Syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta syytekohdissa 1 ja 2 kummassakin ympäristön turmelemisesta, A:n tuomitsemista menettämään valtiolle rikoksen tuottama taloudellinen hyöty syytekohdassa 1 ja A:n määräämistä liiketoimintakieltoon. Käräjäoikeus hylkäsi syytekohdan 1 ja menettämisseuraamusvaatimuksen, pääosan syytekohdasta 2 sekä vaatimuksen määräämisestä liiketoimintakieltoon. Hovioikeus hylkäsi vielä osan syytekohdasta 2. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että valtio oli velvollinen korvaamaan osaksi A:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa. (Ään.)

ROL 9 luku 1 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 8.7.2011 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 23.5.2013 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anders Cederberg sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Birgitta Lemström, Tuula Myllykangas ja Mikko Saleva.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 29 000 eurolla ja hovioikeudessa 3 000 eurolla sekä Korkeimmassa oikeudessa 744 eurolla.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vastusti A:n vaatimuksia.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut syytekohdissa 1 ja 2 A:lle rangaistusta kahdesta ympäristön turmelemisesta seuraavasti:

Syytekohta 1:

A oli 9.7.2001 – 30.6.2006 P Oy:n hallituksen varsinaisena jäsenenä yhdessä yhtiön toimitusjohtajana toimineen ja tosiasiallista päätösvaltaa käyttäneen henkilön kanssa Porvoossa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta määrännyt ja ohjeistanut vietäväksi yhtiön toiminnassa syntynyttä erilaista rakennus- ja puujätettä sisältävää ylijäämämaata Porvoon kaupungin omistamalle ja erään moottorikerhon vuokraamalle alueelle Kulloon kylässä vastoin jätelain säännöksiä, maaperän pilaamiskiellon vastaisesti ja ilman ympäristönsuojelulaissa edellytettyä lupaa. Alueella oli sijainnut kolme kiinteistöä. Alueelle oli kuljetettu vuosien aikana maa-ainesta yhteensä noin 180 800 tonnia. Ylijäämämaan ohella alueelle oli viety betonia, asfalttia, metallia, muovia, tiiltä, kahden puretun omakotitalon purkujätteet, yhden palaneen puumökin purkujätteet, yksi tyhjä öljysäiliö sekä puujätettä, kuten kantoja, juuria ja laudanpaloja. Lajittelemattomat ylijäämämaata ja jätettä sisältävät kuormat oli kipattu alueelle ja jätteet suurelta osin haudattu maan alle. Alueelle vietyä jätettä oli käsitelty hallitsemattomasti ja siten, että maaperä oli roskaantunut. Seurauksena oli lisäksi ollut sellainen maaperän laadun huononeminen, josta voi aiheutua vaaraa tai haittaa ympäristölle.

Toiminnan laajuus ja toimintatapa huomioon ottaen voitiin katsoa, että yhtiö oli pitänyt aluetta omana kaatopaikkanaan, jollainen jätteen ammattimainen tai laitosmainen käsittely olisi edellyttänyt ympäristönsuojelulain mukaista ympäristölupaa. A ja yhtiön toimitusjohtaja olivat laiminlyöneet hakea lain edellyttämän luvan edellä kuvatun erilaisen rakennus- ja puujätteen viemiselle Kullooseen. Aluetta hallinneella moottorikerholla ei myöskään ollut ollut edellä tarkoitettua ympäristölupaa.

A oli toiminut niin, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista ja roskannut ympäristöä.

Syytekohta 2:

A oli 9.7.2001 – 18.11.2008 P Oy:n hallituksen varsinaisena jäsenenä yhdessä yhtiön toimitusjohtajan ja tosiasiallista päätösvaltaa käyttäneen henkilön kanssa Porvoossa tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt huolehtia siitä, että yhtiön vuokraamalla ja käytössä olevalla kiinteistöllä olevien öljytuotteiden ja -jätteiden käsittely ja varastointi sekä yhtiön omistamien kaivinkoneiden ja kuorma-autokaluston huolto ja pesu olisi järjestetty siten, että öljyä ei päässyt maaperään eikä leviämään muualle kiinteistöltä.

a) Kiinteistöllä olleita öljytuotteita ja -jätteitä oli käsitelty ja varastoitu siten, että öljyä oli päässyt kiinteistön maaperään, joka oli pilaantunut.

b) Kiinteistön pihalla oli huollettu ja pesty kalustoa siten, että likainen vesi oli valunut ja imeytynyt maahan, jolloin maaperä oli pilaantunut.

c) Kiinteistöllä oli poltettu jätteitä, joiden joukossa oli ollut myös ongelmajätteenä olevia öljynsuodattimia.

d) Kiinteistöltä oli edelleen päässyt öljyä sade- ja salaojavesien mukana kunnalliseen sadevesiviemärijärjestelmään aiheuttaen viereisen Porvoon kaupungin kiinteistöllä sijaitsevan avo-ojan ja ojan ympäristön maaperän likaantumisen ja pilaantumisen öljystä. Oja-alueella olevasta öljystä oli aiheutunut haittaa ympäristölle ja viihtyisyyden melkoista vähenemistä sekä yksityisen edun loukkausta alueen omistajalle.

A:n toiminta oli ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista.

2. Syyttäjä on vaatinut lisäksi, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 133 432 euroa syytekohdassa 1 ja että A määrätään liiketoimintakieltoon.

3. Asianomistaja Porvoon kaupunki on vaatinut, että syytekohdassa 1 A velvoitetaan suorittamaan vahingonkorvaukseksi 1 000 000 euroa maaperän puhdistamisesta ja ennallistamisesta syyllisyytensä mukaisessa suhteessa sekä syytekohdassa 2 tutkimuskuluista 3 940,50 euroa, tulevista puhdistuskuluista 20 000 euroa ja öljyntorjuntatöistä yhteensä 48 134,64 euroa.

4. A on kiistänyt syytteen ja häntä vastaan esitetyt muut vaatimukset. Lisäksi A on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 31 918,41 eurolla.

5. Käräjäoikeus on tuomiollaan 8.7.2011 hylännyt A:n osalta syytekohdan 1, siihen liittyvät vahingonkorvausvaatimukset ja menettämisseuraamusvaatimuksen.

6. Käräjäoikeus on hylännyt lisäksi syytekohdan 2 muutoin, mutta katsonut näytetyksi, että A oli 9.7.2001—20.4.2008 ainakin törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt huolehtia siitä, että yhtiön vuokraamalla ja käytössä olleella kiinteistöllä olevin öljytuotteiden ja -jätteiden käsittely ja varastointi oli järjestetty siten, ettei öljyä päässyt maaperään (2a). Lisäksi A oli rikosoikeudellisessa vastuussa siitä, että kiinteistöltä oli päässyt öljyä sade- ja salaojavesien mukana kunnalliseen sadevesijärjestelmään aiheuttaen viereisen kiinteistön avo-ojan ja ojan ympäristön maaperän likaantumisen ja pilaantumisen öljystä. Oja-alueella olevasta öljystä oli aiheutunut haittaa ympäristölle, viihtyisyyden vähenemistä ja yksityisen edun loukkausta (2d).

7. Käräjäoikeus on tuominnut syytekohdassa 2 A:n 100 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä velvoittanut hänet korvaamaan Porvoon kaupungille vahingonkorvauksia tutkimuskuluista ja öljyntorjuntatöistä. Käräjäoikeus on hylännyt A:han kohdistetun vaatimuksen liiketoimintakieltoon määräämisestä kokonaisuudessaan.

8. A:n valtioon kohdistaman oikeudenkäyntikulujen korvaamisvaatimuksen johdosta käräjäoikeus on lausunut, että syyte syytekohdassa 1 oli hylätty. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n mukaan, jos samassa asiassa oli esitetty useita syytteitä tai muita vaatimuksia, joista osa hyväksyttiin ja osa ratkaistiin pykälän 1 momentin mukaisesti (syyte hylättiin), oikeudenkäyntikuluja ei tuomittu, ellei ollut erityistä syytä sen suorittamiseen osaksi. Käräjäoikeus on viitannut mainittua lainkohtaa koskeviin esitöihin (HE 132/1997 vp) ja todennut, että vaikka toinen syytekohta oli hylätty, tuomio oli toisen osalta syyksilukeva ja siinä oli kyse samasta rikoksesta kuin hylätyn syytekohdan osalta. Asiassa ei ollut kyse hallituksen esityksessä tarkoitetusta tilanteesta, jossa pääsyyte hylätään ja vastaaja tuomitaan rangaistukseen toisesta rikoksesta, joka on vähäisempi ja lievemmin paheksuttava. Käräjäoikeus on hylännyt A:n oikeudenkäyntikuluvaatimuksen.

9. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut muun ohella, että syyte ja korvausvaatimukset syytekohdassa 2 hylätään. A on lisäksi vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa käräjäoikeuden osalta 31 918,41 eurolla ja hovioikeuden osalta 3 868,35 eurolla korkoineen. A on vielä vaatinut, että valtio joka tapauksessa velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asiassa kokonaan tai osaksi.

10. Hovioikeus on tuomiossaan 23.5.2013 hylännyt syytekohdan 2 siltä osin kuin kyse on ollut siitä, että A olisi laiminlyönyt hänelle asemansa perusteella kuuluneen valvontavelvollisuuden, mistä olisi aiheutunut öljyn pääseminen sade- ja salaojavesien mukana kunnalliseen sadevesijärjestelmään (2d). Hovioikeus on alentanut rangaistuksen 40 päiväsakoksi ja vapauttanut A:n Porvoon kaupungille tuomituista vahingonkorvauksista.

11. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen siltä osin kuin A:n valtioon käräjäoikeudessa kohdistama oikeudenkäyntikulujen korvausvaatimus on hylätty. Hovioikeus on katsonut, että A oli syytekohdassa 2 tuomittu osaksi syytteen mukaisesti eikä asiassa ollut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 2 momentin tarkoittamaa erityistä syytä myöskään hovioikeudessa A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen osaksikaan valtion varoista.

12. Korkeimmassa oikeudessa A on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa 29 000 eurolla, hovioikeudessa 3 000 eurolla ja kokonaan Korkeimmassa oikeudessa. A on vedonnut siihen, että asiassa on erityisiä syitä korvata oikeudenkäyntikulut osaksi, koska pääsyyte, jonka käsittely oli alioikeudessa kestänyt useita päiviä, ja siihen liittyvät korvausvaatimukset oli hylätty. Hovioikeudessa hänet oli tuomittu vain vähäisestä menettelystä ja hovioikeus oli vapauttanut hänet vielä käräjäoikeudessa tuomituista korvausvastuista sekä alentanut tuomittua sakkorangaistusta. Ankarin taloudellinen seuraamus on ollut hänen asianajajalleen maksamansa palkkio.

13. Kysymys on siitä, onko asiassa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 2 momentin mukainen erityinen syy velvoittaa valtio osaksi korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

14. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään. Saman pykälän 2 momentin mukaan jos samassa asiassa on esitetty useita syytteitä tai muita vaatimuksia, joista osa hyväksytään ja osa ratkaistaan 1 momentin mukaisesti, oikeudenkäyntikulujen korvausta ei tuomita, ellei ole erityistä syytä sen suorittamiseen osaksi.

15. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan korvausta ei siten pääsääntöisesti suoriteta tapauksessa, jolloin osa syytteistä hyväksytään ja osa hylätään. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 132/1997 vp s. 56) mainitaan korvaukseen oikeuttavana erityisenä syynä tilanne, jolloin pääsyyte hylätään ja vastaaja tuomitaan rangaistukseen toisesta rikoksesta, joka on vähäisempi ja lievemmin paheksuttava.

16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2001:85 katsonut, ettei asiassa ollut erityistä syytä oikeudenkäyntikulujen korvaamiseen, kun vastaajaa oli syytetty kahdesta kirjanpitorikoksesta, joista toinen oli hyväksytty ja toinen hylätty. Korkein oikeus on lausunut, että kun sekä hyväksytty että hylätty syyte olivat koskeneet kirjanpitorikosta, ei hylättyä syytettä voitu pitää pääsyytteenä eikä vastaajan voitu katsoa tulleen tuomituksi rikoksesta, joka oli vähäisempi ja lievemmin paheksuttava kuin hylätty syyte. Tällaista johtopäätöstä ei voitu tehdä myöskään siitä, että syytteen hylkääminen oli johtanut vankeusrangaistuksen lieventymiseen sakkorangaistukseksi, koska rangaistusta oli arvioitu myös hyväksytyn syytteen perusteella.

17. Ratkaisussa KKO 2007:9 on ollut kysymys vastaajan velvollisuudesta korvata valtiolle sen varoista hänen puolustajalleen maksetut palkkio ja kulujen korvaus, kun törkeää veropetosta koskevat syytteet oli suureksi osaksi hylätty. Ratkaisussa on todettu, että edellä kohdassa 15 selostetun lain esitöissä kuvatun esimerkin kanssa asiallisesti rinnasteinen tilanne voi olla käsillä myös silloin, kun yhden syytteen tapauksessa syyte väitetystä vastaajan menettelystä hylätään niin olennaisilta osilta, että vastaajan syyksi luetaan selvästi vähäisempi ja lievemmin paheksuttava menettely kuin mistä syytteessä on ollut kysymys. Näin ollen myös tällaisissa tilanteissa voi tulla kysymykseen oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:stä ilmenevän periaatteen soveltaminen (kohta 9). Ratkaisussa on kuitenkin katsottu, ettei asiassa ollut sellaisia erityisiä syitä, joiden perusteella vastaajan velvollisuutta korvata valtiolle sen varoista maksettuja hänen puolustuksestaan johtuneita kustannuksia voitaisiin alentaa. Kun otettiin huomioon, että kysymyksessä oli ilmeisen suunnitelmallinen taloudellinen rikollisuus, vastaajan syyksi luetut teot eivät olleet selvästi vähäisempiä eivätkä lievemmin paheksuttavia kuin ne teot, joista häntä oli syytetty, vaikka vastaajan välttämien verojen määrän oli katsottu olleen syytteessä esitettyä huomattavasti vähäisempi ja vastaaja oli tuomittu kahden törkeän veropetoksen sijasta kahdesta veropetoksesta. Myöskään sillä perusteella, että syyte kirjanpitorikoksesta oli kokonaan hylätty, aihetta korvausvelvollisuudesta vapauttamiseen ei katsottu olevan. Oikeudenkäyntiaineiston perusteella voitiin arvioida puolustajan toimenpiteiden olleen kirjanpitorikosta koskeneen syytekohdan osalta muihin syytekohtiin verrattuna niin vähäiset, ettei toimenpiteillä ollut vaikutusta puolustajalle maksettuihin korvauksiin.

Arviointi tässä asiassa

18. Syyttäjä on vaatinut käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta edellä kohdassa 1 kerrotuin tavoin syytekohdissa 1 ja 2 kahdesta ympäristön turmelemisesta. Käräjäoikeus on hylännyt toisen syytteen (syytekohta 1) ja siihen liittyneet asianomistajan vahingonkorvausvaatimukset ja syyttäjän menettämisseuraamusvaatimuksen kokonaan sekä vaatimuksen liiketoimintakieltoon määräämisestä. Käräjäoikeus on tuominnut A:n toisessa syytekohdassa (syytekohta 2) ympäristön turmelemisesta sakkorangaistukseen hyläten kuitenkin pääosan syyttäjän rangaistusvaatimuksesta tässäkin kohdassa. Hovioikeus on hylännyt vielä A:n syyksi käräjäoikeudessa luetusta menettelystä osan ja alentanut rangaistusta sekä vapauttanut A:n asianomistajalle tuomituista vahingonkorvauksista.

19. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnistä rikos-asioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 2 momentista, säännöksen esitöistä sekä oikeuskäytännöstä ilmenevän pääsäännön mukaan vastaaja vastaa omista oikeudenkäyntikuluistaan silloin, kun osa syytteistä hyväksytään ja osa hylätään. Valtio voi joutua osaksi korvaamaan vastaajan kuluja vain erityisestä syystä, esimerkiksi silloin kun pääsyyte asiassa hylätään tai kun syyte hylätään niin olennaisilta osiltaan, että vastaajan syyksi luetaan selvästi vähäisempi ja lievemmin paheksuttava menettely, kuin mistä alkuperäisessä syytteessä on ollut kysymys. Harkinnassa voidaan myös ottaa huomioon, miten merkittävä osa oikeudenkäyntikuluista on aiheutunut puolustautumisesta syyksi luettuun menettelyyn verrattuna hylätyissä syytteissä kuvattuun menettelyyn.

20. Tässä asiassa syyttäjän rangaistusvaatimuksen molemmat syytekohdat ovat koskeneet ympäristön turmelemista. Kokonaan hylätty syytekohta 1 on koskenut yli seitsemän vuotta jatkunutta lajittelemattoman ylijäämämaan ja jätteen ilman asianmukaista lupaa ja jätelain vastaisesti tapahtunutta viemistä syytteessä kerrotulle alueelle. Maa-aines ja jätteet oli kuljetettu alueelle ja haudattu suurelta osin maan alle. Niitä oli käytetty moottoriradan rakentamiseen. Toiminnan laajuus ja toimintatapa huomioon ottaen yhtiön oli väitetty pitäneen aluetta omana kaatopaikkanaan, ja menettelystä oli seurannut maaperän roskaantumista, sen laadun huononemista ja teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista. Osin hylätty syytekohta 2 on puolestaan koskenut yli seitsemän vuotta jatkunutta öljytuotteiden ja -jätteiden huolimatonta käsittelyä ja varastointia sekä kaluston huoltamista ja pesemistä siten, että sekä yhtiön vuokraaman kiinteistön maaperään että viereisen kiinteistön avo-ojaan ja maaperään oli päässyt öljyä. Näistä menettelyistä oli seurannut molempien kiinteistöjen sekä avo-ojan maaperän likaantumista. Molempien tekojen osalta syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta sekä tahallisuuden että törkeän huolimattomuuden perusteella.

21. Molempien tekojen tekoaika on ollut pitkä ja ne ovat olleet muutoinkin vakavuudeltaan rinnastettavissa toisiinsa. Näin arvioituna kokonaan hylättyä syytekohtaa 1 ei voida pitää pääsyytteenä verrattuna osaksi syyksi luettuun syytekohtaan 2. A:n syyksi on kuitenkin alkuperäisestä neljä alakohtaa käsittäneestä syytekohdasta 2 luettu vain se, että hän oli törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt huolehtia siitä, että öljytuotteita ja -jätteitä oli käsitelty ja varastoitu niin, ettei öljyä päässyt maaperään (2a). Siten siltä osin kuin A:lle on vaadittu syytekohdan 2 osalta rangaistusta kiinteistön pihalla huolletun ja pestyn kaluston seurauksena syntyneen likaisen veden aiheuttamasta maaperän pilaantumisesta (2b), ongelmajätteitä sisältäneiden jätteiden polttamisesta kiinteistöllä (2c) sekä öljyn pääsystä sade- ja salaojavesien mukana kunnalliseen sadevesijärjestelmään (2d), syyte on hylätty.

22. Syyte on koskenut kahta vakavaa ympäristörikosta, ja asian käsittely on vaatinut laajaa asiakirja- ja henkilötodistelua. Pääkäsittely käräjäoikeudessa on kestänyt viisi päivää ja lisäksi on pidetty kaksi valmisteluistuntoa. Oikeudenkäyntiaineiston perusteella on pääteltävissä, että suurin osa pääkäsittelystä käräjäoikeudessa on liittynyt syytekohtaan 1, joka on myös vaatinut eniten henkilötodistelua. Valtaosa kirjallisesta todistelusta on puolestaan liittynyt syytekohtaan 2 ja koskenut erityisesti avo-ojan öljyyntymistä, jonka osalta syyte on hylätty. Lähes koko esitetty todistelu on ollut muiden kuin A:n nimeämää, eikä hän ole siten olennaisesti itse vaikuttanut oikeudenkäyntiaineiston laajuuteen tai käsittelyn kestoon ja sitä kautta oikeudenkäyntikulujen määrään.

23. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:n syyksi on luettu selvästi vähäisempi ja lievemmin paheksuttava menettely suhteessa siihen kokonaisuuteen, josta syyttäjä on hänelle alun perin rangaistusta vaatinut. A:n on katsottu syyllistyneen syyksi luettuun menettelyyn vain törkeästä huolimattomuudesta. Myös häneen kohdistetut vaatimukset menettämisseuraamuksesta ja liiketoimintakieltoon määräämisestä on hylätty. Lisäksi selvästi pääpaino asian käsittelystä ja esitetystä todistelusta alemmissa oikeusasteissa on liittynyt syytteen hylättyihin osiin ja syyksiluettuun syytteeseen voidaan arvioida kohdistuneen vain vähäisen osan oikeudenkäyntikuluista. Tältä osin asia eroaa esimerkiksi ratkaisusta KKO 2007:9, jossa sekä osakeyhtiön toiminnassa että henkilökohtaisessa verotuksessa tehty veropetos luettiin vastaajan syyksi, vaikka syyksilukeminen koski vain alle viidesosaa syytteiden mukaisesta vältettyjen verojen määrästä. Sen sijaan sillä seikalla, että myös asianomistajan vahingonkorvausvaatimukset on hylätty, ei voida katsoa olevan merkitystä arvioitaessa valtion oikeudenkäyntikulujen korvausvastuuta.

24. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että vaikka A:n syyksi luettua ympäristön turmelemista ei voida itsessään pitää erityisen vähäisenä tai lievänä rikoksena, on edellä mainitut seikat huomioon ottaen erityinen syy velvoittaa valtio korvaamaan osa A:n oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa.

Kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä käräjä- ja hovioikeudessa

25. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n 2 momentista ei ilmene, miten korvattava osa vastaajan oikeudenkäyntikuluista määräytyy. Pykälän 1 momentin mukaan valtio on velvollinen korvaamaan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut silloin, kun syyte kokonaan hylätään. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2006:94 katsonut, että mainitun lainkohdan mukaisten kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrää harkittaessa tuli soveltaa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun periaatteita ja että lähtökohtana oli täyden korvauksen periaate. On luontevaa, että pykälän 2 momenttia tulkitaan vastaavalla tavalla. Arvioitavana on tällöin sekä se, mikä osuus vaadituista oikeudenkäyntikuluista asiassa on kohdistunut hylättyä syytettä koskeviin toimenpiteisiin, että se, onko vaatimuksen määrä kohtuullinen.

26. Niin kuin edellä mainituista perusteluista ilmenee, syyksi luettuun syytteeseen voidaan arvioida kohdistuneen vain vähäisen osan oikeudenkäyntikuluista. A:n avustajan oikeudenkäyntikululaskusta ei ilmene eikä siitä voida päätellä, mikä tämä osuus on ja mikä siten olisi korvattavien kulujen osuus. Syyttäjä ei ole vastauksessaan ottanut kantaa korvattavaan osuuteen tai oikeudenkäyntikulujen määrään. Korkein oikeus katsoo, että avustajan laskun mukaiset toimenpiteet ja hänen käyttämänsä palkkion tuntiveloitus ovat olleet asian laatu ja laajuus sekä suoritetun työn määrä ja laatu huomioon ottaen kohtuullisia. Avustaja on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut ne määrät, jotka A on vaatinut korvattaviksi, ja siten näkemyksensä siitä, mikä osuus kuluista on kohdistunut syytteen hylättyihin osiin. Kun asiassa ei ole esitetty perusteita poiketa edellä mainitusta avustajan näkemyksestä, jonka mukaan määräytyviä oikeudenkäyntikuluja voidaan myös pitää kohtuullisina, ja koska koko syytteeseen nähden vain vähäinen osa on luettu A:n syyksi, valtio on velvollinen suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 29 000 euroa ja hovioikeudessa 3 000 euroa.

Oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa

27. A voittaa muutoksenhaun Korkeimmassa oikeudessa. Sen vuoksi valtio on velvollinen korvaamaan hänelle Korkeimmassa oikeudessa aiheutuneet oikeudenkäyntikulut. Vaadittua määrää on pidettävä kohtuullisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että valtio velvoitetaan korvaamaan A:lle oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 29 000 euroa ja hovioikeudessa 3 000 euroa.

Valtio velvoitetaan lisäksi korvaamaan A:lle oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa 744 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Pekka Koponen (eri mieltä) ja Ari Kantor. Esittelijä Kaisa Klinga (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Klinga: Esittelijän mietintö oli kohtien 1—25 ja 27 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Kohdan 25 jälkeen kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrästä käräjä- ja hovioikeuden osalta Korkein oikeus lausunee seuraavan:

A:n avustajan oikeudenkäyntikululaskusta ei ilmene, eikä siitä voida päätellä, mikä osuus oikeudenkäyntikuluista on kohdistunut hylättyihin syytteisiin. Tätä ei ole yksilöity myöskään A:n valituksessa Korkeimmalle oikeudelle. Syyttäjä ei ole vastauksessaan kiistäessään korvausvelvollisuuden perusteen ottanut kantaa korvattavien oikeudenkäyntikulujen määrään.

Korkein oikeus katsonee, että A:n avustajan laskussaan käyttämä palkkion tuntiveloitus on ollut asian laatu ja laajuus, suoritetun työn määrä ja laatu sekä vastaavissa asioissa yleensä käytetty laskutus huomioon ottaen kohtuullinen. Hylätyistä syytteistä aiheutuneiden kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä on Korkeimman oikeuden arvioitava. Ottaen huomioon se, mitä edellä kohdassa 22 on lausuttu asian käsittelyn vaatimasta ajasta sekä oikeudenkäyntiaineistosta eri syytekohdissa Korkein oikeus harkinnee kohtuullisiksi oikeudenkäyntikuluiksi käräjäoikeuden osalta 24 000 euroa ja hovioikeuden osalta vaaditut 3 000 euroa.

Oikeusneuvos Koponen: Hyväksyn esittelijän mietinnön. Lisäksi lausun vielä seuraavaa.

Kun vastaaja vaatii oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n nojalla valtiolta korvausta hänelle aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista, syyttäjän kannanotto mahdollisesti korvattavaksi tulevien oikeudenkäyntikulujen määrästä voi edistää tuomioistuimen edellytyksiä harkita kulujen määrää. Näin on erityisesti, mikäli tällainen kannanotto asiassa tarpeellisista ja kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista on riittävästi yksilöity.

Tuomioistuimen on kuitenkin aina itse arvioitava asiassa tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneiden kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä. Syyttäjä on tässä jutussa vastauksessaan kiistänyt valtion vastuun A:n oikeudenkäyntikuluista, mutta ei ole ottanut kantaa korvattavien kulujen määrään. Syyttäjän kannanotto ei ole rikosasiassa valtion korvausvelvollisuuden osalta millään tavoin tuomioistuinta sitova. Määrästä lausumatta jättäminen ei puolestaan poista riita-asioissakaan tuomioistuimen velvollisuutta arvioida kohtuullisten kulujen määrää. Edes riita-asioissa tuomioistuin ei voi perustaa oikeudenkäyntikuluja koskevaa ratkaisuaan siihen, ettei korvausvelvollinen ole nimenomaisesti kiistänyt vaatimusta (KKO 1997:26 ja Antti Jokela: Pääkäsittely, todistelu ja tuomio, Oikeudenkäynti III, 2. painos 2015, s. 445).

A ei ole esittänyt valituksessaan perusteluja sille, miten korvattavaksi vaadittujen kulujen osuus kokonaiskuluista on muodostunut. Valituksesta ei siten ilmene mitään perusteita muun ohella sille, että korvattavaksi vaadittujen kulujen osuus A:lle aiheutuneista kuluista on käräjäoikeuden osalta selvästi korkeampi kuin hovioikeuden osalta. Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluissa ei myöskään ole perustetta tälle erolle korvattavaksi tuomituissa kuluissa. A:n avustajan oikeudenkäyntikululaskussa käräjäoikeudessa nimikkeellä "tutkittu asiakirjoja" ilman tarkempaa yksilöintiä ilmoitettu ajankäyttö on ollut yhteensä kaikkiaan 53 tuntia.

Korkeimman oikeuden ratkaisu oikeudenkäyntikulujen määrästä ei voi tällaisissa olosuhteissa osaksikaan perustua siihen, että asiassa olisi tullut esittää perusteita poiketa A:n avustajan näkemyksestä, kun sanottu näkemys itsessään ei ole johdonmukainen eikä sillekään ole esitetty perusteluja. Tuomioistuimen on joka tapauksessa itse arvioitava, mikä on edellä mainitun lainkohdan tarkoittamien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä.

Näillä perusteilla katson, että valtio on velvoitettava korvaamaan A:lle kohtuulliseksi harkituista oikeudenkäyntikuluista esittelijän mietinnössä mainitut määrät.

A oli kuljettanut henkilöautoa käytettyään joitakin päiviä aikaisemmin kannabista. A:n veressä oli ajon jälkeen ollut sellaista kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuotetta (karboksitetrahydrokannabinolia), jolla ei ole vaikutusta ajokykyyn. A ei ollut syyllistynyt rattijuopumukseen.

RL 23 luku 3 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Vantaan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta rattijuopumuksesta. Syytteen mukaan A oli kuljettanut henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään oli ajon jälkeen ollut karboksitetrahydrokannabinolia.

Asia käsiteltiin A:n poissa ollessa. Esitutkinnassa A oli tunnustanut menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla ja polttaneensa kannabista 4 - 6 päivää aikaisemmin.

Käräjäoikeuden tuomio 12.9.2014

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen rattijuopumuksesta.

Käräjäoikeus totesi, että A:n verestä oli löytynyt kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuotetta, joka ei ollut biologisesti aktiivinen.

Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentissa ei ollut tehty eroa rangaistavuuden suhteen sillä perusteella, onko huumausaineen aineenvaihduntatuote vaikuttava vai ei. Käräjäoikeus kiinnitti silti huomiota lain esitöissä selostettuun lain tarkoitukseen. Hallituksen esityksen mukaan huumausaineiden nollarajan säätämisen tarkoituksen oli ollut rajata sen soveltamisala vain sellaisiin tapauksiin, joissa huumausaineen käytöllä edes teoreettisesti voisi olla jotain yhteyttä liikenneturvallisuuteen. A:n verestä ei ollut löydetty huumausaineen aktiivista vaan vain sen inaktiivista aineenvaihduntatuotetta. Hänelle ei ollut tehty muitakaan testejä, joista huumausainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta olisi voitu havaita. Kun otettiin lisäksi huomioon A:n esitutkinnassa kertoma siitä, että huumausaineen käytöstä oli kulunut jo useita päiviä, A:n käyttämän huumausaineen laatu ja suhteellisen vähäinen määrä sekä se, että A:n käytöksessä tai ajossa ei ollut kliinisissä tutkimuksissakaan havaittu mitään normaalista poikkeavaa, käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut syyllistynyt rattijuopumukseen. Käräjäoikeus luki A:n syyksi huumausaineen käyttörikoksen ja kulkuneuvon kuljettamisen oikeudetta sekä tuomitsi hänet 25 päiväsakkoon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Inka Grönqvist.

Helsingin hovioikeuden tuomio 1.9.2015

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati A:n tuomitsemista rattijuopumuksesta ja määräämistä ajokieltoon.

Hovioikeus ratkaisi asian vahvennetussa istunnossa ja katsoi, että asiassa vallitsi ristiriita lain selvän sanamuodon ja esitöissä lausutun lain tarkoituksen välillä. Rattijuopumuksen tunnusmerkistö voi täyttyä vielä viikkojen kuluttua kannabiksen nauttimisesta, vaikka tällä ei olisi vaikutusta kuljettajan suorituskykyyn. Näin oli siitä huolimatta, että tällainen tilanne oli esitöiden mukaan haluttu rajata lain soveltamisalan ulkopuolelle. Lakiin ei sisältynyt erityistä edellytystä huumausaineen vähimmäismäärästä tai siitä, että nautitun huumausaineen tulisi vaikuttaa kuljettajan ajokykyä heikentävästi. Lain sanamuoto oli yksiselitteinen, eikä edellyttänyt erityistä käsitteiden tulkintaa. Lähtökohdaksi oli tällaisessa tilanteessa otettava lain sanamuoto.

Tulkinta, jonka mukaan huumausaineiden käyttöön perustuvasta rattijuopumuksesta ei voitaisi tuomita, jos aineen käytöllä ei olisi ollut vaikutusta liikenneturvallisuuteen, olisi hovioikeuden mukaan myös omiaan synnyttämään juuri sellaisia tulkinta- ja soveltamisongelmia, joita lain säätämisellä ja nollarajan omaksumisella oli pyritty välttämään. Nollarajan soveltamiseen ei ollut lain säätämisen jälkeen puututtu lainsäädäntöteitse.

Asiaa kokonaisuutena punnittuaan hovioikeus katsoi, että rattijuopumuksen tunnusmerkistöä ei ollut yksin lain esitöiden ja lain säätämisen jälkeen tapahtuneen kehityksen johdosta aihetta tulkita sen yksiselitteisestä sanamuodosta poiketen.

Näillä perusteilla hovioikeus luki A:n syyksi rattijuopumuksen ja tuomitsi hänet siitä ja käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista muista rikoksista 30 päiväsakkoon ja määräsi ajokieltoon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä (eri mieltä), hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki (eri mieltä), hovioikeudenneuvokset Merja Halme-Korhonen, Harri Katara (eri mieltä) ja Helena Vihriälä, määräaikainen hovioikeudenneuvos Kari Vesanen sekä hovioikeudenneuvos Åsa Nordlund. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Eri mieltä olleet presidentti Könkkölä, hovioikeudenlaamanni Lehtimäki ja hovioikeudenneuvos Katara eivät olisi muuttaneet käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Hovioikeuden vähemmistö katsoi, ettei tilanne kannabista käytettäessä vastannut sitä, mitä lain tavoitteiksi oli asetettu. Ensinnäkin jos kuljettajalta löydettiin ajon jälkeen verestä kannabiksen aineenvaihduntatuotetta karboksitetrahydrokannabinolia, rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentissa säädetty rattijuopumuksen tunnusmerkistö täyttyi, vaikka yksin tällä aineenvaihduntatuotteella ei olisi ollut vaikutusta ajokykyyn eikä siten liikenneturvallisuuteen. Toiseksi kannabis saatettiin havaita nykyisten tutkimusmenetelmien avulla verestä jopa kahden viikon kuluttua aineen käyttämisestä, eikä niin kuin lain esitöissä todetaan, alle vuorokauden ajan. Kun kannabiksen aineenvaihduntatuotteella tarkoitettiin myös sellaista aineenvaihduntatuotetta, joka ei ollut biologisesti aktiivinen, rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentin tunnusmerkistö oli saanut sisällön, jota lakia säädettäessä ei selvästikään ollut tarkoitettu ja joka ei vastannut myöskään laille asetettuja tavoitteita.

Vähemmistön mukaan rangaistavuuden ulottuvuudella oli tässä asiassa erityistä merkitystä, kun rattijuopumuksesta voitiin tuomita myös vankeusrangaistus. Rattijuopumukseen syyllistynyt oli tuomittava myös ajokieltoon.

Vähemmistön mukaan senkin jälkeen, kun THC:n määrä elimistössä alitti sen rajan, jolla oli voinut olla vaikutusta ajokykyyn, epätietoisuus siitä, kuinka kauan ei-vaikuttava karboksitetrahydrokannabinoli voi näkyä veressä ja milloin moottoriajoneuvon kuljettaminen on mahdollista ilman rangaistusuhkaa, voi kestää parikin viikkoa. Näin pitkä epätietoisuus, jolle ei löytynyt liikenneturvallisuuden edistämisestä johtuvaa perustetta, oli jo omiaan rajoittamaan perustuslain 7 §:ssä jokaiselle turvattua oikeutta henkilökohtaiseen vapauteen.

Vähemmistö katsoi, että rangaistussäännöksen tulkinnassa voitiin, kun se tapahtuu rikoksesta epäillyn eduksi, ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja sillä suojeltavat oikeushyvät (KKO 2013:12). Tässä tapauksessa nämä seikat puolsivat sitä tulkintaa, että A:ta ei voitu tuomita rattijuopumuksesta sillä perusteella, että hänen veressään oli ajon jälkeen ollut kannabiksesta jäljellä pelkästään karboksitetrahydrokannabinolia, joka ei ole vaikuttavaa aineenvaihduntatuotetta ja jolla ei ole ollut vaikutusta A:n ajokykyyn. Syyte oli siten hylättävä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että syyte hylätään.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A on kuljettanut henkilöautoa ajo-oikeudetta käytettyään joitakin päiviä aikaisemmin kannabista niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut kannabiksen vaikuttavan aineen eli tetrahydrokannabinolin (THC) aineenvaihduntatuotetta, karboksitetrahydrokannabinolia. Karboksitetrahydrokannabinoli ei ollut vaikuttanut A:n ajokykyyn, eikä hänen ajotavassaan ollut muutoinkaan havaittu häiriöitä.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n rangaistukseen huumausaineen käyttörikoksesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta, mutta hylännyt syytteen rattijuopumuksesta. Hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen myös rattijuopumukseen, koska hän on kuljettanut henkilöautoa käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon jälkeen ollut rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettua aineenvaihduntatuotetta.

3. Syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että syyte rattijuopumuksesta hylätään, koska karboksitetrahydrokannabinoli ei ollut vaikuttanut A:n ajokykyyn eikä liikenneturvallisuuteen. Syyttäjän mukaan lainsäätäjä ei ollut tarkoittanut säätää nyt syyksi luetun kaltaista menettelyä rattijuopumuksena rangaistavaksi.

4. Asiassa on kysymys siitä, täyttyykö rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentissa säädetty rattijuopumuksen tunnusmerkistö silloinkin, kun kuljettajan veressä on todettu vain sellaista kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuotetta, jolla ei ole vaikutusta kuljettajan ajokykyyn.

Selvitys kannabiksen aineenvaihduntatuotteista

5. Kannabiksen hajoamisesta elimistössä ja karboksitetrahydrokannabinolin ominaisuuksista on esitetty lääketieteen tohtori, dosentti Timo Seppälän laatima lausunto, josta ilmenee seuraavaa.

6. Karboksitetrahydrokannabinoli on kannabiksen tärkeimmän vaikuttavan aineen tetrahydrokannabinolin (THC) aineenvaihduntatuote. THC saa suurelta osin aikaan kannabiksen haitalliset vaikutukset liikenneturvallisuuteen. THC:n ensimmäinen aineenvaihduntatuote on aktiivinen hydroksitetrahydrokannabinoli, joka muuttuu elimistössä karboksitetrahydrokannabinoliksi.

7. Karboksitetrahydrokannabinolia alkaa muodostua lähes välittömästi sen jälkeen, kun elimistöön on tullut THC:tä, ja sitä todetaan veressä vähintään pitoisuudella 5 nanogrammaa millilitrassa (ng/ml) vielä 2 - 5 vuorokautta kannabiksen käytön jälkeen. Kannabiksen runsas käyttö tai yksilölliset erot aineenvaihdunnassa voivat johtaa siihen, että karboksitetrahydrokannabinolia havaitaan tällä pitoisuudella jopa 2 viikon ajan.

8. Kannabiksen käyttämisen haitalliset vaikutukset moottoriajoneuvon kuljettamiseen kestävät 6 - 8 tuntia käytön lopettamisen jälkeen eli käytännössä niin kauan kuin veressä on todettavissa THC:ta vähintään pitoisuudella 2 ng/ml. Jos laboratoriotutkimustuloksissa ei ilmoiteta löytyneen THC:tä vaan ainoastaan karboksitetrahydrokannabinolia, ovat kannabiksen ajokykyä heikentävät vaikutukset jo poistuneet. Karboksitetrahydrokannabinolilla ei itsessään ole keskushermostovaikutuksia, eikä se vaikuta ajokykyyn eikä liikenneturvallisuuteen korkeinakaan pitoisuuksina.

Huumausaineiden nollarajaa koskeva sääntely

9. Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentissa säädetään, että rattijuopumuksesta tuomitaan myös se, joka kuljettaa moottorikäyttöistä ajoneuvoa tai raitiovaunua käytettyään huumausainetta niin, että hänen veressään on ajon aikana tai sen jälkeen käytetyn huumausaineen vaikuttavaa ainetta tai sen aineenvaihduntatuotetta.

10. Lainkohdassa ei tehdä eroa sen suhteen, onko käytetyllä huumausaineella esimerkiksi sen laadun, vähäisen käyttömäärän tai ajan kulumisen johdosta vaikutusta kuljettajan ajokykyyn vai ei. Lain sanamuodon mukaan rattijuopumuksen tunnusmerkistö täyttyy silloinkin, kun kuljettajan veressä ei enää ole todettu huumausaineen vaikuttavaa ainetta vaan ainoastaan sen aineenvaihduntatuotetta. Näin tätä niin sanottua huumausaineiden nollarajaa liikenteessä merkitsevää säännöstä on myös vakiintuneesti tulkittu.

11. Rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momentti tuli nykyisessä muodossaan voimaan 1.2.2003. Aikaisemman rattijuopumussäännöksen (545/1999) mukaan rangaistavuuden edellytyksenä oli, että kuljettajan käyttämä muu huumaava aine kuin alkoholi oli huonontanut hänen kykyään tehtävän vaatimiin suorituksiin.

12. Lain esitöissä muutosta perusteltiin sillä, että selkeä nollaraja huumausaineiden vaikutuksen alaisena ajamisessa poistaisi aikaisemmat rangaistavuuden rajaan liittyvät tulkintaongelmat. Ne olivat liittyneet siihen, että kaikkea huumaavien aineiden käytön ajokykyä heikentävää vaikutusta ei ollut mahdollista havaita kuljettajasta esimerkiksi ratsiatilanteessa (HE 90/2002 vp s. 8-10). Nollatoleranssin johdosta ei enää tarvitsisi selvittää, onko huumausaine vaikuttanut ajokykyyn tai kykyyn suoriutua muista liikenteeseen liittyvistä tehtävistä (HE 90/2002 vp s. 14 ja LaVM 21/2002 vp s. 2-3).

13. Toisaalta hallituksen esityksessä on lausuttu, että tieliikennettä koskevissa rangaistussäännöksissä tulee pyrkiä keskittymään sellaiseen huumausaineiden käytön estämiseen, jolla voi edes teoreettisesti olla jotain yhteyttä liikenneturvallisuuteen. Tieliikennettä koskevin erityissäännöksin ei siten tule rangaista esimerkiksi pitkän aikaa sitten tapahtuneesta huumausaineen käytöstä, jolla ei enää ajohetkellä voi olla vaikutusta kuljettajan suorituskykyyn (HE 90/2002 vp s. 9). Ajallinen rajaus pystyttäisiin toteuttamaan sillä, että myös huumausaineen aineenvaihduntatuotetta koskeva näyte olisi tehtävä verestä. Esimerkiksi kannabiksen käytöstä näkyy jäänteitä virtsanäytteessä jopa usean viikon jälkeen, kun taas verestä se on todettavissa alle vuorokauden käytön jälkeen (s. 10).

14. Vastaavasti lakivaliokunta on katsonut, että nollarajan asettaminen veri- eikä virtsakokeeseen perustuvaksi rajaa liikennejuopumussäännösten ulkopuolelle sellaisen huumausaineen käytön, jolla ei ole vaikutusta liikenneturvallisuuteen (LaVM 21/2002 vp s. 3).

Korkeimman oikeuden arviointia

15. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momenttiin sisältyvä rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei lainkäyttäjä saa syytetyn vahingoksi mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää lakia analogiapäätelmään turvautumalla (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34). Yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä tulkittaessa on pyrittävä lopputulokseen, joka on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja joka on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (mm. KKO 2014:7, kohta 18). Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:12 lausunut, että rangaistussäännösten tulkinnassa voidaan, kun se tapahtuu rikoksesta epäillyn eduksi, ottaa huomioon säännöksen tarkoitus ja sillä suojeltavat oikeushyvät (kohta 19).

16. Korkein oikeus katsoo edellä selostettujen lain esitöiden osoittavan, että kysymyksessä olevassa säännöksessä rattijuopumuksen tunnusmerkistö on lakia säädettäessä kytketty verestä todettuun löydökseen sen käsityksen varassa, että huumausaineella voidaan tällaisen löydöksen perusteella olettaa olleen ainakin teoreettista vaikutusta kuljettajan ajokykyyn. Tuolloin vallinneen käsityksen mukaan kannabiksen käyttöä ei voitaisi havaita verinäytteestä enää vuorokauden kuluttua. Näytteenottotapaa koskevalla sääntelyllä on pyritty nimenomaisesti rajaamaan rangaistavuuden ulkopuolelle sellaiset tilanteet, jossa huumausaineen käytöllä ei enää ole vaikutusta ajokykyyn.

17. Kohdissa 6 - 8 esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan karboksitetrahydrokannabinoli on sellainen kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuote, joka ei mitenkään vaikuta ajokykyyn. Sitä voidaan havaita myös verinäytteestä useita vuorokausia ja joskus jopa 2 viikkoa käytön jälkeen eli huomattavasti pidempään kuin lakia säädettäessä on arvioitu.

18. Karboksitetrahydrokannabinolin toteamisesta kuljettajan veressä ei siten voida päätellä, että tämän kyky kuljettaa moottoriajoneuvoa olisi näytteenottohetkellä tai sitä edeltäneen ajon aikana ollut heikentynyt. Aikaisempi käsitys siitä, että kaikkien kannabiksen aineenvaihduntatuotteiden toteaminen kuljettajan veressä viittaisi kuljettajan ajokykyä heikentävään kannabiksen käyttöön, on siten nykytiedon ja nykyisin käytössä olevien mittausmenetelmien valossa virheellinen.

19. Lain esitöistä ja erityisesti lakivaliokunnan mietinnöstä on pääteltävissä, että rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momenttia säädettäessä ei ole tarkoitettu ulottaa rattijuopumussäännöstä tilanteisiin, joissa kuljettajan kyky tehtävän vaatimiin suorituksiin ei ole huumausaineen käyttämisen vuoksi voinut heikentyä eikä liikenneturvallisuus sen vuoksi myöskään vaarantua. Lakia säädettäessä vallinneet, nykytiedon mukaan virheelliset käsitykset siitä, kuinka kauan huumausaineiden aineenvaihduntatuotteet voidaan todeta verinäytteestä, ovat kuitenkin johtaneet sellaiseen lainsäädäntöratkaisuun, joka ei lopputulokseltaan vastaa lainsäätäjän tarkoitusta.

20. Kuten Korkein oikeus on ennakkoratkaisuissaan (KKO 2006:76, kohdat 7 - 9 ja KKO 2009:73, kohta 6) todennut, rattijuopumus- ja huumausainerikossäännöksillä on eri suojelutavoitteet, nimittäin rattijuopumuksen osalta liikenneturvallisuuden edistäminen ja huumausaineen käyttörikoksen osalta erityisesti huumausaineiden kysynnän rajoittaminen. Vaikka molempien tavoitteiden taustalla voi olla yhteisiä yleiseen järjestykseen ja turvallisuuteen liittyviä sekä kansanterveydellisiä näkökohtia, Korkein oikeus katsoo, etteivät nämä seikat puolla rattijuopumussäännöksen soveltamisalan ulottamista sellaiseen menettelyyn, joka on merkityksetön liikenneturvallisuuden kannalta.

21. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että kun kannabiksen käyttäminen voidaan todeta verestä vuorokausia - ja yksilöllisistä ominaisuuksista riippuen pidempäänkin - huumausaineen vaikutuksen päättymisen jälkeen, kannabista käyttäneen on vaikea ja jopa mahdotonta arvioida, syyllistyykö hän rattijuopumukseen ryhtyessään kuljettamaan ajoneuvoa. Tämä ei vastaa rikosvastuun ennakoitavuudelle asetettavia vaatimuksia.

22. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momenttia on tulkittava ottaen huomioon edellä selostetut lainsäätäjän tarkoitukseen, säännöksellä tavoiteltuun suojaan ja lopputuloksen ennakoitavuuteen vaikuttavat seikat. Näistä syistä Korkein oikeus pitää perusteltuna tulkita rikoslain 23 luvun 3 §:n 2 momenttia siten, että lainkohdassa aineenvaihduntatuotteilla ei tarkoiteta sellaisia kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuotteita, joilla ei voi olla vaikutusta kuljettajan ajokykyyn.

Arviointi tässä asiassa

23. A:n verestä on ajon jälkeen todettu ainoastaan karboksitetrahydrokannabinolia. Tämä kannabiksen vaikuttavan aineen aineenvaihduntatuote ei ole vaikuttanut A:n ajokykyyn. Sen vuoksi syyte rattijuopumuksesta on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Syyte rattijuopumuksesta hylätään.

Vaatimus A:n määräämisestä ajokieltoon hylätään, ja A vapautetaan määrätystä ajokiellosta.

A tuomitaan hänen syykseen jäävistä huumausaineen käyttörikoksesta ja kulkuneuvon kuljettamisesta oikeudetta 25 päiväsakkoon.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Ari Kantor ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Jukka Siro.

Asunto-osakeyhtiössä oli yhtiön yhteisissä tiloissa pyykkitupa. Yhtiökokous oli päättänyt, että pyykkituvan käytöstä aiheutuvat kustannukset katetaan yhtiövastikkeilla eikä käytöstä peritä erillistä käyttömaksua. Korkein oikeus katsoi, ettei yhtiökokouksen päätös ollut asunto-osakeyhtiölain eikä yhtiöjärjestyksen vastainen. Päätös ei myöskään ollut yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen.

Asian tausta

A ja B omistivat L:n asunto-osakeyhtiöstä kahden asuinhuoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet. L:n hallitsemissa tiloissa oli pyykkitupa, jota yhtiö tarjosi asukkaiden käytettäväksi.

L:n yhtiökokous oli 3.5.2012 päättänyt äänestyksen jälkeen, ettei pyykkituvan käytöstä peritä erillistä käyttömaksua. Pyykkituvan käytöstä aiheutuvat kustannukset olivat siten jääneet katettaviksi yhtiövastikkeilla.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa

A ja B vaativat yhteisessä moitekanteessaan, että L:n yhtiökokouksen päätös 3.5.2012 pyykkituvan käytön maksuttomuudesta julistetaan pätemättömäksi tai mitättömäksi ja että se kumotaan ja sen täytäntöönpano kielletään. A ja B katsoivat, että pyykkituvan kustannukset olivat asukkaiden henkilökohtaisia elinkustannuksia eivätkä yhtiön menoja eikä niitä siksi voitu asunto-osakeyhtiölain ja L:n yhtiöjärjestyksen mukaan kattaa yhtiövastikkeella ilman kaikkien osakkeenomistajien suostumusta. Yhtiökokouksen päätös loukkasi osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta. Päätös kohteli osakkeenomistajia eriarvoisesti muun muassa siksi, että yhtiössä asuvat ja oman pesukoneensa hankkineet osakkeenomistajat joutuivat maksamaan niin omia kuin toistenkin pyykinpesukustannuksia. He joutuivat siten yhtiövastikkeellaan rahoittamaan asuntojaan sijoituskohteina pitävien osakkeenomistajien vuokralaisten elinkustannuksia.

L:n asunto-osakeyhtiö vastusti kannetta. L:n mukaan kuului asunto-osakeyhtiön harkinta- ja päätösvaltaan, tarjosiko se tilojaan asukkaiden käytettäväksi maksutta tai erillistä käyttömaksua vastaan. Asunto-osakeyhtiölaki ja yhtiöjärjestys sallivat tällaisten kustannusten kattamisen yhtiövastikkeilla. Kaikilla oli yhtäläinen oikeus käyttää pyykkitupaa, eikä käytön maksuttomuus loukannut osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta. Tässä arviossa merkitystä ei ollut sillä, kuinka paljon palvelua käytettiin tai missä osakkeenomistajat asuivat.

Käräjäoikeuden tuomio 13.5.2013

Käräjäoikeus totesi pyykkituvan olevan L:n hallinnassa oleva tila. Asunto-osakeyhtiön yhteisten tilojen käyttäminen liittyi käytännössä aina asukkaiden elämisen järjestämiseen. Pyykkituvan käytöstä aiheutuvien kustannusten voitiin katsoa kuuluvan yhtiön vastuulla oleviin kiinteistön käyttökuluihin, joiden kattamiseksi voitiin asunto-osakeyhtiölain mukaan periä yhtiövastiketta. Samasta syystä pyykkituvan käyttömaksujen perimättä jättäminen ei ollut edellyttänyt erillistä määräystä L:n yhtiöjärjestyksessä.

Käräjäoikeus katsoi osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden osalta, että yhtiökokouksen päätös ei ollut ollut omiaan tuottamaan epäoikeutettua etua toisille osakkeenomistajille toisten osakkeenomistajien kustannuksella, koska kaikilla osakkeenomistajilla oli ollut yhtäläinen mahdollisuus käyttää yhtiön maksuttomia pesutiloja ja koska palvelun maksuttomuudesta yhtiölle aiheutuva nettomenetys oli ollut vähäinen, noin 1 000 – 2 000 euroa vuodessa. Päätöksen tekeminen ei ollut edellyttänyt kaikkien osakkeenomistajien suostumusta.

Koska moitittu yhtiökokouspäätös ei ollut enempää asunto-osakeyhtiölain kuin L:n yhtiöjärjestyksenkään vastainen, käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Teea Puusa.

Turun hovioikeuden tuomio 23.1.2014

A ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion sellaisenaan ja hylkäsi valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Heikki Särkilä, Mariitta Lehmus ja Arto Suomi. Esittelijä Mika Koivunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

A ja B vaativat hovioikeuden tuomion kumoamista ja toistivat kanteensa.

L:n asunto-osakeyhtiö vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. L:n asunto-osakeyhtiössä on 92 erikokoista asuinhuoneistoa. L:n hallinnassa olevissa tiloissa on pyykkitupa, jota yhtiö on tarjonnut asukkaiden käytettäväksi vaatteiden ja muiden tekstiilien pesemistä ja kuivaamista varten.

2. Pyykkituvassa olevien koneiden käytöstä oli peritty pitkään maksua, joka oli suoritettu pyykinpesun yhteydessä. Sen jälkeen, kun koneiden rahastimet oli vuodenvaihteessa 2009 -2010 anastettu, maksua ei ollut enää peritty. Pyykkituvan ylläpidosta ja pesukoneiden käytöstä L:lle aiheutuvat kustannukset oli tämän jälkeen rahoitettu osakkeenomistajien maksamilla yhtiövastikkeilla.

3. Pyykkituvan käyttömaksujen perimistä oli käsitelty L:n yhtiökokouksessa 3.5.2012. Yhtiökokous oli annettujen äänten enemmistöllä päättänyt, että pyykkituvan käyttö jatkui ennallaan eli että käyttömaksuja ei peritty.

4. A ja B ovat moittineet L:n yhtiökokouksen edellä kerrottua päätöstä. He ovat katsoneet, että päätös on L:n yhtiöjärjestyksen sekä asunto-osakeyhtiölain vastainen. Asunto-osakeyhtiölain ja yhtiöjärjestyksen mukaan vastikkeet voitiin kerätä vain yhtiön menoihin. Heidän mukaansa pesulakulut eivät olleet yhtiön kuluja vaan tyypillisesti osakkeenomistajien vaihtelevia ja vapaaehtoisia elinkustannuksia. Rahastimen tuotolla oli aiemmin katettu pyykkituvan sähkö-, hoito- ynnä muita kuluja ja tavoiteltu täyttä kustannusvastaavuutta. Kun kulut nyt lisätään yhtiön maksettavaksi, ne nostivat osakkaan yhtiövastikemaksuvelvollisuutta. Päätös olisi edellyttänyt yhtiöjärjestyksen muuttamista ja kaikkien osakkeenomistajien suostumusta.

5. A ja B ovat edelleen katsoneet, että päätöksellä on loukattu asunto-osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatetta. Pyykkitupaa käyttäville osakkeenomistajille on annettu epäoikeutettua etua, koska yhtiön tilojen käyttöoikeus on luovutettu heille käypää korvausta alemmalla hinnalla. Yhtiövastikkeen jyvityksestä seuraa myös se, että isompien asuntojen omistajat maksavat pyykkituvan käytöstä muita enemmän. Yhtiökokouksen päätös olisi myös tästä syystä vaatinut kaikkien osakkeenomistajien suostumuksen.

6. L on katsonut, että yhtiökokouksen päätös pyykkitupatilojen käytön rahoittamisesta vastikeperusteisesti ei ole asunto-osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen vastainen. Päätöksellä on katettu yhtiön menoja lain ja yhtiöjärjestyksen mukaisesti. Päätös ei L:n mukaan myöskään loukkaa osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta. Asunto-osakeyhtiön kaikilla osakkeenomistajilla on yhtäläinen oikeus käyttää yhtiön hallinnassa olevia tiloja ja niissä olevia laitteita tai varusteita sillä tavalla, kuin yhtiö on päättänyt. Yhdenvertaisuutta arvioitaessa oikeudellista merkitystä ei ole sillä, käyttävätkö kaikki osakkeenomistajat mahdollisuuksia samalla tavalla. L:n mukaan päätös antaa kaikille osakkeenomistajille yhtäläisen käyttöoikeuden ja valinnanvapauden. Suurikokoisten tekstiilien peseminen on yksinkertaisempaa suuressa koneessa kuin omassa pesukoneessa. Pesukoneen käyttö ja pyykin kuivaaminen asuintiloissa voi aiheuttaa myös tarpeetonta kosteusrasitusta, koska asuintiloja ei ole tarkoitettu pyykin käsittelemiseen.

7. Alemmat oikeusasteet ovat hylänneet A:n ja B:n kanteen. Asiassa on A:n ja B:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavana kysymys siitä, onko yhtiökokouksen päätös, jonka mukaan pyykkituvan käytöstä aiheutuvat kustannukset katetaan yhtiövastikkeista saaduilla tuloilla eikä erillistä käyttömaksua peritä, ollut asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksen sekä asunto-osakeyhtiölain ja erityisesti sen osakkeenomistajien yhdenvertaisuutta koskevan säännöksen vastainen.

Asunto-osakeyhtiölain yleiset lähtökohdat

8. Asunto-osakeyhtiön pääasiallisena tarkoituksena on lain 1 luvun 2 ja 5 §:stä ilmenevän mukaisesti yhtiön osakkeenomistajien asumistarpeiden tyydyttäminen (HE 24/2009 vp s. 19 ja 50). Mainitun 5 §:n mukaan asunto-osakeyhtiö huolehtii tarkoituksensa toteuttamiseksi hallinnassaan olevien kiinteistöjen ja rakennusten pidosta siten kuin mainitussa laissa säädetään ja yhtiöjärjestyksessä määrätään.

9. Asunto-osakeyhtiöt rahoittavat toimintaansa pääosin osakkeenomistajilta perittävillä yhtiövastikkeilla, ellei yhtiöllä ole merkittäviä vuokra- tai muita tuloja. Asunto-osakeyhtiölain 3 luvun 1 §:n mukaan osakkeenomistaja on velvollinen maksamaan yhtiön menojen kattamiseksi yhtiövastiketta yhtiöjärjestyksessä määrättyjen perusteiden mukaan.

10. Osakkeenomistajien hallinnassa olevien osakehuoneistojen lisäksi asunto-osakeyhtiöissä voi olla muita tiloja, joita hallinnoi yhtiö. Näiden tilojen määrä ja käyttötarkoitus vaihtelevat eri yhtiöissä. Kyseessä voivat olla kaikkien asukkaiden yhteisessä käytössä olevat tilat, kuten esimerkiksi porrashuoneet. Toisaalta kyseessä voivat myös olla tilat, joita yhtiön osakkeenomistajat ja asukkaat voivat käyttää varaamansa vuoron perusteella, kuten tyypillisesti sauna- ja pyykkitupatilat. Yhtiöllä voi olla myös hallinnassaan tiloja, jotka se luovuttaa pidempiaikaisella sopimuksella osakkeenomistajien tai ulkopuolisten yksinomaiseen käyttöön.

11. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiö hallinnoi kyseisiä tilojaan ja sille kuuluu myös päätösvalta tilojen käyttämisestä. Asunto-osakeyhtiölaissa ei ole erikseen säädetty tällaisten tilojen käytöstä eikä niiden käytöstä mahdollisesti perittävistä maksuista. Tiloista aiheutuvien kustannusten kattamista ja mahdollisten käyttömaksujen perimistä koskeva kysymys on siten kussakin yksittäistapauksessa ratkaistava kyseisen yhtiön yhtiöjärjestyksen määräysten ja asunto-osakeyhtiölain säännösten perusteella.

Yhtiövastikkeella katettavat menot

12. Esillä olevassa asiassa on kysymys asunto-osakeyhtiön pyykkituvan ja kuivaustilan käyttökustannuksista. Nämä tilat ovat olleet asukkaiden yhteisessä käytössä, ja he ovat voineet varata niihin vuoroja. Tilojen käytöstä on aiheutunut L:lle noin 1 000 – 2 000 euron vuotuiset käyttökustannukset lähinnä sähkön ja koneiden korjauskustannuksista sekä tilan siivouskustannuksista.

13. Asunto-osakeyhtiölain 3 luvun 2 §:n mukaan yhtiövastikkeella voidaan kattaa yhtiön menot, jotka aiheutuvat esimerkiksi kiinteistön ja rakennusten käytöstä ja kunnossapidosta (2 kohta) tai muista yhtiölle kuuluvista velvoitteista (5 kohta).

14. Korkein oikeus toteaa, että vaatteiden peseminen ja kuivattaminen kuuluvat asunto-osakeyhtiön osakkeenomistajien tavanomaisiin asumistarpeisiin. Tilojen osoittaminen ja ylläpitäminen asunto-osakeyhtiön yhteisissä tiloissa näihin tarpeisiin liittyy siten kiinteästi yhtiön pääasialliseen tarkoitukseen eli yhtiön kiinteistön ja rakennusten hallitsemiseen osakkaiden tavanomaisten asumistarpeiden tyydyttämiseksi. Pyykkituvan ylläpidosta yhtiölle ja siten sen osakkeenomistajille aiheutuvat vuotuiset kustannukset ovat lisäksi varsin kohtuullisia. Yhtiöllä on harkintavalta sen suhteen, milloin yhtiön pyykkituvan ylläpito on yhtiön kannalta perusteltua. L on Korkeimmassa oikeudessa viitannut muun ohella siihen, että pesukoneen käyttö ja pyykin kuivaaminen asuintiloissa voi aiheuttaa tarpeetonta kosteusrasitusta, koska asuintiloja ei sen mukaan ole tarkoitettu pyykin käsittelemiseen.

15. Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä on sellainen asunto-osakeyhtiön rakennuksen käyttöön ja kunnossapitoon kuuluva, yhtiön pääasialliseen tarkoitukseen ja toimintaan liittyvä kustannus, joka voidaan asunto-osakeyhtiölain 3 luvun 2 §:n mukaan kattaa yhtiövastikkeista saaduilla tuloilla, kun yhtiöjärjestyksestä ei muuta johdu.

16. L:n yhtiöjärjestyksen 7 §:n mukaan osakkeenomistajien on suoritettava hallitsemistaan huoneistoista vastiketta, jonka suuruuden määrää yhtiökokous niin suureksi, että kertyvät vastikkeet riittävät yhtiön maksettaviksi lankeavien velkojen suorituksiin, korkoihin, kuoletuksiin, välttämättömiin poistoihin, hallinto- ja hoitokustannuksiin ja muihin tarpeellisiin menoihin. Lisäksi on osakkeenomistajien suoritettava yhtiölle vesimaksua joko kuumasta tai kylmästä vedestä tai molemmista, jos yhtiökokous niin päättää.

17. L:n yhtiöjärjestys ei nimenomaisesti velvoita yhtiökokousta päättämään muista osakkeenomistajilta perittävistä maksuista kuin yhtiövastikkeista. Sellainen velvollisuus ei myöskään käytännössä seuraa vastikkeelle määritetystä käyttötarkoituksesta, koska vastikkeella voidaan yhtiöjärjestyksen mukaan rahoittaa yleisesti ottaen kaikki hallinto- ja hoitokustannukset sekä muut tarpeelliset menot.

18. Korkein oikeus katsoo, että L:n yhtiökokouksen päätös, jonka mukaan pyykkituvan käyttökustannukset jäävät katettavaksi yhtiövastiketuloista, ei ole ollut asunto-osakeyhtiölain 3 luvun 2 §:n yhtiövastiketta koskevien säännösten eikä L:n tuolloin voimassa olleen yhtiöjärjestyksen vastainen.

Päätöksen arviointi yhdenvertaisuusperiaatteen kannalta

19. Asiassa on lisäksi arvioitava, onko yhtiökokouksen päätös, jonka mukaan talon pyykkituvan käyttökustannukset katetaan yhtiövastikkeesta ilman että pesu- ja kuivaustilojen käytöstä peritään erillistä käyttömaksua, asunto-osakeyhtiölain yhdenvertaisuusperiaatteen vastainen.

20. Asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 10 §:n mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Saman pykälän ja saman lain 6 luvun 14 §:n mukaan yhtiökokous ei saa tehdä päätöstä tai ryhtyä muuhun toimenpiteeseen, joka on omiaan tuottamaan osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella.

21. Korkein oikeus toteaa, että edellisessä kohdassa kuvattu osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on kaikessa yhtiön toiminnassa ja päätöksenteossa noudatettava keskeinen periaate. Se soveltuu myös yhtiössä tehtäviin päätöksiin, jotka koskevat yhtiön tilojen käyttämistä asukkaiden yhteisiin tarpeisiin sekä tilojen käyttöä koskevia maksuja. Yhdenvertaisuusperiaate on tarkoitettu estämään sellaiset päätökset, joilla tuotettaisiin jollekin osakkeenomistajalle tai muulle epäoikeutettua etua yhtiön tai muiden osakkeenomistajien kustannuksella. Kuten lain esitöissä on todettu, periaate suojaa ennen kaikkea vähemmistöosakkeenomistajia enemmistöosakkeenomistajien suosimiselta (HE 24/2009 vp s. 54).

22. Korkein oikeus toteaa, että osakkeenomistaja on lähtökohtaisesti velvollinen vastikkeenmaksun muodossa osallistumaan kaikkiin yhtiön tarkoituksen toteutumisen kannalta tarpeellisiin kustannuksiin riippumatta siitä, missä määrin hän saa toimenpiteistä välitöntä hyötyä. Kuten asunto-osakeyhtiölakien esitöissä on todettu, osakkeenomistajien maksamien yhtiövastikkeiden perusteet ovat aina jossain määrin kaavamaisia, eivätkä osakkeenomistajien suorittamat maksut ja heille tulevat hyödyt voi yleensä koskaan olla täysin toisiaan vastaavia. Osakkeenomistajien on siedettävä kohtuulliseen määrään asti se, että kaikki eivät aina hyödy suorittamiaan maksuja vastaavassa suhteessa (HE 216/1990 vp s. 19 ja HE 24/2009 vp s. 56). Silloinkaan, kun käyttömaksuja asunto-osakeyhtiössä peritään, maksut eivät välttämättä vastaa tarkasti kysymyksessä olevasta käytöstä aiheutuvia kustannuksia. Mahdollinen erotus käyttökustannusten ja -maksujen välillä on tällöinkin katettava yhtiövastikkeiden kertymästä.

23. Yhdenvertaisuusperiaatteen toteutumista asunto-osake-yhtiön tilojen käyttömaksun osalta on edellä lausutun perusteella arvioitava tapauskohtaisesti. Harkinnassa voidaan tällöin kiinnittää huomiota muun ohella siihen, minkälaisesta yhteisten tilojen käytöstä on kysymys, palveleeko yhteisten tilojen käyttö yhtiön tarkoitusta ja onko kaikilla lähtökohtaisesti yhtäläinen oikeus ja mahdollisuus käyttää kysymyksessä olevaa tilaa tai hyödykettä. Yhdenvertaisen kohtelun loukkaus on kyseessä silloin, jos samassa asemassa olevia osakkeenomistajia kohdellaan eri tavalla myöntämällä jollekin epäoikeutettua etua muiden osakkeenomistajien tai yhtiön kustannuksella.

24. L ei ole esitetyn selvityksen mukaan rajoittanut pyykkituvan käyttöön oikeutettujen piiriä tarkasteltavana ajankohtana vuonna 2012. Kaikilla osakkeenomistajilla ja muilla asukkailla on ollut yhtäläinen oikeus varata pyykkituvasta vuoroja ja käyttää yhtiön koneita. Pyykkitupaa on ollut oikeus käyttää myös oman huoneistossa olevan pesukoneen rinnalla esimerkiksi isompien pyykkimäärien pesemiseen. Samoin kaikilla osakkeenomistajilla ja asukkailla on ollut mahdollisuus käyttää pyykin kuivattamiseen tarkoitettuja tiloja ja näin hyötyä yhtiön yhteisten tilojen käytöstä.

25. Korkein oikeus on edellä katsonut, että pyykkituvan käytöstä aiheutuvat kustannukset ovat olleet määrältään kohtuullisia, ne on voitu kattaa yhtiövastikkeesta ja että pyykkituvan ylläpito on liittynyt kiinteästi yhtiön pääasialliseen tarkoitukseen eli osakkaiden asumistarpeiden tyydyttämiseen.

26. Kuvatuissa olosuhteissa pyykkituvan käytöstä aiheutuvien käyttö- ja ylläpitokustannusten kattaminen yhtiövastikkeesta ei ole tuottanut osakkeenomistajille eikä muille yhtiön asukkaille epäoikeutettua etua toisten osakkeenomistajien tai yhtiön kustannuksella. Epäoikeutettuna etuna ei voida myöskään pitää sitä, että yhtiövastikkeen jyvityksestä johtuen yhtiövastikkeella katettava osuus pyykkituvan käyttökustannuksista on eri huoneistojen osalta erilainen.

Onko päätös voitu tehdä annettujen äänten enemmistöllä

27. L:n yhtiökokouksen päätös on tehty annettujen äänten enemmistöllä. A ja B ovat katsoneet, että päätös olisi edellyttänyt yksimielisyyttä, koska se lisäsi osakkeenomistajien maksuvelvollisuutta yhtiöjärjestyksen vastaisesti ja koska se oli ristiriidassa yhdenvertaisuusperiaatteen kanssa.

28. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 9 §:ssä ilmaistun pääsäännön mukaan päätökset yhtiökokouksessa tehdään annettujen äänten enemmistöllä, jollei mainitussa laissa säädetä tai yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin. Myöskään laissa säädetty yhdenvertaisuusperiaate ei estä enemmistöpäätösten tekemistä, mikäli päätöksellä ei anneta jollekin epäoikeutettua etua yhtiön tai toisen osakkeenomistajan kustannuksella, jolloin päätös voitaisiin asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 28 §:n mukaan tehdä vain sen osakkeenomistajan suostumuksella, jonka kustannuksella epäoikeutettua etua annettaisiin.

29. Korkein oikeus on edellä katsonut, että yhtiökokouksen päätös ei ole ollut asunto-osakeyhtiölain yhtiövastiketta koskevien säännösten tai L:n yhtiöjärjestyksen määräysten vastainen. Päätös on siten voitu tehdä annettujen äänten enemmistöllä.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

30. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että moitekanteen kohteena oleva yhtiökokouspäätös ei ole ollut sisällöltään asunto-osakeyhtiölain tai L:n yhtiöjärjestyksen vastainen eikä siten pätemätön taikka mitätön. Hovioikeuden tuomion muuttamiseen ei ole syytä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Ari Kantor, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Tommi Vuorialho.

Ilman lakimääräisiä perillisiä kuollut A oli vuonna 1998 tehnyt testamentin perustettavan säätiön hyväksi ja nimennyt X:n testamentin toimeenpanijaksi. A oli vuonna 2006 tekemällään uudella testamentilla peruuttanut aiemman testamenttinsa ja määrännyt omaisuutensa B:lle. X oli hakemuksessaan pyytänyt itsensä tai toissijaisesti asianajaja Y:n määräämistä A:n kuolinpesän pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi sekä asiaa käsiteltäessä esittänyt väitteen vuonna 2006 tehdyn testamentin pätemättömyydestä. Tehtävään määrätty Y oli häntä koskevassa valvonta-asiassa ilmoittanut hoitaneensa toimeksiantoja X:n edustamalle taholle.

Korkein oikeus katsoi, että Suomen Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta oli toiminut harkintavaltansa puitteissa, kun se oli ratkaisussaan katsonut Y:n olleen esteellinen pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi, ylittäneen toimivaltansa ja toimineen puolueellisesti ja määrännyt Y:lle seuraamusmaksun.

L asianajajista 5 § 1 mom

Asian käsittely valvontalautakunnassa ja hovioikeudessa

Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnan täysistuntoratkaisu 14.12.2012, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 19.11.2013 sekä vaatimukset ja vastaukset Korkeimmassa oikeudessa kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Juha Paimela, Pirjo Aaltonen ja Tarja Raiskinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Oikeuskanslerille myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan oikeuskansleri vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään valvontalautakunnan ratkaisun varaan.

Asianajaja Y vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A oli kuollut 25.10.2010 ilman perintökaaressa tarkoitettuja lakimääräisiä perillisiä. Hänen perintönsä oli siten menevä perintökaaren 5 luvun mukaisesti valtiolle.

2. A oli 8.2.1998 tehnyt testamentin perustettavan säätiön hyväksi sekä nimennyt testamentin toimeenpanijaksi sittemmin edesmenneen serkkunsa ja toissijaisesti tämän tyttären X:n. Nämä henkilöt oli tarkoitus valita myös perustettavan säätiön ensimmäisen hallituksen jäseniksi.

3. A oli 2.2.2006 tehnyt uuden testamentin, jolla hän oli peruuttanut aiemmat testamenttimääräyksensä ja määrännyt omaisuutensa perheelle B. Viimeksi mainitun testamentin toimeenpanijaksi hän oli määrännyt oikeustieteen kandidaatti C:n.

4. X oli 16.11.2010 vireille panemassaan hakemuksessa pyytänyt itsensä määräämistä A:n kuolinpesän pesänselvittäjäksi. Toissijaisesti X oli pyytänyt, että asianajaja Y määrättäisiin kuolinpesän pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi. B:t 2.2.2006 tehdyn testamentin saajina ja C testamentin toimeenpanijana olivat vastustaneet X:n hakemusta ja pyytäneet puolestaan 29.11.2010 vireille panemassaan hakemuksessa, että C määrätään kuolinpesän pesänselvittäjäksi ja –jakajaksi. Käräjäoikeus oli 11.2.2011 antamassaan päätöksessä katsonut, että tehtävään tulisi tässä tilanteessa määrätä täysin ulkopuolinen henkilö, sekä määrännyt X:n toissijaisen vaatimuksen mukaisesti asianajaja Y:n pesänselvittäjäksi ja jakajaksi kuolinpesään. Hovioikeus ei ollut 23.5.2011 antamallaan päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

5. Perhe B on kannellut asianajaja Y:n menettelystä Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnalle. Kantelijat ovat lausuneet muun muassa, että Y:n ei olisi tullut ottaa vastaan pesänselvittäjän ja –jakajan tehtävää eikä hän myöskään ollut saattanut mahdollisen esteellisyyden aiheuttanutta asiakassuhdettaan X:ään tuomioistuimen tietoon. Edelleen Y oli heidän mukaansa tehnyt A:n jälkeen laaditun perukirjan luonnokseen perusteettomia, vain toisen osapuolen esittämiä huomioita vainajan terveydentilasta. Suuri osa Y:n toimista, esimerkiksi neuvottelut Valtiokonttorin edustajien kanssa, oli tähdännyt A:n tekemän viimeisimmän testamentin mitätöimiseen.

6. Valvontalautakunta on täysistuntoratkaisussaan 14.12.2012 katsonut, että Y oli hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden (tapaohjeet) 3.3 kohdan perusteella ollut esteellinen toimimaan A:n kuolinpesän pesänselvittäjänä ja –jakajana ja ottamaan vastaan tehtävää koskeneen toimeksiannon. Valvontalautakunta on todennut, että Y oli ilmoituksensa mukaan hoitanut ja hoiti edelleen toimeksiantoja X:n edustamalle taholle. X oli 8.2.1998 tehdyssä testamentissa nimettynä toissijaisena toimeenpanijana ja testamentin saajan, perustettavaksi aiotun säätiön lukuun vaatinut itsensä tai toissijaisesti Y:n määräämistä pesänselvittäjäksi. X oli samassa yhteydessä esittänyt väitteitä myöhemmän, 2.2.2006 tehdyn testamentin pätemättömyydestä. X:stä oli siten tullut asianosaistaho kuolinpesään liittyneessä testamenttiriidassa.

7. Valvontalautakunta on lausunut myös, että Y oli jo ennen pesänselvittäjä- ja pesänjakajamääräyksen antamista neuvotellut X:n kanssa ja tullut tietoiseksi jälkimmäisestä testamentista ja testamentteihin liittyneestä intressiristiriidasta. Vaikka Y:n toimeksiannot X:n edustamalta taholta eivät olleet liittyneet kysymyksessä olevaan kuolinpesään, Y:llä oli kuitenkin ollut asiakassuhde kuolinpesässä asianosaisasemassa olleeseen X:ään. Edelleen Y oli antaessaan suostumuksensa pesänselvittäjän ja –jakajan tehtävään jättänyt ilmoittamatta tuomioistuimelle esteellisyydestään. Näin menetellessään Y oli tapaohjeiden 3.5 kohdan vastaisesti toiminut asianajajakunnan arvoa alentavasti ja tavalla, joka oli ollut omiaan vähentämään luottamusta asianajajakuntaan. Vielä valvontalautakunta on todennut, että Y oli selvittäessään testamentin moiteperusteita ja ilmoittaessaan siihen liittyneistä selvityksistään oikeudenomistajana olleelle Valtiokonttorille ylittänyt toimivaltansa pesänselvittäjän tehtävässään ja menetellyt siinä puolueellisesti. Y oli laajentaessaan tällä tavoin tehtäväänsä aiheuttanut tarpeettomia kustannuksia ja siten menetellyt tapaohjeiden 4.1 kohdan vastaisesti.

8. Seuraamusta harkitessaan valvontalautakunta on todennut, että Y oli pesänselvittäjän ja –jakajan tehtävässään esteellisenä ja asiakkaansa intressissä ryhtynyt aktiivisesti selvittämään testamentin moiteperusteita, vaikka menettely oli selkeästi ristiriidassa tehtävään liittyvän puolueettomuus- ja riippumattomuusvaatimuksen kanssa. Valvontalautakunta on pitänyt raskauttavana seikkana sitä, että Y oli tuomioistuimen määräämänä pesänselvittäjänä ja -jakajana käyttänyt väärin saamiaan toimivaltuuksia. Valvontalautakunta on määrännyt Y:n maksettavaksi 10 000 euron määräisen seuraamusmaksun, jota määrättäessä on otettu huomioon Y:n menettelyn moitittavuus, kokemus asianajotehtävistä ja hänen taloudelliset olonsa.

9. Y on valittanut Helsingin hovioikeuteen valvontalautakunnan ratkaisusta vaatien sen kumoamista ja hänelle määrätyn seuraamusmaksun poistamista tai sen lieventämistä varoitukseksi. Hovioikeus on kuullut asiassa Suomen Asianajajaliittoa ja oikeuskansleria sekä kantelun tehnyttä B:tä.

10. Hovioikeus on 19.11.2013 antamallaan päätöksellä kumonnut valvontalautakunnan ratkaisun ja poistanut Y:lle määrätyn seuraamusmaksun. Hovioikeus on katsonut, ettei X ole ollut asianosainen asiassa eikä Y:llä ole myöskään ollut esteellisyyden synnyttävää asiakassuhdetta X:ään. Valvontalautakunnan viittaamaa intressiristiriitaa ei hovioikeuden mukaan ollut syntynyt eikä Y siten ollut ollut esteellinen toimimaan A:n kuolinpesän pesänselvittäjänä ja -jakajana. Y:n ei ollut tarvinnut saattaa tuomioistuimen tietoon seikkoja, joiden johdosta valvontalautakunta oli katsonut hänet esteelliseksi. Pesänselvittäjän ja -jakajan tehtäviä koskevien säännösten yleisluonteisuus, niukkuus ja hajanaisuus huomioon ottaen hovioikeus on katsonut, ettei Y:n menettely pesänselvittäjänä ollut ollut yksiselitteisen moitittavaa niin, että hänelle olisi perusteltua määrätä kurinpidollinen seuraamus.

Vaatimukset ja vastaus Korkeimmassa oikeudessa

11. Oikeuskansleri on vaatinut, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään valvontalautakunnan ratkaisun varaan. Oikeuskansleri on katsonut, ettei hovioikeudella ole ollut oikeudellisesti hyväksyttäviä perusteita kumota valvontalautakunnan ratkaisua, jossa Y:n on katsottu yksiselitteisen selvästi loukanneen hyvää asianajajatapaa. Hovioikeus ei ole perustanut päätöstään Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2009:10 mukaisesti siihen, että valvontalautakunnan ratkaisu olisi kohtuuton, ilmeisen virheellinen tai ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten vastainen. Hovioikeus on puuttunut valvontalautakunnan ratkaisuun tavalla, joka on ristiriidassa asianajajien tapaohjeiden luonteen sekä valvontalautakunnan ensisijaisen aseman kanssa, kun kysymys on tapaohjeiden tulkinnasta, niiden sisällön määrittämisestä ja noudattamisen valvonnasta.

12. Y on vastauksessaan vaatinut, että oikeuskanslerin valitus hylätään. Y on katsonut, että hän on ollut tapaohjeiden 3.3 kohdan nojalla esteetön eikä hän ole ollut esteellinen myöskään tapaohjeiden 6 luvussa mainittujen esteellisyyttä koskevien tarkempien ohjeiden perusteella. Y:n mukaan tapaohjeiden esteellisyyssäännöt vastaavat asiallisesti tuomarilta sekä pesänselvittäjältä ja -jakajalta lain ja oikeuskäytännön mukaan vaadittavaa esteettömyyttä. Lisäksi Y on lausunut, että hän oli menetellyt pesänselvityksessä puolueettomasti asian olosuhteet huomioon ottaen. Joka tapauksessa esteellisyyskysymykseen sekä pesänselvittäjän ja jakajan tehtävien sisältöön on liittynyt myös tulkinnanvaraisuutta.

13. Oikeuskanslerin valituksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko Y menetellyt hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden 3.3, 3.5 ja 4.1 kohtien vastaisesti siten, että siitä tulee määrätä hänelle kurinpidollinen seuraamus. Asiassa tulee kuitenkin ensin arvioitavaksi, missä määrin tuomioistuimen asiana on valvonta-asiaa koskevassa muutoksenhaussa arvioida hyvän asianajajatavan sisältöä.

Hyvän asianajajatavan lähteistä ja asianajajien valvonnasta

14. Hyvän asianajajatavan vaatimukset ilmenevät asianajajista annetun lain (asianajajalaki) säännöksistä, Suomen Asianajajaliiton (asianajajaliitto) säännöistä ja asianajajaliiton hyvää asianajajatapaa koskevista ohjeista (tapaohjeet). Voimassa olevat tapaohjeet on vahvistettu 15.1.2009, ja ne ovat tulleet voimaan 1.4.2009.

15. Tapaohjeiden 1.1 kohdan mukaan hyvä asianajajatapa ilmenee lain säännösten ja tapaohjeiden lisäksi muista asianajajaa velvoittavista ohjeista, valvonta- ja kurinpitoasioissa annetuista ratkaisuista ja asianajajakunnan omaksumista hyväksyttävistä käytännöistä. Edelleen mainitussa kohdassa todetaan, että "Tapaohjeet eivät kuitenkaan kuvaa hyvän asianajajatavan sisältöä tyhjentävästi. Sen vuoksi kaikkea, mitä tapaohjeissa ei ole nimenomaisesti kielletty, ei välttämättä voida pitää sallittuna. Asianajajaliiton toimielinten päätökset ja muut kannanotot sisältävät tulkintoja hyvän asianajajatavan sisällöstä. Asianajajan on noudatettava hyvää asianajajatapaa sen lisäksi, mitä laissa on määrätty määräyksen- ja nimityksenvaraisen tai muun asianajotehtävän hoitamisesta".

16. Asianajajalain 5 §:n 1 momentin mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Lain 7 §:n 1 momentin mukaan asianajajia valvovan riippumattoman valvontalautakunnan on määrättävä asianajajalle kurinpidollinen seuraamus, jos asianajajan todetaan valvonta-asian käsittelyssä ilmi tulleiden seikkojen johdosta menetelleen vastoin hyvää asianajajatapaa. Pykälän 6 momentin mukaan seuraamus voidaan jättää määräämättä, jos asianajaja menettelyllään vain vähäisessä määrin rikkoo asianajajan velvollisuuksia ja menettelyä on sen haitallisuuteen nähden pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

17. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2009:10 (kohdat 10 ja 11) ja KKO 2015:30 (kohta 14) todennut, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Tavan sisältö kehittyy ja täsmentyy toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten johdosta. Tähän nähden hyvän asianajajatavan valvonta onkin lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen ja sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle. Tuomioistuimet toimivat valvonta-asioissa oikeussuojaa takaavina valitusasteina. Niissä korostuvat kysymykset kurinpitoratkaisujen mahdollisesta kohtuuttomuudesta tai ilmeisestä virheellisyydestä sekä ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten täyttymisestä valvonta-asiassa.

Y:n menettelyn arviointi

Esteellisyys

18. Tapaohjeiden 3.3 kohta sisältää yleisen säännön siitä, että asianajajan on tehtävää vastaanottaessaan ja sitä hoitaessaan oltava esteetön. Tapaohjeiden tulkinnan apuvälineeksi asianajajaliitossa on laadittu kommentaari (31.1.2011), jossa todetaan määräyksenvaraisten tehtävien osalta seuraavaa: "Määräyksenvaraisia tehtäviä koskevat lain säännökset eivät aina huomioi kaikkia hyvään asianajajatapaan sisältyviä sääntöjä, mutta asianajajan tulee itse pitää ne mielessään. Jos asianajaja on hyvän asianajajatavan perusteella esteellinen hoitamaan määräyksenvaraista tehtävää, ei hän saa ottaa sitä vastaan, vaikka tuomioistuin ei tätä esteellisyyttä huomioisi" (s. 7).

19. Y on määrätty kuolinpesän pesänselvittäjän ja pesänjakajan tehtäviin. Esteellisyyttä arvioitaessa on näin ollen otettava huomioon sekä pesänselvittäjän että pesänjakajan tehtävät ja asema. Tältä osin merkityksellistä on erityisesti se, että pesänjakajalla on laaja toimivalta ratkaista kuolinpesän jakamiseen liittyvät riitaisuudet. Kuten ratkaisussa KKO 2011:57 (kohta 4) on todettu, pesänjakajan velvollisuutena on ratkaista muun ohella sellaiset testamentin olemassaoloa, pätevyyttä, tulkintaa tai peruuttamista koskevat riitakysymykset, joissa ei ole kysymys perillisen testamentin saajaa vastaan kohdistamasta moitekanteesta, joka kuuluu tuomioistuimen ratkaistavaksi.

20. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2011:31 (kohta 5) ja KKO 2013:32 (kohta 13) todennut, että pesänjakajan tehtävä voidaan rinnastaa tuomarin tehtävään. Näin ollen tuomaria koskevat esteellisyysperusteet antavat hyvän lähtökohdan arvioida pesänjakajaksi esitetyn henkilön mahdollista esteellisyyttä. Valvontalautakunta on ratkaisukäytännössään puolestaan katsonut, että pesänselvittäjän ja –jakajan tehtävänä on puolueettomana toimijana selvittää ja jakaa kuolinpesä, ja pitänyt tehtävään määrättyä asianajajaa hyvän asianajajatavan asettamien vaatimusten perusteella esteellisenä, vaikka käräjäoikeus oli katsonut, ettei tämä laissa säädetyillä perusteilla ollut esteellinen tehtävään (Valvontalautakunnan ratkaisu 15.12.2006). Asianajaja on katsottu esteelliseksi toimimaan pesänselvittäjänä ja –jakajana myös tilanteessa, jossa hänellä on ollut samanaikaisesti hoidettavanaan pesän osakkaan hänelle antama toimeksianto, vaikka tehtävä ei ole millään tavoin liittynyt pesänselvitykseen tai jakoon (Valvontalautakunnan ratkaisu 29.4.2010).

21. X on 8.2.1998 päivätyssä testamentissa määrätty testamentin toimeenpanijaksi toissijaisesti siltä varalta, että hänen isänsä ei voisi ottaa tehtävää vastaan. X on pesänselvittäjän ja -jakajan määräämistä koskevan hakemusasian yhteydessä esittänyt väitteen myöhemmän, 2.2.2006 päivätyn testamentin pätemättömyydestä. Y on antaessaan suostumuksen tehtävään ollut tietoinen X:n väitteestä ja testamentteihin liittyneestä ristiriitatilanteesta. X ei ole itse ollut perillisen asemassa, joten testamentin pätemättömyyttä koskevan väitteen ratkaiseminen olisi kuulunut Y:n toimivaltaan pesänjakajana, mikäli väite olisi perinnönjaon yhteydessä esitetty. X:llä on siten ollut asema sellaisessa testamentin pätemättömyyttä koskevassa asiassa, joka olisi voinut tulla Y:n pesänjakajana ratkaistavaksi.

22. Y on vastauksessaan valvontalautakunnalle ilmoittanut, että hän oli aikaisemmin hoitanut ja hoiti tuolloin edelleen toimeksiantoja X:n edustamalle taholle, mutta toimeksiannot eivät olleet liittyneet A:n kuolinpesään. X oli kuitenkin asioinut näiden toimeksiantojen johdosta Y:n kanssa. Korkein oikeus toteaa, että kohdassa 20 mainitun Korkeimman oikeuden ja valvontalautakunnan ratkaisukäytännön perusteella arvioituna Y:llä on ollut X:ään sellainen asiakkuussuhde, jonka vuoksi hän on ollut esteellinen pesänselvittäjän ja –jakajan tehtävään riippumatta siitä, ovatko hänen toimeksiantonsa X:ltä liittyneet A:n kuolinpesään. Asianajajalla voi varsinaisen asiakkaan lisäksi olla muita asiakkaaseen rinnastettavia tahoja, jotka on otettava huomioon esteellisyyssäännöksiä sovellettaessa.

23. Korkein oikeus katsoo, että valvontalautakunta ei ole ylittänyt harkintavaltaansa, kun se on katsonut X:n olleen asianosaistaho kuolinpesään liittyneessä testamenttiriidassa ja kun se on päätynyt siihen, että Y:llä on ollut esteellisyyden aiheuttava asiakkuussuhde X:ään.

Esteellisyydestä ilmoittaminen

24. Y on antanut käräjäoikeudelle suostumuksensa siihen, että hänet määrätään pesänselvittäjäksi ja –jakajaksi kuolinpesään. Hän ei kuitenkaan ole suostumuksensa yhteydessä tai muutoinkaan ilmoittanut käräjäoikeudelle X:ään liittyvästä asiakkuussuhteestaan. Käräjäoikeus on ratkaisunsa perustelussa todennut, että tehtävään on syytä määrätä täysin ulkopuolinen henkilö ja että Y on asiassa ulkopuolinen. Käräjäoikeuden perustelulausumasta päätellen tiedolla asiakkuudesta olisi ilmeisesti ollut merkitystä pesänselvittäjäksi ja jakajaksi määrättävän henkilön esteettömyyden arvioinnissa.

25. Asianajajakunnan perusarvoja koskevan tapaohjeiden 3.5 kohdan (kunniallisuus) mukaan asianajajan on täytettävä hänelle uskotut tehtävät rehellisesti ja esiinnyttävä asiallisesti ja moitteettomasti. Asianajajan on asianajotoiminnassaan ja muutenkin vältettävä kaikkea, mikä saattaa alentaa asianajajakunnan arvoa tai vähentää luottamusta asianajajakuntaan. Kohdan sanamuoto on yleisluontoinen. Tapaohjeiden kommentaarissa (31.1.2011) on mainitun sääntökohdan osalta todettu, että siinä tarkoitettu kunniallisuus on käsitteenä aikaan ja paikkaan sidottua ja että kunniallisuuden tulkinta on jätetty valvontalautakunnalle, mutta jokainen asianajaja voi arvioida oman toimintansa tämän perusarvon kautta (s. 8).

26. Korkein oikeus toteaa, että sen arviointi, millainen menettely voi mainitussa tapaohjeen kohdassa tarkoitetulla tavalla alentaa asianajajakunnan arvoa tai vähentää luottamusta asianajajakuntaan, tapahtuu luontevimmin valvontalautakunnassa. Korkein oikeus katsoo, että valvontalautakunta ei ole ylittänyt harkintavaltaansa katsoessaan Y:n toimineen tapaohjeiden 3.5 kohdan vastaisesti jättäessään ilmoittamatta käräjäoikeudelle esteellisyytensä arviointiin liittyvästä seikasta.

Menettely pesänselvittäjän ja -jakajan tehtävässä

27. Valvontalautakunta on katsonut, että Y on pesänselvittäjänä toimiessaan ylittänyt toimivaltansa, käyttänyt saamaansa toimivaltaa väärin ja toiminut tehtävässään puolueellisesti ja tarpeettomia kustannuksia aiheuttaen. Valvontalautakunta on arvioinut Y:n toimintaa pesänselvittäjän ja jakajan tehtäviin yleisesti sovellettavien oikeusohjeiden perusteella ja katsonut Y:n menetelleen vastoin tapaohjeiden 3.5 ja 4.1 kohtia.

28. Asianajajan huolellisuutta ja tehokkuutta koskevan tapaohjeiden 4.1 kohdan mukaan tehtävät on hoidettava huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta. Myös tämä tapaohjeiden kohta on kohdan 3.5 tavoin sanamuodoltaan yleisluontoinen.

29. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:32 (kohdat 11 ja 12) todennut, pesänselvittäjän tehtävänä on ottaa kuolinpesän varat hallintoonsa ja selvittää kuolinpesä jakoa varten. Selvittäjä voi joutua tehtävässään hoitamaan kuolinpesää useiden tahojen kuten perillisten, testamentin saajien ja velkojien edut huomioon ottaen. Kun eri tahojen edut saattavat olla keskenään ristiriidassa, selvittäjän on toimittava puolueettomasti kaikkien edut huomioon ottaen. Pesänselvittäjän tehtäviin ei kuulu ryhtyä toimiin, joissa ei ole kysymys kuolinpesän kaikkien etutahojen edusta. Hänen ei siten ole sopivaa ryhtyä esimerkiksi avustamaan yhtä tai joitakin osakkaita asioissa, joiden tarkoituksena on valmistella jakoa varten osakkaan jakoaseman parantamista tai jako-osuuden lisäämistä jonkun tai joidenkin muiden osakkaiden kustannuksella.

30. Y on valvontalautakunnalle antamassaan vastauksessa kertonut tehneensä hankkimiensa sairaala- ja potilaskertomusten perusteella Valtiokonttorille yhteenvedon A:n terveydentilaa koskeneista seikoista ja A:n kelpoisuudesta testamentin tekemiseen jälkimmäisen 2.2.2006 tehdyn testamentin tekoaikana. Hänen tarkoituksenaan oli ollut antaa "Valtiokonttorille eväät ottaa kantaa mahdolliseen testamentin moitteeseen".

31. Korkein oikeus toteaa, että pesänselvityksen aikana on syntynyt A:n 2.2.2006 ja 8.2.1998 tekemien testamenttien pätevyyttä ja voimassaoloa koskeva ristiriitatilanne. Y:n vastauksessaan kertoma menettely on tähdännyt siihen, että Valtiokonttori olisi voinut moittia A:n 2.2.2006 B:n hyväksi tekemää testamenttia, jolloin moitekanteen menestyessä A:n aikaisempi 8.2.1998 perustettavan säätiön hyväksi tekemä testamentti olisi voinut tulla voimaan. Ensiksi mainitun testamentin pätemättömäksi julistaminen on ollut myös Y:hyn asiakkuussuhteessa olleen X:n pyrkimyksenä. Korkein oikeus katsoo, että Y ei ole näin toimiessaan menetellyt tehtävässään puolueettomasti ja tasapuolisesti. Valvontalautakunta ei näin ollen ole ylittänyt harkintavaltaansa katsoessaan Y:n menetelleen pesänselvittäjän tehtävässään tapaohjeiden 3.5 ja 4.1 kohtien vastaisesti.

Johtopäätökset

32. Korkein oikeus katsoo, että valvontalautakunta on toiminut harkintavaltansa puitteissa katsoessaan Y:n menetelleen tapaohjeiden 3.3, 3.5 ja 4.1 kohtien vastaisesti. Valvontalautakunnalla on ollut riittävät perusteet määrätä Y:lle hänen menettelynsä johdosta kurinpidollinen seuraamus. Seuraamusmaksua ei voida pitää kohtuuttomana seuraamuksena Y:n hyvän asianajajatavan vastaisesta menettelystä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään Suomen Asianajajaliiton valvontalautakunnan ratkaisun lopputuloksen varaan. Asianajaja Y:lle määrätty 10 000 euron seuraamusmaksu jää siten voimaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Marjut Jokela ja Jarmo Littunen. Esittelijä Pertti Lenkkeri.

A:ta syytettiin 17.- 25.9.1997 tehdystä avunannosta törkeään kavallukseen. A oli saanut tietää olevansa rikoksesta epäillyn asemassa 16.10.1998. Syyte oli tullut vireille käräjäoikeudessa 9.3.2004.

Asia oli jäänyt käräjäoikeudessa valmisteluvaiheeseen, koska päätekijää ei ollut saatu ulkomailta vastaamaan syytteisiin. Käräjäoikeuden valmisteluistunnossa 8.1.2016 A vaati, että syyte ja väitettyyn rikokseen perustuva asianomistajan korvausvaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta.

Kysymys siitä, tuliko syyte ja siinä tarkoitetusta rikoksesta johtuva yksityisoikeudellinen vaatimus jättää tutkimatta tai hylätä oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston vuoksi. (Ään.)

Alempien oikeuksien ratkaisut

Asian tausta, Helsingin käräjäoikeuden A:n esittämän oikeudenkäyntiväitteen johdosta tekemä päätös 8.1.2016, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 14.4.2016 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Marjatta Berg ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Timo Ojala (eri mieltä), Jouko Rantanen ja Merja Söderström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan ja syyte ja siihen perustuvat korvausvaatimukset jätetään tutkimatta tai hylätään oikeudenkäynnin kohtuuttoman pitkän keston vuoksi.

Syyttäjä ja asianomistaja vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut Helsingin käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta 17. - 25.9.1997 tehdystä avunannosta törkeään kavallukseen tai toissijaisesti avunannosta törkeään velallisen epärehellisyyteen. Poliisi on ilmoittanut A:lle tämän asemasta rikoksesta epäiltynä ensimmäisen kerran 16.10.1998. Syyte on tullut vireille käräjäoikeudessa 9.3.2004. Asianomistaja X Y:n kuolinpesän osakkaana on kirjallisessa vaatimuksessaan ilmoittanut yhtyvänsä syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut, että rikoksista tekijänä syytetty B ja A velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan 18 miljoonaa markkaa vastaavat 3 027 382 euroa korkoineen tekopäivästä lukien. Korvausvaatimuksen pääoman määräksi on sittemmin täsmentynyt 10 miljoonaa markkaa vastaavat 1 681 879,26 euroa.

2. A on 15.6.2004 antanut käräjäoikeudelle vastauksen, jossa hän on kiistänyt vaatimukset. Tämän jälkeen asia on jäänyt käräjäoikeudessa valmisteluvaiheeseen, koska asiassa vangittavaksi määrättyä ja etsintäkuulutettua B:tä ei ollut saatu ulkomailta vastaamaan syytteisiin, vaikka hänestä oli tehty eurooppalainen pidätysmääräys ja luovutuspyyntö Sveitsiin.

3. Käräjäoikeuden käsittelyratkaisussa 10.9.2014 on todettu, että syyttäjä ja X olivat vaatineet asian käsittelemistä ja ratkaisemista. A oli puolestaan vaatinut, että syyte jätetään tutkimatta tai hylätään oikeudenkäynnin huomattavan pitkän keston vuoksi. Toissijaisesti tuli katsoa, että pääkäsittelylle oli este, koska B:tä ei ollut saatu vastaamaan pääkäsittelyyn. Käräjäoikeus ei ole siirtänyt asiaa pääkäsittelyyn, koska myös A oli nimennyt B:n kuultavaksi, eikä B:tä ollut tavoitettu eikä saatu kuultavaksi asiassa.

4. Helsingin hovioikeus on päätöksellään 5.3.2015 poistanut käräjäoikeuden käsittelyratkaisun ja palauttanut asian käräjäoikeuteen käsittelyn jatkamiseksi. Hovioikeus on katsonut syyttäjän näyttäneen, että viranomaisilla ei enää tässä vaiheessa ollut mahdollisuuksia saada B:tä vastoin tämän tahtoa Suomeen kuultavaksi. Asiassa oli nimetty suuri määrä muutakin todistelua, joten tässä vaiheessa ei ollut ilmeistä, että B:n kuulematta jättäminen loukkaisi A:n oikeutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettuun oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Lopullinen arvio oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuudesta oli mahdollista tehdä vasta pääasiaratkaisun yhteydessä, ja B:n mahdollisen kuulematta jättämisen merkitys tuli joka tapauksessa arvioitavaksi pääasiaa ratkaistaessa. B:n poisjäänti ei näissä olosuhteissa ollut este pääkäsittelyn aloittamiselle.

5. Käräjäoikeuden valmisteluistunnossa 8.1.2016 A on vaatinut, että syyte ja siihen perustuvat vaatimukset jätetään tutkimatta tai hylätään. A on katsonut, että oikeudenkäynnin ehdoton edellytys puuttui, koska asiaa ei voitu käsitellä kohtuullisessa ajassa. Käsittelyn poikkeuksellisen pitkän keston vuoksi hänen puolustautumismahdollisuutensa olivat raunioituneet ja hän oli menettänyt työkykynsä. Ihmisoikeusloukkaus oli päätettävissä vain lopettamalla oikeudenkäynti. Syyttäjä ja X ovat vastustaneet vaatimuksia.

6. Käräjäoikeus on päätöksellään 8.1.2016 hylännyt A:n vaatimukset. Käräjäoikeuden mukaan syytteen jättäminen tutkimatta tai sen hylkääminen A:n esittämillä syillä oli mahdollista tehdä vasta pääasiaratkaisun yhteydessä pääkäsittelyn jälkeen. Käräjäoikeus on katsonut, että A:lla oli käytettävissään riittävät ja tehokkaat oikeussuojakeinot oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston varalta.

7. Hovioikeus, jonne A on valittanut toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset, ei ole päätöksellään 14.4.2016 muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Hovioikeus on todennut, että Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2004:58 ilmenevän oikeusohjeen mukaan A:n väite voisi menestyä ainoastaan, jos hänen puolustautumismahdollisuuksiensa voitiin todeta kokonaan raunioituneen. Syyttäjän mukaan näyttö asiassa oli 90-prosenttisesti kirjallista todistelua. B:n poissaolo ei enää ollut esteenä oikeudenkäynnin etenemiselle, todistelu painottui kirjallisiin todisteisiin ja asianomistajalla, joka piti tärkeänä rikosoikeudenkäynnin toteutumista, oli mittava intressi asian käsittelylle. Asiassa esiin tuotuja seikkoja punnittuaan hovioikeus on katsonut, ettei A:n puolustautumismahdollisuuksien voitu katsoa kokonaan raunioituneen niin, että syyte tulisi sen vuoksi jättää tutkimatta tai suoraan hylätä.

8. Yksi hovioikeuden jäsen on ollut ratkaisusta eri mieltä ja katsonut lausunnossaan, että syyte ja asianomistajan siihen perustuvat korvausvaatimukset tulisi jättää tutkimatta. A:n vaatimusten puolesta ja niitä vastaan puhuvien seikkojen arvioinnin perusteella lausunnossa on katsottu, että tällä tavoin valtion vastuulla ollut oikeudenkäynnin poikkeuksellinen viivästyminen oli mahdollista sekä estää että asianmukaisesti ja riittävällä tavalla hyvittää. Oikeudenkäynnin viivästymistä ei sen sijaan ollut perusteltua hyvittää syyte hylkäämällä, koska A:n puolustautumismahdollisuudet eivät olleet lopullisesti romuttuneet.

9. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko häneen kohdistettu syyte ja siihen perustuva asianomistajan korvausvaatimus jätettävä tutkimatta tai hylättävä jo ennen pääkäsittelyn toimittamista sillä perusteella, että oikeudenkäynti on kestänyt poikkeuksellisen kauan.

Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa

10. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa tai muussa viranomaisessa. Perustuslain mainittu säännös vastaa keskeiseltä sisällöltään Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa (esim. KKO 2011:38 kohta 12). Tämän artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus kohtuullisen ajan kuluessa oikeudenmukaiseen ja julkiseen oikeudenkäyntiin laillisesti perustetussa riippumattomassa ja puolueettomassa tuomioistuimessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan tai häntä vastaan nostetusta rikossyytteestä.

11. Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa koskee sekä rikos- että riita-asioiden käsittelyä ja on osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Oikeuden tarkoituksena on osaltaan turvata oikeudenkäytön tehokkuutta ja uskottavuutta sekä suojella asianosaista huolelta, haitalta ja epävarmuudelta, joka oikeudenkäynnin kohtuuttomaan pitkittymiseen liittyy.

12. Oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa ei ole yksiselitteisesti määritelty ihmisoikeussopimuksessa eikä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä. Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön perusteella oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioidaan tapauskohtaisesti. Kokonaisarvioinnissa huomiota kiinnitetään erityisesti tapauksen vaikeusasteeseen, valittajan ja viranomaisten käyttäytymiseen sekä asian merkitykseen valittajalle. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on yleensä katsottu, että erittäin pitkään eli käytännössä noin 8 vuotta ja sitä kauemmin jatkuneissa oikeudenkäynneissä viivästyminen jää joka tapauksessa valtio-osapuolen vastuulle, ja oikeudenkäynnin kestoa pidetään jo sellaisenaan ilmeisen kohtuuttomana (oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä annetun lain muuttamiseen johtanut hallituksen esitys HE 85/2012 vp s. 5).

Tehokkaan oikeussuojan vaatimus

13. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Säännös edellyttää, että tulkintatilanteissa lainsoveltaja tulkitsee lakia tavalla, joka edistää perus- ja ihmisoikeuksien toteutumista (esim. KKO 2011:38 kohta 8 ja KKO 2016:20 kohta 23).

14. Ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan mukaan jokaisella, jonka sopimuksessa tunnustettuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava käytettävissään tehokas oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä siinäkin tapauksessa, että oikeuksien ja vapauksien loukkauksen ovat tehneet virantoimituksessa olevat henkilöt. Artikla täydentää muita sopimuksessa turvattuja ihmisoikeuksia edellyttämällä tehokkaita valtionsisäisiä oikeussuojakeinoja näitä oikeuksia koskevien loukkausten varalta.

15. Ihmisoikeustuomioistuin ei ole oikeuskäytännössään edellyttänyt mitään tiettyä tapaa, jolla oikeudenkäynnin kohtuullinen kesto tulisi sopimuksen 13 artiklan edellyttämällä tavalla kansallisesti turvata tai sitä koskeva loukkaus hyvittää. Oikeussuojakeinot oikeudenkäynnin viipymistä vastaan määräytyvät kansallisen oikeusjärjestyksen mukaan. Ihmisoikeustuomioistuin on kuitenkin edellyttänyt keinojen olevan tehokkaita sekä käytännössä että oikeudellisesti (esim. Kudla v. Puola suuren jaoston tuomio 26.10.2000 kohta 157 ja Sürmeli v. Saksa suuren jaoston tuomio 8.6.2006 kohta 98).

16. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan oikeussuojakeino on tehokas sopimuksen 13 artiklan tarkoittamalla tavalla, jos se voi joko estää tai päättää loukkauksen tai tarjota jo tapahtuneesta loukkauksesta asianmukaisen hyvityksen. Arviointi on tapauskohtaista, ja myös keinojen yhdistelmä voi muodostaa riittävän tehokkaan oikeussuojakeinon (esim. Kudla-tapaus kohdat 157 ja 158 ja Sürmeli-tapaus kohdat 98 ja 99).

17. Ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan todennut, että nyt esillä olevissa kysymyksissä paras oikeussuojakeino on ennakollinen viivästymisen estäminen (esim. Sürmeli-tapaus kohta 100). Myös jälkikäteiset viivästymisen hyvitykset, joko rahallinen korvaus tai rangaistuksen alentaminen, on kuitenkin katsottu riittäviksi, jos ne täyttävät ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä muotoutuneet vaatimukset.

18. Erilaisia hyvitysmahdollisuuksia on käsitelty kattavasti ratkaisussa Dimitrov ja Hamanov v. Bulgaria (tuomio 10.5.2011 kohdat 125 - 129), jossa ihmisoikeustuomioistuin on antanut Bulgarialle ohjeita siitä, millaisin keinoin oikeudenkäynnin kohtuutonta kestoa koskeva ihmisoikeusloukkaus on eri tilanteissa mahdollista kansallisesti estää tai hyvittää. Ratkaisun kohdassa 129 on todettu, että äärimmäisten viivästymistapausten tilanteissa oikeussuojakeinona voitaisiin kansallisesti harkita jopa oikeudenkäynnin päättämistä, mikäli tällä ei loukata julkista etua. Ratkaisussa Sprotte v. Saksa (päätös 17.11.2005) ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että pitkään jatkunut oikeudenkäynti rattijuopumusta koskevassa asiassa oli asianmukaisesti hyvitetty, kun asian käsittely päätettiin rikostuomiota antamatta.

Kansalliset oikeussuojakeinot

19. Suomen lainsäädännössä on useita oikeussuojakeinoja, joilla oikeudenkäynnin viivästymistä voidaan estää tai jo toteutunut oikeudenloukkaus hyvittää. Ennakollinen keino on asian määrääminen kiireelliseksi oikeudenkäymiskaaren 19 luvun säännösten nojalla luvussa säädetyin edellytyksin. Laki oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (hyvityslaki, 362/2009) antaa mahdollisuuden oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston hyvittämiseen myös rahallisesti. Lain 6 §:n 4 momentista ja sen esitöistä ilmenee, että rikosasian viivästyminen hyvitetään vastaajalle ensisijaisesti rangaistusta lieventämällä tai alentamalla, ja jos tämä ei ole mahdollista, rahahyvityksellä. Mahdollista on myös määrätä rahahyvitystä rangaistuksen alentamisen lisäksi siltä osin kuin viivästystä ei pystytä jälkimmäisellä tavalla kokonaan hyvittämään (HE 233/2008 vp s. 26).

20. Mahdollisuudesta rangaistuksen lieventämiseen tai alentamiseen viivästyksen nojalla säädetään rikoslain 6 luvussa. Rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika voidaan ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla rangaistusta mitattaessa kohtuullistamisperusteena ja saman luvun 12 §:n 4 kohdan nojalla rangaistuksen tuomitsematta jättämisen perusteena.

21. Lisäksi rikoslain 8 luvussa on säännökset siitä, minkä ajan kuluessa syyteoikeus vanhenee (1 §) ja minkä ajan kuluttua rikoksesta ei enää saa tuomita rangaistusta (6 §). Näiden määräaikojen taustalla on muun muassa ajatus siitä, että kovin myöhään tapahtuva puuttuminen rikoksentekijän elämään olisi paitsi tarkoituksetonta järjestelmän kannalta myös kohtuutonta tekijää itseään kohtaan. Rikosten tekopäivästä laskettavat vanhentumisajat on suhteutettu rikosten vakavuuden mukaan ja ne tulevat sovellettaviksi riippumatta siitä, missä vaiheessa rikos on tullut esille ja mikä on ollut oikeudenkäynnin kesto. Syyte- ja tuomitsemisoikeutta koskevat vanhentumisajat muodostavat viimekätisen ja yksi¬selitteisen takarajan myös rikosasian käsittelyn kestolle.

22. Niin kuin ratkaisussa KKO 2004:58 on todettu, Suomen lainsäädäntöön ei sitä vastoin sisälly säännöksiä, joiden nojalla syyte voitaisiin hylätä sillä perusteella, että oikeudenkäynti on kestänyt kohtuuttoman kauan. Tässä ratkaisussaan Korkein oikeus on katsonut lähtökohtana olevan, ettei syytettä voida hylätä pelkästään sillä perusteella, ettei asiaa ole saatu käsiteltyä tuomioistuimessa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämässä kohtuullisessa ajassa. Ratkaisussa on edelleen todettu, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen syytetylle saattaa kuitenkin jossakin poikkeuksellisessa tilanteessa merkitä sitä, että syytteen hylkääminen tai tutkimatta jättäminen jää ainoaksi tehokkaaksi ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa tarkoitetuksi oikeussuojakeinoksi. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, jos syytetyn mahdollisuudet puolustautua ovat kokonaan raunioituneet oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi. Korkein oikeus toteaa, että ratkaisun antamisen jälkeen on säädetty edellä kohdassa 19 mainittu hyvityslaki.

23. Ihmisoikeustuomioistuin on päätöksissään Ahlskog v. Suomi (9.11.2010, kohta 77) ja S.V. vastaan Suomi (24.11.2012) todennut, että Suomessa käytettävissä olevat keinot viipymistä vastaan tai sen hyvittämiseksi täyttävät rikos- ja riita-asioiden osalta ihmisoikeussopimuksen 13 artiklan edellyttämät tehokkuuden vaatimukset.

Johtopäätökset tässä asiassa

24. Nyt esillä olevassa asiassa syyte ja siihen perustuva korvausvaatimus ovat olleet vireillä käräjäoikeudessa valmisteluvaiheessa yli 12 vuotta. Viipyminen on johtunut ensisijassa siitä, että kysymyksessä olevista rikoksista päätekijänä syytettyä henkilöä, jota myös A on halunnut omassa asiassaan kuulla, ei ole saatu yrityksistä huolimatta Suomeen vastaamaan syytteisiin. A on saanut kuulla olevansa rikoksesta epäillyn asemassa yli 17 vuotta sitten.

25. Korkein oikeus katsoo, että tällainen oikeudenkäynnin kesto on viivästymisen syistä riippumatta kohtuuton ja merkitsee perustuslain 21 §:n 1 momentin ja ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdan loukkausta. Mikään asiassa ei osoita, että viivästyminen olisi johtunut A:sta itsestään siten, että tällä olisi vaikutusta oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa. Valtio ei siten ole pystynyt takaamaan A:lle oikeudenkäyntiä kohtuullisessa ajassa.

26. Kysymys on siitä, onko oikeudenkäynnin viivästyminen hyvitettävä A:lle hänen vaatimallaan tavalla jättämällä syyte tutkimatta tai hylkäämällä se jo ennen pääkäsittelyä.

27. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynti asiassa on kestänyt poikkeuksellisen kauan. Rangaistuksen tuomitsemisen estävä vanhentuminen on joka tapauksessa käsillä syyskuussa 2017. Tällä hetkellä ei edes pääkäsittelyä käräjäoikeudessa ole vielä toimitettu. Kyseenalaista on, ehditäänkö asiassa antaa täytäntöönpanokelpoinen tuomio ennen rikoslain 8 luvun 6 §:ssä tarkoitetun vanhentumisajan umpeutumista.

28. Ajan kulumisen vuoksi A:n rikosvastuun tutkimisella tuomioistuimessa ei ole enää samanlaista merkitystä rikosoikeudellisen järjestelmän tavoitteiden kannalta kuin jos asia olisi käsitelty kohtuullisessa ajassa tekoajan jälkeen. A:han kohdistettujen vaatimusten tutkimatta jättäminen tai hylkääminen jo tässä vaiheessa ennen pääkäsittelyä lopettaisi tehokkaalla tavalla oikeudenkäynnin kohtuuttomasta viivästyksestä aiheutuvan perus- ja ihmisoikeusloukkauksen.

29. Toisaalta syytteessä ja siihen perustuvassa korvausvaatimuksessa on kysymys varsin vakavista rikoksista, joihin A:n väitetään syyllistyneen asianajajana. Näistä syistä hänen rikosvastuunsa selvittämiseen edelleen liittyy julkista intressiä, vaikka sen merkitys onkin ajan kulumisen vuoksi vähentynyt.

30. Asian arvioinnissa on otettava huomioon myös asianomistaja X:n oikeudet ja hänen oikeutensa oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. X on ilmoittanut yhtyvänsä syytteeseen ja kohdistanut A:han määrältään suuren korvausvaatimuksen. Syyttäjän tavoin X on vaatinut, että asian käsittelyä ei lopeteta A:n vaatimalla tavalla. X:n vaatimusten tutkimatta jättäminen tai hylkääminen jo ennen pääkäsittelyä oikeudenkäynnin kohtuuttoman keston vuoksi merkitsisi sitä, että hänen pääsynsä oikeuteen ja oikeuksiinsa estyisi kokonaan.

31. Korvausvaatimuksen osalta tällainen seuraamus olisi sinänsä estettävissä siirtämällä se X:n niin vaatiessa oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 6 §:n nojalla käsiteltäväksi erikseen riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä samalla, kun syyte jätetään tutkimatta. Tällainen menettely kuitenkin merkitsisi oikeudenkäynnin pitkittymisestä johtuvan oikeudenloukkauksen jatkumista. Siirtämällä korvausvaatimus käsiteltäväksi riita-asiain käsittelyjärjestyksessä A:han kohdistuva oikeudenkäynti saattaisi kokonaisuudessaan kestää nyt ennakoitua merkittävästi pidempäänkin. X menettäisi tällöin ne merkittävät menettelylliset edut, jotka liittyvät rikokseen perustuvien korvausvaatimusten käsittelyyn rikosasian yhteydessä. X ei saisi hyväkseen myöskään niitä etuja, joita syytteen tutkiminen ennen samaan tekoon perustuvien korvausvaatimusten ratkaisemista saattaa antaa asianosaisille rikostuomion todistusvaikutuksen vuoksi. Jo tapahtunut oikeudenkäynnin huomattava viivästys huomioon ottaen tarkoituksenmukaista onkin, että rikossyyte ja siihen perustuva korvausvaatimus käsitellään yhdessä ja mahdollisimman nopeasti.

32. Suomen oikeuden mukaan oikeudenkäynnin kohtuuton kesto hyvitetään pääasiaratkaisun yhteydessä ottamalla se huomioon seuraamusta määrättäessä ja tarvittaessa sen sijasta tai ohessa rahallisella hyvityksellä. Lainsäädäntöön ei sisälly säännöksiä, joiden nojalla syyte ja siihen perustuva korvausvaatimus voitaisiin hylätä tai jättää tutkimatta sillä perusteella, että oikeudenkäynti on kestänyt kohtuuttoman kauan. Poikkeusta ei ole säädetty niidenkään tilanteiden varalta, joissa oikeudenkäynnin kesto on ollut poikkeuksellisen pitkä.

33. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei syytettä ja siihen perustuvaa korvausvaatimusta voida nyt esillä olevan asian käsittelyn tässä vaiheessa jättää tutkimatta tai hylätä pelkästään käsittelyn kohtuuttoman pitkän keston perusteella. Tällä hetkellä ei myöskään ole edellytyksiä arvioida sitä, mitä merkitystä oikeudenkäynnin huomattavalla viivästymisellä on ollut A:n puolustautumismahdollisuuksien ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin muiden perusedellytysten kannalta. Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että käräjäoikeus voi arvioida luotettavasti näitä kysymyksiä vasta pääkäsittelyn jälkeen pääasiaratkaisun yhteydessä. Asian ratkaistessaan käräjäoikeuden on myös lausuttava A:n esittämästä oikeudenkäynnin viivästyksen hyvittämistä koskevasta vaatimuksesta ja otettava tässä yhteydessä riittävällä tavalla huomioon asian käsittelyn viivästymisen poikkeuksellinen kesto.

34. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian päätöslauselmasta ilmenevällä tavalla.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo ja Mika Huovila. Esittelijä Heli Melander.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Jokela: A on ollut rikoksesta epäillyn asemassa yli 17 vuotta. Avunantorikosta koskevat syytteet ja niihin liittyvät vahingonkorvausvaatimukset ovat olleet vireillä käräjäoikeudessa yli 12 vuotta. Asian käsittelyssä ei ole edetty valmisteluvaihetta pidemmälle. Kun syyte koskee 17. – 25.9.1997 tehdyksi väitettyä rikosta, rikossyyte on tuomitsemisajan päättymisen johdosta hylättävä, jollei asiassa ole annettu täytäntöönpanokelpoista tuomiota ennen 25.9.2017. Rikosasian käsittely siis väistämättä päättyy vähän yli vuoden kuluttua, jos se on vielä tuolloin vireillä käräjä- tai hovioikeudessa.

Rikossyytteiden käsittelyaika on jo nyt yli kaksinkertainen siihen aikaan nähden, joka ihmisoikeustuomioistuimen linjausten mukaan merkitsee valtion vastuulla olevaa oikeudenkäynnin viivästymistä. A:n oikeutta saada Suomen perustuslain 21 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kohdassa turvatulla tavalla asiansa käsitellyksi asianmukaisesti ja ilman aiheetonta viivytystä on siten räikeästi loukattu. Tämä loukkaus jatkuu edelleen.

Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen on lainkäytön ydintehtävä. Viivästyminen voidaan kuitenkin yleensä hyvittää rikosasian vastaajalle jälkikäteen niin, että hänelle muutoin tuomittavaa rangaistusta alennetaan tai rangaistus jätetään kokonaan tuomitsematta. Jos syyte hylätään tai jätetään tutkimatta, loukattu voi saada valtiolta hyvitystä hyvityslain nojalla. Mahdollista on myös, että rangaistuksen alentamista ja rahakorvausta käytetään yhdessä. Nämä viivästyksen hyvittämiskeinot on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuissa katsottu riittäviksi sekä rikos- että riita-asioissa (Ahlskog v. Suomi 9.11.2010 ja S.V. v. Suomi 24.11.2012). Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on lausunut, että äärimmäisissä tai epäillylle poikkeuksellisen vahingollisissa viivästyksissä voi harkita jopa koko prosessin päättämistä, jollei yleistä etua siten loukata (Dimitrov ja Hamanov v. Bulgaria 10.5.2011, kohta 129).

Laissa ei ole säännöksiä, joiden nojalla tuomioistuin voisi päättää rikosasian käsittelemisen sen vuoksi, että asian käsittely on kohtuuttomasti viivästynyt tai että muut oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin perusedellytykset eivät täyty. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisussaan KKO 2004:58 katsonut, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen syytetylle saattaa jossakin poikkeuksellisessa tilanteessa merkitä sitä, että syytteen hylkääminen tai tutkimatta jättäminen jää ainoaksi tehokkaaksi ihmisoikeussopimuksen 13 artiklassa tarkoitetuksi oikeussuojakeinoksi. Tällainen tilanne voi syntyä esimerkiksi silloin, jos syytetyn mahdollisuudet puolustautua ovat kokonaan raunioituneet oikeudenkäynnin pitkittymisen vuoksi.

Kyseinen ennakkoratkaisu on annettu ennen kuin hyvityslaki on tullut voimaan vuoden 2010 alusta. Laki ei mielestäni poista tarvetta siihen, että tuomioistuimella on poikkeuksellisia tapauksia varten käytettävissään tehokas keino estää sellaisen oikeudenkäynnin jatkaminen, joka merkitsee syytetyn perusoikeuksien vakavaa loukkaamista ja jossa tavalliset hyvittämisen tavat eivät enää ole riittäviä. Ihmisoikeussopimuksen 6 ja 13 artikla sekä niitä koskeva ihmisoikeustuomioistuimen soveltamiskäytäntö asettavat vain vähimmäistason sille, miten kansallisesti on perustuslain 21 ja 22 §:n johdosta suhtauduttava oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin rikkomiseen.

Arviointia ei voida perustaa yksin viivästyksen kestoon, vaan siihen vaikuttavat myös väitetyn rikoksen laatu ja vakavuus samoin kuin asianomistajan oikeuksien turvaaminen. Tässä asiassa syytteiden käsittely on viivästynyt poikkeuksellisen pitkään. Viivästyminen on ollut epäillyn ammatinharjoittamisen ja hänen terveytensä kannalta erityisen vahingollista. Kun otetaan huomioon viivästyksen kesto, epäillystä rikoksesta odotettavissa oleva rangaistustaso ja vakiintuneet viivästyksen hyvittämisen perusteet, A:lle ei voitane määrätä rangaistusta, vaikka syyte hyväksyttäisiin. On epävarmaa, voidaanko tässä rikosasiassa ylipäänsä saada asiallista ratkaisua vai onko asian käsittely lopetettava tuomitsemisajan päättymisen johdosta. Oikeudenkäynnin jatkaminen näissä olosuhteissa ja lähtien siitä, että viivästyksen jatkaminen korvataan vain rahalla, on epäillyn kannalta kohtuutonta. Tällainen menettely ei vastaa rikosoikeudenkäynnin tarkoitusta sen enempää rikosvastuun toteuttamisen kuin syytetyn oikeusturvankaan osalta.

A:han kohdistetuissa syytteissä on kysymys avunannosta törkeään kavallukseen, jossa hänen päämiehensä B:n väitetään siirtäneen edustamalleen taholle Y:n kuolinpesään kuuluneita varoja, tai toissijaisesti avunannosta törkeään velallisen epärehellisyyteen, jos varojen katsotaankin kuuluneen B:lle. X:n esittämät suuret korvausvaatimukset perustuvat hänen asemaansa yhtäältä Y:n kuolinpesän osakkaana ja toisaalta B:n konkurssivelkojana. A on kiistänyt korvausvaatimukset paitsi perusteeltaan myös määrältään.

Syyttäjä ja X ovat vastustaneet rikosasian käsittelyn lopettamista ennen muuta siksi, että rikosprosessi turvaa asianomistajan etuja. Vaikka rikoksesta johtuvat yksityisoikeudelliset vaatimukset yleensä käsitellään rikosasian yhteydessä, tuomioistuin voi tarkoituksenmukaisuussyistä määrätä, että yksityisoikeudelliset vaatimukset käsitellään erikseen. Näin voidaan menetellä, jos yksityisoikeudellisten vaatimusten käsittely viivyttää rangaistusvaatimuksen käsittelyä. Asianomistajan aseman ˮvahvuusˮ ei siten merkitse oikeutta vaatia, että hänen korvausvaatimuksensa selvitetään rikosprosessissa, käytännössä syyttäjän toimin ja valtion taloudellisella vastuulla.

Totean, ettei rikosperusteinenkaan vahingonkorvausvaatimus edellytä, että tekijä – tai kuten tässä tapauksessa avunantaja – tuomittaisiin rikoksesta. Kun X on esittänyt vahingonkorvausvaatimuksen keskeytymättä jatkuneessa oikeudenkäynnissä, se ei ole myöskään vanhentunut. Näin ollen rikos- ja korvausvaatimusten erottaminen eri menettelyihin ja rikosasian käsittelyn päättäminen eivät vaikuta X:n oikeuteen saada vahingonkorvausta ja jatkaa korvauksen vaatimista riita-asiain järjestyksessä.

Harkinnanvaraisissa prosessiratkaisuissa voi olla perustelua punnita keskenään rikoksesta epäillyn ja asianomistajan perusoikeuksia ja prosessuaalisiakin oikeusturvatakeita. Ratkaisussa KKO 2015:14 on esitetty yleisiä näkökohtia erisuuntaisten perusoikeuksien arvioimisesta (kohdat 41 – 43). Johtopäätöksenä kuitenkin oli, ettei tapauksessa ollut asianomistajan perusoikeuksien kannalta merkittäviä seikkoja (kohta 60). Asianomistajana oli konkurssipesä, joka oli esittänyt rikosoikeudenkäynnissä vahingonkorvausvaatimuksen.

A:han kohdistetut syytteet ovat sinänsä vakavia ja koskevat hänen toimiaan asianajajana. En silti katso yleisen edun vaativan, että lähes 20 vuotta vanhoja varallisuusjärjestelyjä ja päämiestään avustaneen asianajajan tuolloista menettelyä pyrittäisiin selvittämään rikosoikeudenkäynnissä lähinnä vain siksi, että näin saataisiin ratkaistuksi asianomistajan vahingonkorvausvaatimuksen peruste. Oikeudenkäynnin viivästyminen on sinänsä loukannut myös X:n oikeutta saada asia kohtuullisessa ajassa käsitellyksi. Hänen asemansa ei kuitenkaan oikeuta eikä edellytä, että poikkeuksellisella tavalla viivästynyttä rikosoikeudenkäyntiä jatketaan A:ta vastaan.

Näillä perusteilla katson, että A:han kohdistetut syytteet tulee jättää tutkimatta. Määrään oikeudenkäynnistä rikosasioista annetun lain 3 luvun 3 §:n nojalla, että yksityisoikeudelliset vaatimukset erotetaan rikosasian käsittelystä. Jos X niin vaatii, määrään mainitun luvun 6 §:n nojalla, että hänen yksityisoikeudellisia vaatimuksiaan koskevan asian käsittelyä jatketaan riita-asiain oikeudenkäynnistä säädetyssä järjestyksessä.

A Oy oli toimittanut B Oy:n tehtaalle ovien valmistuksessa käytettävää peltiä. Ennen toimitusta osapuolet olivat sopineet omistuksenpidätysehdosta ja siitä, ettei peltejä saanut käyttää ennen kuin kauppahinta oli maksettu. B Oy asetettiin konkurssiin toimituksen jälkeen, mutta ennen kauppahinnan maksamista. Kun konkurssipesä ei ollut näyttänyt, että A Oy olisi vastoin sopimusehtoa hyväksynyt peltien käyttämisen jo ennen niiden maksamista, omistuksenpidätysehto oli konkurssipesää sitova.

KonkL 5 luku 7 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne Keski-Suomen käräjäoikeudessa

Metallisten ohutlevytuotteiden tuotantoon ja myyntiin erikoistunut yritys A Oy vaati kanteessaan, että ulko-ovien valmistusta harjoittaneen yrityksen B Oy:n konkurssipesä velvoitetaan korvaamaan sille alumiinisia ovipeltejä sisältäneen toimituksen arvo.

Perusteinaan A Oy esitti, että se oli sopinut B Oy:n kanssa toimittavansa sille erän ovipeltiä. Yhtiöt olivat ennen tavaran toimittamista sopineet, että tavara on A Oy:n omaisuutta kunnes se on maksettu. B Oy:llä ei ollut ollut oikeutta ennen tavaran maksamista käyttää peltejä tuotannossaan.

A Oy oli 22.1.2014 toimittanut B Oy:n tehtaalle sopimuksen mukaisen erän ovipeltejä. A Oy:n edustaja oli ollut mukana varmistamassa, että tavaraerän suhteen menetellään sovitulla tavalla eikä sitä oteta käyttöön ennen maksua. Tavarat oli varastoitu A Oy:n toimesta B Oy:n tiloihin erilleen muusta omaisuudesta. Kollit olivat olleet pannoitettuja. Menettely oli vastannut kaupintavaraston järjestelyä.

B Oy oli 28.1.2014 asetettu konkurssiin, eikä ovipeltiä ollut käytetty tuotannossa. Konkurssipesä ei ollut luovuttanut omaisuutta A Oy:lle.

Vastaus

Konkurssipesä vaati kanteen hylkäämistä.

Perusteinaan konkurssipesä lausui, että mahdollisesta omistuksenpidätysehdosta riippumatta A Oy:n oli täytynyt ymmärtää, että alumiinilevyt olivat tehtaan normaalissa tuotannossa käytettävää raaka-ainetta ja että levyt olisi tuotannon tarpeiden mukaan otettu käyttöön riippumatta siitä, oliko kauppahinta maksettu. Toimittamalla pellit ennen maksua A Oy oli ottanut muista tavarantoimittajista poikkeavan luottoriskin, joka realisoitui konkurssissa. A Oy ei ollut tehokkaasti pidättänyt alumiinilevyjen hallintaa tai muuten järjestellyt mahdollista omistuksenpidätystä siten, että levyjä ei olisi alettu käyttää tuotannossa ennen niiden maksua. Koska B Oy:llä tosiasiassa olisi ollut oikeus liittää omaisuus muuhun omaisuuteen ennen maksua, omistuksenpidätysehto oli tehoton konkurssipesää kohtaan konkurssilain 5 luvun 7 §:n 2 momentin nojalla.

Käräjäoikeuden tuomio 18.6.2014

Käräjäoikeus katsoi henkilötodistelun perusteella selvityksi, että kaupan osapuolet olivat ennen alumiinilevyjen toimittamista B Oy:lle sopineet siitä, että levyt olivat A Oy:n omaisuutta kunnes levyjen kauppahinta oli maksettu ja ettei levyjä käytettäisi ovituotannossa ennen kuin kauppahinta oli maksettu.

Omistuksenpidätysehdosta oli siten sovittu ennen alumiinilevyjen toimitusta. B Oy:llä ei ollut ollut oikeutta liittää omaisuutta muuhun omaisuuteen, sillä sovittu oli, ettei levyjä käytettäisi ennen kuin kauppahinta oli maksettu. Konkurssilain 5 luvun 7 §:n 2 momentti ei siten soveltunut asiaan, ja omistuksenpidätysehto oli konkurssipesää kohtaan tehokas.

Käräjäoikeus velvoitti konkurssipesän korvaamaan A Oy:lle ovipeltitoimituksen arvon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Teemu Vuorialho.

Vaasan hovioikeuden tuomio 25.2.2015

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi näytetyksi, että kaupan osapuolet olivat sopineet, ettei alumiinilevyjä käytetä koekäyttöerää lukuun ottamatta ovituotannossa ennen kuin kauppahinta oli maksettu. Todistajien kertomusten perusteella voitiin pitää selvitettynä, että osapuolten todellinen tarkoitus oli ollut sopia levyjen käytön rajoittamisesta edellä todetulla tavalla ennen niiden maksamista. Näillä ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoi, että omistuksenpidätysehto oli konkurssipesää sitova.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Ulla Maija Hakomäki ja Eerika Hirvelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:n konkurssipesälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan konkurssipesä vaati, että kanne hylätään.

A Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A Oy on sopimuksen mukaisesti toimittanut B Oy:n tehtaalle alumiinipeltejä B Oy:n ovituotannossa käytettäviksi. Ennen toimitusta osapuolet olivat sopineet siitä, että tavara on myyjän omaisuutta, kunnes se on kokonaan maksettu. Lisäksi osapuolet olivat sopineet siitä, ettei levyjä saanut käyttää B Oy:n tuotannossa ennen kuin kauppahinta oli kokonaan maksettu. Pian ensimmäisen peltierän toimittamisen jälkeen B Oy asetettiin konkurssiin. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys omistuksenpidätysehdon tehokkuudesta B Oy:n konkurssipesää kohtaan.

Asiaa koskeva sääntely

2. Konkurssilain 5 luvun 6 §:n mukaan velallisen hallinnassa oleva sivullisen omaisuus, joka voidaan erottaa velallisen omaisuudesta, ei kuulu konkurssipesään. Sivullisen omaisuus on luovutettava omistajalle tai tämän määräämälle sellaisin ehdoin, joiden täyttämistä konkurssipesällä on oikeus vaatia.

3. Saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan 6 §:ssä säädetty koskee jäljempänä samassa luvussa säädetyin poikkeuksin myös irtainta omaisuutta, johon omaisuuden luovuttajalla (myyjällä) on omistuksenpidätys- tai takaisinottoehtoon perustuva oikeus.

4. Konkurssilain 5 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan omistuksenpidätys- tai takaisinottoehto on konkurssipesää kohtaan tehoton muun ohella silloin, kun velallisella on ehdosta huolimatta oikeus luovuttaa omaisuus edelleen, liittää se muuhun omaisuuteen tai muutoin määrätä omaisuudesta omistajan tavoin.

5. Konkurssilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 26/2003 vp s. 76) mukaan omistuksenpidätysehto ei sido ostajan konkurssipesää silloin, kun ostajalla on sopimuksen mukaan oikeus ilman luovuttajan suostumusta liittää tällaisin ehdoin myyty omaisuus muuhun omaisuuteen siten, että liitettyjen kohteiden välille syntyy ainesosa- tai tarpeistosuhde. Myyjä on tällöin siinä määrin luopunut omistajalle kuuluvista oikeuksistaan, ettei ehdon sitovuutta ole aiheellista ulottaa sopijapuolten ulkopuolelle.

Tapauksen tosiseikasto

6. Asiassa on riidatonta, että omistuksenpidätysehdosta oli sovittu ennen tavaran toimittamista ja että tämän lisäksi oli sovittu siitä, että ostajalla ei ollut oikeutta käyttää alumiinilevyjä tuotannossaan eli liittää niitä osaksi valmistamiaan ovia ennen kuin kauppahinta oli kokonaisuudessaan maksettu. Alumiinilevyjen kauppa oli tehty tilanteessa, jossa muut tavarantoimittajat eivät olleet enää toimittaneet B Oy:lle tavaraa ilman ennakkomaksua. A Oy oli antanut toimitukselleen 30 päivän maksuajan.

7. Korkeimmassa oikeudessa kuultujen JP:n, JJ:n, SK:n ja MR:n yhdenmukaisten kertomusten mukaan alumiinilevyt oli toimitettu B Oy:n tehtaalla olevaan varastoon, jossa oli säilytetty myös muita B Oy:n tuotannossa käytettäväksi tarkoitettuja levyjä. Nämä muut levyt olivat olleet B Oy:n tilaamia, joten tavarakolleissa oli ollut yhtiön nimi. Sen sijaan A Oy:n toimittamissa levyissä kollilappuun oli merkitty A Oy:n nimi. Levyt erosivat B Oy:n aiemmin käyttämistä levyistä osittain myös väritykseltään. Muilla tavoin A Oy ei ollut edellyttänyt toimittamiensa levyjen erottamista B Oy:n levyistä.

8. Todistaja SK:n kertomuksen mukaan yksi nippu A Oy:n toimittamia alumiinilevyjä oli juuri ennen B Oy:n konkurssiin asettamista siirretty tuotantolinjalle koeliimausta varten. Koeliimauksen jälkeen levyt oli ollut tarkoitus maksaa ja ottaa tuotantokäyttöön. Myös todistelutarkoituksessa kuullun A Oy:n toimitusjohtajan käsityksenä oli ollut, että levyt olivat menossa tuotantokäyttöön lyhyen ajan kuluessa.

Tapauksen arviointia

9. Edellä kohdissa 2 – 4 selostetun sääntelyn perusteella omistuksenpidätysehdoin luovutetun irtaimen omaisuuden osalta pääsääntönä on ehdon tehokkuus konkurssipesää kohtaan. Omaisuus katsotaan sivullisen omaisuudeksi ja se on palautettava omistajalleen. Konkurssilain 5 luvun 7 §:n 2 momentissa on säädetty tätä pääsääntöä koskevista poikkeuksista. Koska asiassa on riidatonta, että omistuksenpidätysehdosta oli sovittu, tulee konkurssipesän kyetä näyttämään perusteet ehdon sitomattomuudelle.

10. Omistuksenpidätysehdosta ja sitä tehostavasta liittämiskiellosta on saatettu sopia sellaisissa olosuhteissa, että ostajalla on katsottava olleen oikeus liittää myyty tavara muuhun omaisuuteen tämän kieltävästä sopimusehdosta huolimatta. Tällaisessa tilanteessa sopimuksen sanamuodon ei voida katsoa vastaavan osapuolten todellista tarkoitusta. Arvioinnissa on tällöin keskeistä se, mitä myyjä on voinut olosuhteista päätellä ja kuinka myyjä on olosuhteisiin suhtautunut.

11. Vaikka ostajan liittämisoikeuden olemassaoloa arvioitaessa voidaan ottaa huomioon myös tosiasialliset olosuhteet, osapuolten sopimuksella on keskeinen asema tässä arvioinnissa. Konkurssipesän, joka väittää, että ostajalla olisi katsottava vastoin sopimuksen muotoilua olleen oikeus levyjen käyttämiseen jo ennen niiden maksamista, tulee näyttää väitteensä toteen. Tämä edellyttäisi näyttöä siitä, että myyjän olisi tullut havaita, että levyt ovat kiellosta huolimatta menossa tuotantokäyttöön ja että myyjä on suhtautunut tähän hyväksyvästi.

12. A Oy:llä myyjänä on ollut korostunut tarve saada kauppahintasaatavalleen vakuus, kun B Oy:n taloudellinen tilanne on ollut heikko. Liittämisoikeuden kieltävällä ehdolla A Oy on pyrkinyt turvaamaan oikeutensa tässä epävarmassa tilanteessa. Vaikka levyt oli toimitettu samaan varastoon muiden tuotannossa käytettävien levyjen kanssa, ne olivat olleet erotettavissa muista tuotantoon menossa olleista levyistä A Oy:n nimen ja värityksen perusteella, eikä levyjen käyttö sopimusehtojen vastaisesti ole levyjen varastointitavan perusteella ollut A Oy:n ennakoitavissa.

13. Edellä kuvatuissa olosuhteissa on kuitenkin A Oy:nkin tieten ollut mahdollista, että B Oy ottaa levyt käyttöön tuotannossaan jo ennen kauppahinnan maksamista. Tästä ei kuitenkaan voida vielä päätellä, että A Oy olisi suhtautunut hyväksyvästi tällaiseen menettelyyn. Tosiasiallinen mahdollisuus levyjen liittämiseen ei itsessään tarkoita sitä, että ostajalla olisi myös laissa tarkoitetulla tavalla oikeus liittämiseen. Sopimuksessa myönnetty maksuaikakaan ei osoita, että myyjä olisi hyväksynyt levyjen käyttämisen ennen niiden maksamista. Se on merkinnyt ajankohtaa, jolloin kauppahinta on viimeistään tullut maksaa. Mikäli B Oy olisi ottanut levyt käyttöön jo ennen eräpäivää, olisi maksunkin sopimuksen mukaan tullut tapahtua eräpäivää aikaisemmin.

14. Asiassa on esitetty selvitystä myös siitä, millaisia menettelytapoja B Oy:ssä oli ollut tarkoitus noudattaa levyjen käyttöönotossa, sekä henkilöstön tietoisuudesta näistä seikoista. Kun asiassa ei kuitenkaan ole esitetty selvitystä siitä, että nämä yhtiön sisäiset menettelytavat olisivat olleet myös A Oy:n tiedossa tai havaittavissa, ei niillä ole merkitystä omistuksenpidätysehdon tehokkuutta arvioitaessa.

Johtopäätökset

15. Korkein oikeus katsoo olosuhteita kokonaisuutena arvioiden, ettei konkurssipesä ole kyennyt näyttämään, että A Oy olisi vastoin sopimusehtoa käyttäytymisellään osoittanut hyväksyvänsä levyjen käyttämisen jo ennen niiden maksamista. B Oy:llä ei siten ole ollut oikeutta käyttää levyjä ovituotannossaan ja liittää niitä muuhun omaisuuteen ennen niiden maksamista. Tällä perusteella omistuksenpidätysehto on konkurssipesää sitova.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Tuomo Antila. Esittelijä Juha Mäkelä.

Kiinteistön kaupan purkamista koskeva kanne oli perustunut siihen, että rakennuksen alapohjassa oli ollut laajoina kosteus- ja homevaurioina ilmennyt laatuvirhe, joka oli aiheutunut siitä, että maakosteus oli päässyt kapillaarisesti nousemaan betonilaatan läpi lattiapinnoitteeseen. Hovioikeus hyväksyi purkuvaatimuksen sillä perusteella, että laatuvirhe oli keittiön lattiaan puhkaistu maaperään ulottuva aukko, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan.

Kysymys siitä, onko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemallaan perusteella. (Ään.)

OK 24 luku 3 § 2 mom
OK 26 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Kanne ja vastaus sekä Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 30.4.2013 ja Kouvolan hovioikeuden tuomio 20.3.2014 on tarpeellisilta osin selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Jukka Turunen. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, Lasse Tamminen ja Jussi-Pekka Jutila (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

HN:lle ja KN:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna siitä kysymyksestä, oliko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemallaan perusteella. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan HN ja KN vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia ensisijaisesti ratkaistaan HN:n ja KN:n hovioikeudessa esittämien vaatimusten mukaisesti ja toissijaisesti palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

MP ja LL vastasivat valitukseen ja vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Valituslupaa ei myönnetä enemmälti. Hovioikeuden tuomio jää siis näiltä osin pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta, aikaisempi käsittely ja kysymyksenasettelu

1. MP ja LL ovat 15.6.2010 ostaneet HN:ltä ja KN:ltä näiden omistaman osuuden 6/10 paritalosta Imatralla 124 000 euron kauppahinnalla. Kanteessaan käräjäoikeudessa MP ja LL ovat vaatineet ensisijaisesti, että kiinteistön kauppa puretaan kaupan kohteen virheen vuoksi ja HN ja KN velvoitetaan palauttamaan heille kauppahinta, sekä toissijaisesti, että HN ja KN velvoitetaan suorittamaan hinnanalennusta. Lisäksi MP ja LL ovat vaatineet vahingonkorvauksia ylimääräisistä asumiskuluista ja tekstiilien pesukuluista ja työstä sekä korvauksia selvittelykuluista.

2. Kannevaatimukset ovat perustuneet yhtäältä rakennuksen virheisiin ja toisaalta myyjien rakennuksesta antamien tietojen virheellisyyteen. Rakennuksen virheiden osalta MP ja LL ovat esittäneet, että rakennuksen perustushiekka oli liian hienoa, jolloin maakosteuden kapillaarinen nousu rakenteisiin ei estynyt. Kosteus pääsi alapohjan rakenteisiin ja aiheutti niihin laajoja mikrobi- ja homekasvustoja. Lisäksi antennin tolpan läpiviennin tiivisteestä pääsi valumaan vettä yläpohjan rakenteisiin aiheuttaen niihin mikrobi- ja homekasvustoa. HN ja KN olivat antaneet kaupan kohteen kunnosta virheellisiä ja harhaanjohtavia tietoja, koska kiinteistö oli myyty hyväkuntoisena. Lisäksi HN ja KN olivat laiminlyöneet antaa lattiarakenteiden kosteutta koskeneen merkityksellisen tiedon. Joka tapauksessa paljastuneet kosteus- ja homevauriot muodostivat maakaaren 2 luvun 17 §:ssä tarkoitetun salaisen virheen.

3. Lisäksi MP ja LL ovat kanteessaan tehneet selkoa kiinteistössä havaituista lukuisista kosteus- ja homevauriokohdista ja niitä koskeneista selvityksistä. Eräänä tällaisena havaintona kanteessa on mainittu, että keittiön allaskaapin alle oli piikattu aukko, jossa oli havaittu sienikasvustoa. Vielä kanteessa on tapahtumaselostuksen yhteydessä todettu, että LL oli asunnossa ollessaan saanut hengitystieinfektion.

4. Käräjäoikeudelle toimittamassaan lausumassa MP ja LL ovat toistaneet sen, että varsinainen laatuvirhe kiinteistössä oli se, että lattiarakenteet olivat laajasti kosteus- ja homevaurioituneet johtuen siitä, että rakennuksen alapohjan rakenne oli tehty kanteessa kerrotulla tavalla väärin sekä että yläpohjaan oli valunut vettä.

5. HN ja KN ovat kiistäneet, että rakennuksessa olisi ollut ostajien väittämät virheet. HN ja KN olivat myös antaneet kaupan kohteesta oikeat ja riittävät tiedot. Siltä varalta että kauppa purettaisiin, HN ja KN ovat vaatineet vahingonkorvaukseksi kiinteistön arvon alentumisesta 42 000 euroa korkoineen.

6. Käräjäoikeus on katsonut, etteivät MP ja LL saaneet vedota rakennuksen yläpohjan virheisiin. Käräjäoikeus on edelleen katsonut jääneen näyttämättä, että kaupan kohteessa olisi ollut kaupan purkamiseen oikeuttavaa kosteus- ja homevauriota, ja on hylännyt kaupan purkamista koskevan vaatimuksen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että rakennus oli perustettu hyväksyttyjen piirustusten mukaisesti ja ajankohdalle tyypillisen rakennustavan mukaan. Erityisesti keittiön allaskaapin alta mitattu erityisen korkea sieni-itiöpitoisuus johtui siitä, että rakennuksen pohja oli siitä kohden ollut auki kaivettuna. Tämä seikka MP:n ja LL:n olisi kuitenkin ollut mahdollista korjata vähin kustannuksin ja koettaa torjua sieni-itiöiden pääsy sisäilmaan. Lattian betonilaatasta löydetyt kosteuserot olivat kuitenkin sellaisia, että MP:n ja LL:n oli ollut välttämätöntä ryhtyä ainakin parketin uusimiseen. Käräjäoikeus on velvoittanut HN:n ja KN:n yhteisvastuullisesti suorittamaan MP:lle ja LL:lle yhteisesti hinnanalennusta 8 500 euroa korkoineen lattian korjauskustannusten perusteella.

7. MP ja LL ovat valituksessaan hovioikeudessa uudistaneet vaatimuksensa kiinteistön kaupan purkamisesta ja toissijaisen vaatimuksensa hinnanalennuksesta. He ovat esittäneet, että kiinteistössä oli perustavanlaatuinen rakennusvirhe, koska maakosteus oli noussut kapillaarisesti betonilaattaan ja sen läpi lattiapinnoitteeseen aiheuttaen puiseen lattiapinnoitteeseen laajoja, koko lattiapinta-alan käsittäneitä kosteus- ja homevaurioita. Kiinteistö ei sen vuoksi ollut ollut sellainen kuin oli sovittu, ostajille oli ennen kauppaa annettu virheellinen tieto rakennuksen kunnosta ja rakenteista ja HN:n ja KN:n olisi tullut ilmoittaa ostajille siitä, että alapohjassa voi olla kosteusvaurioita. Joka tapauksessa kiinteistö poikkesi salaisen virheen vuoksi laadultaan merkittävästi siitä, mitä ostajat olivat voineet perustellusti olettaa. Vahingonkorvausvaatimuksia on valituksessa perusteltu sillä, että LL ei ollut voinut asua asunnossa homeesta aiheutuneiden hengitystieinfektioiden vuoksi.

8. HN ja KN ovat valituksessaan hovioikeudessa vaatineet, että heidät vapautetaan velvollisuudesta suorittaa ostajille hinnanalennusta.

9. Hovioikeus on kiinteistön yläpohjan osalta hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun. Kiinteistön alapohjan osalta hovioikeus on lausunut, ettei asiassa ollut näytetty, että parketin vauriot olisivat aiheutuneet siitä, että rakennuksen alapohjassa ei ollut asianmukaista veden kapillaarinousun estävää katkoa.

10. Tämän jälkeen hovioikeus on arvioinut sitä, voitiinko alapohjaan allaskaapin alle täyttömaahan asti ulottuvan aukon merkitys tutkia kanteen perusteena ja mahdollisen mikrobivaurion syynä. Hovioikeus on katsonut todistelun osoittavan, että rakennuksessa oli huoneilman asumisterveyteen vaikuttava mikrobilähde. Asiassa ei ollut edes väitetty, ettei asumisterveyteen liittynyt todistelu kuuluisi asiaan. Alapohjaan allaskaapin alle tehty täyttömaahan asti ulottuva aukko oli riidaton ja siitä otetut mikrobinäytteet olivat olleet osa todistelua. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus on äänestyksen jälkeen katsonut, että aukko oli niin läheisesti yhteydessä kanteen muuhun perusteeseen, että hovioikeus voi tutkia myös aukon merkityksen väitetyn mikrobivaurion aiheuttajana ilman nimenomaista siihen vetoamista.

11. Hovioikeus on katsonut, että alapohjan puhkaisu muutoin kuin tilapäisesti oli terveyshaittaa aiheuttava rakennuksen virhe ottaen huomioon sen, että alapohjan puhkaisun johdosta runsaasti mikrobeja sisältävä maa-aines oli välittömässä kosketuksessa huoneilmaan. Kiinteistö poikkesi siten alapohjassa olleen puutteellisuuden vuoksi laadultaan merkittävästi siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voitiin kauppahinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen perustellusti edellyttää. Koska HN:n ja KN:n oli katsottava olleen tietämättömiä virheestä, kysymyksessä ollut virhe oli salainen. Hovioikeus on katsonut virheen sen laatu huomioon ottaen olleen myös olennainen.

12. Hovioikeus on purkanut kiinteistön kaupan ja velvoittanut HN:n ja KN:n palauttamaan MP:lle ja LL:lle kauppahinnan korkoineen sekä velvoittanut MP:n ja LL:n yhteisvastuullisesti suorittamaan HN:lle ja KN:lle yhteisesti korvaukseksi kiinteistön arvon alentumisesta 4 500 euroa korkoineen. Hovioikeus on hylännyt MP:n ja LL:n vahingonkorvausvaatimukset.

13. HN:lle ja KN:lle myönnetty valituslupa on rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla koskemaan sitä kysymystä, onko hovioikeus voinut kanneperuste ja oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n ja 26 luvun 1 §:n säännökset huomioon ottaen hyväksyä kanteen mainitsemallaan perusteella.

Sovellettavat säännökset

14. Maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan kiinteistössä on laatuvirhe muun ohella, jos kiinteistö ei ominaisuuksiltaan ole sellainen kuin on sovittu (1 kohta) tai jos myyjä on ennen kaupan tekemistä antanut ostajalle virheellisen tai harhaanjohtavan tiedon kiinteistön pinta-alasta, rakennusten kunnosta tai rakenteista taikka muusta kiinteistön laatua koskevasta ominaisuudesta ja annetun tiedon voidaan olettaa vaikuttaneen kauppaan (2 kohta). Kiinteistössä on laatuvirhe myös, jos myyjä on ennen kaupan tekemistä jättänyt ilmoittamatta ostajalle sellaisesta tyypillisesti myydyn kaltaisen kiinteistön käyttöön tai arvoon vaikuttavasta ominaisuudesta, josta myyjä tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää, ja tällaisen laiminlyönnin voidaan olettaa vaikuttaneen kauppaan (momentin 3 kohta). Niin ikään kiinteistössä on laatuvirhe, jos se salaisen virheen vuoksi poikkeaa laadultaan merkittävästi siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voidaan kauppahinta ja muut olosuhteet huomioon ottaen perustellusti edellyttää (momentin 5 kohta).

15. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Tutkittavana on, onko ja miten käräjäoikeuden ratkaisua muutettava.

16. Niin kuin esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2006:54 (kohta 2) ja KKO 2012:86 (kohta 3) on lausuttu, oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ssä tarkoitetaan seikalla oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin tulisi asiassa esille tai olisi tuomioistuimen tiedossa.

17. Edellä kuvattu väittämistaakka ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ää koskevissa perusteluissa (HE 154/1990 vp s. 29) on todettu, että todistustosiseikkojen huomioon ottaminen ei edellytä, että asianosainen olisi vedonnut tällaisen seikan olemassaoloon. Todistelua arvioidessaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava huomioon kaikki asiassa esitetty selvitys riippumatta siitä, kumpi asianosainen sen on esittänyt. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia (KKO 1997:90).

Asianosaisten kannanotot

18. HN ja KN ovat Korkeimmassa oikeudessa katsoneet, että MP ja LL eivät olleet vedonneet allaskaapin alla lattiassa olleeseen aukkoon tai sen merkitykseen mikrobivaurioiden aiheuttajana kanteensa perusteena eli oikeustosiseikkana. Hovioikeus oli siten ratkaissut asian perusteella, johon ei ollut asianmukaisesti vedottu.

19. MP ja LL ovat puolestaan katsoneet, ettei heidän ollut tarvinnut erikseen vedota allaskaapin alla olleeseen aukkoon. Aukon olemassaolo oli ilmennyt asiassa esitetystä todistelusta, eivätkä HN ja KN olleet tätä seikkaa kiistäneet. Oikeustosiseikkana asiassa oli ollut kosteus- ja homevaurioiden olemassaolo. Syy kosteus- ja homevaurioon oli todistustosiseikka vaurion olemassaolosta, ja hovioikeus oli siten voinut ottaa sen huomioon ratkaisussaan.

Korkeimman oikeuden arviointi

20. Väittämistaakkaa koskeva oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin säännös on ilmaus riita-asian oikeudenkäynnissä noudatettavasta niin sanotusta määräämisperiaatteesta. Se merkitsee muun muassa sitä, että oikeudenkäynnin asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Väittämistaakkaa koskeva säännös merkitsee tämän mukaisesti sitä, että kantajan asiana on riita-asiassa esittää ne kanteensa välittöminä perusteina olevat tosiseikat, joista kantaja katsoo vaatimansa oikeusseuraamuksen suoraan seuraavan. Väittämistaakkaa koskevasta säännöksestä myös seuraa, että tuomioistuin voi perustaa ratkaisunsa ainoastaan näihin seikkoihin, ei sen sijaan asiassa mahdollisesti ilmitulleisiin muihin seikkoihin, kuten todistustosiseikkoihin, joihin kantaja on vedonnut ainoastaan osoittaakseen varsinaisen kanneperusteen olemassaolon.

21. Kiinteistön laatuvirhettä koskevassa riita-asiassa kanneperusteen kannalta välittömästi merkityksellisiä seikkoja ovat ne, joiden johdosta kiinteistön väitetään poikenneen siitä, mistä oli sovittu tai mitä ostaja oli voinut perustellusti edellyttää. Kantaja määrittelee kanteessaan lähtökohtaisesti tuomioistuinta sitovasti, mitkä seikat ovat tällaisia.

22. Tässä asiassa MP ja LL ovat kanteensa perusteena käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa vedonneet siihen, että rakennuksen lattiarakenteessa oli laaja-alaiset kosteus- ja homevauriot. Kanteen mukaan niiden syynä oli alapohjan rakennevirhe eli se, että rakennuksen perustushiekka oli liian hienoa, ja se, että hiekan ja betonilaatan välissä ei ollut määräysten edellyttämää kapillaarikatkoa. Tällöin maakosteuden kapillaarinen nousu rakenteisiin ei estynyt ja kosteus pääsi alapohjan rakenteisiin. Lisäksi kanteessa on kuvattu sitä selvitystä, jota MP ja LL olivat alapohjan vaurioitumisesta hankkineet. Yhtenä selvityksenä on kanteessa viitattu allaskaapin alla olleesta aukosta tehtyihin havaintoihin ja siinä todettuun sienikasvustoon, mutta sen ei ole väitetty olleen kanneperusteena olevien kosteus- ja homevaurioiden syynä tai sellaisenaan merkinneen laatuvirhettä. Lisäksi kanteessa on viitattu LL:lle asunnossa oleskelun yhteydessä ilmenneeseen terveyshaittaan lähinnä esitettyjen korvausvaatimusten perusteena.

23. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että parketin vauriot olisivat aiheutuneet siitä, että rakennuksen alapohjassa ei ollut asianmukaista veden kapillaarinousun estävää katkoa. Sen sijaan hovioikeus on katsonut kaupan purkamiseen oikeuttavaksi laatuvirheeksi keittiön lattiaan puhkaistun maaperään ulottuvan aukon, josta aiheutui terveyshaittana pidettävää mikrobirasitusta huoneilmaan.

24. Korkein oikeus toteaa, että viimeistään MP:n ja LL:n lausumasta käräjäoikeudelle ja muutoksenhakemuksesta hovioikeudelle on yksiselitteisesti ilmennyt, että he ovat vedonneet kiinteistön kaupan virheenä alapohjan väitetystä virheellisestä rakentamisesta johtuneisiin laaja-alaisiin kosteus- ja homevaurioihin lattiarakenteessa. Valituksen perusteella myös kanteessa mainitut kaupan kohteesta annetut virheelliset tiedot ja laiminlyönti antaa merkityksellinen tieto ovat alapohjan osalta koskeneet nimenomaan kosteus- ja homevaurioita. Alapohjan virheelliseen rakentamiseen ja siitä johtuneisiin vaurioihin lattiarakenteessa on siten vedottu kannevaatimusten välittöminä perusteina.

25. Kanteen välittömänä perusteena ei sen sijaan ole vedottu keittiön allaskaapin alla olleeseen aukkoon sellaisenaan eikä myöskään siitä mahdollisesti aiheutuneeseen terveyshaittaan sisäilmassa. Kanteessa ei siis ole väitetty, että alapohjan aukko ja siinä todettu homekasvusto olisivat laaja-alaisten kosteus- ja homevaurioiden syy tai että aukko sellaisenaan olisi muodostanut terveyshaittaa aiheuttaneen rakennuksen virheen. Niin kuin MP ja LL ovat itsekin Korkeimmassa oikeudessa todenneet, näihin seikkoihin on kanteessa viitattu niin sanottuina todistustosiseikkoina eli osoituksena kanneperusteeksi esitetyistä laaja-alaisista kosteus- ja homevaurioista. Lisäksi LL:n saamaan hengitystieinfektioon on viitattu väitettyjen virheiden perusteella vaadittujen vahingonkorvausten perusteena.

26. Hovioikeus ei siten olisi saanut perustaa ratkaisuaan mainitsemiinsa seikkoihin, vaan sen olisi tullut arvioida näiden seikkojen merkitystä asiassa vedottujen kanneperusteiden kannalta. Merkitystä ei tässä suhteessa ole niillä hovioikeuden mainitsemilla seikoilla, että allaskaapin alla oleva täyttömaahan asti ulottuva aukko on ollut riidaton tai että siitä otetut mikrobinäytteet ovat olleet osa todistelua.

27. Hovioikeus on näytönarvioinnissaan päätynyt siihen, että kiinteistössä ei ole ollut MP:n ja LL:n väittämää virhettä, jonka perusteella he olivat vaatineet kaupan purkamista ja toissijaisesti hinnanalennusta. Hovioikeuden olisi sen vuoksi tullut hylätä kanne.

28. Hovioikeus on velvoittanut MP:n ja LL:n suorittamaan HN:lle ja KN:lle korvaukseksi kiinteistön arvon alentumisesta 4 500 euroa korkoineen. HN ja KN ovat esittäneet tämän vaatimuksensa siltä varalta, että kiinteistön kauppa puretaan. Hovioikeuden ratkaisu on siten tältä osin ollut seurausta sen omaksumasta virheellisestä kannasta MP:n ja LL:n purkuvaatimukseen. Sen vuoksi hovioikeuden ratkaisu on myös tältä osin poistettava.

29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus on ratkaissut asian tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan.

Kanne hylätään.

HN ja KN vapautetaan käräjäoikeuden määräämästä velvollisuudesta suorittaa hinnanalennusta ja hovioikeuden määräämästä velvollisuudesta palauttaa kauppahinta MP:lle ja LL:lle.

MP ja LL vapautetaan hovioikeuden määräämästä vahingonkorvausvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen (eri mieltä), Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Pertti Lenkkeri.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Kitunen: Olen tuomion perustelujen kohtien 1 – 26 osalta samaa mieltä kuin enemmistö. Hovioikeus ei siten olisi saanut purkaa kiinteistön kauppaa lausumallaan perusteella. Olen eri mieltä siitä, mitä tästä kannanotosta tässä tapauksessa seuraa. Lähtökohtana arvioinnissani on yhtäältä se, etteivät MP ja LL ole luopuneet mistään kanteessaan esittämistään vaatimuksista ja toisaalta se, miten valitusluvan myöntäminen asiassa on rajattu. Totean, että käräjäoikeus on tuominnut HN:n ja KN:n suorittamaan hinnanalennusta. Kun hovioikeus on katsonut, että edellytykset kaupan purkamiselle ovat olleet olemassa, sen ei ole tarvinnut lausua toissijaisesti esitetystä hinnanalennusvaatimuksesta. Tämän vuoksi kumoan hovioikeuden tuomion ja palautan asian hovioikeuteen.

Työntekijät vaativat yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä sillä perusteella, että työnantaja oli kohdistanut tuotannollisin ja taloudellisin perustein tehdyt irtisanomiset heihin yhdenvertaisuuslain 6 §:n syrjinnän kiellon vastaisesti. Kanne oli nostettu kahden vuoden kuluessa työsuhteiden päättymisestä. Kanne oli nostettu ajoissa. (Ään.)

YhdenvertaisuusL 6 § 1 mom (21/2004)
YhdenvertaisuusL 9 § 1 mom (21/2004)
YhdenvertaisuusL 16 § (21/2004)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa

A ja hänen myötäpuolensa vaativat kanteessaan, että käräjäoikeus vahvistaa N Oyj:n kohdistaneen tuotannollisin ja taloudellisin perustein tekemänsä irtisanomiset kantajiin yhdenvertaisuuslain 6 §:n kiellon vastaisesti heidän terveydentilansa perusteella. Lisäksi A ja hänen myötäpuolensa vaativat, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan kullekin kantajalle yhdenvertaisuuslain 9 §:n mukaista hyvitystä.

Yhtiö vaati kanteiden hylkäämistä ensisijaisesti vanhentuneina. A:n ja hänen myötäpuoltensa työsuhteet oli irtisanottu tammikuussa 2009 päättymään kuuden kuukauden kuluttua irtisanomisista eli heinäkuussa 2009. Yhdenvertaisuuslain 9 §:ssä tarkoitettua hyvitystä koskeva kanne oli lain 16 §:n mukaan nostettava kahden vuoden kuluessa lain 6 tai 8 §:n vastaisesta menettelystä. Hallituksen esityksen HE 44/2003 vp mukaan kanneaika alkaa syrjinnän kiellon rikkomishetkestä eli siitä hetkestä, jolloin henkilöä on kohdeltu epäsuotuisasti. Yhtiön mukaan kantajien väittämä syrjinnän kiellon rikkomishetki oli kantajien työsuhteiden irtisanomishetki tammikuussa 2009. Kanne oli tullut vireille heinäkuussa 2011, jolloin väitetystä syrjinnän kiellon rikkomisesta oli kulunut enemmän kuin kaksi vuotta.

A ja hänen myötäpuolensa katsoivat, että työsuhteen päättämistilanteessa kanneajan oli katsottava alkavan työsuhteen päättymisestä lukien. Työnantajan syrjivä toimi aktualisoitui vasta irtisanomisajan kuluttua ja työsuhteen päättyessä. Syrjivä toimi oli siten työsuhteen päättyminen eikä siitä ilmoittaminen irtisanomisaikaa noudattaen. Työnantajalla on velvollisuus tarjota irtisanotulle työntekijälle irtisanomisajan kuluessa vapautuvia työtehtäviä tai muuta työnantajalla olevaa työtä. Työnantajan tarjotessa irtisanomisajan kuluessa työtä syrjivä ja irtisanomisaikaa noudattaen ilmoitettu irtisanominen kumoutuu eikä varsinaista syrjivää tointa lopulta tapahdukaan. Väite syrjivin perustein toteutetusta irtisanomisesta voidaankin esittää vasta työsuhteen päätyttyä. Näin ollen kanneaikakaan ei voi alkaa irtisanomishetkestä, vaan vasta työsuhteen päättymishetkestä.

Tämä tulkinta vastasi kantajien mukaan muuta työoikeudellista lainsäädäntöä, jossa kanneaika on yleisesti 2 vuotta työsuhteen päättymisestä lukien. Tilannetta voitiin tulkita myös niin, että syrjintä kestää koko irtisanomisajan.

Käräjäoikeuden tuomio 29.10.2012

Käräjäoikeus katsoi, ettei yhtiön voitu katsoa jatkaneen väitettyä syrjintää työsuhteiden päättymisiin saakka eikä syrjivinä toimina voitu pitää työsuhteiden päättymisiä. Näin ollen syrjinnän kiellon väitetty rikkominen ei ollut yhdenvertaisuuslain 6 §:n tarkoittamalla tavalla jatkuvaa. Myöskään velvollisuus tarjota irtisanotulle työntekijälle työtä irtisanomisaikana tai se, että väite syrjivin perustein toteutetusta irtisanomisesta voitiin kantajien mukaan esittääkin vasta työsuhteen päätyttyä, eivät tee syrjinnän kiellosta jatkuvaa. Väitetty yhdenvertaisuuslain tarkoittama syrjintä oli tapahtunut silloin, kun kantajat oli irtisanottu. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi kannevaatimukset vanhentuneina.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ilmari Dunder.

Turun hovioikeuden tuomio 22.8.2013

A ja hänen myötäpuolensa valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Matti Jalava, Jouko Valtonen ja Kaarina Syysvirta. Esittelijä Taina Martti.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja hänen myötäpuolilleen myönnettiin valituslupa.

Valituksessa vaadittiin, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan kanteen tutkimista varten käräjäoikeuteen.

Yhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. N Oyj (yhtiö) on irtisanonut A:n ja hänen myötäpuoltensa työsopimukset tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla 22. ja 26.1.2009 välisenä aikana. Työsuhteet ovat päättyneet 21. ja 26.7.2009 välisenä aikana. A ja hänen myötäpuolensa ovat vaatineet yhtiöltä yhdenvertaisuuslain 9 §:n nojalla hyvitystä katsoen, että yhtiö oli kohdistanut irtisanomiset niihin työntekijöihin, jotka olivat joutuneet olemaan muita enemmän poissa työstä sairauden takia, ja siten terveydentilan perusteella rikkonut yhdenvertaisuuslain 6 §:ssä säädettyä syrjinnän kieltoa.

2. Yhtiö on vaatinut esitettyjen vaatimusten hylkäämistä vanhentuneina. A ja hänen myötäpuolensa on irtisanottu 22. ja 26.1.2009 välisenä aikana, ja kanteet ovat tulleet vireille 6.7.2011 eli yhdenvertaisuuslain 16 §:ssä säädetyn kahden vuoden kanneajan päättymisen jälkeen. A:n ja hänen myötäpuoltensa mukaan kanneaika oli alkanut vasta työsuhteiden päättymisestä, eivätkä hyvitysvaatimukset olleet vanhentuneet.

3. Asiassa on kysymys siitä, alkaako asiassa sovellettavan vuoden 2004 yhdenvertaisuuslain (21/2004) 16 §:n mukainen kahden vuoden kanneaika kulua irtisanomisen toimittamisesta vai vasta työsuhteen päättymisestä lukien, kun kanteessa vaaditaan korvausta syrjivin perustein tehdyksi väitetystä työsopimuksen irtisanomisesta.

Sovellettavat säännökset

4. Asiassa sovellettavan yhdenvertaisuuslain 6 §:n 1 momentin mukaan ketään ei saa syrjiä muun muassa terveydentilan perusteella. Lain 9 §:n 1 momentin mukaan työn tarjoaja, joka on terveydentilan perusteella rikkonut yhdenvertaisuuslain 6 §:n mukaista syrjinnän kieltoa, on velvollinen maksamaan loukkauksesta hyvitystä syrjinnän kohteeksi joutuneelle. Lain 16 §:n mukaan kanne 9 §:ssä tarkoitetussa asiassa on nostettava kahden vuoden kuluessa 6 §:n vastaisesta menettelystä tai, jos menettely on jatkuvaa, kahden vuoden kuluessa sen päättymisestä.

5. Yhdenvertaisuuslailla on pantu täytäntöön muun muassa Euroopan unionin neuvoston direktiivi 2000/78/EY yhdenvertaista kohtelua työssä ja ammatissa koskevista yleisistä puitteista (työsyrjintädirektiivi). Direktiivin 9 artiklan 3 kohdassa todetaan, ettei sillä rajoiteta sellaisten kansallisten sääntöjen noudattamista, joilla säädellään yhdenvertaisen kohtelun periaatetta koskevien kanteiden nostamisen määräaikoja. Kanteen nostamiselle säädetyt määräajat perustuvat siten kansalliseen sääntelyyn.

6. Korkein oikeus toteaa, että sovellettaessa kansallisia menettelysääntöjä unionin oikeuden soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa on varmistettava, että oikeussuojakeinot ovat tehokkaita. Unionin perusoikeuskirjan 47 artiklan mukaan jokaisella, jonka unionin oikeudessa taattuja oikeuksia ja vapauksia on loukattu, on oltava tässä artiklassa määrättyjen edellytysten mukaisesti käytettävissään tehokkaat oikeussuojakeinot tuomioistuimessa. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansalliset menettelysäännöt eivät myöskään saa olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa (esimerkiksi asia C-2/06, Kempter, EU:C:2008:78, 57 kohta ja asia C-246/09, Bulicke, EU:C:2010:418, 25 kohta).

7. Korkein oikeus katsoo, että yhdenvertaisuuslain 16 §:n mukainen kahden vuoden kanneaika on niin pitkä, ettei unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen muodostu sen johdosta mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Näin on riippumatta siitä, alkaako kanneaika kulua työsuhteen irtisanomista koskevassa asiassa irtisanomisen toimittamisesta vai työsuhteen päättymisestä. Unionin oikeuden tehokkuusperiaatteella ei siten ole vaikutusta sanotun säännöksen tulkintaan.

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätös

8. Kuten edellä on todettu, vuoden 2004 yhdenvertaisuuslain 16 §:n mukaan hyvitystä vaadittaessa kanne on nostettava kahden vuoden kuluessa 6 §:n vastaisesta menettelystä tai, jos menettely on jatkuvaa, kahden vuoden kuluessa sen päättymisestä. Säännöksen mukaan hyvitystä koskeva kanneaika on sidottu väitetyn syrjinnän kieltoa rikkovan menettelyn toteutumiseen. Välittömän syrjinnän osalta syrjinnällä tarkoitetaan sitä, että jotakuta kohdellaan epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa.

9. Vuoden 2004 yhdenvertaisuuslaissa ei ole tarkemmin määritelty sitä ajankohtaa, jolloin lain 16 §:ssä tarkoitettu 6 §:n vastainen menettely on katsottava tapahtuneeksi. Lain 16 §:n esitöissä todetaan yleisesti, että kanneaika alkaa syrjinnän kiellon rikkomishetkestä. Välittömän syrjinnän osalta todetaan erityisesti, että kanneaika alkaisi siitä, kun henkilöä on kohdeltu epäsuotuisasti (HE 44/2003 vp s. 53).

10. Korkein oikeus toteaa, että yhdenvertaisuuslaki on luonteeltaan varsin yleinen ja sen soveltamisala laaja, minkä vuoksi syrjivän menettelyn ajankohdan yksiselitteinen määrittäminen olisikin ilmeisen vaikeaa lain soveltamisalalla esiintyvien tilanteiden monimuotoisuuden vuoksi. On tosin tilanteita, joissa on yksiselitteistä, millä hetkellä tietty menettely on muodostunut syrjiväksi. Näin on esimerkiksi silloin, kun tehdään jotakuta syrjivä ratkaisu, jolla on välittömiä vaikutuksia, kuten pääsyn epääminen liiketiloihin.

11. Tässä asiassa on kuitenkin kysymys oikeudellisesti monimutkaisemmasta tilanteesta eli irtisanomisesta ja siitä johtuvasta työsuhteen päättymisestä. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa milloin syrjivä menettely on toteutunut, on kussakin yksittäistapauksessa perusteltua kiinnittää huomiota syrjiväksi väitetyn toimen luonteeseen ja tarkoitukseen sekä siihen muuhun oikeudelliseen sääntelyyn, jota sovelletaan kyseiseen toimeen.

12. Kanteet perustuvat tässä asiassa siihen, että kantajien työsuhteiden on työnantajan päätösten johdosta ilmoitettu päättyvän ja ne on sittemmin myös päätetty samalla kun heidän kanssaan vertailukelpoisessa asemassa olevien työntekijöiden työsuhteet ovat saaneet jatkua.

13. Irtisanominen on työnantajan toimi, joka tähtää irtisanomisajan kuluttua tapahtuvaan työsuhteen päättämiseen. Korkein oikeus katsoo, että toimen vaikutukset irtisanottavaan kytkeytyvät työsuhteen päättämisen eri vaiheisiin. Vaikka irtisanottu irtisanomisilmoituksen saamisen jälkeen varsin pian pystyykin havaitsemaan irtisanottavien valintaan mahdollisesti liittyvän syrjivän piirteen, siitä alkanut menettely jatkuu koko irtisanomisajan, kun työsuhteen lopettamistoimet kohdistuvat vain joihinkin työntekijöihin.

14. Irtisanomista voidaan siten edellä kerrotuin tavoin pitää menettelynä, joka toteutuu vaiheittain ja jonka eri vaiheisiin mahdollisesti sisältyvän yhdenvertaisuuden loukkauksen työntekijä kokee menettelyn edetessä. Näin on siitä huolimatta, että irtisanomisesta alkaa kulua irtisanomisaika, jonka päätyttyä työsuhde yleensä päättyy ilman, että työnantajalta vaaditaan mitään lisätoimenpiteitä. Irtisanomismenettelyssä tapahtuva syrjintä muistuttaa tällaisessa tapauksessa jatkuvaa syrjintää, joka yhdenvertaisuuslain 16 §:n mukaan aiheuttaa kanneajan alkamisajankohdan siirtymisen syrjivän menettelyn päättymiseen. Kysymys on kuitenkin yhdeksi kokonaisuudeksi katsottavasta menettelystä eikä jatkuvasta syrjinnän kiellon rikkomisesta.

15. Edellä mainittujen seikkojen johdosta syrjintämenettelyn ajankohtaa ja siihen kytkettyä kanneajan alkamisaikaa arvioitaessa on perusteltua antaa merkitystä myös sille, mihin lainsäätäjä on päätynyt työntekijän korvausvaatimusten vanhentumisajan laskemisessa silloin, kun työsuhde on väitetty päätetyn lainvastaisin perustein. Työsopimuslain 13 luvun 9 §:n 3 momentin mukaan työntekijän palkkasaatava ja muu työsopimuslaissa tarkoitettu saatava raukeaa, jos kannetta ei nosteta kahden vuoden kuluessa siitä, kun työsuhde on päättynyt. Tähän päädyttiin vuoden 2001 työsopimuslakia säädettäessä eduskunnan lakivaliokunnan hallituksen esitykseen (HE 157/2000 vp) tekemän muutosehdotuksen mukaisesti yksityisen henkilön oikeuksien suojaamiseksi (LaVL 18/2000 vp s. 8). Kanneaikasäännös säilytettiin sisällöltään ennallaan uudistettaessa velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevaa lainsäädäntöä, jolloin todettiin, ettei sen muuttamista pidetty tarkoituksenmukaisena (HE 2002/187 vp s. 97). Lainsäätäjä on työsopimuslaissa selvästi määritellyt, milloin on työntekijän kannalta kohtuullista katsoa kanteen vanhentumisajan alkavan. Yhdenvertaisuuslaista ei ole tehtävissä toiseen suuntaan meneviä johtopäätöksiä.

16. Edellä irtisanomisilmoituksen tekemisen ja työsuhteen lopettamisen merkityksestä esitettyyn ja kerrottuun oikeuskehitykseen viitaten Korkein oikeus katsoo, että myös nyt käsillä olevassa yhteydessä irtisanomisilmoitusta on perusteltua arvioida työsuhteen päättämisen alkutoimena. Silloin kun yhdenvertaisuutta loukkaavaksi väitetty teko liittyy niihin perusteisiin, joilla työsuhteen irtisanominen on toteutettu, työsuhteen päättymistä on syytä pitää yhdenvertaisuutta loukkaavan menettelyn viimeisenä vaiheena ja siten ajankohtana, josta kanneoikeuden vanhentuminen yhdenvertaisuuslain 16 §:n mukaan lasketaan.

17. Korkein oikeus toteaa, että A:n ja hänen myötäpuoltensa kanteessa yhdenvertaisuuslain mukaista hyvitystä vaaditaan työnantajan sellaisen menettelyn perusteella, jossa työnantaja on irtisanonut työntekijöiden työsopimukset tuotannollisilla ja taloudellisilla perusteilla ja työsuhteet ovat irtisanomisen seurauksena päättyneet. Edellä kohdissa 8 – 16 kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että yhdenvertaisuuslain 16 §:ssä säädetty määräaika on tällaisessa tapauksessa perusteltua laskea vasta työsuhteen päättymisestä. Tämän vuoksi A:n ja hänen myötäpuoltensa kanne on nostettu yhdenvertaisuuslain 16 §:ssä säädetyssä ajassa eikä sitä olisi tullut hylätä vanhentuneena.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan.

Asia palautetaan Pirkanmaan käräjäoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palautuksen syy siinä laillisesti meneteltävä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Ilkka Rautio, Ari Kantor ja Tuula Pynnä. Esittelijä Mervi Pere.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Asian tausta, kysymyksenasettelu ja sovellettavat säännökset ovat enemmistön kohdista 1 – 7 ilmenevät. Totean näiltä osin kuitenkin lyhyesti seuraavaa:

Asiassa sovellettavan yhdenvertaisuuslain (21/2004) 2 §:n 2 kohdan mukaan lakia sovelletaan sekä julkisessa että yksityisessä toiminnassa, kun kysymys on työhönottoperusteista, työoloista tai työehdoista, henkilöstökoulutuksesta taikka uralla etenemisestä. Lain esitöiden (HE 44/2003 vp s. 34) mukaan työehtoihin kuuluvat muun muassa irtisanomisen perusteet.

Lain 16 §:n (21/2004) mukaan kanne 9 §:ssä tarkoitetussa asiassa, jollaisesta nyt on kysymys, on nostettava kahden vuoden kuluessa 6 §:n vastaisesta menettelystä tai, jos menettely on jatkuvaa, kahden vuoden kuluessa sen päättymisestä. Työhönottotilanteissa kanne on kuitenkin nostettava vuoden kuluessa siitä, kun syrjäytetty työnhakija on saanut tiedon valintapäätöksestä. Lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan (HE 44/2003 vp s. 53) kanneaika alkaisi välittömän syrjinnän osalta kulua siitä, kun henkilöä on kohdeltu epäsuotuisasti. Välillisen syrjinnän osalta kanneaika alkaisi siitä, kun syrjinnän seuraukset ovat ilmenneet eli kun henkilö on joutunut epäsuotuisaan asemaan. Uuden, 1.1.2015 voimaan tulleen yhdenvertaisuuslain (1325/2014) 26 §:n 2 momentissa säädetty kanneaika ja sen esitöissä lausuttu (HE 19/2014 vp s. 92) vastaavat edellä todettua.

Katson, etteivät lain (21/2004) 9 §:n sanamuoto ja tarkoitus jätä tässä tapauksessa tulkinnanvaraa. Työsopimuslain 6 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan toistaiseksi voimassa oleva työsopimus päätetään toisen sopijapuolen tietoon saatettavalla irtisanomisella. Myös laiton irtisanominen päättää työsopimuksen. Kanteen mukaan yhtiö oli kohdistanut tuotannollisiin ja taloudellisiin syihin perustuneet irtisanomiset syrjivästi niihin työntekijöihin, jotka olivat joutuneet olemaan muita enemmän poissa työstä sairauden takia. Irtisanominen ja sen mahdollinen syrjivyys suhteessa niihin työntekijöihin, joita ei ollut irtisanottu, on tullut kunkin kantajana olevan työntekijän tietoon irtisanomishetkellä tai joka tapauksessa pian sen jälkeen. Kysymyksessä ei ole ollut tilanne, jossa syrjintäolettama olisi voinut syntyä vasta työsuhteen päättyessä (vrt. KKO 1997:63).

Se kantajien näkemyksensä tueksi esittämä seikka, ettei työsuhde - työnantajan mahdollisesti tarjotessa irtisanotulle irtisanomisajan kestäessä vapautuvia työtehtäviä – päättyisikään, ei merkitse sitä, ettei loukkausta olisi tapahtunut. Se ei myöskään merkitse sitä, ettei työntekijä voisi vaatia edelleen hyvitystä loukkauksesta. Kuten yhdenvertaisuuslain 9 §:stä ilmenee, hyvityksen perusteena on syrjinnästä johtuva loukkaus, ja hyvityksen suuruuteen vaikuttavana seikkana mainitaan muun ohella syrjinnän kieltoa rikkoneen suhtautuminen tekoonsa ja yhdenvertaisen oikeustilan palauttaminen.

Yhdenvertaisuuslaissa (21/2004) tarkoitetun hyvityksen suorittaminen ei lain 9 §:n 3 momentin mukaan estänyt loukattua vaatimasta korvausta taloudellisesta vahingosta muun lain mukaan. Kun väärä valinta kollektiivisessa irtisanomistilanteessa saattoi olla myös työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin (23/2004) mukaan syrjivää ja johtaa lain 12 luvussa säädettyyn korvaukseen, muu laki oli esimerkiksi työsopimuslaki. Kuten sittemmin säädetyn uuden yhdenvertaisuuslain (1325/2014) ja samaan aikaan muutettujen työsopimuslain 2 luvun 2 §:n ja 12 luvun 2 §:n (1331/2014) esitöistä ilmenee, myös tässä tilanteessa otettiin huomioon, ettei kanteiden nostamisjärjestyksellä ole vaikutusta samasta teosta tuomittavan korvauksen kokonaismäärään (HE 19/2014 vp s. 126).

Työsopimuslain mukainen kahden vuoden kanneaika on alkanut ja alkaa lain 13 luvun 9 §:n mukaan vasta työsuhteen päättymisestä. Yhtenäinen kanneaikasääntely takaisi, että samaan syrjivään menettelyyn perustuvat vaatimukset voitaisiin aina käsitellä yhdessä, mikä olisi sekä oikeudenkäynnin tehokkuuden että kustannusten kannalta toivottavaa. Toisaalta jo yhdenvertaisuuslaissa säädetty kanneaika on varsin pitkä. Edellä kerrotusta voidaan myös päätellä, ettei lainsäätäjä ole nähnyt ongelmaa siinä, ettei kanteita eri syistä ajeta tai voida ajaa yhdessä. Katson tämän vuoksi, ettei myöskään työsopimuslain kanneaikasäännös ole peruste poiketa yhdenvertaisuuslaissa säädetystä kanneajasta.

Kanteen mukaan se hetki, jolloin kantajina olevia työntekijöitä on kohdeltu terveydentilansa perusteella muita työntekijöitä epäsuotuisammin, on ollut työsopimusten irtisanominen. Kanteet ovat tulleet vireille asiassa sovellettavan kanneajan päätyttyä. Pysytän alempien oikeuksien tuomiot.

Kuluttaja-asiamies vaati, että teleyritystä kielletään käyttämästä kuluttajien kanssa tehtävissä puhelinliittymäsopimuksissa sopimusehtoa, jonka mukaan paperilaskusta veloitetaan erillinen maksu. Korkein oikeus ei pitänyt tuomiostaan ilmenevillä perusteilla ehtoa kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana.

KSL 3 luku 1 § 1 mom

Asian käsittely markkinaoikeudessa

Kuluttaja-asiamiehen hakemus

Kuluttaja-asiamies vaati, että Elisa Oyj:tä kielletään sakon uhalla käyttämästä kuluttajien kanssa tehtävissä puhelinliittymiä koskevissa sopimuksissa sopimusehtoa, jonka mukaan paperilaskusta veloitetaan erillinen maksu.

Perusteinaan kuluttaja-asiamies esitti, että sellaisissa kestosopimussuhteissa, joissa maksu määräytyi käytön perusteella, oli myyjän tehtävänä ilmoittaa ostajalle suoritettava määrä, jotta ostaja voi maksaa oikeansuuruisen suorituksen. Laskun toimittaminen oli sopimussuhteen välttämätön osa ja kuului myyjän perusvelvollisuuksiin. Erillisen laskutuslisän perimiselle ei tällaisessa tilanteessa ollut perusteita. Yleisenä sopimusoikeudellisena lähtökohtana voitiin pitää sitä, että sopimussuhteen peruselementtejä ei voitu tuotteistaa ja hinnoitella erikseen. Kun ostaja ei voinut täyttää maksuvelvollisuuttaan saamatta ensin myyjältä laskua, tämä koski myös laskun toimittamista.

Kuluttajan tuli saada lasku ilman eri maksua sellaisella tavalla, joka oli kyseisiä sopimuksia tekeville tavanomainen. Puhelinliittymä oli sellainen hyödyke, ettei siihen voitu liittää oletusta sähköisestä laskutuksesta e-laskulla, sähköpostilla tai yrityksen verkkopalvelussa. Sitä, että tietoja esimerkiksi laskun määrästä lähetettiin tekstiviestillä, ei voitu pitää lainkaan varsinaisena laskutustapana.

Tietoyhteiskunnassa puhelinliittymät olivat luonteensa vuoksi välttämättömyyspalveluita. Näissä palveluissa laskutustavan oli oltava tasapuolinen kaikille asiakkaille. Internetyhteyttä edellyttävä laskutustapa ei ollut kaikkien kuluttajien käytettävissä eikä kaikilla kuluttajilla ollut mahdollisuutta saada käyttöönsä verkkopankkitunnuksia.

Kuluttajien tuli voida luottaa siihen, ettei perusmuotoisen puhelinliittymän käyttöön liittynyt ehtoja, jotka edellyttivät muiden palvelujen tai laitteiden käyttöä. Heikompia kuluttajaryhmiä ei saanut välttämättömyyspalveluiden sopimusehdoissa asettaa huonompaan asemaan kuin muita kuluttajaryhmiä, joilla oli mahdollisuus ja valmius sähköiseen laskuun laskutustapana.

Elisa Oyj:n käyttämä sopimusehto oli kuluttajien kannalta kohtuuton ja siten kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentin vastainen.

Elisa Oyj:n vastaus

Elisa Oyj vaati, että hakemus hylätään.

Perusteinaan yhtiö esitti, että se tarjosi asiakkailleen useita laskun toimitustapoja. Sähköiset toimitustavat olivat maksuttomia, mutta paperille tulostetusta laskusta veloitettiin 1,90 euroa laskua kohden. Lisämaksu oli otettu käyttöön, koska laskun toimittamisesta postitse aiheutui ylimääräisiä kustannuksia. Sähköinen laskutus säästi luontoa, alensi kustannuksia ja edisti tietoyhteiskunnan kehitystä.

Laskun sähköinen toimittaminen oli yleisesti käytetty ja tavanomainen laskutustapa matkapuhelinliittymien osalta. Jokaiseen Elisa Oyj:n matkapuhelinliittymän perusmaksuun sisältyi internetyhteys. Tekstiviesti oli vakiotoiminto kaikissa puhelimissa. Laskutustapa ei määrännyt maksutapaa, vaan tämä oli asiakkaan vapaasti päätettävissä.

Kuluttajan oli sopimuksenteon yhteydessä valittava haluamansa laskutustapa tarjotuista vaihtoehdoista. Kunkin laskutustavan kohdalla oli ilmoitettu selkeästi sen hinta. Myös paperilaskun maksaminen edellytti kuluttajalta kustannuksia aiheuttavia lisätoimenpiteitä.

Viestintämarkkinalain 67 §:n 3 momentin 20 kohdan mukaan viestintäpalvelusopimuksessa tuli mainita laskun eri maksutavat ja niistä aiheutuvat hintaerot. Tällä on lainkohdan esitöiden mukaan viitattu muun ohella paperisen laskun ja e-laskun väliseen hintaeroon. Kun sopimusehto oli kuluttajien suojaksi säädetyn pakottavan lain säännöksen mukainen, se ei voinut olla kohtuuton.

Markkinaoikeuden päätös 24.3.2014

Elisa Oyj:n laatimassa matkapuhelinliittymää koskevassa sopimuksessa oli seuraava ehto: "Laskun toimitustapa: paperilasku (maksullinen palvelu, 1,90 €/kk/lasku)". Kuluttajan oli sopimusta tehdessään valittava laskun toimitustapa. Mikäli kuluttaja valitsi toimitustavaksi paperilaskun, hänen oli hyväksyttävä edellä mainittu sopimusehto.

Kuluttajansuojalain esitöiden mukaan vakiosopimuksen ehdon kohtuuttomuutta arvioitaessa olisi otettava huomioon sopimuksen tai ehdon kokonaisvaikutukset ja alan erityispiirteet. Ehto, joka tahdonvaltaisesta säännöksestä poiketen yksipuolisesti suosi myyjää tavalla, joka järkytti osapuolten keskinäistä tasapainoa, oli kohtuuton.

Viestintämarkkinalain 7 luvussa säädettiin otsikkonsa perusteella käyttäjän oikeuksista. Lain 83 §:n 1 momentissa oli säädetty, että kuluttajan ja teleyrityksen väliseen oikeussuhteeseen sovellettiin lisäksi kuluttajansuojalakia. Säännöksen esitöiden mukaan kuluttajansuojalain säännökset täydensivät erityislainsäädännössä olevaa sääntelyä soveltuvin osin. Viestintämarkkinalaissa ei siten ollut säädetty teleyrityksen oikeuksista ja velvollisuuksista kuluttaja-asiakasta kohtaan esimerkiksi paperilaskua koskien.

Yleisistä velvoiteoikeudellisista periaatteista johtuen velkojalla oli velvollisuus ilmoittaa velalliselle ne seikat, jotka olivat välttämättömiä oikeansuuruisen ja oikea-aikaisen suorituksen tekemiseksi. Tämän voitiin katsoa merkitsevän, että velkojan tuli myös lähtökohtaisesti vastata niistä kustannuksista, jotka tästä velkomisesta aiheutuivat.

Kestovelkasuhteissa, joissa velan määrä perustui palvelujen käyttöön laskutuskauden aikana, velallisella oli mahdollisuus varmistua veloitettavan määrän oikeellisuudesta vain siten, että hän sai yksilöinnin palvelun käytöstä laskutuskaudella.

Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopimusosapuolet voivat sopia muun ohella siitä, millaiset ehdot koskivat laskutusta. Kohtuuttomuusarvioinnin lähtökohdaksi oli otettava kysymys siitä, suosiko ehto yksipuolisesti palveluntarjoajana olevaa elinkeinonharjoittajaa siten, että se aiheutti kuluttajan vahingoksi huomattavan sopimukseen liittyvien oikeuksien ja velvollisuuksien epätasapainon.

Asiassa esitetystä selvityksestä ei ollut pääteltävissä, että sähköisten laskutustapojen voitaisiin katsoa siinä määrin korvanneen paperilaskutuksen, etteikö paperilaskun perusteella maksaminen olisi yhä varsin monille käytännössä ainoa tosiasiallinen maksutapa.

Lainsäädäntö ei sisältänyt poikkeusta siitä velvoiteoikeudellisista periaatteista seuraavasta lähtökohdasta, että elinkeinonharjoittajalla oli velvollisuus tarjota ainakin yksi kuluttajalle tosiasiallisesti maksuton laskun toimitustapa.

Selvää oli, että elinkeinonharjoittaja voi hinnoitella tarjoamansa palvelun. Paperilaskun maksullisuudessa ei kuitenkaan voinut olla Elisa Oyj:n väittämällä tavalla kysymys lisäpalvelun tarjoamisesta kuluttajalle, vaan Elisa Oyj:n oman velvollisuuden täyttämisestä aiheutuvien kustannusten siirtämisestä kuluttajan vastattavaksi.

Tarkasteltava sopimusehto merkitsi olennaista sopimusosapuolten velvollisuuksien muutosta velvoiteoikeudellisiin periaatteisiin verrattuna. Kokonaisarvioinnissa ei voitu kuitenkaan kokonaan sivuuttaa ehdon tosiasiallista vaikutusta sopimustasapainoon eli laskun toimittamisesta veloitettavaa määrää.

Asiassa ei ollut väitetty, että paperilaskun toimittamisesta sopimusehdon mukaan veloitettu 1,90 euron maksu olisi Elisa Oyj:lle tosiasiallisesti aiheutuneisiin kustannuksiin nähden ylimitoitettu. Laskua kohden veloitettua maksua ei voitu pitää vähämerkityksellisenä verrattuna siihen, mitä kuluttaja tyypillisesti maksoi matkapuhelinliittymän käytöstä. Esimerkiksi suhteessa kahdeksan euron laskuun lisäkustannus oli merkittävän suuri eikä suhteessa 30 euron laskuunkaan vähäinen. Sopimusehdon kokonaisvaikutuksen tarkastelun perusteella sopimusehto oli kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuton.

Kuluttajansuojan kannalta oli tarpeellista kieltää kohtuuttomaksi arvioidun ehdon käyttäminen. Myös veloitettua alempi maksu saattoi olla kohtuuton. Tällainen mahdollisesti kohtuuton maksu oli esimerkiksi Elisa Oyj:n aiemmin veloittama 0,95 euroa. Tahdonvaltaisesti sovittavissa olevissa ehdoissa sopimusehdon kohtuuttomuutta oli arvioitava huomioon ottaen ehdon kokonaisvaikutukset yksittäistapauksessa. Kuluttajansuojan kannalta ei kuitenkaan ollut perusteltua ulottaa kieltoa kuluttaja-asiamiehen vaatimin tavoin paperilaskun toimittamisesta veloitettavaan erilliseen maksuun sen määrästä riippumatta.

Markkinaoikeus kielsi sakon uhalla Elisa Oyj:tä käyttämästä kuluttajien kanssa tehtävissä matkapuhelinliittymiä koskevissa sopimuksissa sopimusehtoa, jonka mukaan paperilaskun toimittamisesta veloitetaan erillinen 1,90 euron tai sitä suurempi maksu laskua kohti. Muilta osin markkinaoikeus hylkäsi kuluttaja-asiamiehen hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeustuomarit Anne Ekblom-Wörlund, Sami Myöhänen ja Reima Jussila sekä asiantuntijajäsen Risto Väntsi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kuluttaja-asiamiehelle ja Elisa Oyj:lle myönnettiin valitusluvat.

Kuluttaja-asiamies toisti valituksessaan markkinaoikeudessa esittämänsä hakemuksen siltä osin kuin markkinaoikeus oli hylännyt sen.

Elisa Oyj vaati valituksessaan markkinaoikeuden päätöksen kumoamista ja kuluttaja-asiamiehen hakemuksen hylkäämistä kokonaisuudessaan.

Vastauksessaan Elisa Oyj vaati kuluttaja-asiamiehen valituksen hylkäämistä.

Vastauksessaan kuluttaja-asiamies vaati Elisa Oyj:n valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Kuluttaja-asiamies on hakemuksessaan markkinaoikeudessa vaatinut, että Elisa Oyj:tä kielletään sakon uhalla käyttämästä kuluttajien kanssa tehtävissä puhelinliittymiä koskevissa sopimuksissa ehtoa, jonka mukaan paperilaskusta veloitetaan erillinen maksu. Markkinaoikeus on päätöksessään katsonut kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomaksi ehdon, jonka mukaan paperilaskusta veloitetaan 1,90 euron suuruinen tai sitä suurempi maksu. Markkinaoikeus ei ole kuitenkaan pitänyt kuluttajansuojan kannalta perusteltuna kieltää erillistä maksua paperilaskusta veloitettavan maksun määrästä riippumatta.

2. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on ensi sijassa kysymys Elisa Oyj:n käyttämän sopimusehdon kohtuuttomuudesta. Mikäli ehto katsotaan kohtuuttomaksi, on asiassa arvioitava vielä kysymystä siitä, tuleeko kielto ulottaa koskemaan yleisesti paperilaskun toimittamisesta perittäviä maksuja vai onko kielto määrättävä rajattuna.

Sopimusehdon kohtuuttomuutta koskeva sääntely

3. Kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan elinkeinonharjoittaja ei saa käyttää kulutushyödykkeitä tarjotessaan sopimusehtoa, jota kulutushyödykkeen hinta ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen on pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana. Sopimusehdon kohtuuttomuutta arvioitaessa on lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen mukaan otettava huomioon sopimuksen tai sopimusehdon kokonaisvaikutukset sekä asianomaisen alan erityispiirteet. Kokonaisvaikutuksia arvioitaessa myös hinta on otettava huomioon. Ehto, joka tahdonvaltaisesta säännöksestä poiketen yksipuolisesti suosii myyjää tavalla, joka järkyttää osapuolten keskinäistä tasapainoa, on kohtuuton. Säännös ei toisaalta estä puuttumasta myöskään erehdyttävällä tavalla esitettyihin ehtoihin. (HE 8/1977 vp s. 34 – 37)

4. Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun direktiivin (93/13/ETY, kohtuuttomuusdirektiivi) 3 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusehtoa, josta ei ole erikseen neuvoteltu, pidetään kohtuuttomana, jos se hyvän tavan vastaisesti aiheuttaa kuluttajan vahingoksi huomattavan epätasapainon osapuolten sopimuksista johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien välille. Kirjallisesti esitetyt sopimuksen ehdot on direktiivin 5 artiklan mukaan aina laadittava selkeästi ja ymmärrettävästi.

5. Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Direktiivin johdanto-osan mukaan tällä viitataan sopimuksen kohteena olevien tavaroiden tai palveluiden hinta-laatusuhteeseen.

6. Direktiivi on soveltamisalaltaan merkittävästi suppeampi kuin kohtuuttomia sopimusehtoja koskeva Suomen lainsäädäntö. Kuluttajansuojalain 3 luvun säännökset koskevat kaikenlaisia kuluttajasopimuksia ja niiden kaikkia ehtoja. Koska kuluttajansuojalaissa ei ole pantu täytäntöön direktiivin edellä kuvattua soveltamisrajoitusta, kuluttajansuojalain nojalla on mahdollista arvioida hintaa tai lisämaksua koskevan ehdon kohtuullisuutta myös siltä osin kuin kysymys on hinnan tai lisämaksun asianmukaisuudesta suhteessa elinkeinonharjoittajan vastineena toimittamaan tavaraan tai palveluun.

7. Kohtuuttomuusdirektiivin liitteenä on ohjeellinen luettelo ehdoista, joita voidaan pitää kohtuuttomina. Kieltovaatimuksen kohteena olevan ehdon kaltaista sopimusehtoa ei ole luettelossa mainittu. Luetteloa ei kuitenkaan ole tarkoitettu tyhjentäväksi, minkä vuoksi yksittäistä ehtoa ei voida pitää kohtuullisena yksin sen vuoksi, että se ei esiinny liitteessä (HE 218/1994 vp s. 10).

Viestintämarkkinalain säännösten merkitys

8. Elisa Oyj on vedonnut asiassa siihen, ettei sopimusehto voinut olla kohtuuton, koska se oli kuluttajan suojaksi säädettyjen viestintämarkkinalain pakottavien säännösten mukainen.

9. Viestintämarkkinalain (393/2003) 7 luvussa säädetään teleyrityksen tarjoamia palveluja muuhun kuin teletoimintaan käyttävän henkilön, kuten kuluttajan oikeuksista. Mainittuun lukuun sisältyvän 67 §:n 3 momentin 20 kohdan (363/2011) mukaan viestintäpalvelusopimuksessa on mainittava muun ohella laskun eri maksutavat ja niistä aiheutuvat hintaerot. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 238/2010 vp s. 102) mukaan hintaeroilla tarkoitetaan esimerkiksi paperisen laskun ja e-laskun välistä hintaeroa.

10. Viestintämarkkinalain 83 §:n 1 momentin mukaan kuluttajan ja teleyrityksen väliseen oikeussuhteeseen sovelletaan lisäksi kuluttajansuojalakia. Säännöksen esitöiden mukaan kuluttajansuojalain säännökset täydentävät erityislainsäädännössä olevaa sääntelyä soveltuvin osin (HE 112/2002 vp s. 165). Viestintämarkkinalain muuttamista koskevassa hallituksen esityksessä on lisäksi todettu, että viestintämarkkinalain säännösten on toisinaan virheellisesti tulkittu syrjäyttävän kuluttajansuojalain perusperiaatteet, vaikka lakien keskinäistä suhdetta olisi tulkittava siten, että ne täydentävät toisiaan (HE 231/2005 vp s. 13).

11. Viestintämarkkinalaki on kumottu 1.1.2015 voimaan tulleella tietoyhteiskuntakaarella. Sopimusehtoja ja sopimusehtojen sääntelyä on arvioitava kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimuksen vireilletulohetken mukaan, eikä uuden lain mahdollisilla muutoksilla ole vaikutusta asian arviointiin (KKO 2011:77, kohta 18). Uusi laki ei kuitenkaan ole tuonut sisällöllisiä muutoksia edellä kuvattuun oikeustilaan.

12. Kuten edellä kohdasta 3 ilmenee, kohtuullisuuden arvioinnissa voidaan hyödyntää vertailukohtana tahdonvaltaista lainsäädäntöä. Myös pakottava lainsäädäntö saattaa ilmentää sitä, mitä voidaan pitää sopimuskäytännössä kohtuullisena myös säännösten varsinaisen soveltamisalan ulkopuolella. Viestintämarkkinalain 7 luvun säännökset, joiden soveltamisalaan myös kuluttajien tekemät puhelinliittymiä koskevat sopimukset kuuluivat, olivat lain 83 a § (70/2007) huomioon ottaen kuluttajien suojaksi säädettyä pakottavaa lainsäädäntöä. Korkein oikeus katsoo, että lain 67 §:n 3 momentin 20 kohta ja sitä koskevat perustelut osoittavat, että lainsäädännössä on hyväksytty paperilaskun ja e-laskun mahdollinen hintaero. Vaikka sanottu 3 momentti koskikin vain sitä, mitä seikkoja viestintäpalvelusopimuksessa oli mainittava, Korkein oikeus katsoo momentin 20 kohdan puhuvan sitä vastaan, että paperilaskun maksullisuutta koskevaa sopimusehtoa olisi pidettävä kuluttajien kannalta kohtuuttomana.

Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointia

Lähtökohta

13. Elisa Oyj:llä on ollut tarjolla useita laskutustapoja, joista paperilaskua lukuun ottamatta ei ole peritty erillistä maksua. Maksuttoman sähköisen laskutuksen edistämisen taustalla voidaan nähdä hyväksyttäviä tavoitteita kuten ympäristön suojeleminen, tietoyhteiskunnan edistäminen sekä kustannusten minimoiminen. Toisaalta sähköiset laskutuspalvelut saattavat tosiasiallisesti kohdella niiden käyttöön erilaiset valmiudet omaavia kuluttajia eri tavoin.

Yleisiä velvoiteoikeudellisia periaatteita

14. Velvoiteoikeudessa lähtökohtana on periaate, jonka mukaan velallisen on velan viivästysseuraamuksista vapautuakseen toimitettava maksu velkojalle (ns. viemävelkaperiaate, ks. velkakirjalaki 3 §, kauppalaki 48 §). Velkojan on kuitenkin omalta osaltaan myötävaikutettava maksuun antamalla velalliselle riittävät tiedot, jotta tämä voi suorittaa velan oikea-aikaisesti. Pääsääntöisesti laskun toimittaminen ilman eri veloitusta kuuluu velkojan mainitun myötävaikutusvelvoitteen piiriin.

15. Maksun suorittamiseksi tarvittavien tietojen toimittamisen tapaa ei ole kuitenkaan yleisesti säännelty. Tällaisia säännöksiä ei ole erityisesti matkapuhelinliittymiä koskevan laskutuksenkaan osalta. Näin ollen teleyrityksellä ei ole nimenomaista velvollisuutta toimittaa asiakkaalle laskua määrätyllä tavalla, vaan teleyritys ja asiakas voivat sopimusvapauden periaatteen mukaisesti sopia myös laskutustavasta.

Paperilaskun maksullisuuden kohtuullisuudesta

16. Kestosopimuksissa laskun toimittamisesta aiheutuvat kustannukset kuluttajalle on tavallisesti sisällytetty tarjottavan palvelun kokonaishintaan. Ilman nimenomaista sopimusehtoa laskutuskustannusten tuleekin velvoiteoikeudellisten pääperiaatteiden mukaan sisältyä kuluttajalle ilmoitettuun palvelun kokonaishintaan. Tämä seikka ilmenee myös markkinaoikeuden päätöksen antamisen jälkeen voimaan tulleesta kuluttajansuojalain 2 luvun 10 a §:stä, jonka mukaan kuluttajalta on ennen sopimuksen tekemistä pyydettävä nimenomainen suostumus kaikkiin lisämaksuihin, jotka eivät sisälly kulutushyödykkeestä perittäväksi ilmoitettuun hintaan.

17. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti osapuolet voivat kuitenkin sopia laskutuksen hinnoittelusta myös muulla tavalla. Liiketaloudellisin perustein toimivalle elinkeinoharjoittajalle laskutuksesta syntyvät kulut siirtyvät yleensä jossakin muodossa kuluttajien maksettavaksi.

18. Asiassa tietoyhteiskunnan kehityksestä ja laskutustavoista esitetyn selvityksen perusteella sähköisten palveluiden ja niiden myötä myös sähköisten laskutustapojen voidaan todeta yleistyneen. Paperilaskujen osuus kaikista laskuista on kuitenkin yhä huomattava. Esitetyn selvityksen perusteella ei voida päätellä, missä määrin paperilaskun valitseminen johtuu kuluttajien tottumuksista ja mieltymyksistä ja missä määrin siitä, että heillä ei ole internetin käyttöön tarvittavaa laitetta helposti saatavilla tai kykyä käyttää sähköisiä palveluita. Selvityksen puutteellisuudesta huolimatta voidaan pitää ilmeisenä, että osa kuluttajista valitsee paperilaskun sen vuoksi, etteivät he pysty käyttämään internetiä. Sen vuoksi on perusteltua lähteä siitä, että matkapuhelinliittymän kaltaisen, välttämättömyytenä pidettävän palvelun tuottajan on tarjottava myös laskutustapaa, joka ei edellytä internetin käyttöä. Tällaisen laskutustavan ei kuitenkaan tarvitse olla maksuton.

19. Kuluttaja-asiamies on vedonnut muun muassa siihen, että laskutuksen erillinen hinnoittelu on omiaan hämärtämään asiakkaiden hintatietoisuutta. Korkein oikeus katsoo, että laskutuksen kustannusten erittelemisen voidaan ajatella myös lisäävän laskutuksen avoimuutta ja palvelevan näin myös kuluttajien etua. Toisaalta tällaisten yleensä palvelun kokonaishintaan sisältyvien kustannusten eritteleminen omaksi laskutettavaksi eräkseen saattaa laskutuksen avoimuuden sijasta heikentää kuluttajien hintatietoisuutta tarjottavista palveluista ja vaikeuttaa eri elinkeinonharjoittajien tarjoamien palveluiden hintojen vertailemista. Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että paperilaskun maksullisuutta koskeva ehto on esitetty Elisa Oyj:n sopimusehdoissa niin selvästi, että se on ollut tavanomaisella tarkkaavaisuudella sopimusehtoihin perehtyvän kuluttajan helposti ymmärrettävissä, eikä hinnoittelusta ole perustellusti voinut syntyä erheellistä kuvaa.

20. Markkinaoikeus on päätöksessään vertaillut Elisa Oyj:n paperilaskun toimittamisesta perimän lisämaksun suuruutta matkapuhelinliittymän käytöstä kuukausittain perittävien maksujen suuruuteen. Korkein oikeus katsoo, että lisämaksun perimistä koskevan ehdon kohtuullisuutta arvioitaessa lisämaksun suuruutta on perusteltua verrata myös niihin kustannuksiin, joita yhtiölle aiheutuu kyseisen lisämaksun vastineena olevasta palvelusta eli paperilaskun toimittamisesta postitse kuluttajalle. Asiassa ei ole edes väitetty, että paperilaskun toimittamisesta peritty 1,90 euron lisämaksu olisi ylimitoitettu Elisa Oyj:lle tosiasiallisesti aiheutuviin kustannuksiin nähden. Lisämaksun periminen ei siten johda siihen, että yhtiö saisi epäasianmukaista hyötyä paperilaskun valinneiden kuluttajien kustannuksella. Jos lisämaksun periminen paperilaskusta kiellettäisiin, seurauksena olisi todennäköisesti paperilaskujen toimittamisesta aiheutuvien kustannusten sisällyttäminen viestintäpalvelujen hintoihin. Tällöin kustannukset tulisivat osaltaan niidenkin kuluttajien maksettaviksi, jotka ovat valinneet jonkin vähemmän kustannuksia aiheuttavan laskutustavan. Korkein oikeus katsoo myös näiden näkökohtien puhuvan sitä vastaan, että lisämaksun perimistä koskevaa sopimusehtoa olisi pidettävä kohtuuttomana.

21. Toimialan erityispiirteisiin liittyvänä seikkana voidaan todeta, että Elisa Oyj on tarjonnut asiakkailleen useampia sähköisiä laskutustapoja, kuten tekstiviestilaskun. Tekstiviestipalvelu on kuulunut osana kaikkiin Elisa Oyj:n tarjoamiin matkapuhelinliittymiin. Näin ollen tämä laskutustapa on ollut lähtökohtaisesti kaikkien matkapuhelinasiakkaiden käytettävissä.

22. Kuluttaja-asiamies on katsonut, ettei tietojen lähettämistä laskun määrästä asiakkaalle tekstiviestillä voida pitää varsinaisena laskutustapana. Elisa Oyj:n asiassa esittämän selvityksen mukaan kuluttajalle lähetettävä laskuilmoitukseksi otsikoitu tekstiviesti on pitänyt sisällään tiedot laskun määrästä ja eräpäivästä sekä tilinumeron, viitteen ja asiakasnumeron. Tämän lisäksi viesti on sisältänyt maininnan, jonka mukaan asiakkaalla on uusi lasku yhtiön tarjoamassa internetpalvelussa.

23. Kuten edellä on todettu, laskutustapaa ei ole säännelty. Elisa Oyj:n asiakkailleen lähettämä tekstiviesti on edellä kuvatulla tavalla sisältänyt maksun suorittamiseksi tarvittavat tiedot. Sellaisillakin asiakkailla, jotka eivät vaikeuksitta kykene käyttämään internetiä mutta jotka osaavat käyttää tekstiviestipalvelua, on siten ollut käytettävissään maksuton tapa saada mainitut tiedot käyttöönsä. Tämäkin seikka tukee osaltaan arviota siitä, ettei matkapuhelinliittymäsopimuksissa ole aihetta pitää kohtuuttomana ehtoa, joka koskee paperilaskuista perittävää lisämaksua.

Johtopäätös

24. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei Elisa Oyj:n käyttämää paperilaskun maksullisuutta koskevaa sopimusehtoa ole pidettävä kuluttajansuojalain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tyypillisesti kohtuuttomana ehtona. Myöskään Elisa Oyj:n perimää 1,90 euron maksua paperilaskusta ei ole katsottava kohtuuttomaksi. Siten kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimuksen hyväksymiselle ei ole perusteita.

Tuomiolauselma

Markkinaoikeuden päätös kumotaan ja kuluttaja-asiamiehen kieltovaatimus hylätään kaikilta osin.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Juha Häyhä, Pekka Koponen, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Juha Mäkelä.

Velallinen oli ulosottoasian vireilläolon päättymisen jälkeen saanut ulosottovirastosta pyynnöstään tiedon siitä, mistä hänen veloistaan virasto oli antanut tiedot luottotietoyhtiölle. Velallisen menettelyn, joka ei ollut kohdistunut velkojaan, ei katsottu merkinneen velan vanhentumisesta annetun lain (VanhL) 10 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua velan tunnustamista, joka olisi katkaissut uuden ulosoton perusteena olleen velan vanhentumisen.

Kysymys myös VanhL 11 §:n 3 momentin (324/2016) siirtymäsäännöksen soveltamisesta.

VanhL 10 § 1 mom 2 kohta
VanhL 11 § 3 mom

Asian tausta

Helsingin hovioikeus oli 16.11.2000 antamallaan sittemmin lainvoimaisella tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion, jolla A oli velvoitettu suorittamaan pankki M:lle muun muassa kolmeen velkakirjaan perustuvia saatavia pääomaltaan yhteensä noin 3 250 000 markkaa (noin 550 000 euroa). M oli vuonna 2003 siirtänyt tuomion mukaisen saatavan L Oy:lle, joka oli hakenut ulosottovirastolta saatavan ulosottoa viimeksi 24.8.2012.

A oli vaatinut ulosoton lopettamista, koska saatava oli vanhentunut. Ulosottomies oli 24.4.2013 päätöksellään hylännyt A:n vaatimuksen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 24.1.2014

Käräjäoikeus totesi, että ulosottoperuste oli annettu 16.11.2000 ja että asia oli ollut vireillä ulosotossa 25.4. – 31.5.2000 ja 19.10. – 18.11.2005 päättyen kummallakin kerralla varattomuusesteeseen. Asiassa ei ollut esitetty selvitystä, että A olisi saanut ennen ulosottoasioiden päättymistä tietoa velkojan vaatimuksista.

Saatavan vanhentuminen oli kuitenkin keskeytynyt ulosottomenettelyn ajaksi ja näin ollen ulosoton vireilläolon päättymisestä 18.11.2005 oli alkanut vuoden mittainen vanhentumisaika.

Ulosottoviraston lausunnon mukaan A:n puolisolle, joka oli toiminut A:n asiamiehenä, oli toimitettu 28.6.2006 selvitykset A:ta koskevista ulosottoperusteista. Niihin oli sisältynyt selvitys myös nyt kysymyksessä olevasta ulosottoperusteesta. Selvitys oli sisältänyt vastaavat tiedot kuin ulosottolain (679/2003) 3 luvun 36 §:n mukainen jälki-ilmoitus olisi sisältänyt. Vaikka A oli saanut tiedon ulosottoasian vireilläolosta vasta ulosottomenettelyn päättymisen jälkeen, käräjäoikeus katsoi, että ulosottoperusteen vanhentuminen oli katkennut 28.6.2006 velallisen valtuuttaman henkilön vanhentumisaikana saamalla selvityksellä, ja tästä oli alkanut uusi viiden vuoden vanhentumisaika.

Asia oli sittemmin ollut ulosotossa vireillä vuosina 2009 ja 2010, jolloin kumpikin menettely oli päättynyt varattomuusesteeseen. Vuoden 2009 menettelyssä A:lle oli toimitettu postitse vireilletuloilmoitus ja maksukehotus hakijan ilmoittamaan osoitteeseen. Vuonna 2010 A:lle oli toimitettu vireilletuloilmoitus hänen Sveitsin osoitteeseensa. Sen A oli saanut tiedokseen ja hänelle oli tehty myös puhelimitse yksinkertainen ulosottoselvitys.

Koska A oli saanut tiedon ulosottoasian vireilläolosta, velan vanhentuminen oli katkennut eikä L Oy:n saatava A:lta ollut vanhentunut. Käräjäoikeus hylkäsi A:n valituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ville Toppila.

Helsingin hovioikeuden päätös 27.3.2015

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, että ottaen huomioon velan vanhentumisesta annetun lain siirtymäsäännös kysymyksessä oleva velka vanheni aikaisintaan 1.1.2007. Velkoja oli pannut ulosottomenettelyn vireille kahdesti ennen sanottua ajankohtaa, mutta menettelyt olivat päättyneet varattomuusesteeseen eikä menettelystä ollut kummallakaan kerralla annettu lainmukaisia ilmoituksia A:lle. Tuolloin vireillepannut ulosottomenettelyt eivät siten olleet katkaisseet vanhentumista. Ulosottomenettely oli päättynyt 18.11.2005.

Hovioikeus totesi edelleen, että vanhentuminen katkeaa velan vanhentumisesta annetun lain 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Säännöksen esitöiden mukaan katkaisutoimen tulee tehdä velkoja tai velallinen, eivätkä velkasuhteen ulkopuolisten tahojen tekemät muistutukset katkaise vanhentumista. A:n puolisolle oli tämän pyynnöstä annettu tiedot ulosotosta vasta ulosottomenettelyn päättymisen jälkeen 28.6.2006, jolloin ulosottoasia ei ollut ollut enää vireillä. Ulosottovirastoa ei voitu pitää velkasuhteen osapuolena eikä tuota selvitystä lainmukaisena katkaisutoimenpiteenä. Kun asiassa ei ollut esitetty, että velkaa olisi katkaistu muutoinkaan ennen 1.1.2007, velka oli vanhentunut.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Harri Katara ja Kristina Isaksson. Esittelijä Essi Konttinen–Di Nardo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

L Oy:lle myönnettiin valituslupa.

L Oy vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että käräjäoikeuden ratkaisu pysytetään.

A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. L Oy:n saatava A:lta perustuu Helsingin hovioikeuden 16.11.2000 antamaan lainvoimaiseen tuomioon. Tammikuun 1. päivänä 2004 voimaan tulleen velan vanhentumisesta annetun lain (728/2003; vanhentumislaki) 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Lainkohdan mukaan velka vanhentuu kuitenkin vanhentumislain nojalla aikaisintaan kolmen vuoden kuluttua lain voimaantulosta, jollei kyseinen velka myös aikaisemmin voimassa olleiden säännösten mukaan vanhentuisi tätä ennen. Kun A:n velka olisi aikaisemman lain mukaan vanhentunut 10 vuodessa tuomion antamisesta eli vanhentumislain 1.1.2004 tapahtuneen voimaantulon jälkeen, vanhentumislain 21 §:n 3 momentin nojalla A:n velka on voinut vanheta aikaisintaan 1.1.2007.

2. Jotta velkaa voitaisiin ulosmitata nyt kyseessä olevassa 24.8.2012 vireille tulleessa ulosotossa, velan vanhentuminen on pitänyt katkaista uuden lain voimaan tulon jälkeen mutta ennen velan aikaisinta vanhentumispäivää 1.1.2007. Jos vanhentumista ei ole katkaistu siihen mennessä, velka on vanhentunut eikä asiassa ole tarpeen selvittää, onko katkaiseminen pitänyt toimittaa uudelleen vielä myöhemmin.

3. L Oy:n valituksen johdosta asiassa on kysymys ensiksikin siitä, onko yhtiö katkaissut velan vanhentumisen oikeudellisella katkaisutoimella panemalla ulosoton vireille 19.10.2005. Toiseksi kysymys on siitä, onko vanhentuminen katkennut vapaamuotoisella katkaisutoimella, kun A:n asiamies on saanut 28.6.2006 päivätyllä ulosottoviraston kirjeellä tiedon velasta.

Oikeudellinen katkaisutoimi

4. Korkein oikeus toteaa aluksi sovellettavasta laista, että asiassa sovellettava vanhentumislain 11 §:n 3 momentti on muutettu 1.6.2016 voimaan tulleella lailla 324/2016. Lain voimaantulosäännöksen mukaan lakia sovelletaan ensiksikin myös sellaiseen velkaan, jonka peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Toiseksi lain 11 §:n 3 momenttia sovelletaan myös, jos velkaa koskeva asia on vireillä lain tullessa voimaan. Lain muutokseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 137/2015 vp s. 27) mukaan lain 11 §:n 3 momenttia sovelletaan muun muassa sellaiseen katkaisutoimeen, jonka tarkoittama ulosottoasia on vireillä lain tullessa voimaan, mutta jos asian käsittely on päättynyt ennen lain voimaantuloa, katkaisutoimen vaikutusta arvioidaan aikaisempien säännöksien mukaisesti. Kun nyt kysymyksessä olevan velan peruste on syntynyt ennen lain voimaantuloa, uuden lain soveltaminen jää riippumaan siitä, onko ulosottoasia, jonka vireilletulon katkaisuvaikutuksesta on kysymys, ollut vireillä lain tullessa voimaan.

5. Tätä asiaa koskevassa oikeudellisessa katkaisutoimessa on kysymys siitä, onko 19.10.2005 vireille tullut ulosottoasia katkaissut velan vanhentumisen. Kun tuo ulosottoasia on päättynyt 18.11.2005 annettuun esteilmoitukseen, myös ulosottoasian vireilläolo on tuolloin sovelletun ulosottolain 3 luvun 95 §:n 3 momentin (679/2003) mukaan päättynyt samana päivänä. Näin ollen nyt käsiteltävä 19.10.2005 vireille tullut ulosottoasia ei ole ollut vireillä enää 18.11.2005 jälkeen, joten tässä asiassa on sovellettava vanhentumislain 11 §:n 3 momenttia alkuperäisessä muodossaan.

6. Vanhentumislain 11 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaisen pääsäännön mukaan velan vanhentuminen katkeaa, jos velkoja panee vireille velan perimistä koskevan ulosottoasian. Kuitenkin lain 11 §:n 3 momentin (728/2003) poikkeussäännön mukaan, jos velkoja peruuttaa hakemuksensa tai asian käsittely päättyy muusta syystä ilman, että tiedoksianto tai muu lain edellyttämä ilmoitus velkojan vaatimuksesta on toimitettu velalliselle, vanhentumisajan ei katsota katkenneen.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisuista KKO 2012:107 ja 2015:28 ilmenevän oikeusohjeen mukaan vanhentumislain 11 §:n 3 momentin (728/2003) poikkeussäännön soveltamisalaan on katsottu soveltuvan myös tilanteen, jossa tiedoksiantoa tai ilmoitusta ei ole saatu toimitettua velalliselle tämän ulkomailla oleskelun takia. Näin ollen tällaisessakin tilanteessa ulosoton hakeminen katkaisee vanhentumisen vain, jos velallinen saa vireilletulohakemuksen tiedokseen. Ratkaisuista ilmenevän oikeusohjeen mukaan asiassa ei ole merkitystä sillä, onko ulosottoviranomainen voinut ulosottolainsäädännön mukaan jättää jonkin ilmoituksen toimittamatta tiedoksi velalliselle. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 11 §:n 3 momentin muutoksella 324/2016, jota ei tähän asiaan sovelleta (edellä kohta 5), on pyritty muuttamaan Korkeimman oikeuden ratkaisujen mukaista oikeustilaa (HE 137/2015 vp s. 13 – 14, LaVM 3/2016 vp s. 5).

8. L Oy:n hakemuksesta velan ulosotto on tullut vireille 19.10.2005, mutta ulosottoasian vireilläolo on päättynyt varattomuusesteeseen 18.11.2005. A:lle ei ollut lähetetty tuolloin voimassa olleen ulosottolain (679/2003) 3 luvun 33 §:n, 34 §:n ja 36 §:n mukaisia vireilletuloilmoitusta, ennakkoilmoitusta tai jälki-ilmoitusta, koska A asui tuolloin Sveitsissä eikä hänen osoitteensa ollut L Oy:n tai ulosottoviranomaisten tiedossa.

9. Kun A:lle ei ole toimitettu tietoa 19.10.2005 vireille tulleesta velan perimistä koskevasta ulosotosta, ulosoton vireilletulo ei ole katkaissut A:n velan vanhentumista.

Vapaamuotoinen katkaisutoimi

10. Asiassa on toiseksi kysymys siitä, onko velan vanhentuminen katkennut, kun A:n asiamies on tiedusteltuaan ulosottoviranomaiselta A:n velkoja saanut 28.6.2006 päivätyllä ulosottoviranomaisen kirjeellä tiedon velasta. Kun velkaa koskeva ulosotto ei enää tuolloin ollut vireillä, kysymys ei ole oikeudellisesta vaan vapaamuotoisesta katkaisutoimesta.

11. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan velan vanhentuminen katkeaa, kun velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle. Kysymys on siitä, merkitseekö velan tiedustelu ulosottoviranomaiselta ja siltä saatu tieto velasta lainkohdassa tarkoitettua velan tunnustamista.

12. Lain sanamuoto ˮ…velallinen…muutoin tunnustaa velan velkojalle…ˮ tarkoittaa ensiksikin, että velan tunnustaminen voi tapahtua vapaamuotoisesti monin eri tavoin. Toiseksi sanamuodosta voidaan kuitenkin päätellä, että mitkä tahansa velkaa koskevat velallisen toimet eivät merkitse lain tarkoittamaa tunnustamista. Lain tarkoittamassa velan tunnustamisessa keskeistä on se, että tunnustaminen on velallisen ja velkojan välinen toimi. Kysymys on siis oikeustoimesta, jossa tunnustamistoimen tekijänä on velallinen ja toisena osapuolena velkoja, johon tunnustaminen kohdistetaan.

13. Kuten vanhentumislain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä todetaan, vapaamuotoisia katkaisutoimia koskevat vanhentumislain 10 §:n säännökset vastaavat pitkälti sitä ennen voimassa ollutta oikeutta (HE 187/2002 vp s. 54). Ennen vanhentumislain voimaantuloa oikeuskirjallisuudessa on vanhastaan katsottu, että velkaa koskevat velallisen toimet, joita ei kohdisteta velkojaan, eivät tarkoita sellaista tointa, joka katkaisisi vanhentumisen. Tällaisina toimina, jotka eivät katkaise velan vanhentumista, on mainittu velan merkitseminen veroilmoitukseen, kirjanpitoon ja jäämistöasiakirjoihin kuten perukirjaan (ks. Aarne Rekola, Saamisoikeuden vanhentumisesta II 1938, s. 320 - 321; Jouko Halila ‒ Matti Ylöstalo, Saamisen lakkaamisesta, neljäs korjattu painos 1979 s. 95; Tapani Lohi, Vastuu kuolleen henkilön velasta I 1998, s. 175). Myös vanhentumislain esitöissä toistetaan veroilmoitukseen ja kirjanpitoon merkitsemistä koskevat esimerkit sellaisina velallisen toimina, jotka eivät katkaise vanhentumista (HE 187/2002 vp s. 56).

Tätä asiaa koskeva Korkeimman oikeuden arviointi

14. Aviopuolisonsa A:n valtuuttamana asiamiehenä B on 21.6.2006 tiedustellut Helsingin ulosottovirastosta, mistä A:n veloista ulosottovirasto oli toimittanut tiedon luottotietoyhtiö Suomen Asiakastieto Oy:lle. Ulosottoviraston B:lle 28.6.2006 lähettämässä kirjeessä oli ilmoitettu muun muassa tässä asiassa kysymyksessä oleva velka, jota koskeva ulosmittaus oli päättynyt 18.11.2005 annettuun esteilmoitukseen.

15. Korkein oikeus toteaa, että A:n tiedustelussa on ollut kysymys hänen luottotietojensa perusteiden selvittämisestä. Velallisen A:n tiedustelu on tehty ulosottovirastolle eikä velkojalle. Jo tällä perusteella on selvää, ettei tiedustelussa ole kysymys vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta velan tunnustamisesta, jonka velallinen olisi kohdistanut velkojaan.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

16. A:n L Oy:lle olevan velan vanhentumista ei ole katkaistu ennen 1.1.2007 oikeudellisella katkaisutoimella eli 19.10.2005 vireille tulleella ulosotolla eikä vapaamuotoiseksi väitetyllä katkaisutoimella eli velkaa koskevalla tiedustelulla ja siihen 28.6.2006 saadulla vastauksella. Näillä perusteilla L Oy:n saatava A:lta on vanhentunut.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Jarmo Littunen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Eeva Palaja.

X Ky haki Y Oy:n asettamista konkurssiin, koska Y Oy ei ollut maksanut välitystuomioon perustuvaa saatavaa. Välitystuomiota ei ollut määrätty pantavaksi täytäntöön, ja käräjäoikeudessa oli vireillä välitystuomion mitättömyyttä tai kumoamista koskeva kanne.

X Ky:n saatava ei täyttänyt konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan edellytyksiä, koska välitystuomio ei ole täytäntöönpanokelpoinen ilman tuomioistuimen antamaa määräystä. Konkurssituomioistuimen tuli arvioida saatavan selvyyttä saman momentin 3 kohdan nojalla ja tällöin tutkia Y Oy:n väitteiden johdosta ne mitättömyys- ja kumoamisperusteet, jotka tämä oli myös kanteessaan esittänyt. (Ään.)

KonkL 2 luku 2 §　
VälimiesmenettelyL 43 §
VälimiesmenettelyL 44 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

X Ky vaati, että Y Oy asetetaan konkurssiin, koska Y Oy ei ollut sille annetusta konkurssiuhkaisesta maksukehotuksesta huolimatta maksanut 600 000 euron saatavaa, joka Y Oy oli välitystuomiossa velvoitettu suorittamaan X Ky:lle. Konkurssihakemuksensa täydennyksessä X Ky vetosi konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohtaan.

Y Oy vastusti konkurssihakemusta, koska välitystuomio oli mitätön tai ainakin pätemätön ja tätä koskeva kanne oli vireillä käräjäoikeudessa. Välitystuomiota ei ollut myöskään määrätty täytäntöönpantavaksi.

Helsingin käräjäoikeuden päätös 30.6.2014

Käräjäoikeus katsoi, ettei Y Oy:n esittämissä väitteissä ollut kysymys välimiesmenettelystä annetun lain 40 §:ssä tarkoitetuista mitättömyysperusteista. Y Oy ei ollut tuonut esille mitään sellaista, mikä johtaisi välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n mukaan välitystuomion kumoamiseen. Sillä todistelulla, jonka Y Oy oli asiassa nimennyt, ei ollut merkitystä tässä asiassa. Todistelu oli otettu vastaan välimiesmenettelyssä ja välimiesoikeus oli antanut asiassa ratkaisun.

Käräjäoikeus katsoi, että X Ky:llä oli Y Oy:ltä saatava, joka konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla perustui lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon, ratkaisuun tai muuhun täytäntöönpanoperusteeseen.

Y Oy:n maksukyvyttömyyttä osoitti se, ettei liiketoiminnastaan kirjanpitovelvollinen yhtiö ollut viikon kuluessa velkojan maksukehotuksen saatuaan maksanut velkojan selvää ja erääntynyttä saatavaa.

Käräjäoikeus asetti Y Oy:n konkurssiin ja määräsi pesänhoitajan.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pirjo Peura-Vasama.

Helsingin hovioikeuden päätös 7.10.2014

Y Oy valitti ja vaati, että konkurssi määrätään peruuntumaan. Välitystuomiota ei ollut määrätty täytäntöönpantavaksi eikä X Ky:llä siten ollut sellaista saatavaa, jonka perusteella Y Oy olisi voitu asettaa konkurssiin. Käräjäoikeuden olisi joka tapauksessa pitänyt tutkia Y Oy:n esittämät väitteet välitystuomion mitättömyydestä tai pätemättömyydestä. Y Oy vaati, että hovioikeus toimittaa asiassa pääkäsittelyn.

Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut miltään osin kysymys näytön arvioinnista. Ratkaistavana olevat kysymykset olivat luonteeltaan oikeudellisia ja ne olivat ratkaistavissa riidattomien seikkojen ja kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Y Oy ei ollut tuonut esiin sellaisia seikkoja, joiden perusteella pääkäsittelyn toimittamisella olisi sen esittämät väitteet huomioon ottaen sille perusteltua merkitystä. Pääkäsittelyn toimittaminen ei ollut myöskään asian laatu huomioon ottaen perusteltua. Hovioikeus siten katsoi, että pääkäsittelyn toimittaminen oli selvästi tarpeetonta ja hylkäsi pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta.

Hovioikeus totesi, että välimiesoikeus oli tutkinut ja antanut ratkaisunsa Y Oy:n välitystuomion mitättömyyttä koskevista väitteistä. Valituksessa ei ollut tuotu esiin seikkoja, joiden perusteella olisi aihetta otaksua, että välimiesoikeus olisi väitteet ratkaistessaan jättänyt noudattamatta jotain Suomen oikeusjärjestyksen perusteita ilmentävää pakottavaa lainsäädäntöä. Välimiesmenettelyssä kanteeseen vastatessaan Y Oy oli menettänyt oikeutensa vedota välimiesoikeuden toimivaltaa koskevaan pätemättömyysperusteeseen.

Hovioikeus katsoi jääneen selvittämättä, että välitystuomio olisi välimiesmenettelystä annetun lain 40 ja 41 §:ssä tarkoitetuista syistä mitätön tai pätemätön. Välitystuomiota ei ollut kumottu eikä sen täytäntöönpanoa kielletty. Hovioikeus katsoi, että välitystuomiota voitiin nämä seikat huomioon ottaen pitää ilman tuomioistuimen täytäntöönpanomääräystäkin lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoisena tuomiona. Välitystuomion voitiin katsoa myös osoittavan, että X Ky:llä oli Y Oy:ltä sellainen konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu saatava, jonka oikeellisuutta ei ollut aihetta epäillä.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut Y Oy:n maksukyvyttömyyden osalta.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Arja Mäki ja Marja Räbinä. Esittelijä Juha Pihlamaa.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Y Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Y Oy vaati valituksessaan, että konkurssiin asettamista koskeva päätös kumotaan.

X Ky vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Y Oy on 9.1.2014 annetussa välitystuomiossa velvoitettu suorittamaan X Ky:lle 600 000 euroa korkoineen. X Ky on vaatinut, että Y Oy asetetaan konkurssiin, koska osakeyhtiö ei ollut konkurssiuhkaisesta maksukehotuksesta huolimatta maksanut välitystuomioon perustuvaa saatavaa. X Ky on ilmoittanut vetoavansa konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohtaan. Sen mukaan konkurssiin asettamista voi vaatia velkoja, jonka saatava velalliselta perustuu lainvoimaiseen tuomioon taikka lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon, ratkaisuun tai muuhun täytäntöönpanoperusteeseen.

2. Y Oy on vastustanut konkurssihakemusta sillä perusteella, ettei hakijan saatava täyttänyt mainitussa lainkohdassa asetettuja edellytyksiä. Välitystuomiota ei ollut konkurssihakemusta käsiteltäessä määrätty pantavaksi täytäntöön, ja käräjäoikeudessa oli vireillä välitystuomion mitättömäksi julistamista ja kumoamista koskeva kanne. Y Oy on vastustanut konkurssihakemusta myös siksi, ettei yhtiötä ole pidettävä maksukyvyttömänä, koska hakijan saatava ei ollut selvä. Y Oy on Korkeimpaan oikeuteen tekemässään valituksessaan katsonut lisäksi, että hovioikeuden olisi pitänyt yhtiön pyynnöstä toimittaa pääkäsittely.

3. Käräjäoikeus on asettanut Y Oy:n konkurssiin 30.6.2014. Käräjäoikeuden mukaan hakijan saatava on ollut täytäntöönpanokelpoinen konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaisesti. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden päätöksen ja katsonut, että hakijan saatava oli myös saman momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla muutoin niin selvä, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä.

4. Asiassa on ensisijassa kysymys siitä, voiko velkoja perustaa konkurssihakemuksensa välitystuomiossa maksettavaksi määrättyyn saatavaan, kun välitystuomiota ei ollut määrätty pantavaksi täytäntöön ja kun välitystuomion mitättömäksi julistamista ja kumoamista koskeva kanne oli vielä tuomioistuimessa vireillä. Arvioitavana on myös se, kuinka laajasti konkurssituomioistuimen tulee tutkia välitystuomion pätevyyttä ja siihen perustuvaa saatavaa.

Välitystuomioon perustuva saatava konkurssihakemuksen perusteena

Konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohta

5. Konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan konkurssiin asettamista voi vaatia myös sellainen velkoja, jonka saatavasta ei ole annettu lainvoimaista tuomiota mutta jonka saatava perustuu lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen täytäntöönpanoperusteeseen. Konkurssilain esitöistä (HE 26/2003 vp s. 38 - 39) käy ilmi, että saatavan täytäntöönpanokelpoisuus määräytyy ulosottolainsäädännön ja muualla lainsäädännössä olevien erityissäännösten mukaan.

6. Välitystuomion täytäntöönpanosta säädetään ulosottokaaren 2 luvun 19 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuimen lainvoimaisen tuomion tavoin pannaan täytäntöön sellainen välitystuomio, jonka käräjäoikeus on määrännyt täytäntöön pantavaksi. Myös välimiesmenettelylain 43 §:ssä säädetään vastaavalla tavalla, että välitystuomion täytäntöönpanosta päättää yleinen alioikeus.

7. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, ettei välitystuomio ole konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu konkurssiin asettamisen peruste, ellei tuomioistuin ole antanut sen täytäntöönpanoa koskevaa määräystä.

Konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohta

8. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen on konkurssilain 7 luvun 11 §:n mukaan viran puolesta arvioitava konkurssiin asettamisen edellytykset, kuten myös se, täyttääkö hakemuksessa yksilöity saatava konkurssilain 2 luvun 2 §:ssä asetetut vaatimukset. Hakijan käsitys sovellettavasta lainkohdasta ei sido tuomioistuinta, vaan tämä ratkaistaan asiassa esitettyjen seikkojen perusteella.

9. Velkoja voi konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla vaatia konkurssiin asettamista myös silloin, kun saatava voidaan muuten katsoa niin selväksi, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä. Lain esitöiden (HE 26/2003 vp s. 39) mukaan velkoja voisi hakea velallista konkurssiin tapauksissa, joissa saatavan perusteesta ei voi olla objektiivisesti arvioiden aiheellista epäilyä, vaikka velallinen sen riitauttaisi ja vaikka asian tuomioistuinkäsittely on vielä kesken tai sitä ei ole aloitettukaan. Korkein oikeus toteaa, että säännös jättää konkurssituomioistuimelle harkintavaltaa, kun se tapauskohtaisesti arvioi hakijan saatavan selvyyttä.

10. Korkein oikeus on ennen konkurssilain säätämistä antamassaan ennakkopäätöksessä KKO 1982 II 53 katsonut, että kun velkoja oli vaatinut konkurssiin asettamista välitystuomiossa vahvistetun saatavan perusteella, konkurssituomioistuin oli velvollinen vireillä olevasta välitystuomion mitättömyyttä koskevasta kanteesta huolimatta tutkimaan, oliko välitystuomio mitätön. Korkein oikeus katsoo, että ratkaisusta ilmenevää oikeusohjetta voidaan noudattaa myös uutta konkurssilakia sovellettaessa. Välitystuomion mitättömyyttä koskevan kanteen vireilläolo ei siten estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä, ja konkurssituomioistuin voi kanteesta huolimatta katsoa, että saatava on riittävän selvä konkurssiin asettamista varten.

11. Konkurssituomioistuimen tutkimisvelvollisuutta rajoittaa se lähtökohtainen periaate, ettei välitystuomiossa vahvistetun saatavan tai muun velvoitteen oikeellisuutta voida tutkia tuomioistuimessa. Välitystuomion pysyvyyteen voidaan puuttua vain välimiesmenettelystä annetun lain 40 ja 41 §:ssä säädetyillä perusteilla. Koska välimiesmenettelystä annetun lain 40 §:ssä mainitut mitättömyysperusteet ovat itsestään vaikuttavia, on selvää, että tuomioistuimen on otettava ne huomioon myös konkurssihakemusta käsitellessään. Arvioitavana on kuitenkin se, onko konkurssituomioistuimen tutkimisvelvollisuus erilainen, kun velallinen vetoaa sellaisiin välimiesmenettelyssä tapahtuneisiin menettelyvirheisiin, joiden johdosta välitystuomio voidaan lain 41 §:n nojalla kumota.

12. Erilaista tutkimisvelvollisuutta voisi puoltaa se, että vireillä oleva kumoamiskanne ei mainitun lain 44 §:n mukaan ole peruste evätä välitystuomion täytäntöönpanoa koskevaa pyyntöä, ellei kumoamiskannetta käsittelevä tuomioistuin ole niin määrännyt. Säännös estää sen, että jo kumoamiskanteen nostamisella voitaisiin viivyttää välitystuomion täytäntöönpanoa. Tilanne on kuitenkin toinen konkurssiasiassa, jossa hakijan saatavan selvyys on muiden konkurssin edellytysten ohella konkurssituomioistuimen tutkittavana. Konkurssimenettelyn joutuisuustavoite ei yksin ole riittävä peruste konkurssituomioistuimen tutkintavelvollisuuden rajoittamiselle. Konkurssilla on velalliselle niin suuri merkitys, ettei velallista tule asettaa konkurssiin sellaisen saatavan perusteella, johon liittyy todellinen epäselvyys tai riitaisuus. Velallisella tulee olla oikeus vedota myös siihen, ettei välitystuomioon perustuva saatava ole selvä sen johdosta, että välitystuomio itsessään voitaisiin kumota menettelyvirheiden johdosta. Väitteen menestyessä konkurssituomioistuimen on tutkittava, onko saatava muutoinkaan niin selvä, että velallinen voidaan sen perusteella asettaa konkurssiin.

Arviointi tässä asiassa

13. X Ky:n konkurssihakemus on perustunut välitystuomiossa vahvistettuun saatavaan. Koska välitystuomiota ei kuitenkaan ollut määrätty täytäntöönpantavaksi, se ei ollut ulosottokaaren 2 luvun 19 §:n nojalla lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoinen eikä hakijan saatava siten täyttänyt konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan edellytystä.

14. Vaikka hakija on katsonut saatavansa olevan täytäntöönpanokelpoinen, alemmissa oikeuksissa on käsitelty myös välitystuomion pysyvyyteen ja hakijan saatavan selvyyteen vaikuttavia seikkoja. Y Oy on vastannut konkurssihakemukseen myös momentin 3 kohdan nojalla arvioituna. Hovioikeus on siten voinut arvioida, onko välitystuomioon perustuva saatava ollut mainitun lainkohdan mukaan sillä tavoin selvä, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä.

15. Konkurssiin asettamista koskevassa asiassa Y Oy on perustanut kiistämisensä välitystuomion mitättömyyteen, koska välityslausekkeen sisältänyt rahoituspalvelusopimus oli syntynyt pakottamalla ja välitystuomio oli siksi ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Y Oy on pitänyt välitystuomiota Suomen oikeusjärjestelmän perusteiden vastaisena myös siksi, että sopimuksen toinen osapuoli X oli veronkiertotarkoituksessa siirtänyt sopimuksen X Ky:lle, joka ei tästä syystä ollut oikea asianosainen eikä velkoja. Pätemättömyysperusteena Y Oy on vedonnut siihen, että pakottamalla syntyneen sopimuksen osana myös välityslauseke oli pätemätön, eikä välimiesoikeus ollut tästä syystä ollut toimivaltainen tutkimaan asiaa.

16. Vastaavat perusteet ovat olleet Y Oy:n kanneperusteina myös välitystuomion mitättömäksi julistamista ja kumoamista koskevassa asiassa. Edellä kohdassa 12 todettuun viitaten Korkein oikeus katsoo, että kanteen vireilläolosta huolimatta konkurssituomioistuimen on tutkittava välitystuomion pätevyyttä koskevat väitteet, koska ne voivat vaikuttaa siihen, onko saatavan oikeellisuutta pidettävä selvänä.

17. Y Oy on pyytänyt hovioikeudessa pääkäsittelyä sen selvittämiseksi ja tutkimiseksi, onko hakijalla konkurssiin asettamisen edellyttämä saatava Y Oy:ltä. Valituksessaan Y Oy ei ole esittänyt vastaanotettavaa suullista todistelua eikä muutakaan perustetta pääkäsittelylle. Hovioikeus on hylännyt pyynnön katsoen, että pääkäsittelyn toimittaminen on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin ja 15 §:n 1 momentin nojalla selvästi tarpeetonta, kun otetaan huomioon Y Oy:n esittämät seikat ja se, että kysymys on riidattomien tosiseikkojen ja kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella tehtävästä oikeudellisesta arviosta. Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa hovioikeus on saanut jättää pääkäsittelyn toimittamatta.

18. Y Oy:n väitteitä sopimuksen pätemättömyydestä ja välitystuomion mitättömyydestä on käsitelty laajasti jo välimiesoikeudessa, joka on hylännyt ne välitystuomiossaan. Hovioikeuden tavoin Korkein oikeus katsoo, ettei Y Oy ole konkurssiasian yhteydessä tuonut esiin sellaisia seikkoja, joiden johdosta olisi aihetta katsoa, että välimiesoikeus ei olisi noudattanut Suomen oikeusjärjestyksen perusteisiin kuuluvaa pakottavaa lainsäädäntöä väitteitä ratkaistessaan ja että välitystuomio olisi ristiriidassa Suomen oikeusjärjestyksen perusteiden kanssa. Kuten hovioikeus on todennut, Y Oy ei ollut välimiesmenettelyssä esittänyt välimiesoikeuden asettamiseen tai toimivaltaan liittyviä väitteitä. Välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 2 momentin mukaisesti yhtiön on katsottava luopuneen vetoamasta näihin seikkoihin ja siten menettäneen oikeutensa vaatia tuomion kumoamista niiden perusteella. Yhteenvetona Korkein oikeus katsoo, ettei välitystuomion pätevyyttä ole esitetyn selvityksen perusteella aihetta epäillä.

19. Kuten kohdassa 11 on todettu, pätevän välitystuomion sisältöä ei voida tutkia tuomioistuimessa. Samoin kuin hovioikeus, Korkein oikeus katsoo, että konkurssihakemuksen perusteena oleva välitystuomioon perustuva X Ky:n saatava Y Oy:ltä on konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan tarkoittamalla tavalla selvä. Välitystuomion mitättömäksi julistamista ja kumoamista koskeva kanne on sittemmin hovioikeuden ratkaisun antamisen jälkeen lainvoimaisesti hylätty.

20. Konkurssilain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan konkurssiin asettamisen edellytyksenä on velallisen maksukyvyttömyys. Konkurssilain 2 luvun 3 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan velallista on pidettävä maksukyvyttömänä, jos velallinen, joka on tai on viimeisenä vuonna ennen konkurssihakemuksen tekemistä ollut liiketoiminnastaan kirjanpitovelvollinen, ei viikon kuluessa velkojan maksukehotuksen saatuaan ole maksanut velkojan selvää ja erääntynyttä saatavaa.

21. Y Oy on esittänyt, ettei hakijan saatavaa voida myöskään tätä lainkohtaa sovellettaessa pitää selvänä. Korkein oikeus toteaa vakiintuneiden laintulkintaperiaatteiden nojalla, että samaan lakiin sisältyvissä säännöksissä käytetyillä ilmaisuilla on sama merkityssisältö, jollei laissa ole toisin määritelty tai jollei asiayhteydestä tai säännösten tarkoituksesta muuta johdu (esim. KKO 2004:46, kohta 9). Tässä tapauksessa kysymys on toisiinsa asiasisällöltään liittyvistä konkurssilain 2 luvun 2 ja 3 §:n säännöksistä, joten yhdenmukaisesta tulkinnasta poikkeamiseen ei ole perusteita. Saatavan selvyyttä voidaan siten velallisen maksukyvyttömyyttä koskevan olettaman osalta arvioida samoin perustein kuin mitä edellä on esitetty 2 §:n 1 momentin 3 kohdan osalta.

22. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että Y Oy:lle annettu maksukehotus on koskenut selvää ja erääntynyttä saatavaa. Riidatonta on, että asiassa täyttyvät muut konkurssilain 2 luvun 3 §:ssä säädetyt edellytykset.

23. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Y Oy:n konkurssiin asettamiselle on ollut laissa säädetyt perusteet. Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei ole aihetta muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Heli Melander.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Kuten Korkeimman oikeuden enemmistön perusteluista ilmenee, välitystuomion mitättömäksi julistamista tai kumoamista koskevan kanteen vireilläolo ei estä konkurssituomioistuinta tutkimasta konkurssihakemusta. Olen enemmistön kanssa samaa mieltä myös siitä, ettei välitystuomio, jota ei ole määrätty pantavaksi täytäntöön, ole konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoinen tuomio (kohdat 5 – 7). Konkurssiin asettamisen edellytyksiä on sen vuoksi arvioitava tällaisessa tilanteessa sanotun momentin 3 kohdan nojalla. Toisin kuin enemmistö katson, että välitystuomiolla maksettavaksi tuomittua saatavaa on perusteltua pitää sanotussa 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvänä, kun välitystuomion täytäntöönpantavaksi määräämisen edellytykset täyttyvät. Perustelen kantaani seuraavasti.

Ennen konkurssilain voimaan tuloa 1.9.2004 voimassa olleen konkurssisäännön 6 §:n mukaan velkojan tuli konkurssihakemuksen tehdessään osoittaa, että hänellä oli velalliselta selvä ja riidaton saatava. Oikeuskäytännössä tätä lainkohtaa tulkittiin niin, että saatavaa pidettiin selvänä ja riidattomana myös sen täytäntöönpanokelpoisuuden perusteella (HE 26/2003 vp s. 38).

Ennakkoratkaisussaan KKO 1982 II 53 Korkein oikeus katsoi velkojan saamisen olevan konkurssisäännön 6 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvä ja riidaton saamisen perustuessa välitystuomioon, jonka mitättömäksi julistamista koskeva kanne oli vireillä, kun konkurssiasiassa ei ollut esitetty seikkoja, joiden nojalla välitystuomiota oli pidettävä mitättömänä.

Konkurssilakia säädettäessä tarkoituksena oli, että velkojalla olisi edelleen oikeus hakea velallista konkurssiin niissä tapauksissa, joissa saatavaa oli oikeuskäytännössä pidetty selvänä ja riidattomana (HE 26/2003 vp s. 38). Konkurssilain 2 luvun 2 §:ssä säädettiin kuitenkin aikaisempaa yksityiskohtaisemmin siitä, minkälaisten saatavien perusteella velkoja voi hakea velallisen konkurssiin. Tällaisia saatavia ovat pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan lainvoimaiseen tuomioon taikka lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon tai ratkaisuun perustuvat saatavat, momentin 2 kohdan mukaan velallisen allekirjoittamaan sitoumukseen perustuvat saatavat, joita velallinen ei ilmeisen perustellusti kiistä, ja momentin 3 kohdan mukaan muuten niin selvät saatavat, ettei niiden oikeellisuutta voida perustellusti epäillä.

Edellä lausuttu huomioon ottaen katson, että konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin eri kohtia on perusteltua tulkita siitä lähtökohdasta, että ne täydentävät toisiaan. Momentin 1 ja 2 kohdissa on säädetty eräistä tyyppitilanteista, joissa saatavaa on pidettävä selvänä, ja momentin 3 kohta on yleissäännös, jonka perusteella myös muunlaista, 1 ja 2 kohdissa tarkoitettuihin saataviin selvyydeltään rinnastettavaa saatavaa voidaan pitää 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvänä. Tällaista tulkintaa puoltaa myös momentin 3 kohdan sanamuoto ˮmuuten niin selvä saatavaˮ. Arvioitaessa saatavan selvyyttä konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla on sen vuoksi syytä kiinnittää huomiota niihin seikkoihin, joiden perusteella saatavaa voidaan pitää selvänä momentin muissa kohdissa tarkoitetuissa tapauksissa. Välitystuomioon perustuvan saatavan osalta tämä tarkoittaa varsinkin sen huomioon ottamista, millä edellytyksillä välitystuomio tulee lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseksi.

Tyypillisiä lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoisia tuomioistuinratkaisuja ovat esimerkiksi yksipuolinen tuomio, hovioikeuden muutoksenhakuasteena antama tuomio ja tuomioistuimen vahvistama sovinto (Ulosottokaari 2 luku 9, 10 ja 12 §). Täytäntöönpanokelpoisuuden voidaan katsoa näissä tapauksissa perustuvan siihen, että saatava on osoittautunut tuomioistuinkäsittelyssä riidattomaksi, tai siihen, että saatavaa koskeva riita on jo käsitelty alemmissa oikeusasteissa. Näistä syistä on varsin todennäköistä, että tuomioistuimen ratkaisu tulee jäämään pysyväksi. Kaikissa mainituissa tapauksissa on kuitenkin mahdollista, että ratkaisu muuttuu säännönmukaisen muutoksenhaun johdosta.

Välimiesmenettely perustuu asianosaisten väliseen välityssopimukseen. Välitystuomio on lopullinen siten, ettei siihen saa hakea muutosta. Välitystuomio voidaan katsoa mitättömäksi tai asianosaisen kanteesta kumota vain karkeiden virheiden perusteella (Välimiesmenettelystä annettu laki 40 ja 41 §). Välitystuomio voidaan siten pysyvyydeltään rinnastaa konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettuihin täytäntöönpanokelpoisiin ratkaisuihin.

Välitystuomion täytäntöönpanoa koskeva hakemus voidaan välimiesmenettelystä annetun lain 44 §:n mukaan evätä vain, jos välitystuomio on mitätön tai tuomioistuimen päätöksellä kumottu taikka tuomioistuin on välitystuomion mitättömäksi julistamista tai kumoamista koskevan kanteen johdosta määrännyt, ettei sitä saa panna täytäntöön. Välitystuomio on lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoinen heti käräjäoikeuden antaman täytäntöönpanomääräyksen jälkeen (Ulosottokaari 2 luku 19 §).

Näillä perusteilla päädyn edellä toteamaani johtopäätökseen, jonka mukaan välitystuomiolla maksettavaksi tuomittua saatavaa on perusteltua pitää konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvänä, jos välitystuomion täytäntöön pantavaksi määräämisen edellytykset täyttyvät. Tätä suurempien vaatimusten asettaminen välitystuomiolla vahvistetun saatavan selvyydelle olisi epäjohdonmukaista, kun konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa saatavan selvyydelle säädettyjä edellytyksiä tarkastellaan edeltä ilmenevin tavoin suhteessa toisiinsa. Totean lisäksi, ettei välitystuomion mitättömäksi julistamista tai kumoamista koskevan kanteen vireillä ololla sinänsä ole merkitystä arvioitaessa saatavan selvyyttä konkurssihakemusta käsiteltäessä, ellei kannetta käsittelevä tuomioistuin määrää, ettei välitystuomiota saa panna täytäntöön. Tällaisen kanteen vireilläolo saattaa kuitenkin joissakin tapauksissa antaa aiheen konkurssihakemuksen käsittelyn lykkäämiselle konkurssilain 7 luvun 8 §:n 3 momentin nojalla täytäntöönpanokieltopyynnön johdosta annettavan ratkaisun saamiseksi.

Hovioikeuden käsitellessä Y Oy:n valitusta riidatonta on ollut, ettei välitystuomiota ole julistettu mitättömäksi tai kumottu ja ettei välitystuomion mitättömyyttä ja kumoamista koskevaa kannetta käsittelevä tuomioistuin ole kieltänyt sen täytäntöönpanoa. Edellä lausutun mukaisesti hovioikeuden tutkittavana on siten ollut vain se, onko välitystuomio mitätön ja onko Y Oy ollut maksukyvytön.

Välitystuomion perusteella ja huomioon ottaen Y Oy:n väitteiden laatu on voitu pitää selvänä, ettei kysymyksessä oleva välitystuomio ole mitätön. Riidatonta on ollut se, että Y Oy on ollut liiketoiminnastaan kirjanpitovelvollinen ja ettei se ole viikon kuluessa siitä, kun se oli saanut tiedoksi X Ky:n kehotuksen maksaa kysymyksessä olevan välitystuomioon perustuvan selvän saatavan, ole sitä maksanut. Näistä syistä Y Oy:n konkurssiin asettamisen edellytykset ovat olleet käsillä ja pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa on ollut asian laatu huomioon ottaen selvästi tarpeetonta. Olen siten lopputuloksen osalta samaa mieltä enemmistön kanssa.

Peruskoulun opettaja A ja tämän 12-vuotias oppilas X olivat koulun tiloissa muutaman kerran halanneet toisiaan ja X oli kerran istunut A:n sylissä. A oli lähettänyt X:lle sähköpostiviestejä, joissa hän oli muun muassa kehunut X:n ulkonäköä ja puhutellut tätä hellittelynimillä. Eräässä viestissä A oli kehottanut X:ää olemaan kertomatta yhteydenpidosta ulkopuolisille. Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Korkeimman oikeuden ratkaisuista ilmenevin perustein katsottiin, ettei A:n menettely ollut ollut seksuaalisesti olennaista. Syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylättiin.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeudessa

Syytteen mukaan A oli syyllistynyt törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön siten, että hän oli muun muassa koskettelemalla tai halaamalla ja sähköpostin välityksellä tehnyt kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle, tekoaikana 12-vuotiaalle X:lle, seksuaalisia tekoja, jotka olivat olleet omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä.

A oli toiminut X:n äidinkielen ja fysiikan opettajana. Lisäksi A oli antanut X:lle tukiopetusta matematiikassa.

A oli pyytänyt X:ää jäämään koulun jälkeen luokkaan, kehunut häntä monin eri tavoin, syötävän kauniiksi, ehdottanut tapaamista ja halaamista. A oli koulussa ainakin kahdesti ottanut X:n syliinsä istumaan sekä halannut häntä muutamia kertoja.

Sähköpostiviesteissään A oli kuvaillut kiintymystään ja suhdettaan X:ään, hänen kauneuttaan monin erilaisin ilmauksin ja haluaan rutistaa ja halata häntä. Hän oli myös ilmaissut sähköpostiviesteissään, ettei näistä asioista parane kertoa kenellekään.

Syytteen mukaan A:n menettelyä oli pidettävä törkeänä ottaen huomioon se, että hän oli rakentanut erityisen luottamussuhteen oppilaaseen ja tehnyt tämän erityisen riippuvaiseksi itsestään kertomalla X:n ja muiden oppilaiden koenumeroista ja muista opettajan arvioista. Hän oli ilmaissut X:lle, että tämä oli hänen luotto-oppilaansa ja ˮnumber oneˮ. A:n menettely oli ollut erityisen nöyryyttävää, ottaen huomioon hänen asemansa opettajana ja hänen tapansa saattaa X itsestään riippuvaiseksi. Teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A kiisti syyllistyneensä menettelyllään törkeään tai perusmuotoiseen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Käräjäoikeuden tuomio 5.9.2014

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen. Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli opettajana halannut muutamia kertoja X:ää, X oli kerran istunut A:n polvella, A oli tässä tilanteessa sipaissut X:n poskea ja että A oli kehunut X:n ulkonäköä.

Käräjäoikeus katsoi, että halaamisessa, polvella istumisessa ja poskelle sipaisussa ei ollut ollut kysymys seksuaalisesta teosta. A:n viestit eivät olleet seksuaalisväritteisiä saati seksuaalisesti olennaisia. Viesteihin voitiin sanamuotojensa puolesta kohdistaa arvostelua, mutta oli uskottavaa, että kehumiset olivat liittyneet X:n itsetunnon vahvistamiseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kirsti Rudanko ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 2.6.2015

Syyttäjä ja X valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että A tuomitaan syytteen mukaisesti törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä.

Hovioikeus katsoi, että tekoaikana 50 – 51 -vuotias A oli toukokuussa 2012 koskettelemalla, halaamalla ja sähköpostiviestejä lähettämällä tehnyt 12-vuotiaalle X:lle seksuaalisia tekoja, jotka olivat olleet omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä. A oli kehunut asianomistajaa syytteessä kuvatuin tavoin sekä ehdottamissaan tapaamisissa ottanut tämän kerran polvelleen istumaan ja halannut tätä muutamia kertoja. A oli näin menettelemällä syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Hovioikeus totesi A:n X:lle lähettämien sähköpostiviestien viitanneen siihen, että nimenomaan A oli ollut aloitteellinen ja halukas halaamaan X:ää ja pitämään tätä sylissään. A:n koskettelujen väitettyä seksuaalisesti olennaista luonnetta ei voitu arvioida ottamatta huomioon muuta A:n ja X:n välistä kanssakäymistä ja sen luonnetta.

Hovioikeus katsoi, että A:n menettelyn motiivina oli saattanut olla hänen väittäminsä tavoin X:n tukeminen tämän kokeman epäasiallisen käytöksen johdosta. Toisaalta A:n pyrkimys pitää yhteydenpitonsa ja muu kanssakäymisensä salassa ilman mitään järkevää selitystä viittasi siihen, että A oli käyttänyt X:n koulunkäyntiin liittyneitä ongelmia vain verukkeena oikeuttaakseen menettelynsä ja että A oli ymmärtänyt toimintansa oikeudettoman luonteen.

A:n ei ollut väitettykään kosketelleen X:n sukupuolielimiä tai muita seksuaalisesti erityisen herkkiä kohtia, eikä hän ollut myöskään esimerkiksi suudellut X:ää. Vaikka A olikin sähköpostiviesteissään kehunut X:n ulkonäköä, hän ei ollut kuitenkaan suoraan viitannut seksuaaliseen kanssakäymiseen. Yksittäin ja erillisinä arvioituina A:n toimien ei siten voitu katsoa olleen siinä määrin seksuaalisesti merkityksellisiä, että kyse olisi ilman muuta seksuaalisesti olennaisista teoista. Hovioikeus katsoi, ettei vastaavaa johtopäätöstä voitu kuitenkaan tehdä, kun tilannetta tarkasteltiin kokonaisuutena ottaen huomioon erityisesti se, että kyse oli ollut opettajan peruskoulun viidettä vuosiluokkaa suorittaneeseen oppilaaseen kohdistamista teoista. Halaaminen ja koskettelu, jotka toisenlaisessa asiayhteydessä saattoivat olla sinänsä soveliaita, näyttäytyivät täysin toisessa valossa, kun huomiota kiinnitettiin sähköpostiviestien sisältöön ja lähetysaikoihin; viestit oli lähetetty pääasiassa iltaisin tai koulun vapaapäivinä.

A oli käyttänyt sähköpostiviesteissä ilmaisuja, jotka viittasivat pikemminkin rakkaussuhteeseen kuin opettajan ja 12-vuotiaan alakoulun oppilaan väliseen asialliseen yhteydenpitoon. Kokonaisuutena arvioiden A:n menettelystä muodostui tekokokonaisuus, joka oli seksuaalisesti olennainen ja omiaan vahingoittamaan lapsen kehitystä. Hovioikeus katsoi, että A:n menettely täytti halaamisen, koskettelun ja sähköpostiviestien lähettämisen osalta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön.

A:n menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa X:lle huomioon ottaen hänen asemansa peruskoulun viidettä vuosiluokkaa suorittaneen X:n opettajana, jota kohtaan X oli perustellusti tuntenut erityistä luottamusta. Vaikka rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan c-alakohdan ankaroittamisperuste soveltui, hovioikeus katsoi, ettei lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ollut kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Seksuaaliset teot eivät olleet olleet lajissaan erityisen vakavia, vaan luonteeltaan ja vahingollisuudeltaan tässä suhteessa verraten lieviä.

Hovioikeus tuomitsi A:n lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Antti Vaittinen, Tuula Keltikangas ja Pasi Vihla.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa siitä kysymyksestä, oliko hän hovioikeuden syyksilukemalla menettelyllä syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

A vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

Syyttäjä ja X vaativat vastauksissaan, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen 1. ja 31.5.2012 välisenä aikana lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. A oli toiminut sanottuna aikana 12-vuotiaan X:n äidinkielen ja fysiikan opettajana. Hovioikeuden mukaan A oli koskettelemalla, halaamalla ja sähköpostiviestejä lähettämällä tehnyt X:lle seksuaalisia tekoja, jotka olivat olleet omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä. A oli kehunut asianomistajaa syytteessä kuvatuin tavoin sekä ehdottamissaan tapaamisissa ottanut tämän kerran polvelleen ja halannut tätä muutamia kertoja. Syytteen mukaan A oli sähköpostiviesteissään kehunut X:ää ja tämän kauneutta monin eri tavoin sekä kuvaillut kiintymystään ja suhdettaan X:n ja haluaan rutistaa ja halata häntä.

2. Korkeimman oikeuden arvioitavana on A:n valituksen johdosta, onko hän hovioikeuden hänen syykseen lukemalla menettelyllä syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

3. Lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitaan rikoslain 20 luvun 6  §:n 1 momentin mukaan muun muassa se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä. Rikoksesta on tuomittava vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään neljäksi vuodeksi.

4. Seksuaalinen teko on määritelty rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa. Sen mukaan seksuaalisella teolla tarkoitetaan sellaista tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

5. Kesäkuun alkuun vuonna 2011 asti voimassa olleen rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentin (563/1998) määritelmäsäännöksen mukaan seksuaaliselta teolta edellytettiin kohdassa 4 todettujen tunnusmerkistötekijöiden lisäksi sitä, että teolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä. Tuon lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 6/1997 vp s. 189) on todettu, että muun muassa tekijän ja teon kohteena olevan henkilön iällä ja keskinäisellä suhteella on vaikutusta siihen, millaista tekoa voidaan pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäänsä seksuaalisena. Esimerkiksi vanhempien lapseensa kohdistamat hellyydenosoitukset eivät ole yleensä yhtälailla seksuaalisesti virittyneitä kuin samanikäisten vastaavanlaiset koskettelut. Usein teon seksuaalisuus on sidoksissa teko-olosuhteisiin. Teko, joka toisissa olosuhteissa tähtää seksuaaliseen tyydytykseen, saattaa joissakin olosuhteissa olla epäseksuaalinen.

6. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan säännöksen tunnusmerkistön osalta on sanotussa hallituksen esityksessä todettu (s. 181), että lapsiin kohdistettava tavanomainen ystävällinen koskettelu ei sinänsä sisällä sellaista seksuaalista merkitystä, jota säännöksessä tarkoitetaan. Seksuaalisesti olennaisena voidaan yleensä pitää sellaista koskettelemista, joka kohdistuu sukupuolielimiin tai muihin seksuaalisesti erityisen herkkiin kohtiin. Seksuaalinen olennaisuus vaihtelee myös lapsen ruumiillisen ja henkisen kypsyyden johdosta. Pienellä lapsella seksuaalisesti olennainen koskettelu edellyttänee yleensä sukupuolielimiin kohdistuvaa tekoa, mutta lähempänä sukukypsyyttä olevalle lapselle voi myös muunlainen koskettelu olla seksuaalisesti olennainen.

7. Voimassa olevan lain (540/2011) säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 282/2010 vp s. 109 – 110) on puolestaan lausuttu, että pykälään tehtävä muutos – seksuaalisen kiihotuksen tai tyydytyksen tavoittelua koskevan edellytyksen poistaminen - tarkoittaisi sitä, että teon seksuaalinen olennaisuus arvioitaisiin objektiivisesti ulkonaisesti havaittavista seikoista lähtien. Tämä ei välttämättä tarkoita merkittävää muutosta oikeustilaan, jonka ongelmiksi oli kuitenkin arvioitu liiallisen huomion kiinnittäminen tekijän tavoitteeseen ja tämän tavoitteen toteennäyttämisen vaikeus. Eräitä tekotapoja voidaan pitää luonteeltaan seksuaalisesti olennaisina tekijän tarkoitusperistä riippumatta. Tällaisina on hallituksen esityksessä nostettu oikeuskäytännön perusteella esiin kielisuudelmien antaminen lapselle, sormen työntäminen lapsen peräaukkoon ja sukupuolielinten alueelle kohdistuva koskettelu. Määritelmässä tarkoitettua olennaisuutta arvioitaessa merkitystä on sillä, missä tarkoituksessa teko tapahtuu. Tämä liittyy hallituksen esityksen mukaan määritelmässä mainittuihin teko-olosuhteisiin. Määritelmän kannalta olennaista on kokonaisarviointi, jossa otetaan huomioon kaikki säännöksessä mainitut seikat eli tekijä, teon kohde ja teko-olosuhteet.

8. Eduskunnan lakivaliokunta on mietinnössään (LaVM 43/2010 vp s. 9) korostanut, ettei seksuaalista tarkoitusta koskevan edellytyksen poistaminen merkitse sitä, että teon seksuaalisesti olennaista luonnetta arvioitaisiin korostetusti uhrin näkökulmasta, vaan uhrin lisäksi on otettava huomioon tekijä ja teko-olosuhteet. Muutoksen tavoitteena on selventää sitä, että teon seksuaalinen olennaisuus tulee arvioida objektiivisin perustein. Tekijän tarkoitus ei kuitenkaan ole vastedeskään merkityksetön sen vuoksi, että se tulee ottaa huomioon rikoslain 3 luvun 6 §:ssä edellytettyä tahallisuutta arvioitaessa.

A:n menettelystä esitetty selvitys

9. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja X olivat A:n ehdotuksista ja pyynnöistä päätyneet useita kertoja samaan luokkahuoneeseen. Näissä yhteyksissä he olivat halanneet muutaman kerran ja kerran X oli istunut A:n polvella.

10. Lisäksi A oli 4. ja 31.5.2012 välisenä aikana lähettänyt X:lle yhteensä 14 sähköpostiviestiä pääosin iltaisin tai koulun vapaapäivinä. Viesteistä seitsemän oli ajoittunut 25. ja 31.5.2012 väliselle ajalle, jolloin koulun lukuvuosi oli ollut päättymässä ja jona ajankohtana X oli edellä todetuin tavoin istunut A:n polvella. X oli vastannut viesteihin.

11. A:n ja X:n viestittely oli koskenut pääosin koulunkäyntiin liittyviä asioita. A:n viestit olivat kuitenkin osaksi olleet varsin henkilökohtaisia. A oli viesteissään kehunut X:n ulkonäköä ja korostanut tämän erityisasemaa ja merkitystä muun muassa seuraavin ilmaisuin:

- ˮKiitos, että olet olemassa [asianomistajan etunimi]. Olet ollut mulle tänä lukuvuotena, varsinkin tänä keväänä oikea aarre. (Niin kuin luotto-oppilaan kuuluukin : D ) -Sorry, että vasta keväällä olen sen kunnolla älynnyt, kuinka hienoja mahtava tyyppi olet. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan... :D :D :Dˮ (12.5.2012)

- ˮNiin meillähän oli se iso juttu ...mitä osaluokasta karehtii, tai ainakin on karehtinut :D :Dˮ (18.5.2012)

- ˮBy the way, olit tänään 'syötävän kaunis...... ' Ihan oikeesti.;) Vielä, kun kielikin pelasi....;)ˮ (25.5.2012)

- ˮOlet kaunis tyttö [asianomistajan etunimi], hymyily ja kielen näyttö lisää kauneuttasi ja olen aina ihaillut hiuksiasi. Tänään olit hieman meikannut, et tarvitse sitä, vaikka se hiukan lisääkin tyylikkyyttä. Älä nyt hämmenny, vaikka tällä tavalla kirjoitankin. Äläkä siitä, että sanoin 'syötävän’ kauniiksi, ne ovat vain faktoja, mitä niitä tosiasioita turhaan kiertelemään. :D :) :) Olen aina arvostanut kauneutta sekä myös sisäistä kauneutta, oli sitten kyseessä nuori tai vanhempi. :)ˮ (26.5.2012)

- ˮTeidän luokassa sinä olet tietenkin kruunamaton kuningatar, yksi ylitse muiden. Lempioppilas, vailla vertaa, hymyilevä, kieltä näyttävä [asianomistajan etunimi]. ;) :) :D Olet ihana näky, no älä hämmenny.ˮ (26.5.2012)

- ˮMuista aina, että meidän väliset keskustelut ovat luottamuksellisia molemmin päin. Niistä ei parane kertoa kenellekään. Meillähän on se iso suhdekin :D. […] Kun olet syötävän kaunis, niin ei kai haittaa, vaikka vähän haukkaisinkin. :D :D ja vielä rutistaisin päälle. ;D :D Olethan mun hali-[muunnos asianomistajan etunimestä].ˮ (27.5.2012)

- ˮOlet niin hellyttävä näky, kun näytät kieltä, tai kun hymyilet. Siinä meikäläinen sulla heti, ja tekee mieli tulla heti ottaa syliin ja halaamaan.:) :D :) - - Olet ollut mulle loppukeväänä tosi tärkeä - et törkeä - vaan tärkeä. Et arvaakaan kuinka tärkeä.... toivon, sydänmenin pohjasta, että ˮiso suhteemmeˮ ja syvä ystävyytemme saa jatkua. :):) Mun täytyy saada jatkaa täällä....tulee muuten niin kova ikävä sua, jos olen muualla.ˮ (31.5.2012)

12. A oli viitannut viesteissään hänen ja X:n välisiin tapaamisiin ja niihin liittyneeseen halaamiseen seuraavasti:

- ˮHaluaisin sun kanssa vaihtaa face-to-face pari sanaa matikan kokeen virheistä.ˮ (26.5.2012)

- ˮ—voin kertoa sulle yhden jutun, mutta vaan face-to-face asiana. Lupaan olla sua ruttaamatta, ainakaan liikaa.:D vaikka mieli tekeekin vähän rutistaa sua.:D;Dˮ (27.5.2012)

- ˮTeillä loppuu huomenna kai yhden kieppeissä – mulla 13.45, miten olisi face-to-face…nammm…:)ja rutistus…:)ˮ (29.5.2012)

ˮOlen iloinen koulumenestyksestäsi… ansaitset jälleen halin – käy välissä kotona…tai kirjastossa ja tuu mukamas hakeen jotain koulusta……koulussa ramppaa joku koko ajan hakemassa jotain ja olen ollut aukomassa ovia joka päivä. Sitten pääset katsomaan mua…tai sitten vähän myöhemmin vaikka 15 kuinka vaan sun kuvioihin sopii.ˮ (29.5.2012)

13. Lisäksi A oli viesteissään käsitellyt X:n ja muiden oppilaiden koulumenestystä ja suoritusten arviointiperusteita sekä viitannut mahdollisuuksiinsa käyttää harkintavaltaansa oppisuoritusten arvioinnissa X:n toivomusten mukaisesti. Viesteistä ilmeni myös, että A oli antanut X:lle etukäteen matematiikan koetehtävän sen vuoksi, että piti X:ää ˮainutkertaisena tyyppinäˮ. Viestissään 27.5.2012, jossa A oli kehottanut olemaan kertomatta keskusteluista kenellekään, A oli todennut, että ˮjos äitisi ihmettelee koetta, sano että olet alkanut paremmin ymmärtämään matikkaaˮ. Vielä A oli viesteissään käsitellyt vireillä ollutta viranhakumenettelyä ja mahdollisuuksiaan jatkaa koulun palveluksessa kevätlukukauden jälkeen.

14. A on hovioikeudessa selittänyt, että hänen huomionsa ja menettelynsä taustalla oli X:n joutuminen luokkansa eräiden muiden oppilaiden taholta kiusatuksi. A:n tarkoituksena oli ollut osoittaa myötätuntoa ja kohottaa X:n itsetuntoa sekä parantaa tämän koulumenestystä matematiikassa, jossa tällä oli ollut vaikeuksia.

15. X on hovioikeudessa puolestaan kertonut, että koulussa oli ollut vähäistä, hänen normaaliksi luonnehtimaansa kiusaamista, mutta X:llä ei ollut ollut tarvetta saada tukea tai apua tästä syystä, eikä hän ollut sellaista A:lta pyytänyt. X oli aluksi ajatellut puheet heidän välisestään ˮisosta suhteestaˮ vitsailuksi, mutta vähitellen puheiden jatkuminen oli tuntunut erikoiselta. X on kertonut kokeneensa A:n häneen kohdistaman huomion lopulta ahdistavana ja pelottavana.

Yhteenveto ja Korkeimman oikeuden arviointi

16. A:n sähköpostiviestit ovat sinänsä koskeneet pääosin koulunkäyntiin liittyviä asioita. A on toisaalta useissa viesteissään puhutellut X:ää eri hellittelynimillä ja kehunut tämän ulkonäköä sanavalinnoin, jotka eivät kuulu opettajan ja oppilaan väliseen tavanomaiseen viestintään. Viestit, jotka ovat olleet suurelta osalta sisällöltään korostuneen henkilökohtaisia, viittaavat siihen, että A on ollut kiinnostunut X:stä muutoinkin kuin opettajana.

17. A on käsitellyt viesteissään myös muiden oppilaiden suoritusten arviointeja ja henkilökohtaisia ominaisuuksia, ja niistä ilmenee lisäksi, että A on ilmaissut X:lle erään matematiikan kokeen kysymykset etukäteen. Ilmeistä on, että A on ymmärtänyt viimeksi mainitun menettelynsä sopimattomuuden, koska hän on muun ohella sanottua matematiikan kokeessa auttamista koskevassa viestissään muistuttanut keskustelujen molemminpuolisesta luottamuksellisuudesta ja siitä, ˮettei niistä parane kertoa kellekäänˮ.

18. A:n toiminnan motiivina on hovioikeuden toteamin tavoin voinut aluksi olla X:n tukeminen koulutoverien häneen kohdistaman häirinnän vuoksi. Sähköpostiviestittely X:lle on kuitenkin edennyt henkilökohtaisuudessaan sellaiselle tasolle, ettei siinä voida enää katsoa olleen kysymys opettajan ja 12-vuotiaan oppilaan välisestä asiallisesta yhteydenpidosta ja tarkoituksesta kohottaa oppilaan itsetuntoa ja osoittaa tälle myötätuntoa.

19. Arvioitavana tässä asiassa on kuitenkin yksinomaan se, onko A:n X:ään kohdistamia menettelyjä pidettävä rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla seksuaalisesti olennaisena tekona. Tätä kysymystä on arvioitava objektiivisin perustein, ottaen huomioon tekijä, teon kohteena oleva henkilö ja teko-olosuhteet kokonaisuutena.

20. A:n viestit ovat edellä todetuin tavoin olleet korostuneen henkilökohtaisia ja hän on käyttänyt niissä ilmaisuja, jotka eivät kuulu opettajan ja oppilaan väliseen kanssakäymiseen. Viesteissä ei kuitenkaan ole tuotu esiin sukupuolielämään tai seksuaalisuuteen liittyviä seikkoja. Viestit eivät ole olleet myöskään sävyltään seksuaalisia tai seksuaalisväritteisiä, eikä niissä ole vihjattu tämänluonteisiin seikkoihin. Pelkästään sitä, että A on viesteissään ilmaissut halunsa rutistaa tai halata X:ää, ei näissä olosuhteissa voida pitää seksuaalisesti olennaisena. Tällaiseen arvioon ei anna aihetta sekään, että osa viesteistä on lähetetty ilta- tai loma-aikaan ja yksi viikonloppuna aamuyön aikaan.

21. A:n niistä viesteistä, joissa hän on ilmaissut halunsa tavata X:n kahden kesken ja halata tätä, voidaan toisaalta päätellä, että A on ollut aloitteellinen ainakin eräissä tilanteissa, jotka ovat johtaneet halaamisiin ja kerran siihen, että X on istunut A:n polvella. A:n koskettelut näissä tilanteissa eivät kuitenkaan ole kohdistuneet seksuaalisesti merkityksellisille alueille. Tilanteisiin ei ole edes väitetty liittyneen seksuaalissävyisiä puheita, eikä asiassa ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella niiden voitaisiin päätellä olleen seksuaalisesti virittyneitä. A:n menettelyä näissä tilanteissa ei siten voida pitää seksuaalisesti olennaisena, vaikka huomioon otetaan A:n sanotut sähköpostiviestit. Se seikka, että opettajan 12-vuotiaalle oppilaalleen osoittamien viestien sanamuotoihin ja sisältöön voidaan muista syistä kohdistaa arvostelua, kuten A on itsekin todennut, ei muuta tätä arviota.

22. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden A:n syyksi lukemaa menettelyä ei ole perusteltua pitää kokonaisuutenakaan arvioiden rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla seksuaalisesti olennaisena. Koska syytteessä tarkoitettu lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö ei tältä osin täyty, ei asiassa ole tarpeen lausua siitä, onko A:n menettely ollut tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla omiaan vahingoittamaan X:n kehitystä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Syyte lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylätään. A vapautetaan hovioikeuden hänelle tuomitsemasta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Pertti Välimäki, Jukka Sippo, Jarmo Littunen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Vankilanjohtaja ei jatkanut määräaikaisen apulaisvankilanjohtajan virkasuhdetta saatuaan tietää, että apulaisvankilanjohtaja seurusteli entisen vangin kanssa.

Kysymys siitä, oliko vankilanjohtaja syyllistynyt työsyrjintään ja virkavelvollisuuden rikkomiseen syrjimällä apulaisvankilanjohtajaa perhesuhteiden perusteella.

Valtion virkamiesL 11 §
Valtion virkamiesL 69 a § 1 mom
RL 40 luku 9 §
RL 47 luku 3 §
YhdenvertaisuusL (21/2004) 6 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 28.2.2012

Käräjäoikeus katsoi, että A oli työntekijää valitessaan asettanut B:n ilman painavaa hyväksyttävää syytä epäedulliseen asemaan perhesuhteiden perusteella jättäessään B:n nimittämättä vankilan apulaisjohtajan määräaikaiseen virkaan sen vuoksi, että B:llä oli parisuhde entiseen vankiin. Käräjäoikeus katsoi lisäksi A:n menettelyllään rikkoneen virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Tekoa ei huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat voinut pitää kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n rikoslain 47 luvun 3 §:n ja 40 luvun 9 §:n 1 momentin, valtion virkamieslain 11 ja 69 a §:n, yhdenvertaisuuslain (21/2004) 6 ja 20 §:n sekä perustuslain 6 §:n nojalla 6.5.2010 ja 30.5.2010 välisenä aikana tehdyistä työsyrjinnästä ja virkavelvollisuuden rikkomisesta sekä eräästä muusta rikoksesta yhteiseen sakkorangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Harri Lintumäki, käräjätuomari Salla Vaahtera ja notaari Juho Juusela.

Turun hovioikeuden tuomio 19.11.2013

Hovioikeus, jonne A valitti, katsoi asiassa selvitetyksi, että syynä B:n määräaikaisen virkasuhteen jatkamatta jättämiselle ei ollut ollut tämän perhesuhde sinänsä, vaan A:n B:tä kohtaan tuntema epäluottamus tämän jätettyä kertomatta läheisestä suhteestaan entiseen vankiin. Tämä oli ollut omiaan horjuttamaan A:n luottamusta B:hen. A:lla oli näin ollen ollut painava, hyväksyttävä syy olla jatkamatta B:n määräaikaista vankilan apulaisjohtajan virkasuhdetta. Esitetty selvitys huomioon ottaen asiassa ei ollut näytetty, että B:tä olisi kohdeltu eri tavoin, kuin ketä tahansa muuta olisi kohdeltu vastaavassa tilanteessa.

Edellä lausutuilla perusteilla hovioikeus hylkäsi syytteen työsyrjinnän osalta. A ei myöskään ollut rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvaa virkavelvollisuuttaan, joten hovioikeus hylkäsi myös syytteen virkavelvollisuuden rikkomisesta. Hovioikeus vapautti A:n hänelle työsyrjinnästä ja virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Saara Laapas, Riitta Santo ja Juha Suvanto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa. Hän vaati valituksessaan, että A tuomitaan rangaistukseen työsyrjinnästä ja virkavelvollisuuden rikkomisesta.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkein oikeus pyysi ja sai asianosaisilta lausumat.

Korkein oikeus pyysi vielä B:ltä lausuman A:n lausumassaan esittämän johdosta. B ei toimittanut lausumaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. B on syyttäjän syytteeseen yhtyen vaatinut syytekohdassa 2 A:n tuomitsemista rikoslain 47 luvun 3 §:n nojalla rangaistukseen työsyrjinnästä sillä perusteella, että A oli 6.5. – 30.6.2010 ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettanut määräaikaisessa virkasuhteessa olleen vankilan apulaisjohtajan B:n epäedulliseen asemaan tämän perhesuhteiden vuoksi. Syyte on perustunut siihen, että A oli jättänyt jatkamatta B:n määräaikaista virkasuhdetta saatuaan tietää, että B seurusteli entisen vangin C:n kanssa.

2. Lisäksi B on syyttäjän syytteeseen yhtyen vaatinut syytekohdassa 3 A:n tuomitsemista valtion virkamieslain 11 ja 69 a §:n sekä rikoslain 40 luvun 9 §:n nojalla rangaistukseen virkavelvollisuuden rikkomisesta sillä perusteella, että A oli syytekohdassa 2 mainitulla menettelyllään tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin ja yhdenvertaisuuslakiin perustuvan velvollisuuden syrjinnän kiellosta asettamalla perusteettomasti B:n eri asemaan henkilöön liittyneen syyn eli perhesuhteen vuoksi.

3. Käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen syytteessä tarkoitettuihin rikoksiin ja tuominnut A:n niistä yhteiseen sakkorangaistukseen. A:n valituksen johdosta hovioikeus on hylännyt syytteet katsoen, että A:lla on ollut rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettu painava, hyväksyttävä syy olla jatkamatta B:n virkasuhdetta ja että A ei näin menetellessään ollut rikkonut virkavelvollisuuttaan.

Kysymyksenasettelu ja asianosaisten kannanotot

4. Korkeimmassa oikeudessa on B:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A menettelyllään syyllistynyt työsyrjintään ja virkavelvollisuuden rikkomiseen. Erityisesti kysymys on siitä, merkitseekö syytteessä väitetty virkasuhteen jatkamatta jättäminen seurustelusuhteen vuoksi rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettua syrjintää perhesuhteiden perusteella ja rikoslain 40 luvun 9 §:ssä tarkoitettua virkavelvollisuuden rikkomista.

5. Asiassa on riidatonta, että B ja C eivät syytteen tekoaikana tai sitä ennen olleet olleet avo- tai avioliitossa eikä heillä ollut yhteisiä lapsia. Heidät on vihitty avioliittoon vuonna 2011 hieman ennen C:n kuolemaa.

6. B on katsonut, että hänen ja C:n välinen suhde oli ollut hyvin kiinteä ja läheinen perhesuhde huolimatta siitä, etteivät he olleet virallisesti asuneet yhdessä. He olivat viettäneet pääosan vapaa-ajastaan B:n luona. Heidän suhteensa oli alkanut vuonna 2002 ja heidän voitiin katsoa eläneen avioliitonomaisessa suhteessa jo ennen vihkimistään avioliittoon kesäkuussa 2011.

7. A on puolestaan todennut, etteivät B ja C olleet olleet keväällä 2010 avopuolisoita eivätkä aikaisemminkaan avoliittoon tai avioliittoon rinnastettavassa suhteessa. A on viitannut siihen, millä tavoin B ja C olivat eräiden muiden asioiden yhteydessä luonnehtineet suhdettaan, ja katsonut, että kysymys ei ollut ollut työsyrjinnän tunnusmerkistössä tarkoitetusta perhesuhteesta.

8. Ratkaistavana on, täyttyvätkö työsyrjinnän ja virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistöt, kun syrjinnän perhesuhteiden perusteella on väitetty tapahtuneen siten, että A oli nimitystilanteessa asettanut B:n ilman painavaa, hyväksyttävää syytä epäedulliseen asemaan seurustelusuhteen perusteella.

Työsyrjintä

Sovellettava säännös ja sen tulkinnan lähtökohdat

9. Rikoslain 47 luvun 3 §:n mukaan työnantaja tai tämän edustaja, joka työpaikasta ilmoittaessaan, työntekijää valitessaan tai palvelussuhteen aikana ilman painavaa, hyväksyttävää syytä asettaa työnhakijan tai työntekijän epäedulliseen asemaan 1) rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, kansalaisuuden, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, sukupuolisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden tai terveydentilan taikka 2) uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella, on tuomittava työsyrjinnästä sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

10. Rikoslain 47 luvun 3 §:n esitöistä ei ilmene, mitä perhesuhteilla on säännöksessä tarkoitettu. Säännöksen perusteluissa (HE 94/1993 vp s. 171) on todettu vain, että pykälän 1 kohdassa on kysymys sellaisista syrjintäperusteista, jotka korostetusti työntekijän henkilöön liittyvinä ovat tavalla tai toisella työntekijän itsensä vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella.

11. Niin kuin Korkein oikeus on ratkaisussaan 2015:41 (kohta 18) todennut sovellettaessa rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perhesuhteita koskevaa syrjintäperustetta voidaan tunnusmerkistöä tulkittaessa ottaa huomioon, miten kyseistä syrjintäperustetta on muualla lainsäädännössä arvioitu. Suomi on monin kansainvälisin sopimuksin sitoutunut kieltämään syrjinnän. Syrjintä on kielletty muun muassa Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevassa kansainvälisessä yleissopimuksessa (26 artikla), Euroopan ihmisoikeussopimuksessa (14 artikla) ja Euroopan unionin perusoikeuskirjassa (21 artikla). Lisäksi syrjintä on kielletty esimerkiksi perustuslain 6 §:n 2 momentissa, syytteessä tarkoitettuna aikana voimassa olleen yhdenvertaisuuslain 6 §:n 1 momentissa (21/2004), rikoslain 11 luvun 11 §:ssä ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:ssä. Syrjintäperusteina luetellut seikat näissä sopimuksissa ja säännöksissä poikkeavat jossain määrin toisistaan. Perhesuhteet on mainittu erillisenä syrjintäperusteena edellä mainituista säännöksistä rikoslain 11 luvun 11 §:ssä ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:ssä, mutta niissäkään tai niiden esitöissä ei kuitenkaan ole lähemmin täsmennetty, mitä perhesuhteilla säännöksissä tarkoitetaan.

12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:41 todennut (kohta 10), että syrjintärikoksen tunnusmerkistöön sisältyvien käsitteiden tulkinnassa huomioon on otettava rikosoikeuden laillisuusperiaate. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Vastaava periaate on lausuttu Suomen perustuslain 8 §:ssä, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklassa, Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklassa.

13. Rikoslain 3 luvun 1 §:n esitöiden mukaan rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tarkoittaa muun muassa sitä, ettei tuomioistuin rangaistussäännöstä soveltaessaan saa mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridis-teknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34).

14. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2014:7 kohta 18, KKO 2013:55 kohta 14 ja KKO 2013:12 kohta 13). Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään tuonut esiin säännösten tulkinnan välttämättömyyden, asettanut hyväksyttävälle tulkinnalle samansisältöisen teonhetkisen ennakoitavuuden vaatimuksen ja edellyttänyt, että lopputulos on yhteneväinen kulloinkin kyseessä olevan rikoksen ydinolemuksen kanssa (esim. C.R. v. Yhdistynyt kuningaskunta 22.11.1995, kohta 34 sekä Jorgic v. Saksa 12.7.2007, kohta 109).

15. Edellä mainitussa ratkaisussaan KKO 2015:41 (kohta 18) Korkein oikeus on katsonut rikosoikeuden laillisuusperiaatteen edellyttävän, ettei rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettua perhesuhteita koskevaa syrjintäperustetta tulkita tavalla, joka on säännöksen tarkoitukselle vieras ja johtaa ennakoimattomaan tulokseen. Rikosoikeuden laillisuusperiaate ei kuitenkaan asettanut esteitä tulkinnalle, jonka mukaan rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitetusta syrjinnästä perhesuhteen perusteella voi olla kysymys silloin, kun syrjintäsäännöksellä suojattavan henkilön perheenjäsenellä on jokin säännöksessä syrjintäperusteena mainittu ominaisuus, tai kysymyksessä on sellainen perheenjäsenen mielipide tai toiminta, jota säännöksessä pidetään syrjintäperusteena (kohta 20).

Korkeimman oikeuden arviointi

16. Korkein oikeus toteaa, että yleiskielessä perheellä tarkoitetaan melko suppeaa henkilöryhmää, jonka muodostavat lähisukulaiset tai yhdessä asuvat, toisilleen riittävän läheiset henkilöt. Myös lainsäädännössä perhe on usein määritelty tällaisten muodollisten seikkojen avulla. Lähtökohtana työsyrjintärikoksen tunnusmerkistön tulkinnassa voidaankin pitää sitä, että lähinnä avioliitossa tai avioliitonomaisissa olosuhteissa elävät henkilöt lapsineen ovat perhesuhteessa toisiinsa nähden.

17. Perhesuhteita voi kuitenkin olla sisällöltään ja kiinteydeltään monenlaisia, eikä arviointia ole perusteltua suorittaa yksin muodollisten kriteereiden perusteella. Vaikka vielä pelkkää seurustelunomaista kanssakäymistä ei yleensä ole perusteltua pitää perhesuhteena, seurustelusuhteessakin voi olla sellaisia erityispiirteitä, joiden johdosta sitä on perusteltua pitää perhesuhteena.

18. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa sitä, millaisia henkilösuhteita perhesuhteen käsitteeseen on työsyrjintärikoksen tunnusmerkistöä tulkittaessa perusteltua sisällyttää, huomiota voidaan muodollisten seikkojen lisäksi kiinnittää kysymyksessä olevan suhteen tosiasialliseen luonteeseen. Tällöin on kuitenkin otettava huomioon myös ne rajoitukset, joita rikosoikeudellinen laillisuusperiaate asettaa tulkinnalle. Laillisuusperiaate edellyttää, että tulkinta ei ole rikosoikeudellista vastuuta laventava ja että tulkinta on ennakoitavissa ja sopusoinnussa sääntelyn tarkoituksen kanssa. Näistä vaatimuksista seuraa, että kysymyksessä olevan seurustelusuhteen on oltava riittävän kiinteä ja läheinen, jotta sitä voidaan pitää rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettuna perhesuhteena. Seurustelusuhteen perhesuhteeksi muodostavien seikkojen on lisäksi oltava todennettavissa myös ulkopuolisen tarkastelijan näkökulmasta siten, että suhteen voidaan katsoa myös objektiivisesti arvioituna muodostavan perhesuhteen.

19. Näin ollen pelkästään se, etteivät B ja C ole koskaan olleet avoliitossa eivätkä tekoaikana avioliitossa, ei välttämättä merkitse sitä, ettei heidän keskinäistä suhdettaan syytteessä tarkoitettuna ajanjaksona voitaisi pitää työsyrjintärikoksen tunnusmerkistössä tarkoitettuna perhesuhteena. B:n esittämät seikat sekä se, että heidät on sittemmin vihitty avioliittoon, puoltavat jossain määrin sitä, että kysymys olisi jo syytteen tekoaikana ollut tunnusmerkistössä tarkoitetusta perhesuhteesta.

20. A:n Korkeimmalle oikeudelle esittämästä selvityksestä kuitenkin ilmenee, että B ja C ovat eräiden muiden oikeudenkäyntien yhteydessä kuvanneet suhdettaan syytteessä tarkoitettuna aikana sellaiseksi, ettei sitä näiden luonnehdintojen valossa ole ollut perusteltua pitää työsyrjintärikoksen tunnusmerkistössä tarkoitettuna perhesuhteena. C on muun muassa erään riita-asian oikeudenkäynnin valmisteluistunnossa 10.3.2011 ilmoittanut, että hän ja B eivät edes seurustelleet, vaan he olivat vain ystäviä ja tuttavia. B, jolle on varattu tilaisuus lausua A:n esittämistä seikoista, ei ole kiistänyt A:n väitteitä.

21. Avioliitto B:n ja C:n välillä on solmittu noin vuotta kysymyksessä olevia tapahtumia myöhemmin. Huomioon ottaen asiassa esitetty selvitys B:n ja C:n välisen suhteen luonteesta syytteessä tarkoitettuna ajankohtana Korkein oikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että B:n ja C:n välinen suhde olisi tekoaikana 6.5. – 30.6.2010 ollut rikoslain 47 luvun 3 §:ssä tarkoitettu perhesuhde. A:n menettely ei siten täytä työsyrjinnän tunnusmerkistöä.

Virkavelvollisuuden rikkominen

22. A:lle on vaadittu rangaistusta siitä, että hän oli virkamiehenä virkaansa toimittaessaan syytekohdassa 2 mainitulla menettelyllään tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin ja yhdenvertaisuuslakiin perustuvan velvollisuuden syrjinnän kiellosta asettamalla perusteettomasti B:n eri asemaan henkilöön liittyneen syyn eli perhesuhteen vuoksi.

23. Rikoslain 40 luvun 9 §:ssä säädetään, että jos virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan muulla kuin edellä tässä luvussa tai 11 luvun 9 a §:ssä säädetyllä tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

24. Tekohetkellä voimassa olleessa ja tähän asiaan sovellettavassa valtion virkamieslain 11 §:ssä (1088/2007) säädettiin, että viranomaisen on kohdeltava palveluksessaan olevia virkamiehiä tasapuolisesti niin, ettei ketään perusteettomasti aseteta toisiin nähden eri asemaan syntyperän, etnisen alkuperän, kansalaisuuden, sukupuolen, sukupuolisen suuntautumisen, uskonnon, vakaumuksen, vammaisuuden, iän taikka poliittisen tai ammattiyhdistystoiminnan taikka muun näihin verrattavan seikan vuoksi. Siitä, mitä syrjinnän käsitteellä tarkoitetaan, vastatoimien kiellosta ja todistustaakasta syrjintäasiaa käsiteltäessä säädetään sukupuoleen perustuvan syrjinnän osalta naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetussa laissa (609/1986) sekä eräiden muiden syrjintäperusteiden osalta yhdenvertaisuuslaissa (21/2004). Valtion virkamieslain 69 a §:n 1 momentissa säädetään, että rangaistus 11 §:n rikkomisesta säädetään rikoslain 47 luvun 3 §:ssä.

25. Korkein oikeus on edellä kohdassa 21 katsonut, ettei A ole syrjinyt B:tä perhesuhteen perusteella, koska B:n ja C:n välisen suhteen ei ole näytetty syytteessä tarkoitettuna ajankohtana olleen perhesuhde. Tähän nähden perusteita ei ole myöskään katsoa, että A olisi syytekohdassa 3 tarkoitetulla menettelyllään syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jorma Rudanko ja Jarmo Littunen. Esittelijä Eeva Palaja.

Kysymys hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa törkeää kavallusta koskevassa asiassa vastaajien vaatimuksesta pääkäsittely.

OK 26 luku 14 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 13.9.2013, muutoksenhaku Vaasan hovioikeuteen ja hovioikeuden tuomio 27.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Stina Selander ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Hagar Nordström ja Petteri Korhonen. Esittelijä Mari Tikkala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Valituksessaan A, B, C ja D vaativat, että syytteet ja korvausvaatimukset hylätään tai toissijaisesti, että asiassa toimitetaan suullinen käsittely tai asia palautetaan hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

Syyttäjä ja asianomistaja T Oy vastasivat valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n, B:n, C:n ja D:n yhdessä 17. – 21.6.2011 tehdystä törkeästä kavalluksesta viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä suorittamaan yhteisvastuullisesti vahingonkorvauksena T Oy:lle 27 200 euroa.

2. Vastaajien syyksi luettiin se, että he olivat F Oy:n hallituksen jäseninä anastaneet T Oy:n omaisuutta. Vastaajat olivat myyneet F Oy:n hallinnassa ollutta käyttöomaisuutta 25 000 eurolla, vaikka kysymyksessä olleet koneet ja laitteet olivat liikkeenluovutussopimuksen perusteella olleet vielä T Oy:n omaisuutta. Myynnille ei ollut ollut T Oy:n suostumusta.

3. Vastaajat valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että syyte ja korvausvaatimukset hylätään. Vastaajat eivät olleet anastaneet T Oy:n omaisuutta. Liikkeenluovutussopimuksessa on ollut kysymys liiketoimintakokonaisuuden kaupasta. Sopimuksen omistuksenpidätysehto ei estänyt normaalina liiketoimintana tapahtuvaa käyttöomaisuuteen kuuluvien liiketoiminnan kannalta käyttökelvottomien koneiden ja laitteiden myyntiä. Ottaen huomioon liikkeenluovutussopimuksen luonne ja se, ettei omistuksenpidätysehdossa ollut määritelty, mitä omaisuutta se koskee, ehto ei ollut selvä ja yksiselitteinen. Vastaajien menettelyltä puuttui kavallusrikoksen edellyttämä tahallisuus. Kukaan ei ollut saanut myynnistä itselleen taloudellista etua. Teko ei ollut myöskään kokonaisuutena arvostellen törkeä.

4. Vastaajat pyysivät, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn, koska se oli tarpeen näytön uudelleen arvioimiseksi. Käräjäoikeus oli arvioinut asian ja siinä esitetyn näytön väärin tai arvion oikeellisuudesta jäi ainakin varteenotettava epäilys. Tahallisuuden arviointi ei ollut mahdollista ilman suullisen todistelun vastaanottamista. Vastaajat nimesivät pääkäsittelyssä kuultaviksi itsensä todistusteemana liiketoiminnan kaupan syntyminen ja taustat sekä syyt teonkuvauksessa todettujen esineiden myyntiin. Lisäksi he nimesivät kuultaviksi kaksi käräjäoikeudessa kuultua henkilöä, toisen samasta todistusteemasta kuin vastaajat sekä myynnistä saatujen rahojen käyttötarkoituksesta ja toisen esineiden myynnin syistä ja myytyjen esineiden arvosta.

5. Syyttäjä ja T Oy eivät vastauksissaan pitäneet pääkäsittelyn toimittamista tarpeellisena.

6. Varattuaan vastaajille heidän pyyntönsä mukaisesti tilaisuuden täydentää valitustaan siltä varalta, ettei pääkäsittelyä toimiteta, hovioikeus hylkäsi pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin nojalla. Hovioikeus totesi, että vastaajat olivat muutoksenhakemuksessaan riitauttaneet käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuuden arvioinnin. Käräjäoikeus oli tuomionsa perusteluissa arvioinut heidän kertomuksiaan sekä verrannut niitä asianomistajan edustajan M:n kertomukseen ja asiassa esitettyihin kirjallisiin todisteisiin. Käräjäoikeuden perusteluista ilmenivät ne syyt, joiden johdosta M:n kertomusta ja syyttäjän ja asianomistajan esittämiä kirjallisia todisteita oli pidetty vastaajien kertomuksia uskottavampina. Hovioikeus katsoi, etteivät vastaajien hovioikeudelle esittämät perusteet horjuttaneet käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta. Näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voinut jäädä kirjallisen aineiston perusteella kokonaisuutena arvioiden mitään varteenotettavaa epäilystä. Edellä mainitun vuoksi käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei otettu valituksen johdosta hovioikeudessa uudestaan vastaan. Kun muutakaan syytä pääkäsittelyn toimittamiselle hovioikeudessa ei ollut esitetty, asia ratkaistiin esittelystä.

7. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

8. Korkeimmassa oikeudessa on ensisijaisesti kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut toimittaa asiassa pääkäsittely.

Pääkäsittelyn toimittamista koskevat säännökset

9. Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

10. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan suullinen todistelu otetaan pääkäsittelyssä tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jos asiassa on kysymys käräjä-oikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä säädetään, että asia ratkaistaan esittelystä kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei pääkäsittelyä toimiteta.

11. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2014:74 (kohta 17) edellä mainittujen lainkohtien esitöihin viitaten todennut pääsääntönä olevan, että pääkäsittely toimitetaan asianosaisen sitä vaadittua ja että näin menetellään silloinkin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvioinnista (HE 105/2009 vp s. 68). Pääkäsittely voidaan jättää toimittamatta vain, jos asiassa ei ole otettava vastaan suullista todistelua ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta ottaen huomioon asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Asianosaisen pääkäsittelypyyntö voidaan hylätä vain, jos nämä kaikki oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät (HE 105/2009 vp s. 38).

12. Mainituissa esitöissä (HE 105/2009 vp s. 68) todetaan, että pääkäsittelyn toimittamista voitaisiin pitää selvästi tarpeettomana asian laadun perusteella muun muassa ainakin silloin, jos kysymyksessä olisi yksinkertainen ja selväpiirteinen rangaistuksen määräämistä koskeva asia, kuten esimerkiksi sakon muuntorangaistuksen määräämistä tai yhdyskuntapalvelun muuntamista vankeudeksi koskeva valitus. Valittajalle vähämerkityksellisenä taas voidaan pitää asiaa, jossa taloudellinen intressi on vähäinen ja joka ei liity merkittävissä määrin asianosaisen henkilöön. Esitöiden mukaan asian merkitystä asianosaiselle arvioitaessa huomioon otettavia tekijöitä ovat muun muassa rikoksen törkeys, rangaistuksen ankaruus ja sen olennaiset muutokset sekä se, onko kysymyksessä henkilö, jota ei ole aikaisemmin tuomittu rangaistukseen.

Korkeimman oikeuden arviointi pääkäsittelyn tarpeellisuudesta

13. Vastaajat ovat jo käräjäoikeudessa katsoneet, että liikkeenluovutussopimuksen omistuksenpidätysehto ei ollut estänyt syytteessä tarkoitetun vanhan ja yhtiön toiminnan kannalta tarpeettoman käyttöomaisuuden myyntiä normaaliin liiketoimintaan kuuluvana toimena ja että joka tapauksessa heiltä oli puuttunut rikoksen syyksilukemisen edellyttämä tahallisuus. Käräjäoikeus on tältä osin perustellut syyksi lukevaa ratkaisuaan toteamalla pitävänsä liikkeenluovutussopimusta ja siihen sisältyvää omistuksenpidätysehtoa selvänä ja yksiselitteisenä sekä viittaamalla myydyn omaisuuden arvoon ja ehdon tarkoitukseen turvata T Oy:n saatava. Lisäksi käräjäoikeus on perustellut vastaajien tahallisuutta toteamalla, että heillä oli kohtuullisen pitkä kokemus yhtiön johtotehtävissä toimimisesta.

14. Hylätessään valittajien vaatimuksen pääkäsittelyn toimittamisesta hovioikeus on lausunut käräjäoikeuden arvioineen tuomionsa perusteluissa heidän kertomuksiaan sekä verranneen niitä asianomistajan edustajan kertomukseen ja asiassa esitettyihin kirjallisiin todisteisiin. Käräjäoikeus ei kuitenkaan ole tuomionsa perusteluissa tuonut esiin, miltä osin toisaalta asianomistajan edustajan ja toisaalta valittajien kertomusten sisällöt olivat poikenneet toisistaan. Näin ollen käräjäoikeus ei myöskään ole voinut tehdä perusteltua vertailua kertomusten uskottavuuden välillä. Hovioikeuden lausuma käräjäoikeuden tuomion perusteluista ei siten vastaa sitä, mitä käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa todellisuudessa esittänyt. Hovioikeus ei myöskään ole lausunut omistuksenpidätysehdon tulkinnanvaraisuutta ja tahallisuuden puuttumista koskevista, asiassa keskeisistä kysymyksistä.

15. Kirjallisena todisteena esitetyn liikkeenluovutussopimuksen 2 kohdan mukaan sopimuksella siirretään luovutuksensaajalle sopimuksessa yksilöity liiketoimintakokonaisuus. Sopimuksen 3 kohdan mukaan liikkeenluovutuksessa siirtyvät luovutuksensaajan omistukseen 3.1. alakohdassa tarkoitetut koneet ja laitteet, 3.2. alakohdassa tarkoitetut raaka-aineet, puolivalmisteet ja valmiit tuotteet sekä 3.3. alakohdassa luetellut immateriaalioikeudet. Sopimuksen 10 kohdan toinen kappale sisältää omistuksenpidätysehdon. Sen mukaan omistusoikeus siirtyy, kun koko kauppahinta on maksettu. Korkein oikeus toteaa, ettei sopimuksessa ole millään tavalla yksilöity omaisuutta, johon omistuksenpidätys kohdistuu. Sopimuksen tarkoitus siirtää luovutuksensaajille liiketoimintakokonaisuus viittaa siihen, ettei ehdon tarkoituksena ole ollut rajoittaa ainakaan normaalin liiketoiminnan harjoittamiseksi välttämätöntä omaisuuden luovuttamista. Omistuksenpidätysehtoa ei siten voida pitää selvänä ja yksiselitteisenä.

16. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuudesta on jäänyt oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitettu varteenotettava epäilys. Hovioikeudessa on ollut vastaajien valituksen johdosta kysymys sopimuksen tulkinnasta ja sen arvioimisesta, ovatko vastaajat voineet perustellusti tulkita sopimusta eri tavalla kuin käräjäoikeus on tehnyt tai ovatko he voineet erehtyä sopimuksen sisällön suhteen. Tällöin merkitystä on suullisella todistelulla muun muassa sen suhteen, mikä on vastaajien käsitys sopimuksen tarkoituksesta ja mahdollisuudesta luovuttaa käyttöomaisuutta.

17. Arvioitaessa hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely huomioon on lisäksi otettava asian merkitys asianosaisille ja muun muassa rikoksen törkeys ja rangaistuksen ankaruus. Lisäksi tässä tapauksessa on otettava huomioon se, että vastaajat ovat liike-elämässä toimivia henkilöitä, joita ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Käräjäoikeudessa heidät on tuomittu törkeästä kavalluksesta vankeusrangaistuksiin. Asialla on siten merkitystä yleisemminkin arvioitaessa heidän luotettavuuttaan liike-elämän tehtävissä toimivina henkilöinä.

18. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että asiassa olisi tullut toimittaa pääkäsittely hovioikeudessa näytön vastaanottamiseksi kohdissa 13 – 16 todetuilla perusteilla sekä asian laadun ja merkityksen vuoksi kohdassa 17 todetuilla perusteilla.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, ottaen huomioon palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Jorma Rudanko, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina-Liisa Autio (mietintö).

Esittelijän mietintö

Määräaikainen oikeussihteeri Autio: Mietintö oli kohtien 1 -12 osalta Korkeimman oikeuden päätöksen mukainen. Kohdan 12 jälkeen Korkein oikeus lausunee pääkäsittelyn tarpeellisuudesta hovioikeudessa seuraavan.

Esinekavalluksesta eli irtaimen omaisuuden anastamisesta on kyse silloin, jos ryhdytään oikeudettomasti toimenpiteisiin, jotka kuuluvat laillisen omistajan toimivaltaan. Tekijän väärää omistuskompetenssia ilmentävät toimenpiteet merkitsevät jo sinänsä anastamista. Omistajan toimivalta voi puuttua esimerkiksi omistuksenpidätysehdon vuoksi.

Vastaajat ovat valituksessaan hovioikeudelle kiistäneet tahallisuutensa todeten, että liikkeenluovutussopimuksen omistuksenpidätysehto ei ollut estänyt normaalina liiketoimintana tapahtuvaa käyttöomaisuuden myyntiä, minkä he olivat tuoneet esiin jo käräjäoikeudessa.

Käräjäoikeudessa on sen tuomiosta ilmenevin tavoin kuultu T Oy:n toimitusjohtaja M:ää liikkeenluovutussopimuksen solmimisesta, omistuksenpidätysehdon vakuustarkoituksesta ja ehdon vaikutuksesta liiketoiminnan harjoittamiseen. Käräjäoikeus on perusteluissaan, jotka hovioikeus on hyväksynyt, ottanut kantaa osapuolten erisuuntaisiin näkemyksiin omistuksenpidätysehdon vaikutuksesta, liikkeenluovutussopimuksen sisällön tulkintaan ja vastaajien tahallisuuteen seuraavasti.

Kaupan kohde oli käräjäoikeuden käsityksen mukaan tyhjentävästi määritelty sopimuksen kohdassa 3, jossa yhtenä kokonaisuutena olivat olleet koneet ja laitteet. Omistusoikeus kaupan kohteeseen oli sovittu siirtyvän luovutuksensaajalle, kun koko kauppahinta oli maksettu. Käräjäoikeus piti liikkeenluovutussopimusta ja siihen sisältyvää omistuksenpidätysehtoa selvänä ja yksiselitteisenä. Kun muita vakuuksia kauppahinnan maksusta ei ollut asetettu, niin loogista oli, että omistuksenpidätysehdon tarkoituksena oli M:n kertomin tavoin ollut turvata T Oy:n saatava. Käräjäoikeus katsoi, että sopimuksen sisältö, omistuksenpidätysehdon tarkoitus ja myydyn käyttöomaisuuden arvo huomioon ottaen koneiden ja laitteiden myyminen ei ollut ollut sopimuksen puitteissa sallittua normaalia liiketoimintaa.

Käräjäoikeus totesi lisäksi, että sopimuksen yksiselitteisyys ja selkeys sekä vastaajien kokemus yhtiön johtotehtävissä toimimisesta huomioon ottaen syyksilukemisen edellyttämällä todennäköisyydellä selvitetyksi oli tullut, että vastaajat olivat tienneet myyvänsä omaisuutta, jota rasitti omistuksenpidätysehto ja joka ei ollut tullut vielä kokonaan maksetuksi ja olivat näin toimiessaan anastaneet T Oy:n omaisuutta.

Korkein oikeus todennee, että sopimuksen sanamuodon tulkinnan osalta kyse on ollut kirjallisesta todisteesta tehtävistä oikeudellisista johtopäätöksistä. Tältä osin pääkäsittelyn toimittaminen hovioikeudessa ei liene ollut näytön vastaanottamiseksi tarpeen. Vastaajat eivät muutoinkaan ole valituksessaan hovioikeudelle riitauttaneet käräjäoikeudessa esitetyn suullisen todistelun uskottavuuden arviointia siten, etteikö hovioikeus olisi voinut katsoa, ettei käräjäoikeuden näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä varteenotettavaa epäilyä. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsonee, että hovioikeus on voinut hylätä vastaajien pääkäsittelypyynnön näytön uudelleen vastaanottamiseksi.

Mitä tulee tarpeeseen toimittaa pääkäsittely vastaajien itsensä kuulemiseksi, Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:74 katsonut, että vuonna 2011 voimaan tulleiden, uudistettujen pääkäsittelysäännösten tavoitteiden toteutuminen edellyttää, että asianosaiset ja heidän avustajansa kulloinkin tuovat esiin ne syyt, joiden perusteella he pitävät pääkäsittelyn toimittamista tarpeellisena (kohta 23). Vastaajien hovioikeudelle esittämästä pääkäsittelypyynnöstä ei käy ilmi, että he olisivat halunneet tulla kuulluiksi muussa kuin näytön uudelleen arvioimisen tarkoituksessa.

Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussaan KKO 2014:74 (kohta 23) todennut, että tällaisessa tilanteessa voi tapauskohtaisesti osoittautua tarpeelliseksi, että hovioikeus tiedustelee asianosaiselta, onko pääkäsittely toimitettava asianosaisen itsensä kuulemiseksi, kun hovioikeus katsoo asianosaisen pyynnön pääkäsittelyn toimittamisesta näytön uudelleen vastaanottamista varten tulevan hylättäväksi. Korkein oikeus kuitenkin katsonee, ettei hovioikeudella ole tässä tapauksessa ollut erityisiä syitä tiedustella vastaajien kantaa pääkäsittelyn toimittamiseen muun kuin vedotun näytön uudelleen vastaanottamisen johdosta.

Korkein oikeus todennee johtopäätöksenään, ettei perustetta palauttaa asiaa hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamiseksi näin ollen ole.

Asiassa ei liene aihetta toimittaa suullista käsittelyä Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus tutkinee valituksen perusteella hovioikeuden tuomion oikeellisuuden ja katsonee, ettei tuomion muuttamiseen ole aihetta.

Perintäyhtiö oli pannut vireille samana päivänä samaa vastaajaa vastaan kahdella eri haastehakemuksella kahden eri velkojan saamiseen perustuneet velkomuskanteet, jotka yhtiön ilmoituksen mukaan olivat riidattomia. Yhtiö vaati kummassakin kanteessa vastaajan velvoittamista korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n nojalla annetun oikeusministeriön asetuksen perustaksan mukaisella määrällä. Vastaaja ei antanut vastausta kanteisiin. Käräjäoikeus käsitteli asiat yhdessä ja antoi niissä yhteisen ratkaisun. Käräjäoikeus hyväksyi yhtiön vaatimukset muutoin, mutta hylkäsi yhtiön toisessa asiassa esittämän oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevan vaatimuksen selvästi perusteettomana.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että vaatimus ei ollut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton siten, että käräjäoikeus olisi voinut hylätä sen viran puolesta. (Ään.)

OK 21 luku 8 c §
OK 5 luku 13 § 1 mom
OK 18 luku 6 § 1 mom
OikMA vastapuolen maksettavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:ssä tarkoitetuissa asioissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Kanteet, Päijät-Hämeen käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio ja tuomio 9.12.2013 sekä muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 16.4.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Silja Simula ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Yli-Kokkila, joka myös esitteli asian, Kari Janhunen ja Antti Ryynänen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Lindorff Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan Lindorff Oy vaati A:n velvoittamista korvaamaan yhtiön 60 ja 80 euron oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa viivästyskorkoineen.

A ei käyttänyt hänelle varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

1. Lindorff Oy (jäljempänä yhtiö) on pannut vireille Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen 20.10.2013 toimittamillaan kahdella haastehakemuksella kaksi velkomuskannetta A:ta vastaan. Asiassa E 13/15550 yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan Nordea Rahoitus Suomi Oy:n sille siirtämän luottokorttisaatavan pääomamäärän 2 239,74 euroa sekä siihen liittyviä korkoja ja kuluja yhteensä 226,21 euroa. Lisäksi yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan 60 euron ja 110 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Asiassa E 13/15556 yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan Stockmann Oyj Abp:n sille siirtämien irtaimen kauppoihin perustuvien saatavien pääomamäärän 550,40 euroa sekä niihin liittyviä korkoja ja kuluja yhteensä 125,70 euroa. Lisäksi yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan 60 euron ja 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen. Yhtiö on ilmoittanut, että sen käsityksen mukaan kumpikin asia on ollut riidaton.

2. A ei ole antanut vastausta kumpaankaan kanteeseen. Käräjäoikeus on 9.12.2013 ilmoittanut Lindorff Oy:lle, että asiat käsitellään yhdessä ja niistä annetaan yhteinen ratkaisu, sekä samana päivänä antamassaan yksipuolisessa tuomiossa velvoittanut A:n maksamaan yhtiölle sen vaatimat määrät lukuun ottamatta asiassa E 13/15556 vaadittuja 60 ja 80 euron määräisiä oikeudenkäyntikuluja, joita koskevat vaatimukset käräjäoikeus on tuomiollaan hylännyt. Käräjäoikeus on tältä osin todennut, että Lindorff Oy on nostanut A:ta vastaan kaksi velkomuskannetta samana päivänä ja vaatinut niissä molemmissa oikeusministeriön asetuksen mukaisia korvauksia oikeudenkäyntikuluista. Käräjäoikeus on katsonut, että toinen kanne on ollut tarpeeton, koska yhtiö olisi voinut esittää kaikki vaatimuksensa yhdessä haastehakemuksessa. Sen vuoksi toisen haastehakemuksen oikeudenkäyntikuluja koskevat vaatimukset ovat olleet selvästi perusteettomia.

3. Yhtiö on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan yhtiölle oikeudenkäyntikulujen korvauksena käräjäoikeuden osalta yksipuolisessa tuomiossa maksettavaksi tuomitun määrän lisäksi 140 euroa viivästyskorkoineen. A ei ole vastannut valitukseen. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen ja hylännyt valituksen.

Valitus ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan käräjäoikeuden sille yksipuolisessa tuomiossa tuomitsemien oikeudenkäyntikulujen lisäksi myös yhtiön käräjäoikeudessa vaatimat 60 ja 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut viivästyskorkoineen kuukauden kuluttua käräjäoikeuden tuomion antamisesta lukien. Yhtiö on katsonut, että käräjäoikeuden ei olisi tullut käsitellä kahdella eri kanteella vireille tulleita asioita yhdessä eikä ratkaista niitä yhdellä ratkaisulla. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus voinut viran puolesta yhdistää kanteiden käsittelyn ja antaa niistä yhteisen ratkaisun ja tähän perustuen hylätä yhtiöön asiassa E 13/15556 esittämän vaatimuksen oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Asioiden käsittelystä yhdessä

5. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 1 §:n mukaan kantajan samaa vastaajaa vastaan samanaikaisesti nostamat useat kanteet on käsiteltävä samassa oikeudenkäynnissä, jos ne johtuvat olennaisesti samasta perusteesta. Saman luvun 6 §:n 1 momentin nojalla samojen tai eri asianosaisten väliset asiat voidaan myös muissa tapauksissa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä, jos se edistää asioiden selvittämistä.

6. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:ää koskevan hallituksen esityksen mukaan asioiden käsittely samassa oikeudenkäynnissä on mahdollista silloin, jos se asioissa esitettävän selvityksen kannalta on tarkoituksenmukaista. Näin voi olla esimerkiksi silloin, kun asioissa esitettävä todistelu on yhteistä (HE 15/1990 vp s. 123). Korkein oikeus toteaa, että asioiden yhdessä käsittelemistä koskevien säännösten esitöissä on kiinnitetty huomioita pääosin muihin kuin oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ssä tarkoitetulla suppealla haastehakemuksella vireille pantaviin niin sanottuihin summaarisiin riita-asioihin. Niissä asioiden yhdessä käsittelemisellä ei yleensä voidakaan saavuttaa sellaisia etuja, joihin asioiden yhdistämisellä pyritään. Yhdistäminen on kuitenkin niidenkin asioiden osalta mahdollista ja se voi olla perusteltua, jos sen voidaan katsoa hyödyttävän asioiden tarkoituksenmukaista käsittelyä tai jos siitä voidaan arvioida saatavan prosessitaloudellista hyötyä tai kustannussäästöä.

Oikeudenkäyntikuluista määrääminen riidattomissa velkomusasioissa

7. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä.

8. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n 1 momentin mukaan velkomusta tai häätöä koskevassa asiassa, joka ratkaistaan 5 luvun 13 tai 14 §:n nojalla valmistelua jatkamatta yksipuolisella tuomiolla, tuomioistuimen tulee viran puolesta arvioida vastapuolen maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä ottaen huomioon haastehakemuksen edellyttämä tarpeellisen työn määrä, saatavan suuruus ja välttämättömät kulut.

9. Edellä mainitun pykälän 2 momentin mukaan oikeusministeriö antaa tarkempia määräyksiä tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrien perusteista. Oikeusministeriö on tämän säännöksen nojalla antanut asetuksen vastapuolen maksettavaksi tuomittavista oikeudenkäyntikuluista oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:ssä tarkoitetuissa asioissa (jäljempänä asetus).

10. Asetuksen 2 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntikulut tuomitaan asian vaatiman työmäärän perusteella joko perustaksan tai korkean taksan mukaisesti. Asetuksen 3 §:n 1 momentin mukaan vastaajan maksettavaksi vaaditut oikeudenkäyntikulut tuomitaan vaatimuksen mukaisesti. Ne tuomitaan kuitenkin korkeintaan perustaksan tai korkean taksan määräisinä velan pääoman määrän mukaan momentissa säädetyllä tavalla. Momenttiin sisällytetystä taulukosta ilmenee, että velan pääoman ollessa alle 300 euroa perustaksa on 50 euroa ja korkea taksa 80 euroa. Velan pääoman ollessa vähintään 300 euroa mutta enintään 1 000 euroa perustaksa on 80 euroa ja korkea taksa 120 euroa. Velan pääoman ylittäessä 1 000 euroa perustaksa on 110 euroa ja korkea taksa 160 euroa. Asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaan 1 momentissa tarkoitettuihin taksoihin lisätään vaadittaessa kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu.

11. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:ssä on säädetty tuomioistuimelle velvollisuus viran puolesta arvioida oikeudenkäyntikulujen asianmukainen määrä riidattomissa velkomusasioissa pykälässä mainittujen perusteiden mukaisesti. Tämän säännöksen ja sen nojalla annetun asetuksen mukaisella kulusääntelyllä on pyritty siihen, että riidattomissa velkomusasioissa tuomittavien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen määrä eri tuomioistuimissa samankaltaisissa asioissa olisi mahdollisimman yhdenmukainen. Lähtökohtana siten on, että kantajalle maksettavaksi tuomittavat oikeudenkäyntikulut määrätään asetuksen taksojen mukaisesti. Tuomioistuin voi kuitenkin viran puolesta arvioida vastaajan maksettavaksi tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrää ja poikkeuksellisissa tapauksissa hylätä kantajan esittämän kuluvaatimuksen kokonaan tai osaksi. Kuluvaatimus voi olla oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton esimerkiksi silloin, jos saman saatavan yksittäisiä maksueriä peritään eri haastehakemuksilla tarkoituksin keinotekoisesti kasvattaa oikeudenkäyntikulujen määrää.

Oikeudenkäyntikulujen korvaaminen tässä asiassa

12. Koska A ei ole antanut vastausta kanteisiin ja asiat on ratkaistu yksipuolisella tuomiolla, hänen maksettavakseen tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä tulee arvioitavaksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n ja sen nojalla annetun asetuksen mukaisilla perusteilla.

13. Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan oikeudenkäyntikuluna ensinnäkin asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaisen oikeudenkäyntimaksun määrän. Yhtiön kahdella eri haastehakemuksella vireille panemat kanteet on kuitenkin 2 kohdassa todetuin tavoin käsitelty yhdessä ja niistä on annettu vain yksi ratkaisu. Yhtiön maksettavaksi asian käsittelystä ja annetusta toimituskirjasta on siten tullut tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 2 §:n 2 momentin ja 3 §:n 1 momentin mukaisesti vain yksi 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu. Yhtiön vaatimus A:n velvoittamisesta maksamaan toisella haastehakemuksella vireille pannun asian osalta vastaava 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu on näin ollen selvästi perusteeton. Vaatimus on tullut hylätä, kuten alemmat oikeudet ovat tehneetkin.

14. Yhtiö on lisäksi vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan toisella haastehakemuksella vireille pannun asian hoitamisesta 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut. Vaatimus on asetuksen 3 §:n 1 momentissa olevan perustaksan mukainen ja siten lähtökohtaisesti perusteltu. Asiassa tulee tältä osin arvioitavaksi, onko vaatimus selvästi perusteeton sen johdosta, että yhtiö on pannut vireille A:ta vastaan samana päivänä toisenkin velkomuskanteen.

15. Kanteet ovat perustuneet A:n ja kahden eri velkojan välisiin velkasuhteisiin, joita koskevat saatavat ovat siirtyneet näiltä velkojilta yhtiölle perittäviksi. Kanteet eivät ole johtuneet olennaisesti samasta perusteesta eikä käräjäoikeus siten ole ollut velvollinen oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 1 §:n mukaisesti yhdistämään kanteita samassa menettelyssä käsiteltäväksi. Tuomioistuimella on kuitenkin mainitun luvun 6 §:n mukaan mahdollisuus määrätä samojen tai eri asianosaisten väliset, eri perusteestakin johtuvat kanteet käsiteltäväksi samassa menettelyssä, jos se edistää asioiden selvittämistä. Kuten kohdassa 6 on todettu, asioiden yhdistäminen edellyttää, että niiden yhdessä käsittelystä on saavutettavissa prosessitaloudellista hyötyä tai muuta vastaavaa etua kanteiden erilliskäsittelyyn verrattuna. Kantajalle ei kuitenkaan ole viimeksi mainitussa säännöksessä asetettu velvollisuutta panna eri perusteesta johtuvia kanteita vireille samalla haastehakemuksella.

16. Yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, että syynä velkomusasioiden vireillepanoon kahdella eri haastehakemuksella on ollut se, että kanteet olivat perustuneet kahden eri velkojan toimeksiantoon eikä yhteisen kanteen käyttämisestä ollut sovittu toimeksiantajien kanssa. Korkein oikeus katsoo, ettei tästä vielä seuraa etteikö kanteita olisi ollut mahdollista panna vireille samalla haastehakemuksella ja etteikö tämä olisi ollut prosessitaloudellisesti järkevää. Yhtiöllä ei kuitenkaan ole ollut velvollisuutta panna kanteita vireille samalla haastehakemuksella. Kanteiden vireillepano yhdellä haastehakemuksella kahden eri haastehakemuksen sijasta ei myöskään olisi vaikuttanut yhtiölle haastehakemusten laatimisen ja muiden perintätoimenpiteiden edellyttämään työn tai kulujen määrään. Korkein oikeus toteaa, että kanteiden vireillepanolle kahdella eri haastehakemuksella on yhtiön näkökulmasta ollut asiallinen peruste. Asiassa ei siten ole pääteltävissä, että yhtiön menettely olisi johtunut tarkoituksesta keinotekoisesti kasvattaa perittäviä oikeudenkäyntikuluja. Tässä tilanteessa myöskään kanteiden yhdistäminen käräjäoikeudessa ei ole ollut perusteltua.

17. Koska yhtiön vaatimus 80 euron oikeudenkäyntikulukorvauksesta on ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n perusteella säädetyn asetuksen mukainen, Korkein oikeus katsoo, että vaatimusta ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomana. Alempien oikeuksien ei näin ollen olisi tullut viran puolesta hylätä vaatimusta. A on sen vuoksi velvollinen korvaamaan yhtiölle oikeudenkäyntikulujen korvauksena aikaisemmin määrätyn korvauksen lisäksi 80 euroa viivästyskorkoineen. Velvollisuus viivästyskoron maksamiseen alkaa siitä, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden ratkaisupäivästä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota sekä käräjäoikeuden yksipuolista tuomiota ja tuomiota muutetaan.

A velvoitetaan suorittamaan Lindorff Oy:lle oikeudenkäyntikulujen korvauksena käräjäoikeudessa tuomitun määrän lisäksi 80 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa siitä alkaen, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden ratkaisun antamispäivästä.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ja käräjäoikeuden ratkaisua ei muuteta.

Lindorff Oy:n korkovaatimus siltä osin kuin korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa on vaadittu maksettavaksi oikeudenkäyntikulujen korvaukselle käräjäoikeuden osalta siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä, hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo (eri mieltä), Ari Kantor ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mervi Pere.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Sippo: Erimielisyyteni koskee ratkaisun perusteluja. Olen Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 1 – 4 ja 7 – 10 todetulla kannalla. Sen lisäksi totean seuraavan.

Arvioinnin lähtökohdat

Tuomioistuimella on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n mukaan velvollisuus viran puolesta arvioida oikeudenkäyntikulujen asianmukainen määrä riidattomissa velkomusasioissa säännöksessä ja sen nojalla annetussa asetuksessa säädettyjen perusteiden mukaisesti. Tällä kulusääntelyllä on pyritty siihen, että riidattomissa velkomusasioissa tuomittavien oikeudenkäyntikulujen määrä eri tuomioistuimissa samankaltaisissa asioissa olisi mahdollisimman yhdenmukainen. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n perusteluissa (HE 107/1998 vp s. 22) on todettu, että jos kuluvaatimus on ministeriön vahvistamien ohjeiden mukainen, sitä ei ole tarpeen vaatimuksessa eritellä. Asetuksessa on yksityiskohtaiset määräykset siitä, miten kohtuullisen palkkion määrä velan pääoman mukaisesti määräytyy. Asetuksen mukaan oikeudenkäyntikulut tuomitaan vaatimuksen mukaisesti, kuitenkin korkeintaan asetuksen mukaisten taksojen määräisenä.

Sääntelyn soveltamisalaan kuuluvissa asioissa oikeudenkäyntikulut on siten tuomittava kantajan vaatimuksen mukaisina, jos ne ovat enintään asetuksessa mainitun suuruiset. Kantajalla ei ole velvollisuutta erikseen perustella vaatimustaan, jos se on asetuksen mukainen.

Asiassa tulee kuitenkin sovellettavaksi myös yksipuolisen tuomion antamista yleisesti koskeva oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n säännös. Sen mukaan kanne on hylättävä tuomiolla, vaikka vastaaja ei ole vastannut kanteeseen, jos vaatimus on selvästi perusteeton. Säännös koskee myös oikeudenkäyntikuluvaatimusta. Koska riidattomia velkomuksia koskevissa asioissa maksettavien kohtuullisten oikeudenkäyntikulujen arviointiperusteet on edellä todetusti laissa ja sen nojalla annetussa asetuksessa yksityiskohtaisesti määritelty, kantajan kuluvaatimus ei lähtökohtaisesti ole lainkohdassa tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton, jos vaatimus on näiden säännösten mukainen. Sääntelyn mukaisesti esitettyä vaatimusta voidaan kuitenkin pitää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomana lähinnä silloin, jos kantaja pyrkii summaarisessa asiassa kiertämään näitä asioita koskevaa kulusääntelyä. Tällainen tilanne voi olla esimerkiksi silloin, jos kantaja lisää keinotekoisesti vastaajan maksettavien oikeudenkäyntikulujen määrää jaottelemalla samanaikaisesti samaa vastaajaa vastaan kohdistamansa ja samaan oikeussuhteeseen perustuvat vaatimuksensa ilman asiallista perustetta eri kanteiksi, esimerkiksi perimällä saman saatavan eri maksueriä perusteettomasti eri kanteilla.

Arviointi tässä tapauksessa

Oikeudenkäyntimaksu

Yhtiö on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan oikeudenkäyntikuluna ensinnäkin asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaisen oikeudenkäyntimaksun määrän molempien kanteidensa osalta. Yhtiön kahdella eri haastehakemuksella vireille panemat kanteet on kuitenkin Korkeimman oikeuden ratkaisun 2 kohdassa todetuin tavoin käsitelty yhdessä ja niistä on annettu vain yksi ratkaisu. Yhtiön maksettavaksi on siten tullut tuomioistuinten ja eräiden oikeushallintoviranomaisten suoritteista perittävistä maksuista annetun lain 2 §:n 2 momentin ja 3 §:n 1 momentin mukaisesti vain yksi 60 euron määräinen oikeudenkäyntimaksu.

Asetuksen 3 §:n 2 momentin mukaan asetuksessa tarkoitettuihin taksoihin lisätään vaadittaessa kantajalta perittävä oikeudenkäyntimaksu. Yhtiöltä on peritty vain yksi oikeudenkäyntimaksu, joka on sille korvattu oikeudenkäyntikuluina. Yhtiöllä ei siten ole asetuksen 3 §:n mukaista perustetta kuluvaatimukselleen Korkeimmassa oikeudessa kysymyksessä olevan oikeudenkäyntimaksun osalta.

Muut kulut

Yhtiö on lisäksi vaatinut A:n velvoittamista korvaamaan myös toisella haastehakemuksella vireille pannun asian hoitamisesta 80 euron määräiset oikeudenkäyntikulut. Vaatimus on asetuksen 3 §:n 1 momentissa olevan perustaksan mukainen ja siten lähtökohtaisesti perusteltu. Asiassa tulee tältä osin arvioitavaksi, onko vaatimus ollut alempien oikeuksien katsomin tavoin selvästi perusteeton siihen nähden, että yhtiö olisi voinut esittää molempia asioita koskevat kannevaatimuksensa yhdessä haastehakemuksessa ja että käräjäoikeus oli ilmeisesti sen vuoksi yhdistänyt asioiden käsittelyn.

Yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut, että syynä velkomusasioiden vireillepanoon kahdella eri haastehakemuksella on ollut se, että kanteet olivat perustuneet kahden eri velkojan toimeksiantoon eikä yhteisen kanteen käyttämisestä ollut sovittu toimeksiantajien kanssa.

Käräjäoikeudella on sinänsä ollut sille oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 6 §:n nojalla kuuluneen verraten laajan harkintavallan perusteella mahdollisuus käsitellä kanteet yhdessä, jos se on katsonut lainkohdassa tarkoitettujen edellytysten täyttyneen eli jos se on edistänyt asioiden selvittämistä. Summaarisissa asioissa tällaista etua asioiden käsittelyn yhdistämisestä on kuitenkin harvoin, eikä tässäkään asiassa ole ilmennyt, että kanteiden yhdistäminen olisi ollut asioissa esitetyn selvityksen kannalta tarpeen tai tarkoituksenmukaista. Käräjäoikeuden menettely on sinänsä ollut prosessitaloudelliselta kannalta tarkoituksenmukaista sen vuoksi, että asioiden yhdistämisen seurauksena oikeudenkäynnin kustannukset ovat keventyneet toista asiaa koskeneen oikeudenkäyntimaksun jäätyä edellä todetuin tavoin perimättä yhtiöltä.

Yhtiöllä ei kuitenkaan ole ollut velvollisuutta panna samaan vastaajaan samana päivänä kohdistamiaan eri kanteita vireille samalla haastehakemuksella. Yhtiöllä on myös ollut asialliset syyt panna asiat vireille erillisillä haastehakemuksilla, eikä yhtiön tämä menettely viittaa siihen, että se olisi näin pyrkinyt kiertämään summaarisia asioita koskevaa kulusääntelyä. Yhtiö tuskin edes olisi voinut sanottavasti vähentää sille haastehakemuksen laatimisen ja muiden perintätoimenpiteiden tosiasiassa aiheuttamaa työn ja kulujen määrää panemalla asiat vireille samalla kanteella. Näihin seikkoihin nähden katson, että yhtiön esittämä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 c §:n mukainen kuluvaatimus ei ole ollut myöskään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton.

Edellä mainituilla perusteilla päädyn Korkeimman oikeuden ratkaisun mukaiseen lopputulokseen.

A oli tuomittu törkeästä pahoinpitelystä 1 vuoden 1 kuukauden pituiseen ehdolliseen vankeuteen. A oli noin kahdeksan kuukauden kuluttua törkeään pahoinpitelyyn syyllistymisestä ja noin kuukausi ehdollisen vankeuden koeajan alkamisesta syyllistynyt neljään pahoinpitelyyn, joissa tekovälineenä oli käytetty alumiinista pesäpallomailaa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein ehdollinen vankeus määrättiin pantavaksi täytäntöön kokonaan ja A tuomittiin yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

RL 2 b luku 5 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomio 27.11.2014 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 3.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tiina Kiviranta ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Eija Pitkänen ja Jussi Huuskonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A:lle 29.1.2014 tuomittu 1 vuoden 1 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus määrätään pantavaksi täytäntöön ja että A tuomitaan siitä ja koeaikana tehdyistä rikoksista tuomittavasta rangaistuksesta yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein toimitti suullisen käsittelyn, jossa syyttäjää ja A:ta on kuultu rangaistuksen määräämiseen vaikuttavista seikoista.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Aikaisempi tuomio

1. A on 29.1.2014 lainvoimaisesti tuomittu 21.6.2013 tehdystä törkeästä pahoinpitelystä 1 vuoden 1 kuukauden ehdolliseen vankeuteen, jonka koeaika on määrätty päättymään 29.1.2016.

Alempien oikeuksien tuomiot tässä asiassa

2. Pohjois-Savon käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 3 neljä pahoinpitelyä, syytekohdassa 5 vahingonteon ja syytekohdassa 6 niskoittelun poliisia vastaan. Kaikki teot on tehty 22.2.2014.

3. Pahoinpitelyjen syyksilukeminen on perustunut siihen, että A oli erään ravintolan edustalla tehnyt ruumiillista väkivaltaa neljälle henkilölle. Hän oli lyönyt B:tä poikittain pitämällään alumiinisella pesäpallomailalla kasvoihin sillä seurauksella, että B:lle oli aiheutunut kipua ja särkyä sekä turvotusta ja puolentoista senttimetrin mittainen haava vasempaan poskipäähän. Lisäksi B:n etuhammas oli lyönnin seurauksena lohjennut ja hampaisiin oli tullut hiusmurtumia. A oli tämän jälkeen lyönyt C:tä pesäpallomailalla voimakkaasti vasempaan käsivarteen aiheuttaen tälle ainakin kipua ja särkyä. A oli seuraavaksi lyönyt D:tä poikittain pitämällään pesäpallomailalla kasvoihin ja lyönyt tätä vielä kylkeen siten, että tälle oli aiheutunut kipua ja särkyä. Lisäksi D:n kolme etuhammasta oli lyönnin seurauksena katkennut ja hänen vasempaan kylkeensä oli tullut mustelmaa sekä turvotusta. Vielä A oli pitänyt pesäpallomailaa E:n kaulaa vasten ja pukannut tätä otsallaan nenään sillä seurauksella, että E:lle oli aiheutunut kipua ja särkyä sekä verta vuotava naarmu nenään.

4. Vahingonteon syyksilukeminen on perustunut siihen, että A oli edellä kerrotussa tilanteessa oikeudettomasti vahingoittanut erästä henkilöautoa tekemällä E:lle väkivaltaa niin, että tämä oli kaatunut päin ajoneuvon vasemman kyljen takaosaa sillä seurauksella, että siihen oli tullut noin 50 senttimetrin pituinen naarmu ja takapuskurin kiinnike oli irronnut.

5. Poliisia vastaan niskoittelun syyksilukeminen on perustunut siihen, että A oli edellä kerrottujen tapahtumien jälkeen rikoksen johdosta epäiltynä ja kiinniotettuna kieltäytynyt antamasta poliisille poliisilain 2 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuja henkilötietojaan.

6. Käräjäoikeus on todennut, että A oli kohdistanut sivullisiin varsin voimakasta väkivaltaa käyttämällä tekovälineenään metallista, väkivaltakäyttöön suunniteltua lyöntiasetta. Menettelyllään A oli aiheuttanut B:lle ja D:lle vähäistä suurempia vammoja. A:n syyksi luettu menettely oli tapahtunut käräjäoikeuden hänelle aikaisemmasta pahoinpitelyrikoksesta 29.1.2014 tuomitseman 1 vuoden 1 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla vain noin kuukausi koeajan alkamisen jälkeen. Tämän vuoksi käräjäoikeus on määrännyt ehdollisen vankeusrangaistuksen kokonaan täytäntöönpantavaksi.

7. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle syyksi lukemistaan rikoksista ja täytäntöönpantavaksi määräämästään ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteisen 1 vuoden 4 kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen.

8. A:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta Itä-Suomen hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi syytekohdassa 3 luettujen tekojen vakavuus ja A:n aikaisempi samankaltainen rikollisuus edellyttävät ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista. A:n syyksi luetut teot eivät kuitenkaan ole yhtä ankarasti rangaistavia kuin 29.1.2014 hänelle tuomitun ehdollisen vankeuden perusteena ollut törkeä pahoinpitely. Hovioikeus on lisäksi ottanut huomioon aikaisemman ehdollisen vankeusrangaistuksen vaikutuksen tässä asiassa A:n syyksi luetuista teoista määrättävän vankeusrangaistuksen ehdollisuutta harkittaessa ja päätynyt siihen, ettei ehdollista vankeutta ole täytäntöönpanoa puoltavista seikoista huolimatta perusteltua määrätä osaksikaan täytäntöönpantavaksi. Hovioikeus on tuominnut A:n hänen syykseen tässä asiassa luetuista rikoksista 8 kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta se on määrännyt vapaudenmenetysajan 23. – 25.2.2014 huomioon ottaen 197 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Kysymyksenasettelu

9. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:lle tuomittu ehdollinen vankeus määrättävä pantavaksi täytäntöön kokonaan tai osaksi. Mikäli ehdollinen vankeus määrätään pantavaksi täytäntöön, kysymys on myös yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisesta.

Ehdollisen vankeuden määräämisestä täytäntöönpantavaksi

10. Rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voi myös määrätä ehdollisen vankeuden täytäntöönpantavaksi vain osaksi, jolloin rangaistus jää muulta osin ehdolliseksi entisin koeajoin.

11. Vankeuden tuomitseminen ehdollisena merkitsee rikoslain 2 b luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistuksen täytäntöönpanon lykkääntymistä koeajaksi. Ehdollisen vankeuden sisältönä on uhka siitä, että vankeusrangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön koeajalla tehdyn rikoksen johdosta (ks. HE 177/2000 vp s. 4).

12. Ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevaa sääntelyä uudistettiin lailla ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain 4 ja 5 §:n muuttamisesta (700/1991). Tuomioistuimen harkintavaltaa lisättiin tuolloin säätämällä ehdollisen vankeuden täytäntöönpano harkinnanvaraiseksi silloinkin, kun uudesta rikoksesta tuomitaan vuotta pidempi vankeusrangaistus, ja mahdollistamalla ehdollisen vankeuden määrääminen pantavaksi täytäntöön vain osaksi. Uutta sääntelyä perusteltiin sillä, että se on aikaisempaa joustavampi ja syytetyn kannalta kohtuullisempi sekä mahdollistaa asteittaisen siirtymisen ehdollisesta rangaistuksesta ehdottomaan (HE 40/1990 vp s. 44). Voimassa oleva rikoslain 2 b luvun 5 § vastaa asiallisesti olennaisilta osiltaan tuolloin säädettyä lakia.

13. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ehdollisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpantavaksi määräämistä on arvioitu sillä perusteella, kuinka samankaltaista ehdolliseen vankeusrangaistukseen johtanut rikollisuus ja se rikollisuus, johon ehdollisen vankeuteen tuomittu oli syyllistynyt koeajalla, on ollut ja kuinka pitkä aika ehdolliseen vankeusrangaistukseen johtaneen ja uuden rikoksen välillä on kulunut. Lisäksi huomiota on kiinnitetty tekijän ikään ja siihen, ettei ensimmäinen vankilassa suoritettava vankeusrangaistus muodostu tuomittavan kannalta kohtuuttoman pitkäksi (KKO 1996:40 ja KKO 2002:37).

14. Jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevia säännöksiä uudistettaessa lähtökohtana oli, että täytäntöönpanossa noudatetaan periaatteessa samoja säännöksiä kuin ehdollista vankeutta täytäntöön pantaessa (ks. HE 262/2004 vp s. 51). Jäännösrangaistus voidaan rikoslain 2 c luvun 14 §:n mukaan jättää määräämättä täytäntöön pantavaksi erityisesti silloin, jos suuri osa koeajasta on suoritettu ennen kuin koeajalla tehty rikos on tapahtunut tai jos jäännösrangaistus tai koeajalla tehdystä rikoksesta tuomittava rangaistus on lyhyt taikka jos tekijälle koeajalla tehdystä rikoksesta johtuvan tai tuomiosta aiheutuvan muun seurauksen vuoksi yhteinen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen. Mainitut seikat tulee ottaa huomioon myös täytäntöönpantavan jäännösrangaistuksen pituutta määrättäessä.

15. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan ehdollisen vankeuden täytäntöönpantavaksi määrääminen edellyttää ainoastaan, että uusi rikos on tehty koeaikana, siitä tuomittava rangaistus olisi ehdoton vankeus ja syyte on nostettu määräajassa. Lainkohdassa ei ole säädetty siitä, mitä seikkoja tuomioistuimen on otettava huomioon harkitessaan sanottujen edellytysten täyttyessä ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa. Korkein oikeus katsoo, että tässä harkinnassa on perusteltua kiinnittää huomiota paitsi edellä selostetuista lain esitöistä ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ilmeneviin perusteisiin, myös jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa koskeviin säännöksiin, jotka pohjautuvat edeltä ilmenevin tavoin ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevaan sääntelyyn, ja rangaistuksen määräämisen yleisiin periaatteisiin.

16. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevassa harkinnassa tulee kiinnittää huomiota ainakin koeajalla tehdyn uuden rikoksen vakavuuteen ja siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen, sanotun rikoksen ja ehdolliseen vankeuteen johtaneen rikoksen samankaltaisuuteen sekä aikaan, joka uuden rikoksen tekoaikana oli kulunut ehdolliseen vankeuteen johtaneesta rikoksesta ja ehdollisen vankeuden koeajan alkamisesta. Mitä vakavampi uusi rikos on ja mitä vähemmän aikaa sen tekohetkellä on kulunut ehdolliseen vankeuteen johtaneesta rikoksesta ja koeajan alkamisesta, sitä painavammat perusteet ehdollisen vankeuden määräämiseen täytäntöönpantavaksi on varsinkin silloin, kun kysymys on samankaltaisista rikoksista. Lisäksi sanotussa harkinnassa on perusteltua ottaa huomioon rangaistusjärjestelmän asteittainen ankaroituminen, mikä tarkoittaa seuraamuksen määrän ja lajin ankaroittamista asteittain rikosten vakavuuden ja uusimisen mukaan, ja se, ettei ehdoton vankeusrangaistus muodostu tuomittavan kannalta kohtuuttomaksi huomioon ottaen myös tekijän ikä. Myös aikaisempien tuomioiden lukumäärällä voi olla merkitystä harkinnassa.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

17. Hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi tässä asiassa luetuista rikoksista on tuomittava yhteinen 8 kuukauden ehdoton vankeusrangaistus, jonka sijasta hovioikeus on tuominnut yhdyskuntapalvelua. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden ratkaisu yhteisen vankeusrangaistuksen pituuden ja ehdottomuuden osalta vastaa vakiintunutta rangaistuskäytäntöä. Koska kaikki sanotut rikokset on tehty aikaisemman ehdollisen vankeuden koeajalla ja koska syyte niistä on nostettu rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentin mukaisessa määräajassa, sanotussa lainkohdassa säädetyt edellytykset ehdollisen vankeuden määräämiselle täytäntöönpantavaksi täyttyvät asiassa.

18. A on vajaan kuukauden kuluttua siitä, kun hänet oli 29.1.2014 tuomittu törkeästä pahoinpitelystä ehdolliseen vankeuteen, aivan koeajan alussa syyllistynyt hänen syykseen syytekohdassa 3 luettuihin pahoinpitelyihin, joiden kohteena on ollut joukko hänelle tuntemattomia ihmisiä. Hänen syykseen sanotussa syytekohdassa luetut rikokset ja ehdolliseen vankeusrangaistukseen johtanut rikos ovat luonteeltaan samankaltaisia, suhteellisen vakavia väkivaltarikoksia. Aikaa rikosten välillä oli kulunut vain kahdeksan kuukautta. Nämä seikat puoltavat A:lle tuomitun ehdollisen vankeuden määräämistä täytäntöönpantavaksi.

19. A ei ole aikaisemmin suorittanut rangaistusta vankilassa. Ehdollisen vankeusrangaistuksen määrääminen täytäntöönpantavaksi johtaisi paitsi siihen, ettei A:lle voitaisi tuomita vankeuden sijasta yhdyskuntapalvelua, myös siihen, että A joutuisi suorittamaan vankeinhoidollisesti ensikertaisena suhteellisen pitkän vankeusrangaistuksen. Rangaistusjärjestelmän asteittainen ankaroituminen puoltaa näin ollen sitä, ettei ehdollista vankeusrangaistusta määrättäisi pantavaksi täytäntöön ainakaan kokonaan. Tätä ratkaisuvaihtoehtoa puoltaa myös se, ettei A:lle ollut tuomittu muita rangaistuksia hänen syykseen tässä asiassa luettujen rikosten tekoaikana.

20. A on ollut hänen syykseen tässä asiassa luettujen rikosten tekoaikana 25-vuotias. A on kertonut Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä henkilökohtaisista olosuhteistaan, joita on selostettu myös asiassa esitetyissä seuraamusselvityksissä. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ikään tai olosuhteisiin liity sellaisia erityisiä seikkoja, joilla olisi olennaista merkitystä harkittaessa ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa.

21. A on pitänyt kohtuuttomana sitä, että aikaisempi ehdollinen vankeus vaikuttaisi rangaistusseuraamusta ankaroittavasti kahdella tavalla, ensin perusteena tuomita ehdoton vankeusrangaistus hänen syykseen nyt luetuista rikoksista ja sen jälkeen tulemalla määrätyksi täytäntöönpantavaksi. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan.

22. Valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä koskevan rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Lainkohdassa säädetyt rangaistuslajin valintaperusteet koskevat osaksi samoja seikkoja, jotka edellä kohdista 15 ja 16 ilmenevin tavoin otetaan huomioon harkittaessa ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa.

23. Ehdottoman vankeuden tuomitseminen ja ehdollisen vankeuden määrääminen täytäntöönpantavaksi ovat molemmat rikoslain säännöksiin perustuvia seuraamuksia rikoksentekijän syyksi luetusta rikoksesta. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdassa 16 mainitut perusteet on otettava huomioon harkittaessa ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa riippumatta siitä, ovatko samat perusteet vaikuttaneet jo siinä vaiheessa, kun tuomioistuin on harkinnut sitä, olisiko tekijä tuomittava ehdottomaan vankeuteen hänen syykseen asiassa luetusta rikoksesta (ks. KKO 2008:72 kohta 14 ja 2014:85 kohta 7). Asteittain ankaroituva rangaistusjärjestelmä ja tavoite ehkäistä kohtuuttomia vankeusrangaistuksia johtavat kuitenkin siihen, että ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoon vaaditaan yleensä selvästi painavampia perusteita kuin yksinomaan vankeuden tuomitsemiseen ehdottomana.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

24. Korkein oikeus katsoo, että ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevassa harkinnassa tässä tapauksessa painaa eniten A:n syyllistyminen uusiin suhteellisen vakaviin väkivaltarikoksiin aivan ehdollisen vankeuden koeajan alussa. Kokonaisuutena arvioiden ehdollisen vankeuden täytäntöönpanon puolesta puhuvat perusteet ovat selvästi painavammat kuin sitä vastaan puhuvat perusteet. Huomioon ottaen tuomittavan yhteisen rangaistuksen pituus sekä A:n ikä ja olosuhteet ehdollisen vankeuden täytäntöönpano kokonaisuudessaan ei myöskään johda hänen kannaltaan kohtuuttomaan lopputulokseen.

Yhteisen vankeusrangaistuksen mittaaminen

25. Kun ehdollinen vankeus määrätään pantavaksi täytäntöön, täytäntöönpantavasta rangaistuksesta ja koeajalla tehdystä rikoksesta tuomittavasta rangaistuksesta määrätään rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhteinen ehdoton vankeusrangaistus muista rikoksista samalla kertaa tuomittavien vankeusrangaistusten kanssa noudattamalla, mitä 7 luvussa säädetään.

26. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

27. Jäännösrangaistusta koskevassa rikoslain 2 c luvun 14 §:n 1 momentissa on vastaava säännös kuin edellä kohdassa 25 selostetussa rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentissa. Sen mukaan täytäntöön pantavasta jäännösrangaistuksesta ja koeajalla tehdystä rikoksesta tuomittavasta rangaistuksesta määrätään yhteinen ehdoton vankeusrangaistus muista rikoksista samalla kertaa tuomittavien vankeusrangaistusten kanssa noudattamalla, mitä 7 luvussa säädetään. Toisin kuin ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevassa lainkohdassa, rikoslain 2 c luvun 14 §:n 1 momentissa on lisäksi säädetty, ettei jäännösrangaistusta ole kuitenkaan pidettävä 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuna ankarimpana rangaistuksena. Tätä lakivaliokunnan ehdotuksesta lainkohtaan lisättyä mittaamissääntöä perusteltiin sillä, ettei jäännösrangaistus rinnastu rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuun ˮrikoksesta tuomittavaan rangaistukseenˮ (LaVM 9/2005 vp s. 8).

28. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 2 c luvun 14 §:n 1 momentissa säädetään sanamuotonsa mukaan vain jäännösrangaistuksen määräämisestä täytäntöön pantavaksi. Lainkohtaan lakivaliokunnan ehdotuksesta tehdyn lisäyksen perustelu huomioon ottaen lainkohta ei muutoinkaan anna aihetta tulkita rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momenttia ja 7 luvun 5 §:n 2 momenttia muulla tavalla kuin sanamuotojensa mukaisesti siten, että täytäntöönpantavaksi määrätty ehdollinen vankeus voi olla rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi otettava ankarin rangaistus.

29. Tässä tapauksessa A:lle törkeästä pahoinpitelystä aikaisemmin tuomittu ja nyt täytäntöönpantavaksi määrättävä 1 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistus on selvästi ankarampi rangaistus kuin mistään hänen syykseen tässä asiassa luetusta rikoksesta olisi tuleva erikseen tuomittaessa. Se on siten otettava lähtökohdaksi yhteistä vankeusrangaistusta mitattaessa.

30. A:n syyksi tässä asiassa luetut rikokset on tehty samana päivänä lyhyen ajan kuluessa ja niillä on siten keskinäistä yhteyttä. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:60 katsonut, että samana päivänä lyhyen ajan kuluessa tehtyjen pahoinpitelyrikosten ja laittoman uhkauksen keskinäisellä yhteydellä oli tuossa asiassa rikoksiin syyllistyneelle tuomittavaa yhteistä rangaistusta korottava vaikutus (kohta 19). Korkein oikeus perusteli kantaansa sillä, että tekijä oli uhkaillut, pahoinpidellyt tai yrittänyt pahoinpidellä henkilöitä, jotka olivat yrittäneet päästä hänestä ja hänen seurueestaan eroon, ja että tekijän väkivaltainen toiminta oli ollut silmitöntä, sinnikästä ja asianomistajien kannalta hyvin uhkaavaa. Korkein oikeus toteaa, että olosuhteet tässä tapauksessa ovat olleet erilaiset kuin mainitussa ratkaisussa kysymyksessä olleessa tapauksessa, ja katsoo, että A:lle tuomittava yhteinen vankeusrangaistus on perusteltua mitata rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin normaalin soveltamiskäytännön mukaisesti.

31. A on yllättäen kohdistanut ravintolan edustalla olleisiin ulkopuolisiin henkilöihin väkivaltaa käyttäen vaarallista tekovälinettä, alumiinista pesäpallomailaa, muun muassa lyömällä sillä kasvoihin kahta henkilöä, jotka olivat saaneet vähäistä vakavampia vammoja. Korkein oikeus katsoo A:n syyksi syytekohdassa 3 luettujen pahoinpitelyjen vakavuus huomioon ottaen, että niiden tulee vaikuttaa yhteisen vankeusrangaistuksen pituuteen tuntuvasti. Sitä vastoin A:n syyksi syytekohdissa 5 ja 6 luetut vahingonteko ja niskoittelu poliisia vastaan eivät mainittavasti vaikuta rangaistuksen pituuteen. Korkein oikeus pitää käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa 1 vuoden 4 kuukauden yhteistä vankeusrangaistusta oikeudenmukaisena rangaistusseuraamuksena hänen syykseen luetuista rikoksista.

Suoritetun yhdyskuntapalvelun huomioon ottaminen

32. Korkeimman oikeuden saaman selvityksen mukaan A on ennen Korkeimman oikeuden antamaa täytäntöönpanon keskeytysmääräystä aloittanut hovioikeuden hänelle tuomitseman yhdyskuntapalvelun suorittamisen. Suoritetun yhdyskuntapalvelun huomioon ottamisesta rangaistuksen koventuessa muutoksenhaun johdosta säädetään yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetussa laissa. Lain 16 §:n mukaan yhdyskuntapalvelun täytäntöönpano voidaan aloittaa käräjäoikeuden tuomion perusteella, ennen kuin tuomio on tullut lainvoimaiseksi, jos tuomittu kirjallisesti suostuu täytäntöönpanoon ja on tyytynyt tuomioon siltä osin kuin hänet on tuomittu yhdyskuntapalveluun. Jos yhdyskuntapalveluun tuomittu 16 §:ssä tarkoitetussa tapauksessa muutoksenhaun johdosta tuomitaan vankeusrangaistukseen, Rikosseuraamuslaitoksen on sanotun lain 84 §:n mukaan vähennettävä täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta määrä, joka vastaa yhdyskuntapalveluna jo suoritettua osaa. Lainkohdat koskevat siten sanamuotonsa mukaisesti vain tilannetta, jossa yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpano on aloitettu käräjäoikeuden tuomion perusteella.

33. Korkein oikeus toteaa, että täytäntöön pannun rangaistuksen vähentämisessä muutoksenhaun vuoksi ankaroituneesta rangaistuksesta ei ole kysymys rangaistuksen määräämisestä rikosasiassa vaan rangaistuksen täytäntöönpanosta, mistä vastaa Rikosseuraamuslaitos. Sen vuoksi vankeusrangaistusta määräävän muutoksenhakutuomioistuimen vallassa ei ole tehdä täytäntöön pantua yhdyskuntapalvelua vastaavaa vähennystä (KKO 2016:29, kohta 11). Lain sanamuodosta huolimatta yhdyskuntapalvelun jo suoritetun osan vähentäminen täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta kuuluu siten Rikosseuraamuslaitoksen toimivaltaan siinäkin tapauksessa, että yhdyskuntapalvelun täytäntöönpano on aloitettu hovioikeuden tuomion perusteella.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Pohjois-Savon käräjäoikeuden 29.1.2014 A:lle törkeästä pahoinpitelystä (tekoaika 21.6.2013) tuomitsema 1 vuoden 1 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus määrätään kokonaan täytäntöönpantavaksi.

A tuomitaan hänen syykseen syytekohdissa 3, 5 ja 6 luetuista neljästä pahoinpitelystä, vahingonteosta ja niskoittelusta poliisia vastaan (kaikkien tekoaika 22.2.2014) sekä nyt täytäntöönpantavaksi määrätystä rangaistuksesta yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen, josta on rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla tehtävä vapaudenmenetysaikoja 21. – 23.6.2013 ja 23. – 25.2.2014 vastaava vähennys.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Jorma Rudanko, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Paula Jutila.

Korkein oikeus oli päätöksessään KKO 2014:58 katsonut, että kotietsintä oli toimitettu A:n asunnossa syyskuussa ja lokakuussa 2011 vastoin pakkokeinolain säännöksiä ja palauttanut A:n vahingonkorvausvaatimuksen tutkittavaksi käräjäoikeuteen. Käräjäoikeus velvoitti valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 2 000 euroa. Hovioikeus ei myöntänyt valtiolle jatkokäsittelylupaa.

Korkein oikeus katsoi, että asiassa olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:58 katsonut, että A:n asunnossa 21.9. ja 9.10.2011 toimitetut kotietsinnät eivät ole täyttäneet pakkokeinolaissa säädettyjä edellytyksiä ja palauttanut asian käräjäoikeuteen valtioon kohdistetun vahingonkorvausvaatimuksen tutkimiseksi. Palauttamisen jälkeen annetut Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.2.2015 ja Helsingin hovioikeuden päätös 18.6.2015 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Jukka Jaakkola ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Elina Setälä ja Kari Heikkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan valtio vaati, että sille myönnetään jatkokäsittelylupa muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteella ja että Korkein oikeus ensisijaisesti ottaa valituksen suoraan ratkaistavakseen tai toissijaisesti palauttaa asian hovioikeuteen käsiteltäväksi.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä muutoin, mutta katsoi, että asia tulisi ottaa suoraan Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi, jos jatkokäsittelylupa myönnetään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on ensisijaisesti kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä asiassa, jossa A on vaatinut valtiolta vahingonkorvausta kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä sillä perusteella, että hänen asuntoonsa 21.9. ja 9.10.2011 suoritettuihin kotietsintöihin ei ollut ollut laillisia perusteita.

2. Helsingin hovioikeus on aikaisemmalla, 12.9.2012 antamallaan päätöksellä jättänyt A:n valtioon kohdistaman vahingonkorvausvaatimuksen tutkimatta. Korkein oikeus on 27.8.2014 antamassaan päätöksessä nro 1624 (KKO 2014:58) katsonut, että ensin mainitun kotietsinnän toimittaminen oli ollut pakkokeinolain sisältämän suhteellisuusperiaatteen vastaista eikä jälkimmäisen kotietsinnän toimittamiselle ollut ollut laissa säädettyjä edellytyksiä. Korkein oikeus on palauttanut asian vahingonkorvausvaatimuksen tutkimiseksi Helsingin käräjäoikeuteen.

Asian käsittely palauttamisen jälkeen

Vaatimus ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

3. Asian tultua uudelleen vireille käräjäoikeudessa A on vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 4 000 euroa sillä perusteella, että A:n asuntoon 21.9.2011 ja 9.10.2011 suoritettuihin kotietsintöihin ei ollut ollut laillisia perusteita. Valtio on kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään.

Käräjäoikeuden tuomio 19.2.2015

4. Käräjäoikeuden mukaan kysymys on ollut A:n kotirauhaan ja yksityisyyden suojaan kohdistuneista rikkomuksista. Kotietsinnän toimittamista koskevien säännösten tulkinnanvaraisuudesta huolimatta käräjäoikeus on katsonut, että tässä tapauksessa toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ollut noudatettu. Näin ollen vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:ssä säädetyt yleiset edellytykset valtion vahingonkorvausvelvollisuudelle olivat täyttyneet. Koska A:han kohdistunutta menettelyä ei käräjäoikeuden mukaan voitu pitää tahallisena, vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin edellytykset kärsimyksen korvaamiselle eivät olleet täyttyneet. A:lla ei siten ollut oikeutta korvaukseen vahingonkorvauslain nojalla.

5. Käräjäoikeuden mukaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on edellytetty ainakin ihmisoikeuksien vakavimpien loukkausten osalta oikeutta korvaukseen myös aineettomasta vahingosta, jotta tehokkaan oikeussuojan vaatimus täyttyisi. Tässäkin tapauksessa vaatimus perus- ja ihmisoikeuksien tehokkaasta toteutumisesta puolsi tulkintaa, jonka mukaan henkilöllä tulee olla oikeus vahingonkorvaukseen ainakin virantoimituksessa olevien henkilöiden tekemien vakavien perus- ja ihmisoikeusloukkausten aiheuttamasta kärsimyksestä myös tilanteessa, jossa loukkaus ei perustu tahalliseen tekoon. Tämän vuoksi valtion korvausvastuu kotietsinnässä tapahtuneen virheen perusteella voi käräjäoikeuden mukaan syntyä, jos loukkausta voidaan pitää riittävän vakavana.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että A:han kohdistunutta loukkausta ei voida pitää niin vähäisenä, ettei hänellä olisi oikeutta vahingonkorvaukseen kotietsinnän aiheuttamasta kärsimyksestä.

7. Korvauksen määrän suuruusluokan arvioinnissa käräjäoikeuden ratkaisun pohjana on ollut ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Heino v. Suomi (15.2.2011), jossa ihmisoikeustuomioistuimen tuomitseman hyvityksen määrä oli 4 000 euroa. Korvauksen määrää arvioidessaan käräjäoikeus on käyttänyt apuna myös henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksia. A:lle aiheutunut kärsimys vastasi suositusten kohdassa 2.1.2 tarkoitettua kärsimystä. Huomioon ottaen, että kotietsintöjä oli ollut kaksi, käräjäoikeus on arvioinut kohtuulliseksi korvaukseksi 2 000 euroa.

8. Käräjäoikeus on velvoittanut valtion suorittamaan A:lle korvaukseksi kotirauhan ja yksityisyyden rikkomisesta johtuvasta kärsimyksestä 2 000 euroa.

Hovioikeuden päätös 18.6.2015

9. Valtio on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut, että sille myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa, käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään sekä A velvoitetaan korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa. Valtio on katsonut, että jatkokäsittelylupa tulisi myöntää ensinnäkin muutosperusteella, koska käräjäoikeuden ratkaisu oli virheellinen siltä osalta kuin käräjäoikeus oli katsonut, ettei A:han kohdistunut loukkaus ollut ollut niin vähäinen, ettei oikeutta korvaukseen ollut. Ratkaisu oli virheellinen myös valtion paljoksuman korvauksen määrän osalta. Jatkokäsittelylupa tuli myöntää lisäksi tarkistusperusteella, koska käräjäoikeus ei ollut ottanut kantaa valtion käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa esitettyihin lukuisiin seikkoihin, jotka puolsivat loukkauksen katsomista niin vähäiseksi, ettei korvauksen tuomitsemisen kynnys ylittynyt. Valtio pyysi jatkokäsittelylupaa vielä ennakkoratkaisuperusteella, koska asia oli periaatteellisesti merkittävä. Laissa ei ole säännöstä perusteettoman kotietsinnän johdosta maksettavasta korvauksesta eikä tällaiseen tilanteeseen liittyviä korvausratkaisuja juurikaan ole.

10. Hovioikeus on tutkinut perusteet jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ja katsonut, että aihetta jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ei ole. Hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset

11. Valtio on Korkeimmassa oikeudessa toistanut hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset.

12. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jakokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Korkein oikeus katsoo, että asiaa on tässä tapauksessa perusteltua arvioida ensin ennakkoratkaisuperusteen osalta.

13. Mainitun säännöksen 3 kohdan mukaisella ennakkoratkaisuperusteella jatkokäsittelylupa tulisi säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan myöntää tilanteessa, jossa hovioikeus katsoo, että asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys olisi tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (HE 105/2009 vp s. 33 ja 61).

14. Oikeuskäytännössä on suhtauduttu pidättyvästi kärsimyksen korvaamiseen muun kuin lain nimenomaisen säännöksen nojalla (esimerkiksi KKO 1998:80). Viimeaikaisessa oikeuskäytännössä on kuitenkin pidetty sinänsä mahdollisena aineettoman vahingon korvaamista perus- ja ihmisoikeusmyönteisen tulkinnan avulla myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea, jos vahingonkorvausvastuulla on riittävä oikeudellinen peruste (KKO 2008:10, kohdat 9 ja 21, KKO 2011:38, kohdat 11, 15 ja 16, KKO 2012:81, kohdat 15 ja 16 ja KKO 2016:20, kohta 22).

15. Kysymystä laillisia edellytyksiä vailla olevan kotietsinnän perusteella vaaditun kärsimyksen korvattavuudesta ei ole erikseen lailla säännelty eikä tätä kysymystä koskevaa Korkeimman oikeuden tai hovioikeuden julkaistua oikeuskäytäntöä ole. Valtion korvausvastuuta perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta aiheutuneesta aineettomasta vahingosta koskeva oikeuskäytäntö on yleisestikin ja erityisesti ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa ja perustuslain 10 §:ää koskien suppea. Kärsimyksen korvaamisen edellytykset ovat edelleen osin epäselviä esimerkiksi sen valtion esiin tuoman seikan osalta, milloin loukkausta on pidettävä niin vakavana, että kynnys valtion velvoittamiseen korvauksen suorittamiseen ylittyisi (ks. myös KKO 2012:81, kohta 16). Tulkintaa ohjaavan asiaratkaisun saaminen on ollut tärkeää myös loukkauksesta mahdollisesti tuomittavan korvauksen määrän ja sen arvioinnissa huomioon otettavien seikkojen osalta.

16. Kotietsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisuus tässä yhteydessä esittää siihen liittyviä korvausvaatimuksia ovat oikeuskeinoina varsin uusia. Näin ollen ja ottaen huomioon toimitettavien kotietsintöjen suuri lukumäärä, ratkaisun merkitys ei rajoitu tähän yksittäiseen asiaan vaan ratkaistaviksi tulevilla kysymyksillä on selvästi ollut myös yleistä merkitystä.

17. Valtion valituksen johdosta kysymys on siten ollut tyypillisesti sellaisesta oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetusta tilanteesta, jossa hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

18. Korkein oikeus päätyy edellä mainituilla perusteilla siihen, että asiassa olisi tullut myöntää valtiolle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muutos- tai tarkistusperusteella.

19. Edellä lausutun nojalla asiassa on perusteet myöntää oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla jatkokäsittelylupa.

20. Kun Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden ratkaisun, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt valittajalle jatkokäsittelylupaa, asian käsittelyä on pääsääntöisesti jatkettava hovioikeudessa, koska hovioikeus ei ole antanut asiaratkaisua valittajan esittämiin vaatimuksiin. Korkein oikeus katsoo, että tässäkään tapauksessa ei ole perustetta poiketa oikeusastejärjestyksestä, vaan asian käsittelyä on syytä jatkaa hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Jatkokäsittelylupa myönnetään. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Marjut Jokela, Pekka Koponen ja Tuula Pynnä. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Perunahiutaleita valmistaneen osakeyhtiön tuotantolaitokselta oli vuosina 2004–2006 päästetty ympäristöön perunamultalietettä, joka oli aiheuttanut ympäristön pilaantumista.

Kysymys siitä, olivatko A ja B syyllistyneet ympäristön turmelemiseen laiminlyömällä velvollisuutensa osakeyhtiön hallituksen jäseninä. (Ään.)

RL 48 luku 1 § (578/1995)
RL 48 luku 7 §
OYL (734/1978) 8 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Käsittely Pohjanmaan käräjäoikeudessa

Syyte

Syyttäjä vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen siitä, että he olivat 19.3.2004 – 31.3.2006 X Oy:n hallituksen jäseninä yhdessä yhtiön toimitusjohtajan Y:n ja erään kolmannen hallituksen jäsenen kanssa tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta jätelain vastaisesti laiminlyöneet järjestää Närpiössä sijaitsevan yhtiön tuotantolaitoksen jätehuollon niin, ettei jäte eikä jätteenkäsittely aiheuta vaaraa tai vahinkoa ympäristölle, ja aiheuttaneet multalietteen pääsemisen maaperään vastoin ympäristönsuojelulain 7 §:ssä säädettyä maaperän pilaantumiskieltoa.

Keväisin 2004, 2005 ja 2006 yhtiön tuotannossa syntyvää perunamultalietettä oli käsitelty vastoin jätelain säännöksiä ja yhtiön ympäristöluvan ehtoja siten, että jätettä oli päästetty ympäristöön ja käsitelty kontrolloimattomasti. Sanottuna aikana yhtiön lietepäästöt tehtaan läheisyydessä sijaitseviin ojiin ja metsäalueelle olivat olleet vähintään 360 kuutiometriä.

Perunamultalietteen päästöt ojiin ja metsään olivat aiheuttaneet maaperän pilaantumista, puiden kuolemia sekä hajuhaittoja naapurustossa. Liete oli aiheuttanut ojien vedessä hapenpuutetta ja jätevesilevien ilmaantumista.

Syyttäjä vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen ympäristön turmelemisesta.

Vastaus

A ja B vaativat syytteen hylkäämistä.

A ja B totesivat, että he olivat saaneet tietää väitetystä ympäristön turmelemisesta vasta vuonna 2008 sen jälkeen, kun yhtiön toimitusjohtaja Y oli kertonut olleensa poliisikuulustelussa.

A:n ja B:n mukaan heidät oli valittu yhtiön hallitukseen ulkopuolisina asiantuntijoina. Kysymyksessä oli ollut tyypillinen perheyritys, joka oli kuitenkin ollut toimialallaan ainutlaatuinen Suomessa. Yhtiön toimitusjohtajan Y:n asema yhtiössä oli ollut vahva yhtiön toimialaan liittyvän osaamisensa johdosta. Yhtiön koko toiminta oli ollut vahvasti sidoksissa Y:n persoonaan. Y ei ollut kertonut hallitukselle mahdollisista ympäristöpäästöistä, eikä hallitus siten ollut tiennyt niistä.

Yhtiön hallitus oli osaltaan huolehtinut siitä, että yhtiö oli saanut tarvittavat luvat toiminnalleen, mutta myönnettyjen lupien seuranta oli kuulunut toimitusjohtajalle.

Käräjäoikeuden tuomio 26.10.2010

Käräjäoikeus totesi, että X Oy:lle oli myönnetty ympäristölupa 18.5.2004, ja että yhtiön tuotannossa syntynyttä lietettä oli päästetty ojiin ja metsään syytteessä kerrotuin seurauksin. Samalla kun yhtiön toimitusjohtaja Y tuomittiin 19.3.2004 ja 31.3.2006 välisenä aikana tehdystä ympäristön turmelemisesta, käräjäoikeus lausui A:n ja B:n osalta seuraavan.

Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vedonnut siihen, että yhtiön hallituksella oli vastuu yhtiön toiminnasta ja siitä, että toimintaa myös käytännössä harjoitettiin ja valvottiin siten, ettei ympäristövahinkoja tapahdu. Syyttäjän mukaan yhtiön hallituksen tehtäviin kuului asettaa vastuuhenkilö muun muassa valvomaan ympäristöluvan seurantaa. Hallitus oli laiminlyönyt tämän ja oli sen vuoksi vastuussa ympäristövahingosta.

A ja B olivat kuitenkin kiistäneet tällaisen vastuun sillä perusteella, että heillä oli ollut käytännössä vain asiantuntijan rooli omilla osaamisalueillaan. Heidän vastuunsa oli rajoittunut lähinnä siihen, että he olivat tarkasti valvoneet osakkeenomistajien etuja. Heillä ei ollut ollut mahdollisuutta eikä velvollisuutta käytännössä valvoa päivittäistä operatiivista toimintaa. Hallitus ei ollut saanut tietoa ympäristöpäästöistä. Hallitus oli täyttänyt tehtävänsä pitämällä huolta siitä, että tehdas saattoi harjoittaa ja jatkaa toimintaansa. Tähän kuului muun muassa tarpeellisten lupien hankkiminen. Niiden seuranta oli puolestaan kuulunut operatiiviselle johdolle.

Käräjäoikeus totesi, ettei ollut syytä epäillä A:n ja B:n ilmoitusta siitä, että he tulivat tietoiseksi kysymyksessä olevista ympäristöpäästöistä vasta vuonna 2008.

Lisäksi käräjäoikeus totesi, että yhtiön hallituksella oli ainakin periaatteessa valvonta- ja seurantavelvollisuus. Hallitukselta ei kuitenkaan voitu edellyttää suurta panosta tässä suhteessa, jos se ei saanut merkityksellistä tietoa. Hallituksen tärkein tehtävä oli palkata ja erottaa toimitusjohtaja. Tässä tapauksessa oli selvää, ettei Y, joka oli ollut yhtiön toimitusjohtajana jo, kun A ja B oli valittu yhtiön hallitukseen, ollut kertonut hallitukselle päivittäisestä operatiivisesta toiminnasta eikä päästöistä. Käräjäoikeus totesi, että tässä tapauksessa Y oli ollut yhtiön toiminnassa määräävässä asemassa. Sen vuoksi oli tärkeää kiinnittää huomiota hallituksen mahdollisuuksiin käytännössä valvoa ja vaikuttaa tehtaan toimintoihin. Nämä mahdollisuudet olivat olleet tässä tapauksessa vähäiset tai olemattomat. Käräjäoikeus katsoi, etteivät A ja B olleet toimineet tahallisesti tai törkeän huolimattomasti syytteessä tarkoitetussa asiassa eikä heillä siten ollut vastuuta yhtiön toiminnassa tapahtuneesta ympäristön turmelemisesta. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi A:ta ja B:tä vastaan ajetut syytteet.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Johan Eklund ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 29.2.2012

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati A:n ja B:n tuomitsemista rangaistukseen syytteessä tarkoitetusta ympäristön turmelemisesta.

Hovioikeus totesi, että ympäristönsuojelulain 7 §:n (86/2000) mukaan maahan ei saanut jättää tai päästää jätettä eikä muutakaan ainetta siten, että seurauksena oli sellainen maaperän laadun huononeminen, josta saattoi aiheutua vaaraa tai haittaa terveydelle tai ympäristölle, viihtyisyyden melkoista vähentymistä tai muu niihin verrattava yleisen tai yksityisen edun loukkaus (maaperän pilaamiskielto).

Yhtiön 18.5.2004 saaman ympäristöluvan 1 kohdan mukaan toiminnasta syntyneet prosessivedet tuli esikäsitellä asianmukaisesti ennen niiden johtamista kaupungin viemäriverkostoon. Luvan 4 kohdan mukaan tuli valumavesien pääseminen perunamullan varastointipaikalta estää asianmukaisella tavalla. Laskeutusaltaisiin varastointipaikalta kertyvä jätevesi tuli pumpata pois ja käsitellä. Vaihtoehtoisesti tuli varastointipaikka varustaa sellaisilla teknisillä rakenteilla, etteivät lumi ja vesi päässeet varastoitavaan ainekseen. Ympäröiviin ojiin sai johtaa vain sadevesiä.

Hovioikeus totesi, että yhtiön toiminnassa oli vastoin ympäristönsuojelulain 7 §:n säännöstä ja vastoin ympäristöluvan ehtoja keväisin 2004 – 2006 päästetty perunamultalietettä ympäristössä oleviin ojiin ja metsään syytteessä kerrotuin seurauksin.

Rikoslain 48 luvun 7 §:n mukaan luvussa rangaistavaksi säädetystä menettelystä tuomittiin rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti oli. Tätä arvioitaessa oli otettava huomioon asianomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen.

A ja B olivat ilmoittaneet, etteivät he olleet lähemmin tutustuneet 18.5.2004 annettuun ympäristölupaan. Hovioikeus katsoi, etteivät yhtiön hallituksen jäsenet voineet vapautua rikosoikeudellisesta vastuusta sillä, etteivät he tunteneet ympäristöluvan ehtoja tai sitä, miten niitä käytännössä seurattiin. Yhtiön aikaisemmat lietepäästöongelmat ilmenivät selvästi ympäristölupapäätöksestä. Myös hallituksen jäsenet olivat velvollisia huolehtimaan siitä, että yhtiö hoiti ympäristökysymyksiä ajanmukaisesti varsinkin, kun ympäristöluvalla oli ratkaiseva merkitys yhtiön toiminnalle. Yhtiön toimitusjohtaja Y kantoi pääasiallisen vastuun ympäristön turmelemisesta, mutta kun otettiin huomioon päästöjen kesto ja laajuus, yhtiön hallitus ei voinut vapautua vastuusta. Yhtiön hallituksen jäsenten olisi tullut naapureiden tekemien ilmoitusten perusteella ryhtyä estämään haittojen syntyminen. A ja B olivat laiminlyöneet edellä selostetun velvollisuutensa yhtiön hallituksen jäseninä. Kun otettiin huomioon laiminlyötyjen huolellisuusvelvollisuuksien merkitys ja laiminlyönnillä loukattujen etujen tärkeys, A:n ja B:n tuottamusta oli pidettävä törkeänä. Kaikki yhtiön hallituksen jäsenet olivat vastuussa tapahtuneesta ympäristön turmelemisesta.

Hovioikeus tuomitsi A:n ja B:n rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla ympäristön turmelemisesta 60 päiväsakon rangaistuksiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Mikko Pentti ja Harri Kurkinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin rajoitettuna koskemaan kysymystä A:n ja B:n rikosoikeudellisesta vastuusta yhtiön hallituksen jäseninä hovioikeuden selvitetyksi katsomasta yhtiössä tehdystä ympäristörikoksesta.

A ja B vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. X Oy:n (jäljempänä yhtiö) on valmistanut tuotantolaitoksessaan Närpiössä pääasiassa perunahiutaleita. Koska niiden tuotannosta aiheutuu ympäristön pilaantumisen vaaraa, tuotanto on edellyttänyt ympäristönsuojelulain (86/2000) 28 §:n 1 momentin mukaista ympäristölupaa. Yhtiö on hakenut ympäristölupaa 23.12.2002 vireille tulleella hakemuksella.

2. Länsi-Suomen Ympäristökeskus on sittemmin lainvoimaiseksi tulleella päätöksellään 18.5.2004 myöntänyt yhtiön tuotantolaitokselle ympäristöluvan, jossa on annettu yksityiskohtaisia määräyksiä muun muassa yhtiöltä edellytetyistä toimenpiteistä ympäristön pilaantumisen ehkäisemiseksi sekä toiminnan ja sen vaikutusten tarkkailusta. Lupapäätöksen mukaan yhtiö on voinut tilapäisesti varastoida perunoiden puhdistuksessa kerääntyneen mullan tuotantolaitoksen vieressä sijaitsevalle varastointipaikalle. Päätöksessä on määrätty, että multalietteen valuminen varastointipaikalta tuli estää asianmukaisella tavalla. Varastointipaikkaan liittyvään laskeutusaltaaseen kertyvä jätevesi tuli pumpata pois ja käsitellä. Vaihtoehtoisesti varastointipaikka tuli varustaa sellaisilla teknisillä rakenteilla, etteivät lumi ja vesi päässeet varastoitavaan ainekseen. Ympäröiviin ojiin sai johtaa vain sadevesiä.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

3. Syyttäjä on vaatinut A:n ja B:n tuomitsemista rikoslain 48 luvun 1 §:n nojalla rangaistukseen 19.3.2004 – 31.3.2006 tehdystä ympäristön turmelemisesta. Syytteen mukaan he olivat yhtiön hallituksen jäseninä yhdessä yhtiön toimitusjohtajan Y:n sekä erään kolmannen hallituksen jäsenen kanssa tahallaan tai törkeästä tuottamuksesta lain ja ympäristöluvan määräysten vastaisesti laiminlyöneet järjestää yhtiön jätehuollon niin, ettei jäte eikä jätteenkäsittely aiheuta vaaraa tai vahinkoa ympäristölle, ja siten aiheuttaneet multalietteen pääsemisen maaperään. Mainitut vastaajat ovat syytteen mukaan tienneet, että lietettä on päässyt ojiin yhtiön tuotantolaitosten välittömässä läheisyydessä ja he ovat hyväksyneet tämän menettelyn.

4. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen A:ta ja B:tä vastaan, koska he eivät olleet menetelleet tahallisesti tai törkeän huolimattomasti, ja tuominnut Y:n syytteen mukaisesti rangaistukseen ympäristön turmelemisesta. Käräjäoikeus on katsonut olevan selvää, ettei määräävässä asemassa yhtiössä ollut Y ollut kertonut hallitukselle yhtiön päivittäisestä operatiivisesta toiminnasta eikä ympäristöpäästöistä. Hallituksella oli ollut vain vähäiset tai olemattomat mahdollisuudet käytännössä valvoa tuotantolaitoksen toimintoja ja vaikuttaa niihin. Hallituksen jäsenillä ei ollut edes ollut velvollisuutta valvoa yhtiön päivittäistä operatiivista toimintaa.

5. Syyttäjän valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on tuominnut myös A:n ja B:n ympäristön turmelemisesta sakkorangaistuksiin.

6. Tuomiossaan hovioikeus on ensinnäkin todennut olevan riidatonta, että perunoiden puhdistuksessa käytetty vesi oli ennen vuotta 2002 johdettu tuotantolaitosta ympäröiviin ojiin, mistä oli aiheutunut vaurioita puustolle. Toukokuusta 2002 lähtien puhdistusvesi oli johdettu viemäriverkostoon.

7. Hovioikeus on katsonut esitetyn näytön perusteella selvitetyksi, että perunamultalietettä oli keväisin vuosina 2004 – 2006 päästetty tuotantolaitoksen lähellä sijaitseviin ojiin ja metsäalueelle vastoin ympäristönsuojelulain (86/2000) 7 §:n säännöstä ja yhtiölle myönnetyn ympäristöluvan määräyksiä. Todistajien kertomusten ja todisteina esitettyjen valokuvien perusteella hovioikeus on katsonut, etteivät aikaisemmat päästöt olleet voineet vaikuttaa syytteen tekoaikana otettujen näytteiden tuloksiin. Maaliskuussa 2006 tuotantolaitoksen lähellä olevissa ojissa ja metsässä oli havaittu pahanhajuista lietettä, jonka tilavuudeksi oli GPS-laitteen avulla arvioitu 360 kuutiometriä.

8. Hovioikeus on todennut, etteivät A ja B olleet ilmoituksensa mukaan lähemmin tutustuneet 18.5.2004 annettuun ympäristölupapäätökseen, josta olisivat ilmenneet myös yhtiön aikaisemmat päästöongelmat. Hovioikeus on katsonut, etteivät yhtiön hallituksen jäsenet voineet vapautua rikosoikeudellisesta vastuustaan sillä, etteivät he tunteneet ympäristöluvan ehtoja tai tienneet sitä, miten niitä käytännössä seurattiin. Myös hallituksen jäsenet olivat velvollisia huolehtimaan siitä, että yhtiö hoiti ympäristökysymyksiä asianmukaisesti varsinkin, kun ympäristöluvalla oli ratkaiseva merkitys yhtiön toiminnalle.

9. Lukiessaan A:n ja B:n syyksi ympäristön turmelemisen hovioikeus on katsonut, että he olivat 19.3.2004 – 31.3.2006 törkeästä huolimattomuudesta ja ympäristönsuojelulain vastaisesti laiminlyöneet järjestää yhtiön jätteenkäsittelyn siten, ettei jätteestä ja sen käsittelystä aiheudu vaaraa tai vahinkoa ympäristölle. He olivat törkeästä huolimattomuudesta sallineet yhtiön vuosina 2004 – 2006 päästää noin 360 kuutiometriä multalietettä laitoksen läheisyydessä oleviin ojiin ja metsään ympäristönsuojelulain (86/2000) ja yhtiölle myönnetyn ympäristöluvan vastaisesti. Päästöt olivat aiheuttaneet maaperän pilaantumista, lisää puiden kuolemia ja hajuhaittoja sekä lähialueen ojissa hapenpuutetta ja jätevesileväkasvustoa.

Kysymyksenasettelu

10. A ja B ovat valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle lausuneet, että he olivat olleet yhtiön ulkopuolisia hallituksen jäseniä, joiden tehtäviin oli kuulunut liikejuridiikka (A) ja talouskonsultointi (B). Yhtiön hallitus oli asianmukaisesti huolehtinut ympäristöluvan hakemisesta yhtiön toimintaa varten. Yhtiön käytännön toiminnasta ja siihen liittyen ympäristökysymyksiä koskevien lakien ja määräysten noudattamisesta oli yhtiössä vallinneen tehtävienjaon perusteella vastannut toimitusjohtaja Y, jolla oli ollut myös riittävät tiedot ja resurssit ympäristökysymysten hoitamiseksi. Y ei ollut syytteessä tarkoitettuna tekoaikana edes kertonut hallitukselle tuotantolaitoksen päästöongelmista. A ja B ovat katsoneet, että he olivat hoitaneet hallituksen jäsenen velvollisuudet asianmukaisesti.

11. A:n ja B:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeuden selvitetyksi katsoma ympäristörikos luettava heidän syykseen ympäristön turmelemisena.

Sovellettavat rikoslain säännökset ja niiden esityöt

12. Rikoslain 48 luvun 1 §:n (578/1995) 1 momentin 1 kohdan mukaan ympäristön turmelemisesta on tuomittava se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta, säteilyä tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen taikka yleisen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

13. Rikoslain 48 luvun 1 §:ää on viimeksi muutettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla 1177/2014. Pykälään ei kuitenkaan ole tehty muutoksia siltä osin kuin sillä on merkitystä tässä asiassa ja se on toistettu edellisessä kohdassa. Voimassa olevan lain soveltaminen ei siten johda lievempään lopputulokseen kuin tekoaikana voimassa olleen lain soveltaminen.

14. Vastuun kohdentumisesta ympäristörikoksissa säädetään rikoslain 48 luvun 7 §:ssä. Sen mukaan tässä luvussa rangaistavaksi säädetystä menettelystä tuomitaan rangaistukseen se, jonka velvollisuuksien vastainen teko tai laiminlyönti on. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon asianomaisen asema, hänen tehtäviensä ja toimivaltuuksiensa laatu ja laajuus sekä muutenkin hänen osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen.

15. Rikoslain 48 luvun 7 §:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on perusteltu vastuun kohdentumista koskevaa säännöstä sillä, että ympäristölle aiheutettu vaara liittyy usein sellaiseen tuotannolliseen toimintaan, jota harjoitetaan organisoitunein muodoin. Vastuun kohdentumisperusteiden sääntely on tarpeen myös sen vuoksi, että yrityksissä kiinnitettäisiin niihin ennalta ehkäisevässä mielessä huomiota ja siten vältettäisiin tehtäväjaon ja vastuusuhteiden epäselvyyksistä johtuvat laiminlyönnit. Kysymyksessä olevassa lainkohdassa tarkoitetaan tehtävien ja toimivaltuuksien laadulla työtehtävien sisältöä ja muun muassa asianomaisen asemaa joko suoritusportaan työntekijänä tai jonkin asteisena esimiehenä. Tehtävien ja toimivaltuuksien laajuudella puolestaan viitataan asianomaisen aseman itsenäisyyteen ja hänen päätettäviensä asioiden laajakantoisuuteen erityisesti niiden ympäristövaikutusten kannalta. Jos tehtävien ja toimivaltuuksien jaossa on ollut epäselvyyttä, lisäisi tämä hallituksen esityksen mukaan niiden henkilöiden vastuuta, joiden asiana on tehtäväjaosta päättäminen ja siitä tiedottaminen (HE 94/1993 vp s. 199 - 200).

16. Rikoslain 48 luvun 7 § säädettiin lakivaliokunnan ehdottamassa muodossa. Ehdottaessaan pykälään lisättäväksi asianomaisen aseman erääksi nimenomaiseksi vastuun kohdentamisen arviointiperusteeksi valiokunta totesi, että ratkaiseva merkitys vastuun kohdentamisessa oli annettava todellisille valta- ja vastuusuhteille. Lisäksi valiokunnan mietinnön mukaan vastuuta voitiin siirtää organisaatiossa alaspäin selkeillä tehtävien ja toimivaltuuksien delegoinneilla. Vastuu kuitenkin säilyi organisaation ylätasolla, mikäli tehtävät oli määritelty epäselvästi ja toimivaltuudet olivat riittämättömiä (LaVM 22/1994 vp s. 21 ja 23).

Osakeyhtiön hallituksen tehtävistä ja vastuusta

17. Syytteen mukaan A:n ja B:n vastuu ympäristön turmelemisesta perustuu heidän asemaansa yhtiön hallituksen jäseninä. Syytteessä ilmoitettuna tekoaikana voimassa olleen osakeyhtiölain (734/1978) 8 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan hallitus huolehtii yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä. Jos yhtiöllä on toimitusjohtaja, tulee hänen hoitaa yhtiön juoksevaa hallintoa hallituksen antamien ohjeiden ja määräysten mukaisesti. Toimitusjohtaja saa ryhtyä yhtiön toiminnan laajuus ja laatu huomioon ottaen epätavallisiin tai laajakantoisiin toimiin vain, mikäli hallitus on hänet siihen valtuuttanut tai hallituksen päätöstä ei voida odottaa aiheuttamatta yhtiön toiminnalle olennaista haittaa. Vastaavat säännökset sisältyvät 1.9.2006 voimaan tulleen uuden osakeyhtiölain (624/2006) 6 lukuun.

18. Korkein oikeus toteaa, että osakeyhtiölain (734/1978) 8 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetyssä hallituksen yleistoimivallassa on kysymys yhtiön toimintaan kuuluvien tehtävien hoitamisen järjestämisestä asianmukaisella tavalla, eikä siitä, että hallituksen tulisi huolehtia muutoin näistä tehtävistä. Hallitus voi täyttää tämän velvollisuuden monella eri tavalla riippuen esimerkiksi yhtiön toiminnan laadusta ja laajuudesta. Mainitussa osakeyhtiölain säännöksessä on nimenomaisesti mainittu hallituksen toimitusjohtajalle antamat ohjeet ja määräykset.

19. Kuten kohdassa 17 selostetuista osakeyhtiölain säännöksistä ilmenee, hallituksen ja toimitusjohtajan välinen tehtävien jako määräytyy sen perusteella, kuuluuko tehtävä yhtiön juoksevaan hallintoon vai onko kysymys yhtiön toiminnan laajuus ja laatu huomioon ottaen epätavallisesta tai laajakantoisesta toimesta. Osakeyhtiölain (734/1978) esitöiden mukaan juoksevan hallinnon rajat riippuvat muun ohella yrityksen laadusta ja laajuudesta sekä liike-elämässä muodostuneesta käytännöstä. Juoksevaan hallintoon kuuluu yhtiön liiketoiminnan johtaminen ja valvominen, sopimusten solmiminen hankkijoiden ja asiakkaiden kanssa sekä ainakin alemman henkilökunnan työhönotto ja yhtiön ylempien toimielinten päätösten täytäntöönpanosta huolehtiminen (HE 27/1977 vp s. 52). Lisäksi Korkein oikeus toteaa olevan selvää, että päätäntävaltaa hallituksen ja toimitusjohtajan välisessä suhteessa käyttää aina viime kädessä hallitus, jolla on myös oikeus siirtää toimitusjohtajalle lain mukaan kuuluvia tehtäviä itselleen. Toimitusjohtaja on puolestaan velvollinen antamaan hallitukselle ja sen jäsenille kaikki näiden tehtävien hoitamiseksi tarpeelliset tiedot.

20. Osakeyhtiölaissa ei ole säännöksiä tehtävien jakamisesta hallituksen jäsenten kesken. Hallitus voi kuitenkin käytännössä järjestää sisäisen työskentelynsä tarkoituksenmukaisella tavalla esimerkiksi jäsentensä erityisosaamiseen perustuen. On myös katsottu, että tehtävien jaolla hallituksen jäsenten kesken voi olla merkitystä esimerkiksi jäsenen korvausvastuun määrää arvioitaessa (HE 109/2005 vp s. 82).

Korkeimman oikeuden arviointi

21. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan yhtiön hallitus ei ole antanut ohjeita tai määräyksiä toimitusjohtajalle ympäristökysymysten hoidon ja valvonnan järjestämisestä taikka muutoinkaan delegoinut ympäristökysymysten hoitoa yhtiössä. A:n ja B:n esittämästä voidaan päätellä heidän hyväksyneen sen, että ympäristöluvan hakemista lukuun ottamatta ympäristöasioiden hoidon ja valvonnan järjestäminen on jätetty toimitusjohtajan tehtäväksi ja että ympäristöasioita on käsitelty hallituksessa vain siinä laajuudessa kuin toimitusjohtaja on niitä esitellyt. A ja B eivät myöskään ole riitauttaneet sitä hovioikeuden tuomiossa todettua seikkaa, etteivät he edes olleet tutustuneet ympäristölupaan.

22. Kuten edellä on todettu, perunahiutaleiden valmistamisesta aiheutuu ympäristön pilaantumisen vaaraa, minkä vuoksi yhtiön toiminta on edellyttänyt voimassa olevaa ympäristölupaa. Perunahiutaleiden valmistaminen on lisäksi muodostanut pääosan yhtiön liiketoiminnasta. Yhtiön toiminta ei ole ollut kovin laajaa, koska ympäristöluvan mukaan yhtiön ainoalla tuotantolaitoksella on työskennellyt noin 25 työntekijää. Korkein oikeus toteaa edellä lausutun tarkoittavan, että ympäristöluvan määräysten ja ympäristöä koskevan lainsäädännön noudattamisella on ollut yhtiön kannalta keskeinen merkitys myös taloudellisesti, koska luvan määräysten rikkominen toistuvasti ja ympäristön pilaantumisen jatkuminen yhtiön toiminnan johdosta ovat viimekädessä ympäristönsuojelulain (86/2000) 59 §:n mukaan voineet johtaa luvan peruuttamiseen ja siten yhtiön toiminnan olennaiseen supistumiseen tai päättymiseen.

23. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön tuotannon järjestäminen ympäristöluvan määräysten mukaisesti ja muutoinkin siten, ettei tuotannosta aiheudu ympäristöhaittoja, on ollut yhtiön toimialan kannalta keskeinen ja toiminnan laatuun sekä laajuuteen nähden merkittävä ja laajakantoinen asia, jonka hoitaminen on edellyttänyt myös riittäviä taloudellisia resursseja. Tästä syystä yhtiön hallituksen on tullut huolehtia muun muassa siitä, että yhtiön tuotannossa ympäristöasioiden hoitaminen ja niiden valvonta on järjestetty asiantuntevasti ja asianmukaisesti. Tämä on tarkoittanut muun muassa ympäristölupaehtojen asiantuntevasta täytäntöönpanosta ja sen valvonnasta päättämistä. Kun ympäristöasioiden järjestämistä ja muuta organisointia ei ole kuitenkaan hallituksessa lainkaan käsitelty vaan näiden asioiden hoitaminen on jätetty asettumaan omiin uomiinsa, hallitus on laiminlyönyt sille kuuluvan tehtävänsä. Tämä laiminlyönti on osaltaan myötävaikuttanut siihen, että syytteessä mainittu ympäristön turmeltuminen on päässyt tapahtumaan.

24. Asiassa ei ole ilmennyt, että yhtiön hallituksen tehtäviä olisi jaettu yhtiön sisäisillä ohjeilla tai määräyksillä. A:n ja B:n velvollisuuksia ja vastuita hallituksen jäseninä ei ole poistanut tai vähentänyt se, että heidän tehtävänsä hallituksessa ovat painottuneet liikejuridiikkaan ja talouskonsultointiin, eikä kohdassa 21 lausuttu huomioon ottaen sekään, että yhtiön toimitusjohtaja on käytännössä huolehtinut yhtiön toiminnasta edeltä ilmenevin tavoin. A:n ja B:n mahdollinen virheellinen käsitys hallituksen jäsenen tehtävistä ja vastuista ei myöskään poista heidän rikosoikeudellista vastuutaan. Käsillä ei ole tilanne, jossa voitaisiin soveltaa kieltoerehdystä koskevaa rikoslain 4 luvun 2 §:ää. A:n ja B:n vastuuta yhtiön hallituksen jäseninä arvioitaessa on vielä otettava huomioon se, että erilaisia toimenpiteitä yhtiöltä edellyttänyt ympäristölupa on myönnetty juuri heidän toimikaudellaan.

25. Huomioon ottaen osakeyhtiön hallituksen jäsenyyteen perustuva A:n ja B:n asema sekä tehtävien ja toimivaltuuksien laatu ja laajuus sekä muutenkin heidän osuutensa lainvastaisen tilan syntyyn ja jatkumiseen Korkein oikeus katsoo, että he ovat vastuussa hovioikeuden toteamista ympäristöluvan ja lain vastaisista päästöistä.

Onko A:n ja B:n menettely ollut tahallista tai törkeän huolimatonta?

26. Ympäristön turmelemisen syyksi lukeminen edellyttää lisäksi, että tekijä on menetellyt tahallisesti tai törkeän huolimattomasti. Korkeimmassa oikeudessa on pidettävä riidattomana, etteivät A tai B olleet syytteessä tarkoitettuna tekoaikana tienneet multalietepäästöistä yhtiön tuotantolaitosta ympäröiviin ojiin ja metsään. Hovioikeus ei ole pitänyt heidän menettelyään tahallisena. Korkein oikeus toteaa, ettei sillä ole perusteita arvioida asiaa tältä osin toisin kuin hovioikeus on arvioinut.

27. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä (törkeä tuottamus), ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.

28. Arvioitaessa rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyyttä sekä vaarannettujen etujen tärkeyttä esillä olevassa asiassa huomiota on kiinnitettävä ympäristön turmelemista koskevan rangaistussäännöksen tarkoitukseen suojata muun muassa maaperää pilaantumiselta ja haitallisilta muutoksilta. Rangaistussäännöksen suojelukohteena on siten viime kädessä luonto ja ympäristö, joiden merkitystä oikeusjärjestyksessä osoittaa se, että niitä koskeva vastuu on perustuslain 20 §:n 1 momentissa säädetty kuuluvaksi kaikille. Rikottu huolellisuusvelvollisuus on siten ollut tässä asiassa merkittävä, ja vaarannetut edut ovat olleet tärkeitä.

29. A:n ja B:n edellä todettu tuottamus on osaltaan ilmennyt siten, etteivät he ole ottaneet selvää ympäristöluvan sisällöstä ja toimenpiteitä edellyttäneistä ympäristöongelmista. Tällöin loukkauksen todennäköisyyttä ei ole mahdollista arvioida sen tiedon perusteella, joka heillä oli tekoaikana. Sen sijaan arvion lähtökohtana on, mikä tieto huolellisella hallituksen jäsenellä olisi ollut teon hetkellä (ks. HE 44/2002 vp s. 97 - 98).

30. Loukkauksen todennäköisyyttä arvioitaessa on erityisesti otettava huomioon, että yhtiön tuotannosta on jo ennen ympäristöluvan hakemista ja myöntämistä aiheutunut merkittävää haittaa ympäristölle, kuten edellä kohdista 6 ja 7 ilmenee. Näin ollen syytteessä ilmoitettuna tekoaikana saatavissa olleen tiedon perusteella on ollut todennäköistä, että maaperän pilaantuminen jatkuu, ellei yhtiön tuotannosta aiheutuvan jätteen käsittelystä huolehdita asianmukaisesti.

31. Edellä kohdasta 21 ilmenevin tavoin A ja B ovat kuitenkin tietoisesti laiminlyöneet velvollisuutensa huolehtia siitä, että yhtiön toimintaan liittyvät ympäristökysymyksien järjestäminen ja muun organisoiminen otetaan käsiteltäviksi yhtiön hallituksessa. Heidän riskinottonsa siitä, että ympäristön turmeleminen jatkuu, puoltaa siten heidän huolimattomuutensa katsomista törkeäksi.

32. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n huolimattomuutta on kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Matti Sepponen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin enemmistö siitä, että A ja B ovat olleet X Oy:n hallituksen jäseninä rikoslain 48 luvun 7 §:ssä tarkoitetussa vastuuasemassa. Siltä osin kuin asiassa on kysymys laiminlyödyn huolellisuusvelvoitteen törkeysarvioinnista, lausun seuraavan:

A:n ja B:n toimintaa on asiassa arvioitava siltä pohjalta, mitä syytteessä on heidän laiminlyönnikseen katsottu. Syytteen mukaan A ja B ovat syyllistyneet ympäristön turmelemiseen, koska yhtiön hallituksen jäsenillä on, toimitusjohtajan ohella, ollut vastuu siitä, että yrityksen jäte käsitellään asianmukaisesti. A ja B ovat syytteen mukaan mainitussa asemassa tahallaan tai törkeällä huolimattomuudella jätelain vastaisesti laiminlyöneet järjestää yhtiön jätteenkäsittelyn siten, että jäte ja jätteenkäsittely ei aiheuta vaaraa tai vahinkoa ympäristölle sekä aiheuttaneet multalietepäästön maastoon laista ilmenevän kiellon vastaisesti. Syytteen mukaan he ovat käsitelleet perunamultalietettä jätelain ja ympäristöluvan vastaisesti siten, että jätettä on päästetty alueelle ja jätteenkäsittely on ollut kontrolloimatonta.

Totean, ettei syytteestä ilmene konkreettisesti, mikä on se A:n ja B:n laiminlyönti, jonka seurausta sinänsä riidaton ympäristön turmeltuminen on ja johon heidän huolimattomuutensa astetta koskeva arviointi voisi kohdistua. Syytteessä on lähdetty siitä, että vastuu voisi perustua heidän asemaansa kyseessä olevan osakeyhtiön hallituksen jäseninä ja että he ovat tässä asemassa laiminlyöneet järjestää yhtiön toiminnan siten, ettei vaaraa tai vahinkoa ympäristölle tapahdu. Kun syytteessä ei ole muusta kysymys, on arviointi rajattava syytteessä esitetyn mukaisesti.

On sinänsä selvää, että yhtiön toiminnassa on menetelty huolimattomasti, kun syytteessä tarkoitettu vahinko on aiheutunut toimimalla yhtiötä velvoittavien ympäristölupaehtojen vastaisella tavalla. Syyksilukeminen edellyttää kuitenkin sitä, että ympäristön turmeleminen on seurausta vähintään törkeää huolimattomuutta osoittavasta A:n ja B:n laiminlyönnistä. Törkeää huolimattomuutta koskeva arvio on tehtävä rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 ja 2 momenttien perusteella lähtökohtaisesti samalla tavoin kuin muissakin rikoksissa, joissa vastaava arvio on tarpeen.

Lähtökohtana on pykälän 1 momentti, jossa säädetyn mukaan tuottamusarviossa on toisaalta kiinnitettävä huomiota siihen, mitä tekijältä voidaan olosuhteisiin nähden edellyttää ja mitä häneltä voidaan vaatia (tuottamusarvion objektiivinen puoli) ja toisaalta edellytetään arviota siitä, onko tekijällä ollut kyky ja mahdollisuus toimia toisin (tuottamusarvion subjektiivinen puoli). Pykälän 2 momentin nojalla arvioidaan 1 momentin perusteella todettua huolimattomuutta kokonaisarvostelun perusteella lainkohdassa tarkemmin ilmaistujen kriteereiden mukaisesti.

Mainittua pykälää koskevan lainvalmisteluaineiston mukaan huolellisuusvelvoitteen objektiiviseen puoleen liittyy olosuhteiden huomioonottaminen. Epämääräistä ˮjärkevän ja tunnollisenˮ toimijan hahmoa suositellaan käytettävän pidättyvästi. Joissakin tilanteissa lakiin otetut huolellisuusvelvoitteet saattavat väistyä, jos olosuhteet puhuvat toisen ratkaisun puolesta. Lainvalmisteluaineistossa todetaan, että toimittaessa organisaatiossa olosuhteet saattavat sallia sen, että yksi henkilö luottaa toisen toiminnan asianmukaisuuteen (ks. HE 44/2002 vp s. 95 - 96).

Yhdyn enemmistön kantaan perusteluineen siltä osin kuin arvioinnissa on kysymys rikotun huolellisuusvelvoitteen merkittävyydestä ja vaarannettujen etujen tärkeydestä. Loukkaus on myös aikaisempien päästöjen valossa ollut syytteessä kuvattuna ajankohtana objektiivisesti katsoen todennäköinen. Nämä seikat puoltavat arviota, jonka mukaan A:n ja B:n viaksi luettua huolimattomuutta olisi pidettävä törkeänä.

A:n ja B:n mahdollisen laiminlyönnin törkeysastetta on kuitenkin arvioitava syytteen ja rikoslain 3 luvun 7 §:n perusteella myös silmälläpitäen sitä, minkälaiset tosiasialliset mahdollisuudet heillä olisi ollut toimia yhtiön hallituksen jäseninä siten, että syytteessä kuvatuilta lietepäästöiltä olisi vältytty. Mainitun pykälän 2 momentin osalta huomiota on annettava vastaavasti heidän riskinottonsa tietoisuudelle ja muille tekoon ja tekijään liittyville olosuhteille. Kun heidän laiminlyöntinsä on syytteen mukaan koskenut toimintaa yhtiön hallituksessa, annan arvioinnissa merkitystä osakeyhtiön hallituksen ja toimitusjohtajan yhtiöoikeudelliselle työnjaolle, kyseisissä vastuuasemissa olevien henkilöiden ammattitaidolle, yhtiön erityisluonteelle sekä yhtiössä tosiasiallisesti noudatetulle työnjaolle.

Osakeyhtiön toimitusjohtajan ja hallituksen tehtävänjaosta olen samaa mieltä kuin enemmistö kohdissa 17 – 20. Totean kuitenkin olevan poikkeuksellista, että osakeyhtiön hallitus osallistuu muutoin kuin ohjeita ja määräyksiä antamalla yhtiön liiketoiminnan käytännön johtamiseen ja valvontaan. Lähinnä kysymykseen tulevat yhtiön liikkeen koon ja tavoitteiden näkökulmasta arvioiden epätavalliset ja laajakantoiset toimet. Tyypillisesti operatiivisen toiminnan johtaminen kuuluu osakeyhtiön toimitusjohtajan tehtäviin. Osakeyhtiön harjoittama liiketoiminta saattaa myös edellyttää sellaista tuotannollista erityisasiantuntemusta, joka korostaa mainittua hallituksen ja toimitusjohtajan laissa ilmaistua tehtävänjakoa.

Asiassa ole riitautettu A:n ja B:n yhtiön luonteesta ja asemastaan yhtiön hallituksessa kertomaa.

A ja B ovat asiassa kertoneet, että kyseessä on tyypillinen perheyhtiö, jonka hallitukseen heidät on valittu liikejuridiikkaa ja taloushallintoa koskevan asiantuntemuksensa vuoksi. Yhtiön toiminta on ollut vahvasti sidoksissa yhtiön toimitusjohtajan persoonaan jo 1980-luvun lopulta lähtien. Yhtiön tuotantoprosessin hallitseminen on edellyttänyt erityistä asiantuntemusta, joka on ollut toimitusjohtajalla. Vaikka työnjaosta yhtiön hallituksessa ei ollut nimenomaisesti ja selkeästi sovittu, yhtiön toiminnassa on tosiasiallisesti noudatettu sellaista työnjakoa, jonka mukaan A ja B eivät ole osallistuneet yhtiön liiketoiminnan käytännön johtamiseen syytteessä kuvattujen toimien osalta. Yhtiön tuotannollisen toiminnan käytännön johtamisesta on ympäristöasiat mukaan lukien huolehtinut yhtiön toimitusjohtaja. Hallituksen päätöksenteko on ympäristöasioiden osalta ollut sen varassa, mitä yhtiön toimitusjohtaja on hallitukselle kertonut.

Kuten kohdassa 26 on todettu A ja B eivät ole syytteessä kuvattuna aikana tulleet tietoisiksi tapahtuneista lietepäästöistä. Ympäristölupa-asioita on sinänsä käsitelty sinä aikana, kun he ovat olleet yhtiön hallituksessa, mutta syytteessä ei ole kysymys siitä, etteikö yhtiöllä olisi ollut toiminnassaan tarvittavia asianmukaisia ympäristölupia. Syytteessä ei A:n ja B:n laiminlyönniksi ole myöskään nimetty sitä, etteivät he ole tutustuneet ympäristöluvan sisältöön. A ja B eivät kuvatuissa oloissa tutustumalla ympäristölupaan olisi tosiasiassa edes voineet varmistua siitä, että yhtiön toiminnassa käytännössä noudatetaan luvan ehtoja kaikissa oloissa.

A:n ja B:n asemassa olevien henkilöiden tosiasialliset mahdollisuudet vaikuttaa yhtiön tuotantoon niin, että lietepäästöjä koskevat varotoimenpiteet olisivat olleet tehokkaampia, ovat olleet kuvatuissa oloissa varsin vähäisiä. He eivät ole tienneet lietepäästöjä koskevasta riskistä. He ovat saattaneet toimia vain yhtiön hallituksesta käsin. Vahinko on kuitenkin sattunut yhtiön operatiivisessa toiminnassa. Välttyäkseen syytteessä kuvatulta moitearviolta, heidän olisi tullut puuttua yhtiön tuotannon käytännön järjestämiseen tavalla, jota ei voida pitää osakeyhtiön hallituksen jäsenen tehtävien kannalta tyypillisenä, joka on heidän omaan ammattitaitonsa ja pätevyytensä ulkopuolella ja joka ei kyseisessä yhtiössä todennäköisesti olisi ollut toimitusjohtajan tosiasiallisesti vahvan aseman ja ammattitaidon vuoksi edes realistista.

Näillä perusteilla katson asiassa jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat syyllistyneet yhtiön hallituksen jäseninä sellaiseen laiminlyöntiin, jonka seurausta aiheutunut ympäristön pilaantuminen on ja jota olisi pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä huolimattomuutena.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan A:lle ja B:lle tuomittavasta rangaistuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Saksassa liikenneonnettomuudessa loukkaantunut A oli nostanut käräjäoikeudessa kanteen vakuutuksenantajaa vastaan, jolla oli kotipaikka Saksassa. Tapaturmavakuutuslain perusteella korvausta A:lle maksanut vakuutusyhtiö oli nostanut samassa käräjäoikeudessa takautumiskanteen edellä mainittua saksalaista vakuutuksenantajaa vastaan. Käräjäoikeuden katsottiin olevan toimivaltainen käsittelemään jälkimmäisen kanteen.

Bryssel I -asetus (44/2001) 6 artikla 2 alakohta
OK 18 luku 5 § 2 mom
OK 10 luku 10 § 4 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Kanne, Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden päätös 20.12.2012, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 24.4.2013 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mika Mäkinen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pentti Mäkinen, Kirsi Kanerva ja Kaarlo Mikkola. Esittelijä Peter Arvidsson.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhtiölle Schwarzmeer und Ostsee Versicherungs-Aktiegesellschaft SOVAG (jäljempänä SOVAG) myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan SOVAG vaati, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden päätöksen ja jättää kanteen tutkimatta käräjäoikeuden kansainvälisen toimivallan puuttumisen vuoksi.

Vastauksessaan If Vahinkovakuutusyhtiö Oy (jäljempänä If) vaati valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä sekä sen sisällöstä, Korkein oikeus esitti päätöksellään 14.11.2014 nro 2336 Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin antoi tuomiollaan 21.1.2016 SOVAG, C-521/14, EU:C:2016:41, pyydetyn ratkaisun.

Asianosaiset antoivat ennakkoratkaisun johdosta kirjalliset lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa tuomioistuimissa

1. A oli joutunut Saksassa liikenneonnettomuuteen. Liikennevahingosta vastuullisen kuljettajan ajoneuvo oli ollut vakuutettuna liikennevahingon varalta Schwarzmeer und Ostsee Versicherungs-Aktiegesellschaft SOVAG –nimisessä vakuutusyhtiössä, jonka kotipaikka on Saksassa. A oli nostanut SOVAGia vastaan kanteen Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa vaatien muun muassa vahvistettavaksi, että hän oli saanut liikennevahingon seurauksena vaikean aivovamman ja kaularankavamman ja että hän oli jäänyt näiden vammojen vuoksi pysyvästi työkyvyttömäksi.

2. Liikennevahinko oli ollut samalla tapaturmavakuutuslain mukainen työtapaturma. If Vahinkovakuutusyhtiö Oy oli maksanut A:lle korvausta tapaturmavakuutuslain perusteella.

3. A:n SOVAGia vastaan nostaman kanteen vireilletulon jälkeen If on nostanut SOVAGia vastaan kanteen samassa käräjäoikeudessa. If on vaatinut käräjäoikeutta vahvistamaan, että A:lle oli aiheutunut liikenneonnettomuudessa vammoja, joiden seurauksena A oli tullut ammattiinsa pysyvästi työkyvyttömäksi. Lisäksi If on vaatinut käräjäoikeutta vahvistamaan, että SOVAG on velvollinen suorittamaan Ifille kaikki Ifin A:lle liikennevahingon perusteella aikaisemmin tai tulevaisuudessa maksamat korvaukset. If on yksilöinyt A:lle jo maksamiensa korvausten määrän ja vaatinut, että SOVAG velvoitetaan suorittamaan Ifille nämä jo maksetut korvaukset viivästyskorkoineen. If on kanteensa tueksi vedonnut tapaturmavakuutuslain (608/1998) 61 §:n 2 momenttiin, jonka mukaan vakuutuslaitoksella on oikeus saada suorittamansa määrä takaisin vamman tuottajalta tai muulta korvausvelvolliselta. If on kanteessaan pyytänyt, että kanne käsitellään samassa oikeudenkäynnissä A:n kanteen kanssa.

4. SOVAG on kiistänyt suomalaisen tuomioistuimen toimivallan asiassa ja vaatinut, että kanne jätetään tutkimatta.

5. Käräjäoikeus on päätöksellään jättänyt Ifin SOVAGia vastaan nostaman kanteen tutkimatta suomalaisen tuomioistuimen toimivallan puuttumisen vuoksi. Käräjäoikeus on katsonut, että tuomioistuimen toimivalta asiassa määräytyi tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 (jäljempänä Bryssel I -asetus) II luvun vakuutusasioita koskevan 3 jakson säännösten perusteella. Näiden säännösten perusteella suomalainen tuomioistuin ei ollut toimivaltainen käsittelemään kannetta.

6. If on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen. Hovioikeus on päätöksessään katsonut, että Bryssel I –asetuksen II luvun vakuutusasioita koskevan 3 jakson säännökset eivät soveltuneet esillä olevaan vakuutuksenantajien väliseen asiaan. Asiassa voitiin soveltaa Bryssel I –asetuksen 2 jakson 6 artiklan 2 alakohtaa. Hovioikeus on katsonut, että Ifin SOVAGiin kohdistamalla kanteella on ollut välitön yhteys A:n ja SOVAGin väliseen riita-asiaan, sillä molempien ratkaiseminen on riippunut saman syy-yhteyskysymyksen selvittämisestä. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut, että Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus on asiassa toimivaltainen tuomioistuin. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja palauttanut asian käräjäoikeuteen.

Sovellettavat säännökset ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 5 §:n 1 momentissa säädetään, että jos asianosainen sen varalta, että hän häviää asian, haluaa esittää kolmatta vastaan takautumisvaatimuksen tai vahingonkorvausvaatimuksen tai siihen rinnastettavan muun vaatimuksen, hän saa nostaa tällaista vaatimusta koskevan kanteen käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä tuon asian kanssa. Jos joku sen johdosta, minkä lopputuloksen asia voi saada asianosaisten välillä, haluaa nostaa 1 momentissa tarkoitettua vaatimusta koskevan kanteen toista tai molempia asianosaisia vastaan, hän saa pykälän 2 momentin mukaan nostaa kanteen käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä tuon asian kanssa.

8. Oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 10 §:n 4 momentin mukaan lain 18 luvun 5 §:ssä tarkoitettu kanne voidaan tutkia siinä käräjäoikeudessa, jossa alkuperäinen kanne on vireillä, myös silloin kun kannetta mainitun luvun 7 §:n 2 momentista ilmenevästä syystä ei käsitellä samassa oikeudenkäynnissä alkuperäisen kanteen kanssa.

9. Korkein oikeus toteaa, että Bryssel I -asetuksen on korvannut Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) N:o 1215/2012 tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (uudelleenlaadittu asetus). Uudelleenlaadittua asetusta sovelletaan sen 66 artiklan 1 kohdan mukaan oikeudenkäynteihin, jotka on pantu vireille 10.1.2015 tai sen jälkeen. Se ei siten tule sovellettavaksi tässä asiassa.

10. Bryssel I –asetuksen 1 jakson yleisten säännösten 2 artiklan 1 kohdassa ilmaistun pääsäännön mukaan kanne henkilöä vastaan nostetaan sen jäsenvaltion tuomioistuimessa, jossa kyseisellä henkilöllä on kotipaikka. Asetuksessa säädetään useista poikkeuksista tähän pääsääntöön.

11. Jos kanne koskee takaus- tai takautumisvaatimusta tai sivullisvaatimusta, Bryssel I –asetuksen erityistä toimivaltaa koskevan 2 jakson 6 artiklan 2 alakohdan mukaan kanne henkilöä vastaan voidaan nostaa myös siinä tuomioistuimessa, jossa alkuperäinen kanne on vireillä, jollei alkuperäistä kannetta ole nostettu ainoastaan sen vuoksi, että kanne häntä vastaan saataisiin tutkituksi muussa tuomioistuimessa kuin siinä, joka muutoin olisi ollut toimivaltainen tutkimaan häntä vastaan nostetun kanteen.

12. Bryssel I –asetuksen II luvun 3 jakso koskee toimivaltaa vakuutusasioissa. Jaksoon sisältyvän 8 artiklan mukaan tuomioistuimen toimivalta vakuutusta koskevissa asioissa määräytyy tämän jakson säännösten mukaan, jollei 4 artiklan ja 5 artiklan 5 kohdan säännöksistä muuta johdu.

13. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, määräytyykö toimivaltainen tuomioistuin asiassa Bryssel I –asetuksen vakuutusasioita koskevan 3 jakson säännösten perusteella vai voidaanko asetuksen 2 jakson 6 artiklan 2 alakohtaa soveltaa asiassa. Jos 6 artiklan 2 alakohtaa voidaan soveltaa, kysymys on lisäksi siitä, täyttyvätkö tuomioistuimen toimivallalle sanotussa alakohdassa asetetut edellytykset ja onko käräjäoikeus siten alakohdan perusteella toimivaltainen.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

14. Korkein oikeus on esittänyt asiassa ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle.

15. Ennakkoratkaisupyynnössä on todettu, että Korkein oikeus pitää unionin tuomioistuimen aiemmassa oikeuskäytännössään esittämien toteamusten perusteella selvänä, että Bryssel I -asetuksen vakuutusasioita koskevan 3 jakson säännökset eivät tule sovellettavaksi asiassa (tuomiot GIE Réunion européenne, C-77/04, EU:C:2005:327 ja Vorarlberger Gebietskrankenkasse, C-347/08, EU:C:2009:561). Korkein oikeus on katsonut, että unionin tuomioistuimen aiemmista ratkaisuista ilmenee, että vakuutuksenantajaan, jolle vakuutetun oikeudet ovat siirtyneet, ei voida soveltaa mainitun jakson säännöksiä, joiden tarkoituksena on heikomman osapuolen suojelu hänen etujensa kannalta suotuisemmilla toimivaltasäännöksillä.

16. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että tuomioistuimen kansainvälisen toimivallan arviointi edellyttää tulkintaa Bryssel I -asetuksen 6 artiklan 2 alakohtaan sisältyvästä käsitteestä ˮtakaus- tai takautumisvaatimusta tai sivullisvaatimusta koskeva kanneˮ. Korkein oikeus on pitänyt tulkinnanvaraisena erityisesti sitä, kattaako 6 artiklan 2 alakohta esillä olevan tilanteen, jossa kolmas osapuoli nostaa kanteen vireillä olevan oikeudenkäynnin osapuolta vastaan.

17. Tämän vuoksi Korkein oikeus on ennakkoratkaisukysymyksenään tiedustellut unionin tuomioistuimelta, onko Bryssel I -asetuksen 6 artiklan 2 alakohtaa tulkittava siten, että se koskee kannetta, jossa on kysymys ennakkoratkaisupyynnössä kuvatun kaltaisesta takautumisoikeuteen perustuvasta tai muusta siihen rinnastuvasta, alkuperäiseen kanteeseen läheisesti liittyvästä vaatimuksesta ja jonka kolmas osapuoli kansallisen lainsäädännön sallimin tavoin nostaa toista asianosaista vastaan käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä.

Unionin tuomioistuimen tuomio 21.1.2016

18. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiossaan SOVAG, C-521/14, EU:C:2016:41, seuraavasti:

Tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla 22.12.2000 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001 6 artiklan 2 alakohtaa on tulkittava siten, että sen soveltamisalaan kuuluu kolmannen osapuolen alkuperäisen oikeudenkäynnin vastaajaa vastaan kansallisen lainsäädännön säännösten mukaisesti nostama kanne, jossa on kyse alkuperäiseen kanteeseen läheisesti liittyvästä vaatimuksesta, jolla vaaditaan kolmannen osapuolen mainitun alkuperäisen oikeudenkäynnin kantajalle maksamien korvausten korvaamista, jos kyseistä kannetta ei ole nostettu ainoastaan sen vuoksi, että kanne kyseistä vastaajaa vastaan saataisiin tutkituksi muussa tuomioistuimessa kuin siinä, joka muutoin olisi ollut toimivaltainen tutkimaan häntä vastaan nostetun kanteen.

Korkeimman oikeuden kannanotot

Bryssel I –asetuksen vakuutusasioita koskevan jakson soveltaminen

19. Unionin tuomioistuin on ennakkoratkaisupyyntöön antamassaan vastauksessa ottanut kantaa myös SOVAGin esittämään väitteeseen, jonka mukaan Bryssel I –asetuksen vakuutusasioita koskevassa 3 jaksossa kyse on itsenäisestä toimivallan jakamista koskevasta järjestelmästä, minkä johdosta asetuksen 6 artiklan 2 alakohtaa ei voitu soveltaa.

20. Unionin tuomioistuin on tältä osin todennut, että vakuutusasioita koskevan jakson tavoite on johdanto-osan 13 perustelukappaleen mukaan heikomman osapuolen eli vakuutetun, edunsaajan tai vakuutuksenottajan suojaaminen hänen etujensa kannalta yleisiä säännöksiä suotuisammilla tuomioistuimen toimivaltaa koskevilla säännöksillä. Asiassa esillä oleva vaatimus liittyi unionin tuomioistuimen mukaan kuitenkin vakuutusalan ammattilaisten välisiin suhteisiin eikä vaikuttanut heikompana pidettävän osapuolen asemaan oikeudenkäynnissä. Pelkästään ammattilaisten välisiä suhteita koskevat myöhemmät menettelyvaiheet eivät kuuluneet kyseisen vakuutusasioita koskevan jakson soveltamisalaan. Unionin tuomioistuin on katsonut, ettei kyseinen jakso siten koskenut esillä olevan kaltaista kannetta (tuomion kohdat 28 - 31).

21. Korkein oikeus katsoo tämän vuoksi jo ennakkoratkaisupyynnössä toteamansa mukaisesti, ettei tuomioistuimen toimivaltaa tässä asiassa tule arvioida Bryssel I –asetuksen vakuutusasioita koskevan jakson säännösten mukaisesti. Toimivaltaa on arvioitava asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan perusteella.

Tuomioistuimen toimivalta Bryssel I –asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan mukaan

22. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan lausunut asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan sanamuotoa arvioidessaan, ettei sen useissa kieliversioissa suljeta pois sitä, että alkuperäistä kannetta tutkiva tuomioistuin voisi olla toimivaltainen tutkimaan kolmannen jotakin alkuperäisen kanteen asianosaista vastaan nostaman kanteen, kun taas toisissa kieliversioissa rajoitetaan säännöksen soveltamisala kolmatta vastaan nostettuihin kanteisiin. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan unionin oikeuden säädöksen erikielisten versioiden poiketessa toisistaan tiettyä säännöstä on tulkittava sen lainsäädännön systematiikan ja tavoitteen mukaan, jonka osa säännös on (tuomion kohdat 33 - 35).

23. Unionin tuomioistuin on katsonut, että vaikka erityisesti toimivaltaa koskevia säännöksiä on tulkittava suppeasti, useat asetuksen tavoitteista puoltavat tulkintaa, jonka mukaan myös kolmannen nostama kanne jotakin alkuperäisen oikeudenkäynnin asianosaista vastaan kuuluu asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan soveltamisalaan. Asetuksen johdanto-osan 15 perustelukappaleessa korostetaan lainkäytön yhdenmukaisuuden edellyttävän rinnakkaisten oikeudenkäyntien saamista mahdollisimman vähiin ja sen varmistamista, ettei jäsenvaltioissa anneta keskenään ristiriitaisia ratkaisuja. Johdanto-osan 12 perustelukappaleessa todetaan tarve täydentää vastaajan kotipaikan mukaan määräytyvää toimivaltaperustetta muilla hyväksytyillä perusteilla asianmukaisen lainkäytön helpottamiseksi tai tuomioistuimen ja riita-asian läheisen yhteyden vuoksi (kohdat 37 - 38).

24. Kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa kanteiden käsitteleminen samassa oikeudenkäynnissä voi unionin tuomioistuimen mukaan edistää edellä tarkoitettujen tavoitteiden saavuttamista. Tuomioistuin on ratkaisussaan todennut jo lausuneensa Brysselin yleissopimuksen 27.9.1968 (EYVL 1972, L 299) yhteydessä, että vakuutetun vakuutuksenantajaa vastaan nostamaa kannetta ja kannetta, jolla mainittu vakuutuksenantaja haastaa vastaajaksi toisen vakuutuksenantajan, joka on antanut vakuutuksen saman tapahtuman varalta, on pidettävä yleissopimuksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuina alkuperäisenä kanteena ja takautumisvaatimusta koskevana kanteena (tuomio GIE Réunion européenne ym., 27 kohta). Tämän tulkinnan ja edellä esitettyjen asetuksen tavoitteiden perusteella asetuksen 6 artiklan 2 alakohtaa sovelletaan pääasiassa kysymyksessä olevan kaltaiseen kanteeseen. Tämän vahvistaa myös yleissopimuksesta tehdystä Jenardin selvityksestä (EYVL 1979, C 59) ilmenevä toteamus, jonka mukaan sivullisvaatimus voi käsittää myös tilanteet, joissa kolmas liittyy oikeudenkäyntiin omien intressiensä suojaamiseksi (kohdat 39 - 44).

25. Koska asetuksen 6 artiklan 2 alakohdassa edellytetään yhteyttä alkuperäisen kanteen ja sivullisvaatimuksen taikka takaus- tai takautumisvaatimuksen välillä, unionin tuomioistuimen mukaan kansallisen tuomioistuimen tehtävänä on tutkia tällaisen yhteyden olemassaolo varmistuakseen siitä, ettei vaatimusta ole esitetty ainoastaan sen vuoksi, että kanne kyseistä vastaajaa vastaan saataisiin tutkituksi muussa kuin muutoin toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Unionin tuomioistuin on lausunut tältä osin tuomiossaan, että asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan kiertäminen voidaan varmasti välttää sillä, että oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 5 §:n 2 momentin kaltaisen kansallisen säännöksen mukaan kolmas osapuoli voi nostaa kanteen jo vireillä olevan oikeudenkäynnin yhteydessä ainoastaan, jos tällaisella kanteella on yhteys alkuperäiseen kanteeseen (kohdat 45 - 46). Näillä perusteilla unionin tuomioistuin on päätynyt edellä kohdassa 18 todettuun vastaukseen Korkeimman oikeuden kysymyksiin.

26. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 18 luvun 5 §:n 2 momentin ja 10 luvun 10 §:n 4 momentin säännökset sallivat esillä olevan kanteen nostamisen samassa käräjäoikeudessa A:n SOVAGia vastaan nostaman kanteen kanssa.

27. Arvioitavaksi tulee, onko kanteiden välillä edellä kohdassa 25 tarkoitettu yhteys. SOVAG on esittänyt väitteen, jonka mukaan tällaista yhteyttä ei ole erityisesti sen vuoksi, että If on vaatinut kanteessaan sen vahvistamista, että SOVAG on velvollinen suorittamaan Ifille yhtiön aikaisemmin maksamien korvausten lisäksi myös sen tulevaisuudessa maksamat korvaukset.

28. Korkein oikeus toteaa, että molemmat kanteet perustuvat samaan vahinkotapahtumaan ja edellyttävät muun muassa saman syy-yhteyttä koskevan kysymyksen ratkaisemista. Korkein oikeus katsoo, että kanteiden välillä on Bryssel I –asetuksen 6 artiklan 2 alakohdassa edellytetty yhteys eikä Ifin siten voida katsoa nostaneen esillä olevaa kannetta ainoastaan saadakseen kanteen tutkituksi muussa tuomioistuimessa kuin siinä, joka muutoin olisi toimivaltainen tutkimaan SOVAGia vastaan nostetun kanteen. Tähän arviointiin ei vaikuta se, että If on vaatinut vahvistettavaksi SOVAGin suoritusvelvollisuuden myös tulevaisuudessa maksettavien korvausten osalta.

29. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyn perusteella, että kanne kuuluu Bryssel I –asetuksen 6 artiklan 2 alakohdan soveltamisalaan ja että Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus on asiassa toimivaltainen tuomioistuin.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Pekka Koponen. Esittelijä Mervi Pere.

A ja B olivat solmineet avioliiton vuonna 2005. A haki yksin avioeroa 16.11.2010. B kuoli rintaperillisittä 9.7.2011 avioliittolain 26 §:n mukaisen harkinta-ajan ollessa avoinna. B:n perilliset vaativat vahvistettavaksi, ettei A:lla ollut B:n kuollessa vireillä olleen avioerohakemuksen johdosta perintökaaren 3 luvun mukaista oikeutta B:n jäämistöön. Samalla perusteella perilliset vaativat, että puolisoiden välinen keskinäinen testamentti julistetaan tehottomaksi. A:n mukaan puolisoiden sosiaalinen yhteenkuuluvuus ei ollut missään vaiheessa katkennut. Kysymys perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettujen erityisten asianhaarojen olemassa olosta ja siitä, oliko B:n A:n hyväksi tekemä testamentti vallinneissa olosuhteissa perintökaaren 11 luvun 8 §:ssä säädetyn johdosta tehoton.

PK 3 luku 7 § 1 mom
PK 11 luku 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

B:n kuolinpesän osakkaat vaativat kanteessaan Helsingin käräjäoikeudessa käräjäoikeutta vahvistamaan, ettei A:lla ole perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetusta syystä saman luvun mukaista puolison perintöoikeutta B:n jäämistöön tai lesken oikeutta hallita jäämistöä sen johdosta, että B:n kuollessa oli vireillä hakemus avioerosta. Lisäksi he vaativat, että käräjäoikeus julistaa B:n ja A:n 6.6.2008 allekirjoittaman keskinäisen testamentin tehottomaksi perintökaaren 11 luvun 8 §:n nojalla samasta syystä.

A vaati kanteen hylkäämistä.

Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 29.1.2013 A:n näyttäneen toteen ne perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetut erityiset asianhaarat, jotka poistivat aviopuolison kuollessa vireillä olevasta avioerohakemuksesta johtuvan perimyksen esteen, ja hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Jääskeläinen.

B:n kuolinpesän osakkaiden valituksesta Helsingin hovioikeus katsoi tuomiossaan 6.6.2014 toisin kuin käräjäoikeus, että A ei ollut kyennyt näyttämään käsillä olleen sellaisia perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettuja erityisiä asianhaaroja, jotka olisivat poistaneet vireillä olevasta avioeroasiasta johtuvan lesken perimysoikeuden esteen. Keskinäisen testamentin voimassa olon osalta hovioikeus päätyi siihen, ettei A ollut pystynyt esittämään sellaista näyttöä, joka kumoaisi perintökaaren 11 luvun 8 §:n mukaisen testamentin tehottomuusolettaman käsillä olevassa tilanteessa.

Hovioikeus vahvisti, ettei A:lla ollut perintöoikeutta B:n jäämistöön eikä lesken oikeutta hallita jäämistöä, ja julisti B:n 6.6.2008 allekirjoittaman A:n hyväksi tehdyn testamenttimääräyksen tehottomaksi.

Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lauri Nouro (eri mieltä), Taina Tuohino ja Pia Sandvik.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Nouro katsoi enemmistön tavoin perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaisen perimyksen esteen olevan olemassa. Hän katsoi kuitenkin B:n A:n hyväksi tekemän testamenttimääräyksen perintökaaren 11 luvun 8 §:n estämättä tehokkaaksi ja hylkäsi kanteen tältä osin.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

B:n kuolinpesän osakkaat vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B:n kuolinpesän osakkaat ovat vaatineet sen vahvistamista, että A:lla ei ole perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetusta syystä saman luvun mukaista puolison perintöoikeutta puolisonsa B:n jäämistöön tai lesken oikeutta hallita jäämistöä sen johdosta, että B:n kuollessa oli vireillä hakemus avioerosta. Lisäksi he ovat vaatineet, että käräjäoikeus julistaa B:n ja A:n 6.6.2008 allekirjoittaman keskinäisen testamentin tehottomaksi perintökaaren 11 luvun 8 §:n nojalla.

2. A on vaatinut kanteen hylkäämistä sillä perusteella, ettei hänen ja B:n sosiaalinen yhteenkuuluvuus ollut missään vaiheessa katkennut. Puolisoiden välinen suhde oli ollut hyvin läheinen aina B:n kuolemaan asti. B ei ollut myöskään halunnut muuttaa testamenttiaan. A oli saattanut avioerohakemuksen vireille saadakseen B:n suhtautumaan vakavasti liialliseen alkoholinkäyttöönsä. A oli asunut puolisoiden yhteisestä sopimuksesta ajoittain eri osoitteessa. Puolisot olivat avioerohakemuksen vireille tulon jälkeen keskustelleet asiasta ja todenneet, että kumpikaan heistä ei halua avioeroa.

3. Käräjäoikeus on katsonut A:n näyttäneen toteen ne perintökaaren 3 luvun 7 §:ssä tarkoitetut erityiset asianhaarat, jotka poistivat aviopuolison kuollessa vireillä olevasta avioerohakemuksesta johtuvan perimyksen esteen, ja hylännyt kanteen.

4. Hovioikeus on katsonut toisin kuin käräjäoikeus, että A ei ollut kyennyt näyttämään käsillä olleen sellaisia perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettuja erityisiä asianhaaroja, jotka olisivat poistaneet vireillä olevasta avioeroasiasta johtuvan lesken perimysoikeuden esteen. Keskinäisen testamentin voimassa olon osalta hovioikeus päätyi siihen, ettei A ollut pystynyt esittämään sellaista näyttöä, joka kumoaisi perintökaaren 11 luvun 8 §:n mukaisen testamentin tehottomuusolettaman käsillä olevassa tilanteessa.

5. Hovioikeus on vahvistanut, että A:lla ei ollut perintöoikeutta B:n jäämistöön eikä lesken oikeutta hallita jäämistöä, ja julistanut B:n 6.6.2008 A:n hyväksi tekemän testamenttimääräyksen tehottomaksi.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko käsillä ollut sellaisia erityisiä asianhaaroja, joiden johdosta perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettua puolison perimyksen estettä ei ole. Kysymys on myös siitä, onko puolisoiden välinen 6.6.2008 allekirjoitettu testamentti perintökaaren 11 luvun 8 §:n säännös huomioon ottaen tehokas B:n kuollessa vireillä olleesta avioerohakemuksesta huolimatta.

Puolison perintöoikeutta koskeva perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentti

7. Perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan puolisolla ei, mikäli erityisistä asianhaaroista ei muuta johdu, ole tämän luvun mukaista oikeutta jäämistöön, jos perittävän kuollessa oli vireillä kanne asumus- tai avioerosta tai jos puolisot olivat tehneet hakemuksen avioliiton purkamisesta tai asumuserosta. Sama on laki, jos puolisot on tuomittu asumuseroon, mikäli asumuserotuomio ei ole perittävän kuollessa rauennut.

8. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä HE 225/1982 vp (s. 12) ehdotettiin puolison perintöoikeuden uudeksi esteperusteeksi myös erilleen muuttamista välien pysyvän rikkoutumisen vuoksi. Muutosta perusteltiin esityksessä sillä, että erilleen muuttamisen tarkoitus on avioliittolaissa säädetyn kahden vuoden määräajan jälkeen hakea avioeroa. Perintöoikeuden perustana olevaa sosiaalista yhteyttä ei tällöin ollut olemassa. Tilapäinen erillään asuminen tai erillään asuminen työn vuoksi eivät kuitenkaan olisi muodostaneet puolison jäämistöoikeudellisen suojan erityistä estettä. Näyttövelvollisuus oli hallituksen esityksen mukaan tällaisessa tapauksessa sillä, joka väitti puolison menettäneen oikeutensa jäämistöön.

9. Eduskunnan lakivaliokunnan esityksen mukaisesti erillään asuminen kuitenkin poistettiin perintökaaren 3 luvun 7 §:ssä lueteltujen esteiden joukosta. Lakivaliokunta perusteli poistamista sillä, että käytännön kokemuksen mukaan erilleen muutettaessa tilanne ei läheskään aina ole selkiintynyt asianomaisille itselleen niin, että he tietäisivät, mitä tulevat tekemään: hakemaan asumuseroa, asumaan todella erillään tarkoituksin hakea eroa kahden vuoden jälkeen vai palaamaan yhteen. Usein se, mitä halutaan ja mitä tehdään, selkiintyy vasta ajan myötä (LaVM 12/1982 vp s. 2 - 3).

Testamenttia koskeva perintökaaren 11 luvun 8 §

10. Perintökaaren 11 luvun 1 §:n mukaan testamentti on niin tulkittava, että tulkinnan voidaan otaksua vastaavan testamentin tekijän tahtoa. Sen vuoksi on sanotun luvun säännöksiä noudatettava vain, mikäli ei testamentin määräyksestä, sen tarkoitukseen ja muihin olosuhteisiin nähden, ole katsottava muuta johtuvan.

11. Perintökaaren 11 luvun 8 §:n mukaan jos joku on tehnyt testamentin kihlatulleen tai puolisolleen ja kihlaus tai avioliitto sen jälkeen purkautuu muusta syystä kuin testamentin tekijän kuoleman johdosta, on määräys tehoton. Sama on laki puolisolle tehdystä testamentista 3 luvun 7 §:ssä tarkoitetuissa tapauksissa.

12. Korkein oikeus on soveltanut perintökaaren 11 luvun 8 §:ää ratkaisussaan KKO 1961 II 83. Puolisoiden vuonna 1955 tekemä keskinäinen testamentti, jota ei ollut peruutettu, julistettiin kuolleen aviomiehen perillisen kanteesta mitättömäksi, kun puolisot oli testamentin tekemisen jälkeen tuomittu asumuseroon, he olivat asuneet erillään ja heidän välillään oli toimitettu pesänositus. Kuolleen puolison ei esitetyn näytön perusteella voitu katsoa tarkoittaneen testamentin jäävän voimaan puolisoiden muuttuneista suhteista huolimatta.

Korkeimman oikeuden tulkinta asiassa sovellettavista perintökaaren säännöksistä

13. Lähtökohtana perintökaaren edellä selostetuissa säännöksissä on, että puolison perintöoikeus estyy ja puolison hyväksi tehty testamentti käy tehottomaksi, jos puolisoiden välillä on toisen heistä kuollessa vireillä asumus- tai avioero. Tästä lähtökohdasta voidaan kuitenkin säännösten nojalla tapauskohtaisesti poiketa perintöoikeuden osalta erityisten asianhaarojen johdosta ja testamentin osalta sen tekijän testamenttaustahdon perusteella.

14. Harkittaessa erityisten asianhaarojen olemassaoloa olennaista on se, minkälainen puolisoiden sosiaalinen ja henkinen yhteenkuuluvuus on ollut ennen puolison kuolemaa. Erityiset asianhaarat saattavat olla käsillä erityisesti silloin, kun vireillä olevasta erosta huolimatta puolisoiden välit ovat läheiset ja he aidosti vielä harkitsevat ratkaisuaan avioliiton jatkamisesta. Tyypillisimmin erityisten asianhaarojen voidaan katsoa olevan olemassa silloin, kun aviopuolisot ovat sopineet avioeromenettelyyn johtaneet erimielisyytensä ja vakaasta tahdosta päättäneet luopua avioeron hakemisesta.

15. Perintökaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin säännös ilmentää testamentin subjektiivisen tulkinnan periaatetta, jonka mukaan määräävänä on pidettävä testamentin tekijän todellista tahtoa (KKO 2015:46, kohta 11). On mahdollista, että testamentin tekijä on avioeron vireillä olosta huolimatta tarkoittanut pitää puolisonsa hyväksi tekemänsä testamentin voimassa. Vaikka puolison katsottaisiin menettäneen perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentin nojalla saman luvun mukaisen oikeutensa jäämistöön, hänen hyväkseen tehdyn testamentin voidaan silti katsoa olevan tehokas, mikäli olosuhteista voidaan päätellä, että testamentin tekijän tahto on ollut pitää testamentti voimassa. Tapauskohtaisesti perittävän testamenttaustahdolla voi olla merkitystä myös arvioitaessa puolisoiden sosiaalista ja henkistä yhteenkuuluvuutta ja siten puolison oikeutta jäämistöön viimeksi mainitun lainkohdan nojalla. Vastaavasti puolisoiden sanotunlaisella yhteenkuuluvuudella voi olla merkitystä arvioitaessa puolison testamenttaustahtoa.

Avioeroa koskevien säännösten uudistaminen

16. Sovellettavana olevien perintökaaren säännösten säätämisen jälkeen avioeroa koskevat säännökset on uudistettu perusteellisesti. Avioliittolain uudistuksen yhteydessä 1.1.1988 (laki avioliittolain muuttamisesta 411/1987) otettiin käyttöön niin sanottu irtisanomisperusteinen avioerojärjestelmä. Avioliittolain entiset avioeroa koskevat säännökset (70 – 77 §) olivat perustuneet syyllisyysperiaatteeseen ja toisaalta välien rikkoutumiseen. Laissa ei ollut säädetty avioeroa edeltävästä harkinta-ajasta.

17. Aikaisemman lain mukaan puolisot voitiin tuomita avioeroon joko välittömästi tai asumuserotuomion perusteella vähintään vuoden erillään asumisen jälkeen taikka ilman asumuserotuomiotakin kahden vuoden erillään asumisen jälkeen. Asumuserotuomio raukesi, elleivät puolisot siirtyneet asumaan erilleen kolmen kuukauden kuluessa asumuserotuomion saatua lainvoiman tai jos he palasivat yhteiselämään.

18. Voimassa olevan avioliittolain 25 §:n mukaan puolisoilla on oikeus saada avioero harkinta-ajan jälkeen. Harkinta-ajan alkaminen edellyttää vain hakemusta, jonka voivat tehdä puolisot yhdessä tai toinen heistä. Kun harkinta-aikaa on kulunut vähintään kuusi kuukautta ja enintään vuosi, puolisot tuomitaan avioeroon, jos he yhdessä sitä vaativat tai toinen heistä sitä vaatii. Avioeron saaminen harkinta-ajan perusteella ei edellytä puolisoiden erilleen muuttoa. Avioerohakemus raukeaa ilman eri toimenpiteitä, jollei vaatimusta avioeroon tuomitsemisesta ole tehty määräajassa harkinta-ajan alkamisesta. Kuten harkinta-aikaa koskevien säännösten esitöissä on todettu (HE 62/1986 vp s. 50), harkinta-ajan kuluessa puolisoilla on vielä tilaisuus pohtia avioeroratkaisua sekä avioliiton jatkamisen edellytyksiä ennen lopullisen päätöksen tekemistä.

19. Avioliittolain muuttamisesta annetun lain 411/1987 siirtymäsäännöksen 13 kohdan mukaan milloin laissa tai asetuksessa on viitattu lainkohtaan, jonka tilalle on tullut tämän lain säännös, on soveltuvin osin noudatettava tämän lain vastaavaa säännöstä. Epätietoisuutta saattavat hallituksen esityksen 62/1986 vp (s. 80) mukaan aiheuttaa lähinnä viittaukset aikaisemman lain asumuserosäännöstöön. Esimerkkeinä on mainittu perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentti ja 11 luvun 8 §, joita sovellettaessa asumuseroon tulisi rinnastaa avioliittolain 24 §:ssä tarkoitettu määräys yhteiselämän lopettamisesta.

20. Korkein oikeus toteaa, että perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentin tulkinnassa ja siinä tarkoitettujen erityisten asianhaarojen arvioinnissa on perusteltua ottaa huomioon edellä selostettu avioeroa koskevien säännösten muuttuminen.

21. Aikaisemman lain mukaan avioeron saaminen edellytti vähintäänkin puolisoiden välien rikkoutumista. Huomioon ottaen edellä kohdassa 17 lausuttu, avio- tai asumuserokanteen nostaminen tai asumuserohakemuksen tekeminen tarkoitti lisäksi yleensä sitä, että ainakin toinen puolisoista oli valmistautunut välittömään avioeroon tai pikaiseen ja pysyväksi aiottuun erilleen muuttoon. Puolisoiden tai toisen puolison eropäätös oli siten yleensä kypsynyt varsin pitkälle asumus- tai avioeron vireille tullessa.

22. Harkinta-aikaa koskevasta sääntelystä johtuu, että avioeroa voidaan hakea useammin kuin aikaisemmin selkiintymättömässä tilanteessa, jossa päätös lopullisesta erosta on vielä epävarma ja jossa erohakemuksen tekeminen on keino saada edellytykset suhteen jatkamiselle vakavan keskustelun kohteeksi. Siitä riippumatta, onko hakemus seurausta jostakin välittömästä vai pitkään jatkuneesta ongelmasta puolisoiden välillä, harkinta-aikaa voidaan tietoisesti käyttää suhteen jatkamismahdollisuuksien pohtimiseen ja selvittelyyn. Tilanne voi siten aikaisempaa useammin olla sellainen, jossa kohdassa 9 selostetun lakivaliokunnan kannan mukaan ei ole perusteltua katsoa puolison perintöoikeuden estyvän (LaVM 12/1982 vp s. 2 – 3). Harkinta-aikaa haettaessa puolisoiden vaikuttimet, tarkoitukset ja olosuhteet voivat eri tapauksissa paljonkin vaihdella ja niissä voi harkinta-ajan kuluessa tapahtua muutoksia. Avioeroa koskevan lainsäädännön muutokset korostavat siten osaltaan aviopuolisoiden sosiaalisen ja henkisen yhteenkuuluvuuden tapauskohtaisen ja huolellisen arvioinnin merkitystä harkittaessa, onko erityisiä perusteita säilyttää puolison perintökaaren 3 luvun mukainen oikeus jäämistöön vielä harkinta-ajan aikana.

Näytön arviointi perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettujen erityisten asianhaarojen osalta

23. Asiassa on riidatonta, että A on vuokrannut itselleen asunnon keväällä 2010 ja että hän on keväällä 2011 matkustanut Espanjaan työskentelemään. A on 16.11.2010 pannut vireille avioerohakemuksen, jonka harkinta-aika on ollut edelleen avoinna B:n kuollessa 9.7.2011. B on toukokuussa 2011 joutunut sairaalaan, ja hän on siitä lähtien kuolemaansa asti ollut laitoshoidossa.

24. A:n mukaan avioerohakemuksen ei ollut tarkoitus johtaa avioeroon vaan saada B ymmärtämään raitistumisen merkitys. Vuokra-asunnon hankkiminen oli johtunut siitä, että hän oli ottanut vastaan uuden vaativan työtehtävän. Hän oli itse raitistunut, ja hoitaakseen työnsä hyvin sekä saadakseen riittävästi lepoa hänen oli täytynyt päästä rauhalliseen ympäristöön pois alkoholia edelleen käyttävän B:n luota. Puolisot olivat siitä huolimatta olleet päivittäin yhteydessä, ja A oli käynyt usein puolisoiden yhteisessä kodissa. Myös Espanjassa oleskelu oli A:n mukaan johtunut työskentelystä. Puolisot olivat kesällä 2011 saatuaan avioeron toisen vaiheen asiakirjat käräjäoikeudesta yhdessä sopineet, ettei lopullista avioeroa haeta.

25. Asiassa esitetty kirjallinen todistelu tukee pääosin A:n kertomusta puolisoiden kiinteästä yhteydestä avioeron vireille tulon jälkeenkin. A ja B ovat keväällä 2011 A:n oleskellessa Espanjassa olleet säännöllisessä ja tiiviissä yhteydessä internetin ja tekstiviestien välityksellä. Viestinnästä ilmenee muun ohella A:n toive siitä, että B hakisi apua alkoholiongelmaansa. Sähköpostiviestissä 2.3.2011 A kannustaa B:tä aloittamaan uuden raittiin elämän kanssaan Espanjassa. Huhtikuussa 2011 lähetetyistä viesteistä ilmenee kuitenkin myös A:n pettymys B:n jatkuvaan alkoholinkäyttöön ja epäusko siihen, että B pystyisi raitistumaan.

26. A:n väestörekisteriin merkitty vakituinen osoite on säilynyt puolisoiden yhteisessä kodissa huolimatta erilleen muutosta. B on 6.3.2011 sähköpostitse ilmoittanut maistraatille, että A:n asuin- ja kotiosoite oli edelleen Lauttasaaren osoite eli puolisoiden yhteinen koti. Lisäksi sen toipilassairaalan, jossa B oli hoidettavana, tulokirjausasiakirjaan on 13.5.2011 merkitty B:n lähimmäksi omaiseksi A, jonka osoite on sama kuin B:n. Asiakirjaan on tehty myös merkintä asumuserosta ja siitä, että A asuu joskus asiakirjassa mainitussa toisessa osoitteessa Helsingissä.

27. Helsingin terveyskeskuksen potilaskertomuksen kirjauksesta 28.6.2011 käy ilmi B:n toivoneen, että hänen asioistaan keskustellaan vain vaimon kanssa. Toisaalta Helsingin terveyskeskuksen hoitotyön yhteenvetoon 7.7.2011 on merkitty, että vaimolle ja veljelle tai siskolle voi soittaa ympäri vuorokauden. A on ollut paikalla B:n kuollessa 9.7.2011.

28. Asiassa on kuultu laajalti osin ristiriitaista henkilötodistelua muun muassa A:n tekemän avioerohakemuksen ja puolisoiden asumisjärjestelyjen taustoista ja syistä, puolisoiden välisestä kanssakäymisestä, B:n suhtautumisesta A:han sekä puolisoiden ajatuksista avioeron ja jatkoelämän suhteen sekä B:n alkoholinkäytöstä. Osa tästä todistelusta tukee selvästi A:n kertomusta myös siltä osin, ettei puolisoilla olisi ollut aikomustakaan erota. Toisaalta osasta kertomuksista on käynyt ilmi, että B oli järkyttynyt ja pettynyt A:n avioerohakemuksesta ja valmistautunut jatkamaan elämäänsä yksin.

29. Arvionaan esitetystä näytöstä Korkein oikeus toteaa ensin, ettei puolisoiden voida sen perusteella katsoa sopineen nimenomaisesti avioerohakemuksen peruuttamisesta tai jättämisestä raukeamaan. A:n tähän viittaava, sinänsä mahdollinen kertomus ei ole saanut riittävää tukea muusta näytöstä. B:n alkoholinkäyttö avioerohakemuksen jättämisen jälkeen pikemminkin puhuu sitä vastaan, että asianosaiset olisivat sopineet avioerohakemuksen jättämiseen johtaneet, B:n alkoholinkäyttöön liittyneet erimielisyytensä.

30. Kokonaisuudessaan näyttö sitä vastoin tukee A:n kertomusta puolisoiden välien ja yhteyden säilymisestä läheisenä avioerohakemuksesta ja puolisoiden erillään asumisesta huolimatta. B on tosin puhunut läheisilleen myös tavalla, joka viittaa siihen, että hän oli valmistautunut jatkamaan elämäänsä yksin. Nämä kertomukset eivät kuitenkaan muu asiassa esitetty näyttö huomioon ottaen riitä osoittamaan puolisoiden välien rikkoutumista ja heidän välisensä yhteenkuuluvuuden katkeamista. Erityisesti kirjallinen todistelu viittaa selvästi siihen, että B oli loppuun saakka pitänyt A:ta itselleen läheisimpänä henkilönä.

31. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että puolisoiden sosiaalinen ja henkinen yhteys on säilynyt vahvana avioerohakemuksesta ja erillään asumisesta huolimatta. Esitetyn selvityksen perusteella kumpikaan puolisoista ei ole harkinta-ajan kuluessa myöskään tehnyt vakaata päätöstä avioliiton päättämisestä, vaan avioliiton jatkuminen on ollut edelleen avoinna aina B:n kuolemaan saakka. Näitä johtopäätöksiä tukee myös jäljempänä selostettu selvitys B:n testamenttaustahdosta. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että asiassa on näytetty olevan käsillä sellaiset perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetut erityiset asianhaarat, joiden perusteella A:lla on sanotun luvun mukainen oikeus B:n jäämistöön.

Näytön arviointi testamentin pätevyyden osalta

32. A ja B ovat 6.6.2008 tehneet keskinäisen testamentin toistensa hyväksi. B ei ole peruuttanut testamenttia ennen kuolemaansa. B on ollut koulutukseltaan lakimies, ja hänen on siten täytynyt tuntea testamenttioikeuden keskeiset periaatteet ja muun muassa se, kuinka testamentti peruutetaan.

33. Todistajana kuultu A:n ja B:n tuttava S, koulutukseltaan lakimies, on Korkeimmassa oikeudessa kertonut keskustelleensa B:n kanssa kesäkuussa 2011 testamentista. B oli tuolloin kertonut veljensä käyneen sairaalassa ja tuoneen esille, että B:n testamentista puuttui toissijaismääräys. S:n kysyttyä, miten B aikoi toimia, tämä oli ilmaissut, ettei aikonut muuttaa testamenttia. A on puolestaan kertonut B:n ensin pyytäneen häntä tuomaan sairaalaan kopion testamentista, mutta muuttaneen sitten mielensä, koska ei ollut halunnut tehdä testamenttiin muutoksia.

34. Hovioikeus on pitänyt S:n siellä pääkäsittelyssä esittämää samansisältöistä kertomusta epäuskottavana havaitsemiensa kertomuksen epätäsmällisyyksien johdosta. Hovioikeus on maininnut erityisesti sen, että S oli erehtynyt vuodenajasta, jolloin hän oli kertomansa mukaan kuullut A:lta avioerohakemuksesta ja sen tarkoituksesta. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että S:n Korkeimmassa oikeudessa esittämästä kertomuksesta ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella sitä olisi aihetta pitää epäuskottavana. Kertomuksen uskottavuutta edellisessä kohdassa selostetulta osalta vahvistaa erityisesti se, että kertomus saa tukea muusta todistelusta, nimittäin B:n äidin päiväkirjamerkinnästä, josta ilmenee, että A oli soittanut hänelle 11.6.2011 ja kertonut B:n veljen puhuneen B:lle testamentista. Huomioon ottaen myös sen, etteivät todistajien kertomuksiin tyypillisesti sisältyvät vähäiset epätäsmällisyydet tai virheet yleensä osoita, että kertomukset olisivat muutoin vääriä, Korkein oikeus pitää S:n kertomusta uskottavana.

35. Esitetyn näytön perusteella B ei ole juurikaan puhunut läheistensä kanssa testamentistaan avioerohakemuksen vireille tulosta huolimatta ja vaikka hänen tilansa oli keväästä 2011 lähtien merkittävästi heikentynyt. Vaikka lääketieteellisen selvityksen perusteella hän oli loppua kohden ollut ajoittain sekava, asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida tehdä johtopäätöstä, että hän olisi terveydentilansa johdosta ollut yleisesti ottaen kykenemätön päättämään ja ilmaisemaan testamenttaustahtoaan, eikä tällaista ole nimenomaisesti väitettykään asiassa. B:n äidin päiväkirjasta sitä vastoin ilmenee, että B oli sisarensa kertoman mukaan ollut aivan selkeä 11.6.2011 eli samana päivänä, jolloin hänen veljensä oli puhunut hänelle testamentista.

36. Huomioon ottaen myös sen, mitä edellä on lausuttu perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettujen erityisten asianhaarojen osalta esitetystä näytöstä, Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että B on tahtonut pitää A:n hyväksi tekemänsä testamentin voimassa.

Johtopäätökset

37. Korkein oikeus katsoo, että A on näyttänyt hänen ja B:n suhteeseen avioerohakemuksen jättämisen jälkeen liittyneen perintökaaren 3 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitettuja erityisiä asianhaaroja. Hänellä on siten mainitussa luvussa tarkoitettu oikeus B:n jäämistöön siitä huolimatta, että B:n kuollessa vireillä oli avioerohakemus. Edellä kerrotuilla perusteilla myös B:n 6.6.2008 A:n hyväksi tekemä keskinäisen testamentin määräys on tehokas.

38. Edellä sanotun johdosta B:n kuolinpesän osakkaiden kanne on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Käräjäoikeuden tuomion lopputulos jää noudatettavaksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Heli Sankari.