KKO:2016:57

Korkein oikeus oli päätöksessään KKO 2014:58 katsonut, että kotietsintä oli toimitettu A:n asunnossa syyskuussa ja lokakuussa 2011 vastoin pakkokeinolain säännöksiä ja palauttanut A:n vahingonkorvausvaatimuksen tutkittavaksi käräjäoikeuteen. Käräjäoikeus velvoitti valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 2 000 euroa. Hovioikeus ei myöntänyt valtiolle jatkokäsittelylupaa.

Korkein oikeus katsoi, että asiassa olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:58 katsonut, että A:n asunnossa 21.9. ja 9.10.2011 toimitetut kotietsinnät eivät ole täyttäneet pakkokeinolaissa säädettyjä edellytyksiä ja palauttanut asian käräjäoikeuteen valtioon kohdistetun vahingonkorvausvaatimuksen tutkimiseksi. Palauttamisen jälkeen annetut Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.2.2015 ja Helsingin hovioikeuden päätös 18.6.2015 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Jukka Jaakkola ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Elina Setälä ja Kari Heikkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan valtio vaati, että sille myönnetään jatkokäsittelylupa muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteella ja että Korkein oikeus ensisijaisesti ottaa valituksen suoraan ratkaistavakseen tai toissijaisesti palauttaa asian hovioikeuteen käsiteltäväksi.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä muutoin, mutta katsoi, että asia tulisi ottaa suoraan Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, jos jatkokäsittelylupa myönnetään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on ensisijaisesti kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä asiassa, jossa A on vaatinut valtiolta vahingonkorvausta kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä sillä perusteella, että hänen asuntoonsa 21.9. ja 9.10.2011 suoritettuihin kotietsintöihin ei ollut ollut laillisia perusteita.

2. Helsingin hovioikeus on aikaisemmalla, 12.9.2012 antamallaan päätöksellä jättänyt A:n valtioon kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen tutkimatta. Korkein oikeus on 27.8.2014 antamassaan päätöksessä nro 1624 (KKO 2014:58) katsonut, että ensin mainitun kotietsinnän toimittaminen oli ollut pakkokeinolain sisältämän suhteellisuusperiaatteen vastaista eikä jälkimmäisen kotietsinnän toimittamiselle ollut ollut laissa säädettyjä edellytyksiä. Korkein oikeus on palauttanut asian vahingonkorvausvaatimuksen tutkimiseksi Helsingin käräjäoikeuteen.

Asian käsittely palauttamisen jälkeen

Vaatimus ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

3. Asian tultua uudelleen vireille käräjäoikeudessa A on vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 4 000 euroa sillä perusteella, että A:n asuntoon 21.9.2011 ja 9.10.2011 suoritettuihin kotietsintöihin ei ollut ollut laillisia perusteita. Valtio on kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään.

Käräjäoikeuden tuomio 19.2.2015

4. Käräjäoikeuden mukaan kysymys on ollut A:n kotirauhaan ja yksityisyyden suojaan kohdistuneista rikkomuksista. Kotietsinnän toimittamista koskevien säännösten tulkinnanvaraisuudesta huolimatta käräjäoikeus on katsonut, että tässä tapauksessa toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu. Näin ollen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä säädetyt yleiset edellytykset valtion vahingonkorvausvelvollisuudelle olivat täyttyneet. Koska A:han kohdistunutta menettelyä ei käräjäoikeuden mukaan voitu pitää tahallisena, vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin edellytykset kärsimyksen korvaamiselle eivät olleet täyttyneet. A:lla ei siten ollut oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain nojalla.

5. Käräjäoikeuden mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on edellytetty ainakin ihmisoikeuksien vakavimpien loukkausten osalta oikeutta korvaukseen myös aineettomasta vahingosta, jotta tehokkaan oikeussuojan vaatimus täyttyisi. Tässäkin tapauksessa vaatimus perus- ja ihmisoikeuksien tehokkaasta toteutumisesta puolsi tulkintaa, jonka mukaan henkilöllä tulee olla oikeus vahingonkorvaukseen ainakin virantoimituksessa olevien henkilöiden tekemien vakavien perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä myös tilanteessa, jossa loukkaus ei perustu tahalliseen tekoon. Tämän vuoksi valtion korvausvastuu kotietsinnässä tapahtuneen virheen perusteella voi käräjäoikeuden mukaan syntyä, jos loukkausta voidaan pitää riittävän vakavana.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että A:han kohdistunutta loukkausta ei voida pitää niin vähäisenä, ettei hänellä olisi oikeutta vahingonkorvaukseen kotietsinnän aiheuttamasta kärsimyksestä.

7. Korvauksen määrän suuruusluokan arvioinnissa käräjäoikeuden ratkaisun pohjana on ollut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Heino v. Suomi (15.2.2011), jossa ihmisoikeustuomioistuimen tuomitseman hyvityksen määrä oli 4 000 euroa. Korvauksen määrää arvioidessaan käräjäoikeus on käyttänyt apuna myös henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksia. A:lle aiheutunut kärsimys vastasi suositusten kohdassa 2.1.2 tarkoitettua kärsimystä. Huomioon ottaen, että kotietsintöjä oli ollut kaksi, käräjäoikeus on arvioinut kohtuulliseksi korvaukseksi 2 000 euroa.

8. Käräjäoikeus on velvoittanut valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 2 000 euroa.

Hovioikeuden päätös 18.6.2015

9. Valtio on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut, että sille myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa, käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään sekä A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa. Valtio on katsonut, että jatkokäsittelylupa tulisi myöntää ensinnäkin muutosperusteella, koska käräjäoikeuden ratkaisu oli virheellinen siltä osalta kuin käräjäoikeus oli katsonut, ettei A:han kohdistunut loukkaus ollut ollut niin vähäinen, ettei oikeutta korvaukseen ollut. Ratkaisu oli virheellinen myös valtion paljoksuman korvauksen määrän osalta. Jatkokäsittelylupa tuli myöntää lisäksi tarkistusperusteella, koska käräjäoikeus ei ollut ottanut kantaa valtion käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa esitettyihin lukuisiin seikkoihin, jotka puolsivat loukkauksen katsomista niin vähäiseksi, ettei korvauksen tuomitsemisen kynnys ylittynyt. Valtio pyysi jatkokäsittelylupaa vielä ennakkoratkaisuperusteella, koska asia oli periaatteellisesti merkittävä. Laissa ei ole säännöstä perusteettoman kotietsinnän johdosta maksettavasta korvauksesta eikä tällaiseen tilanteeseen liittyviä korvausratkaisuja juurikaan ole.

10. Hovioikeus on tutkinut perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ja katsonut, että aihetta jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ei ole. Hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset

11. Valtio on Korkeimmassa oikeudessa toistanut hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset.

12. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jakokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Korkein oikeus katsoo, että asiaa on tässä tapauksessa perusteltua arvioida ensin ennakkoratkaisuperusteen osalta.

13. Mainitun säännöksen 3 kohdan mukaisella ennakkoratkaisuperusteella jatkokäsittelylupa tulisi säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan myöntää tilanteessa, jossa hovioikeus katsoo, että asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys olisi tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (HE 105/2009 vp s. 33 ja 61).

14. Oikeuskäytännössä on suhtauduttu pidättyvästi kärsimyksen korvaamiseen muun kuin lain nimenomaisen säännöksen nojalla (esimerkiksi KKO 1998:80). Viimeaikaisessa oikeuskäytännössä on kuitenkin pidetty sinänsä mahdollisena aineettoman vahingon korvaamista perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea, jos vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste (KKO 2008:10, kohdat 9 ja 21, KKO 2011:38, kohdat 11, 15 ja 16, KKO 2012:81, kohdat 15 ja 16 ja KKO 2016:20, kohta 22).

15. Kysymystä laillisia edellytyksiä vailla olevan kotietsinnän perusteella vaaditun kärsimyksen korvattavuudesta ei ole erikseen lailla säännelty eikä tätä kysymystä koskevaa Korkeimman oikeuden tai hovioikeuden julkaistua oikeuskäytäntöä ole. Valtion korvausvastuuta perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta koskeva oikeuskäytäntö on yleisestikin ja erityisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa ja perustuslain 10 §:ää koskien suppea. Kärsimyksen korvaamisen edellytykset ovat edelleen osin epäselviä esimerkiksi sen valtion esiin tuoman seikan osalta, milloin loukkausta on pidettävä niin vakavana, että kynnys valtion velvoittamiseen korvauksen suorittamiseen ylittyisi (ks. myös KKO 2012:81, kohta 16). Tulkintaa ohjaavan asiaratkaisun saaminen on ollut tärkeää myös loukkauksesta mahdollisesti tuomittavan korvauksen määrän ja sen arvioinnissa huomioon otettavien seikkojen osalta.

16. Kotietsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisuus tässä yhteydessä esittää siihen liittyviä korvausvaatimuksia ovat oikeuskeinoina varsin uusia. Näin ollen ja ottaen huomioon toimitettavien kotietsintöjen suuri lukumäärä, ratkaisun merkitys ei rajoitu tähän yksittäiseen asiaan vaan ratkaistaviksi tulevilla kysymyksillä on selvästi ollut myös yleistä merkitystä.

17. Valtion valituksen johdosta kysymys on siten ollut tyypillisesti sellaisesta oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta tilanteesta, jossa hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

18. Korkein oikeus päätyy edellä mainituilla perusteilla siihen, että asiassa olisi tullut myöntää valtiolle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muutos- tai tarkistusperusteella.

19. Edellä lausutun nojalla asiassa on perusteet myöntää oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla jatkokäsittelylupa.

20. Kun Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden ratkaisun, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt valittajalle jatkokäsittelylupaa, asian käsittelyä on pääsääntöisesti jatkettava hovioikeudessa, koska hovioikeus ei ole antanut asiaratkaisua valittajan esittämiin vaatimuksiin. Korkein oikeus katsoo, että tässäkään tapauksessa ei ole perustetta poiketa oikeusastejärjestyksestä, vaan asian käsittelyä on syytä jatkaa hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Jatkokäsittelylupa myönnetään. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Marjut Jokela, Pekka Koponen ja Tuula Pynnä. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.