KKO:2016:96

A oli vangittuna ollessaan kuudennen ja seitsemännen esitutkintakuulustelunsa välisenä aikana kolmena peräkkäisenä päivänä ilman puolustajansa läsnäoloa tapahtuneissa puhuttamisissa tunnustanut esitutkintaa hoitaneelle rikosylikonstaapelille surmaamisteon ja kertonut muutoinkin tälle tekoon liittyneistä seikoista. Tätä aikaisemmissa ja myös puhuttamisia seuranneissa esitutkintakuulusteluissa, joissa A oli ollut puolustajansa avustamana, A oli kiistänyt osallisuutensa murhaan sekä muihin tutkittavana olleisiin rikoksiin.

A tuomittiin hovioikeudessa murhasta elinkaudeksi vankeuteen. Hovioikeuden syyksilukeminen oli perustunut osaksi rikosylikonstaapelin todistajankertomukseen siitä, mitä A oli tälle puhuttamisissa kertonut.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli loukattu niin, ettei rikosylikonstaapelin todistajankertomusta saanut hyödyntää näyttönä A:n syyllisyydestä. Ratkaisussa katsottiin myös, ettei A:n puhuttamiselle ollut ollut edellytyksiä tämän mielentilan vuoksi.

EsitutkintaL 10 § (842/2006)
EsitutkintaL 24 § (449/1987)
EsitutkintaL 31 § (692/1997)
IhmisoikeusSop 6 artikla
A esitutkinnasta ja pakkokeinoista (575/1988) 13 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syytteet

A:ta syytettiin 23.1.2013 tehdystä murhasta: A ja G olivat päättäneet poistaa sen uhan, jonka B kohdisti G:n perheeseen. B oli ennen surmatuksi tulemistaan vaatinut G:ltä suuren määrän rahaa ja uhannut kohdistaa väkivaltaa B:hen ja tämän perheeseen, mikäli maksua ei suoritettaisi. G oli pyytänyt kahta muuta henkilöä hankkimaan henkilön, joka ampuisi B:tä ainakin polveen. Samanaikaisesti G oli järjestellyt B:n ampumista A:n kanssa hankkien tälle välikäsien kautta aseen. A oli pian tämän jälkeen houkutellut B:n metsään syrjäiselle paikalle etsimään huumausainetta valekätköstä ja siellä tappanut B:n ampumalla tätä selkään kaksi kertaa. B oli kuollut välittömästi.

Lisäksi A:ta syytettiin edellä kuvatun ampuma-aseen luvattoman hallussapidon johdosta ampuma-aserikoksesta ja myöhemmin vankilassa välikätenä aseen hankinnassa olleen henkilön uhkaamisen johdosta laittomasta uhkaamisesta.

Käsittely Keski-Suomen käräjäoikeudessa

A vaati, ettei A:n ja rikosylikonstaapeli P:n ajalla 1. - 3.11.2013 käytyjen keskustelujen sisällöstä saisi esittää todistelua P:tä todistajana kuulemalla sen vuoksi, ettei A:n avustaja ollut tuolloin paikalla ja koska A ei lääkevierotuksestaan johtuen ole ollut kuulustelukunnossa.

Käräjäoikeus katsoi oikeudenkäyntiväitteeseen antamassaan päätöksessä, että rikoksesta epäiltynä olleelle A:lle oli ennen puhutuksia selostettu varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa, joissa A:lla oli ollut lainopillinen avustaja, muun muassa hänen oikeudestaan avustajaan. Näin A oli tullut tietoiseksi siitä, mistä rikoksista häntä epäiltiin ja että hänellä oli oikeus olla myötävaikuttamatta niiden selvittämiseen. Lisäksi käräjäoikeus katsoi, ettei A:n realiteetintaju ollut puhutusten aikana ollut hämärtynyt. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ollut loukattu ainakaan sillä tavoin, ettei rikosylikonstaapeli P:n kertomusta puhutuksissa esille tulleista seikoista voitu ottaa näyttönä huomioon.

Tuomiossaan 12.2.2014 käräjäoikeus katsoi syytteet murhasta, ampuma-aserikoksesta ja laittomasta uhkauksesta näytetyksi ja tuomitsi A:n yhteiseen elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus totesi, että asiassa on ilman P:n A:n kanssa varsinaisten kuulustelujen ulkopuolella käymien keskustelujen sisällöstä kertomaakin näytetty, että A oli toimeksiannosta houkutellut B:n huumausaineen valekätkölle asiassa esitetyn syytteen mukaisesti ja surmannut hänet tahallisesti kahdesti selkään ampumalla.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Hannu Kilpelä ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden päätös 1.12.2014 ja tuomio 13.2.2015

A valitti hovioikeuteen vaatien ensinnäkin, ettei rikosylikonstaapeli P:n esitutkinta- ja todistajankertomusta sallita hyödyntää näyttönä häntä vastaan. Lisäksi A vaati, että syytteet hylätään tai hänen katsotaan syyllistyneen murhan asemesta tappoon. Syyttäjä ja asianomistajat X, Y ja Z vastustivat vaatimusta.

Hovioikeus toimitti asiassa pääkäsittelyn, salli syyttäjän hyödyntää P:n kertomusta näyttönä ja pysytti käräjäoikeuden syyksilukemisen ennallaan.

Oikeudenkäyntiväitettä koskevissa perusteluissaan hovioikeus lausui, että P:n virkatehtäviin oli kuulunut vierailla tutkintavankina olleen A:n luona ja huolehtia tämän yhteydenpidosta. Jos P olisi tällöin puhutustilanteessa alkanut tosiasiallisesti kuulustella A:ta, kysymys olisi virheellisestä menettelystä. Nyt kuitenkin A oli puhutuksessa 2.10.2013 pitkälti oma-aloitteisesti kertonut tapahtumista. Seuraavan päivän puhutus oli jo saanut kuulustelunomaisia piirteitä, mutta hovioikeus ei katsonut siihenkään liittyvän mitään niin vakavaa A:ta koskevaa oikeudenloukkausta, etteikö P:n todistajankertomusta voitaisi hyödyntää näyttönä oikeudenkäynnissä. Vapaan todistusharkinnan periaatteen mukaisesti näytön arvioinnissa voitiin ottaa huomioon se, mikä merkitys P:n menettelyllä oli hänen todistajankertomuksen arvioinnin kannalta. Lisäksi A:n realiteetintaju ei ollut tapahtuma-aikana pettänyt. Näillä ja käräjäoikeuden tuomiossaan toteamilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut estettä hyödyntää näyttönä P:n kertomusta siitä, mitä A oli tälle puhutuksissa 1. - 3.10.2013 kertonut. Kertomuksen näyttöarvo puhutuksen 3.10.2013 osalta oli kuitenkin muuta osaa heikompi johtuen siitä, että puhutus oli tuolloin saanut enemmän kuulustelunomaisia piirteitä.

Pääasian osalta hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, etteikö A olisi syytteessä kuvatulla tavalla vakaasti harkiten tahallisesti surmannut B:n. Muiden syytteiden osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset sellaisinaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Mikko Pentti ja Jukka Mäkelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös ja tuomio kumotaan, todistaja P:n kertomuksen hyödyntämistä näyttönä ei sallita ja että asia palautetaan käräjäoikeuden uudelleen käsiteltäväksi. Toissijaisesti A vaati, että syytteet murhasta kohdassa 1.1, ampuma-aserikoksesta kohdassa 5 ja laittomasta uhkauksesta kohdassa 7 hylätään tai että A:n syyksi luetaan murhan asemesta tappo ja hänen yhteistä rangaistustaan vastaavasti alennetaan.

Syyttäjä sekä asianomistajat X, Y ja Z vaativat vastauksissaan, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus on lukenut A:lle syyksi murhan, ampuma-aserikoksen ja laittoman uhkauksen. A on tuomittu näistä ja aikaisemmin tuomitusta, nyt täytäntöönpantavaksi määrätystä rangaistuksesta elinkaudeksi vankeuteen.

2. A on kaikissa oikeusasteissa vaatinut, ettei todistajana kuulustellun, rikosylikonstaapeli P:n todistajankertomusta A:n ja P:n välillä 1. - 3.10.2013 käytyjen keskustelujen sisällöstä saada hyödyntää oikeudenkäynnissä näyttönä. A on perustellut vaatimustaan sillä, että P:n tällöin suorittamat niin sanotut puhuttamiset olivat loukanneet A:n oikeutta käyttää rikokseen epäiltynä avustajaa sekä hänen itsekriminointisuojaansa. A ei myöskään ollut ollut tuolloin mielentilaltaan sellaisessa kunnossa, että häntä olisi voitu kuulustella. A:lla ei ollut ollut tosiasiallista mahdollisuutta turvautua puhuttamisissa hänelle määrättyyn puolustajaan. Puhuttamiset olivat tähdänneet tunnustuksen saamiseen häneltä aikana, jolloin hänen psyykkinen tilansa oli vaikuttanut hänen ratkaisuvapauteensa, tahdonvoimaansa ja arvostelukykyynsä.

3. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet A:n vaatimuksen ja sallineet P:n todistajankertomuksen hyödyntämisen näyttönä asiassa. Alemmat oikeusasteet ovat katsoneet, että P:tä on voitu kuulla todistajana A:n tälle tutkintavankeuden aikana kertomista seikoista, koska A:n realiteetintaju ei ollut sanottujen puhuttamisten aikana pettänyt. A:lle ei ollut myöskään voinut jäädä epäselväksi, ettei hänellä ollut velvollisuutta kertoa puhuttamisissa asiasta mitään enempää kuin niitä edeltäneissä varsinaisissa esitutkintakuulusteluissakaan. A:lle oli myös useaan otteeseen kerrottu hänen oikeudestaan käyttää esitutkinnassa avustajaa. Hovioikeus on vielä katsonut, että puhuttamistilanteessa 2.10.2013 A oli pitkälti oma-aloitteisesti kertonut tapahtumista ja että seuraavan päivän puhuttamistilanne oli saanut enemmän kuulustelunomaisia piirteitä. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, ettei siihenkään tilanteeseen ollut liittynyt mitään niin vakavaa A:ta koskevaa oikeudenloukkausta, etteikö P:n todistajankertomusta voitaisi hyödyntää näyttönä oikeudenkäynnissä. Alemmat oikeudet ovat tuomioissaan selostaneet P:n todistajankertomusta ja katsoneet sillä tulleen näytetyksi, että A oli tunnustanut syytteessä kuvatun surmaamisteon. Käräjäoikeus on katsonut, että syyte murhasta oli tullut näytetyksi ilman P:n todistustakin. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että muu näyttö oli muodostanut A:n syyllisyydestä vahvan näytön, jota oli tukenut myös P:n todistajankertomus, joka ei kuitenkaan ollut pääasiallinen syytettä tukenut näyttö.

4. Korkeimmassa oikeudessa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko A:n oikeutta avustajaan puhuttamisissa loukattu ja onko A:n puhuttamisessa menetelty esitutkintalain vastaisesti. Siinä tapauksessa, että A:n puolustautumismahdollisuuksia on ilman hyväksyttävää syytä rajoitettu, arvioitavaksi tulee vielä, voidaanko P:n todistajankertomusta hyödyntää A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä ja, jos niin, minkälainen näyttöarvo kertomukselle tulee antaa.

Tapahtumainkulku

5. Asiassa on riidatonta, että B:tä oli ammuttu ja että hän oli kuollut 23.1.2013. B oli löydetty kuolleena surmaamispaikalta metsästä 28.1.2013, jolloin esitutkinta oli aloitettu. Pian tämän jälkeen, 31.1.2013 A:ta oli kuultu esitutkinnassa todistajana. A oli otettu kiinni ja pidätetty 19.3.2013, jolloin häntä oli kuultu ensimmäisen kerran murhasta epäiltynä. Toinen esitutkintakuulustelu oli tapahtunut seuraavana päivänä. A:ta oli kummassakin kuulustelussa avustanut asianajaja MT. A:lle oli ennen kumpaakin kuulustelua selvitetty hänen rikoksesta epäillyn oikeutensa, mukaan lukien oikeus avustajaan ja oikeus olla myötävaikuttamatta oman syyllisyyden selvittämiseen. A:n vapaudenmenetys oli päättynyt toisen esitutkintakuulustelun jälkeen.

6. Kolmannen kerran A oli ollut rikoksesta epäiltynä esitutkintakuulusteluissa 21.8.2013, jolloin hänet oli otettu kiinni ja pidätetty. Hänelle oli tuolloin samoin kuin kaikissa seuraavissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa selvitetty edellä mainitut rikoksesta epäillyn oikeudet. A:ta oli kolmannessa kuulustelussa avustanut asianajaja TL, jonka käräjäoikeus oli samasta päivästä lukien määrännyt A:n puolustajaksi. Käräjäoikeus oli vanginnut A:n 22.8.2013, mistä lähtien hän on ollut yhtäjaksoisesti vapautensa menettäneenä. Vangitsemisen jälkeen A:ta oli kuulusteltu neljännen kerran 22.8.2013 puolustajan sijaisen läsnä ollessa sekä 3.9.2013 viidennen ja 16.9.2013 kuudennen kerran puolustajan ollessa viimeksi mainituilla kerroilla läsnä. A on kaikissa edellä mainituissa ja sen jälkeenkin suoritetuissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa kiistänyt osallisuutensa surmatekoon ja siihen liittyviin muihin tutkinnanalaisiin tekoihin.

7. A:lla on ollut polvivamma, johon hänellä on ollut pitkäaikainen särkylääkitys. Tämän lisäksi A on kertonut käyttäneensä psyykelääkitystä. Vapaudenmenetyksen aikana, tarkemmin ottaen 20.9.2013 alkaen, A:n lääkitys on vankeinhoitoviranomaisten toimesta kokonaisuudessaan lopetettu.

8. Rikosylikonstaapeli P on toiminut kaikissa edellä mainituissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa A:n kuulustelijana. Tämän lisäksi P:n virkatehtäviin esitutkinnan aikana on kuulunut muun muassa siitä huolehtiminen, että vangittuna olleen A:n yhteydenpito perheensä kanssa ja lääkärikäynnit toteutuivat. Tässä ominaisuudessa P on vieraillut A:n luona kerran tai muutaman kerran viikossa Vantaan vankilassa.

9. P on todistajana kertonut 1. - 3.10.2013 tapahtuneiden puhuttamisten kulusta. A ei ole varsinaisesti kiistänyt todistajankertomuksen sisältöä. P:n mukaan hän oli 1.10.2013 mennyt tapaamaan A:ta vankilaan kahden kesken ja tiedustellut, halusiko tämä puhua tapahtuneesta. A oli vastannut haluavansa ensin keskustella useamman tunnin puolustajansa kanssa oikeusturvaansa liittyvistä seikoista. P oli tällöin luvannut viedä viestin eteenpäin A:n puolustajalle. A oli kertonut P:lle, ettei hän halunnut soittaa puolustajalleen, koska hän oli pelännyt puhelinta kuunneltavan. Tapaamisen yhteydessä P oli hoitanut A:n kanssa muita asioita, kuten kirjeenvaihtoa A:n ja tämän vaimon välillä. Lähtiessään pois A:n luota P oli kysynyt A:lta, oliko tämä huomannut, että tapahtumapaikalle oli pudonnut jotain. A oli tiedustellut, mitä P tarkoitti. P oli todennut, ettei hän sitä kerro, vaan jättää A:n miettimään, puuttuiko tältä jotain. Tämän jälkeen P oli poistunut virkapaikalleen, yrittänyt tavoitella A:n puolustajaa tai tämän sijaista ja jättänyt asianajotoimiston sihteerille viestin siitä, että A oli esittänyt toiveen puolustajansa tapaamisesta. P:lle oli vastattu, ettei kumpikaan puolustajista päässyt paikalle viikkoon tai kahteen. P oli esittänyt toiveen siitä, että puolustaja edes soittaisi A:lle mahdollisimman pian.

10. Seuraavana päivänä eli 2.10.2013 P oli palannut vankilaan tapaamaan A:ta kahden kesken. P oli tällöin kertonut A:lle, ettei puolustaja tai tämän sijainen ollut tulossa paikalle ja että P oli jättänyt näille soittopyynnön. Lisäksi P oli tiedustellut A:lta, oliko tälle soitettu puolustajan asianajotoimistosta. A oli vastannut kieltävästi. P oli ymmärtänyt, että A tahtoi kertoa asioista, mutta halusi hankkia tietoa henkirikosten oikeudellisesta arvioinnista ja siksi hän oli antanut A:lle internetistä tulostamiaan papereita, joista kävi ilmi henkirikoksia koskevat pykälät. A oli vilkaissut papereita ja ilmoittanut P:lle tuntevansa kyseiset säännökset. Tämän jälkeen A oli aloittanut oma-aloitteisesti kertomaan yksityiskohtaisesti B:n kuolemaan johtaneista tapahtumista. Puhuttamisen loppupuolella A oli pyyhkinyt silmiään, soittanut vaimolleen ja itkenyt rajusti tämän kanssa puhelimessa. P oli kysynyt A:n vointia, johon A oli vastannut olevansa vähän masentunut, mutta toisaalta helpottunut voituaan kertoa asiasta.

11. P on tavannut A:n myös kolmantena perättäisenä päivänä 3.10.2013 ja tiedustellut tältä, oliko puolustaja tai tämän sijainen soittanut A:lle, mihin A oli jälleen vastannut kieltävästi. P oli tämän jälkeen kysellyt tutkinnan kohteena olleista tapahtumista eritellymmin, minkä johdosta A oli tarkentanut aikaisemmin kertomiaan yksityiskohtia. A oli sanonut P:lle, että hän halusi asian etenevän. P oli luvannut olla yhteydessä A:n puolustajaan. A:n puhuttamisen jälkeen P oli soittanut A:n puolustajalle ja kertonut asianajotoimiston sihteerille, että A oli tunnustanut teon ja halunnut, että virallinen esitutkintakuulustelu järjestetään mahdollisimman nopeasti. Kyseinen esitutkintakuulustelu olikin P:n ja A:n puolustajan kanssa saatu sovittua seuraavaksi aamuksi.

12. A tuotiin vankilasta poliisiasemalle kuulusteltavaksi perjantaiaamuna 4.10.2013. Ennen suunniteltua esitutkintakuulustelua A oli tavannut puolustajansa ja neuvotellut tämän kanssa. Neuvottelun jälkeen A oli ilmoittanut esitutkintaviranomaisille, ettei häntä voitu itkuisuuden ja tärinän vuoksi kuulustella. Tästä syystä esitutkintakuulustelua ei aloitettu, ja A kuljetettiin takaisin tutkintavankilaan. Sunnuntaina 6.10.2013 vankilan henkilökunta oli ollut huolissaan A:n psyykkisestä voinnista. Seuraavana päivänä A siirrettiin Vantaan psykiatriseen vankisairaalaan ahdistuneisuuden ja itkuisuuden vuoksi. Siellä A tapasi heti 7.10.2013 psykiatrian erikoislääkäri IS:n. IS:n mukaan A oli 7.10.2013 kyennyt kokoamaan itsensä ja puhumaan asioista kootusti siitä huolimatta, että hän oli välillä hieman itkenyt. IS:n P:lle 9.10.2013 kertoman mukaan vankisairaalassa A ei ollut ollut psykoottinen eikä hänen realiteettientajunsa ollut heikentynyt. Hänellä ei myöskään ollut diagnosoitu mitään mielisairautta eikä hänelle ollut määrätty psyykelääkitystä. IS:n mukaan estettä A:n kuulemiselle esitutkinnassa ei ollut. Myöhemmin IS:n esitutkintaviranomaiselle antamien 2.12.2013 ja 4.12.2013 päivättyjen lääkärinlausuntojen mukaan A:n ahdistuneisuus, itkuherkkyys ja paniikkikohtaustyyppiset tilat olivat helpottaneet, kun A oli siirtynyt psykiatriseen vankisairaalaan ja kun psyykelääkitys oli aloitettu. IS:n näkemyksen mukaan A:n terveydentilassa ei 4.12.2013 ollut mitään, mikä estäisi A:n kuulustelemista esitutkinnassa. Hoitojakson alkuvaiheessa esiin tulleet ahdistuneisuus- ja itkukohtaukset olivat helpottuneet mieliala- ja unilääkityksen avulla.

13. Sen jälkeen, kun A oli siirretty psykiatriseen vankisairaalaan, häntä oli kyetty kuulustelemaan esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä 17.10.2013 ja 5.12.2013. A:ta oli tuolloin avustanut hänen puolustajansa sijainen tai puolustaja. A oli kiistänyt teon ja perunut puhuttamisissa 1. - 3.10.2013 antamansa kertomuksen. A oli kertonut keksineensä P:lle esittämänsä kertomuksen lievemmän rangaistuksen toivossa. Jälkikäteen hovioikeudessa todistajana kuultu erikoislääkäri IS on käräjäoikeudessa antamaansa kertomusta tarkentaen ilmoittanut, ettei hän ollut varma, oliko A kyennyt itkuisuutensa, vapinansa ja ahdistuksensa vuoksi kertomaan puhuttamisten aikana 1. - 3.10.2013 tapahtumista kootusti. IS:n mukaan A ei ollut ollut tuolloin kuulustelukunnossa.

Rikoksesta epäillyn oikeus avustajaan esitutkinnassa

14. Tapahtuma-aikana voimassa olleen esitutkintalain 10 §:n 1 momentissa (842/2006) sekä vuoden 2014 alusta voimaan tulleen esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 1 momentissa (805/2011) säädetään asianosaisen oikeudesta käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Esitutkintalain lisäksi tutkintavankeuslain 9 luvun 1 §:n 1 momentin (768/2005) mukaan rikoksesta epäillyllä, joka on vangittu, on oikeus aina tavata avustajaansa ilman aiheetonta viivytystä. Niin tapahtuma-aikana voimassa olleen kuin nykyisenkin esitutkintalain mukaan rikoksesta epäillylle on ilmoitettava tästä oikeudesta ja avustajalla on oikeus olla läsnä päämiehensä kuulustelussa, jollei tutkinnanjohtaja painavista rikostutkinnallisista syistä sitä kiellä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta epäillylle on viran puolesta määrättävä puolustaja, jos epäilty ei kykene puolustamaan itseään.

15. Tapahtuma-aikana voimassa olleen esitutkintalain 38 §:n (449/1987) mukaan alustaviin puhutteluihin rikoksen selvittämiseksi tuli soveltaa lain 24 §:n 1 momentin kuulusteltavan kohtelua sekä 27 §:n todistajan kieltäytymisoikeutta koskevia säännöksiä. Lain esitöissä todetaan, että mikäli viimeksi mainitut säännökset koskisivat yksistään varsinaisia kuulusteluja, niiden tarkoitus voitaisiin mitätöidä kuulemalla todistajia vapaamuotoisesti alustavissa puhutteluissa (HE 14/1985 vp s. 36). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1995:66 katsonut, ettei vastaajan lähiomaista esitutkinnassa puhutelleen poliisin todistajankertomukseen voitu nojautua näyttönä, kun lähiomainen oli alustavassa puhuttelussa kertonut syytteessä tarkoitetusta teosta ja myöhemmin oikeudenkäynnissä kieltäytynyt todistamasta asiassa. Myös voimassa olevan esitutkintalain 7 luvun 20 §:ssä (805/2011) on vastaavan sisältöinen säännös alustavasta puhuttelusta. Säännöksen esitöiden mukaan on tärkeää, ettei asian alustavassa selvittämisvaiheessa vaaranneta tai kierretä rikoksesta epäillyn oikeutta olla myötävaikuttamatta rikoksensa selvittämiseen ja laissa säädetty oikeus käyttää avustajaa koskee myös alustavaa puhuttelua (HE 222/2010 vp s. 180 ja 197). Lakivaliokunta on kylläkin voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun uudistamisen yhteydessä todennut 17 luvun 25 §:ssä säädetyn todisteen hyödyntämiskiellon osalta, ettei itsekriminointisuojasäännös koskisi ennen esitutkinnan aloittamista tapahtuneessa alustavassa puhuttelussa vapaaehtoisesti annettuja raskauttavia lausuntoja tai poliisille vapaaehtoisesti luovutettua aineistoa, vaikka henkilölle ei olisi ilmoitettu esitutkintalain 7 luvun 10 §:n mukaisesti hänen oikeudestaan olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (LaVM 19/2014 vp s. 18).

16. Oikeudesta avustajaan on määrätty myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan c alakohdassa. Sen mukaan jokaisella syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa. Vakiintuneen tulkinnan mukaan edellä mainitun kohdan ihmisoikeussopimuksen määräykset oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeista koskevat myös esitutkintaa siinä tapauksessa, että näiden määräysten vastainen menettely esitutkinnassa vaarantaisi olennaisesti seuraavan rikosprosessin oikeudenmukaisuuden tuomioistuimessa (mm. Chukayev v. Venäjä 5.11.2015 kohta 96 sekä Salduz v. Turkki 27.11.2008 kohta 50).

17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään korostanut, että oikeus avustajaan alkaa heti esitutkinnan alusta alkaen ainakin niissä tapauksissa, joissa rikoksesta epäilty on haavoittuvainen esimerkiksi ollessaan rikosepäilyn vuoksi vapautensa menettäneenä. Oikeus avustajaan esitutkintavaiheessa on merkityksellinen, koska todisteiden kerääminen ja oikeudenkäynnin kohteen määrittäminen alkaa tuolloin. Varhainen ja oikea-aikainen mahdollisuus tosiasiallisesti hyödyntää oikeutta avustajaan antaakin tehokkaalla tavalla suojaa itsekriminointia vastaan (Dvorski v. Kroatia 20.10.2015 kohta 77, Salduz v. Turkki 27.11.2008 kohdat 54 - 55).

18. Ihmisoikeustuomioistuin on kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, että rikoksesta epäillyllä on todellinen ja tehokas mahdollisuus turvautua lainopilliseen avustajaan ennen kuin häntä ensimmäisen kerran kuulustellaan tapahtumista esitutkintaviranomaisen toimesta. Itse esitutkintatoimenpiteen muodolla ei ole määräävää merkitystä sen arvioimiseksi, onko rikoksesta epäillyllä ollut avustajan tarvetta vai ei. Ihmisoikeustuomioistuin on huomauttanut, että tulkittaessa ihmisoikeussopimuksessa taattujen oikeuksien ulottuvuuksia täytyy usein tarkastella ylitse sen, miltä asiat näyttävät, ja keskittyä tilanteen tosiasiallisiin olosuhteisiin (Dvorski v. Kroatia 20.10.2015 kohta 82). Muissa kuin tavanomaisissa, varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa tulisi rajoittua kysymään rikoksesta epäillyltä, jolla ei ole lainopillista avustajaa, kysymyksiä, jotka koskevat muuta kuin epäillyn teon keskeistä tapahtumienkulkua. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että poliisivirkamiehen suorittama epämuodollinen haastattelu oli ollut luonteeltaan esitutkintakuulustelu (Blokhin v. Venäjä 23.3.2016 kohdat 203 - 209), kun taas epäillyn kiinnioton yhteydessä rikospaikalla tehdyn henkilötarkastuksen yhteydessä suoritettu ensikuuleminen ei ollut itsekriminointisuojan näkökulmasta esitutkintakuulustelu, koska siinä oli pidättäydytty välittömästi tekopaikalla tehdyissä havainnoissa eikä lausuman ottaminen ollut laajentunut täysimuotoiseksi kuulusteluksi koskien syytteenalaista tekoa (Blaj v. Romania 8.4.2014 kohta 92). Rikoksesta epäillyn henkilötarkastuksen yhteydessä esitutkintaviranomaiselle antamat lausumat eivät tehneet kuulemisesta esitutkintakuulustelua, koska lausumia ei ollut annettu vastauksena esitutkintaviranomaisen niitä koskeviin kysymyksiin (Chukayev v. Venäjä 5.11.2015 kohdat 100 - 101).

19. Rikoksesta epäillyllä on oikeus myös luopua oikeudestaan käyttää avustajaa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään asettanut erityisiä vaatimuksia sille, että avustajan käytöstä luopumista voidaan pitää pätevänä. Luopuminen oikeudestaan avustajaan voi olla tehokas vain, jos se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja jos siihen liittyy luopumisen merkityksen huomioon ottaen oikeasuhteiset vähimmäistakeet (esim. Panovits v. Kypros 11.12.2008 kohta 68 ja Pishchalnikov v. Venäjä 24.9.2009 kohdat 77 - 78). Avustajasta luopumisen yksiselitteisyyden on katsottu edellyttävän, että epäillylle on kerrottu hänen oikeudestaan avustajaan sekä oikeudestaan olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Brusco v. Ranska 14.10.2010 kohdat 45 ja 54 – 55 ja Stojkovic v. Ranska ja Belgia 27.10.2011 kohta 54). Epäillyllä tulee myös olla mahdollisuus todella ymmärtää nämä oikeutensa, mikä voi edellyttää tämän erityistä varmistamista muun muassa nuorten ja esimerkiksi sairauden tai vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta (esim. Panovits v. Kypros 11.12.2008 kohta 74 ja Borotyuk v. Ukraina 16.12.2010 kohta 82).

20. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan epäillyn oikeutta avustajaan voidaan sallitusti rajoittaa, mikäli siihen on pakottavia syitä. Näitä pakottavia syitä on kuitenkin tulkittava ahtaasti, ottaen huomioon mikä merkitys rikoksesta epäillylle on mahdollisimman varhaisella pääsyllä avustajan luokse. Oikeus avustajaan voi siten estyä vain tilapäisesti ja yksittäistapauksissa, kun poikkeukselliset olosuhteet siihen oikeuttavat. Arvioitaessa pakottavien syiden käsilläoloa on kiinnitettävä erityisesti huomiota siihen, onko rajoituksista oikeudesta avustajaan säädetty laissa ja onko rajoitusten sisältö ja ulottuvuus riittävän yksilöidyllä ja viranomaisten päätöksenteon ohjaamisen mahdollistavalla tavalla kuvattu laissa. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että ainakin välitön tarve estää hengelle, vapaudelle tai ruumiilliselle koskemattomuudelle aiheutuvaa vakavaa vahinkoa on pakottava syy, joka voi väliaikaisesti rajoittaa rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan. Sen sijaan esimerkiksi täsmentymätön väite rikostutkinnan kannalta haitallisen tietovuodon mahdollisuudesta ei sellainen ole (Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta 13.9.2016 kohdat 256 - 259).

21. Oikeudesta avustajaan esitutkintavaiheessa on myös säännelty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 22.10.2013 (2013/48/EU) oikeudesta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeudesta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin. Direktiivissä määritellään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytäntöön perustuva vähimmäistaso koskien epäillyn oikeutta käyttää avustajaa rikosoikeudellisessa menettelyssä ja sen 3 artiklan mukaan oikeus syntyy jo esitutkintavaiheessa. Direktiivin 9 artiklan mukaan luopuminen oikeudesta käyttää avustajaa edellyttää, että (a) epäilty on saanut suullisesti tai kirjallisesti selvät ja riittävät tiedot selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä kyseisen oikeuden sisällöstä ja siitä luopumisen mahdollisista seurauksista; ja että (b) luopuminen tapahtuu vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisessa menettelyssä epäillyllä on käytössään kansallisen lainsäädännön mukaiset tehokkaat oikeussuojakeinot, jos direktiivin mukaisia oikeuksia loukataan. Lisäksi on huolehdittava siitä, että arvioitaessa epäillyn lausumia ja todisteita, joiden hankkimisessa on loukattu hänen oikeuttaan käyttää avustajaa, oikeutta puolustukseen ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan (12 artikla). Direktiivin mukaan myös haavoittuvassa asemassa olevien epäiltyjen erityistarpeet on otettava huomioon direktiiviä sovellettaessa (13 artikla).

22. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2012:45, KKO 2013:25 ja KKO 2016:76 arvioinut rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan osana itsekriminointisuojaa ja todisteiden hyödyntämiskieltoa. Ratkaisuista ensimmäisessä Korkein oikeus on katsonut, että vangittuna olleen, vieraskielisen ja esitutkintakuulusteluissa ilman lainopillista avustajaa esiintyneen epäillyn puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa oli rikottu niin, ettei tämän törkeää huumausainerikosta koskevassa esitutkinnassa annettuja lausumia saanut käyttää näyttönä tätä vastaan. Ratkaisussa on todettu, ettei puolustajan määrääminen rikoksesta epäillylle tai se, että rikoksesta epäilty oli ilman avustajan läsnäoloa jatkanut kysymyksiin vastaamista kuulusteluissa, ollut tapauksen olosuhteissa vapauttanut viranomaisia heille kuuluvasta vastuusta turvata rikoksesta epäillyn puolustus. Rikoksesta epäillyn ei ollut katsottu luopuneen avustajan käytöstä ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön edellyttämin tavoin yksiselitteisesti ja tietoisena oikeuksistaan. Ratkaisussa KKO 2013:25 sen sijaan rikoksesta epäillyn oikeutta avustajaan ei ollut loukattu, koska rikoksesta epäillyn katsottiin huumausainerikosta koskevassa esitutkinnassa olleessaan pidätettynä tietoisesti luopuneen vähimmäisoikeuksistaan, joista häntä oli asianmukaisesti tiedotettu, mukaan lukien oikeudestaan avustajaan. Näin asiassa ei ollut estettä hyödyntää rikoksesta epäillyn esitutkintalausumia myöhemmin oikeudenkäynnissä näyttönä epäillyn syyllisyydestä. Ratkaisussa KKO 2016:76 vuorostaan katsottiin, ettei tuhotyöstä ja murhan yrityksestä epäilty ollut esitutkinnassa luopunut oikeudestaan avustajaan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä edellytetyin tavoin tietoisena siitä, millaisin oikeusvaikutuksin hän sen tekee. Korkein oikeus kiinnitti harkinnassaan huomiota siihen, että kysymys oli vakavista rikosepäilyistä, joihin liittyi sellaisia oikeudellisia kysymyksiä, joista rikoksesta epäillyn tulisi olla tietoinen häntä esitutkinnassa kuultaessa ja joiden merkitystä hänen on vaikea arvioida ilman oikeudellista apua. Lisäksi Korkein oikeus otti huomioon, että rikoksesta epäilty oli aikaisemmin tuomittu rikoksista alentuneesti syyntakeisena ja että tämän mielentila oli asian esitutkinnassa voinut vaikuttaa hänen harkintakykyynsä.

Avustajasta luopumisen arviointi tässä tapauksessa

23. A on ollut vapautensa menettäneenä epäiltynä murhasta, joka kuuluu rikoslain ankarimmin rangaistaviin rikoksiin. A on kaikissa varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa ennen nyt kyseenä olevia puhuttamisia 1. - 3.10.2013 johdonmukaisesti ilmaissut kuulustelijalle haluavansa käyttää oikeuttaan avustajaan. Hän on myös useaan otteeseen edellä kohdissa 9 - 11 selostetuin tavoin puhuttamisten aikana ilmaissut P:lle halunsa tavata avustajansa ja keskustella P:n kanssa rikosepäilystä ainoastaan hänen avustajansa läsnä ollessa. A on tapahtuma-aikana ollut vangittuna ja eristyksissä. Hän on myös puhuttamisen kuluessa ilmaissut P:lle olevansa vähän masentunut ja hänen käytöksensä on muutoinkin antanut viitteitä siitä, että hänen mielentilansa ei ole ollut tasapainossa, olkoonkin että hän on samalla ilmoittanut omana käsityksenään olevansa kykenevä suoriutumaan puhuttamisesta. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainituissa olosuhteissa esitutkintaviranomaisella on ollut erityisen korostunut velvollisuus huolehtia siitä, että A:n oikeus käyttää avustajaa myös tosiasiallisesti toteutuu ja että noudatettava menettely takaa hänelle myös käytännössä tehokkaan puolustautumisen. Tämän velvollisuuden täyttämiseen ei voida katsoa riittäneen yksinomaan se, että A:ta on useaan otteeseen informoitu oikeudestaan käyttää avustajaa ja muista rikoksesta epäillyn vähimmäisoikeuksista niissä varsinaisissa esitutkintakuulusteluissa, jotka ovat edeltäneet 1. - 3.10.2013 tapahtuneita puhuttamisia.

24. Esitutkinta- tai muussakaan lainsäädännössä ei ole nimenomaisesti säädetty varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella tapahtuvasta esitutkintaviranomaisten ja epäillyn välisestä yhteydenpidosta muutoin, kuin mitä edellä kohdassa 15 alustavan puhuttelun osalta on selostettu ja mitä kuulusteltavan kohtelusta on yleisesti säädetty. Korkein oikeus toteaa, ettei laissa säädettyjä epäillyn itsekriminointisuojaa koskevia tai muita vähimmäisoikeuksia voida vaarantaa tai kiertää kohdistamalla epäiltyyn kuulustelutoimenpiteitä varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella. Kuten ihmisoikeustuomioistuin on edellä kohdassa 18 kerrotulla tavalla korostanut, itse esitutkintatoimenpiteen muodolla ei ole määräävää merkitystä sen arvioimisessa, onko rikoksesta epäillyllä ollut avustajan tarvetta vai ei. Korkein oikeus katsoo, että asianmukaisesti toteutettuja alustavia puhutteluja lukuun ottamatta tulisi lähtökohtaisesti kokonaan pidättäytyä sellaisesta esitutkintaviranomaisten ja epäillyn välisestä varsinaisten esitutkintakuulusteluiden ulkopuolella tapahtuvasta yhteydenpidosta, jolla pyritään selvittämään tutkittavaa rikosta ja jossa epäillyllä ei ole mahdollisuutta keskustella avustajansa kanssa. Mikäli epäilty ilmaisee kuulustelujen ulkopuolella halunsa kertoa jotain epäiltyyn rikokseen liittyvää tai tunnustaa tekonsa, tulisi keskustelua jatkaa vasta sen jälkeen, kun epäillyllä on ollut mahdollisuus keskustella asiasta avustajansa kanssa sekä saada avustajansa läsnä kuulusteluun, jollei hän ole oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla tehokkaasti luopunut tästä oikeudestaan.

25. Kuten edellä kohdassa 19 on todettu, kuultavan luopuminen oikeudesta avustajaan on tehokas ainoastaan silloin, kun se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja tietoisena kuultavan oikeuksista sekä luopumisen vähimmäistakeiden mukaisesti tietoisena siitä, minkälaisen rikosepäilyn osalta ja millaisin oikeusvaikutuksin hän tämän tekee (KKO 2012:45, kohta 32). Korkein oikeus toteaa, että A ei tosiasiallisesti ole missään vaiheessa ilmaissut kuulustelijalleen luopuvansa oikeudestaan käyttää avustajaa esitutkinnassa, vaan pikemminkin johdonmukaisesti pitänyt tästä oikeudestaan kiinni. Se, että A on osin oma-aloitteisestikin ryhtynyt kertomaan P:lle rikosepäilyyn liittyvistä tapahtumista ilman avustajansa läsnäoloa, kun tätä ei yrityksistä huolimatta ollut saatu paikalle, ei kuvatuissa olosuhteissa ole tarkoittanut sellaista yksiselitteistä ja vakaaseen harkintaan perustuvaa luopumista kyseisestä oikeudesta, jota laki ja oikeuskäytäntö edellyttävät. Tässä tapauksessa yksiselitteisyyden vaatimuksen ja luopumisen oikeusvaikutusten ymmärtämisen merkityksen voidaan katsoa olleen erityisen korostunut, kun A on aikaisemmasta johdonmukaisesta kiistämisestään poiketen tunnustanut surmanneensa B:n.

26. Asiassa ei ole esitetty mitään sellaisia pakottavia syitä, joiden vuoksi A:n puhuttaminen tutkittavana olevaan rikokseen liittyvästä tapahtumienkulusta ilman avustajan läsnäoloa olisi kuvatussa tilanteessa ollut perusteltua. Tapahtumista oli kulunut pitkä aika ja A:takin oli jo kuulusteltu useita kertoja. Käsillä ei siten ole ollut mitään sellaista välitöntä henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaa uhkaa, jonka perusteella A:n puhuttaminen olisi ollut välttämätöntä suorittaa heti ja siitä huolimatta, että A:n puolustajaan ei ollut saatu yhteyttä. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että P:n ja A:n puhuttamisessa on edellä kohdissa 9 - 11 selostetuin tavoin ollut piirteitä, jotka muistuttavat yksityiskohtaisine kysymyksineen enemmän varsinaista esitutkintakuulustelua kuin puhuttamista.

27. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n oikeutta käyttää avustajaa ollut esitutkintaviranomaisten taholta turvattu riittävällä tavalla 1. - 3.10.2013 tapahtuneissa puhuttamisissa ja ettei A ollut myöskään tehokkaasti luopunut tästä oikeudestaan. Näin ollen asiassa on menetelty esitutkintalain vastaisesti.

Rikoksesta epäillyn mielentilan merkitys

28. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, ettei hän ollut ollut P:n 1. - 3.10.2013 suorittamissa puhuttamisissa, kuten ei suunnitellussa esitutkintakuulustelussakaan 4.10.2013, mielentilaltaan sellaisessa kunnossa, että häntä olisi voitu puhuttaa tai kuulustella. Kuten edellä kohdassa 24 on jo todettu, ei epäillyn vähimmäisoikeuksia esitutkinnassa voida rajoittaa tai kiertää sillä perusteella, että kysymys on ollut varsinaisten esitutkintakuulustelujen ulkopuolella käydyistä keskusteluista. Tästä syystä A:n mielentilalle voidaan puhuttamisessa asettaa yhtäläiset vaatimukset kuin mitä laissa on varsinaisten esitutkintakuulusteluiden osalta asetettu.

29. Esitutkintalain 24 §:n 1 momentin (449/1987) mukaan kuulusteltavaa on kohdeltava rauhallisesti ja asiallisesti. Tunnustuksen tai määrättyyn suuntaan käyvän lausuman saamiseksi kuulusteltavalta ei saa käyttää tietoisesti vääriä ilmoituksia, lupauksia tai uskotteluja erityisistä eduista, uuvuttamista, uhkausta, pakkoa taikka muita kuulusteltavan ratkaisuvapauteen, tahdonvoimaan, muistiin tai arvostelukykyyn vaikuttavia sopimattomia keinoja tai menettelytapoja. Lisäksi esitutkinnasta ja pakkokeinoista annetun asetuksen (575/1988) 13 §:ssä säädetään sieluntoiminnaltaan häiriintyneessä tilassa olevan kuulustelemisesta. Siitä ilmenee, että jos kuulusteltavan ei voida olettaa ymmärtävän kuulustelun merkitystä sieluntoiminnon häiriön, järkytyksen tai muun vastaavan syyn takia, häntä voidaan kuulustella vain, jos se on rikoksen selvittämiseksi välttämätöntä. Kuulustelemisesta on tarvittaessa neuvoteltava kuulusteltavan läheisten ja lääkärin kanssa. Vastaavan sisältöinen säännös sisältyy myös nyt voimassa olevan esitutkintalain 7 luvun 4 §:ään (805/2011). Säännöksessä edellytetään, että mielentilaltaan häiriintyneen kuulustelemiseen tulee suhtautua pidättyvästi ja että kuulustelun ymmärtämisen lisäksi kuulusteltavan on kyettävä vapaasti harkitsemaan kertomuksensa sisältö (HE 222/2010 vp s. 216 - 217).

30. Asiassa on edellä kohdissa 12 - 13 selostetun mukaisesti selvitetty, että 4.10.2013 pidettäväksi suunniteltu A:n esitutkintakuulustelu oli peruutettu, koska A ei ollut ollut kykenevä kuulusteluun hänen itkuisuutensa ja tärinänsä vuoksi. Lisäksi A oli 7.10.2013 siirretty vankisairaalan psykiatriselle osastolle heikon psyykkisen kuntonsa vuoksi. Kyseisen sairaalan psykiatrian erikoislääkärin IS:n mukaan A:n kunto koheni, kun hänelle aloitettiin uudelleen särky- ja psyykelääkitys.

31. Korkein oikeus toteaa, että psykiatrian erikoislääkäri IS:n kertomus ja hänen antamansa lääkärinlausunnot ovat ainoat asiassa esitetyt lääketieteelliset selvitykset A:n mielentilasta puhuttamisten aikana. IS oli tavannut A:n vain muutamia päiviä puhuttamisten jälkeen. IS on todistajana kertonut, ettei A ole ollut 1. - 3.10.2013 kuulustelukunnossa. Näin ollen A:ta ei olisi esitutkintalain mukaan saanut tuolloin puhuttaa tai kuulustella rikoksesta epäiltynä. Korkein oikeus toteaa, että puhuttaminen on siten ollut esitutkintalain vastaista myös A:n terveydentilan vuoksi siitä riippumatta, ovatko esitutkintaviranomaiset olleet tietoisia terveydentilan aiheuttamasta esteestä.

Itsekriminointisuojasta ja hyödyntämiskiellosta

32. Tapahtuma-aikana voimassa olleessa oikeudenkäymiskaaressa tai oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetussa laissa ei ole ollut säännöksiä lainvastaisesti saatujen todisteiden hyödyntämiskiellosta. Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä on kuitenkin tällainen säännös, joka perustuu sen säätämistä edeltäneeseen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön ja jonka ei ole tarkoitettu ulottavan itsekriminointisuojaa pidemmälle kuin ihmisoikeussopimus edellyttää (LaVM 19/2014 vp s. 17 ja 21 sekä HE 46/2014 vp s. 93). Säännöksen yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että itsekriminointisuojaan liittyy läheisesti kysymys puolustuksen järjestämisestä ja etenkin avustajan saamisesta, jota koskee ihmisoikeussopimuksen 6(3c) artikla. Jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämisestä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkeaa 3 momentin nojalla (HE 46/2014 vp s. 89). Mainitun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin saa hyödyntää lainvastaisesti hankittua todistetta, jollei hyödyntäminen vaaranna oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista ottaen huomioon asian laatu, todisteen hankkimistapaan liittyvä oikeudenloukkauksen vakavuus, hankkimistavan merkitys todisteen luotettavuudelle, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja muut olosuhteet.

33. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:91 (kohta 10) on todettu, että pelkästään se seikka, että todiste tai todisteen sisältämä tieto on hankittu lainvastaisella tavalla tai muutoin virheellisellä menettelyllä, ei vielä välttämättä merkitse sitä, ettei tällaista todistetta saisi käyttää oikeudenkäynnissä. Lainvastaisesti hankitun todistusaineiston hyödyntäminen ei ole sinänsä ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan vastaista, jos menettely kokonaisuudessaan täyttää oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukset. Jos todisteen sisältämän tiedon hankkimiseen liittyy vakava oikeudenloukkaus, todisteen käytön kieltäminen voi tulla tapauskohtaisesti kysymykseen. Punnittavaksi tulee tällöin yhtäältä oikeudenloukkauksen vakavuus ja toisaalta rikoksen selvittämisintressi.

34. Ratkaisussa KKO 2012:45 (kohdat 41 - 43 ja 46) on puolestaan todettu, että epäillyn oikeus vaieta ja itsekriminoinnin suoja kuuluvat kansainvälisesti tunnustettuihin periaatteisiin, jotka ihmisoikeustuomioistuimen mukaan kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimeen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on ensinnäkin turvata epäillyn oikeutta valita, pysyykö hän vaiti vai antaako hän lausumia poliisin kuulusteluissa. Itsekriminointisuojan tarkoitus on myös suojata epäiltyä viranomaisten epäasianmukaisia pakottamistoimia vastaan. Jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa 6 artiklan loukkauksen. Jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei ole toteutunut, syytetyn oikeuksille aiheutuu periaatteessa korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Ihmisoikeustuomioistuin on siten arvioinut avustajan puuttumisesta johtuvaa loukkausta samaan tapaan kuin muita itsekriminointisuojan loukkauksia. Itsekriminointisuojaa koskevan oikeudenloukkauksen korjaamattomuus merkitsee sitä, että oikeudenkäynti voi yleensä olla oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa tällainen oikeudenloukkaus. Tämä tarkoittaisi sitä, ettei tällaisia syyllisyyttä tukevia lausumia saa oikeudenkäynnissä hyödyntää.

35. Edellä mainittujen Korkeimman oikeuden ratkaisujen jälkeen ihmisoikeustuomioistuin on suuren jaoston ratkaisussaan Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta vielä täsmentänyt Salduz-ratkaisussaan omaksumaansa linjaa sellaisten todisteiden käyttämisestä näyttönä oikeudenkäynnissä, joita rasittaa itsekriminointisuojaan kohdistuva loukkaus. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan myös tällaisten todisteiden käyttämisen vaikutusta on arvioitava silmällä pitäen oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena. Vaikka epäillyn oikeutta avustajaan olisi rajoitettu ilman pakottavia syitä, menettely ei sellaisenaan ole riittävä peruste todeta, että on tapahtunut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkaus. Tällaisessa tapauksessa rajoittaminen kuitenkin synnyttää olettaman oikeudenkäynnin epäoikeudenmukaisuudesta ja velvoittaa tuomioistuimen arvioimaan menettelyn oikeudenmukaisuutta tiukoin perustein. Arvioitaessa koko oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta esitutkintaa rasittavan puutteen tai siinä tapahtuneen oikeuksien rajoittamisen vuoksi merkitystä on annettava muun muassa sille, onko rikoksesta epäilty ollut erityisen haavoittuvassa asemassa iän tai psyykkisen tilan vuoksi, onko kansallisessa lainsäädännössä riittävästi vähimmäistakeita epäillyn oikeuksien suojaamiseksi esitutkinnassa ja onko niitä asiassa noudatettu sekä minkälainen rikoksesta epäillyn antama kertomus on ollut ja onko hän myöhemmin peruuttanut tai muuttanut sitä samoin kuin sille, muodostaako kyseinen todiste keskeisen tai olennaisen osan näytöstä rikoksesta epäiltyä vastaan (Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta 13.9.2016 kohdat 260 - 265 ja 274).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset todisteen hyödynnettävyydestä

36. Arvioitaessa edellä kuvattujen loukkausten vakavuutta ja P:n todistajankertomuksen hyödyntämisen vaikutuksia, on otettava huomioon, että epäillyn oikeus käyttää esitutkinnassa avustajaa ja esitutkinnassa kuulusteltavan mielentilalle asetetut vaatimukset pyrkivät kumpikin osaltaan turvaamaan sitä, että rikoksesta epäilty kykenee asianmukaisesti arvioimaan, haluaako hän myötävaikuttaa oman syyllisyytensä selvittämiseen, ja toisaalta myös ymmärtämään tekemiensä valintojen oikeudelliset vaikutukset. Näin perustavaa laatua olevien prosessuaalisten oikeussuojatakeiden ohittamisen tulee olla mahdollista vain selvästi poikkeuksellisissa tilanteissa. Tällaisen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin loukkauksen vaikutusta epäillyn asemaan ei useinkaan ole mahdollista korjata muutoin kuin jättämällä oikeudenkäynnissä hyödyntämättä epäillyn antamia hänen syyllisyyttään tukevia lausumia.

37. Korkein oikeus toteaa, että A:n oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta on arvioitava kokonaisuutena. Arvioinnissa on otettava erityisesti huomioon puhuttamisessa tapahtuneiden oikeudenloukkausten vakavuus ja A:n kertomuksen merkitys hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä. Puhuttamiset on pidetty varsinaisten kuulustelutilaisuuksien ulkopuolella vankilassa noudattamatta kuulusteluille esitutkintalaissa määrättyjä menettelytapoja. Lisäksi A:n on katsottava olleen niiden aikana erityisen haavoittuvassa mielentilassa. A:n P:lle kertomat seikat ovat selvästi poikenneet hänen varsinaisissa kuulusteluissa kertomastaan ja niillä on ollut olennainen merkitys hänen syyllisyyttään koskevassa näytön arvioinnissa. Korkein oikeus katsoo, että P:n todistajankertomuksen hyödyntäminen vaarantaa A:n oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin eikä sitä siksi saa käyttää oikeudenkäynnissä todisteena A:n syyllisyydestä.

Asian jatkokäsittely

38. A on pyytänyt, että Korkein oikeus ensisijaisesti palauttaa asian käräjäoikeuteen tai toissijaisesti ottaa sen itse ratkaistavakseen.

39. Syytteiden tueksi on asiassa esitetty muutakin kuin hyödyntämiskiellon piiriin kuuluvaa näyttöä. Näin ollen asiassa tulee arvioida esitettyä todistelua muilta osin. Koska sekä käräjä- että hovioikeus ovat hyödyntäneet itsekriminointisuojan vastaisesti saatua näyttöä, Korkein oikeus katsoo, että näytön uudelleen arvioiminen tapahtuu soveliaimmin käräjäoikeudessa. Näin ollen lausunnon antaminen valituksesta muilta osin raukeaa.

Vangitseminen

40. Korkein oikeus on kehottanut syyttäjää ja A:ta lausumaan A:n vangitsemisesta ja sen edellytyksistä siinä tapauksessa, että asia A:n vaatimuksen mukaisesti palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

41. Syyttäjä on vaatinut A:ta vangittavaksi sillä perusteella, että tätä on edelleen todennäköisin syin epäiltävä rikoksesta, josta ei ole säädetty lievempää rangaistusta kuin kaksi vuotta vankeutta, ja ettei vangitseminen ole A:n ikä ja henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen kohtuutonta. Syyttäjä on myös vedonnut sotkemis- ja karttamisvaaraan.

42. A on vaatinut, että hänet määrätään heti päästettäväksi vapaaksi. Hänen syyllisyytensä tueksi ei ole todennäköisiä syitä. Vangitseminen olisi kohtuutonta yhtäjaksoisesti yli kolme vuotta kestäneen ja virheellisestä lain soveltamisesta seuranneen tutkintavankeusajan vuoksi sekä A:n henkilökohtaisten, perheeseensä liittyvien syiden johdosta.

43. Korkein oikeus katsoo, että muun kuin hyödyntämiskiellon piirissä olevien, käräjä- ja hovioikeuden tuomioissa selostettujen seikkojen valossa asiassa on todennäköisiä syitä epäillä A:n syyllistyneen syytteen kohdassa 1.1 kuvattuun murhaan. Vangitsemista mainitulla perusteella ei voida myöskään pitää kohtuuttomana A:n esittämistä tai muistakaan syistä. Edellytykset A:n pitämiseksi edelleen vangittuna ovat siten olemassa.

Päätöslauselma

Korkein oikeus määrää, että asiassa ei saa A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä kohdissa 1.1 (murha), 5 (ampuma-aserikos) ja 7.2 (laiton uhkaus) hyödyntää rikosylikonstaapeli P:n todistajankertomusta siltä osin kuin se koskee A:n hänelle 1. - 3.10.2013 kertomia seikkoja.

Käräjä- ja hovioikeuden tuomio kumotaan A:ta koskevilta osin eli syytekohtien 1.1, 5 ja 7.2 ja korvausvelvollisuuden sekä rangaistuksen osalta.

Asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

A määrätään pidettäväksi edelleen vangittuna.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen ja Ari Kantor. Esittelijä Teemu Vanhanen.