaan aloitettu jo ennen rikosasian vireilletuloa, eikä A ole merkittävästi voinut vaikuttaa sen kestoon tai valmistumiseen menettelyllään esitutkinnassa. Lisäksi on otettava huomioon, että syyttäjä voi arvioida syyteneuvottelun edellytyksiä yleensä vasta siinä vaiheessa, kun syyteharkintaan riittävä selvitys on hankittu. Näin ollen syyteneuvottelu edellyttää etenkin vakavissa rikosasioissa aina jossain määrin esitutkintatoimenpiteitä.

39. Korkein oikeus katsoo, että syyteneuvottelusta on tässä asiassa ollut merkittävää prosessitaloudellista hyötyä, vaikka A on myöntänyt rikokset vasta verotarkastuksen valmistuttua. Syyteneuvottelu ja rangaistuksen alentaminen rikoslain 6 luvun 8 a §:n nojalla koskevat kaikkia rikoksia, joista A:ta on syytetty.

40. Korkein oikeus katsoo, että A:lle ilman tunnustusta tuomittavaa 3 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistusta on perusteltua alentaa syyteneuvottelun ja tunnustamisoikeudenkäynnin johdosta noin kolmanneksella.

41. Näillä perusteilla ja ottaen huomioon, että vain A on ollut muutoksenhakijana, Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden A:lle tuomitsemaa 2 vuoden 1 kuukauden yhteistä vankeusrangaistusta ole aihetta alentaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Mika Huovila, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Heikki Kemppinen.

A:n oli katsottu syyllistyneen rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuun rekisterimerkintärikokseen hänen ilmoitettuaan kaupparekisteriin totuudenvastaisesti eräät henkilöt kahden kommandiittiyhtiön vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi. Korkein oikeus katsoi, ettei A ollut hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä käyttänyt aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla kommandiittiyhtiöissä liiketoimintaa omaan lukuunsa eikä siten syyllistynyt myös momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rekisterimerkintärikokseen. (Ään.)

A ei ollut myöskään saanut rekisterimerkintärikoksista sellaista taloudellista hyötyä, joka oli tuomittava valtiolle menetetyksi. (Ään.)

RL 16 luku 7 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 28.5.2015 nro 15/122517 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 21.4.2016 nro 16/116290 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Maria Takki ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuomo Kurki, Lolita Tuomainen ja Lasse Tamminen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että syyte hylätään siltä osin kuin hänen oli kohdissa 22 ja 25 katsottu hankkiakseen itselleen ja toiselle henkilölle hyötyä käyttäneen kaupparekisteriin aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla omaan lukuunsa liiketoimintaa kahdessa yhtiössä näennäisesti toisen henkilön nimissä. Lisäksi A vaati, että menettämisseuraamusta koskevat vaatimukset mainituissa kohdissa hylätään.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi kaksi törkeää velallisen epärehellisyyttä (kohdat 1 ja 2), törkeän velallisen petoksen (kohta 3), törkeän kirjanpitorikoksen (kohta 28), kaksi rekisterimerkintärikosta (kohdat 22 ja 25), väärennyksen (kohta 24) ja kahdeksan yllytystä rekisterimerkintärikokseen (kohdat 5, 7, 9, 11, 13, 15, 17 ja 19).

2. Kohdissa 22 ja 25 käräjäoikeus on katsonut A:n syytteessä kuvatuin tavoin aikaansaaneen oikeudellisesti merkityksellisen virheen kaupparekisteriin, kun Patentti- ja rekisterihallitukselle oli annettu väärä tieto X Ky:n ja Y Ky:n (jäljempänä kommandiittiyhtiöt) perustamisilmoituksissa ilmoittamalla totuudenvastaisesti toinen henkilö yhtiön vastuunalaiseksi yhtiömieheksi, vaikka tosiasiassa A ja hänen avopuolisonsa olivat harjoittaneet liiketoimintaa kommandiittiyhtiöissä. Sen sijaan käräjäoikeus on mainituissa kohdissa hylännyt syytteen siltä osin kuin A:ta oli syytetty myös siitä, että hän oli hankkiakseen itselleen ja avopuolisolleen hyötyä käyttänyt edellä kerrotuin tavoin aiheutettua virhettä hyväkseen harjoittamalla omaan lukuunsa liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä näennäisesti toisen henkilön nimissä, koska hän ei olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään verorästien vuoksi. Käräjäoikeus on katsonut, että näiltä osin rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistö ei täyty. Käräjäoikeus on mainituissa kohdissa myös hylännyt vaatimukset hyödyn menettämisestä valtiolle, koska hyöty oli ollut peräisin yhtiöiden sinänsä laillisesta liiketoiminnasta.

3. Syyttäjän muutoksenhaun johdosta hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen kahteen rekisterimerkintärikokseen käräjäoikeuden mainituissa kohdissa syyksilukeman menettelyn lisäksi myös käyttämällä hyödyn saamiseksi hyväkseen virheellisiä kaupparekisterimerkintöjä harjoittamalla kerrotuin tavoin liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä. A oli saanut välitöntä taloudellista hyötyä kommandiittiyhtiöiden nimissä harjoitetusta liiketoiminnasta ottamalla käyttöönsä yhtiöiden varoja rekisteriin merkittyjen vastuunalaisten yhtiömiesten yksityisottoina. A oli virheellisillä rekisterimerkinnöillä pyrkinyt välttämään vastuunalaisen yhtiömiehen vastuuta hyödyn saamiseksi itselleen. A:n rikoksella saamaksi hyödyksi on katsottu yksityisottojen määrä eli 63 000 euroa kohdassa 22 ja 39 615 euroa kohdassa 25, mitkä määrät A on tuomittu menettämään valtiolle.

4. A on valituksessaan vaatinut, että asia ratkaistaan mainituissa kohdissa käräjäoikeuden tuomion mukaisesti. Syyttäjä on katsonut, ettei hovioikeuden tuomiota ole syytä muuttaa.

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän syyllistynyt kohdissa 22 ja 25 kahteen rekisterimerkintärikokseen paitsi siltä osin kuin hänen syykseen on lainvoimaisesti luettu väärien tietojen ilmoittaminen kaupparekisteriin, myös siltä osin kuin häntä on syytetty sanotun virheen hyväksikäyttämisestä hyödyn hankkimiseksi. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, onko A saanut rekisterimerkintärikoksilla menetetyksi tuomittavaa hyötyä.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

6. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

7. Avoimesta yhtiöstä ja kommandiittiyhtiöstä annetun lain 1 luvun tekoaikana voimassa olleen 1 §:n (389/1988) mukaan lain säännöksiä sovelletaan, kun kaksi tai useampi harjoittaa sopimuksen perusteella yhdessä elinkeinotoimintaa yhteisen taloudellisen tarkoituksen saavuttamiseksi. Yhtiö on kommandiittiyhtiö, kun yhden tai useamman yhtiömiehen vastuu velvoitteista on rajoitettu sopimuksen osoittaman omaisuuspanoksen määrään. Luvun tekoaikana voimassa olleen 2 §:n (389/1988) mukaan avoin yhtiö ja kommandiittiyhtiö syntyivät yhtiömiesten sopimuksella.

8. Kaupparekisterilain 2 ja 3 §:n mukaan kommandiittiyhtiö on velvollinen tekemään ennen elinkeinotoiminnan aloittamista rekisteriviranomaiselle rekisteriin merkitsemistä varten ilmoituksen, joka sisältää elinkeinonharjoittajaa ja tämän elinkeinotoimintaa koskevat perustiedot. Lain 6 §:n mukaan kommandiittiyhtiön perusilmoituksessa on mainittava muun muassa kaikkien yhtiömiesten henkilötiedot ja kuka tai ketkä vastuunalaisista yhtiömiehistä kirjoittavat yhtiön toiminimen.

9. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:88 (kohta 3) todennut, rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen tarkoituksena on suojella viranomaisten pitämien yleisten rekistereiden luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta.

10. Korkein oikeus ei ole ennakkopäätöksissään arvioinut rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaista virheellisen rekisterimerkinnän hyväksikäyttämistä. Ratkaisussaan KKO 2012:41 (kohta 8) Korkein oikeus on todennut, että ulkopuolisen kannalta kaupparekisterissä olevat tiedot liiketoiminnan vastuunalaisista harjoittajista ovat keskeinen lähde arvioitaessa, miten päätösvaltaa yhtiössä käytetään ja kenellä on henkilökohtainen vastuu yhtiön velvoitteista.

11. Rikoslain rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, että virhettä käytetään useimmiten hyväksi siten, että tekijä pyytää rekisteristä virheellisen merkinnän sisältävän otteen ja käyttää sitä jossakin asiassa todisteena. Tekijä saattaa esimerkiksi liittää rekisteriotteen johonkin viranomaiselle tai yksityiselle osoitettuun hakemukseen. Lainkohdassa tarkoitettu hyväksi käyttäminen ei kuitenkaan välttämättä edellytä, että tekijä itse pyytää rekisteriotteen ja käyttää sitä. Rekisterissä olevaa virhettä käytetään hyväksi myös silloin, kun tekijä panee vireille jonkin asian tietoisena siitä, että asiaa ratkaistaessa tullaan hankkimaan tieto rekisteristä, joka hänen tietensä sisältää 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetun oikeudellisesti merkityksellisen virheen. Virheen hyväksikäyttäjä voi olla joko sen 1 kohdassa mainittu aiheuttaja tai muu henkilö, joka tietää rekisterimerkinnän 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutetuksi. Käytännössä rekisterimerkintärikos liittyy usein johonkin muuhun rikokseen (HE 6/1997 vp s. 72, samoin HE 66/1988 vp s. 28 - 29).

Rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttyminen tässä tapauksessa

12. A on kohdissa 22 ja 25 tuomittu lainvoimaisesti siitä, että hänen toimestaan on aikaansaatu oikeudellisesti merkityksellinen virhe kaupparekisteriin kommandiittiyhtiöiden vastuunalaisista yhtiömiehistä. Kysymys on nyt siitä, onko hän rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla hyödyn hankkimiseksi käyttänyt tätä virhettä hyväkseen. Syytteen mukaan kaupparekisterissä olleen virheen hyväksikäyttö on tapahtunut, kun A on tosiasiassa harjoittanut omaan lukuunsa liiketoimintaa kommandiittiyhtiöillä, mutta näennäisesti kaupparekisteriin merkityn väärän henkilön nimissä.

13. Syyttäjä on todennut, että A oli harjoittanut sinänsä laillista liiketoimintaa, mutta verovalvonnan ulkopuolella ja yritystoimintaan liittyvät velvoitteet laiminlyöden, koska muodollinen vastuu oli kohdistunut toiseen henkilöön. Rekisterimerkintärikoksen syyksilukeminen edellyttää, että virheellistä kaupparekisteritietoa ylipäänsä hyödynnetään. Yhtiöiden asiakkaille oli kaupparekisteristä ja ennakkoperintärekisteristä ilmennyt toisen henkilön nimi. Ilman vääränsisältöistä rekisterimerkintää A ei verovelkojensa ja aiemman konkurssin vuoksi olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa. A on hyötynyt taloudellisesti liiketoiminnasta yksityisottojen muodossa sekä toiminnan vero- ja muut vastuut laiminlyömällä.

14. A on myöntänyt harjoittaneensa tosiasiassa elinkeinotoimintaa eli rakennus- ja siivoustyötä kommandiittiyhtiöiden nimissä, joissa hän ei ole ollut vastuuasemassa, koska hän ei olisi voinut harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään luottokelvottomuutensa vuoksi. A on kuitenkin todennut, että kommandiittiyhtiöissä oli harjoitettu laillista ja mitään lupaa edellyttämätöntä elinkeinotoimintaa. Kaupparekisterimerkintöjä ja kommandiittiyhtiöiden velkojen maksamattomuutta ei voida syyttäjän väittämällä tavalla liittää toisiinsa. Rekisterimerkintärikos ei myöskään ole välittömästi tuottanut hyötyä A:lle. A:n yksityisnostot kommandiittiyhtiöistä ovat tulleet mahdolliseksi, kun kommandiittiyhtiöt ovat myyneet palveluja, suorittaneet tilatut palvelut ja saaneet niistä maksun. A:n nostot yhtiöistä puolestaan perustuivat hänen työsuoritukseensa yhtiöille.

15. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että sovellettavan rikostunnusmerkistön sanamuoto viittaa pikemminkin rekisterissä olevan virheen konkreettiseen hyväksikäyttöön kuin siihen, että riittävää olisi, jos virhe yleisesti edistää kyseistä toimintaa. Samoin edellä kohdassa 11 mainitut esitöiden esimerkit kuvaavat varsin konkreettisia virheen käyttötilanteita. Tulkinta, jonka mukaan liiketoiminnan harjoittamista kommandiittiyhtiöissä voitaisiin yleisesti pitää kyseisen kaupparekisterissä olevan virheen hyväksikäyttämisenä laajentaisi rikostunnusmerkistöä tavalla, joka olisi vastoin rikosoikeuden laillisuusperiaatteeseen perustuvaa epätäsmällisyyskieltoa.

16. Kaupparekisteriin merkitsemisen johdosta virheelliset tiedot ovat tulleet julkisiksi ja yleisesti saataville. Liike-elämässä kaupparekisteritietoja käytetään yleisesti mahdollisten sopimuskumppaneiden taustatietojen tarkistamiseksi. Nyt käsiteltävässä asiassa kommandiittiyhtiöiden asiakkaat ovat olleet lähinnä taloyhtiöitä. Maallikoista koostuvien hallitusten johtamat taloyhtiöt eivät välttämättä samassa määrin kuin liike-elämän ammattilaisten johtamat yh¬tiöt tarkista liikekumppaniensa taustatietoja, esimerkiksi kaupparekisteritietoja. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että kommandiittiyhtiöiden tietoja olisi tosiasiassa tarkistettu kaupparekisteristä.

17. Kuten edellä on todettu, rekisterimerkintärikosta koskevan säännöksen tarkoituksena on rekisterin tietojen luotettavuuden ja totuudenmukaisuuden turvaaminen. Velkojien etua velallisen sellaisilta teoilta, joilla velallinen aiheuttaa maksukyvyttömäksi tulemisensa tai oleellisesti pahentaa maksukyvyttömyyttään, suojataan sen sijaan velallisen rikoksia koskevilla säännöksillä. Verorikoksia koskevilla säännöksillä pyritään puolestaan ennen kaikkea suojaamaan verotulojen lainmukaista kertymistä. A:n kommandiittiyhtiöistä tekemien yksityisottojen määrällä ei siksi ole merkitystä rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa.

18. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n liiketoiminnan harjoittamisessa kommandiittiyhtiöissä ei ole kysymys väärän rekisterimerkinnän hyväksikäyttämisestä rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Syytteet kohdissa 22 ja 25 on näin ollen tältä osin hylättävä.

Hyödyn menettäminen

19. A on rikoslain 10 luvun 2 §:n nojalla tuomittu menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä hänen kommandiittiyhtiöistä tekemiensä yksityisottojen määrä eli 63 000 euroa kohdassa 22 ja 39 615 euroa kohdassa 25. Korkein oikeus katsoo, että mainituissa syytekohdissa A:n syyksi jäävästä kahdesta väärän tiedon ilmoittamiseen kaupparekisteriin perustuvasta rekisterimerkintärikoksesta ei ole aiheutunut A:lle sellaista rikoshyötyä, joka tulisi tuomita valtiolle menetetyksi.

Rangaistuksen määrääminen

20. A:n yhteistä rangaistusta on alennettava yhdellä kuukaudella syyksilukemisen muuttamisen johdosta kohdissa 22 ja 25. A:n syyksi luetuista rikoksista tuomitaan siten 1 vuoden 7 kuukauden vankeusrangaistus, joka on hovioikeuden ratkaisun mukaisesti tuomittava ehdottomana.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

Kohtien 22 ja 25 syyksilukemisen osalta hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyksilukeminen jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A:lle tuomittu yhteinen rangaistus alennetaan 1 vuodeksi 7 kuukaudeksi vankeutta.

Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus kohdissa 22 ja 25 hylätään ja A vapautetaan hovioikeuden tuomitsemasta menettämisseuraamuksesta näiltä osin.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen (eri mieltä), Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Ratkaisun perustelujen kohtien 12 - 19 osalta lausun enemmistön perustelujen sijasta seuraavaa:

Arvioitaessa sitä, onko A syytekohtien 22 ja 25 osalta syyllistynyt rekisterimerkintärikoksena rangaistavaan kaupparekisteriin aiheutetun väärän tiedon hyväksi käyttämiseen, keskeistä on A:n menettelyn tarkoitus. Rekisterimerkintärikoksen sanottu tekomuoto edellyttää tekijältä tarkoitustahallisuuden asteista tarkoitusta hankkia menettelyllään itselleen tai toiselle hyötyä käyttäen hyväkseen rekisteriin aiheutettua virhettä. Sen sijaan tunnusmerkistö ei sisällä seuraustunnusmerkkiä eikä teon rangaistavuus edellytä hyödyn saamista taikka vahingon aiheutumista.

Syytekohdissa 22 ja 25 kysymyksessä olleiden kommandiittiyhtiöiden nimissä harjoitettu siivous-, rakennus- ja kiinteistöpalvelutoiminta on perustunut A:n ja toisen vastaajan henkilökohtaiseen työpanokseen. A:n ei kuitenkaan ollut tekoaikaan käytännössä mahdollista harjoittaa liiketoimintaa omissa nimissään elinkeinonharjoittajana. Tätä seikkaa ei ole asiassa riitautettu ja A on valituksessaan todennut harjoittaneensa rakennus- ja remontointityötä luottokelvottomuutensa vuoksi kahden sellaisen kommandiittiyhtiön nimissä, joissa hän ei ole ollut vastuuasemassa.

Aikaisemman liiketoiminnan yhteydessä tapahtuneet velvoitteiden laiminlyönnit ovat merkityksellisiä erityisesti sen vuoksi, että ne estävät sellaisen uuden henkilöyhtiön merkitsemisen ennakkoperintärekisteriin, jonka vastuunalainen yhtiömies on aiemmassa elinkeinotoiminnassaan olennaisella tavalla laiminlyönyt verotukseen liittyvät velvollisuutensa.

Ennakkoperintärekisteriin merkitsemisen keskeinen merkitys liiketoiminnalle on siinä, että se vapauttaa työsuorituksen tilaajan vastuusta toimittaa ennakonpidätys maksamastaan työkorvauksesta. Ennakkoperintälain 25 §:n 1 momentin mukaan suorituksen maksajan on toimitettava ennakonpidätys, jos saajaa ei ole merkitty ennakkoperintärekisteriin, muun ohella työstä, tehtävästä tai palveluksesta muuna kuin palkkana maksettavasta korvauksesta (työkorvaus). Vaikka esimerkiksi rakennus- tai siivoustyön suorittaja ei ole toimeksiantajaan nähden työntekijän asemassa, toimeksiantajalla on sanottu vastuu, mikäli työn suorittaja ei ole ennakkoperintärekisteriin rekisteröity. Ennakkoperintälain 38 ja 39 §:n nojalla pidättämättä jätetty määrä voidaan maksuunpanna toimeksiantajalle, jos tämä on suorituksen maksajana osaksi tai kokonaan jättänyt ennakonpidätyksen toimittamatta eikä veroa ole maksettu.

Ennakkoperintälain 26 §:n 2 ja 3 momentin mukaan Verohallinto voi poistaa ennakkoperintärekisteristä tai jättää rekisteriin merkitsemättä sen, joka olennaisesti laiminlyö veronmaksun, kirjanpitovelvollisuuden, verotusta koskevan ilmoittamis- tai muistiinpanovelvollisuuden taikka muut velvollisuutensa verotuksessa. Ennakkoperintärekisteristä voidaan myös poistaa tai siihen jättää merkitsemättä:

1) se, jonka voidaan olettaa aiempien laiminlyöntiensä tai johtamiensa yhteisöjen tai yhtymien aiempien laiminlyöntien perusteella olennaisesti laiminlyövän 2 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa;

2) yhteisö tai yhtymä, jonka voidaan olettaa olennaisesti laiminlyövän 2 momentissa tarkoitetut velvollisuutensa yhteisöä tai yhtymää johtavan aiempien laiminlyöntien tai tämän johtamien muiden yhteisöjen tai yhtymien aiempien laiminlyöntien perusteella.

Edellä mainittujen säännösten merkitys asiassa on ollut se, ettei A:lla ole ollut mahdollisuutta ilmoittaa itseään vastuunalaiseksi yhtiömieheksi, koska tämä olisi estänyt yhtiön ennakkoperintärekisteriin pääsemisen. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa todennut syytekohdan 22 osalta, että kaupparekisteriin merkitty vastuuhenkilö oli pyydetty mukaan, koska tämän nimi oli luottotiedoissa ja verorekistereissä ollut vielä puhdas. Syytekohdan 25 osalta käräjäoikeus on todennut, että kommandiittiyhtiön perustamisen tarkoituksena oli ollut tarjota siivous- ja rakennusalalla aikaisemmin toimineille A:lle ja toiselle vastaajalle mahdollisuus harjoittaa liiketoimintaa, mitä A ei olisi omissa nimissään voinut tehdä.

Hovioikeus on puolestaan tuomiossaan todennut, että kaupparekisteriin on kommandiittiyhtiöiden vastuunalaisiksi yhtiömiehiksi merkitty muut henkilöt vain, koska A ei ole voinut harjoittaa nimissään ja vastuullaan liiketoimintaa. A:lta olivat siten hovioikeuden mukaan puuttuneet edellytykset liiketoiminnan harjoittamiseen.

Kaupparekisterilain 2 §:n mukaan ennen elinkeinotoiminnan aloittamista on tehtävä rekisteriviranomaiselle rekisteriin merkitsemistä varten ilmoitus, joka sisältää elinkeinonharjoittajaa ja tämän elinkeinotoimintaa koskevat perustiedot (perusilmoitus). Perusilmoitus tehdään tätä tarkoitusta varten vahvistetulla perustamisilmoituslomakkeella niin kuin yritys- ja yhteisötietolain (244/2001) 10 §:ssä säädetään. Yritys- ja yhteisötietolain 10 §:n 1 momentin mukaan yrityksen tai yhteisön perustamisesta tai elinkeinotoiminnan aloittamisesta on ilmoitettava tarkoitusta varten vahvistetulla perustamisilmoituslomakkeella Patentti- ja rekisterihallitukseen tai Verohallinnon toimipisteeseen. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin 2 kohdan nojalla perusilmoituksessa on annettava muun ohella tiedot ennakkoperintärekisteriin merkitsemistä varten.

Vaikka ennakkoperintärekisteriin hakeutuminen ei ole pakollista, se on edellä mainituista syistä ollut käytännössä tarpeen, koska työsuoritusten markkinoiminen on muutoin hyvin vaikeaa. Alempien tuomioistuinten tuomioista ilmenevin tavoin A:n tavoitteena on ollut se, että hän uusien kaupparekisteriin ja ennakkoperintärekisteriin merkittävien yhtiöiden avulla pystyy jatkamaan tosiasiallisena toimijana liiketoimintaansa. Vastuunalaista yhtiömiestä koskeva väärä merkintä on ollut toiminnan harjoittamisen nimenomainen edellytys.

Syytteen teonkuvauksessa on hyväksi käyttämisen kohteena olleeksi yleiseksi rekisteriksi ilmoitettu vain kaupparekisteri. Sanottu väärä tieto ilmoitetaan yhdenmukaisesti sekä kaupparekisteriin että ennakkoperintärekisteröintiä varten. Kun virheellinen kaupparekisterimerkintä on ollut virheellisen ennakkoperintärekisteröinnin edellytys, täyttyy A:n menettelyssä rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön mukainen tarkoitustahallisuus (KKO 2011:26).

Alemmissa oikeuksissa ei ole erityisesti todistelun kohteena ollut se, onko jokin A:n työsuorituksissa käyttämien kommandiittiyhtiöiden toimeksiantajista tarkistanut yhtiöiden tietoja kaupparekisteristä. Tämä ei kuitenkaan ole asiassa merkityksellistäkään, koska olennaista on edellä kerrotuista syistä se, ovatko yhtiöt olleet ennakkoperintärekisteriin merkittyjä.

Työsuoritusten tarjoamiseen perustuvan liiketoiminnan harjoittamisen tosiasiallinen edellytys on, että yritys voi näitä palveluja markkinoidessaan, yhteydenottoihin vastatessaan ja asiakirjoissaan esittää ennakkoperintärekisteröintinsä. Kaupparekisteriin ja ennakkoperintärekisteriin merkitseminen on maksuttomasti tarkistettavissa yritys- ja yhteisötietojärjestelmän julkisesta tietopalvelusta (YTJ-yrityshaku).

Esitöiden lausumat rekisteriin aiheutetun virheen hyväksi käyttämisestä koskevat tyypillisiä esimerkkitapauksia, joissa virhettä hyödynnetään tietyn yksittäisen toimen yhteydessä. Näiden esimerkkien nojalla ei voida tehdä tarkempia johtopäätöksiä lain tarkoituksesta ja sen soveltamisalan rajauksista. Rangaistussäännöksen sanamuoto ei rajoita sen soveltamisalaa yksittäisiin oikeustoimiin.

Edellä kuvattu A:n tarkoitus on tullut asiassa alempien oikeuksien tuomioiden perusteella selvitetyksi ja A:n alemmissa tuomioistuimissa sekä valituksessaan lausuman nojalla se on myös riidaton. Tästä tarkoituksesta seuraa edelleen se, että rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittama yleisen rekisterin virheen hyväksi käyttäminen on toteutunut jo palveluja tällä väärällä tiedolla tarjottaessa.

Sen sijaan tunnusmerkistöön ei kuulu tosiasiallinen hyödyn saaminen. Tämän vuoksi syytteen teonkuvausten maininnat kommandiittiyhtiöistä tehdyistä yksityisotoista eivät ole tarpeen arvioitaessa rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä.

A:n menettelyn tarkoituksena on ollut virheellistä merkintää hyväksi käyttäen hankkia itselleen taloudellista hyötyä liiketoiminnallaan. A:n on menettelyllään katsottava syyllistyneen edellä mainitun lainkohdan mukaiseen rekisterimerkintärikokseen. Menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen arvioiminen asiassa edellyttää asianosaisten kuulemista sen arviointitavasta.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kun tielle ei ollut aikaisemmin kiinteistötoimituksessa perustettu tieoikeutta, kysymyksessä ei ollut yksityistielain 9 §:n 1 momentin tarkoittama ennestään oleva tie. Tieoikeuden perustamista olisi tullut arvioida yksityistielain 8 §:n mukaisten niin sanottua perustieoikeutta koskevien edellytysten perusteella. Asia palautettiin maaoikeuteen valitusasian asianmukaista tutkimista ja käsittelyä varten.

YksitTieL 8 §

YksitTieL 9 §

Asian käsittely yksityistietoimituksessa ja maaoikeudessa

Yksityistietoimituksen päätös 28.10.2015 ja Lapin käräjä-oikeuden maaoikeutena 10.6.2016 antama tuomio nro 16/4327 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet yksityistietoimituksessa toimitusinsinööri Auvo Niskanen ja uskotut miehet sekä maaoikeudessa käräjätuomari Tuula Hiukka-Poikela, maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen ja lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A ja B vaativat, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan toimitukseen tieoikeuksien määräämiseksi.

Osa muutoksenhakijoiden vastapuolista on vastannut valitukseen ja vaatinut sen hylkäämistä ja toissijaisesti, että Korkein oikeus ottaisi asian ratkaistavakseen ja pysyttäisi maaoikeuden päätöksen lopputuloksen tai palauttaisi asian maaoikeuteen. Osa vastapuolista on vastauksessaan puoltanut valituksen hyväksymistä ja osa ei ole antanut pyydettyä vastausta.

Käräjätuomari ja maaoikeusinsinööri antoivat asiassa Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian aikaisempi käsittely ja kysymyksenasettelu

1. Paltamon kunnan alueella sijaitsevan Ainolanrannantien varrella olevien kiinteistöjen omistajat olivat hakeneet yksityistietoimitusta ja pyytäneet tieoikeuksien perustamista kulkuyhteyden saamiseksi Ahteentien kautta Ainolanrannantiellä sijaitseville kiinteistöille.

2. Yksityistietoimituksessa suoritetuissa arkistotutkimuksissa ei ollut havaittu, että muun muassa tilojen Ahde 13:77 ja Suviranta II 12:32 alueella kulkevalle Ahteentielle olisi aikaisemmin perustettu tieoikeuksia. Toimitusmiehet kuitenkin totesivat, että Ahteentie oli ollut olemassa noin 30 vuotta. Toimitusmiehet katsoivat 28.10.2015 päättämässään yksityistietoimituksessa, että tieoikeuksien perustaminen Ahteentien kohdalle Ainolanrannantien varrella olevia kiinteistöjä varten oli tärkeää, koska tiloilla ei ollut olemassa ennestään tieoikeutta tiekunnan tielle tai yleiselle tielle pääsyä varten. Tieoikeuden perustaminen ei aiheuttanut kohtuutonta haittaa ja häiriötä tilojen Ahde tai Suviranta talouskeskuksille, koska Ahteentie ei ole rakennusten välittömässä läheisyydessä tai peltoalueella. Toimitusmiesten mukaan Ahteentiestä ja tieoikeuksien perustamisesta Ahteentielle ei aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, joten yksityisistä teistä annetun lain 9 §:n mukaiset edellytykset täyttyivät. Toimitusmiehet päättivät perustaa 12 metriä leveän tieoikeuden Ahteentielle hakijakiinteistöjen hyväksi.

3. Tilan Ahde 13:77 omistajat A ja B valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat toimituspäätöksen kumoamista ja tien linjaamista vaihtoehtoisella tavalla. He vetosivat siihen, että Ahteentie oli ollut pelkästään Ahde 13:77 -tilan oma tienrakennushanke. Lapin käräjäoikeus totesi maaoikeutena 10.6.2016 antamassaan tuomiossa, että Ahteentietä ovat käyttäneet Ahde 13:77 -tilan eteläpuolella olevien kiinteistöjen omistajat. Kiinteistöt ovat pääosin lomarakennuspaikkoja ja niillä ei ollut ennestään lakiin tai sopimukseen perustuvaa tieoikeutta Ahteentiellä. Maaoikeus katsoi edelleen, että tieoikeuden perustamiselle Ahteentielle oli olemassa yksityistielain 9 §:n 1 momentissa tarkoitetut ennestään olevaan tiehen annettavaa tieoikeutta koskevat edellytykset, koska tie on tarpeellinen oikeuden saaneille kiinteistöille eikä tiestä aiheudu rasitetuille kiinteistöille huomattavaa haittaa. Maaoikeus katsoi myös, että uuden tien tekeminen toisaalle vaadittuun Alanteenlahdentien suuntaan ei ollut yksityistielain 7 §:n 1 momentissa säädetyn mukaisesti tarkoituksenmukaista, koska tieoikeus on järjestettävissä käytössä olevan Ahteentien kautta. Maaoikeus siten tuomiollaan hylkäsi valituksen ja pysytti toimituspäätöksen.

4. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, mitä yksityistielain 9 §:n 1 momentin mukaisella käsitteellä "ennestään oleva tie" tarkoitetaan ja millä perusteella tieoikeudet olisi tullut Ahteentielle perustaa.

Sovellettavat säännökset

5. Yksityistielain 7 §:n 1 ja 2 momentin mukaan tie on suunnaltaan, leveydeltään ja muutoinkin tehtävä sillä tavoin, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja tuottamatta kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin tarve vaatii. Tietä ei saa tehdä, jos sitä entisten yksityisten ja yleisten teiden käyttäminen sekä muut yleiseltä kannalta merkitykselliset seikat huomioon ottaen ei ole pidettävä tarkoituksenmukaisena tai jos tien tekemisestä voi aiheutua huomattavaa luonnon turmeltumista tai ympäristön kulttuuriarvojen vähentymistä taikka muu niihin verrattava yleisen edun loukkaus. Alueella, jolla on voimassa asemakaava taikka joka kuuluu suunnittelutarvealueeseen, tietä ei saa tehdä niin, että voimassa olevan kaavan tai vastaisen kaavan toteuttaminen saattaa vaikeutua.

6. Yksityistielain 8 §:n 1 momentin mukaan, jos kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten on tärkeätä saada kulkuyhteys toisen kiinteistön kautta eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, on kulkuyhteyttä tarvitsevalle kiinteistölle annettava oikeus käyttää tietoimituksessa määrättävää aluetta laissa määriteltyihin tietarkoituksiin. Säännöksen mukaan oikeutta toisen kiinteistön alueen tällaiseen pysyvään käyttämiseen sanotaan tieoikeudeksi.

7. Mainitun lain 9 §:n 1 momentin mukaan, milloin ennestään oleva tie on tärkeä sellaisen kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten, jolla ei ole oikeutta tähän tiehen, siihen on annettava tieoikeus, jollei oikeuden antamisesta aiheudu huomattavaa haittaa sille kiinteistölle, jonka alueella tie on, tai jollekin, jolla ennestään on oikeus tiehen. Säännöksen 3 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettu tieoikeus myönnetään tietoimituksessa taikka asianomaisen tielautakunnan tai, tieosakkaiden muodostaessa tiekunnan, tämän päätöksellä.

Ennestään olevan tien käsite ja sovellettava säännös

8. Muutoksenhakijat ovat valituksessaan esittäneet maaoikeuden katsoneen erheellisesti Ahteentien olevan yksityistielain 9 §:n tarkoittama ennestään oleva tie, vaikka millään kiinteistöllä ei ole pysyvää kiinteistörekisteriin merkittyä oikeutta käyttää Ahteentien aluetta tietarkoituksiin. Maaoikeus on sittemmin valituksen johdosta antamassaan lausumassa todennut soveltaneensa tuomiossaan virheellisesti yksityistielain 9 §:n säännöstä, mutta että sillä ei ole ollut lopputuloksen kannalta merkitystä, koska yksityistielain 7 ja 8 §:n mukaiset edellytykset tieoikeuden perustamiseksi Ahteentielle olivat joka tapauksessa olemassa.

9. Korkein oikeus toteaa, että yksityistielaissa tarkoitettu ennestään oleva tie on sellainen tie, johon on aikaisemmin esimerkiksi yksityistietoimituksessa tai muun kiinteistötoimituksen yhteydessä perustettu pysyvä tieoikeus. Eräissä erityistilanteissa tieoikeus on voinut syntyä myös muilla tavoilla, joista tässä asiassa ei ole kyse. Koska Ahteentielle ei ole perustettu toiselle kiinteistölle pysyvää käyttöoikeutta, kyse ei ole ollut yksityistielain tarkoittamasta ennestään olevasta tiestä. Asian arviointi on siten tehty soveltaen väärää yksityistielain säännöstä.

Asian jatkokäsittely

10. Muutoksenhakijoiden vastapuolet ovat Korkeimmassa oikeudessa pyytäneet, että mikäli valitusta ei suoraan hylätä, Korkein oikeus ottaa ajan ja kustannusten säästämiseksi asian välittömästi käsiteltäväkseen ja ratkaisee asian siten, että maaoikeuden tuomion lopputulos pysytetään. Muutoksenhakijoiden vastapuolet ovat katsoneet, että tapahtunut virhe ei ole maaoikeuden lausunnostakin ilmenevällä tavalla vaikuttanut asian lopputulokseen ja yksityistielain 8 ja 9 §:n soveltamisen edellytykset ovat lähtökohtaisesti samat.

11. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdissa 6 ja 7 selostetulla tavalla yksityistielain 9 §:n mukaiset edellytykset niin sanotun lisätieoikeuden perustamiseksi eroavat mainitun lain 8 §:n mukaisesta, niin sanotun perustieoikeuden perustamisesta. Yksityistielain 7 §:n mukaisten yleisten edellytysten lisäksi sekä 8 että 9 §:ssä tieoikeuden saamisen edellytykseksi on asetettu kulkuyhteyden tärkeys kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten. Erona säännösten soveltamisessa on se, että 8 §:n mukaan perustieoikeuden perustaminen edellyttää, ettei siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle, kun lisätieoikeuden antamista harkittaessa arvioidaan 9 §:n mukaan, aiheutuuko huomattavaa haittaa sille kiinteistölle, jonka alueella tie on, tai jollekin, jolla ennestään on oikeus tiehen. Selvää myös on, että haitan arvioinnissa on merkitystä sillä, onko kysymys uuden tien perustamisesta vai liikenteen lisäämisestä jo perustetulle tielle. Myös menettelyt, joissa tieoikeudet myönnetään, eroavat toisistaan. Perustieoikeus voidaan myöntää ainoastaan tietoimituksessa, kun taas lisätieoikeus voidaan perustaa myös tielautakunnan tai asianomaista toimitustietä hallinnoivan tiekunnan päätöksellä. Yhteenvetona voidaankin todeta, että vaikka lähtökohtaisesti kysymys on samankaltaisesta harkinnasta, on lisätieoikeuden myöntäminen sekä edellytyksiltään että menettelyltään säädetty kevyemmäksi kuin perustieoikeuden myöntäminen.

12. Muutoksenhakijat ovat maaoikeudessa valituksessaan katsoneet, ettei ole olemassa edellytyksiä myöntää perustieoikeutta Ahteentielle siitä heidän omistamalleen kiinteistölle aiheutuvan huomattavan haitan takia. Kulkuyhteys tieoikeuden tarvitsijoille voidaan järjestää toisaalta tarkoituksenmukaisemman ja vähemmän haittaa aiheuttavan vaihtoehtoisen linjauksen kautta. Maaoikeus on edellä selostetuin tavoin arvioinut asiaa yksityisistä teistä annetun lain 9 §:n mukaisena lisätieoikeutena toisin kuin tietoimituksessa, jossa asiaa on toimituskirjaan merkittyjen perustelujen mukaisesti arvioitu myös lain 8 §:ssä tarkoitetun perustieoikeuden edellytysten mukaisesti.

13. Korkein oikeus toteaa, että kun perustieoikeuden perustamisen edellytyksiä Ahteentielle ei ole maaoikeudessa arvioitu siihen sovellettavan yksityistielain 8 §:n perusteella, on asia oikeusastejärjestyskin huomioon ottaen palautettava maaoikeuteen valitusasian asianmukaista tutkimista ja käsittelyä varten. Kun asiaa on tietoimituksessa arvioitu myös perustieoikeuden kannalta, asiaa ei ole tarpeen palauttaa tietoimitukseen.

Päätöslauselma

Maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan maaoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Heikki Heino.

Työnantaja oli helmikuussa 2012 irtisanonut linja-autonkuljettaja A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen päättymään elokuussa 2012, jolloin A:n työtehtävät olisivat määräaikaisen liikennöintisopimuksen päättymisen vuoksi olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet. Ennen A:n työsuhteen päättymistä liikennöintisopimusta oli kuitenkin jatkettu yhden vuoden pituisella uudella sopimuksella, minkä johdosta työnantaja oli elokuussa 2012 tarjonnut A:lle vuoden pituista määräaikaista työsopimusta. A:n kieltäydyttyä tarjotusta työstä työnantaja oli ottanut kaksi uutta työntekijää määräaikaisiin työsuhteisiin tätä työtä tekemään.

Kun työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perustetta irtisanoa A:n työsopimus ei ollut enää työsuhteen päättyessä ollut, työnantajan olisi uuden määräaikaisen työsopimuksen tarjoamisen sijasta tullut peruuttaa A:n irtisanominen. A:n työsopimuksen päättämiseen ei ollut ollut laillista perustetta.

TSL 7 luku 1 §

TSL 7 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 22.5.2015 nro 15/5868, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 10.5.2016 nro 294 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pekka Sippo ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Jukka Hallavainio ja Janne Arvela (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa.

X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan tai että tuomitun vahingonkorvauksen määrää ainakin alennetaan ja että korvauksesta tehdään työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä säädetty vähennys täysimääräisenä.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A oli työskennellyt X Oy:n (jäljempänä yhtiö) palveluksessa linja-autonkuljettajana toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella vuodesta 1990 lähtien. Yhtiön palveluksessa oli vuonna 2012 noin 170 kuljettajaa. Yhtiössä oli 26.1. ja 10.2.2012 välisenä aikana käyty yhteistoiminnasta yrityksissä annetussa laissa tarkoitetut neuvottelut, joissa käsiteltiin eräiden ostoliikennesopimusten päättymistä kesällä 2012 ja siitä johtuen ennakoitua työn vähenemistä. Neuvottelujen jälkeen 22.2.2012 ainoastaan A:n työsopimus oli irtisanottu päättymään 22.8.2012.

2. Haminan kaupungin aloitteesta yhtiö oli kuitenkin elokuussa 2012 sopinut päättymässä olleen Haminan palvelulinjan liikennöinnin jatkamisesta 13.8.2012 lukien noin vuoden ajan. Tämän johdosta yhtiö tarjosi ennen irtisanomisajan päättymistä elokuussa 2012 A:lle vastaavan ajan kestävää määräaikaista työsopimusta, jota A ei kuitenkaan hyväksynyt. Yhtiö palkkasi ennen A:n työsuhteen päättymistä kaksi uutta työntekijää linja-autonkuljettajiksi noin vuoden määräaikaisiin työsuhteisiin, joita sittemmin vuonna 2013 jatkettiin toistaiseksi voimassa olevina.

3. A vaati kanteessaan yhtiöltä korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Kanteen mukaan yhtiössä tarjolla olleen työn määrä ei ollut vähentynyt pysyvästi, kun ennakoidut linjavähennykset eivät olleet toteutuneet ilmoitetun määräisinä. Yhtiö vastusti kannetta katsoen, että sillä oli ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukainen peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle.

4. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen katsoen, että yhtiössä tarjolla ollut työ oli vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Käräjäoikeus katsoi myös, että yhtiöllä oli ollut tarjota A:lle elokuussa 2012 vain noin vuoden pituinen määräaikainen työsopimus, josta A oli kieltäytynyt.

5. A:n haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus kumosi sen ja velvoitti yhtiön suorittamaan A:lle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 10 kuukauden palkkaa vastaavan määrän. Hovioikeus totesi muun ohella, että Haminan palvelulinjaa koskenutta sopimusta oli jatkettu A:n irtisanomisajan kuluessa eikä yhtiö ollut näyttänyt, että sen liikennöintisopimuksissa olisi muutoinkaan tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi A:n irtisanomiselle olisi ollut työsopimuslain mukainen peruste.

6. Yhtiön valituksen johdosta Korkeimman oikeuden arvioitavana on se, onko yhtiöllä ollut työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukainen peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle tarjolla olleen työn olennaisen ja pysyvän vähentymisen vuoksi. Mikäli irtisanomisperustetta ei katsota olleen, arvioitavina on lisäksi työsopimuksen perusteettoman päättämisen johdosta tuomittavan korvauksen määrä sekä siitä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n nojalla tehtävä vähennys ja vähennyksen määrä.

Irtisanomisperusteen arviointi

Sovellettavat säännökset

7. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin saman luvun 4 §:ssä säädetyin tavoin. Saman pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan perustetta irtisanomiseen ei ole ainakaan silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet.

8. Työsopimuslain soveltamiskäytännön mukaisesti työsopimuksen irtisanominen on perusteeton, jos työsopimuksen irtisanomishetkellä ollutta irtisanomisperustetta ei ole olemassa enää irtisanomisajan päättyessä (KKO 1987:79, KKO 2015:7, kohta 7). Työsopimuksen irtisanoneella työnantajalla on siten velvollisuus irtisanomisajan loppuun asti seurata, että työsopimuksen päättämiselle on lain mukainen peruste. Jos peruste poistuu tai jos esimerkiksi muuta työntekijälle soveltuvaa työtä tulee tarjolle, työnantajan on huolehdittava siitä, että työntekijä voi jatkaa työsuhdettaan (TT 2011-37).

9. Osa työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaista irtisanomisperustetta on myös työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuus. Työnantajalla on työsopimuslain 7 luvun 4 §:n mukaisesti velvollisuus tarjota irtisanottavalle työntekijälle hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista ei ole tarjolla, työntekijälle on tarjottava myös muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Työnantajalla on katsottu olevan irtisanomisen vaikutusten lykkäämiseksi velvollisuus tarjota irtisanottavalle myös määräaikaista työtä, jos tällainen vain määräajaksi tarjolla oleva työ ei ole aivan satunnaista ja lyhytkestoista (KKO 2017:38, kohta 21 ja 2017:39, kohta 14).

Johtopäätökset irtisanomisperusteesta

10. A:n työsopimus on edellä todetuin tavoin irtisanottu yhtiössä käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen helmikuussa 2012 päättymään 22.8.2012 sen vuoksi, että muun muassa yhtiön liikennöinti Haminan palvelulinjalla oli päättymässä elokuussa 2012. Irtisanomisaikana ennen työsopimuksen päättymistä yhtiö ja Haminan kaupunki olivat kuitenkin sopineet palvelulinjan liikennöinnin jatkamisesta vielä vuoden ajan.

11. Työn tarjoamisen edellytykset yhtiössä ovat siten muuttuneet A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen irtisanomisen jälkeen, mutta ennen irtisanomisajan päättymistä. Tämän vuoksi työnantajalla on edellä selostetuin tavoin ollut velvollisuus elokuussa 2012 arvioida uudelleen, onko peruste A:n työsopimuksen irtisanomiselle edelleen olemassa.

12. Yhtiö on A:n kanteeseen vastatessaan kertonut linja-autoliikenteen nykyisin perustuvan määräaikaisiin liikennöintisopimuksiin, joiden kesto on yleensä yhdestä kolmeen vuotta. Yhtiö kuitenkin harjoittaa jatkuvasti linja-autoliikennettä erilaisten liikennöintisopimusten perusteella. Yhtiöllä on siten jatkuva tarve linja-autonkuljettajille.

13. Yhtiö on elokuussa 2012 katsonut, että sillä onkin tarjota A:lle työtä, mutta vain määräajaksi. A:n kieltäydyttyä työnantajan tarjoamasta määräaikaisesta työsopimuksesta hänen työsuhteensa on päättynyt. Työnantaja on irtisanomisaikana palkannut linja-autonkuljettajiksi eli A:n työtehtäviin kaksi uutta työntekijää määräajaksi.

14. Korkein oikeus toteaa, että työn tarjoamisen edellytykset yhtiössä ovat elokuussa 2012 jatketun liikennöintisopimuksen johdosta muuttuneet muutoin kuin tilapäisesti. Vuoden pituisen uuden liikennöintisopimuksen kesto on vastannut toimialalla tavanomaista käytäntöä. Yhtiö on lisäksi työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin elokuussa 2012 palkannut kaksi uutta työntekijää A:n työsopimuksen mukaisiin tehtäviin. Vedotun irtisanomisperusteen näin poistuttua yhtiön olisi tullut peruuttaa A:n irtisanominen.

15. Yhtiö ei muutoinkaan ole osoittanut, että sillä tarjolla ollut työ olisi työsopimuslain 7 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla tavalla vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Koska irtisanomisperustetta ei ole ollut, merkitystä vailla on se, että yhtiö on tarjonnut A:lle määräaikaista työsuhdetta ja että tämä on siitä kieltäytynyt.

16. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole irtisanomisperusteen olemassaolon osalta aihetta muuttaa.

Korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä

17. Arvioidessaan A:lle tuomittavan korvauksen määrää hovioikeus on ottanut huomioon työsuhteen keston yli 20 vuotta, irtisanomista seuranneen pitkän työttömyysjakson, aikaisempaa alemman palkan A:n uudessa työssä sekä sen, että yhtiö ei ollut kuullut A:ta ennen irtisanomista.

18. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on laissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on määrättävä maksamaan työntekijälle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä vähintään kolmen ja enintään 24 kuukauden palkka. Saman pykälän 2 momentin mukaan korvauksen suuruutta määrättäessä otetaan työsopimuksen päättämisen syystä riippuen huomioon työtä vaille jäämisen arvioitu kesto ja ansion menetys, määräaikaisen työsopimuksen jäljellä ollut kestoaika, työsuhteen kesto, työntekijän ikä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen, työntekijän ja työnantajan olot yleensä sekä muut näihin rinnastettavat seikat. Pykälän 3 momentin mukaan pykälän 1 momentin säännöstä korvauksen vähimmäismäärästä ei sovelleta määrättäessä korvausta siitä, että työnantaja on irtisanonut työsopimuksen vastoin 7 luvun 3 §:ssä säädettyjä perusteita.

19. Arvioitaessa tässä tapauksessa tuomittavan korvauksen määrää on siten hovioikeuden toteamin tavoin otettava huo-mioon, että ennen perusteetonta irtisanomistaan A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa yli 20 vuotta. Työsuhteensa päätyttyä hän on työllistynyt uudelleen täysipäiväisesti vasta noin 19 kuukauden kuluttua. Lisäksi asiassa on selvitetty, että A:n palkka on ollut uudessa työssä alempi kuin hänen työskennellessään yhtiön palveluksessa.

20. Kun työntekijä irtisanotaan työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaisella kollektiivisella perusteella, työnantajan velvollisuus työntekijöiden kuulemiseen täytetään silloin, jos yrityksessä on noudatettava yhteistoiminnasta yrityksissä annettua lakia, viimeksi mainitussa laissa säädetyin tavoin (työsopimuslain 9 luvun 3 §:n 3 momentti). Näin yhtiössä on tehtykin. Hovioikeuden mainitsemaa perustetta korvauksen korottamiseen väitetyn kuulemisvelvoitteen laiminlyönnin johdosta ei siten ole.

21. Ottaen huomioon sen, että A on esitetyn selvityksen perusteella ollut työvoimatoimistossa työnhakijana uudelleen työllistymiseensä keväällä 2014 asti, Korkein oikeus hovioikeuden tavoin katsoo, että noin vuoden kestäneen sähkö- ja automaatioalan ammatillisen perustutkinnon suorittamisella työttömyysjakson aikana ei ole merkitystä harkittaessa tuomittavan korvauksen määrää.

22. Edellä selostetut korvauksen määrään vaikuttavat seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomiota ei ole yhtiön valituksen johdosta syytä muuttaa siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä on tuomittava 10 kuukauden palkkaa vastaavan määrän perusteella 23 120 euroa.

Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n mukainen vähennys

23. Hovioikeus on jättänyt A:lle maksettavaksi tuomitusta vahingonkorvauksesta kokonaan tekemättä työsopimuslain 12 luvun 3 §:ssä tarkoitetun vähennyksen, vaikka se on katsonut tuomitun korvauksen kaikilta osin korvaukseksi menetetyistä palkkaeduista. Yhtiö on valituksessaan vaatinut, että sanottu vähennys tehdään Korkeimmassa oikeudessa mahdollisesti tuomittavasta korvauksesta täysimääräisesti.

24. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan saman luvun 2 §:n mukaan määrätystä korvauksesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle ennen tuomion julistamista tai antamista menetetyistä työttömyydestä johtuvista palkkaeduista on vähennettävä 75 prosenttia työntekijälle kyseiseltä ajalta maksetusta työttömyysturvalaissa tarkoitetusta ansioon suhteutetusta työttömyyspäivärahasta. Saman pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voi tehdä korvauksesta 1 momentissa säädettyä pienemmän vähennyksen tai jättää vähennyksen kokonaan tekemättä, jos se on korvauksen määrä, työntekijän taloudelliset ja sosiaaliset olot sekä hänen kokemansa loukkaus huomioon ottaen kohtuullista.

25. Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden olisi tullut mainitsemillaan perusteilla jättää työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista vähennystä tekemättä kokonaan. Ottaen huomioon A:n työttömyyden pitkittymisen ja hänen kokemansa loukkauksen Korkein oikeus katsoo kohtuulliseksi tehdä tuomittavasta korvauksesta säädettyä pienemmän 50 prosentin suuruisen vähennyksen. A:lle on maksettu työttömyyspäivärahaa tarkastelujaksolla 23.8.2012 – 22.6.2013 yhteensä 16 441,12 euroa. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen ja 2 momentin nojalla kohtuullistettu vähennys on 8 220,56 euroa.

Tuomiolauselma

Muutos hovioikeuden tuomioon:

X Oy:n maksettavaksi A:lle määrätty korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä alennetaan 14 899,44 euroksi hovioikeuden määräämine korkoineen.

X Oy velvoitetaan suorittamaan työttömyysvakuutusrahastolle 8 220,56 euroa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Samuli Sillanpää.

Poliisi oli antanut A:lle sakkomääräyksen tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomisesta katsottuaan A:n ajoneuvon kuljettajana jättäneen käyttämättä pakolliseksi määrättyä ajopiirturia. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn.

A valitti sakkomääräyksestä sillä perusteella, että hänellä ei ollut ollut velvollisuutta käyttää ajopiirturia kysymyksessä olleessa ajossa. Korkein oikeus katsoi valituksessa esitetyn väitteeksi sakkomääräyksen perustumisesta väärään lain soveltamiseen, minkä vuoksi A:lla oli oikeus valittaa määräyksestä. Vrt. KKO:2018:29

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:lla katsottiin olleen velvollisuus käyttää ajopiirturia. Käräjäoikeuden päätös kumottiin ja sakkomääräys jätettiin voimaan.

L sakon ja rikesakon määräämisestä 35 §

Euroopan parlamentin ja neuvoston A (EY) N:o 561/2006 3 art, 13 art

TLL 105 a §

A ajoneuvojen käytöstä tiellä 7 § 1 mom e kohtaL sakon ja rikesakon määräämisestä 35 §

Euroopan parlamentin ja neuvoston A (EY) N:o 561/2006 3 art, 13 art

TLL 105 a §

A ajoneuvojen käytöstä tiellä 7 § 1 mom e kohta

Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa

Sakkomääräys

Poliisi antoi A:lle 23.1.2017 sakkomääräyksen, jonka mukaan hänelle oli määrätty tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomisesta 14 päiväsakkoa vastaava 364 euron sakkorangaistus. Sakkomääräyksen mukaan A ei ollut ajoneuvon kuljettajana käyttänyt pakolliseksi määrättyä ajopiirturia. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn.

Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

A lausui käräjäoikeudelle 15.2.2017 toimittamassaan muutoksenhakemuksessa, ettei kyseisessä ajoneuvossa tarvinnut hänen työnantajansa poliisilta saaman suullisen tiedon mukaan käyttää lainkaan ajopiirturia, koska ajoneuvoa oli käytetty sähköverkon rakennustyössä. Ilman ajopiirturia oli mahdollista toimia 50 km säteellä työpisteestä, joka tässä tapauksessa oli sijainnut Lohjalla.

Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän vaati, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden päätös 23.3.2017 nro 17/112458

Käräjäoikeus tutki valituksen ja hyväksyi sen.

Muutoksenhakuoikeuden osalta käräjäoikeus totesi, että sakkomääräyksestä voi sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n mukaan valittaa käräjäoikeuteen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaisten kanteluperusteiden eli sakon määräämisessä tapahtuneen menettelyvirheen ohella myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen tai ettei epäilty tai asianomistaja ole antanut pätevästi lain 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumustaan. Tässä tapauksessa käsillä ei ollut menettelyvirhe eikä suostumusta rasittanut pätemättömyysperuste. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että valitus voitiin tutkia väärää lain soveltamista tarkoittavan valitusperusteen nojalla.

Arvioidessaan vastaajan muutoksenhakuoikeuden laajuutta käräjäoikeus totesi sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain sanamuodon ja sen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen sekä lakivaliokunnan kannanottojen viittaavan siihen, ettei säännönmukainen muutoksenhaku sakkomenettelyssä tulisi kysymykseen näyttökysymyksen osalta, sillä näyttökysymys olisi tunnustamisen vuoksi asianmukaisesti arvioitu. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että sakkomenettelyn summaarisuus ja menettelyyn liittyvät käytännön näkökohdat puolsivat muutoksenhakuoikeuden tulkitsemista pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Summaarisen sakkomenettelyn erityispiirteenä on, ettei rikoksesta epäilty välttämättä yksittäistapauksessa sakotustilanteessa ehdi tai muusta syystä tule ajatelleeksi kaikkia sellaisia näkökohtia, jotka hänen mielestään voivat vaikuttaa teon rikosoikeudelliseen arviointiin tai rangaistuksen määräämiseen. Teon tunnusmerkistönmukaisuuden, oikeudenvastaisuuden ja tekijän syyllisyyden sekä muiden rikosoikeudellisen vastuun yleisten edellytysten ja rangaistuksen määräämiseen vaikuttavien seikkojen asianmukainen arviointi voi edellyttää myös sellaisten näyttökysymysten ratkaisua, joita ei ehkä lainkaan ole huomioitu sakkoa määrättäessä. Tästä syystä myös asiaan liittyvät näyttökysymykset tulisi voida avata muutoksenhaulla käräjäoikeuteen.

Myös painavat tuomioistuinlaitoksen toimintaan liittyvät tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat puolsivat käräjäoikeuden mukaan asianosaisen laajaa muutoksenhakuoikeutta käräjäoikeuteen, koska muutoin vastaajalla ei olisi muuta oikeussuojakeinoa virheellisen ratkaisun korjaamiseksi kuin hakea tuomion purkamista Korkeimmalta oikeudelta. Käräjäoikeus totesi, että muutoksenhakujärjestelmä on epäjohdonmukainen, mikäli ylimääräisessä muutoksenhaussa voidaan vedota uuteen selvitykseen helpommin kuin säännönmukaisessa muutoksenhaussa. Oikeudenkäyntimenettelyn tehokkuus ja tarkoituksenmukaisuus puoltavat sitä, että virheet korjataan mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ja normaalissa menettelyssä.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että väärää lain soveltamista koskevaa sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentin valitusperustetta oli perusteltua tulkita niin, että kyseisen lain mukaisessa menettelyssä sakkorangaistukseen tuomitulla henkilöllä on antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa ratkaisuun liittyvä näyttökysymys säännönmukaisen muutoksenhaun kautta tuomioistuimen harkittavaksi. Näin ollen käräjäoikeus tutki A:n valituksen.

Pääasiaratkaisun osalta käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A:n kuljettamassa ajoneuvossa oli sakkomääräyksessä tarkoitettuna ajankohtana ollut asennettuna ajopiirturi, mutta se ei ollut ollut käytössä ja siitä olivat puuttuneet ajopiirturikiekot. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että ajoneuvoa oli käytetty tarkastusajankohtana ainoastaan sähköverkon kunnostus- ja rakennustöihin liittyvänä huoltoajoneuvona. Käräjäoikeus piti uskottavana todistajana kuullun A:n työnantajan edustajan kertomusta siitä, että Oulun poliisi oli ilmoittanut, ettei kyseisenlaisessa ajossa tarvinnut käyttää ajopiirturia. Selostettuaan ajopiirturin käyttöön liittyviä kansallisia ja unionin oikeutta koskevia säännöksiä käräjäoikeus totesi, että A:n kuljettama ajoneuvo näyttäisi jäävän ajopiirturin käyttövelvollisuutta koskevien säännösten soveltamisalan ulkopuolelle. Käräjäoikeus totesi A:n rangaistusvastuun edellyttävän tahallisuutta tai törkeää huolimattomuutta ja viittasi rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdystä koskevaan säännökseen. Käräjäoikeus katsoi, ettei A:n syyksi voitu lukea sakkomääräyksessä kuvattua tekoa ja tuomita häntä tästä rangaistukseen. Näin ollen käräjäoikeus kumosi sakkomääräyksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös poistetaan ja A:n valitus jätetään tutkimatta. Mikäli valitus tutkitaan, A on tuomittava sakkomääräyksen mukaiseen rangaistukseen.

A ei ole antanut syyttäjän valituksen johdosta häneltä pyydettyä vastausta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Valituksen tutkiminen

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Poliisi on 23.1.2017 antanut A:lle sakkomääräyksen, jonka mukaan tämä oli samana päivänä syyllistynyt tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen. Sakkomääräyksen mukaan A ei ollut kuljettajana käyttänyt pakolliseksi määrättyä ajopiirturia.

2. A on sakkomääräykseen tehdyn kirjauksen mukaan tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn.

3. A on valittanut saamastaan sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen. Hän on perustellut muutoksenhakuaan sillä, että hän ei ole kyseisessä tilanteessa ollut velvollinen käyttämään ajopiirturia, koska hän oli työskennellyt sähköyhtiölle sähköverkon rakennustöissä, minkä lisäksi työskentely ilman ajopiirturia oli ollut mahdollista 50 kilometrin säteellä yrityksen Lohjalla sijainneesta työpisteestä.

4. Syyttäjä on katsonut, ettei valitusta A:n antama suostumus sekä sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain sanamuoto ja tarkoitus huomioon ottaen tule tutkia. Käräjäoikeus on kuitenkin katsonut, että mainitun lain 35 §:n 1 momentin säännöstä sakotetun muutoksenhakuoikeudesta on tulkittava niin, että sakotetulla on antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa myös asiaan liittyvä näyttökysymys tuomioistuimen tutkittavaksi. Päätöksessään käräjäoikeus on kumonnut sakkomääräyksen.

5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta ensiksi ratkaistavana kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus muutoksenhakemuksessaan vetoamallaan perusteella valittaa sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen.

Muutoksenhaku sakkomääräykseen

6. Sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain (jäljempänä sakkomenettelylaki) 34 §:n 1 momentin mukaan sakkomääräykseen haetaan muutosta siten kuin mainitussa laissa säädetään. Lain 35 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden lisäksi sakkomääräyksestä voidaan valittaa käräjäoikeuteen myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen taikka rikkomuksesta epäilty tai asianomistaja ei ole pätevästi antanut 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Lain 36 §:ssä säädetään lisäksi mahdollisuudesta ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa mainituilla perusteilla.

7. Sakkomenettelylain 4 §:n 1 momentin mukaan asian käsitteleminen sakkomenettelylain mukaisessa menettelyssä edellyttää, että rikkomuksesta epäilty tunnustaa teon ja hyväksyy siitä määrättävän seuraamuksen sekä luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen mainitun lain mukaisessa menettelyssä (epäillyn suostumus). Suostumuksen tiedustelemisen yhteydessä epäillylle on selostettava suostumuksen merkitys.

8. Sakkomenettelylain esitöissä katsottiin tarpeelliseksi säätää erikseen valitusperusteista sen vuoksi, että muutosta haetaan määräykseen, joka perustuu epäillyn tunnustamiseen sekä seuraamuksen ja asian sakkomenettelyssä käsittelemisen hyväksymiseen. Esitöiden mukaan oikeussuojatarpeen kannalta huomioon on otettava myös menettelyssä tutkittujen rikkomusten vähäisyys ja summaarisen prosessin erityispiirteet. Sakkomenettelyssä käsiteltävät rikosasiat ovat siinä määrin lieviä, että vakiintuneen tulkinnan mukaan tunnustus on riittävä näyttö syyksilukevaan ratkaisuun. Tältä osin valituksenalainen määräys perustuu siten lähtökohtaisesti näyttökysymyksen asianmukaiseen ratkaisuun, eikä perusteita hakea muutosta mainittuun kysymykseen ole. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, etteivät valitusperusteet asiallisesti juuri rajoita mahdollisuutta hakea muutosta verrattuna täysin vapaaseen muutoksenhakuoikeuteen (HE 94/2009 vp s. 46 – 47).

9. Lakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 9/2010 vp) todennut, että sakkomenettelylain 35 §:n mukaisten valitusperusteiden ero tavalliseen muutoksenhakuun koskee näyttökysymystä. Suostumuksen vastaanottavan virkamiehen tulee varmistautua suostumuksen ja siihen kuuluvan tunnustuksen pätevyydestä. Jos tunnustuksen pätevyyttä on aihetta epäillä tai asia on näytön osalta epäselvä, tunnustuksen vastaanottamista tulee lykätä tai käsitellä asia tavanomaisessa rikosprosessissa.

Muutoksenhakuoikeuden arviointi tässä asiassa

10. Sakkomenettelylain 35 §:n sanamuodon mukaan sakkomääräyksestä voi valittaa käräjäoikeuteen ainoastaan rajoitetusti. Valitusperusteena kysymykseen tulevat vain oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaiset kanteluperusteet, suostumuksen pätemättömyys taikka väärä lain soveltaminen. Toisin kuin käräjäoikeus on katsonut, muutoksenhakuoikeutta ei voida lain sanamuodon ja tarkoituksen vastaisesti laajentaa koskemaan myös asiassa esitetyn näytön riitauttamista (ks. KKO 2018:29).

11. Kysymys siitä, voidaanko valitus ottaa muutoksenhakuasteessa tutkittavaksi ja mitkä seikat ovat muutoksenhaun kohteena, arvioidaan muutoksenhakijan muutoksenhaun määräajassa tekemän kirjallisen muutoksenhakemuksen perusteella. Nyt käsillä olevassa asiassa on siten arvioitavana kysymys siitä, onko A käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa vedonnut johonkin sakkomenettelylain 35 §:ssä säädetyistä valitusperusteista. Tältä osin Korkein oikeus toteaa seuraavan.

12. A:lle on annettu sakkomääräys, koska hänen on katsottu rikkoneen ajopiirturin käyttöä koskevia velvollisuuksia tieliikennelain 105 a §:n tunnusmerkistön täyttävällä tavalla. Mainitun pykälän 1 momentin mukaan tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomisesta tuomitaan sakkorangaistukseen kuljettaja, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta rikkoo ajoaikoja, taukoja, lepoaikoja, ajopiirturia tai ajopiirturikortteja koskevia tieliikennelain 92 a §:n 1 tai 2 kohdassa mainitun asetuksen (ajo- ja lepoaika-asetus tai ajopiirturiasetus) säännöksiä tai mainitun pykälän 3 kohdassa mainitun sopimuksen (AETR-sopimus) määräyksiä taikka tieliikennelain 92 f §:n 1 tai 2 momentin tai 92 j §:n 2 momentin säännöksiä.

13. A on käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa vaatinut sakkomääräyksen kumoamista edellä kohdassa 3 mainituilla perusteilla. A:n muutoksenhaku on tosiasiassa perustunut väitteeseen siitä, ettei hänen syykseen luettu menettely täytä tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädetyn menettelyn tunnusmerkistöä.

14. Vakiintuneesti on katsottu, että väärä lain soveltaminen voi ilmetä jonkin oikeusohjeen virheellisenä tulkintana, relevantin oikeusohjeen ohittamisena tai väärän oikeusohjeen soveltamisena. Sakkomenettelylain esitöissä (HE 94/2009 vp s. 47) on todettu, että valitusperusteena kysymykseen tuleva väärä lain soveltaminen on merkityksellinen ennen muuta harkittaessa sitä, onko määräyksessä ratkaistu asianmukaisesti kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta tai menettämisseuraamuksesta. Tämä valitusperuste on sanamuotonsa ja tarkoituksensa nojalla soveltamisalaltaan laajempi kuin ilmeisesti väärään lain soveltamiseen perustuva ylimääräisen muutoksenhaun peruste.

15. Ajopiirturin käyttövelvollisuus määräytyy edellä kohdassa 12 lausutun mukaisesti ajopiirturi- ja ajo- ja lepoaika-asetuksen sekä AETR-sopimuksen säännösten sekä niihin perustuvan kansallisen sääntelyn perusteella. Se, onko A edellä mainittujen säännösten nojalla ollut velvollinen käyttämään ajopiirturia, on ollut tieliikennelain 105 a §:n mukaan menettelyn rangaistavuuden edellytys. Mikäli ajopiirturin käyttövelvollisuutta ei ole ollut, tieliikenteen

sosiaalilainsäädännön rikkomisen tunnusmerkistö ei täyty. Harkittavaksi on A:n väitteiden johdosta voinut tulla lisäksi se, voiko teon moitittavuus ja rangaistusvastuu poistua kieltoerehdystä koskevan rikoslain 4 luvun 2 §:n johdosta. Korkein oikeus toteaa, että myös kieltoerehdystä koskevan anteeksiantoperusteen tulkinnassa on kysymys lain soveltamista koskevasta ratkaisusta.

16. Rikoslain 3 luvun 1 §:n mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Väite vastaajan tuomitsemisesta rangaistukseen muusta kuin laissa rangaistavaksi säädetystä menettelystä pitää sisällään väitteen ratkaisun perustumisesta väärään lain soveltamiseen. A on siten muutoksenhakemuksessaan vedonnut sakkomenettelylain 35 §:ssä mainittuun valitusperusteeseen.

17. Sakkomenettelylain mukaisessa summaarisessa menettelyssä, kuten vähäisissä rikosasioissa usein muutoinkin, syyksilukeminen perustuu lähtökohtaisesti pelkästään vastaajan tunnustamiseen. Tekoa, joka ei täytä rangaistavaksi säädetyn menettelyn tunnusmerkistöä, ei kuitenkaan rikoslain 3 luvun 1 §:n säännös huomioon ottaen voi tunnustamisesta huolimatta lukea vastaajan syyksi. Sakkomenettelylain 35 §:ssä on säädetty mahdollisuudesta hakea muutosta sakkomääräykseen suostumuksen antamisesta ja teon tunnustamisesta huolimatta tilanteessa, jossa sakkomääräys perustuu valittajan käsityksen mukaan väärään lain soveltamiseen. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:lla on sanotulla perusteella oikeus valittaa saamastaan sakkomääräyksestä.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

18. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on muutoksenhakemuksessaan vedonnut seikkoihin, joiden johdosta käräjäoikeus on voinut ottaa valituksen tutkittavaksi sakkomenettelylain 35 §:n nojalla.

Pääasiaa koskeva ratkaisu

Kysymyksenasettelu ja riidattomat seikat

19. Asiassa on seuraavaksi ratkaistava se, onko A menettelyllään syyllistynyt tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädettyyn tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen.

20. Korkeimmassa oikeudessa on riidatonta, että A on ajoneuvon tarkastushetkellä työskennellyt X Oy:n palveluksessa Lohjalla sijaitsevalla sähköverkon rakennustyömaalla. X Oy on rakennus- ja maanrakennusyritys, joka tekee rakennustöihin liittyviä sähkötöitä. Se tekee myös sähköverkkojen korjaus- ja rakennustöitä, kuten sähkökaapelien asentamista, ja sen toimipaikka on tarkastushetkellä ollut Oulussa. X Oy on tapahtuma-aikaan toiminut Y Oy -nimisen yhtiön alihankkijana. Y Oy on puolestaan toiminut urakoitsijana sähköverkon omistajalle Caruna Oy:lle. A:n kuljettaman, yli 3,5 tonnia painaneen kuorma-autoksi rekisteröidyn pakettiauton on omistanut Z Oy, jolta X Oy oli vuokrannut sen. Kyseisessä ajoneuvossa oli ollut ajopiirturi asennettuna, mutta se ei ollut ollut käytössä. Ajoneuvoa oli tarkastushetkellä käytetty huoltoautona sähköverkon rakennustöissä. Sillä oli kuljetettu polttoainetta, työkaluja, varaosia sekä muita koneiden huoltamisessa ja sähköverkon rakentamisessa tarvittavia tavaroita. Muuhun liikenteeseen sitä ei kysymyksessä olevana ajankohtana ollut käytetty.

Ajopiirturin käyttöä koskevat säännökset

21. Tieliikennelain 105 §:ssä on säädetty rangaistavaksi muun ohella tieliikennelain 92 a §:n 1 tai 2 kohdissa mainittujen asetuksen säännöksien tai tieliikennelain 92 f §:n 1 momentin säännösten rikkominen.

22. Säännöksessä viitatuilla asetuksilla tarkoitetaan tieliikennelain 92 a §:n mukaan tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston asetusta (EY) N:o 561/2006 (ajo- ja lepoaika-asetus) sekä tieliikenteen valvontalaitteista annettua neuvoston asetusta (ETY) N:o 3821/85, joka on sittemmin korvattu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014 (ajopiirturiasetus). Uuden ajopiirturiasetuksen mukaan viittauksia kumottuun asetukseen on pidettävä viittauksena sen korvanneeseen ajopiirturiasetukseen.

23. Ajo- ja lepoaika-asetuksessa vahvistetaan maanteiden tavara- ja henkilöliikenteessä toimivien kuljettajien ajoaikoja, taukoja ja lepoaikoja koskevat säännöt. Ajopiirturi-asetuksessa säädetään muun ohella ajopiirturien käyttövelvollisuudesta maantieliikenteessä.

Ajopiirturin käyttövelvollisuus

24. Tieliikennelain 92 e §:n mukaan kuljettajan on käytettävä ajopiirturia muun ohella niissä ajoneuvoissa, joissa se ajo- ja lepoaika-asetuksen ja ajopiirturiasetuksen mukaan on pakollista.

25. Ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan ajopiirturia on käytettävä jäsenvaltiossa rekisteröidyissä ajoneuvoissa, joita käytetään maanteiden henkilö- tai tavaraliikenteessä ja joihin sovelletaan ajo- ja lepoaikoja koskevaa asetusta (EY) N:o 561/2006.

26. Ajo- ja lepoaikaa koskevan asetuksen 2 artiklan mukaan asetusta sovelletaan unionin alueella artiklassa säädetyin ajoneuvon massaa ja kuljetettavien henkilöiden määrää koskevin edellytyksin maanteiden henkilö- ja tavarakuljetuksiin. Asetuksen soveltamisalan kaikkia jäsenvaltioita koskevista poikkeuksista on säädetty asetuksen 3 artiklassa, sellaisena kun se on muutettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) N:o 165/2014.

27. Ajo- ja lepoaika-asetuksen 3 artiklan a a) alakohdan poikkeuksen mukaan asetusta ei sovelleta tieliikenteeseen, jos ajoneuvon tai ajoneuvoyhdistelmän suurin sallittu massa on enintään 7,5 tonnia ja jos sitä käytetään kuljettajan työssään tarvitsemien materiaalien, laitteiden tai koneiden kuljettamiseen ja jos sitä käytetään enintään 100 kilometrin säteellä yrityksen toimipaikasta ja sillä ehdolla, että ajoneuvon kuljettaminen ei ole kuljettajan päätyö.

28. Ajo- ja lepoaika-asetuksen soveltamisalaa koskevien poikkeusten lisäksi jäsenvaltiot voivat myöntää vapautuksia ajopiirturin käyttövelvollisuudesta ajopiirturiasetuksen mahdollistamissa puitteissa. Vapautus voidaan ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 2 kohdan mukaan myöntää muun ohella ajo- ja lepoaikadirektiivin 13 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuille ajoneuvoille. Kyseisen kohdan h alakohdan mukaan vapautus voidaan myöntää muun ohessa sähkölaitosten toiminnassa käytettävillä ajoneuvoilla harjoitettavaan liikenteeseen, jos tällaiset poikkeukset eivät vaaranna asetuksen 1 artiklassa asetettujen tavoitteiden saavuttamista.

29. Suomessa kansallisista poikkeuksista ajopiirturin käyttövelvollisuuteen on säädetty tieliikennelain 92 f §:n 3 momentin nojalla ajoneuvojen käytöstä tiellä annetussa asetuksessa. Sen 7 §:n 1 momentin e kohdan mukaan ajo- ja lepoaika-asetuksen 5 – 9 artiklaa ei tarvitse noudattaa eikä ajopiirturia käyttää muun ohella ajoneuvossa, jota käytetään sähkölaitoksen toiminnassa.

Toimipaikan läheisyyteen liittyvä poikkeussäännös

30. A on edellä kohdassa 3 kerrotulla tavalla katsonut olleensa sakkomääräyksen tarkoittamassa ajossa vapautettu ajopiirturin käyttövelvollisuudesta ensinnäkin sillä perusteella, että ajoneuvoa oli käytetty 50 kilometrin alueella yrityksen silloisesta Lohjalla sijainneesta työpisteestä.

31. Ajo- ja lepoaika-asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle on edellä mainituilla edellytyksillä asetuksen 3 artiklan a alakohdan a a) alakohdassa rajattu muun ohessa ajoneuvot, joita käytetään kuljettajan työssään tarvitsemien materiaalien, laitteiden tai koneiden kuljettamiseen enintään 100 kilometrin säteellä yrityksen toimipaikasta ja edellyttäen, että kysymyksessä ei ole kuljettajan päätyö.

32. Toimipaikan käsitettä ei ole määritelty ajo- ja lepoaika-asetuksessa. Unionin tuomioistuin on kuitenkin Smit Reizen -ratkaisussaan (tuomio 29.4.2010, asia C-124/09, Smit Reizen, EU:C:2010:238) tulkinnut toimipaikan käsitettä tuolloin voimassa olleiden ajo- ja lepoaikoja sekä ajopiirtureita koskevien Neuvoston asetusten N:o 3820/85 ja N:o 3821/85 osalta. Tuomioistuin totesi ratkaisussaan, että toimipaikka oli määriteltävä paikaksi, josta käsin kuljettaja konkreettisesti työskenteli, eli kuljetusyrityksen tiloiksi, joista hän säännöllisesti lähti hoitamaan työtehtäviään ja joihin hän palasi työtehtäviensä hoitamisen jälkeen tavanomaisten työtehtäviensä hoitamisen puitteissa, jollei työnantaja ollut antanut erityisiä ohjeita. Unionin tuomioistuimen mukaan kansallisen tuomioistuimen tuli arvioida kaikkien tosiseikkojen perusteella, missä se paikka sijaitsee, josta käsin kyseessä olevat kuljettajat tavanomaisesti työskentelevät (kohdat 29 - 30).

33. Korkein oikeus toteaa, että vaikka edellä mainittu ratkaisu koskee nyt jo kumottuja tässä asiassa sovellettavaksi tulevia asetuksia edeltäviä säädöksiä, on unionin tuomioistuimen ratkaisusta saatavissa johtoa siihen, mitä toimipaikan käsitteellä ajo- ja lepoaikasäännösten yhteydessä tarkoitetaan. Korkein oikeus katsoo, että näiden säädösten tarkoitus ja unionin tuomioistuimen ratkaisussa todettu huomioon ottaen, epäselvyyttä toimipaikan käsitteen tulkinnasta ei tässä yhteydessä ole. X Oy:n toimipaikka on sijainnut Oulussa. Esillä olevan kaltaista tilapäistä sähköverkon rakennustyömaan asemapaikkaa ei voida pitää asetuksessa tarkoitettuna toimipaikkana siinäkään tapauksessa, että työ samalla alueella kestäisi vähäistä pidemmän ajan. Tämän johdosta edellä selostettu toimipaikan läheisyyteen liittyvä poikkeussäännös ei siten tule sovellettavaksi.

Sähkölaitoksen toimintaan liittyvä poikkeussäännös

34. Sähkölaitoksen toiminnassa käytettävät ajoneuvot on edellä selostetulla tavalla tietyin edellytyksin vapautettu velvollisuudesta käyttää ajopiirturia ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdan nojalla. A on katsonut olevansa rangaistusvastuusta vapaa sillä perusteella, että hänen ajonsa on liittynyt sähköverkon rakennustyöhön. Syyttäjä on puolestaan katsonut A:n olleen velvollinen käyttämään ajopiirturia kysymyksessä olleessa ajossa, koska sähkölaitos ei omistanut kyseistä ajoneuvoa.

35. Ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdan poikkeussäännös perustuu ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa sekä ajopiirturiasetuksen 3 artiklan 2 kohdassa jäsenvaltioille säädettyyn mahdollisuuteen myöntää yksittäistapauksittain poikkeuksia asetusten soveltamisesta. Ajo- ja lepoaika-asetuksessa on lisäedellytyksenä mainittu, etteivät poikkeukset saa vaarantaa asetuksen tavoitteiden saavuttamista.

36. Korkein oikeus toteaa, että kansallisessa laissa voidaan poiketa ajo- ja lepoaika-asetuksesta vain siltä osin kuin unionin asetus sen mahdollistaa. Tieliikenneasetuksen poikkeusta on siten tulkittava mahdollisimman pitkälle siten, ettei poikkeuksen soveltamisala ulotu muihin tilanteisiin tai laajemmalle kuin unionin asetuksessa on tarkoitettu. Sääntelyn lähtökohtana on, että yli 3,5 tonnia painavan ajoneuvon kuljettaja on ajossaan velvollinen käyttämään ajopiirturia.

37. Kysymys siitä, mitä menettelyä on pidettävänä sähkölaitoksen toimintaan liittyvänä, ei ole ollut esillä unionin tuomioistuimessa. Tuomioistuin on kuitenkin lukuisissa ajopiirturin käyttöä koskeneissa ratkaisuissaan todennut, ettei poikkeussäännöksiä voida tulkita niin, että niiden vaikutukset ulottuisivat yli sen, mikä on tarpeen niiden etujen suojaamiseksi, jotka poikkeuksilla on tarkoitus taata. Poikkeusten ulottuvuus on lisäksi määritettävä ottamalla huomioon kyseessä olevan säännöstön tavoitteet eli kilpailun edellytysten yhdenmukaistaminen tieliikenteessä sekä tällä alalla työskentelevien henkilöiden työolojen ja liikenneturvallisuuden parantaminen (ks. esim. tuomio 25.6.1992, British Gas, C-116/91, EU:C:1992:277, 12 kohta; tuomio 21.3.1996, Goupil, C-39/95, EU:C:1996:127, 8 kohta; tuomio 21.3.1996, Mrozek ja Jäger, C-335/94, EU:C:1996:126, 9 kohta; tuomio 17.3.2005, Raemdonck ja Raemdonck-Janssens, C-128/04, EU:C:2005:188, 19 kohta; tuomio 28.7.2011, Seeger, C-554/09, EU:C:2011:523, 33 kohta sekä tuomio 3.10.2013, Lundberg, C-317/12, EU:C:2013:631, kohta 20 ja 30 - 31). Asetuksen tavoitteet ilmenevät erityisesti velvoitteesta varustaa lähtökohtaisesti tiekuljetukseen käytettävät ajoneuvot hyväksytyllä ajopiirturilla, jonka avulla voidaan valvoa kuljettajien ajo- ja lepoaikojen noudattamista.

38. Mainitussa British Gas -ratkaisussa oli kysymys siitä, miten ajo- ja lepoaikoja tuolloin säännelleessä tieliikenteen sosiaalilainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetun neuvoston asetuksen (ETY) N:o 3820/85 4 artiklan 6 kohdassa käytettyä käsitettä "kaasulaitoksen toiminnassa" tuli tulkita. Tuomioistuin totesi ratkaisussaan, että artiklassa mainitut poikkeukset perustuivat kysymyksessä olevien palveluiden yleishyödylliseen luonteeseen (kohta 13). Se katsoi, että käsillä olevaa poikkeussäännöstä tuli tulkita siten, että ajopiirturin käyttövelvollisuudesta voitiin poiketa vain niiden ajoneuvojen kohdalla, joita käytettiin kyseisenä ajankohtana täysin ja yksinomaan kaasun tuotantoon, siirtoon tai jakeluun taikka tätä varten välttämättömien laitosten kunnossapitoon liittyviin kuljetuksiin. Muunlainen tulkinta olisi vaarantanut kilpailun olosuhteiden yhdenmukaistamisen ja kilpailua potentiaalisesti vääristävien epäkohtien torjumisen sekä työntekijöiden työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamisen tavoitteiden toteutumisen (kohdat 15 ja 16).

39. Kohdassa 37 mainitussa Mrozek ja Jäger -ratkaisussa oli puolestaan kysymys siitä, mitä tarkoitettiin asetuksen (ETY) N:o 3820/85 4 artiklan 6 kohdassa ajopiirturin käyttövelvollisuudesta vapautetulla jätteiden keruuseen ja kuljetukseen tarkoitetulla ajoneuvolla. Tuomioistuin toisti British Gas -ratkaisussa julkituomiaan harkintaperusteita ja totesi, että asetuksen tavoitteet ja erityisesti liikenneturvallisuuden parantamista koskeva tavoite huomioon ottaen käsitteen "jätteiden keruu" oli tulkittava tarkoittavan ainoastaan jätteiden keruuta siitä paikasta, jonne ne oli jätetty. Tätä varten käytetyt ajoneuvot liikkuivat rajoitetulla alueella ja liikkuminen oli kestoltaan lyhytaikaista, joten kuljetus oli keruuseen nähden toissijaista (kohta 12). Ajoneuvojen kuuluminen poikkeuksen soveltamisalaan ei välttämättä edellyttänyt sitä, että ne olisivat välittömästi olleet viranomaisten käytössä, vaan poikkeus saattoi koskea myös yksityisiä yrityksiä, jotka huolehtivat viranomaisten valvonnassa yleishyödyllisistä palveluista (kohta 15).

40. A. Karuse -ratkaisussa (tuomio 13.3.2014, A. Karuse, C-222/12, EU:C:2014:142) unionin tuomioistuin totesi, että nykyisen ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa käytettyä käsitettä "ajoneuvot, joita käytetään teiden kunnossapidossa" oli tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluivat ajoneuvot, jotka kuljettivat mate¬riaalia teiden kunnossapitotöiden paikalle edellyttäen, että kuljetus liittyi täysin ja yksinomaan mainittujen töiden suorittamiseen ja oli niihin nähden toissijaista toimintaa. Jotta soran kuljettaminen olisi vain toissijaista suhteessa teiden kunnossapitotöihin, kyseistä ajoneuvoa olisi käytettävä suoraan soran levittämiseen teiden rikkoutuneille osille. Sitä vastoin teiden kunnossapitoon tarkoitetun soran pelkän kuljettamisen ei voitu katsoa kuuluvan poikkeuksen soveltamisalaan (kohdat 35 - 36). Tuomioistuin totesi lisäksi, että vain ajoneuvot, joiden liikkuminen on ajallisesti ja paikallisesti rajoitettua, voitiin vapauttaa velvollisuudesta olla varustettu ajopiirturilla ilman, että loukattaisiin työolojen ja liikenneturvallisuuden parantamista koskevia asetuksen tavoitteita (kohta 40).

41. Korkein oikeus toteaa edellä todetusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenevän, ettei ratkaisevaa merkitystä ole annettava sille, kuka on ajoneuvon omistaja. Merkitystä on pikemminkin sillä, millaisessa toiminnassa kuljetus suoritetaan. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ilmenee, että kaikissa unionin asetusten sallimissa kansallisissa poikkeuksissa on kysymys yleishyödyllisistä, palvelujen luonteeseen perustuvista poikkeuksista. Unionin tuomioistuin on tulkinnut poikkeuksia suppeasti rajaten poikkeusten soveltamisalan kunkin poikkeuksen tarkoittaman tehtävän varsinaiseen sisältöön ja luonteeseen.

42. Tieliikenneasetuksen poikkeussäännöksen sanamuoto "sähkölaitoksen toiminnassa" vastaa asetusten suomenkielistä sanamuotoa. Asetuksen ranskankielisessä tekstissä on käytetty ilmaisua "véhicules utilisés dans le cadre des activités liées au service de l'électricité". Englanninkielisessä tekstissä on käytetty ilmaisua "vehicles used in connection with electricity maintenance services". Saksankielisessa astuksessa käytetään ilmaisua "Fahrzeuge, die von den zuständigen Stellen für Elektrizitätsversorgung". Ruotsinkielisessä käytetään ilmaisua "fordon som används i samband med underhåll av elanläggningar". Mainitut asetuksen kieliversiot viittaavat suomenkielistä termiä "sähkölaitoksen toiminnassa" selkeämmin yksinomaan sähköverkon käyttöön ja kunnossapitoon liittyvään toimintaan.

43. Korkein oikeus katsoo, että Suomen kansallisessa laissa rajattua poikkeusta on unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö huomioon ottaen tulkittava siten, että se koskee yksinomaan sähköyhtiön varsinaista päivittäistä sähköverkon käyttöön ja kunnossapitoon liittyvää toimintaa.

44. A on muutoksenhakemuksessaan käräjäoikeudelle todennut toimineensa tapahtuma-aikaan sähköverkon rakennustöissä Lohjalla, mihin työhön nyt kysymyksessä oleva kuljetus on liittynyt. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n uuden sähköverkon rakentamiseen liittyvää kuljetusta käsillä olleissa olosuhteissa ole perusteltua pitää ajo- ja lepoaika-asetuksen 13 artiklan 1 kohdan h alakohdassa ja ajoneuvojen käytöstä tiellä annetun asetuksen 7 §:n 1 momentin e kohdassa tarkoitetulla tavalla sähkölaitoksen toimintaan liittyvänä. Päinvastainen tulkinta olisi omiaan vaarantamaan ajo- ja lepoaikasäännöksen tavoitteet.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

45. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on käsillä olleissa olosuhteissa ollut velvollinen noudattamaan ajopiirturin käyttöä koskevia säännöksiä. Asiassa ei ole ilmennyt perusteita vapauttaa A:ta rangaistusvastuusta rikoslain kieltoerehdystä koskevan 4 luvun 2 §:n nojalla.

46. A:n on katsottava laiminlyödessään ajopiirturin käytön menetelleen tieliikennelain 105 a §:ssä rangaistavaksi säädetyllä tavalla ja siten syyllistyneen tieliikenteen sosiaalilainsäädännön rikkomiseen. Käräjäoikeuden päätös on näin ollen kumottava.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan.

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen 23.1.2017 A:lle antama sakkomääräys jää siten pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Paula Jutila.

Kihlakunnansyyttäjän ennakkopäätösvalitusta käräjäoikeuden päätöksestä ei ollut lähetetty valtakunnansyyttäjänviraston kautta, vaan se oli toimitettu käräjäoikeuden kautta suoraan Korkeimmalle oikeudelle. Kysymys syyttäjän puhevallan käyttämisestä Korkeimmassa oikeudessa. (Ään.)

Sakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa

Sakkomääräys

Poliisi antoi A:lle 5.1.2017 sakkomääräyksen, jonka mukaan A:lle oli määrätty liikenneturvallisuuden vaarantamisesta 12 päiväsakon suuruinen sakkorangaistus. Päiväsakon rahamääränä oli käytetty 39 euroa, mikä oli perustunut viimeksi vahvistetussa verotuksessa vahvistettuihin tulotietoihin. Sakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, hyväksynyt seuraamuksen ja päiväsakon rahamäärän määräytymisperusteen, suostunut summaariseen menettelyyn sekä luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn.

Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

A vaati käräjäoikeudelle 19.1.2017 toimittamassaan muutoksenhakemuksessa, että päiväsakon rahamäärää alennetaan sen johdosta, että hänen tulonsa ovat viimeksi vahvistetun verotuksen jälkeen laskeneet olennaisesti hänen jäätyä työttömäksi.

Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän ilmoitti, että A:n ilmoittamia tulotietoja voitiin pitää luotettavina.

Käräjäoikeuden päätös 16.3.2017 nro 17/111272

Käräjäoikeus tutki valituksen ja alensi päiväsakon rahamäärän 28 euroon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A tuomitaan sakkomääräyksen mukaiseen sakkorangaistukseen.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

Korkein oikeus varasi valtakunnansyyttäjälle tilaisuuden lausua syyttäjän puhevallan käyttämisestä asiassa. Valtakunnansyyttäjä ilmoitti määräajassa antamassaan lausumassa, että Korkeimmalle oikeudelle osoitetun muutoksenhakukirjelmän laatineella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa.

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden kirjallisen lausuman antamiseen Korkeimman oikeuden valtakunnansyyttäjälle tekemän lausumapyynnön sekä valtakunnansyyttäjän lausuman johdosta. A antoi lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevan ratkaisun perustelut

Asian tausta ja pyydetyt lausumat

1. Syyttäjälaitoksesta annetun lain 10 §:n mukaan valtakunnansyyttäjä päättää syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä korkeimpaan oikeuteen ja syyttäjien edustamisesta korkeimmassa oikeudessa. Eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain 1 §:n 3 momentin mukaan syyttäjän on toimitettava korkeimmalle oikeudelle osoitetut muutoksenhakemukset hovioikeudelle tai oikeudenkäymiskaaren 30 a luvussa tarkoitetussa ennakkopäätösvalitusta koskevassa muutoksenhaussa käräjäoikeudelle valtakunnansyyttäjän välityksellä ja muut asiakirjat korkeimman oikeuden määräämällä tavalla.

2. Tässä asiassa kihlakunnansyyttäjänä käräjäoikeudessa toimineen syyttäjän laatima, Korkeimmalle oikeudelle osoitettu muutoksenhakemus on toimitettu määräajassa käräjäoikeuteen ja sieltä Korkeimpaan oikeuteen. Asiakirjoista saadusta selvityksestä ei käy ilmi, että syyttäjän muutoksenhakemus olisi muutoksenhaulle säädetyssä määräajassa toimitettu Korkeimmalle oikeudelle valtakunnansyyttäjän välityksellä.

3. Korkein oikeus on varannut valtakunnansyyttäjälle tilaisuuden antaa lausuma syyttäjän puhevallan käyttämisestä kysymyksessä olevassa asiassa. Valtakunnansyyttäjä on lausumassaan ilmoittanut, että muutoksenhakemuksen laatineella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa. Valtakunnansyyttäjä ei ole lausunut muutoksenhakemuksen toimittamiseen liittyvistä tosiseikoista eikä kihlakunnansyyttäjän puhevallan oikeudellisen arvioinnin perusteista.

4. Korkein oikeus on pyytänyt A:lta kirjallisen lausuman valtakunnansyyttäjälle osoitetun lausumapyynnön sekä valtakunnansyyttäjän lausuman johdosta. A ei ole lausunut syyttäjän puhevaltaa koskevasta kysymyksestä.

Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevat säännökset ja tulkintakäytäntö

5. Aikaisemmin voimassa olleen yleisistä syyttäjistä annetun lain (199/1997) 4 §:n mukaan valtakunnansyyttäjän tehtävänä oli muun ohessa syyttäjien edustaminen Korkeimmassa oikeudessa. Säännöstä on sovellettu vakiintuneesti siten, että asianomaiset syyttäjät ovat harkinneet itsenäisesti ja oma-aloitteisesti muutoksenhaun tarpeellisuutta ja toimittaneet Korkeimmalle oikeudelle osoittamansa muutoksenhakukirjelmät valtakunnansyyttäjänvirastoon, jossa kirjelmät on tarkastettu. Jos kirjelmä on ollut valtakunnansyyttäjän näkemyksen mukaan puutteellinen tai jos siinä on haluttu esittää lisäperusteita, asianomaista syyttäjää on voitu pyytää tarkistamaan muutoksenhakukirjelmää valtionsyyttäjän ohjeiden mukaan. Valtakunnansyyttäjällä on ollut myös mahdollisuus jättää muutoksenhakemus toimittamatta Korkeimpaan oikeuteen. Eräissä yksittäistapauksissa valtakunnansyyttäjä on ottanut asian itse ratkaistavakseen ja hakenut muutosta asiassa.

6. Ennen yleisistä syyttäjistä annetun lain säätämistä ja valtakunnansyyttäjänviraston perustamista vastaava menettely perustui hallitusmuodon 46 §:n 2 momenttiin ja valtioneuvoston oikeuskanslerin ohjesäännön 12 §:n 4 momenttiin. Näiden säännösten mukaan oikeuskanslerin asiana oli Korkeimmassa oikeudessa edustaa syyttäjistöä ja päättää alaistensa syyttäjien muutoksenhausta Korkeimpaan oikeuteen. Yleisistä syyttäjistä annettua lakia koskeneessa hallituksen esityksessä todettiin, että valtakunnansyyttäjälle siirtyisi oikeuskanslerille kuuluva syyttäjien edustaminen korkeimmassa oikeudessa. Muutoksenhaku voitaisiin järjestää nykyiseen tapaan siten, että valtakunnansyyttäjänvirastossa tarkastettaisiin syyttäjien muutoksenhakemukset. Sen sijaan syyttäjän vastapuolen tekemiin muutoksenhakemuksiin vastaamista voitaisiin yksinkertaistaa siten, että kirjeenvaihto tältä osin tapahtuisi Korkeimman oikeuden määräämällä tavalla ilman, että asiat kulkisivat valtakunnansyyttäjänviraston kautta (HE 131/1996 vp s. 39).

7. Voimassa olevan syyttäjälaitoksesta annetun lain 10 §:n mukaan valtakunnansyyttäjä päättää syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä ja syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa. Lain säätämiseen johtaneissa esitöissä (HE 286/2010 vp, LaVM 34/2010 vp) ei ole lausuttu mitään siitä, onko säännöksen sanamuodon muuttamisella ollut tarkoitus muuttaa syyttäjän toimivaltaa koskevaa vallinnutta oikeustilaa. Hallituksen esityksessä (s. 19) todetaan tältä osin ainoastaan, että valtakunnansyyttäjä päättäisi edelleen syyttäjän valituslupahakemuksen jättämisestä Korkeimpaan oikeuteen.

8. Syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevaa sääntelyä on yleisistä syyttäjistä annetun lain voimassaoloaikana ja jo sitä ennen saatettu tulkita Korkeimmassa oikeudessa siten, että syyttäjän muutoksenhakemus on jätetty tutkimatta sen vuoksi, että asiaa alemmissa oikeusasteissa ajanut alempi syyttäjä on toimittanut hakemuksen suoraan Korkeimpaan oikeuteen (esimerkiksi ylimääräistä muutoksenhakua koskenut ratkaisu 5.11.2002 nro 2904 sekä valituslupa-asioita koskeneet ratkaisut 18.4.2011 nro 858 ja 29.9.1999 nro 2617). Oikeuskäytännössä on tällöin siis edellytetty, että syyttäjä toimittaa hakemuksensa valtakunnansyyttäjänvirastoon, josta se toimitetaan edelleen Korkeimpaan oikeuteen.

9. Korkein oikeus on sittemmin väljentänyt tulkintaansa siltä osin, että syyttäjän suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittamia ylimääräisiä muutoksenhakemuksia on tutkittu sen jälkeen, kun valtakunnansyyttäjälle on ensin varattu tilaisuus lausua asiassa (esimerkiksi ratkaisut 31.1.2017 nro 153, 10.2.2017 nro 275 ja 23.5.2017 nro 1089 - 1091).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

10. Voimassa olevan lain mukaan valtakunnansyyttäjän tehtävänä on valituslupahakemuksen jättämisestä ja syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa päättäminen. Valtakunnansyyttäjän asiassa antaman lausuman mukaan hakemuksen Korkeimpaan oikeuteen toimittaneella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta tässä asiassa. Siten valtakunnansyyttäjä on tällä syyttäjien edustamisesta tekemällään päätöksellä muutoksenhaun määräajan päättymisen jälkeen hyväksynyt kihlakunnansyyttäjän valituslupahakemuksen ja valituksen käsillä olevassa asiassa Korkeimmassa oikeudessa.

11. Syyttäjien puhevallan käyttämistä Korkeimmassa oikeudessa koskevien säännösten sanamuodoista taikka sääntelystä esitöissä lausutusta ei ole luotettavasti pääteltävissä, mikä on tarkoitettu seuraukseksi siitä, ettei säännöstä muutoksenhakemuksen toimittamisesta valtakunnansyyttäjän välityksellä ole noudatettu. Kohdassa 1 todetut syyttäjälaitoksesta annetun lain ja eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain säännökset eivät lausu siitä, onko sanottu velvoite toteutettava muutoksenhaun määräajan puitteissa vai onko mahdollinen puute korjattavissa vielä määräajan umpeutumisen jälkeen.

12. Valtakunnansyyttäjän tehtäviä koskevan sääntelyn taustalla voidaan nähdä pyrkimys turvata Korkeimmassa oikeudessa käsiteltävien asioiden sopivuus ennakkopäätöstuomioistuimen käsiteltäväksi sekä parantaa muutoksenhakukirjelmien laatua siten, että valtakunnansyyttäjä tarkastaa alempien syyttäjien laatimat hakemukset (ks. HE 131/1996 vp s. 39). Valtakunnansyyttäjällä ylimpänä syyttäjäviranomaisena voidaankin katsoa olevan parhaat edellytykset arvioida, mitkä asiat soveltuisivat Korkeimman oikeuden käsiteltäviksi ja mihin seikkoihin kussakin muutoksenhakemuksessa on syytä keskittyä.

13. Edellä sanotusta huolimatta kihlakunnansyyttäjä on muutoksenhakija ja jutun asianosainen asiassa, jossa muutoksenhakemus on toimitettu Korkeimpaan oikeuteen valtakunnansyyttäjän kautta, ellei valtakunnansyyttäjä ota juttua ajaakseen. Valtakunnansyyttäjällä säilyy toimivalta päättää muutoksenhakemuksen jättämisestä ja siten sen tulemisesta Korkeimman oikeuden tutkittavaksi myös siinä tapauksessa, että puutteen asiakirjojen toimittamistavassa katsottaisiin olevan korjattavissa valtakunnansyyttäjän jälkikäteen antamalla hyväksynnällä. Nämä seikat puoltavat tulkintaa, jonka mukaan asiakirjojen toimittamista valtakunnansyyttäjänviraston kautta koskeva vaatimus on korjattavissa myös muutoksenhaun määräajan umpeutumisen jälkeen.

14. Kihlakunnansyyttäjän velvollisuus toimittaa muutoksenhakemus etukäteen valtakunnansyyttäjänvirastoon on toisaalta omiaan turvaamaan edellä kuvatun valtakunnansyyttäjän ennakkotarkastusoikeuden toteutumisen myös käytännössä. Kihlakunnansyyttäjän toimittaessa muutoksenhakemuksensa valtakunnansyyttäjänvirastoon jo hyvissä ajoin ennen valitusluvan hakemista koskevan määräajan päättymistä valtakunnansyyttäjällä on paremmat edellytykset harkita hakemuksen sisältöä ja tarvittaessa sitä, onko valitusluvan hakeminen asiassa tarpeen.

15. Eräiden asiakirjojen lähettämisestä tuomioistuimille annetun lain 1 §:n 3 momentin nojalla muu syyttäjän kirjeenvaihto Korkeimpaan oikeuteen kuin muutoksenhakemus on toimitettavissa Korkeimman oikeuden määräämällä tavalla. Kohdassa 6 todetuin tavoin sääntelyn tarkoituksena oli mahdollistaa muun muassa muutoksenhakemukseen vastaaminen kihlakunnansyyttäjän toimesta suoraan Korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus on kuitenkin vakiintuneesti noudattanut käytäntöä, jonka mukaan myös syyttäjän vastaus muutoksenhakemukseen pyydetään valtakunnansyyttäjänviraston kautta.

16. Syyttäjän muutoksenhakemuksen toimittamista Korkeimpaan oikeuteen koskevien menettelytapasäännösten ensisijaiset tavoitteet eivät kohdistu muutoksenhaun vastapuolen oikeusturvaan. Kuitenkin tuomion täytäntöönpanon ja muiden oikeusvaikutusten vuoksi on tärkeää muutoksenhaun määräajan päättyessä tietää, jääkö tuomio pysyväksi vai haetaanko siihen vielä valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta. Tulkinta, jonka mukaan valtakunnansyyttäjä voisi jälkikäteen hyväksyä syyttäjän muutoksenhakemuksen, aiheuttaisi oikeudellista epävarmuutta, koska tuomion lainvoimaisuus jäisi riippumaan valtakunnansyyttäjän myöhemmästä kannanotosta.

17. Vaatimus muutoksenhakemuksen toimittamisesta Korkeimpaan oikeuteen valtakunnansyyttäjänviraston kautta määräajassa varmistaa myös sen, että hakemus on sisällöltään hakijan tarkoittamassa lopullisessa muodossa. Mikäli valtakunnansyyttäjän hyväksyntä hakemukselle voidaan antaa myös määräajan umpeutumisen jälkeen, joudutaan arvioimaan mahdollisesti oikeudellista epävarmuutta aiheuttavaa kysymystä siitä, onko ja missä määrin hakemuksen sisällöllinen muuttaminen vielä sallittua. Sanotun muuttamismahdollisuuden epääminen puolestaan tarkoittaisi sitä, että valtakunnansyyttäjän tarkastamisoikeus toteutuisi vain hakemuksen hyväksymisenä tai hylkäämisenä.

18. Valtakunnansyyttäjän ennakkotarkastusoikeus toteutuisi tehokkaimmin myös ylimääräisessä muutoksenhaussa, jos hakemuksen toimittaminen valtakunnansyyttäjänviraston kautta katsotaan olevan aina sen tutkimisen edellytys. Tältä osin on kuitenkin otettava huomioon ylimääräisen muutoksenhaun erityispiirteet. Kohdassa 9 mainitut ratkaisut, joissa valtakunnansyyttäjälle on varattu tilaisuus suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimitetun hakemuksen täydentämiseen, ovat koskeneet syyttäjän tuomionpurkuhakemuksia vastaajan eduksi. Tällainen purkuhakemus poikkeaa syyttäjän tavanomaisesta muutoksenhausta säännönmukaisessa menettelyssä vastaajan vahingoksi. Tuomionpurku vastaajan eduksi perustuu yleiseen etuun rikostuomion selvän virheen korjaamiseksi, minkä vuoksi sille ei ole säädetty lainkaan määräaikaa. Sanottujen purkuhakemusten tutkimista koskeva oikeuskäytäntö ei siten ole ristiriidassa sen tulkinnan kanssa, että kihlakunnansyyttäjän muutoksenhakemuksen toimittaminen suoraan Korkeimpaan oikeuteen ei ole valtakunnansyyttäjän hyväksymisellä korjattavissa enää muutoksenhaulle säädetyn määräajan jälkeen.

19. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei kihlakunnansyyttäjän asiassa suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittamaa muutoksenhakemusta, jonka osalta valtakunnansyyttäjä ei ole muutoksenhaulle säädetyssä määräajassa päättänyt syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa, voida tutkia.

Päätöslauselma

Syyttäjän ennakkopäätösvalitus jätetään tutkimatta. Käräjäoikeuden päätös jää siten pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Paula Jutila (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen oikeussihteeri Jutila:

Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen sen perustelukohtien 1 - 12 osalta. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa:

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 9 §:ssä säädetään menettelystä tilanteessa, jossa määräajassa saapunutta muutoksenhakemusta ei ole laadittu säädetyllä tavalla. Puute asianosaisen muutoksenhakukirjelmässä voi olla muodollinen ja koskea esimerkiksi allekirjoituksen tai tarvittavan valtakirjan puuttumista, taikka asiallinen. Korkeimman oikeuden on tällaisessa tapauksessa lainkohdan 1 momentin mukaan kehotettava hakijaa korjaamaan puute määräämässään ajassa, jollei täydentäminen ole asian käsittelyn kannalta tarpeetonta. Mikäli kehotusta ei noudateta ja jos muutoksenhakukirjelmä on niin puutteellinen, ettei asiaa sen perusteella voida ratkaista, hakemus on 3 momentin mukaan jätettävä tutkimatta. Edellä mainittua säännöstä noudatetaan oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 6 §:n 1 momentin nojalla myös ennakkopäätösvalitusasian käsittelyssä.

Nyt käsillä oleva tilanne, jossa sinänsä toimivaltaisen syyttäjän laatimaa hakemusta ei ole toimitettu Korkeimpaan oikeuteen laissa säädetyllä tavalla, ei olennaisesti poikkea tilanteesta, jossa valituskirjelmää rasittaa muu muodollinen puute. Mikäli tällaista puutetta ei korjata, valituskirjelmää ei voida tutkia. Hakijalle varataan siksi määräajassa tilaisuus täydentää hakemustaan, ja määräajassa saapuneen täydennyksen jälkeen hakemus voidaan tutkia. Täydennyksen ei sen sijaan tarvitse saapua muutoksenhakukirjelmän jättämiselle asetetussa alkuperäisessä määräajassa.

Tässä tapauksessa valtakunnansyyttäjä on sille erikseen varatussa määräajassa ilmoittanut, että muutoksenhakemuksen laatineella ja sen suoraan Korkeimpaan oikeuteen toimittaneella kihlakunnansyyttäjällä on syyttäjän puhevalta asiassa. Valtakunnansyyttäjän toimivaltaa ja tehtäviä koskevista säännöksistä tai niiden tarkoituksesta ei johdu estettä tutkia kihlakunnansyyttäjän muutoksenhakemusta tällaisessa tapauksessa.

Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että syyttäjän ennakkopäätösvalitus voidaan käsillä olevassa asiassa tutkia.

Pääasiaratkaisun perusteluissa esitetyillä perusteilla mietinnössä esitettiin, että Korkein oikeus kumoaisi käräjäoikeuden päätöksen ja jättäisi A:n valituksen käräjäoikeudelle tutkimatta. Sakkomääräys jäisi siis pysyväksi.

Oikeusneuvos Bygglin: Hyväksyn mietinnön syyttäjän puhevallan käyttämistä koskevilta osin. Äänestyksen tuloksen johdosta jätän valituksen tutkimatta.

Poliisi oli antanut A:lle rikesakkomääräyksen, jonka mukaan A oli syyllistynyt järjestysrikkomukseen pitämällä koiraansa irrallaan taajama-alueella. Rikesakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen.

A valitti rikesakkomääräyksestä sillä perusteella, että hän ei ollut pitänyt koiraansa irrallaan ja että hänen naapurinsa tekemä rikosilmoitus oli perätön. Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutuilla perusteilla A:lla ei katsottu olleen oikeutta valittaa rikesakkomääräyksestä mainitulla perusteella.

L sakon ja rikesakon määräämisestä 35 §

Rikesakkomääräys ja asian käsittely käräjäoikeudessa

Rikesakkomääräys

Poliisi antoi A:lle 9.1.2017 rikesakkomääräyksen, jonka mukaan A oli syyllistynyt järjestysrikkomukseen pitämällä koiraa irrallaan taajama-alueella 18.12.2016. Rikesakkomääräyksen mukaan A oli tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen.

Valitus ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

A toimitti käräjäoikeudelle 11.1.2017 muutoksenhakemuksen, jossa hän katsoi, että hänelle määrätty 40 euron rikesakko oli aiheeton, sillä hän piti aina koiraansa kiinni lenkeillä ja pihassaan. Naapurin tekemä rikosilmoitus oli hänen mukaansa perätön.

Syyttäjä vaati ensisijaisesti, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ollut valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:ssä mainitulla perusteella. Toissijaisesti hän vaati, että valitus hylätään, koska A oli pitänyt koiraansa irti taajama-alueella.

Käräjäoikeuden päätös 27.4.2017 nro 17/117625

Käräjäoikeus lausui asiassa olevan kysymys ensinnäkin siitä, oliko A:lla oikeus hakea muutosta rikesakkomääräykseen teon kiistämisen perusteella siitä huolimatta, että hän oli rikesakkomääräyksen mukaan tunnustanut teon ja luopunut oikeudestaan suulliseen oikeudenkäyntiin. Käräjäoikeus totesi epäillyn antaman suostumuksen merkitsevän ainoastaan sitä, että hän suostui asian käsittelemiseen summaarisessa sakkomenettelyssä. Hän ei sen sijaan suostumuksen antamalla luopunut oikeudestaan hakea muutosta kyseisessä menettelyssä annettuun ratkaisuun.

Käräjäoikeus totesi, että rikesakkomääräyksestä sai sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n mukaan valittaa käräjäoikeuteen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaisten kanteluperusteiden eli sakon määräämisessä tapahtuneen menettelyvirheen ohella myös sillä perusteella, että määräys perustui väärään lain soveltamiseen tai ettei epäilty tai asianomistaja ollut antanut pätevästi lain 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Tässä tapauksessa käsillä ei ollut menettelyvirhettä eikä suostumusta rasittanut pätemättömyysperuste.

Käräjäoikeus katsoi sakon ja rikesakon määräämistä koskevan lain esitöissä esitettyjen kannanottojen puoltavan näkökantaa, jonka mukaan rikoksesta epäillyn tunnustettua teon näyttökysymystä ei tutkita uudelleen käräjäoikeudessa. Hallituksen esityksessä oli toisaalta lausuttu, etteivät laissa määrätyt valitusperusteet asiallisesti juuri rajoittaneet mahdollisuutta hakea muutosta. Tähän nähden oli kyseenalaista, oliko lakiesityksen tarkoituksena ollut luoda järjestelmä, jossa näyttökysymystä ei voisi saattaa tunnustamisesta, seuraamuksen hyväksymisestä ja sakkomenettelyyn suostumisesta huolimatta riippumattoman tuomioistuimen arvioitavaksi. Myös sakkomenettelyn summaarisuus ja menettelyyn liittyvät käytännön näkökohdat sekä painavat tuomioistuinlaitoksen toimintaan liittyvät tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat puolsivat muutoksenhakuoikeuden tulkitsemista pikemminkin laajasti kuin suppeasti. Käräjäoikeus totesi muutoksenhakujärjestelmän olevan epäjohdonmukainen, mikäli ylimääräisessä muutoksenhaussa voidaan vedota uuteen selvitykseen helpommin kuin säännöllisessä muutoksenhaussa.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi perustelluksi tulkita väärää lain soveltamista koskevaa sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentin valitusperustetta siten, että sakkomenettelyssä sakkorangaistukseen tuomitulla henkilöllä oli antamastaan suostumuksesta huolimatta oikeus saattaa näyttökysymys säännönmukaisen muutoksenhaun kautta tuomioistuimen harkittavaksi ainakin tilanteessa, jossa hän esitti muutoksenhakemuksessaan sellaisen vaihtoehtoisen tapahtumainkulun, jonka perusteella rikosvastuun edellytysten täyttymisestä nousi varteenotettava epäily.

Käräjäoikeus tutki valituksen ja hyväksyi sen. Käräjäoikeus kumosi sakkomääräyksen ja velvoitti valtion suorittamaan A:lle korvausta oikeudenkäyntikuluista.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kaarlo Hakamies.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A tuomitaan rikesakkomääräyksen mukaiseen sakkorangaistukseen.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja riidattomat seikat

1. Poliisi on 9.1.2017 antanut A:lle rikesakkomääräyksen, jonka mukaan tämä on syyllistynyt järjestysrikkomukseen 18.12.2016 pitämällä koiraa irrallaan taajama-alueella. Rikesakkomääräyksen mukaan A on tunnustanut teon, luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn, suostunut sakkomenettelyyn ja hyväksynyt seuraamuksen.

2. A on 11.1.2017 käräjäoikeuteen toimittamassaan muutoksenhakemuksessa katsonut, että hänelle määrätty rikesakko on aiheeton, sillä hän pitää aina koiraansa kiinni lenkeillä ja pihassaan. Naapurin tekemä rikosilmoitus on ollut perätön.

3. Syyttäjä on ensisijaisesti vaatinut, että valitus jätetään tutkimatta, koska A ei ole valittanut sakon ja rikesakon määräämisestä annetun lain 35 §:n 1 momentissa mainitulla perusteella. Hän on toissijaisesti vaatinut, että valitus hylätään, koska A on menetellyt rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla.

4. Käräjäoikeus on tutkinut valituksen ja hyväksynyt sen. Käräjäoikeus on kumonnut sakkomääräyksen ja velvoittanut valtion korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut 200 eurolla viivästyskorkoineen.

Kysymyksenasettelu

5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:lla ollut oikeus sakkomenettelyssä antamastaan suostumuksesta huolimatta muutoksenhakemuksessa vetoamallaan perusteella valittaa sakkomääräyksestä käräjäoikeuteen.

Muutoksenhaku rikesakkomääräykseen

6. Lailla sakon ja rikesakon määräämisestä (jäljempänä sakkomenettelylaki) kumottiin aikaisemmin voimassa olleet lait rikesakkomenettelystä (66/1983) sekä rangaistusmääräysmenettelystä (692/1993), jotka oli aikanaan säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä poikkeuslakeina. Uudella lailla katsottiin voitavan edistää rikoksesta epäillyn oikeusturvan toteutumista edellyttämällä rikkomuksesta epäillyn suostumusta summaarisen menettelyn käyttämiseen (ks. HE 94/2009 vp s. 12). Suostumusedellytyksen asettaminen oli keskeinen syy sille, että sakkomenettelylaki voitiin säätää tavallisen lain säätämisjärjestyksessä.

7. Asian käsitteleminen ja ratkaiseminen sakkomenettelylain mukaisessa järjestyksessä edellyttää lain 4 §:n 1 momentin mukaan sitä, että rikkomuksesta epäilty tunnustaa teon ja hyväksyy siitä määrättävän seuraamuksen sekä luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen kyseisen lain mukaisessa menettelyssä. Lainkohdan mukaan suostumuksen tiedustelemisen yhteydessä epäillylle on selostettava suostumuksen antamisen merkitys. Pykälän 2 momentin mukaan suostumus annetaan sakkovaatimuksen, sakkomääräyksen, rikesakkomääräyksen tai rangaistusvaatimuksen antavalle tai muulle esitutkintaa suorittavalle virkamiehelle taikka syyttäjälle. Suostumuksen vastaanottavan virkamiehen on pyrittävä varmistamaan, että epäilty ymmärtää suostumuksen merkityksen ennen sen antamista. Jos epäilty ei anna suostumusta, hänelle annetaan siitä huolimatta tiedoksi sakkoa tai rikesakkoa koskeva rangaistusvaatimus. Suostumus voidaan sakkomenettelylain 4 §:n 4 momentin mukaan siinä tapauksessa antaa vielä maksamalla sakko tai rikesakko 30 päivän määräajassa. Jos suostumusta ei anneta myöskään tällä tavalla, asian käsittelyä jatketaan tavallisessa rikosasioiden käsittelyjärjestyksessä.

8. Sakkomenettelylain 34 §:n 1 momentin mukaan sakkomääräykseen, muuhun kuin ajoneuvoa pysäyttämättä havaituista liikennerikkomuksista seuraavaan rikesakkomääräykseen sekä rangaistusmääräykseen haetaan muutosta siten kuin sakkomenettelylaissa säädetään. Lain 35 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädettyjen perusteiden lisäksi edellä tarkoitetusta määräyksestä voidaan valittaa käräjäoikeuteen myös sillä perusteella, että määräys perustuu väärään lain soveltamiseen taikka rikkomuksesta epäilty tai asianomistaja ei ole pätevästi antanut 4 tai 5 §:ssä tarkoitettua suostumusta. Lain 36 §:ssä säädetään mahdollisuudesta ylimääräiseen muutoksenhakuun oikeudenkäymiskaaren 31 luvussa mainituilla perusteilla. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin mukaan ylimääräisen muutoksenhaun tutkii käräjäoikeus. Korkein oikeus tutkii kuitenkin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8, 8 a, 9 tai 9 c §:ään perustuvan muutoksenhaun.

9. Sakkomenettelylakia edeltäneessä rangaistusmääräys- ja rikesakkomenettelyssä sakotetun mahdollisuuksia vastustaa rangaistusmääräystä tai saattaa rikesakko alioikeuden käsiteltäväksi ei ollut rajoitettu. Uudessa laissa katsottiin kuitenkin tarpeelliseksi säätää erikseen valitusperusteista, koska muutosta haetaan määräykseen, joka perustuu epäillyn tunnustamiseen, seuraamuksen hyväksymiseen, suullisesta oikeudenkäynnistä luopumiseen ja sen hyväksymiseen, että asia käsitellään sakkomenettelylain mukaisessa menettelyssä (HE 94/2009 vp s. 46 - 47). Esitöiden mukaan erityisesti se, että määräyksen mukainen seuraamus on hyväksytty ja että teko on tunnustettu, on merkityksellinen oikeussuojatarpeen kannalta. Huomioon on otettava myös menettelyssä tutkittujen rikkomusten vähäisyys ja summaarisen prosessin erityispiirteet. Lain esitöissä on kuitenkin vielä todettu, etteivät valitusperusteet kuitenkaan asiallisesti juuri rajoita mahdollisuutta hakea muutosta verrattuna täysin vapaaseen muutoksenhakuoikeuteen.

Muutoksenhakuoikeuden arviointi tässä asiassa

10. Kysymys siitä, voidaanko valitus ottaa muutoksenhakuasteessa tutkittavaksi ja mitkä seikat ovat muutoksenhaun kohteena, arvioidaan muutoksenhakijan muutoksenhaun määräajassa tekemän kirjallisen muutoksenhakemuksen perusteella. Tämä yleinen lähtökohta ilmenee esimerkiksi muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen koskevasta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:stä, jonka mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta.

11. Sakkomenettelylain 34 §:n 2 momentin mukaan muutoksenhakemuksen käsittelyssä käräjäoikeudessa noudatetaan soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 8 luvun säännöksiä hakemusasioiden käsittelystä. Hakemuksessa on oikeudenkäymiskaaren 8 luvun 2 §:n mukaan ilmoitettava hakijan yksilöity vaatimus tai pyytämä toimenpide sekä seikat, joihin vaatimus tai pyydetty toimenpide perustuu.

12. A on käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa ilmoittanut, että hänen naapurinsa tekemä rikosilmoitus on perätön, koska hän pitää aina koiraansa kiinni. Muutoksenhaku on toisin sanoen perustunut siihen väitteeseen, ettei A ole rikesakkomääräykseen merkitystä teon tunnustamisesta huolimatta menetellyt määräyksessä kuvatulla tavalla. Arvioidessaan sitä, onko A:lla ollut oikeus mainitulla perusteella saattaa rikesakkomääräys käräjäoikeuden tutkittavaksi, Korkein oikeus toteaa seuraavan.

13. Sakkomenettelylain 35 §:n sanamuodon mukaan sakkomääräyksestä voi valittaa käräjäoikeuteen ainoastaan rajoitetusti. Asiassa on siten edellä kohdissa 8 ja 10 lausutun johdosta arvioitava, onko A käräjäoikeudelle toimittamassaan muutoksenhakemuksessa väittänyt, että asiassa olisi tapahtunut jokin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä tarkoitettu menettelyvirhe tai että suostumusta ei olisi pätevästi annettu taikka että lakia olisi sovellettu asiassa väärin.

14. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio voidaan tehdystä kantelusta tuomiovirheen perusteella poistaa muun ohella, jos oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

15. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole muutoksenhakemuksessaan väittänyt, ettei häntä olisi asianmukaisesti kuultu rikesakkomääräystä annettaessa tai että hän olisi suostumusta häneltä tiedusteltaessa riitauttanut naapurinsa tekemän rikosilmoituksen sisällön. Muutoksenhakemuksessa ei ole muutoinkaan esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella voitaisiin katsoa A:n vedonneen oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n mukaiseen menettelyvirheeseen. Muutoksenhakemusta ei siten ole voitu tutkia mainitulla valitusperusteella.

16. Valitus voidaan sakkomenettelylain 35 §:n mukaan tehdä myös, kun suostumusta rasittaa virhe. Sakkomenettelylain esitöiden mukaan rikkomuksesta epäilty on saattanut suostumuksen antamishetkellä olla sellaisessa tilassa, että häneltä on puuttunut tilapäisesti tai pysyväisluonteisemminkin kyky ymmärtää antamansa suostumuksen merkitys. Esimerkkinä tilapäisestä esteestä on mainittu asianosaisen voimakas päihtymystila ja pitkäaikaisesta esteestä asianosaisen sieluntoiminnalliset tai muut niihin rinnastettavat ymmärryskykyyn vaikuttavat terveydelliset häiriöt. Hallituksen esityksessä on todettu, että suostumusta tiedustelevan virkamiehen tulisi turhien muutoksenhakujen välttämiseksi kiinnittää huomiota tällaisiin suostumuksenantajan ymmärrykseen vaikuttaviin seikkoihin ja lykätä suostumuksen pyytämistä selvästi tilapäisissä tapauksissa (HE 94/2009 vp s. 47).

17. Korkein oikeus toteaa, että sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen antamisen oikeusvaikutukset ovat epäillyn kannalta merkittävät. Pätevän suostumuksen antamisen jälkeen mahdollisuudet hakea muutosta sakkomääräykseen ovat varsin rajatut. Tästä syystä on tärkeää, että suostumuksen vastaanottava viranomainen pyrkii varmistumaan huolellisesti siitä, että epäilty ymmärtää suostumuksen merkityksen voidakseen asianmukaisesti punnita siihen liittyviä vaikutuksia etunsa kannalta. Epäilty voikin riitauttaa antamansa suostumuksen pätevyyden myös sillä perusteella, ettei hänelle ole riittävässä määrin tehty selkoa sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen ja seuraamuksen hyväksymisen merkityksestä ja oikeusvaikutuksista, mistä syystä hän ei ole ymmärtänyt antamansa suostumuksen merkitystä. Lakivaliokunta on nimenomaisesti todennut (LaVM 9/2010 vp s. 8), että jos tunnustuksen pätevyyttä on aihetta epäillä tai asia on näytön osalta epäselvä, tunnustuksen vastaanottamista tulee lykätä tai käsitellä asia tavanomaisessa rikosprosessissa.

18. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole muutoksenhakemuksessaan väittänyt, ettei hänelle olisi asianmukaisesti tehty selkoa suostumuksen antamisen oikeusvaikutuksista tai ettei hän olisi ymmärtänyt, mitä seuraamuksen hyväksyminen ja sakkomenettelyyn suostuminen merkitsee. Hän ei ole muutoksenhakemuksessaan lausunut muutoinkaan mitään sellaista, joka viittaisi hänen antamansa suostumuksen pätemättömyyteen. Kuten edellä kohdassa 10 on todettu, päätös muutoksenhakemuksen tutkittavaksi ottamisesta tehdään hakemuksessa esitetyn perusteella. Tarvittaessa muutoksenhakemusta voidaan täydennyttää, jos se on puutteellinen. Sen sijaan sillä seikalla, että A on käräjäoikeuden otettua asian tutkittavaksi ja häntä käräjäoikeuden istunnossa henkilökohtaisesti kuultaessa tuonut esiin seikkoja, joiden perusteella tunnustuksen ja suostumuksen pätevyyttä voitaisiin epäillä, ei ole merkitystä valituksen tutkittavaksi ottamisen edellytyksiä arvioitaessa.

19. Suostumuksen pätemättömyyteen vetoamisena ei myöskään voida pitää yksinomaan sitä, että A on pian suostumuksen antamisen jälkeen toimittanut käräjäoikeuteen muutoksenhakemuksen, jossa hän kiistää menetelleensä rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla. Muutoksenhakuoikeutta ei siten voida perustaa pätevän suostumuksen puuttumista koskevaan valitusperusteeseen.

20. Asiassa on näin ollen vielä arvioitava se, onko A:n valitus voitu tutkia käräjäoikeuden katsomalla tavalla väärää lain soveltamista tarkoittavan valitusperusteen nojalla.

21. Vakiintuneesti on katsottu, että väärä lain soveltaminen voi ilmetä jonkin oikeusohjeen virheellisenä tulkintana, relevantin oikeusohjeen ohittamisena tai väärän oikeusohjeen soveltamisena. Sakkomenettelylain esitöissä (HE 94/2009 vp s. 47) on todettu, että valitusperusteena kysymykseen tuleva väärä lain soveltaminen on merkityksellinen ennen muuta harkittaessa sitä, onko määräyksessä ratkaistu asianmukaisesti kysymys rikosoikeudellisesta vastuusta tai menettämisseuraamuksesta. Myös selvä vakiintuneesta mittaamiskäytännöstä poikkeaminen voisi tulla valitusperusteena kysymykseen.

22. Sakkomenettelyssä käsiteltävät rikosasiat ovat siinä määrin lieviä, että vakiintuneen tulkinnan mukaan tunnustus on riittävä näyttö syyksilukevaan ratkaisuun. Tältä osin valituksenalainen määräys perustuu siten lähtökohtaisesti näyttökysymyksen asianmukaiseen ratkaisuun, eikä perusteita hakea muutosta mainittuun kysymykseen ole (HE 94/2009 vp s. 47). Lakivaliokunta on hallituksen esityksestä antamassaan lausunnossa (LaVM 9/2010 vp s. 8) todennut, että sakkomenettelylain 35 §:n mukaisten valitusperusteiden ero tavalliseen muutoksenhakuun koskee nimenomaan näyttökysymystä.

23. A:n muutoksenhakemus on perustunut yksinomaan näytön riitauttamiseen eli väitteeseen siitä, ettei A ole pitänyt koiraansa irti rikesakkomääräyksessä kuvatulla tavalla. Muutoksenhaun peruste on ilmennyt selkeästi valituskirjelmästä. Näyttökysymyksen ratkaisemisessa ei ole kysymys lain soveltamisesta. A:n muutoksenhaku ei näin ollen ole perustunut väärää lain soveltamista koskevaan väitteeseen.

24. Korkein oikeus toteaa, että lainsäätäjä on sakkomenettelylain 35 §:ssä tietoisesti rajoittanut vastaajan oikeutta hakea muutosta siten, että se on mahdollista vain tiettyjen edellytysten täyttyessä. Mikäli muutoksenhakuoikeutta tulkittaisiin käräjäoikeuden katsomalla tavalla laajentavasti, valitusperusteiden rajaamista tarkoittava säännös jäisi vaille merkitystä. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei muutoksenhakuoikeutta koskevaa sakkomenettelylain 35 §:ä ole perusteltua tulkita siten, että sakotetulla olisi nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa oikeus antamastaan suostumuksesta huolimatta hakea muutosta säännönmukaisella muutoksenhaulla käräjäoikeudessa.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

25. A on antanut sakkomenettelylain 4 §:n mukaisen suostumuksen ja luopunut oikeudestaan suulliseen käsittelyyn. Hän ei ole muutoksenhakemuksessaan vedonnut mihinkään sakkomenettelylain 35 §:ssä säädetyistä valitusperusteista. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole ollut oikeutta hakea valittamalla muutosta saamaansa rikesakkomääräykseen eikä käräjäoikeuden olisi tullut ottaa valitusta tutkittavakseen.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätös kumotaan.

A:n valitus käräjäoikeudelle jätetään tutkimatta.

Länsi-Uudenmaan poliisilaitoksen 9.1.2017 A:lle antama rikesakkomääräys jää siten pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Paula Jutila.

A, joka tekoajankohtana oli ollut 15 -16-vuotias, oli noin puolentoista vuoden aikana ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä 7 - 8-vuotiaan sukulaistytön kanssa tunkeutumalla peniksellään lapsen peräaukkoon. Kysymys rangaistuksen määräämisestä syyksiluetun nuorena henkilönä ja alentuneesti syyntakeisena tehdyn lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön johdosta. (Ään.)

RL 3 luku 4 §

RL 6 luku 3 §

RL 6 luku 4 §

RL 6 luku 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden välituomio 7.11.2014 nro 14/148079 ja tuomio 3.6.2015 nro 15/123314

Välituomiossaan käräjäoikeus katsoi A:n menetelleen syytteessä kuvatuin rangaistavaksi säädetyin tavoin ja määräsi hänen mielentilansa tutkittavaksi. Tuomiossaan käräjäoikeus tuomitsi A:n 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen syytteen mukaisesta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja korvaamaan vahinkoja asianomistajalle ja oikeudenkäyntikuluja valtiolle. Käräjäoikeus katsoi A:n tehneen rikoksensa nuorena henkilönä ja alentuneesti syyntakeisena.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli 2.7.2011 – 31.12.2012 ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä tapahtuma-aikana 7 - 8-vuotiaan X:n kanssa tunkeutumalla peniksellään lapsen peräaukkoon. A oli jatkanut yhdyntää siemensyöksyyn saakka aiheuttaen lapselle kipua ja vammoja. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa X:lle hänen setäänsä eli A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikos oli kokonaisuutena arvostellen törkeä. A oli teon tehdessään ollut alle 18-vuotias.

Käräjäoikeuden puheenjohtajana toiminut käräjätuomari oli eri mieltä rangaistuksesta. Käräjätuomari katsoi, että A:n nuori ikä ja mielentilalausunnossa todetut seikat vaikuttivat rangaistukseen enemmän kuin mihin enemmistö oli päätynyt. Käräjätuomari osaltaan mittasi A:lle 1 vuoden 10 kuukautta vankeutta, määräsi sen ehdolliseksi ja tuomitsi sen ohessa 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomio on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Heikki Ryynänen ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 25.5.2016 nro 16/122062

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Hagar Nordström ja Kirsi Häkkinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja että se lievennetään ehdolliseksi.

Syyttäjä ja asianomistaja X vastauksissaan vaativat, että valitus hylätään.

Korkein oikeus pyysi Rikosseuraamuslaitosta laatimaan A:sta seuraamusselvityksen, joka sittemmin toimitettiin Korkeimmalle oikeudelle.

A, syyttäjä ja X antoivat selvityksen johdosta lausumansa Korkeimman oikeuden varattua heille siihen tilaisuuden.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu 2.7.2011 – 31.12.2012 tehty törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. A oli 15 - 16-vuotiaana ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä 7 - 8-vuotiaan X:n kanssa tunkeutumalla peniksellään tämän peräaukkoon. Yhdyntöjä oli jatkettu siemensyöksyyn saakka. Teolla oli aiheutettu X:lle kipua ja vammoja, ja teko oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa X:lle hänen setäänsä A:ta kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

2. Käräjä- ja hovioikeus tuomitsivat kumpikin A:n 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A:n syyksi luettu rikos oli rikoslajissaan tekotavaltaan tavanomaista törkeämpi sukupuoliyhteyksien toistuvuuden, teon pitkäkestoisuuden, uhrin alle 10 vuoden iän ja sen johdosta, että tekoa oli pidettävä uhrin kannalta vahingollisena ottaen huomioon, että siihen oli syyllistytty lapsen erityistä luottamusta hyväksikäyttäen. Alemmat oikeusasteet katsoivat, että A olisi näistä tekoon ja sen seurauksiin liittyvistä syistä tuomittava vähintään kolmen vuoden mittaiseen vankeusrangaistukseen. Toisaalta A:n nuori ikä ja se, että hän oli mielentilatutkimuksen mukaan ollut tekoaikaan alentuneesti syyntakeinen, alensivat mitattua rangaistusta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys nuorelle ja alentuneesti syyntakeiselle henkilölle tuomittavan vankeusrangaistuksen mittaamisesta. Jos mittaamisessa päädytään enintään kahden vuoden vankeusrangaistukseen, kysymys on vielä siitä, onko asiassa laissa edellytettyjä painavia syitä tuomita hänet alle 18-vuotiaana tehdyistä rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Rangaistuksen mittaamisen yleiset lähtökohdat

4. Rikoslain 20 luvun 7 §:n (540/2011) mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

6. Mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Mitä läheisempi tekijä on uhrille ja mitä loukkaavampi seksuaaliteko on laadultaan, sitä vahingollisempi teko on lapselle. Mittaamisessa on perusteltua antaa merkitystä myös hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat (KKO 2011:102 kohta 20).

7. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niistä mitatut rangaistukset (KKO 2017:7 kohta 23). Lapsen törkeän seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön täyttävät teot voivat kuitenkin erota moitittavuudeltaan toisistaan huomattavastikin. Korkein oikeus ei ole antanut kysymyksessä olevaan tapaukseen rinnastettavaan törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön liittyvää rangaistuksen mittaamista koskevaa ennakkopäätöstä. Ratkaisun KKO 2013:31 lähtökohdat muistuttavat läheisimmin nyt käsillä olevaa tilannetta. Mainitussa ratkaisussa 15-vuotias tekijä kahdesti pakotti väkivalloin 12-vuotiaan emätin- tai anaaliyhdyntään kahden vuorokauden aikana. Tekijä, jota ei ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity, tuomittiin nuorena henkilönä tehdystä raiskauksesta ja ennen 1.6.2011 voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n (563/1998) mukaisesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 60 tunniksi yhdyskuntapalveluun.

8. Lapsiin kohdistuvien hyväksikäyttörikosten rangaistustason oikeellisuuden arviointia on pidetty vaikeana, koska rikokset vaihtelevat huomattavasti tekotavoiltaan ja rangaistavuudeltaan (HE 282/2010 vp s. 11). Tilastokeskuksen ensiasteen rangaistuskäytännön selvitysten mukaan ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani törkeissä lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä on vuosina 2011 - 2016 asettunut 1 vuoden 5 kuukauden ja 1 vuoden 7 kuukauden välille. Ehdottomissa rangaistuksissa vaihteluväli on ollut 2 vuodesta 4 kuukaudesta 3 vuoteen. Kuten ratkaisussa KKO 2014:48 on todettu, rangaistuksen mittaamista lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ei aina voida perustaa mihinkään yhtenäiseen rangaistuskäytäntöön. Tämä johtuu osaksi jo suurista eroista tekotapojen vakavuudessa ja tekoihin liittyvissä muissa seikoissa (kohta 77).

Rangaistusasteikon lieventämisen vaikutuksesta rangaistukseen

9. Rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä on tehnyt rikoksen alle 18-vuotiaana. Säännöksen 2 momentista ilmenee, että tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Säännöksen 3 momentista ilmenee, että lievennettyä rangaistusasteikkoa sovelletaan myös määrättäessä rangaistusta rikoksensa alentuneesti syyntakeisena tehneelle. Tämä peruste ei kuitenkaan vaikuta sovellettavaan enimmäisrangaistukseen. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 3 momentissa määritellään, että tekijä on alentuneesti syyntakeinen, jollei hän ole säännöksen 2 momentin mukaisesti syyntakeeton, mutta hänen kykynsä ymmärtää tekonsa tosiasiallinen luonne tai oikeudenvastaisuus taikka säädellä käyttäytymistään on mielisairauden, vajaamielisyyden taikka mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi tekohetkellä merkittävästi alentunut.

10. Kyseisiä säännöksiä koskevasta hallituksen esityksestä ilmenee, että rikoslain 6 luvun 8 §:n säännös enimmäisrangaistuksen vähennyksestä merkitsee tuomioistuimille annettua ohjausta siitä, että määrätyt lieventävät seikat tulee ottaa huomioon myös rangaistusta käytännössä mitattaessa. Useamman yleisen vähentämisperusteen soveltuessa tuomioistuimen tulee ottaa ne kaikki huomioon rangaistusta mitatessaan (HE 44/2002 vp s. 204).

A:n alentunut syyntakeisuus

11. A:n on lainvoimaisesti katsottu olleen rikoksentekohetkellä alentuneesti syyntakeinen. Rangaistuksen mittaamisen kannalta keskeistä on, missä määrin tämä on vaikuttanut hänen kykyynsä ymmärtää hänen syykseen luetun teon merkitys tai säädellä käyttäytymistään.

12. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos ja mielentilatutkimuksen tehnyt yliopistollinen sairaala ovat arvioineet A:n mielentilaa keskenään eri tavoin. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on mielentilalausunnossaan katsonut A:n olleen tekoajankohtana alentuneesti syyntakeinen. A:n puutteellisen ymmärryksen on lausunnossa katsottu rinnastuvan vähintään merkittävästi syyntakeisuutta alentavaan vajaamielisyyteen. Mielentilatutkimuksen tehnyt sairaala on puolestaan katsonut, että A:n oli tekoaikana ollut syyntakeinen, joskin kehitysviiveensä takia rajatapaus alentuneesti syyntakeisen suuntaan.

13. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen kantaa A:n alentuneesta syyntakeisuudesta on perusteltu lausunnossa seuraavasti: A:n kyvyn säädellä käyttäytymistään on mielentilatutkimuksessa arvioitu olleen ikätasoista, mutta hänen kognitiivinen suoriutumisensa on psykologisen tutkimuksen perusteella heikkolahjaista vaatimattomampaa. Yli kaksi vuotta teon päättymisen jälkeen, A:n ollessa 19-vuotias, se on vastannut 13 - 14-vuotiaan ikätasoa. A:lla on ollut nuoreksikin henkilöksi puutteelliset älylliset edellytykset täysimääräisesti hahmottaa tapahtumakulkua. Mielentilatutkimuksen perusteella hän on ymmärtänyt oikeudenvastaisuuden yleisellä tasolla ja omalla kohdallaan, mutta ei ole hahmottanut tekonsa tosiasiallista luonnetta, kuten epäluonnollisuutta tai mahdollisia psyykkisiä tai fyysisiä haittoja uhrille.

14. Mielenterveyslain 16 §:n mukaan Terveyden ja hyvinvoinnin laitos antaa mielentilatutkimuksen ja siitä saamansa lausunnon perusteella oman lausuntonsa rikoksesta epäillyn tai syytetyn mielentilasta tuomioistuimelle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksesta annetun lain 3 a §:n mukaan mielentilaa koskevat lausuntoasiat käsitellään oikeuspsykiatristen asioiden lautakunnassa, jossa on puheenjohtaja, jolla tulee olla tehtävässä tarvittava asiantuntemus, ja kolme muuta jäsentä, joista yhden tulee edustaa oikeustieteellistä ja kahden psykiatrista asiantuntemusta. Lisäksi käsiteltäessä henkilön määräämistä hoidettavaksi erityishuoltolaitoksessa asian käsittelyyn osallistuu kehitysvammahuollon asiantuntemusta edustava jäsen. Korkein oikeus toteaa, että Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntemus sen käsitellessä mielentilaa koskevia lausuntoasioita on erityisesti turvattu laissa. Huomioon ottaen myös yhtäältä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tässä asiassa antamassa mielentilalausunnossa ja toisaalta sairaalan tekemässä mielentilatutkimuksessa esitetyt perusteet Korkein oikeus katsoo, että ensiksi mainitussa esitetylle arviolle A:n merkittävästä syyntakeisuuden alentumisesta on annettava mittaamisharkinnassa keskeinen merkitys.

Korkeimman oikeuden johtopäätös rangaistuksen mittaamisesta

15. A:n syyksi luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on alempien oikeuksien toteamin tavoin rikoslajissaan tavanomaista törkeämpi. Korkein oikeus katsoo, että rikosta voidaan pitää jopa vakavampana kuin edellä kohdassa 7 selostetussa ratkaisussa KKO 2013:31, vaikka siinä kysymys on ollut myös pakottamisesta. Ilman rangaistusta alentavien seikkojen huomioimista A:lle olisi tuomittava hänen syykseen luetusta rikoksesta noin kolmen ja puolen vuoden mittainen vankeusrangaistus.

16. A:n rangaistusta on kuitenkin alennettava sekä iän että alentuneen syyntakeisuuden perusteella. A on tekoaikana ollut vain jonkin verran rangaistusvastuun edellytykseksi rikoslain 3 luvun 4 §:n 1 momentissa säädettyä 15 vuoden ikää vanhempi. Edellä kohdista 12 ja 13 ilmenevin tavoin A:lla on lisäksi vajaamielisyyteen rinnastuvan ymmärryksen puutteen johdosta ollut ikäisekseenkin puutteelliset älylliset edellytykset hahmottaa tapahtumainkulkua ja tekonsa epäluonnollisuutta ja teosta uhrille aiheutuvia seurauksia. Mielentilatutkimuksessa esitetyn ja A:n iän perusteella on pääteltävissä, että hänen kykynsä ymmärtää tekonsa merkitys on tekoaikana tosiasiassa ollut tyypillistä 15-vuotiasta selvästi nuoremman lapsen tasolla.

17. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä rikosoikeudellisen vastuun on todettu edellyttävän sellaista henkistä kypsyyttä, jonka vain riittävä ikä voi tuoda mukanaan. Sen vuoksi laissa vahvistetun 15 vuoden ikärajan alle jäävät tekijät ovat aina syyntakeettomia. Syyllisyysperiaatteen kannalta olisi epäoikeudenmukaista rangaista henkilöä, jolta nuoren iän, sairauden tai poikkeavuuden vuoksi puuttuu kyky ymmärtää asioiden tosiasiallinen ja oikeudellinen luonne (HE 44/2002 vp s. 46).

18. Esitöissä on perusteltu alentuneesta syyntakeisuudesta johtuvaa lievennettyä syyllisyysmoitetta sillä, että syyntakeisuus on asteikollinen käsite kuten muutkin rikosoikeudellista vastuuta ja syyllisyysmoitetta määrittävät perusteet. Henkisistä häiriöistä kärsivä ihminen on paremmin tai huonommin perillä tekonsa tosiasiallisesta tai oikeudellisesta merkityksestä, ja hän kykenee, sen mukaan kuinka vakavista terveydellisistä ongelmista on kyse, myös kontrolloimaan käyttäytymistään suuremmassa tai pienemmässä määrin. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi (HE 44/2002 vp s. 61).

19. Koska A on teon tehdessään täyttänyt 15 vuotta ja ollut alentuneesti syyntakeinen, hän on rangaistusvastuussa teostaan. Hänen syykseen luetun rikoksen vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta johtuen hänelle tuomittava rangaistus ei myöskään voi olla lievä. Huomioon ottaen edellä kohdassa 16 lausuttu, A:n ikä ja hänen alentunut syyntakeisuutensa on kuitenkin otettava huomioon tuomittavaa rangaistusta merkittävästi alentavina seikkoina. Korkein oikeus katsoo, että A:lle on sen vuoksi tuomittava 2 vuoden pituinen vankeusrangaistus.

Vankeusrangaistuksen ehdollisuus

20. Rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita noudatetaan rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaisesti myös rangaistuksen lajista päätettäessä. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdottomaan vankeuteen, elleivät painavat syyt sitä vaadi.

21. Mielentilatutkimuksesta ilmenee, että A:n sosiaalinen ja emotionaalinen kehitys on jäänyt varhaisnuoren tasolle. A:n kehitystaso huomioon ottaen suhteellisen pitkää ehdotonta vankeutta olisi pidettävä hänelle poikkeuksellisen haitallisena. Vaikka A:n syyksi luettu rikos on erittäin vakava, painavat syyt eivät edellytä hänen tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen.

22. Koska ehdollista vankeutta on kuitenkin yksinään pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, A:lle tuomitaan rikoslain 6 luvun 10 §:n 1 momentin mukaisesti ehdollisen vankeuden ohessa 80 tuntia yhdyskuntapalvelua, johon rangaistukseen hän on antanut suostumuksensa ja josta hänen voidaan olettaa suoriutuvan.

23. A:ta ei ole perusteltua määrätä rikoslain 6 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitettuun valvontaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemasta nuorena henkilönä alentuneesti syyntakeisena tehdystä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 2 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 80 tunnin yhdyskuntapalveluun.

Ehdollisen vankeuden koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.9.2020.

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen tai yhdistelmärangaistukseen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti (eri mieltä), Soile Poutiainen, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand (eri mieltä). Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Esittelijäneuvos Vanhanen: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen perustelujen kohtien 1 - 10 osalta. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavaa:

Lievennysperusteena rikoksentekijän nuori ikä

Hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) on tuotu esiin perusteluja nuorten rikoksentekijöiden lievemmälle kohtelulle. Ensinnäkin nuoren rikos on usein osoitus pikemmin kypsymättömyydestä ja ajattelemattomuudesta kuin harkitusta ja tietoisesta päätöksestä. Toisekseen nuoruuteen kuuluu rajojen koettelu, minkä vuoksi useampien virheiden tekeminen ennen viranomaisen puuttumista on sallittava nuorelle. Kolmanneksi kehitysvaiheessa olevalle nuorelle perinteisten laitosrangaistusten haitat ovat keskimääräistä raskaammat. Pahimmillaan vankila riistää nuoren mahdollisuudet normaaliin sosiaaliseen, ammatilliseen, koulutukselliseen ja seksuaaliseen kehitykseen (s. 202).

A on ollut rikoksen tehdessään 15 - 16-vuotias, joten rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdassa rangaistusasteikon lieventämiselle asetetut edellytykset täyttyvät tässä asiassa. Näin ollen A:lle on tuomittava lähtökohtaisesti lievempi rangaistus kuin vastaavaan tekoon syyllistyneelle täysi-ikäiselle rikoksentekijälle. Korkein oikeus katsonee, että hänelle tuomittavaa rangaistusta tulee tällä perusteella vähentää kolmeen neljäsosaan siitä, mitä hänelle ilman lievennysperustetta olisi mitattava.

Lievennysperusteena alentunut syyntakeisuus

A:n on mielentilatutkimuksessa arvioitu olleen alentuneesti syyntakeinen ja hänet onkin tuomittu alentuneesti syyntakeisena tehdystä seksuaalirikoksesta. Tässä kohdin on kysymys siitä, miten alentunut syyntakeisuus vaikuttaa A:lle määrättävään rangaistukseen.

Hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 49, 58 - 63 ja 204) mukaan syyntakeisuus nähdään osana laajasti ymmärrettyä syyllisyysarvostelmaa. Tuon arvostelman kannalta ratkaiseva on tekohetki. Syyntakeettomuutta on oikeuskäytännössä arvioitu selkeästi psykologis-normatiivisin kriteerein. Syyntakeisuus ja sen aste ei ole yksinomaan tai edes olennaisimmilta osiltaan lääketieteellinen, vaan juridinen ja moraalinen kysymys. Ratkaisevaa on missä määrin sairaus tai kehitysvammaisuus on vaikeuttanut tekijän kykyä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös rangaistuksen tulee olla lievempi.

Edellä perustelujen kohdassa 9 todetuin tavoin rikoksentekijä voi olla syyntakeeton tai alentuneesti syyntakeinen teonhetkisen vajaamielisyyden johdosta. Vajaamielisyydellä tarkoitetaan älyllistä kehitysvammaisuutta. Mielentilatutkimuksessa määriteltäessä tutkittavan älykkyyttä arvion tulee perustua kaikkeen saatavissa olevaan tietoon, mukaan luettuna kliinisiin havaintoihin, sopeutumiskykyyn ja suoriutumiseen psykomotorisissa testeissä. Tässä arviossa otetaan huomioon niin sosiaaliset kuin kulttuurisetkin tekijät. Psykologisten tutkimusten tulosten lisäksi olennaista on tutkittavan arjen toimintakyvyn arviointi eli se, onko, ja jos niin, missä määrin ympäristön tavanomaisten haasteiden kohtaaminen heikentynyt.

A on ollut mielentilatutkimuksessa 26.1. ja 23.3.2015 välisenä aikana eli yli kaksi vuotta tekoajan päättymisen jälkeen. Mielentilalausunto koostuu Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen oikeuspsykiatrisen asioiden lautakunnan lausunnosta ja sen liitteenä olevasta yliopistollisen keskussairaalan oikeuspsykiatrian vastuuyksikön tutkivien lääketieteen ja psykologian alan ammattihenkilöiden selvityksestä. A:n asiassa nämä asiantuntijalausunnot eroavat toisistaan arvioissaan syyntakeisuuden asteesta. Viimeksi mainitulla on merkitystä arvioitaessa, kuinka merkittävästi A:n rangaistusta tulee lieventää alentuneen syyntakeisuuden johdosta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on ilmoittanut lausuntonaan katsovansa A:n olleen tekoajankohtana alentuneesti syyntakeinen. Hänen kykynsä säädellä käyttäytymistään on arvioitu olleen ikätasoista mutta kognitiivisen suoriutumisensa psykologisen tutkimuksen perusteella heikkolahjaista vaatimattomampaa. Mielentilatutkimuksen aikana 19-vuotiaan A:n on katsottu kognitiivisilta kyvyiltään vastanneen 13 - 14-vuotiaan ikätasoa. A:lla on ollut nuoreksikin henkilöksi puutteelliset älylliset edellytykset täysimääräisesti hahmottaa tapahtumienkulkua. Hän oli toistuvasti pitkän ajan kuluessa noudattanut yllykkeitään. Mielentilatutkimuksen perusteella hän on ymmärtänyt oikeudenvastaisuuden yleisellä tasolla ja omalla kohdallaan, mutta hän ei ole hahmottanut tekonsa tosiasiallista luonnetta, kuten epäluonnollisuutta tai mahdollisia psyykkisiä tai fyysisiä haittoja uhrille. A:n puutteet ymmärryksessä rinnastuvat vähintäänkin merkittävästi syyntakeisuutta alentavaan vajaamielisyyden käsitteeseen.

Mielentilalausunnon perustana olevista tutkimuksista vastanneiden psykiatrian ylilääkäreiden selvityksen mukaan A ei ollut tekoajankohtana mielisairas eikä lievästikään kehitysvammainen. Hän oli rikoksen tekoajankohtana ollessaan 15 - 16-vuotias kyennyt ymmärtämään lapseen kohdistuvan seksuaalisen toiminnan oikeudenvastaisen luonteen, joskin hänen kyvyssään ymmärtää tekojen tosiasiallista luonnetta on ollut haparointia verrattuna normatiivisesti kehittyneen nuoren ymmärryskykyyn. Hänen kykynsä hallita käyttäytymistään oli ikätasoista. Hänellä ei ollut impulssikontrollia alentavia sairauksia, häiriöitä tai kehityspulmia. Rikoksen tekoajankohtana A oli ollut syyntakeinen lapseen kohdistuviin seksuaalitekoihin nähden, joskin kehitysviiveensä takia rajatapaus alentuneesti syyntakeiseen päin. Rikoksen ilmitulon jälkeen hänen kehityksensä viivästyminen on korostunut verrattuna tässä kehitysvaiheessa koko ajan eteenpäin menevään ikäryhmään.

Edellä mainitusta selvityksestä lisäksi ilmenee, että A:lla oli ollut oppimisvaikeuksia koulussa ja hän oli suorittanut peruskoulun laajoin mukautuksin. Perusopintojen jälkeiset ammattiopinnot olivat keskeytyneet. A oli mielentilatutkimuksen ajankohtana asunut edelleen kotonaan viettäen aikaansa vanhempiensa hoivissa ilman velvollisuuksia pelaten tietokone- ja konsolipelejä ja ajellen mopollaan kouluaikaisten ystäviensä kanssa. A:n kognitiivinen kapasiteetti oli hänelle 8- ja 12-vuotiaana tehdyissä tutkimuksissa vastannut heikkolahjaisen tasoa. Mielentilatutkimuksen aikana hänen päättelykykynsä oli jäänyt varhaisaikuisten ikäryhmävertailussa entistä vaatimattomammaksi ja hän osoittautui käsityskyvyltään ja ymmärrykseltään varsin konkreettiseksi ja yksioikoiseksi. Tähän oli kuitenkin osaltaan ollut vaikuttamassa alennetuin vaatimuksin omaksutut koulutiedot. Myöhemmin tapahtunut kehityksestä edelleen jälkeen jääminen oli selitettävissä toisaalta vaatimattomalla kognitiivisella tasolla ja toisaalta motivoimattomuudella ja erityistuen puuttumisella.

Selvityksen mukaan varsinaisia kehitysvammaisuuden mukaisia puutteita A:n ajattelu- ja muistikyvyssä ei ollut havaittavissa. Hänen fyysinen kehityksensä oli edennyt normaalisti, mutta tunne-elämän ja sosiaalisen kehityksen osalta hän oli varhaisnuoruusikäisen tasoa. Myös hänen arjen taitonsa olivat huomattavasti ikätasoaan alhaisemmat. Tähän vaikutti heikohkon kognitiivisen kapasiteetin lisäksi motivaation ja kiinnostuksen puute sekä se, ettei toistaiseksi häneen ollut kohdistunut painetta vastuunottoon ja itsenäisen toimintakyvyn harjoittamiseen. A kuitenkin mielentilatutkimuksen toimintaterapeuttisissa tutkimuksissa osoitti kykyä oppia häneltä vielä puuttuvia arjen taitoja. Ero ikäryhmään oli rikoksentekoajankohdan jälkeen kaikilla kehityksen osa-alueilla kasvanut kotona ilman säännöllistä päivätoimintaa vietettynä aikana. Vielä mielentilatutkimuksissa ilmeni, että A oli altistunut huomattavalle määrälle pornografista materiaalia, jonka käsittelyyn hänellä oli heikot kyvyt. Selvityksessä A:lla on diagnosoitu monimuotoinen oppimiskyvyn häiriö (F81.3).

Korkein oikeus todennee, että A:n on lainvoimaisesti katsottu olleen rikoksentekohetkellä alentuneesti syyntakeinen. Rikoslain 3 luvun 4 §:n 2 momentin näkökulmasta kysymys on vajaamielisyydestä älyllisen ja kognitiivisen suoriutumiskyvyn alentuman johdosta. A:n kehityshäiriöllä on ollut vaikutusta hänen kykyynsä ymmärtää seksuaalitekojensa merkitystä. Olennaista ei kuitenkaan ole yksin hänen kehityshäiriönsä, vaan se, missä määrin tämä on vaikuttanut hänen kykyynsä ymmärtää tekonsa merkitys ja säädellä käyttäytymistään. Tässä arviossa ei enää oteta huomioon nuoruudesta johtuvaa ymmärtämättömyyttä, vaan kysymys on vertailusta oman ikäryhmän jäsenten kehittymiseen.

Normatiivinen syyntakeisuusarviointi kuuluu tuomioistuimelle. Tässä tehtävässään tuomioistuin ei ole sidottu mielentilatutkimuslausuntojen lopputuloksiin. Mielentilatutkimusta koskevissa lausunnoissa esiin tuoduilla lääketieteellisillä seikoilla on kuitenkin usein ratkaiseva merkitys tuomioistuimen suorittamassa arvioinnissa. Näiden lausuntojen, kuten yleensäkin asiantuntijalausuntojen, vakuuttavuus perustuu tehtyjen johtopäätösten perusteluihin. Tämä korostuu erityisesti tilanteissa, joissa lausuntojen antajien lääketieteellisessä erityisasiantuntemuksessa ei ole havaittavaa eroa.

Käsillä olevassa asiassa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon perusteluista ei selvästi ilmene, millä perusteilla tehty syyntakeisuusarvio poikkeaa tutkimukset suorittaneiden ammattilaisten näkemyksestä. Tämä ja tutkimuksista vastanneiden psykiatrian ylilääkäreiden selvityksestä edellä lausuttu huomioon ottaen Korkein oikeus katsonee, että A:n alentunutta syyntakeisuutta on pidettävä laadultaan sellaisena, että se asteeltaan lähenee ennemmin syyntakeisuutta kuin syyntakeettomuutta. Tässä arviossa on otettu huomioon, että käsitys- ja ymmärryskykynsä yksioikoisuudesta huolimatta A:lla on pitkäkestoisen tekonsa eri vaiheissa ollut kyky tunnistaa tekonsa oikeudenvastaisuus ja ymmärtää, että seksuaaliteot luonteeltaan poikkeavat arkielämän muista toiminnoista ja ettei tällaisia tekoja ole tarkoitettu kohdistettavan 7 - 8-vuotiaaseen lapseen. Hänen kykynsä hallita käyttäytymistään on ollut ikätasoista. Hänen toimintakykynsä myöhempi heikentyminen ei vaikuta tähän arvioon.

Edellä lausutuista syistä Korkein oikeus katsonee, että tässä tapauksessa alentuneen syyntakeisuuden rangaistusta vähentävä vaikutus on jonkin verran vähäisempi kuin rikoslain 6 luvun 8 §:n 2 momentista johdettavissa oleva lähtötaso eli yksi neljäsosa ennen lievennysperusteiden huomioon ottamista tuomittavasta rangaistuksesta.

Korkeimman oikeuden johtopäätös rangaistuksen mittaamisesta

A:n syyksi luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on edellä perustelujen kohdassa 2 alempien oikeuksien toteamin tavoin rikoslajissaan tavanomaista törkeämpi. Hyväksikäyttörikoksessa on toteutunut sekä rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 kohdan mukainen ankaroittamisperuste, kun kysymys on ollut sukupuoliyhteydestä uhrin ollessa alle 16-vuotias, että 2 c kohdan mukainen ankaroittamisperuste, kun rikos on ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen vuoksi. Pitkän tekoajan kuluessa sukupuoliyhteyksiä on ollut lukuisia. Anaaliyhdyntöinä toteutetut seksuaaliteot ovat vakavasti loukanneet lapsen ruumiillista koskemattomuutta. Lapsi on ikänsä ja tekijää kohtaan tuntemansa luottamuksen vuoksi ollut täysin puolustuskyvytön suhteessa A:han. Korkein oikeus katsonee, että näistä syistä rikosta on pidettävä selvästi vakavampana kuin kohdassa 7 selostetussa ratkaisussa KKO 2013:31. Ilman rangaistusta alentavien seikkojen huomioimista A:lle olisi syyksiluetusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittava noin kolmen ja puolen vuoden mittainen vankeusrangaistus.

Korkein oikeus toisaalta kiinnittänee huomiota siihen, että A on rikoksentekijänä ensikertalainen ja hänen rangaistustaan on alennettava kahdella eri perusteella. A:n henkilölliset ominaisuudet ja olosuhteet huomioon ottaen ehdotonta vankeusrangaistusta on pidettävä haitallisena hänen kehitykselleen. Tällaista lopputulosta tulisi viimeiseen asti välttää tilanteessa, jossa henkilö on syyllistynyt nuorena henkilönä rikokseen ja jossa nuori tarvitsee erityistä tukea ja apua jokapäiväisessä elämässään. A:n syyksi luettu seksuaalirikos on kuitenkin laadultaan niin vakava, että hänelle alemmissa oikeuksissa mitattua 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistusta on pidettävä oikeudenmukaisena seuraamuksena. Vankeusrangaistuksen pituuden vuoksi se on tuomittava ehdottomana.

Oikeusneuvos Engstrand: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Rajalahti: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.

A oli työskennellyt X Oy:ssä lukuisissa lyhyissä määräaikaisissa työsuhteissa tilapäisenä ahtaajana. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että yhtiö oli syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella, kun se oli lakannut tarjoamasta A:lle töitä hänen sairauspoissaolojensa vuoksi. Yhtiö tuomittiin maksamaan A:lle vahingonkorvausta työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella.

YhdenvertaisuusL 6 § (21/2004)
YhdenvertaisuusL 17 § (21/2004)
TSL 2 luku 2 § (23/2004)
TSL 12 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli työskennellyt X Oy:ssä tilapäisenä ahtaajana 3.5.2006 alkaen. Yhtiö oli kutsunut tilapäisiä ahtaajia töihin tarpeen mukaan pääsääntöisesti päiväksi kerrallaan. Kukin työvuoro oli muodostanut yksittäisen määräaikaisen työsopimuksen. A oli 11.6.2012 ollut viimeisen kerran työhön kutsuttuna. A:lle oli sittemmin ilmoitettu töiden tarjoamatta jättämisen syyksi se, että A ei ollut terveytensä vuoksi enää kykenevä satamatyöhön.

Kanne Kemi-Tornion käräjäoikeudessa

A vaati, että yhtiö velvoitetaan maksamaan hänelle vahingonkorvausta 20 000 euroa ja yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä 10 000 euroa, molemmat määrät korkoineen.

Yhtiö oli asettanut A:n hänen terveydentilansa vuoksi muita epäsuotuisampaan asemaan, kun se ei enää ollut tarjonnut hänelle töitä. Yhtiöllä ei ollut ollut oikeuttamisperustetta menettelylleen, sillä A:n sairauspoissaolot eivät osoittaneet, että hänen työkykynsä olisi alentunut olennaisesti ja pysyvästi.

Yhtiön korvausvastuuta tuli arvioida ensisijaisesti sopimusperusteisena tai sen kaltaisena vastuuna. A:n ja yhtiön välille oli syntynyt useiden määräaikaisten työsuhteiden perusteella sopimusvastuun olosuhteita läheisesti muistuttava tilanne ottaen huomioon A:n työsopimusten kesto, A:n taloudellinen riippuvuus yhtiöstä ja noudatettavan työehtosopimuksen määräykset ja työlainsäädännön säännökset.

Jos korvausvastuuta ei voinut arvioida sopimusperusteisena vastuuna, yhtiö oli joka tapauksessa syrjinyt A:ta työhön-otossa. Korvaus voitiin perustaa näin ollen työsopimuslain 12 luvun 1 §:ään tai vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ään.

A:lle oli maksettu vuonna 2011 palkkaa keskimäärin 1 389,66 euroa kuukaudessa. A:lta oli näin ollen jäänyt saamatta yhtiöltä palkkaa ajalla 12.6.2012 – 31.12.2014 yhteensä 38 910,48 euroa. A oli saanut erilaisia etuuksia ajalla 12.6.2012 – 9.1.2015 yhteensä 22 896,87 euroa, josta määrästä tuli ottaa huomioon 75 prosenttia hänen kärsimäänsä vahinkoa laskettaessa. Lisäksi A oli saanut 12.6.2012 – 31.12.2014 palkkaa noin 2 500 euroa. Nämä seikat huomioon ottaen A:lle oli aiheutunut ainakin vaadittu 20 000 euron vahinko. Viime kädessä tuomioistuimen oli arvioitava hänelle aiheutuneen vahingon määrä.

Koska yhtiö oli syrjinyt A:ta, sen oli maksettava yhdenvertaisuuslaissa tarkoitettua hyvitystä. Yhden vuoden määräaikaa ei voinut soveltaa, koska kyse ei ollut vain syrjinnästä työhönotossa.

Vastaus

X Oy kiisti kanteen.

A:lla ei ollut ollut etuoikeutta päästä takaisin entiseen työhönsä, vaan yhtiö oli voinut valita tehtävään sopivimmaksi katsomansa työnhakijan. Yhtiöllä ei ollut ollut velvollisuutta tarjota A:lle työtä.

Työn edellyttämien psyykkisten ja fyysisten ominaisuuksien vaatiminen työntekijältä ei ollut terveydentilaan perustuvaa syrjintää. Ahtaajan työ oli vaativaa ja edellytti työntekijältä hyvää psyykkistä ja fyysistä kuntoa. Yhtiöllä oli velvollisuus ottaa huomioon työn työntekijältä vaatima psyykkinen ja fyysinen terveydentila. Myös muiden työntekijöiden turvallisuus tuli ottaa huomioon.

A ei ollut terveydentilansa vuoksi ollut kykenevä satamatyöhön. Yhtiöllä oli ollut A:n työhistorian ja tämän yleisen terveydentilan perusteella syytä olettaa, että A ei olisi selviytynyt jatkossakaan työtehtävistään ilman sairauspoissaoloja. Tähän nähden A:n käytettävyys työntekijänä oli heikentynyt merkittävästi. Yhtiöllä oli ollut pätevä ja hyväksyttävä syy olla tarjoamatta A:lle töitä 11.6.2012 jälkeen.

Yhtiön ja A:n välille ei ollut syntynyt mitään sopimuksen kaltaista suhdetta. Yhtiön ja A:n välillä oli ollut voimassa vain työehtosopimuksen ja alalla muutoinkin noudatettavan yleisesti hyväksytyn käytännön mukaisia määräaikaisia työsuhteita. Yhtiö ei ollut myöskään työhönotossa syrjinyt A:ta siten, että se olisi vahingonkorvauslain perusteella korvausvelvollinen A:lle aiheutuneesta taloudellisesta vahingosta.

Hyvitystä ei ollut vaadittu yhden vuoden määräajassa siitä, kun A oli saanut tiedon työnantajan valintapäätöksestä. Vaatimus oli hylättävä liian myöhään tehtynä. Määrällisesti korvaus oli kohtuuton ja huomioon tuli ottaa myös muu lain nojalla yhtiölle syntynyt korvausvelvollisuus.

Käräjäoikeuden tuomio 11.2.2015 nro 15/677

Käräjäoikeus totesi, että A:n ja yhtiön välillä ei ole enää 11.6.2012 jälkeen ollut voimassa olevaa työsuhdetta. A:n taloudellinen riippuvuus oli ainoa seikka, joka puolsi yhtiön sopimuksen kaltaiseen suhteeseen perustuvaa korvausvelvollisuutta. Tämä ei yksin riittänyt korvausvastuun perusteeksi ottaen huomioon, että A:n vaatimus ei saanut tukea työlainsäädännöstä eikä työehtosopimuksesta. Käräjäoikeus katsoi, että yhtiön korvausvelvollisuus ei voinut perustua sopimukseen eikä sopimuksen kaltaiseen suhteeseen. Korvausvastuuta ei tämän vuoksi voinut arvioida työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella.

Käräjäoikeus katsoi, että korvausvastuu voisi siten perustua vain sopimuksen ulkopuoliseen vastuuseen ja voisi syntyä vain vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n perusteella. Menettelyn syrjivyyttä arvioitaessa oli kiinnitettävä huomiota erityisesti sairauspoissaolojen kestoon ja toistuvuuteen. Esitetyn näytön perusteella A:lla oli ollut selkeästi muita työntekijöitä enemmän sairauspoissaoloja ja vaikeuksia työssä jaksamisessaan. A ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kykenemätön tekemään ainakaan pääosaa ahtaajien työtehtävistä eikä ollut ollut vaaraksi töissä itselleen tai toisille työntekijöille.

Johtopäätöksenään käräjäoikeus katsoi, että A:n sairauspoissaolot osoittivat, että A:n työkyky oli niin olennaisesti ja pysyvästi alentunut, että yhtiöllä oli ollut hyväksyttävä syy olla palkkaamatta A:ta 11.6.2012 jälkeen tämän terveydentilan vuoksi tilapäisen ahtaajan työsuhteeseen. Yhtiö ei ollut syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella.

Koska käräjäoikeus päätyi katsomaan, että yhtiö ei ollut menetellyt syrjivästi, korvausvastuuta ei syntynyt.

Koska yhtiö ei ollut menetellyt syrjivästi, A:lla ei ollut oikeutta myöskään hyvitykseen. Lisäksi kannetta ei ollut nostettu yhdenvertaisuuslaissa säädetyssä määräajassa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Arto Mäkinen.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 29.9.2016 nro 486

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hyväksytään.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että asiaa ei tullut arvioida sopimuksenkaltaisena suhteena. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus katsoi, että vahingonkorvaukseen olisi tullut soveltaa työsopimuslain 12 luvun 1 §:ää. Se totesi, että työsopimuslain syrjintäkielto koskee myös työhönottotilanteita, ja siten työhönottotilanteessa tapahtuneen syrjinnän johdosta syrjityllä oli oikeus vahingonkorvaukseen työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella.

Hovioikeus totesi, että yhtiö oli lakannut tarjoamasta työtä A:lle sen jälkeen, kun A oli 5.7.2012 toimittanut sille takautuvan lääkärintodistuksen työkyvyttömyydestään ajalta 14.6. - 5.7.2012. Asiassa oli siten syntynyt syrjintäolettama, joten yhtiöllä oli todistustaakka siitä, että se ei ollut syrjinyt A:ta tämän terveydentilan perusteella.

Työnantaja voi irtisanoa työntekijän tämän sairauden tai vamman perusteella vain, jos tämän työkyky oli vähentynyt olennaisesti ja niin pitkäaikaisesti, että työnantajalta ei voitu kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista. Sen sijaan kun kyse oli työhönottotilanteesta ja tilapäisen työvoiman tarpeesta, työsopimuksen solmimatta jättämiselle työntekijän sairauden perusteella ei voitu asettaa yhtä tiukkoja edellytyksiä kuin työnantajan irtisanomisoikeudelle. Ahtausalan ominaispiirteen huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että A:n sairauspoissaolojen määrä oli ollut niin suuri, että yhtiöllä oli ollut perusteltu ja hyväksyttävä syy olla tarjoamatta A:lle töitä sen jälkeen, kun se oli 5.7.2012 saanut tiedon A:n työkyvyttömyydestä ajalla 14.6. - 5.7.2012. Yhtiö ei siten ollut syrjinyt A:ta tämän terveydentilan perusteella.

Koska työnantaja ei ollut menetellyt syrjivästi, oikeutta vahingonkorvaukseen ei ollut.

Hyvityksen osalta hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vaatimus olisi tullut hylätä jo vanhentumisen vuoksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Seppo Hyartt ja Petri Nykänen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

Vastauksessaan X Oy vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. A oli työskennellyt X Oy:ssä (yhtiö) tilapäisenä ahtaajana vuodesta 2006 alkaen lukuisissa työvuoron pituisissa määräaikaisissa työsuhteissa. Yhtiön harjoittamassa ahtaustoiminnassa työvoiman tarve oli vaihdellut laivaliikenteen määrästä riippuen. Tästä syystä yhtiöllä oli ollut vakituisten ahtaajien lisäksi noin kymmenen tilapäisen ahtaajan joukko, johon A oli kuulunut. Tilapäiset ahtaajat oli kutsuttu tarvittaessa työhön työvuoroa edeltävänä päivänä. Työhön kutsuminen tapahtui siten, että ahtaajat olivat soittaneet puhelinvastaajaan ja kuunnelleet nauhalta, mainittiinko heidän nimensä. Oletuksena oli ollut, että nimeltä mainitut henkilöt olivat saapuneet seuraavana päivänä töihin, mikäli he eivät olleet erikseen toisin ilmoittaneet. Käytäntö oli ahtausalalla yleinen. Ahtausalan työehtosopimuksessa oli muun ohella tilapäisiä työntekijöitä koskevia määräyksiä sairausajan palkasta.

2. A oli kutsuttu töihin viimeksi 11.6.2012. Hän oli jäänyt sairauslomalle 14.6.2012 lukien. Yhtiö oli saatuaan 5.7.2012 A:lta työkyvyttömyyttä ajanjaksolla 14.6. - 5.7.2012 osoittaneen lääkärintodistuksen päättänyt, ettei se enää tarjoa A:lle työtä. Tämän jälkeen A oli ollut lääkärintodistuksen mukaan työkyvyttömänä 23.7.2012 asti. A oli syksyllä 2012 ilmoittanut yhtiölle haluavansa palata töihin ja soittanut loppuvuoden 2012 aikana yhtiön palvelupuhelimeen mutta hänen nimeään ei ollut mainittu nauhalla. A:lle oli 22.1.2013 käydyissä neuvotteluissa ilmoitettu töiden tarjoamatta jättämisen syyksi se, että A ei ollut ollut terveytensä vuoksi enää kykenevä satamatyöhön ja että hänellä oli ollut runsaasti sairauspoissaoloja.

3. A on perustanut korvausvaatimuksensa siihen, että häntä on syrjitty hänen terveydentilansa perusteella, kun yhtiö on lakannut tarjoamasta hänelle uusia määräaikaisia työsopimuksia. Korkeimmassa oikeudessa A on vaatinut yhtiön velvoittamista korvaamaan hänelle yhtiön menettelystä aiheutunut ansionmenetys ensisijaisesti hänen ja yhtiön välillä vallinneeseen sopimuksen kaltaiseen olosuhteeseen perustuvana vastuuna, toissijaisesti työhönotossa tapahtuneen syrjinnän johdosta työsopimuslain korvaussäännösten perusteella ja viimesijaisesti vahingonkorvauslain mukaisena korvauksena. Asiassa on A:n vaatimusten johdosta ensiksi ratkaistava, onko yhtiön menettelyssä kysymys A:n syrjimisestä työhönotossa. Jos tästä ei katsota olevan kysymys, on ratkaistava, onko A:n ja yhtiön välille syntynyt sellainen väitetty sopimuksenkaltainen suhde, jonka johdosta yhtiö olisi menettelyllään syrjinyt A:ta. Viimesijaisesti on ratkaistava, onko yhtiö menettelynsä perusteella velvollinen suorittamaan korvausta vahingonkorvauslain perusteella.

Sovellettavat säännökset

4. Yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) on tullut voimaan 1.1.2015. Tässä asiassa sovellettavaksi tulee mainitun lain voimaanpanosta annetun lain nojalla aikaisemmin voimassa ollut yhdenvertaisuuslaki (21/2004). Viimeksi mainittua lakia sovelletaan sen 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa muun ohella silloin, kun kysymys on työhönottoperusteista.

5. Mainitun lain 6 §:n 1 momentin mukaan syrjiminen on kiellettyä muun ohella terveydentilan perusteella. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan välittömällä syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Lain 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan laissa tarkoitettuna syrjintänä ei pidetä tavoitteeltaan oikeutettua ja oikeasuhtaista erilaista kohtelua, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. Vastaava säännös on nyt voimassa olevan yhdenvertaisuuslain 12 §:ssä.

6. Asiassa tulee lisäksi sovellettavaksi 31.12.2014 asti voimassa ollut työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentti (23/2004), jonka mukaan työnantaja ei saa ilman hyväksyttävää perustetta asettaa työntekijöitä eri asemaan muun ohella terveydentilan vuoksi. Pykälän 4 momentin mukaan työnantajan on noudatettava syrjintäkieltoa myös ottaessaan työntekijöitä töihin. Nyt voimassa olevassa työsopimuslain 2 luvun 2 §:ssä (1331/2014) on yhdenvertaisuuden ja syrjinnän kiellon osalta viitattu yhdenvertaisuuslakiin ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annettuun lakiin.

Onko kysymyksessä syrjintä työhönotossa

7. Asiassa on tältä osin kysymys siitä, onko yhtiö syrjinyt A:ta terveydentilan perusteella työhönotossa, kun yhtiö on päättänyt, ettei A:lle enää tarjota uusia määräaikaisia työsopimuksia sillä perusteella, että A:n käytettävyys tilapäisenä työntekijänä on sairauspoissaolojen vuoksi heikentynyt. Mikäli yhtiön katsotaan syrjineen A:ta työhönotossa, kysymys on vahingonkorvauksen tuomitsemisen edellytyksistä. Lisäksi kysymys on siitä, onko A oikeutettu yhdenvertaisuuslain mukaiseen hyvitykseen.

Onko asiassa syntynyt syrjintäolettama

8. Asiassa sovellettavan yhdenvertaisuuslain (21/2004) 17 §:n mukaan jos joku, joka katsoo joutuneensa 6 §:n vastaisen menettelyn kohteeksi, esittää laissa tarkoitettua asiaa tuomioistuimessa tai toimivaltaisessa viranomaisessa käsiteltäessä selvitystä, jonka perusteella voidaan olettaa, että mainitussa pykälässä säädettyä kieltoa on rikottu, vastaajan on osoitettava, että kieltoa ei ole rikottu.

9. Korkein oikeus toteaa, että A:n viimeinen määräaikainen työsopimus on päättynyt 11.6.2012. Yhtiöllä ei ole tämän jälkeen ollut mainittuun sopimukseen tai lakiin perustuvaa velvollisuutta palkata A:ta uuteen työsuhteeseen. Yhtiöllä on lähtökohtaisesti oikeus solmia työsopimukset yhtiön omien tarpeiden pohjalta, eikä sillä ole velvollisuutta pyrkiä työllistämään aikaisempaa määräaikaista työntekijää uudelleen työsuhteen päätyttyä. Tästä lähtökohdasta huolimatta yhtiö ei voi perustaa työhönottopäätöstään yhdenvertaisuuslain tai työsopimuslain vastaiseen syrjivään perusteeseen.

10. Asiassa on riidatonta, että yhtiö on päättänyt lakata tarjoamasta A:lle tilapäisen ahtaajan työtä hänen terveydentilaansa liittyvistä syistä. Asiassa on siten syntynyt yhdenvertaisuuslain 17 §:n mukainen olettama välittömästä terveydentilaan perustuvasta syrjinnästä.

Onko yhtiö kumonnut syrjintäolettaman

11. Syrjintäolettaman synnyttyä yhtiöllä on näyttötaakka siitä, että sillä on ollut menettelylleen työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettu hyväksyttävä peruste ja että kysymys on ollut yhdenvertaisuuslain 7 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla tavoitteeltaan oikeutetusta ja oikeasuhtaisesta erilaisesta kohtelusta, joka perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin.

12. Työnantajan perustaessa kielteisen työhönottopäätöksensä työntekijän terveyteen liittyviin seikkoihin sen on näytettävä, että menettely on kohdassa 11 mainituissa säännöksissä tarkoitetuin tavoin hyväksyttävää. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan on työhönottopäätöstä tehdessään arvioitava huolellisesti ja asiallisesti työntekijän työkykyä kyseisten tehtävien laadun ja niiden suorittamista koskevien todellisten ja ratkaisevien vaatimuksien kannalta. Työnantajan toimien tulee olla myös oikeasuhtaisia tavoitteisiin nähden.

13. Korkein oikeus katsoo, että menettelyn oikeasuhtaisuutta arvioitaessa merkitystä on annettava sille, kuinka olennaisesti ja pitkäaikaisesti työnhakijan sairauden on perustellusti voitu odottaa vaikuttavan hänen terveydentilaansa. Työnantajan ei voida edellyttää ottavan työhön henkilöä, jonka tiedetään sairauden vuoksi olevan soveltumaton kyseiseen työhön. Toisaalta esimerkiksi sellaiset aikaisemmat sairauspoissaolot, jotka eivät ole merkityksellisiä uuden työsuhteen ja siinä suoriutumisen kannalta, eivät voi olla peruste jättää työnhakija valitsematta. Myöskään sellainen pitkäaikainen sairaus, jolla ei ole merkitystä kyseisessä työssä suoriutumisen kannalta, ei oikeuta asettamaan työnhakijaa eri asemaan työnsaannissa. Oikeasuhtaisena menettelynä ei yleensä voida pitää myöskään sitä, että työhön ottamiseen vaikuttaisivat satunnaiset ja tavanomaiset, lyhytaikaiset sairaudet. Usein toistuneina nekin voivat työn laatu huomioon ottaen osoittaa henkilön yleisessä terveydentilassa ja työkyvyssä tapahtuneen sellaisia muutoksia, että hänellä ei ole edellytyksiä työn asianmukaiseen suorittamiseen. Vammaisen henkilön osalta työnantajan on lisäksi arvioitava, onko työnteon este poistettavissa yhdenvertaisuuslaissa tarkoitetuilla kohtuullisilla mukautuksilla.

14. Työntekijän terveydentilalle asetettavia vaatimuksia tulee siten arvioida työntekijän työtehtävien kannalta. Arvioitaessa, voidaanko syrjiväksi väitettyä kohtelua pitää oikeutettuna, on otettava huomioon, mistä työstä on kysymys, mitä vaatimuksia työn suorittaminen asettaa ja miten työntekijöiden henkilökohtaiset ominaisuudet vaikuttavat työssä suoriutumiseen.

15. Tässä asiassa kysymyksessä on ollut työhönottotilanne, jossa yhtiöllä oli ollut ahtaustyön erityisen luonteen vuoksi tarve palkata vakituisten ahtaajien lisäksi tilapäisiä ahtaajia hyvin lyhyellä varoitusajalla. A on kuulunut niiden henkilöiden joukkoon, joille yhtiö oli aikaisemmin toistuvasti ja usean vuoden aikana tarjonnut töitä. Yhtiö on kuitenkin vedonnut siihen, että A ei sairauspoissaolojensa vuoksi enää ollut kykenevä ahtaajan työhön ja että hänen käytettävyytensä työtehtäviin oli huomattavasti heikentynyt. Yhtiön mukaan poissaolojen määrä on ollut merkittävä suhteessa työssäolopäivien määrään, mistä on aiheutunut yhtiölle työsuhteen tilapäisyys huomioon ottaen kohtuutonta haittaa ja ylimääräisiä palkkakustannuksia. Yhtiö ei toisaalta ole väittänyt, että A:n mikään yksittäinen sairaus estäisi A:n työskentelyä, vaan kysymys oli A:n terveydentilasta yleisesti sekä poissaolojen määrästä ja näiden seikkojen vaikutuksesta hänen käytettävyyteensä työssä.

16. Asiassa on riidatonta, että A on ollut vuonna 2010 työssä 70 päivää ja sairaana 25 päivää, vuonna 2011 työssä 62 päivää ja sairaana 32 päivää sekä 1.1. - 11.6.2012 työssä 41 päivää ja sairaana 9 päivää. Lisäksi A:lla on ollut kyseisinä vuosina palkattomia sairauspäiviä yhteensä 14 päivää. Näistä neljä on sijoittunut vuotta 2012 koskevalle ajanjaksolle. Yhtiö on päättänyt, ettei se enää tarjoa A:lle töitä sen jälkeen, kun se oli 5.7.2012 saanut jälkikäteen lääkärintodistuksen työkyvyttömyydestä ajanjaksolla 14.6. - 5.7.2012.

17. Korkein oikeus katsoo, että vuosien 2010 ja 2011 sairauspoissaolojen lukumäärät eivät yksinään osoita, että A:n käytettävyys olisi enää kesällä 2012 ollut heikentynyt. Arvioitaessa A:n edellytyksiä työskennellä tilapäisenä ahtaajana vuonna 2012 merkityksellisiä ovat ne tiedot, jotka kuvaavat hänen työkykyään tuona ajankohtana. A on edellä todetun mukaisesti vuonna 2012 ollut työssä 41 päivänä, ja hän oli yhtiön tehdessä kielteisen työhönottopäätöksen ollut työkyvyttömänä 13 sairauspäivän lisäksi taannehtivassa lääkärintodistuksessa mainitun noin kolmen viikon ajan.

18. Korkein oikeus toteaa, että A:n keskimääräistä runsaammat sairauspoissaolot ovat aiheuttaneet yhtiössä töiden uudelleen järjestelyä ja ylimääräisiä palkkakustannuksia. Tämä yhtiön vetoama peruste liittyy hyväksyttävästi työtehtäviin ja niiden järjestelyyn. Asiassa on kuitenkin arvioitava myös sitä, oliko yhtiön päätös olla kutsumatta A:ta enää lainkaan töihin oikeasuhtainen toimenpide.

19. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön tarpeiden kannalta on perusteltua tarjota töitä niille työnhakijoille, jotka ovat olleet käytettävissä ja jotka parhaiten suoriutuisivat kulloinkin tarjolla olevasta työstä. Toisaalta A:lla samoin kuin muilla tilapäisillä ahtaajilla on ollut mahdollisuus kieltäytyä tarjotusta työstä, minkä johdosta yhtiö on joutunut varautumaan siihen, että kaikki tarjouksen saaneet eivät ole tulleet työhön. Yhtiö on niin ikään joutunut varautumaan siihen, että tilapäiset ahtaajat ovat ajoittain myös terveydellisistä syistä estyneitä saapumaan työhön ja että yhtiölle aiheutuu palkallisten sairauspäivien osalta kustannuksia. Yhtiön toimenpiteen oikeasuhtaisuutta arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että kysymys on ollut työhönottotilanteesta, jossa aiemmin A:lle oli toistuvasti ja usean vuoden ajan tarjottu tilapäistä työtä. Tämä käytäntö oli lopetettu yhtiön yksipuolisella toimenpiteellä. Nämä seikat asettavat toimenpiteen oikeasuhtaisuudelle korostettuja vaatimuksia.

20. Korkein oikeus katsoo, että yhtiö ei ole voinut pelkästään edellä kohdissa 16 ja 17 mainittujen sairauspoissaolojen määrästä tehdä sellaista päätelmää, että A:n yleisessä terveydentilassa ja työkyvyssä olisi tapahtunut sellaisia muutoksia, joiden vuoksi hänellä ei olisi edellytyksiä työn suorittamiseen jatkossa, ja että hänet tulisi tästä syystä jättää niiden henkilöiden ryhmän ulkopuolelle, joille yhtiö noudattamansa työhönottokäytännön mukaan tarjoaa töitä.

21. Yhtiö on vielä todennut, että ahtaus on luonteeltaan erityisen tapaturma-altista työtä ja asettaa työntekijöille korostuneita terveydellisiä vaatimuksia. Ahtaajaksi otettavan on oltava fyysisesti ja psyykkisesti terve. Terveydentilalla on keskeinen merkitys arvioitaessa työntekijän soveltuvuutta ahtaajan työhön.

22. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että työturvallisuus voi asettaa työntekijälle terveydentilaa koskevia vaatimuksia. Työsopimuslain 2 luvun 3 §:n mukaan työnantajan on huolehdittava työturvallisuudesta työntekijän suojelemiseksi tapaturmilta ja terveydellisiltä vaaroilta niin kuin työturvallisuuslaissa säädetään. Työturvallisuuslain 8 §:n 1 momentin mukaan työnantaja on tarpeellisilla toimenpiteillä velvollinen huolehtimaan työntekijöiden turvallisuudesta ja terveydestä työssä. Tässä tarkoituksessa työnantajan on otettava huomioon muun muassa työntekijän henkilökohtaisiin edellytyksiin liittyvät seikat. Tällainen seikka on esimerkiksi työntekijän terveydentila.

23. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa selvitystä työturvallisuuden vaarantumisesta A:n terveydentilan johdosta ei kuitenkaan ole esitetty.

24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiö ole näyttänyt, että yhtiön päätös olla tarjoamatta A:lle töitä olisi ollut tavoitteisiinsa nähden oikeasuhtaista ja että syrjintäolettama olisi siten kumoutunut. Näin ollen yhtiö on toiminut yhdenvertaisuuslain 6 §:ssä ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa säädettyjen syrjinnän kieltojen vastaisesti.

Vahingonkorvaus

25. Korkein oikeus on edellä katsonut, että yhtiö on menettelyllään rikkonut työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksiaan. Se on työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan A:lle menettelystä aiheutuneen vahingon.

26. A on vaatinut korvausta ansionmenetyksestä 20 000 euroa työttömyysajalta 31.12.2014 saakka. A on todennut olleensa pitkään taloudellisesti riippuvainen yhtiöstä ja katsonut yhtiön menettelystä johtuneen sen, että hän on jäänyt vaille työtä, vaikka työtä olisi ollut yhtiössä tarjolla. Yhtiö on kiistänyt korvausvaatimuksen myös määrällisesti.

27. Korkein oikeus on tarkemman selvityksen puuttuessa arvioinut A:lle aiheutuneen vahingon määrän. Vahingon määrää arvioidessaan Korkein oikeus on ottanut huomioon yhtiön noudattaman työhönottokäytännön, A:n aikaisemmat ansiot yhtiön palveluksessa, työsuhteiden tilapäisen luonteen sekä yksittäisten määräaikaisten sopimusten lyhyen keston samoin kuin sen, missä laajuudessa hänen työttömyytensä keston voidaan arvioida aiheutuneen yhtiön menettelystä. Vahingonkorvausta vähentävät A:lle maksetut työttömyysetuudet siltä osin, kuin niiden ei voida katsoa perustuvan hänen omiin maksusuorituksiinsa, sekä hänen muut ansionsa. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus arvioi vahingonkorvauksen määräksi 6 000 euroa.

Hyvitys

28. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden lausumin perustein, että hyvitysvaatimus on hylättävä vanhentuneena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

X Oy velvoitetaan suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena 6 000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 3.7.2014 lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Outi Anttila.

A oli henkilöautoa kuljettaessaan kiilannut pyöräilijän eteen ja tehnyt äkkijarrutuksen sillä seurauksella, että pyöräilijä oli kaatunut pää edellä tiehen ja kuollut saamiensa vammojen johdosta seuraavana päivänä. A oli poistunut paikalta pysähtymättä.

A tuomittiin yhteiseen kahden vuoden kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja liikennepaosta tieliikenteessä. Korkeimman oikeuden tuomiosta tarkemmin ilmenevin tavoin katsottiin, ettei rangaistusta tullut lieventää rikoksista tai tuomiosta seuranneen julkisuuden vuoksi. Sen sijaan rangaistusta mitattaessa otettiin A:n syyllisyyttä vähentävänä seikkana huomioon se, että hänen aikaisemmin saamansa aivovamman jälkitila oli ollut omiaan heikentämään hänen kykyään säädellä käyttäytymistään pyöräilijän menettelyn ärsytettyä häntä.

RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 7 § 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.10.2015 nro 142384 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 6.7.2016 nro 128905 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Maritta Pakarinen, Kirsi Kohonen ja Jouni Jarnamo sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Tarja Ryhänen-Dahlman ja Salla Vaahtera.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Syyttäjä vaati, että A:lle tuomittu rangaistus korotetaan 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseksi. Perusteita lieventää rangaistusta rikoslain 6 luvun 7 §:n nojalla ei ollut.

A vaati, että rangaistus alennetaan 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta ja että se lievennetään ehdolliseksi.

A ja syyttäjä vaativat vastauksissaan puolin ja toisin valitusten hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely 29.8.2017.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Alempien oikeuksien tuomioilla, jotka ovat syyksilukemisen osalta lainvoimaisia, A:n on katsottu menetelleen siten, että hän oli 12.8.2015 Helsingissä kuljettaessaan henkilöautoa ohittanut pyörällä liikkuneen B:n, kiilannut tämän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen. Tämän seurauksena B oli lentänyt pyöränsä ohjaustangon yli osuen pää edellä asfalttiin ja kuollut saamiensa vakavien pää- ja kaulaydinvammojen seurauksena seuraavana päivänä. Lisäksi A oli laiminlyönyt velvollisuutensa pysäyttää ja auttaa B:tä kykynsä mukaan.

2. Asiassa on selvitetty, että A oli onnettomuutta edeltäneessä kaistanvaihtotilanteessa ohittanut B:n lähietäisyydeltä, jolloin B oli näyttänyt A:lle keskisormea. B oli tämän jälkeen saavuttanut A:n, joka oli tehnyt äkkijarrutuksen sulkien B:n käyttämän ajoväylän. Jarrutus oli tapahtunut niin lähellä B:n etupuolella, ettei B:llä ollut ollut aikaa reagoida hallitusti, vaan hän oli joutunut jarruttamaan äkillisesti edellä kerrotuin seurauksin. A:n menettelylle ei ole ollut havaittavissa muuta ulkoista syytä kuin hermostuminen kerrotusta eleestä.

3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä pahoinpitelystä, törkeästä kuolemantuottamuksesta ja liikennepaosta tieliikenteessä 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hovioikeus on alentanut rangaistuksen 2 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta.

4. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja A:n valitusten johdosta kysymys vankeusrangaistuksen mittaamisesta ja valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä.

Sovellettavat säännökset

5. A:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin rangaistava on törkeä pahoinpitely, josta rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan tuomitaan vankeutta vähintään yksi ja enintään 10 vuotta. Törkeästä kuolemantuottamuksesta tuomitaan saman luvun 9 §:n mukaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään kuusi vuotta. Törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan rikoslain 23 luvun 2 §:n mukaan vähintään 30 päiväsakkoa ja enintään kaksi vuotta vankeutta ja liikennepaosta tieliikenteessä saman luvun 11 §:n mukaan sakkoa tai enintään yksi vuosi vankeutta. Yhteisen vankeusrangaistuksen rangaistusasteikko on rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan ja 2 momentin nojalla tällaisessa tapauksessa yhdestä kolmeentoista vuotta vankeutta.

6. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaan yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä ja lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

A:n syyksi luettujen rikosten rangaistuskäytäntö

7. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely on tekotavaltaan hyvin poikkeuksellinen. Sen vuoksi törkeästä pahoinpitelystä tuomittuja rangaistuksia koskevista tilastotiedoista ei ole saatavissa merkittävää tukea rangaistuksen määräämiselle tällaisessa tapauksessa. Myös törkeästä kuolemantuottamuksesta tuomittuja rangaistuksia koskevan tilastotiedon merkitys on vähäinen, koska tapausten lukumäärä on tilastollisen arvioinnin pohjaksi niukka ja lisäksi rikosten tekotapa vaihtelee.

8. Korkeimman oikeuden käytännössä on ratkaistu useita törkeää kuolemantuottamusta tieliikenteessä koskevia tapauksia. Ratkaisuissa KKO 1983 II 37 ja KKO 1998:67 rikoksentekijä tuomittiin 3 vuodeksi vankeuteen muun muassa törkeästä rattijuopumuksesta ja kahdesta törkeästä kuolemantuottamuksesta. Ensin mainitussa tapauksessa rikoksentekijä oli yli kahden promillen humalassa lähtenyt pitkälle automatkalle vilkkaasti liikennöityä tietä pitkin ja tällöin kuljettaen huonokuntoista autoa ylinopeudella törmännyt kahteen pyöräilijään, jotka saivat surmansa. Jälkimmäisessä tapauksessa rikoksentekijä oli vahvassa humalassa kuljettanut henkilöautoa ylinopeudella vilkkaasti liikennöidyllä ja osittain jäisellä tiellä ja menettänyt auton hallinnan törmäten linja-autopysäkin levennyksellä olleisiin kahteen lapseen, jotka saivat surmansa.

9. Ratkaisussa KKO 2006:13 rikoksentekijä tuomittiin 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen, kun hän oli syyllistynyt muun muassa törkeään kuolemantuottamukseen, kuolemantuottamukseen ja törkeään rattijuopumukseen kilpa-ajotilanteessa, jossa rikoksentekijä ja toista autoa kuljettanut henkilö olivat käyttäneet huomattavaa ylinopeutta ja ohitelleet muita autoja, kunnes toinen autoista oli törmännyt vastaan tulevaan autoon aiheuttaen muun muassa kahden henkilön menehtymisen. Ratkaisussa KKO 2003:134 rikoksentekijä tuomittiin 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja oheisrangaistuksena 60 tunnin yhdyskuntapalveluun muun muassa törkeästä kuolemantuottamuksesta ja rattijuopumuksesta. Tapauksessa rikoksentekijä oli yli puolen promillen humalassa kuljettanut henkilöautoa ylinopeudella ja törmännyt jalankulkijaan kuolemaan johtanein seurauksin etsiessään ajon aikana savukerasiaa auton lattialta.

10. Kerrotut tapaukset eroavat tästä tapauksesta siinä suhteessa, että niihin ei sisälly tahallista toisen vahingoittamisen tarkoitusta. Lisäksi tapaukset ovat tekotavoiltaan erilaisia ja ilmentävät tekijöissään vaihtelevaa syyllisyyttä. Näistä syistä A:lle tuomittavaa rangaistusta ei voida vahvasti perustaa selostettuun rangaistuskäytäntöön.

11. Korkein oikeus toteaa, että törkeää kuolemantuottamusta koskevassa Korkeimman oikeuden käytännössä ei ole tähän tapaukseen rinnastettavaa tapausta, jossa tekijä olisi tuomittu törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta. Joitakin samankaltaisia piirteitä on tapauksessa KKO 1998:2, jossa tekijä tuomittiin pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen, kun hän oli lyhytaikaisella kuristamisella aiheuttanut toisen henkilön kuoleman. Korkein oikeus toteaa, että tässä tieliikenteessä tapahtuneessa rikoksessa rangaistuksen määräämisen vertailukohdaksi ei voida välittömästi asettaa myöskään rangaistuskäytäntöä sellaisissa törkeissä pahoinpitelyissä tai törkeissä kuolemantuottamuksissa, jotka on tehty uhria lyömällä, potkimalla tai muutoin kohdistamalla uhriin suoraa väkivaltaa.

A:n menettelyn arviointi

12. Korkein oikeus toteaa, että A:n ajokäyttäytyminen on edellä 1 ja 2 kohdassa kerrotulla tavalla johtunut hermostumisesta polkupyörällä liikkuneen B:n käyttäytymisen johdosta. Hermostumisen seurauksena A on tietoisesti kuljettanut autoaan siten, että on ollut varsin todennäköistä, että pyöräilijä suistuu katuun ja hänelle aiheutuu vakavana pidettävä ruumiinvamma. Tällä menettelyllään A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. B on kuollut saamiinsa vammoihin seuraavana päivänä, minkä johdosta A:n on katsottu syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen. Kuljettamalla autoaan kerrotulla tavalla A on syyllistynyt törkeään liikenteen vaarantamiseen.

13. A:n menettely on ollut hyvin nopeavaiheista ja liittynyt selvästi tilanteen laukaisemaan suuttumiseen. Se on kuitenkin johtanut määrätietoiseen pyrkimykseen saada B kaatumaan pyörällään, mitä osoittaa se, että A on kiihdyttänyt B:n ohi, kiilannut tämän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen välittömästi noin 20 kilometrin tuntinopeudella kulkevan pyöräilijän edessä. Teko on kohdistunut polkupyöräilijään sellaisessa liikennetilanteessa ja ympäristössä, jossa tämän vakava loukkaantuminen on ollut varsin todennäköistä.

14. A:n menettelyssä on kysymys yhtenäisestä tapahtumienkulusta. Ankarin rangaistusasteikko on törkeässä pahoinpitelyssä. Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa siihen myös sisältyy niin vahva pyrkimys B:n vahingoittamiseen, että siitä olisi tuleva ankarin rangaistus. A:n syyllistyminen törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään liikenteen vaarantamiseen liittyy selvästi törkeästä pahoinpitelystä alkaneeseen tekokokonaisuuteen tekojen yhteisen motivaatiotaustan ja olennaisen ajallisen päällekkäisyyden kautta. Sen vuoksi näiden rikosten moitittavuutta on perusteltua arvioida kokonaisuutena.

15. Törkeästä pahoinpitelystä aiheutuvan seurauksen arvioiminen on tekotavan johdosta ollut tavallista vaikeampaa. Olisi ollut mahdollista, että B kaatuu siten, että vammat jäävätkin vähäisiksi. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole pahoinpitelyn rangaistusta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä, koska A on joka tapauksessa kohdistanut B:hen sellaista menettelyä, joka varsin todennäköisesti aiheuttaa tälle vaikean ruumiinvamman.

16. Pahoinpitelyn seurauksena A on törkeällä huolimattomuudellaan aiheuttanut uhrin menehtymisen. Niin kuin edellä on jo todettu, polkupyörällä kaatumisen seuraukset voivat huomattavasti vaihdella. Tällaisessa teossa kuoleman aiheutuminen uhrille on ollut sattumanvaraista, mikä on otettava huomioon arvioitaessa A:n syyllisyyttä törkeässä kuolemantuottamuksessa. Toisaalta B:n kuolemaan johtanut törkeä pahoinpitely on tehty hyvin määrätietoisesti ja tietoisena tapahtumaolosuhteista, joiden johdosta polkupyörällä ajava on kaatuessaan hyvin turvattomassa asemassa. A:n on täytynyt ymmärtää, että tällaisissa olosuhteissa kaatumisen seuraus voi vaihdella aina menehtymiseen asti. Tämä lisää A:n menettelyn moitittavuutta.

17. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi luetut rikokset ovat tapahtuneet tieliikenteessä, jonka luonteeseen kuuluu, että siinä syntyy vaikeasti ennakoitavia, nopeasti kehittyviä tilanteita, joiden hallitseminen voi olla vaikeaa. Tässä tapauksessa A on omalla toiminnallaan synnyttänyt tilanteen, jossa hän on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen sekä törkeään liikenteen vaarantamiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei törkeän pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen liittyminen tieliikenteeseen lievennä A:n teon moitittavuutta.

18. A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn, törkeään kuolemantuottamukseen ja törkeään liikenteen vaarantamiseen yhdellä teolla. Rikosten tiivis keskinäinen yhteys jossain määrin lieventää eri tekojen vaikutusta yhteisen rangaistuksen määrään. A:n syyksi luettu liikennepako tieliikenteessä on tapahtunut muiden rikosten tekemisen jälkeen, mutta se liittyy niihin niin läheisesti, että sillä on vain vähäinen vaikutus kokonaisrangaistukseen.

Asianomistajan menettelyn ja A:n aivovamman merkitys rangaistuksen määräämisessä

19. A on esittänyt, että rangaistusta mitattaessa on lieventävänä seikkana otettava huomioon se, että B oli omalla menettelyllään myötävaikuttanut tapahtumiin. A:n mukaan B oli kuljettanut pyöräänsä liian kovalla vauhdilla ja liian lähellä A:n kuljettamaa autoa. A on viitannut alemmissa oikeuksissa kuullun todistajan kertomukseen, jonka mukaan B oli A:n ohitettua hänet lähtenyt polkupyörällään kiihdyttämään A:n kuljettaman auton perään.

20. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi on lainvoimaisesti luettu, että hän oli henkilöautollaan tahallaan kiilannut B:n kuljettaman polkupyörän eteen ja tehnyt aiheettoman äkkijarrutuksen. Vaikka B olisikin todistajan kuvaamalla tavalla lähtenyt pyörällään kiihdyttämään A:n kuljettaman auton perään, A:n syyksi luettu menettely on selvästi ollut pääasiallinen syy siihen, että B on menettänyt polkupyöränsä hallinnan ja saanut kuolemaansa johtaneet vammat. Korkein oikeus katsoo, ettei rangaistusta ole syytä lieventää A:n esittämällä perusteella.

21. A:lla on diagnosoitu vuonna 2004 tapahtuneen liikennevahingon seurauksena vaikea aivovamma ja siihen liittyvä neuropsykologinen kohtalaisen laaja-alainen oirekuva. Kuvatun aivovamman jälkitilan johdosta A:lla on todettu huono stressinsietokyky, taipumusta väsyä helposti, muistiongelmia, lyhytjänteisyyttä ja harkintakyvyn puutetta. Lisäksi A:lla on todettu olevan vaikeuksia nähdä syy-seuraussuhteita ja ymmärtää omia rajoitteitaan ja oireitaan. A:n aivovamman jälkitilan on katsottu vaikuttavan hänen mahdollisuuksiinsa hallita stressaavia tilanteita rationaalisesti.

22. Korkein oikeus toteaa, että tieliikenteessä ajoneuvon kuljettajan on otettava huomioon hänen suorituskykyään mahdollisesti rajoittavat seikat ja sovellettava ajokäyttäytymisensä rajoitusten aiheuttamiin vaatimuksiin. Tämä voi edellyttää esimerkiksi ajoneuvon kuljettamisen välttämistä vaativissa liikenneolosuhteissa. A:n syyksi luettu menettely on tapahtunut vilkkaan liikenteen aikana verraten vaativissa liikenneolosuhteissa. A:n ajokykyä tai ajo-oikeutta ei kuitenkaan ole missään vaiheessa pitkäaikaisten lääketieteellisten hoitosuhteiden aikana eikä perusteellisen aivovammatutkimuksen johdosta kyseenalaistettu.

23. A:n aivovamman vaikutuksia koskeva lääketieteellinen selvitys osoittaa, että hänellä on vammastaan johtuen tavanomaista suurempi riski menettää harkintakykynsä paineisessa tilanteessa. Tässä tapauksessa A:n rangaistava menettely on liittynyt pyöräilijän häntä ärsyttäneeseen menettelyyn. Korkein oikeus katsoo, että A:lla aivovamman jälkitilan seurauksena olevat vaikeudet säädellä käyttäytymistään on rangaistusta mitattaessa otettava huomioon hänen syyllisyyttään vähentävänä seikkana.

24. A:n rikokset ovat olleet erittäin vahingollisia. A:n syyllisyyttä lisäävänä seikkana on otettava huomioon hänen vahva pyrkimyksensä B:n vahingoittamiseen ja vähentävänä seikkana puolestaan hänen aivovamman jälkitilasta johtuvat vaikeutensa säädellä käyttäytymistään. Korkein oikeus katsoo, että rikoksista olisi ennen asian saaman julkisuuden vaikutuksen arvioimista mitattava yhteinen 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus. Tämä on riittävä seuraamus myös näihin rikoksiin läheisesti liittyvästä liikennepaosta tieliikenteessä.

Asian saaman julkisuuden vaikutus

25. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Lain esitöiden mukaan säännöksessä on kysymys moitearvosteluun kuulumattomista kohtuusperusteista, joissa rikoksen vakavuuden tai tekijän syyllisyyden arvottamisen sijasta paino on tekijälle tuomittavan seuraamuksen vaikutusten arvioimisessa, tarvittaessa sen kohtuullistamisessa ja tarpeettomien haittojen välttämisessä. Myös epävirallinen seuraus, kuten rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus, kuuluu säännöksen piiriin. Peruste on tarkoitettu poikkeussäännökseksi. Säännönmukainen mediajulkisuus ei itsessään yleensä riitä lievennyksen perustaksi, mutta jos julkisuus nousee kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja jos sillä on muita vakavia seuraamuksia tuomitun ja usein jo epäillyn elämään, kyseiset seuraukset voidaan ottaa kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta määrättäessä. Kelvatakseen lieventämisperusteeksi sanktiokumulaation tulee olla keskimääräistä huomattavasti tuntuvampaa. Normaalit lisäseuraamukset eivät yleensä oikeuta soveltamaan säännöstä. (HE 44/2002 vp s. 199 - 200)

26. Mainittua säännöstä on vakiintuneesti sovellettu niin, että rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44 kohta 8). Kyseisessä ratkaisussa Korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat toimiessaan jalkapalloseuran johtotehtävissä voineet varautua siihen, että seuran johdon piirissä tehtyjä rikoksia käsitellään julkisuudessa. Asiaa ei ollut käsitelty julkisuudessa epäasiallisesti eikä rikosten laatuun nähden poikkeuksellisella tai kohtuuttomia mittasuhteita saaneella tavalla eikä julkisuus siten ollut ollut sellaista, että se olisi voitu ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (kohdat 13 -14). Ratkaisussa KKO 2016:39 (kohta 68) Korkein oikeus katsoi, että lahjusrikoksesta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä vastuullisessa asemassa julkisessa luottamustehtävässä ja kansanedustajana toimineelle rikoksentekijälle aiheutuneet haitalliset seuraamukset, kuten kielteinen julkisuus ja luottamustehtävien menettäminen, eivät olleet sellaisia poikkeuksellisia ja ennakoimattomia seikkoja, jotka olisi otettava huomioon rangaistusta määrättäessä. Ratkaisussa KKO 2017:50 (kohta 69) Korkein oikeus katsoi puolestaan, ettei lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä tuomitun rikoksentekijän kohdalla asian julkisuutta voitu pitää rikosten luonne huomioon ottaen poikkeuksellisena ja ennakoimattomana seurauksena. Sen sijaan ratkaisussa KKO 2017:69 (kohta 43) raiskausrikoksesta seurannutta poikkeuksellista julkisuutta pidettiin rangaistuksen lieventämisperusteena, kun julkisuudesta oli tosiasiallisena seurauksena aiheutunut rikoksentekijöiden koulunkäynnin ja opintojen keskeytyminen sekä kahden alaikäisen rikoksentekijän kohdalla viranomaisten heihin kohdistamat lastensuojelutoimet.

27. A on vedonnut asian saamaan poikkeukselliseen ja leimaavaan julkisuuteen ja esittänyt tästä selvityksenä lehtien internetsivustoilla julkaistuja artikkeleita. Lehtiartikkeleissa on käsitelty myös hänen yksityiselämäänsä sekä hänen kokemaansa aiempaa liikenneonnettomuutta. A:n rikoksesta, esitutkinnan etenemisestä sekä asian oikeuskäsittelystä on julkaistu uutisia niin alueellisissa kuin valtakunnallisissakin tiedotusvälineissä.

28. A:n rikoksiin on kohdistunut laaja-alaista julkisuutta ja tapaus on ollut monissa laajalle yleisölle leviävissä tiedotusvälineissä suuren huomion kohteena. Osa uutisista on ollut sensaatiohakuisia. Joissakin kirjoituksissa on keskitytty pikemminkin A:n taustoihin, muun muassa hänen vammautumiseensa liikenneonnettomuudessa vuonna 2004, kuin itse tapahtumaan. A:ta kohdannutta liikenneonnettomuutta koskevien uutisten julkaisemiseen on vaikuttanut se, että A on itse tuonut julkisuuteen sitä koskevia seikkoja. Tapauksen saamaa julkisuutta ei voida pitää laadultaan tai laajuudeltaan poikkeuksellisena, kun otetaan huomioon rikosten luonne, niistä aiheutuneen seurauksen vakavuus ja niiden liittyminen muutenkin julkisuudessa kiinnostuksen kohteena olevaan eri liikennevälineiden asemaan liikenteessä. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n rikosten saama julkisuus ole ollut myöskään selvästi leimaavaa tai muutoin epäasianmukaista. Asiassa ei ole myöskään selvitetty, että julkisuudesta olisi aiheutunut A:lle sellaisia tosiasiallisia kielteisiä seurauksia, jotka tulisi kohtuuden mukaan ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on 2 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen pituuden vuoksi vankeus on tuomittava ehdottomana.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Tuula Pynnä, Tuomo Antila ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen lukuun ottamatta perustelujen kohtia 23 – 24 (aivovamman merkitys rangaistuksen määräämisessä) ja 29 (rangaistuksen mittaamisen lopputulos), joiden osalta esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi seuraavaa:

A:n syyksi luettuun menettelyyn on liittynyt hänellä todettu aivovamman jälkitila, minkä merkitystä tuomittavaan rangaistukseen tulee arvioida ottamalla huomioon A:n kokema ärsyke pyöräilijän taholta ja liikenneolosuhteet. Siinä, missä kaksi viimeksi mainittua seikkaa ovat psyykkeeseen vaikuttavia ulkoisia seikkoja, aivovamman jälkitilassa on kysymys rikoksentekijään liittyvästä ominaisuudesta. Vaikka kysymys ei olekaan ulkopuolisesta provokaatiosta, aivovamman jälkitila voi joissain tilanteissa tulla arvioitavaksi rikoslain 6 luvun 6 §:n 2 kohdan rangaistuksen lieventämisperusteen näkökulmasta, esimerkiksi siinä mainittuna muuna rikokseen johtaneena seikkana, joka on ollut omiaan heikentämään tekijän kykyä noudattaa lakia. Jotta lieventämisperusteen soveltamisedellytysten voitaisiin katsoa tällaisessa tilanteessa täyttyvän, aivovamman jälkitilan vaikutuksellisuudelle rikoksentekijän käyttäytymistä selittävänä syynä voidaan perustellusti asettaa melko korkeitakin vaatimuksia.

Korkein oikeus katsonee, että A:n aivovamman jälkitila on, siitä esitetty lääketieteellinen selvitys huomioon ottaen, vaikuttanut hänen liikennekäyttäytymiseensä tapahtumapäivänä. Tästä huolimatta A:n aivovamman jälkitilaa hänen toimintakyvyn puutteena ei kuvatuissa olosuhteissa kuitenkaan vielä voida pitää rikoslain 6 luvun 6 §:n 2 kohdassa tarkoitettuna rangaistuksen lieventämiseen oikeuttavana perusteena.

A:lle rangaistusta määrättäessä tulee kuitenkin vielä tarkastella, miten aivovamman jälkitilaa on arvioitava rikoslain 6 luvun 4 §:n rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen valossa. Säännöksen mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

Korkein oikeus todennee, ettei A:n ja B:n välisessä tapahtumassa ole ollut kysymys epätavanomaisista liikenneolosuhteista tai -tilanteesta. Tapahtumat ovat sattuneet elokuisena arki-iltapäivänä Helsingin ydinkeskustan yhdellä pääajoväylistä. Tapahtumapaikalla on ollut ajankohdalle tyypillistä, huomattavaa työmatkaliikennettä ja liikkeellä on ollut eri tienkäyttäjiä. Tapahtumahetkellä tai juuri sitä edeltävästi ei ole tapahtunut mitään sellaista yllättävää tai poikkeuksellista, jota A ei olisi voinut odottaa ja johon hänen ei voitaisi edellyttää tienkäyttäjänä varautuvan. Ennakoimattomana tai voimakkaana provokaationa ei voida pitää sitä, että B on pyörällään ohittanut A:n ja tällöin kritisoinut A:n ajotyyliä näyttämällä tälle keskisormea. Tällaiset kohtaamiset eivät ole harvinaisia, etenkään ruuhkaisessa tieliikenteessä.

A:n aivovamman jälkitila on välittömästi turmaan johtaneessa ajotilanteessa jossain määrin vaikuttanut A:n harkintakykyyn ja seuranneeseen liikennekäyttäytymiseen. Samalla on kuitenkin otettava huomioon se, että A on lähtiessään kuljettamaan henkilöautoa kuvatuissa vaativissa liikenneolosuhteissa ryhtynyt tarkkuutta ja kärsivällisyyttä edellyttävään toimeen tietoisena heikosta stressinsietokyvystään ja taipumuksistaan reagoida epätavanomaisella tavalla psyykkisesti kuormittavissa tilanteissa. A:lla on ollut mahdollisuus pidättäytyä kuljettamasta autoa selostetuissa olosuhteissa. Se, että hänellä on todettu olevan vaikeuksia ymmärtää omia rajoitteitaan, ei ole esitetty lääketieteellinen selvitys huomioon ottaen tätä estänyt, vaikka hänen teonhetkinen toisintoimimismahdollisuutensa onkin ollut heikentynyt. Korkein oikeus siten katsonee, että aivovamman jälkitila on vain jossain määrin A:n syyllisyyttä vähentävä seikka, mikä hänen rangaistustaan rikoslain 6 luvun 4 §:n nojalla mitattaessa alentaa sitä normaalitasosta vain vähäisesti.

Rangaistusta mitattaessa A:n syyllisyyttä lisäävänä seikkana on otettava huomioon hänen vahva pyrkimyksensä B:n vahingoittamiseen. A:n menettelyn vaarallisuutta ja hänen rikoksista ilmenevää syyllisyyttään arvioidessaan Korkein oikeus katsonee, ettei A:n syyksiluettujen rikosten kokonaisuus moitittavuudeltaan kovinkaan merkittävästi poikkea henkilöautolla keula edellä tehdystä tahallisesta, kuolemaan johtaneesta päälleajosta.

Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista rikoksista on 3 vuotta 6 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen pituuden vuoksi vankeus on tuomittava ehdottomana.

Hovioikeus oli purkanut oman aikaisemman tuomionsa rangaistuksen määräämisen osalta oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n perusteella, koska siinä rikoslain 7 luvun 6 §:n mukaisesti rangaistusta alentavana huomioon otettu aiempi ehdoton vankeusrangaistus oli sittemmin muutoksenhaun johdosta kumottu syytteen hylkäämisen myötä. Hovioikeus oli palauttanut asian rangaistuksen mittaamisen osalta uudelleen käsiteltäväksi käräjäoikeuteen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein hovioikeuden tuomion purkamista koskevaan päätökseen haettiin muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämällä.

OK 30 luku 2 §

OK 31 luku 9 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hovioikeuden päätös 10.7.2017 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jouko Rantanen, Birgitta Lemström ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A on hakemuksessaan pyytänyt valituslupaa asiassa ja vaatinut, että hovioikeuden päätös kumotaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus oli 26.2.2016 antamallaan tuomiolla lukenut A:n syyksi törkeän raiskauksen ja tuominnut hänet tästä teosta 3 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus oli rangaistusta mitatessaan ottanut huomioon kolme A:lle tuomittua aiempaa ehdotonta vankeusrangaistusta, joista ankarin oli 30.6.2015 tuomittu 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistus. Mainittu 30.6.2015 annettu tuomio ei ollut lainvoimainen ja hovioikeus oli sittemmin kumonnut tuomion, hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n tuomitusta vankeusrangaistuksesta.

2. A:n haettua yksin muutosta käräjäoikeuden tuomioon 26.2.2016 ja tuomion 30.6.2015 tultua kumotuksi ennen hänen muutoksenhakunsa ratkaisemista, syyttäjä oli hovioikeuden pääkäsittelyssä vaatinut, että hovioikeus joko oikaisee käräjäoikeuden tuomiota 26.2.2016 siten, että A:n rangaistusta korotetaan, tai palauttaa asian rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

3. Hovioikeus oli asian 10.1.2017 ratkaistessaan jättänyt syyttäjän vaatimuksen rangaistuksen oikaisemisesta hovioikeudessa tutkimatta, koska syyttäjä ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon eikä tuomion oikaiseminen hovioikeudessa yksin käräjäoikeuden tuomioon muutosta hakeneen vastaajan vahingoksi ollut sallittua (ns. reformatio in peius -kielto). Hovioikeus oli hylännyt syyttäjän vaatimuksen asian palauttamisesta rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen, koska oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:ssä säädetty menettely koski lainvoiman saaneen tuomion purkamista eikä mainittua säännöstä voitu ottaa analogisestikaan huomioon menettelyä hovioikeuden käsiteltävänä olleessa asiassa harkittaessa. Kysymys ei hovioikeuden mukaan ollut myöskään tapahtuneesta oikeudenkäyntivirheestä tai muusta oikeudenkäytössä vakiintuneesti asian palauttamiseen johtavasta perusteesta.

4. Käsiteltävänä olevassa asiassa syyttäjä on hakemuksessaan vaatinut, että hovioikeus purkaa A:n vahingoksi tuomionsa 10.1.2017 siltä osin kuin rangaistusta määrättäessä on otettu huomioon 30.6.2015 annettu tuomio ja että hovioikeus oikaisee tuomiota 10.1.2017 rangaistuksen mittaamisen osalta siten, että A:n rangaistus korotetaan 4 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeutta.

5. Hovioikeus on katsonut päätöksessään 10.7.2017, että rangaistusta alentavana huomioon otetulla ja sittemmin kumotulla tuomiolla 30.6.2015 on ollut olennainen merkitys rangaistuksen mittaamiseen käräjäoikeuden tuomiolla 26.2.2016 ja sittemmin hovioikeuden tuomiolla 10.1.2017 ratkaistussa asiassa. Sen vuoksi hovioikeus on purkanut 10.1.2017 antamansa tuomion siltä osin kuin rangaistusta määrättäessä oli otettu huomioon Helsingin käräjäoikeuden 30.6.2015 antama tuomio. Hovioikeus on katsonut, että A:lle tuomittavan rangaistuksen uudelleen määräämisen tulee, ottaen huomioon oikeusastejärjestys ja A:lle varattava oikeus muutoksenhakuun, tapahtua käräjäoikeudessa. Hovioikeus on palauttanut asian rangaistuksen mittaamisen osalta käräjäoikeuteen.

6. A on hovioikeuden muutoksenhakuohjauksen mukaisesti pyytänyt Korkeimmalta oikeudelta määräajassa valituslupaa asiassa. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, edellyttääkö käsillä oleva oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukainen asia, jossa hovioikeus on ratkaissut oman tuomionsa purkamista koskevan hakemuksen, valitusluvan myöntämistä Korkeimmassa oikeudessa.

Lainsäädäntö ja arvioinnin lähtökohdat

7. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan purkaa myös, jos siinä rangaistusta määrättäessä on rikoslain 7 luvun 6 §:ssä säädetyin tavoin otettu huomioon toinen rangaistus ja viimeksi mainittu rangaistus on sittemmin poistettu taikka sen perustana ollut syyte on kokonaan tai osittain hylätty tai rangaistus on muuten olennaisesti muuttunut.

8. Mainitun luvun 14 a §:n 1 momentin 3 kohdan perusteella poiketen pääsäännöstä, jonka mukaan tuomion purkamista haetaan Korkeimmalta oikeudelta, tuomion purkamista haetaan siltä tuomioistuimelta, jonka tuomiota hakemus koskee, jos hakemus tarkoittaa tuomion purkamista tai oikaisemista 9 a §:n nojalla. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan jos 1 momentissa tarkoitettu hakemus hyväksytään, tuomioistuin voi samalla oikaista tuomiota.

9. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n mukaan hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Asiassa, jonka hovioikeus on ratkaissut ensimmäisenä oikeusasteena, haetaan muutosta valituslupaa pyytämättä.

10. Voimassa olevaa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuotoa on vakiintuneesti tulkittu siten, että hovioikeuden tutkiessa käräjäoikeuden menettelyä koskevan kantelun, se ratkaisee asian muutoksenhakuasteena. Siten näissä asioissa hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa. Tämä ilmeni nimenomaisesti säännöksen aikaisemmin voimassa olleesta sanamuodosta (104/1979), jonka mukaan sen, joka tahtoo hakea muutosta hovioikeuden tuomioon tai päätökseen sinne valittamalla tai kanteluteitse saatetussa asiassa, on pyydettävä siihen lupa Korkeimmalta oikeudelta (valituslupa).

11. Voimassa olevan lain esitöissä on todettu, että nyt käsillä olevassa tilanteessa tuomioistuimen ratkaisuun purkuasiassa haettaisiin muutosta kuten asianomaisen tuomioistuimen muihinkin lainkäyttöratkaisuihin (HE 9/2005 vp s. 26). Lain esitöissä (s. 21) on edelleen todettu, että oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuotoa tarkistettaisiin nyt niin, että valituslupaa vaadittaisiin aina, kun muutosta haetaan hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaan asiaan tai tällaisen asian yhteydessä antamaan ratkaisuun. Muutoksen katsottiin olleen tarpeen siksi, että 31 luvun 14 a §:n mukaan hovioikeuden ratkaistavaksi siirtyisivät eräät lainkohdassa tarkoitetut purkuhakemukset ja 18 §:n mukaan menetetyn määräajan palauttamista koskevat hakemukset silloin, kun hakemus koskee määräajan palauttamista toimenpiteen tekemiseksi käräjäoikeudessa tai muutoksen hakemiseksi sen ratkaisuun. Näin ollen hallituksen esityksen mukaan aiemman 2 §:n 1 momentissa ollut ilmaisu "sinne valittamalla tai kanteluteitse saatetussa asiassa" oli liian suppea eikä olisi koskenut nyt puheena olevia tilanteita.

12. Edellä todettujen säännösten lisäksi huomioon tulee ottaa perustuslain 21 §, jonka mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa sekä oikeus saada oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan koskeva päätös tuomioistuimen tai muun riippumattoman lainkäyttöelimen käsiteltäväksi. Käsittelyn julkisuus sekä oikeus tulla kuulluksi, saada perusteltu päätös ja hakea muutosta samoin kuin muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ja hyvän hallinnon takeet turvataan lailla.

Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa

13. Hovioikeuden tutkiessa hakemusta, jossa vaaditaan sen oman tuomion purkamista oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n nojalla, se arvioi tätä kysymystä sinänsä ensimmäisenä oikeusasteena. Tämä puoltaisi sitä, että hovioikeuden tällaisessa asiassa antamaan ratkaisuun haettaisiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 2 §:n perusteella muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämättä.

14. Toisaalta edellä kuvatuista lain esitöistä ilmenevää tarkoitusta tällaisen purkuasian rinnastamisesta muutoksenhakuasteena annettuun ratkaisuun voidaan pitää perusteltuna. Niissä tilanteissa, joissa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 a §:ssä on annettu tuomioistuimelle oikeus oman ratkaisunsa purkamiseen, kysymyksessä ovat tarkoin rajatut tuomionpurun perusteet. Tuomioistuin ei enemmälti arvioi tuomionsa taikka oikeudenkäyntimenettelynsä oikeellisuutta, vaan on oikeutettu oikaisemaan tietyn perusteeltaan selvänä pidetyn tai teknisluonteisen virheen tuomiossa. Perusteltuna ei voitaisi pitää sitä, että nämä ratkaisut voitaisiin saattaa suoraan Korkeimman oikeuden tutkittavaksi valituslupaa edellyttämättä. Johdonmukaisuus myös edellyttää, että muutoksenhakuoikeus on yhdenmukainen riippumatta siitä, hyväksytäänkö purkuhakemus.

15. Lisäksi on otettava huomioon, että arvioinnin kohteena on aikaisemmassa oikeudenkäynnissä annettu lainvoimainen tuomio. Tilanne ei siten rinnastu oikeudenkäyntiin ja tuomioon säännönmukaisessa menettelyssä hovioikeudessa ensimmäisenä asteena. Asetelma ei rinnastu myöskään lainvoimaiseen tuomioon kohdistuvaan ylimääräiseen muutoksenhakuun niissä pääsäännön mukaisissa tapauksissa, joissa tuomiovirhekantelu hovioikeuden menettelystä taikka tuomionpurkuhakemus hovioikeuden tuomiosta on tehtävä Korkeimpaan oikeuteen.

16. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että edellä kohdassa 12 todettu asianosaisen oikeus muutoksenhakuun saattaa saada arvioinnissa suuremman merkityksen silloin, kun hovioikeus ratkaisunsa purkaessaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 a §:n 2 momentin mukaisesti samalla itse oikaisee tuomiotaan. Tällöin muutoksenhaku edellyttää valitusluvan myöntämistä ja asianosainen joutuu siten muutoksenhakuoikeuden osalta erilaiseen asemaan kuin käräjäoikeuden oikaistessa omaa tuomiotaan sanotun lainkohdan nojalla. Kun tässä asiassa muutoksenhaun kohteena olevassa hovioikeuden päätöksessä hovioikeus on tuomionsa purettuaan palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi rangaistuksen uudelleen määräämistä varten, tämä kysymys ei tule Korkeimmassa oikeudessa enemmälti arvioitavaksi.

17. Korkein oikeus katsoo edellä todetuin perustein, että hovioikeuden antaessa päätöksensä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 9 a §:n mukaiseen sen omaa tuomiota koskevaan purkuhakemukseen, haetaan asiassa muutosta Korkeimmalta oikeudelta valituslupaa pyytämällä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden muutoksenhakuohjausta ei muuteta.

Kysymys valitusluvan myöntämisestä siirretään oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 9 §:n 2 momentin nojalla käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi jaostossa, jossa on kaksi tai kolme jäsentä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Jukka Loiva.

Rikoksen johdosta luovutettavaksi pyydetyllä ei ollut oikeutta saada valtion varoista korvausta avustajan käyttämisestä aiheutuneista oikeudenkäyntikuluistaan.

L rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 24 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kantelun kohteena oleva Helsingin käräjäoikeuden päätös 15.9.2017 nro 2696 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

A vaati kantelussaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan. Lisäksi hän vaati kantelun täydennyksessään, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvitystä laittomasta vapaudenriistosta ja korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa.

Rikosylikomisario I vaati vastauksessaan, että kantelu hylätään.

Välitoimet

Rikosylikomisario I ja A antoivat heiltä pyydetyt lausumat rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 19 §:n oikeuspaikkasäännöksestä.

A antoi häneltä pyydetyn lausuman siitä, onko hänen tarkoituksenaan ollut hakea rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain 24 §:n 2 momentissa tarkoitettua puolustajan määräystä asiassa ja perustuiko oikeudenkäyntikuluja koskeva vaatimus sanottuun säännökseen.

Rikosylikomisario I ei antanut häneltä pyydettyä lausumaa A:n esittämistä hyvitys- ja oikeudenkäyntikuluvaatimuksista.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Säilössäpidon jatkamisen edellytykset

1. Rikosylikomisario I on 13.9.2017 ottanut A:n säilöön Venäjän viranomaisten tekemän pyynnön perusteella. Helsingin käräjäoikeus on 15.9.2017 päättänyt A:n säilössä pitämisen jatkamisesta.

2. A on toimittanut 6.10.2017 Korkeimpaan oikeuteen kantelun ja vaatinut, että hänet määrätään päästettäväksi heti vapaaksi.

3. Suomen oikeusministeriö on ilmoittanut A:n säilöönottamisesta Venäjän viranomaisille ja määrännyt rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (luovuttamislaki) 31 §:n 2 momentin perusteella ajankohdan, jonka kuluessa A:n luovuttamista on ollut vaadittava. Koska Venäjän viranomaiset eivät olleet vaatineet Suomen oikeusministeriön asettamassa määräajassa A:n luovuttamista, käräjäoikeus on 13.10.2017 määrännyt A:n päästettäväksi vapaaksi.

4. Vaikka säilöönottoa koskevan ratkaisun lopputulokseen ei A:n vapauttamisen vuoksi voida enää vaikuttaa, Korkein oikeus voi lausua siitä, onko säilössä pitämisen jatkamiselle ollut lailliset edellytykset (ks. KKO 2004:7).

5. Luovuttamislain 19 §:n 1 momentin mukaan säilöön ottamisesta on ilmoitettava sen paikkakunnan käräjäoikeudelle, jossa säilössä pitäminen tapahtuu, sekä asianomaiselle syyttäjälle ja oikeusministeriölle. Saatuaan ilmoituksen säilöön ottamisesta käräjäoikeuden on luovuttamislain 20 §:n 1 momentin nojalla kiireellisesti otettava asia käsiteltäväkseen ja päätettävä, onko toimenpide pysytettävä voimassa.

6. Säilöön ottamisen voimassa pysyttämisestä päättää siten sen paikkakunnan käräjäoikeus, jossa säilössä pitäminen tapahtuu. Asiakirjoista ilmenee, että A on otettu säilöön Vantaan vankilaan ja että Helsingin käräjäoikeus on tehnyt päätöksen säilöön ottamisen voimassa pysyttämisestä. Edellä esitetyn perusteella Helsingin käräjäoikeudella ei ole ollut toimivaltaa päättää A:n säilössä pitämisestä. Näin ollen Helsingin käräjäoikeuden ei olisi tullut ottaa asiaa käsiteltäväkseen.

Hyvitysvaatimus

7. A on vaatinut Suomen valtiolta hyvitystä laittomasta vapaudenriistosta. Vaatimus, joka on esitetty haastetta ottamatta ensimmäistä kertaa Korkeimmassa oikeudessa, ei kuulu Korkeimman oikeuden ensimmäisenä asteena tutkittavaksi.

Oikeudenkäyntikulut

8. A:lla on ollut avustaja Korkeimmassa oikeudessa. A on sitä häneltä tiedusteltaessa ilmoittanut, ettei hän halunnut, että hänen avustajansa määrättäisiin hänen puolustajakseen luovuttamislain 24 §:n 2 momentin nojalla. A on sen sijaan katsonut, että valtio on oikeudenkäynnin hävinneenä asianosaisena velvollinen korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n ja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:stä ilmenevän pääsäännön mukaisesti.

9. Luovuttamislain 24 §:n mukaan luovutettavaksi pyydetyllä on oikeus käyttää avustajaa. Luovutettavaksi pyydetylle on määrättävä puolustaja, jos hän sitä pyytää. Oikeusministeriö määrää valtion varoista maksettavaksi puolustajalle kohtuullisen korvauksen, joka jää valtion vahingoksi. Tämä valtion velvollisuus maksaa palkkio puolustajalle on riippumaton siitä, mihin lopputulokseen luovuttamisasiassa päädytään. Luovuttamislaissa ei ole säännöstä, jonka nojalla valtio voitaisiin muutoin velvoittaa korvaamaan luovutettavaksi vaaditun oikeudenkäyntikulut.

10. Asiassa on kysymys rikokseen syylliseksi epäillyn luovuttamiseen liittyneestä, säilössäpitoratkaisua koskevasta muutoksenhausta. Kysymys ei siten ole oikeudenkäynnistä riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu. Sovellettavaksi ei näin ollen tule oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n säännös, joka koskee asian hävinneen asianosaisen velvollisuutta korvata vastapuolen oikeudenkäyntikuluja. Koska kysymys ei ole myöskään syyteasian käsittelystä, sovellettavaksi ei tule oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n säännös, joka koskee valtion velvollisuutta korvata vastaajan oikeudenkäyntikuluja rikosasiassa syyttäjän vaatimusten tultua hylätyksi.

11. Oikeuskäytännössä valtiolle on kuitenkin eräissä tilanteissa asetettu oikeudenkäyntikuluvastuu ilman tällaisen vastuun perustavaa nimenomaista säännöstä. Korkein oikeus on takavarikkoa koskevassa ratkaisussa KKO 2002:85 katsonut, että valtio oli velvollinen korvaamaan valittajien kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, kun takavarikko katsottiin lainvastaiseksi. Valittajilla oli ollut oikeudellinen tarve saattaa takavarikon laillisuus tuomioistuimen tutkittavaksi, eikä mitään asiallista perustetta ollut sille, että valittajilla toisin kuin rikosasian vastaajalla ei olisi kyseisessä tapauksessa oikeutta saada oikeudenkäyntikuluistaan korvausta valtion varoista. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksetkin huomioon ottaen katsottiin olevan kohtuutonta, jos valittajat olisivat joutuneet pitämään asiassa oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan. Ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta on sovellettu myös kotietsinnän edellytyksiä koskevassa ratkaisussa KKO 2016:71.

12. Toisin kuin edellä kohdassa 11 selostettujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen tarkoittamissa tilanteissa luovuttamislain mukaisissa asioissa luovutettavalle on kohdassa 9 todetun mukaisesti hänen pyynnöstään aina määrättävä puolustaja, joka on oikeutettu valtion varoista korvaukseen, joka jää aina valtion vahingoksi.

13. Luovutettavaksi pyydetyllä on siten aina oikeus saada itselleen maksutonta oikeudellista apua pyytämällä puolustajan määräämistä. Korkein oikeus katsoo, että valtion kuluvastuu luovutusasioissa on tarkoitettu lähtökohtaisesti järjestää tämän sääntelyn mukaisesti. Tästä lähtökohdasta on perusteltua poiketa vain sellaisissa tilanteissa, joissa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tai kohtuullisuuden vaatimusten on katsottava edellyttävän valtion vastuuta yksityisen avustajan käyttämisestä aiheutuneista kuluista. Tässä asiassa ei ole esitetty sellaisia seikkoja, joiden perusteella valtio olisi perusteltua velvoittaa korvaamaan A:lle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. A:n oikeudenkäyntikuluvaatimus on siten perusteeton.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulos, jolla A:n säilöön ottaminen on pysytetty, ei ole enää voimassa. Lausunnon antaminen A:n kantelun johdosta enemmälti raukeaa.

A:n hyvitysvaatimus jätetään tutkimatta.

A:n valtioon kohdistama oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Mika Ilveskero. Esittelijä Pia Haga.

Toisensa ensimmäistä kertaa tavanneet 23-vuotias A ja noin 13 vuoden 10 kuukauden ikäinen asianomistaja olivat olleet viettämässä iltaa eräässä asunnossa. Asianomistaja oli illan aikana nauttinut alkoholia ja humaltunut. A oli tämän jälkeen ollut sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa. Hovioikeus oli tuominnut A:n lapsen törkeästä seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1 vuoden ja 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Korkeimmassa oikeudessa rangaistus kovennettiin 2 vuoden ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi.

RL 20 luku 7 §

RL 6 luku 3 §

RL 6 luku 4 §

RL 6 luku 9 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 16.9.2015 (nro 15/137845) ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 14.7.2016 (nro 16/129523) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tuulikki Hynynen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa sen jäsenet Riitta-Liisa Hietala, Eero Antikainen ja Tuulikki Räsänen. Hovioikeudessa esittelijänä on ollut viskaali Hilla Viljamaa.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin syyttäjälle.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan ja se tuomitaan ehdottomana tai että ehdollisen vankeuden ohessa joka tapauksessa tuomitaan yhdyskuntapalvelua.

Vastauksessaan A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n on katsottu olleen 23. – 24.10.2013 emätinyhdynnässä noin 13 vuoden 10 kuukauden ikäisen asianomistajan kanssa. Tuolloin 23-vuotias A ja asianomistaja olivat olleet yhdessä muiden henkilöiden kanssa viettämässä iltaa eräässä asunnossa. Asianomistaja oli illan aikana nauttinut alkoholia ja humaltunut. Yhdyntä oli sittemmin tapahtunut asunnon makuuhuoneessa. Alemmissa oikeuksissa on katsottu jääneen näyttämättä, että yhdyntä olisi ollut suojaamaton.

2. Syyttäjän vaadittua A:lle rangaistusta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä käräjäoikeus on katsonut, ettei rikos ollut ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. Käräjäoikeus on tuominnut A:n lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

3. Syyttäjän ja asianomistajan valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luettu rikos oli myös kokonaisuutena arvioiden törkeä. Hovioikeus on perustellut törkeysarviotaan A:n ja asianomistajan noin 10 vuoden ikäeron lisäksi sillä, että he olivat tavanneet ensimmäisen kerran kysymyksessä olevana iltana ja että A oli tiennyt asianomistajan iän ja havainnut tämän päihtymyksen. Hovioikeus on tuominnut A:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeuteen.

4. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys rangaistuksen määräämisestä A:lle.

Rangaistuksen määrääminen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

5. Rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

6. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

7. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huo¬mioon niissä mitatut rangaistukset (KKO 2014:91 kohta 7 ja siinä mainitut ratkaisut). Rangaistuksen mittaamisharkinnassa keskeisessä asemassa ovat mittaamista ohjaavat ja muut Korkeimman oikeuden ratkaisut (esim. KKO 2017:50 kohta 48).

8. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:50 (kohdat 30 - 33 ja 49) 23-vuotiaan vastaajan katsottiin syyllistyneen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Vastaaja oli ensin keskustellut seksuaalissävytteisesti etäyhteyden välityksellä 14 vuoden 11 kuukauden ikäisen lapsen kanssa, myöhemmin tavannut tämän kerran ja ollut tällöin tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. Viesteissään vastaaja oli muun muassa kertonut harrastaneensa seksiä äitinsä ja tätinsä kanssa sekä tarvitsevansa uuden panolelun ja ehdottanut lapselle ryhmäseksiä ja puhunut tämän parittamisesta. Tekijä oli ehdotuksensa mukaisesti tullut autollaan tapaamaan lasta, ja he olivat ajaneet syrjäiseen paikkaan metsätielle. Siellä he olivat olleet autossa kahdesti emätin- ja kerran oraaliyhdynnässä, minkä jälkeen tekijä oli vienyt lapsen takaisin tien varteen. Korkein oikeus katsoi, että tekijälle oli yksin tästä teosta mitattava 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta.

9. Edellisessä kohdassa kuvattua törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä - ottaen erityisesti huomioon tekijän toiminnan päämäärätietoisuus ja esineellistävä suhtautuminen lapseen - on pidettävä lapsen kannalta selvästi vahingollisempana ja tekijän kannalta suurempaa syyllisyyttä osoittavana kuin A:n syyksi luettua rikosta. Tätä moitittavuuden arviota ei muuta se, että aikaisemmassa tapauksessa lapsi on ollut noin vuoden vanhempi kuin asianomistaja tässä asiassa.

10. Kuten Korkein oikeus on useissa ratkaisuissaan todennut, Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön ollessa niukkaa voidaan rangaistuskäytännön yhtenäisyyden arvioinnissa verraten usein toistuvissa rikoksissa kiinnittää huomiota myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin ja muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena. Se, että hyvin erilaiset rikokset voivat täyttää saman tunnusmerkistön, on otettava huomioon arvioitaessa yksittäistapauksessa rangaistuksen mittaamisharkinnassa tilastollisten selvitysten merkitystä (KKO 2017:50 kohta 48 ja siinä mainitut ratkaisut).

11. A:n syyksi luettua menettelyä voidaan pitää varsin usein toistuvana lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tekomuotona. Tämä ilmenee muun muassa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistuskäytäntöä koskevasta tutkimuksesta (OPTL 92/2009 s. 20 - 26), jonka mukaan lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä tai sen törkeässä tekomuodossa on tyypillisintä, että tekijänä on 20 – 25-vuo¬tias mies, uhrina on 13 – 14-vuotias tyttö ja seksuaalitekona on kertaluontoinen sukupuoliyhteys tai ainakin yhden päivän aikana tapahtuneet sukupuoliyhteydet. A:n teko poikkeaa kuitenkin tyypillisimmistä teoista sikäli, että tutkimuksen mukaan rikoksentekijänä on pääsääntöisesti lapsen läheinen, sukulainen tai tuttava.

12. Rikoslain 20 luvun seksuaalirikoksia koskevia säännöksiä on muutettu 1.6.2011 voimaan tulleella lailla (540/2011) muun muassa korottamalla lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta ja muuttamalla sen ja törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöjä niin, että hyväksikäyttö aikaisempaa useammin täyttää törkeän tekomuodon tunnusmerkit. Muutoksilla on pyritty siihen, että lapsiin kohdistuvista hyväksikäyttörikoksista tuomitaan aikaisempaa ankarampia rangaistuksia (HE 282/2010 vp s. 104 ja LaVM 43/2010 vp s. 4). Koska rikoksiin sovelletaan tällaisessa tilanteessa tekoajan lakia, kuvaavat tuoreimmat tiedot tuomioistuinten rangaistuskäytännöstä parhaiten tässä asiassa sovellettavan uuden lain mukaista käytäntöä. Vuosina 2014 - 2016 törkeiden lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen mediaanirangaistus on tilastojen mukaan ollut 24 - 25,5 kuukautta (Suomen virallinen tilasto: Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

13. A ja asianomistaja eivät ole tunteneet toisiaan ennen tapahtumailtaa. Asianomistaja on A:n havaitsemin tavoin ollut päihtynyt ja siksi tavanomaista haavoittuvampi. Näistä seikoista huolimatta A on tietoisena asianomistajan alle 14 vuoden iästä ollut tämän kanssa sukupuoliyhteydessä. A:n syyksi luettua rikosta on pidettävä lapsen kehityksen kannalta hyvin vahingollisena ja vaarallisena. Sillä, onko asianomistaja mahdollisesti itse ollut aloitteellinen tai muutoin aktiivinen, ei ole vaikutusta tuomittavaan rangaistukseen. A:n syyksi luettuun tekoon ei muutoinkaan liity rangaistusta lieventäviä tai ankaroittavia seikkoja.

14. Korkein oikeus on edellä kohdassa 9 verrannut A:n syyksi luettua tekoa Korkeimman oikeuden ratkaisussa 2017:50 käsiteltyyn tekoon. Huomioon ottaen erityisesti tuossa ratkaisussa tuomitun rangaistuksen sekä lisäperusteena kohdissa 11 – 12 selostetun tilastollisen selvityksen Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta rikoksesta on 2 vuotta vankeutta.

15. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (KKO 2015:18 kohta 19 ja siinä mainitut ratkaisut). Tuomittaessa 2 vuoden pituinen vankeus täysikäiselle tekijälle vankeuden ehdolliseksi määrääminen edellyttää poikkeuksellisen painavia perusteita.

16. A on vastatessaan syyttäjän muutoksenhakemukseen Korkeimmassa oikeudessa vedonnut muun muassa siihen, että hänellä on vakituinen asunto, että hän auttaa lähes päivittäin iäkkäitä ja sairaita vanhempiaan, että hän on ollut kaksi vuotta kuntouttavassa työssä ja että hänen tarkoituksensa oli pyrkiä opiskelemaan.

17. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että rikoksesta tuomitun myönteiseen suuntaan muuttunut elämäntilanne voi joissakin tilanteissa olla yhtenä perusteena muiden ohella vankeuden määräämiselle ehdolliseksi (esim. KKO 2004:45 ja 2014:87). Huomioon ottaen vakiintuneen oikeuskäytännön Korkein oikeus toteaa, etteivät mainitut A:n esittämät seikat voi yksinään olla perusteena hänelle tuomitun vankeuden määräämiselle ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukemasta törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kahden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Rangaistusta on kovennettu.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero. Esittelijä Teemu Vanhanen.

A:ta ja B:tä syytettiin teollisoikeusrikoksesta, koska he olivat tahallaan loukanneet asianomistajien yhteisön tavaramerkkiasetuksen ja yhteisömalliasetuksen mukaisia tavaramerkki- ja mallioikeuksia tuomalla maahan tuoteväärennöksiksi väitettyjä tuotteita. Koska teollisoikeusrikoksen tunnusmerkistö koski vain nimettyjen kansallisten lakien vastaisia oikeudenloukkauksia, A:n ja B:n menettely ei ollut laillisuusperiaate huomioon ottaen teollisoikeusrikoksena rangaistava.

RL 4L 49 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 20.6.2016 nro 126307

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen johdosta selvitetyksi, että A ja B olivat kohdassa 1 tahallaan loukanneet C Inc:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla 9.4. – 13.7.2013 maahan 1 000 höyrymoppia, jotka olivat olleet C Inc:n yhteisön tavaramerkeillä nro 1063367 ja E6379581 ja yhteisön mallioikeuksilla 001791898-0001 – 0009 rekisteröityjen H2O MOP -tavaramerkkituoteperheen höyrymoppien kopioita. Kohdassa 2 A ja B olivat tahallaan loukanneet D GmbH:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla 9.4. – 13.7.2013 maahan 1 320 monitoimipilkkojaa, jotka olivat olleet D GmbH:n yhteisön tavaramerkeillä nro 005305529, 011166171 ja 1199152 ja yhteisön mallioikeuksilla 001931213-0001 – 0009 rekisteröityjen Nicer Dicer -tavara¬merkkituoteperheen monitoimipilkkojien kopioita.

Käräjäoikeus totesi, että teollisoikeusrikoksen rangaistus¬säännöksessä oli viitattu muun muassa tavaramerkkilain ja mallioikeuslain vastaiseen menettelyyn. Käräjäoikeuden mukaan syytteessä tarkoitettujen tekojen rangaistavuus edellytti, että yhteisön tavaramerkki rinnastui tavaramerkkilaissa kansalliseen tavaramerkkiin ja yhteisömalli mallioikeuslaissa kansalliseen malliin. Tavaramerkkilaki ja yhteisön tavaramerkkiä koskeva asetus sisälsivät toisiinsa viittaavia säännöksiä. Sama koski mallioikeuslakia ja yhteisömalliasetusta. Lainvalmistelun ja oikeuskäytännön perusteella teollisoikeusrikoksen rangaistussäännös koski myös yhteisötason teollisoikeuksia.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n ja B:n kahdesta teollisoikeusrikoksesta sakkorangaistuksiin sekä menettämään takavarikoidut tuotteet valtiolle.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jukka Jaakkola.

Helsingin hovioikeuden tuomio 3.3.2017 nro 109179

A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että tavaramerkki- ja yhteisömalliasetukset eivät sisältäneet rikosoikeudellisia määräyksiä eikä niiden perusteella voitu katsoa, että yhteisön tavaramerkki ja yhteisömalli rinnastuisivat kansallisiin oikeuksiin rikosoikeudellisessa suhteessa. Teollisoikeusrikoksen rangaistussäännöstä ei voitu laillisuusperiaate huomioon ottaen tulkita siten, että säännöksen nojalla rangaistavaa olisi myös yhteisön tavaramerkin tai yhteisömallin loukkaaminen.

Hovioikeus hylkäsi syytteen, vapautti A:n ja B:n tuomitusta rangaistuksesta ja menettämisseuraamuksesta sekä määräsi takavarikoidun omaisuuden palautettavaksi A:lle ja B:lle.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Vihriälä, Johanna Jylhä ja Jaakko Rautio. Esittelijä Silja Leino.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A ja B tuomitaan teollisoikeusrikoksista ja että tuoteväärennösesineet tuomitaan valtiolle menetetyiksi.

A ja B eivät vastanneet valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on vaatinut, että A ja B tuomitaan rangaistukseen kahdesta teollisoikeusrikoksesta. Syytteen kohdan 1 mukaan A ja B ovat tahallaan loukanneet C Inc:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla maahan 1 000 höyrymoppia, jotka ovat olleet C Inc:n yhteisön tavaramerkeillä ja yhteisön mallioikeuksilla rekisteröityjen H2O MOP -tava¬ramerkkituoteperheen höyrymoppien kopioita. Syytteen kohdan 2 mukaan A ja B ovat tahallaan loukanneet D GmbH:n yksinoikeutta tavaramerkkiin ja mallioikeutta tuomalla maahan 1 320 monitoimipilkkojaa, jotka ovat olleet D GmbH:n yhteisön tavaramerkeillä ja yhteisön mallioikeuksilla rekisteröityjen Nicer Dicer -tavaramerkkituoteperheen monitoimipilkkojien kopioita.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ja B:n kahdesta teollisoikeusrikoksesta sakkorangaistuksiin. Hovioikeus, johon A ja B ovat valittaneet, on hylännyt syytteen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

3. Asiassa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:n ja B:n syytteen mukainen yhteisön tavaramerkkeihin ja yhteisömalleihin kohdistunut menettely teollisoikeusrikoksena rangaistava.

4. Korkein oikeus toteaa, että syytteen kohdassa 1 mainittu C Inc:n tavaramerkki nro 1063367 ja syytteen kohdassa 2 mainittu D GmbH:n tavaramerkki nro 1199152 ovat todisteena esitettyjen rekisteriotteiden mukaan tavaramerkkien kansainvälistä rekisteröintiä koskevaan Madridin sopimukseen liittyvän pöytäkirjan (SopS 12/1996) mukaisia kansainvälisesti rekisteröityjä tavaramerkkejä, jotka on saatettu voimaan Euroopan unionin alueella yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 207/2009 XIII osaston 3 jakson mukaisesti. Kyseiset tavaramerkit on rinnastettu asetuksen 151 artiklan nojalla yhteisön tavaramerkkeihin. Näin ollen se, mitä ratkaisussa jäljempänä lausutaan yhteisön tavaramerkistä, koskee kaikkia syytteen kohdissa 1 ja 2 mainittuja tavaramerkkejä.

Lainsäädäntö

5. Rikoslain 49 luvun 2 §:ssä säädetään teollisoikeusrikoksesta. Tekoaikana vuonna 2013 voimassa olleen säännöksen (1281/2009) mukaan teollisoikeusrikoksesta tuomitaan muun ohella se, joka tavaramerkkilain (7/1964) tai mallioikeuslain (221/1971) säännösten vastaisesti ja siten, että teko on omiaan aiheuttamaan huomattavaa taloudellista vahinkoa loukatun oikeuden haltijalle, loukkaa oikeutta tavaran tunnusmerkkiin tai mallioikeutta. Säännöstä on muutettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla 617/2016 siten, että loukkauksen kohteesta käytetty ilmaisu "oikeutta tavaran tunnusmerkkiin" on korvattu ilmaisulla "yksinoikeutta tavaramerkkiin". Muutoksella ei ole merkitystä arvioitaessa tässä asiassa rikosvastuun edellytyksiä.

6. Yhteisön tavaramerkistä on tekoaikaan säädetty yhteisön tavaramerkistä annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 207/2009 (jäljempänä tavaramerkkiasetus). Tavaramerkkiasetus on kumottu 1.10.2017 alkaen sovellettavaksi tulleella Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksella (EU) 2017/1001 Euroopan unionin tavaramerkistä. Uudella asetuksella ei ole merkitystä arvioitaessa tässä asiassa rikosvastuun edellytyksiä.

7. Yhteisömallista on säädetty yhteisömallista annetussa neuvoston asetuksessa (EY) N:o 6/2002 (jäljempänä yhteisömalliasetus).

Laillisuusperiaate lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä

8. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Vastaava periaate on lausuttu perustuslain 8 §:ssä sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklassa, Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa.

9. Rikoslain 3 luvun 1 §:n esitöiden mukaan rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tuomioistuin rangaistussäännöstä soveltaessaan saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen. (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34)

10. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2014:7 ja KKO 2013:12). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Iso-Bri¬tannia 22.11.1995 kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007 kohta 101).

Rikosvastuuta koskevat säännökset

11. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 49 luvun 2 §:ssä teollisoikeusrikoksena rangaistava tavaramerkin tai mallioikeuden loukkaaminen on rajattu tiettyjen kansallisten lakien säännösten vastaiseen menettelyyn. Lain sanamuodon mukaan tavaramerkkiasetuksen tai yhteisömalliasetuksen vastainen menettely ei ole rangaistavaa. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, voidaanko yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkauksen rangaistavuus johtaa rikoslain säännöksessä viitatusta kansallisesta lainsäädännöstä.

12. Tavaramerkkilain 57 §:ssä säädetään siitä, mitä yhteisön tavaramerkillä tarkoitetaan ja 57 a §:ssä yhteisön tavaramerkin tai tätä koskevan hakemuksen muuntamisesta kansalli¬seksi tavaramerkkihakemukseksi. Mallioikeuslain 33 a §:ssä säädetään siitä, mitä yhteisömallilla tarkoitetaan ja 33 b §:ssä yhteisömallin rekisteröintiä koskevan hakemuksen toimittamisesta viranomaiselle. Tavaramerkkilain 42 §:n 2 momentin ja mallioikeuslain 43 §:n 2 momentin mukaan markkinaoikeus toimii Suomessa tavaramerkkiasetuksessa ja yhteisömalliasetuksessa tarkoitettuna riita-asioita käsittelevänä tuomioistuimena. Korkein oikeus toteaa, että tavaramerkkilakiin tai mallioikeuslakiin ei sisälly säännöksiä, joiden mukaan tavaramerkkilakia tai mallioikeuslakia sovellettaisiin yhteisön tavaramerkkiin ja yhteisömalliin rikosvastuun kannalta merkityksellisellä tavalla. Asiassa on tämän jälkeen arvioitava, voidaanko yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkauksen rangaistavuus johtaa muista oikeuslähteistä.

13. Yhteisön tavaramerkki on tavaramerkkiasetuksessa ja yhteisömalli yhteisömalliasetuksessa rinnastettu varallisuusoikeuksina vastaaviin kansallisiin oikeuksiin. Lisäksi tavaramerkkiasetuksen 14 artiklan (nykyisen asetuksen 17 artikla) mukaan yhteisön tavaramerkkiin kohdistuviin loukkauksiin sovelletaan kansallisen tavaramerkin loukkauksia koskevaa lainsäädäntöä. Myöskään yhteisömalliasetuksessa ei aseteta jäsenvaltioille velvollisuutta säätää rikosoikeudellisia seuraamuksia. Unionin tuomioistuin on kuitenkin EU-sopimuksen 4 artiklan 3 kohdan nojalla katsonut, että silloinkin, kun unionin asetuksessa ei ole erityisiä säännöksiä sen rikkomisesta määrättävistä seuraamuksista tai kun siinä tältä osin viitataan kansalliseen sääntelyyn, jäsenvaltiolla on velvollisuus huolehtia siitä, että unionin oikeuden rikkominen sanktioidaan vastaavilla aineellisilla ja menettelyllisillä edellytyksillä kuin samankaltainen kansallisen oikeuden rikkominen (tuomio 20.12.2017, Vaditrans, C-102/16, EU:C:2017:1012, kohta 55 ja tuomio 10.7.1990, Hansen, C-326/88, EU:C:1990:291, kohta 17). Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin direktiivillä tai asetuksella ei kuitenkaan voi itsessään ja jäsenvaltion sisäisestä lainsäädännöstä riippumatta olla rikosoikeudellista vastuuta määrittävää tai sitä ankaroittavaa vaikutusta (tuomio 20.12.2017, Vaditrans, C-102/16, EU:C:2017:1012, kohdat 56 ja 57). Siten tavaramerkkiasetuksella tai yhteisömalliasetuksella ei ole rikosvastuuta perustavaa merkitystä.

14. Rikoslain 49 luvun 2 §:ää ei ole muutettu tavaramerkkiasetuksen eikä yhteisömalliasetuksen voimaantulon johdosta. Kysymystä asetusten ja rikoslain säännöksen keskinäisestä yhteydestä ja rangaistussäännöksen soveltamisalasta ei ole käsitelty kyseisen rikoslain säännöksen myöhempienkään muutosten yhteydessä.

15. Teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista laaditun, Suomessa 1.1.1996 voimaan tulleen Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen liitteen 1 C eli niin sanotun TRIPS-sopimuksen (SopS 5/1995) 61 artiklan mukaan jäsenten tulee säätää rikosprosessista ja rangaistuksista sovellettavaksi ainakin niihin tapauksiin, joissa on kysymys kaupallisessa laajuudessa tapahtuvasta harkitusta tavaramerkkiväärennösten kaupasta tai tekijänoikeuspiratismista. Korkein oikeus toteaa, että teollisoikeusrikoksen rangaistusäännöstä ei ole muutettu myöskään TRIPS-sopimuk¬seen liittyneiden kansallisten lainsäädäntömuutosten yhteydessä. Sopimuksen 61 artiklan määräykset eivät vaikuta rikosvastuun edellytysten arviointiin.

Johtopäätökset

16. Yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin tahallisen loukkaamisen rinnastamista rikoslain 49 luvun 2 §:n rangaistussäännöksestä ilmenevään menettelyyn ei voida perustaa sanottuun rikoslain säännökseen, tavaramerkkejä ja mallioikeuksia koskevaan kansalliseen lainsäädäntöön eikä tavaramerkki- tai yhteisömalliasetukseen.

17. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 49 luvun 2 §:n säännöstä ei voida lain kirjaimen ulkopuolelle menemättä tai analogiapäätelmään turvautumatta ja siksi laillisuusperiaatetta sivuuttamatta tulkita siten, että säännöksen nojalla rangaistavaa olisi myös yhteisön tavaramerkin tai yhteisömallin loukkaaminen.

18. Korkein oikeus katsoo, että teollisoikeusrikoksen rangaistussäännös ei kata yhteisön tavaramerkin ja yhteisömallin loukkaamista. Tämän vuoksi A:n ja B:n syytteessä kuvattu menettely ei ole teollisoikeusrikoksena rangaistava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Mika Ilveskero. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Kahvia valmistaneen M Oy:n aloitteesta S Oy oli vuoden 2008 keväästä alkaen ryhtynyt valmistamaan ja myymään M Oy:n tuotemerkkeihin ja sen toimittamiin malleihin perustuneita kahvimukeja M Oy:lle ja sen asiakkaille. M Oy oli elokuussa 2011 ilmoittanut, että se lopettaa yhteistyön joulukuun lopussa 2011.

S Oy vaati kanteessaan, että M Oy velvoitetaan suorittamaan sille korvausta myymättä jääneistä varastotuotteista. M Oy kiisti kanteen sillä perusteella, ettei osapuolten välillä ollut sopimusta ja että joka tapauksessa neljän kuukauden irtisanomisaika oli riittävä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että osapuolten välille oli syntynyt mukien valmistamista ja jakelua koskeva sopimus, jonka irtisanominen edellytti kohtuullista irtisanomisaikaa. S Oy:lle annettua neljän kuukauden aikaa pidettiin riittävänä, eikä M Oy siten ollut syyllistynyt sopimusrikkomukseen. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Kahvia valmistava Meira Oy ja kertakäyttöastioita valmistava Suomen Kerta Oy olivat vuonna 2008 tehneet sopimuksen kertakäyttöisten kahvimukien toimittamisesta Meira Oy:lle. Meira Oy oli tässä yhteydessä luopunut itse mukien varastoinnista ja jakelusta asiakkailleen. Meira Oy on 26.8.2011 ilmoittanut Suomen Kerta Oy:lle, että se lopettaa yhteistyön vuoden 2011 lopussa.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

Suomen Kerta Oy vaati kanteessaan, että Meira Oy velvoitetaan maksamaan Suomen Kerta Oy:lle korvausta myymättä jääneistä varastotuotteista.

Kanteensa perusteena yhtiö esitti, että asianosaisten välille oli syntynyt sopimus mukien valmistamisesta ja toimittamisesta myös muille asiakkaille kuin Meira Oy:lle. Mukien valmistuksessa oli tullut noudattaa Meira Oy:n antamia ohjeita, joiden noudattamista Meira Oy myös valvoi.

Meira Oy oli irtisanomisilmoituksellaan 26.8.2011 rikkonut osapuolten sopimusta. Osapuolet olivat lähteneet siitä, että Suomen Kerta Oy jatkaisi Meira Oy:n mukien valmistajana ja tukuille ilmoitettuna toimittajana ainakin elokuun 2012 loppuun asti. Suomen Kerta Oy oli huolehtinut siitä, että Meira Oy:n tuotteita oli tukkujen valikoimissa.

Vastaus

Meira Oy kiisti kanteen. Perusteinaan yhtiö esitti, ettei osapuolten välille ollut syntynyt sopimusta muusta kuin mukien toimittamisesta Meira Oy:lle. Meira Oy:n sähköposti-ilmoitus 26.8.2011 ei ollut irtisanomisilmoitus. Meira Oy ei ollut valtuuttanut tai antanut lupaa valmistaa mukeja Suomen Kerta Oy:n valmistamia tai varastoimia määriä. Yleensä varaston loppuunmyyntiin riitti 2 - 6 kuukauden jakso. Suomen Kerta Oy:llä oli ollut aikaa varaston myymiseen yli neljä kuukautta ja osin kokonainen vuosi. Meira Oy ei ollut voinut olla tietoinen Suomen Kerta Oy:n varaston olemassaolosta.

Käräjäoikeuden tuomio 24.10.2014 nro 47374

Käräjäoikeus katsoi, että osapuolten toiminnan perusteella Suomen Kerta Oy oli voinut olettaa, että se oli oikeutettu valmistamaan Meira Oy:n brändillä varustettuja mukeja ja myymään mukeja Meira Oy:n lisäksi omille asiakkailleen. Näyttämättä kuitenkin oli jäänyt, että Meira Oy olisi tehnyt sopimusta Suomen Kerta Oy:n kanssa mukien myymisestä Meira Oy:n asiakkaille tai että Meira Oy olisi sitoutunut muuhun kuin omiin mukiostoihinsa.

Osapuolten välillä ei ollut erimielisyyttä siitä, oliko Suomen Kerta Oy:llä ollut oikeus käyttää valmistamissaan mukeissa Meira Oy:n tavaramerkkejä. Suomen Kerta Oy ei kuitenkaan ollut näyttänyt, että osapuolten välillä olisi ollut tätä koskeva sopimus muutoin kuin mukikohtaisesti.

Kun Meira Oy oli irtisanonut mukien valmistamista koskevan sopimuksen, Suomen Kerta Oy:lle oli jäänyt neljä kuukautta aikaa ajaa tuotantonsa alas ja myydä varastot loppuun. Meira Oy:n ei ollut näytetty yhteistyön lopettamisilmoituksellaan rikkoneen osapuolten sopimusta. Osapuolten oli täytynyt ymmärtää, että liiketoiminnassa muutokset olivat odotettavia, joten Suomen Kerta Oy oli joutunut varautumaan lyhyelläkin varoitusajalla tapahtuvaan muutokseen. Meira Oy ei siten ollut velvollinen korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle myymättä jääneiden mukien arvoa.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Elina Haapasalo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.3.2016 nro 376

Suomen Kerta Oy:n valituksesta hovioikeus katsoi näytetyksi, että asianosaiset olivat helmikuussa 2008 sopineet yhteistyöstä, joka oli sisältänyt muutakin kuin asianosaisten kahdenvälistä mukikauppaa. Tarkoituksena oli ollut edistää kummankin osapuolen myyntiä.

Jatkuvaa yhteistyötä käsittävissä kestosopimuksissa toisen osapuolen tekemät laaja-alaiset järjestelyt yleensä osoittivat, että sopimukselta oli edellytetty tiettyä irtisanomisaikaa, vaikkei siitä olisikaan nimenomaisesti sovittu. Yhteistyö ja tukkumyynnin toimintatavat olivat edellyttäneet riittävien varastojen ylläpitoa, mistä myös Meira Oy oli ollut tietoinen. Näyttämättä oli jäänyt, että varastot olisivat olleet ylisuuria. Siten Suomen Kerta Oy:n olisi tullut saada myyntiaikaa 31.8.2012 saakka. Koska Meira Oy oli tämän estänyt, se oli velvollinen korvaamaan aiheutuneen vahingon.

Hovioikeus velvoitti Meira Oy:n korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle myymättä jääneiden varastotuotteiden arvon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä (eri mieltä) sekä hovioikeudenneuvokset Åsa Nordlund ja Ari Kyllönen.

Eri mieltä ollut presidentti Könkkölä ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hän katsoi, ettei mikään viitannut siihen, että Suomen Kerta Oy:llä olisi tullut olla vuoden 2012 varasto valmiina jo useita kuukausia ennen myyntikauden alkamista. Siten ei ollut perusteita katsoa, että Meira Oy:n olisi tullut varata tuotteiden myymiselle neljää kuukautta pidempi aika.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Meira Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan Meira Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Suomen Kerta Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kertakäyttöastioita valmistavan Suomen Kerta Oy:n ja kahvia valmistavan Meira Oy:n välinen yhteistyö oli alkanut alkuvuonna 2008. Meira Oy oli aiemmin tilannut kahvimukit toiselta valmistajalta omaan varastoonsa, josta se oli käyttänyt niitä omiin tarpeisiinsa sekä myynyt niitä omille asiakkailleen. Meira Oy halusi siirtää mukien varastoinnin ja jakelun mukien valmistajalle. Tässä tarkoituksessa Meira Oy oli ollut yhteydessä Suomen Kerta Oy:öön yhteistyön aloittamiseksi. Suomen Kerta Oy oli alkanut toimittaa mukeja vaiheittain sitä mukaa kun Meira Oy:n varastossa olleet mukit oli myyty loppuun.

2. Yhtiöiden välinen yhteistyö oli päättynyt, kun Meira Oy oli 26.8.2011 ilmoittanut siirtävänsä mukien valmistuksen ja jakelun vuoden 2012 alusta toiselle valmistajalle.

3. Suomen Kerta Oy on kanteessaan vaatinut Meira Oy:ltä 62 517,70 euroa korvausta niistä valmistamistaan tuotteista, jotka olivat jääneet sen varastoon asianosaisten yhteistyön päätyttyä. Kanne on perustunut asianosaisten väliseen sopimukseen, jota Meira Oy oli rikkonut päättämällä yhteistyön yllättävästi ja varaamatta Suomen Kerta Oy:lle riittävää aikaa myydä varastossaan olleet tuotteet loppuun.

4. Meira Oy on kiistänyt kanteen. Perusteenaan yhtiö esitti, ettei asianosaisten välille ollut syntynyt sopimusta. Joka tapauksessa Suomen Kerta Oy:lle oli annettu mahdollisuus myydä tuotteitaan neljän kuukauden ajan siitä, kun yhteistyön päättymisestä oli ilmoitettu.

5. Korkeimmassa oikeudessa on ensin ratkaistavana kysymys siitä, onko osapuolten välille syntynyt sopimus. Mikäli sopimuksen katsotaan syntyneen, tulee arvioitavaksi kysymys sopimuksen irtisanomisajasta.

Sopimuksen syntymisestä

6. Varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain 1 §:n mukaan sopimus syntyy tarjouksen ja siihen annetun hyväksyvän vastauksen seurauksena. Yleisesti on kuitenkin hyväksytty, että sopimus voi syntyä myös ilman laissa tarkoitettuja nimenomaisia tahdonilmaisuja osapuolten tosiasiallisen toiminnan tai käyttäytymisen perusteella (esim. KKO 2006:71, kohta 16; KKO 2010:23, kohta 12 ja KKO 2011:6, kohdat 7 ja 8). Tällöin on kuitenkin edellytyksenä, että osapuolten voidaan esitetyn näytön perusteella todeta saavuttaneen yksimielisyyden sekä sopimukseen sitoutumisesta että sopimuksen sisällöstä. Sopimuksen syntymiseen ilman nimenomaisia tahdonilmaisuja on suhtauduttu pidättyvästi, jottei kukaan tulisi sidotuksi sopimukseen, jota hän ei ole hyväksynyt tai johon hän ei ole muullakaan tavoin ilmaissut tahtoaan sitoutua.

Sopimuksen syntymisestä esitetty selvitys

7. Asianosaisten välisen sähköpostikirjeenvaihdon perusteella osapuolten yhteisenä tarkoituksena on ollut Meira Oy:n mukien valmistuksen, varastoinnin ja myynnin siirtäminen Suomen Kerta Oy:lle. Sähköposteista ilmenee, että tällaista tuotannon ja jakelun siirtoa on valmisteltu yhteistyössä, mutta sähköpostiviesteissä ei ole käytetty nimenomaisiksi tarjoukseksi ja vastaukseksi tulkittavia ilmaisuja.

8. Yhteistyö on sittemmin toteutunut sähköpostikirjeenvaihdossa suunnitellulla tavalla. Asiassa on riidatonta, että Meira Oy on antanut luvan tavaramerkkiensä käyttämiseen. Se on lisäksi valvonut, että Suomen Kerta Oy:n valmistamat mukit täyttivät Meira Oy:n brändille asetetut vaatimukset. Yhteistyön aikana Suomen Kerta Oy:n myyntipäällikkönä toiminut yhtiön nykyinen varatoimitusjohtaja on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että mukeja ei saanut myydä ilman Meira Oy:n edustajan mukimallin hyväksymistä. Meira Oy on vastannut myös mukien suunnittelusta. Meira Oy on ostanut itse tarvitsemansa mukit Suomen Kerta Oy:ltä, eikä Meira Oy ole saanut taloudellista vastiketta Suomen Kerta Oy:n muille myymistä tuotteista.

9. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella asianosaisilla on yhteistyön aikana ollut myös yhteistä markkinointia sekä kampanjoita, joissa kahvi ja muki ovat olleet myynnissä yhteishinnalla. Tämän lisäksi Meira Oy on ainakin Suomen Tivolin kanssa neuvotellut mukien myynnistä ja hinnoittelusta Suomen Kerta Oy:n puolesta. Meira Oy on ollut yhteydessä Suomen Kerta Oy:öön mukien tukkumyyntiin liittyneissä ongelmissa. Yhteistyön alkaessa Meira Oy:n tuotepäällikkönä toiminut todistaja on kertonut, että tavaramerkin näkyvyys mukeissa edisti myös kahvin myyntiä.

10. Väitetyn sopimuksen yksityiskohtaista sisältöä ei voida oikeudenkäynnissä esitetyn selvityksen perusteella määritellä. Samoin epäselväksi on jäänyt sopimuksen syntymisen täsmällinen ajankohta. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että osapuolten yhteistyösuunnitelmia on seurannut niitä vastannut yhteistyö. Yhteistyössä Meira Oy on luovuttanut tavaramerkkiensä käyttöoikeuden Suomen Kerta Oy:lle, jotta tämä on voinut valmistaa Meira Oy:n valvonnassa sen brändin mukaisia mukeja. Yhteistyöllä on ollut molemmille osapuolille taloudellista merkitystä, ja yhteistyö on ollut laajempaa kuin mukien toimittaminen vain Meira Oy:n omiin tarpeisiin. Esitetyn selvityksen perusteella osapuolten yhteistyö on ollut tiivistä.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

11. Osapuolten neuvotteluista ja niiden myöhemmästä toiminnasta esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo näytetyksi, että osapuolten välille on syntynyt mukien tuotantoa ja jakelua koskenut yhteistyösopimus, joka on ollut toistaiseksi voimassa.

Toistaiseksi voimassa olevan yhteistyösopimuksen irtisanominen

12. Toistaiseksi voimassa olevan sopimuksen irtisanomisesta ei ole annettu yleisiä säännöksiä. Sopimusten sitovuuden lähtökohta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sopimuksen osapuoli olisi sidottu tekemäänsä sopimukseen määräämättömäksi ajaksi. Sopimus on yleensä päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimusehtoakin. Sopimusosapuolten on kuitenkin sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppanin edut. Siten sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua (ks. KKO 2010:69, kohta 9).

13. Joidenkin toistaiseksi voimassa olevien liiketoimintasopimusten irtisanomisesta on kuitenkin säädetty lailla. Esimerkiksi kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 23 §:n mukaan toistaiseksi voimassa olevan edustussopimuksen irtisanomisaika on yksi kuukausi, jos sopimus irtisanotaan ensimmäisen sopimusvuoden aikana. Tämän jälkeen irtisanomisaika pitenee yhdellä kuukaudella jokaiselta alkavalta sopimusvuodelta.

14. Vastaavalla tavalla eurooppalaisessa yksityisoikeuden sääntelyhankkeessa kauppaedustaja-, franchising- ja jälleenmyyntisopimuksien osalta on edellytetty kohtuullista irtisanomisaikaa. Kohtuullisuuden arvioinnissa voidaan muun ohella ottaa huomioon sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolen tekemät kohtuulliset sijoitukset sopimussuhteeseen ja alan käytännöt. Kohtuulliseksi irtisanomisajaksi on lähtökohtaisesti katsottu yksi kuukausi jokaista sopimuksen voimassaolovuotta kohden (Principles, Definitions and Model Rules of European Private Law (DCFR) IV.E.-2:302 art.).

15. Myös yleisen kestosopimusten irtisanomista koskevan mallisäännöksen mukaan sopimus on irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen. Kohtuullisen ajan arvioinnissa huomioon voidaan ottaa sopimuksen mukaisten suoritusten aikaväli (DCFR III.-1:109 art.). Mallisäännöksen kommentin mukaan kohtuullista aikaa arvioitaessa huomioon voitaisiin ottaa muun muassa sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen (DCFR vol. I s. 706).

Irtisanomisajan arviointia

16. Sellainenkin pitkäkestoinen sopimus, jossa ei ole sovittu irtisanomisajasta, on yleensä irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen. Kohtuullisen irtisanomisajan tarve ja pituus vaihtelevat sopimussuhteen kokonaisuuden mukaan. Sopimusosapuolten tulee toiminnassaan ottaa huomioon mahdollisuus sopimuksen päättymisestä.

17. Sopimusosapuolten toiminnallinen ja taloudellinen riippuvuus vaihtelee eri sopimustyypeissä. Edellä kohdissa 13 – 15 mainituissa sopimuksissa osapuolen tosiasiallinen sidonnaisuus sopimukseen on tyypillisesti vahva. Esimerkiksi franchising-sopimuksissa sopimuksen päättyminen saattaa merkitä luopumista siihen perustuvan liiketoiminnan harjoittamisesta. Jälleenmyyntisopimuksissa myyntiverkoston pystyttäminen saattaa sopimussuhteen alkuvaiheessa edellyttää merkittäviä panostuksia. Toisaalta yksittäisen jälleenmyyntisopimuksen merkitys voi olla jälleenmyyjän toiminnan kokonaisuuden kannalta vähäinen.

18. Kohtuullisen irtisanomisajan arviointi on tehtävä sopimuskokonaisuuden perusteella. Tässä arvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen. Arvioitaessa irtisanomisaikaa käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa sopimusosapuolen panostus perustuu ennen muuta riittävän myyntivaraston ylläpitämiseen, huomioon tulee ottaa se, kuinka suurta varastoa voidaan alan myynti- ja valmistuskäytännön johdosta pitää perusteltuna. Tähän vaikuttavat eri varastotuotteiden menekki ja ennakoitavissa oleva myyntiaika.

Kohtuullinen irtisanomisaika tässä asiassa

19. Asiassa ei ole vedottu siihen, että Meira Oy:n mukituotannon aloittaminen olisi edellyttänyt Suomen Kerta Oy:ltä mittavia investointeja. Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön mukaan yhteistyösopimuksen myötä yhtiö oli moninkertaistanut tuotantonsa. Sopimussuhteen kestettyä yli kolme ja puoli vuotta Suomen Kerta Oy on päässyt hyötymään sopimuksesta ja sen johdosta tekemistään panostuksistaan merkittävän ajan.

20. Myyntipäällikön kertomuksen perusteella kunkin uuden mukimallin kehittelyyn on vaadittu resursseja. Kustannuksia aiheutui painolaatoista, minkä lisäksi oikean värisävyn saaminen mukiin saattoi edellyttää jopa 300 000 mukin koetuotantoa. Tuotantokustannusten säilyminen kohtuullisina edellytti 300 000 – 500 000:n suuruista tuotantoerää kustakin mukista. Eri mukien kysyntä vaihteli paljon. Suurin osa elokuussa 2011 varastossa olleista mukeista oli saatu myytyä vuoden loppuun mennessä. Myymättä jääneet mukit olivat malleja, joiden kysyntä oli vähäisempi. Kun mahdollisuus tukkumyyntiin lakkasi Meira Oy:n toimesta 31.12.2011, varastoon jääneille mukeille ei ollut myyntikanavaa sillä myynti tapahtui lähes yksinomaan tukkuportaan välityksellä.

21. Tukkuliikkeiden myyntijaksotus oli Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön mukaan vakiintunut siten, että kunkin vuoden ensimmäiselle kahdeksalle kuukaudelle myyntiin tulevat tuotteet tuli ilmoittaa tukkuliikkeiden myyntilistoille edellisen vuoden elokuussa. Vuonna 2012 myytävät tuotteet ja niiden hinnat oli tullut ilmoittaa Tuko Logistics Osuuskunnalle viimeistään 19.8.2011, kuten Suomen Kerta Oy oli tehnytkin.

22. Korkein oikeus katsoo, että myös Meira Oy on ollut selvillä tästä tukkujen vakiintuneesta toimintatavasta, koska Meira Oy oli aiemmin itse huolehtinut mukien toimittamisesta tukkuliikkeiden kautta. Meira Oy:n on siten irtisanomisen tapahtuessa 26.8.2011 tullut ottaa huomioon, että Suomen Kerta Oy oli voinut varautua mukien myynnin jatkumiseen myös vuoden 2012 toimituskaudella. Asiassa esitetystä selvityksestä kuitenkin ilmenee, että toimittajavaihdokset myös kesken toimituskauden ovat olleet mahdollisia.

23. Asiassa on esitetty mukien tarpeellisen varaston suuruudesta niukasti selvitystä, joka on sekin ollut yleisluonteista ja osin ristiriitaista. Suomen Kerta Oy:n silloisen myyntipäällikön kertomuksesta on kuitenkin ilmennyt, että varastomäärät olivat osin riippuvaisia myös Suomen Kerta Oy:n tuotantokoneiston tarkoituksenmukaisesta käytöstä eivätkä yksinomaan perustuneet toimitusvarmuudesta huolehtimiseen.

24. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa esitetystä selvityksestä voida päätellä sitä, minkä suuruinen varasto erilaisia mukeja on elokuussa 2011 ollut tarpeen loppuvuoden 2011 ja vuonna 2012 alkaviin toimituksiin varautumista varten. Epäselväksi on samoin jäänyt se, kuinka kauan tarpeellisena pidettävän varaston myynti olisi kestänyt. Mukien menekistä ja valmistuskäytännöistä ei ole muutoinkaan esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella varaston asianmukaisuutta elokuussa 2011 voitaisiin arvioida. Asiassa ei ole edes väitetty, että varastomääristä olisi sovittu tai että Meira Oy olisi voinut seurata Suomen Kerta Oy:n myyntiä tai sen varastossa olevien tuotteiden määrää. Näyttämättä on jäänyt, että Meira Oy olisi edellyttänyt niin suurta varastoa kuin Suomen Kerta Oy:llä on ollut.

25. Meira Oy oli ollut tärkeä asiakas Suomen Kerta Oy:lle, jolla oli kuitenkin myös muita suuria asiakkaita. Sen toiminta ei siten ollut yksinomaan Meira Oy:n tuotteiden valmistamisen ja myynnin varassa.

Johtopäätös

26. Mukien myynti on edellyttänyt, että Suomen Kerta Oy:llä on ollut riittävä varasto toimitusten turvaamiseksi. Tämän lisäksi uusien mukimallien kehittäminen on aiheuttanut kustannuksia valmistajalle. Meira Oy on irtisanonut sopimuksen tilanteessa, jossa Suomen Kerta Oy oli sitoutunut toimittamaan mukeja vuoden 2011 loppuun saakka ja myös ilmoittanut sitovasti ainakin yhdelle tukkuliikkeelle seuraavan vuoden ensimmäisen myyntijakson tuotteensa. Näistä syistä johtuen sopimuksen päättäminen on edellyttänyt, että Suomen Kerta Oy:lle on annettu kohtuullinen irtisanomisaika.

27. Liiketoimintasopimukseen liittyy aina myös taloudellinen riski. Suomen Kerta Oy:n on toiminnassaan täytynyt ottaa huomioon se mahdollisuus, että sopimus päättyy jossain vaiheessa. Asiassa on jäänyt näyttämättä, että vuosien 2011 ja 2012 myyntiin varautuminen tai mukien myynti- ja valmistuskäytännöt muutoinkaan olisivat edellyttäneet niin suurta varastoa elokuussa 2011 kuin Suomen Kerta Oy:llä oli. Suomen Kerta Oy:lle on ilmoitettu yhteistyön lopettamisesta neljä kuukautta ennen sen päättymistä. Tämän pituista aikaa olisi pidettävä riittävänä edellä kohdissa 13 - 15 mainitun lain sekä kansainvälisen mallisääntelyn nojalla myös sellaisissa sopimussuhteissa, joissa toisen osapuolen toiminnallinen ja taloudellinen sidonnaisuus sopimussuhteeseen on lähtökohtaisesti voimakkaampaa kuin Suomen Kerta Oy:n sidonnaisuus sopimukseen Meira Oy:n kanssa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Suomen Kerta Oy:lle annettua neljän kuukauden irtisanomisaikaa on tässä tapauksessa pidettävä riittävänä. Meira Oy ei siten ole rikkonut osapuolten sopimusta, eikä se ole velvollinen suorittamaan korvausta Suomen Kerta Oy:lle sopimuksen päätyttyä myymättä jääneistä varastotuotteista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Ilkka Rautio (eri mieltä), Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Juha Mäkelä.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Rautio: Olen Korkeimman oikeuden enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että Meira Oy:n ja Suomen Kerta Oy:n välille on syntynyt kertakäyttömukien tuotantoa ja jakelua koskenut yhteistyösopimus. Hyväksyn Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluissa esitetyt pitkäkestoisen sopimuksen irtisanomista koskevat yleiset toteamukset ja kannanotot. Olen enemmistön kannalla myös siinä, että neljän kuukauden irtisanomisaika sinänsä on riittävä nyt kysymyksessä olevan kaltaisen yhteistyön lopettamiseksi. Vaikka Meira Oy on ollut Suomen Kerta Oy:n suuri asiakas, mukien tuotannon lopettamiseen on hyvin voinut sopeutua annetussa neljässä kuukaudessa.

Tässä asiassa ei kuitenkaan ole kysymys irtisanomisajan lyhyydestä johtuneesta vahingosta vaan jo kanteenkin perusteella siitä vahingosta, joka Suomen Kerta Oy:lle on koitunut siitä, että se ei irtisanomisajan jälkeen ole saanut enää myydä yhteistyösopimuksen mukaisesti valmistamiaan jo irtisanomishetkellä varastossaan olevia Meira Oy:n tavaramerkeillä varustettuja mukeja.

Tässä tapauksessa Suomen Kerta Oy on valmistanut Meira Oy:n kanssa tekemänsä sopimuksen perusteella mukeja varastoon siinä tarkoituksessa, että mukien saatavuus olisi yhtiöiden välillä kehittyneen käytännön mukaisesti riittävä. Mukien taloudellinen valmistustapa edellyttää verrattain suurten sarjojen valmistamista yhdellä kertaa. Alan myyntirytmi on sellainen, että seuraavan vuoden mukimallit tulee kyetä ilmoittamaan tukkukauppaa hoitaville keskusliikkeille edellisen vuoden elokuun loppupuolella.

Mukien myynti on edellyttänyt Meira Oy:n hyväksymistä eikä niille ole ollut lainkaan markkinoita sen jälkeen, kun Meira Oy:n varaama myyntiaika on umpeutunut. Myymättä jääneiden mukien arvoksi on ilmoitettu 62 517,70 euroa, jolla on jo merkitystä yhtiön taloudellisen tuloksen kannalta, vaikka yhtiö on valmistanut mukeja myös muille tilaajille. Meira Oy ei ole esittänyt selvitystä siitä, että ajan varaaminen Suomen Kerta Oy:lle valmiiden mukien myymiselle irtisanomisajan umpeuduttua, olisi aiheuttanut sille olennaista haittaa. Asiassa on myös tullut selväksi, että Meira Oy:n taholta ei ole millään tavalla ennen sopimuksen irtisanomista viestitetty Suomen Kerta Oy:lle, että sopimuksessa edellytettyyn tuotantoon olisi mahdollisesti odotettavissa supistuksia.

Kuten tuomion perusteluissa on todettu, yhteistyösuhteiden lakkaamisproblematiikkaan voi hakea ohjetta lähellä olevista sopimustyypeistä, kuten kauppaedustussopimuksesta. Tällöin voi mielestäni aiheellisesti kiinnittää huomiota myös enemmistön viittaamien DCFR:n säännön ohella sen sääntöön IV.E.-2:306, jonka mukaan “If the contract is avoided, or the contractual relationship terminated, by either party, the party whose products are being brought on to the market must repurchase the other party’s remaining stock, spare parts and materials at a reasonable price, unless the other party can reasonably resell them“. Myös kauppaedustajista ja myyntimiehistä annetun lain 18 § ilmentää samaa ajatusta: Kauppaedustajalla on oikeus saada erityinen korvaus sellaisista toimenpiteistä aiheutuneista kustannuksista, joita edustussopimuksen asianmukainen täyttäminen on vaatinut. Päämiehen lojaliteettivelvoitetta kuvastaa myös lain 8 §:n 4 momentti, jonka mukaan päämiehen on ilman aiheetonta viivytystä ilmoitettava kauppaedustajalle, jos hänen nähtävissään on, että edustussopimuksessa tarkoitettu toiminta tulee olemaan olennaisesti vähäisempää kuin kauppaedustajalla kohtuudella on syytä olettaa. Jäsenvaltioiden itsenäisiä kauppaedustajia koskevan lainsäädännön yhteensovittamisesta annetun neuvoston direktiivin (86/653/ETY) suhteessa kauppaedustajaan pakottavan 17 artiklan 3 kohdassa määrätään, että kauppaedustajalla on oikeus korvaukseen vahingosta, jonka hänen ja päämiehen välisen suhteen lakkaaminen hänelle aiheuttaa. Tällaista vahinkoa katsotaan syntyvän erityisesti, jos sopimus lakkaa olosuhteissa, joissa kauppaedustaja ei ole voinut kattaa kustannuksia ja menoja toimenpiteistä, joihin hän on ryhtynyt edustussopimuksen täyttämiseksi päämiehen neuvojen mukaisesti.

Edellä olevaan viitaten katson, että Meira Oy on ollut velvollinen yhteistyösopimusta irtisanoessaan selvittämään vaihtoehtoja yhteistyön lopettamiseksi siten, etteivät Suomen Kerta Oy:n yhteistyösopimuksen täyttämiseksi jo suorittamat toimet koituisi sen vahingoksi, ja neuvottelemaan niistä, jotta saataisiin molemmille osapuolille kohtuullinen ratkaisu. Koska Meira Oy ei ole tätä tehnyt, se on velvollinen korvaamaan Suomen Kerta Oy:lle näin aiheuttamansa vahingon. Vahingon määräksi on ilmoitettu myymättömien mukien arvo 65 517,70 euroa, jota ei ole sinänsä kiistetty.

Äänestystuloksen johdosta ilmoitan, että olen Korkeimman oikeuden enemmistön kanssa yhtä mieltä Meira Oy:lle korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrää koskevasta ratkaisusta.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Rautio.