Osa Espanjassa sijaitsevien omakotitalon ja kerrostaloasunnon yhteisomistajista teki käräjäoikeudelle yhteisomistussuhteiden purkamista koskevan hakemuksen, jossa vaadittiin uskotun miehen määräämistä myymään omakotitalo ja asunto ja jakamaan saatava kauppahinta yhteisomistajien kesken. Hakemus jätettiin tutkimatta, koska Espanjan tuomioistuimilla oli asiassa yksinomainen toimivalta.

Bryssel I -asetus (44/2001), 22 artikla 1 alakohta
YhtOmL 11 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Hakemus, Etelä-Savon käräjäoikeuden päätös 9.10.2012, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 7.5.2013 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjäviskaali Juhani Santero ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Esko Randelin, Riitta-Liisa Hietala ja Heimo Kiviranta. Esittelijä Katriina Mikkanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan he vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja käräjäoikeuden päätös pysytetään tai asia palautetaan hovioikeuteen todeten hovioikeuden olevan asiassa toimivaltainen tuomioistuin.

X ja Y vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Välitoimet

Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä sekä sen sisällöstä, Korkein oikeus esitti päätöksellään 22.12.2014 nro 2697 Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin antoi 17.12.2015 antamallaan tuomiolla Komu ym., C-605/14, EU:C:2015:833, pyydetyn ratkaisun.

Asianosaiset antoivat ennakkoratkaisun johdosta kirjalliset lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

1. A, B ja C ovat Etelä-Savon käräjäoikeuteen toimittamassaan yhteisomistussuhteen purkamista koskevassa hakemuksessaan vaatineet uskotun miehen määräämistä myymään heidän ja X:n ja Y:n yhteisesti omistaman Espanjassa sijaitsevan omakotitalon ja kerrostaloasunnon sekä jakamaan saatavan kauppahinnan yhteisomistajien kesken. Hakemukseen oli liitetty Espanjan maa- ja omaisuusrekisterin ote, josta ilmeni omakotitalon ja asunnon kiinteistötiedot sekä kunkin yhteisomistajan omistusosuudet sekä C:n hyväksi kirjattu A:n ja B:n omistusosuuksiin kohdistuva käyttöoikeus. Hakemuksen mukaan Etelä-Savon käräjäoikeus on ollut X:n kotipaikan tuomioistuimena toimivaltainen käsittelemään asian.

2. X ja Y ovat vaatineet, että hakemus jätetään tutkimatta. He ovat katsoneet, että käräjäoikeus ei ole toimivaltainen käsittelemään hakemusta. Kysymyksessä oleva yhteisomistus kohdistuu sekä omakotitalon että asunnon osalta Espanjan lain mukaiseen kiinteään omaisuuteen. Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (jäljempänä myös Bryssel I -asetus) mukaan toimivaltainen tuomioistuin on Espanjassa.

3. Käräjäoikeus on päätöksellään katsonut, että kyseessä ei ollut kiinteää omaisuutta koskeva esineoikeudellinen riita-asia vaan kiinteistöjen omistajien omistussuhteiden järjestelyyn liittyvä yhteisomistuslain mukainen hakemusasia. Käräjäoikeuden mukaan asiaan oli sovellettava Suomen lakia ja käräjäoikeus oli asiassa toimivaltainen tuomioistuin.

4. Hovioikeus on katsonut, että vaatimus kiinteistöjen yhteisomistussuhteen purkamisesta myynnin avulla on Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu esineoikeutta kiinteään omaisuuteen koskeva asia. Toimivalta kyseisessä asiassa on Espanjan tuomioistuimilla. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja jättänyt hakemuksen tutkimatta.

Sovellettavat säännökset ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkein oikeus toteaa, että Bryssel I -asetuksen on korvannut Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1215/2012 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (uudelleenlaadittu asetus). Uudelleenlaadittua asetusta sovelletaan sen 66 artiklan 1 kohdan mukaan oikeudenkäynteihin, jotka on pantu vireille 10.1.2015 tai sen jälkeen. Se ei siten tule sovellettavaksi tässä asiassa.

6. Bryssel I -asetuksen 1 artiklan mukaan sen soveltamisalaan kuuluvat lähtökohtaisesti kaikki siviili- ja kauppaoikeudelliset asiat lukuun ottamatta eräitä erikseen mainittuja asiaryhmiä. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä oleva kiinteän omaisuuden yhteisomistussuhteen purkamista koskeva asia kuuluu asetuksen 1 artiklan perusteella sen soveltamisalaan. Toimivaltainen tuomioistuin asiassa määräytyy siten asetuksen säännösten perusteella sellaisena kuin unionin tuomioistuin on niitä tulkinnut.

7. Bryssel I -asetuksen 2 artiklan 1 kohdassa ilmaistun pääsäännön mukaan kanne henkilöä vastaan nostetaan sen jäsenvaltion tuomioistuimessa, jossa kyseisellä henkilöllä on kotipaikka. Tästä pääsäännöstä on poikettu muun ohella asetuksen 22 artiklassa. Artiklan 1 alakohdan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, missä kiinteistö sijaitsee, on asianosaisten kotipaikasta riippumatta yksinomainen toimivalta asiassa, joka koskee esineoikeutta kiinteään omaisuuteen tai kiinteän omaisuuden vuokrasopimusta.

8. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko espanjalaisella tuomioistuimella yksinomainen toimivalta tutkia nyt kyseessä oleva yhteisomistussuhteen purkamista koskeva asia sen johdosta, että kysymyksessä olisi asetuksen 22 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettu esineoikeus kiinteään omaisuuteen.

Käsitteen "esineoikeus kiinteään omaisuuteen" tulkinta unionin oikeuden mukaan

9. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan Bryssel I -asetuksen 22 artiklassa 1 alakohdassa käytetyn käsitteen "esineoikeus kiinteään omaisuuteen" merkitys on unionin oikeudessa ratkaistava itsenäisesti, jotta säännöksen perusteella syntyvät oikeudet ja velvollisuudet olisivat tasapuolisia ja yhdenmukaisia (tuomio Weber, C-438/12, EU:C:2014:212, kohta 40).

10. Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohta on unionin tuomioistuimen mukaan poikkeus asetuksen yleisistä toimivaltasäännöksistä. Asetuksen 22 artiklaan sisältyvää toimivaltasäännöstä ei tästä syystä tule tulkita laajemmin kuin sen tavoitteen kannalta on välttämätöntä. Unionin tuomioistuin on todennut, että pääasiallinen syy kiinteän omaisuuden sijaintivaltion tuomioistuimen yksinomaiselle toimivallalle on sijaintivaltion tuomioistuimen edellytykset saada tietoonsa tosiseikat ja soveltaa yleensä sijaintipaikkavaltion perusteella määräytyviä oikeussääntöjä ja käytäntöjä (tuomio Weber, kohdat 40 – 41 ja tuomio ČEZ, C-343/04, EU:C:2006:330, kohdat 26 – 29).

11. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kiinteistön sijaintivaltion tuomioistuinten yksinomainen toimivalta ei kuitenkaan koske kaikkia esineoikeutta kiinteään omaisuuteen koskevia kanteita. Se koskee ainoastaan sellaisia asetuksen soveltamisalaan kuuluvia kanteita, joilla pyritään vahvistamaan kiinteän omaisuuden laajuus ja koostumus, omistus- ja hallintaoikeus taikka muut kiinteään omaisuuteen kohdistuvat esineoikeudet sekä turvaamaan näiden oikeuksien haltijoille heidän oikeusasemiensa perusteella syntyneet oikeudet (tuomio Weber, kohta 42). Esineoikeuden ja velvoiteoikeuden ero on unionin tuomioistuimen mukaan se, että esineoikeus koskee esinettä ja sen oikeusvaikutukset ulottuvat jokaiseen, kun taas velvoiteoikeuteen voidaan vedota ainoastaan velallista vastaan (tuomio Weber, kohta 43).

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

12. Korkein oikeus on todennut, ettei unionin tuomioistuin ole aiemmin ottanut kantaa siihen, onko esillä olevan kaltainen kiinteän omaisuuden yhteisomistussuhteen purkamiseen tähtäävä hakemus kiinteän omaisuuden sijaintipaikan tuomioistuimen yksinomaisessa toimivallassa. Asetuksen tulkintaa mainitussa yhteydessä ei myöskään muutoin voida pitää yksiselitteisen selvänä. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

"Onko Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohtaa tulkittava siten, että asiassa, jossa osa kiinteän omaisuuden yhteisomistajista vaatii omaisuuden määräämistä myytäväksi yhteisomistussuhteen purkamista varten ja uskotun miehen määräämistä myynnin suorittamiseksi, on kysymys artiklan 1 alakohdassa tarkoitetusta asiasta, joka koskee esineoikeutta kiinteään omaisuuteen?"

Unionin tuomioistuimen vastaus Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön

13. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiossaan Komu ym., C-605/14, EU:C:2015:833, seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 22 artiklan 1 alakohdan ensimmäistä alakohtaa on tulkittava siten, että tässä säännöksessä tarkoitettuun ryhmään asioita, jotka koskevat "esineoikeutta kiinteään omaisuuteen", kuuluu asia, jossa vaaditaan kiinteään omaisuuteen kohdistuvan yhteisomistussuhteen purkamista uskotun miehen toteuttamalla kyseisen omaisuuden myynnillä.

14. Tuomioistuin on perustellut tulkintaa muun ohella toteamalla, että esillä olevan kaltainen vaatimus, jonka on tarkoitus johtaa kiinteistöihin kohdistuvan omistusoikeuden siirtoon, koskee esineoikeuksia, joiden oikeusvaikutukset ulottuvat jokaiseen. Siinä on kyse asiasta, jolla pyritään turvaamaan oikeuksien haltijoille heidän oikeusasemansa perusteella syntyneet oikeudet. Myös asianmukaiseen lainkäyttöön liittyvät näkökohdat puoltavat kiinteistön sijaintivaltion yksinomaista toimivaltaa. Kyseessä oleviin kiinteistöihin kohdistuvan omistusoikeuden siirto edellyttää sellaisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen huomioon ottamista, jotka ovat tunnusomaisia kiinteistöjen sijaintipaikalle. Lisäksi kiinteistöjen myyntiin liittyvät menettelyt mahdollisine huutokauppoineen ovat sen jäsenvaltion menettelyjä, jossa kiinteistöt sijaitsevat (tuomion kohdat 29 – 31).

Korkeimman oikeuden kannanotto

15. Kuten unionin tuomioistuimen edellä mainitusta oikeuskäytännöstä ilmenee, Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohdan ilmaisua "esineoikeus kiinteään omaisuuteen" on tulkittava yhdenmukaisesti unionin eri jäsenvaltioissa.

16. Unionin tuomioistuin on Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön antamassaan vastauksessa katsonut, että asia, jossa vaaditaan kiinteään omaisuuteen kohdistuvan yhteisomistussuhteen purkamista uskotun miehen toteuttamalla kyseisen omaisuuden myynnillä, kuuluu Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohdassa tarkoitettuun ryhmään asioita, jotka koskevat "esineoikeutta kiinteään omaisuuteen".

17. Tällaisten vaatimusten osalta yksinomainen toimivalta on Bryssel I -asetuksen 22 artiklan 1 alakohdan mukaan sen jäsenvaltion tuomioistuimilla, missä kiinteistö sijaitsee. Yksinomainen toimivalta asiassa on siten Espanjan tuomioistuimilla.

18. Korkein oikeus toteaa, että jos esitetyt vaatimukset koskevat pääasiallisesti asiaa, jonka toisen jäsenvaltion tuomioistuin on 22 artiklan mukaan yksinomaisesti toimivaltainen tutkimaan, tuomioistuimen on Bryssel I -asetuksen 25 artiklan mukaan omasta aloitteestaan jätettävä asia tutkimatta.

19. Hakemus on siten tullut jättää tutkimatta. Perusteita hovioikeuden päätöksen muuttamiseen ei ole.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Mika Huovila. Esittelijä Mervi Pere.

X Oy:n omistaman asunto-osakeyhtiön kerrostalossa oli toteutettu laaja peruskorjaus, jossa sisäpintojen ohella oli uusittu muun muassa parvekkeet sekä vesi- ja viemäriputkisto. X Oy oli myynyt asunnot korjausrakentamisvaiheen aikana. Myöhemmin ilmeni, että rakennuksen alapohjassa ja viemäröinnissä oli vakavia vikoja ja että rakennuksen alapohjaa ei ollut tarkastettu ja korjattu niin kuin myyjä oli myyntiesitteessään ilmoittanut.

Korkein oikeus katsoi peruskorjauksen laajuuden ja ostajille annettujen tietojen perusteella, että kysymys oli ollut uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta. Myyjä vastasi siten virheistä asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevien säännösten mukaan. Asunto-osakeyhtiöllä oli kaupan kohteessa olevan virheen perusteella oikeus vaatia, että myyjä korvaa rakennuksen alapohjan korjaustyön.

AsuntokauppaL 4 luku 1 § 1 mom 2 kohta
AsuntokauppaL 4 luku 18 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Satakunnan käräjäoikeudessa

Asunto Oy P vaati kanteessaan, että W Oy maksaa sille taloyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa ilmenneiden rakennuksen alapuolen viemärien, sadevesijärjestelmien, salaojituksen ja niihin liittyvien rakenteellisten puutteiden korjauskustannuksina suunnittelu-, valvonta- ja tutkimuskuluineen eli vahingonkorvauksena yhteensä 171 685,71 euroa viivästyskorkoineen.

Kanteensa perusteina Asunto Oy P esitti, että U-Asunnot Oy, joka oli W Oy:n saantomies, oli perustuttanut Asunto Oy P:n ja merkinnyt yhtiön koko osakekannan. U-Asunnot Oy oli teettänyt asunto-osakeyhtiön kiinteistöllä sijaitsevassa asuinrakennuksessa peruskorjauksen ja ryhtynyt markkinoimaan kesäkuussa 2006 huoneistoja yleisölle. U-Asunnot Oy oli markkinoinut ja myynyt suurimman osan osakkeista rakentamisvaiheen aikana, joka oli päättynyt 28.5.2007 pidettyyn hallinnonluovutuskokoukseen.

Asunto Oy P:n omistaman talon autotallien eteen joen puolelle oli 11.6.2008 syntynyt sortuma, joka oli aluksi noin 0,5 x 3 metrin suuruinen ja noin puoli metriä syvä. Sortuman tutkimiseksi oli tehty kaivanto, jossa oli havaittu katkenneita salaojia, rikkoutunutta routaeristettä, betoniperustuksia ja rakennusjätettä. Kaivannon pohjalla oli ollut vettä. Sortuma oli johtunut siitä, että sadevesi-salaojajärjestelmät olivat olleet toimimattomia. Siksi maa-aines oli kulkeutunut rakennuksen alle, jossa oli puolesta metristä puoleentoista metriin korkea avoin ryömintätila. Sinne oli mennyt myös vettä. U-Asunnot Oy osakehuoneistojen myyjänä oli vakuuttanut, että järjestelmät oli tarkastettu ja huollettu.

Ryömintätilan pohjalla oli ollut pysyvä vesiallas. Tilassa kulki muun muassa sähkökaapeleita, joten sen olisi pitänyt olla kuiva. Perustusten muottilaudoituksen ja holvivalun aikaiset puutuet oli jätetty paikoilleen ja ne olivat lahonneet. Viemäriputkisto oli ollut osin ruosteessa ja kannakointi huonossa kunnossa sekä ruostunut poikki. Routalevynä ollut styrox oli vahingoittunut. Ryömintätilan olosuhteet olivat mahdollistaneet voimakkaan mikrobituotannon.

Ryömintätilassa olleet materiaalit oli pitänyt uusia ja suojata korroosiolta. Tilan kosteus oli pitänyt poistaa. Asunto Oy P oli teettänyt sadevesiviemärien ja -kaivojen tyhjennyksen ja puhdistuksen. Paalutus oli kaivettu esiin ja talon alapuoliset viemärit oli korjattu. Salaojajärjestelmä oli uusittu tarpeellisin osin sekä talon alapuolinen tila oli puhdistettu ja massat vaihdettu.

Talon rakenteet eivät olleet olleet asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa sellaiset kuin osakkeiden ostajat olivat kaupan yhteydessä saamiensa tietojen perusteella voineet perustellusti edellyttää. Kaupan kohteessa oli siten asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n mukaisia virheitä. Asunto-osakeyhtiöllä oli oikeus asunto-osakkeiden ostajien sijasta vedota yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa olevaan virheeseen asuntokauppalain 4 luvun 18 a §:n perusteella.

W Oy vaati kanteen jättämistä tutkimatta asunto-osakeyhtiön asialegitimaation puuttumisen vuoksi tai ainakin sen hylkäämistä.

Asuntojen ei niistä markkinoinnissa annettujen tietojen perusteella ollut voinut olettaa vastaavan uusia asuntoja. Asuinrakennuksen korjaus ei ollut ollut laajuudeltaan uudisrakentamiseen verrattava. Asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa ei ollut asuntokauppalain mukaista virhettä. Rakennus oli rakennettu rakennusaikana eli vuonna 1967 voimassa olleiden määräysten ja hyvän rakennustavan mukaan. Asfaltin pettäminen ja painuma olivat syntyneet täytemaan siirtymisestä muualle, eikä painuma ollut merkittävä. U-Asunnot Oy ei ollut tehnyt mitään sellaisia toimia, jotka olisivat aiheuttaneet kyseisen sortuman, eikä W Oy sen vuoksi ollut vastuussa sortumasta.

Kiinteistöllä olevassa rakennuksessa tehty peruskorjaus ei ollut ollut uudisrakentamiseen verrattavaa korjausrakentamista. Rakennuksen ulkopuolisia putkirakenteita, kaivoja ja sadevesiviemäreitä ei ollut uusittu. Kellari- ja ullakkotiloihin ei ollut kohdistunut muutostöitä. Rakennuksen perussähköistys oli säilynyt alkuperäisenä ja lämmitysjärjestelmä ja -verkosto oli kokonaisuudessaan alkuperäinen. Myös ilmastointijärjestelmä oli alkuperäinen, eikä julkisivuremonttia ollut tehty. Markkinoinnissa oli ilmoitettu rakennuksen rakentamisvuosi 1967 eikä muutenkaan ollut esitetty, että rakennus olisi uudenveroinen.

Käräjäoikeuden tuomio 1.7.2011

Käräjäoikeus katsoi, että uudisrakentamiseen verrattavana rakentamisena voitiin pitää kattavaa korjausta, johon ei liittynyt rakennuksen laajentamista, käyttötarkoituksen muuttamista tai muuta vastaavaa olennaista muutosta, kunhan korjaus piti sisällään täydellisen pintaremontin ja sen, että kaikki rakenteet, kuten sähkö-, vesi-, viemäri- ja lämmityslaitteet olivat korjauksen jälkeen korjausajankohdan määräysten mukaisessa kunnossa.

Asiassa esitetystä todistelusta ilmeni, että rakennukseen oli sen tyhjillään ollessa tehty kattava pintaremontti, johon oli sisältynyt porraskäytävien pintaremontti ja huoneistojen täydellinen pintaremontti sekä keittiön, eteisen ja makuuhuoneen kalustojen ja kodinkoneiden uusiminen. Kylpyhuoneet oli tehty täysin uusiksi, samoin vesijohdot ja viemärit. Myös ilmastointiin oli tehty pieni lisäys. Lisäksi oli asennettu parvekelasitukset ja kaikki pinnat ja vesikatto oli maalattu. Rakennuksessa oli uusittu myös sähkökeskukset, kytkimet, kattorasiat ja pistorasiat asunnoista sekä tarpeellisin osin muutenkin. Asuntojen myyntiesitteessä oli lisäksi lueteltu aiemmin tapahtuneet ikkunoiden ja parvekeovien sekä lämmitysjärjestelmän uusimiset vuosina 1998 ja 2001.

Käräjäoikeus katsoi, että koko rakennukseen oli tehty raskaita korjauksia ja että rakennus oli ollut tarkoitus saattaa korjausajankohdan määräyksiä vastaavaksi sekä kunnostaa ne kohdat, joita ei erikseen mainitusti ollut aikaisemmin kunnostettu. U-Asunnot Oy oli tavoitellut sitä, että asunnot olisivat uudenveroisessa kunnossa. Ellei osaa remonteista olisi jo aiemmin tehty, ne olisi tehty tässä yhteydessä. Myyntiesitteen mukaisilla korjauksilla yhdessä aikaisemmin tehtyjen korjausten kanssa rakennukseen oli tehty uudisrakentamiseen verrattava korjausrakentaminen.

Ostajilla oli myös ollut perusteltu syy uskoa tehdyn korjauksen olleen uudisrakentamiseen verrattava sen vuoksi, että korjaustöiden valmistuttua kauppakirja oli otsikoitu valmiin uuden asunnon kauppakirjaksi, jonka kohdassa 7 oli asunnon virheen osalta viitattu nimenomaisesti asuntokauppalain 4 luvun 14 – 28 §:iin. Käräjäoikeus katsoi myös, että asuntojen hinta oli ollut kalliimpi kuin pelkästään putkiremontoidun kohteen hinta.

Käräjäoikeus katsoi, että asuntokauppalain 4 luvun uuden asunnon kauppaa koskevien säännösten soveltamisen edellytykset täyttyivät.

Käräjäoikeus totesi, että asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n mukaan asunnossa oli virhe muun muassa silloin, jos se ei vastannut sitä, mitä oli katsottava sovitun, tai asunto ei muuten vastannut sitä, mitä asunnonostajalla yleensä oli sellaisen asunnon kaupassa perusteltua aihetta olettaa.

Vaikka myyntiesitteessä oli pidätetty oikeudet muutoksiin, ostajilla oli ollut oikeus luottaa siihen, että kaikki esitteessä mainitut toimenpiteet ja korjaukset oli tehty, ellei ostajille ollut erikseen mainittu, ettei jotakin ollut tehty. Todistelusta ilmeni, ettei mistään muutoksista esitteessä ilmoitettuihin korjauksiin ollut kerrottu ostajille.

Asiassa oli riidatonta, ettei viemäriputkia ollut uusittu rakennuksen alapuolelta. Ostajille oli ilmoitettu, että viemärijohdot uusittiin tonttikaivoon asti. Mikäli luvattu toimenpide olisi tehty, rakennuksen alla olleet ongelmat olisivat tulleet samalla myyjän tietoon. Tällöin myös ryömintätila olisi tullut korjata korjausajankohdan rakentamismääräyksiä vastaavaksi tai ilmoittaa ostajille, että korjaus oli ryömintätilan osalta tekemättä.

Salaojitus ja sadevesiviemärit olivat sortuman, sen tutkimisen ja tehtyjen korjaustoimenpiteiden vuoksi vaurioituneet, koska sortuma oli ollut rakennuksen vieressä ja seinän vierustaa oli kaivettu rakenteiden esiin saamiseksi. Todistelusta ilmeni, ettei rakennuksen vieressä ollut ollut järkeviä salaojia tai ne oli tehty huolimattomasti ja sadevesiputket olivat olleet poikki. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että kaupan kohteessa oli ollut virhe.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että asuntokauppalain 4 luvun 18 a §:n mukaan asuntoyhteisöllä oli ostajan sijasta oikeus vedota virheeseen, jos virhe ilmeni asuntoyhteisön kunnossapitovastuulle kuuluneessa kiinteistön osassa. Asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n mukaan asunnossa oli virhe siinä luetelluissa tapauksissa. Niiden osalta ostajalla oli oikeus vaatia hinnanalennusta tai muita seuraamuksia. Kiinteistön muissa osissa olleiden virheiden osalta oikeus vedota virheeseen oli siirretty asuntoyhteisölle. Ostajalla oli oikeus vedota asunnon ulkopuolella olleeseen virheeseen ainoastaan siinä tapauksessa, että virheellä oli suoria haitallisia vaikutuksia ostajan hallinnassa olevaan asuntoon.

Rakennuksen ryömintätila ja viemärit olivat asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvia. Näin ollen asunto-osakeyhtiöllä oli oikeus esittää vaatimuksia asuntokauppalain 4 luvun 18 a §:n nojalla.

Käräjäoikeus katsoi esitetyn todistelun perusteella, että asiassa ei ollut esitetty yksilöityjä toimenpiteitä, joilla ryömintätilan olosuhteet olisi saatu tehtyä muulla tavalla ja edullisemmin kuin Asunto Oy P oli ne teettänyt. Koska korjaukset oli ollut tarpeen tehdä, vahingonkorvaus tuli velvoittaa maksamaan asunto-osakeyhtiön käyttämän korjaustavan mukaisesti. Asunto-osakeyhtiöllä oli kuitenkin oikeus saada korvausta vain niiden tutkimusten teettämisestä, jotka liittyivät virheeseen, jonka oli näytetty olleen W Oy:n vastuulla.

Näillä perusteilla käräjäoikeus velvoitti W Oy:n suorittamaan Asunto Oy P:lle vahingonkorvaukseksi 145 519,35 euroa laillisine viivästyskorkoineen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Helena Perä-Takala, Mikael Illman ja Väinö Ilveskoski.

Vaasan hovioikeuden tuomio 7.3.2013

W Oy ja Asunto Oy P valittivat hovioikeuteen. W Oy uudisti vaatimuksensa kanteen jättämisestä tutkimatta tai sen hylkäämisestä. Asunto Oy P vaati vahingonkorvauksen määrän korottamista.

Asunto Oy P:n asiavaltuutta koskeneen väitteen johdosta hovioikeus totesi, että asunto-osakeyhtiöllä oli oikeus saattaa kysymys W Oy:n vahingonkorvausvelvollisuudesta tuomioistuimen tutkittavaksi. Asunto-osakeyhtiön kanteen perusteet koskivat pääasiaratkaisun aineellisia edellytyksiä, eivätkä oikeudenkäynnin edellytyksiä. Yhtiön kannetta ei voitu jättää W Oy:n vaatimin tavoin puuttuvan asiavaltuuden perusteella tutkimatta.

Pääasiaa koskevassa ratkaisussaan hovioikeus esittämillään perusteilla käräjäoikeuden tavoin katsoi, että uudisrakentamiseen verrattavaa korjausrakentamista arvioitaessa oli otettava huomioon myös asuntojen myyntiesitteen sisältämät tiedot.

Edelleen hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeuskin, että uudisrakentamiseen verrattavana korjausrakentamisena voitiin pitää sellaista kattavaa korjausta, johon ei liittynyt rakennuksen laajentamista tai sen käyttötarkoituksen muuttamista taikka muuta vastaavaa olennaista muutosta, kunhan korjaus piti sisällään täydellisen pintaremontin ja sen, että rakennuksen kaikki rakenteet, kuten sähkö-, vesi-, viemäri- ja lämmityslaitteet olivat korjauksen jälkeen korjausajankohdan määräysten mukaisessa kunnossa. Uudisrakentamiseen verrattavalta korjausrakentamiselta ei ollut perusteltua ehdottomasti edellyttää rakennuslupaa, koska kuntien rakennusvalvontaviranomaiset eivät välttämättä tulkinneet rakennusluvan kriteerejä yhdenmukaisesti.

Rakennukseen oli tehty sen tyhjillään ollessa käräjäoikeuden toteama kattava pintaremontti. Lisäksi rakennuksen katto oli maalattu ja sähköjärjestelmään oli tehty muutostöitä. Myös rakennuksen puhelin- ja antenniverkot oli uusittu. Lisäksi myyntiesitteessä oli luvattu tarkistaa kiinteistön paaluperustuksen kunto sekä kunnostaa rakennuksen sadevesiviemäröinti. Rakennukseen oli tehty myös putkiremontti.

Hovioikeus katsoi edelleen, että uudisrakentamiseen verrattavan korjausrakentamisen arvioinnissa oli otettava huomioon myös rakennukseen sen ollessa vuokrakäytössä tehdyt korjaukset, sillä ne olivat pidentäneet korjattujen osien elinkaarta. Siten vuokrakäytön aikaan tehdyillä korjauksilla oli osaltaan merkitystä arvioitaessa sitä, oliko rakennus saneerauksen jälkeen kokonaisuudessaan uuteen verrattavassa kunnossa.

Uudisrakentamiseen verrattavaa korjausrakentamista vastaan puhuvina seikkoina hovioikeus otti huomioon erityisesti sen, että rakennuksen ilmastointi, sähköjärjestelmän nousujohdot sekä lämpöputkisto ja -patterit oli saneerauksessa jätetty ennalleen.

Hovioikeus katsoi uudisrakentamiseen verrattavan korjausrakentamisen puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja punnitessaan, että rakennukseen tehdyt korjaukset olivat olleet raskaita ja että myyntiesitteestä voitiin tehdä päätelmä, jonka mukaan rakennus oli tarkoitettu saattaa korjausajankohdan määräyksiä vastaavaksi. U-Asunnot Oy:n voitiin toimenpidelupaan kirjatuista seikoista huolimatta katsoa tavoitelleen myös sitä, että asunnot olisivat uutta vastaavassa kunnossa. Esitteen mukaisilla korjauksilla sekä rakennukseen aikaisemmin tehdyillä korjauksilla rakennuksen elinkaari oli olennaisesti pidentynyt ja rakennus oli rakenteiden ja teknisten järjestelmien suhteen käytännössä vastannut uutta rakennusta. Kysymys oli siten uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta.

Hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeuskin, että mikäli myyntiesitteessä luvattu toimenpide viemärijohtojen uusimisesta tonttikaivoon asti olisi tehty, rakennuksen ryömintätilan ongelmat olisivat tulleet U-Asunnot Oy:n tietoon. Rakenteet tuli korjausrakentamisen yhteydessä saattaa korjausrakentamisen aikaan voimassa olevien määräysten mukaiseen kuntoon. Asunnon ostajilla oli myyntiesitteen ja asuntokauppasopimuksen perusteella ollut oikeus luottaa siihen, että rakennuksen alapuoliset rakenteet sekä viemäriputket kannakkeineen olivat asianmukaisessa kunnossa. Hovioikeus katsoi, että kaupan kohteessa oli ollut asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n 1 ja 6 kohdissa tarkoitettu virhe.

Hovioikeus katsoi myös, ettei asiassa ollut aihetta muuttaa käräjäoikeuden tuomiota sen kysymyksen osalta, oliko asunto-osakeyhtiöllä oikeus asunnon ostajan sijasta vedota virheeseen, jos virhe ilmeni asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion myös vahingonkorvauksen määrän osalta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mika Huovila, Jukka Mäkelä ja Tapio Kaarniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

W Oy:lle myönnettiin valituslupa.

W Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin yhtiö on velvoitettu maksamaan Asunto Oy P:lle vahingonkorvausta ja että kaikki Asunto Oy P:n asiassa esittämät vaatimukset jätetään tutkimatta tai hylätään.

Asunto Oy P vaati vastauksessaan, että W Oy:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kiinteistöalalla toiminut U-Asunnot Oy oli omistanut Asunto Oy P:n (asunto-osakeyhtiö) koko osakekannan. Asunto-osakeyhtiölle kuuluvassa kerrostalossa oli vuosina 2006 – 2007 toteutettu laaja peruskorjaus. U-Asunnot Oy oli kesäkuussa 2006 ryhtynyt markkinoimaan asunto-osakeyhtiön osakehuoneistoja yleisölle. Markkinoinnissa oli käytetty sitä varten laadittua markkinointiesitettä. Yhtiö oli myynyt suurimman osan asunnoista rakentamisvaiheen aikana vuonna 2007. Rakennusvalvontaviranomainen oli hyväksynyt rakennuksen käyttöönotettavaksi maaliskuussa 2007. Asuntojen kauppakirjat ostajien kanssa oli tehty vasta tämän jälkeen. Hallinnonluovutuskokous, jossa asunto-osakeyhtiö oli luovutettu osakkaiden hallintaan, oli pidetty 28.5.2007. Asuntokauppoihin perustuva myyjän vastuu on keväällä 2007 siirtynyt U-Asunnot Oy:ltä W Oy:lle.

2. Lähellä kerrostaloa oli 11.6.2008 syntynyt sortuma, jota tutkittaessa oli havaittu, että maa-ainesta ja vettä oli kulkeutunut talon alle. Rakennuksen alapohjan alla olleen ryömintätilan pohjalle oli muodostunut pysyvä vesiallas. Ryömintätilaan oli jätetty rakentamisaikaisia muottilaudoituksia, jotka olivat tilan kosteuden vuoksi homehtuneet ja joissa oli ollut mikrobivaurioita. Ryömintätilassa ollut valurautainen viemäriputkisto oli ollut osin ruosteessa, ja sen kannakekiinnitykset olivat osin ruostuneet poikki. Tuuletuksen puuttumisen ja kosteuden vuoksi rakennuksen alla oli ollut homekasvustoa. Myös rakennuksen sadevesiviemäri- ja salaojaputkistot olivat kärsineet routavaurioita. Asunto-osakeyhtiö on vuonna 2009 teettänyt rakennuksen alapohjan alapuolisen ryömintätilan ja perustusrakenteiden sekä sadevesiviemäröinti- ja salaojajärjestelmien korjauksen.

3. Asunto-osakeyhtiö on 30.9.2009 nostanut W Oy:tä vastaan kanteen, jossa on vaadittu näistä kiinteistön korjaustöistä aiheutuneiden kustannusten korvaamista. Kanteen mukaan rakennuksen peruskorjauksen johdosta asiassa oli sovellettava asuntokauppalain 4 luvun säännöksiä uuden asunnon kaupasta, jolloin asunto-osakeyhtiöllä oli oikeus ostajan sijasta vedota virheeseen ja vaatia vahingonkorvausta asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluneista korjauksista.

4. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen mutta alentanut vaaditun korvauksen määrää. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen.

5. Korkeimmassa oikeudessa on W Oy:n valituksen perusteella kysymys ensisijaisesti siitä, onko rakennuksen peruskorjauksessa ollut kyse uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta niin, että asuntokaupat ovat koskeneet uuden asunnon kauppaa. Arvioitavana on myös se, ovatko rakennuksen alapuolisissa rakenteissa ja viemäröintijärjestelmissä olleet viat ja puutteet sellaisia, että asunto-osakeyhtiöllä on ollut oikeus vedota niihin myyjää vastaan.

Milloin korjausrakentaminen on verrattavissa uudisrakentamiseen?

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

6. Asuntokauppalain uuden asunnon kauppaa koskevan 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan luvun säännöksiä sovelletaan, kun: 1) perustajaosakas rakentamisvaiheessa tai sen jälkeen myy asunnon otettavaksi käyttöön ensimmäistä kertaa; tai 2) elinkeinonharjoittaja muuten myy asunnon otettavaksi käyttöön ensimmäistä kertaa uudisrakentamisen tai uudisrakentamiseen verrattavan korjausrakentamisen jälkeen.

7. Momentin 2 kohdassa käytetty ilmaisu uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta on otettu lakiin 1.1.2006 voimaan tulleella asuntokauppalain muutoksella (795/2005). Lainmuutosta koskevassa hallituksen esityksessä (HE 21/2005 vp s. 23) on todettu, että ilmaisulla ˮuudisrakentamiseen verrattavalla tavalla korjausrakennettu rakennusˮ on haluttu selventää aikaisempaa lain määritelmäsäännöstä, jossa käytettiin ilmaisua ˮkorjausrakennettu rakennusˮ. Selvennystä on pidetty tarpeellisena, koska aikaisemman ilmaisun johdosta oli syntynyt käytännössä epätietoisuutta korjausrakentamisen laajuudesta. Määritelmän tarkistuksella ei muutettu asiallisesti aikaisempaa oikeustilaa, sillä myös aikaisemmalla säännöksellä katsottiin tarkoitetun vain uudisrakentamiseen verrattavissa olevia korjaus- ja parannustöitä. Tällaisesta korjausrakentamisesta on kysymys, jos kokonaiseen rakennukseen tehdään raskaita korjauksia, joiden tarkoituksena on tehdä rakennuksesta uudenveroinen.

8. Asuntokauppalain 1 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan rakentamisvaiheella tarkoitetaan sanotussa laissa ajanjaksoa, joka edeltää asuntoyhteisön uuden tai uudisrakentamiseen verrattavalla tavalla korjausrakennetun rakennuksen tai yhteisölle myöhemmin lisää rakennettavien uusien asuinhuoneistojen valmistumista. Perustajaosakkaana pidetään 1 luvun 4 §:n nojalla muun muassa sitä, joka rakentamisvaiheen aikana omistaa asunto-osakeyhtiön osakkeen. Elinkeinonharjoittajalla tarkoitetaan 1 luvun 3 §:n 6 kohdan mukaan sitä, joka ammattimaisesti myy asuinhuoneistoja tai tarjoaa niitä vastiketta vastaan hankittaviksi.

Arvioinnin perusteista

9. Korkein oikeus toteaa, että muun muassa rakennuksen ikä, rakentamistapa ja aikaisemmat korjaukset vaikuttavat siihen, mitkä toimet ovat tarpeen rakennuksen saattamiseksi uudisrakentamiseen verrattavaan tasoon. Yleisesti ei voida määritellä toimenpiteitä, joiden tekeminen tai tekemättä jättäminen ratkaisisi sen, onko kysymys asuntokauppalain 4 luvussa tarkoitetusta uudisrakentamiseen verrattavasta korjausrakentamisesta vai ei. Merkityksellistä on se, onko korjausrakentamisella pyritty tekemään kunnoltaan ja ominaisuuksiltaan uutta vastaava rakennus. Olennaisia ovat nimenomaan rakennuksen ajanmukaisuuteen ja tulevaan käyttöikään vaikuttavat korjaukset ja parannukset. Arvio tulee tehdä kussakin tapauksessa kokonaisharkinnan perusteella.

10. Toteutettujen korjaustoimien ohella merkitystä on myös niillä tiedoilla, jotka myyjä on antanut ostajalle asuntoja markkinoitaessa, kaupasta neuvoteltaessa ja kauppakirjaa allekirjoitettaessa. Etenkin korjausvaiheen aikana ostaja voi vain myyjän tietojen varassa arvioida sitä, vastaako kaupan kohde senhetkisten uudisrakennusten tasoa vai vastaako rakennus korjausten jälkeenkin asianmukaisesti kunnossapidettyjä rakentamisajan asuinrakennuksia. Uuden asunnon kaupasta voi olla kysymys silloin, kun myyjä on toteuttanut omistamassaan asunto-osakeyhtiössä niin laajan ja perusteellisen korjauksen, että ostaja on ostopäätöstä tehdessään voinut perustellusti olettaa, ettei yhtiössä ole pitkään aikaan odotettavissa rakennusteknisesti tai taloudellisesti merkittäviä korjaustarpeita.

Arviointi tässä tapauksessa

11. U-Asunnot Oy on kesäkuussa 2006 hakenut peruskorjaukselle rakennuslupaa. Lupahakemuslomakkeessa on merkitty rasti kohtaan ˮkorjaus- ja muutostyö, joka on verrattavissa rakennuksen rakentamiseenˮ. Lupahakemuksessa on rakennushanketta kuvattu lyhyesti seuraavasti: ˮKiinteistön kellari-, 1. -7. kerroksen ja ullakkokerroksen muutostyö. Parvekelasitukset.ˮ Toimenpidelupaan on merkitty toimenpiteeksi ˮMuu muutostyöˮ ja ˮAsuinkerrostalon peruskorjaus sekä parvekkeiden lasittaminenˮ.

12. U-Asunnot Oy:n kesäkuulta 2006 olevan myyntiesitteen mukaan Kokemäenjoen rannalle saneerataan 28 nykyaikaista kerrostaloasuntoa. Esitteessä on ilmoitettu, että kerrostalo oli rakennettu vuonna 1967 ja että se peruskorjataan vuosina 2006 – 2007. Lisäksi esitteessä on selostettu yksityiskohtaisesti peruskorjauksen sisältöä muun muassa seuraavasti: Huoneistoissa uusitaan sisäpinnat ja lattiat ja keittiöön hankitaan uusia kalusteita ja kodinkoneita. Kylpyhuoneet uusitaan vesieristeineen ja kaakeleineen ja niihin asennetaan lattialämmitys. Rakennuksessa uusitaan vesijohdot ja viemärijohdot ulkopuoliseen tonttikaivoon saakka. Parvekkeet peruskorjataan ja lasitetaan. Sähkökeskukset uusitaan, TV- ja puhelinkaapelointi nykyaikaistetaan, ilmanvaihtokone huolletaan, ilmanvaihtokanavat nuohotaan ja ilmanvaihto säädetään. Porrashuoneen pinnoitteet maalataan ja lattiat uusitaan. Lisäksi saunaosasto peruskorjataan ja peltikatto maalataan. Kiinteistön paaluperustuksen kunto tarkistetaan ja sadevesiviemäröinti kunnostetaan.

13. Myyntiesitteestä on ilmennyt lisäksi, että jo ennen tätä peruskorjausta kohteessa oli peruskorjattu hissi vuonna 1996, yhtiö oli liitetty kaukolämpöverkkoon 2001 sekä keittiön ikkunat ja parvekeovet oli uusittu 1998 ja muut ikkunat 2001. Edelleen siinä on mainittu, että lämpöputkisto- ja patterit olivat alkuperäiset. Markkinointiesitteen lopussa on ollut maininta, jonka mukaan ˮOikeudet muutoksiin pidätetäänˮ.

14. Korkein oikeus katsoo, että asunto-osakeyhtiössä tehty peruskorjaus on kohdistunut paitsi rakennuksen sisätiloihin, kuten huoneistoihin, porraskäytävään ja muihin yleisiin tiloihin, myös rakenteisiin kuuluviin lämpö-, vesijohto-, ilmastointi- ja sähköjärjestelmiin, parvekkeisiin ja vesikattoon. Talossa on tehty myös putkiremontti. Peruskorjausta edeltäneinä vuosina rakennuksessa oli tehty edellä mainitut korjaukset, jotka ovat korottaneet rakennusosien laatua alkuperäisestä ja joiden uusiminen ei ole ollut ajankohtaista peruskorjaushankkeen yhteydessä. Sekä aikaisemmat että nyt saneerauksessa tehdyt rakennusosien ja teknisten järjestelmien korjaus- ja uusimistyöt ovat olleet kattavia ja ne ovat huomattavasti korottaneet rakennuksen kuntoa ja arvoa. Ostaja on voinut perustellusti arvioida, ettei myytävään huoneistoon eikä rakennukseen tarvitse pitkään aikaan tehdä uusia korjauksia, jotka olisivat laajuudeltaan tai kustannuksiltaan merkittäviä tai jotka aiheuttaisivat huomattavaa haittaa asumiselle. Myyntiesitteen perusteella ostajat ovat voineet pitää kaupan kohdetta saneerauksen jälkeen kunnoltaan uuden veroisena.

15. Korkein oikeus toteaa alempien oikeuksien tuomioista ilmenevän, että asuntokaupoissa oli käytetty lomakkeita, jotka oli otsikoitu valmiin uuden asunnon kauppakirjoiksi ja joissa oli viitattu asunnon virheen osalta asuntokauppalain 4 luvun 14 – 28 §:iin. Tästä on todisteena myös oikeudenkäyntiaineistoon liitetty kauppakirja. Alempien oikeuksien tavoin Korkein oikeus katsoo, että myös kauppakirjojen perusteella ostajilla on ollut perusteltu syy uskoa ostaneensa uuden asunnon uudisrakennusta vastaavasta talosta.

16. Asiassa on riidatonta, että vastoin markkinointiesitteen tietoja peruskorjauksen yhteydessä ei ollut tarkastettu kiinteistön paaluperustuksen kuntoa. Myöskään viemärijohtoja ei ollut uusittu ulkopuoliseen tonttikaivoon saakka eikä sadevesiputkistoa ollut kunnostettu. W Oy on tältä osin vedonnut myyntiesitteeseen merkittyyn ilmoitukseen, jonka mukaan ˮoikeudet muutoksiin pidätetäänˮ. Yhtiön mukaan korjaustöiden aikana oli osoittautunut, etteivät tällaiset korjaustoimenpiteet olleet tarpeellisia. Lisäksi yhtiö on Korkeimmassa oikeudessakin lausunut, että rakennuksen sadevesiviemäröinnit ja salaojitukset oli uusittu vuonna 1994.

17. Korkein oikeus katsoo, ettei tämänkaltainen yleisluonteinen varauma johda siihen, että myyjä voisi yksipuolisesti ja ostajille kertomatta jättää tekemättä myyntiesitteessä kuvattuja olennaisia korjauksia ja tarkastuksia. Ostajien ei ole väitettykään saaneen tietoa siitä, ettei luvattuja toimia tulla tekemään. Kuten hovioikeus on todennut, rakennuksen alapohjan alapuolisessa ryömintätilassa myöhemmin havaitut ongelmat olisivat tulleet ilmi jo korjausvaiheen aikana, jos myyntiesitteessä mainitut tarkastus- ja kunnostustoimenpiteet olisi tehty.

18. W Oy on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut myöntävänsä, että myyjä on ollut perustajaosakas ja elinkeinonharjoittaja, jos saneeraus katsotaan uudisrakentamiseen verrattavaksi korjausrakentamiseksi. Rakennus on ollut korjausrakentamisen aikana tyhjillään, ja U-Asunnot Oy on myynyt asunnot otettaviksi käyttöön ensimmäistä kertaa saneerauksen jälkeen.

19. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että U-Asunnot Oy on perustajaosakkaana myynyt asunnot uudisrakentamiseen verrattavalla tavalla korjausrakennetusta rakennuksesta. Myyjän vastuuseen sovelletaan siten uuden asunnon kauppaa koskevia asuntokauppalain 4 luvun säännöksiä.

Onko asunto-osakeyhtiöllä oikeus esittää vaatimuksia väitetyistä virheistä?

Vastustamisperusteet

20. W Oy on vastustanut kannetta sillä perusteella, ettei ostaja voi virheenä vedota rakennuksen perustusrakenteissa ja sadevesiviemäri- ja salaojaputkistoissa oleviin vikoihin, koska ne eivät ole kohdistuneet hänen huoneistoonsa tai siihen liittyviin tiloihin. Koska ostajalla ei ole oikeutta esittää tällaisten virheiden johdosta vaatimuksia myyjää vastaan, niihin ei voi vedota myöskään asunto-osakeyhtiö, joka lain mukaan käyttää puhevaltaa vain ostajan sijasta.

Sovellettavat säännökset esitöineen

21. Asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n mukaan asunnossa on virhe jos 1) se ei vastaa sitä, mitä voidaan katsoa sovitun; 2) se ei vastaa niitä säännöksissä tai määräyksissä asetettuja vaatimuksia, jotka rakennuksen oli täytettävä rakennusvalvontaviranomaisen hyväksyessä sen käyttöönotettavaksi; 3) sen ominaisuuksista aiheutuu tai voidaan perustellusti olettaa aiheutuvan haittaa terveydelle; 4) rakentamista tai korjausrakentamista ei ole suoritettu hyvän rakentamistavan mukaisesti taikka ammattitaitoisesti ja huolellisesti; 5) rakentamisessa tai korjausrakentamisessa käytetty materiaali, sikäli kuin sen laadusta ei ole erikseen sovittu, ei ole kestävyydeltään tai muilta ominaisuuksiltaan tavanomaisen hyvää laatua; tai 6) asunto ei muuten vastaa sitä, mitä asunnonostajalla yleensä on sellaisen asunnon kaupassa perusteltua aihetta olettaa.

22. Asuntokauppalain 4 luvun 22 §:n mukaan virheen ensisijainen seuraamus on, että myyjä korjaa tai oikaisee virheen ilman, että ostajalle aiheutuu siitä kustannuksia. Jollei oikaisemista tapahdu, ostajalla on oikeus 25 ja 26 §:ssä säädetyillä edellytyksillä vaatia hinnanalennusta taikka kaupan purkua tai vahingonkorvausta.

23. Asuntokauppalain 4 luvun 18 a §:n 1 momentissa säädetään, että jos virhe ilmenee asuntoyhteisön kunnossapitovastuulle kuuluvassa kiinteistön osassa, yhteisöllä on ostajan sijasta oikeus vedota virheeseen. Yhteisöön sovelletaan 2 momentin mukaan tällöin muun muassa, mitä säädetään ostajan oikeudesta vaatia virheen oikaisua ja saada vahingonkorvausta. Jos asuntoyhteisö ei käytä 1 momentissa säädettyä oikeuttaan, ostajalla on 3 momentin mukaan oikeus vedota sellaiseen virheeseen, jolla on suoria haitallisia vaikutuksia ostajan hallinnassa olevaan asuntoon.

24. Edellä mainituissa asuntokauppalain muuttamista koskevissa esitöissä (HE 21/2005 vp s. 15) on todettu, että myyjän virhevastuuta koskevat säännökset olivat osoittautuneet ongelmallisiksi silloin, kun virhe ilmeni yhteisön kunnossapitovastuun piiriin kuuluvissa kiinteistön osissa. Tyypillisesti ongelmatilanteiden on todettu liittyneen uuden asunnon kauppaan, jossa myyjällä on sekä oikeus että velvollisuus korjata virheet kustannuksellaan. Kun lain 4 luvun säännösten mukaan myyjällä on velvollisuuksia ja oikeuksia vain suhteessa asunnon ostajaan, oli syntynyt epätietoisuutta siitä, kuka näissä tilanteissa lopulta sai käyttää puhevaltaa. Vastuusuhteiden selventämiseksi on ehdotettu, että vain asuntoyhteisöllä olisi oikeus, eräin erityisesti säädettävin poikkeuksin, vedota sellaisiin virheisiin, jotka ilmenevät yhteisön kunnossapitovastuulle kuuluvissa kiinteistön osissa. Koska yhteisö ei ollut asunnon myyneen perustajaosakkaan sopijapuoli, olisivat virheen seuraamuksia suhteessa yhteisöön vain virheen oikaisu ja vahingonkorvaus. Kunnossapitovastuun jakautumisesta osakkeenomistajan ja asunto-osakeyhtiön kesken säädetään asunto-osakeyhtiölaissa. Jos yhtiöjärjestyksellä on poikettu asunto-osakeyhtiölain vastuunjakosäännöksistä, noudatetaan yhtiöjärjestyksen määräyksiä kunnossapitovastuun jakamisesta (HE 21/2005 vp s. 42).

Rakenteissa oleva virhe ja vastuun kanavointi

25. Korkein oikeus toteaa, että myytävän asunnon arvo perustuu suurelta osin koko rakennuksen laatuun ja kuntoon. Ostaja voikin asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n mukaan vedota virheenä siihen, ettei rakentamisessa tai korjausrakentamisessa ole noudatettu viranomaismääräyksiä tai hyvää rakentamistapaa. Tällaiset virheet kohdistuvat usein koko rakennukseen eivätkä ainoastaan yksittäiseen huoneistoon. Asuntokauppalain esitöissä (HE 14/1994 vp s. 91) on todettu, että asunnolla on tässä yhteydessä ymmärrettävä kaupan kohdetta kokonaisuudessaan. Virhearvioinnissa voi sen vuoksi olla merkitystä itse huoneiston ominaisuuksien ohella myös seikoilla, jotka koskevat talon asuntoihin liittyviä yleisiä tiloja, kuten esimerkiksi yhteisiä porrastiloja sekä huolto-, säilytys- ja varastotiloja. Korkein oikeus toteaa, että myyjän virhevastuun perusteet eivät rajoitu edes asunto-osakeyhtiön hallitsemiin tiloihin vaan luvun 15 §:n nojalla voi arvioitavaksi tulla myös se, onko myyjä antanut oikeat ja riittävät tiedot asuinympäristöstä.

26. Korkein oikeus katsoo, ettei lain sanamuodosta tai esitöissä mainituista esimerkeistä voida perustellusti tehdä väitetynkaltaista tulkintaa, jonka mukaan virhesäännöksen ja myyjän vastuun ala olisi tarkoitettu suppeaksi. On huomattava, että asunto-osakeyhtiössä lopulta osakkaat vastaavat kustannuksista, jotka aiheutuvat yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvien tilojen ja rakenteiden korjaamisesta. Asunnon ostajan suoja edellyttää, että perustajaosakkaana toimivan myyjän vastuu koskee myös rakennuksen rakenteita samoin kuin esimerkiksi maahan sijoitettuja putkia ja johtoja.

27. Siitä, että kysymys on asunto-osakeyhtiöstä, seuraa kuitenkin muutoksia myyjän virhevastuun seuraamuksiin. Asuntokauppalain muutoksella (795/2005) on pyritty selventämään sitä, miten perustajaosakkaan sopimusrikkomus voidaan oikaista tai hyvittää ottaen huomioon asunto-osakeyhtiön ja muiden osakkeenomistajien oikeudet. Myyjä ja ostaja eivät voi määrätä asunto-osakeyhtiölle kuuluvan rakennuksen rakenteiden tai yleisten tilojen korjaamisesta. Asuntokauppalain 4 luvun 18 a §:ssä myyjän korjaus- ja vahingonkorvausvastuu onkin sen vuoksi kanavoitu asunto-osakeyhtiölle tai muulle asuntoyhteisölle, jos virhe kohdistuu sen kunnossapitovastuulle kuuluvaan kiinteistön osaan. Asunto-osakeyhtiön vetoamisoikeutta ei ole säännöksessä rajattu virheisiin, jotka ilmenevät vain asunnon sisäpuolisissa rakenneosissa ja asunnon käyttöön elimellisesti liittyvissä, vaikkakin asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvissa tiloissa. Säännöksen sanamuoto ja esityöt puoltavat tulkintaa, jonka mukaan säännös koskee asunto-osakeyhtiön kiinteistöä kokonaisuutena ja siinä yhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvia kiinteistön osia. Tätä tulkintaa tukee myös hallituksen esityksen (HE 21/2005 vp s. 16) toteamus siitä, että yhteisön oikeus vedota lain 4 luvun virhevastuusäännöksiin merkitsisi sitä, että useimmat ja käytännössä myös merkittävimmät rakennusvirheet jäisivät selvitettäviksi yhteisön ja perustajaosakkaan välillä. Korkein oikeus katsoo, että asunto-osakeyhtiön oikeus vedota sen kunnossapitovastuulle kuuluvissa rakennuksen rakenteissa ja perusjärjestelmissä oleviin virheisiin ei ole riippuvainen siitä, miten läheisesti virheet vaikuttavat asunnon ostajan hallinnassa olevaan huoneistoon.

Arviointi tässä tapauksessa

28. Myytävä kohde ei ole rakennuksen perustusrakenteissa ja viemäröintijärjestelmissä olleiden vikojen ja puutteiden johdosta vastannut sitä, mitä asunto-osakkeiden kaupassa voidaan katsoa sovitun myyjän antamien tietojen perusteella, eikä myöskään sitä, mitä ostajilla on ollut uuden asunnon kaupassa oikeus olettaa. Korkein oikeus katsoo, että kaupan kohteessa on ollut asuntokauppalain 4 luvun 14 §:n 1 ja 6 kohdassa tarkoitettu virhe.

29. Kyseiset virheet ovat olleet asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuuseen kuuluneissa rakenteissa ja viemärijärjestelmissä. Vastuunjako asunto-osakeyhtiön ja osakkaan kesken on tältä osin selvä sekä asiassa sovellettavan vanhan asunto-osakeyhtiölain (809/1991) että myös 1.7.2010 voimaan tulleen uuden asunto-osakeyhtiölain (1599/2009) mukaan. Asunto-osakeyhtiöllä on siten ollut oikeus vedota virheeseen ja vaatia, että W Oy suorittaa sille vahingonkorvauksena korjaustöiden kustannukset. Korkeimmalla oikeudella ei ole syytä päätyä vahingonkorvauksen määrän osalta muuhun lopputulokseen kuin mihin hovioikeus on tuomiossaan päätynyt.

Johtopäätös

30. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy asiassa samaan lopputulokseen kuin hovioikeus. Tähän nähden Korkein oikeus hovioikeuden tavoin katsoo, ettei asiassa ole aihetta lausua kanteesta siltä osin kuin se on perustettu W Oy:n vahingonkorvauslain mukaiseen vahingonkorvausvelvollisuuteen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pertti Välimäki, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen ja Marjut Jokela. Esittelijä Kaarlo Hakamies.

Belgialainen tuomioistuin oli päätöksellään määrännyt A:n ja B:n yhteiset lapset asumaan A:n luona ja lasten oikeudesta tavata B:tä. Samalla tuomioistuin oli asettanut tapaamisoikeuden toteutumisen turvaamiseksi uhkasakon, joka A:n oli suoritettava B:lle. B vaati päätöksen julistamista täytäntöönpanokelpoiseksi uhkasakon osalta.

B:n hakemukseen sovellettiin Bryssel IIa -asetusta. Uhkasakon täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisen edellytyksenä oli, että sen lopullinen rahamäärä oli vahvistettu tuomiovaltion tuomioistuimessa.

Bryssel I -asetus (44/2001) 1 artikla 2 kohta ja 49 artikla
Bryssel IIa -asetus 1 artikla 1 ja 2 kohta ja 47 artikla 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Hakemus ja asiaan osallisen lausuma sekä Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden päätös 8.3.2012 ja Helsingin hovioikeuden päätös 16.8.2012 on tarpeellisilta osin selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Petra Spring-Reiman. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Erkki Koivula ja Eeva Palaja.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B toisti alemmissa oikeuksissa esittämänsä vaatimukset.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Välitoimet

Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisun pyytämisestä ja pyynnössä esitettävistä kysymyksistä Korkein oikeus pyysi päätöksellään 31.12.2013 nro 2725 ennakkoratkaisun Euroopan unionin tuomioistuimelta. Unionin tuomioistuin antoi tuomiollaan 9.9.2015 (asia C-4/14) pyydetyn ratkaisun.

Asianosaisille varattiin tilaisuus antaa kirjallinen lausuma ennakkoratkaisun johdosta.

A antoi lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Belgialainen tuomioistuin, Gentin alioikeus, on päätöksellään 28.3.2007 määrännyt A:n ja B:n yhteiset lapset asumaan A:n luona ja määrännyt heidän oikeudestaan tavata B:tä tämän luona päätöksessä mainittuina ajankohtina.

2. Tuomioistuin on samalla asettanut uhkasakon tapaamisoikeuden toteutumisen turvaamiseksi. Tuomioistuimen päätöksen mukaan A:n on suoritettava B:lle uhkasakkona 1 000 euroa lasta kohti jokaiselta sellaiselta tapaamisvuorokaudelta, jonka aikana lasta ei ole luovutettu tälle. Uhkasakon enimmäismääräksi on määrätty 25 000 euroa.

Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

3. B on hakemuksessaan vaatinut Suomessa asuvan A:n velvoittamista suorittamaan hänelle mainitussa päätöksessä asetetusta uhkasakosta 23 398,69 euroa tai ainakin päätöksen julistamista täytäntöönpanokelpoiseksi Suomessa.

4. A on vaatinut B:n hakemuksen hylkäämistä tai jättämistä sillensä, koska maksuvelvollisuutta ei ollut vahvistettu lopullisesti Belgiassa ja koska hän ei ollut millään tavalla laiminlyönyt tapaamisoikeuteen liittyviä velvollisuuksiaan.

5. Käräjäoikeus on soveltanut asiassa tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annettua neuvoston asetusta (EY) N:o 44/2001 (Bryssel I -asetus). Käräjäoikeus on jättänyt hakemuksen tutkimatta, koska hakemuksen kohteena olleen uhkasakon lopullista määrää ei ollut vahvistettu tuomion antaneessa jäsenvaltiossa.

6. B:n haettua muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun hovioikeus on katsonut, että asiassa tulee soveltaa tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta avioliittoa ja vanhempainvastuuta koskevissa asioissa annettua neuvoston asetusta (EY) N:o 2201/2003 (Bryssel IIa -asetus), koska täytäntöönpanovaatimuksen kohteena olevalla ratkaisulla, siltä osin kuin sen täytäntöönpanosta nyt on kysymys, oli ratkaistu vain lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevia vaatimuksia. Hovioikeus on kuitenkin pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen, koska uhkasakon asettaminen tapaamisoikeuden toteutumisen turvaamiseksi on luonteeltaan täytäntöönpanomenettelyä, joka Bryssel IIa -asetuksen mukaan tapahtuu täytäntöönpanevan jäsenvaltion lain mukaan.

Kysymyksenasettelu

7. Korkein oikeus toteaa, että B:n vaatimuksia on arvioitava tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevan Euroopan unionin oikeuden perusteella. Asiassa on B:n valituksen johdosta kysymys siitä, voidaanko Belgiassa (tuomiovaltio) lapsen tapaamisoikeuden tehosteeksi asetettu uhkasakko, joka maksetaan lasta tapaavalle vanhemmalle, julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi Suomessa. Jos vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, arvioitavaksi tulee, millä edellytyksillä se voidaan julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi. Näiden kysymysten ratkaiseminen edellyttää ensinnäkin sen arvioimista, sovelletaanko asiassa Bryssel I -asetusta vai Bryssel IIa -asetusta, ja toiseksi sovellettavan asetuksen tulkintaa.

Sovellettavat säännökset

Bryssel I -asetus

8. Korkein oikeus toteaa, että Bryssel I -asetuksen on korvannut uudelleen laadittu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1215/2012 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla. Uudelleenlaadittua asetusta sovelletaan sen 66 artiklan 1 kohdan mukaan oikeudenkäynteihin, jotka on pantu vireille 10.1.2015 tai sen jälkeen. Se ei siten tule sovellettavaksi tässä asiassa.

9. Bryssel I -asetuksen 1 artiklan 1 kohdan mukaan tätä asetusta sovelletaan siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa. Artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan asetusta ei sovelleta luonnollisten henkilöiden oikeudelliseen asemaan, oikeuskelpoisuuteen tai oikeustoimikelpoisuuteen eikä myöskään aviovarallisuussuhteisiin eikä perintöön ja testamenttiin.

10. Asetuksen 45 artiklan 2 kohdan mukaan ulkomaista tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi.

11. Asetuksen 49 artiklan mukaan ulkomainen tuomio, jolla joku on velvoitettu maksamaan uhkasakko, on täytäntöönpanokelpoinen siinä jäsenvaltiossa, missä täytäntöönpanoa pyydetään, ainoastaan, jos tuomiojäsenvaltion tuomioistuin on lopullisesti vahvistanut uhkasakon määrän.

Bryssel IIa -asetus

12. Bryssel IIa -asetuksen 1 artiklan 1 kohdan b alakohdan mukaan asetusta sovelletaan siviilioikeudellisissa asioissa, jotka liittyvät vanhempainvastuun myöntämiseen, käyttämiseen, siirtämiseen, rajoittamiseen tai lopettamiseen. Saman artiklan 2 kohdan a alakohdan mukaan näihin asioihin kuuluvat erityisesti oikeus lapsen huoltoon ja tapaamisoikeus.

13. Asetuksen 26 artiklan mukaan tuomiota ei saa sen sisältämän asiaratkaisun osalta ottaa missään tapauksessa uudelleen tutkittavaksi.

14. Asetuksen 28 artiklan 1 kohdan mukaan vanhempainvastuusta jäsenvaltiossa annettu tuomio, joka on siinä jäsenvaltiossa täytäntöönpanokelpoinen ja on annettu tiedoksi, pannaan täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa, kun se asiaan osallisen hakemuksesta on siellä julistettu täytäntöönpanokelpoiseksi. Asetuksen 41 artiklassa säädetään tapaamisoikeutta koskeviin ratkaisuihin eräissä tilanteissa sovellettavasta automaattisen täytäntöönpanon järjestelmästä.

15. Asetuksen 47 artiklan 1 kohdan mukaan täytäntöönpanomenettely tapahtuu täytäntöön panevan jäsenvaltion lain mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

16. Korkein oikeus on katsonut, että asiassa on esillä Bryssel I -asetuksen ja Bryssel IIa -asetuksen tulkinnasta riippuvia kysymyksiä, joita ei ole ratkaistu unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt unionin tuomioistuimelle ennakkoratkaisupyyntönään seuraavat kysymykset:

1) Onko Bryssel I -asetuksen 1 artiklan 2 kohtaa tulkittava niin, että lapsen huoltoa tai tapaamisoikeutta koskevassa asiassa päävelvoitteen turvaamiseksi asetetun uhkasakon täytäntöönpanoa koskevat asiat jäävät asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle?

2) Mikäli edellisessä kohdassa mainitut asiat kuuluvat Bryssel I -asetuksen soveltamisalaan, onko Bryssel I -asetuksen 49 artiklaa tulkittava niin, että vuorokausikohtaisesti asetettu juokseva uhkasakko, joka on tuomiovaltiossa täytäntöönpantavissa sellaisenaan asetetun määräisenä mutta jonka lopullinen määrä voi muuttua uhkasakkoon tuomitun hakemuksen tai väitteiden johdosta, on täytäntöönpantavissa jäsenvaltiossa vasta kun sen määrä on erikseen lopullisesti vahvistettu tuomiovaltiossa?

3) Mikäli edellä yksilöidyn kaltaiset asiat jäävät Bryssel I -asetuksen soveltamisalan ulkopuolelle, onko Bryssel IIa -asetuksen 47 artiklan 1 kohtaa tulkittava niin, että lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevat tehosteet ja turvaamistoimet kuuluvat säännöksessä tarkoitettuun täytäntöönpanomenettelyyn, joka tapahtuu täytäntöönpanevan jäsenvaltion lain mukaan, vai voivatko ne muodostaa sellaisen osan lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevaa päätöstä, joka on Bryssel IIa -asetuksen nojalla pantava täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa?

4) Onko uhkasakon täytäntöönpanoa toisessa jäsenvaltiossa vaadittaessa edellytettävä, että täytäntöönpantavan uhkasakon rahamäärä on erikseen lopullisesti vahvistettu tuomion antaneessa jäsenvaltiossa, vaikka täytäntöönpanossa ei sovellettaisi Bryssel I -asetusta?

5) Mikäli lapsen tapaamisoikeuden tehosteeksi asetettu uhkasakko on täytäntöönpanokelpoinen toisessa jäsenvaltiossa ilman, että täytäntöönpantavan uhkasakon rahamäärä on tuomiovaltiossa erikseen lopullisesti vahvistettu;

(a) edellyttääkö uhkasakon täytäntöönpano kuitenkin sen valvomista, onko tapaamisoikeuden toteutumatta jääminen perustunut esteisiin, joiden huomioon ottaminen on ollut välttämätöntä lapsen oikeuksien vuoksi; ja

(b) millä tuomioistuimella on toimivalta tällaisten seikkojen tutkimiseen, tarkemmin sanoen

(i) rajoittuuko täytäntöönpanovaltion tuomioistuimen toimivalta aina pelkästään sen tutkimiseen, onko väitetty lapsen tapaamisoikeuden toteutumatta jääminen johtunut sellaisesta perusteesta, joka nimenomaisesti ilmenee pääasiaa koskevasta ratkaisusta; vai

(ii) seuraako unionin perusoikeuskirjassa turvatuista lapsen oikeuksista, että täytäntöönpanovaltion tuomioistuimella on pidemmälle menevä oikeus tai velvollisuus tutkia, onko tapaamisoikeuden toteutumatta jäämiselle ollut sellaisia perusteita, joiden huomioon ottaminen on ollut välttämätöntä lapsen oikeuksien turvaamiseksi?

Unionin tuomioistuimen tuomio 9.9.2015

17. Unionin tuomioistuin on ennakkoratkaisussaan vastannut Korkeimman oikeuden esittämiin kysymyksiin 1, 3 ja 4 seuraavasti:

1) Bryssel I -asetuksen 1 artiklaa on tulkittava siten, että mainittua asetusta ei sovelleta pantaessa jäsenvaltiossa täytäntöön toisessa jäsenvaltiossa annetussa päätöksessä määrätty uhkasakko, joka koskee oikeutta lapsen huoltoon ja tapaamisoikeutta ja joka on asetettu sen varmistamiseksi, että lapsen huoltaja noudattaa tapaamisoikeutta.

3) Uhkasakon, jonka tuomiojäsenvaltion tuomioistuin, joka on ratkaissut tapaamisoikeutta koskevan asiakysymyksen, on asettanut kyseisen oikeuden tehokkuuden takaamiseksi, täytäntöönpanoon sovelletaan samaa täytäntöönpanojärjestelmää kuin mainitulla uhkasakolla taattua tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen, ja tällainen uhkasakko on tässä ominaisuudessa todettava täytäntöönpanokelpoiseksi Bryssel IIa -asetuksessa olevien sääntöjen mukaisesti.

4) Bryssel IIa -asetuksen puitteissa ulkomaiset ratkaisut, joissa velvoitetaan maksamaan uhkasakkoa, ovat täytäntöönpanokelpoisia jäsenvaltiossa, jossa täytäntöönpanoa pyydetään, vain silloin, kun uhkasakon rahamäärä on lopullisesti vahvistettu tuomiojäsenvaltion tuomioistuimissa.

Vastausten sisältö huomioon ottaen Korkeimman oikeuden esittämiin kysymyksiin 2 ja 5 ei ollut tarpeen vastata.

18. Unionin tuomioistuin on perustellut vastaustaan ensimmäiseen kysymykseen muun ohella toteamalla, että Bryssel I -asetuksen soveltamisala rajoittuu siviili- ja kauppaoikeudellisiin asioihin ja että sen soveltamisalan ulkopuolelle on nimenomaisesti suljettu luonnollisten henkilöiden oikeudellinen asema, joka kattaa vanhempainvastuun käyttämisen lapseen nähden. Tuomioistuin on lisäksi viitannut aikaisempaan ratkaisukäytäntöönsä (tuomio Realchemie Nederland, C- 406/09, EU:C:2011:668, kohta 40 oikeuskäytäntöviittauksineen), jossa se oli turvaamistoimien osalta katsonut, ettei niiden kuuluminen asetuksen soveltamisalaan ratkea itse toimien luonteen perusteella vaan niiden oikeuksien luonteen perusteella, joiden turvaaminen kyseisillä toimilla varmistetaan. Tuomioistuin on todennut, että tässä tapauksessa täytäntöönpantavaksi pyydetty uhkasakko on päävelvoitteeseen nähden liitännäinen toimenpide, jolla pyritään varmistamaan sellaisen oikeuden toteutuminen, joka ei kuulu Bryssel I -asetuksen, vaan Bryssel IIa -asetuksen soveltamisalaan (kohdat 32, 33, 35, 37 ja 39).

19. Myös kolmanteen kysymykseen antamaansa vastausta unionin tuomioistuin on perustellut uhkasakon liitännäisyydellä päävelvoitteeseen eli tässä tapauksessa huoltajana olevalla vanhemmalla olevaan velvoitteeseen toimia yhteistyössä tapaamisoikeuden täytäntöönpanossa niiden sääntöjen mukaisesti, jotka asiakysymyksessä toimivaltainen tuomiovaltion tuomioistuin on määrittänyt. Uhkasakon täytäntöönpano liittyy suoraan sekä mainitun päävelvoitteen olemassaoloon että sen noudattamatta jättämiseen. Tämä yhteys huomioon ottaen kysymyksessä olevaa uhkasakkoa ei voida arvioida yksinään siten, että se muodostaisi itsenäisen velvoitteen, vaan sitä on arvioitava erottamattomasti yhdessä sen tapaamisoikeuden kanssa, jonka noudattaminen sillä taataan (kohdat 47 – 49).

20. Edelleen tuomioistuin on kolmannen kysymyksen osalta lausunut, että uhkasakon täytäntöönpanojärjestelmän erottaminen tapaamisoikeutta koskevasta täytäntöönpanojärjestelmästä merkitsisi sitä, että täytäntöönpanovaltion tuomioistuimet saisivat itse varmistua siitä, onko lapsen tapaamisoikeutta laiminlyöty. Tällainen valvonta, joka toteutettaisiin täytäntöönpanovaltion sääntöjen mukaisesti ja joka edellyttäisi kyseisen valtion tuomioistuimen arviointia asian olosuhteista, olisi vastoin unionin lainsäätäjän tahtoa luoda kyseisellä alalla annetuille ratkaisuille yhdenmukainen ja kevennetty täytäntöönpanojärjestelmä, jossa täytäntöönpanosta vastaava tuomioistuin ei saa mitenkään sekaantua asiakysymykseen ja joka perustuu luottamukseen tuomiovaltion tuomioistuimeen (kohdat 51 ja 52).

21. Neljänteen kysymykseen antamaansa vastausta unionin tuomioistuin on perustellut seuraavasti: Bryssel IIa -asetuksella luodun järjestelmän vastaista olisi sallia se, että täytäntöönpanovaltion tuomioistuin osallistuisi sen lopullisen määrän määrittämiseen, joka lapsen huoltajan, jonka olisi pitänyt toimia yhteistyössä tapaamisoikeuden täytäntöönpanossa, on maksettava. Tämän summan määrittäminen nimittäin merkitsee varmistumista niistä laiminlyönneistä, joita tapaamisoikeuden haltija väittää tapahtuneen. Tällainen varmistuminen on ensiarvoisen tärkeää lapsen edun kannalta, eikä se sisällä pelkästään toteamusta siitä, kuinka monta kertaa lasta ei ole luovutettu, vaan myös arvioinnin näiden laiminlyöntien taustalla olevista syistä. Ainoastaan tuomiovaltion tuomioistuin, joka on asiakysymyksessä toimivaltainen, on pätevä suorittamaan tällaisen arvioinnin. Tällaisessa tilanteessa osapuolen, jonka eduksi uhkasakko on määrätty, on käytettävä tuomiovaltiossa tarjolla olevia menettelykeinoja saadakseen ratkaisun, jolla uhkasakon lopullinen määrä määrätään maksettavaksi (kohdat 59 ja 60).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

22. B:n vaatimus asiassa koskee lapsen tapaamisoikeuden tehosteeksi Belgiassa asetetun uhkasakon täytäntöönpanoa ja siten Bryssel IIa -asetuksessa tarkoitettua vanhempainvastuuta koskevan asian liitännäisvaatimusta. Unionin tuomioistuimen Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyynnön johdosta antamasta tuomiosta ilmenee, että uhkasakon täytäntöönpanoon sovelletaan samaa Bryssel IIa -asetuksessa säädettyä täytäntöönpanojärjestelmää kuin uhkasakolla taattua tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen. Belgiassa toiselle vanhemmalle maksettavaksi asetettu uhkasakko voidaan siten julistaa täytäntöönpanokelpoiseksi Suomessa noudattaen Bryssel IIa -asetuksen tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa koskevia säännöksiä. Uhkasakon täytäntöönpanokelpoiseksi julistamisen edellytyksenä on kuitenkin myös Bryssel IIa -asetuksen soveltamisalaan kuuluvissa asioissa se, että siitä maksettavaksi tuleva lopullinen rahamäärä on vahvistettu tuomiovaltiossa.

23. B on valituksessaan katsonut, että kysymyksessä olevan uhkasakon rahamäärä oli vahvistettu lopullisesti jo lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa perustepäätöksessä, jossa uhkasakko oli asetettu.

24. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että vaikka Belgian lain mukaan uhkasakkoa ei ole erikseen vaadittava maksettavaksi tuomioistuimessa – toisin kuin esimerkiksi Suomessa – perustepäätöksen mukaisen tapaamisen toteutumatta jäämisestä ei kuitenkaan Belgiassakaan välittömästi seuraa uhkasakon lankeaminen maksettavaksi. Jos uhkasakkoon tuomittu kiistää laiminlyöneensä perustepäätöksen mukaiset velvollisuutensa ja siten maksuvelvollisuuden edellytysten olemassaolon, hänen vastapuolensa on näytettävä väitetyt laiminlyönnit toteen. Täytäntöönpanotuomarin on tämän jälkeen arvioitava, täyttyvätkö uhkasakon täytäntöönpanon edellytykset ja mikä on maksettavan uhkasakon lopullinen määrä.

25. Asiassa on riidatonta, ettei täytäntöönpanotuomari ole vahvistanut B:n täytäntöönpantavaksi vaatiman uhkasakon lopullista määrää Belgiassa. Näin ollen Korkein oikeus alempien oikeuksien tavoin katsoo, että B:n hakemusta ei voida ottaa tutkittavaksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Samuli Sillanpää.

A oli ympärileikannut poikalapsen tämän vanhempien pyynnöstä ja uskonnollisista syistä. Toimenpide oli suoritettu lääketieteellisesti arvioituna asianmukaisesti, vaikka A ei ollut lääkäri. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n menettely ei ollut rangaistavaa pahoinpitelynä eikä pojan vanhempien menettely pahoinpitelyyn yllytyksenä. Kysymys myös ihmisoikeuksia ja biolääketiedettä koskevan yleissopimuksen merkityksestä rangaistusvastuuta arvioitaessa. Ks. KKO:2008:93 KKO:2016:25

RL 21 luku 5 §
Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla 6 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Helsingin käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati XA:lle rangaistusta kahdesta törkeästä pahoinpitelystä sekä NK:lle, SK:lle, AA:lle ja LM:lle kullekin rangaistusta yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn. Syytteen mukaan XA oli 18.6.2009 ja 8.8.2010 yksityisasunnoissa tehnyt ruumiillista väkivaltaa seitsemän vuoden ikäiselle RK:lle ja 12 vuoden ikäiselle AM:lle ympärileikkaamalla pojat tätä tarkoitusta varten hankitulla laitteella, jossa oli leikkaava ja ihoa kuumentava terä. NK ja SK olivat yhdessä ja yksissä tuumin tahallaan taivuttaneet XA:n suorittamaan ympärileikkauksen RK:lle. AA ja LM olivat yhdessä ja yksissä tuumin tahallaan taivuttaneet XA:n palkkiota vastaan suorittamaan ympärileikkauksen AM:lle.

Pahoinpitelyjä oli pidettävä törkeinä, koska niissä oli käytetty teräaseeseen rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä. Tekoja oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeinä, koska ne olivat kohdistuneet puolustuskyvyttömiin lapsiin, joille oli suoritettu lopullinen kirurginen toimenpide, joka ei ollut korjattavissa.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 30.12.2011

Käräjäoikeus totesi, että ympärileikkaamisesta ei ole Suomessa lain tai alemman tason säädöksiä. Korkein oikeus oli ottanut kantaa ympärileikkaukseen ratkaisussaan KKO 2008:93. Ratkaisun antamisen jälkeen Suomessa oli tullut voimaan Euroopan neuvoston yleissopimus ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (jäljempänä biolääketiedesopimus). Selostettuaan muun muassa biolääketiedesopimuksen 20 artiklaa käräjäoikeus totesi, että sanotun valtiosopimuksen mukaan lähtökohtaisesti terveen kudoksen poistaminen peruuttamattomasti henkilöltä, joka ei voinut antaa toimenpiteeseen pätevästi lupaa, oli katsottava kielletyksi.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että asiassa saadun selvityksen mukaan ympärileikkaukset oli suoritettu sen vuoksi, että poikien vanhempien islaminuskon harjoittaminen edellytti ympärileikkausta. Vanhemmat eivät olleet halunneet poikiensa kokevan syrjintää samaan etniseen ryhmään kuuluvien ystäviensä joukossa. Vanhemmat olivat päätelleet toimenpiteestä olevan hyötyä lapsilleen ja olivat pyrkineet järjestämään ympärileikkauksen parhaalla mahdollisella tavalla.

Ympärileikkauksille ei ollut ollut lääketieteellistä perustetta. Poikien vanhemmat ja leikkaukset suorittanut XA olivat olleet tästä tietoisia. Ympärileikkaukset olivat kohdistuneet lapsiin, jotka eivät olleet voineet pätevästi antaa suostumustaan kyseiseen toimenpiteeseen, mitä toimenpiteen suorittaminen olisi edellyttänyt. Leikkaukset olivat aiheuttaneet toipumisvaiheessa kipua ja AM:n sukupuolielimet olivat lisäksi tulehtuneet, mistä toipuminen oli vienyt kuukausia. Teot täyttivät pahoinpitelyn tunnusmerkistön. XA oli suorittanut kirurgisen operaation, joka olisi edellyttänyt lääketieteellistä tai muuta terveyden- tai sairaanhoitoalan pätevyyttä, mikä XA:nkin oli täytynyt käsittää. XA:n oli katsottava syyllistyneen pahoinpitelyyn. Vanhemmat eivät olleet osallistuneet varsinaisen leikkauksen suorittamiseen ja heidän menettelynsä oli luonnehdittava yllytykseksi. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, ettei XA:n eikä AM:n vanhempien syyllisyys ulottunut AM:lle aiheutuneisiin komplikaatioihin. Käräjäoikeuden mukaan ympärileikkauksen tekovälineen käyttötarkoitus huomioon ottaen sitä ei ollut pidettävä teräaseeseen rinnastettavana hengenvaarallisena välineenä. Ottaen huomioon tekijöiden motiivit tekoa ei myöskään ollut pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Käräjäoikeus tuomitsi XA:n kahdesta pahoinpitelystä 60 päiväsakon rangaistukseen. Käräjäoikeus luki kunkin vanhemman syyksi yllytyksen pahoinpitelyyn, mutta jätti heidät rangaistukseen tuomitsematta. Käräjäoikeus katsoi, että vanhempien tarkoitus ei ollut ollut vahingoittaa poikien terveyttä, vaan pikemminkin toimia heidän parhaakseen ja että teot näin ollen olivat uskonnollisista ja kulttuurisista syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavia.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Juha Fredriksson ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 5.12.2013

Syyttäjä, RK, AM, AA ja LM valittivat ja XA, NK ja SK vastavalittivat. Syyttäjä sekä asianomistajat RK ja AM toistivat käräjäoikeudessa esittämänsä rangaistus- ja korvausvaatimukset. Vastaajat vaativat ensisijaisesti, että syytteet ja korvausvaatimukset hylätään.

Hovioikeus totesi, että oikeustila ympärileikkauksen rangaistavuuden suhteen oli edelleen epäselvä. Toisin kuin käräjäoikeus, hovioikeus ei katsonut, että biolääketiedesopimuksen ratifioiminen olisi muuttanut oikeustilaa siitä, mitä se oli ollut Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2008:93 antamisen aikaan. Hovioikeuden mukaan käräjäoikeuden viittaamalla biolääketiedesopimuksen 20 artiklalla ei ollut mitään yhteyttä ympärileikkaukseen eikä sopimuksessa ollut muutenkaan otettu siihen kantaa.

Säännöstä siitä, että toimenpiteen voisi Suomessa suorittaa vain lääkäri, ei ollut. Hovioikeudessa esitetyn selvityksen perusteella molempien leikkausten voitiin katsoa tulleen suoritetuksi niin hyvin lääketieteellisesti asianmukaisella tavalla tarpeetonta tuskaa aiheuttamatta kuin se kotioloissa oli mahdollista. AM:lle aiheutuneet komplikaatiot olivat aivan ilmeisesti olleet seurausta enemmänkin jälkihoidon laiminlyömisestä kuin itse leikkauksesta. XA:n omakohtaista kokemusta ympärileikkauksista ei ollut riitautettu.

Hovioikeus katsoi, etteivät vastaajien teot täyttäneet pahoinpitelyn tunnusmerkistöä eivätkä ne ainakaan olleet Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2008:93 lausutuilla perusteilla rangaistavia.

Hovioikeus hylkäsi syytteet.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esa Hakala, Helena Vihriälä ja Pirjo Aaltonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle, RK:lle ja AM:lle myönnettiin valituslupa.

Valitukset ja vastaukset

Syyttäjä vaati, että XA tuomitaan syytteiden mukaisesti rangaistukseen kahdesta törkeästä pahoinpitelystä ja AA, LM, NK ja SK kukin yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn.

RK edunvalvojan sijaisensa edustamana vaati, että XA tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä tai ainakin pahoinpitelystä ja NK sekä SK yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn tai ainakin yllytyksestä pahoinpitelyyn.

AM edunvalvojan sijaisensa edustamana vaati, että XA tuomitaan rangaistukseen pahoinpitelystä ja AA sekä LM yllytyksestä pahoinpitelyyn.

XA vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

NK ja SK vaativat vastauksessaan, että syyttäjän ja RK:n valitukset hylätään.

AA vaati vastauksessaan, että syyttäjän ja AM:n valitukset hylätään.

LM vaati vastauksessaan, että syyttäjän ja AM:n valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

AM:n puhevallan käyttäminen

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan, kun vajaavaltainen on asianomistajana rikosasiassa, vajaavaltaisen puhevaltaa käyttää edunvalvoja tai muu laillinen edustaja. Pykälän toisen momentin nojalla alaikäinen kuitenkin käyttää huoltajan tai muun laillisen edustajan ohella itsenäisesti puhevaltaansa henkilöään koskevassa asiassa, jos hän on täyttänyt 15 vuotta.

Laissa ei ole tarkemmin määritelty, mitä henkilöä koskevalla asialla tässä yhteydessä tarkoitetaan. Tällaisiin asioihin voidaan kuitenkin lukea tyypillisesti esimerkiksi henkilön ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamista käsittelevät asiat, kuten pahoinpitelyrikokset.

Käsiteltävässä pahoinpitelyasiassa asianomistajana oleva AM oli täyttänyt 15 vuotta jo asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä. Mistään ei kuitenkaan ilmene, että hovioikeus olisi tiedustellut hänen kantaansa asiaan.

AM:lle määrätty edunvalvojan sijainen on Korkeimman oikeuden pyynnöstä selvittänyt päämiehensä kannan kysymyksessä olevaan rikosasiaan. AM on ilmoittanut, ettei hän vaadi asiassa rangaistusta eikä toivo asian etenevän. Edunvalvojan sijainen on tästä huolimatta ilmoittanut pysyvänsä aikaisemmin esittämissään muutosvaatimuksissa.

Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n 2 momentissa vajaavaltaisen puhevallan käyttäminen on järjestetty niin, että sekä edunvalvojalla että vajaavaltaisella on toisistaan riippumaton itsenäinen oikeus käyttää vajaavaltaisen puhevaltaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että AM:lle määrätyllä edunvalvojan sijaisella on AM:n kannasta huolimatta oikeus itsenäisesti hakea muutosta hovioikeuden tuomioon ja esittää rangaistus- ja vahingonkorvausvaatimuksia päämiehensä puolesta.

Pääasiaratkaisun perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. XA on suorittanut ympärileikkauksen tekoaikana 7-vuo-tiaalle RK:lle ja 12-vuotiaalle AM:lle. Ympärileikkauksille ei ole ollut lääketieteellistä tai terveydenhoidollista perustetta, ja ne on tehty molempien poikien kummankin vanhemman pyynnöstä ja islaminuskoon liittyvistä syistä. XA:ta ei ole rekisteröity Suomessa terveydenhuollon ammattihenkilöksi, mutta hänellä on ollut pitkä käytännön kokemus ympärileikkausten tekijänä.

2. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:93 katsonut, että uskonnollisin perustein 4,5 -vuotiaalle pojalleen ympärileikkauksen lääkärin toimesta teettänyt äiti ja pojan ainoa huoltaja ei syyllistynyt rangaistavaan pahoinpitelyyn, kun toimenpide oli tehty lapsen kannalta hyväksyttävistä, hänen ja hänen huoltajansa uskontoon liittyvistä syistä ja se oli suoritettu lääketieteellisesti asianmukaisella tavalla aiheuttamatta lapselle tarpeetonta tuskaa. Ratkaisussa on punnittu muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehdyn ympärileikkauksen teettämistä eri perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta ja päädytty katsomaan, että silloin, kun toimenpiteellä voidaan katsoa puututun kokonaisuutena arvostellen vähäisessä määrin lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja kun toimenpidettä on pidettävä lapsen edun mukaisena, ympärileikkauksen järjestämistä ei ole pidettävä oikeudenvastaisena eikä siten rangaistavana.

3. Ratkaisun KKO 2008:93 antamisen jälkeen Suomi on ratifioinut Euroopan neuvoston yleissopimuksen ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (SopS 23-24/2010, jäljempänä biolääketiedesopimus). Suomessa sopimuksen määräykset ovat tulleet sellaisinaan lakina voimaan 1.3.2010.

4. Asiassa on kysymys siitä, antavatko biolääketiedesopimuksen voimaantulo ja se, ettei ympärileikkauksen suorittaja ole ollut lääkäri, aiheen arvioida vastaajien rikosoikeudellista vastuuta toisin kuin ratkaisussa KKO 2008:93 on arvioitu.

Biolääketiedesopimuksen soveltuminen muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtäviin ympärileikkauksiin

Yleistä

5. Biolääketiedesopimuksen 1 artiklassa määrätään sopimuksen tarkoituksesta ja päämäärästä. Artiklan mukaan yleissopimuksen sopimuspuolet suojelevat kaikkien ihmisarvoa ja identiteettiä ja takaavat ketään syrjimättä, että jokaisen koskemattomuutta ja muita oikeuksia ja perusvapauksia kunnioitetaan biologian ja lääketieteen sovellusten alalla. Biolääketiedesopimuksen keskeiset velvoitteet koskevat terveydenhuoltopalveluiden ja niiden ammatillisuuden turvaamista, henkilön suostumusta lääketieteellisiin toimenpiteisiin, yksityiselämän suojaa ja tiedonsaantioikeutta terveyttä koskevista tiedoista, yksilön perimään liittyviä kysymyksiä, yksilön suojaa biolääketieteellisissä tutkimuksissa sekä ihmisen elinten ja kudosten irrottamista elinsiirtoa varten (HE 216/2008 vp s. 1). Sopimuksen 5 artiklan 1 kappaleen mukaan terveyteen kohdistuva toimenpide voidaan suorittaa vain, jos kyseinen henkilö on antanut suostumuksensa vapaasta tahdostaan ja tietoisena kaikista asiaan vaikuttavista seikoista. Sopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen mukaan, jos henkilö ei voi antaa suostumustaan, toimenpide voidaan suorittaa vain, jos siitä on hänelle välitöntä hyötyä. Saman artiklan 2 kappaleen mukaan, jos alaikäinen ei lain mukaan voi antaa suostumustaan toimenpiteeseen, voidaan toimenpide suorittaa vain hänen laillisen edustajansa tai laissa määrätyn viranomaisen, henkilön tai muun tahon luvalla.

6. Syyttäjä ja asianomistaja RK:lle määrätty edunvalvojan sijainen ovat katsoneet 6 artiklan 1 kappaleessa toimenpiteelle asetetusta välittömän hyödyn vaatimuksesta seuraavan, ettei muita kuin lääketieteellisin perustein tehtäviä poikalasten ympärileikkauksia voida pitää oikeutettuina. Asiassa on esitetty väitteitä myös siitä, että sopimuksen 20 artikla, jossa kielletään elimen tai kudoksen irrottaminen sellaiselta henkilöltä, joka ei voi antaa 5 artiklassa tarkoitettua suostumusta, estäisi muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtävät ympärileikkaukset alaikäisille pojille.

7. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 7 §:ssä säädetään alaikäisen potilaan asemasta. Jos alaikäinen ei kykene päättämään hoidostaan, häntä on pykälän 2 momentin mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä huoltajansa tai muun laillisen edustajansa kanssa. Pienen lapsen huoltajilla on siten oikeus päättää lapsensa puolesta lääketieteellisesti perusteltujen toimenpiteiden suorittamisesta. Biolääketiedesopimuksen voimaansaattamista koskevassa lainvalmistelussa on katsottu muun muassa näiden säännösten vastaavan biolääketiedesopimuksen 6 artiklan määräyksiä (HE 216/2008 vp s. 20).

8. Poikalapsia ympärileikataan myös lääketieteellisistä syistä. Biolääketiedesopimuksessa, sen selitysmuistiossa tai sopimuksen voimaansaattamista koskevissa lainvalmisteluasiakirjoissa ei ole mainintoja siitä, onko sopimusta tarkoitus soveltaa myös silloin, kun ympärileikkaus tehdään yksinomaan uskonnollisista tai kulttuurisista syistä, ilman lääketieteellistä perustetta ja mahdollisesti varsinaisen terveydenhoitojärjestelmän ulkopuolella.

9. Korkein oikeus on jo ratkaisussa KKO 2008:93 kohdassa 6 katsonut, että silloin, kun ympärileikkausta ei suoriteta lääketieteellisistä tai terveydellisistä syistä, lapsen huoltajalla ei ole potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 7 §:n nojalla oikeutta päättää lapselle tehtävästä toimenpiteestä, joka sinällään peruuttamattomasti loukkaa lapsen ruumiillista koskemattomuutta.

10. Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous on 1.10.2013 hyväksynyt päätöslauselman nro 1952 lapsen oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen. Päätöslauselman kohdassa 2 poikien uskonnollisiin syihin perustuvat ympärileikkaukset mainitaan yhtenä esimerkkinä lapsiin kohdistuvista ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksista. Päätöslauselmassa tällaisia poikien ympärileikkauksia ei vaadita kuitenkaan kiellettäviksi, vaan kehotetaan jäsenvaltioita selvästi määrittelemään toimenpiteille asetettavat lääketieteelliset ja hygieeniset vaatimukset. Päätöslauselmassa (kohta 7.5.2) poikien muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtäviin ympärileikkauksiin on otettu verraten torjuva kanta. Siinä ei kuitenkaan millään tavoin viitata Euroopan neuvoston biolääketiedesopimukseen tai todeta sen määräyksistä johtuvan rajoitteita tällaisten toimenpiteiden suorittamiselle, vaikka viittauksia on useisiin muihin Euroopan neuvostossa hyväksyttyihin asiakirjoihin.

11. Biolääketiedesopimuksen ja sen lisäpöytäkirjojen keskeinen soveltamisala rajautuu edellä todetuin tavoin terveydenhuollon piirissä tehtäviin terveydenhoidollisiin toimenpiteisiin ja lääketieteelliseen tutkimukseen. Vain tältä kannalta asiaa on arvioitu myös sopimuksen voimaansaattamista koskevassa lainvalmistelussa. Euroopan neuvoston oma toimi¬elin, parlamentaarinen yleiskokous, ei ole edellä mainitussa poikien muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtyihin ympärileikkauksiin kriittisesti suhtautuvassa päätöslauselmassaan viitannut lainkaan biolääketiedesopimukseen.

12. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että biolääketiedesopimuksen edellä mainittu 20 artikla kuuluu lukuun, jossa säädetään kudosten luovuttamisesta elinsiirtoja varten. On selvää, ettei tämän luvun määräyksistä voida tehdä johtopäätöksiä ympärileikkausten sallittavuudesta.

13. Sopimuksen 6 artiklassa tai sen selitysmuistiossa ei myöskään määritellä artiklassa tarkoitetun välittömän hyödyn käsitettä. Artiklassa ei rajata välitöntä hyötyä nimenomaisesti terveydelliseen hyötyyn, toisin kuin esimerkiksi sopimuksen 17 artiklassa. Siten 6 artiklassa tarkoitettu välitön hyöty voi merkitä myös muuta kuin terveydellistä hyötyä, kuten esimerkiksi kulttuurista tai sosiaalista hyötyä.

14. Korkein oikeus toteaa, että kansainvälisen sopimuksen määräyksiä on tulkittava vilpittömässä mielessä ja antamalla valtiosopimuksessa käytetyille sanonnoille niille kuuluvassa yhteydessä niiden tavallinen merkitys ottaen huomioon valtiosopimuksen tarkoitus ja päämäärä. Edellä kohdissa 5, 10 ja 11 esitetty tukee sitä käsitystä, ettei biolääketiedesopimuksen tarkoituksena ole ollut säännellä tai rajoittaa poikien ympärileikkauksia, joita sopimusvaltioissa tavanomaisesti tehdään uskonnollisista tai kulttuurisista syistä. Korkein oikeus katsoo, että biolääketieteen sovelluksia silmällä pitäen säädetyn sopimuksen määräyksiä ei voida suoraan soveltaa, kun arvioidaan muista kuin lääketieteellisistä tai terveydenhoidollisista syistä tehtävän ympärileikkauksen oikeutusta tai tällaisen toimenpiteen suorittamisesta mahdollisesti aiheutuvaa rikosvastuuta.

Johtopäätökset tässä asiassa

15. Biolääketiedesopimus on tullut Suomessa voimaan 1.3.2010. Ympärileikkaus RK:lle on tehty 18.6.2009 eli ennen sopimuksen voimaantuloa. On selvää, että RK:lle suoritetun ympärileikkauksen rikosoikeudellisessa arvioinnissa merkitystä ei voida antaa tekohetken jälkeen voimaan tulleen sopimuksen määräyksille.

16. AM:lle ympärileikkaus on tehty biolääketiedesopimuksen voimaantulon jälkeen 8.8.2010. Vaikka Korkein oikeus edellä todetuin tavoin katsookin, ettei biolääketiedesopimuksesta voida tehdä suoranaisia johtopäätöksiä muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtyjen ympärileikkausten sallittavuudesta, sopimuksesta ilmenevät yleiset periaatteet voivat kuitenkin tulla huomioon otetuiksi myös tällaisen ympärileikkauksen oikeutusta arvioitaessa.

17. Biolääketiedesopimuksen 5 artiklassa korostetaan toimenpiteen kohteena olevan henkilön itsemääräämisoikeutta ja 6 artiklassa alaikäisen mielipiteen selvittämistä. Lisäksi 6 artiklan 1 kappaleessa vajaavaltaisten suojelemiseksi asetettu välittömän hyödyn vaatimus rajaa osaltaan vanhempien huoltoon liittyviä oikeuksia silloin, kun toimenpiteellä puututaan lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen.

18. Ratkaisussa KKO 2016:25 on katsottu, että oikeutusta puuttua lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen huoltajaan ja lapseen liittyvillä kulttuurisilla tai uskonnollisilla syillä on arvioitava yksinomaan lapsen edun näkökulmasta. Korkein oikeus katsoo, että biolääketiedesopimuksen 6 artiklassa säädetty välittömän hyödyn vaatimus osaltaan tukee näkemystä siitä, että sanotunlainen puuttuminen lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen edellyttää sitä, että toimenpide on selvästi ja yksiselitteisesti tämän edun mukainen.

Ympärileikkauksen tekijän ammattipätevyyden merkitys

19. Suomessa ei ole poikien muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtävää ympärileikkausta koskevaa lainsäädäntöä. Sosiaali- ja terveysministeriö on 20.1.2015 antanut poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta ohjeen, jonka mukaan ympärileikkauksen saa tehdä vain laillistettu lääkäri. Kysymys on kuitenkin suosituksesta, johon ei voida perustaa rangaistusvastuuta pahoinpitelyä koskevassa asiassa. Ohje on joka tapauksessa annettu vasta nyt kysymyksessä olevien tekojen jälkeen.

20. Ratkaisussa KKO 2008:93 kysymys oli ympärileikkauksesta, jonka oli suorittanut tuntemattomaksi jäänyt lääkäri. Edellytyksenä ympärileikkauksen oikeutukselle ratkaisussa ei kuitenkaan pidetty sitä, että toimenpiteen olisi suorittanut nimenomaisesti lääkäri. Tältä osin riittävänä on pidetty sitä, että toimenpide suoritetaan lääketieteelliseltä kannalta asianmukaisesti ja ammattitaitoisesti, hygieenisissä olosuhteissa ja toimenpiteen edellyttämää kivunlievitystä käyttäen.

21. Se, että toimenpiteen on suorittanut lääkäri, antaa yleensä lähtökohtaisesti aiheen olettaa, että toimenpide on tehty lääketieteellisesti asianmukaisesti. Kuten ratkaisun KKO 2008:93 kohdassa 9 on todettu, ympärileikkaus ei ole kirurgisena toimenpiteenä kovinkaan suuri tai vaativa. Näin ollen on mahdollista, että toimenpiteen asianmukaiseen suorittamiseen tarvittava pätevyys ja perehtyneisyys voidaan saavuttaa myös muutoin kuin varsinaisella lääkärin koulutuksella.

22. Korkein oikeus päätyy edellä todetuilla perusteilla katsomaan, että ratkaisevaa ei asiassa vastaajina olevien toimenpiteen suorittaneen henkilön ja alaikäisten poikien vanhempien rikosoikeudellisen vastuun kannalta ole, onko toimenpiteen suorittaja ollut nimenomaan lääkäri. Ratkaisevaa on, onko toimenpide suoritettu lääketieteellisin kriteerein arvioituna ammattitaitoisesti.

Johtopäätökset menettelyjen rangaistavuudesta tässä asiassa

23. Ympärileikkaukset suorittaneella XA:lla on ollut vankkaa käytännön kokemusta ympärileikkausten tekemisestä, eikä kukaan asianosaisista ole riitauttanut hänen ammattitaitoaan tältä osin. RK:ta koskevissa lääkärinlausunnoissa ympärileikkauksen tuloksen todetaan olevan täysin asianmukainen ja siisti, eikä RK:lle ole aiheutunut ympärileikkauksesta komplikaatioita. AM:aa koskevissa lääkärinlausunnoissa ei ole mainintoja siitä, että leikkaus olisi suoritettu epäasianmukaisesti. AM:lle suoritetun ympärileikkauksen paraneminen on pitkittynyt, mutta sen syy on lääkärinlausuntojen perusteella jäänyt epäselväksi.

24. Vaikka asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että XA olisi suorittanut jälkitarkastukset, hän on riidattomasti antanut vanhemmille jälkihoito-ohjeet. Korkein oikeus katsoo, ettei XA:n menettelyä käsillä olleissa olosuhteissa voida pitää pahoinpitelynä sillä perusteella, että hän ei ole suorittanut jälkitarkastusta tai että AM:n paranemisprosessi on selvittämättömästä syystä johtuen pitkittynyt.

25. Ympärileikkaukset on siten suoritettu kummassakin tapauksessa lääketieteellisesti sillä tavoin asianmukaisesti kuin ratkaisussa KKO 2008:93 on edellytetty.

26. AM:n vanhemmat eivät ole vieneet lastaan heti lääkäriin, vaikka ilmeni, että ympärileikkaus ei ollut parantunut oletetulla tavalla. Heitä ei kuitenkaan ole edes syytetty jälkihoidon laiminlyönnistä. Ympärileikkauksen asianmukainen suorittamistapa huomioon ottaen heillä ei ole ollut käsillä olleissa olosuhteissa aihetta olettaa, että paraneminen pitkittyisi.

27. RK ja AM ovat molemmat kuuluneet Suomessa asuvien muslimien yhteisöihin, samoin kuin heidän molempien vanhemmat. Kuten ratkaisun KKO 2008:93 kohdassa 8 on todettu, muslimien keskuudessa poikien ympärileikkaus on vakiintunut, uskonnollisiin traditioihin nojautuva vanha perinne, joka on asianomaisissa yhteisöissä juurtunut syvälle ja koettu vahvasti velvoittavaksi. Näin on todettu myös poikien vanhempien vastauksissa, joissa on muun ohella tuotu esiin, että poikalapsi olisi mahdollisesti tullut syrjityksi omassa yhteisössään ilman ympärileikkausta. Molemmissa tapauksissa ympärileikkaus on suoritettu kummankin vanhemman yhteisestä tahdosta. Tältä osin olosuhteet pitkälti vastaavat ratkaisussa KKO 2008:93 todettua.

28. Mainitussa ratkaisussa ympärileikattu lapsi oli kuitenkin vasta neljän ja puolen vuoden ikäinen, eikä ratkaisussa ole juuri käsitelty kysymystä lapsen oman mielipiteen huomioon ottamisesta. Nyt käsiteltävässä asiassa RK on ollut tekoaikaan 7-vuotias ja AM 12-vuotias.

29. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 4 §:n 1 momentin mukaan lapsen huoltajan on turvattava lapsen kehitys ja hyvinvointi siten kuin 1 §:ssä säädetään. Tässä tarkoituksessa huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta sekä muista henkilökohtaisista asioista. Pykälän 2 momentin mukaan, ennen kuin huoltaja tekee päätöksen lapsen henkilökohtaisessa asiassa, hänen tulee keskustella asiasta lapsen kanssa, jos se lapsen ikään ja kehitystasoon sekä asian laatuun nähden on mahdollista. Päätöstä tehdessään hänen on kiinnitettävä huomiota lapsen mielipiteeseen ja toivomuksiin. Lapsen oman mielipiteen huomioon ottamista korostetaan myös potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 7 §:ssä ja biolääketiedesopimuksen 6 artiklassa.

30. Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklassa velvoitetaan jäsenvaltiot takaamaan lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeus vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa häntä koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti.

31. Kuten ratkaisun KKO 2008:93 kohdassa 20 on todettu, pienikin lapsi voi elää uskonnon vaikutuspiirissä ja myös aktiivisesti osallistua erilaisiin uskonnon harjoittamiseen kuuluviin menoihin. Pieneltä lapselta kuitenkin puuttuvat edellytykset muodostaa omaehtoinen ja itsenäinen käsitys ympärileikkauksen kaltaisesta, pysyvästi vaikuttavasta toimenpiteestä ja sen uskonnollisesta sisällöstä. Silloin kun lapsella ei ikänsä vuoksi ole valmiuksia ymmärtää ympärileikkauksen merkitystä ja antaa siihen suostumustaan, pelkästään lapsen omasta uskonnonvapaudesta ei voida johtaa oikeutusta myöskään hänen huoltajiensa päätösvallalle.

32. Sen sijaan silloin, kun lapsi kykenee arvioimaan ympärileikkauksen merkityksen, hänen mielipiteelleen tulee antaa ratkaiseva merkitys ympärileikkauksen oikeutusta arvioitaessa.

33. Tässä asiassa kysymys on Suomessa asuvien muslimien yhteisöön kuuluvista muslimipojista, joiden molempien vanhemmat ovat toivoneet poikansa ympärileikkausta. Tämä on ollut ilmeistä myös toimenpiteen suorittavalle XA:lle. Kuitenkaan mistään ei ilmene, että poikien tahtoa olisi tiedusteltu ennen ympärileikkauksen suorittamista. Etenkin 12-vuotiaan AM:n osalta on katsottava, että toimenpide olisi edellyttänyt tämän oman mielipiteen selvittämistä. Mistään ei toisaalta ilmene, että pojat olisivat vastustaneet ympärileikkausta ennen sen toimittamista tai toimenpidettä suoritettaessa. Nyt 15 vuotta täyttänyt AM on ilmoittanut itsenäisen puhevaltansa nojalla, ettei hän vaadi rangaistusta eikä toivo asian etenevän.

34. Edellä lausutun perusteella ja koska leikkaukset on edellä todetuin tavoin tehty lääketieteellisesti arvioituna asianmukaisesti, Korkein oikeus päätyy katsomaan, että ympärileikkaukset tässä asiassa ovat olleet lasten edun mukaisia niin, että vanhempien samoin kuin toimenpiteen suorittaneen XA:n menettelyä voidaan ratkaisussa KKO 2008:93 tarkoitetuin tavoin pitää oikeutettuna.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Heli Melander.

A oli ilman toisen huoltajan suostumusta teettänyt pojalleen ympärileikkauksen kulttuurisista syistä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n menettely oli pahoinpitelynä rangaistavaa. Koska toimenpiteen suorittanut lääkäri oli perustellusti ollut siinä käsityksessä, että toimenpiteelle oli kummankin vanhemman suostumus ja että leikkaus oli oikeutettu, häneen kohdistettu syyte pahoinpitelystä hylättiin. Ks. KKO:2008:93 KKO:2016:24

RL 21 luku 5 §
RL 4 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Helsingin käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle rangaistusta 7.11.2009 tehdystä törkeästä pahoinpitelystä. Syytteen mukaan A ja B olivat asunnossa, olohuoneen pöydällä tehneet yhdessä ja yksissä tuumin ruumiillista väkivaltaa neljän kuukauden ikäiselle poikalapselle C:lle siten, että B oli suorittanut ympärileikkauksen A:n pyynnöstä A:n pidellessä leikkauksen ajan C:tä jaloista kiinni. Ympärileikkaus oli suoritettu vastoin C:n toisen huoltajan D:n tahtoa. Menettelyn seurauksena C:lle oli aiheutunut kipua ja pysyvä haitta. Pahoinpitelyä oli pidettävä törkeänä, koska siinä oli käytetty teräasetta. Teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon, että kysymyksessä oli puolustuskyvytön lapsi, jolle oli suoritettu vastoin toisen huoltajan tahtoa kirurginen, peruuttamaton toimenpide, josta jäi pysyvä haitta.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 2.3.2012

Käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että ympärileikkaukselle ei ollut ollut lääketieteellistä syytä. Käräjäoikeus piti selvitettynä, että C:n ympärileikkauksen syynä olivat olleet hänen isänsä uskonnolliset ja kulttuuriset eli Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2008:93 mukaan sinänsä hyväksyttävät syyt. Toimenpide oli tehty lääketieteellisesti oikein ja asianmukaista kivunlievitystä käyttäen.

Käräjäoikeus piti näytettynä, että ympärileikkaus oli tehty ilman sen edellyttämää lapsen toisen huoltajan suostumusta. Viitaten muun muassa lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 5 §:ään, sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistiossa 2003:39 sekä Valviran asiassa pyydetyssä lausunnossa huoltajien yhteistoiminnasta todettuun, käräjäoikeus katsoi, että ympärileikkaus olisi edellyttänyt kummankin vanhemman suostumusta, mistä seikasta A:n täytyi olla tietoinen. Käräjäoikeus siten katsoi A:n B:tä välikappaleena käyttäen välillisenä tekijänä tehneen syytteen mukaisen tahallisen rikoksen. Huomioon ottaen teon motiivi ja se, ettei teosta ollut aiheutunut pysyvää haittaa, tekoa ei kuitenkaan voitu pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Käräjäoikeus totesi A:n onnistuneen erehdyttämään B:n siitä, että toimenpiteelle oli ollut myös lapsen äidin suostumus. Käräjäoikeuden mukaan B oli tehnyt virheen, kun ei ollut varmistunut riittävästi lapsen äidin suostumuksesta. Käsillä olleissa olosuhteissa kysymys oli kuitenkin tältä osin rikoslain 4 luvun 1 §:n mukaisesta tunnusmerkistöerehdyksestä.

C:n vaatimien vahingonkorvausten osalta käräjäoikeus totesi ennakkoratkaisuun KKO 2008:93 ja asiassa kuultujen lääkäritodistajien kertomuksiin viitaten, että asianmukaisesti ja ammattitaitoisesti suorittuna ympärileikkauksesta ei aiheudu asianomaiselle terveydellistä tai muutakaan pysyvää haittaa. Korvausvaatimus pysyvästä haitasta oli siten perusteeton. Huomioon ottaen asian erityislaatu käräjäoikeus katsoi, että C:n henkilökohtaista koskemattomuutta tai ihmisarvoa ei ollut sillä tavoin vakavasti loukattu, että olisi perusteita vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä tarkoitetun kärsimyskorvauksen tuomitsemiselle.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä 40 päiväsakkoon ja velvoitti hänet C:n vaatimukset enemmälti hyläten maksamaan C:lle korvausta kivusta ja särystä 200 euroa. B:n osalta käräjäoikeus hylkäsi syytteen ja korvausvaatimukset.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Markku Saalasti ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.1.2014

Syyttäjä, A, C hänelle määrätyn edunvalvojan sijaisen edustamana ja D valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi asiassa olevan riidatonta, että ympärileikkaus oli toimitettu lääketieteellisesti asianmukaisella tavalla ja tarpeetonta tuskaa aiheuttamatta. Hovioikeus totesi asianosaisten kuulemisesta käyneen ilmi, että A oli säilyttänyt kulttuurisen ja uskonnollisen identiteettinsä Nigeriasta muutettuaan. D oli puolestaan suomalainen eikä kuulunut mihinkään uskontokuntaan. Kyse oli siten ollut perheestä, jossa lapsi oli kuulunut kahteen eli kummankin vanhemman kulttuuripiiriin. Hovioikeus katsoi, että ympärileikkaukselle oli ollut C:n ja toimenpiteen suorituttaneen A:n uskontoon ja kulttuuriin liittyvät perusteet ja siten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2008:93 hyväksyttäviksi katsotut syyt eikä A ollut ympärileikkauksen suorituttaessaan tarkoittanut aiheuttaa lapselleen kipua tai särkyä tai ruumiinvammaa. Toimenpide ei myöskään objektiivisesti arvioiden ollut lapsen edun vastainen, sillä se oli osaltaan vahvistanut hänen kuulumistaan perheen isänpuoleiseen yhteisöön ja kulttuuriin.

Hovioikeus piti selvitettynä, ettei ympärileikkaukseen ollut lapsen äidin suostumusta ja totesi, että lapsen ympärileikkaus on päätös, joka vanhempien tulisi tehdä yhteisesti. Hovioikeus katsoi kuitenkin, ettei asian rikosoikeudellisessa arvioinnissa ollut merkitystä sillä, että huoltajat ovat olleet toimenpiteen suorituttamisesta erimielisiä ja että A oli tehnyt päätöksen yksin eikä päätöstä siten ollut tehty lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain mukaisesti.

Hovioikeus katsoi, ettei teko ollut rangaistava pahoinpitelyrikoksena, koska A oli suorituttanut toimenpiteen lapsen huoltajana, toimenpide oli suoritettu lääketieteellisesti asianmukaisesti aiheuttamatta lapselle tarpeetonta tuskaa, sillä oli puututtu vain vähäisessä määrin lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja se oli tehty lapsen kannalta hyväksyttävistä, hänen ja hänen huoltajansa kulttuuriin ja uskontoon liittyvistä syistä eikä toimenpidettä ollut myöskään pidettävä lapsen edun vastaisena.

B:n osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden näytön arvioinnin ja katsoi, että koska A ei ollut syyllistynyt asiassa rikokseen, ei siihen ollut myöskään B voinut syyllistyä.

Hovioikeus hylkäsi syytteen ja korvausvaatimukset myös A:n osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Miettinen (eri mieltä), Jussi Heiskanen ja Anna-Liisa Hyvärinen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenlaamanni Miettinen katsoi, että ennakkoratkaisusta KKO 2008:93 ilmenevälle oikeuttamisperustetta koskevalle oikeusohjeelle oli annettava suppeahko merkityssisältö eikä sitä voitu soveltaa ratkaistavana olevaan tapaukseen. Hän katsoi, etteivät moraaliset, uskonnolliset ja sosiaaliset syyt tässä tapauksessa olleet oikeuttamisperusteita. Sen vuoksi Miettinen katsoi A:n syyllistyneen syytteessä kerrottuun tahalliseen pahoinpitelyyn mutta ei pitänyt tekoa kokonaisarvostelun perusteella törkeänä. Miettinen tuomitsi A:n pahoinpitelystä 70 päiväsakkoon ja velvoitti hänet suorittamaan C:n vaatimat korvaukset. B:n osalta Miettinen hyväksyi käräjäoikeuden näytön arvioinnin ja katsoi kysymyksen olevan rikoslain 4 luvun 1 §:n mukaisesta tunnusmerkistöerehdyksestä ja joka tapauksessa 4 luvun 3 §:n mukaisesta vastuusta vapauttavaa seikkaa koskevasta erehdyksestä, minkä vuoksi syyte ja muut vaatimukset B:n osalta oli hylättävä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle, C:lle hänelle määrätyn edunvalvojan sijaisen edustamana ja D:lle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A ja B tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä.

C vaati, että A ja B tuomitaan rangaistukseen syytteen mukaisesta törkeästä pahoinpitelystä tai toissijaisesti pahoinpitelystä ja heidät velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan C:lle kivusta ja särystä 200 euroa, pysyvästä haitasta 5 000 euroa ja kärsimyksestä 3 000 euroa.

D vaati, että A ja B tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä.

A ja B vastasivat valituksiin ja vaativat valitusten hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Nigeriasta kotoisin oleva A on 7.11.2009 teettänyt ympärileikkauksen hänen ja D:n neljän kuukauden ikäiselle pojalle. Tekohetkellä lapsen vanhemmat ovat olleet avioliitossa, lapsi on ollut heidän yhteishuollossaan ja perhe on asunut vakituisesti Suomessa. Toimenpiteen on suorittanut laillistettu lääkäri B A:n perheen kodissa.

2. Asiassa on riidatonta, että A on halunnut poikansa ympärileikattavaksi nigerialaisesta kulttuuritaustastaan johtuen ja ettei toimenpiteelle ole ollut lääketieteellistä perustetta. Toimenpide on suoritettu lääketieteelliseltä kannalta asianmukaisesti ja kivunlievitystä käyttäen. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvitetyksi, ettei ympärileikkaukselle ole ollut D:n suostumusta, mistä seikasta A oli ollut tietoinen. Edelleen hovioikeuden tuomion mukaan on selvitetty, että ennen toimenpiteeseen ryhtymistä A oli vakuuttanut B:lle, että lapsen äiti oli suostunut ympärileikkaukseen ja että tämä oli nimenomaisesti halunnut olla poissa paikalta toimenpidettä tehtäessä.

3. Asiassa on kysymys siitä, ovatko A ja B edellä kuvatulla menettelyllään syyllistyneet törkeään pahoinpitelyyn tai pahoinpitelyyn.

Muuhun kuin lääketieteelliseen syyhyn perustuvaa ympärileikkausta koskeva säädöspohja ja oikeuskäytäntö

4. Pojan muuhun kuin lääketieteelliseen syyhyn perustuvalla ympärileikkauksella tarkoitetaan usein uskonnollisiin tai kulttuurisiin syihin perustuvaa toimenpidettä, jolla peniksen ympäriltä poistetaan esinahkaa. Tällaista ympärileikkausta ei voida pitää sellaisena henkilön terveyden- tai sairaanhoitoon liittyvänä toimenpiteenä, jonka oikeutusta voitaisiin arvioida terveydenhoitoa koskevan lainsäädännön perusteella.

5. Suomessa ei ole poikien muussa kuin lääketieteellisessä tarkoituksessa suoritettavaa ympärileikkausta koskevaa lainsäädäntöä. Siitä ei ole nimenomaisia määräyksiä myöskään Suomea velvoittavissa kansainvälisissä sopimuksissa, eikä Euroopan neuvoston ihmisoikeustuomioistuin ole antanut ratkaisuja, joissa olisi otettu kantaa sanotunlaiseen ympärileikkaukseen ihmisoikeuksien kannalta.

6. Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous on 1.10.2013 hyväksynyt päätöslauselman nro 1952 koskien lapsen oikeutta fyysiseen koskemattomuuteen. Päätöslauselman kohdassa 2 pojalle uskonnollisin perustein tehtävä ympärileikkaus mainitaan yhtenä lapseen kohdistuvan ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksena. Tällaisia poikien ympärileikkauksia ei kuitenkaan vaadita kiellettäviksi, vaan kehotetaan jäsenvaltioita selvästi määrittelemään toimenpiteille asetettavat lääketieteelliset ja hygieeniset vaatimukset (kohta 7.5.2.).

7. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:93 katsonut, että uskonnollisin perustein 4,5 -vuotiaalle pojalleen ympärileikkauksen teettänyt äiti ja pojan ainoa huoltaja ei syyllistynyt rangaistavaan pahoinpitelyyn, kun toimenpide oli tehty lapsen kannalta hyväksyttävistä, hänen ja hänen huoltajansa uskontoon liittyvistä syistä ja se oli suoritettu lääketieteellisesti asianmukaisella tavalla aiheuttamatta lapselle tarpeetonta tuskaa. Ratkaisussa on punnittu muulla kuin lääketieteellisellä perusteella tehdyn ympärileikkauksen teettämistä eri perus- ja ihmisoikeuksien näkökulmasta ja päädytty katsomaan, että silloin, kun toimenpiteellä voidaan katsoa puututun kokonaisuutena arvostellen vähäisessä määrin lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja toimenpidettä on pidettävä lapsen edun mukaisena, ympärileikkauksen järjestämistä ei ole pidettävä oikeudenvastaisena eikä siten rangaistavana. Koska suostumuksen ympärileikkaukseen antanut äiti oli lapsen ainoa huoltaja, asiassa ei jouduttu ottamaan kantaa siihen, mikä vaikutus asian arvioinnissa mahdollisesti olisi sillä, että lapsen huoltajat olisivat ympärileikkauksen suorittamisesta erimielisiä (kohta 6).

8. Ratkaisussa KKO 2008:93 siis katsottiin, että tiettyjen edellytysten täyttyessä ympärileikkausta, jolla sinänsä puututaan pojan ruumiilliseen koskemattomuuteen, ei ole pidettävä rangaistavana pahoinpitelynä. Ratkaisussa kuitenkin korostettiin, että lapsen henkilökohtaisen koskemattomuuden suoja on vahva suhteessa vanhemmille tai muille kuuluviin perus- ja ihmisoikeuksiin (kohta 21). Korkein oikeus katsoi, että lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumista ja sen puolustettavuutta tulee arvioida nimenomaan asianomaisen lapsen ja hänen etujensa kannalta (kohta 23).

9. Edellä mainitun ratkaisun antamisen jälkeen Suomi on ratifioinut Euroopan neuvoston yleissopimuksen ihmisoikeuksien ja ihmisarvon suojaamiseksi biologian ja lääketieteen alalla (SopS 23-24/2010). Tämä niin sanottu biolääketiedesopimus on tullut Suomessa voimaan 1.3.2010. Korkein oikeus on toisessa tänään annetussa ratkaisussa KKO 2016:24 päätynyt katsomaan, ettei tämän biolääketieteen sovelluksia silmällä pitäen säädetyn sopimuksen määräyksillä ole ratkaisevaa merkitystä muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehtävien ympärileikkausten oikeutusta tai toimenpiteen suorittamisesta mahdollisesti aiheutuvaa rikosvastuuta arvioitaessa. C:n ympärileikkaus on joka tapauksessa tehty ennen biolääketiedesopimuksen kansallista voimaantuloa.

10. Sosiaali- ja terveysministeriö on 20.1.2015 antanut ohjeen alaikäisten poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta. Ohjeessa annetaan muun muassa toimenpiteen suorittajaa, lapsen ja tämän huoltajien suostumuksen selvittämistä sekä toimenpiteen suorittamistapaa koskevia määräyksiä. Ohje on kuitenkin suositus eikä siinä ole otettu kantaa suosituksen vastaisen menettelyn seuraamuksiin.

11. Korkein oikeus toteaa, että rikosoikeuden keskeisten periaatteiden, henkilöiden yhdenvertaisuuden ja rikosvastuun ennustettavuuden, kannalta on epätyydyttävää, että muilla kuin lääketieteellisillä perusteilla tehdyn ympärileikkauksen oikeutus ja tällaisen toimenpiteen suorittaneen henkilön rikosvastuun edellytykset joudutaan arvioimaan lapsen etuun kytkeytyvien tapauskohtaisten ja arvostuksenvaraisten näkökohtien perusteella. Vaikka Korkein oikeus on erityislainsäädännön puuttuessa pyrkinyt linjaamaan suuntaviivoja, joiden täyttyessä poikalapsen ympärileikkausta voidaan pitää hänen etunsa kannalta oikeutettuna, yksittäistapauksia koskevilla ratkaisuilla ei pystytä kattavasti hallitsemaan tätä kysymystä. Muulla kuin lääketieteellisellä perusteella suoritetun ympärileikkauksen hyväksyttävyyden arviointi edellyttää laaja-alaista ja monitahoista lapsen kokonaisetuun liittyvää punnintaa, jossa otetaan huomioon paitsi lapsen ja lapsen huoltajien oikeudet, myös teko-olosuhteisiin ja toimenpiteen suorittajaan liittyvät kysymykset. Tällainen punninta on mahdollista vain asianmukaiseen valmisteluun perustuvassa lainsäädäntömenettelyssä. Ensiarvoisen tärkeää on tällöin ottaa kantaa myös seuraamuksiin, joita mahdollisen erityissääntelyn rikkomisesta aiheutuu.

12. Tässä asiassa A:n ja B:n rikosoikeudellista vastuuta arvioitaessa lähtökohdaksi on otettava ratkaisussa KKO 2008:93 todetut periaatteet. Ratkaistavana on, antavatko tämän asian ratkaisusta KKO 2008:93 poikkeavat olosuhteet eli se, että ympärileikkaus oli suoritettu vain lapsen toisen huoltajan eli isän kulttuuritaustasta johtuvista syistä ja ilman äidin suostumusta, aiheen arvioida rikosoikeudellisen vastuun edellytyksiä toisin kuin tuossa ratkaisussa on arvioitu.

Ympärileikkaus kulttuurisista syistä

Yleistä

13. Perustuslain 7 §:ssä turvataan perusoikeutena oikeus henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Pykälän 3 momentin mukaan henkilökohtaiseen koskemattomuuteen ei saa puuttua eikä vapautta riistää mielivaltaisesti eikä ilman laissa säädettyä perustetta. Lisäksi perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä, ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti.

14. Ratkaisussa KKO 2008:93 uskonnollisista syistä suoritetun ympärileikkauksen oikeutusta on tarkasteltu edellä mainituista lähtökohdista ottaen huomioon myös muut perus- ja ihmisoikeudet, kuten lapsen ja hänen huoltajiensa perhe-elämään ja uskonnonvapauteen liittyvät oikeudet. Uskonnonvapauden osalta on todettu, että lapsen perusoikeuksia, kuten oikeutta henkilökohtaiseen koskemattomuuteen, ei saa loukata muun henkilön uskonnonvapauteen vedoten (kohdat 17 ja 21). Lisäksi on katsottu, että silloin kun lapsella ei ikänsä vuoksi ole valmiuksia ymmärtää ympärileikkauksen merkitystä ja antaa siihen suostumustaan, pelkästään lapsen omasta uskonnonvapaudesta ei myöskään voida johtaa oikeutusta hänen huoltajiensa päätösvallalle (kohta 20).

15. Perhe-elämän perus- ja ihmisoikeussuoja kattaa lähtökohtaisesti sen, että vanhemmilla on oikeus päättää lapsensa kasvatuksesta ja siten myös oikeus kasvattaa lastaan oman uskontonsa ja kulttuurinsa vaatimusten mukaisesti. Lapsen ja hänen huoltajiensa oikeuksia yhteen sovitettaessa ensisijainen merkitys on kuitenkin lapsen edulla. Tämä on lapselle kuuluvien oikeuksien sääntelyä koskeva yleinen lähtökohta niin kansainvälisissä sopimuksissa kuin kansallisessa lainsäädännössämmekin.

16. Ratkaisun KKO 2008:93 kohdassa 22 todetulla tavalla huoltajille kuuluva oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta ja henkilökohtaisista asioista perustuu tarkoitukseen huolehtia lapsen edusta ja turvata lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Huoltajan oikeuksia käytettäessä huomioon on otettava lapsen perusoikeuksista mahdollisesti johtuvat rajoitukset, ja mahdollisissa ristiriitatilanteissa huoltajien tulee pyrkiä nimenomaan lapsen omaa kokonaisetua parhaalla mahdollisella tavalla toteuttaviin ratkaisuihin. Huoltajilla voikin olla oikeus päättää lapsensa puolesta tämän ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttuvasta toimenpiteestä vain sillä edellytyksellä, että toimenpiteen on tarkoitus edistää lapsen hyvinvointia ja kehitystä (kohta 23).

17. Korkein oikeus katsoo, että kulttuurisista syistä tehtävällä ympärileikkauksella voi olla samankaltaisia myönteisiä vaikutuksia leikattavan pojan oman identiteetin ja sosiaaliseen yhteisöön kuulumisen kannalta kuin jos toimenpiteeseen ryhdyttäisiin uskonnollisista syistä. Lapsen kiinnittymistä osaksi sukuaan ja esimerkiksi etnistä ryhmäänsä voidaan pitää lapsen kokonaisedun mukaisena tavoitteena, joka voi vaikuttaa toimenpiteen hyväksyttävyyden arviointiin.

18. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että edellä mainitun, sosiaali- ja terveysministeriön 20.1.2015 antaman ohjeen mukaan ei-lääketieteellisen ympärileikkauksen hyväksyttävyyden kannalta merkityksellistä ei ole se, onko toimenpiteeseen ryhdytty uskonnollisista vai kulttuurisista syistä.

Arviointi tässä asiassa

19. A on teettänyt ympärileikkauksen pojalleen kulttuurisista syistä. Kuten hovioikeuden tuomiossa on todettu, kristityistä nigerialaista poikalapsista valtaosa, noin 90 prosenttia ympärileikataan. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee, että A on säilyttänyt nigerialaisen kulttuurisen ja uskonnollisen identiteettinsä Suomeen muutettuaan. Myös hänet on aikanaan ympärileikattu. Tekoaikana lapsi on ollut nigerialaisen isän ja suomalaisen äidin yhteishuollossa ja hänen voidaan katsoa kuuluneen kummankin vanhemman kulttuuriin, vaikka perhe on asunut vakituisesti Suomessa.

20. Näiden seikkojen johdosta Korkein oikeus katsoo, että C:n ympärileikkaukseen on ollut sellaisia hänen omaan taustaansa ja perheeseensä liittyviä kulttuurisia syitä, joilla on merkitystä arvioitaessa toimenpiteen hyväksyttävyyttä rikosoikeudellisen vastuun kannalta.

Huoltajan suostumuksen merkitys

21. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan lapsen huoltajat vastaavat yhdessä lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä ja tekevät yhdessä lasta koskevat päätökset, jollei toisin ole säädetty tai määrätty. Pykälän 2 momentin mukaan asiasta, jolla on huomattava merkitys lapsen tulevaisuuden kannalta, voivat huoltajat kuitenkin päättää vain yhdessä, jollei lapsen etu ilmeisesti muuta vaadi.

22. Muusta kuin lääketieteellisestä syystä tehtävää ympärileikkausta on pidettävä 2 momentissa tarkoitettuna asiana, josta huoltajat voivat päättää vain yhdessä. Toisaalta huoltajilla ei ole yhdessäkään oikeutta päättää sellaisista lapseen kohdistuvista toimenpiteistä, jotka objektiivisesti arvioituna loukkaisivat lapsen perusoikeuksia ja olisivat hänen etunsa vastaisia. Kuten edellä kohdissa 14 - 17 on ratkaisun KKO 2008:93 perusteella todettu, lapsen henkilökohtaisen koskemattomuuden suoja on niin vahva, etteivät vanhempien perusoikeudet ja oikeus tehdä päätöksiä lapsen puolesta sellaisinaan oikeuta puuttumista lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen. Teon puolustettavuutta ja oikeutusta on arvioitava nimenomaan lapsen edun kannalta.

23. Tässä tapauksessa A on päättänyt yhteishuollossa olleen poikansa ympärileikkauksesta tietoisesti vastoin toisena huoltajana olleen äidin tahtoa. Näin menetellen A on toiminut lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 5 §:n yhteistoimintavelvoitteen vastaisesti. Kyseisessä laissa ei kuitenkaan ole säännöksiä yhteistoimintavelvoitteen rikkomisen seuraamuksista eikä myöskään menettelystä, jossa huoltajien väliset tämänkaltaiset ristiriidat voitaisiin ratkaista.

24. A ja B ovat syytettyinä C:hen kohdistuneesta pahoinpitelyrikoksesta. Vaikka A:n menettely on loukannut toisen huoltajan oikeuksia, tämän ei voida katsoa sellaisenaan merkitsevän sitä, että tällaista yhteishuollossa olleeseen poikaan kohdistettua ympärileikkausta tulisi pitää rangaistavana pahoinpitelynä. Edellä todetulla tavalla lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen puuttumisen oikeutusta on arvioitava ensisijaisesti lapsen edun näkökulmasta silloinkin, kun toimenpiteen perusteena ovat huoltajan ja sitä kautta myös lapsen kulttuuriset tai uskonnolliset syyt. Tässä asiassa on siten arvioitava, onko isän pojalleen teettämä toimenpide ollut toisen huoltajan suostumuksen puuttumisesta huolimatta lapsen kannalta puolustettava siten, ettei isän menettelyä voida pitää oikeudenvastaisena lapsen ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksena.

25. Lääketieteellisesti asianmukaisesti suoritettua pojan ympärileikkausta on ratkaisussa KKO 2008:93 todetuin tavoin pidettävä verrattain vähäisenä puuttumisena lapsen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen. Monikulttuurisessa perheessä ympärileikkauksen voidaan katsoa vahvistavan lapsen kuulumista toisen vanhemman kulttuuriyhteisöön eikä sen toisaalta voida katsoa erottavan lasta sen vanhemman kulttuurista, johon ympärileikkaus ei kuulu. Vaikka ympärileikkauksella on pysyviä ulkoisia vaikutuksia, toimenpide ei ole sillä tavalla näkyvä tai yksilöä leimaava, että se vaikuttaisi kielteisesti yksilön kohteluun tai asemaan suomalaisessa yhteiskunnassa.

26. Toisaalta on otettava huomioon, että myös asianmukaisesti suoritettu ympärileikkaus merkitsee puuttumista lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen. Toimenpide kohdistuu yksilön erityisen intiimille alueelle ja on luonteeltaan peruuttamaton. Tällainen puuttuminen lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen voi olla oikeutettua muista kuin lääketieteellisesti perustelluista syistä vain, jos se on selvästi ja yksiselitteisesti lapsen edun mukaista.

27. Ympärileikkauksen lapsen edun mukaisuutta on pyrittävä arvioimaan objektiivisesti. Tilanteessa, jossa lapsen huoltajat ovat erimielisiä poikalapsen ympärileikkauksesta, toimenpiteen oikeutus ei voi perustua vain toisen huoltajan näkemykseen lapsen edusta. Kysymyksen ollessa tällaisesta, muusta kuin välttämättömästä terveydenhuoltoon liittyvästä toimenpiteestä, joka on lisäksi mahdollista suorittaa vielä myöhemminkin, myös lapsen omalle tahdolle ja päätöksentekomahdollisuudelle on annettava korostettua merkitystä. Ennen kuin lapsi on kyllin vanha itse ilmaisemaan tahtonsa ympärileikkauksen suorittamisesta ja siten halustaan vahvistaa sidettään vain toisen vanhemman uskonnolliseen tai kulttuuriseen yhteisöön, ympärileikkauksen puolustettavuutta lapsen kokonaisedun kannalta ei voida pitää riittävän selvänä, jos lapsen huoltajat ovat toimenpiteestä eri mieltä.

28. Korkein oikeus päätyy katsomaan, että tässä asiassa, jossa poikalapsen ympärileikkaus on suoritettu sinänsä lääketieteellisesti asianmukaisesti, mutta vain lapsen toisen huoltajan kulttuuritaustaan liittyvistä syistä ja lapsen toisen huoltajan nimenomaisen tahdon vastaisesti, toimenpiteen ei ole osoitettu olleen objektiivisesti arvioiden lapsen edun mukainen.

Johtopäätökset

A

29. Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan pahoinpitelystä tuomitaan se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan. Lainkohdan esitöiden mukaan (HE 94/1993 vp s. 95) ruumiillisen väkivallan tekemisellä tarkoitetaan toimintaa, jolla loukataan toisen ruumiillista koskemattomuutta.

30. Poikalapsen ympärileikkaus merkitsee puuttumista lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen, ja toimenpiteestä oletettavasti aiheutuu lisäksi jossain määrin kipua ainakin toipumisvaiheessa. Näin ollen on katsottava, että muista kuin terveydenhoidollisista syistä tehty pojan ympärileikkaus täyttää lääketieteellisesti asianmukaisestikin tehtynä lähtökohtaisesti pahoinpitelyn tunnusmerkistön.

31. Ympärileikkaus on tehty A:n pyynnöstä ja hänen järjestämänään ajankohtana. A on lisäksi osallistunut varsinaiseen leikkaukseen pitämällä lasta kiinni leikkauksen aikana. Vaikka A ei ole suorittanut varsinaista ympärileikkaustoimenpidettä, hänen on katsottava menettelyllään osallistuneen ympärileikkaukseen siten, että häntä voidaan pitää tekijänä.

32. Pahoinpitely on vain tahallisena rangaistava teko. A:n on täytynyt ymmärtää, että ympärileikkauksella puututaan lapsen ruumiilliseen koskemattomuuteen ja että siitä aiheutuu käytetystä kivunlievityksestä huolimatta jossain määrin kipua. Vaikka A:n tarkoituksena ei ole ollut lapsensa satuttaminen, hänen on edellä mainituista syistä katsottava menetelleen tahallisesti.

33. A on järjestänyt lapselleen ympärileikkauksen tietoisena siitä, ettei lapsen äiti toisena huoltajana hyväksy toimenpidettä. Hänen on täytynyt tietää toimivansa huoltajien yhteistoimintavelvoitteen vastaisesti. Lapsi on kuulunut kahteen kulttuuritaustaan ja perhe on elänyt Suomessa, missä ympärileikkauksia ei tyypillisesti tehdä. Vaikka poikalapsen ympärileikkaus onkin liittynyt kiinteästi A:n kulttuuritaustaan ja toimenpiteelle on ollut A:n kannalta ymmärrettäviä syitä, kuvatuissa olosuhteissa A:n on täytynyt ymmärtää, ettei ympärileikkauksen suorittamista voida pitää selvästi lapsen edun mukaisena. Näin ollen A:ta ei voida pitää rangaistusvastuusta vapaana rikoslain 4 luvun 1 §:ssä säädetyn tunnusmerkistöerehdyksen nojalla.

34. C:hen kohdistettu toimenpide täyttää pahoinpitelyn tunnusmerkistön. Koska menettelyä edellä kuvatuin perustein ei voida pitää lapsen edun kannalta arvioituna oikeutettuna ja koska A:n menettelyyn ei liity muitakaan oikeuttamisperusteita, Korkein oikeus päätyy katsomaan, että A on syytteessä kuvatulla tavalla menetellessään syyllistynyt pahoinpitelyyn.

35. Vaikka ympärileikkaus on tässä tapauksessa suoritettu rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaista tekovälinettä eli kirurginveistä käyttämällä, pahoinpitelyä ei kuitenkaan voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Toimenpiteen on suorittanut asiantunteva lääkäri, leikkaus on tehty lääketieteellisesti arvioiden asianmukaisesti ja sille on ollut lapsen isän ja sitä kautta myös lapsen kulttuuritaustaan liittyvä ymmärrettävä syy. Toisaalta peruuttamaton, ruumiillisen koskemattomuuden suojaa loukkaava toimenpide on kohdistunut pieneen lapseen ja toimenpide on tehty tietoisesti lapsen toisen huoltajan tahdon vastaisesti. Näistä syistä tekoa ei voida pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä siten, että kysymys olisi rikoslain 21 luvun 7 §:n mukaisesta lievästä pahoinpitelystä.

36. Rikoslain 21 luvun 5 §:ssä säädetään pahoinpitelyn rangaistusasteikoksi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Oikeudenmukaisen seuraamuksen määrääminen lääketieteellisesti asianmukaisesti, mutta muista kuin lääketieteellisistä syistä tehdyistä poikalasten ympärileikkauksista on teon laadun vuoksi vaikeaa. Perustyyppisiä pahoinpitelyrikoksia koskevasta rangaistuskäytännöstä ei ole juuri saatavissa johtoa rangaistuksen arviointiin tämänkaltaisessa pahoinpitelyssä. Aikaisempaa Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä ei ole, ja alemmista oikeuksistakin on olemassa vain yksittäisiä ratkaisuja, joissa teko-olosuhteet poikkeavat jossain määrin toisistaan. Näissä yksittäisissä ratkaisuissa rangaistukseksi on määrätty sakkoa.

37. Tässä tapauksessa ympärileikkaus on tehty asiantuntevan lääkärin toimesta, lääketieteelliseltä kannalta asianmukaisesti ja kivunlievitystä käyttäen. Lapselle ei ole osoitettu aiheutuneen muuta kuin tällaiseen leikkaukseen tyypillisesti liittyvää verrattain vähäistä, ohimenevää kipua. A:n tarkoituksena ei ole ollut lapsensa satuttaminen eikä toimenpiteestä ole näytetty jääneen pysyvää toiminnallista haittaa. Toisaalta lapsen ruumiillista koskemattomuutta erityisen intiimillä alueella on loukattu, vaikkakin loukkausta voidaan käsillä olleissa olosuhteissa pitää verrattain vähäisenä.

38. Ruumiillisen koskemattomuuden loukkauksen luonne, teko-olosuhteet ja A:n tekoon liittyvät, hänen kannaltaan ymmärrettävät motiivit huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A:n rikos on sovitettavissa sakolla. Oikeudenmukaisena rangaistuksena on pidettävä käräjäoikeuden tuomitsemaa 40 päiväsakon rangaistusta.

B

39. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvityksi, että A on tietoisesti ja tahallaan erehdyttänyt ympärileikkauksen suorittaneen B:n uskomaan, että toimenpiteelle oli myös lapsen äidin suostumus. B on ennen toimenpiteeseen ryhtymistään korostanut A:lle, että ympärileikkaus edellyttää molempien vanhempien läsnäoloa ja suostumusta. A on vakuuttanut B:lle, että lapsen äiti oli nimenomaisesti halunnut olla poissa kotoa toimenpiteen aikana. A on vielä B:n pyynnöstä ennen toimenpidettä esittänyt yrittävänsä soittaa vaimolleen tavoittamatta tätä. B:n viittaamasta todistelusta ilmenee lisäksi julkisissa sairaaloissa olevan käytäntönä, että lasta saattamassa oleva huoltaja edustaa perhettä ja kertoo perheen mielipiteen toimenpiteestä, jota lapselle lääketieteellisesti suositellaan. Korkein oikeus toteaa, että koska muista kuin lääketieteellisistä syistä tehtävä ympärileikkaus ei perustu lapsen terveydenhoidon tarpeeseen, edellä todetusta ei voida tehdä suoria johtopäätöksiä siitä, kuinka tällaiseen toimenpiteeseen ryhtyvän henkilön on varmistuttava kummankin huoltajan suostumuksesta. Korkein oikeus toteaa lisäksi, ettei tekoaikana ole kuitenkaan ollut käytettävissä sosiaali- ja terveysministeriön ohjeita poikien ei-lääketieteellisestä ympärileikkauksesta, jotka on sittemmin laadittu. Ohjeiden mukaan ympärileikkaus edellyttää pojan huoltajien kirjallista suostumusta.

40. Rikoslain 4 luvun 3 §:ssä säädetään vastuusta vapauttavaa seikkaa koskevasta erehdyksestä. Pykälän mukaan, jos tekoon ei liity luvun 4 – 6 §:ssä tarkoitettua vastuuvapausperustetta, mutta tekotilanteeseen, sellaisena kuin tekijä sen perustellusti käsitti, olisi tällainen peruste liittynyt, häntä ei rangaista tahallisesta rikoksesta. Vaikka pykälän soveltamisala on sanamuotonsa mukaan rajattu koskemaan vain tiettyjä tilanteita, Korkein oikeus katsoo, että sitä voidaan soveltaa vastaajan eduksi myös silloin, kun erehtyminen koskee muuta kuin pykälässä nimenomaisesti mainittua vastuuvapausperustetta.

41. B on ympärileikkaukseen ryhtyessään ollut perustellusti siinä käsityksessä, että toimenpiteelle on kummankin vanhemman suostumus ja että lapsen isän ja lapsen kulttuuritaustasta johtuvista syistä tehtävä ympärileikkaus olisi siten lapsen edun mukaisena oikeutettu. B:n on tämän vuoksi katsottava perustellusti erehtyneen vastuusta vapauttavien seikkojen käsilläolosta, eikä häntä voida rangaista tahallisesta pahoinpitelystä.

Vahingonkorvaukset

42. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden perustelut ja ratkaisun asianomistajan vaatimien vahingonkorvausten osalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A:ta vastaan ajettu syyte pahoinpitelystä ja rikokseen perustuvat korvausvaatimukset on hylätty. Asia jää näiltä osin käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Siltä osin kuin syyte ja korvausvaatimukset B:tä vastaan on hylätty, hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Heli Melander.

A oli nostanut purkautunutta osakeyhtiötä X Oy:tä vastaan kanteen, jossa hän oli vaatinut vahvistettavaksi, että X Oy oli velvollinen suorittamaan hänelle korvauksia työtapaturmasta aiheutuneen vamman pahentumisen vuoksi. A:n kanne oli hyväksytty. Purkautumishetkellä X Oy:n ainoa osakkeenomistaja oli ollut Y Oy, jolle purkautuneen X Oy:n varat oli siirretty. A nosti myöhemmin kanteen Y Oy:tä vastaan ja vaati tätä suorittamaan korvausta edellä mainitun vamman pahentumisen vuoksi. X Oy:tä vastaan annetun tuomion oikeusvoimavaikutuksen katsottiin ulottuvan A:n ja Y Oy:n väliseen oikeudenkäyntiin.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A:lle tapahtui työtapaturma 3.10.1978 tämän työskennellessä Kaapeliteollisuus Oy:n (sittemmin Pyramus Oy) palveluksessa. Oulun raastuvanoikeus päätti lainvoimaisella ratkaisullaan 20.3.1980 velvoittaa yhtiön maksamaan korvausta työansion alentumisesta todeten, että A:lla on oikeus eri oikeudenkäynnissä vaatia aiheelliseksi katsomiaan korvauksia, mikäli vamma antaa siihen aiheen.

Alun perin oletettiin, että A toipuu vammoistaan. A:n mukaan oireita tutkittaessa vuonna 1997 kuitenkin ilmeni, että työtapaturma eli putoamisonnettomuus oli aiheuttanut selkäydinvaurion. Tämä selitti, että A:n oireet olivat vuosien kuluessa pahentuneet.

Pyramus Oy:n yhtiökokous päätti 18.12.2000 yhtiön asettamisesta selvitystilaan 31.12.2000 ja luovuttaa ennakkojako-osuutta ainoalle osakkeenomistajalleen Draka Finland Oy:lle (sittemmin Draka NK Cables Oy, nykyisin Prysmian Finland Oy) erillisen sopimuksen mukaan. Pyramus Oy luovutti 22.12.2000 tehdyllä sopimuksella Draka Oy:lle kaikki varansa ja velkansa lukuun ottamatta selvitystilan loppuun saattamiseksi tarvittavia kustannuksia vastaavaa määrää. Ennakkojako-osuus siirtyi Draka Oy:lle 31.12.2000. Ilmoitus julkisesta haasteesta Pyramus Oy:n selvitystilan perusteella sen velkojille annettiin 23.2.2001 ja valvontapäivä oli 3.9.2001. Selvitystilan lopettaminen sekä yhtiön purkautuminen ja lakkaaminen rekisteröitiin kaupparekisteriin 3.4.2002.

A ei valvonut saatavaansa Pyramus Oy:n selvitystilassa. Sen sijaan A pani vuonna 2004 vireille kanteen, jossa hän vaati vahvistettavaksi, että Pyramus Oy on velvollinen suorittamaan osittaista 60 prosentin työkyvyn alentumaa vastaavaa ansionmenetyskorvausta 1.4.1994 alkaen 12.3.2001 saakka ja sen jälkeen täyttä ansionmenetyskorvausta 65 vuoden ikään saakka sekä sen jälkeen eläkkeenmenetystä vastaavaa ansionmenetyskorvausta. Käräjäoikeus ratkaisi lainvoimaiseksi jääneellä välituomiolla ensinnäkin, ettei Pyramus Oy voinut pitää A:n saatavaa tuntemattomana. Oulun käräjäoikeuden 9.3.2007 ja Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 pääasiassa antamalla ratkaisulla vahvistettiin lopulta lainvoimaisesti, että Pyramus Oy on velvollinen suorittamaan A:lle tämän vaatimat korvaukset.

Pyramus Oy:n vastuuvakuutusyhtiö suoritti hovioikeuden tuomion mukaisia korvauksia Pyramus Oy:n vastuuvakuutuksen enimmäismäärän puitteissa 31.12.1998 saakka.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 21.11.2012 ja tuomio 28.12.2012

A nosti 6.2.2009 Helsingin käräjäoikeudessa kanteen Draka NK Cables Oy:tä, joka sittemmin on fuusioitunut Prysmian Finland Oy:öön, vastaan vaatien tämän velvoittamista suorittamaan ansionmenetyskorvausta vuodesta 1999 alkaen ja vuodesta 2013 alkaen korvausta eläkkeen menetyksestä. A katsoi muun ohella, että Oulun käräjäoikeuden 9.3.2007 ja Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman tuomion perusteella A:lla oli oikeus saada korvausta työtapaturman perusteella entiseltä työnantajaltaan Pyramus Oy:ltä. Kyseisessä asiassa annetun tuomion oikeusvoima ulottui myös Draka NK Cables Oy:öön.

Draka NK Cables Oy kiisti kanteen.

Käräjäoikeus katsoi päätöksessään 21.11.2012 mainitsemillaan perusteilla, että Oulun käräjäoikeuden 9.3.2007 ja Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antamassa lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossa vahvistettu A:n oikeus saada korvausta ansionmenetyksestä sitoi nyt käsiteltävässä asiassa Draka NK Cables Oy:tä. Käräjäoikeus ei siten ottanut vastaan näyttöä tältä osin.

Käräjäoikeus määräsi 28.12.2012 antamassaan tuomiossa Draka NK Cables Oy:n maksamaan A:lle korvausta ansionmenetyksestä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pekka Jantunen.

Helsingin hovioikeuden päätös 14.5.2014

Prysmian Finland Oy valitti hovioikeuteen vaatien kanteen hylkäämistä. A teki vastavalituksen vaatien ansionmenetyksestä tuomittavan korvausmäärän korottamista.

Hovioikeus katsoi, että tuomion oikeusvoima sitoo pääasiassa vain oikeudenkäynnin asianosaisia. Tässä tapauksessa käräjäoikeuden mainitsemat perusteet eivät antaneet aihetta arvioida asiaa toisin eikä asiassa ollut ilmennyt muutakaan syytä Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman tuomion (Oulun käräjäoikeus 9.3.2007) oikeusvoiman ulottumiseen Prysmian Finland Oy:öön. Hovioikeus katsoi, ettei käräjäoikeuden olisi tullut mainitsemillaan perusteilla ratkaista asiaa todistelua vastaanottamatta. Näin ollen hovioikeus kumosi käräjäoikeuden käsittelyratkaisun eli päätöksen 21.11.2012 ja tuomion 28.12.2012 palauttaen asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Leeni Kivalo ja Leena Järvilahti. Esittelijä Anne Miettinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hovioikeus määrätään jatkamaan asian käsittelyä, jollei Korkein oikeus ota asiaa viivytyksen välttämiseksi välittömästi ratkaistavakseen.

Prysmian Finland Oy vastasi valitukseen ja vaati, että se hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Oulun raastuvanoikeus oli ratkaisullaan 20.3.1980, jonka Vaasan hovioikeus muutoksenhaun johdosta 4.6.1981 antamallaan ratkaisulla oli pysyttänyt, velvoittanut Kaapeliteollisuus Oy:n (myöhemmin Pyramus Oy) maksamaan A:lle 3.10.1978 tapahtuneen työtapaturman perusteella muun ohella työansion alentumiskorvausta 4.10.1978 alkaen päätöksen antamispäivään 20.3.1980 saakka. Lisäksi raastuvanoikeus oli lausunut, että A:lla oli oikeus eri oikeudenkäynnissä vaatia aiheellisiksi katsomiaan korvauksia, mikäli vamma antoi siihen aiheen. Raastuvanoikeuden päätöksen lopputulos on edeltä ilmenevin tavoin tullut mainituilta osin lainvoimaiseksi.

2. Pyramus Oy:n yhtiökokous päätti 18.12.2000 asettaa yhtiön selvitystilaan 31.12.2000. Lisäksi yhtiökokous päätti, että yhtiö luovuttaa ainoalle osakkeenomistajalleen Draka Finland Oy:lle (sittemmin Draka NK Cables Oy, nykyisin Prysmian Finland Oy) ennakkojako-osuutta erillisen sopimuksen mukaisesti. Pyramus Oy luovutti 22.12.2000 päivätyllä sopimuksella Draka Finland Oy:lle varansa ja velkansa lukuun ottamatta selvitystilan loppuun saattamiseksi tarvittavia kustannuksia vastaavaa määrää. Ennakkojako-osuus siirtyi Draka Finland Oy:lle 31.12.2000.

3. Pyramus Oy:n selvitystilaan liittynyt ilmoitus julkisesta haasteesta velkojille annettiin 23.2.2001 ja sen mukainen valvontapäivä oli 3.9.2001. Yhtiön selvitystilan lopettaminen sekä yhtiön purkautuminen ja lakkaaminen rekisteröitiin kaupparekisteriin 3.4.2002.

4. A nosti Oulun käräjäoikeudessa vuonna 2004 uuden kanteen Pyramus Oy:tä vastaan vaatien muun ohella käräjäoikeutta vahvistamaan, että Pyramus Oy on velvollinen suorittamaan A:lle työkyvyn 60 prosentin alentumaa vastaavaa ansionmenetyskorvausta 1.4.1994 alkaen 12.3.2001 saakka ja edelleen 13.3.2001 alkaen täyttä ansionmenetyskorvausta 65 vuoden ikään saakka sekä sen jälkeen eläkkeenmenetystä vastaavaa ansionmenetyskorvausta.

5. Oulun käräjäoikeus katsoi välituomiollaan 13.2.2006, ettei A:n saatavaa voitu pitää tuntemattomana siten kuin julkisesta haasteesta annetun lain 8 §:n 1 momentissa säädetään. Sen jälkeen käräjäoikeus antoi vahingonkorvausta koskevassa pääasiassa ratkaisunsa 9.3.2007. Rovaniemen hovioikeus on 31.3.2008 antamallaan lainvoimaisella tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden välituomion. Edelleen hovioikeus on myös käräjäoikeuden pääasiassa antaman tuomion pysyttäen vahvistanut, että Pyramus Oy on velvollinen suorittamaan A:lle edellä kohdassa 4 mainittuja korvauksia.

6. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys jälleen uudesta kanteesta, jonka A on nostanut vuonna 2009 Draka NK Cables Oy:tä vastaan Helsingin käräjäoikeudessa. A on vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle ansionmenetyskorvausta vuodesta 1999 alkaen kanteessa tarkemmin yksilöidyt määrät. Kanteensa perusteissa A on todennut, että hänellä on oikeus saada 3.10.1978 tapahtuneen työtapaturman johdosta korvausta entiseltä työnantajaltaan ja että Oulun raastuvanoikeuden 20.3.1980 antaman, kyseiseen työtapaturmaan perustuvan korvausratkaisun samoin kuin Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman tuomion oikeusvoimavaikutukset ulottuvat myös Draka NK Cables Oy:öön. Draka NK Cables Oy on vastustanut kannetta ja katsonut, ettei edellä mainittujen ratkaisujen oikeusvoima ulottunut yhtiöön, koska se ei ollut ollut kyseisissä aikaisemmissa oikeudenkäynneissä osallisena.

7. Helsingin käräjäoikeus katsoi 21.11.2012 antamassaan käsittelyratkaisussa, että Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 ratkaisemassa asiassa vahvistettu A:n oikeus saada korvausta ansionmenetyksestä sitoo nyt käsiteltävässä asiassa Draka NK Cables Oy:tä. Näin ollen käräjäoikeus ei ottanut vastaan näyttöä tältä osin. Käräjäoikeus velvoitti 28.12.2012 antamassaan pääasiaa koskevassa tuomiossa Draka NK Cables Oy:n maksamaan A:lle korvausta ansionmenetyksestä vuodesta 1999 alkaen tuomiolauselmasta tarkemmin ilmenevät määrät.

8. Draka NK Cables Oy haki valittamalla muutosta Helsingin hovioikeudessa. Hovioikeus katsoi, ettei Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman tuomion oikeusvoima ulottunut Prysmian Finland Oy:öön, minkä nimiseksi Draka NK Cables Oy oli muuttunut ennen hovioikeuskäsittelyä. Siten käräjäoikeuden ei olisi tullut asiaa ratkaistessaan mainitsemillaan perusteilla jättää ottamatta todistelua vastaan. Hovioikeus kumosi 14.5.2014 antamallaan päätöksellä käräjäoikeuden käsittelyratkaisun ja pääasiaa koskevan tuomion sekä palautti asian käräjäoikeuteen sen omasta aloitteesta uudelleen käsiteltäväksi.

9. Korkeimmassa oikeudessa on A:n palautuspäätöstä koskevan valituksen johdosta kysymys siitä, sitooko aikaisempi, Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antama A:n ja Pyramus Oy:n välistä oikeussuhdetta koskeva lainvoimainen vahvistustuomio Draka NK Cables Oy:tä, nykyiseltä nimeltään Prysmian Finland Oy, nyt käsiteltävänä olevassa riita-asiassa. Mikäli tämän kysymyksen osalta katsottaisiin, ettei tähän oikeudenkäyntiin ulottuvaa tuomion oikeusvoimavaikutusta olisi, asiassa tulisi vielä erikseen arvioitavaksi kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut jättää ottamatta vastaan silloisen Draka NK Cables Oy:n esittämää todistelua A:n terveydentilan heikkenemisen ja 3.10.1978 tapahtuneen työtapaturman välisestä syy-yhteydestä. Tähän liittyen kysymys on hovioikeuden menettelystä palauttaa asia käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Tuomion oikeusvoimavaikutuksesta myöhemmässä oikeudenkäynnissä

10. Oikeusvoimavaikutuksesta eli siitä, mikä merkitys aikaisemmalla lainvoimaisella tuomiolla on myöhemmän oikeudenkäynnin kannalta, ei ole laissa säännöksiä. Oikeusvoimavaikutuksesta on kuitenkin vakiintuneesti erotettu kaksi puolta eli oikeusvoiman niin sanottu negatiivinen ja positiivinen vaikutus. Negatiivisesta vaikutuksesta on kysymys silloin, kun samaa tai asiallisesti samaa suoritusta koskevaa uutta kannetta ei voida tutkia. Positiivisessa vaikutuksessa on kyse siitä, että aikaisemmassa oikeudenkäynnissä on ratkaistu jokin sellainen oikeussuhde, joka on merkityksellinen myös myöhemmässä oikeudenkäynnissä. Tällöin oikeusvoima tarkoittaa sitä, että aikaisempi ratkaisu asetetaan ilman uutta tutkintaa myöhemmän ratkaisun perustaksi.

11. Negatiivista oikeusvoimavaikutusta koskevan käytännön muotoutumiseen ovat vaikuttaneet erityisesti ne näkökohdat, jotka liittyvät lainkäytön taloudellisuuteen ja tehokkuuteen sekä siihen, että kantajan ja vastaajan prosessuaalisten oikeuksien ja velvollisuuksien kesken saavutetaan riittävä tasapaino. Näillä näkökohdilla sekä molempien osapuolten oikeussuojasta huolehtimisella on merkittävä painoarvo arvioitaessa myös oikeusvoiman positiivisen vaikutuksen ulottuvuutta suhteessa oikeudenkäynnin asianosaissuhteen ulkopuoliseen kolmanteen henkilöön.

12. Kysymystä oikeusvoiman positiivisesta vaikutuksesta kolmanteen nähden on arvioitu Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä tapauskohtaisesti. Lähtökohtana on, että lainvoimainen tuomio sitoo vain asianosaisia, eikä tuomion oikeusvoima ulotu kolmanteen henkilöön, joka ei ole ollut asianosaisena alkuperäisessä oikeudenkäynnissä (esimerkiksi KKO 2001:39). Aikaisemman oikeudenkäynnin asianosaispiirin ulkopuolelle jäävä kolmas henkilö ei useinkaan ole voinut valvoa prosessissa etujaan. Kolmas henkilö on saattanut olla kokonaan tietämätön tällaisesta oikeudenkäynnistä.

13. Tietyissä tilanteissa, kuten perheoikeudellista oikeussuhdetta koskevissa asioissa, oikeusvoimavaikutuksen on kuitenkin katsottu voivan ulottua myös kolmanteen, alkuperäiseen oikeudenkäyntiin nähden sivulliseen henkilöön (ks. KKO 2015:59). Kommandiittiyhtiön vastuunalaisen yhtiömiehen henkilökohtaista suoritusvelvollisuutta koskevissa ratkaisuissaan Korkein oikeus on arvioinut sitä, onko yhtiömies ollut yhtiössä vastuuasemassa velkojen syntyhetkellä. Aiemmassa oikeudenkäynnissä yhtiöön nähden jo vahvistetun velkasuhteen olemassaoloa ei tällöin ole arvioitu uudelleen. Vastuunalaisen yhtiömiehen vastuu kommandiittiyhtiön näin vahvistetusta velasta määräytyi yhtiöoikeudellisten säännösten nojalla (KKO 1992:57 ja KKO 1992:58).

14. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus toteaa, että yhtiöoikeudellisista säännöksistä voi tietyissä tilanteissa seurata yhtiötä vastaan annetun tuomion oikeusvoimavaikutuksen ulottuminen yhtiössä päätösvaltaa käyttävään tai muuhun yhtiöoikeudellisessa vastuuasemassa olevaan henkilöön. Nyt käsillä olevassa tilanteessa, jossa on kysymys purkautunutta osakeyhtiötä vastaan annetun vahvistustuomion oikeusvoimavaikutuksesta yhtiön osakkeenomistajan vastuun kannalta, on siten keskeistä se, millainen vastuu purkautuneen yhtiön osakkeenomistajalla on yhtiön toiminnasta osakeyhtiötä koskevien säännösten perusteella.

Oikeusvoimavaikutus suhteessa puretun osakeyhtiön osakkeenomistajaan

15. Kohdassa 2 mainitun varojen ennakkojakamisen aikana 31.12.2000 ja kohdassa 4 mainitun kanteen nostamisen aikana vuonna 2004 oli voimassa vanha osakeyhtiölaki (734/1978). Tämän lain 13 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan yhtiö katsottiin puretuksi, kun selvitysmiehet olivat esittäneet lopputilityksen yhtiökokouksessa. Selvitysmiesten oli viipymättä ilmoitettava purkautuminen rekisteröimistä varten. Sanotun luvun 16 §:n mukaan jos yhtiön purkamisen jälkeen yhtiötä vastaan nostettiin kanne taikka muutoin tarvittiin selvitystoimenpiteitä, oli selvitystä jatkettava. Selvitysmiesten oli viivytyksettä tehtävä tästä ilmoitus rekisteröimistä varten. Kutsu jatketun selvitystilan ensimmäiseen yhtiökokoukseen oli toimitettava yhtiöjärjestyksen mukaisesti. Lisäksi oli lähetettävä kirjallinen kutsu jokaiselle osakkeenomistajalle, jonka osoite oli yhtiön tiedossa.

16. Puretun osakeyhtiön oikeusasemaa selvennettiin 1.4.2001 voimaan tulleella lainmuutoksella (1094/2000). Siihen johtaneen hallituksen esityksen mukaan (HE 69/2000 vp s. 10 ja 20) esityksessä pyrittiin siirtämään lakiin niitä periaatteita, joiden oli ilman lain tukea katsottu olevan voimassa. Esityksen mukaan osakeyhtiölain 13 luvun uuden 18 b §:n säännöksen yleisenä lähtökohtana oli, että purettu tai kaupparekisteristä poistettu yhtiö oli oikeuskelpoinen, muttei oikeustoimikelpoinen. Yhtiö voi siten esimerkiksi omistaa omaisuutta, mutta se ei voinut tehdä oikeustoimia, joilla hankittaisiin lisää omaisuutta tai olemassa olevaa omaisuutta myytäisiin. Tällaisen yhtiön puolesta toimivat henkilöt vastasivat yhtiön puolesta tehdyistä velvoitteista yhdessä näistä toimista päättäneiden kanssa. Säännösten tarkoituksena on ollut tältä osin vastata niitä säännöksiä, jotka koskevat rekisteröimättömän yhtiön oikeustoimikelpoisuutta ja sellaisen yhtiön puolesta toimimista.

17. Vastaavanlaisia säännöksiä on nykyisen, 1.9.2006 voimaan tulleen osakeyhtiölain 20 luvussa.

18. Korkein oikeus katsoo, että puretun osakeyhtiön nimissä tehdyistä oikeustoimista voi niin edellä selostettujen vanhan osakeyhtiölain kuin voimassa olevankin osakeyhtiölain säännösten perusteella olla vastuussa myös päätöksentekoon osallistunut osakkeenomistaja. Ratkaisevaa merkitystä ei siis tämän kaltaisissa tilanteissa voida antaa sille seikalle, että yhtiö ja sen omistaja ovat toisistaan erillisiä oikeussubjekteja.

19. Oikeudenkäyntien taloudellisuuteen ja tehokkuuteen liittyvät tavoitteet voivat puoltaa oikeusvoiman positiivisen vaikutuksen ulottamista kolmanteen henkilöön. Nämä seikat voivat myös perustaa hyvin vahvan todistusvaikutuksen eri oikeudenkäynneissä annetuille tuomioille, kuten ennakkopäätöksessä KKO 2011:58 on katsottu. Vastapainona punninnassa on otettava huomioon tarve varmistaa, ettei oikeusvoimavaikutus heikennä kolmannen mahdollisuuksia valvoa etujaan. Oikeusvoimavaikutusta kolmanteen henkilöön nähden ei yleensä voida pitää kohtuuttomana ja ennalta arvaamattomana sellaisessa tilanteessa, jossa henkilön yhteys joko aikaisemman oikeudenkäynnin kohteeseen tai sen asianosaiseen on ollut riittävän läheinen. Lisäksi on edellytettävä, että kolmas henkilö on tullut tietoiseksi aiemmasta oikeudenkäynnistä ja että kolmannella on muutenkin ollut tosiasiallinen mahdollisuus vaikuttaa tähän oikeudenkäyntiin esimerkiksi väliintulijana, vaikka tämä onkin syystä tai toisesta päättänyt jättää osallistumatta oikeudenkäyntiin.

20. Korkein oikeus katsoo, ettei purettu osakeyhtiö kohdissa 15 ja 16 selostetuin tavoin ole myöskään vanhan osakeyhtiölain mukaan ollut oikeustoimikelpoinen, vaan kyse on eräänlaisesta yhteenliittymästä, jolla voi olla nimissään oikeuksia ja velvoitteita, jotka ovat peräisin siltä ajalta, kun yhtiö vielä toimi itsenäisenä oikeushenkilönä. Puretulla osakeyhtiöllä ei kuitenkaan ole enää itsenäistä varallisuusmassaa, jos sen omaisuus on jaettu selvitysmenettelyn jälkeen osakkeenomistajille. Puretun yhtiön osakkeenomistajiin on voinut vanhan osakeyhtiölain 12 luvun 5 §:n (145/1997) perusteella kohdistua palautusvastuu, jos varoja on osakeyhtiölain vastaisesti jaettu osakkeenomistajille.

21. Osakeyhtiötä koskevien säädösten mukaan lähtökohtana on ollut se, että purettu osakeyhtiö ei voi toimia yksin oikeudenkäynnissä, vaan sitä edustaa lähtökohtaisesti selvitysmies. Selvitysmies ei kuitenkaan toimi tehtävässään omassa intressissään, vaan hänen tehtävänään on muun ohella toimia puretun yhtiön osakkeenomistajien lukuun. Niistä toimista, joihin purettu osakeyhtiö sitä vastaan nostetun kanteen vuoksi ryhtyy, päättää lähtökohtaisesti yhtiön osakkeenomistajien muodostama yhtiökokous. Yhteyttä puretun osakeyhtiön ja sen osakkeenomistajan välillä on pidettävä vahvana. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vastaavalla tavalla kuin puretun osakeyhtiön puolesta toimineet henkilöt voivat tulla sidotuiksi sen puolesta tehtyihin oikeustoimiin, myös purettua yhtiötä koskevan tuomioistuimen ratkaisun oikeusvoimavaikutus voi ulottua yhtiön ohella oikeudenkäyntiä koskeneisiin päätöksiin osaa ottaneisiin henkilöihin sekä osakkeenomistajiin.

Nyt käsiteltävän tapauksen arviointi

22. Korkein oikeus toteaa, että seuraavat seikat ovat asiassa riidattomia. Draka Finland Oy (sittemmin Draka NK Cables Oy) on ollut Pyramus Oy:n ainoa osakkeenomistaja, ja se on vuoden 2000 lopussa vastaanottanut Pyramus Oy:n varat. Draka NK Cables Oy tuli tietoiseksi siitä, että A oli Pyramus Oy:n purkautumisen jälkeen nostanut vuonna 2004 kanteen Pyramus Oy:tä vastaan. Draka NK Cables Oy:llä oli ollut Pyramus Oy:n ainoana osakkeenomistajana tosiasiallinen mahdollisuus valvoa etujaan Pyramus Oy:tä vastaan nostettua kannetta oikeudenkäynnissä käsiteltäessä. Draka NK Cables Oy:llä olisi ollut tilaisuus osallistua väliintulijana kyseiseen oikeudenkäyntiin. Näiden seikkojen perusteella Korkein oikeus katsoo, että Draka NK Cables Oy:llä on ollut vahva yhteys Pyramus Oy:öön ja myös riittävän läheinen yhteys Pyramus Oy:tä vastaan ajetun oikeudenkäynnin kohteeseen oikeusvoimavaikutuksen ulottuvuutta arvioitaessa. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että purkautunutta Pyramus Oy:tä edustanut selvitysmies tai yhtiön osakekannan omistajayhtiö eivät olleet ryhtyneet 1.9.2006 asti voimassa olleen vanhan osakeyhtiölain 13 luvun 16 §:n 1 momentin edellyttämiin, selvitystilan jatkamista tarkoittaviin toimiin sen johdosta, että Pyramus Oy:tä vastaan oli vuonna 2004 nostettu vahingonkorvauskanne. Edellä mainitut seikat kokonaisuutena arvioiden puoltavat Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman aikaisemman tuomion positiivisen oikeusvoimavaikutuksen ulottamista myös nykyiseen Prysmian Finland Oy:öön.

23. Prysmian Finland Oy on käsiteltävänä olevan kanteen vastustamisperusteinaan vedonnut siihen, että aikaisempaa korvausoikeudenkäyntiä oli hoitanut Pyramus Oy:n puolesta selvitysmies ja että oikeudenkäyntiä koskeneeseen päätöksentekoon oli osallistunut Pyramus Oy:n vastuuvakuutusyhtiö. Korkein oikeus katsoo, ettei näillä seikoilla ole aikaisemman tuomion oikeusvoimavaikutuksen ulottuvuutta arvioitaessa merkitystä tässä asiassa. Asiassa ei ole ilmennyt muitakaan syitä, jotka puhuisivat sitä vastaan, että kyseisen tuomion oikeusvoimavaikutus ulottuu Prysmian Finland Oy:öön.

Johtopäätös

24. Korkein oikeus katsoo, ettei käräjäoikeus ole menetellyt virheellisesti katsoessaan Rovaniemen hovioikeuden 31.3.2008 antaman tuomion oikeusvoimavaikutuksen ulottuvan Draka NK Cables Oy:öön (sittemmin Prysmian Finland Oy:öön) ja jättäessään sillä perusteella asiaa koskevaa todistelua vastaanottamatta.

25. Siten asian palauttamiselle käräjäoikeuteen ei ole ollut hovioikeuden katsomaa perustetta. Hovioikeus ei ole muilta osin lausunut sen käsiteltäväksi saatettujen valituksen ja vastavalituksen johdosta. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen asian käsittelyä on siten jatkettava hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Kaarlo Hakamies.

Käräjäoikeus oli valituksen johdosta kirjallisessa menettelyssä kumonnut Oikeusrekisterikeskuksen päätöksen Alankomaissa tuomitun alle 70 euron suuruisen sakkorangaistuksen täytäntöön panemisesta Suomessa soveltaen harkinnanvaraista kieltäytymisperustetta ja kuulematta tästä Oikeusrekisterikeskusta. Kysymys käräjäoikeuden menettelyn oikeellisuudesta ja Oikeusrekisterikeskuksen oikeudesta hakea päätökseen muutosta.

Puitepäätös 2005/214/YOS vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin 7 artikla 2 kohta h alakohta
L vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (231/2007) 10 § 1 mom
L sakon täytäntöönpanosta (672/2002) 3 § 1 mom

Asian käsittelyn aikaisemmat vaiheet

Oikeusrekisterikeskuksen päätös 29.4.2014 ja Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 12.6.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Jarmo Hannikainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Oikeusrekisterikeskukselle, joka haki muutosta ennakkopäätösvalituksin, myönnettiin valituslupa.

Oikeusrekisterikeskus vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A:n valitus Oikeusrekisterikeskuksen päätöksestä hylätään.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Oikeusrekisterikeskus on 29.4.2014 antamallaan päätöksellä tunnustanut ja pannut täytäntöön Alankomaiden viranomaisen päätöksen, jolla A on määrätty maksamaan 23 euroa sakkoa ylinopeusrikkomuksen vuoksi.

2. Päätös on perustunut Euroopan unionin neuvoston puitepäätökseen 2005/214/YOS vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin (sakkopuitepäätös). Puitepäätöksen soveltamisalaan kuuluvat nimenomaisesti muun muassa tieliikennerikkomusten johdosta määrätyt sakkorangaistukset. Puitepäätös on pantu Suomessa täytäntöön lailla vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamisesta taloudellisiin seuraamuksiin tehdyn puitepäätöksen lainsäädännön alaan kuuluvien säännösten kansallisesta täytäntöönpanosta ja puitepäätöksen soveltamisesta (EU-sakkotäytäntöönpanolaki). Lisäksi lakia sakon täytäntöönpanosta on muutettu siten, että siinä säädetyssä järjestyksessä pannaan täytäntöön myös sanottuun vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamiseen perustuvat taloudelliset seuraamukset.

3. EU-sakkotäytäntöönpanolain 8 §:n 1 momentin mukaan Oikeusrekisterikeskuksen päätökseen saa hakea muutosta valittamalla Pirkanmaan käräjäoikeuteen.

4. A on valittanut Oikeusrekisterikeskuksen päätöksestä käräjäoikeuteen ja pyytänyt asian uusintakäsittelyä. A:n valituksen mukaan hän ei ollut kuljettanut täytäntöönpanopäätöksessä tarkoitettua ajoneuvoa, vaan hän oli ollut kysymyksessä olevan auton vuokraaja ja autoa oli kuljettanut toinen henkilö.

5. Oikeusrekisterikeskus on lausumassaan A:n valituksen johdosta todennut, että sakkopuitepäätöksen ja EU-sakkotäytäntöönpanolain perusteella ei ole estettä Suomessa tunnustaa ja panna täytäntöön seuraamus, joka perustuu esimerkiksi haltijavastuuseen. Siten sillä, ettei A ollut ilmoituksensa mukaan kuljettanut ajoneuvoa Alankomaissa, ei ollut merkitystä arvioitaessa tunnustamisen edellytyksiä.

6. Pirkanmaan käräjäoikeus on päätöksellään 12.6.2014 kumonnut Oikeusrekisterikeskuksen päätöksen. Käräjäoikeus on lausunut, ettei se tutki sitä, onko A syyllistynyt siihen tekoon, josta sakko on määrätty. Käräjäoikeus on kuitenkin todennut, että puitepäätöksen 7 artiklan 2 kohdan h alakohdan mukaan tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta voidaan kieltäytyä, jos seuraamus on alle 70 euroa. Käräjäoikeus on todennut kysymyksen olevan sanottua summaa selvästi vähäisemmästä seuraamuksesta, jolla ei ole käytännön merkitystä yleisestävyyden kannalta. Tämän vuoksi käräjäoikeus on katsonut perustelluksi soveltaa mainittua puitepäätöksen kieltäytymisperustetta ja jättää panematta seuraamuksen täytäntöön.

7. Oikeusrekisterikeskus on tehnyt käräjäoikeuden päätöksestä ennakkopäätösvalituksen, johon A on antanut suostumuksensa. Oikeusrekisterikeskus on vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja A:n valitus hylätään. Oikeusrekisterikeskus on katsonut, että sillä on oikeus valittaa käräjäoikeuden päätöksestä sille sakon täytäntöönpanosta annetun lain 3 §:n 1 momentin nojalla kuuluvan valtion puhevallan perusteella. Oikeusrekisterikeskus on lausunut, että sillä on asiassa valvottavanaan tärkeä julkinen etu, jolla on merkitystä myös kansainvälisen täytäntöönpanoyhteistyön kannalta. Oikeusrekisterikeskus on katsonut, ettei käräjäoikeudella ole ollut toimivaltaa omasta aloitteestaan soveltaa harkinnanvaraista kieltäytymisperustetta.

8. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnäkin siitä, onko Oikeusrekisterikeskuksella oikeutta hakea muutosta käräjäoikeuden päätökseen. Lisäksi on kysymys siitä, onko käräjäoikeus menetellyt oikein soveltaessaan omasta aloitteestaan harkinnanvaraista kieltäytymisperustetta ja tästä Oikeusrekisterikeskusta kuulematta kumonnut sen päätöksen.

Muutoksenhakuoikeus käräjäoikeuden päätökseen

9. Oikeusrekisterikeskuksen ratkaisu Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaisen määräämän sakon tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta on hallinnollinen päätös. Hallintolainkäyttölain 6 §:n 2 momentin nojalla viranomaisella, joka ei ole asianosainen, on valitusoikeus, jos laissa niin säädetään tai jos valitusoikeus on viranomaisen valvottavana olevan julkisen edun vuoksi tarpeen. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen mukaan viranomaisella ei olisi valitusoikeutta pelkästään sillä perusteella, että se on tehnyt valituksen kohteena olevan päätöksen, jonka valitusviranomainen on kumonnut. Eräissä tapauksissa ensiasteen hallintopäätöksen tehneellä viranomaisella voisi kuitenkin olla valitusoikeus tärkeän julkisen edun valvojana (HE 217/1995 vp s. 39).

10. Tässä asiassa kysymyksessä olevaan päätökseen haetaan muutosta edellä todetuin tavoin Pirkanmaan käräjäoikeudessa. EU-sakkotäytäntöönpanolain 10 §:n 1 momentin mukaan asian käsittelyssä on soveltuvin osin voimassa, mitä oikeudenkäynnistä rikosasioissa säädetään. Lain 11 §:n 1 momentin mukaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan hovioikeudelta valittamalla siten kuin oikeudenkäymiskaaressa säädetään.

11. EU-sakkotäytäntöönpanolakia koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että käytännössä vain asiaa käräjäoikeudessa ajava henkilö eli se, joka on valittanut Oikeusrekisterikeskuksen päätöksestä käräjäoikeuteen, voisi valittaa käräjäoikeuden päätöksestä. Hallituksen esityksessä lausutaan nimenomaisesti, ettei Oikeusrekisterikeskuksella ole valitusoikeutta, sillä se on asiassa vain kuultavan roolissa (HE 142/2006 vp s. 34).

12. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei Oikeusrekisterikeskuksella ole valitusoikeutta käräjäoikeuden päätöksestä toisen Euroopan unionin jäsenvaltion viranomaisen tekemän taloudellista seuraamusta koskevan päätöksen tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta Suomessa. Tämän vuoksi Oikeusrekisterikeskuksen ennakkopäätösvalitus jätetään valituksena tutkimatta.

Arviointi asian käsittelystä käräjäoikeudessa

13. Vaikka Oikeusrekisterikeskukselle ei edellä todetuin tavoin ole lainsäädännössä tarkoitettu antaa muutoksenhakuoikeutta käräjäoikeuden päätökseen vastavuoroiseen tunnustamiseen perustuvassa sakon täytäntöönpanossa, on Oikeusrekisterikeskuksen kuuleminen keskeinen osa käräjäoikeudessa tapahtuvaa käsittelyä. Tätä osoittaa muun ohella se, että mikäli valitus Oikeusrekisterikeskuksen päätöksestä käsitellään käräjäoikeudessa istunnossa, on EU-sakkotäytäntöönpanolain 10 §:n 4 momentin mukaan Oikeusrekisterikeskusta edustavan virkamiehen oltava läsnä käräjäoikeuden istunnossa valitusta käsiteltäessä.

14. Asian käsitteleminen istunnossa on hallituksen esityksen perusteella tarpeetonta erityisesti silloin, kun muutoksenhakija vetoaa ainoastaan siihen, että hän on syytön siihen rikokseen, johon täytäntöönpantavana oleva seuraamus perustuu (HE 142/2006 vp s. 33). Puitepäätöksen 11 artiklan 2 kohdan ja EU-sakkotäytäntöönpanolain 10 §:n 1 momentin perusteella syyllisyyskysymystä ei saada tutkia täytäntöönpanovaltiossa.

15. A on käräjäoikeuteen valittaessaan vedonnut vain siihen, ettei hän ollut tapahtuma-ajankohtana kuljettanut täytäntöönpanopäätöksessä tarkoitettua ajoneuvoa. Tämän vuoksi Oikeusrekisterikeskuksella ei ole ollut aihetta lausua muusta kuin tästä valittajan esittämästä perusteesta kirjallisessa lausumassaan, jonka se on päätöksensä ja asiakirjojen ohessa toimittanut käräjäoikeudelle.

16. Käräjäoikeus on kuitenkin omasta aloitteestaan soveltanut asiassa edellä mainittua puitepäätöksen 7 artiklan 2 kohdan h alakohdan harkinnanvaraista perustetta tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta kieltäytymiseen. Sakkopuitepäätöksen 6 artiklan mukaan toimivaltainen viranomainen päättää 7 artiklan mukaisiin kieltäytymisperusteisiin vetoamisesta. EU-sakkotäytäntöönpanolain 3 §:n nojalla Oikeusrekisterikeskus on edellä todetuin tavoin Suomessa puitepäätöksen tarkoittama toimivaltainen viranomainen. Käräjäoikeudella ei siten ole ollut toimivaltaa sanotun harkinnanvaraisen kieltäytymisperusteen soveltamiseen ja käräjäoikeus on menetellyt asiassa EU-sakkotäytäntöönpanolain vastaisesti.

17. Oikeusrekisterikeskuksella on yleinen oikeus käyttää valtion puhevaltaa sen täytäntöön pantavina oleviin seuraamuksiin liittyvissä asioissa. Puhevalta koskee sakkotäytäntöönpanolain esitöiden mukaan kaikkia asioita, joilla saattaa olla vaikutusta mahdollisuuteen periä seuraamus sen suorittamiseen velvoitetulta (HE 218/2001 vp s. 21).

18. Muutoksenhaku Oikeusrekisterikeskuksen päätökseen käsitellään rikosasian järjestyksessä. Tässä menettelyssä Oikeusrekisterikeskuksella ei ole asianosaisen asemaa, vaan se on kuultavana. Oikeuskäytännössä on katsottu vankeusrangaistusten ja yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta huolehtivalla Rikosseuraamuslaitoksella olevan oikeus ylimääräiseen muutoksenhakuun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevissa asioissa ilman asianosaisasemaa (KKO 2004:25, 2007:20, 2013:95 ja 2015:9).

19. Ylimääräisessä muutoksenhaussa on mahdollisuus muun ohella saattaa tutkittavaksi, onko asiassa sovellettu lakia ilmeisesti väärin taikka onko asian käsittelyssä tapahtunut oikeudenkäyntivirhe. Arvioitaessa Oikeusrekisterikeskuksen oikeutta ylimääräiseen muutoksenhakuun on otettava huomioon myös Suomen velvollisuus huolehtia unionin oikeuden tehokkaasta täytäntöönpanosta. Tuomioiden vastavuoroinen tunnustaminen on Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 82 artiklan mukaisesti unionin rikosoikeudellisen yhteistyön keskeinen perusta. Unionin tuomioistuin on sakkopuitepäätöstä koskevassa ratkaisukäytännössään korostanut, että jäsenvaltioiden on lähtökohtaisesti tunnustettava taloudellisen seuraamuksen määräämispäätös, joka on lähetetty puitepäätöksen 4 artiklan mukaisesti, ilman muita muodollisuuksia ja toteutettava viipymättä sen täytäntöönpanon edellyttämät toimenpiteet (tuomio Baláž, C-60/12, EU:C:2013:733, kohta 29). Oikeusrekisterikeskus on sakkopuitepäätöksen tarkoittamissa asioissa Suomen toimivaltaisena viranomaisena ainoa taho, jonka tehtäviin täytäntöönpanon tehokkuuden valvominen muutoksenhakuvaiheessa voi kuulua.

20. Oikeusrekisterikeskus on ennakkopäätösvalituksessaan vedonnut myös siihen, että käräjäoikeuden olisi kumotessaan Oikeusrekisterikeskuksen päätöksen muulla kuin valituksessa ilmoitetulla perusteella, tullut järjestää asiassa istuntokäsittely tai ainakin varata Oikeusrekisterikeskukselle tilaisuus tulla kuulluksi. Tällä perusteella Korkein oikeus arvioi Oikeusrekisterikeskuksen valituskirjelmän sanotulta osin kanteluna. Kun Oikeusrekisterikeskuksella ei ole asiassa oikeutta muutoksenhakuun säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin, käräjäoikeuden ratkaisu on katsottava lainvoimaiseksi ja se voi olla ylimääräisen muutoksenhaun kohteena.

21. Edellä kohdassa 16 todetuin tavoin käräjäoikeus on asiassa omasta aloitteestaan soveltanut toimivaltaisen viranomaisen yksinomaiseen päätösvaltaan kuuluvaa harkinnanvaraista kieltäytymisperustetta, kuulematta tästä sanottua toimivaltaista viranomaista. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa asian käsittelyssä käräjäoikeudessa tapahtuneen oikeudenkäyntivirhe, jonka voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

22. Kantelu käräjäoikeuden menettelystä tulee oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti osoittaa hovioikeudelle. Käräjäoikeuden lainvoiman saaneen tuomion poistaminen tuomiovirheen perusteella kuuluu hovioikeuden toimivaltaan. Asiassa toimivaltainen hovioikeus on Turun hovioikeus.

Päätöslauselma

Oikeusrekisterikeskuksen hakemus siirretään Turun hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen ja Pekka Koponen. Esittelijä Mikael Lohse.

A oli vuonna 2003 tuonut Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli 7.4.2004 annetulla autoveropäätöksellä määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). A vaati 17.3.2011 valtiolta vahingonkorvausta katsoen, että valtio oli perimällä kyseistä veroa rikkonut Euroopan unionin oikeutta. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla vahingonkorvausvelan vanhentumisajan katsottiin alkaneen unionin tuomioistuimen annettua 19.3.2009 tuomion, jossa todettiin Suomen rikkoneen verotuksen syrjivyyden kieltoa pitäessään voimassa oikeuden vähentää elv arvonlisäverosta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian taustaa

A oli vuonna 2003 tuonut Suomeen käytetyn henkilöauton, josta oli 7.4.2004 annetun autoveropäätöksen perusteella peritty autoverolle laskettua arvonlisäveroa (jäljempänä elv) 2 850,81 euroa.

A oli 14.5.2010 pyytänyt korkeimmalta hallinto-oikeudelta verotuspäätöksen purkamista sillä perusteella, että elv oli ollut Euroopan unionin oikeuden vastainen. Purkuhakemus oli hylätty 28.10.2010, ja A:lta oli peritty oikeudenkäyntimaksu.

A oli 17.3.2011 esittänyt valtiolle vaatimuksen verotuspäätöksestä aiheutuneen vahingon korvaamisesta.

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati valtiolta perityn elv:n ja oikeudenkäyntimaksun suuruista vahingonkorvausta. Valtio oli aiheuttanut A:lle vahinkoa unionin oikeutta rikkomalla. Lainsäätäjän ja korkeimman hallinto-oikeuden menettely oli ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan vastaisesti syrjivää. EU-oikeuden rikkomus oli ollut ilmeinen.

Unionin tuomioistuin oli jo asiassa C-101/00 (tulliasiamies ja Siilin) 19.9.2002 todennut, ettei elv saanut muodostua syrjiväksi ja että autoverosta suoritettavan veron kaltainen vero (siis elv) oli perustamissopimuksen määräyksen (EY 90 artiklan 1 kohta) vastainen silloin, kun tällaisen maahan tuodusta käytetystä ajoneuvosta kannettavan veron määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän.

Valtion viranomaiset ja korkein hallinto-oikeus ratkaisullaan KHO 2002:85 olivat tulkinneet tämän kohdan väärin katsoen, että kysymys oli vain siitä, paljonko Suomessa uutena myydyn auton vähittäismyyntihinta sisälsi arvonlisäveroa.

Asiassa komissio v. Suomi (C-10/08) 19.3.2009 antamassaan tuomiossa unionin tuomioistuin oli todennut jo Siilin-ratkaisussa katsoneensa, ettei elv:llä ollut jäsenvaltioiden liikevaihtoverolainsäädännön yhdenmukaistamisesta annetussa kuudennessa neuvoston direktiivissä tarkoitettuja arvonlisäveron keskeisiä ominaispiirteitä eikä sen johdosta voinut syntyä mainitussa direktiivissä tarkoitettua vähennysoikeutta.

Vahingonkorvausvaatimus ei ollut vanhentunut. A:lla ei ollut ollut todellista tietoa eikä mahdollisuutta esittää vahingonkorvausvaatimusta ennen kuin unionin tuomioistuin oli antanut tuomion 19.3.2009 asiassa C-10/08 tai ennen kuin Suomen elv:tä koskevaa lainsäädäntöä oli muutettu 1.4.2009.

Valtio vaati kanteen hylkäämistä muun muassa sillä perusteella, että vahingonkorvausvaatimus oli vanhentunut. Vanhentumisaika oli alkanut verotuspäätöksen tekemisestä 7.4.2004 eikä vanhentumista ollut katkaistu kolmen vuoden kuluessa.

Käräjäoikeuden tuomio 30.9.2013

Käräjäoikeus katsoi, että vaikka A oli tullut tietoiseksi hänelle maksettavaksi määrätyn elv:n määrästä ja perusteesta jo autoveropäätöksen saatuaan, hän oli kuitenkin voinut tulla tietoiseksi väitetystä vahingosta vasta saatuaan tiedon verotuspäätöksen ilmeisestä unionin oikeuden vastaisuudesta.

Elv:n perimisen unionin oikeuden vastaisuuden arviointiin olivat vaikuttaneet useat luonteeltaan erilaiset ja eri ajankohtiin sijoittuneet tapahtumat alkaen vuonna 2002 annetusta unionin tuomioistuimen Siilin-ratkaisusta ja vuonna 2004 annetusta Weigel-ratkaisusta ja täydentyen muun muassa kansallista verotusta koskevassa ammattikirjallisuudessa esitetyllä ja komission toimilla asiassa sekä korkeimman hallinto-oikeuden menettelyllä vuonna 2006. Mistään mainitusta tapahtumasta ei kuitenkaan yksistään ollut voinut päätellä elv:n perimisen olleen ilmeisesti unionin oikeuden vastaista. Tavallisen kansalaisen ei voitu edellyttää olevan tietoinen elv:n perimisen ilmeisestä unionin oikeuden vastaisuudesta ainakaan ennen kuin unionin tuomioistuin oli todennut 19.3.2009 elv:tä koskevan lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuuden.

Koska vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009 ja vanhentuminen oli katkaistu riidattomasti 17.3.2011, saatava ei ollut vanhentunut.

Käräjäoikeus velvoitti valtion maksamaan A:n vaatiman vahingonkorvauksen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Minna Ihonen, Maria Ahlström ja Tiina Nurmimäki.

Helsingin hovioikeuden tuomio 28.11.2014

Valtio valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui muun muassa, että A:n oli sinänsä katsottava tulleen tietoiseksi elv:n määrästä ja perusteesta saadessaan autoveropäätöksen 7.4.2004. Ottaen kuitenkin huomioon, että elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta ei tuolloin voinut tehdä yksiselitteisiä johtopäätöksiä unionin tuomioistuimen vuonna 2002 antaman Siilin-ratkaisun ja korkeimman hallinto-oikeuden elv:n kantamisen hyväksyvän oikeuskäytännön perusteella (KHO 2002:85), ei myöskään A:n voitu katsoa olleen 7.4.2004 tietoinen tai pitäneen tietää elv:n kantamisen unionin oikeuden vastaisuudesta ja siten kärsimästään vahingosta. A:ta oli pidettävä tavallisena vahingonkärsijänä eli maallikkona. Koska 19.3.2009 annetussa ratkaisussa C-10/08 oli selkeästi todettu valtion rikkoneen velvoitteitaan, oli A aikaisintaan mainitun tuomion johdosta tullut velan vanhentumisesta annetun lain 7 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla tietoiseksi elv:n unionin oikeuden vastaisuudesta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Johanna Jylhä ja Wilhelm Norrman.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä vahingonkorvausvaateen vanhentumisesta.

Valtio vaati valituksessaan hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on tuominnut valtion maksamaan A:lle vahingonkorvausta vahingosta, joka A:lle on aiheutunut siitä, että hänen Suomeen tuomastaan autosta on määrätty maksettavaksi autoveron lisäksi autoverolle kannettua arvonlisäveroa (elv). A:n kanne on perustunut siihen, että verotus on ollut Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 90 artiklan vastaista, koska elv on auton maahantuonutta yksityishenkilöä syrjivä vero, jonka tämä henkilö joutuu lopullisesti maksamaan.

2. Korkeimmassa oikeudessa on valtion väitteen johdosta kysymys siitä, onko A:n vahingonkorvausvaade vanhentunut. Arvioitavana on erityisesti se kysymys, milloin vahingonkorvauksen vanhentumisaika on alkanut. Siltä osin kuin asiassa on kysymys vahingonkorvausvastuun muiden edellytysten täyttymisestä, hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi. Asiassa on riidatonta, että vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011.

3. Valtio on ensisijaisesti katsonut vanhentumisajan alkaneen elv:n määräämistä koskeneesta verotuspäätöksestä 7.4.2004 ja toissijaisesti siitä, kun verotuspäätös oli tullut lainvoimaiseksi 31.12.2007. Valtio on vedonnut siihen, että A oli saanut tietää verotuspäätöksen vuoksi kärsimästään vahingosta silloin, kun hän oli saanut verotuspäätöksen tiedokseen.

4. A on katsonut, että vanhentumisaika oli alkanut aikaisintaan 19.3.2009, jolloin unionin tuomioistuin on todennut elv:n yksityisiä käytetyn auton maahantuojia syrjiväksi ja siten unionin oikeuden vastaiseksi veroksi tuomiossaan komissio v. Suomi, C-10/08, EU:C:2009:171.

Sovellettavat oikeussäännöt

5. Unionin oikeuteen ei sisälly jäsenvaltion vahingonkorvausvastuun vanhentumista koskevia normeja. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kunkin jäsenvaltion asiana on antaa sisäisessä oikeusjärjestyksessään oikeussuojakeinoja koskevat menettelysäännöt, joilla pyritään täysimääräisesti turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet, jos unioni ei ole antanut alaa koskevia säännöksiä. Kyseiset menettelysäännöt eivät saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia luonteeltaan jäsenvaltion sisäisiä oikeussuojakeinoja (vastaavuusperiaate), eivätkä sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate) (esim. tuomio Iaia ym., C-452/09, EU:C:2011:323, kohta 16 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

6. Suomen kansallisessa oikeusjärjestyksessä vahingonkorvausvelan vanhentumisesta säädetään velan vanhentumisesta annetussa laissa (vanhentumislaki). Vanhentumislaki koskee vastaavuusperiaatteen edellyttämällä tavalla julkisen vallan käyttämisestä johtuvia vahingonkorvausvelkoja riippumatta siitä, perustuuko vahingonkorvausvastuu kansallisen oikeuden vai unionin oikeuden rikkomiseen. Vanhentumislaki tulee siten tässä asiassa sovellettavaksi sillä rajoituksella, ettei unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen saa muodostua käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi.

7. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua lain 5 – 7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Vanhentumislain esitöiden mukaan lainsäädännössä on yhä voimakkaammin pyritty siihen, että vastuusuhteet selvitetään kohtuullisessa ajassa. Tämän tavoitteen taustalla on muun muassa pyrkimys suojata ajan kulumisen ja velkojan passiivisuuden myötä syntyvää velallisen luottamusta siihen, ettei velkoja aio vaatia velalliselta suoritusta. Toisaalta esitöissä korostetaan sitä, että vanhentumisaika ei saa vaarantaa normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan maksunsaantia. Koska velan vanhentumisen yhtenä perusteena on velkojan passiivisuus, ei vanhentumisajan tule alkaa kulua ennen kuin velkojalla on ollut mahdollisuus vaatimusten esittämiseen (HE 187/2002 vp s. 16 – 18).

8. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. Lainkohdan esitöiden mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää sitä, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta (HE 187/2002 vp s. 48). Esitöissä ei ole tarkemmin kuvattu sitä, mitä seikkoja tieto vahingosta ja siitä vastuussa olevasta eri tilanteissa edellyttää.

9. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:18 (kohta 25) lain esitöiden mukaisesti katsonut, että vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohtaa tulkittaessa lähtökohtana on, että vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voi esittää vaatimuksensa. Merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. Lisäksi huomiota on kiinnitettävä myös siihen, mitä kysymyksessä olevassa asemassa olevan vahingonkärsijän tulisi ymmärtää ja miten hänen tulisi toimia. Vahingonkärsijälle on perusteltua asettaa selonottovelvollisuus. Asiantuntijan kyky havaita ja arvioida poikkeaa olennaisesti tavallisesta vahingonkärsijästä.

10. Vanhentumislain esitöiden mukaan vahingonkärsijä ei voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Yleisten sääntöjen mukaan ei ole mahdollista vedota omaksi edukseen siihen, ettei tiedä lain sisältöä. Esimerkkinä on mainittu, että tuotteen puutteellisesta turvallisuudesta vahinkoa kärsinyt ei voi vedota siihen, ettei ole tuntenut tuotevastuulakia, joka määrittää korvausvelvollisten piirin (HE 187/2002 vp s. 50). Esitöissä ei ole arvioitu kerrotun periaatteen merkitystä silloin, kun velkojan tietämättömyys oikeudestaan vahingonkorvaukseen on johtunut siitä, että asiaa koskeva oikeustila on objektiivisesti arvioituna epäselvä.

11. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä vakiintuneiden periaatteiden mukaan jäsenvaltion on korvattava unionin oikeuden rikkomisesta yksityisille aiheutetut vahingot kolmen edellytyksen täyttyessä. Edellytyksenä on ensinnä, että rikotun oikeusnormin tarkoituksena on antaa oikeuksia yksityisille, toiseksi, että rikkominen on riittävän ilmeistä ja kolmanneksi, että aiheutunut vahinko on välittömässä syy-yhteydessä jäsenvaltion rikkomukseen (esim. tuomio Köbler, C-224/01, EU:C:2003:513, kohdat 51 ja 57).

Korvausvastuun perusteena olevien tietojen arvioinnista

12. Korkein oikeus toteaa, että nyt kysymyksessä olevan kaltainen varallisuusvahinko ei ilmene vahingonkärsijälle samalla tavalla konkreettisesti kuin henkilö- ja esinevahinko. Verolainsäädännön mukaisen veron maksaminen on lähtökohtaisesti lakiin perustuvan velvollisuuden täyttämistä. Unionin oikeuden vastaisen veron maksamisesta johtunut varallisuuden menetys voidaan tunnistaa vahingoksi sillä perusteella, että havaitaan veroa koskeneen lainsäädännön olleen unionin oikeuden vastaista.

13. Koska tietämättömyydelle oikeussäännösten sisällöstä ei oikeusjärjestyksemme mukaan pääsääntöisesti anneta merkitystä, vahingonkärsijällä on lähtökohtaisesti tieto vahingonkorvauksen perusteena olevista seikoista heti, kun unionin oikeuden vastainen verotuspäätös on tullut hänen tietoonsa, vero on peritty ja vahingonkorvausvastuun muut edellytykset ovat täyttyneet.

14. Korkein oikeus katsoo, että vanhentumislainsäädännölle asetetut tavoitteet huomioon ottaen vanhentumisajan alkaminen ei lähtökohtaisesti voi lykkääntyä pelkästään siitä syystä, että vahingonkorvaussaatavan voimassaoloon vaikuttava oikeuskysymys on epäselvä. Epäselvän oikeuskysymyksen vuoksi myös vahingonkorvausvelvollinen on epätietoinen siitä, onko hän korvausvastuussa. Jos velkoja on pitkään passiivinen, korvausvelvollinen voi perustellusti luottaa siihen, ettei velkoja katso korvausvastuulle olevan edellytyksiä eikä aio esittää vaatimuksia.

15. Se, että oikeuskysymys on epäselvä, ei yleensä estä velkojaa katkaisemasta velan vanhentumista muistuttamalla velallista velasta. Siten huolelliselle velkojalle ei yleensä aiheudu oikeudenmenetyksiä, vaikka vanhentumisaika alkaisi kulua huolimatta siitä, että saatavan olemassaolo riippuu epäselvän oikeuskysymyksen ratkaisusta.

16. Oikeustilan epäselvyys voi kuitenkin olla sellainen, ettei velkojalla ole ollut syytä epäillä, että hänelle olisi aiheutunut korvaukseen oikeuttavaa vahinkoa. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun lainsäädäntö ja ylimpien tuomioistuinten oikeuskäytäntö viittaavat yksiselitteisesti siihen, että velkojalle vahinkoa aiheuttanut menettely on ollut voimassa olevan oikeuden mukaista.

17. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa vanhentumisajan alkamista tällaisessa tilanteessa on keskeistä, voidaanko normaalia huolellisuutta noudattavan velkojan edellyttää havainneen oikeustilan epäselvyyden. Tulkinnanvaraisessakin tilanteessa velkoja voi katkaista vanhentumisen. Jos taas epäselvyys on ollut sellainen, ettei velkoja ole sitä havainnut eikä voinut havaita, tulee edellä kuvatut vanhentumislain tavoitteet sekä asianomaisen tapauksen olosuhteet huomioon ottaen arvioida, onko oikeustilan epäselvyydestä johtuvan riskin asettaminen velkojan kannettavaksi kohtuullista.

Vanhentumisajan alkaminen tässä tapauksessa

18. Korkein oikeus toteaa, että korvattava vahinko on syntynyt jo silloin, kun A on suorittanut hänelle 7.4.2004 tehdyllä päätöksellä määrätyn veron. Arvioitaessa A:n tietoisuutta korvausvastuun perusteena olevista seikoista on kuitenkin otettava huomioon ensiksikin se, että vahingonkorvauksen perusteena oleva vero on ollut kansallisen verolainsäädännön mukainen. Lisäksi kysymyksessä olevan lainsäädännön unionin oikeuden mukaisuus on jo tuolloin ollut sekä unionin tuomioistuimen että korkeimman hallinto-oikeuden arvioitavana. Tuomioistuinten ratkaisut ovat olleet tulkittavissa keskenään ristiriitaisiksi. Arvioitaessa sitä, milloin A on saanut vahingonkorvausvastuun perusteeksi riittävän tiedon elv:tä koskevan lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuudesta, on sen vuoksi tarkasteltava tätä kysymystä koskevan oikeuskäytännön kehittymistä.

19. Unionin tuomioistuin on arvioinut elv:n unionin oikeuden mukaisuutta korkeimman hallinto-oikeuden ennakkoratkaisupyynnön johdosta jo 19.9.2002 asiassa tulliasiamies ja Siilin, C-101/00, EU:C:2002:505. Ennakkoratkaisupyyntö koski muun muassa sitä, oliko elv yhteensopiva EY:n perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäisen kohdan kanssa. Tuomioistuin katsoi, että perustamissopimuksen 95 artiklan ensimmäinen kohta oli esteenä elv:n kaltaisen autoverosta suoritettavan veron kantamiselle siltä osin kuin toisesta jäsenvaltiosta tuodusta käytetystä ajoneuvosta tällaisena verona kannettava määrä ylitti kyseisessä jäsenvaltiossa jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvän verosta jäljellä olevan määrän. Perustamissopimuksen 95 artiklan (josta muutettuna tuli 90 artikla ja jota nykyisin vastaa Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 110 artikla) 1 kohdan mukaan jäsenvaltiot eivät saa määrätä muiden jäsenvaltioiden tuotteille minkäänlaisia korkeampia välittömiä tai välillisiä sisäisiä maksuja kuin ne välittömästi tai välillisesti määräävät samanlaisille kotimaisille tuotteille.

20. Korkein hallinto-oikeus on ennakkoratkaisupyynnön kohteena olleen asian 16.12.2002 ratkaistessaan katsonut, että maahan tuodusta autosta voidaan kantaa myös elv:tä, mutta veroa saadaan periä vain se määrä, mikä vastaavaa veroa on jäljellä samanlaisen kotimaassa jo rekisteröidyn auton arvossa (KHO 2002:85). Myös myöhemmässä käytännössään korkein hallinto-oikeus on katsonut, ettei elv:n kantaminen toisesta jäsenvaltiosta tuotavasta käytetystä ajoneuvosta sinänsä ollut kiellettyä, mutta veron yhteensopivuutta EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan 1 kohdan kanssa oli arvioitava samalla tavoin kuin itse autoveroakin (KHO 2006:95). Tuossa ratkaisussaan korkein hallinto-oikeus on lisäksi katsonut, että unionin tuomioistuimen asiassa Weigel, C-387/01, EU:C:2004:256, 29.4.2004 antama tuomio koski erilaista asiaa eikä sen perusteella voitu päätellä, että unionin tuomioistuin olisi muuttanut kantaansa verrattuna asiassa C-101/00 (tulliasiamies ja Siilin) annettuun tuomioon.

21. Unionin tuomioistuin on kuitenkin edellä kohdassa 4 mainitussa asiassa komissio v. Suomi 19.3.2009 antamassaan ratkaisussa todennut, että Suomi oli rikkonut EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäistä kohtaa pitäessään voimassa oikeuden vähentää elv arvonlisäverosta, koska määrä, joka tämän säännöksen nojalla kannetaan ei-arvonlisäverovelvollisen yksityishenkilön muusta jäsenvaltiosta tuomasta käytetystä ajoneuvosta, oli korkeampi kuin kansallisella alueella jo rekisteröidyn samanlaisen käytetyn ajoneuvon arvoon sisältyvästä verosta jäljellä oleva määrä (kohta 32).

22. Unionin tuomioistuin on katsonut edelleen, että edeltä ilmenevää vakiintunutta oikeuskäytäntöä sovellettiin jo silloin, kun asiassa tulliasiamies ja Siilin (C-101/00) annettiin tuomio, minkä vuoksi Suomi ei voinut käsillä olevassa asiassa vedota objektiiviseen ja huomattavaan epäselvyyteen EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan ensimmäisen kohdan ulottuvuuden osalta. Tämän vuoksi tuomioistuin on hylännyt Suomen pyynnön tuomion ajallisten vaikutusten rajoittamisesta (kohdat 62 – 63).

23. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetusta korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännöstä on perustellusti voinut saada sen käsityksen, että elv:n periminen on ollut unionin oikeuden mukaista. Siksi on vielä unionin tuomioistuimen asiassa tulliasiamies ja Siilin 19.9.2002 antaman tuomion jälkeenkin ollut vaikea havaita elv:tä koskevan Suomen lainsäädännön unionin oikeuden vastaisuutta, vaikka unionin tuomioistuimen asettamat edellytykset verojärjestelmän EY:n perustamissopimuksen 90 artiklan mukaisuudelle onkin tuotu esiin sen oikeuskäytännössä.

24. Korkein oikeus katsoo, että valtion ja yksityishenkilön välisessä suhteessa yksityishenkilön on lähtökohtaisesti voitava luottaa siihen, että ylimmän tuomioistuimen oikeuskäytäntö on voimassa olevan oikeuden mukaista. A on siten voinut luottaa korkeimman hallinto-oikeuden oikeuskäytännön mukaiseen tulkintaan kysymyksessä olevan verolainsäädännön unionin oikeuden mukaisuudesta, kunnes unionin tuomioistuin on 19.3.2009 nimenomaisesti todennut Suomen rikkoneen EY:n perustamissopimuksen 90 artiklaa. Tämän vuoksi on perusteltua katsoa, että A on saanut tiedon hänelle aiheutuneesta vahingosta ja siitä vastuussa olevasta vasta 19.3.2009.

Johtopäätös

25. Koska vanhentuminen on katkaistu 17.3.2011 eli kolmen vuoden kuluessa edellä mainitusta unionin tuomioistuimen tuomiosta, vahingonkorvaussaatava ei ole vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Pekka Koponen. Esittelijä Mia Hoffrén.

Vastaaja oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon ja suorittanut käräjäoikeuden ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa tuomitseman yhdyskuntapalvelurangaistuksen. Hovioikeus oli määrännyt vankeusrangaistuksen ehdottomaksi. Täytäntöön pantua rangaistusta ei ollut vähennettävä rangaistusta määrättäessä tuomioistuimessa, vaan Rikosseuraamuslaitoksen oli vähennettävä se rangaistuksen täytäntöönpanossa.

Kysymys myös reformatio in peius -kiellosta.

L yhdyskuntapalvelusta (1055/1996) 12 § 1 mom
L yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta 84 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 13.9.2013

Käräjäoikeus tuomitsi A:n kolmesta salakatselusta, raiskauksesta, kolmesta pakottamisesta seksuaaliseen tekoon, kolmesta kunnianloukkauksesta, pakottamisesta sukupuoliyhteyteen, varkaudesta, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta ja törkeästä rattijuopumuksesta yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus määräsi vankeusrangaistuksen ehdolliseksi ja tuomitsi sen ohessa 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Atte Andersson ja Salla Vaahtera sekä käräjänotaari Noora Forsell.

Turun hovioikeuden tuomio 15.1.2015

Syyttäjä ja asianomistajat valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden syyksilukemista kolmen kunnianloukkauksen ja sukupuoliyhteyteen pakottamisen osalta.

Rangaistuksen määräämisen osalta hovioikeus lausui, että oikeudenmukainen rangaistusseuraamus A:n rikoksista oli 3 vuotta vankeutta, kun otettiin huomion syyksilukemisen muutokset, A:n menettelyn vahingollisuus ja vaarallisuus, yleinen rangaistuskäytäntö sekä se, ettei A:ta ollut aikaisemmin rekisteröity rikoksista. A:n esittämät lääkärin ja psykologin lausunnot tai hänen todistelutarkoituksessa kertomansa runsas alkoholinkäyttö myös nyt kysymyksessä olleiden rikosten tekoajankohtina eivät antaneet aihetta arvioida rangaistuksen mittaamista toisin. A oli suorittanut käräjäoikeuden hänelle ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa tuomitseman 90 tunnin yhdyskuntapalvelurangaistuksen. Yhdyskuntapalvelusta annetun lain 12 §:n 1 momentista ilmenevän oikeusohjeen mukaan hovioikeus vähensi A:lle tuomittavasta 3 vuoden vankeusrangaistuksesta yhdyskuntapalveluna täytäntöön pantua 90 tuntia vastaavat 90 päivää, joten A:n suoritettavaksi jäi 2 vuotta 9 kuukautta vankeutta.

Hovioikeus tuomitsi A:n käräjäoikeuden hänen syykseen lukemien kolmen kunnianloukkauksen ja sukupuoliyhteyteen pakottamisen sijasta kolmesta törkeästä kunnianloukkauksesta ja raiskauksesta sekä hänen syykseen käräjäoikeudessa luetuista muista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Arja Maunula ja Kaarina Syysvirta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan taikka että joka tapauksessa hänen suorittamansa 90 tunnin yhdyskuntapalvelu vähennetään täysimääräisesti ehdottomasta vankeudesta.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että täytäntöön pantua 90 tunnin yhdyskuntapalvelua vastaavat 90 päivää vankeutta jätetään hovioikeuden tuomitsemasta 3 vuoden vankeusrangaistuksesta Rikosseuraamuslaitoksen vähennettäväksi.

Asianomistajat vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Välitoimet

Korkein oikeus pyysi Rikosseuraamuslaitosta toimittamaan kirjallisen lausunnon ja vastaamaan kysymykseen, miten Rikosseuraamuslaitos menettelisi siinä tilanteessa, että hovioikeuden tuomio jäisi pysyväksi.

Rikosseuraamuslaitos antoi pyydetyn lausunnon.

A, syyttäjä sekä asianomistajat antoivat pyydetyt lausumat Rikosseuraamuslaitoksen lausunnon johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Rangaistuksen mittaaminen ja lajivalinta

1. Siltä osin kuin A on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian jättämistä käräjäoikeuden tuomion varaan, Korkein oikeus katsoo, ettei hänelle tuomittua rangaistusta ole aihetta alentaa ja lieventää hovioikeuden tuomitsemasta.

Kysymyksenasettelu muulta osalta

2. A oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon ja suostunut siihen, että käräjäoikeuden ehdollisen vankeuden ohessa tuomitsema 90 tunnin yhdyskuntapalvelu pantiin täytäntöön, vaikka syyttäjä ja asianomistajat olivat valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeuskäsittelyn aikana Rikosseuraamuslaitos oli ilmoittanut hovioikeudelle A:n antamasta suostumuksesta ja yhdyskuntapalvelurangaistuksen lähettämisestä täytäntöönpantavaksi. A oli suorittanut 90 tunnin yhdyskuntapalvelun.

3. Hovioikeus on tuomionsa perusteluissa lausunut, että oikeudenmukainen rangaistusseuraamus A:n rikoksista on 3 vuotta vankeutta. Yhdyskuntapalvelusta annetun lain (yhdyskuntapalvelulaki) 12 §:n 1 momentista ilmenevän oikeusohjeen mukaan hovioikeus on vähentänyt tuomittavasta rangaistuksesta yhdyskuntapalveluna täytäntöön pantua 90 tuntia vastaavat 90 päivää, joten A:n suoritettavaksi on jäänyt 2 vuotta 9 kuukautta vankeutta.

4. Hovioikeuden tuomion tuomiolauselman mukaan yhteinen rangaistus A:n rikoksista on 2 vuotta 9 kuukautta vankeutta.

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, miten A:n suorittama yhdyskuntapalvelurangaistus otetaan huomioon.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

6. Yhdyskuntapalvelusta ehdollisen vankeuden oheisrangaistuksena säädetään rikoslain 6 luvun 10 §:ssä. Pykälään sisältyvät säännökset tuomitsemisedellytyksistä, tuntimääristä ja vankeudeksi muuntamisesta. Lisäksi pykälän 3 momentin mukaan ehdollisen vankeuden ohessa tuomittavasta yhdyskuntapalvelusta on voimassa, mitä siitä erikseen säädetään. Tämä tarkoittaa, että oheisrangaistuksena tuomittavaan yhdyskuntapalveluun sovelletaan samoja sääntöjä kuin päärangaistuksena eli ehdottoman vankeuden sijasta tuomittavaan yhdyskuntapalveluun.

7. Hovioikeuden tuomiota annettaessa voimassa olleen yhdyskuntapalvelulain (1055/1996) 5 §:n 3 momentin (641/2010) mukaan yhdyskuntapalvelun täytäntöönpano voitiin käräjäoikeuden tuomion perusteella aloittaa ennen kuin tuomio oli saanut lainvoiman, jos tuomittu suostui täytäntöönpanoon ja oli tyytynyt tuomioon siltä osin kuin hänet oli tuomittu yhdyskuntapalveluun. Lain 12 §:n 1 momentin (641/2010) mukaan, jos lainvoimaa vailla täytäntöön pantavana oleva tai ollut yhdyskuntapalvelutuomio muuttui muutoksenhaun johdosta vankeudeksi, Rikosseuraamuslaitoksen oli vähennettävä täytäntöön pantavasta vankeusrangaistuksesta määrä, joka vastasi siitä yhdyskuntapalveluna täytäntöön pantua osaa.

8. Yhdyskuntapalvelulaki on kumottu 1.5.2015 voimaan tulleella lailla yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta. Lain 16 §:n mukaan yhdyskuntapalvelun täytäntöönpano voidaan aloittaa käräjäoikeuden tuomion perusteella, ennen kuin tuomio on tullut lainvoimaiseksi, jos tuomittu kirjallisesti suostuu täytäntöönpanoon ja on tyytynyt tuomioon siltä osin kuin hänet on tuomittu yhdyskuntaseuraamukseen. Lain 84 §:ssä säädetään, että jos yhdyskuntapalveluun tuomittu 16 §:ssä tarkoitetussa tapauksessa muutoksenhaun johdosta tuomitaan vankeusrangaistukseen, Rikosseuraamuslaitoksen on vähennettävä täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta määrä, joka vastaa yhdyskuntaseuraamuksena jo suoritettua osaa.

9. Muutoksenhaun vuoksi pidentyneen rangaistuksen täytäntöönpanosta säädetään vankeuslain 3 luvun 6 §:ssä. Pykälän mukaan, jos täytäntöönpantavana on tuomitun vastapuolen muutoksenhakuvaatimuksen perusteella pidentynyt rangaistus, joka on aikaisemmin ollut täytäntöönpantavana silloisen tuomion perusteella lyhyempänä, suoritettava rangaistus on täytäntöönpantavana olevan ja aikaisemmin täytäntöönpantavana olleen rangaistuksen erotus.

10. Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun valtioneuvoston asetuksen 13 §:n mukaan yhdyskuntaseuraamukseen tuomitun, joka suostuu tuomion täytäntöönpanoon, vaikka päätös ei ole saanut lainvoimaa, on annettava suostumuksensa asuinpaikkansa mukaan määräytyvän Rikosseuraamuslaitoksen yhdyskuntaseuraamustoimiston virkamiehelle. Yhdyskuntaseuraamustoimiston on ilmoitettava suostumuksesta viipymättä asian ratkaisseelle tuomioistuimelle tai, jos suostumus on annettu valitusajan päättymisen jälkeen, muutoksenhakutuomioistuimelle. Lisäksi tyytymisestä tuomioon on ilmoitettava tuomitun asiamiehelle. Pykälä on tullut voimaan 1.5.2015, ja sen mukainen ilmoitusvelvollisuus tuomioistuimelle vastaa asiallisesti kumotussa yhdyskuntapalvelusta annetun valtioneuvoston asetuksen (4/2011) 5 §:ssä säädettyä.

11. Korkein oikeus toteaa, että kumottu yhdyskuntapalvelulain 12 §:n 1 momentti ja voimaan tullut yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 84 § ovat rangaistuksen täytäntöönpanoa koskevia säännöksiä, kuten vankeuslain 3 luvun 6 §. Rangaistusten täytäntöönpanosta vastaa Rikosseuraamuslaitos, ja jo ensiksi mainittujen lainkohtien sanamuodot osoittavat, että täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen toimivaltaan ja on sen lakiin perustuva velvollisuus. Täytäntöön pannun rangaistuksen vähentämisessä muutoksenhaun vuoksi ankaroituneesta rangaistuksesta ei ole kysymys rangaistuksen määräämisestä rikosasiassa. Tällaista rangaistusta määrätessään muutoksenhakutuomioistuimen vallassa ei ole tehdä täytäntöön pantua rangaistusta vastaavaa vähennystä, vaikka muutoksenhakutuomioistuin saisi tiedon tuomitun suostumuksesta rangaistuksen täytäntöönpanoon lainvoimaa vailla olevan tuomion perusteella ja tiedon tuon rangaistuksen suorittamisesta. Rikosseuraamuslaitoksen yhdyskuntaseuraamustoimiston ilmoitusvelvollisuutta tuomioistuimelle ei ylipäätään ole säädetty sen mahdollistamiseksi, että muutoksenhakutuomioistuin tekisi sanotunlaisen vähennyksen.

Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa

12. Hovioikeuden tuomion perusteluista käy ilmi, että se on tarkoittanut tuomita A:lle rangaistukseksi hänen rikoksistaan 3 vuotta vankeutta, mutta ottanut rangaistusta vähentävänä huomioon hänen jo suorittamaansa 90 tunnin yhdyskuntapalvelua vastaavan määrän 90 päivää eli 3 kuukautta vankeutta. Korkein oikeus toteaa, ettei hovioikeus olisi saanut yhdyskuntapalvelulain 12 §:n 1 momentin nojalla ottaa A:n suorittamaa yhdyskuntapalvelua vastaavaa määrää rangaistuksen vähennyksenä huomioon. Koska hovioikeus on tuomionsa perusteluissa tällaisesta vähennyksestä kuitenkin lausunut, perustelut eivät ole ristiriidassa tuomion tuomiolauselmasta ilmenevän lopputuloksen kanssa. Tuomiolauselma osoittaa hovioikeuden tuominneen A:lle rangaistukseksi 2 vuotta 9 kuukautta vankeutta.

13. Rikosseuraamuslaitos on lausunnossaan ilmoittanut, että vankeusrangaistus pannaan täytäntöön tuomion tuomiolauselman perusteella ja että sen on vähennettävä täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta määrä, joka vastaa yhdyskuntaseuraamuksena jo suoritettua osaa. Koska hovioikeus on tehnyt täytäntöön pantua yhdyskuntapalvelua vastaavan vähennyksen valmiiksi tuomionsa tuomiolauselmaan, riskinä on, että A saa hyväkseen kaksinkertaisen vähennyksen.

14. Sanotun riskin johdosta syyttäjä on vastauksessaan ja vielä lausumassaan vaatinut hovioikeuden tuomion muuttamista siten, että täytäntöön pantua yhdyskuntapalvelua vastaava vähennys jätetään Rikosseuraamuslaitoksen tehtäväksi eli että hovioikeuden tuomion tuomiolauselmaan merkitään rangaistusseuraamukseksi 3 vuotta vankeutta.

15. Muutoksenhaussa on voimassa olevan oikeuden mukaan pääsääntönä, että tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi eikä vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut muutosta (reformatio in peius -kielto). Rikosasiassa tämä kielto on vastaajan oikeusturvan kannalta erityisen merkityksellinen silloin, kun vain vastaaja on muutoksenhakijana.

16. A:n valituksen johdosta muutoksenhaun kohteena Korkeimmassa oikeudessa on hovioikeuden tuomion lopputulos hänelle määrätyn rangaistuksen osalta. Syyttäjän vastauksessaan ja lausumassaan esittämä vaatimus tarkoittaa tosiasiallisesti vaatimusta A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen korottamisesta ja siten hovioikeuden tuomion muuttamista hänen vahingokseen. Hovioikeuden tuomioon tyytynyt syyttäjä ei voi A:n muutoksenhakua koskevassa menettelyssä esittää sanotunlaista vaatimusta tuomion muuttamisesta, vaikka A saisikin hyväkseen kaksinkertaisen vähennyksen hovioikeuden virheellisen lainsoveltamisen johdosta. Syyttäjän vaatimus on siten jätettävä enemmälti tutkimatta.

17. A on katsonut, että hänen suorittamaansa yhdyskuntapalvelua vastaava määrä on jätettävä Rikosseuraamuslaitoksen vähennettäväksi vankeusrangaistuksesta, jotta hän voi saada määrän kokonaisuudessaan vähennyksenä hyväkseen hänen vankilassa suoritettavan vankeusrangaistuksensa määräosasta. Muutoin hän kärsii siitä, että hän on suorittanut rangaistuksensa jo osaksi.

18. Rikosseuraamuslaitos on lausunnossaan viitannut yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 84 §:ään ja vankeuslain 3 luvun 6 §:ään ja todennut, että tässä tapauksessa hovioikeuden tuomitsema vankeusrangaistus pannaan täytäntöön niin sanottuna erotuksena eli ensin siitä vähennetään yhdyskuntapalvelua vastaava määrä ja sen jälkeen erotus pannaan täytäntöön. Erotuksesta lasketaan vankilassa suoritettava määräosa. A:n näkemys siitä, että hän kärsisi yhdyskuntapalvelun suorittamisen vuoksi, on Rikosseuraamuslaitoksen mukaan virheellinen.

19. Ehdonalaisesta vapauttamisesta ja määräosaisesta vankeusrangaistuksen suorittamisesta säädetään rikoslain 2 c luvun 5 §:ssä. Pykälän 2 momentissa säädetään myös määräosaisesta vankeusrangaistuksesta tehtävistä vähennyksistä. Sen mukaan määräosasta vähennetään tämän lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika. Korkein oikeus toteaa, että Rikosseuraamuslaitoksen viittaamat säännökset tarkoittavat sitä, että toisin kuin rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan 6 luvun 13 §:ssä tarkoitettua vapaudenmenetysaikaa, täytäntöön pantua rangaistusta ei voida vähentää vankilassa suoritettavasta vankeusrangaistuksen määräosasta, vaan se vähennetään täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta. Mainitut vähennykset eivät ole rinnastettavissa toisiinsa.

20. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta ole muutettava.

Tuomiolauselma

Syyttäjän vaatimus hovioikeuden tuomion muuttamisesta jätetään tutkimatta.

Valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Jorma Rudanko, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Aviopuolisot olivat määränneet keskinäisessä hallintaoikeustestamentissaan, että heidän perillisensä saivat omistusoikeuden hallintaoikeuden alaiseen omaisuuteen vasta kummankin puolison kuoltua. Kysymys rintaperillisittä ensiksi kuolleen puolison sukulaisten oikeudesta hakea edunvalvojan määräämistä valvomaan omaisuuden tulevien omistajien oikeutta sekä hakemuksen hyväksymisen edellytyksistä.

HolhTL 10 § 3 kohta
HolhTL 72 § 1 ja 3 mom

Asian tausta

Aviopuolisot Sulo H ja Iida H olivat 25.5.1990 tehneet keskinäisen testamentin. Sulo H oli määrännyt, että jos hän kuolisi ennen puolisoaan, Iida H:lla olisi elinikäinen hallintaoikeus kaikkeen Sulo H:n omaisuuteen ja että vasta Iida H:n kuoltua saisivat Sulo H:n perimysjärjestyksen mukaiset perilliset omistusoikeuden tähän omaisuuteen. Sulo H oli kuollut rintaperillisittä 20.9.2011.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hakemus ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

Kari H sekä kaksi muuta Sulo H:n lähintä sukulaista vaativat yhteisessä hakemuksessaan, että asianajaja TH määrätään holhoustoimesta annetun lain nojalla edunvalvojana hoitamaan omistajattomassa tilassa olevaa Sulo H:n omaisuutta ja valvomaan sen tulevan omistajan oikeutta. Sulo H oli testamentillaan kaventanut lesken oikeutta hänen jäämistöönsä. Iida H:lle kuului hallintaoikeus Sulo H:n omaisuuteen, joka oli Iida H:n elinajan vailla omistajaa. Iida H:n käytössä oli muun muassa asuinhuoneisto, josta huolehtimiseen tarvittiin edunvalvoja.

Iida H vastusti hakemusta. Hänen mukaansa Sulo H:n omaisuus ei ollut omistajaa vailla. Sen omisti ja sitä hallinnoi Sulo H:n jakamaton kuolinpesä, jonka osakas Iida H oli. Hakemus oli perusteeton.

Käräjäoikeuden päätös 9.11.2012

Käräjäoikeus totesi, että oikeustieteellisessä kirjallisuudessa oli painotettu leskelle suopeaa testamentin tulkintaa. Testamentin tekijän oletettiin halunneen suosia leskeä muiden oikeudenomistajien kustannuksella, jos hän olisi testamenttia tehdessään ennakoinut tulevan tulkintaongelman. Myös oikeuskäytännössä (KKO 1983 II 27) oli katsottu, ettei puolisoiden keskinäinen hallintatestamentti voinut kaventaa lesken oikeutta periä ensin kuolleen puolison omaisuus perintökaaren 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla.

Käräjäoikeus katsoi, että Sulo H:n tarkoituksena oli testamentin sanamuodosta riippumatta ollut turvata jälkeenjääneen puolison oikeus hallita omaisuutta jakamattomana. Tätä osoitti nimenomainen määräys siitä, että Sulo H:n toissijaiset perilliset saivat omaisuuteen omistusoikeuden vasta Iida H:n jälkeen. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei kysymys ollut sillä tavalla omistajattomassa tilassa olevasta omaisuudesta, että edunvalvojan määrääminen olisi ollut tarpeen.

Käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen.

Asian on ratkaissut käräjänotaari Juuli Broms.

Helsingin hovioikeuden päätös 16.9.2013

Hovioikeus, jossa Kari H myötäpuolineen haki muutosta, totesi Iida H:n saaneen testamentin sanamuodon mukaan elinikäisen hallintaoikeuden Sulo H:lta jääneeseen omaisuuteen. Koska Sulo H oli kuollut ilman rintaperillisiä, asiassa oli kysymys siitä, oliko Sulo H tarkoittanut testamentillaan kaventaa Iida H:lle perintökaaren 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan kuuluvaa aviopuolison perintöoikeutta vai saiko Iida H testamentin määräyksistä huolimatta Sulo H:lta tulevan omaisuuden omistusoikeuden.

Hovioikeus totesi, että testamenttia oli tulkittava sanamuotonsa ja testamentin tekijän tarkoituksen mukaisesti. Sulo H ei ollut määrännyt omaisuutensa omistusoikeudesta Iida H:n hallintaoikeuden ajalta, mutta omistusoikeus oli määrätty siirtyväksi hänen toissijaisille perillisilleen vasta Iida H:n kuoleman jälkeen. Hovioikeus viittasi tulkintasääntönä perintökaaren 12 luvun 1 §:ään ja katsoi puolisoiden tarkoituksena olleen turvata jälkeen jääneen puolison oikeus hallita omaisuutta jakamattomana. Tässä tilanteessa Sulo H:lla ei voitu katsoa olleen tarkoituksenaan syrjäyttää eikä edes kaventaa jälkeen jääneen puolison oikeutta periä omaisuus perintökaaren 3 luvun mukaisesti. Iida H oli siten saanut omaisuuden mainitun 3 luvun mukaisesti perillisenä.

Hovioikeus katsoi edellä lausumansa perusteella, ettei Sulo H:n omaisuus ollut jäänyt hakemuksessa tarkoitetuin tavoin omistajattomaan tilaan. Asiassa ei ollut syytä määrätä edunvalvojaa holhoustoimilain nojalla.

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pertti Mäkilaurila, Heikki Rautiola ja Terhi Mattila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kari H:lle myötäpuolineen myönnettiin valituslupa.

Kari H ja hänen myötäpuolensa vaativat yhteisessä valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, ja toistivat hakemuksensa edunvalvojan määräämiseksi.

Iida H vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Sulo H ja Iida H oli vihitty avioliittoon 20.1.1990. Puolisoilla ei ollut yhteisiä lapsia eikä Sulo H:lla muutoinkaan rintaperillisiä.

2. Sulo H on kuollut tässä avioliitossa 20.9.2011. Kari H ja hänen myötäpuolensa ovat Sulo H:n lähimpinä sukulaisina vaatineet edunvalvojan määräämistä holhoustoimesta annetun lain (holhoustoimilaki) nojalla, jotta edunvalvoja hoitaisi Sulo H:n omaisuutta ja valvoisi sen tulevan omistajan oikeutta. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko Kari H:lla ja hänen myötäpuolillaan oikeus hakea edunvalvojan määräämistä, ja jos näin on, onko hakemuksen hyväksymiselle perusteita.

Hakemuksen lähtökohta

3. Kari H ja hänen myötäpuolensa ovat Sulo H:n veljen lapsia eli perintökaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja Sulo H:n sukulaisia ja perillisiä. Sulo H on kuitenkin kuollut avioliitossa ja rintaperillisittä. Jollei Sulo H:n testamentista muuta johdu, hänen perillisensä olisi perintökaaren 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla leski Iida H eivätkä Kari H ja hänen myötäpuolensa tai heidän jälkeläisensä olisi Sulo H:n kuolinpesän osakkaita. Vasta Iida H:n kuoltua he perisivät Sulo H:n omaisuuden perintökaaren 3 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitettuina toissijaisina perillisinä.

4. Korkein oikeus toteaa, että Sulo H on testamentillaan määrännyt ensiksikin Iida H:lle elinikäisen hallintaoikeuden. Toiseksi testamentissa on määrätty, että Kari H:n ja hänen myötäpuoliensa omistusoikeus eli perintöoikeus tulee voimaan vasta Iida H:n kuoltua. Testamentin tulkintaa käsitellään jäljempänä kohdissa 11 – 14.

5. Asiassa on riidatonta, että Kari H ja hänen myötäpuolensa eivät ole Sulo H:n kuolinpesän osakkaita. Kari H:n ja hänen myötäpuoltensa hakemus ei perustukaan heidän osakasasemaansa vaan hakemuksen lähtökohta on se, että Sulo H oli rajoittanut testamentillaan Iida H:n perintöoikeutta niin, että tämä oli leskenä saanut Sulo H:n jäämistöön vain hallintaoikeuden muttei perintökaaren 3 luvun mukaista perintöoikeutta. Sulo H:n omaisuus oli tämän vuoksi Iida H:n elinajan vailla omistajaa. Hakijoiden mukaan edunvalvojan määräämiselle oli siten sekä holhoustoimilain 10 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste että käytännön tarve. Korkein oikeus lausuu näistä kysymyksistä jäljempänä kohdissa 10 – 22. Ensin on kuitenkin arvioitava sitä, onko Kari H:lla ja hänen myötäpuolillaan oikeus vaatia edunvalvojan määräämistä.

Sovellettavat säännökset

6. Holhoustoimilain 10 §:n 3 kohdan mukaan tuomioistuimen on määrättävä edunvalvoja, jos tulevasta tapahtumasta riippuu, kenelle omaisuus menee, tai joku saa omaisuuden omistusoikeuksin haltuunsa vasta myöhemmin ja edustaja on tarpeen valvomaan tulevan omistajan oikeutta tai hoitamaan omaisuutta hänen lukuunsa.

7. Hakemuksen, joka koskee edunvalvojan määräämistä, voi holhoustoimilain 72 §:n 1 momentin mukaan tehdä holhousviranomainen tai se, jonka edun valvomisesta on kysymys, taikka tämän edunvalvoja, vanhempi, aviopuoliso, lapsi tai muu läheinen. Pykälän 3 momentin mukaan, jos edunvalvoja on tarpeen valvomaan poissa olevan tai tulevan omistajan oikeutta kuolinpesässä, tulee pesänselvittäjän, muun pesän hoitajan, pesänjakajan tai pesänosakkaan tehdä käräjäoikeudelle hakemus edunvalvojan määräämiseksi. Pesänselvittäjä tai pesänjakaja voi muutoinkin tehdä hakemuksen, jos edunvalvojan määrääminen on tarpeen osituksen tai perinnönjaon toimittamiseksi. Jos poissaolevan asiat muutoin vaativat hoitamista, hakemuksen voi tehdä 1 momentissa tarkoitettujen henkilöiden lisäksi myös se, jonka etua tai oikeutta asia koskee.

Hakijavaltuus

8. Holhoustoimilain 72 §:n 3 momentin sanamuodon mukaan asiavaltuus edunvalvojan määräämistä koskevan hakemuksen esittämiseksi kuuluisi nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa yksinomaan pesänselvittäjälle tai -jakajalle, pesänosakkaalle taikka muulle pesän hoitajalle. Holhoustoimilain 72 §:n varhaisista esitöistä (Kom.miet. 1989:50, s. 160 – 162, ja laintarkastuskunnan lausunto 4/1992, s. 26) käy kuitenkin ilmi, että holhoustoimilain 72 §:n 3 momentti on ymmärrettävä 1 momentin "täydennökseksi", jolla ei tarkoitettu rajoittaa 1 momentissa mainittujen tahojen puhevaltaa.

9. Korkein oikeus toteaa, että Kari H ja hänen myötäpuolensa tai heidän jälkeläisensä ovat Sulo H:n jäämistön tulevia omistajia. Kun hakemuksen mukaisessa edunvalvojan määräämisessä on siten kysymys heidän edustaan ja oikeudestaan, heillä on holhoustoimilain 72 §:n 1 momentin nojalla oikeus hakea edunvalvojan määräämistä. Heidän hakemuksensa voidaan näin ollen tutkia.

Edunvalvojan määräämisen edellytykset

Hakijoiden oikeudelliseen asemaan liittyvä edellytys

10. Kari H ynnä muut ovat vedonneet edunvalvojan määräämisen perusteena ensiksikin siihen, että Sulo H:n omaisuus oli jäänyt Sulo H:n testamentin seurauksena vaille omistajaa, koska testamentti oli kaventanut jäämistöön kohdistuvat Iida H:n oikeudet hallintaoikeudeksi. Koska Sulo H:n perillisten omistusoikeus oli määrätty alkavaksi vasta Iida H:n kuollessa, edunvalvoja tuli määrätä holhoustoimilain 10 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla valvomaan tulevien omistajien oikeutta ja hoitamaan omaisuutta. Tältä osin asiassa on kysymys testamentin tulkinnasta.

11. Sulo H ja Iida H olivat allekirjoittaneet 25.5.1990 keskinäisen testamenttinsa. Sen mukaan, mikäli Sulo H kuolisi ennen Iida H:ta, jälkimmäisellä tuli olemaan elinikäinen hallintaoikeus kaikkeen Sulo H:n omaisuuteen ja vasta Iida H:n kuoltua saivat Sulo H:n perimysjärjestyksen mukaiset perilliset sanottuun omaisuuteen omistusoikeuden. Hallintaoikeuden on testamentissa ilmoitettu tarkoittavan muun muassa sitä, että Iida H saa asua Sulo H:n omistamassa huoneistossa vastikkeetta ja tarpeen niin vaatiessa myös vuokrata huoneiston ja saada vuokratuoton sekä antaa määräyksiä Sulo H:n nimissä olevista osakkeista tulevissa osakeanneissa.

12. Testamentti on perintökaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tulkittava niin, että tulkinnan voidaan otaksua vastaavan testamentin tekijän tahtoa. Sulo H:n viimeisestä tahdosta ja testamentin tarkoituksesta ei ole esitetty muuta selvitystä kuin testamentti itsessään.

13. Korkein oikeus katsoo, että Sulo H:n testamentti Iida H:n hyväksi on keskeisen sisältönsä ja sanamuotonsa sekä kokonaisajatuksensa perusteella hallintaoikeustestamentti. Iida H on saanut edesmenneen Sulo H:n kaikkeen omaisuuteen hallintaoikeuden, jonka sisällöstä testamentissa on lisäksi annettu esimerkkejä. Toisin kuin alemmat oikeudet ovat päätelleet, Korkein oikeus katsoo, että testamentti on siis kaventanut Iida H:n lakimääräisen perintöoikeuden testamenttiin perustuvaksi hallintaoikeudeksi.

14. Sulo H on näin ollen saanut testamentillaan aikaan tilanteen, jossa omistusoikeus hänen jäämistöönsä ei kuulu leski Iida H:n eläessä kenellekään. Korkein oikeus toteaa, ettei tällaiselle järjestelylle ole ollut laillista estettä. Jo perintökaaren varhaisissa valmistelutöissä oli lähdetty siitä, että käyttöoikeustestamentin tekijä saattoi jättää omistusoikeuden toistaiseksi ratkaisematta määräten vain siitä, kenelle omistusoikeus oli tuleva käyttöoikeuden lakattua (Ehdotus perintö- ja testamenttilainsäädännön uudistamiseksi perusteluineen. Lainvalmistelukunnan julkaisuja [Lvk] n:o 2/1935 s. 93 – 94 ja 107).

15. Koska Kari H ja hänen myötäpuolensa tai heidän perillisensä voivat saada Sulo H:n testamenttaaman omaisuuden vasta Iida H:n kuoltua, he ovat sellaisessa holhoustoimilain 10 §:n 3 momentissa tarkoitetussa asemassa, että edunvalvojan määrääminen voi olla perusteltua heidän oikeuksiensa valvomiseksi ja omaisuuden hoitamiseksi.

Edunvalvojan tarve

16. Holhoustoimilain 10 §:n 3 kohdan mukaan hakemuksen hyväksyminen edellyttää vielä, että edustaja on tarpeen valvomaan tulevan omistajan oikeutta tai hoitamaan omaisuutta hänen lukuunsa.

17. Holhoustoimilain 10 §:n 3 kohtaa asiallisesti vastaava säännös lisättiin aikaisemman holhouslain (34/1898) 68 §:n uudeksi toiseksi momentiksi 1.1.1966 voimaan tulleella lailla 43/1965. Kyseessä oli osa tuolloin voimaan tulleen perintökaaren ja siihen liittyvien lakien säätämistä. Perintökaaren lainvalmisteluasiakirjoissa (Lvk 2/1935, s. 93 – 94 ja 193, ja Lvk 1/1955, s. 22 ja 44) samoin kuin holhoustoimilainkin esitöissä (Kom.miet. 1989:50, s. 100) säännöksen tarkoitusta on selitetty siten, että tulevien omistajien etujen valvominen vaatii yleensä, että omaisuudella on hoitaja, joka voi tarvittaessa tehdä myös omaisuutta koskevia päätöksiä.

18. Korkein oikeus toteaa, että holhoustoimilain 10 §:n 3 kohdan mukaan määrättävälle edunvalvojalle on laissa tarkoitettu tarve muun muassa silloin, kun omaisuutta koskevaa omistajan päätös- ja määräämisvaltaa olisi käytettävä, mutta ei ole ketään, joka sitä voisi käyttää. Tilannetta voi kuvailla siten, että kysymyksessä on omistajan päätös- ja määräämisvaltaa koskevan tyhjiön täyttäminen tarpeen niin vaatiessa. Tällaista tarvetta ei luonnollisestikaan ole silloin, jos esimerkiksi edellinen omistaja on lahjakirjassa tai testamentissa antanut päätös- ja määräämisvallan käyttämistä koskevia riittäviä määräyksiä taikka jos asia voidaan hoitaa muuten osapuolten hyväksymällä menettelyllä. Toisaalta on huomattava, että kysymys ei ole sellaisesta tilanteesta, jota säädellään perintökaaren 12 luvun 9 §:n 1 momentissa. Sen mukaan jos käyttöoikeuden haltija hoitamalla huonosti omaisuutta tai muulla epäoikeutetulla menettelyllä ilmeisesti vaarantaa omistajan etua, voidaan omaisuus viime kädessä määrätä uskotun miehen hallintaan.

19. Tässä tapauksessa Kari H ja hänen myötäpuolensa ovat katsoneet Sulo H:n jäämistöön kuuluvan varallisuuden asianmukaisen hoitamisen edellyttävän sellaisia päätöksiä, joiden tekemiseen leski ei hallintaoikeutensa perusteella voi ryhtyä. Hakemuksen perusteella kysymys on ennen kaikkea asunto-osaketta ja sijoitusvarallisuutta koskevasta päätöksenteosta.

20. Korkein oikeus toteaa, että holhoustoimilain 10 §:n 3 kohtaan perustuvan edunvalvonnan tarpeeseen voi vaikuttaa muun muassa omaisuuden laatu ja määrä sekä aikaisemman omistajan mahdolliset määräämistoimet. Tässä tapauksessa Sulo H on testamentissaan määrännyt, että Iida H:lla on oikeus päättää muun muassa asuinhuoneiston vuokraamisesta sekä sijoitusvarallisuuteen liittyvistä osakeanneista. Varsinkin asunto-osakeyhtiön toiminnassa voidaan joutua kuitenkin tilanteisiin, joissa vaaditaan muunlaistakin omistajan päätöksentekoa tai osakkeenomistajien kuulemista ja siten myös Sulo H:n jäämistöön kuuluvien asunto-osakkeiden omistajan puhevallan käyttämistä. Tällaiset tilanteet voivat olla tulevien omistajien edun kannalta hyvin tärkeitä.

21. Edellä mainituilla perusteilla edunvalvojan määräämisen on näytetty olevan myös holhoustoimilain 10 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla tarpeen. Edunvalvojan määräämiselle on siten lainkohdassa tarkoitetut edellytykset.

22. Korkein oikeus toteaa, että edunvalvojan tehtävä tarkoittaa omaisuuden hoitamista ja omaisuutta koskevaa päätöksentekoa, sikäli kuin tulevien omistajien edut ja oikeudet sitä vaativat. Edunvalvojan on kuitenkin tehtävää hoitaessaan otettava huomioon Iida H:n testamenttiin perustuva hallintaoikeus ja muutkin testamentin määräykset.

Edunvalvojan henkilö

23. Kari H ja hänen myötäpuolensa ovat ehdottaneet edunvalvojan tehtävään asianajaja TH:ta, joka on antanut tehtävään suostumuksensa. Iida H ei ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttanut TH:n pätevyyttä tai sopivuutta eikä esittänyt omaa vaihtoehtoaan edunvalvojan henkilöksi.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset kumotaan.

Korkein oikeus määrää asianajaja TH:n edunvalvojaksi valvomaan Sulo H:lta jääneen omaisuuden tulevien omistajien oikeutta ja hoitamaan omaisuutta heidän lukuunsa. Edunvalvojan tehtävä ei oikeuta rajoittamaan sitä Sulo H:n jäämistöön kuuluvaan omaisuuteen kohdistuvaa hallintaoikeutta, jota Iida H nauttii Sulo H:n testamentin perusteella.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Tommi Vuorialho.

A oli asetettu henkilökohtaiseen konkurssiin. Panttivelkoja haki vakuutena olevan kiinteistön myyntiä ulosoton kautta. Konkurssipesän ja panttivelkojan suostumuksella ulosottomies myi kiinteistön internet-huutokaupassa. A valitti ulosottomiehen myyntipäätöksestä väittäen, että kiinteistö oli myyty alihintaan ja että hän siksi jäi vastuuseen veloista vielä konkurssin jälkeenkin. A:n valitus tuli tutkia. Ks. KKO:2004:93

UK 11 luku 1 §
KonkL 3 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja ulosottovalitus

A oli asetettu konkurssiin 1.11.2012. Hänen konkurssipesäänsä kuului muun muassa tila, johon Lammin Osuuspankilla oli panttioikeus. Konkurssipesä oli yrittänyt myydä kiinteistöä vuoden 2013 helmikuusta lähtien.

Panttivelkojana oleva pankki aloitti kesällä 2014 kiinteistön myynnin ulosoton kautta. Käräjäoikeus velvoitti 17.6.2013 antamillaan tuomioilla A:n maksamaan pankille sen saatavat ja määräsi kiinteistön välittömästi ulosmitatuksi. Pankki haki sen jälkeen kiinteistön myyntiä ulosotosta. Konkurssipesä ja pankki olivat suostuneet ulosottomiehen toimittamaan vapaaseen myyntiin, joka toteutettiin internet-huutokauppana. Pankki ilmoitti hyväksyvänsä vapaassa myynnissä esitetyn korkeimman tarjouksen 1 135 000 euroa. Ulosottomies hyväksyi tarjouksen päätöksellään 19.8.2014.

A valitti ulosottomiehen päätöksestä käräjäoikeuteen ja vaati, että myyntipäätös kumotaan. Päätös loukkasi hänen oikeuksiaan, sillä myyntihinta alitti olennaisesti kohteen käyvän hinnan. A:lle jäi suuret velkavastuut alihintaisen kaupan seurauksena.

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden päätös 23.9.2014

Käräjäoikeus totesi, että konkurssilain 3 luvun 1 §:n mukaan konkurssin alettua velallinen menettää oikeuden määrätä konkurssipesään kuuluvasta omaisuudestaan. Vaikka tulkittaisiin, että konkurssilain 3 luvun 3 §:n 2 momentissa säädetty velallisen toissijainen kanneoikeus koskisi myös ulosottovalitusta, velallisella ei ollut valitusoikeutta, koska A:n valituksessa oli kysymys kaupan peräyttämisestä. Myös konkurssilain 17 luvun 12 §:n 1 momentti tuki tulkintaa, jonka mukaan konkurssivelallisella ei ollut oikeutta puuttua omaisuuden realisointiin. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, ettei konkurssivelallinen saanut valittaa kysymyksessä olevasta täytäntöönpanotoimesta.

Käräjäoikeus jätti A:n valituksen tutkimatta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Silja Simula.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 22.1.2015

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että pankki ja konkurssipesä olivat suostuneet kiinteistön vapaaseen myyntiin ja että käytetty myyntitapa oli siten ollut sallittu. Ulosottokaaren 5 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan jos käytetty myyntitapa oli sallittu tämän lain mukaan, myynti voitiin kumota myyntitavan valinnan perusteella vain, jos oli myyty kiinteistö ja saatettiin todennäköiseksi, että muulla myyntitavalla olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta. Pelkkä kauppahinnan alihintaisuutta koskeva selvitys ei osoittanut, että kiinteistöstä olisi muulla myyntitavalla saatu huomattavasti korkeampi hinta. Kauppahinnan alihintaisuutta koskeva väite ei siten yksistään voinut johtaa myynnin kumoamiseen.

Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n mukainen valitusoikeus oli vain niillä, joiden oikeudelliseen asemaan ratkaisu vaikuttaa haitallisesti. Ottaen huomioon laissa säädetyt rajoitukset, jotka koskevat valittamista ulosottomiehen toimittamasta vapaasta myynnistä, hovioikeus katsoi, ettei A:lla ollut oikeudellista tarvetta valittaa ulosottomiehen päätöksestä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Lolita Tuomainen ja Lasse Tamminen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että hänellä katsotaan olevan oikeus valittaa ulosottomiehen tekemästä päätöksestä, jolla myytiin hänen omistamansa mutta konkurssipesään kuuluva kiinteistö. Lisäksi hän vaati, että Korkein oikeus kumoaa myyntipäätöksen.

Vastauksessaan A:n konkurssipesä vaati, että asia jätetään hovioikeuden päätöksen varaan tai että A:n ulosottovalitus hylätään. Konkurssipesä vaati lisäksi, että jos ulosottovalitus tutkitaan, asiaa ei palauteta käräjäoikeuteen tai hovioikeuteen, vaan valitus tutkitaan Korkeimmassa oikeudessa.

Vastauksessaan Lammin Osuuspankki vaati, että asia jätetään hovioikeuden päätöksen varaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on asetettu 1.11.2012 henkilökohtaiseen konkurssiin. Konkurssipesän varat ovat lähes yksinomaan muodostuneet kiinteistöstä, jonka ranta-alueilla on useita rakennuksia ja johon kuuluu laajoja metsä- ja peltoalueita. Kiinteistö on ollut pantattuna Lammin Osuuspankin pääomaltaan yli 800 000 euron saatavien vakuudeksi. Pankki on panttioikeutensa nojalla ryhtynyt toimiin kiinteistön myymiseksi ulosottokaaren mukaisessa järjestyksessä. Pankki on ensin hakenut tuomioistuimelta täytäntöönpanoperusteen ja myöhemmin ulosottoviranomaiselta kiinteistön myyntiä.

2. Konkurssipesä ja pankki ovat antaneet suostumuksensa sille, että ulosottomies saa vapaasti myydä kiinteistön. Ulosottomies on pannut kiinteistön myyntiin internet-huutokauppaan. Kun pankki oli ilmoittanut hyväksyvänsä 1 135 000 euron tarjouksen, ulosottomies on 19.8.2014 tehnyt päätöksen kiinteistön myymisestä.

3. A on valittanut ulosottomiehen myyntipäätöksestä, koska hänen mukaansa kauppa oli tehty selvästi alle käyvän hinnan. Valitukseensa hän on liittänyt arviokirjoja, ja hän on pyytänyt saada esittää tuomioistuimessa myös suullista todistelua kiinteistön arvosta. Käräjäoikeus on jättänyt A:n valituksen tutkimatta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

4. Asiassa on kysymys siitä, onko A:lla konkurssivelallisena oikeus valittaa ulosottomiehen myyntipäätöksestä.

Konkurssivelallisen valitusoikeus ulosottoasiassa

5. Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n mukaan täytäntöönpanotoimesta tai ulosottomiehen päätöksestä saa valittaa se, jonka oikeutta toimi tai päätös koskee.

6. Velallisella on yleensä oikeus valittaa omaisuuteensa kohdistuvasta ulosottomiehen päätöksestä. Konkurssilain 3 luvun 1 §:n mukaan velallinen kuitenkin menettää konkurssin alettua oikeuden määrätä konkurssipesään kuuluvasta omaisuudestaan. Tällaista omaisuutta koskevassa ulosottovalitusasiassa omistajalle kuuluvaa puhevaltaa käyttää konkurssipesä, eikä konkurssivelallisella ole yksin omistusoikeutensa perusteella valitusoikeutta. Ulosottovalituksen tekemiseen ei myöskään voida soveltaa konkurssilain 3 luvun 3 §:n 2 momentin säännöstä, jonka mukaan velallisella on oikeus konkurssin alettua nostaa kanne konkurssipesään kuuluvasta omaisuudesta, jos konkurssipesä on siitä kieltäytynyt.

7. Ulosottokaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentissa valitusoikeutta ei kuitenkaan ole rajoitettu koskemaan vain ulosmitatun omaisuuden omistajaa tai muita ulosottoasian asianosaisia. Säännöksen mukaan valitusoikeus on yleisesti niillä, joiden oikeutta päätös koskee. Oikeuskäytännön mukaan valitusoikeus määräytyy sen mukaan, onko valituksen kohteena olevalla toimella tai päätöksellä välitön haitallinen vaikutus muutoksenhakijan omiin oikeuksiin (KKO 2004:93, kohta 10 ja KKO 2006:30, kohta 5).

8. Oikeuskäytännössä on muun muassa katsottu, että ulosottovelallisella voi joissakin tilanteissa olla muutoksenhakuoikeus, vaikka ulosotto koskee sivulliselle kuuluvaa omaisuutta. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2004:93 (kohta 14) katsonut, että velallisen tuli valituksessaan saattaa todennäköiseksi, että ulosmittauksesta aiheutui hänelle itselleen sellaisia haitallisia seuraamuksia, joita hän ei muilla toimilla pystynyt torjumaan tai vähentämään. Muutoksenhakusäännöksen väljän sanamuodon tarkoituksena voitiin katsoa olevan sen, että näin sellaisella henkilöllä, jonka oikeuksiin ulosottoasiassa ennalta arvaamattomalla tavalla välittömästi puututaan, on mahdollista saada oikeussuojaa. Kynnystä ulosottovelallisenkaan valitusoikeudelle ei siten ollut syytä asettaa kovin korkealle.

9. Korkein oikeus katsoo, että näitä oikeuskäytännössä omaksuttuja arviointiperusteita voidaan soveltaa myös silloin, kun kysymys on konkurssivelallisen oikeudesta valittaa ulosottomiehen päätöksestä, joka koskee konkurssipesään kuuluvan omaisuuden myyntiä. Valitus on siten tutkittava, jos velallinen saattaa todennäköiseksi, että ulosottomiehen päätöksestä aiheutuu hänelle itselleen välittömiä ja haitallisia seurauksia, joita hän ei pysty torjumaan muilla toimilla. Korkein oikeus toteaa, että ulosottomiehen päätös hyväksyä väitetysti alihintainen tarjous voi suoraan vaikuttaa siihen, minkälaiseksi henkilökohtaiseen konkurssiin asetetun velallisen taloudellinen asema muodostuu konkurssin päättymisen jälkeen. Konkurssilain 1 luvun 6 §:n mukaan velallinen ei nimittäin vapaudu vastaamasta niistä konkurssisaatavista, joille ei konkurssissa kerry täyttä suoritusta.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

10. A:n ulosottovalitus on perustunut väitteeseen, että hänen kiinteistönsä oli myyty ulosottomenettelyssä huomattavaan alihintaan, mistä aiheutuu hänelle merkittävää taloudellista vahinkoa. Koska ulosottomiehen hyväksymä tarjous ei kattanut kaikkia hänen velkojaan, A:n maksettavaksi jää konkurssimenettelyn päättymisen jälkeen vielä huomattava määrä velkaa.

11. Korkein oikeus katsoo A:n saattaneen esittämillään perusteilla todennäköiseksi, että ulosottomiehen 19.8.2014 tekemästä päätöksestä voi aiheutua hänelle itselleen välittömiä haitallisia seurauksia, koska hän jää konkurssissa suorittamatta jäävistä saatavista henkilökohtaiseen velkavastuuseen. A:lla on siksi oikeus valittaa ulosottomiehen myyntipäätöksestä, vaikka hän on konkurssin alkamisen myötä menettänyt oikeuden määrätä kiinteistöstä.

12. Hovioikeus on ulosottokaaren 5 luvun 2 §:n 2 momenttiin viitaten katsonut, että A:lla ei ollut oikeudellista tarvetta valittaa ulosottomiehen myyntipäätöksestä. Mainitun säännöksen mukaan kiinteistön myynti, jossa on käytetty ulosottokaaren mukaan sallittua myyntitapaa, voidaan kumota myyntitavan valinnan perusteella vain, jos saatetaan todennäköiseksi, että muulla myyntitavalla olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta. Korkein oikeus toteaa, että mainittu säännös koskee muutoksenhaun menestymisen edellytyksiä eikä se sinänsä rajoita valitusoikeutta silloinkaan, kun valitus koskee myyntitavan valintaa. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ulosottovalitusta voida tällä perusteella jättää tutkimatta.

13. A:n ulosottovalitus olisi siten pitänyt tutkia. Oikeusastejärjestyksen vuoksi asian käsittely on syytä palauttaa käräjäoikeuteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen, jonka on otettava asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, ottaen huomioon palauttamisen syy, siinä laillisesti meneteltävä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Eeva Palaja.

Puolisot K ja M olivat avioituneet vuonna 2003 ja asuneet erillään vuodesta 2006 lähtien. Heidät oli 11.12.2007 tuomittu avioeroon. M oli 30.1.2007 tehnyt testamentin useana kappaleena K:n hyväksi. M oli pitänyt itsellään yhden kappaleen ja antanut kaksi muuta K:lle. M oli vielä 7.12.2007 pidetyssä osituskokouksessa ilmaissut testamentin vastaavan edelleen hänen tahtoaan. M oli kuollut 6.6.2012.

M:n perillinen J vaati, että testamentti julistetaan tehottomaksi, koska M:n hallussa ollutta testamenttia ei ollut löytynyt M:n jäämistöstä ja M:n voitiin siten olettaa hävittäneen testamentin. K vastusti vaatimusta, koska hänellä oli M:n kuollessa edelleen hallussaan mainitut kaksi kappaletta testamenttia.

Kysymys sitä koskevan näytön arvioinnista, oliko M peruuttanut testamentin hävittämällä sen.

PK 10 luku 5 §

Alempien oikeuksien ratkaisut

Hyvinkään käräjäoikeuden tuomio 31.12.2013, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 11.9.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Klaus Semmelmayr ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Ketola, Lolita Tuomainen ja Janne Arvela.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

K:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan K vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

J vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. M ja K olivat avioituneet vuonna 2003. Puolisot olivat muuttaneet erilleen vuonna 2006. Avioeron harkinta-aika oli alkanut 22.2.2007 ja heidät oli tuomittu avioeroon 11.12.2007.

2. Erillään asumisen aikana 30.1.2007 M oli tehnyt testamentin, jolla hän oli määrännyt Thaimaassa olevan omaisuutensa K:lle. M oli laatinut testamentin kolmena alkuperäiskappaleena. Hän oli pitänyt itsellään yhden kappaleen ja antanut kaksi muuta kappaletta K:lle.

3. Avioeron vireille tuloon perustuneessa, puolittamisen mukaan 7.12.2007 toimitetussa sopimusosituksessa K oli saanut muun muassa puolisoiden Hyvinkäällä omistaman asunnon (arvoltaan 160 000 euroa) ja arvopapereita (noin 158 000 euroa). Sijoittajana toimineen M:n osalle oli tullut muun muassa Thaimaassa sijainnut asunto (arvoltaan 75 000 euroa) ja arvopapereita (noin 313 000 euroa); hänen vastattavakseen olivat jääneet noin 96 000 euron jäännösverot. Kun ositustoimituksessa oli keskusteltu Thaimaan asunnon arvosta, M oli sanonut, että arvolla ei ollut merkitystä, koska K tulee saamaan asunnon aikanaan testamentilla.

4. M oli kuollut 6.6.2012. Alkuperäistä M:n hallussa ollutta testamenttia ei ollut löytynyt hänen jäämistöstään, mutta K:lla oli edelleen hallussaan hänen M:ltä saamansa kaksi muuta kappaletta testamenttiasiakirjoja.

Alempien oikeuksien ratkaisut

5. M:n sisar ja perillinen J on vaatinut käräjäoikeudessa, että testamentti julistetaan tehottomaksi muun muassa sillä perusteella, että M oli peruuttanut testamentin paitsi hävittämällä sen, myös muutoin selvästi ilmaisemalla, ettei testamentti ollut enää voimassa. K on kiistänyt vaatimuksen. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Vaikka testamenttia ei ollut löytynyt M:n jäämistöstä, näyttämättä oli jäänyt, että M olisi hävittämistarkoituksessa mitätöinyt testamentin tai muutoinkaan selvästi ilmaissut, ettei testamentti vastannut hänen viimeistä tahtoaan.

6. Hovioikeus, jonne J on valittanut, on katsonut jääneen näyttämättä, että M olisi selvästi ilmaissut halunsa peruuttaa testamentti. Testamenttia ei ollut kuitenkaan löytynyt M:n jäämistöstä. Hovioikeus on todennut, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan mikäli testamenttia ei testamentin tekijän jälkeen löydetä, se oletetaan peruutetuksi. Näyttövelvollisuus siitä, että testamentti on edelleen voimassa, on testamentin saajalla, eli tässä tapauksessa K:lla. Hovioikeus on katsonut, ettei esitetyn selvityksen perusteella ollut pääteltävä testamentin olleen olemassa vielä M:n kuollessa taikka sen hävinneen hänen tahtomattaan. K ei ollut saattanut todennäköiseksi, ettei testamentin hävittäminen tai häviäminen ollut merkinnyt sen peruuttamista. M oli siten peruuttanut testamentin hävittämällä sen. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja julistanut M:n testamentin tehottomaksi.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimmassa oikeudessa on K:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko M peruuttanut testamenttinsa joko hävittämällä sen tai muutoin selvästi ilmaisemalla, ettei testamentti ole enää voimassa.

Sovellettava säännös ja sen tulkinta

8. Perintökaaren 10 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan, jos testamentin tekijä on siinä järjestyksessä, kuin testamentin tekemisestä on säädetty, peruuttanut määräyksensä tai jos hän on hävittänyt testamentin tahi muutoin selvästi ilmaissut, ettei määräys enää vastaa hänen viimeistä tahtoaan, on määräys tehoton. Pykälän 2 momentin mukaan lupaus olla peruuttamatta testamenttia ei ole sitova.

9. Säännöksen mukaan testamentin peruuttaminen ei ‒ toisin kuin sen tekeminen ‒ ole oikeustoimena määrämuotoon sidottu. Pätevän peruuttamisen edellytyksenä on ainoastaan, että peruuttamistahto on ilmaistu selvästi. Säännöksessä tämän edellytyksen täyttävinä peruuttamistapoina on mainittu testamentin määrämuodossa tehty peruuttaminen ja tehdyn testamentin hävittäminen. Peruuttaminen voidaan kuitenkin tehdä muullakin tavoin peruuttamistahto selvästi ilmaisten, siis myös suullisesti.

10. Väitettyä testamentin peruuttamista on kaikissa tapauksissa arvioitava siltä pohjalta, vastaako peruuttaminen tekijänsä viimeistä tahtoa. Huomioon on tällöin otettava muun muassa mahdollisuudet, jotka tekijällä on ollut toimia testamenttikappaleen tai -kappaleiden suhteen, sekä olosuhteet, jotka puhuvat testamentin voimassaolon tai peruuttamisen puolesta, kuten erityisesti tekijän myöhemmät elämänvaiheet (esimerkiksi KKO 2010:54, kohta 8 ja KKO 2010:63, kohta 9).

Testamentin hävittäminen ja häviäminen

11. Testamentin hävittäminen on yksi lainmukainen tapa peruuttaa testamentti. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jos testamentin tekijällä ollutta testamenttia ei löydy tekijän kuoleman jälkeen, tekijän oletetaan hävittäneen testamentin ja siten peruuttaneen sen. Kysymys on kuitenkin vain olettamasta, jonka tärkein vaikutus koskee todistustaakkaa. Mikäli testamentin saaja haluaa vedota löytymättä jääneeseen testamenttiin, hänen velvollisuutenaan on näyttää, että testamentti edelleen vastaa tekijänsä viimeistä tahtoa (KKO 1968 II 80).

12. Hävinneenkin testamentin määräys voidaan hyväksyä testamenttina voimassa olevaksi, jos esitetty näyttö antaa aiheen olettaa, että testamentti edelleen vastaa tekijänsä viimeistä tahtoa. Oikeuskäytännössä tällaisen tilanteen on katsottu olleen käsillä esimerkiksi silloin, kun näytetyksi on tullut, että testamentti on joutunut pois testamentin tekijän hallusta tämän tahtomatta (KKO 1992:31 ja KKO 1992:84).

Testamentin useat kappaleet

13. Perintökaaren 10 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lupaus olla peruuttamatta testamenttia ei ole sitova. Tästä syystä testamentin tekijällä tulee olla mahdollisuus kuolemaansa asti peruuttaa testamentti esimerkiksi hävittämällä se. Tämä mahdollisuus ei näin ollen voi riippua siitä, onko testamentti tehty yhtenä vai useampana alkuperäiskappaleena, eikä siitä, suostuuko muuta alkuperäiskappaletta hallussaan pitävä henkilö luovuttamaan sen takaisin. Mahdollista myös on, ettei muuta kappaletta hallussaan pitävä ole edes tavoitettavissa. Peruuttamisolettaman syntymisen kannalta ratkaisevana tällaisessa tilanteessa on perusteltua pitää sitä, onko testamentintekijän oma kappale hänen kuollessaan tallella. Jos se on hävinnyt, testamentti oletetaan peruutetuksi niine peruuttamisolettamaan liittyvine vaikutuksineen, joista on edellä kohdissa 11 ja 12 lausuttu. Muille, ulkopuolisten haltuun jääneille kappaleille sellaisenaan voidaan antaa yleensä kopion merkitys.

Testamentin peruuttaminen muulla tavalla selvästi ilmaisten

14. Testamentti on mahdollista peruuttaa myös muutoin selvästi ilmaisemalla, ettei testamentti enää ole voimassa. Testamentin julistaminen peruutetuksi tällä perusteella vaatii kuitenkin selvää näyttöä siitä, että testamentin tekijä on todella halunnut peruuttaa testamentin. Esimerkiksi pelkällä suunnitteluasteella ollutta ilmaisua testamentin peruuttamisesta ei ole katsottu riittäväksi peruuttamistoimeksi (KKO 2010:54, kohta 14).

Asiassa esitetty todistelu

15. Kun M:n kappaletta testamentista ei ollut löytynyt hänen jäämistöstään, testamentin peruuttamista koskevaa todistelua arvioidaan siitä lähtökohdasta, että testamenttiin vetoavan K:n on näytettävä testamentin häviämisestään huolimatta vastanneen M:n tahtoa tämän kuollessa 6.6.2012.

a. Testamentin saajan sitä puoltava todistelu, että testamentti vastasi M:n viimeistä tahtoa

16. K on Korkeimmassa oikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että M oli tehnyt testamentin kolmena alkuperäiskappaleena juuri siitä syystä, että hän oli halunnut varmistaa testamentin voimassaolon. M oli tarkoittanut testamentin olevan voimassa niin kauan kuin K:lla on alkuperäinen kappale hallussaan. M ei ollut koskaan ilmoittanut peruuttaneensa testamenttia. Hän oli avioerosta ja ajoittaisista K:hon kohdistuneista tunteenpurkauksistaan huolimatta halunnut, että K perii hänet. M oli vielä keväällä 2011 soittanut K:lle ja tarkistanut, että tällä oli hallussaan kaksi alkuperäistä testamenttia. K oli avioeron jälkeenkin pitänyt M:n kanssa säännöllisesti yhteyttä. Hän oli auttanut M:ää taloudellisesti ja syksyyn 2008 asti myös huolehtinut tämän käytännön asioiden hoitamisesta. Sisareensa J:hin M:llä oli ollut huonot välit. M ei halunnut, että J perisi hänet.

17. K on esittänyt lisäksi hänen ja M:n välisiä sähköpostiviestejä vuosilta 2007 - 2008. Niistä ilmenee muun muassa, että M oli puhunut sisarestaan kielteiseen sävyyn. M oli 29.4.2008 ilmoittanut K:lle, että ˮtestamenttia en ole perunut tai muuttanut eli saat varmasti ’omasi’ pois sittenˮ.

b. Perillisen testamentin peruuttamisen puolesta esittämä vastatodistelu

18. J on Korkeimmassa oikeudessa todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että M oli ollut katkera K:lle avioerosta ja siihen liittyneestä omaisuuden osituksesta. M:n ja K:n yhteydenpito oli päättynyt syksyllä 2008, mistä lähtien J oli hoitanut M:n asioita Suomessa ja auttanut veljeään myös taloudellisesti. M oli selvästi ilmoittanut J:lle, että hänen Thaimaan asuntonsa siirtyy hänen kuolemansa jälkeen J:lle. Lisäksi hän oli syksyllä 2011 puhelimitse ilmoittanut J:lle, että testamentti on mitätöity. M:n mieliala oli muutoin vaihdellut paljon, mutta tässä asiassa hän oli ollut johdonmukainen. M:n kuoleman jälkeen J oli yhdessä M:n naisystävän kanssa käynyt läpi veljensä jäämistössä olleet asiakirjat, mutta testamenttia ei ollut löytynyt.

19. J:n kuulustuttama todistaja N on Korkeimmassa oikeudessa kertonut viettäneensä M:n kanssa Thaimaassa aikaa useamman kerran viikossa vuosina 2009 – 2011. M:n puheista oli ilmennyt katkeruus hänen kokiessaan menettäneensä osituksessa liikaa omaisuutta K:lle. M:n mieliala oli vaihdellut paljon, mutta hänen mielipiteensä tästä osituksessa kokemastaan vääryydestä ei ollut vaihdellut. M oli kesällä 2011 kerran maininnut tekemästään testamentista ja todennut, ettei hänellä ollut sitä enää hallussaan. M oli miettinyt, oliko testamentin toinen kappale edelleen olemassa, ja ilmaissut huolensa siitä, että testamentti tämän vuoksi olisi vielä voimassa. Todistaja oli ehdottanut, että M tekisi uuden testamentin, jotta tämän ei tarvitsisi olla huolissaan asiasta.

20. Todistaja I on Korkeimmassa oikeudessa kertonut tunteneensa M:n pidemmän aikaa ja tavanneensa tämän viimeksi vuonna 2012, jolloin I oli ollut lomalla Thaimaassa. Tuolloin M oli kertonut, miten J oli auttanut häntä taloudellisesti, ja todennut omaisuudestaan, että ˮJ:llehän tämä jääˮ. Testamentista M ei ollut puhunut mitään. K:sta M oli puhunut hyvin kielteisesti. I:lle oli jäänyt se käsitys, etteivät entiset puolisot olleet missään yhteydessä ja ettei M halunnut K:n perivän häntä.

21. Kirjallisina todisteina J on esittänyt sähköpostiviestejä vuosilta 2009 – 2012. Niissä M oli puhunut K:sta kielteiseen sävyyn ja antanut lisäksi ymmärtää, että hänen Thaimaan asuntonsa siirtyy hänen kuoltuaan J:lle. Muun muassa viestissään J:lle 9.8.2011 M oli kirjoittanut: ˮ-- Nyt täysin pennitön ja laskut maksamatta niin siellä kuin täälläkin -- Anteeksi, mutta jäi mustapekka käteen (kiitos K:n) ja näinollen se, mikä jokaisella edessä ‒ minulla ennenaikaisesti pakon edessä. Lunasta omasi pois täältä --.ˮ

Korkeimman oikeuden arviointi todistelusta ja johtopäätös

22. Korkein oikeus toteaa, että K:n esittämästä todistelusta voidaan päätellä M:n todennäköisesti halunneen vielä keväällä 2008 pitää testamentin voimassa. Sen sijaan se, mikä on ollut M:n suhtautuminen testamenttiin tämän jälkeen, jää K:n esittämän näytön perusteella epävarmaksi.

23. J:n asiassa esittämän vastatodistelun perusteella M:n suhtautuminen K:hon näyttää vuodesta 2009 alkaen muuttuneen katkeraksi. M on viimeisinä vuosina esittänyt lausumia siitä, että hänen omaisuutensa jäisi J:lle. On ilmeistä, että M on omien taloudellisten vaikeuksiensa takia alkanut katua vuonna 2007 tekemäänsä sopimusositusta ja ettei hän ole tahtonut pitää K:lle tekemäänsä testamenttia voimassa.

24. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei K ole näyttänyt, että M:n hänen hyväkseen tekemä testamentti olisi vastannut M:n viimeistä tahtoa tämän kuollessa 6.6.2012. Näissä olosuhteissa M:n on katsottava itse peruuttaneen testamenttinsa hävittämällä sen. Tämän jälkeen asiassa ei ole tarpeen arvioida, oliko M muutoin selvästi ilmaissut, ettei testamentti vastannut hänen viimeistä tahtoaan.

25. Hovioikeuden tuomion lopputulosta, jolla testamentti on julistettu tehottomaksi, ei ole aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Pekka Koponen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Tiina Väisänen.

Asunto-osakeyhtiön osakkeenomistajan vuokralainen oli aiheuttanut vesivahingon jäämällä suihkussa makaamaan kylpyhuoneen lattiakaivon päälle suihkun ollessa päällä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että asunnon vuokralle antanut osakkeenomistaja ei ollut velvollinen korvaamaan vuokralaisen menettelystä asunto-osakeyhtiölle aiheutunutta vahinkoa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

Asunto-osakeyhtiö vaati Raaseporin kaupungilta (kaupunki) ja A:lta vahingonkorvausta yhteensä 62 639,25 euroa omistamalleen rakennukselle aiheutuneesta vahingosta. Kaupunki oli asunto-osakeyhtiön osakkeenomistaja, ja A oli vuokrannut kaupungilta asuinhuoneiston, jonka hallintaan kaupungin omistamat asunto-osakkeet oikeuttivat. Vahinko oli aiheutunut, kun A oli alkoholin vaikutuksen alaisena jäänyt suihkussa makaamaan osittain lattiakaivon päälle suihkun ollessa päällä. Kaupunki ja A vastustivat kannetta.

Käräjäoikeuden tuomio 10.12.2013

Käräjäoikeus katsoi, että vahinko oli johtunut A:n huolimattomuudesta. Kaupungin vahingonkorvausvastuu vuokralaisensa aiheuttamasta vahingosta olisi edellyttänyt kaupungin huolimattomuutta, mutta asunto-osakeyhtiö ei ollut näyttänyt kaupungin laiminlyöneen asunto-osakeyhtiön väittämin tavoin osakkeenomistajan huolellisuusvelvoitetta vuokrasopimusta tehdessään. Käräjäoikeus velvoitti A:n maksamaan asunto-osakeyhtiölle vahingonkorvausta ja hylkäsi kaupunkiin kohdistetun vahingonkorvausvaatimuksen. Lausumillaan perusteilla käräjäoikeus sovitteli A:n vahingonkorvausvastuun puoleen aiheutetusta vahingosta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Henry Pomell ja Ann-Sofie Högström sekä käräjänotaari Jenny Andersson-Trontti.

Turun hovioikeuden tuomio 20.2.2015

Asunto-osakeyhtiö valitti hovioikeuteen toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. Hovioikeus katsoi, että asunto-osakeyhtiön oli asiassa näytettävä, että kaupunki olisi menetellyt A:n kanssa vuokrasopimusta tehdessään tai muuten vuokrasuhteen aikana tahallaan tai huolimattomasti asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Kun tällaisesta asiasta ei ollut esitetty mitään näyttöä, kaupungin oli katsottava noudattaneen vuokrasopimuksen tehdessään ja vuokrasopimuksen aikana tavanomaista huolellisuutta. Kaupungilla ei ollut vuokranantajana lakiin perustuvaa velvollisuutta vaatia A:lta kotivakuutuksen ottamista. Asiassa ei myöskään ollut esitetty selvitystä siitä, että A olisi ennen nyt kysymyksessä olevaa vahinkoa huolehtinut huoneistostaan huolimattomasti. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Arja Maunula ja Kaarina Syysvirta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Korkein oikeus myönsi asunto-osakeyhtiölle valitusluvan kaupunkiin kohdistuvien vaatimusten osalta ja hylkäsi asunto-osakeyhtiön valituslupahakemuksen A:han kohdistuvien vaatimusten osalta. Asunto-osakeyhtiö toisti valituksessaan käräjäoikeudessa esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen.

Kaupunki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Raaseporin kaupunki omistaa osakkeet, jotka oikeuttavat hallitsemaan asunto-osakeyhtiön omistamassa rakennuksessa olevaa huoneistoa. Kaupunki on vuokrannut huoneiston A:lle.

2. Asunto-osakeyhtiön omistama rakennus on vaurioitunut, kun A oli jäänyt makaamaan asunnon kylpyhuoneen lattiakaivon päälle suihkun ollessa päällä siten, että hänen kehonsa oli estänyt suihkusta tulevan veden pääsyn viemäriin. Hovioikeus on katsonut vahingon johtuneen A:n huolimattomuudesta ja velvoittanut A:n korvaamaan puolet asunto-osakeyhtiölle rakennuksen vaurioitumisesta aiheutuneesta vahingosta. Hovioikeuden tuomio on A:n vastuun osalta jäänyt pysyväksi.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys asunto-osakeyhtiön kaupunkiin kohdistamasta vahingonkorvausvaatimuksesta. Asunto-osakeyhtiön vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että kaupunki oli laiminlyönyt asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:ssä säädetyn kunnossapitovastuunsa, koska huoneiston lattialle oli kertynyt usean senttimetrin syvyydeltä vettä eikä kaupunki ollut osoittanut menetelleensä huolellisesti. Asunto-osakeyhtiö on lisäksi katsonut, että kaupunki vastasi huoneistoa käyttävän vuokralaisen huolimattomuudesta kuin omastaan. Vielä asunto-osakeyhtiö on katsonut, että kaupunki vastasi vahingosta oman huolimattomuutensa perusteella, koska se ei ollut edellyttänyt vuokralaiseltaan kotivakuutusta. Kaupunki on katsonut, ettei se ollut vastuussa vahingosta, koska se ei ollut myötävaikuttanut vahingon syntymiseen eikä toiminut huolimattomasti.

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kaupunki yhtiön väittämillä perusteilla vastuussa asunto-osakeyhtiölle aiheutuneesta vahingosta.

Sovellettavat säännökset ja osakkeenomistajan yhtiöön kohdistuvan vahingonkorvausvastuun lähtökohdat

5. Asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistajan on pidettävä kunnossa osakehuoneistonsa sisäosat. Pykälän 2 momentin mukaan osakkeenomistajan on hoidettava osakehuoneistoansa huolellisesti ja toteutettava kunnossapitotyönsä siten, että yhtiön vastuulla olevat kiinteistön, rakennuksen tai huoneiston osat eivät rikkoudu. Osakkeenomistaja ei kuitenkaan ole vastuussa tavanomaisesta kulumisesta, joka aiheutuu tilojen käyttämisestä niiden käyttötarkoituksen mukaisesti.

6. Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistajan on korvattava vahinko, jonka hän on myötävaikuttamalla asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen rikkomiseen tahallaan tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhtiölle, toiselle osakkeenomistajalle tai muulle henkilölle. Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan vahinko katsotaan aiheutetuksi huolimattomuudesta, jos se on aiheutettu rikkomalla asunto-osakeyhtiölain 4 tai 5 luvun säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä osakkeenomistajan kunnossapitovastuusta tai muutostyöstä eikä osakkeenomistaja osoita menetelleensä huolellisesti.

7. Asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:n mukaan osakkeenomistajan vahingonkorvausvastuu yhtiöön nähden edellyttää siten, että vahinko on aiheutettu tahallaan tai huolimattomasti asunto-osakeyhtiölakia tai yhtiöjärjestystä rikkomalla. Lain esitöissä todetaan, että vahingonkärsijän on yleensä osoitettava vahingonkorvausvastuuta koskevien yleisten periaatteiden mukaisesti säännöksen tai yhtiöjärjestyksen määräyksen rikkominen, vahinko ja sen määrä sekä syy-yhteys (HE 24/2009 vp s. 37.) Jos vahinko on aiheutettu rikkomalla asunto-osakeyhtiölain 4 luvun säännöksiä osakkeenomistajan kunnossapitovastuusta, osakkeenomistajan on 24 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osoitettava menetelleensä huolellisesti. Myös asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:ää koskevissa perusteluissa on todettu olevan tarkoituksenmukaista, että huoneiston sisäosien vahingoituttua osakkeenomistajan on näytettävä, ettei hän ole menetellyt huoneiston hoidossa huolimattomasti eikä aiheuttanut vahinkoa toimenpiteellään tai laiminlyönnillään. Tämä perustuu siihen, että osakkeenomistajalla on osakehuoneiston haltijana yleensä paremmat mahdollisuudet esittää asiassa näyttöä kuin yhtiöllä (HE 24/2009 vp s. 89).

8. Asunto-osakeyhtiölain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on edelleen todettu, että osakkeenomistajan on lain 4 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisen huolellisuusvaatimuksen perusteella seurattava myös vuokralle antamansa tilan kuntoa. Osakkeenomistaja voi yleensä luottaa siihen, että vuokralainen ilmoittaa vuokranantajalle huoneistossa ilmenneistä vahingoista ja puutteista. Kuitenkin jos osakkeenomistajalla on vuokralaisen käyttäytymisen, yhtiön tai muiden osakkeenomistajien yhteydenottojen perusteella tai muusta syystä syytä olettaa, että vuokralainen ei huolehdi vuokrasuhteeseen perustuvasta huolenpito- ja ilmoitusvelvollisuudestaan, osakkeenomistajan on huolehdittava siitä, että huoneiston kunto tarkistetaan tarvittavan usein (HE 24/2009 vp s. 96). Tähän huolenpitovelvollisuuteen kuuluu muun muassa se, että huoneistoa ja siellä olevia yhtiön asennuksia ja laitteita tulee käyttää normaalilla tavalla (HE 24/2009 vp s. 88).

9. Osakkeenomistajalla on siten kunnossapitovastuu ja huolenpitovelvollisuus huoneistostaan myös silloin, kun hän on luovuttanut huoneiston vuokralaisen hallintaan. Korkein oikeus katsoo, että huoneistonsa vuokralle antaneen osakkeenomistajan on aiheen siihen ilmaantuessa huolenpitovelvollisuutensa perusteella huolehdittava siitä, ettei vuokralainen vahingoita asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuuseen kuuluvia kiinteistön osia, ja puututtava tietoonsa tulleeseen huoneiston epäasianmukaiseen käyttöön. Osakkeenomistaja voi kuitenkin tavallisesti luottaa siihen, että vuokralainen toimii asianmukaisesti, eikä osakkeenomistaja ole vastuussa sellaisesta vuokralaisen menettelystä aiheutuneesta vahingosta, josta hän ei ole tiennyt eikä voinut tietää tai jota hänen ei ole ollut mahdollista tavanomaisella huolellisella toiminnalla estää.

10. Osakkeenomistajan vastuu vuokralaisen menettelyllään yhtiön kunnossapitovastuulla oleville rakenteille aiheuttamista vahingoista edellyttää siten sitä, että osakkeenomistaja on menetellyt edellä mainituissa suhteissa huolimattomasti. Toisin kuin asunto-osakeyhtiö on asiassa esittänyt, osakkeenomistaja ei siis ilman omaa tuottamustaan vastaa vuokralaisen huoneiston huolimattomalla käytöllä asunto-osakeyhtiölle aiheuttamasta vahingosta.

Kaupungin vastuun arviointi

11. Asunto-osakeyhtiö on katsonut kaupungin laiminlyöneen asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:ssä säädetyn kunnossapitovastuunsa, koska huoneiston lattialle oli kertynyt usean senttimetrin syvyydeltä vettä eikä kaupunki ollut näyttänyt menetelleensä huolellisesti.

12. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiön rakennuksen vahingoittuminen on johtunut siitä, että suihkusta kylpyhuoneeseen tullut vesi ei ollut päässyt poistumaan viemäriin, koska vuokralainen oli maannut lattiakaivon päällä. Vesivahinko ei siten ole johtunut osakkeenomistajan kunnossapitovastuun piiriin kuuluvasta huoneiston tai sen laitteiden viasta. Kysymys ei siis ole ollut vahingosta, joka olisi johtunut asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n 1 momentin mukaiseen huoneiston sisäosien kunnossapitovastuuseen kuuluvan velvollisuuden laiminlyönnistä.

13. Arvioitaessa sitä, onko kaupunki vastuussa vuokralaisensa edellä todetulla menettelyllä aiheuttamasta vahingosta asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n 2 momentin mukaisen huolenpitovelvollisuuden rikkomisen perusteella, merkityksellistä on se, onko kaupunki huolimattomalla menettelyllään myötävaikuttanut vahinkoon.

14. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiö ei ole vedonnut mihinkään sellaiseen kaupungin menettelyyn tai laiminlyöntiin, joka olisi myötävaikuttanut vesivahingon syntymiseen. Vahinkotapahtumasta esitetyn selvityksen perusteella onkin selvää, ettei kaupunki ole voinut vaikuttaa siihen vuokralaisensa menettelyyn, josta vahinko on aiheutunut, eikä kaupungin voida edellyttää kyenneen sitä estämään. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että kaupunki ei ole myöskään huolenpitovelvollisuutensa laiminlyönnin perusteella vastuussa vuokralaisensa aiheuttamasta vahingosta.

15. Asunto-osakeyhtiö on vedonnut vielä siihen, että kaupunki ei ollut edellyttänyt vuokralaiseltaan kotivakuutusta. Vaikka kotivakuutus ei olisi estänyt vahinkoa, se olisi yhtiön mukaan parantanut asunto-osakeyhtiön mahdollisuuksia saada vahingonkorvausta vesivahingosta.

16. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiölain säännökset ja yhtiöjärjestyksen määräykset kunnossapitovastuun jakautumisesta määrittävät rakennuksen vahingoittumista koskevan riskinjaon asunto-osakeyhtiön ja sen osakkeenomistajan välillä. Osakkeenomistajalla ei ole asunto-osakeyhtiöön nähden velvollisuutta huolehtia vakuutusturvasta siltä varalta, että asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuulle kuuluvat rakennuksen osat vahingoittuvat. Perusteltua ei siten ole lähteä myöskään siitä, että osakkeenomistajalla olisi velvollisuus asunto-osakeyhtiöön nähden edellyttää vuokralaiseltaan kotivakuutusta. Kaupungin ei sen vuoksi voida katsoa laiminlyöneen asunto-osakeyhtiölain 4 luvun 3 §:n 2 momentin mukaista huolenpitovelvollisuuttaan tai menetelleen muutoinkaan huolimattomasti myöskään siksi, että se ei ollut edellyttänyt vuokralaiseltaan kotivakuutusta.

Johtopäätös

17. Koska kaupunki ei ole asunto-osakeyhtiölain säännösten tai yhtiöjärjestysten määräysten vastaiseen menettelyyn myötävaikuttamalla huolimattomuudellaan aiheuttanut kanteen perusteena olevaa vahinkoa, asunto-osakeyhtiölain 24 luvun 2 §:ssä säädetyt edellytykset osakkeenomistajan vahingonkorvausvastuulle eivät täyty. Kaupunki ei siten ole velvollinen korvaamaan yhtiölle aiheutunutta vahinkoa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Mia Hoffrén.

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta salakuljetuksesta, koska A oli lääkelain 19 §:ssä säädetyn kiellon vastaisesti tuonut postitse Suomeen verkkokaupasta tilaamiaan metoksetamiinia ja pentedronia, jotka oli luokiteltu Suomessa tekoaikana lääkkeiksi ja mainittu Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen antamassa lääkeluettelopäätöksessä.

Unionin tuomioistuimen lääkkeen käsitteelle antamasta tulkinnasta katsottiin seuraavan, että kysymyksessä olevaan lääkedirektiiviin perustuvaa lääkelain 3 §:ää oli tulkittava unionin oikeuden mukaisesti. Tästä tulkinnasta seurasi, ettei metoksetamiinia ja pentedronia voitu pitää lääkelain 3 §:n tarkoittamina lääkkeinä. Kun alemman tasoinen lääkeluettelopäätös näin oli ristiriidassa lääkelain säännöksen kanssa, se jätettiin soveltamatta. Syyte salakuljetuksesta hylättiin.

Kysymys myös oikeudesta esittää uusi todiste ennakkopäätösvalitusta käsiteltäessä.

RL 46 luku 4 §
LääkeL 3 §
LääkeL 19 §
OK 30 luku 7 §
OK 30 a luku 6 § 1 mom

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Syyte ja Vantaan käräjäoikeuden tuomio 24.9.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tero Kujala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin syyte salakuljetuksista on hylätty ja A tuomitaan rangaistukseen myös näistä rikoksista ja hänelle tuomittua yhteistä rangaistusta korotetaan. Jos Korkein oikeus päätyisi katsomaan, että metoksetamiini ja pentedroni ovat lääkkeitä, syyttäjä vaati toissijaisesti, että asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

1. Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa vedonnut uutena kirjallisena todisteena Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen (Fimea) 6.11.2014 antamaan lausuntoon.

2. Ennakkopäätösvalitusta koskevan oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 6 §:n 1 momentin mukaan sanotussa luvussa tarkoitetussa muutoksenhaussa on lisäksi soveltuvin osin noudatettava, mitä 25 luvussa säädetään muutoksenhausta käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja 30 luvussa säädetään muutoksenhausta hovioikeudesta Korkeimpaan oikeuteen hovioikeuden antaessa ratkaisunsa muutoksenhakuasteena.

3. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n kielto vedota uusiin todisteisiin hovioikeudessa ei koske rikosasioita. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:ssä sen sijaan säädetään muutoksenhakijaa koskevasta yleisestä kiellosta vedota uusiin todisteisiin Korkeimmassa oikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 6 §:n 1 momentin sanamuodosta ei suoraan ilmene, kumpaa lainkohtaa ennakkopäätösvalitusta Korkeimmassa oikeudessa käsiteltäessä on sovellettava.

4. Oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp s. 74) todetaan, että ennakkopäätösvalitusta käsiteltäessä Korkein oikeus soveltaisi soveltuvin osin samoja 30 luvun menettelysäännöksiä kuin hovioikeudesta saapuneessa valituslupa-asiassa. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun säännökset tulisivat esitöiden mukaan sovellettaviksi lähinnä muutoksenhakemuksen tekemiseen liittyvien menettelytapaohjeiden osalta.

5. Myös ennakkopäätösvalituksessa edellytetään valitusluvan myöntämistä kuten asioissa, joissa valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua. Korkein oikeus voi myöntää luvan ennakkopäätösvalitukseen vain, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeä saattaa asia Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi. Siihen, että oikeutta esittää uusia todisteita arvioitaisiin eri tavoin riippuen siitä, haetaanko Korkeimmassa oikeudessa muutosta hovioikeuden vai käräjäoikeuden ratkaisuun, ei muutoksenhakujen kerrotun samankaltaisuuden vuoksi ole perustetta. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo, että ennakkopäätösvalitusta käsiteltäessä muutoksenhakijan oikeutta esittää uusia todisteita on arvioitava oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n nojalla.

6. Käräjäoikeuden ratkaisu on poikennut aiemmasta oikeuskäytännöstä. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos huomioon ottaen syyttäjällä on tässä asiassa ollut tarve hankkia Fimean lausunto vasta käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen. Lausunto koskee kysymystä, josta tuomioistuin voi hankkia asiantuntijalausunnon myös omasta aloitteestaan. Korkein oikeus katsoo, että syyttäjällä on oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n tarkoittama pätevä aihe vedota Fimean lausuntoon Korkeimmassa oikeudessa.

7. A on antanut Fimean lausunnon johdosta pyydetyn lausuman.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

8. Asiassa on riidatonta, että A on tilannut kahdella eri kerralla ulkomaisista verkkokaupoista, toisella 1,1 grammaa metoksetamiinia ja toisella 3 grammaa pentedronia. Aineet ovat jääneet Tullin takavarikoimiksi 22.7.2013 ja 10.8.2013.

9. Mainitut aineet on tekoaikana luokiteltu Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen (Fimea) Suomen säädöskokoelmassa julkaistavan lääkeluetteloa koskevan päätöksen (220/2013) liitteen 1 A mukaisiksi lääkkeiksi. Lääkelain 19 §:n 1 momentin mukaan lääkeaineiden maahantuonti ei ole sallittua.

10. Rikoslain 46 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan se, joka ilman asianmukaista lupaa taikka muuten tuontia tai vientiä koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuo tai yrittää tuoda maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa tai tarkastusta, on tuomittava salakuljetuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

11. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta kahdesta salakuljetuksesta sillä perusteella, että A oli ilman asianmukaista lupaa tai muuten tuontia koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuonut postitse maahan edellä mainittuja lääkeaineita, joiden tuonti oli lääkelain 19 §:n nojalla kiellettyä tai edellytti viranomaisen lupaa.

12. Käräjäoikeus on tuomiossaan viitannut unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaan tuomioon yhdistetyissä asioissa Markus D., C-358/13, ja G., C-181/14, EU:C:2014:2060. Kyseisen tuomion mukaan ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevista yhteisön säännöistä 6.11.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/83/EY (lääkedirektiivi) 1 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetuksi lääkkeeksi ei voida katsoa sellaisia aineita, joiden vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia.

13. Käräjäoikeuden mukaan asiassa ei ollut esitetty muuta näyttöä metoksetamiinin ja pentedronin ominaisuuksista kuin että ne olivat vaikutuksiltaan päihdyttäviä niin sanottuja designhuumeita. Syyttäjä ei ollut edes väittänyt, että kyseisillä aineilla olisi sellaisia terveysvaikutuksia, joita unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan aineen lääkkeeksi määritteleminen edellyttäisi. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että kysymys olisi ollut lääkeaineista. Salakuljetuksen tunnusmerkistö ei tässä tapauksessa täyttynyt. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen.

14. Asiassa on syyttäjän muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, onko kysymyksessä olevien, tekoaikana Suomessa lääkkeiksi luokiteltujen aineiden maahantuonti salakuljetuksena rangaistavaa.

Lääkkeiden luokittelua koskeva kansallinen ja EU-oikeudellinen sääntely

15. Lääkelain 3 §:n 1 momentin mukaan lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä. Pykälän 2 momentin mukaan lääkkeeksi katsotaan myös sisäisesti tai ulkoisesti käytettävä aine tai aineiden yhdistelmä, jota voidaan käyttää ihmisen tai eläimen elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka terveydentilan tai sairauden syyn selvittämiseksi.

16. Lääkkeiden myyntiin hyväksymistä ja lääketurvaa koskevaa sääntelyä on yhdenmukaistettu Euroopan unionissa. Lääkedirektiivi 2001/83/EY ja sen muutosdirektiivi 2004/27/EY on saatettu Suomessa voimaan muun muassa lääkelain säännösten muuttamisella.

17. Lääkedirektiivin voimassa olevan 1 artiklan 2 kohdan mukaan lääkkeellä tarkoitetaan a) aineita tai aineiden yhdistelmiä, jotka on tarkoitettu ihmisen sairauden hoitoon tai ehkäisyyn tai b) aineita tai aineiden yhdistelmiä, joita voidaan käyttää ihmisiin tai antaa ihmisille joko elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka sairauden syyn selvittämiseksi. Lääkelain 3 §:ssä säädetty lääkkeen määritelmä vastaa direktiivin määritelmää.

18. Lääkelain 83 §:n mukaan Fimean on joka kolmas vuosi tai tarvittaessa useammin vahvistettava lääkeluettelo, joka on laadittava huomioon ottaen lääkelain 3 ja 5 §:n säännökset. Lääkelain 6 §:ssä säädetyn toimivaltansa nojalla Fimea luokittelee lisäksi hallintopäätöksillään tiettyjä aineita tai valmisteita lääkkeiksi.

19. Syytteessä kuvattujen tekojen aikana metoksetamiini ja pentedroni oli mainittu lääkkeinä lääkeluettelopäätöksen (220/2013) liitteessä 1 A. Kyseisen lääkeluettelopäätöksen 1 §:n 4 momentin mukaan liitteen 1 A aineet eivät ole lääkkeellisessä käytössä olevia aineita. Suurin osa niistä on terveydelle vaarallisia päihteenä käytettäviä aineita. Kaikki liitteen 1 A aineet rinnastetaan aina vaikutuksen perusteella ainoastaan lääkemääräyksellä toimitettaviin lääkkeisiin.

20. Kuten huumausainelain ja rikoslain muuttamista vuonna 2014 koskevasta hallituksen esityksestä (HE 327/2014 vp s. 4 ja 6) käy ilmi, metoksetamiinin ja pentedronin kaltaisten niin sanottujen muuntohuumeiden luokittelu lääkkeiksi perustui näkemykseen siitä, että vaikka niillä ei ollut varsinaista lääkkeellistä käyttöä, aineet täyttivät vaikutuksensa perusteella lääkelain 3 §:n 2 momentin lääkkeen määritelmän. Aineiden lääkkeiksi luokittelulla pyrittiin osaltaan nopeasti rajoittamaan näiden terveydelle haitallisten aineiden maahantuontia ja levittämistä.

21. Unionin tuomioistuin on edellä mainitussa, 10.7.2014 antamassaan tuomiossa tulkinnut lääkedirektiiviä 2001/83/EY sellaisena kuin se on muutettuna direktiivillä 2004/27/EY siten, että direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan piiriin eivät kuulu aineet, joista aiheutuvat vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia. Tuomion kohdassa 29 on todettu, että vaikka direktiivin lääkkeen määritelmän kaksi säännöstä (mainitun 2 kohdan a ja b alakohdat) on erotettu sanalla "tai", niitä ei voida pitää toisistaan riippumattomina, ja niitä on tarkasteltava yhdessä. Niiden eri osia ei voida lukea keskenään ristiriitaisella tavalla. Tuomion kohdassa 37 todetuin tavoin direktiivin ilmaisua "muuttaa" on tulkittava siten, että se kattaa aineet, joilla voidaan aikaansaada vaikutus, joka on ihmisen elimistön toiminnalle ja täten ihmisten terveydelle hyödyllinen.

22. Unionin tuomioistuin on todennut, ettei tällaista lääkkeen käsitteen tulkintaa voida kyseenalaistaa sillä perusteella, että kyseessä olevien aineiden myynti välttyy kaikilta rikosoikeudellisilta toimenpiteiltä. Pyrkimyksellä säätää rangaistavaksi kyseessä olevan kaltaisten haitallisten aineiden markkinoille saattaminen ei voida vaikuttaa direktiivissä esitetyn lääkkeen käsitteen määrittelemiseen eikä näiden aineiden mahdolliseen luokitteluun lääkkeeksi tämän määritelmän perusteella (tuomion kohdat 48 ja 49).

23. Unionin tuomioistuimen ratkaisun antamisen jälkeen lääkeluettelon liitteessä 1 A olevat muuntohuumeet on siirretty lääkelain soveltamisalalta huumausaineiden sääntelyn piiriin 20.12.2014 voimaan tulleilla huumausainelain muuttamisesta annetulla lailla 1127/2014 ja rikoslain 44 luvun muuttamisesta annetulla lailla 1128/2014.

Unionin oikeuden tulkintavaikutus ja etusijaperiaate

24. Unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tarkoitettu tulos saavutetaan (esimerkiksi KKO 2005:145 kohta 19 ja siinä olevat viittaukset). Tulkintavaikutuksen kannalta merkityksellinen unionin oikeus ei kuitenkaan rajoitu vain direktiiveihin, vaan unionin oikeuden mukaisessa tulkinnassa on otettava huomioon unionin oikeus kokonaisuudessaan ja siten myös esimerkiksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (esimerkiksi tuomiot Da Costa en Schaake, 28/62, EU:C:1963:6, ja Mary Murphy, 157/86, EU:C:1988:62, kohta 11).

25. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kehittynyt periaate unionin oikeuden ensisijaisuudesta, jonka mukaan unionin oikeuden ja kansallisen oikeuden ristiriitatilanteessa etusija on annettava unionin oikeudelle. Jos ristiriitaa ei voida poistaa kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti tulkitsemalla, kansallinen säännös on jätettävä soveltamatta (esimerkiksi tuomio Costa v. Enel 6/64, EU:C:1964:66 ja tuomio Mary Murphy, 157/86, EU:C:1988:62, kohta 11).

26. Korkein oikeus katsoo, että nyt käsiteltävässä asiassa velvollisuus unionin oikeuden mukaiseen tulkintaan merkitsee sitä, että lääkedirektiivin voimaan saattamiseksi säädettyä lääkelain 3 §:ää tulee tulkita siten kuin unionin tuomioistuin on 10.7.2014 antamassaan tuomiossa tulkinnut lääkedirektiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa. Vaikka lääkelain sanamuoto mahdollistaisi toisenlaisenkin tulkinnan, lääkkeenä ei voida enää pitää sellaisia lääkelain 3 §:n 2 momentin määritelmän täyttäviä aineita, jotka ainoastaan muuttavat ihmisen elintoimintoja ilman, että niistä voi aiheutua hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle.

27. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimivalta tietyn tuotteen määrittelemiseksi lääkkeeksi kuuluu kansallisille viranomaisille (esimerkiksi tuomio Upjohn v. Farzoo, C-112/89, EU:C:1991:147, kohta 23, ja tuomio Hecht-Pharma, C-140/07, EU:C:2009:5, kohta 32). Koska kansallinen viranomainen on velvollinen tulkitsemaan lääkedirektiiviin perustuvaa kansallista lääkelainsäädäntöä ja sen sisältämää lääkkeen määritelmää siten kuin unionin tuomioistuin on direktiiviä tulkinnut, nyt kysymyksessä olevien aineiden lääkeluonnetta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa Fimean unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaa tuomiota edeltäneelle luokittelukäytännölle.

28. Tekoaikana voimassa olleen lääkeluettelopäätöksen (220/2013) liitteessä 1 A lääkkeeksi ei ole luokiteltu tiettyjä aineryhmiä, vaan vaikutuksensa perusteella erilaisia reseptilääkkeisiin rinnastettavia aineita, jotka eivät ole olleet lääkkeellisessä käytössä. Lääkeluettelopäätöksen 1 §:n 4 momentissakin todetuin tavoin suurin osa liitteessä mainituista aineista on kuitenkin ollut terveydelle vaarallisia päihteinä käytettäviä aineita. Siltä osin kuin lääkeluetteloon on sisältynyt aineita, joilla ei voida osoittaa olevan hyödyllisiä vaikutuksia ihmisen terveydelle ja jotka ovat terveydelle haitallisia, Korkein oikeus katsoo lääkeluettelopäätöksen olevan ristiriidassa paitsi unionin oikeuden myös lääkelain 3 §:n säännöksen kanssa, kun tätä lainkohtaa tulkitaan unionin oikeuden edellyttämällä tavalla. Perustuslain 107 §:n mukaan asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännöstä ei saa soveltaa tuomioistuimessa, jos se on ristiriidassa lain kanssa. Tästä oikeussäännösten hierarkiaa määrittävästä perustuslain säännöksestä seuraa, että lakia alemmanasteinen lääkeluettelopäätös on jätettävä soveltamatta siltä osin kuin se on ristiriidassa lääkelain 3 §:n kanssa.

29. Ratkaisu siitä, voidaanko lääkeluettelopäätöksen liitteessä 1 A tekoaikana mainittua ainetta pitää edelleen lääkkeenä, on tehtävä tapauskohtaisesti kyseisen aineen laadusta esitetyn selvityksen perusteella.

Metoksetamiinin ja pentedronin maahantuonnin rangaistavuus

30. Syyttäjän rangaistusvaatimus asiassa on perustunut siihen, että A:n maahantuomat aineet olivat olleet lääkeaineita.

31. Edellä todetuin tavoin unionin oikeuden lääkelain 3 §:n sisältöä määrittävästä tulkintavaikutuksesta ja siitä, että lakia alemman tasoinen säännös tulee jättää soveltamatta sen ollessa ristiriidassa lain kanssa, seuraa, että arvio kyseisten aineiden lääkeluonteesta on tehtävä unionin tuomioistuimen tuomiossa 10.7.2014 määritellyn lääkeluokittelun perusteella riippumatta siitä, että kyseiset aineet oli tekoaikana luokiteltu Fimean toimesta lääkkeiksi.

32. Syyttäjä on kirjallisina todisteina vedonnut Fimean metoksetamiinia ja pentedronia koskeviin luokittelupäätöksiin 9.11.2011 ja 9.1.2012 sekä molempia aineita koskevaan lausuntoon 6.11.2014.

33. Esitetystä todistelusta ilmenee, että metoksetamiini on tunnettu ja väärinkäytetty ketamiinin johdannainen ja terveydelle haitallinen katukaupassa myynnissä oleva päihdyttävä ja riippuvuutta aiheuttava aine. Sen vaikutuksia on verrattu tunnetun nukutusaineen ketamiinin vaikutuksiin, kuten kivun tunteen lieveneminen, sekavuus, sykkeen ja verenpaineen lasku tai kohoaminen, pahoinvointi, oksentelu, painajaiset ja hallusinaatiot. Ketamiini on Suomessa lääkekäytössä eläinlääkinnässä ja sitä on tutkittu vaikeahoitoisten masennustilojen hoidossa. Metoksetamiinista on esitetty hypoteesi, että sillä voisi olla sama potentiaali tähän käyttötarkoitukseen.

34. Esitetystä todistelusta ilmenee edelleen, että pentedroni kuuluu katinonien ryhmään. Sitä käytetään päihteenä eikä sillä ole lääkkeellistä käyttöä eikä lääkinnälliseen käyttöön osoitettua turvallisuutta. Pentedronilla ja monilla katinoniryhmän aineilla tavoitellaan päihdekäytössä samankaltaisia keskushermostoa stimuloivia vaikutuksia kuin kokaiinin tai amfetamiinin käytöllä. Lääkekäytössä katinoniryhmän aineista on tai on ollut joitakin aineita.

35. Yksikään lääkevalmistaja ei ole hakenut Euroopan unionissa tai tiettävästi muuallakaan metoksetamiinia tai pentedronia sisältäviä valmisteita markkinoille lääkinnälliseen käyttöön eikä niille ole siten esitetty lääkevalmisteilta edellytettäviä teho- ja turvallisuustutkimuksia.

36. Metoksetamiinia tai pentedronia ei mainita enää päätöksessä lääkeluettelosta (207/2015) eikä myöskään voimassa olevassa vastaavassa päätöksessä (201/2016). Metoksetamiini luokitellaan nykyisin huumausaineeksi (valtioneuvoston asetus 1128/2015 huumausaineina pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista, liite III) ja pentedroni kuluttajamarkkinoilta kielletyksi huumaavaksi aineeksi (valtioneuvoston asetus 62/2015 kuluttajamarkkinoilta kielletyistä psykoaktiivisista aineista).

37. Esitetystä selvityksestä ilmenee, että sekä metoksetamiinia että pentedronia käytetään yleisesti päihteinä ja ne ovat terveydelle vaarallisia. Aineita ei enää luokitella Suomessa lääkkeiksi. Esitetystä selvityksestä ei sijaan riittävällä varmuudella ilmene, että näillä aineilla voisi olla hyödyllisiä vaikutuksia ihmisen terveydelle, vaikka niitä läheisesti muistuttavia aineita käytetäänkin lääkinnällisessä tarkoituksessa.

38. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, kuten käräjäoikeus, että kysymyksessä olevia aineita ei voida pitää lääkkeinä. Korkein oikeus toteaa vielä, että koska aineiden ei voida katsoa täyttävän lääkelain 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaista lääkkeen määritelmää, pykälän 3 momentti, joka koskee siinä mainituin tavoin epäselviä tapauksia, ei tule sovellettavaksi.

39. Rangaistusvaatimus on perustunut edellä kohdassa 11 kerrotuin tavoin ainoastaan siihen, että A on lääkelain 19 §:n vastaisesti tuonut maahan lääkeaineita. Näin ollen salakuljetuksen tunnusmerkistö ei täyty.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Heli Melander.

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta salakuljetuksesta, koska A oli lääkelain 19 §:ssä säädetyn kiellon vastaisesti tuonut postitse Suomeen verkkokaupasta tilaamiaan gammabutyrolaktonia (GBL), etylonia, etyylikatinonia, metyylietyylikatinonia (4-MEC), 3-metyylimetkatinonia (3-MMC), N-etyylibufedronia (NEB), N-metyyli-N-isopropyylitryptamiinia (MIPT), 3-metoksifensyklidinia (3-MeO-PCP), etyylifenidaattia ja metiopropamiinia (MPA), jotka oli luokiteltu Suomessa tekoaikana lääkkeiksi ja mainittu Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen antamassa lääkeluettelopäätöksessä.

Unionin tuomioistuimen lääkkeen käsitteelle antamasta tulkinnasta katsottiin seuraavan, että kysymyksessä olevaan lääkedirektiiviin perustuvaa lääkelain 3 §:ää oli tulkittava unionin oikeuden mukaisesti. Tästä tulkinnasta seurasi, ettei kysymyksessä olevia aineita voitu pitää lääkelain 3 §:n tarkoittamina lääkkeinä. Kun alemman tasoinen lääkeluettelopäätös näin oli ristiriidassa lääkelain säännöksen kanssa, se jätettiin soveltamatta. Syyte salakuljetuksesta hylättiin.

RL 46 luku 4 §
LääkeL 3 §
LääkeL 19 §

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Syyte ja Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 25.9.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Partanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin syyte salakuljetuksesta on hylätty ja A tuomitaan myös tästä rikoksesta rangaistukseen.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Asiassa on riidatonta, että A on tilannut 7.8.2012 ja 26.8.2013 välisenä aikana ulkomaisista verkkokaupoista useilla eri kerroilla 19 litraa gammabutyrolaktonia (GBL eli niin sanottu lakka) ja noin 7 280 eurolla niin sanottuja muuntohuumeita eli etylonia, etyylikatinonia, metyylietyylikatinonia (4-MEC), 3-metyylimetkatinonia (3-MMC), N-etyylibufedronia (NEB), N-metyyli-N-isopropyylitryptamiinia (MIPT), 3-metoksifensyklidinia (3-MeO-PCP), etyylifenidaattia ja metiopropamiinia (MPA).

2. Mainitut aineet on luokiteltu Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen (Fimea) Suomen säädöskokoelmassa julkaistavan lääkeluetteloa koskevan päätöksen (220/2013) liitteen 1 A mukaisiksi lääkkeiksi. Lääkelain 19 §:n 1 momentin mukaan lääkeaineiden maahantuonti ei ole sallittua.

3. Rikoslain 46 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan se, joka ilman asianmukaista lupaa taikka muuten tuontia tai vientiä koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuo tai yrittää tuoda maahan tavaraa, jonka tuonti on kielletty tai edellyttää viranomaisen lupaa tai tarkastusta, on tuomittava salakuljetuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

4. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta salakuljetuksesta sillä perusteella, että A oli tuontia koskevien säännösten tai määräysten vastaisesti tuonut postitse maahan edellä mainittuja lääkeaineita.

5. Käräjäoikeus on tuomiossaan viitannut unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaan tuomioon yhdistetyissä asioissa Markus D., C-358/13, ja G., C-181/14, EU:C:2014:2060. Kyseisen tuomion mukaan ihmisille tarkoitettuja lääkkeitä koskevista yhteisön säännöistä 6.11.2001 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2001/83/EY (lääkedirektiivi) 1 artiklan 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetuksi lääkkeeksi ei voida katsoa sellaisia aineita, joiden vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että kysymyksessä olevien aineiden hyödylliset vaikutukset ihmiselle olivat jääneet esitetyn todistelun mukaan epäselviksi. Esitetystä näytöstä ilmeni, että aineita käytetään sellaisenaan vain ja ainoastaan päihtymistarkoituksessa. Käräjäoikeus on siten katsonut jääneen näyttämättä, että kysymyksessä olevat aineet olisivat lääkeaineita, vaikka ne kaikki oli luokiteltu lääkkeiksi Fimean luokittelupäätöksillä. Salakuljetuksen tunnusmerkistö ei tässä tapauksessa täyttynyt. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen.

7. Asiassa on syyttäjän muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, onko kysymyksessä olevien, tekoaikana Suomessa lääkkeiksi luokiteltujen aineiden maahantuonti salakuljetuksena rangaistavaa.

Lääkkeiden luokittelua koskeva kansallinen ja EU-oikeudellinen sääntely

8. Lääkelain 3 §:n 1 momentin mukaan lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä. Pykälän 2 momentin mukaan lääkkeeksi katsotaan myös sisäisesti tai ulkoisesti käytettävä aine tai aineiden yhdistelmä, jota voidaan käyttää ihmisen tai eläimen elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka terveydentilan tai sairauden syyn selvittämiseksi.

9. Lääkkeiden myyntiin hyväksymistä ja lääketurvaa koskevaa sääntelyä on yhdenmukaistettu Euroopan unionissa. Lääkedirektiivi 2001/83/EY ja sen muutosdirektiivi 2004/27/EY on saatettu Suomessa voimaan muun muassa lääkelain säännöksiä muuttamalla.

10. Lääkedirektiivin voimassa olevan 1 artiklan 2 kohdan mukaan lääkkeellä tarkoitetaan a) aineita tai aineiden yhdistelmiä, jotka on tarkoitettu ihmisen sairauden hoitoon tai ehkäisyyn tai b) aineita tai aineiden yhdistelmiä, joita voidaan käyttää ihmisiin tai antaa ihmisille joko elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka sairauden syyn selvittämiseksi. Lääkelain 3 §:ssä säädetty lääkkeen määritelmä vastaa direktiivin määritelmää.

11. Lääkelain 83 §:n mukaan Fimean on joka kolmas vuosi tai tarvittaessa useammin vahvistettava lääkeluettelo, joka on laadittava huomioon ottaen lääkelain 3 ja 5 §:n säännökset. Lääkelain 6 §:ssä säädetyn toimivaltansa nojalla Fimea luokittelee lisäksi hallintopäätöksillään tiettyjä aineita tai valmisteita lääkkeiksi.

12. A on tilannut GBL:ää useilla eri kerroilla 7.8.2012 ja 22.2.2013 välisenä aikana. GBL on mainittu tuolloin eli 1.1.2010 – 31.3.2013 voimassa olleen lääkeluettelopäätöksen (1095/2009) liitteessä 1, joka sisältää päätöksen 1 §:n 1 momentin mukaan luettelon Suomessa lääkkeellisessä käytössä olevista aineista.

13. A on 23.9.2012 ja 26.8.2013 välisenä aikana tilannut syytteen teonkuvauksessa mainittuja aineita, joista Tulli on takavarikoinut 9,8 grammaa 4-MEC:iä 23.2.2013 ja 25,4 grammaa 3-MMC:tä 15.4.2013. Epäselväksi on jäänyt, mitä ainetta kullakin kerralla on tilattu. Edellä kohdassa 1 mainituista aineista vain 3-MMC ja MIPT on mainittu 1.1.2010 – 31.3.2013 voimassa olleen lääkeluettelopäätöksen (1095/2009) liitteessä 1 A (ei-lääkkeellisessä käytössä olevat aineet, jotka vaikutuksen perusteella ovat rinnastettavia lääkemääräyksellä toimitettaviin lääkkeisiin). Lisäksi asiassa esitetyn selvityksen mukaan Fimea oli erillisillä luokittelupäätöksillään luokitellut lääkkeiksi 4-MEC:in ja metiopropamiinin. Kaikki aineet on kuitenkin mainittu 1.4.2013 – 2.3.2015 voimassa olleen lääkeluettelopäätöksen (220/2013) liitteessä 1 A. Kyseisen lääkeluettelopäätöksen 1 §:n 4 momentin mukaan liitteen 1 A aineet eivät ole lääkkeellisessä käytössä olevia aineita. Suurin osa niistä on terveydelle vaarallisia päihteinä käytettäviä aineita. Kaikki liitteen 1 A aineet rinnastetaan aina vaikutuksen perusteella ainoastaan lääkemääräyksellä toimitettaviin aineisiin.

14. Edellä mainitun lääkeluettelopäätöksen (1095/2009) 1 §:n 2 momentissa kuitenkin todetaan, että lääkeluettelo ei ole tyhjentävä. Lääkkeitä ovat tässä päätöksessä mainittujen lisäksi Fimean hallintopäätöksillään lääkeaineeksi luokittelemat aineet sekä aineet ja rohdokset, jotka täyttävät lääkelain 3 §:n lääkkeen määritelmän. Korkein oikeus katsoo tämän vuoksi, että A:n tilaamien aineiden lääkeluonnetta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, onko aineet niitä tilattaessa luokiteltu lääkkeiksi voimassa olleessa lääkeluettelossa.

15. Kuten huumausainelain ja rikoslain muuttamista vuonna 2014 koskevasta hallituksen esityksestä (HE 327/2014 vp s. 4 ja 6) käy ilmi, kysymyksessä olevien aineiden kaltaisten niin sanottujen muuntohuumeiden luokittelu lääkkeiksi perustui näkemykseen siitä, että vaikka niillä ei ollut varsinaista lääkkeellistä käyttöä, aineet täyttivät vaikutuksensa perusteella lääkelain 3 §:n 2 momentin lääkkeen määritelmän. Aineiden lääkkeiksi luokittelulla pyrittiin osaltaan nopeasti rajoittamaan näiden terveydelle haitallisten aineiden maahantuontia ja levittämistä.

16. Unionin tuomioistuin on edellä mainitussa, 10.7.2014 antamassaan tuomiossa katsonut, että lääkedirektiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan piiriin eivät kuulu aineet, joista aiheutuvat vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia. Tuomion kohdassa 29 on todettu, että vaikka direktiivin lääkkeen määritelmän kaksi säännöstä (mainitun 2 kohdan a ja b alakohdat) on erotettu sanalla ˮtaiˮ, niitä ei voida pitää toisistaan riippumattomina ja niitä on tarkasteltava yhdessä. Niiden eri osia ei voida lukea keskenään ristiriitaisella tavalla. Tuomion kohdassa 37 todetuin tavoin direktiivin ilmaisua ˮmuuttaaˮ on tulkittava siten, että se kattaa aineet, joilla voidaan aikaansaada vaikutus, joka on ihmisen elimistön toiminnalle ja täten ihmisten terveydelle hyödyllinen.

17. Unionin tuomioistuin on todennut, ettei tällaista lääkkeen käsitteen tulkintaa voida kyseenalaistaa sillä perusteella, että kyseessä olevien aineiden myynti välttyy kaikilta rikosoikeudellisilta toimenpiteiltä. Pyrkimyksellä säätää rangaistavaksi kyseessä olevan kaltaisten haitallisten aineiden markkinoille saattaminen ei voida vaikuttaa direktiivissä esitetyn lääkkeen käsitteen määrittelemiseen eikä näiden aineiden mahdolliseen luokitteluun lääkkeeksi tämän määritelmän perusteella (tuomion kohdat 48 ja 49).

18. Unionin tuomioistuimen ratkaisun antamisen jälkeen lääkeluettelon liitteessä 1 A olevat muuntohuumeet on siirretty lääkelain soveltamisalalta huumausaineiden sääntelyn piiriin 20.12.2014 voimaan tulleilla huumausainelain muuttamisesta annetulla lailla 1127/2014 ja rikoslain 44 luvun muuttamisesta annetulla lailla 1128/2014.

Unionin oikeuden tulkintavaikutus ja etusijaperiaate

19. Unionin tuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tarkoitettu tulos saavutetaan (esimerkiksi KKO 2005:145 kohta 19 ja siinä olevat viittaukset). Tulkintavaikutuksen kannalta merkityksellinen unionin oikeus ei kuitenkaan rajoitu vain direktiiveihin, vaan unionin oikeuden mukaisessa tulkinnassa on otettava huomioon unionin oikeus kokonaisuudessaan ja siten myös esimerkiksi unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö (esimerkiksi tuomiot Da Costa en Schaake, 28/62, EU:C:1963:6, ja Mary Murphy, 157/86, EU:C:1988:62, kohta 11).

20. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä on kehittynyt periaate unionin oikeuden ensisijaisuudesta, jonka mukaan unionin oikeuden ja kansallisen oikeuden ristiriitatilanteessa etusija on annettava unionin oikeudelle. Jos ristiriitaa ei voida poistaa kansallista oikeutta unionin oikeuden mukaisesti tulkitsemalla, kansallinen säännös on jätettävä soveltamatta (esimerkiksi tuomio Costa v. Enel 6/64, EU:C:1964:66 ja tuomio Mary Murphy 157/86, EU:C:1988:62, kohta 11).

21. Korkein oikeus katsoo, että nyt käsiteltävässä asiassa velvollisuus unionin oikeuden mukaiseen tulkintaan merkitsee sitä, että lääkedirektiivin voimaan saattamiseksi säädettyä lääkelain 3 §:ää tulee tulkita siten kuin unionin tuomioistuin on 10.7.2014 antamassaan tuomiossa tulkinnut direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa. Vaikka lääkelain sanamuoto mahdollistaisi toisenlaisenkin tulkinnan, lääkkeenä ei voida enää pitää sellaisia lääkelain 3 §:n 2 momentin määritelmän täyttäviä aineita, jotka ainoastaan muuttavat ihmisen elintoimintoja ilman, että niistä voi aiheutua hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle.

22. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan toimivalta tietyn tuotteen määrittelemiseksi lääkkeeksi kuuluu kansallisille viranomaisille (esimerkiksi tuomio Upjohn v. Farzoo, C-112/89, EU:C:1991:147, kohta 23, ja tuomio Hecht-Pharma, C-140/07, EU:C:2009:5, kohta 32). Koska kansallinen viranomainen on velvollinen tulkitsemaan lääkedirektiiviin perustuvaa kansallista lääkelainsäädäntöä ja sen sisältämää lääkkeen määritelmää siten kuin unionin tuomioistuin on direktiiviä tulkinnut, nyt kysymyksessä olevien aineiden lääkeluonnetta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa Fimean unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaa tuomiota edeltäneelle luokittelukäytännölle.

23. Lääkeluettelopäätöksen (220/2013) liitteessä 1 A lääkkeeksi ei ole luokiteltu tiettyjä aineryhmiä, vaan vaikutuksensa perusteella erilaisia reseptilääkkeisiin rinnastettavia aineita, jotka eivät ole olleet lääkkeellisessä käytössä. Lääkeluettelopäätöksen 1 §:n 4 momentissakin todetuin tavoin suurin osa liitteessä mainituista aineista on kuitenkin ollut terveydelle vaarallisia päihteinä käytettäviä aineita. Edellä kohdassa 12 todetulla tavalla GBL on mainittu lääkeluettelopäätöksen (1095/2009) liitteessä 1, joka on sisältänyt luettelon Suomessa lääkkeellisessä käytössä olevista aineista. Mistään ei kuitenkaan ilmene, että GBL olisi tosiasiassa ollut lääkkeellisessä käytössä, ja lääkeluettelopäätöksessä (220/2013) aine mainitaankin liitteessä 1 A.

24. Siltä osin kuin sovellettaviksi tuleviin lääkeluetteloihin on sisältynyt aineita, joilla ei voida osoittaa olevan hyödyllisiä vaikutuksia ihmisen terveydelle ja jotka ovat terveydelle haitallisia, Korkein oikeus katsoo lääkeluettelopäätösten olevan ristiriidassa paitsi unionin oikeuden myös lääkelain 3 §:n säännöksen kanssa, kun tätä lainkohtaa tulkitaan unionin oikeuden edellyttämällä tavalla. Perustuslain 107 §:n mukaan asetuksen tai muun lakia alemmanasteisen säädöksen säännöstä ei saa soveltaa tuomioistuimessa, jos se on ristiriidassa lain kanssa. Tästä oikeussäännösten hierarkiaa määrittävästä perustuslain säännöksestä seuraa, että lakia alemmanasteinen lääkeluettelopäätös on jätettävä soveltamatta siltä osin kuin se on ristiriidassa lääkelain 3 §:n kanssa.

25. Ratkaisu siitä, voidaanko lääkeluettelopäätöksissä tekoaikana mainittuja aineita pitää edelleen lääkkeinä, on tehtävä tapauskohtaisesti kyseisten aineiden laadusta esitetyn selvityksen perusteella.

Aineiden maahantuonnin rangaistavuus

26. Syyttäjän rangaistusvaatimus asiassa on perustunut siihen, että A:n tilaamat aineet olivat olleet lääkeaineita.

27. Edellä todetuin tavoin unionin oikeuden lääkelain 3 §:n sisältöä määrittävästä tulkintavaikutuksesta ja siitä, että lakia alemman tasoinen säännös tulee jättää soveltamatta sen ollessa ristiriidassa lain kanssa, seuraa, että arvio kyseisten aineiden lääkeluonteesta on tehtävä unionin tuomioistuimen tuomiossa 10.7.2014 määritellyn lääkeluokittelun perusteella riippumatta siitä, oliko kyseiset aineet tekoaikana luokiteltu Fimean toimesta lääkkeiksi.

28. Syyttäjä on kirjallisina todisteina vedonnut muun ohella Fimean 15.10.2014 antamaan lausuntoon sekä GBL:ää ja etyylifenidaattia koskeviin artikkeleihin.

29. Fimean lausunnosta ilmenee ensinnäkin, että yksikään lääkevalmistaja ei ole hakenut syytteen teonkuvauksessa mainittuja aineita sisältäviä valmisteita markkinoille lääkinnälliseen käyttöön eikä niille ole siten esitetty lääkevalmisteilta edellytettäviä teho- ja turvallisuustutkimuksia.

30. GBL:n voimakkaista farmakologisista ja toksikologisista vaikutuksista suurimman osan aiheuttaa sen aineenvaihduntatuote gammahydroksibutyraatti (GHB eli niin sanottu gamma). GBL voidaan kemiallisesti muuttaa GHB:ksi pelkkää hanavettä liuokseen lisäämällä. GHB on lääkeaine samoin kuin sen natriumsuola, joka on vaikuttavana lääkeaineena Suomessakin markkinoilla olevassa lääkevalmisteessa. GHB luokitellaan toisaalta myös huumausaineeksi.

31. Syyttäjän kirjallisena todisteena esittämästä Maailman terveysjärjestön huumausainekomitean raportista kesäkuulta 2014 ilmenee, että GBL:n vaikutukset ovat samankaltaiset kuin GHB:n. Raportissa todetaan, ettei GBL:llä ole lääkinnällistä käyttöä ja että sitä käytetään teollisuudessa liuottimena esimerkiksi maaleissa ja kynsilakanpoistoaineissa.

32. Fimean lausunnosta ilmenee edelleen, että etyloni, etyylikatinoni, 4-MEC, 3-MMC ja NEB kuuluvat katinonien aineryhmään ja niillä on keskushermostoa stimuloivia vaikutuksia, kuten kokaiinilla ja amfetamiinin kaltaisilla aineilla. Katinoniryhmän aineita on tai on ollut lääkekäytössä ja joitakin ryhmän uusimpia aineita tutkitaan mahdollista tulevaa lääkekäyttöä varten.

33. MIPT kuuluu esimerkiksi LSD:n tavoin tryptamiinien aineryhmään, joista useilla on hallusinogeenisiä keskushermostovaikutuksia. Fimean mukaan tämänkaltaisia, voimakkaita haittavaikutuksia omaavia aineita ei ole helppo rinnastaa lääkekäytössä oleviin aineisiin, vaikka tryptamiineja muistuttavia aineita onkin käytetty lääkinnällisesti.

34. 3-MeO-PCP on alun perin lääkekäytössä olleen fensyklidiinin johdannainen. Fensyklidiiniä on käytetty lääkkeenä sen kipua lievittävän ja anesteettisen vaikutuksen vuoksi, mutta aine on poistettu lääkekäytöstä sen epäsuotuisten haittavaikutusten vuoksi. Aine luokitellaan huumausaineeksi.

35. Etyylifenidaatti on lääkinnällisessä käytössä olevan metyylifenidaatin johdannainen. Metyylifenidaattia, joka luokitellaan myös huumausaineeksi, käytetään Suomessakin aktiivisuuden ja tarkkaavaisuuden häiriön hoidossa. Etyylifenidaatista itsestään ei ole julkaistu varsinaisia teho- tai turvallisuustutkimuksia.

36. MPA on kemialliselta rakenteeltaan metamfetamiinin analogi. Tunnetuista haittavaikutuksistaan ja runsaista haitoistaan huolimatta huumausaineeksikin luokiteltu metamfetamiini on joissakin maissa yhä lääkinnällisessä käytössä samoin indikaatioin kuin amfetamiini.

37. Kysymyksessä olevia aineita ei mainita enää päätöksessä lääkeluettelosta (207/2015) eikä myöskään voimassa olevassa vastaavassa pätöksessä (201/2016). GBL, etyloni, etyylikatinoni, 4-MEC, 3-MMC, NEB ja MIPT luokitellaan nykyisin kuluttajamarkkinoilta kielletyiksi psykoaktiivisiksi aineiksi (esimerkiksi kuluttajamarkkinoilta kielletyistä psykoaktiivisista aineista annettu valtioneuvoston asetus 1130/2014 myöhempine muutoksineen). 3-MeO-PCP, etyylifenidaatti ja MPA luokitellaan nykyisin huumausaineiksi (esimerkiksi huumausaineina pidettävistä aineista, valmisteista ja kasveista annettu valtioneuvoston asetus 61/2015 myöhempine muutoksineen, liite IV).

38. Esitetystä selvityksestä ilmenee, että kysymyksessä olevia aineita käytetään yleisesti päihteinä ja ne ovat terveydelle vaarallisia. Aineita ei enää luokitella Suomessa lääkkeiksi. Muiden aineiden kuin GBL:n osalta Korkein oikeus toteaa, ettei esitetystä selvityksestä riittävällä varmuudella ilmene, että näillä aineilla voisi olla hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, vaikka aineita läheisesti muistuttavia aineita jossain määrin käytetään tai on käytetty lääkinnällisessä tarkoituksessa. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, kuten käräjäoikeus, että kysymyksessä olevia aineita ei voida pitää lääkkeinä.

39. Unionin tuomioistuimen ratkaisu ei anna vastausta siihen, voidaanko aine, jolla ei itsessään ole suoranaista lääkkeellistä vaikutustapaa, mutta jonka aineenvaihduntatuotetta käytetään ainakin sen suolamuodossa sairauksien hoidossa, luokitella lääkkeeksi. Ottaen huomioon GBL:n varsinainen käyttötarkoitus teollisuuden liuottimena sekä se, että aine on 20.12.2014 voimaan tulleiden huumausainelain säännösten myötä poistettu lääkelainsäädännön piiristä ja luokitellaan nykyisin kuluttajamarkkinoilta kielletyksi psykoaktiiviseksi aineeksi, Korkein oikeus katsoo, ettei GBL:ääkään voida pitää lääkkeenä, vaikka sen aineenvaihduntatuotetta GHB:tä käytetäänkin lääkinnällisessä tarkoituksessa.

40. Korkein oikeus toteaa vielä, että koska kysymyksessä olevien aineiden ei voida katsoa täyttävän lääkelain 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaista lääkkeen määritelmää, pykälän 3 momentti, joka koskee siinä mainituin tavoin epäselviä tapauksia, ei tule sovellettavaksi.

41. Rangaistusvaatimus on perustunut edellä kohdassa 4 kerrotuin tavoin ainoastaan siihen, että A on lääkelain 19 §:n vastaisesti tuonut maahan lääkeaineita. Näin ollen salakuljetuksen tunnusmerkistö ei täyty.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Heli Melander.

A oli lähestynyt risteystä kuljettaen ajoneuvoyhdistelmää yli 80 km/t:ssa alueella, jossa suurin sallittu ajonopeus oli ollut 60 km/t. A oli törmännyt risteystä ylittämään lähteneeseen, väistämisvelvollisuutta osoittavan merkin takaa tulleeseen B:n kuljettamaan henkilöautoon seurauksin, että B ja viisi kyydissä ollutta henkilöä olivat kuolleet. A:n syyksi oli hovioikeudessa luettu liikenneturvallisuuden vaarantaminen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että henkilöautossa olleiden menehtyminen ei ollut aiheutunut A:n huolimattomuudesta. (Ään.)

RL 3 luku 7 §
RL 21 luku 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 8.6.2012

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen mukaisesti, että A oli 14.8.2010 Joensuussa kuljettaessaan yleisellä Ahvenisentiellä kuorma-autoa ja siihen kytkettyä perävaunua huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelakia ja sen nojalla annettuja säännöksiä ja määräyksiä tavalla, joka oli ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle. A oli lähestyessään raskaalla, 63 310 kilogrammaa painavalla ajoneuvoyhdistelmällä Ahvenisentien ja Lätäkköläntien risteystä laiminlyönyt noudattaa tieliikennelain 14 §:n 1 momentin edellyttämää erityistä varovaisuutta sekä kuljettanut risteystä lähestyessään ajoneuvoyhdistelmää yli 80 kilometrin tuntinopeudella 60 kilometrin nopeusrajoitusalueella. Edellä mainitusta A:n huolimattomuudesta on osaltaan johtunut, että Lätäkköläntieltä väistämisvelvollisuutta risteyksessä osoittavan liikennemerkin takaa tullut, B:n kuljettama henkilöauto ja A:n kuljettama ajoneuvoyhdistelmä olivat törmänneet risteysalueella siten, että yhdistelmä oli törmännyt henkilöauton oikeaan kylkeen. Törmäyksen johdosta B ja hänen kyydissään olleet viisi matkustajaa olivat kuolleet ja ajoneuvot olivat vaurioituneet.

Käräjäoikeus katsoi lisäksi selvitetyksi, että sanotulla huolimattomuudellaan A oli aiheuttanut B:n ja viiden matkustajan kuoleman. Jos A olisi käyttänyt laillista nopeutta ja tilanteen muut olosuhteet olisivat olleet muutoin samat, törmäys olisi voinut jäädä tapahtumatta ja joka tapauksessa sen seuraukset olisivat erittäin todennäköisesti olleet vähäisemmät.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n rikoslain 23 luvun 1 §:n nojalla liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja rikoslain 21 luvun 8 §:n nojalla kuudesta kuolemantuottamuksesta yhteiseen 100 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Käräjäoikeus totesi, että syytteen mukaan asiassa ei ollut kysymys siitä, onko A yksin aiheuttanut törmäyksen ja henkilöautossa olleiden kuoleman, vaan siitä, onko A osaltaan aiheuttanut mainitut seuraukset. Syytteessä ei ole kuvattu muuta A:n varomattomuutta kuin ylinopeus.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n käyttämä ylinopeus oli vielä henkilöauton havaitsemisen jälkeen ollut joka tapauksessa yli 80 kilometriä tunnissa. Käräjäoikeus lausui A:n käyttämän ylinopeuden tosiasiallisen merkityksen osalta, että jos A olisi ajanut sallittua nopeutta edes henkilöauton havaitsemisen jälkeen, A olisi reaktioaikoineenkin ehtinyt pysäyttää ajoneuvoyhdistelmän kokonaan ennen sen ehtimistä henkilöauton ajolinjalle. Jos A olisi tällöin hiljentänyt nopeuden suurimpaan sallittuun nopeuteen, törmäystä ei olisi tapahtunut myöskään sen vuoksi, että henkilöauto olisi ehtinyt ylittää Ahvenisentien. Vähintäänkin törmäys olisi pienemmällä nopeudella ollut olennaisesti erilainen eikä kukaan olisi kuollut. Näistä syistä A:n ylinopeuden sekä törmäyksen ja henkilöiden kuoleman välillä oli tosiasiallinen syy-seuraus-suhde. A olisi voinut yksin estää törmäyksen, jos hän henkilöauton nähtyään olisi hiljentänyt nopeutensa suurimmaksi sallituksi nopeudeksi.

A:n ylinopeuden oikeudellisen merkityksen osalta käräjäoikeus viittasi niin sanottuun luottamusperiaatteeseen ja katsoi, että A oli lähtökohtaisesti ollut oikeutettu luottamaan siihen, että henkilöauton kuljettaja noudattaa väistämisvelvollisuuttaan. Väistämisvelvollisuuden rikkominen oli lähtökohtaisesti ollut A:lle ennalta arvaamatonta.

A oli kuitenkin myös itse ollut velvollinen noudattamaan liikennesääntöjä. A:n liikennesääntöjen vastainen toiminta oli ennalta arvaamatonta muille tienkäyttäjille. A oli havainnut risteävällä tiellä lähestyvän henkilöauton ja hän oli tiennyt oman huomattavan ylinopeutensa. Hän oli näin ollen tiennyt, että hänen oma ylinopeutensa oli ollut omiaan erehdyttämään henkilöauton kuljettajaa sen suhteen, ehtiikö henkilöauto ylittää risteyksen vai ei. Tässä tilanteessa A:lle ei ollut ennalta arvaamatonta, että henkilöauto lähtee ylittämään tietä. A:n olisi oma ylinopeutensa huomioon ottaen tullut varautua siihen, että henkilöauto saattaa lähteä ylittämään tietä.

A oli kertonut nähneensä henkilöauton ainakin hidastaneen risteykseen tullessaan. Tämä henkilöauton kuljettajan menettely ei kuitenkaan ole vaikuttanut tilanteen ennalta-arvattavuuteen A:n kannalta. Risteävältä tieltä tulevan väistämisvelvollisen auton kuljettaja todennäköisesti joutuu hidastamaan tai pysäyttämään risteyksessä. Siitä huolimatta tällainen kuljettaja joutuu tekemään arvion siitä, ehtiikö hän ylittää tien ennen etuajo-oikeutettua tietä kulkevan auton saapumista. Näin ollen henkilöauton kuljettajan mainittu menettely ei muuttanut sitä, että A:n huomattava ylinopeus oli ollut omiaan erehdyttämään henkilöauton kuljettajaa. A ei ollut ollut oikeutettu jatkamaan matkaansa huomattavalla ylinopeudella.

Henkilöauton kuljettajan virheeseen johtaneita syitä ei voitu selvittää. Hänen virheensä syystä riippumatta A olisi kuitenkin voinut estää onnettomuuden alentamalla nopeutensa sallituksi nopeudeksi edes heti henkilöauton havaittuaan. A:lla olisi edellä mainituista syistä ollut siihen myös velvollisuus. Koska A on tämän laiminlyönyt, hän on huolimattomuudellaan osaltaan aiheuttanut onnettomuuden.

A:n huolimattomuuden ennalta arvattava seuraus oli ollut törmääminen noin 63 000 kilogrammaa painavalla ajoneuvoyhdistelmällä toiseen ajoneuvoon. Yhdistelmän paino huomioon ottaen, tämän kaltaisen törmäyksen ennalta arvattava seuraus oli törmäyksen kohteena olevassa ajoneuvossa olevien henkilöiden kuolema. A oli siten kerrotulla huolimattomuudellaan osaltaan aiheuttanut syytteessä mainittujen henkilöiden kuoleman.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Juhani Mähönen (eri mieltä) ja käräjätuomarit Lasse Palsio ja Tuija Turpeinen.

Eri mieltä ollut laamanni Mähönen katsoi A:n syyllistyneen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, mutta olisi hylännyt syytteen kuudesta kuolemantuottamuksesta. Jos B ei olisi ajokäyttäytymisellään osoittanut väistävänsä A:n ajoneuvoyhdistelmää, vaan jatkanut ajoaan suoraan risteyksen yli, A olisi pystynyt pysäyttämään ajoneuvoyhdistelmänsä ilman törmäysvaaraa eikä törmäyksen aiheuttamia seurauksia olisi aiheutunut. B:n ajokäyttäytymisen perusteella A:lta oli törmäyksen osalta puuttunut tilaisuus menetellä huolellisesti, koska hänellä ei B:n väistämisvelvollisuudesta johtuen ollut perusteltua syytä epäillä törmäysriskiä. Tilanteen kehittyminen ei ollut ollut A:n havaittavissa. A ei ollut huolimattomuudestaan aiheuttanut tilanteessa kuuden henkilön kuolemaa.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.4.2013

A valitti hovioikeuteen vaatien muun ohella syytteen hylkäämistä.

Syyttäjä vastavalitti vaatien rangaistuksen korottamista ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi.

Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen liikenneturvallisuuden vaarantamiseen, mutta hylkäsi syytteen kuudesta kuolemantuottamuksesta ja alensi rangaistuksen 15 päiväsakkoon.

Hovioikeus viittasi oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin niin sanotusta luottamusperiaatteesta. Koska sää oli ollut tapahtuma-aikana kirkas ja näkyvyyttä oli ollut B:n tulosuunnasta jo 14 metriä ennen risteystä A:n tulosuuntaan noin 500 metriä, hovioikeus katsoi, että A:n kuljettaman ajoneuvoyhdistelmän nopeus ei näissä olosuhteissa ollut ollut niin huomattava tai sillä tavoin poikkeuksellinen, että ajoneuvoyhdistelmän saapumista risteysalueelle voisi pitää B:n tulosuunnasta katsottuna ennalta arvaamattomana. Ottaen huomioon B:n tulosuunnassa olleen liikennemerkein osoitetun väistämisvelvollisuuden vahvuuden ja B:n väistämistä osoittavan ajokäyttäytymisen A:lla ei ollut ollut aihetta epäillä, että B:n kuljettama henkilöauto lähtisi ylittämään ajorataa. A ei ollut huolimattomuudellaan aiheuttanut osaksikaan ajoneuvojen yhteentörmäystä eikä kuuden henkilön kuolemaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esko Randelin, Ari Kyllönen (eri mieltä) ja Heimo Kiviranta.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kyllönen olisi pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen kuudesta kuolemantuottamuksesta käräjäoikeudessa esitetyn rangaistusvaatimuksen mukaisesti ja että A tuomitaan ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn syyttäjän ja A:n kuulemiseksi asian harkintaan ja mahdollisen rangaistuksen määräämiseen vaikuttavista seikoista.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumat

1. A on 14.8.2010 kello 8.30:n aikaan kuljettanut Ahvenisentiellä kuorma-autoa ja siihen kytkettyä perävaunua. Ajoneuvoyhdistelmän kokonaispaino on ollut 63 310 kiloa. Ajo-olosuhteet ovat olleet erinomaiset ja liikenne vähäistä. A on ajanut yli 80 kilometrin tuntinopeudella, vaikka liikennemerkkien osoittamalla tavalla suurin sallittu ajonopeus on ollut 60 kilometriä tunnissa. Hän ei ole alentanut nopeuttaan lähestyessään Lätäkköläntien risteysaluetta.

2. B on saapunut kuljettamallaan henkilöautolla Lätäkköläntietä risteykseen tarkoituksenaan ylittää Ahvenisentie. Lätäkköläntieltä on ollut 14 metrin matkalta ennen risteystä esteetön 500 metrin näkyvyys oikealle, josta A:n ajoneuvo oli tulossa. Lätäkköläntiellä on ollut väistämisvelvollisuutta osoittava ennakkomerkki ja risteyksessä ajoradan molemmin puolin sitä osoittava liikennemerkki eli niin sanottu kärkikolmio. B on ollut ylittämässä etuajo-oikeutettua Ahvenisentietä, kun A:n ajoneuvoyhdistelmä on omalla ajokaistallaan törmännyt henkilöauton oikeaan kylkeen. B ja kaikki hänen kyydissään olleet matkustajat ovat kuolleet törmäyksen seurauksena.

3. Tapahtumilla ei ole ulkopuolisia silminnäkijöitä. A:n kertomuksen ohella tapahtumista on saatu selvitystä ennen muuta kuorma-auton ajopiirturikiekkoon tallentuneista tiedoista. Osapuolet ovat Korkeimmassa oikeudessa ilmoittaneet pitävänsä keskeisiä tapahtumatietoja riidattomina.

4. A on kertonut, että hän oli nähnyt 200–300 metrin etäisyydeltä, kuinka Lätäkköläntietä kovaa ajanut henkilöauto oli jarruttanut voimakkaasti ennen risteystä ja edennyt sen jälkeen risteykseen ryömimisvauhtia. A oli tästä ajotavasta päätellyt, että henkilöauton kuljettaja oli havainnut hänen kuljettamansa ajoneuvon ja että kuljettaja noudattaa väistämisvelvollisuuttaan. A oli tämän jälkeen jatkanut ajoaan entisellä nopeudella. A oli uudestaan havainnut henkilöauton vasta, kun se oli aivan hänen edessään, jolloin hän ei ollut ehtinyt tehdä mitään törmäyksen estämiseksi.

5. Ajopiirturikiekon mukaan A on jarruttanut voimakkaasti vähää ennen onnettomuutta. Törmäyshetkellä ajoneuvoyhdistelmän nopeus on ollut noin 65 kilometriä tunnissa. Ajopiirturikiekon tai jarrutusjälkien perusteella ei voida tarkasti tietää, kuinka pitkän matkan tai kuinka kauan ennen törmäystä jarrutus on aloitettu. Törmäystä edeltänyt jarrutusmatka on ollut vähintään 20 metriä ja enintään 150 metriä.

6. Henkilöautossa on kuljettajan lisäksi ollut viisi matkustajaa. Törmäyshetkellä autoa on ajettu 1. vaihteella. Henkilöauton kuljettajan veressä on ollut onnettomuushetkellä alkoholia 0,39 promillea.

Asian aikaisempi käsittely

7. A on hovioikeudessa lainvoimaisesti tuomittu liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, kun hän on kohdassa 1 kuvatulla tavalla huolimattomuudesta ylittänyt suurimman sallitun ajonopeuden ja laiminlyönyt noudattaa risteystä lähestyessään erityistä varovaisuutta. A:n menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle.

8. Syyttäjä on vaatinut A:n tuomitsemista rangaistukseen myös kuudesta kuolemantuottamuksesta, koska A oli edellä kuvatulla huolimattomuudellaan osaltaan aiheuttanut B:n ja viiden hänen kyydissään olleen kuoleman. Jos A olisi käyttänyt laillista nopeutta ja tilanteen muut olosuhteet olisivat olleet samat, törmäys olisi syytteen mukaan voinut jäädä tapahtumatta ja joka tapauksessa sen seuraukset olisivat erittäin todennäköisesti olleet vähäisemmät.

9. Käräjäoikeus on tuominnut A:n liikenneturvallisuuden vaarantamisen lisäksi kuudesta kuolemantuottamuksesta yhteiseen 100 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeus puolestaan on hylännyt kuolemantuottamuksia koskevan syytteen katsottuaan, ettei A ollut huolimattomuudellaan osaksikaan aiheuttanut ajoneuvojen törmäystä.

Kysymyksenasettelu

10. Rikoslain 21 luvun 8 §:n mukaan kuolemantuottamuksesta on tuomittava se, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toisen kuoleman. Rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvoitetta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.

11. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n syyksi luetun liikenneturvallisuuden vaarantamisen osoittama huolimattomuus aiheuttanut B:n ja hänen kuljettamassaan autossa olleiden matkustajien kuoleman.

A:n toiminnan huolimattomuuden arviointi

12. A on ajanut ylinopeutta yli 20 kilometriä tunnissa, kun hän on lähestynyt raskaalla ajoneuvoyhdistelmällään onnettomuusristeystä. A onkin lainvoimaisesti tuomittu siitä, että hän on huolimattomuudesta rikkonut tieliikennelain säännöksiä tavalla, joka on ollut omiaan vaarantamaan toisten turvallisuuden.

13. Liikennesääntöjen rikkominen ei kuitenkaan suoraan merkitse sitä, että kuljettaja olisi menetellyt rikosoikeudellisesti merkitsevällä tavalla huolimattomasti myös kuolemantuottamusta arvioitaessa. Tällöin kysymyksenä on, onko kuljettaja noudattanut sitä huolellisuutta, jota liikenteessä edellytetään liikennevahinkojen välttämiseksi. Vaikka huolellisuusvelvoitteet liikenteessä perustuvat tieliikennelain säännöksiin, myös tapauskohtaiset liikenneolosuhteet sekä vaarannetun vahingon suuruus ja todennäköisyys on otettava huomioon. Arviointi on tehtävä objektiivisesti, mutta kuljettajan näkökulmasta ja hänen teonhetkisten tietojensa perusteella.

14. Rikoslain yleisiä oppeja koskevassa hallituksen esityksessä on esitetty, että joissain tilanteissa lakiin otetut huolellisuusvelvoitteet saattavat väistyä, jos olosuhteet puhuvat toisen ratkaisun puolesta. Esimerkiksi oikeus tietyin edellytyksin luottaa liikenteessä toisen toiminnan asianmukaisuuteen saattaa vaikuttaa huolellisuusarvioinnissa (HE 44/2002 vp s. 102).

15. Sen puolesta, että A on toiminut huolimattomasti suhteessa siihen mahdollisuuteen, että hänen kuljettamansa ajoneuvo törmää B:n kuljettamaan henkilöautoon risteyksessä ja aiheuttaa siinä olevien henkilöiden kuoleman puhuu paitsi nopeusrajoituksen ylittävä ajonopeus, myös se, että hän ei ollut hiljentänyt vauhtia ennen risteysalueelle saapumista. Nopeusrajoitus on ollut kyseisellä alueella muuta tieosuutta alhaisempi juuri risteyksen aiheuttaman vaaran vuoksi. Tieliikennelain 14 §:n mukaan kuljettajan on risteystä lähestyessään noudatettava erityistä varovaisuutta nopeusrajoituksesta riippumatta. Kuljettajan on lisäksi tieliikennelain 23 §:n perusteella aina voitava pysäyttää ajoneuvo edessä olevan ajoradan näkyvällä osalla ja kaikissa ennalta arvattavissa tilanteissa. A:lla on ollut myös tässä suhteessa korostunut huolellisuusvelvoite, koska hän on kuljettanut yli 63 tonnin painoista yhdistelmäajoneuvoa, jolla ei voida tehdä nopeita jarrutus- tai väistämisliikkeitä ja jonka aiheuttamat seuraukset törmäystilanteessa ovat erityisen vakavia. A:n ajama yli 20 kilometrin ylinopeus on saattanut myös vaikeuttaa B:n kykyä arvioida ajoneuvojen välistä etäisyyttä ja risteyksen turvalliseen ylittämiseen käytettävissä olevaa aikaa.

16. Toisaalta B on ollut vahvan ja selvästi merkityn väistämisvelvollisuuden alainen. Tieliikennelain 15 §:n mukaan kuljettajan, joka liikennesääntöjen tai liikennemerkin mukaan on väistämisvelvollinen, on hyvissä ajoin nopeutta vähentämällä tai pysähtymällä selvästi osoitettava, että hän aikoo noudattaa velvollisuuttaan. Säännöksen mukaan hän saa jatkaa matkaa vain, jos hän muiden ajoneuvojen sijainti, etäisyys ja nopeus huomioon ottaen ei aiheuta vaaraa eikä estettä. B:n kuljettaman henkilöauton nopeuden on täytynyt ennen risteystä tapahtuneen voimakkaan jarrutuksen jälkeen vähentyä lähes pysähdyksiin, koska se on jatkanut kulkuaan risteysalueelle 1. vaihteella ja ryömimisnopeudella. Henkilöauton voimakas jarrutus ja sen nopeuden kerrotunlainen voimakas vähentyminen ennen risteystä on siten antanut A:lle perustellun syyn päätellä, että henkilöauton kuljettaja oli havainnut hänen kuljettamansa ajoneuvon lähestyvän ja että kuljettaja myös noudattaa väistämisvelvollisuuttaan. B:n kuljettaman henkilöauton kulkeutuminen A:n käyttämälle ajoradalle on siten ollut kuvatuissa olosuhteissa yllättävää ja ennakoimatonta.

17. A:n voidaan katsoa toimineen tilanteessa huolellisesti myös siltä osin, kun hän on henkilöautosta tekemänsä havainnon jälkeen kääntänyt katseensa eteenpäin muun liikenteen tarkkailemiseksi. Tätä johtopäätöstä ei poista se, että A oli havainnut henkilöauton jatkaneen etenemistään risteysalueelle, kun otetaan huomioon auton käyttämä hyvin alhainen nopeus ja se, että henkilöauton on tullut ylittää ensin vasemmalta tulevan liikenteen ajokaista ennen kulkeutumistaan A:n käyttämälle ajokaistalle.

18. Asian riidattoman tapahtumainkulun perusteella A:lla olisi havaittuaan henkilöauton ollut käytettävissä olevan ajan ja ajomatkan perusteella mahdollisuus saada ajoneuvoyhdistelmänsä pysähtymään ennen törmäyshetkeä. A olisi siten ajamastaan ylinopeudesta huolimatta kyennyt estämään törmäyksen henkilöautoon, mikäli hän olisi havainnut henkilöauton laiminlyövän väistämisvelvollisuutensa.

Johtopäätös

19. A:n vastuun arvioinnissa ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä sille, että kummankin ajoneuvon sijainnin ja nopeuden perusteella tehdyn laskelman mukaan on mahdollista, että onnettomuus olisi ollut seurauksiltaan lievempi tai saattanut jäädä tapahtumattakin, jos A:n auton nopeus olisi ollut alhaisempi. B on lähtenyt yrittämään tien ylitystä A:n kuljettaman auton ollessa selvästi aivan liian lähellä. Näin yllättävään ja selvästi väistämisvelvollisuuden vastaiseen ajoon A ei ole voinut edellä kerrotuissa olosuhteissa varautua.

20. Korkein oikeus katsoo, ettei se, että A ei ole kohdissa 16 ja 17 kerrotuissa olosuhteissa varautunut B:n edellä kerrottuun väistämisvelvollisuuden vastaiseen ajoon alentamalla ajoneuvonsa nopeutta jo aikaisemmin risteystä lähestyessään, osoita A:ssa sellaista liikennesääntöjen vastaista huolimattomuutta, jolla hän olisi aiheuttanut B:n ja hänen kyydissään olleiden kuoleman. Sen vuoksi asiassa ei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Marjut Jokela (eri mieltä), Ari Kantor ja Jarmo Littunen (eri mieltä). Esittelijä Kaisa Klinga (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Klinga: Mietintö on kohtien 1 – 14 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa.

Liikenteessä on välttämättömänä lähtökohtana, että tienkäyttäjä saa luottaa siihen, että myös toiset tienkäyttäjät noudattavat liikennesääntöjä ja riittävää huolellisuutta, jollei konkreettisessa tilanteessa muuta ilmene. Kun A on nähnyt B:n ajoneuvon hiljentävän nopeuttaan risteykseen tullessaan, A:lla ei ole havaintojensa johdosta ollut aihetta epäillä, että B väistämisvelvollisuuttaan rikkoen lähtee ylittämään risteystä. Tämä oletus B:n ajokäyttäytymisestä ei kuitenkaan ole tehnyt sallituksi sitä, että A ei itse ole risteysalueelle tullessaan alentanut nopeuttaan vaan on jatkanut ajoaan tuntuvalla ylinopeudella.

Nopeusrajoitusten yhtenä tarkoituksena on pyrkiä siihen, että kuljettajalla on riittävä aika reagoida ja hallita ajoneuvoaan myös yllättäen eteen tulevissa liikennetilanteissa. Tällaisia vaaraa ja vahinkoa aiheuttavia tilanteita syntyy tyypillisesti risteysalueilla, mistä syystä tieliikennelain 14 §:n mukaan kuljettajan on risteystä lähestyessään noudatettava erityistä varovaisuutta. A:n käyttämällä tiellä on lisäksi liikennemerkein määrätty, että suurin sallittu nopeus on myös risteysalueella ollut 60 kilometriä tunnissa. Nopeutta on siinä rajoitettu juuri tienristeyksen aiheuttaman vaaran vuoksi.

A:n käyttämä ylinopeus on ollut tuntuva. Ylinopeuden merkitystä kuvaa se, että ylinopeuden johdosta A:n kuljettaman ajoneuvon pysähtymismatka on ollut yli kaksinkertainen siihen nähden, mikä pysähtymismatka olisi ollut sallittua ajonopeutta käytettäessä. Jos A olisi alentanut ajonopeutensa sallittuun nopeuteen edes siinä vaiheessa, kun hän on havainnut risteystä lähestyvän B:n ajoneuvon, hänellä olisi ollut olennaisesti paremmat mahdollisuudet toimia yllättävässäkin tilanteessa. Hän olisi voinut aiemmin havaita B:n auton lähtevän ylittämään tietä, ja hän olisi kyennyt hidastamaan ajoneuvonsa kulkua merkittävästi vielä silloinkin, kun hän on nähnyt B:n auton edessään. Tällöin yhteentörmäystä ei olisi tapahtunut tai ainakaan se ei olisi tapahtunut samalla voimalla, jolloin myöskään seuraukset eivät olisi olleet yhtä vakavat.

Yhteentörmäyksen voimakkuuteen ja sen seurauksiin on vaikuttanut myös A:n kuljettaman ajoneuvoyhdistelmän kokonaispaino. A:lla on ollut korostunut huolellisuusvelvoite, koska hän on ammattikuljettajana kuljettanut yli 63 tonnin painoista yhdistelmäajoneuvoa, jolla ei voida tehdä nopeita jarrutus- tai väistämisliikkeitä ja jonka aiheuttamat seuraukset törmäystilanteessa ovat erityisen vakavia.

Toisaalta on selvää, että B on menetellyt vastoin ehdotonta väistämisvelvollisuuttaan, kun hän lähestyvästä ajoneuvosta huolimatta on ryhtynyt ylittämään etuajo-oikeutettua tietä. B:n menettelyyn on voinut vaikuttaa se, ettei hän ole osannut ottaa huomioon A:n ajoneuvon yli 20 kilometriä tunnissa ylinopeutta. A:n käyttämä ylinopeus on saattanut vaikeuttaa B:n kykyä arvioida ajoneuvojen välistä etäisyyttä ja risteyksen turvalliseen ylittämiseen käytettävissä olevaa aikaa. Vaikka A:lle on tullut yllätyksenä, että B lähti ylittämään risteystä, ei vaaratilannetta A:n oman ylinopeuden johdosta voida pitää täysin ennalta arvaamattomana.

A:n menettelyn arviointiin vaikuttavat hänen tuntuva ylinopeutensa, ajoneuvon painosta johtuvat riskit sekä se, että törmäystä ei olisi tapahtunut tai sen seuraukset eivät olisi olleet yhtä vakavat, jos A olisi B:n ajoneuvon havaittuaan alentanut ajonopeutensa sallittuun nopeuteen. Korkein oikeus katsonee, että A on huolimattomuudellaan osaltaan aiheuttanut kuuden henkilön kuoleman.

Lopputulos

Korkein oikeus katsonee edellä esitetyillä perusteilla, että A on syyllistynyt kuuteen kuolemantuottamukseen.

Rangaistusta määrättäessä ja A:n menettelyn moitittavuutta arvioitaessa Korkein oikeus ottanee huomioon B:n oman olennaisen myötävaikutuksen yhteentörmäyksen tapahtumiseen. Vaikka A:n huolimattoman menettelyn seurauksena on aiheutunut kuuden ihmisen kuolema, rangaistukseen ei merkittävästi vaikuttane se A:n kannalta sattumanvarainen seikka, kuinka monta ihmistä henkilöautossa on ollut.

Korkein oikeus katsonee käräjäoikeuden tavoin, että sakkorangaistus on riittävä rangaistus A:n syyksi hovioikeudessa luetusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja nyt syyksi luetusta kuudesta kuolemantuottamuksesta. A tuomittaneen 100 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Oikeusneuvos Littunen: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Jokela: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.

Puolisoiden yhteisessä käytössä olleen kesämökkikiinteistön kauppakirjan mukaan ostajana oli yksin mies. Puolisot olivat osallistuneet yhdessä kiinteistön hankkimista koskeviin toimiin ja kaupan rahoittamiseen. Vaimo vaati osituksessa, että hänen katsotaan omistavan puolet kiinteistöstä.

Puolisot olivat hyväksyneet kiinteistönkaupan tehtäväksi niin, että ostajana oli yksin mies. He olivat siten kaupantekohetkellä tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimineet niin, että mies tuli yksin kiinteistön omistajaksi. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoi, ettei vaimo ollut osoittanut puolisoiden tarkoituksena olleen hankkia kiinteistö yhteiseksi ja miehen toimineen kaupassa vaimon lukuun. Kiinteistö katsottiin yksin miehen omaisuudeksi.

Alempien oikeuksien ratkaisut

Pesänjakajan toimitusosituksessa tekemä ratkaisu, osituksen moitekanne ja vastaus, Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 31.5.2013 ja Turun hovioikeuden tuomio 15.5.2014 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Katja Mäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Riitta Jousi, Leena Mikkonen ja Pirjo Tammio (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

T:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan T vaati, että hänen vahvistetaan omistavan yksin kyseessä olevan kiinteistön.

S vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. T oli ostanut 10.6.1999 vahvistetulla kauppakirjalla 510 000 markan kauppahinnasta kiinteistön Hyddan 1:36 Paraisten kaupungin Loskarnäsin kylässä. T:lle oli myönnetty kiinteistöön lainhuuto.

2. Asiassa on riidatonta, että T oli maksanut kauppahinnasta 400 000 markkaa lainalla, jonka takaajana oli ollut hänen aviopuolisonsa S. S oli maksanut kauppakirjan mukaisesta kauppahinnasta 110 000 markkaa. Lisäksi S oli maksanut esisopimusta tehtäessä käsirahana ainakin 1 000 markkaa sekä kaupantekotilaisuudessa 80 000 markkaa, jotka määrät eivät olleet sisältyneet kauppakirjassa ilmoitettuun kauppahintaan. Kaupasta maksettavan varainsiirtoveron puolisot olivat maksaneet puoliksi.

3. Puolisoiden 22.5.2006 vireille tulleeseen avioeroon perustuvassa toimitusosituksessa, jossa puolisoilla oli todettu olevan avio-oikeus kaikkeen toisen omaisuuteen, S oli vaatinut, että pesänjakaja vahvistaa hänen omistavan kiinteistöstä ainakin puolet. S:n mukaan kiinteistö oli ollut tarkoitus hankkia puolisoiden yhteiseen lukuun ja heidän sekä heidän lastensa yhteiseen käyttöön kesäasuntona. Puolisoiden yhteishankintatarkoitusta osoitti muun muassa se, että S oli rahoittanut kiinteistön kauppahintaa merkittävällä osuudella ja ollut aktiivinen kesämökin hankinnassa. Lisäksi hän oli maksanut kiinteistöön kohdistuvia menoja. T oli puolestaan katsonut, ettei puolisoilla ollut ollut yhteishankintatarkoitusta, vaan heidän nimenomaisena tarkoituksenaan oli ollut hankkia kiinteistö T:n omistukseen. T ei ollut halunnut, että käytännössä kaikki avio-oikeuden alainen omaisuus tulisi S:n omistukseen. S oli tähän suostunut ja siksi heidän voitiin katsoa sopineen asiasta.

4. Pesänjakaja oli katsonut, ettei S ollut esittänyt riittävää näyttöä yhteishankintatarkoituksesta. Pesänjakaja oli määrännyt, että kiinteistö kuului yksin T:n omistukseen.

5. S on vaatinut käräjäoikeudessa nostamassaan moitekanteessa, että osituspäätöstä muutetaan siten, että hänen vahvistetaan omistavan kiinteistöstä puolet. Puolisoilla oli ollut kaupantekohetkellä tarkoitus ostaa kiinteistö yhteisesti heidän ja heidän lastensa yhteiseen käyttöön kesäasuntona. S on vedonnut rahoitusosuuteensa ja kiinteistöön kohdistuneiden menojen maksamiseen sekä siihen, ettei hänen tarkoituksenaan ollut ollut lahjoittaa T:lle kauppahinnan rahoittamiseen käyttämiään varoja. T on vastustanut kannetta ja katsonut, että kiinteistö oli hankittu yhteisestä tahdosta yksin T:n nimiin.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että S:n ja T:n tarkoitus oli ollut kiinteistöä hankittaessa, että he omistavat sen yhdessä. Käräjäoikeus on vahvistanut S:n omistusosuudeksi kiinteistöstä 191/591 hänen maksamansa kauppahintaosuuden perusteella.

7. S ja T ovat hakeneet muutosta hovioikeudessa, joka on tuomiossaan katsonut, että he ovat toimineet kaupassa yhteiseen lukuun. Tätä osoittivat osapuolten osallistuminen rahoitukseen, S:n toimesta tapahtunut T:n lainan takaaminen, yhteinen riskinotto mustan kauppahinnan muodossa, varainsiirtoveron maksaminen puoliksi ja kiinteistön yhteinen käyttö. Koska osapuolten ei ollut väitettykään tarkoittaneen jakaa kiinteistöä rahoitusosuuksiensa suhteessa, ei rahoitusosuuksien ollut ollut tarkoitus vastata omistusosuuksia. Hovioikeus on vielä pitänyt uskottavampana S:n kertomusta siitä, että hän oli kokenut olleensa pakotettu suostumaan T:n vaatimukseen kiinteistön kirjaamisesta tämän nimiin, koska hän ei itse ollut halunnut omiin nimiinsä yritysvelkojensa lisäksi lisää lainaa, kuin sitä, että S:llä olisi ollut tarkoitus lahjoittaa rahoitusosuutensa T:lle. Hovioikeus on katsonut, että S:n ja T:n yhteinen tarkoitus oli kiinteistöä hankittaessa ollut omistaa se yhdessä puoliksi, ja vahvistanut S:n omistusosuudeksi puolet kiinteistöstä.

8. Korkeimmassa oikeudessa on T:n valituksen johdosta kysymys siitä, toimitetaanko ositus sillä perusteella, että T omistaa yksin kiinteistön vai siten, että puolisot omistavat kiinteistön puoliksi.

Omistusriitojen ratkaiseminen osituksessa

9. Oikeuskäytännössä puolisoiden väliset omistuskysymykset on vakiintuneesti ratkaistu noudattaen yleisiä varallisuusoikeudellisia sääntöjä. Jäämistöositusta koskevassa ennakkoratkaisussaan KKO 2010:57 Korkein oikeus on todennut (kohta 6), että oikeutemme mukaan omaisuuden omistajana pidetään sitä, joka on saannon kuten kaupan perusteella omaisuuden hankkinut tai saanut. Tapauksessa saantona oli kiinteistön pakkohuutokauppa, jossa kauppakirjan mukaan ostajana oli ollut yksin toinen puoliso, jolle oli myös myönnetty kiinteistöön yksin lainhuuto. Ratkaisun mukaan toisen puolison osituksessa esittämä vaatimus hänen osaomistuksensa vahvistamisesta voitiin hyväksyä vain, mikäli hän näytti, että vastoin kauppakirjan merkintää kiinteistö oli tarkoitettu hankkia puolisoiden yhteiseksi siten, että kauppakirjassa ostajaksi merkitty puoliso oli toiminut kaupassa myös toisen puolison lukuun. Se, että puolisoiden avioliitto oli kestänyt liki 30 vuotta, ja se, että kiinteistöä oli käytetty pitkään puolisoiden yhteisenä kotina, eivät yksinään osoittaneet, että kauppakirjassa ostajaksi merkitty puoliso olisi kiinteistön ostaessaan toiminut toisen puolison lukuun tai että kiinteistö olisi muutoinkaan tarkoitettu ostaa puolisoiden yhteiseksi (kohta 7).

Kiinteistön omistuksen määräytyminen tässä tapauksessa

10. Puheena olevan kesämökkikiinteistön saantona on ollut kauppa, jossa kauppakirjan mukaan ostajana on ollut yksin T. Kauppakirjan perusteella omistajana on siten pidettävä T:tä. Jotta S:ää voitaisiin pitää kiinteistön osaomistajana, hänen tulisi näyttää, että vastoin kauppakirjan merkintää kiinteistö on tarkoitettu hankkia puolisoille yhteisesti ja että T on toiminut kaupassa myös S:n lukuun.

11. S on osallistunut kaupan rahoitukseen siten, että hän on suorittanut kauppahinnasta noin kolmanneksen ja että hän on sitoutunut T:n kauppahintaosuuden maksamiseksi ottaman velan takaajaksi. Asiassa on riidatonta, että kesämökkikiinteistö on hankittu perheen yhteiseen käyttöön. Yhteisen rahoituksen ja käyttötarkoituksen voidaan katsoa puhuvan sen puolesta, että kiinteistö on ollut tarkoitus hankkia puolisoiden yhteiseen omistukseen.

12. S on perustellut yhteisomistusvaatimustaan myös sillä, että hän oli kokenut olleensa pakotettu suostumaan T:n vaatimukseen kiinteistön ostamisesta tämän nimiin, koska kauppaa ei olisi muutoin tehty ja koska S ei ollut halunnut nimiinsä lisää velkaa. S on myös kertonut olleensa kiinteistön hankinnassa T:tä aktiivisempi osapuoli ja hänellä olleen myös kesämökin hankintaan oma intressi eli purjehdusharrastus.

13. T on puolestaan kertonut vaatineensa puolisoiden välisissä kauppaa edeltäneissä keskusteluissa, että hänestä tulee yksin kiinteistön omistaja, koska kaikki muu puolisoiden omaisuus oli ollut S:n nimissä. T:lle kaupan tekemisen ehto oli ollut, että hän on yksin ostajana. Kun molemmat puolisot olivat olleet läsnä kaupantekotilaisuudessa ja kun S oli ollut tietoinen siitä, että kiinteistö tulee yksin T:n nimiin, T on katsonut S:n siten hyväksyneen kiinteistön hankinnan yksin T:n nimiin.

14. Korkein oikeus toteaa, että asianosaisten kertomukset kauppaan liittyvien tavoitteiden osalta eroavat toisistaan. He ovat kuitenkin asiasta ilmeisen tiukasti keskusteltuaan yhteisesti hyväksyneet kiinteistönkaupan tehtäväksi niin, että ostajana on ollut yksin T. Huolimatta S:n osallistumisesta kaupan rahoitukseen ja hankintatoimiin sekä kesämökin yhteisestä käyttötarkoituksesta puolisot ovat siten kaupantekohetkellä tietoisesti ja tarkoituksellisesti toimineet niin, että T tulee yksin kiinteistön omistajaksi. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei S ole osoittanut puoli¬soiden tarkoituksena olleen hankkia kiinteistö yhteiseksi ja T:n toimineen kaupassa S:n lukuun. S ei ole myöskään osoittanut tulleensa sillä tavoin erehdytetyksi tai pakotetuksi, ettei T olisi heidän keskinäisessä suhteessaan oikeutettu vetoamaan kauppakirjan ostajaa koskevaan ehtoon. Asiassa ei siten ole perusteita poiketa kauppakirjan sanamuodosta, jonka mukaan kiinteistön ostajana ja siten myös omistajana on yksin T.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Myös käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin käräjäoikeus on vahvistanut S:n omistusosuudeksi 191/591 kiinteistöstä Hyddan 1:36 Paraisten kaupungin Loskarnäsin kylässä ja julistanut T:lle kiinteistöön myönnetyn lainhuudon mitättömäksi siltä osin kuin se oli myönnetty enempään kuin 400/591:aan kiinteistöstä.

(Ositus palautettiin pesänjakajalle osituksen oikaisemiseksi erään saatavan osalta.)

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pertti Välimäki, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Katariina Sorvari.

Käräjäoikeus oli lasten elatusavun muuttamista koskevassa asiassa ratkaissut välituomiolla kysymyksen siitä, sovellettiinko asiassa Suomen vai Saksan lakia. Käräjäoikeus oli antanut ratkaisuunsa muutoksenhakuohjauksen. Hovioikeus tutki käräjäoikeuden välituomiosta tehdyn valituksen eikä muuttanut käräjäoikeuden välituomiota.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei käräjäoikeus ollut voinut ratkaista lainvalintaa koskevaa kysymystä välituomiolla ja antaa siihen muutoksenhakuosoitusta eikä hovioikeus ottaa kantaa sovellettavaa lakia koskevaan kysymykseen. Asia palautettiin käräjäoikeuteen. Ks. KKO:2007:74

OK 24 luku 6 § 2 mom
Euroopan unionin perusoikeuskirja 47 artikla

Alempien oikeuksien ratkaisut

Espoon käräjäoikeuden välituomio 10.4.2015, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 9.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Eeva Tikka ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Pirjo Aaltonen ja Heikki Rautiola. Esittelijä Juho Heiskala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Ennen valituslupa-asian ratkaisemista Korkein oikeus varasi muutoksenhakijoina Korkeimmassa oikeudessa olleille lapsille A:lle, B:lle ja C:lle tilaisuuden antaa lausuma ennakkopäätöksestä KKO 2007:74 ilmenevien kannanottojen merkityksestä harkittaessa tässä asiassa niitä perusteita, joiden nojalla valituslupa voitiin myöntää.

Muutoksenhakijat antoivat pyydetyn lausuman.

A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan he vaativat, että Korkein oikeus kumoaa käräjä- ja hovioikeuden ratkaisut ja määrää, että asiassa oli sovellettava Saksan lakia.

Lasten isä E vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeudessa on ollut kysymys siitä, tuleeko isän E:n lapsilleen A:lle, B:lle ja C:lle maksettavaksi määrättyä elatusapua isän vaatimuksesta alentaa. Lapset ovat isän vaatimukseen vastatessaan vaatineet, että asiassa sovelletaan Saksan lakia, koska he olivat muuttaneet Saksaan ja koska Saksan lain soveltaminen johtaisi tässä asiassa heidän etunsa kannalta parhaaseen lopputulokseen. Isä on katsonut, että asiassa tulee soveltaa Suomen lakia.

2. Käräjäoikeus on asianosaisten pyynnöstä antamassaan välituomiossa ratkaissut kysymyksen sovellettavasta laista ja antanut ratkaisuunsa muutoksenhakuohjauksen. Ratkaisussaan käräjäoikeus on lausunut, että sovellettavaksi tuli elatusvelvoitteisiin sovellettavasta laista 23 päivänä marraskuuta 2007 tehty Haagin pöytäkirja (vuoden 2007 Haagin pöytäkirja). Käräjäoikeuden mukaan pöytäkirjan sääntelystä seurasi, että asiassa tuli soveltaa Suomen lakia. Lapset valittivat saamansa muutoksenhakuohjauksen mukaisesti hovioikeuteen, joka tutki lasten valituksen eikä muuttanut käräjäoikeuden välituomiota.

3. Korkeimmassa oikeudessa lapset ovat hakeneet muutosta hovioikeuden ratkaisuun ja vaatineet, että käräjä- ja hovioikeuden ratkaisut kumotaan ja asiassa määrätään sovellettavaksi Saksan lakia. Korkeimman oikeuden pyynnöstä antamassaan lausumassa lapset ovat lisäksi katsoneet, että heillä oli ollut oikeus hakea erikseen muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun. Isä on vastauksessaan kiistänyt lasten muutosvaatimukset katsoen, että asiassa oli sovellettava Suomen lakia.

4. Korkeimmassa oikeudessa on lasten valituksen johdosta ensin viran puolesta ratkaistava kysymys siitä, onko lainvalintaa koskeva kysymys voitu ratkaista välituomiolla ja onko siihen voitu antaa muutoksenhakuohjaus. Mikäli vastaus on myöntävä, kysymys on lisäksi siitä, onko asiaan sovellettava Suomen vai Saksan lakia.

Oikeudenkäymiskaaren säännös välituomiosta ja aikaisempi ennakkopäätös

5. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla välituomiolla tuomioistuin voi asianosaisen pyynnöstä riita-asiassa ratkaista erikseen sellaisen asiassa esitettyä samaa vaatimusta koskevan kysymyksen, jonka selvittämisestä vaatimuksen ratkaiseminen muilta osin riippuu. Säännöksen esitöissä on esimerkkeinä säännöksen soveltamistilanteista mainittu vahingonkorvauksen perusteen ratkaiseminen välituomiolla ennen korvauksen määrää koskevaa kysymystä ja saamisen vanhentumisväitteen ratkaiseminen ennen maksuväitettä (HE 154/1990 vp s. 33). Mainitunlaiseen välituomioon saa hakea muutosta erikseen ainoastaan, jos asian käsittely muilta osin välituomion antamisen johdosta on tarpeetonta. Muussa tapauksessa muutosta saa hakea vain haettaessa muutosta asian lopulliseen ratkaisuun.

6. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2007:74 lausunut (kohta 6), että kysymykseen siitä, minkä valtion lakia asiassa sovelletaan, joudutaan oikeudenkäynnissä ottamaan kantaa yleensä jo asian valmisteluvaiheessa ennen pääkäsittelyä. Tuomioistuin voi ottaa lainvalintakysymykseen kantaa asian valmistelussa joko prosessinjohtoon kuuluvana toimena taikka ratkaisemalla kysymyksen sitä koskevalla päätöksellään. Tällöin kysymys ei kuitenkaan ole oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitetusta välituomiosta, vaan 25 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetusta oikeudenkäynnin aikana tehdystä ratkaisusta, johon ei saa hakea erikseen muutosta, koska sitä ei ole nimenomaisesti sallittu.

7. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan (kohdat 7 ja 8) todennut, että riitakysymykseen sovellettavan lain valinta ei ollut luontevasti rinnastettavissa sellaisiin asioihin, jotka voivat olla välituomion kohteena. Asian muun osan käsittely ei ollut myöskään lainvalintaratkaisun vuoksi tullut tarpeettomaksi, vaan käräjäoikeuden olisi pitänyt jatkaa oikeudenkäyntiä muilta osin. Ennakkopäätöksessä todetun mukaan oli kuitenkin ajateltavissa tilanteita, joissa asian ratkaisemisesta erikseen lain valintaa koskevilta osin johtuisi, että asian muun osan käsittely osoittautuisi tarpeettomaksi. Tällöin lainvalintakysymys voitaisiin ratkaista välituomiolla ja siihen voisi hakea erikseen valittamalla muutosta.

Asiaan liittyvä Euroopan unionin oikeus

8. Euroopan unionin perusoikeuskirja on tullut sitovaksi ennakkopäätöksen KKO 2007:74 antamisen jälkeen. Perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaan perusoikeuskirjan säännökset koskevat jäsenvaltioita näiden soveltaessa unionin oikeutta. Pääasiassa on sovellettavana neuvoston asetus (EY) N:o 4/2009 toimivallasta, sovellettavasta laista, päätösten tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta sekä yhteistyöstä elatusvelvoitteita koskevissa asioissa. Sen 15 artiklan mukaan elatusvelvoitteisiin sovellettava laki määräytyy vuoden 2007 Haagin pöytäkirjan mukaisesti. Kysymys on unionin oikeuden soveltamisesta, minkä johdosta oikeudenkäymiskaaren säännösten tulkinnassa on otettava huomioon myös unionin oikeuden kansallisiin menettelysäännöksiin kohdistuvat vaatimukset. Unionin oikeuden kehittyminen voi edellyttää myös vakiintuneen kansallisen oikeuskäytännön uudelleen arvioimista (esimerkiksi tuomio DI, C-441/14, EU:C:2016:278, kohta 33).

9. Perusoikeuskirjan 24 artiklan 2 kohdan mukaan kaikissa lasta koskevissa viranomaisten toimissa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Perusoikeuskirjan 47 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan silloin, kun unioni ei ole antanut asiaa koskevia säännöksiä, kunkin jäsenvaltion on määritettävä sisäisessä oikeusjärjestyksessään menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla turvataan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Unionin oikeuden noudattamisen varmistamiseksi annetut menettelysäännöt eivät kuitenkaan saa olla epäedullisempia kuin ne, jotka koskevat samankaltaisia jäsenvaltion sisäiseen oikeuteen perustuvia vaatimuksia (vastaavuusperiaate), eivätkä ne saa olla sellaisia, että unionin oikeudessa vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (tehokkuusperiaate). Ne eivät myöskään saa loukata yksilön oikeutta tehokkaaseen oikeussuojaan (esimerkiksi tuomio Unibet, C-432/05, EU:C:2007:163, kohdat 37 – 44 sekä tuomio Mono Car Styling, C-12/08, EU:C:2009:466, kohdat 48 ja 49).

Johtopäätökset tässä asiassa

10. Ennakkopäätöksessään KKO 2007:74 Korkein oikeus on katsonut, että sovellettavaa lakia koskevasta kysymyksestä voidaan vain poikkeuksellisesti antaa sellainen välituomio tai muu päätös, johon voidaan hakea erikseen muutosta. Tässä asiassa kysymys ei ole tällaisesta tilanteesta, sillä lain valintaa koskevan ratkaisun johdosta asian enempi käsittely ei ole ollut tarpeetonta. Asiaa koskeva oikeudenkäymiskaaren sääntely ei ole prejudikaatin KKO 2007:74 jälkeen muuttunut.

11. Kielteinen kanta mahdollisuuteen ratkaista lainvalintaa koskeva kysymys välituomiolla ja sen myötä myös pääasiasta erilliseen muutoksenhakuoikeuteen ei merkitse sitä, että asianosaisten oikeutta perusoikeuskirjan 47 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuihin tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin rajoitettaisiin. Asianosaisilla on pääasiaa koskevan muutoksenhaun yhteydessä oikeus hakea muutosta myös sovellettavaa lakia koskevaan ratkaisun osaan. Kysymys on siten yksinomaan siitä, missä oikeudenkäynnin vaiheessa muutoksenhaku on sallittua. Kieltoa hakea erikseen muutosta oikeudenkäynnin aikana tehtyihin lain soveltamista koskeviin ratkaisuihin voidaan perustella osaltaan myös lainkäytön tehokkuutta koskevilla näkökohdilla, sillä erilliset muutoksenhaut oikeudenkäynnin sisällä lain soveltamista koskevista kysymyksistä voivat olla haitallisia oikeudenkäynnin joutuisuustavoitteen ja keskittämispyrkimysten kannalta. Näin on myös asioissa, joissa on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Oikeutta erilliseen muutoksenhakuun ei siten voida perustella myöskään esillä olevan asian laatuun liittyvillä näkökohdilla.

12. Käräjäoikeus ei siten olisi saanut ratkaista kysymystä sovellettavasta laista itseään sitovalla välituomiolla eikä antaa ratkaisuunsa muutoksenhakuohjausta. Asian käsittelyn tässä vaiheessa hovioikeus ei olisi saanut lainkaan ottaa kantaa sovellettavaa lakia koskevaan kysymykseen vaan sen olisi tullut todeta, että välituomiota sovellettavasta laista ei olisi saanut antaa. Näin ollen hovioikeuden antama ratkaisu on poistettava ja asia palautettava käräjäoikeuteen.

13. Niin kuin edellä on esitetty, sovellettavaa lakia koskevat kysymykset ovat osa käräjäoikeudessa vireillä olevaa oikeudenkäyntiä. Lainvalinnassa tapahtuneeksi väitetty virhe on siten mahdollista oikaista oikeudenkäynnin jatkuessa käräjäoikeudessa, joka ei ole sidottu aikaisempaan, virheellisesti välituomioksi nimittämäänsä ratkaisuun. Käräjäoikeus voi sovellettavaa lakia koskevaa kysymystä uudelleen arvioidessaan ottaa huomioon myös sen, mitä asianosaiset ovat tästä kysymyksestä lausuneet muutoksenhaussa hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa. Hovioikeuden asiassa tekemä ratkaisu poistetaan tällä päätöksellä, eivätkä myöskään siinä esitetyt kannanotot ole sitovia asian jatkokäsittelyssä.

14. Edellä todetuista syistä myöskään Korkein oikeus ei voi asian käsittelyn tässä vaiheessa lausua käsitystään siitä, onko asiassa sovellettava Saksan vai Suomen lakia.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden antama muutoksenhakuosoitus ja hovioikeuden tuomio poistetaan.

Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se edelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Tuomo Antila. Esittelijä Tiina Väisänen.

Kansanedustaja A oli toiminut Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) hallituksen puheenjohtajana 2001 - 2009, jona aikana RAY:n varoista oli myönnetty avustuksia säätiö X:lle yli 20 miljoonaa euroa. A oli osallistunut X:n avustushakemuksien käsittelyyn.

Hankkiakseen itselleen vaalirahoitusta A oli tuona aikana myynyt 15 kerralla X:lle ja sen läheisyhtiöille tauluja yhteensä noin 31 000 euron ylihinnalla. Lisäksi A oli osallistunut viidesti X:n tarjoamille Tallinnan virkistysmatkoille. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevin perustein A:n syyksi luettiin törkeä lahjuksen ottaminen ja virkavelvollisuuden rikkominen.

Rikoslain 40 luvun 4 §:n (792/1989) ja 14 §:n (604/2002) nojalla tuomittua menettämisseuraamusta ei voitu rikoslain 10 luvun 10 §:n nojalla kohtuullistaa.

RL 40 luku 1 § 1 mom
RL 40 luku 2 §
RL 40 luku 7 § 1 mom
RL 40 luku 4 §
RL 40 luku 14 §
RL 10 luku 10 §

Alempien oikeuksien ratkaisu

Syyte, vastaus, Helsingin käräjäoikeuden tuomio 30.1.2013 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 31.10.2013 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Pasi Kumpula, Johanna Nevalainen ja Ismo Räty ja hovioikeudessa jäsenet Jukka Heikkilä, Kirsti Uusitalo ja Ari Siltama.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna seuraavista kysymyksistä:

1. Syyttäjälle ja A:lle siitä, oliko A hovioikeuden tuomiossa mainittujen seikkojen perusteella syyllistynyt lahjuksen ottamiseen tai törkeään lahjuksen ottamiseen niiden syytekohdassa 4 tarkoitettujen etujen osalta, jotka hän oli saanut säätiö X:ltä ja sen läheisyhtiöiltä.

2. A:lle siitä, oliko hän hovioikeuden tuomiossa mainittujen seikkojen perusteella syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen osallistuessaan Raha-automaattiyhdistyksen hallituksen puheenjohtajana X:ää koskevien syytekohdassa 5 tarkoitettujen avustusten käsittelyyn.

3. Syyttäjälle ja A:lle edellä 1 ja 2 kohdassa tarkoitettujen menettelyjen osalta myös rangaistuksen ja menettämisseuraamuksen määräämisestä.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A:n syyksi luetaan törkeä lahjuksen ottaminen ja virkavelvollisuuden rikkominen haastehakemuksessa esitetyn mukaisesti ja että A:lle tuomittua rangaistusta sen vuoksi ja muutoinkin korotetaan ja se määrätään ehdottomaksi tai että ehdollisen vankeuden ohessa ainakin tuomitaan yhdyskuntapalvelua tai sakkoa. Syyttäjä vaati vielä, että A:n valtiolle menetettäväksi tuomittujen etujen arvon määrä korotetaan 41 843 euroksi.

A vaati valituksessaan, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään tai että tuomittua rangaistusta ja menettämisseuraamusta ainakin alennetaan taikka että menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistetaan.

Syyttäjä ja A vastasivat toistensa valituksiin ja vaativat niiden hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja alempien oikeuksien tuomiot

1. A on toiminut vuosina 1992–2009 Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) hallituksen puheenjohtajana. Tänä aikana, vuoteen 2007 saakka hän on ollut myös Suomen Keskusta rp:n (Keskusta) kansanedustaja. Hänen vaalityötään tukemaan on vuonna 2001 perustettu I ry -niminen yhdistys, jolle A on kerännyt varoja myymällä niin sanottuja vaalitauluja. Säätiö X läheisyhtiöineen on ostanut toistuvasti A:lta vaalitauluja ja on ollut hänen vaalityönsä tärkein rahoittaja.

2. X on Keskustaa lähellä oleva yleishyödyllinen säätiö, jonka sääntöjen mukainen tarkoitus on sosiaalinen nuorisotyö ja erityisesti nuorison kasvatustyön sekä nuorten itsenäistymisen tukeminen. Tarkoituksensa toteuttamiseksi säätiö on muun muassa vuokrannut asuntoja nuorisolle sosiaalisin perustein sekä tätä varten rakennuttanut ja omistanut tarpeellisia kiinteistöjä ja asuntoja. X:n läheisyhtiöitä ovat olleet N Isännöinti Oy ja lukuisat kiinteistöyhtiöt. X on vuosina 2001 – 2009 saanut RAY:ltä avustuksia yhteensä yli 20 miljoonaa euroa pääosin nuorisoasuntojen perustamismenoihin eri kiinteistöyhtiöissä.

3. X on ˮtukilinjauksensaˮ mukaisesti tukenut taloudellisesti keskustalaisia yhdistyksiä ja 2000-luvun alusta alkaen myös useiden keskustalaisten säätiön hallituksen jäsenten ja muiden säätiöön läheisessä yhteydessä olevien ehdokkaiden henkilökohtaista vaalityötä. A:lle ohjatun vaalituen määrä on ollut huomattava muiden saamaan tukeen nähden.

4. A on vuosina 2001–2007 myynyt X:n asiamiehelle ja N Isännöinti Oy:n toimitusjohtajalle B:lle tauluja 15 eri kerralla. Vaikka kaupoista on päättänyt X:n asiamies, osa kaupoista on myöhemmin kirjattu säätiön määräysvallassa olevien kiinteistöyhtiöiden hankinnoiksi. Taulukaupoista saadut varat on tilitetty I ry:lle ja siten A:n vaalityötä varten. A on lisäksi osallistunut viidesti X:n kustantamalle Tallinnan matkalle.

5. Syyttäjä on syytekohdassa 4 vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä lahjuksen ottamisesta sillä perusteella, että A oli RAY:n hallituksen puheenjohtajana 26.11.2001 – 17.10.2007 pyytänyt ja ottanut vastaan X:ltä ja sen tytäryhtiöiltä taulukaupoista 31 109 euron ja Tallinnan matkoista 3 734 euron eli yhteismäärältään 34 843 euron määräiset lahjat tai muut edut, joilla on pyritty vaikuttamaan ja jotka ovat olleet omiaan vaikuttamaan hänen toimintaansa mainitussa tehtävässä.

6. Syytekohdassa 5 A:lle on vaadittu rangaistusta virkavelvollisuuden rikkomisesta 13.11.2002 – 10.12.2008, koska A oli saamiensa etujen vuoksi ollut esteellinen osallistumaan RAY:n hallituksen puheenjohtajana X:n avustushakemusten käsittelyyn ja muuhun niitä koskevaan päätöksentekoon syytteessä mainituissa RAY:n hallituksen ja johtokunnan kokouksissa.

7. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut A:n syyllistyneen syytekohdassa 4 törkeään lahjuksen ottamiseen ja syytekohdassa 5 virkavelvollisuuden rikkomiseen. Taulujen myynnit on katsottu lahjaksi tai siihen rinnastuvaksi eduksi siltä osin kuin myyntihinnat ovat ylittäneet taulujen käyvän hinnan. Ylihinnan osuus on käräjäoikeuden arvion mukaan ollut 70 prosenttia taulujen myyntihinnasta. A:n on katsottu saaneen X:ltä ja sen tytäryhtiöiltä taulukaupoilla 31 109 euron ja matkoina 3 734 euron eli yhteensä 34 843 euron suuruisen edun. Lisäksi käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi myös muita lahjusrikoksia, jotka ovat koskeneet yhteensä 7 000 euron määrää. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syyksilukemistaan rikoksista yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja menettämään valtiolle saamiensa etujen arvon.

8. Myös hovioikeus on katsonut, että A oli vastaanottanut yhteensä 34 843 euron määräiset oikeudettomat edut X:ltä ja sen tytäryhtiöiltä. X:n tarkoituksena oli ollut vaikuttaa A:n toimintaan RAY:ssä, minkä A:n oli täytynyt kyseisissä olosuhteissa ymmärtää. Hovioikeuden mukaan lahjuksen ottaminen ei kuitenkaan ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. Hovioikeus on hylännyt syytteet 7 000 euron suuruisten lahjusten osalta. Hovioikeus on tuominnut A:n lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta yhteiseen 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä menettämään valtiolle vastaanotettujen etujen määrän.

9. Samassa oikeudenkäynnissä on käsitelty myös rangaistusvaatimuksia, jotka on kohdistettu X:n asiamiehenä toukokuuhun 2007 asti ja sittemmin hallituksen jäsenenä toimineeseen B:hen sekä B:n jälkeen säätiön asiamiehenä toimineeseen C:hen. B on käräjäoikeuden lainvoimaisella tuomiolla tuomittu luottamusaseman väärinkäytöstä, koska hän oli ostanut ja sallinut ostaa X:lle sen sääntöjen ja säätiölain vastaisesti muun muassa taidetta edistääkseen taloudellisesti eräiden säätiön hallituksen jäsenten ja muiden säätiötä lähellä olevien ehdokkaiden, kuten A:n, vaalityötä ja poliittista toimintaa. Lisäksi B:n syyksi on rikoslain 16 luvun 14 §:n nojalla luettu törkeä lahjuksen antaminen niiden samojen etujen osalta, joiden pyytämisestä ja ottamisesta A:ta on syytetty. C on hovioikeuden lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossa tuomittu luottamusaseman väärinkäytöstä sekä yhden A:lle tarjotun Tallinnan matkan johdosta rikoslain 16 luvun 13 §:n nojalla lahjuksen antamisesta.

II Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Syyttäjä on uudistanut syytteensä Korkeimmassa oikeudessa ja vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta.

11. A on ensisijaisesti vaatinut syytteen hylkäämistä kokonaisuudessaan. A:n mukaan kysymyksessä on ollut sallittu kansanedustajaehdokkaalle annettu vaalituki, joka ei ole liittynyt hänen toimintaansa RAY:ssä. Matkat olivat olleet tavanomaista vieraanvaraisuutta, joissa oli keskusteltu yleisistä poliittisista linjauksista. Kukin taulukauppa ja matka on arvioitava eri tekona, minkä vuoksi syyteoikeus on osittain vanhentunut. A:n mukaan hän ei ole myöskään voinut mieltää, että X:n ja sen tytäryhtiöiden antamaa vaalitukea voitaisiin pitää esteellisyysperusteena, kun säätiön avustushakemuksia on käsitelty RAY:n hallituksessa.

12. Korkeimmassa oikeudessa on ensi sijassa kysymys siitä, onko A:ta koskevat syytteet hylättävä vai onko hänet tuomittava joko syyttäjän syytteen mukaisesti törkeästä lahjuksen ottamisesta tai hovioikeuden tuomion mukaisesti lahjuksen ottamisesta. Lisäksi kysymys on siitä, onko A syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen vai onko syyte tältäkin osalta hylättävä. Ensiksi Korkein oikeus ottaa kuitenkin kantaa siihen A:n väitteeseen, että syyteoikeus hänen viakseen väitetystä menettelystä olisi osaksi vanhentunut.

III Syyteoikeuden vanhentuminen

13. A on valituksessaan katsonut, ettei syytteessä tarkoitettu menettelyä ole pidettävä yhtenä rikoksena vaan että jokaista taulukauppaa ja matkaa on arvioitava erikseen ja itsenäisesti. A:n mukaan alemmat oikeudet ovat virheellisesti katsoneet, ettei syyteoikeus ole vanhentunut miltään osin.

14. Korkein oikeus toteaa, ettei laissa ole säännöksiä siitä, milloin yksittäiset teot katsotaan yhdeksi tai useammaksi rikokseksi. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan rajanveto on tehty usein sen perusteella, onko tekoja ˮluonnollisen katsantokannan mukaanˮ pidettävä yhtenä vai useampana rikoksena. Tällöin huomiota on kiinnitetty erityisesti tekojen ajalliseen ulottuvuuteen sekä siihen, onko kysymys ollut yhtenäisestä toiminnasta vai selvästi erillisistä teoista (esim. KKO 1996:41, 1997:117, 2004:33 ja 2007:38). Myös rikoslain säännösten kirjoitustapa, sääntelyn tavoitteet ja sillä suojatut arvot sekä asianomistajien lukumäärä vaikuttavat siihen, pidetäänkö tekoja yhtenä vai useampana rikoksena. Useissa lahjusrikoksia koskevissa ratkaisuissaan (KKO 1996:67, 1997:33 ja 2006:37) Korkein oikeus on arvioinut eri kerroilla vastaanotettuja etuuksia yhtenä kokonaisuutena.

15. Syytteessä esitetyn teonkuvauksen mukaan A on toistuvasti pyytänyt X:n asiamiestä ostamaan tauluja A:n vaalityön rahoittamiseksi. X:n ˮtukilinjauksenˮ mukaisesti tauluja on hankittu poliittisen toiminnan ja vaalityön edistämiseksi. Menettelyn motiivit ovat sekä A:n että X:n puolella olleet koko menettelyn ajan samat. Korkein oikeus katsoo, että kysymys on ollut yhtenäisestä toiminnasta ja että A:n menettelyä on arvioitava yhtenä lahjuksen ottamisrikoksena.

16. Syytteen mukaan A on vuosina 2004–2007 osallistunut viidelle X:n kustantamalle Tallinnan matkalle, joissa A:n kanssa on ollut vain B ja toisinaan myös C. Syyttäjän mukaan kysymyksessä on ollut pääosin kestityksestä, mutta matkoilla on käsitelty myös RAY:n avustuksia ja X:n hankkeita. Matkojen sisältö, tarkoitus ja osallistujien joukko ovat olleet samankaltaisia. Korkein oikeus katsoo, että myöskään nämä matkat eivät ole olleet yhteneväiseen toimintaan nähden asiakokonaisuudesta erillisiä rikoksia, vaan niitä on arvioitava syytteessä esitetyn lahjusrikoksen osatekoina.

17. Koska A:n menettelyä on edellä todetulla tavalla arvioitava yhtenä rikoksena, syyttäjän syyteoikeus ei ole miltään osin vanhentunut.

IV Lahjuksen ottaminen

Sovellettavat säännökset

18. Rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetään, että jos virkamies toiminnastaan palvelussuhteessa itselleen tai toiselle

1) pyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun taikka tekee muutoin aloitteen sellaisen edun saamiseksi,

2) ottaa vastaan lahjan tai muun edun, jolla vaikutetaan tai pyritään vaikuttamaan taikka joka on omiaan vaikuttamaan hänen toimintaansa palvelussuhteessa, taikka

3) hyväksyy 2 kohdassa tarkoitetun lahjan tai edun tai lupauksen tai tarjouksen siitä,

hänet on tuomittava lahjuksen ottamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

19. Törkeää lahjuksen ottamista koskevan rikoslain 40 luvun 2 §:n mukaan, jos lahjuksen ottamisessa

1) virkamies asettaa lahjuksen toimintansa ehdoksi taikka toimii tai hänen tarkoituksenaan on toimia lahjan tai edun vuoksi palvelussuhteessaan velvollisuuksiensa vastaisesti lahjanantajaa tai toista huomattavasti hyödyttäen tai toiselle tuntuvaa vahinkoa tai haittaa aiheuttaen taikka

2) lahjan tai edun arvo on huomattava

ja lahjuksen ottaminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, virkamies on tuomittava törkeästä lahjuksen ottamisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi sekä lisäksi viralta pantavaksi.

20. Nämä lahjuksen ottamista koskevat säännökset ovat tulleet voimaan 1.10.2002 lailla 604/2002. Sitä ennen voimassa olleet rikoslain 40 luvun 1 ja 2 § (792/1989) ovat nyt sovellettavaksi tulevilta osiltaan asiallisesti vastanneet voimassa olevia säännöksiä. Nykyisessä 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa käytetyn ilmaisun ˮpyytää lahjan tai muun oikeudettoman edun taikka tekee muutoin aloitteen sellaisen edun saamiseksiˮ sijasta aikaisemmassa laissa on tosin käytetty sanamuotoa ˮvaatii lahjan tai muun oikeudettoman edunˮ. Oikeuskäytännössä, kuten valtakunnanoikeuden tuomiossa 29.10.1993, aikaisemmankin lain on katsottu koskevan myös virkamiehen oma-aloitteista lahjan pyytämistä. Rangaistusasteikko on pysynyt muuttamattomana.

21. Korkein oikeus toteaa, että kun kysymys on yhtenä rikoksena arvioitavasta jatkuvasta toiminnasta, rikokseen sovelletaan yleensä toiminnan päättyessä voimassa ollutta lakia. Osatekojen erottelu on silti tarpeen, jos myöhempi laki on aikaisempaa ankarampi, jolloin sen soveltaminen johtaisi rikoslain taannehtivan kiellon rikkomiseen (KKO 2007:38, kohdat 10 - 11). Rikoslain 40 luvun 1 ja 2 §:n soveltamisen osalta ei ole kuitenkaan kysymys tällaisesta tilanteesta, joten A:n menettelyä tulee arvioida rikoslain 40 luvun nykyisten 1 ja 2 §:n perusteella.

Lahjusrikossäännösten soveltuminen A:han RAY:n hallituksen puheenjohtajana

22. RAY:n hallituksen puheenjohtajuus on luottamustehtävä. Rikoslain 40 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan luvun virkamiestä koskevia säännöksiä sovelletaan myös julkista valtaa käyttävään henkilöön. Tällä tarkoitetaan saman luvun 11 §:n 5 kohdan määritelmäsäännöksen mukaan henkilöä, jonka tehtäviin lain tai asetuksen nojalla kuuluu antaa toista velvoittava määräys tai päättää toisen edusta (a kohta) tai jonka lain tai asetuksen nojalla kuuluu osallistua edellä tarkoitetun päätöksen valmisteluun (b kohta). Virkamiestä koskevia määritelmä- ja soveltamisalasäännöksiä on muutettu edellä mainitun rikoslain 40 luvun säännösten uudistamisen yhteydessä vuonna 2002. Aikaisemmin voimassa olleen rikoslain 2 luvun 12 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan virkamiehellä tarkoitettiin muun muassa henkilöä, joka lain, asetuksen tai niiden nojalla annetun määräyksen perusteella käyttää julkista valtaa. Lainmuutosta koskevan hallituksen esityksen mukaan rikoslain 40 luvun 11 §:n 5 a kohta vastaa pääosin sitä, mitä entuudestaan on tarkoitettu julkisen vallan käytöllä, ja määritelmä sisältää kuvauksen oikeustieteessä vakiintuneen käsityksen mukaisesta julkisen vallan käytön ydinalueesta (HE 77/2001 vp s. 53).

23. Korkein oikeus toteaa, että RAY on koko tarkasteltavan ajanjakson ollut julkisoikeudellinen yhdistys, jonka tuotto arpajaislain mukaan käytetään terveyden ja sosiaalisen hyvinvoinnin edistämiseen. Raha-automaattiyhdistyksestä annetun valtioneuvoston asetuksen (1169/2001) mukaan yhdistyksen hallituksen toimivaltaan kuului tehdä valtioneuvostolle ehdotus yhdistyksen tuotoista jaettavien avustusten jaosta. Avustusten myöntämisestä ja siinä noudatettavasta menettelystä oli säännöksiä myös raha-automaattiavustuksista annetussa laissa (1056/2001).

24. Avustusehdotuksesta päättäminen RAY:n hallituksessa on perustunut säännöksiin ja on sisältänyt merkittävää julkisen vallan käyttämistä. Korkein oikeus katsoo, että A on RAY:n hallituksen puheenjohtajana ollut sekä nykyisessä että aikaisemmin voimassa olleessa rikoslain säännöksessä tarkoitettu julkista valtaa käyttävä henkilö, johon sovelletaan rikoslain 40 luvun virkamiestä koskevia säännöksiä.

Rikoslain 40 luvun 1 §:n soveltamiseen perustuva kysymyksenasettelu

25. Syytteessä A:n tekotapana on mainittu sekä lahjojen ja muiden oikeudettomien etujen pyytäminen että niiden ottaminen vastaan toiminnasta RAY:n hallituksen puheenjohtajana. Näistä rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu lahjan tai muun oikeudettoman edun pyytäminen on moitittavampi tekomuoto kuin 2 kohdan mukainen edun vastaanottaminen. A:n menettelyä on siksi tarkasteltava ensin 1 kohdan tunnusmerkistön täyttymisen kautta. Jollei 1 kohdan katsota täyttyneen, hänen menettelyään on arvioitava 2 kohdan perusteella, siis esimerkiksi sellaisen edun vastaanottamisena, joka on omiaan vaikuttamaan saajan toimintaan.

26. Rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 kohdassa pyytämiseen rinnastetaan aloitteen tekeminen oikeudettoman edun saamiseksi. On siten arvioitava, onko A tarjoamalla X:lle ostettavaksi tauluja pyytänyt tai tehnyt aloitteen lahjan tai muun oikeudettoman edun saamiseksi. Taulukauppoja ja matkoja tulee lisäksi arvioida siltä kannalta, ovatko ne olleet yhteydessä hänen tehtäväänsä RAY:ssä ˮtoiminnastaan palvelussuhteessaˮ -edellytyksen mukaisesti. Myös edun oikeudettomuutta arvioitaessa on otettava erityisesti huomioon, liittyykö virkamiehen pyyntö tai aloite hänen asemaansa tai tehtäviinsä palvelussuhteessa.

Onko A taulukaupoissa pyytänyt tai saanut lahjan tai muun etuuden

27. A:n taulukaupat ja niistä X:n ja sen läheisyhtiöiden maksamat kauppahinnat, yhteensä 44 442 euroa, ovat riidattomia. Samoin on riidatonta, että menettelyllä on ollut tarkoitus rahoittaa A:n vaalityötä. Hovioikeus on tuomiossaan hyväksynyt käräjäoikeuden X:n menoihin ja tuloihin perustuvan arvion siitä, että taulukauppojen yhteydessä on maksettu ylihintaa 70 prosenttia eli yhteensä 31 109 euroa. Ylihinnan määrä on sellainen myönnetyssä valitusluvassa tarkoitettu seikka, jonka osalta Korkeimman oikeuden ratkaisu voidaan perustaa hovioikeuden tuomioon. Korkein oikeus hyväksyy tämän määrän tauluista saaduksi ylihinnaksi.

28. Kaupanteko on tapahtunut niin, että A on mennyt X:n toimitiloihin ja tarjonnut mukanaan olleita tauluja X:n asiamiehelle. Molemmat osapuolet ovat tienneet, että A on myynyt tauluja ylihintaan vaalityötään rahoittaakseen ja että X ja sen läheisyhtiöt eivät olisi muutoin ostaneet tarjottua taidetta.

29. Korkein oikeus katsoo, että molempien osapuolten hyväksymä ylihinta merkitsee sitä, että kauppoja on pidettävä osaksi lahjanluonteisina. Kun A on oma-aloitteisesti tarjonnut tauluja tällaisin ehdoin, hänen voidaan lähtökohtaisesti katsoa pyytäneen lahjaa tai muuta siihen verrattavaa etua. Lahjusrikossäännöksen kannalta ei ole merkitystä sillä, onko edunsaajana virkamies itse vai tälle läheinen henkilö tai yhteisö.

Taulukaupat poliittisena tukena

30. X on pitkäaikaisen käytäntönsä mukaisesti antanut usealle keskustapoliitikolle taloudellista tukea näiden vaalirahoitusta varten. Yhtenä tuen antamisen muotona on ollut juuri maksaa ylihintaa poliitikkojen myyntiin tarjoamista tauluista. A onkin katsonut, että kysymys on ollut tavanomaisesta vaalirahoituksesta. A:n mukaan hän on tuen vastaanottaessaan toiminut avoimesti ja ettei kysymys ole ollut tuen pukemisesta vastikkeellisten kauppojen muotoon.

31. Vaalirahoituksen ja lahjuksen ottamisen välistä suhdetta on arvioitu kansanedustajien lahjusrikoksia koskevaa rikoslain 40 luvun 4 §:ää säädettäessä. Lain esitöiden mukaan tavanomainen vaalirahoitus, jossa ehdokasta tuetaan hänen edustamiensa yleisten yhteiskuntapoliittisten näkemystensä vuoksi, on luonnollisesti hyväksyttävää vaalirahoitusta eikä rangaistavaa lahjusrikoksena. Toisaalta on myös selvää, että vaalirahoitus ei tee sen yhteydessä vastaanotettua sopimatonta etua asianmukaiseksi (HE 77/2001 vp s. 45).

32. Korkein oikeus toteaa, että etujen antamisen ja vastaanottamisen tapa voi olla lahjusrikosten arvioinnissa merkityksellinen. Etuuksiin liittyvä peittely voi viitata niiden lahjusluonteeseen. Kuitenkaan pelkästään siitä, että kysymys on osin vastikkeellisesta vaalituesta, ei voida päätellä, että kysymyksessä olisi rikoslain 40 luvun 1 §:ssä kielletty lahja tai etu. Vaalitukea ja muuta poliittiseen toimintaan tarkoitettua tukea on tekoaikana yleisesti annettu ostamalla ehdokkaalta esimerkiksi tauluja, kirjoja tai seminaarilippuja. Tätä osoittaa sekin, että ehdokkaan vaalirahoituksesta annetussa laissa (273/2009) on selvennetty aikaisemman lain soveltamiskäytännössä osittain epäselvää kysymystä siitä, miten lasketaan erikseen ilmoitettavan tuen arvo silloin, kun tuki on saatu vastiketta vastaan (HE 13/2009 vp s. 11).

33. A on vaalityötään varten myynyt tauluja samalla hinnalla ja tavalla myös useille muille kuin X:lle ja sen läheisyhtiöille. A:n tukiyhdistyksen kirjanpidosta ilmenee kuitenkin, että muiden tahojen hankinnat ovat olleet yksittäisiä. X:n tuki on sitä vastoin ollut toistuvaa, ja se on myös ollut tukiyhdistyksen keskeinen tulonlähde.

34. Vaikka kaikki syytteessä mainitut taulukaupat on tehty X:n asiamiehen kanssa, suurin osa kaupoista on myöhemmin kirjattu tapahtuneiksi X:n määräysvallassa olleiden kiinteistöyhtiöiden hankintoina. Korkein oikeus katsoo, että vaalituen antaminen kiinteistöyhtiöiden varoista on jo sinänsä poikkeuksellista. Se ei ole vastannut X:n eikä nuorisoasuntoja varten perustettujen yhtiöiden tarkoitusta. Kauppojen jälkikäteinen jakaminen eri yhteisöjen nimiin on ilmennyt A:n tukiyhdistyksen kirjanpidosta ja on ollut hänen tiedossaan. Korkein oikeus katsoo järjestelyn osoittavan, ettei taulukauppoja ja tuen saamista ole tehty avoimesti vaan että tuen todellinen antaja ja tuen kokonaismäärä on pyritty salaamaan.

Tallinnan matkat

35. Riidatonta on, että kaikki Tallinnan matkoista aiheutuneet menot on kustannettu X:n varoista. Myös A:n matkakustannusten osuus, yhteensä 3 734 euroa, on riidaton. Matkoille on osallistunut A:n ja B:n ohella vain C, joka on tuolloin ollut RAY:n ja sittemmin X:n palveluksessa.

36. Käräjäoikeuden tuomion mukaan X:n asiamies B on kertonut, että A oli tehnyt aloitteen matkoista. A puolestaan on Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt pyytäneensä matkakustannustensa korvaamista X:n varoista. Korkein oikeus katsoo B:n kertomuksen perusteella, että A on tehnyt aloitteen matkoista, jotka jäisivät X:n maksettaviksi.

37. Toisin kuin taulujen ostamista, X:n varoista kustannettuja matkoja ei voida miltään osin pitää A:n poliittisen toiminnan tukena. B:n ja C:n laatimien matkaohjelmien mukaan syytteessä tarkoitetuilla matkoilla ovat olleet esillä myös RAY:n avustuksia ja X:n rakennushankkeita koskevat asiat. Alempien oikeuksien tuomioista ilmenevin tavoin on ilmeistä, että B oli matkoilla esitellyt säätiön rakennushankkeita ja suunnitelmia A:lle. Matkojen sisällöstä esitetyn selvityksen mukaan niiden pääpaino on kuitenkin ollut virkistäytymisessä.

A:n saamien etujen yhteys hänen toimintaansa RAY:ssä

38. A:han kohdistettu syyte ei perustu siihen, että hän olisi saanut lahjat tai muut oikeudettomat edut kansanedustajana, vaan siihen, että ne ovat liittyneet hänen asemaansa RAY:n hallituksen puheenjohtajana. Lahjan tai muun oikeudettoman etuuden pyytäminen, vastaanottaminen tai hyväksyminen onkin rikoslain 40 luvun 1 §:n mukaan rangaistavaa vain, jos se liittyy virkamiehen toimintaan palvelussuhteessa.

39. A on kiistänyt, että hänen asemansa RAY:ssä olisi ollut syynä siihen, että X oli rahoittanut hänen vaalityötään ja kustantanut hänen säätiön asiamiehen kanssa tekemiään matkoja. Hän on muun ohella vedonnut siihen, ettei hänellä RAY:n hallituksen puheenjohtajana edes ollut ollut todellista mahdollisuutta vaikuttaa siihen, miten avustuksia jaetaan.

40. Sanontaa ˮtoiminnastaan palvelussuhteessaˮ on lain esitöissä kuvattu niin, että menettelyn on oltava yhteydessä lahjottavan toimintamahdollisuuksiin palvelussuhteessaan. Yhteys ei edellytä päätösvallan käyttöä tai yhteyttä tiettyyn virkatoimeen, vaan riittää, että lahjottavalla on mahdollisuus vaikuttaa ratkaisuihin esimerkiksi valmistelu- ja esittelytehtävissä (HE 58/1988 vp s. 48 ja 55). Nämä kannanotot vastaavat vakiintunutta oikeuskäytäntöä (KKO 1997:33).

41. Asiassa esitetty selvitys RAY:n päätöksentekomenettelystä osoittaa, että RAY:n hallitukseen kuuluvilla on ollut mahdollisuus osallistua avustuksia koskevaan valmisteluun ja jakoehdotusta käsiteltäessä mahdollisuus tehdä esityksiä tai ottaa esille kysymyksiä yksittäisistä hakijoista ja hankkeista. Tällaisten esitysten tai kysymysten perusteella RAY:n valmistelijat ovat vielä selvittäneet asiaa ja arvioineet, oliko jakoehdotuksen muuttamiseen perusteita. A on myös käytännössä käyttänyt mahdollisuutta ottaa yksittäinen hakemus esille hallituksessa ja esittää pyydetyn avustuksen myöntämistä. Toisaalta on riidatonta, että A ei ole käyttänyt tai pyrkinyt käyttämään hänellä olleita vaikutusmahdollisuuksia nimenomaisesti X:n avustushakemuksien hyväksi.

42. X:n ja sen läheisyhtiöiden muodostamalla liittymällä on kymmeniä asuntokohteita. Vuonna 2009 liittymän liikevaihto on ollut noin 17 miljoonaa ja taseen loppusumma noin 215 miljoonaa euroa. RAY:n hallituksen jakoehdotusten perusteella X:lle on vuosina 2001–2009 myönnetty valtion budjettiin kuuluvista varoista avustuksia yhteensä yli 20 miljoonaa euroa. A on toiminut RAY:n hallituksen puheenjohtajana vuoden 2009 syksyyn.

43. X läheisyhtiöineen on tukenut taulukaupoilla A:n vaalityötä usean vuoden ajan. Hänen saamansa tuki on ollut jopa suurempi kuin X:n hallituksen puheenjohtajina toimineiden kansanedustajien saamat tuet. X:n asiamies B on käräjäoikeudessa kertonut, että hän oli saanut X:n keskeiseltä vaikuttajalta ohjeen, jonka mukaan säätiön olisi pyrittävä tukemaan erityisesti A:ta. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee B:n kertoneen myös, että X antoi tukea sellaisille keskustapoliitikoille, jotka edistivät asuntorakennustoimintaa ja nuorten itsenäistymistä ja joilla oli vankka sidos X:ään. B:n mukaan A oli kansanedustajana ja eduskunnan valtiovarainvaliokunnan puheenjohtajana toiminut tietolähteenä B:lle yleisen taloudellisen tilanteen kehityksestä, valtion toimenpiteistä ja korkokannan kehityksestä. A oli myös aktiivisesti markkinoinut X:ää eri sidosryhmille.

44. Niin kuin edellä kohdassa 41 on todettu, A:lla on asemassaan RAY:n hallituksen puheenjohtajana ollut mahdollisuudet vaikuttaa X:n saamiin avustuksiin. Korkein oikeus katsoo, että A:n vaalityön näin merkittävä tukeminen osoittaa tuen liittyvän hänen asemaansa RAY:n hallituksen puheenjohtajana.

Korkeimman oikeuden kokoava arviointi

45. Asiassa esitetystä selvityksestä on käynyt ilmi, että A:n ja X:n asiamiesten välillä on ollut jatkuvaa ja merkittävää yhteydenpitoa. A on tarjonnut 15 eri kerralla tauluja B:lle, joka on ostanut ne X:n tai sen läheisyhtiöiden lukuun. Lisäksi hän on tehnyt B:n kanssa viisi matkaa Tallinnaan. Matkaohjelmien mukaan matkoihin on sisältynyt muun ohella X:n asuntohankkeita ja RAY:n avustuksia koskevia keskusteluja. Myös C, joka on vuodesta 2007 lukien toiminut X:n asiamiehenä, on yhdessä A:n kanssa osallistunut Tallinnan matkoille vuosina 2004, 2005 ja 2007, kahdelle ensin mainitulle tosin RAY:n edustajana kuten A:kin. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan A on lisäksi yhdessä B:n kanssa osallistunut eräisiin X:n rakennushankkeita koskeviin tapaamisiin, joissa myös hankkeiden rahoitus RAY-avustuksin on ollut esillä.

46. Edellä kohdassa 43 kuvatuin tavoin A on ollut X:n keskeisimpiä tuettavia. Myös B:n kertomuksesta, Tallinnan matkoista ja kuvatusta muusta yhteydenpidosta havaitaan, että A:n ja X:n välinen yhteys on ollut kiinteä ja A:n asemalla RAY:ssä on yhteydenpidon kannalta ollut olennainen merkitys. Taulujen ostamisella toteutetun poliittisen tuen antamisen keskeisenä syynä on ollut A:n rooli yhtäältä keskustalaisena poliitikkona ja toisaalta RAY:n hallituksen puheenjohtajana. Kun kuitenkin otetaan huomioon RAY:n varoista myönnettyjen avustusten merkitys X:n toiminnalle ja A:n toistuvasti saamien rahamäärien suuruus, Korkein oikeus katsoo, että A:ta on tuettu ensi sijassa siksi, että hän on ollut RAY:n hallituksen pitkäaikainen puheenjohtaja. Tätä päätelmää puoltaa myös se, että taulukauppoja ei tehty vain eduskuntavaalien lähestyessä, vaan niitä on tehty muulloinkin kuin vaalien yhteydessä.

47. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:n taulukaupoilla saamat edut liittyvät rikoslain 40 luvun 1 §:ssä tarkoitetuin tavoin hänen toimintaansa tehtävässään RAY:ssä. A:n on täytynyt saamansa suuren tuen määrän ja toistuvuuden perusteella ymmärtää etujen liittyvän hänen asemaansa ja tehtäviinsä RAY:ssa.

48. Taulukaupoissa A ja hänen tukiyhdistyksensä I ry ovat olleet myyjinä ja X läheisyhtiöineen ostajina. Taulujen tarjoaminen ylihintaan merkitsee jo lähtökohtaisesti sitä, että myyjä pyytää rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla ostajalta lahjaa tai tekee aloitteen etuuden saamiseksi. Suurin osa A:n tukiyhdistyksen saamista rahavaroista on peräisin X-liittymään kuuluvilta kiinteistöyhtiöiltä. Kysymys ei siten ole ollut tavanomaisesta taulukaupoilla toteutetusta vaalirahoituksesta edes X:n oman ˮtukilinjauksenˮ mukaisesti.

49. Edellä selostetuin perustein A on virkamieheen rinnastettavassa asemassa taulukauppojen yhteydessä pyytänyt tai tehnyt aloitteen sellaisen etuuden saamiseksi, jonka voidaan katsoa liittyvän hänen tehtäviinsä RAY:n hallituksen puheenjohtajana. Kun A:lla ei ole ollut laillista perustetta pyytää tai tehdä aloitetta tällaisten määrältään ja laadultaan epätavallisten etujen saamiseksi, taulukaupoista saatua ylihintaa on pidettävä pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuna lahjana tai muuna oikeudettomana etuna. A on siten taulukauppoihin perustuvien etujen osalta syyllistynyt lahjuksen ottamiseen.

50. Edellä kohdissa 36 ja 37 on katsottu, että A on ollut aloitteellinen Tallinnan matkojen osalta ja että niiden pääpaino on ollut virkistäytymisessä. Korkein oikeus katsoo, ettei kysymys ole ollut sellaisista virkamatkoihin rinnastettavista matkoista, joille osallistumista matkan tarkoitukseen ja luonteeseen nähden voitaisiin pitää matkan saajan toiminnan kannalta välttämättömänä tai hyödyllisenä. Maksettuja matkakustannusten arvoa ei myöskään voida pitää määrällisesti vähäisenä. Kohdista 44 ja 45 ilmenevät seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että myös Tallinnan matkojen kustannusten maksamisen syynä on ollut A:n toiminta RAY:n hallituksen puheenjohtajana.

51. Kun X:n ja sen läheisyhtiöiden puolesta A:lle taulukaupoilla annettuja etuuksia ja X:n kustantamia matkoja arvioidaan kokonaisuutena, Korkein oikeus katsoo, että myös matkoissa on ollut kysymys lahjasta tai oikeudettomasta edusta, joka on annettu liittyen A:n asemaan RAY:ssä ja jonka saamiseksi A oli tehnyt aloitteen. A on siten myös X:n varoista kustannettujen Tallinnan matkojen osalta syyllistynyt lahjuksen ottamiseen.

V Lahjuksen ottaminen vai törkeä lahjuksen ottaminen

52. A:n syyksi on edellä luettu yhteensä 34 843 euron määräisten oikeudettomien etujen pyytäminen X:ltä ja sen läheisyhtiöiltä tai aloitteen tekeminen niiden saamiseksi. A:n menettelyä on edellä kerrotuin tavoin arvioitava yhtenä rikoksena. Korkeimmassa oikeudessa syyksilukeminen perustuu siihen, että A on rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin pyytänyt tai tehnyt aloitteen lahjuksen saamiseksi. Tämä tekotapa on moitittavampi kuin saman momentin 2 kohdassa tarkoitettu lahjuksen vastaanottaminen, johon hovioikeus on perustanut tuomionsa.

53. Rikoslain 40 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan virkamies on tuomittava törkeästä lahjuksen ottamisesta, jos lahjan tai edun arvo on huomattava ja lahjuksen ottaminen on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2015:52 (kohdat 10 – 14) mukaan lähtökohtana on pidetty sitä, että rikoksella saadun hyödyn huomattavuutta koskevan tulkinnan pitäisi olla pitkälle sama eri rikoksissa tai ainakin toisiaan vastaavissa rikoksissa. A:n ja hänen tukiyhdistyksensä ottamien lahjusten yhteisarvo ylittää selvästi sen tason, jota oikeuskäytännössä on pidetty huomattavan rahamäärän alarajana. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että lahjusten arvo on ollut huomattava.

54. Kokonaisarvostelun kannalta merkityksellistä on ensiksikin, että A:n menettely on ollut toistuvaa ja pitkäkestoista: Hän on pyytänyt tai tehnyt aloitteen eduista 20 kertaa lähes kuuden vuoden aikana.

55. Toiseksi Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely on vaarantanut yhteiskunnallisesti tärkeän ja taloudellisesti merkittävän julkisen avustustoiminnan luotettavuutta. RAY:n hallituksen puheenjohtajana A:lla on ollut vaikutusvaltainen ja vastuullinen yhteiskunnallinen luottamustoimi, jota hänen on tullut hoitaa virkavastuuseen rinnastettavalla tavalla. Tämän vastuuasemansa syrjäyttäen A on pyytänyt tai tehnyt aloitteen lahjuksen saamiseksi vaalitukena taholta, joka on vuosittain hakenut ja saanut RAY:ltä huomattavia avustuksia yleishyödylliseen toimintaansa ja jonka sääntöjen vastaista on ollut antaa vaalitukea.

56. Näistä syistä Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyä on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

VI Virkavelvollisuuden rikkominen

57. Virkavelvollisuuden rikkomista koskeva syyte perustuu siihen, että A on ollut X:ltä saamiensa etujen johdosta 13.11.2002 – 10.12.2008 esteellinen osallistumaan syytteessä lueteltuihin RAY:n hallituksen ja johtokunnan kokouksiin, joissa on käsitelty säätiön avustushakemuksia.

58. Rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan virkamies tuomitaan virkavelvollisuuden rikkomisesta, jos hän virkaansa toimittaessaan tahallaan muulla kuin luvussa säädetyllä erityisellä tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Säännös on muuttunut 1.1.2010 voimaan tulleella lailla 990/2009, mutta tuolloin momenttiin lisätyllä viittaussäännöksellä ei ole vaikutusta tässä asiassa.

59. Korkein oikeus katsoo kohdassa 14 mainituilla perusteilla, että A:n menettelyssä on myös tämän syytekohdan osalta ollut kysymys yhtenäisestä toiminnasta, jota on arvioitava yhtenä rikoksena. Merkitystä ei voida A:n väittämin tavoin antaa sille, että RAY:ssä avustusten hakijana on toiminut X eivätkä sen määräysvallassa olleet, niin ikään A:lle varoja luovuttaneet kiinteistöyhtiöt. Kuten kohdassa 24 on todettu, osallistuessaan RAY:n hallituksen ja johtokunnan kokouksiin A on toiminut virkamiehen asemassa.

60. Virkavelvollisuuden rikkomista on arvioitava virkamiehen esteellisyyttä koskevan hallinto-oikeudellisen sääntelyn perusteella. Myös tätä koskevat säännökset ovat muuttuneet syytteessä tarkoitetun tekoajan kuluessa. A:n virkavelvollisuuden sisältö on perustunut 31.12.2003 saakka voimassa olleen hallintomenettelylain (598/1982) 10 §:n 1 momentin 6 kohdassa ja sen jälkeen voimaan tulleen hallintolain (434/2003) 28 §:n 1 momentin 7 kohdassa oleviin säännöksiin, joiden mukaan virkamies on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Hallintomenettelylain 11 §:n 1 momentin ja hallintolain 27 §:n 1 momentin mukaan virkamies ei saa osallistua asian käsittelyyn eikä olla läsnä sitä käsiteltäessä, jos hän on esteellinen. Näitä säännöksiä on tullut soveltaa myös julkisoikeudellisen RAY:n hallintoelinten toiminnassa.

61. Korkein oikeus katsoo, että A:n pyydettyä ja otettua vastaan X:ltä ja sen läheisyhtiöiltä edellä kuvatut lahjat ja edut, luottamus hänen puolueettomuuteensa X:ää koskevien avustushakemusten käsittelyssä on edellä mainituissa säännöksissä tarkoitetulla tavalla vaarantunut. A:n on täytynyt käsittää, että hänen menettelynsä muodostaa esteellisyysperusteen ja että hän ei olisi saanut osallistua X:ää koskevien avustushakemusten käsittelyyn. Kun A ei ole omasta aloitteestaan vetäytynyt X:n avustushakemusten käsittelystä, hän on tahallaan rikkonut virkavelvollisuuttaan.

62. Korkein oikeus katsoo, että osallistuminen jakoehdotusta koskevaan päätöksentekoon törkeästä lahjuksen ottamisesta aiheutuvasta esteellisyydestä huolimatta on vaarantanut virkatoiminnan perusteita vakavasti. Kun otetaan huomioon A:n toiminnan haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat, hänen tekoaan ei kokonaisuutena arvostellen ole pidettävä vähäisenä.

VII Rangaistus

63. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

64. Törkeästä lahjuksen ottamisesta tuomitaan rikoslain 40 luvun 2 §:n mukaan vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitaan saman luvun 9 §:n mukaan sakkoa tai enintään vuosi vankeutta. Rangaistuksen määräämisen pohjaksi on siten otettava A:n syyksi luettu törkeä lahjuksen ottaminen.

65. A:n on edellä katsottu syyllistyneen törkeään lahjuksen ottamisen sillä perusteella, että hän on rikoslain 40 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuin tavoin pyytänyt tai tehnyt aloitteen huomattavan suuren lahjan tai muun oikeudettoman edun saamiseksi. A:n syyksi näin luettu rikos on vakavampi ja osoittaa hänessä suurempaa syyllisyyttä kuin se teko, josta hovioikeus on määrännyt rangaistuksen. Kun otetaan lisäksi huomioon edellä kohdissa 53 ja 54 rikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa lausutut seikat, A on tuomittava, hovioikeuden tuomitsemaa rangaistusta selvästi ankarampaan rangaistukseen. Korkein oikeus pitää oikeudenmukaisena rangaistuksena 1 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistusta.

66. A on vedonnut seuraaviin rangaistuksen alentamista puoltaviin seikkoihin: esitutkintaa ja oikeudenkäyntiä on käsitelty julkisuudessa ja eri tiedotusvälineissä erittäin laajasti ja intensiivisesti, minkä vuoksi hän on joutunut laajan ja pitkäkestoisen kielteisen julkisuuden kohteeksi; esitutkinta ja oikeudenkäynti ovat kestäneet pitkään; hän on rikosepäilyjen ja tuomion johdosta menettänyt lähes kaikki luottamustehtävänsä; hän on kärsinyt myös terveydellisistä ongelmista. Lisäksi A on vedonnut siihen, että hänelle on aiheutunut oikeudenkäynnistä merkittäviä taloudellisia seurauksia.

67. Rikoslain 6 luvun 7 §:ssä säädetään rangaistuksen kohtuullistamisperusteista, joina on otettava huomioon 1) tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraus, 2) tekijän korkea ikä, heikko terveydentila tai muut henkilökohtaiset olot sekä 3) rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

68. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohtaa on vakiintuneesti sovellettu niin, että rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraamukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44). Korkein oikeus toteaa, että A on syyllistynyt lahjusrikokseen toimiessaan vastuullisessa asemassa julkisessa luottamustehtävässä, johon hänet on nimitetty kansanedustajana ja poliittisten ansioidensa perusteella. Tämän takia ei ole odottamatonta, että lahjusrikos ja sitä koskeva oikeudenkäynti aiheuttavat haitallisia seuraamuksia, kuten laajaa kielteistä julkisuutta ja luottamustehtävien menettämistä. Niitä ei ole tässä tapauksessa pidettävä sellaisina poikkeuksellisina ja ennakoimattomina seikkoina, jotka olisi otettava rangaistusta määrättäessä huomioon. Oikeudenkäynnin keston vaikutusta rangaistuksen määrään arvioidaan jäljempänä kohdassa 72. Muut A:n esittämät seikat eivät ole sellaisia, että rangaistusta olisi niiden johdosta kohtuullistettava.

69. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Päätettäessä rangaistuksen lajista tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan lisäksi noudattaa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia perusteita.

70. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (esim. KKO 2011:93 kohta 33).

71. A:n syyksi luetun lahjusrikoksen vakavuus ja siitä ilmenevä syyllisyys ovat ehdollista vankeutta vastaan puhuvia seikkoja. Rangaistuksen ehdollisuutta puoltaa se, että A:ta ei ole aikaisemmin rikoksesta rekisteröity. Asiassa ei ole myöskään edes väitetty, että A olisi asettanut etujen saamisen virkatoimiensa edellytykseksi tai että oikeudettomien etujen pyytämisellä ja vastaanottamisella olisi ollut välitöntä vaikutusta avustushakemuksien käsittelyyn. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että rangaistus voidaan määrätä ehdollisena vankeutena.

72. Oikeudenkäynnin keston osalta Korkein oikeus toteaa, että A:ta on kuulusteltu esitutkinnassa ensimmäisen kerran rikoksesta epäiltynä 4.11.2009. Syyte on tullut vireille 29.9.2011, ja käräjäoikeus on ratkaissut asian 30.1.2013. Hovioikeuden tuomio on annettu 31.10.2013. Ratkaisun tekeminen Korkeimmassa oikeudessa on viivästynyt asian käsittelyyn liittyneen ennakkoratkaisun (KKO 2015:39) vuoksi, mikä ei ole johtunut A:n syystä. Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavaa ehdollista vankeusrangaistusta on oikeudenkäynnin viivästymisen perusteella rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla alennettava siten, että rangaistukseksi määrätään 1 vuoden 6 kuukauden asemesta 1 vuosi 2 kuukautta vankeutta.

73. A:n syyksi luettujen rikosten vakavuus huomioon ottaen ehdollista vankeutta yksinään on lähtökohtaisesti pidettävä riittämättömänä seurauksena. Sakon tai yhdyskuntapalvelun tuomitseminen ehdollisen vankeuden ohessa on kuitenkin edellä kohdassa 72 selostetun oikeudenkäynnin viivästyksen vuoksi kohtuutonta. Tämän vuoksi A:ta ei tuomita kumpaankaan mainittuun oheisseuraamukseen.

VIII Menettämisseuraamus

74. A on vaatinut, että hänelle määrättyä 34 843 euron suuruista menettämisseuraamusta alennetaan tai että sitä ainakin kohtuullistetaan.

75. Rikoslain 40 luvun 1 tai 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla vastaanotettu lahja tai etu taikka sen arvo on luvun 14 §:n mukaan tuomittava valtiolle menetetyksi rikoksentekijältä tai siltä, jonka puolesta tai hyväksi rikoksentekijä on toiminut. Muun omaisuuden menettämisen osalta noudatetaan, mitä 10 luvussa säädetään. Aikaisempi saman luvun 4 §:n (875/2001 ja 792/1989) menettämisseuraamusta koskenut säännös on ollut sisällöltään samanlainen.

76. Korkein oikeus toteaa, että lahjusrikoksia koskeva erityissääntely on lahjuksen tai sen arvon menettämisen osalta ehdotonta. Nykyisessä säännöksessä oleva viittaus rikoslain 10 lukuun ja siten myös siihen kuuluvaan kohtuullistamissäännökseen ei koske vastaanotettua lahjaa, etuutta tai sen arvoa. Kun A:n lahjusrikoksella vastaanotetun edun arvoksi on katsottu 34 843 euroa, se on määrättävä valtiolle menetetyksi, eikä A:lle tuomittavaa menettämisseuraamusta voida kohtuullistaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A:n syyksi luetaan kohdassa 4 hovioikeuden hänen syykseen lukeman lahjuksen ottamisen asemesta rikoslain 40 luvun 2 §:n nojalla törkeä lahjuksen ottaminen (tekoaika 26.11.2001 – 17.10.2007).

A tuomitaan tästä teosta ja hänen syykseen kohdassa 5 luetusta virkavelvollisuuden rikkomisesta (tekoaika 13.11.2002 – 10.12.2008) yhteiseen 1 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi koeajaksi, joka alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta ja päättyy 30.6.2017. Alemmissa oikeuksissa määrätty ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaika kumotaan.

Ehdollinen vankeus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Pertti Välimäki, Marjut Jokela, Jorma Rudanko ja Ari Kantor. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Testamentin todistuslauselman mukaan testamentin todistaminen oli tapahtunut perintökaaren 10 luvun 1 §:ssä säädetyllä tavalla. Testamentin tekijän perillinen (sittemmin hänen kuolinpesänsä) vaati testamentin julistamista pätemättömäksi muotovirheen perusteella, koska testamentin todistajat eivät olleet olleet yhtaikaa paikalla testamenttia allekirjoitettaessa ja koska he eivät olleet tienneet todistavansa testamenttia. Kysymys siitä, oliko testamenttia tehtäessä noudatettu sen todistamista koskevia muotovaatimuksia ja siitä, oliko testamentin moittija esittänyt sellaisia testamentin todistuslauselman luotettavuutta vähentäviä seikkoja, että näyttövelvollisuus testamentin muotomääräysten noudattamisesta oli siirtynyt testamentin saajille. (Ään.)

PK 10 luku 1 §
PK 10 luku 2 § 2 mom
PK 13 luku 1 § 2 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

CL vaati kanteessaan Helsingin käräjäoikeudessa muun ohella vahvistettavaksi, että SL:n 23.1.1996 tekemä testamentti oli pätemätön muotovirheen vuoksi ja että testamentti oli tehoton siltä osin kuin se loukkasi CL:n oikeutta lakiosaansa.

AL ja HL vaativat kanteen hylkäämistä.

Siltä osin kuin asiasta on ollut kysymys hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa, käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Santanen.

Hovioikeus katsoi CL:n kuolinpesän valituksesta, että testamentissa oli muotovirhe. Sen vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja julisti testamentin pätemättömäksi.

Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Jarmo Kilpelä ja Pia Sandvik.

Kanne ja alempien oikeuksien tuomiot on selostettu tarkemmin Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluissa.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

AL:lle ja HL:lle myönnettiin valituslupa.

AL ja HL vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään tai toissijaisesti, että asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi.

CL:n kuolinpesä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä ja, mikäli hovioikeuden tuomiota muutetaan eikä testamenttia julisteta pätemättömäksi, että testamentti julistetaan tehottomaksi siltä osin kuin se loukkasi CL:n kuolinpesän oikeutta lakiosaan.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa on toimitettu suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

CL:n kuolinpesä on vastauksessaan Korkeimmassa oikeudessa vedonnut siihen, etteivät testamentin todistajat olleet tienneet asiakirjan olevan testamentti. Kanteessaan käräjäoikeudessa CL ja valituksessa hovioikeudelle hänen kuolinpesänsä ovat vedonneet testamentin moiteperusteena siihen, että testamentissa oli muotovirhe, koska molemmat testamentin todistajat ja testamentin tekijä eivät olleet olleet yhtä aikaa läsnä testamenttia todistettaessa.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan muutoksenhakija ei saa Korkeimmassa oikeudessa vedota muihin seikkoihin ja todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Saman luvun 12 §:n mukaan vastauksen antajaan sovelletaan, mitä 7 §:ssä on säädetty.

Asiassa on riitaa testamenttiin merkityn todistuslauselman luotettavuudesta. Todistuslauselmaan on kirjattu, että testamentin todistajat LV ja JH ovat olleet yhtä aikaa läsnä testamenttia allekirjoitettaessa ja että kysymyksessä on ollut testamentti. CL:n kuolinpesän esittämä väite, jonka mukaan todistajat sen lisäksi, etteivät he olleet olleet yhtä aikaa SL:n kanssa paikalla mainitussa tilaisuudessa, eivät olleet myöskään tienneet todistavansa testamenttia, sisältyy moiteperusteena esitettyyn väitteeseen testamentin muotovirheestä ja todistuslauselman paikkansa pitämättömyydestä ja liittyy samaan tapahtumainkulkuun, joka on ollut arvioinnin kohteena jo sekä käräjä- että hovioikeudessa.

Korkein oikeus katsoo, että kuolinpesä voi oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n ja 12 §:n estämättä vedota mainittuun seikkaan Korkeimmassa oikeudessa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. SL oli 23.1.1996 allekirjoittanut testamentin, jolla hän oli testamentannut omaisuutensa pojalleen AL:lle lukuun ottamatta testamentissa yksilöityjä asunto-osakkeita, jotka hän oli testamentannut miniälleen HL:lle. Tyttärensä CL:n osalta SL:n testamentista ilmenevä käsitys oli, että tämä oli jo saanut lakiosansa ennakkoperintöjen muodossa. SL oli kuitenkin määrännyt testamentissa, ettei CL:lle enää tulisi perintönä omaisuutta, koska hän oli syvästi loukannut SL:ää. Joka tapauksessa mahdollinen lakiosa voitaisiin maksaa hänelle rahana.

2. Testamenttiin on sisältynyt seuraava LV:n ja JH:n allekirjoittama todistuslauselma: ˮVartavasten kutsuttuina ja samanaikaisesti paikalla olleina todistamme, että hyvin tuntemamme rouva SL on tänään allekirjoittanut tämän testamentin täysin oikeustoimikelpoisena sekä hyvässä henkisessä ja ruumiillisessa kunnossa.ˮ Todistuslauselman jälkeen tehdyn merkinnän mukaan todistaminen on tapahtunut ja todistajat ovat allekirjoittaneet todistuslauselman testamentin allekirjoituspäivänä 23.1.1996.

Vaatimukset käräjäoikeudessa ja käräjäoikeuden tuomio 18.10.2012

3. Siltä osin kuin asiasta on kysymys Korkeimmassa oikeudessa, CL on vaatinut kanteessaan käräjäoikeutta vahvistamaan, että SL:n 23.1.1996 tekemä testamentti oli pätemätön muotovirheen vuoksi, koska testamentin todistajat ja testamentin tekijä eivät olleet olleet yhtä aikaa saapuvilla testamenttia allekirjoitettaessa, vaikka testamenttiin oli näin merkitty. Lisäksi CL on vaatinut vahvistettavaksi, että testamentti oli tehoton siltä osin kuin se loukkasi hänen oikeuttaan lakiosaan.

4. Väitetyn muotovirheen osalta käräjäoikeudessa on kuultu todistajina testamentin todistajia LV:tä ja JH:ta. Käräjäoikeus on ottanut huomioon testamentista ilmenevän testamentin todistajien todistuksen sekä heidän todistajankertomuksensa ja on pitänyt selvitettynä, että testamenttia tehtäessä oli menetelty perintökaaren 10 luvun 1 §:ssä säädetyllä tavalla ja että todistajat olivat olleet yhtä aikaa läsnä. Testamenttia ei rasittanut muotovirhe.

5. Käräjäoikeus on lausunut myös, että kysymys CL:lle kuuluvasta lakiosasta oli ensi sijassa ratkaistava kuolinpesään määrätyn pesänjakajan toimesta. CL ei ollut näyttänyt, että hänellä olisi ollut perusteltu oikeudellinen tarve saada ratkaisu jo ennen perinnönjaon toimittamista.

6. Käräjäoikeus on hylännyt CL:n mainitut kannevaatimukset.

Hovioikeuden tuomio 14.2.2014

7. CL:n kuoltua 31.10.2012 hänen kuolinpesänsä on hovioikeudessa uudistanut edellä mainitut testamentin muotovirhettä ja tehottomaksi julistamista koskevat kannevaatimukset.

8. Hovioikeus on kuullut AL:ää ja HL:ää todistelutarkoituksessa sekä todistajina LV:tä ja JH:ta. LV ja JH eivät kumpikaan ole muistaneet olleensa SL:n kotona testamentin allekirjoitustilaisuudessa tai muussakaan vastaavassa tilaisuudessa.

9. Hovioikeus on päätynyt testamentin todistamista koskevassa näytön arvioinnissaan siihen, ettei testamentin todistajien muistamattomuuden voitu katsoa selittyvän pelkästään ajan kulumisella. Asiaa kokonaisuutena arvioidessaan hovioikeus on katsonut testamentin todistajien kertomuksista ilmenevien seikkojen vähentävän testamenttiin kirjatun todistuslauselman luotettavuutta siinä määrin, ettei lauselmaa voitu pitää näyttönä todistajien yhtäaikaisesta läsnäolosta testamenttia allekirjoitettaessa. Tällaisessa tilanteessa testamentinsaajan oli näytettävä toteen, että testamentti oli tehty laissa säädetyssä muodossa.

10. Hovioikeus on katsonut, että AL:n ja HL:n omat kertomukset eivät riittäneet osoittamaan todistajien olleen testamenttia tehtäessä yhtä aikaa läsnä perintökaaressa edellytetyin tavoin. Hovioikeuden mukaan oli jäänyt näyttämättä, että perintökaaren 10 luvun 1 §:n ehdotonta muotomääräystä testamentin todistajien yhtäaikaisesta läsnäolosta olisi noudatettu.

11. Hovioikeus on julistanut SL:n 23.1.1996 tekemän testamentin muotovirheen vuoksi pätemättömäksi siltä osin kuin se esti CL:n kuolinpesää saamasta sille kuuluvaa laillista perintöosuutta jäämistöstä. Toissijaisena vaatimuksena pidettävän testamentin tehottomaksi julistamista koskevan vaatimuksen osalta lausunnon antaminen raukesi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

12. AL:n ja HL:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensi sijassa siitä, onko testamenttia tehtäessä noudatettu sen todistamista koskevia muotovaatimuksia ja siitä, onko CL:n kuolinpesä esittänyt sellaisia testamentin todistuslauselman luotettavuutta vähentäviä seikkoja, että näyttövelvollisuus testamentin muotomääräysten noudattamisesta on siirtynyt AL:lle ja HL:lle. Kysymys on myös CL:n kuolinpesän vaatimuksesta julistaa testamentti tehottomaksi siltä osin kuin kuolinpesä on katsonut testamentin loukkaavan CL:n oikeutta lakiosaan.

Perustelujen kohdat 13 – 20 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.

Testamentin todistamista koskevat muotovaatimukset ja pätemättömyysarvioinnin lähtökohdat

21. Perintökaaren 13 luvun 1 §:n 2 kohdan mukaan testamentti voidaan moitteen johdosta julistaa pätemättömäksi, jos testamenttia ei ole tehty laissa säädetyssä muodossa.

22. Perintökaaren 10 luvun 1 §:n mukaan testamentti on tehtävä kirjallisesti kahden todistajan ollessa yhtaikaa läsnä, ja heidän on, sitten kun testamentin tekijä on allekirjoittanut testamentin tai tunnustanut siinä olevan allekirjoituksensa, todistettava testamentti nimikirjoituksillaan. Heidän tulee tietää, että asiakirja on testamentti, mutta testamentin tekijän vallassa on, tahtooko hän ilmoittaa heille sen sisällön. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan todistajat merkitkööt nimikirjoituksensa oheen ammattinsa ja asuinpaikkansa samoin kuin todistamisen paikan ja ajan sekä tehkööt siihen merkinnän muistakin seikoista, joiden he katsovat vaikuttavan testamentin pätevyyteen.

23. Korkein oikeus toteaa, että testamentin muotovaatimuksilla on olennainen merkitys testamentin pätevyyden kannalta. Vaatimuksella testamentin todistajien samanaikaisesta läsnäolosta on erityisesti pyritty painottamaan testamentin teon vakavuutta ja tärkeyttä sekä estämään testamentin tekijää määräämästä harkitsemattomasti jäämistöstään (KKO 1985 II 103 ja KKO 1996:102). Testamentin asianmukainen todistaminen turvaa myös testamentintekijän testamentissa ilmaistun tahdon toteutumista siinä tilanteessa, että testamentti riitautetaan testamentin tekijän kuoltua.

24. Perintökaaren 10 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan todistajain testamenttiin merkitsemää todistusta siitä, että testamenttia tehtäessä on menetelty 1 §:ssä säädetyllä tavalla, on, milloin kanne nostetaan, pidettävä uskottavana, jollei esiinny seikkoja, jotka vähentävät sen luotettavuutta.

25. Testamentin muotovaatimusten noudattamista arvioitaessa vahva olettama on, että todistuslauselmaan merkityt seikat pitävät paikkansa. Muotovirheeseen vetoavan on esitettävä todistuslauselman luotettavuutta vähentävä näyttö. Mikäli tällaisella näytöllä pystytään horjuttamaan todistuslauselman luotettavuutta varteenotettavalla tavalla, näyttövelvollisuus muotomääräysten noudattamisesta siirtyy testamentin saajalle.

26. Korkein oikeus toteaa, että testamentti on saatettu laatia, kuten tässäkin tapauksessa, useita vuosia ennen testamentin tekijän kuolemaa. Tällöin on mahdollista, etteivät testamentin todistajat enää muista todistaneensa testamentin allekirjoitusta. Kun otetaan huomioon, että testamentin muotovaatimusten noudattamisen arvioinnissa lähtökohtana on edellä todetuin tavoin todistuslauselman luotettavuus, pelkkä testamentin todistajien muistamattomuus ei vielä riitä horjuttamaan tätä lähtökohtaa ja siirtämään todistustaakkaa testamentin saajalle varsinkaan silloin, kun todistuslauselma osoittaa testamentin todistamisen tapahtuneen laissa edellytetyllä tavalla. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua edellyttää muutakin näyttöä todistuslauselman virheellisyydestä etenkin, jos testamentin todistamisesta on kulunut huomattavan pitkä aika. Arvioinnissa voidaan antaa merkitystä esimerkiksi testamentin todistajien omalle käsitykselle testamentin todistamisolosuhteista ja todistajien terveydentilalle sekä sille, millainen suhde todistajilla on ollut testamentin tekijään.

27. Vaatimus testamentin todistajien ja testamentin tekijän samanaikaisesta läsnäolosta on tarkoitettu ehdottomaksi muotomääräykseksi. Jos tämä vaatimus ei ole täyttynyt, testamentti on, niin kuin kohdassa 23 mainitut ratkaisut KKO 1985 II 103 ja KKO 1996:102 osoittavat, katsottu pätemättömäksi.

Testamentin todistamista koskeva henkilötodistelu Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä

28. Korkeimmassa oikeudessa on kuultu henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa asianosaisia AL:ää, HL:ää ja CL:n tytärtä ML:ää sekä todistajina testamentin todistuslauselman allekirjoittaneita LV:tä ja JH:ta.

29. AL on Korkeimmassa oikeudessa kertonut olleensa läsnä, kun testamentti oli tehty SL:n kotona. Testamentin todistajat LV ja JH oli pyydetty paikalle tien toisella puolella sijaitsevasta T Oy:n tehtaan toimistosta, joka oli ollut heidän työpaikkansa. AL ei ole muistanut, oliko hän hakenut LV:n ja JH:n paikalle vai oliko hän soittanut toimistoon ja pyytänyt todistajia tulemaan. Todistajien saapuessa paikalle testamentti oli ollut valmiina ruokasalin pöydällä.

30. T Oy:n toimitusjohtajana kysymyksessä olevana ajankohtana työskennellyt HL on kertonut, ettei hän ollut ollut läsnä testamentin allekirjoitustilaisuudessa. HL on muistellut, että tehtaan toimistoon olisi soitettu, minkä jälkeen LV olisi ilmoittanut HL:lle, että hän ja JH kävisivät todistamassa rouvan testamentin, ja pyytänyt HL:ää vastaamaan sillä aikaa toimistossa puhelimeen. HL ei ollut itse vastannut sanottuun puheluun, vaan se oli tullut toimistoon, jossa hän, LV ja JH olivat olleet. HL ei ole kuitenkaan kyennyt varmasti sanomaan, kuka oli ottanut puhelun vastaan. LV:n ja JH:n käynti SL:n luona oli kestänyt alle 10 minuuttia.

31. ML:llä ei ole ollut omakohtaisia havaintoja testamentin tekemisestä. Hän on Korkeimmassa oikeudessa kertonut lähinnä olosuhteista SL:n kotona. Lisäksi ML on kertonut yhteydenotoistaan LV:hen ja JH:hon elokuussa 2011, jolloin kumpikaan heistä ei ollut muistanut todistaneensa SL:n testamenttia.

32. LV on Korkeimmassa oikeudessa kertonut työskennelleensä T Oy:n tehtaan toimistossa vuodesta 1965 aina vuoteen 1999 saakka. Hän oli ollut SL:n kanssa tekemisissä vain harvoin ja käynyt tämän kotona muistamansa mukaan kaksi kertaa. SL:n ja tämän puolison PL:n koti oli sijainnut tehtaan vieressä. LV:n mukaan AL oli tullut tehtaan toimistoon hakemaan häntä ja JH:ta testamentin allekirjoitustilaisuuteen. He olivat menneet SL:n kotiin, jossa paikalla oli ollut SL:n lisäksi AL. SL oli kysynyt, voisivatko he allekirjoittaa testamentin. Testamentti oli odottanut pöydällä, ja LV ja JH olivat kirjoittaneet siihen nimensä. He olivat olleet paikalla vain testamentin allekirjoittamisen ajan.

33. LV on hänelle testamenttia Korkeimmassa oikeudessa näytettäessä todennut, että siinä on hänen allekirjoituksensa. Hän ei ollut testamenttia allekirjoittaessaan nähnyt sen sisältöä, mutta oli ymmärtänyt kysymyksessä olevan testamentti, koska se oli hänelle kerrottu. Muita asiakirjoja hän ei ollut käynyt SL:n kotona allekirjoittamassa. Allekirjoitustilaisuuksia oli ollut vain yksi. LV ei ole muistanut allekirjoittaneensa pyynnöstä mitään asiakirjoja myöskään työpaikallaan.

34. LV ei ole Korkeimmassa oikeudessa muistanut, mitä hän oli kertonut testamentin todistamisesta käräjä- ja hovioikeudessa. Hän ei myöskään ole osannut kertoa, miksi hänen kertomuksensa Korkeimmassa oikeudessa on poikennut merkittävästi hänen asiassa todistajana aikaisemmin antamistaan kertomuksista.

35. JH on Korkeimmassa oikeudessa kertonut työskennelleensä T Oy:ssä vuodesta 1979 alkaen 1990-luvun lopulle saakka. Hänen esimiehensä oli ollut PL. Koska kysymyksessä oli ollut pieni perheyritys, hänen suhteensa PL:ään oli muodostunut läheiseksi. JH oli tuntenut hyvin myös SL:n. JH oli käynyt PL:n ja SL:n kotona usein auttamassa erilaisissa asioissa. Asunto oli sijainnut tehtaan vieressä, ja JH oli saattanut käydä asunnossa jopa päivittäin. Hän oli myös allekirjoittanut joitakin asiakirjoja muun ohella PL:n pyynnöstä. PL oli kertonut hänelle mitä nämä asiakirjat olivat, mutta hän ei ollut välttämättä lukenut niitä. Tyhjiä asiakirjoja hän ei ollut allekirjoittanut.

36. JH ei ole Korkeimmassa oikeudessa muistanut käyneensä allekirjoittamassa SL:n testamenttia. Hänellä on tosin ollut heikko muistikuva siitä, että AL olisi pyytänyt häntä johonkin tilaisuuteen, jossa oli ollut paikalla myös LV. JH oli saatettu hakea tähän tilaisuuteen tehtaalta. Testamentissa olevan allekirjoituksensa JH on todennut oikeaksi, eikä hän ole epäillyt, etteikö kerrottua testamentin allekirjoitustilaisuutta olisi järjestetty. JH ei ole muistanut olleensa läsnä myöskään PL:n perukirjan allekirjoitustilaisuudessa tai muissa vastaavissa tilaisuuksissa.

Näytön arviointi ja testamentin muotovaatimusten noudattamista koskevat johtopäätökset

37. Asiassa on riidatonta, että SL:n testamentin todistuslauselman ovat allekirjoittaneet LV ja JH. Kumpikaan todistajista ei ole käräjä- tai hovioikeudessa muistanut lainkaan sellaista tilaisuutta, jossa testamentti olisi allekirjoitettu. Korkeimmassa oikeudessa LV:n kertomus on muuttunut olennaisesti, eikä hän ole osannut kertoa syytä kertomuksen muuttumiselle ja sille, että hän nyt on muistanut testamentin allekirjoittamisen melko yksityiskohtaisesti. JH:n kertomuksen osalta puolestaan on jäänyt epäselväksi, miltä osin hän muistaa tapahtumia ja miltä osin kysymys on ollut siitä, mitä hän olettaa tapahtuneen.

38. Testamentin todistajat ovat riidattomasti allekirjoittaneet testamentin todistuslauselman, eikä kumpikaan heistä ole epäillyt sitä, etteikö todistaminen olisi tapahtunut siten kuin todistuslauselmaan on merkitty. Hovioikeus on perustanut ratkaisunsa siihen, että todistajat eivät ole muistaneet allekirjoitustilaisuutta. Syytä muistamattomuudelle on pyritty selvittämään tiedustelemalla todistajien muistikuvia muista samoihin aikoihin ajoittuneista tapahtumista kuten PL:n perunkirjoituksesta ja lisäperunkirjoituksesta. Suoranaista näyttöä siitä, ettei testamentin allekirjoitustilaisuutta tosiasiassa olisi järjestetty tai että todistajat eivät olisi tienneet tilaisuuden luonnetta, ei asiassa kuitenkaan ole esitetty. AL:n ja HL:n omat kertomukset puhuvat sen puolesta, että tilaisuus on pidetty. Erityisesti LV:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa on kuitenkin poikennut niin olennaisessa määrin hänen alemmissa oikeusasteissa antamistaan kertomuksista, että kertomukselle ei juurikaan voida antaa näyttöarvoa asiaa ratkaistaessa.

39. SL:n testamentti on siihen merkityn todistuslauselman mukaan tehty perintökaaren 10 luvun 1 §:ssä säädetyssä muodossa. Todistuslauselman luotettavuutta vastaan puhuu se, että todistajat eivät ainakaan aluksi asiaa heiltä tiedusteltaessa ole muistaneet olleensa todistamassa SL:n testamenttia siitä huolimatta, että kysymys oli ollut heille poikkeuksellisesta tapahtumasta heidän pitkäaikaisen työnantajansa kotona. Korkein oikeus katsoo toisin kuin hovioikeus, että tämä ei kuitenkaan yksin riitä sellaiseksi näytöksi, jonka voitaisiin katsoa horjuttavan testamenttiin kirjatun todistuslauselman luotettavuutta siinä määrin, että todistustaakka muotovaatimusten noudattamisesta olisi perintökaaren 10 luvun 2 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla kääntynyt testamentin saajalle.

40. Testamenttiin merkittyä todistuslauselmaa on edellä sanotuilla perusteilla pidettävä luotettavana. LV ja JH ovat todistuslauselman allekirjoittaessaan myös tienneet, että kysymyksessä oli SL:n testamentti. Testamenttia ei siten rasita perintökaaren 13 luvun 1 §:n 2 kohdassa tarkoitettu muotovirhe.

Vaatimus testamentin tehottomaksi julistamisesta lakiosaa loukkaavalta osalta

41. CL:n kuolinpesä on vaatinut siltä varalta, että testamenttia ei julisteta pätemättömäksi, että testamentti kuitenkin julistetaan tehottomaksi siltä osin kuin se loukkaa CL:n oikeutta lakiosaan.

42. Perintökaaren 7 luvun 5 §:n mukaan testamentti on perillistä kohtaan tehoton siltä osin kuin se estää häntä saamasta lakiosaansa jäämistöstä tai rajoittaa hänen oikeuttaan määrätä lakiosana tulevasta omaisuudesta. Saman pykälän 3 momentin mukaan perillisen on kuitenkin vedottava testamentin tehottomuuteen ilmoittamalla lakiosaa koskeva vaatimuksensa testamentin saajalle haastemiehen välityksellä tai muutoin todistettavasti kuuden kuukauden kuluessa siitä, kun testamentti on annettu 14 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetyllä tavalla tiedoksi perilliselle.

43. Testamentin tehottomuudesta perillisen lakiosaoikeutta rajoittavalta osalta säädetään edellä mainituin tavoin perintökaaressa. Lakiosaoikeuden edellytyksenä on määräajassa tehty lakiosailmoitus. CL:n lakiosailmoituksen tiedoksianto on esitetyn selvityksen mukaan ollut SL:n kuolinpesään määrätyn pesänjakajan ratkaistavana. Mainitun kysymyksen samoin kuin oikeutta lakiosaan koskevan kysymyksen ratkaiseminen kuuluu pesänjakajan toimivaltaan, ja pesänjakajan tekemää ratkaisua ja perinnönjakoa on mahdollista moittia tuomioistuimessa perintökaaren 23 luvun 10 §:n mukaisesti. Korkein oikeus katsoo, ettei kuolinpesä ole osoittanut perusteltua oikeudellista tarvetta testamentin tehottomaksi julistamista koskevan vaatimuksen ratkaisemiseen tämän asian yhteydessä. Sen vuoksi vaatimusta ei voida tutkia.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan kuitenkin siten, että CL:n kuolinpesän vaatimus testamentin tehottomaksi julistamisesta lakiosaa loukkaavalta osalta jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen (eri mieltä), Liisa Mansikkamäki, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Tuula Pynnä. Esittelijä Heli Sankari.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Kitunen: Olen muutoin Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla, mutta perustelujen kohtien 37 ja 38 asemesta lausun seuraavalla tavalla.

LV ja JH ovat allekirjoittaneet SL:n testamentin todistuslauselman. Kumpikaan todistajista ei ole käräjä- tai hovioikeudessa muistanut sellaista tilaisuutta, jossa testamentti olisi allekirjoitettu. LV:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa on muuttunut olennaisesti siitä, mitä hän on kertonut alemmissa oikeuksissa, eikä hän ole osannut ilmoittaa syytä kertomuksensa muuttumiselle eikä sille, että hän on Korkeimmassa oikeudessa muistanut testamentin allekirjoitustilaisuuden varsin yksityiskohtaisesti. Nämä seikat heikentävät merkittävästi hänen kertomuksensa näyttöarvoa. JH:n kertomuksen osalta on puolestaan mahdollista, että ajan kulumisen myötä hänen kertomukseensa on voinut sisältyä myös sellaista, mitä hän on olettanut tapahtuneen.

Hovioikeuden ratkaisu on perustunut siihen, että todistajat eivät ole muistaneet allekirjoitustilaisuutta. Syytä muistamattomuuteen on pyritty selvittämään tiedustelemalla todistajien muistikuvia muista samanaikaisista tapahtumista kuten PL:n perunkirjoituksesta ja lisäperunkirjoituksesta. Testamentin todistajat LV ja JH ovat kuitenkin allekirjoittaneet testamentin todistuslauselman. Kumpikaan ei ole epäillyt sitä, etteikö testamentin todistaminen olisi tapahtunut siten kuin todistuslauselmaan on merkitty. Asiassa ei ole myöskään esitetty suoranaista näyttöä siitä, että testamentin allekirjoitustilaisuutta ei olisi tosiasiassa järjestetty tai että todistajat eivät olisi olleet tietoisia tilaisuuden luonteesta. AL:n ja HL:n kertomukset puhuvat sen puolesta, että tilaisuus on pidetty.