A:n ja B:n syytteet törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta oli hovioikeudessa hylätty toteen näyttämättömänä. C, joka oli käräjäoikeudessa tuomittu avunannosta törkeään veropetokseen ja törkeään kirjanpitorikokseen, ei ollut hakenut muutosta tuomioonsa. C haki rikostuomionsa purkamista sillä perusteella, että päätekijöiden syytteiden tultua hylätyksi hän ei ollut voinut avunantajana syyllistyä rikoksiin . Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon C:n avunanto olisi voinut kohdistua. Korkein oikeus purki C:n tuomion. (Ään.) Vrt. KKO 2015:68

OK 31 luku 8 § 3 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Helsingin käräjäoikeus oli 19.2.2016 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n ja B:n törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta ja C:n, D:n sekä E:n avunannosta mainittuihin rikoksiin. C ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon ja se sai hänen osaltaan lainvoiman.

A, B, D ja E olivat osaltaan valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen, joka toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn oli katsonut, että asiassa oli jäänyt näyttämättä A:n tai B:n syyllistyneen niihin rikoksiin, joista heitä oli syytetty. A:n ja B:n syytteiden tultua hylätyksi myös D:hen ja E:hen kohdistetut syytteet avunannosta oli hylättävä.

Hakemus tuomion purkamiseksi ja vastaukset

C vaati, että Helsingin käräjäoikeuden 19.2.2016 antama tuomio puretaan hänen osaltaan. C perusteli hakemustaan sillä, että kun hovioikeus oli hylännyt päätekijöiden A:n ja B:n syytteet, ei C ollut voinut omalla toiminnallaan syyllistyä rikoksiin avunantajana.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset, joissa katsottiin, että käräjäoikeuden tuomio tulee purkaa hakemuksen mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Helsingin käräjäoikeus on 19.2.2016 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n ja B:n törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta sekä C:n, D:n ja E:n avunannosta kyseisiin rikoksiin. Käräjäoikeuden tuomion mukaan näytetyksi on tullut, että C oli auttanut A:ta ja B:tä näiden tekemissä rikoksissa hankkimalla A:n ja B:n määräysvallassa olleen X Oy:n työkohteisiin työntekijöitä, joille oli maksettu palkat pimeästi. Edelleen näytetyksi on tullut, että C oli antanut hallinnoimansa X Oy:n alihankintaurakoitsijana toimineen yhtiön tilin X Oy:n näennäisen aliurakoinnin laskuttamiseen.

2. C on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, joka hänen osaltaan on saanut lainvoiman. Tämä käräjäoikeuden lainvoimainen tuomio on C:n purkuhakemuksen kohteena tässä asiassa.

3. Muut vastaajat C:tä lukuun ottamatta ovat valittaneet tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että alihankintayritysten työntekijät olisivat tosiasiassa olleet X Oy:n työntekijöitä, B olisi ylipäätään käyttänyt määräysvaltaa yhtiössä ja että A olisi osallistunut pimeän palkan maksuun, sekä hylännyt A:han ja B:hen kohdistuneet syytteet. Kun päätekijöiden syytteet on hylätty, hovioikeus on lausunut, että myös avunantajina tuomittujen D:n ja E:n syytteet on tullut hylätä. Hovioikeuden tuomio on jäänyt A:n, B:n, D:n ja E:n osalta lainvoimaiseksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on C:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, tuleeko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio avunannosta törkeään veropetokseen ja törkeään kirjanpitorikokseen purkaa sen johdosta, että hovioikeus on hylännyt päätekijöitä koskevat syytteet.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Tuomion purkaminen ja uusi seikka

5. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

6. Lainkohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä mainittu merkitys jutun ratkaisemisen kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tällaisen uuden seikan on siten tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen sattunut tapahtuma ole lainkohdan tarkoittama peruste. (KKO 2015:68, kohta 6)

7. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahvistetun pääsäännön mukaan myöskään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu tuomio ei ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (esimerkiksi KKO 1998:30, KKO 2008:24, kohta 8, KKO 2015:96, kohta 12). Korkein oikeus on nimenomaisesti lausunut, ettei uutena seikkana voida pitää yksin Korkeimman oikeuden myöhemmin annettua tuomiota, jossa samassa jutussa toisen vastaajan syyllisyydestä esitetty näyttö on arvioitu toisin kuin hovioikeudessa, eikä tuon tuomion ja purkuhakemuksen kohteena olevan hovioikeuden tuomion väitettyä ristiriitaisuutta (KKO 1998:30, KKO 2015:68, kohta 13).

8. Saman rikoksen toista osallista koskevan lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ei siten pääsääntöisesti voi perustua siihen, että muutosta hakeneen toisen osallisen kohdalla ylempi tuomioistuin on arvioinut näyttöä eri tavoin.

9. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion sen johdosta, ettei henkilöllä enää voitu katsoa olevan olleen tuomion tarkoittamaan velkaa Korkeimman oikeuden purettua törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen toisen tuomion.

Avunannon liitännäisyydestä päätekoon

10. Rikoslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä.

11. Avunantajan rikosvastuun liitännäisyydestä todetaan hallituksen esityksessä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi, että avunantajan vastuu yleensä edellyttää, että pääteko täyttää tunnusmerkistön, on oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Mutta kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 149).

12. Avunantajan rankaiseminen ei sen sijaan edellytä sitä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu. Osallisten ei tule vapautua vastuusta pelkästään sillä perusteella, ettei päätekijää saada kiinni tai hän muusta syystä välttää vastuun (KKO 2015:68, kohta 11).

Avunantajan tuomion purkaminen

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:68 arvioinut avunantajan rikosvastuun liitännäisyyttä päätekoon. Korkein oikeus on lausunut, että avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seuraa, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).

14. Edellä viitatussa ratkaisussa hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen sillä perusteella, että se oli suorittamassaan näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus, minkä vuoksi se oli katsonut, että teko oli arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi. Tämä puolestaan oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä eivätkä käräjäoikeuden tuomion perustuneen ratkaisun KKO 2006:3 tapaan virheelliseen syyksilukemiseen aikaisemmassa tuomiossa. Asiassa ei ollut myöskään kysymys sellaisesta tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena tai jossa pääteon teonkuvaus on hovioikeudessa muuttunut olennaisesti rajoitetummaksi (kohta 15). Purkuhakemus oli siten hylätty.

15. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa edelleen todennut, että liitännäisyydellä ei ole ratkaisevaa merkitystä tilanteessa, jossa päätekijän menettely on ollut tunnusmerkistön mukainen ja syyllisyyttä osoittava. Avunantajan rangaistavuus voi kuitenkin sulkeutua pois liitännäisyyden vuoksi. Näin on ainakin silloin, kun jonkin asiassa selvitetyn yleisiin rikosvastuun edellytyksiin kuuluvan seikan perusteella on selvää, ettei pääteko voi olla tekijälleen syyksiluettavissa oleva rikos (kohta 12).

Purkuedellytysten arviointi tässä asiassa

16. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:68, jossa hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä, tässä asiassa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ole katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ole pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet on hylätty, asiassa ei ole jäänyt jäljelle sellaista rikosta, johon C:tä koskevassa syytteessä kuvattu avunanto olisi voinut kohdistua.

17. Hovioikeuden katsottua, ettei päätekijöinä syytettyjen A:n ja B:n menettely ollut täyttänyt syytekohdissa luettujen rikosten tunnusmerkistöä, C ei ole voinut avunantajana syyllistyä niihin rikoksiin, jotka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.

18. Asiassa on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste C:n tuomion purkamiseksi. Koska asia on selvä, Korkein oikeus oikaisee hakemuksen kohteena olevaa käräjäoikeuden tuomiota välittömästi.

Päätöslauselma

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.2.2016 nro 16/106972 puretaan C:n osalta. Syyte ja Verohallinnon korvausvaatimus hylätään. C vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja velvollisuudesta suorittaa vahingonkorvausta Verohallinnolle, puolustajalle valtion varoista maksettujen korvausten omavastuuosuuden valtiolle ja oikeudenkäyntikulut Verohallinnolle.

C:llä on oikeus saada takaisin, mitä häneltä on nyt puretun tuomion nojalla peritty.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Enemmistön perustelujen kohtien 16 – 18 asemesta lausun seuraavaa.

Tässä asiassa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus on näytön arvioinnissaan päätynyt toiseen lopputulokseen kuin käräjäoikeus. Vakiintuneesti tuomion purkamisen ei ole katsottu voivan perustua siihen, että ylempi tuomioistuin arvioi esitettyä näyttöä toisin kuin alempi tuomioistuin purkuhakemuksen kohteena olevassa ratkaisussa. Tämän vuoksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännöksiin ei myöskään sisälly sellaista purkuperustetta, joka soveltuisi tällaiseen tilanteeseen.

Kuten edellä kohdassa 6 on todettu, oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittaman uuden seikan on tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Säännöksen tarkoittamaksi uudeksi seikaksi ylemmän tuomioistuimen erilaiseen lopputulokseen päätyvä näyttöharkinta ei sovellu. Ei ole johdonmukaista ajatella, että kohderatkaisun antanut tuomioistuin olisi todennäköisesti päätynyt ratkaisua harkitessaan toiseen lopputulokseen, mikäli olisi silloin tiennyt ylemmän tuomioistuimen tulevan arvioimaan näyttöä eri tavalla.

Samassa asiassa annettu myöhempi ylemmän tuomioistuimen ratkaisu voi kuitenkin olla perusteluissa todetuin tavoin purkusäännöksen tarkoittama uusi seikka silloin, kun se osoittaa sellaisen oikeudellisessa harkinnassa merkityksellisen perusteen, jonka johdosta kohderatkaisussa ei ole voinut olla kysymyksessä rangaistava teko. Estettä ei ole myöskään sille, että uuden perusteen osoittava myöhempi tuomio on muussa kuin juuri samassa asiassa annettu, mikäli oikeudellinen kysymys on täysin sama.

Esimerkiksi päätöksessä KKO 2006:3 purkuratkaisu perustui siihen, ettei vastaaja ollut voinut syyllistyä törkeään velallisen epärehellisyyteen, kun myöhempi päätös osoitti, ettei vastaajalla lainkaan ollut kohderatkaisussa syyksilukemisessa huomioon otettua velkaa. Päätöksessä KKO 2015:68 kyseessä olleessa asiassa hovioikeus oli arvioinut päätekijän osalta näyttöä eri tavoin kuin käräjäoikeus. Hovioikeuden tuomio syytteen hylkäämisestä perustui syyteoikeuden vanhentumiseen, kun hovioikeus arvioi suorittamansa näyttöharkinnan nojalla teon perustekomuodon eikä törkeän tekomuodon täyttäväksi.

Tästä erosta huolimatta viimeksi mainitussa ratkaisussa ja nyt käsiteltävänä olevassa asiassa keskeistä on, että niissä on myöhemmässä tuomiossa tehty erilainen näytön arviointi kuin kohdetuomiossa. Jos tuomioistuin katsoo jonkin näytönvaraisen syyksilukemisen edellytyksen jääneen toteen näyttämättä, tuomioistuin ei pidä tekoa rikoksena. Myöskään ratkaisussa KKO 2015:68 kysymyksessä olleessa asiassa hovioikeus ei pitänyt tekoa rikoksena eikä syyksilukenut rikosta. Enemmistön perustelujen 16 kohdasta ilmenevällä perustelutavalla ei ole mahdollista luotettavasti ennakoitavalla tavalla erottaa näyttöharkintaratkaisuja tilanteesta, jossa jokin näyttöharkintaan perustumaton rikosvastuun edellytys puuttuu.

Näin ollen en katso asiassa olevan perusteita poiketa ratkaisun KKO 2015:68 mukaisesta arviointitavasta. Tämän vuoksi hakemus on hylättävä.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen (eri mieltä), Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Mika Ilveskero. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

A Oy ja B Oy vaativat riita-asiassa, että C Oy ja D Oy sekä mainitut yhtiöt omistaneet henkilöt määrätään esittämään C Oy:n ja D Oy:n yhdessä omistaman yhdysvaltalaisen yhtiön asiakirjoja. Vastapuolet kiistivät vaatimuksen sillä perusteella, että asiakirjoja ei ollut yksilöity riittävästi, niillä ei ollut merkitystä näyttönä eivätkä ne olleet vastapuolten, vaan yhtiön hallussa. Lisäksi asiakirjat sisälsivät yhtiön liikesalaisuuksia.

Korkeimman oikeuden päätöksestä tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että asiakirjan esittämisvelvollisuuden edellytykset täyttyivät eräiden asiakirjojen osalta ja että erittäin tärkeät syyt vaativat liikesalaisuuksista todistamista. (Ään.)

OK 17 luku 40 §
OK 17 luku 19 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A Oy, B Oy, C Oy ja D Oy omistivat N Oy:n osakkeet. Osakkeenomistajat olivat 30.6.2011 tehneet N Oy:ssä osakassopimuksen. C Oy:n puolesta sopimuksen oli allekirjoittanut H ja D Oy:n puolesta U, jotka omistivat mainittujen yhtiöiden koko osakekannat. Osakassopimuksen mukaan osakkeenomistajien puolesta sopimuksen allekirjoittaneiden henkilöiden velvollisuutena oli työskennellä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti. Velvoitteen täyttämättä jättäminen aiheutti lunastusoikeuden muille osakkaille.

H ja U olivat keväällä 2015 perustaneet Yhdysvaltoihin yhtiön N U.S., LLC (jäljempänä yhtiö). A Oy ja B Oy väittivät pääasiassa nostamissaan kanteissa, että H ja U olivat osakassopimuksen vastaisesti lakanneet työskentelemästä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti, kun he olivat alkaneet työskennellä yhtiössä. Tämän perusteella A Oy ja B Oy vaativat, että käräjäoikeus vahvistaa, että niille oli syntynyt osakassopimuksen nojalla oikeus lunastaa kanteissa yksilöidyt C Oy:n ja D Oy:n omistamat N Oy:n osakkeet.

Vastaajat C Oy ja D Oy kiistivät kanteet. Se, että ne omistivat yhtiön osakkeet, ei tarkoittanut, että H ja U olisivat laiminlyöneet velvollisuutensa työskennellä kokopäiväisesti N Oy:n lukuun. Yhtiön liiketoiminta ei ollut vaatinut juuri lainkaan ajallista panostusta H:lta tai U:lta, eikä sen liiketoiminta ollut vähentänyt N Oy:n liikevaihtoa. H ja U olivat osallistuneet yhtiön liiketoimintaan vain hallituksen jäseninä, eivät työntekijöinä.

Vaatimukset Helsingin käräjäoikeudessa

Edellä mainittuun pääasiaan liittyvässä asiakirjan esittämistä koskevassa vaatimuksessaan A Oy ja B Oy vaativat, että C Oy ja D Oy sekä H ja U määrätään antamaan jäljennöksinä käräjäoikeudelle ja hakijoille muun ohella seuraavat asiakirjat:

- yhtiön tilinpäätökset 2015 ja 2016;

- yhtiön perustamisasiakirjat ja yhtiön osakkaiden väliset osakassopimukset;

- yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen solmimat sopimukset tiettyjen nimettyjen asiakkaiden kanssa;

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, joita C Oy:llä ja D Oy:llä tai näiden laillisina edustajina H:lla ja U:lla oli liittyen nimettyjen asiakkaiden kanssa laadittuihin asiakirjoihin;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmeni nimettyjen asiakkaiden sekä kaikkien muiden asiakkaiden kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuva laskutus;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmeni C Oy:lle, D Oy:lle, H:lle ja U:lle maksetut kulukorvaukset, palkat, palkkiot, korot ja voitonjako.

C Oy, D Oy, H ja U vaativat, että editiovaatimus hylätään. Vaadittuja asiakirjoja ei ollut yksilöity riittävästi, niillä ei ollut merkitystä näyttönä pääasiassa eivätkä ne olleet vastapuolten, vaan yhtiön hallussa. Lisäksi asiakirjat sisälsivät yhtiön liikesalaisuuksia.

Käräjäoikeuden päätös 7.11.2017 nro 17/54888

Käräjäoikeus määräsi C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan A Oy:lle ja B Oy:lle sekä käräjäoikeudelle jäljennökset edellä mainituista asiakirjoista. Käräjäoikeus katsoi, että näiltä osin yksilöintivaatimus täyttyi ja asiakirjoilla voi olla merkitystä näyttönä. C Oy ja D Oy olivat yhtiön ainoat osakkeenomistajat, ja niiden vastuuhenkilöt H ja U toimivat yhtiön laillisina edustajina ja johtajina. Näin ollen niillä oli määräysvalta edition kohteena oleviin asiakirjoihin. Kantajille aiheutuvan haitan ja vahingon määrä oli suurempi, jos asiakirjoja ei voitu esittää näyttönä, kuin mitä vastaajille aiheutui niiden sisältämien salaisten tietojen paljastamisesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ville Toppila.

Helsingin hovioikeuden päätös 6.4.2018 nro 413

C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n valituksesta hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen muilta kuin yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämisen osalta. Hovioikeus määräsi C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan A Oy:lle ja B Oy:lle sekä käräjäoikeudelle jäljennökset yhtiön osakkaiden välisistä osakassopimuksista, jotka oli tehty ennen 19.11.2016 annettua ilmoitusta lunastamisoikeuden käyttämisestä. Yhtiön tilinpäätösten, perustamisasiakirjojen, tarjousten ja sopimusten sekä kirjanpidon otteiden osalta hovioikeus katsoi, että A Oy ja B Oy eivät olleet esittäneet sellaista selvitystä, jonka perusteella näiden asiakirjojen voitaisiin katsoa olevan fyysisesti C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n hallussa vastoin näiden kiistämistä, eikä tämä ollut oletettavaa asiakirjojen luonne huomioiden. A Oy ja B Oy eivät myöskään olleet esittäneet selvitystä siitä, millä taholla olisi päätösvalta luovuttaa Yhdysvalloissa perustetun ja rekisteröidyn yhtiön asiakirjoja Suomessa käytävään oikeudenkäyntiin, eikä pelkkä yhtiön omistus tai hallituksen jäsenyys ollut riittävä selvitys tosiasiallisesta mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa mainittuihin asiakirjoihin. Kirjeiden ja sähköpostien osalta asiassa ei ollut erittäin tärkeitä syitä murtaa liikesalaisuuden suojaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Arja Mäki ja Laura Nisula. Esittelijä Katriina Luhtanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle ja B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy ja B Oy vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja C Oy, D Oy, H ja U velvoitetaan esittämään tuomioistuimelle ja muutoksenhakijoille valituksessa kerrotut asiakirjat.

C Oy, D Oy, H ja U vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A Oy, B Oy, C Oy ja D Oy ovat 30.6.2011 tehneet N Oy:ssä osakassopimuksen. H, joka omistaa C Oy:n koko osakekannan, ja U, joka omistaa D Oy:n koko osakekannan, ovat allekirjoittaneet sopimuksen omistamiensa yhtiöiden puolesta. Osakassopimuksen mukaan osakkaiden puolesta allekirjoittaneiden henkilöiden velvollisuutena on työskennellä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti. Velvoitteen täyttämättä jättäminen synnyttää lunastusoikeuden muille osakkaille.

2. H ja U ovat keväällä 2015 perustaneet Yhdysvaltoihin yhtiön. C Oy omistaa 80 prosenttia yhtiön osakekannasta, ja D Oy omistaa siitä 20 prosenttia. C Oy ja D Oy ovat holdingyhtiöitä, joilla ei ole omaa liiketoimintaa. H ja U ovat yhtiön hallituksen jäseniä, ja hallituksen puheenjohtajana on yhdysvaltalainen henkilö.

3. A Oy ja B Oy ovat käräjäoikeudessa vireillä olevissa kanteissaan väittäneet, että H ja U ovat osakassopimuksen vastaisesti lakanneet työskentelemästä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti, kun he ovat alkaneet työskennellä yhtiössä. Ne ovat vaatineet käräjäoikeutta vahvistamaan, että niille on syntynyt oikeus lunastaa C Oy:n ja D Oy:n omistamat N Oy:n osakkeet.

4. Kanteisiin liittyvässä editiovaatimuksessaan, josta nyt on kysymys, A Oy ja B Oy ovat käräjäoikeudessa vaatineet, että C Oy ja D Oy sekä H ja U (yhdessä vastapuolet) määrätään esittämään tietyt yhtiön tilinpäätökset, perustamisasiakirjat ja osakassopimukset, yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen tekemät sopimukset, kirjeet ja sähköpostiviestit sekä otteet yhtiön kirjanpidosta.

5. Vastapuolet ovat kiistäneet editiovaatimuksen. Niiden mukaan vaatimuksen kohteena olevat asiakirjat eivät ole niiden hallussa, eikä editiomääräyksellä voida asettaa velvoitetta hankkia asiakirja. Vaaditut asiakirjat ovat yhtiön asiakirjoja ja sen hallussa, joten editiovaatimus olisi tullut esittää yhtiölle. Editiovaatimus on suurelta osin yksilöimätön. Asiakirjoilla ei ole myöskään merkitystä näyttönä arvioitaessa H:n ja U:n työskentelyä N Oy:n hyväksi. Lisäksi asiakirjat sisältävät yhtiön ja sen sopimuskumppanien liikesalaisuuksia.

6. Käräjäoikeus on määrännyt C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n esittämään asiakirjat pääosin kantajien vaatimusten mukaisesti. Käräjäoikeus on todennut, että C Oy ja D Oy ovat yhtiön ainoat osakkeenomistajat ja niiden vastuuhenkilöt H ja U toimivat yhtiön laillisina edustajina ja johtajina, joten niillä on määräysvalta edition kohteena oleviin asiakirjoihin.

7. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen muilta kuin yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämisen osalta ja määrännyt C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan jäljennökset yhtiön osakkaiden välisistä osakassopimuksista, jotka on tehty ennen 19.11.2016 annettua ilmoitusta lunastamisoikeuden käyttämisestä. Hovioikeuden mukaan kantajat eivät ole esittäneet selvitystä siitä, millä taholla olisi päätösvalta luovuttaa yhtiön asiakirjoja Suomessa käytävään oikeudenkäyntiin, eikä pelkkä yhtiön omistus tai hallituksen jäsenyys ole riittävä selvitys tosiasiallisesta mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa yhtiön asiakirjoihin. Kirjeiden ja sähköpostien osalta asiassa ei ole erittäin tärkeitä syitä murtaa liikesalaisuuden suojaa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Muutoksenhakijat ovat vaatineet, että vastapuolet määrätään esittämään seuraavat asiakirjat:

- yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016;

- yhtiön perustamisasiakirjat ja yhtiön osakkaiden väliset osakassopimukset;

- yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen solmimat sopimukset nimettyjen viiden asiakkaan kanssa; näiden sopimusasiakirjojen allekirjoitusajankohdat vuosina 2015 ja 2016 on vaatimuksessa mainittu vähintään kalenterivuoden tarkkuudella;

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, joita vastapuolilla on liittyen nimettyjen asiakkaiden kanssa laadittuihin mainittuihin asiakirjoihin;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmenee nimettyjen asiakkaiden ja kaikkien muiden asiakkaiden kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuva laskutus;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmenevät vastapuolille maksetut kulukorvaukset, palkat, palkkiot, korot ja voitonjako.

9. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, ovatko vaatimuksen kohteena olevat asiakirjat riittävästi yksilöidyt, voiko asiakirjoilla olla merkitystä näyttönä pääasiassa sekä ovatko asiakirjat vastapuolten hallussa asiakirjojen esittämistä koskevan määräyksen antamisen edellyttämällä tavalla. Lisäksi kysymys on mahdollisten liikesalaisuuksien merkityksestä asiakirjojen esittämisvelvollisuuden kannalta.

Sovellettavat säännökset

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on velvollisuus muun ohella luovuttaa esine tai asiakirja tuomioistuimelle todisteeksi, jollei laissa toisin säädetä.

11. Mainitun luvun 40 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä esineen tai asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen, jos esineellä tai asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä.

12. Luvun 9 §:n 2 momentin mukaan sillä, jolla on tuomioistuimessa kuulusteltaessa velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta, ei ole muun ohella velvollisuutta luovuttaa esinettä tai asiakirjaa käytettäväksi todisteena salassa pidettävästä tai vaitiolo-oikeuden alaisesta tiedosta.

13. Luvun 19 §:n (732/2015) mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.

14. Luvun 23 §:n 1 momentin mukaan, jos henkilö kieltäytyy todistamasta, hänen on ilmoitettava kieltäytymisensä peruste ja saatettava todennäköiseksi sitä tukevat seikat.

Asiakirjan yksilöintivaatimus

Arvioinnin lähtökohdat

15. Asiakirjan esittämistä koskevassa vaatimuksessa asiakirjat on yksilöitävä niin tarkoin, että esittämismääräyksen saaja pystyy sitä noudattamaan ja että määräys voidaan tarvittaessa panna oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 3 momentin mukaisesti täytäntöön. Asiakirjan tulee olla löydettävissä ja erotettavissa haltijansa muista vastaavista asiakirjoista. Yksilöinnin perusteella tulee myös pystyä arvioimaan, voiko yksittäisellä asiakirjalla olla merkitystä näyttönä asiassa. Myös mahdollisten todistuskieltojen soveltaminen edellyttää, että asiakirjat on yksilöity riittävästi.

16. Merkityksellisen asiakirja-aineiston saaminen todisteeksi ei kuitenkaan saa olla asianosaiselle käytännössä mahdotonta tai kohtuuttoman vaikeaa liiallisen yksilöintivaatimuksen takia. Asianosaisen oikeus ajaa asiaansa ja aineellisen totuuden selvittämisen tavoite tukevat ennemmin joustavaa kuin tiukkaa yksilöintivaatimuksen tulkintaa.

17. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen on vastapuolen pyynnöstä ilmoitettava, onko hänen hallussaan sellainen vastapuolen riittävästi yksilöimä kirjallinen todiste tai esine, jolla voi olla merkitystä asiassa. Menettelyn avulla voidaan selvittää, onko asianosaisen hallussa sellainen asiakirja, jonka osalta voidaan tarvittaessa antaa 17 luvun 40 §:ssä tarkoitettu esittämismääräys. Näin ollen mainituissa pykälissä tarkoitettuja asiakirjan yksilöintiä koskevia vaatimuksia on perusteltua arvioida samalla tavalla. Kun asianosaisen ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä täsmennettiin vuoden 2003 alusta voimaan tulleella lailla 768/2002, säännöstä koskevissa hallituksen esityksen perusteluissa todettiin, että esimerkiksi pelkästään asiakirjan lajin tai sen todistusteeman ilmoittaminen ei yleensä riitä ilmoitusvelvollisuuden syntymiseksi, vaan tämän lisäksi vaaditaan jonkinlaista tarkennusta. Sen sijaan täsmällistä asiakirjan yksilöintiä ei enää edellytetä (HE 32/2001 vp s. 49).

Arviointi tässä asiassa

18. Korkein oikeus toteaa, että yksilöintivaatimus täyttyy siltä osin kuin esitettäviksi on vaadittu yhtiön vuosien 2015 ja 2016 tilinpäätökset. Myös yhtiön perustamisasiakirjoja ja osakassopimuksia on pidettävä laatunsa ja rajallisen määränsä perusteella riittävästi yksilöityinä. Myös vaatimus yhtiön nimissä tehtyjen tarjousten ja sopimusten esittämisestä on riittävästi yksilöity, kun se on rajattu koskemaan viittä yhtiön ja sen nimettyjen asiakkaiden välistä, ajallisesti määriteltyä sopimusta ja näitä sopimuksia edeltäneitä tarjouksia liitteineen.

19. Vastapuolilla olevia kirjeitä ja sähköpostiviestejä koskeva vaatimus on samoin rajattu niihin kirjeisiin ja sähköpostiviesteihin, jotka liittyvät edellä mainittujen viiden asiakkaan kanssa laadittuihin viiteen sopimukseen ja sopimuksia edeltäneisiin tarjouksiin. Vaatimus on ajallisesti rajoittamaton. Koska vaatimus kuitenkin koskee vain edellä mainittuihin yksilöityihin sopimuksiin liittyviä kirjeitä ja sähköpostiviestejä, Korkein oikeus katsoo, että vaatimus on riittävästi yksilöity.

20. Otteita yhtiön vuosien 2015 – 2017 kirjanpidosta koskevissa vaatimuksissa on ilmoitettu asiakirjojen laji ja ajankohta. Menoihin liittyviltä osin otteet on yksilöity edelleen viittaamalla vastapuolille maksettuihin suorituksiin. Vaatimus on yksilöity siten riittävästi, että otteet voidaan erottaa yhtiön muusta kirjanpidosta sekä kirjanpidon merkitystä näyttönä ja mahdollista vaitiolo-oikeutta voidaan näiltä osin arvioida.

21. Laskutukseen liittyviltä osin vaaditut otteet kirjanpidosta on rajattu edelleen viittaamalla nimettyjen viiden asiakkaan ja kaikkien muiden asiakkaiden kanssa tehtyihin sopimuksiin. Vaatimus koskee näin ollen tosiasiassa yhtiön koko asiakaslaskutusta kolmen vuoden ajalta. Korkein oikeus katsoo, että vaatimus on nimeltä mainittujen asiakkaiden laskutusta koskevalta osalta yksilöity riittävästi. Muilta osin vaadittuja asiakirjoja ei ole rajattu siten, että asiakirjojen esittämisvelvollisuuden muiden edellytysten täyttymistä voitaisiin asianmukaisesti arvioida, eikä vaatimus siten ole riittävästi yksilöity.

22. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että muutoksenhakijoiden vaatimus on riittävästi yksilöity lukuun ottamatta kirjanpidosta ilmenevää laskutusta, joka on kohdistunut muihin kuin vaatimuksessa nimettyihin asiakkaisiin. Esittämismääräyksen antamisen muita edellytyksiä arvioidaan siten jäljempänä yksilöintivaatimuksen täyttäneiden asiakirjojen osalta.

Asiakirjan merkitys näyttönä

23. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n mukaisen esittämismääräyksen edellytyksenä on, että asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä. Näytöllisen merkityksen kynnys on matala. Riittävää on, että todisteella saattaa olla näyttöarvoa jollekin asiassa merkitykselliselle ja näyttöä kaipaavalle seikalle. Mainitun luvun 8 §:n mukaan tuomioistuimen on evättävä muun ohella näyttö, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa tai on muuten tarpeeton.

24. Muutoksenhakijat ovat ilmoittaneet tilinpäätösten, perustamisasiakirjojen, tarjousten ja sopimusten, kirjeiden ja sähköpostiviestien sekä otteiden kirjanpidosta todistusteemaksi sen, että ne osoittavat H:n ja U:n yhtiölle tekemän työn laajuutta ja näin ollen kokopäiväisen työskentelyvelvollisuuden rikkomista N Oy:ssä.

25. Korkein oikeus katsoo, että vaaditut asiakirjat voivat ainakin välillisesti osoittaa H:n ja U:n kokopäiväistä työskentelyä N Oy:ssä koskevan velvoitteen mahdollista laiminlyömistä, jos heidän työskentelynsä yhdysvaltalaisen yhtiön hyväksi osoittautuu niin laajaksi, ettei kokopäiväinen työskentely N Oy:ssä olisi ollut mahdollista. Näin ollen asiakirjoilla voi olla merkitystä näyttönä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla.

26. Valituksessa Korkeimmalle oikeudelle on vaadittu myös yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämistä. Hovioikeus on tältä osin katsonut, että näyttöarvoa voi olla vain niillä osakassopimuksilla, jotka on laadittu ennen ilmoitusta lunastusoikeuden käyttämisestä 19.11.2016, ja määrännyt esittämään vain tällaiset osakassopimukset. Korkein oikeus toteaa, etteivät muutoksenhakijat ole esittäneet perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiselle tältä osin.

Asiakirjan hallintaa koskeva edellytys

Arvioinnin lähtökohdat

27. Oikeudenkäymiskaaren voimassa olevan 17 luvun 40 §:ssä ei mainita nimenomaisesti asiakirjan hallintaa sitä koskevan esittämismääräyksen edellytyksenä. Kuitenkin esitöiden mukaan mainitun pykälän 1 momentin säännös vastaa asiakirjan ja tuomioistuimeen tuotavan esineen osalta asiallisesti aiemmin voimassa ollutta oikeutta. Lisäksi esitöissä on todettu, että pykälässä asianomaisella henkilöllä tarkoitetaan sitä, jolla on asiakirja tai tuomioistuimeen tuotava esine hallussaan (HE 46/2014 vp s. 101).

28. Oikeudenkäymiskaaren aiemmin voimassa olleen 17 luvun 12 §:n (571/1948) 1 momentin mukaan se, jolla on asiakirja hallussaan, olkoon velvollinen, kun voidaan olettaa asiakirjalla olevan merkitystä todisteena asiassa, tuomaan sen oikeuteen (ks. myös KKO 2011:27, kohdat 42 ja 43).

29. Myös lähimpien vertailumaiden siviiliprosessilaeissa edellytetään yleensä, että määräyksen kohteella on asiakirja hallussaan (Ruotsin rättegångsbalk 38 kap. 2 §, Tanskan retsplejelov § 298 – 300, Saksan Zivilprozessordnung § 421 – 428). Sen sijaan Norjan vuoden 2005 siviiliprosessilain mukaan henkilö voidaan määrätä esittämään asiakirja, joka hänellä on hallussaan tai jonka hän voi hankkia (tvisteloven § 26 – 5). Myös esimerkiksi Englannin siviiliprosessilaissa, samoin kuin eräissä välimiesmenettelysäännöissä edellytys on määritelty hallussapitoa laajemmin (ks. Civil Procedure Rules 1998, Rule 31.8, ja esim. IBA Rules on the Taking of Evidence in International Arbitration, Art. 3.3(c), "in possession, custody or control").

30. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n edellyttävän, että esitettäväksi määrättävä asiakirja on asianomaisen henkilön hallussa. Tulkinnalle, jonka mukaan esittämismääräyksen edellytyksiä harkittaessa asiakirjan hallintaan voitaisiin yleisesti rinnastaa oikeudellinen tai tosiasiallinen mahdollisuus hankkia asiakirja kolmannelta, ei löydy tukea oikeudenkäymiskaaren sääntelystä tai esitöistä. Myös kuulemisperiaate ja oikeusturvanäkökohdat edellyttävät, että esittämismääräys kohdistetaan siihen henkilöön, jolla on asiakirja hallussaan. Asiakirjan hallinta voi kuitenkin olla paitsi asiakirjan tai sen jäljennöksen fyysistä hallussapitoa myös tähän rinnastuvaa, lähinnä omistukseen perustuvaa määräysvaltaa asiakirjaan. Tällaisesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun asiakirja on annettu pankin säilytettäväksi tai kun sähköisessä muodossa olevat asiakirjat sijaitsevat toisen palvelimella. Viime kädessä tapauskohtaisesti on ratkaistava, milloin henkilöllä on asiakirjaan sellainen määräysvalta, että se voidaan rinnastaa asiakirjan fyysiseen hallussapitoon.

31. Asiakirjaa vaativan on esitettävä riittävä näyttö siitä, että asiakirja on asianomaisen henkilön hallussa. Näytölle ei kuitenkaan pidä asettaa liian korkeita vaatimuksia. Tarvittaessa asianomaista henkilöä voidaan kuulustella oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 2 momentin nojalla.

Arviointi tässä asiassa

32. Muutoksenhakijat ovat vaatineet yhtiön asiakirjojen esittämistä sillä perusteella, että ne ovat vastapuolten hallussa tai ainakin määräysvallassa yhtiön omistajina ja hallituksen jäseninä. Vastapuolten mukaan asiakirjat eivät ole niiden hallussa, vaan ne kuuluvat yhtiölle ja ovat sen hallussa Yhdysvalloissa. Kumpikaan osapuoli ei ole esittänyt selvitystä Yhdysvaltojen lain sisällöstä.

33. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että osakeyhtiöoikeudessa lähtökohtana on omistuksen ja johdon erillisyys yhtiöstä. Erillisyyden periaate voidaan syrjäyttää vain poikkeuksellisesti, jos konsernirakennetta, yhtiöiden välisiä suhteita tai osakkeenomistajan määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen (ks. KKO 2018:20, kohta 14 sekä siinä viitattu oikeuskäytäntö).

34. Yhtiö on emoyhtiöstään C Oy erillinen oikeushenkilö. Siitä, että C Oy on yhtiön emoyhtiö ja että sillä on Suomen lain mukaan määräysvalta yhtiössä, ei edellä todetun mukaisesti sinällään seuraa, että yhtiön asiakirjat olisivat C Oy:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Asiassa ei myöskään ole tullut esille perusteita poiketa yhtiöiden erillisyyden periaatteesta ja tällä perusteella pitää yhtiön asiakirjoja sen emoyhtiön hallussa olevina asiakirjoina. Vastaavasti yhtiön asiakirjat eivät ole D Oy:n hallussa pelkästään sen osakkeenomistuksen perusteella eivätkä myöskään H:n tai U:n hallussa näiden hallituksen jäsenen aseman perusteella.

35. Yhtiön hallussa olevien asiakirjojen osalta esittämisvaatimus olisi tullut kohdistaa yhtiöön. Esittämismääräys olisi tarvittaessa ollut mahdollista panna täytäntöön oikeusaputeitse todisteiden vastaanottamista ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa koskevan yleissopimuksen (SopS 37/1976) mukaisesti.

36. Hallinnan osalta kysymys on todetun jälkeen siitä, ovatko muutoksenhakijat esittäneet riittävän näytön siitä, että vaadittujen asiakirjojen tai niiden jäljennösten voidaan katsoa olevan tosiasiallisesti vastapuolten hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Kysymystä on arvioitava eri asiakirjojen ja vastapuolten osalta erikseen.

Yhtiön tilinpäätösasiakirjat

37. C Oy on holdingyhtiö, jolla ei ole omaa liiketoimintaa. C Oy:n omistaman yhdysvaltalaisen yhtiön liiketoiminnan on tällöin todennäköisesti tarkoitettu edistävän myös C Oy:n toimintaa, ja yhtiön liiketoiminnan on tarkoitettu vaikuttavan C Oy:n tulokseen ja taloudelliseen asemaan. Näin ollen voidaan riittävällä todennäköisyydellä todeta, että yhtiön tilinpäätösten vuosilta 2015 ja 2016 on oltava C Oy:n hallussa sen toimiessa kirjanpitolain 1 luvun 3 §:ssä ilmaistun hyvän kirjanpitotavan edellyttämällä tavalla ja laatiessa kirjanpitolain 3 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyn tilinpäätöksen, joka antaa oikean ja riittävän kuvan sen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Vastauksessa Korkeimmassa oikeudessa on lisäksi ilmoitettu, että C Oy:n vuoden 2015 tilinpäätökseen oli sisällytetty yhdysvaltalaisen yhtiön vuoden 2015 liikevoitto. Tämäkin osaltaan tukee sitä, että tilinpäätökset ovat C Oy:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla.

38. Myös D Oy:tä koskee kirjanpitolain mukainen kirjanpitovelvollisuus. D Oy omistaa 20 prosenttia eli viidenneksen yhtiön osakekannasta. Koska myös D Oy on holdingyhtiö eikä sillä ole omaa liiketoimintaa, koska D Oy:llä on kirjanpitolain 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun pysyvän yhteyden luova viidenneksen omistusosuus yhtiössä ja koska yhtiön liiketoiminnan on näin ollen katsottava tarkoitetun edistää myös D Oy:n toimintaa, yhtiön tilinpäätösten vuosilta 2015 ja 2016 on riittävällä todennäköisyydellä katsottava olevan tosiasiallisesti myös D Oy:n hallussa editiomääräyksen antamisen edellyttämällä tavalla.

39. C Oy ja D Oy ovat niin sanottuja yhdenyhtiöitä siten, että H omistaa C Oy:n ja U D Oy:n koko osakekannan, ja he toimivat yhtiöiden hallitusten puheenjohtajina. Näissä olosuhteissa ei ole uskottavaa, että yhtiön tilinpäätökset olisivat C Oy:n ja D Oy:n, mutta eivät H:n ja U:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Muut asiakirjat

40. H ja U ovat riidattomasti perustaneet yhtiön, ja he ovat siten ilmeisesti myös allekirjoittaneet yhtiön perustamisasiakirjat. Näiden seikkojen perusteella voidaan riittävällä varmuudella päätellä, että heillä on hallussaan ainakin jäljennökset perustamisasiakirjoista. C Oy:n ja D Oy:n osalta perusteita tällaiselle johtopäätökselle ei ole esitetty.

41. Yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen tekemät sopimukset ovat yhtiön asiakirjoja. Muutoksenhakijat eivät ole esittäneet selvitystä, jonka perusteella voitaisiin katsoa niiden olevan vastapuolten hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Asiassa ei ole esitetty selvitystä myöskään siitä, että yhtiön kirjanpito olisi osaksikaan vastapuolten hallussa.

42. Kirjeitä ja sähköpostiviestejä koskeva vaatimus on sen sijaan nimenomaisesti kohdistettu vain niihin asiakirjoihin, jotka ovat vastapuolten hallussa. Vaatimus ei siten koske yhdysvaltalaisen yhtiön hallussa olevaa kirjeenvaihtoa. Kun otetaan lisäksi huomioon, että H ja U ovat riidattomasti omistaneet holdingyhtiöidensä kautta yhtiön koko osakekannan ja osallistuneet yhtiön liiketoimintaan sen hallituksen jäseninä, Korkein oikeus katsoo hakijan saattaneen riittävän todennäköiseksi, että vastapuolilla on hallussaan yhtiön tekemiin liiketoimintasopimuksiin liittyviä kirjeitä ja sähköpostiviestejä.

Liikesalaisuuksien merkitys

Liikesalaisuuksien suoja

43. Vastapuolten mukaan editiovaatimuksen kohteena olevat asiakirjat sisältävät yhtiön ja sen sopimuskumppanien liikesalaisuuksia, kuten niiden taloudellisia tietoja, hinnoittelumalleja sekä salassapitoehtojen alaisia tietoja ja sopimuksia. Asiassa on näin ollen vielä ratkaistava, voidaanko puheena olevat tilinpäätökset, perustamisasiakirjat sekä kirjeet ja sähköpostiviestit mahdollisista liikesalaisuuksista huolimatta määrätä esitettäviksi.

44. Kirjanpitolain 3 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan osakeyhtiön tilinpäätös ja toimintakertomus julkistetaan ilmoittamalla se rekisteröitäväksi patentti- ja rekisterihallitukselle. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, jonka perusteella yhtiön tilinpäätös olisi myöskään Yhdysvalloissa salassa pidettävä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiön tilinpäätöksiin voida esitetyn selvityksen perusteella katsoa sisältyvän yhtiön liikesalaisuuksia. Asiassa ei myöskään ole esitetty sellaisia perusteluja, joiden nojalla yhtiön perustamisasiakirjojen olisi asiakirjojen laatu huomioon ottaen syytä katsoa sisältävän vastapuolten viittaamia liikesalaisuuksia.

45. Yhtiön ja sen viiden asiakkaan välillä tehtyihin viiteen sopimukseen ja niitä edeltäviin tarjouksiin liittyvien kirjeiden ja sähköpostiviestien on sen sijaan perusteltua katsoa todennäköisesti sisältävän vastapuolten viittaamia liikesalaisuuksia (ks. KKO 2013:20, kohta 31). Näin ollen on vielä arvioitava, onko asiassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 19 §:ssä tarkoitettuja erittäin tärkeitä syitä esittää todisteita, jotka sisältävät liikesalaisuuksia.

Suojan murtaminen

46. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 19 §:n mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivat erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.

47. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että asian laadun merkitys on ratkaistava tapauskohtaisesti. Kuten lain esitöissä on todettu, voidaan riita-asiassa painoa panna sille, minkälainen ja kuinka suuri intressi on kysymyksessä. Todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta viittaa puolestaan siihen, kuinka olennaisesta todisteesta on kysymys. Merkitystä voi olla myös sillä, onko korvaavaa todistelua saatavissa. Todisteen esittämisen seurauksia on harkittava erityisesti sen kannalta, jonka hyväksi todistamiskielto on säädetty. Harkinnassa on syytä ottaa myös huomioon, jos todistamiskiellon murtamisen jälkeen todiste otettaisiin vastaan suljetuin ovin ja määrättäisiin salassa pidettäväksi. Muita harkinnassa huomioon otettavia seikkoja voivat lain esitöiden mukaan olla esimerkiksi asianosaisten tasa-arvoiseen kohteluun ja muut oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvät vaatimukset (HE 46/2014 vp s. 61 – 62).

48. Korkein oikeus toteaa, että asian laadun osalta ei ole tullut esille erittäin tärkeitä, esimerkiksi asian intressiin muutoksenhakijoille liittyviä syitä murtaa liikesalaisuuksien suojaa. Kirjeitä ja sähköposteja on kuitenkin pidettävä keskeisenä näyttönä H:n ja U:n työskentelystä muun kuin N Oy:n hyväksi. Tämä seikka tukee erittäin tärkeiden syiden käsilläoloa. Kirjeet ja sähköpostiviestit ovat kysymyksessä olevien sopimusten päiväysten perusteella oletettavasti vuosilta 2015 – 2017. Asiassa ei ole esitetty selvitystä vahingosta, joka tietojen paljastamisesta oikeudenkäynnissä voisi seurata ottaen myös huomioon asiakirjojen laatimisesta kulunut aika. Esitetyt asiakirjat voidaan lisäksi määrätä pääasiassa salassa pidettäviksi. Ottaen huomioon muutoksenhakijoiden oikeuden ajaa asiaansa sekä aineellisen totuuden selvittämisen tavoitteen Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeiden syiden käsilläoloa puoltaville seikoille on annettava asiassa enemmän painoa kuin niitä vastaan puhuville seikoille. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeät syyt edellyttävät, että asiakirjan esittämisvelvollisuus koskee myös kirjeitä ja sähköpostiviestejä.

Johtopäätös

49. C Oy, D Oy, H ja U on näin ollen velvoitettava esittämään yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016 sekä niillä olevat, yhtiön ja sen viiden nimetyn asiakkaan välillä tehtyihin sopimuksiin ja niitä edeltäviin tarjouksiin liittyvät kirjeet ja sähköpostiviestit. Lisäksi H ja U on velvoitettava esittämään yhtiön perustamisasiakirjat. Muilta osin asiakirjan esittämistä koskevat vaatimukset on hylättävä.

50. Muutoksenhakijat ovat vaatineet, että asiakirjat määrätään esitettäviksi paitsi pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle myös suoraan muutoksenhakijoille. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen. Säännöstä on perusteltua tulkita siten, että esittämismääräys voi koskea vain asiakirjan toimittamista tuomioistuimelle, ei suoraan asiakirjan esittämistä vaatineelle asianosaiselle. Asiaa käsittelevän tuomioistuimen asiana on saattaa sille toimitettu asiakirja edelleen esittämisvaatimuksen esittäneen asianosaisen tietoon. Tällaista tulkintaa puoltaa muun ohella se, että näin meneteltäessä varmistetaan, että tuomioistuin voi tarvittaessa ottaa kantaa mahdolliseen asiakirjan salassapitoa koskevaan vaatimukseen ennen kuin asiakirja toimitetaan sen esittämistä vaatineelle.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöslauselmaa muutetaan siten, että myös seuraavat asiakirjat määrätään toimitettaviksi Helsingin käräjäoikeudelle:

C Oy, D Oy, H ja U määrätään toimittamaan

- yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016 sekä

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, jotka heillä on liittyen seuraaviin sopimuksiin ja tarjouksiin: [salassa pidettävä osuus]

H ja U määrätään lisäksi toimittamaan käräjäoikeudelle yhtiön perustamisasiakirjat.

Muilta osin asiakirjojen esittämistä koskevat vaatimukset hylätään.

Käräjäoikeus voi asettaa määräajan, jolloin asiakirjat on viimeistään toimitettava.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Tuomo Antila (eri mieltä) ja Tatu Leppänen. Esittelijä Saini Siitarinen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Antila: Olen eri mieltä ratkaisun perusteluista siltä osin kuin asiassa on kysymys yhtiön kirjanpidosta asiakaslaskutuksen osalta.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista (kohdat 21 ja 22) poiketen pidän muutoksenhakijoiden vaatimusta, joka koskee otteiden esittämistä yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 asiakaslaskutuksen osalta, riittävästi yksilöitynä myös siltä osin kuin vaatimus koskee muita kuin muutoksenhakijoiden nimeämiä yhtiön asiakkaita.

Vaikka muutoksenhakijat eivät olekaan kyenneet nimeämään kaikkia yhtiön asiakkaita, esitetty vaatimus on muuten rajattu tarkasti määriteltyyn asiakirja-aineistoon. Tällainen yksilöinti käsitykseni mukaan täyttää ne tavoitteet, joita asiakirjojen yksilöinnille on perustelujen kohdassa 15 asetettu. Mielestäni on muutoksenhakijoiden kannalta kohtuutonta tulkita yksilöintivaatimusta niin tiukasti, että niiden tulisi kyetä asiakirjojen esittämistä koskevan vaatimuksen esittäessään nimeämään ne yhtiön asiakkaat, joita koskevaan laskutukseen liittyviä asiakirjoja ne vaativat esitettäviksi.

Perustelujen kohdasta 41 ilmenevästä syystä olen kuitenkin nyt kysymyksessä olevien asiakirjojen osalta ratkaisun lopputuloksesta samaa mieltä kuin enemmistö.

A:n kesämökillä oli 25.12.2015 toimitettu kotietsintä, jossa hän ei ollut ollut läsnä ja josta hänelle ei ollut annettu etukäteen tietoa. A oli 29.2.2016 pannut vireille vaatimuksen kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi. Käräjäoikeus ja hovioikeus jättivät vaatimuksen myöhään saapuneena tutkimatta katsottuaan, että A oli saanut tiedon kotietsinnän toimittamisesta ja oikeudestaan saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi, kun kotietsinnän toimittanut poliisimies oli välittömästi kotietsinnän jälkeen soittanut A:lle. Kysymys siitä, oliko A esittänyt vaatimuksensa pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin määräajassa.

PKL 8 luku 18 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 14.10.2016 (nro 16/365) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 3.7.2017 (nro 17/126900) kuvataan tarpeellisilta osilta Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kaisa Voima ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kari Vesanen, Petra Spring ja Hanna Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n vaatimus kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi katsotaan tehdyksi määräajassa. A vaati lisäksi, että asia palautetaan kotietsinnän laillisuuden ja hänen Suomen valtiota vastaan esittämiensä vahingonkorvausvaatimusten tutkimiseksi käräjäoikeuteen. A vaati vielä, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata Suomen valtion oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudesta ja hovioikeudesta.

Kaakkois-Suomen poliisilaitos ja Poliisihallitus, joka edusti myös Valtiokonttoria, vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

A on pyytänyt, että Korkein oikeus toimittaa asiassa suullisen käsittelyn ja kuulee häntä itseään todistelutarkoituksessa 25.12.2015 käydyn puhelinkeskustelun sisällöstä.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan Korkein oikeus toimittaa tarvittaessa suullisen käsittelyn, jossa voidaan kuulla asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita sekä vastaanottaa muuta selvitystä.

Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevien säännösten yhtenä keskeisenä lähtökohtana on, että suullisen todistelun uskottavuutta ei voida asianmukaisesti arvioida muutoin kuin kuulemalla lausuman antajaa henkilökohtaisesti. Sanottu lähtökohta koskee myös muutoksenhakumenettelyä. Poikkeuksista tähän säädetään hovioikeusmenettelyn osalta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa ja 15 §:n 1 momentissa.

Ensin mainitun lainkohdan mukaan pääkäsittelyä ei asianosaisen pyynnöstä huolimatta kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Viimeksi mainitussa lainkohdassa on säädetty, että jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta, käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jollei estettä ole. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä.

Jos käräjäoikeudessa vastaanotettua suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan, käräjäoikeuden ratkaisua ei edellä mainitun luvun 16 §:stä ilmenevän niin sanotun luottamusperiaatteen mukaan saa tämän todistelun osalta muuttaa.

Korkeimman oikeuden tehtävät ja asema ylimpänä tuomioistuimena vaikuttavat siihen arvioon, missä tilanteissa suullisen käsittelyn toimittaminen Korkeimmassa oikeudessa on tarpeen. Korkeimman oikeuden toimiessa toisena muutoksenhakuasteena hovioikeutta koskeva sääntely merkitsee ainakin sitä, ettei Korkeimmassa oikeudessa todistelua ole tarpeen ottaa uudelleen vastaan, jos alempien oikeuksien vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa jäädä mitään varteenotettavaa epäilystä.

Tässä asiassa suullisen käsittelyn kohteena olisi puhelinkeskustelun sisältö, joka koski kotietsintää A:n kesämökillä. Käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa on suullisessa pääkäsittelyssä kuultu A:ta ja hänelle soittanutta poliisia. Molemmat alemmat tuomioistuimet ovat arvioineet näyttöä yhdenmukaisesti. Korkein oikeus katsoo, ettei näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi asiassa Korkeimmassa oikeudessa esitetyt seikat huomioon ottaen jäädä varteenotettavaa epäilystä. Myöskään asian laatu ja asian merkitys A:lle eivät perusta tarvetta suulliselle käsittelylle. Suullisen käsittelyn toimittaminen ei tässä tilanteessa ole tarpeen.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. A:n kesäasuntoon oli 25.12.2015 tehty kotietsintä. Kotietsinnästä ei ollut ilmoitettu A:lle etukäteen, eikä kotietsintää toimitettaessa läsnä ollut ollut muita henkilöitä kuin kotietsinnän suorittaneet poliisit. Kotietsintää toimitettaessa kesämökin ovi oli murrettu rikki.

2. Kotietsinnän toimittamisen jälkeen toimituksen suorittaneet poliisit olivat saaneet tietää A:n äidin puhelinnumeron. He olivat soittaneet tähän numeroon ja tavoittaneet sieltä myös A:n. Toinen poliiseista oli puhelimessa keskustellut ensin A:n äidin kanssa, joka oli herättänyt nukkumassa olleen A:n. A oli puhelinkeskustelun aikana saanut tiedon kotietsinnän toimittamisesta ja oven murtamisesta.

3. A oli myöhemmin saanut kutsun poliisikuulusteluun, joka oli toimitettu 1.2.2016. Kuulustelussa A:lle oli kerrottu kotietsinnästä ja hän oli saanut jäljennöksen kotietsintäpöytäkirjasta.

Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

4. A on Itä-Uudenmaan käräjäoikeuteen 29.2.2016 toimittamallaan kirjelmällä saattanut kotietsinnän lainmukaisuuden tuomioistuimen tutkittavaksi. Samalla hän on siltä varalta, että kotietsintä katsotaan toimitetun lainvastaisesti, vaatinut Suomen valtion velvoittamista suorittamaan hänelle korvausta oven murtamisesta ja kärsimyksestä.

5. Valtio on todennut, että A oli saanut puhelinkeskustelussa 25.12.2015 asianmukaisen tiedon kotietsinnästä ja mahdollisuudesta saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi sekä saada pyynnöstä jäljennös etsintäpäätöksestä ja pöytäkirjasta. Tämän vuoksi vaatimus kotietsinnän tutkinnasta oli esitetty myöhässä ja se oli jätettävä tutkimatta tai toissijaisesti hylättävä.

6. A:n mukaan hänelle ei ollut poliisin puhelun aikana ilmoitettu mahdollisuudesta saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi vaan hän oli saanut tästä tiedon vasta poliisikuulustelussa 1.2.2016.

7. Käräjäoikeus on 14.10.2016 antamassaan tuomiossa katsonut näytetyksi, että A oli 25.12.2015 käydyssä puhelinkeskustelussa saanut tiedon oikeudesta saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi sekä oikeudesta saada jäljennös etsintäpäätöksestä ja pöytäkirjasta. Käräjäoikeuden mukaan pakkokeinolain säännökset eivät edellytä kirjallista ilmoitusta kotietsinnän suorittamisesta ja oikeudesta saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Käräjäoikeus on todennut asiassa todistajana kuullun, A:n kanssa puhelinkeskustelun käyneen poliisin kertomuksesta ilmenevän, että A:lta oli moneen kertaan varmistettu, ymmärsikö hän puhelinkeskustelun sisällön. Poliisiautossa oli ollut kotietsinnän yhteydessä annettava lappu, joka sisältää tiedot kotietsinnän kohteena olevan haltijan oikeuksista ja jonka sisällön poliisimies oli lukenut A:lle. Tähän nähden käräjäoikeus on katsonut, että puhelimitse tehtyä suullista ilmoitusta oli tässä tapauksessa pidettävä riittävänä. Käräjäoikeus on jättänyt A:n pyynnön kotietsinnän lainmukaisuuden tutkimisesta myöhään saapuneena tutkimatta ja vastaavasti hänen esittämänsä korvausvaatimukset tutkimatta.

8. Helsingin hovioikeus on A:n valituksesta 3.7.2017 antamassaan päätöksessä todennut, että A:lle riidattomasti puhelimitse tehtyä ilmoitusta voidaan lähtökohtaisesti pitää sellaisena riittävänä keinona ilmoittaa tapahtuneesta kotietsinnän toimittamisesta, mihin pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä tarkoitetun määräajan alkaminen voidaan perustaa. Vastaanotettu näyttö ei ollut antanut aihetta arvioida toisin kuin käräjäoikeus kysymystä siitä, oliko A:lle kerrottu puhelimitse myös hänen oikeudestaan saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko A saattanut kotietsinnän laillisuuden käräjäoikeuden tutkittavaksi laissa säädetyn määräajan kuluessa siten, että käräjäoikeuden olisi tullut tutkia kotietsinnän laillisuus tutkintapyynnön perusteella. Asian arvioimiseksi on ratkaistava kysymys siitä, riittääkö pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä säädetyn määräajan alkamiselle asianomaiselle annettu tieto pelkästään siitä, että hänen luonaan on toimitettu kotietsintä, vai onko hänelle tässä tarkoituksessa tullut antaa tieto myös pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentissa mainituista seikoista. Lisäksi kysymys on siitä, miten tiedoksianto on pakkokeinolain mukaan tullut muuten toimittaa ja onko tiedoksianto tässä tapauksessa toimitettu näiden edellytysten mukaisesti.

Sovellettavat säännökset

10. Pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentin pääsäännön mukaan sille, jonka luona kotietsintä toimitetaan, tai hänen poissa ollessaan muulle momentissa mainitulle henkilölle on varattava tilaisuus olla etsinnässä saapuvilla ja kutsua sinne todistaja. Jollei kukaan mainituista henkilöistä eikä heidän kutsumansa todistaja ole ollut toimituksessa läsnä, kotietsinnästä sekä 6 §:n mukaisesta oikeudesta saada pyynnöstä etsintäpäätöksen jäljennös, 18 §:n mukaisesta oikeudesta saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi ja 19 §:n mukaisesta oikeudesta saada pöytäkirjan jäljennös on viipymättä ilmoitettava sille, jonka luona etsintä on toimitettu.

11. Pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan vaatimus kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi on tehtävä 30 päivän kuluessa kotietsinnän toimittamisesta tai siitä myöhemmästä ajankohdasta, jolloin vaatimuksen esittäjä on saanut tiedon etsinnän toimittamisesta.

Määräajan alkamisen ajankohta; ilmoitettavat tiedot

12. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan määräaika, jonka kuluessa vaatimus tutkimisesta on toimitettava tuomioistuimelle, alkaa kotietsinnän toimittamisesta tai siitä myöhäisemmästä ajankohdasta, jolloin vaatimuksen esittäjä on saanut tiedon etsinnän toimittamisesta. Mainitussa säännöksessä ei ole mainintaa siitä, edellyttääkö määräajan alkaminen tiedon saamista kotietsinnän toimittamisen lisäksi muista saman luvun 5 §:n 2 momentissa mainituista seikoista, jotka tulee niin ikään viipymättä ilmoittaa sille, jonka luona kotietsintä on toimitettu. Mainitun 5 §:n 2 momentin mukaan sille, jonka luona kotietsintä on toimitettu, on kotietsinnän toimittamisen lisäksi ilmoitettava oikeudesta saada pyynnöstä etsintäpäätöksen ja pöytäkirjan jäljennös sekä oikeudesta saattaa kotietsintä tuomioistuimen tutkittavaksi.

13. Säännökset kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi otettiin vuonna 2011 säädettyyn pakkokeinolakiin eduskuntakäsittelyn aikana. Tarkoituksena oli parantaa henkilön, jonka luona kotietsintä suoritettiin, oikeusturvaa. Määräaikasäännöstä perusteltiin myös osapuolten intressillä saada asiat nopeasti ratkaistua. (LaVM 44/2010 vp s. 21)

14. Korkein oikeus toteaa, että mikäli 30 päivän määräaika saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi alkaisi siitä, kun henkilö on saanut tiedon kotietsinnän toimittamisesta, muttei ohjausta asian saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi, saattaisi oikeusturvakeinon tosiasiallinen tehokkuus vaarantua lain tavoitteiden vastaisesti. Edellä todetun mukaan säännöksen tarkoitus on ollut parantaa oikeusturvaa. Pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentilla on puolestaan haluttu varmistaa, että henkilö, jolle ei ole etukäteen ilmoitettu kotietsinnästä ja joka ei ole ollut etsinnässä läsnä, saa viipymättä tiedon etsinnän toimittamisesta ja sen saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi sekä oikeudesta saada pyynnöstä jäljennös tutkintapäätöksestä ja pöytäkirjasta.

15. Korkein oikeus katsoo, että edellä todettuun oikeusturvan tosiasialliseen toteutumiseen liittyvien edellytysten vuoksi pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n määräaikasäännöstä on tulkittava siten, että määräaika alkaa kulua vasta, kun henkilö on saanut asianmukaisen tiedon kotietsinnän toimittamisen lisäksi 5 §:n 2 momentissa mainituista seikoista.

Määräajan alkaminen; ilmoittamismenettely

16. Korkein oikeus toteaa, ettei pakkokeinolaissa ole tarkempia säännöksiä siitä, miten tieto kohdassa 15 mainituista seikoista on annettava. Laissa ja sen esitöissä on sen sijaan korostettu osapuolten oikeusturvaan nähden tiedoksiannon joutuisuutta. Tiedoksianto on suoritettava viipymättä kotietsinnän jälkeen. Lain esitöissä on lisäksi todettu, ettei kotietsinnästä ilmoitettaessa edellytetä todisteellista ilmoitusta (LaVM 44/2010 vp s. 21).

17. Korkein oikeus katsoo edellä todetusta seuraavan, että ilmoitus kotietsinnän toimittamisesta ja muista 8 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetyistä seikoista voidaan tehdä suullisesti. Oikeussuojan kannalta merkityksellistä on kuitenkin, että ilmoitus tehdään viipymättä ja sellaisella tavalla, että tiedon saajan voidaan olettaa sen ymmärtävän. Erityisesti silloin, jos tieto annetaan puhelimitse, on perusteltua pyrkiä tilanteen vaatimalla tavalla varmistamaan, että tiedon vastaanottaja on ymmärtänyt ilmoitetut seikat.

18. Lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 44/2010 vp s. 21) on todettu, että ilmoitusmenettelystä tulisi tehdä tarkat merkinnät kotietsintää koskeviin asiakirjoihin. Korkein oikeus toteaa, että tarkkojen tietojen kirjaaminen kotietsinnän jälkeen suoritetusta ilmoittamismenettelystä ja sen aikana mahdollisesti ilmenneistä seikoista on perusteltua viranomaisen toiminnan luotettavuuden ja kontrolloitavuuden kannalta. Ilmoitusmenettelystä tehdyt tarkat kirjaukset myös helpottavat todistelua siinä tapauksessa, että tiedoksianto myöhemmin riitautetaan.

19. Pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä säädetty määräaika alkaa kuitenkin kulua jo siitä hetkestä, kun henkilö on saanut asianmukaisen tiedon kotietsinnästä ja muista 5 §:n 2 momentissa mainituista seikoista. Edellä todetuin tavoin tieto on mahdollista antaa myös suullisesti. Sillä, miten tiedoksianto on pöytäkirjaan myöhemmin kirjattu, ei siten ole välitöntä merkitystä tiedoksiantoajankohdan suhteen.

Asian arviointi tässä tapauksessa

20. Asiassa on riidatonta, että A on saanut tiedon kotietsinnän toimittamisesta hänen ja toisen kotietsinnän suorittaneen poliisin välillä 25.12.2015 käydyn puhelinkeskustelun kuluessa. Edellä todetun mukaisesti riittävää on ollut, että tieto on annettu suullisesti. Asiassa on vielä kysymys siitä, onko A saanut tiedon kotietsinnän toimittamisen lisäksi muista pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetyistä seikoista ja onko ilmoitus toimitettu hänelle siten, että hänen olisi tullut se ymmärtää.

21. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat arvioineet näyttöä yhdenmukaisesti ja katsoneet, että A on saanut poliisimiehen kanssa puhelimessa keskustellessaan asianmukaisen tiedon mahdollisuudesta saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisuudesta saada jäljennös tutkintailmoituksesta ja pöytäkirjasta. Korkein oikeus katsoo, ettei Korkeimmassa oikeudessa ole tullut esille mitään sellaista, joka antaisi varteenotettavan aiheen epäillä käräjäoikeuden ja hovioikeuden näytön arvioinnin oikeellisuutta tältä osin.

22. Kun A oli saanut tiedon kotietsinnän toimittamisesta ja pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisista oikeuksistaan 25.12.2015, hänen 29.2.2016 käräjäoikeuteen saapunut vaatimuksensa kotietsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi on pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin määräaika huomioon ottaen saapunut myöhässä. Hovioikeuden ratkaisua siitä, että vaatimus on jätettävä tutkimatta, ei siten ole aihetta muuttaa. Kun A on esittänyt vahingonkorvausvaatimuksensa sillä edellytyksellä, että kotietsintä katsotaan toimitetun pakkokeinolain 8 luvun 5 ja 6 §:n vastaisesti, myös nämä vaatimukset on tullut jättää tutkimatta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Tatu Leppänen, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Timo Saranpää.

A oli kuvannut videon kahden alaikäisen lapsensa huostaanoton täytäntöönpanoon liittyvistä tapahtumista. B oli A:n pyynnöstä internetissä julkaissut videon, josta lapset olivat olleet tunnistettavissa, vaikka heidän kasvojaan oli sumennettu. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein videon julkaisemisen katsottiin liittyvän yleisesti merkittävään asiaan mutta selvästi ylittäneen sen, mitä voitiin pitää hyväksyttävänä. Videon julkaiseminen ei ollut oikeutettua myöskään sillä perusteella, että julkaisemiseen oli ollut huoltajien suostumus. A:n ja B:n katsottiin syyllistyneen yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen.

RL 24 luku 8 § 1 mom
RL 24 luku 8 § 3 mom
IhmisoikeusSop 8 art
IhmisoikeusSop 10 art

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Rangaistusvaatimus ja vastaus

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle rangaistusta 4.1. – 30.9.2014 tehdystä yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Syytteen mukaan A ja B olivat yhdessä julkaisseet internetissä videon A:n kahden, tapahtumahetkellä 9-vuotiaan lapsen C:n ja D:n huostaanottoon liittyvistä tapahtumista. A oli kuvannut videon 4.1.2014 sosiaaliviranomaisten tullessa yhdessä poliisien kanssa hakemaan lapsia näiden kotoa. Videolta selvisi, että lapsilla oli lastensuojelun asiakkuus ja että heidät oli huostaanotettu. Video oli julkaistu internetissä 5.1.2014 siten, että A oli toimittanut videon sähköisenä B:lle, joka oli ladannut sen YouTube-sivustolle sumennettuaan videolla jonkin verran osallisten kasvoja. B oli poistanut videon YouTubesta syyskuussa 2014. Videoon oli vapaa pääsy ja kuka tahansa oli voinut katsoa sen. A, B ja muut henkilöt olivat jakaneet videota ja siihen johtavaa linkkiä internetissä. Lasten henkilöllisyys selvisi julkaistulta videolta asiayhteydestä ja he olivat muutenkin tunnistettavissa. A ja B olivat näin oikeudettomasti joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai muutoin toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittäneet C:n ja D:n yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko oli omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

Lisäksi syyttäjä vaati, että video määrätään poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

C ja D yhtyivät syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

A tunnusti kuvanneensa kyseisen videon, pyytäneensä B:tä julkaisemaan sen ja sopineensa B:n kanssa, että B sumentaa videolta lasten kasvot. A kiisti syytteen katsoen ensisijaisesti, että hänellä oli lasten huoltajana ollut oikeus päättää videon julkaisemisesta. Toissijaisesti A vetosi siihen, että videon julkaisun tarkoituksena oli ollut tuoda viranomaisten toiminta huostaanottoasioissa yleisesti arvioitavaksi yhteiskunnallisesti merkittävänä asiana. Lapset eivät olleet tunnistettavissa videolta, eikä videon julkaiseminen ollut ollut omiaan aiheuttamaan C:lle tai D:lle vahinkoa, kärsimystä tai halveksuntaa.

B tunnusti vastaanottaneensa A:lta videon, sumentaneensa videolta lasten kasvoja ja ladanneensa videon YouTube-palveluun tammikuussa 2014. Video oli ollut nähtävillä syyskuuhun 2014 saakka. B kiisti syytteen katsoen, että julkaiseminen oli ollut oikeutettua, kun hänellä oli ollut videon julkaisuun huoltajan lupa ja julkaisu oli tapahtunut huoltajan pyynnöstä. Lapsia ei myöskään ollut voinut tunnistaa videolta. B ei ollut voinut ennakoida, että A oli myöhemmin päättänyt tulla julkisuuteen omalla nimellään ja kertoa, että kysymys oli hänen lapsistaan. Toissijaisesti B katsoi, että videon julkaisu oli palvellut yleistä intressiä ja sillä oli haluttu herättää julkista keskustelua huostaanoton täytäntöönpanotavasta ja poliisin virka-avun antamistavasta.

Oulun käräjäoikeuden tuomio 18.3.2016 nro 16/111981

Käräjäoikeus hylkäsi syytteet.

Käräjäoikeus totesi, että A oli tunnustamallaan tavalla 4.1.2014 kuvannut videon tilanteesta, jossa sosiaaliviranomaiset ja poliisi olivat tulleet hakemaan hänen kaksi lastaan heidän kotoaan, ja että B oli tunnustamallaan tavalla 5.1.2014 julkaissut videon YouTube-palvelussa siten, että asianosaisten kasvot oli osittain sumennettu. B oli poistanut videon YouTubesta syyskuussa 2014.

Käräjäoikeus totesi, että videolta ilmenevät lastensuojelun asiakkuus ja huostaanotto olivat rikoslain 24 luvun 8 §:ssä tarkoitettuja yksityiselämää koskevia tietoja. Käräjäoikeus totesi B:n valikoituneen videon julkaisijaksi, jotta perheen ja lasten nimet eivät tulisi julki. Lasten kasvot oli videolta pääosin sumennettu, mutta joissain kohdissa videota sumennusta ei ollut ja lasten kasvot näkyivät ainakin osittain. Videolta kuuluivat myös lasten äänet. Henkilöllisyyden tunnistamiseen vaikuttavista seikoista videolla näkyivät osin talo ja sen pihapiiri. Käräjäoikeus katsoi, että perheen tuntevilla tai tietävillä henkilöillä ja perheen läheisyydessä asuvilla henkilöillä oli kuitenkin ollut edellytykset henkilöllisyyden tunnistamiseen ja näitä henkilöitä oli täytynyt olla useita. Lisäksi siinä vaiheessa, kun A oli tullut nimellään julkisuuteen ja antanut haastatteluja, myös perheen sukunimi ja asuinpaikka olivat tulleet laajan yleisön tietoon. Lasten henkilöllisyys oli käynyt ilmi ainakin heidän ikänsä ja kaksosuutensa perusteella. Perheen kotipaikkaa koskeva tieto oli julkaistu viimeistään 6.1.2014 ja A:n nimi viimeistään 16.1.2014.

Käräjäoikeus totesi, että videon julkaisemiseen oli ollut lasten huoltajien suostumus. Lapsen yksityisyyttä koskevan videon julkaiseminen oli lapsen henkilöön liittyvä asia, jollaisissa huoltaja lähtökohtaisesti edusti lasta. Tässä tapauksessa julkaistu video oli sisältänyt lasta koskevan arkaluontoisen tiedon, jonka leviäminen lähtökohtaisesti oli omiaan aiheuttamaan lapselle kärsimystä. Huoltajalle kuului kuitenkin sananvapaus eikä hänellä ollut lähtökohtaista vaitiolovelvollisuutta lastaan koskevista asioista. Selkeää lainsäädäntöä tai ratkaisukäytäntöä vanhemman oikeudesta julkaista lasta koskevaa arkaluontoista tietoa tai antaa siihen suostumusta ei ollut. Vanhemman lähtökohtainen edustamisoikeus puolsi vanhemman oikeutta edustaa lasta myös tässä asiassa. Käräjäoikeus katsoi, että huoltajan suostumuksella tapahtunut videon julkaiseminen ei ollut oikeudetonta, minkä vuoksi syyte oli hylättävä.

Käräjäoikeus tarkasteli asiaa vielä rikoslakin 24 luvun 8 §:n 3 momentin kannalta ja totesi, että video oli käsitellyt yleiseltä kannalta merkittävää asiaa. Käräjäoikeus piti uskottavana sitä, että A:n ja B:n ainakin yhtenä motiivina oli ollut halu herättää keskustelua lastensuojelullisten päätösten täytäntöönpanosta ja käytännön toteuttamisesta, mikä tavoite oli myös toteutunut. Lasten yksityisyyttä oli pyritty suojaamaan sumentamisella, vaikka siinä oli osin epäonnistuttu. Video kuitenkin kuvasi erittäin tehokkaasti lasten henkilökohtaisia tuntemuksia ja heidän negatiivista kokemustaan tilanteessa, minkä vuoksi videon julkaiseminen ulkopuolisen toimesta olisi loukannut lasten yksityisyyttä siinä määrin, ettei sen julkaisemista voitaisi pitää sallittuna tärkeänkään asian käsittelemistä varten.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Janika Kaski.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 30.6.2017 nro 17/126942

Syyttäjä, C ja D valittivat hovioikeuteen vaatien, että A ja B tuomitaan rangaistukseen yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Syyttäjä vaati lisäksi, että video määrätään poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

A ja B vaativat, että valitukset hylätään.

Hovioikeus luki A:n ja B:n syyksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perusteluineen siltä osin kuin käräjäoikeus oli katsonut, että videolta kävivät ilmi huostaanotto ja lastensuojelun asiakkuus ja että mainitut seikat olivat yksityiselämää koskevia tietoja sekä että henkilöt olivat olleet tunnistettavissa videolta.

Hovioikeus totesi, että vaikka lapsen vanhemmalla oli lähtökohtaisesti oikeus päättää lapsensa asioista, oikeudet eivät olleet rajoittamattomia, ja ristiriitatilanteessa oli ensisijaisesti otettava huomioon lapsen oikeudet. Kysymys oli yksityiselämää koskevasta erittäin arkaluontoisesta tiedosta, jolloin lapsen yksityiselämän suoja oli asetettava vanhemman sananvapauteen nähden etusijalle. Julkaistut tiedot olivat yleisesti arvioiden omiaan aiheuttamaan lapsille leimaantumista tai kiusaamista. Videon julkaiseminen oli koskenut lasten yksityiselämään eli henkilöön liittyvää asiaa, jollaisissa huoltaja lähtökohtaisesti edusti lasta. Päättäessään lastaan koskevista asioista huoltajan tuli kuitenkin toimia lapsen edun mukaisesti ja mahdollisuuksien mukaan ottaa huomioon lapsen oma mielipide, ikä ja kehitystaso sekä lapsen yksityisyyden suojaaminen ja kunnioittaminen. A ei ollut tiedustellut lastensa mielipidettä videon julkaisemiseen, eivätkä lapset ikänsä puolesta ylipäätään olisi voineet antaa pätevästi suostumustaan yksityiselämänsä ydinalueelle sijoittuvan tiedon levittämiseen. A oli siten toiminut asiassa omista lähtökohdistaan ja tarkoitusperistään ilman, että hän olisi huomioinut lastensa edun.

Hovioikeus katsoi, että A:n oli täytynyt käsittää, että videotallenne koski hänen lastensa yksityisyyden suojan ydinalueelle kuuluvaa asiaa ja että sen julkaiseminen oli omiaan aiheuttamaan lapsille vahinkoa tai kärsimystä tai heihin kohdistuvaa halveksuntaa.

Hovioikeus totesi, että B oli käsitellessään videotallennetta voinut havaita sen sisällön liittyneen lasten yksityiselämän suojan ydinalueelle kuuluvaan erityisen arkaluontoiseen asiaan sekä sen, että perhe ja lapset olivat sumentamisesta huolimatta olleet useiden henkilöiden tunnistettavissa jo ennen kuin perheen kotipaikkakunta oli tullut yleiseen tietoon ja A oli tullut omalla nimellään asiassa julkisuuteen. B:n oli täytynyt ymmärtää, ettei hänellä lasten huoltajan suostumuksesta huolimatta ollut ollut oikeutta julkaista mitä tahansa ja että tällaisen erityisen arkaluonteisen videotallenteen julkaiseminen oli omiaan aiheuttamaan lapsille vahinkoa, kärsimystä tai halveksuntaa.

Rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentin soveltamista arvioidessaan hovioikeus katsoi julkaistun videotallenteen käsitelleen sinänsä yleiseltä kannalta mielenkiintoa herättävää ja tärkeää seikkaa eli huolenaihetta viranomaisten menettelystä ja voimankäytöstä lasten huostaanottoon liittyvässä tilanteessa. Hovioikeus totesi, että kysymyksessä olevalta videolta oli käynyt ilmi lasten varsin voimakkaat tunnetilat ja reagointi ja sen julkaisemisella oli paljastettu erityisen arkaluontoisia asioita lasten elämästä tavalla, joka oli omiaan loukkaamaan näitä, ja tietojen julkaiseminen internetissä oli moninkertaistanut vaikutuksen. Alaikäiset lapset olivat yksityisyyden suojan osalta erityisen suojelun kohteena, eivätkä C ja D olleet aiemmin olleet julkisuudessa esillä. Hovioikeus katsoi, että videon julkaiseminen ylitti selvästi sen, mitä voitiin pitää hyväksyttävänä. Asian ymmärtämisen kannalta ei olisi ollut tarvetta julkaista kysymyksessä olevan kaltaista videota.

Hovioikeus tuomitsi yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä A:n 40 päiväsakon sakkorangaistukseen ja B:n 30 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä määräsi videon poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tapio Kamppinen (eri mieltä), Virve Salo ja Terhi Mokko. Esittelijä Sari Semenoff.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kamppinen olisi jättänyt A:n ja B:n rangaistukseen tuomitsematta katsoen, että kysymys oli ollut lähellä tunnusmerkistöerehdystä olevasta tilanteesta ja syyksi luettu teko oli ollut tekoon ja tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään tai että hänet joka tapauksessa jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

B vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään tai että hänet joka tapauksessa jätetään rangaistukseen tuomitsematta.

Syyttäjä, C ja D vaativat vastauksissaan, että A:n ja B:n valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on 4.1.2014 kuvannut perheensä kotona videon tilanteesta, jossa sosiaaliviranomaiset ja poliisi olivat tulleet noutamaan hänen huostaanotettuja, 9-vuotiaita lapsiaan C:tä ja D:tä. Kuvaamansa videon A on toimittanut B:lle, joka on sumentanut videolla näkyvien henkilöiden kasvoja. A ja lasten äiti ovat hyväksyneet tehdyt sumennukset ja antaneet B:lle luvan videon julkaisemiseen. Tämän jälkeen 5.1.2014 B on julkaissut videon internetissä YouTube-videopalvelussa siten, että lasten asuinkaupunki oli ilmennyt videon nimestä. B on poistanut videon YouTube-sivustolta syyskuussa 2014.

2. Julkaistulla videolla näkyy, kuinka poliisit kantavat vastaanhangoittelevat ja huutavat lapset kotoaan kahteen autoon. Lasten kasvot on videolla pääosin sumennettu, mutta osittain sekä lasten että muiden videolla esiintyvien henkilöiden kasvot ovat näkyvissä. Videolla kuuluu sekä lasten että muiden henkilöiden ääniä. Myös lasten kotitalo ja sen pihapiiri näkyvät. Lasten tai perheen nimiä ei ole videolla mainittu, mutta videolla esiintyvän poliisin sanomana ilmenee, että ainakin toinen lapsista on 9-vuotias.

3. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä. Asianomistajina olevat lapset ovat yhtyneet syyttäjän esittämään syytteeseen.

4. A ja B ovat tunnustaneet menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla mutta katsoneet, etteivät lapset olleet videolta tunnistettavissa ja ettei video ollut omiaan aiheuttamaan heille kärsimystä tai halveksuntaa. A ja B ovat katsoneet, että videon julkaiseminen oli joka tapauksessa oikeutettua, koska A ja tämän puoliso olivat lastensa huoltajina antaneet suostumuksen videon julkaisemiseen ja koska videon julkaiseminen oli liittynyt yleistä mielenkiintoa herättäneeseen keskusteluun.

5. Korkeimman oikeuden arvioitavana on, ovatko A ja B menettelyllään syyllistyneet yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen.

2. Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

2.1 Yksityiselämän suoja ja yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen

6. Rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä tuomitaan se, joka oikeudettomasti 1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

7. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei pykälän 3 momentin mukaan kuitenkaan pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

8. Rangaistussäännös suojaa henkilön yksityiselämää, jota turvataan muun ohella perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa. Koska kyse on henkilötietojen käsittelystä, jota tekoaikana on koskenut niin sanottu henkilötietodirektiivi (yksilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä ja näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta 24.10.1995 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 95/46/EY), asiassa tulevat sovellettaviksi myös yksityis- ja perhe-elämän kunnioittamista koskeva Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artikla sekä henkilötietojen suojaa koskeva perusoikeuskirjan 8 artikla.

9. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että yksityiselämän käsitettä ei ole tulkittava suppeasti, vaan sillä on lavea merkityssisältö, joka ei ole yleisellä tasolla tyhjentävästi määriteltävissä (esim. Amann v. Sveitsi 16.2.2000, kohta 65 ja tuomio 9.11.2010, Volker und Markus Schenke, suuri jaosto, C-92/09, EU:C:2010:662, 52 ja 59 kohta).

10. Yksityiselämään kuuluu jokaisen oikeus itse määrätä siitä, miten ja missä yhteydessä hän julkisuudessa esiintyy. Yksityiselämän suoja koskee henkilökohtaiseen identiteettiin kuuluvia seikkoja, kuten henkilön nimeä ja kuvaa, sekä fyysistä ja psyykkistä koskemattomuutta. Käsitteeseen kuuluu myös oikeus elää rauhassa joutumatta vastentahtoisen huomion kohteeksi (Couderc ja Hachette Filipacchi Associés v. Ranska 10.11.2015 (suuri jaosto), kohta 83).

11. Myös alaikäinen lapsi on perusoikeuksien kannalta itsenäinen, ja hänellä on oikeus yksityiselämän suojaan. Nimenomaisesti lapsen oikeutta yksityisyyteen turvataan Suomessa lailla (1129/1991) hyväksytyn, New Yorkissa 20.11.1989 tehdyn lapsen oikeuksia koskevan yleissopimuksen 16 artiklassa. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä lasten yksityiselämän on katsottu lasten haavoittuvaisen aseman vuoksi ansaitsevan erityistä suojelua (esim. K.U. v. Suomi 2.12.2008, kohdat 41 ja 46 ja Kurier Zeitungsverlag und Druckerei GmbH v. Itävalta 19.6.2012 (2), kohta 51). Myös Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:39 (kohta 44) todennut, että alaikäisiä lapsia koskevien asioiden käsittelyssä ja julkistamisessa on lähtökohtaisesti noudatettava pidättyvyyttä ja varovaisuutta.

2.2 Yksityiselämän suojan ja sananvapauden yhteensovittaminen

12. Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevaa rangaistussäännöstä sovellettaessa on kuitenkin otettava huomioon myös sananvapauden suoja, josta säädetään muun ohella perustuslain 12 §:ssä, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 11 artiklassa. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä. Sananvapauden keskeinen merkitys käy nykyään ilmi rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentin (879/2013) rajoitussäännöksestä.

13. Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan rangaistussäännöksen soveltamisedellytyksiä arvioidessaan tuomioistuimen edellytetään punnitsevan yksityiselämän loukkauksen ja sananvapauden välistä suhdetta ja löytävän niiden välille oikeudenmukaisen tasapainon. Korkein oikeus on antanut useita kunnianloukkausta tai yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevia ratkaisuja, joissa sananvapauden merkitystä on arvioitu ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2018:51 on annettu soveltaen voimassa olevaa rajoitussäännöstä.

14. Myös unionin tuomioistuimen henkilötietojen suojaa koskevassa oikeuskäytännössä on korostettu kansallisen tuomioistuimen velvollisuutta punnita yksityisyyden suojaa koskevan perusoikeuden ja sananvapauden välistä suhdetta oikeudenmukaisen tasapainon löytämiseksi (tuomio 16.12.2008, Satakunnan Markkinapörssi ja Satamedia, C-73/07, EU:C:2008:727, 56 kohta).

15. Ihmisoikeustuomioistuin on viimeaikaisessa käytännössään korostanut internetin merkitystä yksilön sananvapauden käyttämisessä, sillä internet tarjoaa mahdollisuuden osallistua poliittisiin ja yleisesti kiinnostaviin keskusteluihin ja helpottaa tiedonvälitystä (esim. Cengiz ym. v. Turkki 1.12.2015, kohta 49). Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on nostanut esiin myös internetin mahdolliset vaarat herjaavan sisällön levittämisessä ympäri maailman sekunneissa (Delfi AS v. Viro 16.6.2015 (suuri jaosto), kohta 110).

16. Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan von Hannover v. Saksa (suuren jaoston tuomio 7.2.2012, kohdat 108 – 113 ja Axel Springer AG v. Saksa, suuren jaoston tuomio 7.2.2012, kohdat 90 – 95) kiteyttänyt niitä periaatteita, joita on sovellettava punnittaessa vastakkain sananvapautta ja yksityiselämän suojaa. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että kummankin artiklan suoja on otettava periaatteessa yhtäläisesti huomioon. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ensinnäkin perustavanlaatuinen arviointiperuste on se, onko esimerkiksi lehtiartikkelilla tai kuvalla edistetty yleisen mielenkiinnon alaan kuuluvaa keskustelua. Sananvapauden rajoittamiseen tulee suhtautua erityisen pidättyvästi silloin, kun on kysymys keskustelusta, jolla on yleistä mielenkiintoa.

17. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaisesti huomioon tulee ottaa myös se, millä tavalla artikkeli tai kuva on julkaistu ja millainen on ollut henkilöä koskeva esittämistapa. Merkitystä on annettava yksityiselämään tunkeutumisen laadulle ja vakavuudelle sekä julkaisemisesta aiheutuneille seuraamuksille. Tärkeä seikka saattaa olla myös se, missä määrin artikkelia ja valokuvaa on levitetty. Huomioon tulee ottaa sekin, missä oloissa valokuvat oli otettu: oliko henkilö suostunut kuvaamiseensa ja kuvien julkaisuun vai oliko kuvat otettu salaa tai muutoin luvattomin keinoin. Vaikka edellä mainituissa ihmisoikeustuomioistuimen tapauksissa kysymys on ollut lehdistön sananvapaudesta, on samoja kriteereitä sen ratkaisukäytännössä noudatettu soveltuvin osin myös silloin, kun kysymys on ollut yksityishenkilön sananvapaudesta internetissä (ks. Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017, kohdat 42 – 46).

3. Korkeimman oikeuden arviointi vastaajien menettelystä

3.1 Tunnistettavuus ja videolta ilmenevien tietojen luonne

18. Jotta kysymys voisi olla yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, tulee sen henkilön, jota tieto koskee, olla tunnistettavissa. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2009:3 katsonut, että arvioitaessa tunnistettavuutta tarkastelua ei voida rajoittaa esimerkiksi niihin henkilöihin, jotka ovat todellisuudessa nähneet, lukeneet tai muuten vastaanottaneet kysymyksessä olevan viestin ja näin konkreettisesti tunnistaneet henkilön, jonka yksityiselämää koskevasta tiedosta on kysymys. Tunnistettavuutta on sen sijaan arvioitava siitä lähtökohdasta, onko henkilö ollut viestin perusteella ylipäänsä tunnistettavissa (kohta 13).

19. Edellä kohdassa 2 kuvatuin tavoin kysymyksessä olevalla videolla esiintyvien lasten kasvot on pääosin sumennettu, mutta hetkittäin kasvot ovat olleet myös näkyvissä. Lisäksi videolta näkyy muita lasten tunnistamista helpottavia seikkoja, kuten kuvaa lasten äidistä ja kodin pihapiiristä. B on lisäksi kertonut, että YouTube-palvelussa julkaistun videon nimessä oli mainittu lasten asuinkaupunki ja se, että kyse oli kaksospojista. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että videolta ilmenevien tietojen perusteella A:n perheen tuntevat tai tietävät henkilöt ja perheen talon läheisyydessä asuvat henkilöt ovat voineet tunnistaa lapset ja että näitä henkilöitä on ollut useita.

20. Videolta ilmenee lisäksi, että kysymys on huostaanottoon liittyvästä tilanteesta. Siten myös lasten lastensuojelun asiakkuus ilmenee videolta. Samoin lasten voimakkaat tunnetilat ja kärsimys ovat selvästi havaittavissa. Korkein oikeus toteaa, että tällaiset tiedot kuuluvat selvästi yksilön yksityiselämän piiriin ja sen ydinalueeseen. Tietojen luonteen johdosta Korkein oikeus pitää selvänä, että tietojen oikeudeton levittäminen on omiaan aiheuttamaan kärsimystä loukatulle. Tunnusmerkistötekijän täyttyminen ei edellytä sitä, että lapset asianomistajina olisivat todellisuudessa tunteneet kärsimystä yksityiselämäänsä kuuluvien tietojen levittämisestä.

3.2 Onko tietojen esittäminen ollut oikeudetonta?

3.2.1 Suostumus tiedon levittämiseen

21. Yksityiselämää loukkaavaan tiedon levittämiseen syyllistyy se, joka säännöksessä mainituin tavoin ja edellytyksin oikeudettomasti esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan.

22. Oikeudettomuudesta ei lain esitöiden (HE 19/2013 vp s. 41) mukaan ole kysymys muun ohella silloin, kun tiedon levittämiseen on ollut kyseisen henkilön suostumus. Oikeus päättää itseään koskevan tiedon esittämisestä kuuluu jokaiselle henkilökohtaisesti. Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan rangaistussäännöksen esitöissä tai oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole otettu kantaa siihen, mitä suostumuksen antaminen tarkoittaa siinä tapauksessa, että henkilö, jota ilmaisu koskee, on alaikäinen. Edellä kohdassa 11 todetuin tavoin myös lapsella on oikeus yksityiselämän suojaan, mutta selvää on, että pieni lapsi ei itsenäisesti voi päättää siitä, mitä tietoja hänestä julkaistaan.

3.2.2 Lapsen mielipiteen merkitys

23. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain (lapsenhuoltolaki) mukaan lasta edustaa hänen huoltajansa. Mainitun lain 4 §:n mukaan huoltajalla on oikeus päättää lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta ja muista henkilökohtaisista asioista. Lähtökohtaisesti päätösvalta lasta koskevan tiedon julkaisemisesta kuuluu siten lapsen huoltajalle. Toisaalta lapsenhuoltolain 4 §:n 2 momentin mukaan ennen kuin huoltaja tekee päätöksen lapsen henkilökohtaisessa asiassa, hänen tulee keskustella asiasta lapsen kanssa, jos se lapsen ikään ja kehitystasoon sekä asian laatuun nähden on mahdollista. Lapsen iän ja kehityksen myötä lapsen mielipiteen merkitys kasvaa. Pieni lapsi ei kuitenkaan kykene arvioimaan tiedon julkaisemisen merkitystä eikä muutoinkaan voi itsenäisesti ja omaehtoisesti päättää itseään koskevan tiedon julkaisemisesta.

24. Tässä asiassa lapset ovat tapahtumahetkellä olleet 9-vuotiaita. Vaikka tämän ikäisillä lapsilla olisikin mielipide videon julkaisemisesta internetissä, Korkein oikeus katsoo, etteivät he pätevästi voi antaa siihen suostumustaan. Lisäksi on riidatonta, että A ei ole tiedustellut lastensa mielipidettä videon julkaisemisesta. A on kertonut jälkikäteen keskustelleensa videosta lastensa kanssa, jolloin lapset eivät olleet pitäneet videon julkaisemista pahana.

3.2.3 Huoltajan suostumuksen merkitys

25. Niin Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa kuin kansallisessa perusoikeussäännöstössä suojataan yhtäältä yksilöä, mukaan lukien lapsia yksilöinä, ja toisaalta perhettä ja perhe-elämää. Perhe-elämän suojaan liittyy lapsen huoltajien lähtökohtainen päätösvalta alaikäistä koskevissa asioissa. Yksittäistapauksessa yksilön ja perhe-elämän suoja voivat joutua vastakkain. Ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännössä onkin todettu, etteivät huoltajan oikeudet voi olla vailla rajoja, vaan julkisen vallan tehtävänä on suojata lasta huoltajan aseman väärinkäytöltä (Nielsen v. Tanska 28.11.1988, kohta 72). Lapsen ja hänen huoltajiensa oikeuksia yhteensovitettaessa ensisijainen merkitys on lapsen edulla, joka voi syrjäyttää vanhemman intressit. Perhe-elämän suoja ei siten oikeuta huoltajaa lapsen terveyttä ja kehitystä vaarantaviin toimiin (Johansen v. Norja 7.8.1996, kohta 78, Scozzari ja Giunta v. Italia 13.7.2000, kohta 169, Sahin v. Saksa 8.7.2003, kohta 66 sekä Neulinger ja Shuruk v. Sveitsi 6.7.2010, kohta 136).

26. Olennaista onkin, että huoltajan oikeus päättää lastaan koskevista asioista perustuu tarkoitukseen turvata lapsenhuoltolain 1 §:n mukaisesti lapsen tasapainoinen kehitys ja hyvinvointi lapsen yksilöllisten tarpeiden ja toivomusten mukaisesti. Lapsen huoltajan on siten käyttäessään oikeuksiaan lapsensa huollossa ja kasvatuksessa otettava huomioon lapsen perusoikeuksista mahdollisesti johtuvat rajoitukset, ja mahdollisissa ristiriitatilanteissa pyrittävä nimenomaan lapsen kokonaisetua parhaalla mahdollisella tavalla toteuttaviin ratkaisuihin (KKO 2008:93, kohta 22).

27. Edellä todetun perusteella huoltajalla ei lähtökohtaisen edustamisoikeutensa nojalla ole rajatonta oikeutta julkaista lapsestaan mitä tahansa tietoa. Tiedon julkaisemisesta päättäessään huoltajan tulee ottaa huomioon muun ohella lapsen itsenäinen oikeus yksityiselämän suojaan ja lapsen etu. Lasta koskevan tiedon julkaisemista ei siten tee sallituksi pelkästään se, että julkaisemiseen on huoltajan suostumus.

28. A ei ole väittänyt tavoitelleensa videon julkaisemisella lastensa etua vaan jäljempänä käsiteltävää yleistä keskustelua viranomaisten toiminnasta. Asiassa ei ole myöskään tullut esille seikkoja, joiden perusteella arkaluontoisten tietojen julkistamista voitaisiin pitää lasten edun mukaisena.

3.2.4 Laillisuusperiaate

29. Yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistöön sisältyviä käsitteitä tulkittaessa tulee ottaa huomioon myös rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Sen mukaan rikoslakia ei ole sallittua tulkita laventavasti. Käsitteiden tulkinta on kuitenkin välttämätöntä ja oikeutettua myös yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennalta arvattavissa (HE 44/2002 vp s. 29 sekä esim. KKO 2018:36, kohta 10 ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).

30. Lainsäädännössä ei ole nimenomaista kieltoa siitä, että huoltaja ei saa julkaista lastaan koskevaa tietoa. Edellä selostetusti lapsenhuoltolaissa on kuitenkin selkeät lähtökohdat sille, mitä huoltajan tulee lasta koskevia päätöksiä tehdessään ottaa huomioon. Lisäksi selvää on, että myös lapsella on oikeus yksityiselämän suojaan. Siten sellainen tulkinta, ettei A:lla lastensa huoltajana ole rajatonta oikeutta päättää heitä koskevien tietojen julkaisemisesta, ei ole ennakoimaton ja on myös sopusoinnussa rangaistussäännöksen turvaaman yksityiselämän suojan kanssa. Tällaiselle tulkinnalle ei siten ole rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta aiheutuvaa estettä.

3.2.5 Johtopäätös julkaisemisen oikeudettomuudesta

31. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n menettelyä ei voida pitää sallittuna pelkästään sillä perusteella, että videon julkaisemiseen on ollut huoltajien suostumus.

3.3 Rikoslain 24 luvun 8 §:n 3 momentin rajoitussäännöksen soveltaminen

3.3.1 Tarkastelun lähtökohta

32. Kysymys on tämän jälkeen siitä, onko A:n ja B:n teko sallittu rangaistussäännöksen 3 momentin niin sanotun rajoitussäännöksen perusteella. Tämä edellyttää sitä, että kyse on yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemisestä ja että tiedon levittäminen ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

3.3.2 Asian yleinen merkittävyys

33. A ja B ovat katsoneet, että videon julkaisemisessa oli kysymys yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelystä. Heidän tarkoituksenaan oli ollut tuoda yleiseen tietoon viranomaisten toiminta huostaanoton täytäntöönpanon yhteydessä.

34. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä yleistä kiinnostusta herättävänä keskusteluna ei ole pidetty vain poliittisia ilmaisuja ahtaassa merkityksessä, vaan myös taloudellisista, kulttuurisista ja sosiaalisista yhteiskuntaolosuhteista käytyä keskustelua. Yleisesti merkittävänä keskustelunaiheena ihmisoikeustuomioistuin on pitänyt muun ohella lapsen huoltoa koskevien ratkaisujen asianmukaista täytäntöönpanoa ja voimankäyttöä tällaisessa yhteydessä (Krone Verlag GmbH v. Itävalta 19.6.2012, kohta 55 sekä Kurier Zeitungsverlag und Druckerei GmbH v. Itävalta (2) 19.6.2012, kohta 57).

35. Kansanvaltaisen yhteiskunnan edellytyksenä oleva mahdollisuus vallankäytön julkiseen kritiikkiin on yksi sananvapauden keskeisistä tarkoituksista (HE 309/1993 vp s. 56). Viranomaisten toimintatapojen esiin nostaminen on perusteltua, jotta viranomaisten menettelyä voidaan arvioida ja mahdollisiin epäkohtiin tai väärinkäytöksiin voidaan puuttua. Viranomaisten toimintatavat ja erityisesti voimankäyttö ovat siten yhteiskunnallisesti merkityksellisiä aiheita.

36. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ja B:n videon julkaisemiselle ilmoittamaa tarkoitusta ole aihetta epäillä. Videon julkaiseminen on A:n ja B:n kertoman mukaan johtanut asian laajaan julkisuuteen ja saanut aikaan paljon keskustelua lastensuojelupäätösten täytäntöönpanosta ja käytännön toteuttamisesta.

37. Korkein oikeus katsoo, että video on käsitellyt yleiseltä kannalta merkittävää asiaa. Kuten myös ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenee, sananvapauden suoja yleisesti merkittävien aiheiden käsittelemiseksi on erityisen vahva ja sananvapauden rajoituksille on tältä osin vain vähän sijaa.

3.3.3 Menettelyn hyväksyttävyyttä koskeva punninta

38. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, ylittääkö A:n ja B:n menettely tapauksen olosuhteissa selvästi sen, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

39. Tässä tapauksessa lasten henkilöllisyydellä ei sinänsä ole ollut merkitystä videon julkaisemisen tavoitteen ja sisällön kannalta. Videolla olevat sumennukset olisi voitu tehdä niin, etteivät lapset olisi olleet videolta tunnistettavissa. Videon merkitys, uskottavuus tai sanoma ei olisi tästä heikentynyt. Lasten henkilöllisyyden paljastaminen ei ole edistänyt yleiseltä kannalta merkittävää julkista keskustelua, eikä videon julkaisemisesta ole ollut lapsille mitään etua. Toisaalta se mahdollisuus, että julkaisu olisi yhtä hyvin voitu tehdä ilman lasten henkilöllisyyden paljastamista, ei ratkaise sitä, onko julkaisemisella selvästi ylitetty se, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä (KKO 2018:51, kohta 36).

40. Lasten tunnistamista on pyritty vaikeuttamaan sumentamalla heidän kasvojaan videolta. Sumennukset eivät kuitenkaan ole täysin täyttäneet tarkoitustaan. Edelleen huomioon voidaan ottaa se, että vaikka lapset ovatkin olleet tunnistettavissa, on tämä tunnistettavuus aluksi rajoittunut vain niihin henkilöihin, jotka ovat jo entuudestaan jollain tavalla tunteneet tai tienneet A:n perheen. Toisaalta videota ei ole poistettu internetistä senkään jälkeen, kun A oli tullut viimeistään 16.1.2014 julkisuuteen omalla nimellään ja näin mahdollistanut sen, että lasten henkilöllisyys on tullut laajasti tunnetuksi.

41. Videosta on ilmennyt lasten huostaanottoon liittyviä seikkoja ja lastensuojelun asiakkuus. Kysymys on ollut erittäin arkaluonteisista, lähtökohtaisesti salassa pidettävistä tiedoista, joiden paljastaminen laajalle yleisölle on kajonnut syvälle lasten yksityisyyteen. Kysymys on lisäksi lapsista, jotka ovat ikänsä johdosta olleet haavoittuvassa asemassa ja muutoinkin yksityishenkilöinä nauttineet suurinta yksityiselämän suojaa.

42. Kuvalla voi olla suurempi yksityisyyteen kajoava merkitys kuin sanallisilla ilmaisuilla. Julkaisussa on ollut kysymys videosta, joka muotonsa puolesta on mahdollistanut valokuvaakin voimakkaamman kajoamisen lasten yksityisyyteen. Vaikka lapsia ei ole pyritty esittämään negatiivisessa valossa, videolta ilmenee kuitenkin selvästi lasten suhtautuminen pakkotoimiin ja se, että he eivät ole halunneet lähteä pois kotoa. Ottaen huomioon, että kysymys on liikkuvasta kuvasta ja äänestä, video on erittäin tehokkaasti kuvannut lasten tunteita tilanteessa. Osaltaan tämä on ollut omiaan herättämään keskustelua nimenomaan siitä, miten viranomaisten toiminta vaikuttaa lapsiin. Toisaalta lasten tunteiden näyttäminen on tässä yhteydessä loukannut voimakkaasti lasten yksityisyyttä.

43. Video on julkaistu internetin avoimessa videopalvelussa, ja sen on voinut katsoa kuka tahansa. A ja B ovat jakaneet linkkiä videoon, ja videota on katsottu kymmeniä tuhansia kertoja. Video on ollut YouTube-videopalvelussa pitkähkön ajan, eli noin yhdeksän kuukautta, mikä on lisännyt katsojien määrää sekä todennäköisyyttä videon laajemmalle leviämiselle. Kun kysymys on julkaisusta internetissä, josta kerran julkaistua tietoa voi olla lähes mahdotonta poistaa, ei sille ajalle, jonka video on B:n toimesta ollut saatavilla, voida toisaalta antaa ratkaisevaa merkitystä. Mainittu internetin luonne johtaa siihen, että video voi milloin tahansa myös tulevaisuudessa nousta uudelleen esiin, mikä on omiaan lisäämään videon julkaisemisen vahingollisuutta.

3.4 Yhteenveto ja johtopäätös vastaajien menettelystä

44. Videon julkaiseminen internetissä on liittynyt A:n ja B:n tarkoitukseen vaikuttaa keskusteluun viranomaisten toiminnan asianmukaisuudesta ja voimankäytöstä. Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä on sinänsä ollut yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitetty ilmaisu.

45. A ja B ovat kuitenkin julkaisseet erittäin syvälle lasten yksityiselämän suojaan kajoavan videon, joka on saanut laajaa huomiota ja joka on paljastamiensa arkaluontoisten tietojen lisäksi kuvannut lasten tunteita heille traumaattisessa tilanteessa. Videon julkaisemisella ei ole tavoiteltu lasten etua, eikä lasten henkilöllisyyden paljastaminen tässä yhteydessä ole ollut tarpeen. Punnittuaan vastakkain edellä selostettuja sananvapauteen ja yksityiselämän suojaan liittyviä näkökohtia Korkein oikeus päätyy siihen, että videon julkaiseminen sellaisena, että lapset ovat olleet siitä tunnistettavissa, ja videon pitäminen nähtävillä internetissä noin yhdeksän kuukauden ajan on videon sisältö, lasten oikeudet ja muut olosuhteet huomioon ottaen selvästi ylittänyt sen, mitä on pidettävä hyväksyttävänä.

46. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyn johdosta, etteivät vanhemmat ole voineet lastensa puolesta antaa suostumusta kyseisen videon julkaisemiseen. Kun julkaiseminen ei ole ollut oikeutettua myöskään sovellettavan rangaistussäännöksen 3 momenttiin sisältyvän rajoituksen perusteella, A:n ja B:n menettely täyttää yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen tunnusmerkistön.

47. A on kuvannut puheena olevan videon, ja B on käsitellyt sitä tehdessään siihen kohdassa 2 kuvatut sumennukset. Kumpikin heistä on tiennyt, minkä sisältöisenä video julkaistaan. Heidän on tämän johdosta pitänyt ymmärtää, että lapset ovat sumennuksista huolimatta edelleen olleet tunnistettavissa. Lapset ovat olleet tunnistettavissa jo pelkän videon perusteella, eikä B:n vastuuta vähennä se, että A on jonkin aikaa videon julkaisemisen jälkeen tullut julkisuuteen omalla nimellään ja näin helpottanut lasten henkilöllisyyden selvittämistä. B ei ole pitkään aikaan tämän jälkeenkään poistanut videota videopalvelusta.

48. Sekä A että B ovat lisäksi olleet tietoisia siitä, että videolta ilmenee lasten yksityiselämää koskevia arkaluontoisia tietoja. Heidän on täytynyt tietää myös se, että tällaisia tietoja sisältävän videon julkaiseminen on omiaan aiheuttamaan lapsille kärsimystä. Korkein oikeus katsoo, että he ovat siten menetelleet tahallisesti.

3.5 Kieltoerehdys

49. A on vedonnut siihen, että nykyään vanhemmat julkaisevat internetissä lapsistaan monenlaisia tietoja ja kuvia. Tästä päätellen lasten huoltajat varsin laajasti ovat käsityksessä, että heillä on oikeus päättää lasten yksityiselämää koskevien tietojen julkaisemisesta. Edellä todetuin tavoin lasten edun huomioon ottamista koskeva periaate on kuitenkin selvä. A:n on täytynyt pitää varsin todennäköisenä, ettei hän lasten huoltajanakaan saa rajoituksetta julkaista lapsiaan koskevia tietoja. Samoilla perusteilla myös B:n on täytynyt ymmärtää, ettei hän huoltajien suostumuksellakaan saa julkaista millaista tahansa sisältöä. A ja B ovat omankin kertomuksensa mukaan tienneet, että lasten huostaanotto on lähtökohtaisesti salassa pidettävä ja siten lasten kannalta arkaluontoisena pidettävä tieto. Korkein oikeus katsoo, että he eivät siten ole voineet erehtyä pitämään tekoaan sallittuna, eikä rangaistusvastuusta vapautumista voida perustaa myöskään kieltoerehdystä koskevaan rikoslain 4 luvun 2 §:n säännökseen.

4. Seuraamukset

4.1 Rangaistuksen määrääminen

50. A ja B ovat toissijaisesti vaatineet, että heidät jätetään rikoslain 6 luvun 12 §:n 3 kohdan nojalla rangaistukseen tuomitsematta. Mainitun lainkohdan mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistuksen tuomitsematta, jos rikos on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava.

51. Mainittu lainkohta liittyy tekijän vähäiseen syyllisyyteen. A:n ja B:n syyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää sitä, että heidän tarkoituksenaan on ollut herättää keskustelua yhteiskunnallisesti merkittävästä aiheesta, minkä lisäksi he olivat pyrkineet heikentämään lasten tunnistettavuutta. Toisaalta kysymys on ollut erittäin voimakkaasti lasten yksityiselämään kajoavan tiedon julkaisemisesta. Pelkästään se seikka, että lapsia koskevien tietojen julkaiseminen internetissä on yleistä, ei anna aihetta arvioida heidän syyllisyyttään vähäisemmäksi. Korkein oikeus katsoo, että heidän tekoaan ei siten voida rinnastaa anteeksiannettavaan tekoon. Asiassa ei muutoinkaan ole perusteita jättää rangaistusta tuomitsematta.

52. A:lle ja B:lle tuomittujen sakkorangaistusten alentamiseen ei ole aihetta.

4.2 Videon poistamisvaatimus

53. Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 22 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä sisällöltään lainvastaiseksi todetun verkkoviestin poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

54. Videon on edellä katsottu sisältävän C:n ja D:n yksityiselämää koskevia tietoja, joiden julkaiseminen on ollut lainvastaista. Video on siten määrättävä poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo ja Juha Mäkelä. Esittelijä Elina Elo.

Rasitetoimituksessa oli perustettu ajoneuvojen pitämis-, venevalkama- ja laiturirasitteet. Toimituksesta ei ollut tiedotettu rasitealueeseen rajoittuvan kiinteistön omistajalle A:lle. Maaoikeus oli A:n tuomiovirhekantelun johdosta kumonnut toimituspäätöksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin olevan rasitetoimituksen asianosainen. Maaoikeuden päätöstä ei muutettu.

KML 17 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Rasitetoimituksen nro 2016-536003 päätös 16.11.2016

Rasitetoimituksessa oli perustettu ajoneuvojen pitämis-, venevalkama- ja laiturirasitteet neljäntoista eri kiinteistön hyväksi kiinteistön X alueelle osapuolten väliseen rasitesopimukseen perustuen.

Asian on ratkaissut toimitusinsinööri Mika Heikkilä.

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden maaoikeutena 4.9.2017 antama päätös nro 17/8411

A oli vaatinut tuomiovirhekantelussaan rasitetoimituksen poistamista. Toissijaisesti A oli vaatinut menetetyn määräajan palauttamista muutoksen hakemiselle rasitetoimitukseen. A omisti kiinteistön Y, johon rasitealue rajoittui. A:lle ei ollut tiedotettu toimituskokouksesta. Hän oli kantelussaan katsonut olevansa asiassa asianosainen rasitteesta hänen kiinteistölleen aiheutuvien haittavaikutusten vuoksi.

Maaoikeus katsoi, että asianosaisuutta koskeva kiinteistönmuodostamislain 17 §:n 1 momentti antaa harkintavaltaa toimitukseen kutsujalle eikä sitä tule tulkita siten, että asianosaispiiri rajataan niin pieneksi kuin mahdollista. Maaoikeus totesi lisäksi, että rasitteesta aiheutuvat haitat ympäristölle tuli kiinteistönmuodostamislain 156 §:n ja 157 §:n nojalla arvioida ja että vaikutukset voivat ulottua myös naapurikiinteistölle. Maaoikeus katsoi A:n olevan asiassa asianosainen ja palautti asian uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jari Kirmo, maaoikeusinsinööri Jukka Lahtinen ja lautamiehet.

Eri mieltä ollut lautamies olisi hyväksynyt toimitusinsinöörin ratkaisun katsoen, ettei kiinteistönmuodostamislain 17 § pidä rajanaapuria asianosaisena eikä rasitteen perustaminen koske A:n oikeutta kysymyksessä olevan säännöksen tarkoittamalla tavalla.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myötäpuolineen myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B myötäpuolineen vaati, että maaoikeuden päätös kumotaan.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rasitetoimituksessa on perustettu ajoneuvojen pitämis-, venevalkama- ja laiturirasitteet 14 eri kiinteistön hyväksi kiinteistön X alueelle kiinteistöjen omistajien väliseen rasitesopimukseen perustuen. Toimitus on lopetettu 16.11.2016 ja rekisteröity 17.11.2016.

2. Rasitealueeseen rajoittuvan kiinteistön Y omistaja A on 26.1.2017 vireille tulleessa kantelussaan maaoikeudelle vaatinut toimituksen poistamista. Toimituksesta ei ollut tiedotettu A:lle.

3. A on katsonut olevansa asiassa asianosainen, sillä asia koskee välittömästi hänen oikeuttaan. Rasitealue sijoittuu A:n kiinteistön ja sillä olevien asuin- ja talousrakennusten välittömään läheisyyteen. Rasitteesta aiheutuu hänen kiinteistölleen haittaa.

4. Maaoikeus on katsonut, että A on asiassa asianosainen. Maaoikeus on todennut, että rasitetta perustettaessa tulee arvioida rasitteen ympäristölliset vaikutukset, jotka voivat kyseessä olevan kaltaisen laajan ja merkittävän rasitteen kohdalla ulottua myös naapurikiinteistölle. Kiinteistönmuodostamislain 17 §:n 1 momentin ja lakiesityksen sanamuotoa ei maaoikeuden mukaan voida tulkita siten, että tarkoituksena olisi rajata asianosaisten piiri mahdollisimman suppeaksi. A ei maaoikeuden mukaan myöskään ole voinut aiemmin reagoida muiden kiinteistönomistajien väliseen sopimukseen. Maaoikeus on hyväksynyt kantelun, kumonnut rasitetoimituksen ja palauttanut asian toimitukseen.

5. Rasitetoimitusta hakenut B ja hänen myötäpuolensa ovat yhteisessä valituksessaan vaatineet maaoikeuden päätöksen kumoamista.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko A pitänyt katsoa asianosaiseksi rasitetoimituksessa.

Sovellettavat säännökset

7. Kiinteistönmuodostamislain 17 §:n 1 momentissa säädetään, että asianosainen toimituksessa on hakija ja muu henkilö, jonka oikeutta toimitus välittömästi koskee.

8. Kiinteistönmuodostamislain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa (HE 227/1994 vp s. 19) todetaan, että toimituksen laadusta ja muista toimitukseen liittyvistä seikoista riippuu, kenen oikeuksien on katsottava olevan toimituksessa tehtäviin ratkaisuihin sellaisessa suhteessa, että hänelle on annettava asianosaisen asema ja täten oikeus tehdä vaatimuksia toimituksen suhteen ja osallistua siinä tehtäviin määräämistoimiin. Tämän vuoksi pykälässä ei ole lueteltu asianosaisia, vaan ehdotettiin säädettäväksi, että hakijan ohella asianosainen on jokainen henkilö, jonka oikeutta toimitus välittömästi koskee.

Korkeimman oikeuden kannanotto

9. Korkein oikeus toteaa, että rasitteen perustaminen kiinteistönmuodostamislain nojalla edellyttää lain 156 §:ssä säädettyjen edellytysten arvioinnin ohella lain 157 §:n 1 momentissa säädettyjen niin sanottujen ympäristöllisten edellytysten arviointia. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan rasite on perustettava siten, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja että rasitteesta tai sen käyttämisestä ei aiheudu ympäristölle tarpeetonta haittaa eikä kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä.

10. Rasitetoimituksessa tulevat siten arvioitaviksi myös sellaiset haitat ja vahingot, joita mahdollisesti aiheutuu muille kuin rasitetulle kiinteistölle. Rasitteen perustamisen vaikutusten ulottuvuus riippuu perustettavan rasitteen tyypistä, käytön laajuudesta ja käyttäjämäärästä, sijainnista, ympäröivän maankäytön luonteesta sekä muista tapauskohtaisista seikoista.

11. Korkein oikeus toteaa, että jo kiinteistönmuodostamislain 17 §:n 1 momentin sanamuoto osoittaa, että asianosaisaseman arviointi voi edellyttää tapauskohtaista harkintaa sen suhteen, kenen oikeutta toimitus välittömästi koskee. Tässä harkinnassa on otettava huomion muun muassa toimituksen laatu ja muut toimitukseen liittyvät seikat, kuten kohdassa 8 selostetuista esitöistä ilmenee.

12. Rasitetoimituksen asianosaispiiri voi ulottua tapauskohtaisesti varsinaisia rasiteosapuolia laajemmalle kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentin edellyttämän ympäristöllisten vaikutusten arvioinnin vuoksi. Mainittu säännös suojaa myös toimituksen käsittämän alueen ulkopuolella sijaitsevien kiinteistöjen omistajien oikeuksia edellyttämällä rasitteen perustamista siten, ettei siitä aiheudu kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä. Muun muassa perustettavasta rasitteesta aiheutuvien vaikutusten ulottuvuudesta riippuu, voidaanko toimituksen katsoa koskevan välittömästi sanotunlaisten kiinteistöjen omistajien oikeuksia ja voidaanko omistajien siten katsoa olevan asianosaisia toimituksessa. Mikäli rasitteesta naapurikiinteistölle aiheutuvat vaikutukset arvioidaan merkittäviksi, toimituksen voidaan yleensä katsoa koskevan välittömästi tällaisen kiinteistön omistajan oikeutta.

13. Nyt kysymyksessä oleva rasitealue sijoittuu välittömästi A:n omistaman kiinteistön rajalle ja sillä olevien rakennusten läheisyyteen. Rasiteoikeus on annettu 14 kiinteistölle ja siinä on kysymys ajoneuvojen pitämis-, venevalkama- ja laiturirasitteista. Ottaen lisäksi huomioon asiassa rasitteen käytöstä saatu selvitys, perustettavan rasitteen vaikutusten voidaan katsoa ulottuvan merkittävässä määrin A:n omistaman kiinteistön alueelle.

14. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rasitetoimitus on koskenut A:n oikeutta kiinteistönmuodostamislain 17 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla välittömästi ja että hänet olisi sen vuoksi tullut katsoa asianosaiseksi toimituksessa.

Päätöslauselma

Maaoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Ari Kantor, Mika Huovila ja Asko Välimaa. Esittelijä Katri Nuuja.

Asianomistajat olivat käräjäoikeudessa vaatineet, että vastaaja tuomitaan korvaamaan rikoksella aiheuttamansa vahinko, mutta he eivät olleet hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon, jolla syyte ja korvausvaatimukset oli hylätty. Syyttäjä oli esittänyt rikoshyötyä koskevan menettämisvaatimuksen vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä. Hovioikeus ei olisi saanut jättää menettämisvaatimusta tutkimatta.

ROL 5 luku 3 § 1 mom
ROL 5 luku 17 § 1 mom
OK 26 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.11.2015 (nro 15/147926) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 23.2.2017 (nro 17/107505) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Erja Kalske-Haikonen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Erkki Koivula ja Tarja Ryhänen-Dahlman.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 7 377,57 euroa.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on hylännyt syyttäjän A:han kohdistaman syytteen kohdan 1 kavalluksesta tai kätkemisrikoksesta ja kohtien 2 – 4 ja 6 mukaisista neljästä petoksesta. Käräjäoikeus on hylännyt samalla asianomistajien itsensä ajamat, petosrikoksiin perustuneet vahingonkorvausvaatimukset.

2. Valituksessaan hovioikeudelle syyttäjä on toistanut rangaistusvaatimuksensa. Kun asianomistajat yhtä lukuun ottamatta olivat tyytyneet käräjäoikeuden tuomioon, syyttäjä on vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä esittänyt A:han kohdistetun vaatimuksen petosrikoksilla saadun hyödyn menettämisestä valtiolle.

3. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi syytteen mukaiset kätkemisrikoksen ja petosrikokset, mutta jättänyt petoksilla saatua rikoshyötyä koskeneen menettämisvaatimuksen tutkimatta. Hovioikeus on perustellut päätöstään sillä, että menettämisvaatimus olisi tullut esittää jo haastehakemuksessa käräjäoikeudelle tai viimeistään syyttäjän valituksessa hovioikeudelle. Perusteluissa on viitattu myös siihen, että käräjäoikeuden tuomio on vahingonkorvausvaatimusten hylkäämisen osalta lainvoimainen.

4. Korkeimman oikeuden arvioitavana on, voidaanko syyttäjän vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä esittämä menettämisvaatimus tutkia.

Sovellettavat säännökset

5. Rikoslain 10 luvun 9 §:n mukaan menettämisseuraamus määrätään syyttäjän vaatimuksesta, kun kysymys on syyttäjän ajamasta rikosasiasta. Haastehakemuksessa on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan ilmoitettava syytteenalaisen teon ohella muun muassa rangaistus- ja menettämisvaatimus sekä muut vaatimukset ja lainkohdat, joihin ne perustuvat.

6. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan valituskirjelmässä hovioikeudelle on muun muassa mainittava, miltä kohdin käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan muutosta, mitä muutoksia vaaditaan tehtäviksi ja mihin perusteisiin ja todisteisiin vaatimukset perustuvat. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Tutkittavana on, onko ja miten käräjäoikeuden ratkaisua muutettava.

Korkeimman oikeuden arviointi

7. Syyttäjä ja vain yksi asianomistajista olivat ilmoittaneet tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon. Muiden asianomistajien vaatimusten osalta käräjäoikeuden ratkaisu oli saanut lainvoiman. Hovioikeuden tutkittavana on syyttäjän ja asianomistajan valituksen johdosta ollut, onko vastaaja syyllistynyt syytteessä tarkoitettuihin rikoksiin ja mitä seuraamuksia hänelle on niiden johdosta tuomittava.

8. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 6 momentin nojalla rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä ei tuomita valtiolle menetetyksi siltä osin kuin se on tuomittu tai tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena. Vahingonkorvaus ja hyödyn menettäminen ovat saman teon vaihtoehtoisia taloudellisia seuraamuksia siten, että menettämisseuraamus on vahingonkorvaukseen nähden toissijainen. Näin ollen se, että asianomistajan yksityisoikeudellinen vahingonkorvausvaatimus on ratkaistu lainvoimaisesti, ei ole estänyt hovioikeutta tällä perusteella ottamasta tutkittavaksi syyttäjän menettämisseuraamusta koskevaa vaatimusta.

9. Rikoshyötyä koskeva menettämisseuraamus voidaan tuomita vain, jos sitä koskeva vaatimus on esitetty. Hyvään oikeudenhoitoon kuuluu, että syyttäjä esittää kaikki syytteessä tarkoitettuun rikokseen perustuvat vaatimuksensa niin varhaisessa vaiheessa kuin se on mahdollista. Haastehakemusta koskevasta, kohdassa 5 selostetusta säännöksestä ei kuitenkaan seuraa, ettei syyttäjä voisi myöhemmin oikeudenkäynnin aikana esimerkiksi täydentää hakemuksessa ilmoitettua. Rikosasioissa ei käräjä- tai hovioikeusmenettelyssä sovelleta niin sanottua prekluusiosääntelyä tai kanteenmuutoskieltoa, jotka rajoittaisivat uusiin seikkoihin vetoamista taikka samaan tekoon perustuvien liitännäisvaatimusten esittämistä oikeudenkäynnin aikana. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 luvun 17 §:n 1 momentin pääsäännön mukaan kiellettyä on vain syytteen muuttaminen niin, ettei rangaistusvaatimus enää teonkuvaukseltaan vastaa alkuperäisessä syytteessä kuvattua menettelyä. Jos teko ei muutu toiseksi, kysymys on pykälän 2 momentin mukaisesta sallitusta syytteen tarkistamisesta.

10. Tässä tapauksessa syyttäjällä ei vielä käräjäoikeudessa ole ollut aihetta esittää menettämisvaatimusta, koska asianomistajat olivat itse esittäneet vahingonkorvausvaatimuksensa, jotka määrältään vastasivat petosrikoksilla saatua hyötyä. Vaatimuksen esittäminen on tullut ajankohtaiseksi vasta, kun asianomistajat olivat tyytyneet käräjäoikeuden ratkaisuun, jolla heidän vahingonkorvausvaatimuksensa oli hylätty. Hovioikeuden ei siten olisi tullut jättää syyttäjän menettämisvaatimusta tutkimatta sen vuoksi, että se olisi voitu esittää jo haastehakemuksessa käräjäoikeudelle.

11. Kun syyttäjä hakee käräjäoikeuden tuomioon muutosta syytteen tultua hylätyksi, syyttäjä voi valituksessaan esittää uusia seikkoja ja vaatimuksia, jotka liittyvät valituksessa tarkoitettuun tekoon. Hovioikeuden ratkaistavaksi tarkoitetut vaatimukset perusteluineen tulisi oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 15 §:n ja 26 luvun 1 §:n osoittamin tavoin esittää valituskirjelmässä hovioikeudelle. Oikeuskäytännössä on kuitenkin vakiintuneesti katsottu, että rikosasiassa uusia, valituskirjelmässä mainitsematta jääneitä seikkoja voidaan esittää ja syytettä tarkistaa vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä. Edellytyksenä tällöin on, että jatkokäsittelyssä otetaan asianmukaisesti huomioon vastaajan mahdollisuudet valmistella puolustustaan ja puolustautua (KKO 2010:59, 2008:6, 2003:97).

12. Rikoshyödyn menettäminen on rikoksen julkisoikeudellinen seuraamus, jonka esittämiselle oikeudenkäynnin aikana ei ole laissa asetettu nimenomaista syytteenmuutoskieltoa vastaavaa rajoitusta. Vaikka menettämisseuraamus voidaan lisäksi rikoslain 10 luvun 9 §:n nojalla käsitellä muutoinkin kuin vain syytteen käsittelyn yhteydessä, kuten lainvoimaisen syyksilukemisen jälkeen, ei tästä seuraa ehdotonta estettä tutkia menettämisvaatimusta, joka esitetään vasta hovioikeudessa. Korkein oikeus katsoo, että menettämisvaatimuksen esittämiselle valitusajan päättymisen jälkeen ja vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä ei ole estettä silloin, kun vaatimus liittyy suoraan muutoin hovioikeuden tutkittavana olevaan syytteeseen. Menettämisvaatimusta ei voida torjua sillä perusteella, että vaatimus olisi voitu tehdä jo valituskirjelmässä.

13. Siinä tilanteessa, että syyttäjä ensi kertaa hovioikeuden pääkäsittelyssä esittää menettämisvaatimuksen, hovioikeuden on vastaavalla tavalla kuin syytettä tarkistettaessa huolehdittava siitä, että vastaajalla on riittävästi aikaa ja edellytykset puolustuksensa valmisteluun. Menettämisvaatimuksen laadusta riippuen vaatimuksen myöhäinen esittäminen voi johtaa hovioikeudessa toimitettavan pääkäsittelyn peruuttamiseen ja käsittelyn siirtämiseen myöhemmäksi tai jopa asian palauttamiseen käräjäoikeuteen sen varmistamiseksi, että vastaajalla on riittävä mahdollisuus puolustautua ja oikeus muutoksenhakuun.

14. Tässä tapauksessa menettämisvaatimuksen peruste ja määrä ovat ilmenneet jo käräjäoikeudessa esitetyn syytteen teonkuvauksista. A on siten asiallisesti ottanut kantaa menettämisvaatimuksen perusteisiin jo vastatessaan syytteeseen ja asianomistajien vahingonkorvausvaatimuksiin käräjäoikeudessa. Menettämisvaatimukseen ei ole liittynyt uusia tosiseikkoja tai todistusaineistoa. Hovioikeuden pääkäsittelyssä A:ta on avustanut lakimies. Näissä olosuhteissa hovioikeus olisi voinut A:n oikeusturvaa vaarantamatta tutkia myös hovioikeuden pääkäsittelyssä esitetyn menettämisvaatimuksen.

15. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus on menetellyt virheellisesti, kun se on jättänyt syyttäjän menettämisseuraamusta koskevan vaatimuksen tutkimatta. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asian käsittelyä on jatkettava hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomioon sisältyvä asian käsittelyä koskeva päätös, jolla hovioikeus on jättänyt tutkimatta syyttäjän esittämän menettämisvaatimuksen, kumotaan. Asia palautetaan syyttäjän A:han kohdistaman rikoshyötyä koskevan menettämisvaatimuksen osalta käsiteltäväksi Helsingin hovioikeuteen, jonka on otettava omasta aloitteestaan asia uudelleen käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo, Juha Mäkelä ja Asko Välimaa. Esittelijä Heidi Myllys.

A oli puukolla uhkaamalla pakottanut kioskin myyntitiskin takana olleen myyjän luovuttamaan rahaa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla ryöstö ei ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta.

Ks. KKO:1992:169 KKO:2014:87

RL 31 luku 1 §
RL 31 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 16.6.2016 nro 16/126610 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 15.2.2017 nro 17/106291 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mikko Jaatinen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Eerika Hirvelä ja Johanna Borgmästars.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A tuomitaan törkeästä ryöstöstä ja että A:lle tuomittua rangaistusta joka tapauksessa korotetaan ja se tuomitaan ehdottomana.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Käräjäoikeus on tuomiossaan syytekohdassa 1 katsonut selvitetyksi, että A oli mennyt puukolla aseistautuneena kioskiin vähän ennen sen sulkemisaikaa suojaten kasvojaan pipolla, hupulla ja aurinkolaseilla. A oli mennyt kioskin kassalla avoimen myyntitiskin takana työskennelleen myyjän eteen, nostanut taskustaan 10 cm pituisella terällä varustetun puukon lyöntiasentoon terä kohti myyjää, pakottanut tämän luovuttamaan kassasta rahaa ja käskenyt olemaan tekemättä hälytystä. Myyjä oli luovuttanut kassasta A:lle 95 euroa. A oli vaatinut lisää rahaa, jolloin myyjä oli ilmoittanut, ettei voinut kassan toimintatavan vuoksi luovuttaa enempää rahaa. A oli poistunut kioskista kyseiset 95 euroa mukanaan. Ryöstössä oli käytetty teräasetta ja ryöstö oli käräjäoikeuden mukaan myös kokonaisuutena arvostellen törkeä ottaen huomioon uhkauksen laatu, teon kohdistuminen liikkeessä illalla yksin työskennelleeseen myyjään ja teon suunnitelmallisuus.

2. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 1 törkeän ryöstön ja syytekohdassa 2 huumausaineen käyttörikoksen sekä tuominnut hänet 2 vuoden 4 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen.

3. A on valittanut hovioikeuteen vaatien, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän ryöstön sijasta ryöstöön ja että rangaistusta lievennetään. Hovioikeus on lausunut, että A:n ei ollut väitetty käyttäneen väkivaltaa. A oli ottanut puukon esille kioskin sisällä myyntitiskin luona ja nostanut sen lyöntiasentoon ja vaatinut myyjää luovuttamaan hänelle rahaa. A ei ollut ollut myyjän välittömässä läheisyydessä, sillä heidän välillään oli ollut myyntitiski, mutta myyjän ainoa poistumistie oli ollut myymälän puolelle, jossa myös A oli ollut. Siinä vaiheessa, kun myyjä oli alkanut ottaa rahoja kassasta, A oli edelleen pitänyt puukkoa kädessään, mutta ei enää lyöntiasennossa. A ei ollut tilanteessa käyttänyt puukkoa enemmän kuin ryöstön toteuttaminen ja rahojen saaminen oli edellyttänyt. Hän ei ollut myöskään esittänyt suusanallisia uhkauksia eikä hänen käyttäytymisensä ollut ollut muutoinkaan aggressiivista. Saatuaan rahat A oli poistunut kioskista. Vaikka A:n teko oli kohdistunut kioskissa yksin työskennelleeseen myyjään ja teko oli osoittanut suunnitelmallisuutta, hovioikeus on katsonut, ettei teko ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

4. Hovioikeus on katsonut A:n syyllistyneen syytekohdassa 1 törkeän ryöstön sijasta ryöstöön ja tuominnut hänet tästä ja syytekohdan 2 huumausaineen käyttörikoksesta 1 vuoden 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 90 tunnin yhdyskuntapalveluun.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Syyttäjän valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:lle syyksi luettua ryöstöä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja onko A:lle tuomittua rangaistusta syytä korottaa ja tuomita se ehdottomana.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

6. Rikoslain 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan, joka käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla välittömästi käyttää sellaista väkivaltaa toisen hallusta anastaa tai ottaa luvattomasti käyttöön toisen irtainta omaisuutta taikka sellaista väkivaltaa tai uhkausta käyttämällä pakottaa toisen luopumaan taloudellisesta edusta, johon rikoksentekijällä tai sillä, jonka puolesta hän toimii, ei ole laillista oikeutta, on tuomittava ryöstöstä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Pykälän 4 momentin mukaan, ellei pykälässä tarkoitettu teko, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen vakava, ei rikoksentekijää tuomita ryöstöstä, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää.

7. Mainitun luvun 2 §:n 1 momentin mukaan, jos ryöstössä käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä (3 kohta) tai rikos kohdistetaan henkilöön, joka ammattiinsa tai toimeensa kuuluvan työn tai tehtävän vuoksi ei voi itseään tai omaisuuttaan puolustaa (4 kohta), ja ryöstö on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ryöstöstä vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

8. Ryöstöä on perinteisesti pidetty hyvin vakavana rikoksena. Ryöstörikosten rangaistusasteikot ovat muihin omaisuusrikoksiin verrattuina ankarat. Ellei ryöstön tunnusmerkistön toteuttavaa tekoa, huomioon ottaen väkivallan tai uhkauksen vähäisyys tai muut tekoon liittyvät seikat, ole kokonaisuutena arvostellen pidettävä vakavana, rikoksentekijää ei rikoslain 31 luvun 1 §:n 4 momentista ilmenevällä tavalla tuomita ryöstöstä, vaan niistä muista rikoksista, jotka teko käsittää (HE 66/1988 vp s. 94 ja 98).

9. Rikoslain 31 luvun 2 §:ä koskevien esitöiden mukaan, jotta ryöstö olisi katsottava törkeäksi, sen tulisi täyttää jokin säännöksessä mainituista ankaroittamisperusteista ja lisäksi ryöstön tulisi olla sellainen, että sitä on kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Tässä arvioinnissa suurin merkitys on käytetyn väkivallan voimakkuudella ja uhkauksen vaarallisuudella. Tämän ohella olisi kiinnitettävä huomiota myös ryöstöllä tavoitellun omaisuuden määrään (HE 66/1988 vp s. 99).

10. Ratkaisussa KKO 1992:169 teon katsottiin olleen perusmuotoinen ryöstö, kun naamioitunut tekijä oli rikkomalla kaupungin keskustassa sijainneen grillikioskin myyntiluukun lasin ja huitomalla näin syntyneestä aukosta kioskin sisälle työntämällään veitsellä vähintään metrin etäisyydellä myyjästä saanut myyjän luovuttamaan hänelle ainakin 820 markkaa (noin 138 euroa). Uhkausta ei pidetty huomattavan vaarallisena, koska tekijä ei ollut käyttänyt väkivaltaa muutoin kuin myyntiluukun rikkomiseen ja hän oli uhannut käyttää väkivaltaa vain kioskin ulkopuolelta. Kioski oli ollut kaupungin keskustassa ja sinne oli tullut asiakkaita myös tekoyönä. Myöskään tavoitellun omaisuuden määrä ei ollut voinut olla suuri, eivätkä naamion käyttö ja autolla liikkuminen oikeuttaneet pitämään ryöstöä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

11. Ratkaisussa KKO 2014:87 Korkeimmassa oikeudessa oli kysymys enää rangaistuksen määräämisestä törkeästä ryöstöstä. Alemmat oikeusasteet olivat katsoneet selvitetyksi, että kommandopipoon sonnustautunut tekijä oli kioskin sisällä juuri ennen sulkemisaikaa ensin uhannut kioskissa yksin ollutta myyjää puukolla lähietäisyydeltä avoimen myyntitiskin yli ja rahat saatuaan tullut puukko mukanaan myyjän välittömään läheisyyteen myyntitiskin taakse hakemaan savukkeita. Tekijä oli anastanut ainakin 200 ja enintään 400 markkaa (noin 34 – 67 euroa) sekä enintään 10 savukerasiaa. Alemmat oikeusasteet olivat pitäneet tilannetta uhkaavana ja huomattavan vaarallisena ja ryöstöä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

A:n teon törkeysarviointi

12. Korkein oikeus toteaa, että harkittaessa sitä, onko ryöstöä pidettävä törkeänä, on teon moitittavuutta arvioitava tapauskohtaisesti kokonaisuutena ottaen merkittävinä seikkoina huomioon käytetyn väkivallan voimakkuus ja uhkauksen vaarallisuus. Myös ryöstöllä tavoitellun ja saadun omaisuuden määrä, teon suunnitelmallisuus ja teko-olosuhteet vaikuttavat siihen, millä tavoin teon törkeys kokonaisuutena arvioidaan. Lisäksi huomioon on otettava se, että jo perusmuotoisessa ryöstössä vaaditaan tietynlaista vakavuutta.

13. Tässä asiassa on riidatonta, että rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu ankaroittamisperuste täyttyy, kun ryöstössä on käytetty teräasetta. Syytteen mukaan ryöstöä on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä ottaen huomioon uhkauksen laatu, teon kohdistuminen liikkeessä illalla yksin työskennelleeseen myyjään ja teon suunnitelmallisuus.

14. Korkein oikeus toteaa, että A on kioskin sisällä uhannut myyjää puukolla lähietäisyydeltä, alle metrin levyisen myyntitiskin takaa nostamalla teräaseen lyöntiasentoon. Puukko on ollut lyöntiasennossa vain joitakin sekunteja, mutta senkin jälkeen A:n kädessä näkyvillä. Myyjä on tekoaikana ollut yksin myymälässä. Tila myyntitiskin takana on ollut pieni, ja myyjän olisi tullut ohittaa A lähietäisyydeltä, jos hän olisi yrittänyt paeta. A on käskenyt myyjää olemaan tekemättä hälytystä ja vaatinut tältä lisää rahaa. Nämä seikat korostavat teon moitittavuutta ja puhuvat sen puolesta, että tekoa on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

15. Toiseen suuntaan puhuvana seikkana voidaan toisaalta pitää sitä, ettei A ole käyttänyt tilanteessa fyysistä väkivaltaa myyjää kohtaan, vaan on pelkästään uhannut sillä. Hän ei myöskään ole suusanallisesti uhannut väkivallalla eikä käyttäytynyt aggressiivisesti. Hän ei ole ollut myyjän välittömässä läheisyydessä, vaan heidän välissään on koko ajan ollut myyntitiski, joskin A olisi ilmeisesti halutessaan pystynyt tiskin ylittämään. Valvontakameran tallennekuvista ilmenee, että A ei ole hyökännyt kohti myyjää, vaan hän on ainoastaan pitänyt puukkoa hetken lyöntiasennossa kädessään. A on keskeyttänyt teon, kun myyjä on kertonut olevan mahdotonta saada kassasta enempää rahaa. Tämän jälkeen A on rauhallisesti poistunut kioskista. Teko on kestänyt varsin lyhyen ajan, noin 30 sekuntia, mikä on sinänsä tällaisille ryöstöille tavanomaista. Kokonaisuutena arvioiden tilanne ei ole ollut huomattavan vaarallinen. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, ettei teolla tavoitellun ja saadun omaisuuden määrä ole ollut suuri.

16. Teon moitittavuutta korostavana seikkana on vedottu myös siihen, että myyjän kannalta teko-olosuhteet ovat muistuttaneet toista, rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua ankaroittamisperustetta. Se koskee ryöstön kohdistamista henkilöön, joka ammattiinsa tai toimeensa kuuluvan työn tai tehtävän vuoksi ei voi itseään tai omaisuuttaan puolustaa. Oikeuskäytännössä taksinkuljettajaa on pidetty tällaisena henkilönä, kun tekijä oli taksikyydissä yrittänyt ampuma-aseella uhaten ottaa rahaa auton kuljettajalta (KKO 1975 II 44). Sen sijaan ratkaisussa KKO 1992:189 pankkiryöstön kohteeksi joutuneiden pankkivirkailijoiden ei katsottu olleen kohdassa tarkoitettuja henkilöitä. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa ei ole käynyt ilmi, ettei kioskin myyjä olisi lainkohdassa tarkoitetulla tavalla työtehtäviensä vuoksi voinut puolustautua. Korkein oikeus katsoo, ettei rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua ankaroittamisperustetta voida soveltaa tässä asiassa. Teko-olosuhteet myyjän kannalta ovat kuitenkin olleet edellä kohdassa 14 todetulla tavalla teon moitittavuutta muutoin korostavia seikkoja.

17. Syyttäjä on teon moitittavuutta ankaroittavana seikkana vedonnut myös teon suunnitelmallisuuteen. Oikeuskäytännössä on todettu, että rikoslajiin tyypillisesti kuuluva suunnitelmallisuus ilmenee konkreettisissa tapauksissa eri asteisena, mikä on otettava huomioon arvioitaessa yksittäisen teon moitittavuutta (KKO 2018:7, kohta 25). Korkein oikeus toteaa, että liikeyrityksiin kohdistuneissa ryöstöissä on tavanomaista, että rikos tehdään iltaisin tai öisin, ja tekijä on usein naamioitunut kiinnijäämisriskin vähentämiseksi. A on käräjäoikeudessa kertonut varmistaneensa, ettei kioskissa ollut muita ihmisiä. Hän oli toteuttanut teon illalla juuri ennen kioskin sulkemisaikaa ja suojannut kasvojaan pipolla, hupulla ja aurinkolaseilla. Nämä seikat samoin kuin se, että A oli varustautunut rikoksen tekemistä varten uhkaamiseen soveltuvalla välineellä, puhuvat sen puolesta, että kysymys on ollut suunnitelmallisesta teosta eikä hetken mielijohteesta, mikä on teon moitittavuutta korostava seikka. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, ettei A:n toiminta ole ylittänyt tekotyypille tavanomaisena pidettävää suunnitelmallisuutta.

18. Punnittuaan vastakkain edellä kerrottuja tekoon ja teko-olosuhteisiin liittyviä lieventäviä ja ankaroittavia seikkoja kokonaisuudessaan Korkein oikeus päätyy siihen, että ryöstö ei ole ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. A on näin ollen syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan ryöstöön.

Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

19. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

20. Korkeimman oikeuden tuoretta rangaistuskäytäntöä ei ryöstön osalta ole. Kuten ratkaisussa KKO 2014:87 on todettu (kohdat 10 ja 11), mitattaessa rangaistusta ryöstöstä tai törkeästä ryöstöstä on huomiota kiinnitettävä erityisesti siihen, miten vahingollinen tai vaarallinen teossa käytetty väkivalta tai uhkaus on ollut. Rangaistuksen määrääminen perustuu ensi sijassa asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Rangaistuskäytännön yhtenäisyys edellyttää kuitenkin myös sitä, että rangaistukset saman rikostyypin eri rangaistusasteikolla säädetyistä tekomuodoista mitataan keskenään mahdollisimman johdonmukaisesti huomioon ottaen kaikki rangaistuksen määrään vaikuttavat seikat.

21. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2014:87 rangaistusta määrättäessä kiinnitettiin huomiota teon uhkaavuuteen ja vaarallisuuteen, myyjälle aiheutuneeseen henkiseen kärsimykseen, teon suunnitelmallisuuteen ja rikoksella tavoiteltuun ja saatuun omaisuuteen. Korkein oikeus katsoi, että oikeudenmukainen rangaistus vastaajan syyksi luetusta törkeästä ryöstöstä ennen rangaistuksen kohtuullistamista olisi ollut 2 vuotta 4 kuukautta vankeutta. Edellä selostetussa vanhemmassa ratkaisussa KKO 1992:169 kioskiryöstön tekijä tuomittiin 1 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Ratkaisussa KKO 1992:189 ilmapistoolilla uhaten tehtyjen pankkiryöstöjen tekijä tuomittiin kahdesta ryöstöstä kummastakin erikseen 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Rangaistuksen määrääminen tässä asiassa

22. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä ryöstöstä 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hovioikeus on katsottuaan teon täyttävän perusmuotoisen ryöstön tunnusmerkistön tuominnut A:n 1 vuoden 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka ohella hovioikeus on tuominnut 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

23. Korkein oikeus on edellä kohdissa 14 – 18 ottanut kantaa teon uhkaavuuteen ja vaarallisuuteen sekä muihin teon moitittavuuteen liittyviin seikkoihin. Vaikka A:n menettely on arvioitu perusmuotoiseksi ryöstöksi, teko on lajissaan vakava ja se on ollut lähellä törkeää tekomuotoa. Tämän vuoksi rikoksen otsikoinnin muuttuminen törkeästä ryöstöstä perusmuotoiseen ryöstöön ei vaikuta niin olennaisesti rangaistuksen mittaamiseen kuin mitä hovioikeus on ratkaisussaan katsonut.

24. A:n tekoa voidaan verrata kohdissa 10 ja 11 mainituissa ratkaisuissa kysymyksessä olleisiin tekoihin. Ratkaisussa KKO 2014:87 todettu teko on ollut jonkin verran vaarallisempi ja vahingollisempi kuin A:n teko ottaen huomioon, että tekijä oli mennyt myyjän välittömään läheisyyteen myyntitiskin taakse. A on sen sijaan kohdassa 15 todetulla tavalla vain pitänyt puukkoa lyöntiasennossa kädessään yrittämättä hyökätä myyjän kimppuun tai mennä tämän välittömään läheisyyteen myyntitiskin yli tai taakse. A:n teko on sitä vastoin ollut selvästi vaarallisempi kuin ratkaisussa KKO 1992:169 kysymyksessä ollut tilanne, jossa tekijän oli miltei mahdotonta hyökätä myyjän kimppuun.

25. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista ryöstöstä ja huumausaineen käyttörikoksesta on 2 vuoden 1 kuukauden yhteinen vankeusrangaistus. Vankeusrangaistuksen pituuden vuoksi sitä ei voida määrätä ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle ryöstöstä ja huumausaineen käyttörikoksesta tuomittu rangaistus korotetaan 2 vuodeksi 1 kuukaudeksi vankeutta.

Muutoin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tatu Leppänen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Pia Haga.

A oli tuomittu yhdyskuntapalveluun. Hän oli ennen yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanon päättymistä syyllistynyt uusiin rikoksiin, joista hänet oli tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Vankeustuomion antamisen jälkeen käräjäoikeus syyttäjän hakemuksesta muunsi yhdyskuntapalvelusta suorittamatta olevan osan vankeudeksi uusista rikoksista tuomitun ehdottoman vankeusrangaistuksen perusteella. A valitti hovioikeuteen ja vaati yhdyskuntapalvelun muuntamista ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisu- ja muutosperusteella. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 3.11.2016 nro 16/145936 ja Helsingin hovioikeuden päätös 19.1.2017 nro 17/101824 on selostettu tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Saalasti sekä hovioikeudessa sen jäsenet Pia Sandvik, Heikki Rautiola ja Jaakko Rautio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Syyttäjä katsoi vastauksessaan, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos ei ollut virheellinen, joten jatkokäsittelylupaa ei ollut tarvinnut myöntää muutosperusteella. Jatkokäsittelylupa olisi kuitenkin tullut myöntää ennakkoratkaisuperusteella, sillä aikaisempaa oikeuskäytäntöä yhdyskuntapalvelun muuntamisesta valvontarangaistukseksi nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa ei ollut.

Korkein oikeus on varannut asianosaisille tilaisuuden lausua siitä, onko syyttäjän vaatimus yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan muuntamisesta vankeudeksi voitu tutkia erillisenä asiana sen jälkeen, kun A oli jo tuomittu rangaistukseen yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanon aikana tehdyistä rikoksista.

Asianosaiset ovat antaneet pyydetyt lausumat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on 23.12.2014 tuomittu 156 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Hän on aloittanut yhdyskuntapalvelun suorittamisen ja suorittanut siitä 6 tuntia.

2. A on 20.2. – 22.4.2015 syyllistynyt uusiin rikoksiin. Rikosseuraamuslaitos on keskeyttänyt yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanon ensin 24.4.2015 määräaikaisesti ja tämän jälkeen syyttäjän ilmoituksen perusteella toistaiseksi.

3. Helsingin käräjäoikeus on 20.7.2015 tuominnut A:n 3 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen edellä kohdassa 2 tarkoitetuista uusista rikoksista ja samalla täytäntöönpantavaksi määrätystä jäännösrangaistuksesta.

4. A on hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta hovioikeudessa ja vaatinut muun ohella, että edellä kohdassa 1 mainittu yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottomaksi vankeudeksi. Syyttäjä on yhtynyt vaatimukseen. Hovioikeus on 9.5.2016 antamassaan tuomiossa katsonut, ettei se ollut toimivaltainen käsittelemään vasta hovioikeudessa esitettyä vaatimusta yhdyskuntapalvelun muuntamisesta vankeudeksi, ja jättänyt vaatimuksen tutkimatta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota rangaistusseuraamuksen osalta. Hovioikeuden tuomio on lainvoimainen.

5. Syyttäjä on 5.7.2016 käräjäoikeuteen toimittamallaan hakemuksella vaatinut, että A:lle tuomitusta yhdyskuntapalvelusta suorittamatta olevat 150 tuntia muunnetaan ehdottomaksi vankeudeksi A:lle uusista rikoksista tuomitun ehdottoman vankeusrangaistuksen johdosta. A ei ole vastustanut muuntamista, mutta on pyytänyt, että yhdyskuntapalvelusta suorittamatta oleva osa muunnetaan ehdottoman vankeuden asemesta valvontarangaistukseksi.

6. Käräjäoikeus on 3.11.2016 antamassaan tuomiossa katsonut, että yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain (yhdyskuntaseuraamuslaki) 82 §:n 2 momentin mukaisessa muuntamisessa ei ole kyse sellaisesta vankeuteen tuomitsemisesta, jota valvontarangaistusta koskevassa rikoslain 6 luvun 11 a §:ssä tarkoitetaan. Sen vuoksi suorittamatta oleva yhdyskuntapalvelu oli muunnettava ehdottomaksi vankeudeksi. Käräjäoikeus on muuntanut A:lle tuomitusta yhdyskuntapalvelusta suorittamatta olevan osan 5 kuukaudeksi 19 päiväksi vankeutta.

7. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut jatkokäsittelyluvan myöntämistä sekä yhdyskuntapalvelusta suorittamatta olevan osan muuntamista ehdottoman vankeuden asemesta valvontarangaistukseksi. Hovioikeus ei ole myöntänyt hänelle jatkokäsittelylupaa.

8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

Jatkokäsittelylupaharkinnan lähtökohdat

9. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

10. Hovioikeuden tulee tarvittaessa arvioida myös sellaisia jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteita, joihin muutoksenhakija ei ole nimenomaisesti vedonnut (KKO 2015:91, kohta 15). Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä on tarpeen arvioida lähinnä muutos- ja ennakkoratkaisuperusteiden kannalta.

11. Kun harkitaan, onko jatkokäsittelylupa myönnettävä muutosperusteella, tarkastelun kohteena on käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuus. Käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa oleva selvästi virheellinenkään kannanotto johonkin sovellettavan sääntelyn tulkintaa koskevaan kysymykseen ei siten vielä sinänsä merkitse, että hovioikeuden tulisi myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Muutosperuste ei täyty, jos hovioikeus muiden asian ratkaisuun vaikuttavien seikkojen perusteella voi pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos on joka tapauksessa oikea.

12. Kynnyksen jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ennakkoratkaisuperusteella tulee olla verraten matala. Jos asiassa sovellettavaan sääntelyyn liittyy objektiivisesti arvioiden jokin huomionarvoinen tulkintaongelma, hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa siinäkin tapauksessa, että se pitää käräjäoikeuden kannanottoa tulkintakysymykseen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta muutenkin oikeana. Jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ennakkoratkaisuperusteella voi siten olla aihetta esimerkiksi nyt käsillä olevan kaltaisissa tilanteissa, joissa muutoksenhakemuksessa nostetaan perustellusti esiin jokin ongelmakysymys, joka koskee uuden lainsäädännön tulkintaa tai suhdetta muualla laissa olevaan sääntelyyn ja johon annettavalla vastauksella on siten yleisempääkin merkitystä. Tällä tavoin hovioikeus pääsee antamaan asiaratkaisun tulkinnanvaraisesta kysymyksestä ja siten omalta osaltaan ohjaamaan käräjäoikeuksien lainkäyttöä samankaltaisissa asioissa.

13. Ennakkoratkaisuperusteen täyttymistä harkitessaan hovioikeuden on perusteltua ottaa huomioon myös jatkokäsittelylupaa koskevan ratkaisunsa merkitys koko muutoksenhakujärjestelmän toimivuuden kannalta. Korkeimman oikeuden mahdollisuudet antaa ennakkopäätöksiä esimerkiksi uuden lainsäädännön soveltamisen yhteydessä esille tulevista tulkintaongelmista vaikeutuvat huomattavasti, jos hovioikeudet eivät myönnä jatkokäsittelylupia asioissa, joissa näihin tulkintaongelmiin voidaan ottaa kantaa. Tämäkin näkökohta puoltaa sitä, että hovioikeuden tulee soveltaa ennakkoratkaisuperustetta verraten laajasti ja riippumatta siitä, katsooko se jatkokäsittelylupaan olevan aihetta muulla perusteella.

Kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä A:n muutoksenhakemuksessa esitetyn johdosta

14. Hovioikeuden harkittavana on ollut A:n muutoksenhakemuksessa esitetyn johdosta se, onko jatkokäsittelylupa ollut tarpeen myöntää siltä osin kuin A on vaatinut yhdyskuntapalvelusta suorittamatta olevan osan muuntamista ehdottoman vankeuden asemesta valvontarangaistukseksi.

15. Yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuin voi tuomitessaan aiemmin yhdyskuntapalveluun tai nuorisorangaistukseen tuomitun henkilön ehdottomaan vankeusrangaistukseen sellaisesta rikoksesta, jonka tuomittu on tehnyt ennen edellä tarkoitetun yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpanon päättymistä, kieltää aloittamasta tai jatkamasta kyseisen yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpanoa. Kieltäessään aiemmin tuomitun yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpanon tuomioistuimen on määrättävä, että suorittamatta oleva osa kyseisestä yhdyskuntaseuraamuksesta on suoritettava vankeutena.

16. Kysymys jatkokäsittelylupaharkinnasta vastaavan kaltaisessa laintulkintatilanteessa on ollut esillä Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:42. Siinä käräjäoikeus oli muuntanut yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan vankeudeksi silloin voimassa olleen yhdyskuntapalvelusta annetun lain (1055/1996) 8 §:n 3 momentin nojalla eli sillä perusteella, että yhdyskuntapalveluun tuomittu oli rikkonut törkeästi yhdyskuntapalvelun ehtoja. Valituksessaan hovioikeudelle asianomainen oli vaatinut, että yhdyskuntapalvelu muunnetaan ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseksi. Korkein oikeus on katsonut, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella.

17. Edellä mainitussa ratkaisussa sovellettavana olleeseen lainsäädäntöön on liittynyt tulkinnanvaraisuutta. Valvontarangaistusta koskeva rikoslain 6 luvun 11 a §:n säännös oli säädetty vasta yhdyskuntapalvelusta annetun lain säätämisen jälkeen. Valvontarangaistusta koskevissa lain esitöissä oli viitattu mahdollisuuteen, että valvontarangaistukseen voitaisiin tuomita myös yhdyskuntapalveluun tuomittu, jonka palvelu joudutaan muuntamaan vankeudeksi palvelun ehtojen rikkomisen vuoksi. Korkein oikeus piti näistä syistä epäselvänä kysymystä, voidaanko yhdyskuntapalveluun tuomittu yhdyskuntapalvelua vankeudeksi muunnettaessa tuomita ehdottoman vankeuden sijasta valvontarangaistukseen.

18. Nyt esillä olevassa asiassa tulkintatilanne on lainsäädännössä tapahtuneen kehityksen vuoksi toisenlainen. Yhdyskuntaseuraamuslaki on säädetty valvontarangaistusta koskevan rikoslain säännöksen voimaantulon jälkeen. Jo lakia säädettäessä on siten ollut mahdollista arvioida, minkälaisia seuraamuksia erilaisissa yhdyskuntapalvelun muuntamistilanteissa voidaan tuomita.

19. Yhdyskuntapalvelun muuntamista koskevien yhdykuntaseuraamuslain säännösten keskinäisen vertailun perusteella on mahdollista, että tällainen harkinta on lakia valmisteltaessa suoritettukin. Lain 19 §:n 2 momentissa säädetään nimenomaisesti, että pykälän 1 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, joissa yhdyskuntaseuraamuksen suorittaminen ei ole ollut mahdollista laissa säädetyn enimmäisajan kuluessa, tuomioistuin voi eräiden muiden ratkaisuvaihtoehtojen ohella muuntaa suorittamatta olevan yhdyskuntapalvelun osan joko valvontarangaistukseksi tai ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi. Myös lain 39 §:n 2 momentissa säädetään nimenomaisesti, että tuomioistuin voi muuntaa yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan joko valvontarangaistukseksi tai ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi, kun se toteaa yhdyskuntapalveluun tuomitun rikkoneen törkeästi velvollisuuksiaan lain 26 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Toisin kuin edellä mainituissa säännöksissä, lain 82 §:n 2 momentissa säädetään mahdollisuudesta muuntaa suorittamatta oleva osa yhdyskuntaseuraamuksesta vain ehdottomaksi vankeudeksi.

20. Lain 82 §:n 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa yhdyskuntapalvelun muuntamisen perusteena on se, että aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomittu tuomitaan uusista rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tällaisissa tilanteissa voidaan pitää jo lähtökohtaisesti epätarkoituksenmukaisena sellaista ratkaisua, että asianomainen tuomittaisiin samassa yhteydessä sekä ehdottomaan vankeusrangaistukseen että valvontarangaistukseen. Tämäkin näkökohta tukee käsitystä, että yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momenttia ei ole aihetta tulkita sanamuodostaan poiketen niin, että yhdyskuntapalvelu voitaisiin lainkohdassa tarkoitetussa tilanteessa muuntaa valvontarangaistukseksi.

21. Edellä esitetyt näkökohdat puoltavat vahvasti käsitystä, että käräjäoikeuden kanta, jonka mukaan valvontarangaistuksen tuomitseminen ei A:n tapauksessa ole ollut edes periaatteessa mahdollista, on ollut oikea. Tästä tulkintakysymyksestä riippumatta hovioikeus on lisäksi voinut käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta arvioidessaan ottaa huomioon sen, että edellä kerrotuin tavoin A oli 9.5.2016 annetulla hovioikeuden tuomiolla tuomittu 3 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen, jota hän oli ollut suorittamassa käräjäoikeuden ratkaistessa syyttäjän vaatimusta yhdyskuntapalvelun muuntamisesta. Asiakirjoista ilmenee, että A on voinut vapautua vankeudesta aikaisintaan 30.5.2017. Tässä tilanteessa hovioikeus on voinut perustellusti katsoa, että käräjäoikeuden ratkaisu on lopputulokseltaan selvästi oikea. Aihetta jatkokäsittelyluvan myöntämiseen tältä osin ei siten ole ollut tarkistus- tai muutosperusteella eikä painavan syynkään perusteella.

22. Edellä kohdissa 18 – 20 selostetut näkökohdat siis sinänsä puoltavat vahvasti näkemystä, että yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tilanteessa yhdyskuntapalvelun muuntaminen valvontarangaistukseksi ei käräjäoikeuden toteamin tavoin ole edes periaatteessa mahdollista. Kun kuitenkin otetaan huomioon erityisesti edellä selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2013:42 ja myös syyttäjän Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa esittämä näkemys asian epäselvyydestä, on perusteltua otaksua, että säännöksen tulkintakäytäntö voi olla epäyhtenäinen sovellettavan säännöksen sinänsä yksiselitteisestä sanamuodosta huolimatta. Käsillä oleva laintulkintakysymys on myös luonteeltaan sellainen, johon voidaan lainkäytössä joutua ottamaan toistuvasti kantaa. Kysymystä ei ole käsitelty yhdyskuntaseuraamuslain esitöissä eikä myöskään lain säätämisen jälkeen annetuissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa. Myöskään julkaistua hovioikeusratkaisua tästä kysymyksestä ei ole.

23. Näillä perusteilla ja ottaen huomioon edellä kohdissa 12 ja 13 esitetyt yleiset näkökohdat ennakkoratkaisuperusteen soveltamisedellytyksistä Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella.

Kysymys jatkokäsittelyluvan myöntämisestä asiassa viran puolesta huomioon otettavan menettelykysymyksen vuoksi

24. Edellä todetun lisäksi hovioikeuden on tullut jatkokäsittelylupaharkinnassaan ottaa viran puolesta huomioon se käräjäoikeuden menettelyä koskeva kysymys, onko yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momenttiin perustuva vaatimus yhdyskuntapalvelun muuntamisesta ehdottomaksi vankeudeksi voitu tutkia erillisessä oikeudenkäynnissä sen jälkeen, kun lainkohdassa tarkoitetuista uusista rikoksista oli jo tuomittu vankeusrangaistus.

25. Yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momentin sanamuoto viittaa siihen, että vaatimus yhdyskuntapalvelun muuntamisesta ehdottomaksi vankeudeksi lainkohdassa tarkoitetulla perusteella voidaan tutkia vain siinä oikeudenkäynnissä, jossa aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomittu tuomitaan uusista rikoksista ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Nyt esillä olevassa tapauksessa syyttäjä on kuitenkin vaatinut yhdyskuntapalvelun muuntamista ehdottomaksi vankeudeksi erillisellä hakemuksella sen jälkeen, kun A oli jo edellä kohdissa 3 ja 4 selostetussa oikeudenkäynnissä tuomittu uusista rikoksista ehdottomaan vankeuteen. Jos erillisen muuntovaatimuksen tutkimista ei pidetä mahdollisena, käräjäoikeuden olisi tullut jättää vaatimus tutkimatta. Käräjäoikeus on kuitenkin A:n tapauksessa tutkinut ja hyväksynyt muuntovaatimuksen, ja hovioikeus on jättänyt jatkokäsittelyluvan myöntämättä.

26. Korkein oikeus katsoo, että säännöksen sanamuoto huomioon ottaen hovioikeus ei ole voinut pitää selvänä, että erillinen muuntovaatimus on voitu tutkia. Hovioikeudella on siten ollut aihetta tältä osin epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ja sen olisi siten pitänyt myöntää asiassa jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

27. Tulkinnanvaraisella kysymyksellä erillisen muuntovaatimuksen tutkimisen edellytyksistä on myös yleisempää merkitystä yhdyskuntaseuraamuslain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa. Sen vuoksi jatkokäsittelylupa olisi tullut tämänkin kysymyksen selvittämiseksi myöntää myös ennakkoratkaisuperusteella.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

28. Edellä lausutun nojalla asiassa on perusteet myöntää oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 ja 3 kohdan nojalla jatkokäsittelylupa. Korkein oikeus katsoo oikeusastejärjestyksestä johtuvan, että asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila (eri mieltä), Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Toisin kuin enemmistö katson, ettei hovioikeuden olisi tarvinnut myöntää jatkokäsittelylupaa myöskään ennakkoratkaisuperusteella sen kysymyksen johdosta, voidaanko yhdyskuntapalvelusta suorittamatta oleva osa muuntaa ehdottoman vankeuden asemesta valvontarangaistukseksi. Perustelen kantaani seuraavasti.

Ennakkoratkaisuperustetta on tarkoitettu sovellettavan jatkokäsittelylupaharkinnassa tilanteisiin, joissa asian periaatteellisen merkityksen johdosta on tärkeää, että hovioikeus antaa laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun. Kuten jatkokäsittelylupajärjestelmän säätämiseen johtaneissa esitöissä on myös todettu, kysymys on tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan (HE 105/2009 vp s. 33 ja 61).

Olen enemmistön kanssa samaa mieltä siitä, että ennakkoratkaisuperusteen täyttymistä harkitessaan hovioikeuden on syytä ottaa huomioon jatkokäsittelylupaa koskevan ratkaisunsa merkitys muutoksenhakujärjestelmän toimivuuden kannalta. Jos asiassa sovellettavaan sääntelyyn liittyy jokin huomionarvoinen tulkintaongelma, hovioikeuden on myönnettävä jatkokäsittelylupa siinäkin tapauksessa, että se pitää käräjäoikeuden kannanottoa tulkintakysymykseen ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta oikeina (kohdat 12 ja 13). Arvioitaessa jatkokäsittelyluvan kynnystä ennakkoratkaisuperusteella on kuitenkin otettava huomioon myös lupajärjestelmän tarkoitus kohdentaa hovioikeuksien voimavaroja sellaisiin asioihin, joiden tutkiminen uudelleen on tarpeen.

Muutoksenhakujärjestelmän toimivuuden kannalta on tärkeää mutta käsittääkseni myös riittävää, että kynnys jatkokäsittelyluvan myöntämiseen ennakkoratkaisuperusteella on matalampi kuin valitusluvan kynnys Korkeimmassa oikeudessa. Jatkokäsittelylupajärjestelmän tarkoituksen toteutumisen kannalta pidän puolestaan tärkeänä sitä, että ennakkoratkaisuperusteen olemassaolo arvioidaan objektiivisesti huomioon ottaen oikeuslähteet ja niiden yleiset tulkintaperiaatteet. Pelkästään sillä, että muutoksenhakemuksessa nostetaan esiin jokin ongelmakysymys, joka koskee uuden lainsäädännön tulkintaa tai suhdetta muuhun sääntelyyn, ei siten ole vaikutusta jatkokäsittelylupakynnyksen ylittymiseen, ellei kysymystä voida pitää objektiivisin perustein epäselvänä tai tulkinnanvaraisena taikka oikeuskäytäntö ole sen osalta epäyhtenäistä.

Tässä asiassa tulkinnanvaraiseksi on väitetty yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momentin säännöstä, jonka mukaan tuomioistuimen on tuomitessaan aiemmin yhdyskuntaseuraamukseen tuomitun henkilön ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja kieltäessään yhdyskuntaseuraamuksen täytäntöönpanon määrättävä, että suorittamatta oleva osa kyseisestä yhdyskuntaseuraamuksesta on suoritettava vankeutena. Tulkinnanvaraisena on pidetty sitä, voisiko tuomioistuin lainkohdan sanamuodosta huolimatta määrätä suorittamatta olevan osan yhdyskuntapalvelusta suoritettavaksi vankeuden asemesta valvontarangaistuksena.

Huomioon ottaen rangaistuksiin liittyvä lailla säätämisen vaatimus ja sääntelyn täsmällisyysvaatimus rikoksentekijälle tuomittavan tai määrättävän rangaistuksen lajin on ilmettävä selvästi laista. Näin ollen jo yhdyskuntaseuraamuslain 82 §:n 2 momentin sanamuodon perusteella voidaan päätellä, että yksinomaan sitä sovellettaessa yhdyskuntapalvelu on aina määrättävä suoritettavaksi vankeutena. Lain esitöistä tai muista lähteistä ei myöskään löydy tukea sille, että säännöstä tulisi soveltaa sanamuotoaan laveammin. Tältä osin enemmistön viittaamassa ratkaisussa KKO 2013:42 esillä ollut laintulkintatilanne on ollut erilainen (kohdat 16 – 18 ja 22). Kuten enemmistön perustelujen kohdasta 20 ilmenee, myöskään rangaistusjärjestelmän johdonmukaisuuteen liittyvät näkökohdat eivät tässä asiassa puolla säännöksen sanamuodosta poikkeavaa tulkintaa. Kun kysymyksessä olevan säännöksen tulkintakäytännönkään ei ole edes väitetty olevan epäyhtenäistä, katson, ettei hovioikeuden ole tarvinnut myöntää A:lle jatkokäsittelylupaa tämän kysymyksen johdosta.

Muilta osin olen samaa mieltä enemmistön kanssa. Katson siis, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa Korkeimman oikeuden ratkaisun 24 – 27 kohdista ilmenevän tulkinnanvaraisen menettelykysymyksen johdosta mainituissa kohdissa ilmenevin perustein.

Yhtiö oli tehnyt sopimuksen sähkönkäyttöpaikan liittämisestä jakeluverkkoon (liittymissopimus). Yhtiön kiinteistön sähkölaitteistoon oli myöhemmin tehty kytkentä, jonka vuoksi osa eräässä vuokrattuna olleessa liikehuoneistossa kulutetusta sähköstä oli kulkenut mittauslaitteiston ohi. Kytkennän tekijä oli jäänyt tuntemattomaksi, eikä yhtiö ollut ollut tietoinen kytkennästä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei yhtiö ollut liittymissopimuksen perusteella vastuussa kytkennästä sähköverkkoyhtiölle ja sähköyhtiölle aiheutuneesta vahingosta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Sähköyhtiö A Oy:n ja sähköverkkoyhtiö B Oy:n (jäljempänä yhteisesti Sähköyhtiöt) ja C Oy:n (jäljempänä Liikekeskus) välillä on 6.11.1969 solmittu sopimus C Oy:n liittymisestä nykyisin Sähköyhtiöiden omistamaan sähköverkkoon. Liikekeskus omistaa kiinteistön, jossa liittymissopimuksen ehtojen mukaan Sähköyhtiöiden jakeluverkkoon liitetty laitteisto sijaitsee.

Vuonna 2000 Liikekeskuksen omistamalla kiinteistöllä sijaitsevaan sähkölaitteistoon oli tehty laajennusosa. Laajennusosan kytkennät oli tehty sillä tavalla virheellisesti, että kiinteistön erään liiketilan kylmäkoneikon kuluttama sähkö oli kytkennän vuoksi kulkenut mittauslaitteiston ohitse. Virheellinen kytkentä oli havaittu 29.10.2012 sähkömittarin vaihdon yhteydessä. Sähköyhtiöt olivat sopineet kyseisen liiketilan alivuokralaisen kanssa, että hän korvaa mittarin ohi kulutetun sähkön 27.2.2011 lukien eli siitä asti, kun hän on hallinnut liikehuoneistoa ja saanut hyödyn sähkön käytöstä.

Kanne ja vastaus Vantaan käräjäoikeudessa

Sähköyhtiöt vaativat, että Liikekeskus velvoitetaan suorittamaan niille korvauksena mittauslaitteiston ohitse käytetystä sähköstä yhteensä 66 934,58 euroa korkoineen. Vaatimus koski 29.10.2002 – 26.2.2011 käytettyä sähköä. Liikekeskus oli liittymissopimuksella sähköverkkoon liittyneenä kiinteistön omistajana ja sähkölaitteiston haltijana vastuussa siitä, että sähköverkkoon liitetty sähkölaitteisto on sähköturvallisuuslain ja liittymissopimuksen ehtojen mukainen. Liikekeskus oli vastuussa myös siitä, että sen hallitsemassa laitteistossa oli mittauslaitteiston ohittava kytkentä, jonka seurauksena sähköenergiaa oli kulutettu mittaamattomana.

Liikekeskus vaati kanteen hylkäämistä. Se oli solminut Sähköyhtiöiden kanssa sopimukset sähköverkkoon liittymisestä sekä sähkön ostamisesta ja siirrosta omaa sähkönkulutustaan varten, josta se vastasi Sähköyhtiöille. Kanne ei koskenut tällaista sähköä vaan liiketilan käyttämää sähköä. Jokainen Liikekeskuksen tiloissa toimiva liikeyritys solmi omat sähkösopimuksensa ja oli vastuussa käyttämästään sähköstä. Liikekeskus ei ollut tiennyt virheellisestä asennuksesta eikä sen tekijästä. Se ei voinut olla vastuussa muiden tekemistä sähkökytkennöistä kiinteistön omistuksen ja hallinnan perusteella eikä tekemänsä liittymissopimuksen perusteella.

Käräjäoikeuden tuomio 2.10.2015 nro 15/15885

Käräjäoikeus totesi, että Liikekeskuksen olisi tullut olla tietoinen omista sähkölaitteistaan ja laitteiston tilanteesta sekä varmistua siitä, että laitteiston kytkennät ja muutostyöt ovat sen sopimusvelvoitteiden mukaisia. Muutostöistä olisi tullut ilmoittaa Sähköyhtiöille. Sähköyhtiöillä oli oikeus luottaa siihen, ettei sopijapuoli tee tai salli tehdä mittauslaitteiston ohittavia kytkentöjä. Liikekeskuksen sähkölaitteistoon 8.12.2009 tehdystä tarkastuksesta laaditun pöytäkirjan mukaan Liikekeskusta oli huomautettu kuudesta eri puutteesta ja Liikekeskukselle oli annettu ohjeet niiden korjaamiseksi. Tarkastuksessa oli muun muassa havaittu, että kylmäkoneikon nousukaavioon ei ollut lisätty jälkiasennettua kylmäkoneikkoa. Jos Liikekeskus olisi saattanut piirustukset asianmukaiseen kuntoon, olisi virheellinen kytkentä mahdollisesti havaittu. Joka tapauksessa Liikekeskus oli laiminlyönyt huolehtia tarkastuksen perusteella siitä, että sen vastuulla oleva sähkölaitteisto saatettaisiin kuntoon.

Käräjäoikeus velvoitti Liikekeskuksen suorittamaan Sähköyhtiöille korvausta mittauslaitteiston ohi käytetystä sähköstä.

Asian on ratkaissut laamanni Seppo Karvonen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 27.4.2017 nro 523

Liikekeskus valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä. Sopimus sähköverkkoon liittymisestä ei ollut koskenut Liikekeskukselle tai sen osakkaiden hallitsemille tiloille toimitettua sähköä, eikä kysymys siksi ollut liittymissopimukseen tai sen ehtoihin liittyvästä vahingosta.

Sähköyhtiöt vaativat valituksen hylkäämistä. Kysymys oli liittymissopimuksen rikkomisesta johtuvan vahingon korvaamisesta. Liikekeskus ei ollut noudattanut sopimuksen ehtoja, kun se oli ollut tietämätön omistamalleen sähkölaitteistolle tehdyistä asennuksista eikä ollut ilmoittanut niistä Sähköyhtiöille.

Hovioikeus katsoi, samoin kuin käräjäoikeus, että virheellinen kytkentä oli ollut sellaisessa osassa laitteistoa, joka kuului Liikekeskukselle ja oli sen vastuulla. Liittymissopimuksen ehtojen mukaan sopijapuolet olivat velvollisia pitämään sähkölaitteistonsa sähköturvallisuuslain (410/1996) ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten edellyttämässä kunnossa. Sähköturvallisuuslain 19 §:n mukaan Liikekeskuksen olisi pitänyt tehdä ilmoitus asennuksesta Sähköyhtiölle. Liikekeskus oli laitteiston haltijana ollut velvollinen tekemään ilmoituksen riippumatta siitä, oliko asennus sen tilaama, eikä se voinut vastuunsa poistamiseksi vedota tietämättömyyteensä asennuksesta. Liikekeskus oli myös voinut valvoa sähkölaitteistolle pääsyä ja kytkentöjen suorittamista laitteistossa. Sähköyhtiö ei olisi voinut havaita ohikytkentää. Liikekeskus oli velvollinen korvaamaan ohikytkennästä aiheutuneen varallisuusvahingon.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Jukka Lindstedt ja Tiina Isokääntä. Esittelijä Hanna Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Liikekeskukselle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko Liikekeskus tekemänsä liittymissopimuksen perusteella vastuussa vahingosta, joka Sähköyhtiöille on aiheutunut siitä, että osa sähköstä oli kiinteistön sähkölaitteistoon tehdyn kytkennän vuoksi kulkenut mittauslaitteiston ohi.

Liikekeskus vaati valituksessaan, että kanne hylätään.

Sähköyhtiöt vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. C Oy (jäljempänä Liikekeskus) omistaa kiinteistön, jolla sijaitsevassa liikekeskuksessa on neljä liikehuoneistoa. Liikekeskuksen sekä A Oy:n ja B Oy:n (jäljempänä yhdessä Sähköyhtiöt) välillä on vuonna 1969 tehty sopimus, jossa on sovittu kiinteistön liittämisestä sähkönjakeluverkkoon. Liittymissopimuksen lisäksi Sähköyhtiöiden ja Liikekeskuksen välillä on sopimukset sähkönmyynnistä ja -siirrosta.

2. Sähköyhtiöiden suorittaman sähkömittarin vaihdon yhteydessä 29.10.2012 oli tullut ilmi, että kiinteistön sähkölaitteistoon oli vuonna 2000 tehty kytkentä, jonka vuoksi erään vuokrattuna olleen liikehuoneiston kylmäkoneikon kuluttama sähkö oli vuosina 2000 – 2012 kulkenut mittauslaitteiston ohi. Sähköyhtiöt olivat sopineet liiketilan alivuokralaisen kanssa mittauslaitteiston ohi kulkeneen sähkön korvaamisesta hänen vuokrasopimuksensa alkamisesta 27.2.2011 lukien.

3. Sähköyhtiöt ovat kanteessaan käräjäoikeudessa vaatineet, että Liikekeskus velvoitetaan maksamaan niille korvausta mittauslaitteiston ohitse käytetystä sähköstä ajalta 29.10.2002 – 26.2.2011 määrä, joka vastasi arvioidun kulutuksen hinnaston mukaisia myynti- ja siirtohintoja. Liikekeskus oli liittymissopimuksen perusteella velvollinen huolehtimaan siitä, että sen laitteisto oli sähköturvallisuuslain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten mukainen ja että siinä ei ollut mittarin ohittavia kytkentöjä. Liikekeskus oli laiminlyönyt nämä velvollisuutensa. Liikekeskuksen vastuuseen ei vaikuttanut se, kuka virheellisen kytkennän oli tehnyt tai kuka oli saanut mittaamatta jääneen sähkön hyödykseen.

4. Liikekeskus on vaatinut kanteen hylkäämistä. Se on katsonut, ettei se ollut liittymissopimuksen perusteella vastuussa muiden tahojen teettämistä sähkökytkennöistä, joista se ei ollut tiennyt, eikä muiden käyttämästä sähköstä. Liikekeskus ei ollut laiminlyönyt sähköturvallisuuslain mukaisia velvoitteitaan eikä kysymys ollut sähköturvallisuuslaissa tarkoitetusta vahingosta.

5. Käräjäoikeus on velvoittanut Liikekeskuksen maksamaan Sähköyhtiöille korvausta mittauslaitteiston ohitse käytetystä sähköstä. Käräjäoikeus on katsonut, että Liikekeskuksella oli ollut velvollisuus varmistua siitä, että sen sähkölaitteiston kytkennät ja muutostyöt olivat sen liittymissopimuksen mukaisten sopimusvelvoitteiden mukaisia, ja ilmoittaa laitteistoon tehtävistä muutostöistä Sähköyhtiöille. Sähköyhtiöillä oli ollut oikeus luottaa siihen, että Liikekeskus ei tekisi eikä sallisi tehdä mittauslaitteiston ohittavia kytkentöjä. Tietämättömyys ohikytkennästä ei poistanut Liikekeskuksen vastuuta. Sähköyhtiöillä oli oikeus saada korvaus ohikytkennän vuoksi saamatta jääneistä sähkömaksuista ja sähkönsiirtomaksuista.

6. Liikekeskuksen valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hovioikeus on katsonut, että ohikytkentä on ollut Liikekeskukselle kuuluvissa ja sen vastuulla olevissa laitteissa. Sopimusehtojen mukaan sopijapuolet olivat velvollisia pitämään sähkölaitteistonsa sähköturvallisuuslain (410/1996) ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten edellyttämässä kunnossa. Liikekeskuksen olisi tullut sähkölaitteiston haltijana tehdä sähköturvallisuuslain 19 §:n mukainen ilmoitus asennuksesta Sähköyhtiöille. Liikekeskuksen oli tullut olla tietoinen sähkölaitteistoonsa tehdystä kytkennästä, eikä se voinut oman vastuunsa poistamiseksi vedota tietämättömyyteensä kytkennästä ja kytkennän suorittajasta. Vaikka virheellisen kytkennän oli tehnyt joku muu kuin Liikekeskus, Liikekeskus oli velvollinen korvaamaan ohikytkennästä Sähköyhtiöille aiheutuneen vahingon.

7. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko Liikekeskus rikkonut liittymissopimusta Sähköyhtiöiden väittämällä tavalla. Jos vastaus on myöntävä, tulee asiassa ratkaistavaksi vielä kysymys siitä, onko Liikekeskus sopimusrikkomuksensa perusteella vastuussa sähköyhtiöille aiheutuneesta vahingosta.

Onko Liikekeskus rikkonut liittymissopimuksen mukaisia velvollisuuksiaan?

8. Sähköyhtiöt ovat katsoneet Liikekeskuksen rikkoneen liittymissopimusta siten, että Liikekeskus on laiminlyönyt liittymissopimuksen ehtokohtaan 8.1 perustuvan velvollisuutensa pitää sähkölaitteistonsa sähköturvallisuuslain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten edellyttämässä kunnossa.

9. Sähköyhtiöiden mukaan Liikekeskuksen sähkölaitteisto ei ole ollut sähköturvallisuuslain edellyttämässä kunnossa siltä osin kuin siihen on tehty ohikytkentä sekä sähkölaitteiden tarkastuksessa 4.12.2009 todettujen puutteiden osalta. Ohikytkentä on mahdollistanut vahingon aiheutumisen. Tarkastuksessa on havaittu muun muassa, että käyttöpiirustukset ovat puuttuneet eikä nousukaavioon ole lisätty jälkikäteen asennettua kylmäkoneikkoa. Jos Liikekeskus olisi huolehtinut asianmukaisten käyttöpiirustusten ja nousukaavion laatimisesta, ohikytkentä olisi havaittu.

10. Asiassa on riidatonta, että mittarin ohittavaa kytkentää ei ole tehnyt Liikekeskus vaan tuntemattomaksi jäänyt sivullinen henkilö. Liikekeskus ei ole myöskään tiennyt kytkennästä. Samoin on riidatonta, että Liikekeskus ei ole saanut hyödykseen ohikytkennän vuoksi maksutta kulutettua sähköä, vaan kysymys on yhden Liikekeskuksen osakkeenomistajan alivuokralaisen kuluttamasta sähköstä.

11. Sähköyhtiöiden vaatimus koskee vuosina 2002 – 2011 aiheutunutta vahinkoa. Tuolloin on ollut voimassa vuoden 1996 sähköturvallisuuslaki (410/1996). Se ei ole koskenut kulutetun sähkön mittaamisen järjestämistä tai sen oikeellisuuden varmistamista. Lain 1 §:n mukaan lain säännösten tarkoituksena on sähkölaitteen ja -laitteiston käytön pitäminen turvallisena ja sähkön käytöstä aiheutuvien sähkömagneettisten häiriöiden haitallisten vaikutusten estäminen sekä sähkölaitteen tai -laitteiston sähkövirran tai magneettikentän välityksellä aiheuttamasta vahingosta kärsineen aseman turvaaminen.

12. Tapahtuma-aikaan liittymissopimuksesta ja muista sähkömarkkinoiden sopimuksista säädettiin sähkömarkkinalaissa 386/1995. Lain 25 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan liittymissopimuksella tarkoitetaan jakeluverkonhaltijan ja sähkönkäyttöpaikan omistajan tai haltijan (liittyjä) välistä sopimusta sähkönkäyttöpaikan liittämisestä jakeluverkkoon.

13. Kun sähkönkäyttöpaikka on liitetty jakeluverkkoon, sähkönkäyttöpaikkaan on mahdollista hankkia sähköä jakeluverkon välityksellä. Sähköä voivat hankkia myös muut sähkönkäyttöpaikan sähkönkäyttäjät kuin liittyjä. Sähkön hankkiminen edellyttää voimassaolevan sähkönkäyttöpaikkaa koskevan liittymissopimuksen lisäksi kunkin sähkönkäyttäjän tekemää sähköverkkosopimusta ja sähkönmyyntisopimusta.

14. Liittymissopimuksen perusteella liittyjä on velvollinen maksamaan kertaluontoisen liittymismaksun. Sähkönkäyttäjän velvollisuus maksaa kulutetusta sähköstä ja sen siirrosta taas perustuu sähkönmyynti- ja sähköverkkosopimuksiin. Sähkön mittauksen järjestäminen on sähkömarkkinalain (386/1995) 10 §:n 2 momentin mukaan verkonhaltijan tehtävä.

15. Sähkömarkkinalaki (386/1995) ei sisällä säännöksiä siitä, mitä velvollisuuksia liittyjällä on liittymissopimuksen nojalla, eikä siitä, millä edellytyksillä liittyjä on velvollinen korvaamaan jakeluverkonhaltijalle tai muulle henkilölle aiheuttamansa vahingon.

16. Ainoa liittyjän sopimusrikkomuksia koskeva säännös sähkömarkkinalaissa on 27 j § (444/2003; 1.9.2003 asti 27 i § laissa 466/1999), jossa säädetään verkonhaltijan oikeudesta purkaa liittymissopimus, jos liittyjä on olennaisesti rikkonut liittymissopimukseen perustuvia velvoitteitaan. Kyseisen säännöksen säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan liittyjän keskeisimmät sopimusvelvoitteet ovat liittymismaksun suorittaminen, asennusten ja laitteiden pitäminen asianmukaisessa kunnossa sekä liittymän ylläpidosta vastaaminen. Asennusten ja laitteiden kunnossapito tähtää etenkin sähköturvallisuuden ylläpitoon, mutta myös siihen, ettei asiakkaan asennuksista tai laitteista aiheudu sähköverkkoon sähkön laatua häiritseviä ilmiöitä. Esitöissä mainitaan mittaukseen tai mittariin kohdistuvat toimet esimerkkeinä sähkönkäyttäjän sähkönmyynti- ja sähköverkkosopimusten mukaisten velvollisuuksien rikkomisesta (HE 162/1998 vp s. 30).

17. Korkein oikeus toteaa, että sähkön mittaamisella ei ole ollut merkitystä liittyjän liittymissopimuksen mukaisen maksuvelvollisuuden kannalta. Sähkön mittaaminen on ollut tarpeen sähkönkäyttöpaikan sähkönkäyttäjien tekemien sähkönmyynti- ja sähköverkkosopimusten mukaisten maksuvelvollisuuksien määrittämiseksi. Liittymissopimuksen voimassaoloaikana liittyjän lain mukaiset velvoitteet liittyvät sähköturvallisuuteen sekä sähköverkon häiriöiden estämiseen. Muusta ei ole Liikekeskuksen ja Sähköyhtiöiden välisessä sopimuksessakaan sovittu.

18. Liittymissopimuksen tarkoituksena on sähkönkäyttöpaikan liittäminen sähköverkkoon siten, että sähkönkäyttöpaikkaan voidaan hankkia sähköä maksua vastaan. Pelkästään sopimuksen tarkoituksen perusteella ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että liittyjällä ilman, että asiasta on nimenomaisesti sovittu, olisi velvollisuus valvoa muiden tahojen, kuten sähkönkäyttöpaikan muiden sähkönkäyttäjien, tekemien kytkentöjen asianmukaisuutta muutoin kuin liittyjän sähkölaitteiston sähköturvallisuuden kannalta.

19. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei Liikekeskuksen voida yksin sen perusteella, että Liikekeskuksen laitteistossa on ollut tuntemattomaksi jääneen tahon tekemä mittarin ohittava kytkentä, katsoa laiminlyöneen velvollisuuttaan pitää sähkölaitteistonsa liittymissopimuksen ja sähköturvallisuuslain edellyttämässä kunnossa.

20. Asiassa todisteena esitetystä tarkastuspöytäkirjasta ilmenee, että Liikekeskuksen sähköpääkeskuksessa on 4.12.2009 tehty määräaikaistarkastus. Tarkastus on perustunut sähköturvallisuuslakiin ja sen nojalla annettuihin säännöksiin ja määräyksiin. Tarkastuspöytäkirjassa on mainittu havaittuina puutteina muun muassa, että pääkeskuksesta ja kohteesta ovat puuttuneet käyttöpiirustukset eikä nousukaavioon ole lisätty jälkiasennettua kylmäkoneikkoa. Tarkastuksen tehneen, käräjäoikeudessa todistajana kuullun X:n kertomuksen mukaan tarkastuksessa havaitut puutteet olivat normaalipuutteita vanhoissa kiinteistöissä. Sähkökytkennät oli sinänsä tehty turvallisesti.

21. Korkein oikeus toteaa, että tarkastuksessa on ollut kysymys sähköturvallisuuslain (410/1996) ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamisen valvonnasta. Tarkastuksessa havaitut puutteet tarkoittavat siten, että Liikekeskus on laiminlyönyt liittymisehtojen kohdan 8.1 mukaisen kunnossapitovelvollisuutensa.

Sopimusrikkomuksen syy-yhteys aiheutuneeseen vahinkoon

22. Sähköyhtiöiden vahingonkorvausvaatimus koskee vahinkoa, joka niille on aiheutunut, kun ne eivät ole saaneet maksua Liikekeskuksen osakkeenomistajan alivuokralaisen kylmäkoneikon kuluttamasta sähköstä ja sen siirrosta. Kulutettu sähkö on jäänyt mittaamatta ja laskuttamatta ohikytkennän vuoksi. Sähköyhtiöt ovat katsoneet, että ohikytkentä olisi havaittu, jos Liikekeskus ei olisi laiminlyönyt sopimusvelvoitteitaan.

23. Liikekeskus on puolestaan katsonut, että se ei voi sähköturvallisuuslain noudattamista koskevan sopimusehdon perusteella olla vastuussa Sähköyhtiöiden vahingosta, joka ei ole sähköturvallisuuslaissa tarkoitettu sähkövahinko.

24. Korkein oikeus toteaa, että Liikekeskuksen laiminlyönnit ovat voineet osaltaan vaikuttaa siihen, että laitteistoon tehty ohikytkentä on jäänyt havaitsematta. Vahingonkorvausvastuun edellytyksenä on kuitenkin paitsi tosiasiallinen syy-yhteys sopimusrikkomuksen ja aiheutuneen vahingon välillä myös syy-yhteyden oikeudellinen riittävyys. Sopimusta rikkonut osapuoli ei ole velvollinen korvaamaan sopimusrikkomukseen nähden ennalta-arvaamattomia vahinkoja.

25. Rikottu sopimusehto on koskenut sähköturvallisuuslain ja sen nojalla annettujen säännösten ja määräysten noudattamista. Kysymys on normeista, joita Liikekeskus olisi ollut velvollinen noudattamaan myös ilman sopimuksessa olevaa viittausta. Kuten edellä kohdassa 11 on todettu, sähköturvallisuuslain tarkoituksena on sähkölaitteen ja -laitteiston käytön pitäminen turvallisena ja sähkön käytöstä aiheutuvien sähkömagneettisten häiriöiden haitallisten vaikutusten estäminen sekä sähkölaitteen tai -laitteiston sähkövirran tai magneettikentän välityksellä aiheuttamasta vahingosta kärsineen aseman turvaaminen.

26. Sähköyhtiöiden vahingonkorvausvaatimus koskee saamatta jääneitä sähkö- ja sähkönsiirtomaksuja. Kysymys on maksuista, jotka ne olisivat voineet laskuttaa sähkön hyväkseen saaneelta liikehuoneiston alivuokralaiselta, jos kulutettu sähkö ei olisi ohikytkennän vuoksi jäänyt mittaamatta.

27. Korkein oikeus toteaa, että Sähköyhtiöille aiheutunut vahinko ei liity sähköturvallisuuslailla ja sen nojalla annetuilla säännöksillä ja määräyksillä turvattuihin etuihin. Liikekeskuksen ennakoitavissa ei ole ollut, että laiminlyönti laatia kyseisten normien mukaiset piirustukset voisi myötävaikuttaa kuvatun kaltaiseen vahinkoon. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että Sähköyhtiöillä ei ole oikeutta saada korvausta vahingostaan Liikekeskuksen sopimusrikkomuksen perusteella.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Juha Mäkelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

Käräjäoikeus oli määrännyt, ettei tutkintavankina ollut A saanut syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana olla yhteydessä muihin kuin avustajaansa sekä valvotusti vanhempiinsa ja yhteen ystäväänsä. Kysymys yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksistä.

PKL 4 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 18.11.2016 nro 16/1849 ja Turun hovioikeuden päätös 2.12.2016 nro 1196 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Matti Kolehmainen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kai Kokko, Leena Mikkonen ja Teija Vainionpää. Esittelijä Jenni Sihvonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänelle määrätty yhteydenpitorajoitus todetaan perusteettomaksi siltä osin kuin se on estänyt yhteydenpidon muihin henkilöihin kuin samassa asiassa rikoksesta epäiltyihin.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Kysymys siitä, voidaanko A:n muutoksenhakemuksen johdosta antaa lausunto hänelle aikanaan määrätyn mutta jo päättyneen yhteydenpitorajoituksen lainmukaisuudesta, on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa.

Korkein oikeus on 9.8.2018 antamassaan päätöksessä (KKO 2018:52) katsonut, että Korkeimman oikeuden tulee antaa A:n muutoksenhakemuksen johdosta lausunto siitä, onko hänelle määrätyllä yhteydenpitorajoituksella ollut lailliset perusteet. Sanotun lausunnon antamiseksi asia on siirretty viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A oli vangittu 2.5.2016, koska häntä epäiltiin todennäköisin syin törkeästä huumausainerikoksesta ja koska oli syytä epäillä, että hän vaikeuttaa asian selvittämistä. Samalla hänen yhteydenpitoaan oli pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n nojalla rajoitettu siten, että hän oli saanut olla yhteydessä ainoastaan avustajaansa ja valvotusti vanhempiinsa.

2. Esitutkinta oli valmistunut syyskuussa 2016, minkä jälkeen yhteydenpitorajoitusta oli käräjäoikeuden 4.10.2016 antamalla päätöksellä muutettu siten, että A oli saanut olla yhteydessä valvotusti myös yhteen ystäväänsä.

3. A on syyteharkinnan aikana 16.11.2016 vaatinut käräjäoikeudelta yhteydenpitorajoituksen muuttamista siten, että hän saisi ensisijaisesti valvomatta ja toissijaisesti valvottuna olla yhteydessä muihin henkilöihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin.

4. Käräjäoikeus on 18.11.2016 antamansa päätöksen perusteluissa viitannut syyttäjän lausumaan siitä, että esitutkinnassa kaksi muuta epäiltyä eivät olleet puhuneet mitään ja A:kin oli ollut hyvin vaitonainen. Syyttäjän mukaan oli vaara siitä, että vastaajat pääsevät sopimaan kertomuksistaan, jos yhteydenpitorajoituksia lievennetään. Käräjäoikeus on syyttäjän esittämien seikkojen perusteella katsonut olevan perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voitiin siten rajoittaa syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ajaksi. Käräjäoikeus on todennut lisäksi, että syytteen nostamisen määräpäivä oli 30.11.2016 ja että pääkäsittely alkaisi syyttäjän käsityksen mukaan joulukuussa. Tähän nähden yhteydenpitorajoitusten voimassa pitäminen ei käräjäoikeuden mukaan ollut myöskään kohtuutonta. Käräjäoikeus ei ole muuttanut A:lle määrätyn yhteydenpitorajoituksen sisältöä.

5. A on hakenut muutosta käräjäoikeuden päätökseen kantelemalla hovioikeuteen. Hovioikeudelle antamassaan vastauksessa syyttäjä on muun ohella todennut, että vastaajat olivat esitutkinnassa olleet vaitonaisia lukuun ottamatta A:n eräitä kuulusteluja. Syyttäjä on lisäksi todennut, että hän oli 30.11.2016 käräjäoikeudelle toimittamassaan haastehakemuksessa nimennyt kaikki kolme vastaajaa todistelutarkoituksessa kuultaviksi ja että käräjäoikeuden valmisteluistunto toimitetaan 5.12.2016. Hovioikeus ei ole 2.12.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimman oikeuden arvioitavana on se, onko käräjäoikeudella 18.11.2016 ja hovioikeudella 2.12.2016 ollut lainmukaiset perusteet pysyttää syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ajan voimassa A:lle määrätty yhteydenpitorajoitus sellaisena, että hän sai olla yhteydessä vain avustajaansa sekä valvotusti vanhempiinsa ja yhteen ystäväänsä.

Arvioinnin lähtökohdat

Pakkokeinolain ja tutkintavankeuslain säännökset

7. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa kiinni otetun, pidätetyn ja tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen. Yhteydenpitoa voidaan rajoittaa myös syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin ollessa kesken, jos on perusteltua syytä epäillä, että yhteydenpito vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Lisäksi pykälän 2 momentissa säädetään muun ohella, että yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa voidaan rajoittaa ainoastaan rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä ja että yhteydenpitoa lähiomaiseen saadaan rajoittaa vain siinä määrin kuin se on välttämätöntä kiinniottamisen, pidättämisen tai tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi.

8. Tutkintavankeuslain 1 luvun 3 §:n mukaan tutkintavankeuden tarkoituksena on turvata rikoksen esitutkinta, tuomioistuinkäsittely ja rangaistuksen täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen.

9. Pakkokeinolain 4 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteydenpitorajoitus voi sisältää rajoituksia kirjeenvaihtoon, puhelimen käyttöön, tapaamisiin tai muihin yhteyksiin säilyttämistilan tai vankilan ulkopuolelle taikka yhdessäoloon tietyn kiinni otetun, pidätetyn tai tutkintavangin kanssa. Yhteydenpitoa ei saa rajoittaa enempää eikä pitempään kuin on välttämätöntä.

10. Yhteydenpidon rajoittamisen edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon myös suhteellisuusperiaate, josta säädetään pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä. Säännöksen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat.

Unionin oikeuden säännökset

11. Edellä kuvatuilla säännöksillä on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2013/48/EU oikeudesta käyttää avustajaa rikosoikeudellisissa menettelyissä ja eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa menettelyissä sekä oikeudesta saada tieto vapaudenmenetyksestä ilmoitetuksi kolmannelle osapuolelle ja pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin ja konsuliviranomaisiin (direktiivi) siltä osin kuin direktiivi sisältää määräyksiä yhteydenpitorajoitusten toteuttamisesta.

12. Direktiivi on tullut voimaan 26.11.2013. Direktiivin täytäntöönpanolle asetettu määräaika on päättynyt 27.11.2016 eli käräjäoikeuden päätöksen jälkeen mutta ennen asian ratkaisemista hovioikeudessa. Direktiivin 1 artiklan mukaan direktiivissä säädetään vähimmäissäännöistä, jotka koskevat rikosoikeudellisissa menettelyissä epäillyn tai syytetyn oikeuksia muun muassa pitää vapaudenmenetyksen aikana yhteyttä kolmansiin henkilöihin. Direktiivin johdanto-osan 4 kappaleessa puolestaan todetaan, että kyseisten yhteisten vähimmäissääntöjen määrittely on välttämätöntä, jotta voidaan helpottaa vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen soveltamista unionissa.

13. Direktiivin 6 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että epäillyillä ja syytetyillä, jotka ovat menettäneet vapautensa, on oikeus pitää yhteyttä ilman aiheetonta viivästystä vähintään yhteen nimeämäänsä kolmanteen henkilöön, kuten sukulaiseen. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltiot voivat rajoittaa artiklan 1 kohdassa tarkoitetun oikeuden käyttöä tai siirtää sen myöhempään ajankohtaan, ottaen huomioon pakottavat vaatimukset tai oikeasuhteiset toiminnalliset vaatimukset. Direktiivin johdanto-osan 36 kappaleen mukaan direktiivin 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettuihin vaatimuksiin voi kuulua muun muassa tarve estää rikosoikeudellisen menettelyn vaarantuminen.

14. Euroopan unionin perusoikeuskirjan 51 artiklan mukaan perusoikeuskirjan määräykset koskevat jäsenvaltioita silloin, kun ne soveltavat unionin oikeutta. Näin ollen yhteydenpitorajoituksen edellytysten osalta on otettava huomioon soveltuvin osin myös perusoikeuskirjan määräykset.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö

15. Arvioitaessa, voiko tutkintavangin yhteydenpito toisiin henkilöihin vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen, voidaan soveltuvin osin ottaa huomioon Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklaa koskeva tulkintakäytäntö. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että pakkokeinon käyttämättä jättämisestä tutkintavankeuden tarkoitukselle väitetysti aiheutuvan vaaran tulee olla konkreettinen ja perusteltu. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan vaaran voidaan tyypillisesti katsoa vähenevän kuulustelujen ja muun tutkinnan edetessä, ellei muuta konkreettista selvitystä vaarasta esitetä (esim. Clooth v. Belgia 12.12.1991, kohta 43, Jarzyński v. Puola 4.10.2005, kohta 43 ja suuren jaoston ratkaisu Merabishvili v. Georgia 28.11.2017, kohta 222). Siinä vaiheessa, kun esitutkinta on päättynyt ja syyte on nostettu, vaara asian selvittämisen vaikeuttamisesta on yleensä huomattavasti vähäisempi kuin esitutkinnan aikana (Gál v. Unkari 11.3.2014, kohta 44).

Vaadittavasta selvityksestä ja rajoitusten perustelemisesta

16. Korkein oikeus toteaa, että laissa säädetyt edellytykset tutkintavangin yhteydenpidon rajoittamiselle ovat syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana tiukemmat kuin esitutkinnan aikana. Pakkokeinolain mukaan tutkintavangin yhteydenpidon rajoittaminen syyteharkinnan ja oikeudenkäynnin aikana on mahdollista vain, jos tutkintavankeuden tarkoitus voi vakavasti vaarantua ja tätä koskevaan epäilyyn on perusteltu syy. Tästä korotetusta kynnyksestä seuraa, että syyteharkinnan tai oikeudenkäynnin aikana yhteydenpidon rajoittamisen perusteeksi on esitettävä yksilöidympää ja konkreettisempaa selvitystä tutkintavankeuden tarkoituksen vaarantumisesta kuin silloin, kun rajoituksista päätetään esitutkintavaiheessa.

17. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että yhteydenpitorajoituksesta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida (ks. vastaavasti KKO 2009:54, kohta 9). Tuomioistuimen velvollisuus tuoda päätöksensä perusteluissa esiin ne konkreettiset seikat, joiden perusteella se katsoo yhteydenpitorajoituksen edellytysten täyttyvän, korostuu tilanteissa, joissa päätös koskee yhteydenpidon rajoittamista syyteharkinnan tai oikeudenkäynnin aikana.

Yhteydenpidon rajoittamisen edellytykset tässä tapauksessa

18. A on käräjäoikeudelle 16.11.2016 esittämässään uudelleenkäsittelypyynnössä vaatinut yhteydenpitorajoituksia muutettavaksi siten, että hän saisi olla ensisijaisesti valvomatta ja toissijaisesti valvottuna yhteydessä muihin henkilöihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin. Käräjäoikeus on perustanut päätöksensä yhteydenpitorajoitusten ylläpitämisestä erityisesti syyttäjän esille tuomaan vaaraan siitä, että A ja kanssaepäillyt voisivat sopia kertomuksistaan ennen oikeudenkäyntiä.

19. Käräjäoikeuden päätöksessä ei ole otettu yksilöidysti kantaa siihen, miten A:n yhteydenpito muihin henkilöihin voisi vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen tilanteessa, jossa A oli hyväksynyt kanssaepäiltyjä koskevien yhteydenpitorajoitusten pitämisen voimassa. Käräjäoikeuden päätöksessä ei ole myöskään otettu erikseen kantaa A:n toissijaiseen vaatimukseen yhteydenpidon sallimisesta edes valvottuna muihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin. Päätöksen perustelut ovat siten olleet puutteelliset.

20. Korkein oikeus toteaa, että yhteydenpidon rajoittamista ja rajoituksen voimassa pitämistä on pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan arvioitava tutkintavankeuden tarkoituksen vaarantumisen kannalta. A on ollut vangittuna 2.5.2016 alkaen, koska on ollut syytä epäillä, että hän vaikeuttaa asian selvittämistä. Tämä epäily on käräjäoikeuden päätöksen ja muun asiassa esitetyn selvityksen perusteella liittynyt ennen kaikkea siihen, että A ja kaksi muuta samasta rikoksesta epäiltyä voisivat ilman yhteydenpidon rajoittamista sopia kertomuksistaan ennen pääkäsittelyn toimittamista. Vaikka vielä käräjäoikeuden päätöksessä on viitattu A:n vaitonaisuuteen esitutkinnassa, syyttäjä on Korkeimmassa oikeudessa A:n valituksen johdosta antamassaan vastauksessa todennut, että A oli esitutkinnassa kesäkuussa 2016 kertonut varsin avoimesti ja pääpiirteissään tekemisistään.

21. Korkein oikeus katsoo, että A:n kuuleminen esitutkinnassa ja hänen suostumuksensa yhteydenpitorajoitusten pitämiseen voimassa kanssaepäiltyihin nähden ovat vähentäneet vaaraa asian selvittämisen vaikeuttamisesta. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että jo pitkään jatkuneiden yhteydenpitorajoitusten poistaminen ja yhteydenpidon salliminen muihin kuin kanssaepäiltyihin olisi enää esitutkinnan päättymisen jälkeen voinut vakavasti vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Tämän arvioinnin kannalta merkitystä ei ole ollut sillä, koska rikosasian pääkäsittelyn oli tarkoitus alkaa.

22. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n yhteydenpidon rajoittamiselle käräjäoikeuden päätöksessä 18.11.2016 todetulla ja hovioikeuden päätöksessä 2.12.2016 hyväksytyllä tavalla muihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin ei ole ollut pakkokeinolain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja edellytyksiä. Asian näin päättyessä tarvetta yhteydenpidon rajoittamisen edellytysten arviointiin unionin oikeuden kannalta ei enemmälti ole.

Päätöslauselma

A:n yhteydenpidon rajoittamiselle muihin kuin rikosasian kanssaepäiltyihin ei ole 18.11.2016 lähtien ollut laillisia edellytyksiä.

Hovioikeuden päätöksen lopputulos, jolla A:n yhteydenpitorajoitukset on pysytetty, ei ole enää voimassa. Tältä osin lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksen johdosta enemmälti raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Rasitetoimituksessa oli kaupungin sekä kiinteistöjen A ja B omistajien tekemän maankäyttösopimuksen perusteella perustettu kulkuoikeusrasitteet ajoneuvolla ajoa, jalankulkua ja huoltoajoa varten kiinteistön A hyväksi kiinteistön B alueelle ja kiinteistön B hyväksi kiinteistön A alueelle. Maaoikeus oli kiinteistön A omistajan valituksen johdosta katsonut, että kiinteistön A alueelle perustettu rasite ei ollut tarpeellinen ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta, ja poistanut rasitteen tältä osin.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että rasitteen perustamiselle kiinteistön A alueelle oli kiinteistönmuodostamislain mukaiset edellytykset myös ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta. (Ään.)

KML 154 § 1 mom 11 kohta
KML 156 § 1 mom
KML 157 § 1 mom
KML 183 §

Asian käsittely rasitetoimituksessa ja maaoikeudessa

Rasitetoimituksen päätös 9.4.2014 nro 2014-20

Kaupunki Y oli hakenut toimitusta kiinteistönmuodostamislain 154 §:n mukaisten kulkuoikeusrasitteiden perustamiseksi.

Toimitusinsinööri päätti perustaa toimituskartalle merkityt kulkuoikeusrasitteet ajoneuvolla ajoa, jalankulkua ja huoltoajoa varten. Kulkuoikeusrasitteet sijoittuivat Y:n kaupungissa Torikadun varressa sijaitsevan, Asunto Oy A:n (myöhemmin A) omistaman tontin ja samassa korttelissa Aleksanterinkadun varressa sijaitsevan, Asunto Oy B:n (jäljempänä B) omistaman tontin alueille voimassa olevan asemakaavan ja toimituskartan mukaisesti. Rasite perustettiin ensiksikin A:n omistaman tontin hyväksi B:n omistaman tontin alueelle siten, että se teki mahdolliseksi läpikulun A:n tontilta Aleksanterinkadulle. Toiseksi rasite perustettiin B:n omistaman tontin hyväksi A:n omistaman tontin alueelle siten, että se teki mahdolliseksi läpikulun B:n tontilta Torikadulle.

Toimitusinsinööri totesi, että rasitteiden perustamisesta oli sovittu kiinteistöjen omistajien kesken maankäyttösopimuksen 19.8.2005 kohdassa 5 b ja että rasitteiden perustaminen palveli asemakaavan toteuttamista.

Asian on ratkaissut toimitusinsinööri Henna Tuuttila.

Oulun käräjäoikeuden maaoikeutena 23.6.2016 antama tuomio nro 16/10536

A valitti toimitusratkaisusta maaoikeuteen. A vaati, että rasitetoimituksen päätös kumotaan siltä osin kuin päätöksellä oli perustettu kulkuoikeusrasite B:n tontin hyväksi siten, että tontilla on kulkuoikeus A:n tontin läpi.

B ja kaupunki Y vaativat valituksen hylkäämistä.

Maaoikeus totesi, että A ja B olivat tehneet maankäyttösopimuksen 19.8.2005 kohdassa 5 b kiinteistönmuodostamislain 156 §:n mukaisen sopimuksen kulkuyhteysrasitteiden perustamisesta.

Maaoikeus katsoi, että jalankulkua koskevalta osin kulkuoikeusrasite oli B:n tontille tarpeellinen eikä jalankulun sallivasta rasitteesta aiheutunut A:n omistamalle tontille huomattavaa haittaa. Jalankulkua koskevan rasitteen perustaminen ei myöskään vaikeuttanut asemakaavan toteuttamista.

Sen sijaan ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa koskevalta osin maaoikeus katsoi, että kulkuoikeusrasite ei ollut B:n omistamalle tontille tarpeellinen ja rasitteen perustamisen edellytys puuttui näiden liikennemuotojen osalta.

Maaoikeus poisti kulkuoikeusrasitteen ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta siltä osin kuin rasite palveli B:n kiinteistöä ja rasitti A:n kiinteistöä. Maaoikeus pysytti rasitteen voimassa jalankulun osalta sijainniltaan siten muutettuna, että rakennuksen päädyssä rasiteoikeuden leveys oli kaksi metriä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kari Turtiainen, maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen ja lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B vaati, että maaoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin maaoikeus oli määrännyt B:n rasitteen poistettavaksi ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta.

A vastasi muutoksenhakemukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Kaupunki Y antoi asiassa lausuman.

Katselmus ja suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa katselmuksen ja suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Kaupunki Y, Asunto Oy A (myöhemmin A) ja Asunto Oy B (myöhemmin B) ovat 19.8.2005 tehneet maankäyttösopimuksen. Sopimuksen mukaan osapuolet ovat sopineet kiinteistönmuodostamislain 154 §:n mukaisten pysyvien kiinteistörasitteiden perustamisesta. Kulkuoikeusrasitteiden perustamisesta ajoneuvolla ajoa, jalankulkua ja huoltoajoa varten on sovittu siten, että A:n ja B:n tonteilla on maanpäällinen kulkuoikeus toistensa tonteilla. Sopimuksessa on todettu, että kysymyksessä on kiinteistönmuodostamislain 156 §:n mukainen sopimus mainittujen kulkuyhteysrasitteiden perustamisesta.

2. Rasitetoimituksessa perustettiin sopimuksen mukaiset kulkuoikeusrasitteet ajoneuvolla ajoa, huoltoajoa ja jalankulkua varten muun ohella A:n omistaman tontin alueelle palvelemaan B:n omistaman tontin liikkumistarpeita. Maaoikeus katsoi, ettei rasite ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa koskevalta osin ollut kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla tarpeellinen, ja kumosi rasitteen tältä osin.

3. Asiassa on kysymys ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa koskevan kulkuoikeusrasitteen perustamisen edellytyksistä asemakaava-alueella.

[Perustelujen kohdat 4 – 8 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.]

Rasitteen perustamista koskeva sääntely

9. Kiinteistönmuodostamislain 154 §:n 1 momentin 11 kohdan mukaan kiinteistön hyväksi voidaan perustaa toisen rekisteriyksikön alueelle pysyvänä rasitteena oikeus kulkuyhteyttä varten tarvittavaan alueeseen asemakaava-alueella. Lain 156 §:n 1 momentin mukaan rasite saadaan perustaa, jos rasitetun ja oikeutetun kiinteistön omistajat siitä sopivat ja rasite on kiinteistölle tarpeellinen eikä siitä aiheudu rasitetulle rekisteriyksikölle huomattavaa haittaa.

10. Kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentin mukaan rasitteen perustaminen ei saa vaikeuttaa asemakaavan toteuttamista. Muutoinkin rasite on perustettava siten, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja että rasitteesta tai sen käyttämisestä ei aiheudu ympäristölle tarpeetonta haittaa eikä kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä.

11. Kiinteistönmuodostamislain 183 §:n mukaan, jos toimituksen kohteena olevasta alueesta tai sen käytöstä on voimassa ennen toimituksen vireille tuloa tehty yksityisoikeudellinen sopimus, toimitus on pyrittävä tekemään niin, että sopimusta voidaan noudattaa, jollei toimituksen lopputulos tämän johdosta tule epätarkoituksenmukaiseksi tai sopimuksen huomioon ottamisella loukata toisten asianosaisten oikeutta.

Rasitteen perustamisen sopimusedellytys

12. Kaupunki Y:n, A:n ja B:n välisen maankäyttösopimuksen ehdon 5 b mukaan sopimuksen kohteelle perustetaan muun muassa kulkuoikeusrasitteet ajoneuvolla ajoa, jalankulkua ja huoltoa varten siten, että A:n tontilla on maanpäällinen kulkuoikeus B:n tontilla ja B:n tontilla on maanpäällinen kulkuoikeus A:n tontilla. Sopimusehdon mukaan A:n ja B:n väliselle tonttirajalle ei saa rakentaa aitaa tai vastaavaa rakennelmaa. Sopimuksen ehdon 8 mukaan Torikadun ja Aleksanterinkadun sisäänkäyntien yhteyteen tulevat portit ja niiden vaatimat rakenteet kustantavat A ja B molemmat puoliksi.

13. B on katsonut, että yksityisoikeudellinen sopimus kulkuyhteysrasitteiden perustamisesta on olemassa. Ottaen myös huomioon kiinteistönmuodostamislain 183 §:n säännös maaoikeus ei olisi saanut poistaa rasitetta ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa koskevalta osin.

14. A on puolestaan katsonut, että toimituksessa perustettu kulkuoikeusrasite ei ole maankäyttösopimuksen mukainen eikä yhtiö muutoinkaan ole antanut suostumusta rasitteen perustamiseksi. Maankäyttösopimuksen sisältö on muotoutunut myöhemmässä asemakaavassa, ja sopimuksen hyväksymishetkellä yhtiöllä oli ollut erilainen tieto maankäyttösopimuksessa viitatun aiotun asemakaavan sisällöstä.

15. Korkein oikeus toteaa, että sopimuksella on molempien tonttien hyväksi sovittu maanpäällisestä kulkuoikeudesta toistensa tonteilla. Koska muuta tarvetta toisten tonteilla ajamiseen ei ole ilmennyt, Korkein oikeus katsoo, että osapuolet ovat sopineet läpiajosta toistensa tonteilla, A:n Aleksanterinkadulle ja B:n Torikadulle. Tätä tulkintaa tukee myös se, että osapuolet vastaavat sopimuksen mukaan katujen varteen rakennettavien porttien kustannuksista puoliksi. Näyttämättä on jäänyt, että asemakaava olisi sopimuksen tekemisen jälkeen muuttunut siten, että poikkeamalla olisi merkitystä sopimusta tulkittaessa. Sopimusosapuolet ovat siten tehneet yksityisoikeudellisen sopimuksen myös ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa tarkoittavan rasitteen perustamisesta toistensa tonteille. Näin ollen rasitteen perustamisen yleinen sopimusedellytys täyttyy asiassa. Koska sopimusedellytys täyttyy, tulevat asiassa tarkasteltaviksi muut rasitteen perustamisen edellytykset.

Rasitteen perustamisen tarpeellisuusedellytys

16. Kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentin mukaan rasitteen perustamisen edellytyksenä on, että rasite on oikeutetulle kiinteistölle tarpeellinen.

17. B on katsonut, että kummallakin sopijaosapuolella on tarve käyttää toisen kiinteistöä päästäkseen korttelia rajoittaville kulkureiteille. Erityisesti vasemmalle kääntyminen B:n tontilta Aleksanterinkadulle voi olla ruuhka-aikaan hankalaa. Torikatu on usein vähemmän ruuhkainen. B:n kiinteistöllä ovat alkamassa rakennustyöt, joiden aikana kulkuyhteyttä Aleksanterinkadulle ei voida taata. Ajoyhteys Torikadulle on tarpeellinen myös, jos Aleksanterinkadun puolen portti menee epäkuntoon tai käytölle on muu este. Kaikilla muilla Torikatuun rajoittuvilla kiinteistöillä on kulkuyhteys Torikadun kautta, ja muutkin kiinteistöt käyttävät Torikadun reittiä.

18. A on puolestaan katsonut, että Aleksanterinkadun liikennettä ei ole todettu ruuhkaiseksi. Myös A:n oma liikennöinti onnistuu hyvin sitä kautta. Rakennushankkeet ovat tilapäisiä, eivätkä ne osoita pysyvää rasiteoikeuden tarvetta. Torikatu on asemakaavassa osoitettu joukkoliikennekaduksi, eikä kulkuyhteyden järjestäminen kadulle joukkoliikennepysäkin kohdalta tulisi onnistumaan.

19. Katselmushavaintojensa perusteella Korkein oikeus toteaa, että B hyötyisi sopimuksen mukaisesta kulkuoikeusrasitteesta siten, että kiinteistön sisäpihalta tulisi uloskäynti myös Torikadulle. Uloskäyntiä voitaisiin käyttää silloin, kun Aleksanterinkadulle kulkemiselle on liikenne- tai muita esteitä. Esimerkkinä esteistä on kerrottu B:n tontille suunnitelluista rakennustöistä, joiden vuoksi Aleksanterinkadun kautta kulkeminen voi häiriintyä tai tilapäisesti estyä.

20. Ilman rasitetun rekisteriyksikön omistajan suostumusta perustettavan rasitteen eli niin sanotun pakkorasitteen perustamisen edellytykseksi on kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 2 momentissa asetettu se, että rasite on oikeutetulle kiinteistölle tärkeä. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:18 (kohta 10) todennut, että pelkästään siitä, että oikeutta hakeva kiinteistö hyötyy rasitteesta tai että sen perustaminen jossain määrin helpottaisi kulkua piha-alueelle, ei vielä seuraa, että rasite olisi kiinteistölle kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla tärkeä. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa todennut myös, että pysyvän rasitteen perustaminen pelkästään satunnaisten käyttötarpeiden vuoksi ei ole perusteltua. Kiinteistönmuodostamislain 156 §:ssä sopimusrasitteelle on asetettu pakkorasitetta alhaisempi tarpeellisuuskynnys, joten rasitteen tarpeellisuutta koskeva vaatimus tulee asettaa mainitussa ratkaisussa edellytettyä alhaisemmalle tasolle.

21. Tarpeellisuuden arvioiminen liittyy kunkin rasitteen erityispiirteisiin, eikä yleisiä periaatteita tarpeellisuuden arvioimiseen ole helppo osoittaa. Selvää on, että tarpeellisuutta arvioidaan objektiivisin perustein, eikä sopimusosapuolten käsitys tarpeellisuudesta ole asiassa yksin ratkaiseva.

22. Kiinteistönmuodostamislain 183 §:ssä on nimenomainen säännös yksityisoikeudellisten sopimusten noudattamisesta rasitetta perustettaessa. Sanamuotonsa mukaan kiinteistönmuodostamislain 183 § koskee yksityisoikeudellisia sopimuksia, jotka on tehty ennen rasitetoimituksen vireilletuloa. Kiinteistönmuodostamislain 183 §:ää säädettäessä on kuitenkin pidetty silmällä kolmansien hyväksi tehtyjä sopimuksia, ja ainoastaan sellaisia on mainittu säännöksen perusteluissa (HE 227/1994 vp s. 65).

23. Kiinteistönmuodostamislain 183 §:n säätämisen tarkoituksena on säännöksen perustelujen mukaan ollut se, että käyttöoikeuden haltijan asemaa ei tarpeettomasti loukattaisi rasitteen perustamisen yhteydessä. Tärkeänä on kuitenkin pidetty, että toimituksen lopputulos on tarkoituksenmukainen ja ettei tällaisen sopimuksen huomioon ottaminen loukkaa toisten asianosaisten oikeutta. Tästä johtuen sopimukseen perustuvan oikeuden haltijan aseman turvaaminen otettaisiin huomioon kuitenkin vain toissijaisesti (HE 227/1994 vp s. 65). Korkein oikeus katsoo, että säännös korostaa velvollisuutta pyrkiä noudattamaan yksityisoikeudellisia sopimuksia myös rasitetta perustettaessa. Sopimuksista ensisijainen merkitys on asianosaisten rasitteen perustamista koskevalla sopimuksella.

24. Nyt kysymyksessä olevan sopimusrasitteen perustamisedellytysten tulkitsemisesta ei ole oikeuskäytäntöä, mutta jo rasitteen perustumisesta osapuolten väliseen sopimukseen seuraa, että pakkorasitteen kaltaista perustetta niiden supistavalle tulkinnalle ei ole. Korkein oikeus katsoo, että perusteltuna voidaan pitää sellaista tulkintaa, että erityisesti nyt arvioitavana olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa sopimuspuolet ovat alun perin sitoutuneet vastavuoroisten ja toisiaan pitkälti vastaavien rasitteiden perustamiseen, sopimuksen olemassaololle voidaan antaa merkitystä paitsi itsenäisenä rasitteen perustamisen edellytyksenä, myös tarpeellisuuskynnystä arvioitaessa.

25. Korkein oikeus toteaa, että B:n esittämillä perusteilla kulkuyhteys Torikadun kautta helpottaisi ainakin jossain määrin kulkua sen tontilta. B:n vetoama tarve käyttää Torikadun puoleista kulkuyhteyttä on luonteeltaan toistuva ja pysyvä. Mahdolliset rakennusaikaiset kulkuesteet ovat luonteeltaan tilapäisiä, eivätkä nämä itsessään muodosta perustetta pysyvän rasitteen perustamiselle. Ottaen huomioon, että osapuolet ovat sopineet vastavuoroisesta kulkuoikeudesta toistensa tonteilla ja tämän on edellä katsottu helpottavan kulkua tontilta, Korkein oikeus katsoo, että rasite on B:n kiinteistölle kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentin tarkoittamalla tavalla tarpeellinen.

Rasitteen perustamisen haitattomuusedellytys

26. Kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentin mukaan rasitteen perustamisen edellytyksenä on lisäksi, että rasitteen perustamisesta ei aiheudu rasitetulle kiinteistölle huomattavaa haittaa.

27. B on katsonut, että rasite ei aiheuttaisi A:lle huomattavaa haittaa. A on puolestaan katsonut, että kulkuoikeusrasitteen perustamisesta aiheutuisi sille huomattavaa haittaa, koska yhtiön asuinliikerakennuksen päädyn ja kaupunki Y:n omistaman tontin välinen sola on kapea ja jatkuvaan ajoneuvoliikenteeseen sopimaton. Yhtiön rakennuksen päädyssä on asuntoja, joita ajoneuvoliikenne haittaisi. Kulkuyhteys on myös liikenneturvallisuuden kannalta turvaton.

28. Asiassa on kysymys kahden tontin alueen välisen ajoneuvoliikenteen ja huoltoajon järjestämisestä. Tonttien pihoilla sijaitsevien autopaikkojen määrä on yhteensä noin 40, jakautuen tonttien välillä lähes puoliksi. Kulkuyhteyden leveys Torikadulle on kapeimmillaan noin seitsemän metriä. Ennakoitava B:n tontille ja tontilta Torikadulle suuntautuva liikenne on vähäistä, mutta kulkuyhteys on melko kapea etenkin isoille ajoneuvoille. Korkein oikeus katsoo, että vaaditun kulkuoikeusrasitteen perustamisesta ei näissä olosuhteissa aiheudu huomattavaa haittaa rasitetulle rekisteriyksikölle eli A:n tontille.

Rasitteen perustamisen kaavoituksellinen ja ympäristöllinen edellytys

29. B on katsonut, että asemakaavan toteuttaminen ei kulkuoikeusrasitteen perustamisesta vaikeudu, koska asemakaavassa Torikatu on merkitty joukkoliikenteen kaduksi, jolla tonteille ajo ja huoltoajo on sallittu.

30. A on puolestaan katsonut, että kulkuoikeusrasite on korttelin 7 voimassaolevan asemakaavan ja kaavaselostuksen tavoitteiden vastainen, eikä palvele asemakaavan toteuttamista ja kulkuoikeusrasite on myös voimassaolevan Torikadun asemakaavan vastainen.

31. Kaupunki Y on lausumassaan katsonut, että voimassa olevat asemakaavat mahdollistavat ajo-oikeuden molemmilta kaduilta eli Torikadulta A:n tontille ja Aleksanterinkadulta B:n tontille. Sopimuksella perustetut pysyvät rasitteet voidaan perustaa sellaisinaan kaavamääräysten ja allekirjoitetun sopimuksen mukaisesti.

32. Rasitteen perustamisen yleisistä kaavoituksellisista ja ympäristöllisistä edellytyksistä säädetään kiinteistönmuodostamislain 157 §:ssä, jonka 1 momentin mukaisesti rasite ei saa vaikeuttaa asemakaavan toteuttamista. Lain perusteluissa (HE 227/1994 vp s. 58) on lausuttu, että asemakaava- ja rakennuskaava-alueella on kaavassa osoitettu eri alueiden käyttötarkoitukset ja että rasitteen perustamisessa on otettava huomioon, ettei siihen perustuva alueen käyttötarkoitus ole ristiriidassa kaavassa osoitetun alueen käyttötarkoituksen kanssa.

33. Maankäyttö- ja rakennuslain 55 §:n mukaan asemakaavan sisällön osoittaa asemakaavakartta ja asemakaavaan kuuluvat myös kaavamerkinnät ja -määräykset. Kaavaselostuksesta ilmenevät muun muassa kaavoituksen lähtökohdat ja tavoitteet, mutta kaavaselostus ei ole asemakaavan osa.

34. Korkein oikeus katsoo, että alueen voimassa olevat asemakaavat mahdollistavat kaupunki Y:n esittämällä tavalla ajo-oikeuden tonteille sekä Aleksanterinkadulta että Torikadulta. Asiassa esitetyssä asemakaavanmuutoksen selostuksessa on kyllä tuotu esille tavoite korttelin ajoneuvoliikenteen keskittämisestä Aleksanterinkadun puolelle, mutta selostus ei ole oikeudellisesti sitova.

35. Korkein oikeus katsoo, että asemakaavan toteuttaminen ei vaikeudu ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa koskevan rasitteen perustamisesta. Joukkoliikennepysäkin kohdalta on mahdollista asiaan kuuluvaa huolellisuutta noudattaen ajaa turvallisesti tontille sisään ja ulos. Rasite on myös perustettavissa siten, että sen tarkoitus saavutetaan mahdollisimman edullisesti ja että rasitteesta tai sen käyttämisestä ei muutenkaan aiheudu ympäristölle tarpeetonta haittaa eikä kenellekään suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä.

Johtopäätös

36. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa on ollut edellytykset perustaa kulkuoikeusrasitteet jalankulun lisäksi myös ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta valituksessa vaaditulla tavalla.

Tuomiolauselma

Maaoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin maaoikeus on määrännyt rasitteen poistettavaksi ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta siltä osin kuin rasite palvelee B:n kiinteistöä ja rasittaa A:n kiinteistöä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila (eri mieltä), Tuomo Antila (eri mieltä) ja Juha Mäkelä. Esittelijä Heikki Heino.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Antila: Yhdyn enemmistön perusteluihin kohtien 1 – 20 osalta. Olen eri mieltä rasitteen tarpeellisuutta koskevan edellytyksen täyttymisestä. Perustelen kantaani seuraavasti.

B on Korkeimmassa oikeudessa perustellut käsitystään maaoikeuden ratkaisun virheellisyydestä muun ohella sillä, että toimitus on kiinteistönmuodostamislain 183 §:n mukaan pääsääntöisesti pyrittävä tekemään niin, että toimituksen kohteena olevasta alueesta tai sen käytöstä ennen toimituksen vireilletuloa tehtyä yksityisoikeudellista sopimusta voidaan noudattaa. Totean, että mainittu pykälä on kaikkia kiinteistötoimituksia koskeva yleissäännös. Kiinteistönmuodostamislain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluista (HE 227/1994 vp s. 65) ilmenee, että pykälää säädettäessä on pidetty silmällä toimituksen kohteena olevaan alueeseen kohdistuvia vuokra- tai muita käyttöoikeuksia taikka metsänhakkuuoikeuksia. Pykälällä on haluttu varmistaa, ettei tällaisen oikeuden haltijan asemaa toimituksessa tarpeettomasti loukata. Tässä asiassa ei ole kysymys siitä, että rasitteen perustamisella loukattaisiin jonkin kolmannen tahon sopimusperusteisia oikeuksia toimituksen kohteena olevaan alueeseen, vaan kyse on asianosaisten tekemästä sopimuksesta.

Kun harkitaan rasitteen perustamisen edellytyksiä kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentin mukaan, asianosaisten tekemällä sopimuksella on keskeinen oikeudellinen merkitys jo siksi, että yksi rasitteen perustamisen edellytys on, että rasitetun kiinteistön ja oikeutetun kiinteistön omistajat siitä sopivat. Kun asianosaisten tekemän sopimuksen merkityksestä tällaisessa rasitetoimituksessa on säädetty erikseen, lain 183 §:n yleissäännökselle ei käsitykseni mukaan ole perusteltua antaa enää merkitystä ratkaistaessa sitä kysymystä, täyttyvätkö muut lain 156 §:n 1 momentissa säädetyt rasitteen perustamisen edellytykset.

Pidän asian ratkaisun kannalta keskeisenä kysymystä siitä, millainen oikeudellinen merkitys voidaan antaa asunto-osakeyhtiöiden tekemän maankäyttösopimuksen kulkuoikeusrasitteita koskevan ehdon vastavuoroisuudelle. Tarkoituksena on alun perin selvästikin ollut, että asunto-osakeyhtiöille tulisi vastavuoroiset ja keskenään samansisältöiset kulkuoikeudet toistensa tonttien läpi. A onkin sopimuksen mukaisesti jo saanut kulkuyhteyden B:n tontin läpi Aleksanterinkadulle. Rasitteen perustamista koskeva ratkaisu on tältä osin lainvoimainen. Sopimuksella tavoiteltu vastavuoroisuus jää toteutumatta, jos B:n hyväksi ei perusteta kulkuoikeusrasitetta A:n tontin läpi Torikadulle sopimuksen mukaisessa laajuudessa eli myös ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa varten.

Totean, että rasitetoimituksen kohteena ollut asia on saatettu Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi vain sen kysymyksen osalta, täyttyvätkö lain mukaiset kulkuoikeusrasitteen perustamisen edellytykset ajoneuvolla ajon ja huoltoajon osalta B:n hyväksi A:n tontilla. Tätä kysymystä arvioitaessa ei voida antaa merkitystä sille, millä tavoin toisen samassa sopimuksessa tarkoitetun, A:n hyväksi tulleen rasitteen perustamista koskeva asia on tullut lainvoimaisesti ratkaistuksi. Lisäksi totean, että kun kiinteistönmuodostamislaissa yksiselitteisesti säädetään sopimusrasitteen perustamiselle muitakin edellytyksiä kuin asianosaisten välinen sopimus, B ei ole voinut maankäyttösopimusta tehtäessä perustellusti olettaa, että sovitut rasitteet ilman muuta perustetaan kaikilta osin sopimuksen mukaisesti. Näistä syistä katson, ettei asiaa ratkaistaessa ole merkitystä maankäyttösopimuksen kulkuoikeusrasitteita koskevan ehdon vastavuoroisuudella.

Kun kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentin mukaan rasitteen perustamisen lähtökohtana on asianomaisten kiinteistöjen omistajien tekemä sopimus, säännöstä on perusteltua tulkita siten, että tarpeellisuuden kynnystä ei aseteta kovin korkealle. Toisaalta on otettava huomioon, että rasite aiheuttaa haittaa rasitetulle kiinteistölle pysyvästi ja siis kiinteistön mahdollisista omistajanvaihdoksista riippumatta. Lisäksi rasitteen tarpeellisuuteen vaikuttavat olosuhteet ovat voineet sopimuksen tekemisen jälkeen muuttua. Nämä seikat huomioon ottaen laissa säädetyn tarpeellisuusvaatimuksen ei voida katsoa täyttyvän vain sen perusteella, että kiinteistöjen omistajat ovat itse sopimusta tehdessään pitäneet rasitteen perustamista aiheellisena. Rasitetta voidaan pitää laissa tarkoitetulla tavalla tarpeellisena, jos rasitteen perustaminen objektiivisesti arvioiden edistää siihen oikeutetun kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä. Rasitteesta kiinteistön käytölle tällä tavoin tulevan hyödyn tulee myös olla ainakin jossain määrin jatkuvaa tai toistuvaa. Jos rasitteen tarpeellisuudesta on riitaa, on se, joka vaatii rasitteen perustamista, velvollinen näyttämään toteen rasitteen tarpeellisuuden.

Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa on tehty havaintoja ja suullisessa käsittelyssä otettu vastaan henkilötodistelua riidan kohteena olevan rasitteen perustamisen tarpeellisuudesta. Vastaanotettua näyttöä arvioidessani pidän merkityksellisenä lähtökohtana sitä todistelutarkoituksessa kuultujen henkilöiden kertomuksista ilmennyttä seikkaa, että asunto-osakeyhtiöiden omistamien tonttien välillä ei ole ennen vuoden 2005 maankäyttösopimuksen tekemistä ja sen jälkeen tehtyjä sopimuksen täytäntöönpanotoimia ollut kulkuyhteyttä vaan tonttien rajalla on ollut aita. Tämä osoittaa, että B:n tonttia palveleva liikenne on aikaisemminkin kyetty hoitamaan vain tontin oman tonttiliittymän kautta Aleksanterinkadulle. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että vaihtoehtoisen ajoyhteyden puuttumisesta Torikadulle olisi tuona aikana aiheutunut haittaa B:n tontin tarkoituksenmukaiselle käytölle.

Katselmuksessa tehtyjen havaintojen mukaan B:n tonttiliittymä Aleksanterinkadulle mahdollistaa varsin hyvin ajoneuvoilla ajon asunto-osakeyhtiön pihalta kadulle. Aleksanterinkadun tilapäisistä ruuhkista johtuvaa haittaa tontilta ajolle voidaan pitää tavanomaisena, kun otetaan huomioon tontin sijainti suurehkon kaupungin keskustassa. Lisäksi katselmuksessa on ilmennyt, että tonttiliittymän lähellä sijaitsee samassa korttelissa maan alla sijaitsevan pysäköintihallin ajoluiska, josta niin ikään ajetaan Aleksanterinkadulle. Pysäköintihallistakaan ei ole toista ajoyhteyttä esimerkiksi Torikadulle. Katselmuksessa on edelleen havaittu, että ajoyhteys A:n omistaman tontin läpi Torikadulle merkitsisi sitä, että A:n tontilta ajettaisiin kadulle melko ahtaan solan kautta ja kadun varressa sijaitsevan, usean linja-autolinjan käytössä olevan joukkoliikennepysäkin läpi. Nämäkin seikat puhuvat sitä vastaan, että B:n tontin tarkoituksenmukaisen käytön kannalta olisi tarpeellista, että tontilta olisi Aleksanterinkadulle menevän tonttiliittymän lisäksi yhteys ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa varten myös A:n tontin läpi Torikadulle.

B on perustellut riidanalaisen rasitteen tarpeellisuutta myös sillä, että yhtiön tontin Aleksanterinkadun puoleiseen päätyyn on tarkoitus rakentaa uudisrakennus. Yhtiön edustaja on suullisessa käsittelyssä todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut, että rakennustöiden yhteydessä saattaa syntyä tilanteita, joissa ajoyhteys Aleksanterinkadulle ei ole käytössä ja tarvitaan vaihtoehtoinen ajoyhteys Torikadulle. Yhtiö ei kuitenkaan ole esittänyt selvitystä, jonka perusteella voitaisiin päätellä, ettei rakennustöitä ole mahdollista suunnitella toteutettaviksi siten, että tontilta ajo Aleksanterinkadulle on ainakin pääosin mahdollista myös rakennustöiden aikana. Rakennustöistä tai muista vastaavista tilapäisistä syistä mahdollisesti johtuvat ajoyhteyden satunnaiset katkeamiset eivät myöskään ole riittävä aihe pysyvän rasitteen perustamiseen.

Edellä esitetyillä perusteilla katson jääneen näyttämättä toteen, että kulkuoikeusrasitteen perustaminen ajoneuvolla ajoa ja huoltoajoa varten olisi kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla tarpeellista. Rasitteen perustamisen edellytykset eivät siksi täyty. Hylkään valituksen ja jätän asian maaoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Antila.

A ja B olivat anastaneet ja yrittäneet anastaa veneiden perämoottoreita ja siten syyllistyneet muun ohella lukuisiin törkeisiin varkauksiin ja niiden yrityksiin. Heidät oli lähettänyt Latviasta Suomeen varkaisiin C, joka oli sopinut D:n kanssa, että A ja B toimittavat anastetut moottorit D:lle. Suomessa D oli ensin säilyttänyt moottoreita ja kuljettanut ne sitten Latviaan, missä C oli myynyt ne.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että A ja B olivat tehneet rikoksensa osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Rangaistuksia mitattaessa sovellettiin siksi rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä koventamisperustetta.

RL 6 luku 5 § 1 mom 2 kohta
RL 6 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 11.4.2017 (nro 17/114294) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 31.1.2018 (nro 18/103758) kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Vesa Komulainen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Pirjo Aaltonen, Pirjo Keisu ja Virva Nyman.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

B:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisestä ja erityisesti siitä kysymyksestä, voidaanko hänen syykseen luettuihin tekoihin soveltaa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa säädettyä koventamisperustetta.

A vaati valituksessaan, ettei koventamisperustetta sovelleta ja että kokonaisrangaistus alennetaan enintään 4 vuoteen vankeutta.

B vaati valituksessaan, ettei koventamisperustetta sovelleta ja että rangaistusta muutoinkin alennetaan ja se muutetaan ehdolliseksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on lukenut A:lle ja B:lle syyksi lukuisia rikoksia, jotka ovat pääosin olleet törkeitä varkauksia, niiden yrityksiä ja varkauksia. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle 5 vuoden ja B:lle 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistuksen. Käräjäoikeus on rangaistuksia mitatessaan soveltanut 1.10.2015 jälkeen tehtyjen rikosten osalta rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua koventamisperustetta katsoen, että rikokset on tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Syyttäjä ja vastaajat ovat hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon.

2. Hovioikeus on tuominnut A:n aikavälillä 9.3.2015 – 7.9.2016 tehdyistä 23 törkeästä varkaudesta, kahdesta törkeän varkauden yrityksestä, 55 varkaudesta sekä varkauden yrityksestä, näpistyksestä ja väärennyksestä 4 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. B on puolestaan hovioikeudessa tuomittu aikavälillä 8.9.2015 – 19.5.2016 tehdyistä 13 törkeästä varkaudesta, törkeän varkauden yrityksestä ja 29 varkaudesta 3 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Myös hovioikeus on heidän rangaistuksiaan mitatessaan soveltanut 1.10.2015 jälkeen tehtyjen rikosten osalta mainittua koventamisperustetta.

3. Hovioikeuden lainvoimaisiksi tulleiden syyksilukemisten mukaan A oli tullut lukuisina eri kertoina yhdessä niin sanotun apumiehen kanssa Suomeen anastamaan pääasiassa veneiden perämoottoreita. B oli häntä koskevissa syytekohdissa tarkoitetuissa teoissa toiminut A:n apumiehenä. Heidät oli lähettänyt tehtävälle A:n isä C. A ja B olivat toimittaneet anastamansa perämoottorit D:lle, joka oli varastoinut ja säilyttänyt moottoreita sekä toimittanut ne oman laillisen liiketoimintansa yhteydessä Latviaan C:lle. Tämä oli myynyt moottorit eteenpäin Latviassa lähinnä Venäjälle. C on lainvoimaisesti tuomittu tekijänä osallisuudesta puheena oleviin anastustekoihin sekä D ammattimaisesta kätkemisrikoksesta ajalla 9.3.2015 – 7.9.2016.

4. Hovioikeus on koventamisperusteen soveltamista koskevissa perusteluissaan todennut, että vastaajat olivat 1.10.2015 jälkeen tehneet yhteistoiminnassa rikoksia vielä lähes vuoden ajan ja tänä aikana syyllistyneet useisiin vakaviin anastusrikoksiin. Vastaajien työnjako oli ollut eriytynyttä ja suunnitelmallista. Kiinnijäämisriskiä oli pyritty vähentämään vaihtamalla autoja ja laatimalla niitä koskien useita luovutuskirjoja, käyttämällä useita puhelinliittymiä, tekemällä tekaistu myyntitosite sekä hankkimalla väärennettyjä tunnistekilpiä ja henkilöllisyystodistuksia. Hovioikeus on todennut vielä, että ryhmän rikollisessa toiminnassa oli hyödynnetty D:n liiketoimintaa. Rikoksilla oli tavoiteltu ja saavutettu merkittävää taloudellista hyötyä. Myös se, että ryhmä oli kyennyt jatkamaan toimintaansa pitkään ilman kiinnijäämistä, osoitti ryhmän rakenteen olleen sillä tavoin järjestäytynyt, että se oli palvellut rikosten tekemistä.

5. B:n osalta hovioikeus on todennut lisäksi, että hän oli tehnyt rikoksia yhteistuumin muiden vastaajien kanssa yli yhdeksän kuukauden ajan ja syyllistynyt tuona aikana lukuisiin anastusrikoksiin. B oli tullut Suomeen ja poistunut Suomesta A:n kanssa sekä majoittunut C:n ja D:n järjestämissä asunnoissa. Esitutkinnassa B oli maininnut A:n, C:n ja D:n kysyttäessä, keitä ryhmään kuului. Lisäksi B oli ollut A:n mukana toimittamassa D:lle anastettua omaisuutta. Todetun perusteella hovioikeus on katsonut, että B:n oli täytynyt olla tietoinen myös C:n ja D:n roolista rikollisryhmän toiminnassa ja että myös B oli osallistunut järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. A:n ja B:n valitusten johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, voidaanko heille rangaistusta mitattaessa soveltaa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan koventamisperustetta niiden syyksiluettujen tekojen osalta, jotka on tehty 1.10.2015 jälkeen, sekä rangaistuksen mittaamisesta tämän johdosta. B:n osalta kysymys on rangaistuksen mittaamisesta myös muutoin.

7. Muutoksenhakijat ovat katsoneet, ettei kysymyksessä ole ollut lain kriteerit täyttävä järjestäytynyt rikollisryhmä. Käskyvaltasuhteita, hierarkiaa, työjakoa tai yhteistuumaisuutta ei ole ollut. Lisäksi B on todennut olleensa vain niin sanottu keikkamies ja tekemisissä ainoastaan A:n kanssa.

Lainsäädäntö ja oikeuskäytäntö

8. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperuste on rikoksen tekeminen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Mainitun pykälän 2 momentin määritelmäsäännöksen mukaan järjestäytyneellä rikollisryhmällä tarkoitetaan vähintään kolmen henkilön muodostamaa tietyn ajan koossa pysyvää rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka toimii yhteistuumin tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, taikka lain 11 luvun 10 §:ssä tai 15 luvun 9 §:ssä tarkoitettuja rikoksia.

9. Rikoslain 6 luvun 5 § on muutettu mainitun sisältöiseksi 1.10.2015 voimaan tulleella lailla (564/2015). Aikaisempi pykälä (laissa 515/2003) ei sisältänyt nykyisin 2 momentissa olevaa määritelmäsäännöstä. Pykälän 2 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperusteena oli rikoksen tekeminen vakavien rikosten tekemistä varten järjestäytyneen ryhmän jäsenenä. Sanottu säännös otettiin rikoslakiin alun perin rangaistuksen mittaamista koskevaa rikoslain 6 lukua säädettäessä lailla 466/1976.

10. Järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmää koskeva säännös on sen sijaan aikaisemmin ollut rikoslain 17 luvun 1 a §:ssä (laissa 142/2003), joka on koskenut järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaan osallistumisen kriminalisointia. Viimeksi mainitussa määritelmäsäännöksessä oli otettu huomioon Suomea velvoittava Euroopan unionin neuvoston vuonna 1998 hyväksymä yhteinen toiminta 98/733/YOS rikollisjärjestöön osallistumisen kriminalisoinnista sekä kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastainen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimus eli niin sanottu Palermon sopimus. Yhteinen toiminta 98/733/YOS on sittemmin korvattu järjestäytyneen rikollisuuden torjunnasta 24.10.2008 annetulla Euroopan unionin neuvoston puitepäätöksellä 2008/841/YOS (jäljempänä puitepäätös).

11. Korkein oikeus on ennen koventamisperustetta koskevan säännöksen muuttamista annetussa ratkaisussa KKO 2013:90 kohdassa 13 todennut, että mainitun puitepäätöksen 3 artikla viittaa sanamuotonsa mukaisesti järjestäytyneen ryhmän toimintaan osallistumiseen tai toiminnasta sopimiseen liittyviin kriminalisointeihin. Ratkaisun mukaan artiklasta ei voida johtaa vaatimusta yleisen koventamisperusteen soveltamisesta määrättäessä rangaistuksia puitepäätöksen 1 artiklassa tarkoitetuista ryhmän toiminnan yhteydessä tehdyistä tai muista sen toimintatavoitetta edistävistä rikoksista. Korkein oikeus on siten katsonut, että puitepäätöksen 3 artiklasta ei rikollisryhmän järjestäytymisedellytyksiin liittyen ollut johdettavissa rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 kohdan soveltamista koskevaa tulkintaohjetta. Vastaavasti ratkaisussa KKO 2011:41 Korkein oikeus on kohdassa 8 katsonut, että koventamisperusteen soveltamisedellytyksiä harkittaessa johtoa oli haettava ensisijaisesti säännöksen sanamuodosta ja sen omista, kotimaisista esitöistä.

12. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin voimassa oleva määritelmäsäännös on siirretty lähes sellaisenaan aikaisemmasta rikoslain 17 luvun 1 a §:stä. Viimeksi mainitussa säännöksessä viitataan nykyisin järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän osalta rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momenttiin. Rikoslain 17 luvun 1 a §:n soveltamisessa on edelleen otettava huomioon kansainväliset ja unionin oikeuden velvoitteet, vaikka puitepäätöksestä ei kohdassa 11 todetuin tavoin voida johtaa vaatimusta yleisen koventamisperusteen soveltamisesta. Lainmuutoksella on lisäksi nimenomaisesti tavoiteltu järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän yhdenmukaistamista sitä koskevissa eri säännöksissä (ks. HE 263/2014 vp s. 26 ja 31 sekä LaVM 35/2014 vp s. 3). Korkein oikeus katsoo näin ollen, että rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin määritelmäsäännöstä on tulkittava samalla tavalla sovellettaessa rikoslain 17 luvun 1 a §:ää ja rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan koventamisperustetta.

13. Euroopan unionin tuomioistuimen Pupino-tuomiossa (asia C-105/03, tuomio 16.6.2005, EU:C:2005:386, 43 kohta) lausutun mukaisesti puitepäätösten osalta on voimassa vastaava yhdenmukaisen tulkinnan periaate kuin direktiivien osalta. Kansallisen tuomioistuimen on siten kansallista oikeutta soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle puitepäätöksen sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta sillä tavoiteltu tulos saavutettaisiin. Tästä ja kohdassa 12 todetusta johtuen puitepäätös ja myös Palermon sopimus on otettava rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen rajoissa huomioon tulkittaessa voimassa olevassa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa ja 2 momentissa tarkoitettua järjestäytyneen rikollisryhmän käsitettä.

14. Puitepäätöksen 1 artiklan 1 kohdan mukaan puitepäätöstä sovellettaessa rikollisjärjestöllä tarkoitetaan rakenteeltaan jäsentynyttä yhteenliittymää, joka on ollut olemassa jonkin aikaa ja joka koostuu useammasta kuin kahdesta henkilöstä, jotka toimivat yhdessä tehdäkseen rikoksia, joista voi enimmillään seurata vähintään neljän vuoden pituinen tai sitä ankarampi vankeusrangaistus tai vapaudenriiston käsittävä turvaamistoimenpide, saadakseen niistä suoraan tai välillisesti taloudellista tai muuta aineellista hyötyä. Artiklan 2 kohdan mukaan rakenteeltaan jäsentyneellä yhteenliittymällä tarkoitetaan puitepäätöstä sovellettaessa yhteenliittymää, jota ei ole satunnaisesti muodostettu rikoksen välitöntä tekemistä varten, jonka jäsenillä ei tarvitse olla nimenomaisesti määriteltyjä tehtäviä, jonka jäsenyyden ei tarvitse olla jatkuvaa ja jolla ei tarvitse olla kehittynyttä rakennetta.

15. Palermon sopimuksen 2 artiklan a kohdan mukaan sopimuksessa tarkoitetaan järjestäytyneellä rikollisryhmällä sellaista kolmen tai useamman henkilön muodostamaa rakenteeltaan jäsentynyttä ryhmää, joka on ollut olemassa jonkin aikaa ja jonka tarkoituksena on tehdä yksi tai useampi vakava rikos tai yleissopimuksen mukaisesti rangaistavaksi säädetty teko välittömän tai välillisen taloudellisen tai muun aineellisen hyödyn saamiseksi. Saman artiklan b kohdan mukaan vakavalla rikoksella tarkoitetaan sopimuksessa käyttäytymistä, joka täyttää sellaisen rikoksen tunnusmerkistön, jonka enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta tai ankarampi rangaistus. Edelleen c kohdan mukaan rakenteeltaan jäsentyneellä ryhmällä tarkoitetaan ryhmää, joka ei ole satunnaisesti muodostettu rikoksen välitöntä tekemistä varten, jonka jäsenillä ei välttämättä ole muodollisesti määriteltyjä tehtäviä, jonka jäsenyys ei välttämättä ole jatkuvaa tai jolla ei välttämättä ole pitkälle kehittynyttä sisäistä rakennetta.

Arvioinnin lähtökohdat

16. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin määritelmäsäännöksessä asetetaan viisi edellytystä, joiden kaikkien on täytyttävä, jotta kysymys voisi olla järjestäytyneestä rikollisryhmästä. Ensinnäkin ryhmässä on oltava vähintään kolme jäsentä, toiseksi ryhmän tulee pysyä koossa riittävän pitkän ajan, kolmanneksi ryhmän tulee olla rakenteeltaan jäsentynyt yhteenliittymä, neljänneksi edellytetään jäsenten yhteistuumaisuutta ja viidenneksi ryhmän tulee toimia tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta, tai laissa erikseen mainittuja rikoksia.

17. Ryhmän koon osalta lain esitöissä (HE 263/2014 vp s. 31) on todettu, että tietyn yksittäisen jäsenen jäsenyyden ei tarvitse olla jatkuvaa. Ryhmän muodostavat vähintään kolme henkilöä voivat eri ajankohtina olla eri henkilöitä.

18. Määritelmäsäännöksestä ei ilmene, kuinka pitkään ryhmän edellytetään pysyvän koossa, jotta kysymys olisi järjestäytyneestä rikollisryhmästä. Lain esitöissä (HE 263/2014 vp s. 31) on todettu, että rikollisryhmä muodostetaan pitkällä tai epämääräisellä aikavälillä tehtäviä useampia rikoksia varten. Viikoissa mitattava toiminnan kesto ei ole yleensä riittävä, kun taas vähintään vuoden kestänyt toiminta puolestaan selvästi on, ja niiden väliin asettuvan toiminnan keston merkitys tulee harkita tapaus tapaukselta.

19. Korkein oikeus toteaa, että myös puitepäätöksen sanamuodosta ilmenevällä tavalla ryhmän toiminnan kestoa koskevan kriteerin tarkoituksena on osaltaan erottaa järjestäytynyt rikollisryhmä sellaisesta ryhmästä, joka on muodostettu satunnaisesti rikoksen välitöntä tekemistä varten. Arvioitaessa rikollisryhmän toiminnan kestoa on otettava huomioon ryhmän toiminnan kokonaiskesto. Arvioitaessa tätä kysymystä tässä tapauksessa huomioon voidaan siten ottaa myös ryhmän toiminta ennen 1.10.2015 tapahtunutta lainmuutosta, koska koventamisperustetta voidaan soveltaa heti tämän jälkeen tehtyihin rikoksiin.

20. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan järjestäytyneen rikollisryhmän tulee olla rakenteeltaan jäsentynyt yhteenliittymä. Samaa ilmaisua on käytetty puitepäätöksen 1 artiklassa. Artiklan 2 kohdassa järjestäytyneen rikollisryhmän rakenteen osalta on erikseen todettu, että ryhmän jäsenillä ei tarvitse olla nimenomaisesti määriteltyjä tehtäviä eikä ryhmällä tarvitse olla kehittynyttä rakennetta. Palermon sopimuksen 2 artiklan c kohdan mukaan järjestäytyneen rikollisryhmän jäsenillä ei välttämättä tarvitse olla muodollisesti määriteltyjä tehtäviä eikä ryhmällä pitkälle kehittynyttä sisäistä rakennetta.

21. Lain esitöissä (HE 263/2014 vp s. 31 – 32) on todettu, että rikollisissa yhteenliittymissä järjestäytyminen on usein niin tiivistä, että siitä voidaan päätellä käskyvaltasuhteiden olemassaolo ja työnjaon eriytyminen. Rakenteeltaan jäsentyneen yhteenliittymän ei kuitenkaan tarvitse olla sellainen, että sen jäsenillä on muodollisesti määrätyt erityiset tehtävät. Yhteenliittymän rakenteen ei myöskään tarvitse olla erityisen kehittynyt. Sen ei siten välttämättä tarvitse olla esimerkiksi tiukkojen hierarkkisten käskyvaltasuhteiden ja pitkälle eriytyneen työnjaon varaan rakentuva.

22. Korkein oikeus toteaa, että ryhmän rakennetta arvioitaessa on keskeistä erottaa järjestäytynyt rikollisryhmä yksilöistä, jotka hyödyntävät toisiaan tietyn yksittäisen rikoksen tai rikosten tekemisessä. Rikoksentekijöiden tavanomainen yhteistoiminta rikoksen tekemisessä ei sellaisenaan osoita tekijöiden järjestäytymistä rikollisryhmäksi (ks. myös KKO 2011:41, kohta 23). Myös puitepäätöksen ja Palermon sopimuksen sanamuoto huomioon ottaen ryhmän rakennetta koskevalle edellytykselle ei tule asettaa liian tiukkoja vaatimuksia. Olennaista on arvioida, onko ryhmän rakenne sellainen, että ryhmä kykenee rikollista toimintaansa koskevaan päätöksentekoon ja ryhtymään päätösten toteuttamiseen. Tätä arvioitaessa voidaan muun ohella ottaa huomioon ryhmän jäsenten mahdollinen työnjako sekä ryhmän toiminnassa tehtyjen ja tehtäväksi aiottujen rikosten määrä, laatu ja tekoajankohdat.

23. Lain sanamuodosta ei ilmene tarkemmin, mitä yhteistuumaisuudella tarkoitetaan. Puitepäätöksessä on käytetty ilmaisua "toimivat yhdessä". Kotimaisen säännöksen esitöissä (LaVM 35/2014 vp s. 3) on todettu, ettei rikollisjärjestönä pidetä muodostelmaa, johon kuuluvat henkilöt kyllä tekevät tahoillaan rikoksia, mutta tietämättä toistensa teoista. Esitöiden mukaan ei kuitenkaan voida edellyttää, että jokainen ryhmän jäsen osallistuisi jokaisen yksittäisen rikoksen suunnitteluun tai toteuttamiseen. Korkein oikeus katsoo, että jäsenten on kuitenkin edellytettävä olevan tietoisia siitä, että ryhmä toimii yhdessä tehdäkseen säännöksessä tarkoitettuja rikoksia.

24. Viidentenä järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän kriteerinä on, että ryhmän tulee toimia tehdäkseen rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta. Lain esitöiden (HE 263/2014 vp s. 30 ja LaVM 35/2014 vp s. 4) mukaan koventamisperuste soveltuu luontevimmin tällaisiin rikoksiin, mutta soveltamista ei kuitenkaan ole yleisesti rajoitettu yksinomaan tällaisiin rikoksiin. Korkein oikeus toteaa, että koventamisperuste voi soveltua muuhunkin edellytykset muutoin täyttävään rikokseen, joka on tehty osana rikollisryhmän toimintaa.

25. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin määritelmäsäännöksessä ei edellytetä, että ryhmän tarkoituksena on tehdä rikoksia taloudellisen tai muun aineellisen hyödyn saamiseksi. Korkein oikeus kuitenkin toteaa, että arvioitaessa, onko kysymyksessä järjestäytynyt rikollisryhmä, tällekin seikalle voidaan antaa kokonaisarvioinnissa merkitystä. Sekä puitepäätöksessä että Palermon sopimuksessa on järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmässä edellytetty rikosten tekemistä välittömän tai välillisen taloudellisen tai muun aineellisen hyödyn saamiseksi.

26. Voimassa olevassa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa ei enää edellytetä, että ryhmän järjestäytymisen alkuperäinen tarkoitus on ollut vakavien rikosten tekeminen. Enää ei myöskään edellytetä, että henkilö, jonka osalta koventamisperusteen soveltamista arvioidaan, olisi välttämättä kyseisen järjestäytyneen rikollisryhmän jäsen. Säännöksen sanamuodon mukaan riittävää on, että rikos on tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

27. Kuten lain esitöissä (HE 263/2014 vp s. 29) on todettu, rikoksen tekemiseen osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa sisältyy se, että rikos on katsottava ryhmän hyväksymäksi, että se on tehty ryhmän puolesta, hyväksi tai nimissä ja että se on ryhmän toimintakokonaisuuden mukainen. Rikos tulee voida katsoa tehdyksi ryhmän eikä rikoksentekijän itsensä lukuun. Koventamisperusteen soveltaminen edellyttää lisäksi, että tekijä on ollut näistä seikoista tietoinen.

Arviointi tässä asiassa

28. Tässä asiassa on arvioitava ensin, täyttääkö nyt kysymyksessä oleva ryhmä järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän, ja jos näin on, onko nyt kysymyksessä olevat rikokset tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Onko kysymyksessä järjestäytynyt rikollisryhmä

29. Ryhmässä on toiminut koko sen syytteessä tarkoitetun toiminnan ajan kolme vakinaista jäsentä. C on lähettänyt poikansa A:n Suomeen anastamaan perämoottoreita ja muita arvokkaita veneen osia myydäkseen niitä itse eteenpäin Latviassa. A on Suomessa valinnut anastettavat moottorit ja suorittanut anastukset. Tämän jälkeen hän on kuljettanut anastamansa perämoottorit ja muut veneen osat hankkimallaan ajoneuvolla D:lle säilytettäväksi ja kuljetettavaksi eteenpäin C:lle. D on säilyttänyt anastettua omaisuutta ja toimittanut sen kodin elektroniikkaan liittyvän laillisen liiketoimintansa yhteydessä Latviaan C:lle. C on huolehtinut moottoreiden myymisestä eteenpäin lähinnä Venäjälle.

30. Kohdassa 29 mainittujen henkilöiden lisäksi ryhmässä on toiminut useampi A:ta kulloinkin auttanut henkilö. B on toiminut tässä niin sanotussa apumiehen roolissa. Ryhmän toiminnassa on siten ollut mukana koko tekoajan vähintään neljä henkilöä.

31. Ryhmä on tehnyt rikoksia saman toimintaperiaatteen mukaisesti keväästä 2015 lukien syksyyn 2016 saakka. Korkein oikeus katsoo, että myös ryhmän toiminnan ajallista kestoa koskeva edellytys täyttyy.

32. Ryhmän jäsentyneisyyden osalta Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että syyksiluettuja rikoksia on lukuisia. Ryhmän toiminnassa koko syytteen mukaisen tekoajan mukana olleen A:n syyksi on luettu muun ohella yhteensä 23 törkeää varkautta ja kaksi törkeän varkauden yritystä sekä yli 50 varkautta ja yksi varkauden yritys. Hän on tehnyt tekoaikana Suomeen noin 20 matkaa. B on ollut muun ohella mukana yli kymmenessä törkeässä varkaudessa ja lähes 30 varkaudessa. Kysymys on siten ollut ryhmästä, jota ei ole muodostettu satunnaisesti rikoksen tai rikosten välitöntä tekemistä varten.

33. Ryhmän toiminnasta kohdassa 29 todetun lisäksi Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että C on lähettänyt poikansa ja kulloisenkin apumiehen Suomeen anastamaan nimenomaisesti veneiden perämoottoreita, joita koskevaa tietotaitoa A:lla ja C:llä on ollut. C on myös järjestänyt perämoottoreiden tunnistetietojen muuttamisen myymisen helpottamiseksi sekä huolehtinut palkkion maksamisesta muille ryhmään kuuluneille henkilöille. A on pitänyt C:tä ajan tasalla kulloinkin anastettavasta omaisuudesta rikosten tekemisen aikaan. Hän on myös hoitanut matkajärjestelyt itselleen ja apumiehelleen. Apumiesten tehtävä on ollut merkittävä, koska anastettavaksi valitut perämoottorit ovat olleet niin suuria ja painavia, että A ei olisi yksin kyennyt niitä anastamaan. D:n säilytys- ja kuljetustehtävää varten käytössä on ollut varastotila ja pakettiauto. Ryhmän jäsenet ovat myös pyrkineet vaikeuttamaan rikosten selvittämistä ja pienentämään kiinnijäämisen riskiä vaihtamalla useaan kertaan Suomessa käyttämiään ajoneuvoja ja käyttämällä vääriä henkilötietoja. A ja hänen apunaan olleet henkilöt ovat varustautuneet tekoihin etukäteen erityisin työkaluin ja välinein.

34. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että kysymyksessä olevan ryhmän jäsenten välinen työnjako on ollut varsin eriytynyttä eikä rikoksia olisi voitu toteuttaa nyt kysymyksessä olevalla tavalla ilman, että jokainen suorittaa hänelle annetun osuuden. Ottaen huomioon rikosten lukuisa määrä ja samanlainen toistuva tekotapa sekä rikosten vakavuus kysymys on ollut siten järjestäytyneestä ryhmästä, että se on kyennyt useita kertoja tekemään rikoksentekopäätöksen ja toteuttamaan aiotut rikokset suunnitelman mukaisesti.

35. Korkein oikeus on myös ottanut huomioon, että hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla C on toiminut rikosten tekemisessä keskeisenä aloitteentekijänä ilmoittamalla muun muassa D:lle, että hän lähettää henkilöitä Suomeen anastamaan moottoreita. B on puolestaan esitutkinnassa todennut, että hän teki, mitä hänen käskettiin tehdä. Ryhmässä on siten ollut jonkinlainen hierarkkinen rakenne, vaikka asiassa ei ole esitetty näyttöä siitä, että ryhmässä olisi ollut tiukat käskyvaltasuhteet. Myös rikoksista saatu hyöty on jaettu siten, että A ja C ovat saaneet enemmän taloudellista hyötyä kuin muut ryhmän jäsenet. Anastettujen perämoottoreiden myyntituotto on jaettu ennalta sovitun mukaisesti siten, että A ja C ovat saaneet molemmat 35 prosenttia ja apumiehet 30 prosenttia. D on saanut kiinteänä palkkiona 100 euroa 10 hevosvoimaa kohti aina 1 000 euroon asti perämoottorilta.

36. Korkein oikeus katsoo edellä todetun perusteella, että kysymys ei ole ollut siitä, että yksittäiset henkilöt olisivat hyödyntäneet toisiaan tietyn rikoksen tai rikosten tekemisessä, vaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetusta rakenteeltaan jäsentyneestä yhteenliittymästä.

37. Ryhmä on toiminut edellä todetuin tavoin yhteisen suunnitelman mukaisesti. Kaikki ryhmän toimintaan osallistuneet ovat olleet tietoisia toisistaan ja toistensa roolista rikosten tekemisessä. Ottaen lisäksi huomioon rikosten suuren määrän, toistuvan tekotavan ja vakavuuden Korkein oikeus katsoo, että ryhmän jäsenten on täytynyt toimia määritelmäsäännöksen tarkoittamalla tavalla yhteistuumin, jotta rikosten tekeminen syyksiluetuin tavoin on ylipäätään ollut mahdollista.

38. Vastaajien syyksi on luettu useita törkeitä varkauksia, joiden osalta rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentissa säädetty rikosten vakavuutta koskeva edellytys täyttyy. Korkein oikeus katsoo, että ryhmän toiminnan tarkoituksena on ollut tehdä rikoksia, joista säädetty enimmäisrangaistus on vähintään neljä vuotta vankeutta.

39. C on myynyt anastetut perämoottorit eteenpäin, ja ryhmän saama taloudellinen hyöty on jaettu ryhmän jäsenten kesken ennalta sovitun mukaisesti kohdassa 35 kerrotuin tavoin. Siten toiminnan motiivina on ollut välittömän taloudellisen hyödyn saaminen koko ryhmälle. Myös tämä puhuu sen puolesta, että kysymys on ollut järjestäytyneestä rikollisryhmästä.

Onko rikokset tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa

40. A:lle ja B:lle on luettu syyksi edellä kohdassa 2 kerrotut törkeät varkaudet, niiden yritykset, varkaudet ja muut rikokset. Perämoottoreiden anastaminen Suomessa ja kuljettaminen Latviaan sekä niiden myyminen eteenpäin on tapahtunut edellä todetuin tavoin yhteisen suunnitelman mukaisesti. Jokainen ryhmän jäsen on toiminut tehtävänsä mukaan, ja saatu taloudellinen hyöty on jaettu. Myös B on hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla tiennyt muista ryhmän jäsenistä ja heidän tehtävistään sekä siitä, mitä varten Suomeen on tultu. Korkein oikeus katsoo siten selvitetyksi, että kysymyksessä olevat rikokset ovat olleet ryhmän hyväksymiä ja ryhmän lukuun tehtyjä.

41. Kaikki A:lle ja B:lle syyksiluetut rikokset ovat palvelleet ryhmän toimintakokonaisuutta. Kyse ei minkään teon osalta ole ollut ryhmän toimintaan kuulumattomasta rikoksesta, vaan syyksiluetut anastusrikokset ja väärennysrikos on tehty joko noudattaen ryhmän toimintasuunnitelmaa tai jotta vaikeutettaisiin ryhmän tekemien päärikosten selvittämistä ja tehtyjen rikosten yhdistämistä ryhmän jäseniin. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että hovioikeuden heille lainvoimaisesti syyksilukemat, 1.10.2015 jälkeen tehdyt rikokset on kaikki tehty osana järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa.

Johtopäätös

42. Edellä kohdissa 29 - 39 todettuja seikkoja kokonaisuutena arvioidessaan Korkein oikeus katsoo, että A:n, C:n ja D:n ja kulloinkin apumiehenä toimineen henkilön muodostama ryhmä on täyttänyt rikoslain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisen järjestäytyneen rikollisryhmän määritelmän. Kohdissa 40 ja 41 todetuin perustein Korkein oikeus myös katsoo, että A:lle ja B:lle syyksiluetut, 1.10.2015 jälkeen tehdyt teot on tehty osana tämän järjestäytyneen rikollisryhmän toimintaa. Siten heille rangaistusta mitattaessa on voitu soveltaa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua koventamisperustetta mainittujen tekojen osalta. Valitukset ovat näin ollen tältä osin perusteettomia.

Rangaistuksen mittaaminen

43. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut ja lopputuloksen B:n rangaistuksen mittaamisen osalta. Syytä rangaistuksen alentamiseen ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Asko Välimaa. Esittelijä Jukka Loiva.

A oli kunnan johtavana rakennustarkastajana saanut ympäristöministeriön sähköpostiviestin aiheesta "suurten hallien riskit" ja sen liitteenä kaksi onnettomuustutkintakeskuksen onnettomuusuhkailmoitusta, jotka koskivat aikaisemmin sortuneita urheilu- ja ratsastushalleja. A ei ryhtynyt viestin perusteella toimenpiteisiin. Vähän yli kahden ja puolen vuoden kuluttua kunnan alueella sortui ratsastusmaneesi, joka oli samanlainen kuin toinen ilmoituksissa mainituista halleista. Maneesin sortumisen vuoksi yksi lapsi kuoli ja neljä muuta henkilöä loukkaantui.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että rakennustarkastajan velvollisuus valvoa rakennuksen kunnossapitoa ja siihen liittyen välittää turvallisuusuhasta tieto rakennuksen kunnosta vastaavalle kävi rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi maankäyttö- ja rakennuslaista. A:n katsottiin huolimattomuudesta laiminlyöneen virkavelvollisuutensa. Tekoa ei pidetty kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. A tuomittiin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkorangaistukseen.

RL 40 luku 10 §
RL 3 luku 1 §
RL 3 luku 3 §
RL 3 luku 7 §
MRL 166 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 11.3.2016 nro 16/111125 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 22.3.2017 nro 17/111783 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Hannu Kilpelä ja lautamiehet sekä hovioikeudessa sen jäsenet Eija-Liisa Helin, Ulla Maija Hakomäki ja Markku Mäkynen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Kunta antoi asiassa lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Järvenpäässä oli 23.2.2010 sortunut urheiluhallin katto ja Liedossa 6.3.2010 ratsastusmaneesi. Onnettomuustutkintakeskus oli havainnut kummassakin tapauksessa rakennuksissa useita rakenteellisia puutteita, jotka olivat johtaneet rakennusten romahtamiseen. Näiden tapausten johdosta onnettomuustutkintakeskus oli lähettänyt 31.3. ja 15.6.2010 ympäristöministeriölle onnettomuuksien tutkinnasta annetun asetuksen (79/1996) 10 §:ssä tarkoitetut onnettomuusuhkailmoitukset. Onnettomuustutkintakeskus oli tuonut esille, että hallien omistajien tulisi saada tieto siitä, että heidän omistamissaan halleissa saattoi olla ilmoituksissa todettuja turvallisuuspuutteita. Lisäksi jälkimmäisessä ratsastusmaneesia koskeneessa ilmoituksessa onnettomuustutkintakeskus oli todennut, että osin tai kokonaan vastaavanlaisia teräsrunkoisia tietyllä tuotenimellä toimitettuja halleja oli Suomessa tiettävästi useita.

2. Ympäristöministeriön yliarkkitehti oli välittänyt 17.6.2010 edellä mainitut onnettomuustutkintakeskuksen ilmoitukset kaikille Suomen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksille sähköpostiviestillä, jonka aiheeksi oli merkitty "suurten hallien riskit". Viestissä oli pyydetty sen välittämistä kunkin alueen rakennusvalvontoihin ja tuotu esiin, että kaikki mahdollisuudet tiedon levittämiseksi myös olemassa olevien hallien kunnosta vastaaville pyrittiin käyttämään. Keski-Suomen ELY-keskuksen arkkitehti oli 21.6.2010 välittänyt saamansa viestin edelleen Keski-Suomen alueen rakennusvalvontaviranomaisille sähköpostiviestillä, jossa kerrottiin lähetettävän tiedoksi ympäristöministeriön viesti ja onnettomuustutkintakeskuksen kirje koskien suurten hallien rakenteellisia turvallisuusriskejä (ilmoitus onnettomuusuhasta).

3. X:n kunnassa sijainnut 70 metriä pitkä ja 24 metriä leveä, yksityisessä omistuksessa ollut ratsastusmaneesi oli 13.2.2013 sortunut kesken oppitunnin siten, että ainoastaan rakennuksen päätyrakenteet olivat jääneet osittain pystyyn. Rakennus oli saman toimittajan vastaava halli kuin aikaisemmin sortunut Liedon ratsastusmaneesi.

4. Tässä asiassa esitetyn syytteen mukaan vastaaja A oli 21.6.2010–13.2.2013 syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, kun hän oli X:n kunnan johtavana rakennustarkastajana huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. A oli 21.6.2010 saanut ELY-keskuksen välittämänä edellä kohdassa 2 kerrotut ympäristöministeriön viestin ja onnettomuustutkintakeskuksen ilmoitukset suuriin halleihin kohdistuneista turvallisuusriskeistä ja onnettomuusuhasta. Toinen ilmoituksista oli koskenut tietyllä tuotenimellä toimitettuja halleja. Syytteen mukaan A oli laiminlyönyt velvollisuutensa ryhtyä selvittämään tai selvityttää, oliko kunnassa mainitunlaisia kyseisellä tuotenimellä toimitettuja tai sen tyyppisiä halleja ja oliko tarvetta ryhtyä maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n mukaisiin toimenpiteisiin. A ei ollut ryhtynyt rakennusvalvonnan toimenpiteisiin. Hän ei ollut käyttänyt tarkastusoikeuttaan eikä ollut ryhtynyt mihinkään toimiin hallien selvittämiseksi tai asiasta tiedottamiseksi mahdollisille hallien omistajille. A oli näin laiminlyönyt suorittaa tehtävänsä asianmukaisesti, mikä oli osaltaan mahdollistanut X:n ratsastusmaneesin sortumisen. A:n tekoa ei ollut pidettävä sen haitallisuus ja vahingollisuus huomioon ottaen kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

5. Lisäksi A:ta on syytetty yhdestä kuolemantuottamuksesta ja neljästä vammantuottamuksesta sillä perusteella, että hän oli edellä kuvatulla laiminlyönnillään huolimattomuudesta osaltaan aiheuttanut yhden henkilön kuoleman ja neljän muun vammautumisen.

6. Käräjäoikeus on hylännyt kaikki syytteet. Käräjäoikeus totesi, että vuoden 2010 onnettomuuksista oli uutisoitu laajasti. Tähän nähden ei ollut uskottavaa, ettei tieto, jonka välittämisen laiminlyömisestä asiassa oli kysymys, olisi muutoin välittynyt rakennuksen kunnossapidosta ensisijaisesti vastuulliselle rakennuksen omistajalle. Käräjäoikeus on myös katsonut, että laissa tai rakennusvalvontaa koskevissa määräyksissä ei ollut asetettu rakennustarkastajalle sellaista virkavelvollisuutta, jota A olisi rangaistavaksi säädetyllä tavalla rikkonut. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut, ettei A:n menettelyn ja onnettomuudesta aiheutuneiden seurausten välillä ollut välitöntä syy-yhteyttä.

7. Syyttäjä ja osa asianomistajista ovat valittaneet hovioikeuteen, joka on tuominnut A:n tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeuden mukaan A oli laiminlyönyt velvollisuutensa ryhtyä selvittämään tai selvityttää, oliko kunnassa kyseisellä tuotenimellä toimitettuja tai sen tyyppisiä halleja. A ei ollut ryhtynyt rakennusvalvonnan toimenpiteisiin eikä ollut ryhtynyt mihinkään toimiin hallien selvittämiseksi tai asiasta tiedottamiseksi mahdollisille hallien omistajille. Hovioikeus on hylännyt kuolemantuottamusta ja vammantuottamusta koskeneet syytteet samoin perustein kuin käräjäoikeus.

8. Hovioikeuden mukaan A:lla oli ollut maankäyttö- ja rakennuslaista ilmenevä velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin ympäristöministeriön viestin perusteella ja pyrkiä etsimään suuret hallit niiden omistajien informoimiseksi asiasta. Tätä velvollisuutta voitiin pitää riittävän selvänä, kun otettiin huomioon viestin sisältö ja sen tarkoitus tavoittaa onnettomuusuhkaisten hallien omistajat. Rakennuksen omistaja ei ollut tullut tietoiseksi hallinsa turvallisuusuhasta, koska hänellä ei ollut ollut tietoa rakennuksen ja aikaisemmin sortuneen ratsastusmaneesin vastaavuudesta. Hovioikeus on katsonut, että A:n käytettävissä olivat olleet tietotekniset ja muut valmiudet sekä yli 2,5 vuoden ajanjakson kuluessa riittävästi aikaa selvittää kunnassaan olevat rakennukset, joihin onnettomuusuhkailmoitukset kohdistuivat. Maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:stä ilmenevien A:n virkavelvollisuuksien täyttäminen olisi edellyttänyt, että kunnan viranomainen toimii asiassa saatuaan onnettomuusuhkailmoituksen tiedokseen ja pyrkii välittämään tämän tiedon rakennuksen omistajalle, jotta tämä voisi huolehtia rakennuksen turvallisuudesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, täyttääkö A:n menettely syytteessä kerrotun tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistön.

Sovellettavat säännökset

10. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies on tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta muulla kuin luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

11. Kunnan rakennusvalvontaviranomaisen tehtävistä sekä rakentamisen ja rakennetun ympäristön turvallisuudesta säädetään maankäyttö- ja rakennuslaissa. Lain 166 §:n 1 momentin mukaan rakennus ympäristöineen on pidettävä sellaisessa kunnossa, että se jatkuvasti täyttää terveellisyyden, turvallisuuden ja käyttökelpoisuuden vaatimukset eikä aiheuta ympäristöhaittaa tai rumenna ympäristöä. Pykälän 3 momentissa säädetään, että jos rakennuksen kunnossapitovelvollisuus laiminlyödään, kunnan rakennusvalvontaviranomainen voi määrätä rakennuksen korjattavaksi tai sen ympäristön siistittäväksi. Jos rakennuksesta on ilmeistä vaaraa turvallisuudelle, tulee rakennus määrätä purettavaksi tai kieltää sen käyttäminen. Pykälän 4 momentin mukaan ennen korjauskehotuksen antamista rakennusvalvontaviranomainen voi määrätä rakennuksen omistajan esittämään rakennusta koskevan kuntotutkimuksen terveellisyyden tai turvallisuuden johdosta ilmeisen välttämättömien korjaustoimenpiteiden selvittämiseksi.

12. Maankäyttö- ja rakennuslain 183 §:n 1 momentin mukaan kunnan rakennusvalvontaviranomaisella on oikeus lain mukaisen valvontatehtävän hoitamiseksi päästä rakennuskohteeseen ja suorittaa siinä tarkastuksia ja tutkimuksia. Jos on perusteltu syy epäillä, että rakentamista tai rakennuksen kunnossapitoa koskevia säännöksiä, määräyksiä tai kieltoja on rikottu, rakennusvalvontaviranomaisella on pykälän 2 momentin mukaan oikeus päästä myös rakennukseen tai huonetiloihin.

13. Rakennusvalvonta perustuu pitkälti ennakolliseen rakentamisen lupaharkintaan ja rakennustyön suorituksen valvontaan, mikä ilmenee muun muassa maankäyttö- ja rakennuslain 124 ja 149 §:stä. Lain esitöissä (HE 101/1998 vp s. 13) korostetaan, että rakentamisen säännökset koskevat pääsääntöisesti rakentamisen lopputulosta ja sille asetettavia laatuvaatimuksia. Rakennetun ympäristön jälkivalvonnasta on kuitenkin laissa omat säännöksensä. Lain 166 §:n mukainen kunnossapitovelvollisuus kohdistuu rakennuksen omistajaan ja haltijaan. Jos kunnossapito on laiminlyöty, kunnan rakennusvalvontaviranomaisella on tilanteesta riippuen joko oikeus tai velvollisuus ryhtyä säännöksessä mainittuihin valvontatoimenpiteisiin. Jo säännöstä edeltävässä rakennuslain (370/1958) 124 §:ssä annettiin valvontaviranomaiselle samansuuntaisia oikeuksia rakennusturvallisuuden varmistamiseksi. Säädettäessä nyt sovellettavaa maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:ää lain esitöissä todettiin, että jälkivalvontaan kuuluvan viranomaistehtävän merkitys tulisi korostumaan (HE 101/1998 vp s. 113).

14. Tässä asiassa on kysymys siitä, täyttyykö tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen tunnusmerkistö valvontavastuun laiminlyöntinä. Rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla laiminlyönti on rangaistava, jos tekijä on jättänyt estämättä tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen viran, toimen tai aseman perusteella. Mainittua kysymystä harkittaessa tulee arvioida, onko henkilöllä ollut virkansa perusteella erityinen oikeudellinen toimintavelvollisuus, onko tämä velvollisuus ilmennyt laillisuusperiaatteen vaatimalla tavalla laista ja onko henkilö menetellyt huolimattomasti. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus). Jos mainitut edellytykset täyttyvät, pitää vielä arvioida, onko tekoa kuitenkin pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

15. Rikosoikeudellinen vastuu edellyttää, että rikoslain 40 luvun 10 §:ssä viitatun virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuuden sisältö ilmenee jostakin mainitun säännöksen ulkopuolisesta säännöksestä. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate asettaa näille säännöksille selvyys- ja ennakoitavuusvaatimuksia.

16. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Säännöksen esitöiden mukaan periaate tarkoittaa sitä, ettei tuomioistuin saa rangaistussäännöstä soveltaessaan mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, kuten myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34).

17. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (esim. KKO 2018:36, kohta 10 ja siinä mainitut ratkaisut). Lainkäytössä on korostettu rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ehdottomuutta ja keskeistä asemaa oikeusjärjestyksessä sekä sitä, että laillisuusperiaate pitää ottaa huomioon yhtäläisesti riippumatta kulloinkin käsillä olevan rikoksen moitittavuudesta (KKO 2014:7, kohta 19 ja siinä mainitut ratkaisut).

Korkeimman oikeuden arviointi

18. A on ollut X:n kunnan johtava rakennustarkastaja edellä kohdassa 2 kerrotun viestin vastaanottaessaan ja X:n ratsastusmaneesin myöhemmin sortuessa. Asiassa on selvitetty, että hän on saanut viestin ja sen liitteinä onnettomuustutkintakeskuksen ilmoitukset lomalta palattuaan. A on tällöin keskustellut kunnan kahden muun rakennustarkastajan kanssa viestin sisällöstä. Hän on päätynyt siihen, että kyseessä oli vain tiedoksianto, joka oli tarkoitettu otettavaksi huomioon uusia rakennuslupia myönnettäessä ja joka ei aiheuttanut muita toimenpiteitä. A ei ole ryhtynyt viestin perusteella toimenpiteisiin.

19. Korkein oikeus toteaa, että maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n 3 ja 4 momentista käy selvästi ilmi, että valvontavastuu rakennetun ympäristön kunnossapidosta kuuluu kunnan rakennusvalvontaviranomaiselle. Rakennusvalvonnan sääntely ja toiminta painottuvat ennakkovalvontaan, mutta A:lle on täytynyt olla rakennusvalvonnan ammattilaisena selvää, että hänellä on myös osaltaan vastuu rakennusten käyttöturvallisuudesta. Tekoaikana on ollut voimassa X:n kunnan hallintosäännön liitteenä ollut maankäyttö- ja rakennuslain ja eräiden muiden lakien mukainen päätösvallan delegointiluettelo. Tämän luettelon mukaan maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n mukaiset toimivaltuudet ovat olleet kunnan johtavalla rakennustarkastajalla eli A:lla.

20. Tässä asiassa on ollut kysymys rakennuksen suunnittelun, rakenneosien valmistuksen ja rakentamisen virheistä aiheutuneesta turvallisuusuhasta. Korkein oikeus katsoo, että myös tällainen tilanne kuuluu maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n tarkoittaman kunnossapito- ja jälkivalvontavelvollisuuden piiriin. Pykälän 1 momentin mukaan rakennus on pidettävä sellaisessa kunnossa, että se jatkuvasti täyttää terveellisyyden, turvallisuuden ja käyttökelpoisuuden vaatimukset. Pykälän 3 momentin jälkimmäisen virkkeen mukaiset viranomaisen velvollisuudet koskevat puolestaan virkkeen sanamuodon mukaan yleisesti tilannetta, jossa rakennuksesta on ilmeistä vaaraa turvallisuudelle, vaikka momentin ensimmäinen virke viittaakin vain tilanteisiin, joissa rakennuksen omistaja on laiminlyönyt kunnossapitovelvollisuutensa. Tätä tulkintaa tukee se, että lain 183 §:n 2 momentin mukaan viranomaisella on rakennuksen ja huonetilojen tarkastusoikeus, jos on perusteltu syy epäillä, että joko rakentamista tai rakennuksen kunnossapitoa koskevia säännöksiä, määräyksiä tai kieltoja on rikottu. Jälkivalvontaan kuuluvaa tarkastusoikeutta ei siis ole rajattu kunnossapitovelvollisuuden laiminlyöntitilanteisiin, vaan se on ulotettu myös säännöstenvastaiseen rakentamiseen. Tarkastamisoikeuden ja samalla velvollisuuden ulottaminen myös näihin tilanteisiin on ollut perusteltua, koska rakentamisen ennakollinen valvonta ei voi olla siten aukotonta, ettei myös rakentamisen turvallisuuden jälkivalvonnalle olisi tarvetta.

21. Asiassa on riidanalaista, onko rakennustarkastajalla velvollisuus ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin, jos valvontatoimenpiteitä edellyttävien rakennusten sijainti ei ole heti selvillä. Korkein oikeus toteaa, että maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen sääntelyn lähtökohtana on, että rakennuksen omistaja tuntee rakennuksensa ja vastaa sen asianmukaisesta kunnossapidosta. Maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:ssä mainitun rakennuksen omistajan kunnossapitovelvollisuuden arviointi samoin kuin lain 24 luvun mukaisten pakkokeinojen käyttäminen edellyttävät rakennustarkastajalta tietoa rakennuksesta ja sen sijainnista. Rakennustarkastajan velvollisuuksien täyttäminen edellyttää näin ollen sitä, että hän ottaa tarvittaessa selkoa valvonnan kohteesta ja myös välittää saamansa tiedon sille, joka ensisijaisesti vastaa rakennuksen kunnosta.

22. Korkein oikeus katsoo, että rakennustarkastajan tehtäviä sääntelevästä maankäyttö- ja rakennuslain kokonaisuudesta ja erityisesti lain 166 ja 183 §:stä seuraa rakennustarkastajalle velvollisuus ryhtyä kaikkiin sellaisiin selvitystoimiin, jotka ovat välttämättömiä laissa määriteltyjen rakennusvalvontatehtävien asianmukaiseksi suorittamiseksi. Rakennustarkastajan jälkivalvontavelvollisuuden ja siihen liittyvän informointivelvollisuuden rikkomisen rangaistavuus käy rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla ilmi maankäyttö- ja rakennuslaista.

23. Tässä tapauksessa kysymys on ollut onnettomuusuhkailmoitusten perusteella A:lle syntyneestä selonottovelvollisuudesta, joka on koskenut hänen toimialueellaan mahdollisesti sijaitsevia hallirakennuksia. A on saanut maankäyttö- ja rakennuslain 17 §:n mukaan rakennustoimen yleisestä kehittämisestä ja ohjauksesta vastaavalta ympäristöministeriöltä viestin, jossa on edellä kohdissa 1 ja 2 kuvatuin tavoin painotettu erityisesti tarvetta välittää kaikin keinoin tieto onnettomuustutkintakeskuksen arvioimista rakennusturvallisuuden uhista tällaisten suurten rakennusten kunnosta vastaaville tahoille. Viestin on välittänyt A:lle lain 18 §:n mukainen rakennustoimen järjestämisen ohjaamisesta vastaava viranomainen eli elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus.

24. Korkein oikeus toteaa, ettei maankäyttö- ja rakennuslain mukaista jälkivalvontavastuuta ole ratkaisevalla tavalla rajannut se, että ympäristöministeriön viestissä ei ole yksilöity tarkasti turvallisuusuhan kohteena olevia rakennuksia. A:n olisi asemassaan tullut suhtautua suurella vakavuudella viranomaisen selvityksiin perustuneisiin onnettomuusuhkailmoituksiin, joissa varoitettiin tietyntyyppisten rakennusten sortumisvaarasta. A:n saamassa viestissä ei ole ollut kysymys ilmoituksesta, jonka paikkansapitävyyttä ja vakavuutta rakennustarkastajalla olisi voinut olla perusteltua aihetta epäillä. Sen sijaan onnettomuusuhkailmoitukset ovat sisältäneet riittävän konkreettiset ja yksilöidyt viitteet vakavasta turvallisuusuhasta. Näin ollen Korkein oikeus katsoo A:n laiminlyöneen maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n mukaisen velvollisuutensa, kun hän ei ole pyrkinyt selvittämään tai selvityttämään toimialueeltaan onnettomuusuhkailmoituksessa tarkoitettuja rakennuksia ja välittämään tietoa sortumisuhasta edelleen tällaisten rakennusten omistajille.

25. Korkein oikeus toteaa, että A:n johtamalla rakennusvalvonnalla on ollut runsaasti aikaa, ammatillinen kyky ja myös tietotekniset mahdollisuudet ryhtyä etsimään toimialueella sijaitsevia, onnettomuusuhkailmoituksessa määriteltyjä halleja. Maankäyttö- ja rakennuslain 20 §:n 1 momentin mukaan kunnalla pitää olla käytettävissään rakennusvalvonnan tehtäviin riittävät voimavarat ja asiantuntemus. Asiassa ei ole tullut ilmi, että rakennusvalvonnan voimavarojen puute olisi estänyt A:lta vaadittavaan toimenpiteeseen ryhtymisen, vaikka voimavarojen riittämättömyydestä onkin selvitystä. Näin ollen A on rikkonut olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittua huolellisuusvelvollisuuttaan, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan.

26. Arvioidessaan sitä, onko A:n tekoa huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä, Korkein oikeus toteaa eri seikkojen puhuvan teon vähäisyyttä vastaan. A on jättänyt asianmukaisesti reagoimatta hänelle saapuneisiin, rakennusturvallisuutta koskeneisiin ja viranomaisen laatimiin vakaviin onnettomuusuhkailmoituksiin, vaikka hänen keskeisiin virkavelvollisuuksiinsa on kuulunut rakennusturvallisuudesta huolehtiminen. Uhkailmoituksissa esiin tuotujen riskien suuruus ja A:n asema kunnallisen rakennusvalvonnan johtavana virkamiehenä puhuvat myös menettelyn moitittavuuden puolesta. Moitittavuutta ei vähennä se, että A on kertonut ymmärtäneensä onnettomuusuhkailmoitukset vain tiedoksiantoina ja noudatettavaksi jatkossa rakentamisen lupavalvonnassa. Näin ollen A:n tekoa ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä.

27. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A on syyllistynyt siihen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, jonka hovioikeus on edellä perustelujen kohdassa 7 kuvatulla tavalla lukenut hänen syykseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Jussi Tapani. Esittelijä Teemu Vanhanen.

A:n syyksi oli luettu raiskaus sillä perusteella, että hän oli käyttänyt hyväkseen asianomistajan humalatilasta tai väsymyksestä johtunutta tiedotonta tilaa, jonka vuoksi tämä oli ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, ja ollut sukupuolielimellään suojaamattomassa emätinyhdynnässä tämän kanssa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein 1 vuoden 8 kuukauden mittaista rangaistusta ei määrätty ehdolliseksi. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.4.2016 nro 16/114678 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 14.12.2016 nro 16/152018 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mitja Korjakoff ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Leeni Kivalo ja Åsa Nordlund. Esittelijä Heidi Karru.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden A:lle tuomitsema 1 vuoden 8 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus kovennetaan ehdottomaksi.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn, jossa syyttäjää ja A:ta on kuultu rangaistuksen määräämiseen vaikuttavista seikoista.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuomiollaan 6.4.2016 lukenut A:n syyksi raiskauksen (tekoaika 29.6.2014) ja tuominnut hänet 1 vuoden 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus on katsonut A:n käyttäneen hyväkseen asianomistajan humalatilasta tai väsymyksestä johtunutta tiedotonta tilaa, minkä vuoksi tämä oli ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, ja ollut asianomistajan kanssa sukupuolielimellään emätinyhdynnässä. Asianomistaja oli herännyt yhdyntään.

2. Käräjäoikeus on katsonut ehdollista vankeusrangaistusta puoltaviksi seikoiksi A:n ensikertalaisuuden lisäksi sen, ettei teossa ollut käytetty väkivaltaa tai sen uhkaa ja ettei teko ollut ollut suunnitelmallinen tai erityisen nöyryyttävä taikka pitkäkestoinen. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että asianomistaja on itse nukkumapaikkojen vähäisyyden vuoksi tullut A:n viereen ja sallinut tämän riisua päällyshousunsa. Asianomistajan liikkumisvapautta ei ollut rajoitettu, eikä asiassa ollut esitetty selvitystä siitä, että asianomistaja olisi saanut ilmeisen vakavia ja pitkäaikaisia psyykkisiä vammoja.

3. Asianomistajan ruumiillisen koskemattomuuden loukkaus oli kuitenkin käräjäoikeuden mukaan niin vakava, että rangaistus oli tuomittava ehdottomana. Harkinnassa otettiin huomioon asianomistajan rajalliset mahdollisuudet valita pienessä veneessä nukkumapaikkansa, asianosaisten vuosia jatkunut tavanomainen tuttavuussuhde ja tästä syntynyt luottamus, asianomistajan voimakas humalatila ja se, että asianomistaja oli ennen tekoa torjunut vastaajan lähentelyn tämän yrittäessä silittää asianomistajaa. Yhdenvertaisuusperiaate edellytti, että ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitun A:n vakituiselle työsuhteelle ei annettu merkitystä rangaistusharkinnassa.

4. A on hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta rangaistuseuraamuksen osalta. Hovioikeus on muuttanut rangaistuksen 1 vuoden 8 kuukauden ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi ja tuominnut A:lle sen ohella 80 tuntia yhdyskuntapalvelua.

5. Hovioikeuden tuomion mukaan A ja asianomistaja olivat tunteneet toisensa vuosien ajan ja olivat tapahtumailtana lähteneet isommalla seurueella veneelle jatkoille. Asianomistaja oli mennyt A:n viereen nukkumaan ja hänen päällyshousunsa oli riisuttu ennen nukkumaanmenoa. Asianomistaja oli herännyt A:n silittäessä hänen selkäänsä ja pyytänyt tätä lopettamaan. Seuraavan kerran asianomistaja oli herännyt A:n ollessa yhdynnässä hänen päällään. A oli asianomistajan pyynnöstä heti lopettanut yhdynnän.

6. Hovioikeus on katsonut, että A oli käyttänyt hyväkseen asianomistajan humalatilasta ja nukkumisesta johtunutta tiedotonta tilaa ja ollut sukupuoliyhteydessä tämän kanssa. A oli menettelyllään vakavasti loukannut asianomistajan fyysistä koskemattomuutta ja seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Teon moitittavuutta lisäsi se, että sukupuoliyhteys oli ollut suojaamaton. Asianomistajalle oli aiheutunut teosta kärsimystä vielä vuoden kuluttua teosta.

7. Hovioikeuden mukaan tekoon ei toisaalta ollut liittynyt enemmälti väkivaltaa tai sen uhkaa tai muita sen moitittavuutta lisääviä piirteitä, joten tekoa voitiin pitää vakavuudeltaan suhteellisen tavanomaisena raiskausrikoksena. Sillä seikalla, että A oli vapaaehtoisesti maksanut asianomistajalle tuomitut vahingonkorvaukset, ei ollut merkitystä rangaistuksen määräämisen osalta. Käräjäoikeuden tuomitsema rangaistus oli pituudeltaan oikeudenmukainen.

8. Hovioikeus on edelleen katsonut, että ehdollista vankeutta vastaan puhuivat tuomitun rangaistuksen pituus ja rikoksen vakavuus, sukupuoliyhteyden suojaamattomuus ja se, että A:lle oli asianomistajan aikaisemman käyttäytymisen perusteella täytynyt olla selvää, ettei asianomistaja ollut halukas seksuaaliseen kanssakäymiseen hänen kanssaan. Toisaalta teko ei ollut ollut suunnitelmallinen eikä se ollut sisältänyt enemmälti väkivaltaa tai sen uhkaa taikka liikkumisvapauden rajoittamista. Tekotapa ei ollut ollut erityisen nöyryyttävä, ja A oli ensikertalainen.

9. Hovioikeus päätyi siihen, että mainittujen seikkojen sekä oikeuskäytännön yhtenäisyyden perusteella vankeusrangaistus voitiin määrätä ehdolliseksi. Koska ehdollista vankeutta yksinään oli pidettävä riittämättömänä seuraamuksena, vankeuden ohella oli tuomittava yhdyskuntapalvelua.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. A:n syyksi on alempien tuomioistuimien tuomioista ilmenevin tavoin luettu raiskaus. Hovioikeuden tuomio on syyksilukemisen ja vankeusrangaistuksen pituuden osalta jäänyt pysyväksi. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys ainoastaan siitä, onko hovioikeuden tuomitsema 1 vuoden 8 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus oheisseuraamuksineen muutettava ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi.

Rangaistuksen mittaamista ja rangaistuslajin valintaa koskevat säännökset

11. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin saman pykälän 2 momentin nojalla uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Rikoksen tekoaikana voimassa ollut rangaistusasteikon sisältävä rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 momentti (563/1998) samoin kuin teonkuvauksen sisältävä pykälän 2 momentti (495/2011) ovat tältä osin asiallisesti samansisältöisiä kuin voimassa oleva rangaistussäännös (509/2014). Asiassa on siten sovellettava tekoajan lakia. Sen mukaan raiskauksesta tuomitaan vähintään yksi vuosi ja enintään kuusi vuotta vankeutta.

12. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

13. Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Tämän lisäksi rangaistuksen lajista päätettäessä tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ottaa huomioon myös rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavat 6 luvun 4 – 8 §:n säännökset.

Nukkuvaan henkilöön kohdistuvaa raiskausta koskeva säännös

14. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan raiskauksesta tuomitaan se, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, on sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Säännöksessä tarkoitetusta tilasta on kysymys esimerkiksi silloin kun henkilö nukkuu.

15. Ennen vuonna 2011 voimaan tullutta rikoslain muutosta (495/2011) toisen kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen tämän puolustuskyvytöntä tilaa hyväksikäyttäen tuomittiin raiskauksen asemasta seksuaalisena hyväksikäyttönä, jollei tekijä ollut saattanut toista puolustuskyvyttömään tilaan. Lain muutoksella saatettiin puolustuskyvyttömän henkilön kanssa sukupuoliyhteydessä oleminen aina rikoslain 20 luvun 1 §:ssä tarkoitetun raiskaussäännöksen nojalla arvosteltavaksi. Muutokseen johtaneessa hallituksen esityksessä uudistusta perustellaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden rikosoikeudellisen suojan vahvistamisella ja sillä, että seksuaalirikosten suojeluobjekti on seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Esityksessä todetaan, että loukkauksen vakavuus ei välttämättä riipu siitä, onko tekijä aiheuttanut puolustuskyvyttömyyden vai ei. Muutosta perusteltiin myös aikaisempien säännösten aiheuttamilla rajanvetovaikeuksilla (HE 283/2010 vp s. 7 – 8). Lainkohdan esitöissä ei ole arvioitu teon moitittavuutta suhteessa pykälän 1 momentin mukaiseen tekoon.

16. Korkein oikeus toteaa, että seksuaalirikoksia koskevassa lainsäädännössä lähdetään siitä, että seksuaalinen kanssakäyminen edellyttää osapuolten seksuaalisen itsemääräämisoikeuden toteutumista. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisella raiskausrikoksella loukataan henkilön seksuaalista itsemääräämisoikeutta tilanteessa, jossa rikoksen uhri on tiedoton tai muuten puolustuskyvytön siten, että hän on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Henkilö, joka nukkuu tai on muutoin tiedoton, on kykenemätön ilmaisemaan tahtoaan kanssakäymiseen tai osoittamaan sen hiljaisesti. Nukkuvan tai tiedottoman henkilön tahtoa ei myöskään voida olettaa olevan olemassa aikaisemman kanssakäymisen perusteella, koska tahto sukupuoliyhteyteen tulee olla teon aikana. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus on tässä suhteessa samankaltainen rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentin säännöksessä.

17. Säännösten olennaisin ero on siinä, että toisin kuin pykälän 1 momentin mukaisessa raiskauksessa, pykälän 2 momentissa tunnusmerkistön toteutuminen ei edellytä väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista. Väkivaltaa tai kiinnipitämistä ei myöskään tarvita rikoksen toteuttamisessa uhrin ollessa puolustuskyvytön. Korkein oikeus katsoo, että raiskauksen tekeminen henkilön tiedotonta tilaa hyväksikäyttäen samoin kuin se seikka, että raiskaus toteutetaan tilanteessa, jossa henkilöllä ei ole edes mahdollisuutta puolustautua, osoittavat nukkuvaan henkilöön kohdistuvan raiskauksen luonnetta vakavana toisen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksena. Niin kuin edellä mainitussa hallituksen esityksessäkin todetaan, uhri voi kokea seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa yhtä syvästi loukatuksi jo sillä perusteella, että tekijä on harjoittanut sukupuoliyhteyttä hänen kanssaan käyttämällä hyväksi hänen puolustuskyvytöntä tilaansa. Lakia säädettäessä omaksuttu ratkaisu viittaa siihen, että tekojen on katsottu keskeisiltä osin olevan yhtä paheksuttavia.

18. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentin tunnusmerkistöjen erosta seuraa, ettei 2 momentin mukaisessa raiskauksessa rikoksen vakavuuden arviointia voida kaikilta osin tehdä samoin perustein kuin pykälän 1 momentin mukaisessa raiskauksessa, eikä tästä syystä myöskään mainittua 1 momenttia koskevasta oikeuskäytännöstä saada sellaisenaan johtoa rikoksen vakavuuden arviointiin. Myöskään se seikka, että luvun 2 §:n mukaisen törkeän raiskauksen ankaroittamisperusteista osa voi tulla sovellettavaksi vain luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetussa raiskauksessa, ei sellaisenaan perustele lievempää suhtautumista 2 momentin mukaiseen raiskaukseen.

19. Korkein oikeus toteaa, että nukkuvaan kohdistuvassa raiskauksessa teon loukkaavuus johtuu keskeisesti siitä, että raiskauksen kohteeksi joutunut ei ole voinut mitenkään reagoida sukupuolisen itsemääräämisoikeutensa loukkaamiseen. Raiskauksen kohteen kannalta se, ettei hänellä ole mitään tietoa tapahtumien etenemisestä, teon kestosta taikka muista sen erityispiirteistä, voi korostaa rikoksen pelottavuutta ja traumaattisuutta. Korkein oikeus katsoo, että tällaisen raiskauksen vakavuuden ja rikoksesta ilmenevän tekijän syyllisyyden ja siten myös rikoksesta tuomittavan rangaistuksen lajin ja ankaruuden arvioinnin kannalta merkitystä voi olla asianosaisten suhteen laadulla, kuten sillä, onko tekijä rikkonut heidän välistään keskinäistä luottamusta, ja myös esimerkiksi sillä, millaisissa olosuhteissa teko on tehty, miten pitkään se on kestänyt, onko tekoja tapahtunut useampia ja onko tekoa jatkettu uhrin mahdollisesti herätessä samoin kuin sillä, onko sukupuoliyhteys ollut suojattu vai suojaamaton.

20. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentin mukaisia raiskauksia koskee sama rangaistusasteikko ja molemmissa raiskausrikoksissa on kysymys vakavasta toisen henkilön seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksesta. Korkein oikeus katsoo, ettei tekotapojen eroista voi tehdä sellaista johtopäätöstä, että 2 momentin mukainen raiskaus olisi lähtökohtaisesti lievemmäksi tai vakavammaksi arvioitava kuin väkivallan käyttöä tai sillä uhkaamista edellyttävä raiskaus. Kussakin tapauksessa on otettava huomioon kyseisen teon tunnusmerkistöön liittyvät ominaispiirteet ja punnittava tekijän syyllisyyttä ja teon moitittavuutta lisääviä tai lieventäviä seikkoja teon ominaispiirteet huomioon ottaen.

Rangaistuslajin valinta tässä tapauksessa

21. Valinta ehdollisen ja ehdottoman rangaistuksen välillä tapahtuu viime kädessä kokonaisharkinnan perusteella. Tällöin on kiinnitettävä huomiota paitsi tekijän aikaisempaan rikollisuuteen myös rikoksen vakavuuteen ja rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen ja muihinkin mittaamisperusteisiin. Mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (KKO 2015:18, kohta 19 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

22. A:n syyksi on luettu rikoslain 20 luvun 1 §:n mukainen raiskaus, jossa A on asianomistajan tiedotonta tilaa hyväksikäyttäen ollut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan, ja hänet on tuomittu teosta 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. A on teollaan loukannut asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavalla tavalla. A:lle tuomittu vankeusrangaistus on jo sellaisenaan niin pitkä, että vankeusrangaistuksen määrääminen ehdolliseksi edellyttää rangaistuksen ehdollisuutta puoltavia perusteita.

23. A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Tämä seikka puoltaa rangaistuksen määräämistä ehdolliseksi. Teon moitittavuutta vähentää ja rangaistuksen määräämistä ehdolliseksi puoltaa lisäksi se, että A on lopettanut sukupuoliyhteyden heti asianomistajan herättyä ja pyydettyä häntä lopettamaan. Tekoon ei myöskään ole liittynyt sellaista suunnitelmallisuutta taikka sellaisia nöyryyttäviä piirteitä, jotka olisivat lisänneet teon moitittavuutta.

24. Rikoksen moitittavuutta korostaa se, että siihen sisältyy A:n syyllisyyttä lisääviä piirteitä asianosaisten suhteen luonteen ja rikosta välittömästi edeltäneiden tapahtumien johdosta. Asianomistaja ja A ovat tunteneet toisensa lapsuudesta asti ja he ovat kuuluneet samaan ystäväpiiriin. Asianomistajan kertoman mukaan A oli jo joskus aikaisemmin ehdottanut seksuaalista kanssakäymistä, minkä asianomistaja oli torjunut. Lisäksi asianomistaja oli veneessä nukkuessaan herännyt siihen, että A oli silittänyt hänen selkäänsä. Huomioon ottaen asianomistajan ja A:n suhteen luonnetta ystävyyssuhteena kuvaavat seikat ja asianomistajan nimenomainen kielto jatkaa silittämistä A on ollut tietoinen siitä, että asianomistaja nimenomaan ei ole halunnut sukupuoliyhteyttä hänen kanssaan, mikä korostaa A:n syyllisyyttä. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla asianomistajalle on aiheutunut pitkäaikaisia psyykkisiä seurauksia. Nämä seikat lisäävät teon vakavuutta ja puoltavat rangaistuksen määräämistä ehdottomaksi.

25. A on katsonut, että eräät rikoksen jälkeen tapahtuneet seikat puoltavat vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdollisena. Hän on suorittanut hovioikeuden hänelle tuomitseman yhdyskuntapalvelurangaistuksen ja maksanut käräjäoikeuden tuomitseman vahingonkorvauksen. Lisäksi hän on muutoksenhakuaan rajaamalla pyrkinyt vähentämään asianomistajan kärsimystä. A on tapahtuman jälkeen alkanut seurustella, muuttanut yhteen avopuolisonsa kanssa ja heille on syntynyt lapsi. A:lla on vakituinen työpaikka, jonka hän menettää, mikäli hän joutuu vankilaan.

26. Korkein oikeus toteaa, että oikeuskäytännössä on katsottu myönteiseen suuntaan muuttuneen ja vakiintuneen elämäntilanteen voivan joissakin tilanteissa puoltaa vankeusrangaistuksen määräämistä ehdolliseksi (esim. KKO 2004:45 ja 2014:87, kohdat 29 ja 33). Toisaalta on katsottu, että rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 momentin säännös rangaistusten kohtuullistamisperusteista on poikkeusluonteinen ja etteivät rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat säännönmukaiset tai ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraamukset oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44, kohta 16, KKO 2016:39, kohta 68 ja KKO 2017:31, kohdat 25 ja 26).

27. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n menettelylle rangaistuksen suorittamisessa ja muutoksenhaussa voida antaa merkittävää painoarvoa rangaistuslajin valinnassa. Myöskään A:n vetoamat henkilökohtaiset olosuhteet eivät ole sillä tavoin poikkeuksellisia, että ne puhuisivat ehdollisen vankeuden tuomitsemisen puolesta.

Johtopäätös

28. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi on luettu asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavasti loukkaava teko, johon liittyy A:n syyllisyyttä lisääviä piirteitä ja josta hänet on tuomittu 1 vuoden 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Asiaan ei liity sellaisia A:n syyllisyyttä lieventäviä asianhaaroja, jotka selvästi puoltaisivat vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdollisena. Korkein oikeus päätyy siihen, ettei A:lle tuomittua 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistusta voida määrätä ehdolliseksi.

Suoritetun yhdyskuntapalvelun huomioon ottaminen

29. Esitetyn selvityksen mukaan A on kokonaisuudessaan suorittanut hovioikeuden hänelle tuomitseman 80 tunnin yhdyskuntapalvelurangaistuksen. Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 84 §:n mukaan Rikosseuraamuslaitos vähentää nyt määrättävästä vankeusrangaistuksesta yhdyskuntaseuraamuksena jo suoritettua osaa vastaavan määrän (KKO 2016:29, kohta 11 ja KKO 2016:56, kohta 33).

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus määrätään ehdottomaksi.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Kirsti Uusitalo (eri mieltä) ja Mika Ilveskero (eri mieltä). Esittelijä Paula Jutila.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Ilveskero: Olen eri mieltä asian ratkaisusta ja lausun perustelujen kohdasta 28 alkaen johtopäätöksenäni seuraavaa:

Totean, että A:n syyksi on luettu asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavasti loukkaava teko, josta hänet on tuomittu 1 vuoden 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. Kun A:ta ei ole aiemmin rikoksista rekisteröity ja kun otetaan huomioon muut perustelujen kohdassa 23 todetut seikat, jotka puoltavat rangaistuksen määräämistä ehdollisena, katson, että perustelujen kohdassa 24 mainituista syyllisyyttä lisäävistä piirteistä huolimatta A:n vankeusrangaistus on voitu tuomita ehdollisena.

Edellä mainitun vuoksi hovioikeuden tuomion lopputulosta ei ole syytä muuttaa, ja hylkään valituksen.

Oikeusneuvos Uusitalo: Hyväksyn sen, miten ratkaisun lähtökohtia ja asiassa esitettyä selvitystä on selostettu perustelukohdissa 1 – 18, 20 – 23 ja 25 – 27. Lisäksi lausun seuraavaa:

Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaisesti määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottoman vankeuden tuomitsemista. Huomioon voidaan ottaa myös muut rangaistuksen mittaamisperusteet. Keskeistä myös lajivalinnassa on suhteellisuus- ja rangaistuskäytännön yhdenmukaisuusperiaatteiden noudattaminen.

Rikoksen vakavuus viittaa ulkoiseen teonkuvaukseen, ennen kaikkea aiheutettuun vahinkoon ja vaaraan. Rikosten tunnusmerkistöt on laadittu siten, että keskeiset rikoskohtaiset törkeysarvostelun perusteet, niin sanotut erityiset mittaamisperusteet, löytyvät tunnusmerkistöä sekä rikoksen ankaroittamis- ja lieventämisperusteita tulkitsemalla. Tässä suhteessa rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentin mukaiset raiskauksen perustunnusmerkistöt eivät poikkea muista rikosten tunnusmerkistöistä, vaikka näiden tekotavoiltaan erilaisten raiskausrikosten keskinäisessä moitittavuudessa ei olekaan Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 15 – 17 selostetuin tavoin eroa.

Vertaamalla raiskausrikoksen 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momenttien perustunnusmerkistöjen mukaista tekomuotoa toisaalta sitä vähemmän vakavan ja toisaalta törkeämmän tunnusmerkistön tekomuotoon käy rangaistussäännöksistä ilmi, että yksittäisen teon vakavuutta ja moitittavuutta arvioitaessa huomioon otettavia rikoksen piirteitä ovat ainakin teon nöyryyttävyyden ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen aste sekä teolla samalla toteutettujen muiden oikeushyvien loukkaukset. Teon aiheuttamaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen astetta voidaan arvioida ainakin sukupuoliyhteyden toteuttamistavan tai -tapojen ja yhdyntöjen määrän perusteella. Teon vahingollisuutta kuvaavat sillä aiheutetut seuraukset ja teon vaarallisuutta puolestaan ne seuraukset, joita tekotapa on omiaan aiheuttamaan.

Raiskaus on vakava, seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaava teko, mikä ilmenee myös rikoksen rangaistusasteikosta. Ehdollisen rangaistuksen käyttöä ei kuitenkaan ole suljettu pois minkään rikoksen tai rikostyypin osalta, jollei rangaistusasteikosta muuta johdu. Oikeuskäytännössä myös seksuaalirikoksista on tuomittu ehdollista vankeutta (esim. KKO 2011:102, kohdat 35 – 36 ja KKO 2017:31, kohta 31). Lajivalinnasta rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin soveltamistilanteissa ei ole Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Korkeimman oikeuden raiskausrikoksista antamat muut ratkaisut koskevat käsillä olevaan asiaan verrattuna hyvin erilaisia tilanteita (KKO 2017:69, 2014:91, 2014:85).

Kun Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö lajivalinnasta raiskausrikoksissa on niukkaa, huomiota voidaan rangaistuskäytännön yhdenmukaisuuden varmistamiseksi kiinnittää myös tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää edellä mainitut rangaistuksen määräämisperiaatteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (KKO 2011:102, kohta 20). Tilastokeskuksen tietojen perusteella vuosina 2010 ja 2011 rikoslain 20 luvun 1 §:n 1 ja 2 momentissa tarkoitetuista raiskauksista tuomituista vankeusrangaistuksista yli puolet eli 53 – 59 prosenttia oli ehdottomia. Vuosina 2015 ja 2016 ehdottomien vankeusrangaistusten osuus on ollut alle puolet eli 39 – 46 prosenttia. Pelkästään tilastollisten tietojen perusteella ei kuitenkaan voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä päätettäessä rangaistuslajin valinnasta yksittäisen teon osalta. Merkittävämpiä tässä suhteessa ovat rangaistuskäytäntöä koskevat selvitykset, jotka sisältävät myös kuvauksen rikoksen tekotavasta. Tällaisia selvityksiä ei ole laadittu vuoden 2012 jälkeiseltä ajalta.

Totean, että A:n syyksi on luettu asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavasti loukkaava teko, josta asianomistajalle on aiheutunut pitkäkestoisia psyykkisiä seuraamuksia. A on tekoon ryhtyessään tiennyt, ettei asianomistaja ole antanut suostumustaan sukupuoliyhteyteen. Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdassa 24 mainitut seikat eivät sellaisenaan kuitenkaan lisää teon vakavuutta tai A:n syyllisyyden astetta siinä määrin, että vain ehdoton vankeusrangaistus tulisi tässä tapauksessa kyseeseen. A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity eikä teon tekotavasta ja seurauksista ilmenevä rikoksen vakavuus tai A:n teosta ilmenevä hänen syyllisyytensä vielä vaadi ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista. Jonkin verran merkitystä voidaan antaa myös sille, että A on myös osoittanut kohdassa 25 kerrotuin tavoin kantaneensa vastuun teostaan ja hän on suorittanut hovioikeuden hänelle määräämän yhdyskuntapalvelun. Näin ollen hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

A oli kuljettanut yleisillä teillä moottoripyörää nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ollut 3,14 promillea. A oli menettänyt moottoripyöränsä hallinnan ja suistunut ajoradalta kevyen liikenteen väylälle. A tuomittiin törkeästä rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta viiden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. A:n rikosten vakavuus ja A:n syyllisyys edellyttivät ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista siitä huolimatta, että A:ta ei ollut aikaisemmin rikoksesta rekisteröity. (Ään.)

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 9 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kemi-Tornion käräjäoikeus luki tuomiollaan 27.1.2016 (nro 16/103258) A:n syyksi törkeän rattijuopumuksen ja liikenneturvallisuuden vaarantamisen ja tuomitsi hänet yhteiseen 5 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Rovaniemen hovioikeus ei muuttanut 22.3.2017 antamallaan tuomiolla (nro 17/111812) käräjäoikeuden tuomiota. Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos katsoi, ettei A:n teko ollut sellainen, josta ensikertalaiselle tulisi tuomita ehdoton vankeusrangaistus ja muutti vankeusrangaistuksen ehdolliseksi sekä tuomitsi sen lisäksi oheissakkoa.

Muilta osin käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Janne Mänty ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Tapio Kamppinen ja Juhani Laurinolli (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A oli kuljettanut 5.9.2015 lauantai-iltapäivällä kunnan keskustassa yleisillä teillä moottoripyörää nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon jälkeen ollut 3,14 promillea. A oli menettänyt moottoripyöränsä hallinnan ja suistunut moottoripyörällään ajoradalta kevyen liikenteen väylälle ja edelleen toisen risteävän tien yli moottoripyörän jäädessä lopulta kyljelleen maahan osittain kevyen liikenteen väylälle ja osittain tielle.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä rattijuopumuksesta (kohta 1) ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta (kohta 2) yhteiseen 5 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

3. Rangaistusseuraamuksen osalta käräjäoikeus on lausunut, että A:lla todettu huomattavan korkea promillemäärä oli ylittänyt selvästi 2,5 promillea, jota on oikeuskäytännössä pidetty yleensä rajana sille, että harkittavaksi tuli ensikertalaisellekin ehdoton vankeus. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n teko ei ollut sen vaarallisuudesta johtuen sovitettavissa ehdollisella vankeudella, vaikka A:ta ei ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity.

4. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että A:sta laaditun seuraamusselvityksen mukaan hänellä ei ollut edellytyksiä suoriutua yhdyskuntapalvelusta. Valvontarangaistukseen tuomitsemisen edellytyksiä ei ollut voitu selvittää, koska A ei ollut saapunut hänelle selvittämistä varten varatulle ajalle eikä hän ollut halunnut keskustella asiasta puhelimitse.

5. Hovioikeus on A:n valituksen johdosta antamassaan tuomiossa todennut, että 5 kuukauden vankeutta on pidettävä yleisen rangaistuskäytännön mukaisena seuraamuksena A:n teoista. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomitsemaa rangaistusta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys rangaistuksen mittaamisesta sekä erityisesti valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä.

Rangaistuksen mittaaminen

7. A:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin rangaistava on törkeä rattijuopumus, josta rikoslain 23 luvun 4 §:n mukaan tuomitaan vähintään 60 päiväsakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan saman luvun 1 §:n mukaan sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

8. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

9. A:n syyksi luetut rikokset ovat liikennerikoksia. Liikennerikosten suojelukohteena on liikenneturvallisuus, jolla tarkoitetaan lähinnä liikenteeseen osallistuvien hengen ja terveyden suojaa (HE 32/1997 vp s. 3). Törkeää rattijuopumusta koskevan teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioitaessa keskeisenä seikkana on veren alkoholipitoisuus, joka vaikuttaa kuljettajan kykyyn hallita ajoneuvoa ja reagoida ajotilanteen edellyttämällä tavalla. Tilastojen perusteella vuosina 2009 – 2013 kuolemaan johtaneissa rattijuopumusonnettomuuksissa kuljettajien veren alkoholipitoisuus on 82 prosentissa tapauksista ollut yli 1,2 promillea. Näistä kuljettajista lähes puolella veren alkoholipitoisuus on ollut vähintään 2 promillea (LaVM 31/2014 vp).

10. Törkeän rattijuopumuksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioitaessa merkityksellisiä seikkoja ovat yleensä myös kaikki teon olosuhteita kuvaavat seikat kuten tekijän kuljettaman ajoneuvon ominaisuudet, ajonopeus, ajoaika- ja paikka sekä vallitsevat liikenneolosuhteet. Teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta ei osoita ainoastaan konkreettisen vahingon syntyminen vaan riittävää on, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen turvallisuudelle.

11. A:n veren alkoholipitoisuus on ajon jälkeen ollut 3,14 promillea. Tämä ylittää selkeästi sen tason, mitä törkeissä rattijuopumusrikoksissa yleisimmin esiintyy ja on lähes kaksi promilleyksikköä korkeampi kuin törkeän rattijuopumuksen alaraja, joka on 1,2 promillea.

12. A on ajanut moottoripyörällä lauantai-iltapäivällä kunnan keskustassa. Hän on menettänyt kulkuneuvonsa hallinnan ja suistunut ajotieltä kevyen liikenteen väylälle. Vaikka ajomatkan pituudesta tai muista tiellä liikkujista ei ole esitetty selvitystä, on muiden teko-olosuhteiden perusteella selvää, että A:n teko on ollut omiaan saattamaan toisten hengen ja terveyden huomattavaan vaaraan.

13. A on vedonnut siihen, että hän on kuljettanut moottoripyörää. Hän on korostanut, että mopoa kuljettaen tehdyistä rattijuopumusrikoksista tuomitaan lähtökohtaisesti lievempiä rangaistuksia kuin autoa kuljettaen tehdyistä rikoksista ja katsonut, että moottoripyörällä tehty rikos ei olennaisesti poikkea mopolla tehdystä teosta. Korkein oikeus toteaa, ettei tätä seikkaa voida pitää A:n syyllisyyttä yleisesti vähentävänä tekijänä. Vaikka moottoripyörä on autoa kevyempi ajoneuvo, on sen hallinta autoa vaikeampaa. Moottoripyörä on mopoa selvästi raskaampana, tehokkaampana ja nopeampana ajoneuvona omiaan aiheuttamaan olennaisesti mopoa suurempaa vahinkoa ja vaaraa. A on lähtiessään kuljettamaan moottoripyörää edellä kuvatuissa olosuhteissa osoittanut huomattavaa piittaamattomuutta vakavasta vahingosta ja vaarasta, joka teosta ennalta arvioiden olisi saattanut odottaa aiheutuvan toisten hengelle ja terveydelle. Nämä seikat puoltavat sitä, että A:lle tuomitaan törkeässä rattijuopumus- ja liikenneturvallisuuden vaarantamisrikoksessa tuomittavaa tavanomaista rangaistusta selvästi ankarampi rangaistus.

14. Korkeimmassa oikeudessa rangaistuksen mittaamisen osalta on A:n valituksen johdosta harkittavana, tuleeko A:lle tuomita lyhyempi kuin hovioikeuden hänelle tuomitsema viiden kuukauden vankeusrangaistus. Edellä todetuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittua rangaistusta ei ole syytä alentaa.

Ehdollinen vai ehdoton rangaistus?

15. A on vaatinut, että hänelle tuomittu vankeusrangaistus muutetaan ehdolliseksi. Rangaistus on A:n mukaan oikeuskäytännön vastainen. Asiassa ei ole tullut esille sellaisia seikkoja, jotka edellyttäisivät ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemista ensikertalaiselle.

16. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa tai yhdyskuntapalvelua saman luvun 10 §:n 1 momentin edellytysten mukaisesti. Päätettäessä rangaistuksen lajista tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan lisäksi noudattaa rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita.

17. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä todetun mukaan ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välinen rangaistuslajin valinta on kokonaisharkintaa. Valinnassa on kiinnitettävä huomiota rikoksen vakavuuden ja teosta ilmenevän syyllisyyden lisäksi myös muihin mittaamisperusteisiin (esim. KKO 2010:18, kohta 9). Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tapausta muihin samankaltaisiin tekoihin (KKO 2011:102, kohta 19, KKO 2014:5, kohta 5 ja KKO 2014:87, kohta 11). Oikeuskäytännön yhtenäisyyden taustalla oleva yhdenvertaisuusperiaate koskee myös rangaistuslajin valintaa ja on oikeudellisesti sitova. Toisaalta on selvää, että rangaistuslajin valinta tehdään kussakin yksittäistapauksessa tekoon ja tekijään liittyvien rikoslain 6 luvun säännösten nojalla huomioon otettavien seikkojen pohjalta. Tästä johtuen tuomioistuinten ratkaisut samantyyppisissäkin tapauksissa saattavat erota toisistaan ilman, että käsillä välttämättä olisi oikeusturvaa vaarantava yhdenvertaisuudesta tai oikeuskäytännön yhtenäisyydestä poikkeaminen (KKO 2012:25, kohta 20).

18. Törkeän rattijuopumuksen osalta on olemassa vain vähän Korkeimman oikeuden julkaistua oikeuskäytäntöä. Korkein oikeus on viimeksi arvioinut valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä törkeää rattijuopumusta koskevassa asiassa tilanteessa, jossa hovioikeus ei ollut myöntänyt jatkokäsittelylupaa (KKO 2012:25). Tapauksessa käräjäoikeus oli tuominnut syytetyn törkeästä rattijuopumuksesta 60 päivän ehdottoman vankeusrangaistuksen asemesta 60 tuntiin yhdyskuntapalvelua. Syytetty oli vajaa kaksi vuotta aikaisemmin tuomittu törkeästä rattijuopumuksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Ratkaisussa Korkein oikeus on todennut, että törkeää rattijuopumusta koskevassa oikeuskäytännössä on hyväksytty, että kysymyksessä olleen kaltaisesta uusimisteosta tuomittava vankeusrangaistus voi olla ehdoton ja katsoi, että hovioikeus on voinut olla myöntämättä jatkokäsittelyluvan.

19. Vanhemmassa oikeuskäytännössä valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä koskee muun muassa ratkaisu KKO 1993:72. Korkein oikeus on tuossa asiassa sovellettavana olleen ehdollisesta rangaistuksesta annetun lain (135/1976) nojalla katsonut, että vuotta aikaisemmin törkeään rattijuopumukseen syyllistynyt vastaaja, joka oli kuljettanut autoa 2,31 promillen humalatilassa ja aiheuttanut vakavan vaaratilanteen, oli tuomittava ehdottomaan vankeuteen.

20. Ensikertalaisen osalta Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 1991:112 katsonut, että kolmen kuukauden vankeusrangaistus oli tuomittava ehdottomana, vaikkei syytettyä ollut vastaavasta rikoksesta aikaisemmin tuomittu. Syytetty oli mainitussa tapauksessa ajanut autoa nautittuaan alkoholia niin, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana ollut 2,86 promillea, ja käyttänyt kaupungin keskustassa 50 kilometrin nopeusrajoitusalueella 84 kilometrin tuntinopeutta.

21. Verrattaessa mainittuja 1990-luvulla annettuja ratkaisuja nykyään käsiteltäviin asioihin, on tapauskohtaisten eroavaisuuksien lisäksi otettava huomioon rangaistusjärjestelmän kehittyminen, erityisesti mahdollisuus tuomita nykyisin seuraamukseksi yhdyskuntapalvelua joko ehdottoman vankeuden asemesta tai ehdollisen vankeuden oheisrangaistuksena (KKO 2012:25, kohta 21).

22. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on usein esiintyvien rikosten osalta, joihin törkeä rattijuopumus lukeutuu, rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä arvioitaessa otettu huomioon myös rangaistuskäytäntöä kuvaavat tilastolliset selvitykset, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää lain mukaisten rangaistuksen mittaamisperusteiden kannalta oikeudenmukaisena (KKO 2014:5, kohta 6).

23. Moitittavuudeltaan nyt esillä olevan kaltaisia erityisen törkeitä rattijuopumuksia esiintyy kuitenkin suhteellisen vähän. Sen vuoksi tässä tapauksessa tilastollisesta aineistosta ei juurikaan saada johtoa valinnassa ehdollisen ja ehdottoman vankeusrangaistuksen välillä. Sekä Helsingin hovioikeuspiirin vuoden 2007 että Rovaniemen hovioikeuspiirin vuoden 2006 laatuhankeraporteissa on todettu, että ajo-olosuhteista ja veren alkoholipitoisuudesta riippuen myös ensikertalainen voidaan tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen törkeästä rattijuopumuksesta.

24. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan alle kahden vuoden vankeusrangaistuksissa lähtökohtana on rangaistuksen ehdollisuus, elleivät säännöksessä mainitut seikat edellytä rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Oikeuskäytännössä todetun mukaisesti, mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (esim. KKO 2010:18, kohta 9). Yleensä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitseminen ensikertalaiselle tulee kysymykseen vasta yli vuoden pituisissa rangaistuksissa. Kun teon vaarallisuus ja vahingollisuus vaikuttavat tuomittavan rangaistuksen määrään, on asiassa arvioitava, onko A:n rikos, josta hänelle on mitattu 5 kuukauden vankeusrangaistus, tekotyypin puitteissa niin haitallinen ja merkittävää syyllisyyttä osoittava, että vankeusrangaistus on määrättävä ehdottomana.

25. Rangaistuksen määräämistä ehdolliseksi puoltaa selvästi se, ettei A:ta ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity ja se, että hänelle tuomittu vankeusrangaistus niin olennaisesti alittaa ehdolliseksi määrättävissä olevan vankeusrangaistuksen enimmäismäärän. Ehdollinen vankeusrangaistus mahdollisine oheisseuraamuksineen on myös normaali oikeuskäytännön mukainen rangaistus ensikertalaisen syyksi luettavasta törkeästä rattijuopumuksesta. Oheisseuraamuksen määrääminen ei kuitenkaan tule tässä asiassa kysymykseen edellä kerrotuista syistä.

26. Arvioitaessa A:n teon vakavuutta ja teon osoittamaa syyllisyyttä on huomiota kiinnitettävä ensi sijassa hänelle syyksiluetulla menettelyllä aiheutettuun vahinkoon ja vaaraan. Korkein oikeus on edellä pitänyt A:n tekoa hänen poikkeuksellisen korkea veren alkoholipitoisuutensa ja rikoksen tekoaika sekä -paikka huomioon ottaen tavanomaista törkeää rattijuopumusta selkeästi vakavampana ja katsonut sen aiheuttaneen vakavaa vaaraa muiden tiellä liikkujien hengelle ja terveydelle.

27. Rattijuopumusrikoksissa keskeinen merkitys on edellä todetuin tavoin veren alkoholipitoisuudella. A:n ajon päättyminen ilmeisen pikaisesti ajoneuvon hallinnan menettämiseen, ilman muille tien käyttäjille aiheutuneita seurauksia, ei vähennä teon vakavaa vaaraa aiheuttanutta luonnetta. Lähteminen kuljettamaan moottoripyörää yli kolmen promillen humalatilassa edellä kuvatuissa olosuhteissa osoittaa teon moitittavuuden ja A:n syyllisyyden asteen huomattavan korkeaksi.

28. Yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää sitä, etteivät tunnusmerkistökohtaiset erot rangaistuskäytännössä voi olla huomattavan suuria. Ratkaisevaa tulee olla teon luonteen tapauskohtainen arviointi. Myös muissa tunnusmerkistöissä vuotta lyhyempi vankeusrangaistus voidaan tuomita ensikertalaiselle ehdottomana, mikäli rikos on tekomuodossaan poikkeuksellisen vakava.

29. Korkein oikeus katsoo asiaa kokonaisuudessa punnittuaan, ettei A:n rangaistusta voida edellä teon vakavuudesta ja A:n syyllisyydestä lausuttu huomioon ottaen tuomita ehdollisena hänen ensikertalaisuudestaan huolimatta. Ehdottoman rangaistuksen tuomitsemista ei voida myöskään pitää yhdenvertaisuusperiaatteen vastaisena. Perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä (eri mieltä). Esittelijä Minna Heikinsalmi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Heikinsalmi: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen kohtien 1 – 27 osalta. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavan:

Kohdissa 19 ja 20 mainituissa Korkeimman oikeuden 1990-luvulla antamissa ratkaisuissa KKO 1993:72 ja KKO 1991:112, joista jälkimmäisessä ensikertalaiselle on tuomittu ehdoton vankeusrangaistus, Korkein oikeus on katsonut, että yleisen lainkuuliaisuuden ylläpitäminen vaati rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Kun 1.9.2001 voimaan tulleen lainmuutoksen (520/2001) myötä lainkuuliaisuuskriteeristä rangaistuksen lajivalinnan itsenäisenä perusteena on luovuttu, on rangaistuksen yleisestävyyttä painottavien ratkaisujen merkitys vähentynyt.

A:n teko on tavanomaista törkeää rattijuopumusta selvästi vakavampi. Yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää kuitenkin sitä, etteivät tunnusmerkistökohtaiset erot rangaistuskäytännössä voi olla huomattavan suuria. Kuten edellä kohdassa 24 on todettu, vankeusrangaistus yleensä tuomitaan ehdottomana vasta yli vuoden pituisissa rangaistuksissa. Korkein oikeus katsonee, ettei rattijuopumusrikosten kohdalla ole erityisen painavia, esimerkiksi yleisestävyyteen liittyviä perusteita olennaisesti poiketa tästä yleisestä rangaistuskäytännöstä.

Rangaistuslajin valinnassa ratkaisevaa tulee kuitenkin olla teon luonteen tapauskohtainen arvio laissa määrättyjen harkintaperusteiden varassa. Nämä perusteet vastaavat myös rangaistuksen mittaamisessa noudatettavia harkintaperusteita, mikä myös puoltaa lyhyiden vankeusrangaistusten tuomitsemista ensikertalaisille ehdollisina.

Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsonee, ettei teon vakavuudesta ja A:n syyllisyydestä lausuttu edellytä rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana, joten rangaistus voidaan määrätä ehdollisena. Tätä on pidettävä riittämättömänä seuraamuksena A:n rikoksista, minkä vuoksi tuomittaneen sen ohessa sakkoa 60 päiväsakkoa.

Oikeusneuvos Mäkelä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Valtio vaati kaupungilta korvausta vahingosta, joka oli aiheutunut kaupungin ja aluehallintoviraston välisen talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämistä koskevan toimeksiantosopimuksen purkamisesta. Yleinen tuomioistuin oli toimivaltainen tutkimaan valtion kaupunkiin kohdistaman kanteen. Ks. KKO:2008:36

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 23.6.2016 nro 16/20745 ja Turun hovioikeuden päätös 11.12.2017 nro 1033 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Oskar Kulmala ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen. Esittelijä Antti Ristimäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valtiolle myönnettiin valituslupa.

Valtio vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja valtion kanne hyväksytään.

Akaan kaupunki vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Lounais-Suomen aluehallintovirasto (entinen Länsi-Suomen lääninhallitus) ja Akaan kaupunki (entinen Toijalan kaupunki) olivat 16.1.2001 tehneet toimeksiantosopimuksen talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä. Akaan kaupunki oli sopimuksessa sitoutunut tuottamaan talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 1 §:ssä tarkoitettuja talous- ja velkaneuvontapalveluja Akaan kaupungin ja Urjalan kunnan alueella.

2. Toimeksiantosopimuksen mukaan kaupungilla oli oikeus saada korvaus sopimuksessa tarkoitettujen tehtävien hoitamiseksi kauppa- ja teollisuusministeriön asetuksen mukaisesti. Toimeksiantosopimuksessa määrättiin, että jos jompikumpi osapuoli rikkoo sopimusta olennaisesti eikä toisen osapuolen kirjallisesta kehotuksesta huolimatta toimi sopimuksen edellyttämällä tavalla, toisella osapuolella oli oikeus purkaa sopimus päättymään välittömästi.

3. Kaupunki toimitti vuonna 2014 aluehallintovirastolle kirjelmän, jossa se katsoi aluehallintoviraston suorittaman korvauksen olleen riittämätön palvelujen järjestämiseksi. Tähän perusteeseen vedoten kaupunki purki toimeksiantosopimuksen 18.11.2014.

4. Valtio vaati Hämeenlinnan hallinto-oikeuteen toimittamallaan hallintoriitahakemuksella kaupungin velvoittamista korvaamaan sille toimeksiantosopimuksen ehtojen vastaisesta sopimuksen purkamisesta aiheutuneen 4 386 euron suuruisen vahingon viivästyskorkoineen.

5. Hallinto-oikeus jätti 25.5.2015 antamallaan päätöksellä hakemuksen tutkimatta toimivaltaansa kuulumattomana. Sen mukaan toimeksiantosopimuksen ehtoihin perustumattoman vahingonkorvausvaatimuksen tutkiminen ei kuulunut hallinto-oikeuden vaan käräjäoikeuden toimivaltaan.

6. Tämän jälkeen valtio vaati käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa kaupungin velvoittamista korvaamaan sille toimeksiantosopimuksen ehtojen vastaisesta sopimuksen purkamisesta aiheutuneen edellä mainitun vahingon. Kaupunki katsoi kanteeseen vastatessaan, että sillä oli ollut oikeus purkaa sopimus, koska aluehallintovirasto oli rikkonut korvauksen maksamista koskevia sopimusehtoja.

7. Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan 23.6.2016, ettei aluehallintovirasto ollut rikkonut toimeksiantosopimusta maksaessaan kaupungille korvauksia, jotka vähäiseltä osin perustuivat tarveharkintaan. Kaupungilla ei näin ollen ollut ilmoittamallaan perusteella oikeutta purkaa toimeksiantosopimusta. Käräjäoikeus kuitenkin hylkäsi kanteen sillä perusteella, ettei valtiolle ollut aiheutunut kaupungin menettelyn johdosta vahinkoa.

8. Valtion haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus jätti 11.12.2017 antamallaan päätöksellä valtion kanteen tutkimatta. Hovioikeus totesi, että talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 5 §:n 2 momentissa säädetään, että sopimusta koskeva riita käsitellään hallintoriitana hallinto-oikeudessa. Vahingonkorvausvaatimuksen tutkiminen edellytti hallintosopimuksen tulkintaa sekä kaupungin ja aluehallintoviraston toiminnan ja niiden välisen julkisoikeudellisen suhteen lainmukaisuuden arviointia julkisoikeudellisen lainsäädännön kannalta. Kysymys vahingonkorvauksesta on riippuvainen sopimusrikkomusta koskevasta ratkaisusta. Hovioikeuden mukaan molemmat kysymykset oli tarkoituksenmukaista ratkaista kerralla samassa prosessissa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimman oikeuden ratkaistavana asiassa on ensin kysymys siitä, onko käräjäoikeus ollut toimivaltainen käsittelemään ja ratkaisemaan valtion kaupunkia vastaan nostaman vahingonkorvauskanteen, jossa vahingon on väitetty aiheutuneen valtion ja kunnan välisen talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämistä koskevan sopimuksen purkamisesta. Toissijaisesti asiassa on kysymys siitä, onko valtiolla oikeus vaatimiinsa korvauksiin sillä perusteella, että kaupunki olisi purkanut sopimuksen oikeudettomasti. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi asiassa on tulkittava sopimuksen sisältöä ja arvioitava osapuolten välisiä sopimusvelvoitteita.

Asian arviointi

10. Aluehallintoviraston ja Akaan kaupungin välisessä sopimuksessa on kyse talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 3 §:ssä tarkoitetusta aluehallintoviraston ja kunnan välisestä sopimuksesta, jossa kunta sitoutuu huolehtimaan talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä kunnassa asuville henkilöille. Sopimuksella siirretään vastuu talous- ja velkaneuvontapalvelujen järjestämisestä aluehallintovirastolta kunnalle sopimuksessa tarkoitetulla alueella. Korkein oikeus katsoo, että kyseessä on julkisen hallintotehtävän hoitamista koskeva sopimus, jota on pidettävä hallintolain 3 §:ssä tarkoitettuna hallintosopimuksena.

11. Talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 5 §:n 2 momentin mukaan lain 3 §:ssä tarkoitettua sopimusta koskeva riita käsitellään hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa siten kuin hallintolainkäyttölaissa säädetään. Myös kanteen kohteena olevassa sopimuksessa todetaan, että sopimuksesta aiheutuvat riitaisuudet ratkaistaan hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa.

12. Hallintolainkäyttölain 69 §:n 1 momentin mukaan hallintosopimusta koskevan riidan, johon haetaan viranomaisen ratkaisua muuten kuin muutoksenhakuteitse, käsittelee hallinto-oikeus hallintoriita-asiana. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan tältä osin, että sopimusasiassa voitaisiin vaatia hallinto-oikeudelta sitovaa asiaratkaisua tilanteessa, jossa asianosainen ja viranomainen eivät pääse yksimielisyyteen hallintosopimuksen sisällöstä (HE 72/2002 vp s. 119).

13. Yksityisoikeudellisin perustein ratkaistavien vahingonkorvauskysymysten käsittely on vakiintuneesti kuulunut yleisten tuomioistuinten toimivaltaan. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:36 arvioinut sitä, oliko hallintolainkäyttölailla, sen vuonna 2003 toteutetulla muutoksella tai muulla lainsäädännöllä tarkoitettu muuttaa tuomioistuinten toimivaltaa hallintosopimuksiin liittyvien vahingonkorvausvaatimusten osalta. Mainitussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa oli, samoin kuin tässä asiassa, kysymys sopimuksen oikeudettomaksi väitettyyn päättämiseen perustuvasta vahingonkorvauskanteesta.

14. Korkein oikeus totesi mainitussa ratkaisussaan hallintolainkäyttölain esitöistä olevan pääteltävissä, että hallintosopimuksia koskevilla riidoilla oli tarkoitettu lähinnä sopimuksen tulkinnasta ja sisällöstä johtuvia erimielisyyksiä ja ettei vanhastaan noudatettua toimivallanjakoa vahingonkorvausvaatimusten käsittelyssä yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten välillä ole ollut tarkoitus muuttaa (kohta 16). Ratkaisussa todettiin edelleen, että riita-asiain oikeudenkäyntimenettely on nimenomaisin säännöksin säädelty täyttämään oikeusturvan vaatimukset yksityisoikeudellisin perustein ratkaistavien vahingonkorvauskysymysten käsittelyssä ja ratkaisemisessa. Korkein oikeus katsoi, että vaikka korvauskanteiden käsittely yleisissä tuomioistuimissa saattoi johtaa tilanteeseen, jossa samaa hallintosopimusta koskevaa riitaa joudutaan käsittelemään kahdessa tuomioistuimessa, kuului hallintosopimuksen oikeudettomaan päättämiseen perustuvan vahingonkorvauskanteen tutkiminen yleisen tuomioistuimen toimivaltaan (kohdat 18 ja 19).

15. Myöskään talous- ja velkaneuvonnasta annetun lain 5 §:n 2 momentin sanamuodosta tai sitä koskevista esitöistä ei ilmene, että tässä laissa olisi edeltä ilmenevästä yleisten tuomioistuinten ja hallintotuomioistuinten toimivallan jaon vakiintuneesta tulkinnasta poiketen tarkoitettu säätää siitä, että talous- ja velkaneuvontapalveluiden järjestämistä koskevan sopimuksen ehtoihin perustumattomien yksityisoikeudellisten vahingonkorvausvaatimusten tutkiminen kuuluisi hallintotuomioistuinten toimivaltaan.

16. Tässä asiassa on edellä todetuin tavoin kysymys sopimuksen oikeudettomaksi väitetyn päättämisen johdosta vaadittavasta vahingonkorvauksesta. Tällaisesta korvauksesta ei ole sopimuksessa sovittu. Kyseinen vaatimus on luonteeltaan sellainen, että se tulee ratkaistavaksi yleisten yksityisoikeudellisten, sopimus- ja vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaisesti.

17. Sopimusoikeudellisen korvausvastuun lähtökohtana ovat sopimuksen osapuolten väliset, sopimuksesta tai siihen vaikuttavasta lainsäädännöstä johtuvat velvoitteet, joiden rikkomiseen korvausvastuu voidaan perustaa (KKO 2009:92, kohta 8). Esillä olevassa asiassa mahdollista korvausvastuuta arvioitaessa on siten tulkittava solmitun hallintosopimuksen ja mahdollisesti myös sen taustalla olevan lainsäädännön sisältöä. Toisin kuin hovioikeus on todennut, tällä seikalla ei kuitenkaan ole ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa toimivaltaista tuomioistuinta. Yleisten oikeudenkäyntiä koskevien periaatteiden mukaista on, että yleinen tuomioistuin voi ottaa ennakkokysymyksenä kantaa myös hallinto-oikeudellisessa lainsäädännössä säädettyihin seikkoihin, jos se on tarpeen riita-asian ratkaisemiseksi (KKO 2016:8, kohta 18).

18. Korkein oikeus toteaa lisäksi, etteivät sopimuksen osapuolet voi pätevästi sopia siitä, että sopimuksesta johtuva riita, joka lain mukaan kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan, olisi käsiteltävä hallintoriita-asiana hallinto-oikeudessa. Näin ollen edellä kohdassa 11 selostetulla sopimusehdolla ei ole vaikutusta toimivaltaisen tuomioistuimen määräytymiseen.

19. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että yleisellä tuomioistuimella on toimivalta tutkia valtion vahingonkorvauskanne. Tämän vuoksi hovioikeuden päätös on kumottava. Koska asian jatkokäsittely tapahtuu oikeusastejärjestyksestä johtuen sopivimmin hovioikeudessa, asia on perusteltua palauttaa hovioikeuteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palauttamisen syy siinä laillisesti meneteltävä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Tuomo Antila ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Mervi Pere.

A:ta syytettiin huumausainerikoksesta sillä perusteella, että hän oli tuonut maahan huumausainetta. A:n nimellä ja kotiosoitteella oli postitse saapunut ulkomailta kirjelähetys, joka oli sisältänyt 250 kappaletta 25C-NBOMe -huumausainetta sisältäviä lappuja. A kiisti tilanneensa lähetystä tai tietävänsä siitä mitään.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei A:n syyllisyydestä huumausainerikokseen jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Ks. KKO:2018:3

OK 17 luku 1 §
OK 17 luku 3 §
RL 50 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 5.10.2016 (nro 16/140768) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 15.11.2017 (nro 17/145915) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Juho Heiskala ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Olli Mäkinen, Ari Kyllönen ja Satu Saarensola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko A syyllistynyt syytekohdassa 1 tarkoitettuun huumausainerikokseen.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan syytekohdan 1 osalta ja syyte hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta 14.9.2015 tehdystä huumausainerikoksesta syytekohdassa 1 ja 12.12.2015 tehdystä huumausaineen käyttörikoksesta syytekohdassa 2. Syytekohdan 1 teonkuvauksen mukaan A oli tuonut laittomasti maahan huumausainetta eli 250 kappaletta 25C-NBOMe:tä sisältäneitä lappuja, jotka oli ainakin pääosin tarkoitettu levitykseen. Tulli oli takavarikoinut huumausainelähetyksen, joka oli osoitettu A:lle hänen kotiosoitteeseensa.

2. A on kiistänyt syytteen huumausainerikoksesta (syytekohta 1), koska hän ei ollut tilannut huumausainetta tai tiennyt muutoinkaan lähetyksestä mitään. Syytteen huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 2) A on myöntänyt oikeaksi.

3. Käräjäoikeuden mukaan oikeuskäytännössä oli yleisesti pidetty epäuskottavana sitä, että huumausainetilaus tehtäisiin henkilön nimellä hänen kotiosoitteeseensa ilman, että henkilö itse olisi tästä tietoinen. Tämä oli poikkeuksellista etenkin, jos posti jaettiin asunnon ovessa olevasta luukusta suoraan asuntoon. Käräjäoikeus ei myöskään ole pitänyt A:n kertomusta yleisesti uskottavana. Myös A:n harjoittama maksuliikenne virtuaalivaluuttaa välittävän yhtiön kanssa tuki syytettä. Lisäksi syytekohdassa 2 kuvattu A:n tunnustama huumausaineen käyttörikos osoitti, että A oli ollut tekemisissä erilaisten huumausaineiden kanssa kolme kuukautta huumausainelappujen maahantuonnin jälkeen. Koska A:n syyllisyydestä ei jäänyt varteenotettavaa epäilyä, käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen myös syytekohdassa 1 tarkoitettuun huumausainerikokseen.

4. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle yhteisen vankeusrangaistuksen hänen syykseen lukemistaan huumausainerikoksesta (syytekohta 1) ja huumausaineen käyttörikoksesta (syytekohta 2) sekä osaksi täytäntöönpantavaksi määräämästään jäännösrangaistuksesta.

5. A on valittanut hovioikeuteen siltä osin kuin hänet oli tuomittu huumausainerikoksesta syytekohdassa 1. Hovioikeus on hylännyt A:n valituksen.

6. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n näytetty tuoneen maahan huumausainetta tilaamalla postitse 250 kappaletta 25C-NBOMe:tä sisältäneitä lappuja.

Näytön harkinnan lähtökohdat

7. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Lainkohdan esitöissä on todettu, että tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. Todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla (HE 46/2014 vp s. 45).

8. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

9. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2018:3 katsonut, että postilähetyksen vastaanottajamerkinnällä on merkittävä näyttöarvo sen osoittamisessa, kuka lähetyksen on tilannut. Tällainen lähtökohtaiseen todennäköisyyteen nojautuva näyttö ei kuitenkaan pääsääntöisesti voi rikosasiassa yksinään riittää osoittamaan henkilön syyllistyneen kiellettyjen aineiden tai tavaroiden maahantuontiin. Syyttäjän tulee siten yleensä pystyä esittämään muita syyllisyyttä tukevia seikkoja, jotta syyksilukemisen edellytykset täyttyisivät (kohta 14).

10. Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on todennut, että rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta lausua asiassa mitään. Syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi kuitenkin syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää puolestaan selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Vastaajan kertomalla voi olla merkitystä muun muassa arvioitaessa hänen kertomuksensa uskottavuutta tai vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta (kohta 15 ja siinä mainitut ratkaisut).

Korkeimman oikeuden arviointi

Vastaanottajatiedot ja asumisolosuhteet

11. Riidatonta on, että kysymyksessä oleva huumausaine oli lähetetty A:n nimellä hänen asunto-osoitteeseensa. A oli asunut yksin kerrostaloasunnossa, jonne posti jaettiin suoraan asunnon ovessa olevasta postiluukusta. A oli muuttanut asuntoon syyskuun alussa 2015 eli vain vähän aikaa ennen kysymyksessä olevan huumausainelähetyksen leimaamista 10.9.2015 Espanjassa ja takavarikoimista Suomessa 14.9.2015. A:lla oli aikaisemmin ollut turvakielto, joka oli estänyt hänen kotikunta- ja osoitetietojensa luovuttamisen väestötietojärjestelmästä muille kuin eräille viranomaisille. A oli kuitenkin muutettuaan sanottuun asuntoon luopunut turvakiellosta 4.9.2015.

12. Korkein oikeus katsoo, että asiassa esitetty selvitys postilähetyksen vastaanottajan tiedoista ja vastaanottajan olosuhteista muodostaa sellaisen lähtökohtaisesti vahvan näytön, joka antaa perusteen edellyttää vastaajan konkretisoivan kiistämisensä perusteet ja kertovan postilähetykseen liittyvistä olosuhteista. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että A:n muutto uuteen asuntoon vain vähän ennen huumausaineen tilausajankohtaa vähentää sen todennäköisyyttä, että joku olisi vastoin A:n tahtoa saanut tietoonsa hänen uuden osoitteensa tilauksen tekemistä varten. Vaikka turvakiellosta luopuminen on mahdollistanut 4.9.2015 alkaen osoitetiedon saamisen väestötietojärjestelmästä, tiedon hankkiminen tätä kautta huumausainetilauksen tekemistä varten olisi edellyttänyt, että tilaaja olisi osannut tiedustella osoitetta heti kiellon päättymisen jälkeen. Korkein oikeus katsoo, että lyhyt aika asuntoon muuton sekä turvakiellosta luopumisen ja huumausaineen tilaamisen välillä on vähentänyt merkittävästi sen vaihtoehdon todennäköisyyttä, että joku olisi ilman A:n myötävaikutusta tilannut huumausaineen A:n nimellä ja osoitteella.

Virtuaalivaluutan käyttäminen

13. Asiassa on selvitetty, että A:n pankkitilin ja virtuaalivaluuttaa välittävän yhtiön tilin välillä oli ollut joitakin rahasiirtoja. Kolme päivää ennen huumausainelähetyksen postittamista Espanjasta Suomeen A:n pankkitililtä oli tehty 160 euron tilisiirto sanotun yhtiön tilille. Asiassa on riidatonta, että 160 euroa olisi juuri riittänyt A:n nimellä tilatun huumausaine-erän maksamiseen.

14. Korkein oikeus toteaa olevan yleisesti tiedossa, että virtuaalivaluuttaa käytetään huumausaineiden hankkimiseen internetin kautta. Virtuaalivaluuttaa käytetään kuitenkin myös moniin muihin tarkoituksiin, ja on selvää, ettei virtuaalivaluutan käyttämistä itsessään voida pitää näyttönä rikokseen syyllistymisestä. Huomioon ottaen kuitenkin edellä todetun ajallisen ja huumausaine-erän hintaan liittyvän yhteyden virtuaalivaluutan käytön ja huumausainetilauksen välillä Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa virtuaalivaluutan käytöllä on syytettä tukeva merkitys näyttönä.

A:n kertomus ja vaihtoehtoinen tapahtumainkulku

15. A on kertonut, ettei hän ollut tilannut kysymyksessä olevaa huumausaine-erää eikä koskaan ollut tekemisissä tällaisen tai samankaltaisenkaan huumausaineen kanssa. A on epäillyt, että joku oli mahdollisesti kiusanteko- tai kostomielessä tilannut huumausaineen hänen nimellään ja osoitteellaan. A on tässä yhteydessä viitannut siihen, että hän oli jäänyt joillekin henkilöille velkaa huumausaineista. Kukaan velkoja tai muukaan henkilö ei kuitenkaan ollut ollut häneen yhteydessä tilattuun huumausaine-erään liittyen.

16. A on edelleen kertonut, että hän oli luopunut turvakiellosta voidakseen saada pikavipin elinkustannuksia varten. Saamastaan 300 euron luotosta hän oli siirtänyt 160 euroa virtuaalivaluuttatilille turvaan huumausainevelkojilta, jotka olivat aikaisemmin saaneet haltuunsa hänen pankkitilinsä tunnusluvun. Rahavarojen säilyttäminen virtuaalivaluuttana oli myös ollut kannattavampaa kuin niiden säilyttäminen tavallisella pankkitilillä. A:lla ei ollut mahdollisuutta esittää tarkkoja tietoja virtuaalivaluuttatilin käytöstä, koska tiliä koskevat tiedot olivat menneet hänen vanhan puhelimensa mukana puhelimen vaihdon yhteydessä.

17. Arvionaan A:n kertomuksesta Korkein oikeus toteaa, että se on ollut yleisluontoinen, eikä kertomus ole juurikaan sisältänyt yksityiskohtia. Hänen vastauksensa suullisessa käsittelyssä esitettyihin kysymyksiin ovat olleet pääosin hyvin lyhyitä. Kertomus velkojista on jäänyt lähinnä maininnan varaan, eikä A muutoinkaan ole yksilöinyt kiusanteko- tai vahingoittamistarkoitusta tukevia seikkoja tai tapahtumia. Kertomus on lisäksi täydentynyt esitutkinnasta, jossa A ei ole lainkaan kertonut huumausainevelkojista, ja käräjäoikeuden pääkäsittelystä, jossa hän ei ole kertonut, että virtuaalivaluutan hankkimisella olisi ollut myös sijoitustarkoitus. A:n kertomuksessa tai hänen tavassaan kertoa asioista ei ole tullut ilmi seikkoja, jotka tukisivat kertomuksen uskottavuutta.

18. A:n kertomus ei myöskään ole saanut tukea muusta näytöstä. Vaikka A:n menneisyys ja hänen hakemansa turvakielto tukevat A:n kertomusta huumausainevelkojista, velkojat eivät asiassa esitetyn selvityksen tai A:n oman kertomuksenkaan mukaan ole käyttäneet tai yrittäneet käyttää hänen pankkitiliään tai ylipäätään olleet häneen yhteydessä. Se, että A:n pankkitilillä oli ainakin ajoittain ollut rahaa, jota oli käytetty vähitellen esimerkiksi maksamalla pankkikortilla, ei myöskään tue sitä väitettä, että A olisi pelännyt velkojien saavan tilillä olleita varoja heidän hallussaan ollutta tunnuslukua käyttämällä. A:n ilmoitus varojen kannattavasta säilyttämisestä virtuaalivaluuttana ei ole erityisen uskottava senkään vuoksi, että tilisiirtoja on tehty myös virtuaalivaluuttoja välittävältä yhtiöltä A:n pankkitilille ja tilisiirrot mainitulle yhtiölle ovat olleet kokonaisuudessaan melko vähäisiä.

19. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, ettei A:n kertomuksesta ole saatu tukea sille, että joku muu kuin A olisi tilannut huumausaineen. A ei ole esittänyt muuta vaihtoehtoista tapahtumainkulkua, eikä sellaiselle löydy perusteita myöskään muusta asiassa esitetystä todistelusta.

A:n muut huumausainerikostuomiot

20. Syyttäjän mukaan A:n muut huumausainerikokset tukivat syytettä. A oli aikaisemmin tuomittu ekstaasitabletteja ja amfetamiinia koskevista huumausainerikoksista pitkään vankeusrangaistukseen. A oli lisäksi syytekohdassa 2 tuomittu huumausaineen käyttörikoksesta, koska hänen hallussaan oli ollut laittomasti muun muassa kannabista, ekstaasitabletteja sekä mdma-jauhetta ja -kapseleita.

21. A on kertonut, että hän oli aikaisemmin käyttänyt huumausaineita ja että hän oli pyrkinyt pääsemään niistä eroon. Syytekohdassa 2 hänen syykseen luettu huumausaineen käyttörikos oli ollut kertaluontoinen retkahdus. Korkein oikeus toteaa, että A on tältä osin esittänyt kirjallisena todisteena päihdeseulatutkimuksia koskevan listauksen, joka osoittaa, ettei 22.6. – 22.12.2017 hänestä otetuissa näytteissä ole havaittu merkkejä huumausaineiden käytöstä.

22. Korkein oikeus on aikaisemmassa oikeuskäytännössään katsonut, että rikosasian vastaajan syyllistymisellä muihin rikoksiin ei ole yleensä merkitystä harkittaessa, onko vastaaja syyllistynyt syytteessä väitettyyn rikokseen. Kuitenkin jos vastaajan syyksi aikaisemmin luetuilla rikoksilla ja hänen tekemäkseen väitetyllä rikoksella on esimerkiksi samanlainen tekotapa ja muita yhdistäviä piirteitä, aikaisemmalla tuomiolla voi olla vaikutusta myöhemmän rikoksen näytön arvioinnissa (KKO 2017:12, kohta 12 ja KKO 2017:93, kohta 11).

23. Korkein oikeus toteaa, että edellytyksenä muiden rikostuomioiden todistusvaikutukselle todistusharkinnassa on, että niillä voidaan osoittaa olevan syytteessä väitettyyn rikokseen kokemussääntöihin perustuva selvä yhteys, joka voi olla syytettä tukeva tai sitä vastaan puhuva. Rikos- ja todistusoikeuden keskeisistä lähtökohdista ja viime kädessä ihmisten yhdenvertaisuudesta lain edessä seuraa, ettei rikoksesta epäillyn muille rikoksille voida antaa muuta merkitystä harkittaessa, onko hänen näytetty syyllistyneen syytteenalaiseen tekoon.

24. Monista seikoista, kuten esimerkiksi asian laadusta, riippuu, minkälainen todistusvaikutus aikaisemmalla tuomiolla voi olla toisessa oikeudenkäynnissä. Kun kysymys on huumausaineen tilaamisesta vastaajan osoitteeseen, vastaajan aikaisemmat tuomiot, jotka osoittavat hänen käyttäneen samanlaista huumausainetta kuin tilatussa erässä, voivat lisätä syytteenalaisen teon todennäköisyyttä esimerkiksi verrattaessa tapaukseen, jossa vastaajalla ei ole mitään aikaisempaa yhteyttä huumausaineisiin. Toisaalta syytetyn pitkäaikainen huumausaineiden käyttö voi tarkoittaa sitä, että hänellä on yhteyksiä sellaisiin henkilöihin, joilla on intressi tilata huumausainetta toisen henkilön nimellä ja osoitteella, mikä puolestaan lähtökohtaisesti lisää myös syytteelle vaihtoehtoisen tapahtumainkulun todennäköisyyttä. Rikostuomioiden mahdollinen todistusvaikutus muissa rikosasioissa tuleekin arvioida erityisellä huolellisuudella ja varovaisuudella.

25. Korkein oikeus toteaa, että A:n muissa huumausainerikoksissa ei ole ollut kysymys samasta huumausaineesta, mitä A:lle osoitettu postilähetys sisälsi. Muissa rikoksissa A:lta ei ole myöskään löydetty huumausaineita lappuihin imeytetyssä muodossa. Lähetyksen sisältämä huumausaine on rinnastettu lähinnä LSD:hen, jonka kanssa A ei ole esitetyn selvityksen mukaan ollut tekemisissä.

26. Toisaalta A on aikaisemmin tuomittu huumausaineen levittämisestä, mihin postilähetyksen sisältämä huumausaineen määrä tässäkin asiassa viittaa. A:lta on syytekohdassa 2 hänen syykseen luetun rikoksen osalta löydetty useita huumausaineita erilaisissa muodoissa, mikä viittaa siihen, että kysymyksessä ei ole ollut A:n väittämällä tavalla kertaluonteinen teko. A:n muiden rikosten liittyminen useisiin erilaisiin huumausaineisiin voi myös viitata syyttäjän toteamaan haluun tutkia ja kokeilla sellaisia uusia aineita, jollaisesta nyt on kysymys. A:n syyksi aikaisemmassa tuomiossa luetut rikokset on tehty vuonna 2014 ja hänen syykseen syytekohdassa 2 luettu huumausaineen käyttörikos on tehty noin kolme kuukautta nyt käsiteltävien tapahtumien jälkeen 12.12.2015.

27. Korkein oikeus toteaa, ettei edellisessä kohdassa selostetuilla yksittäisillä seikoilla voida katsoa olevan erikseen arvioituna näyttöarvoa asiassa. Yhdessä tarkasteltuna niiden voidaan kuitenkin rikosten ajallisen ja asiallisen yhteyden johdosta katsoa vähäisessä määrin tukevan syytettä.

Huumausaineen laatu ja määrä sekä turvakiellosta luopuminen näyttönä

28. Syyttäjä on lisäksi esittänyt huumausaineen laadun viittaavan siihen, ettei huumausainetta ollut tilattu A:n nimellä kiusanteko- tai vahingoittamistarkoituksessa, koska lappumuotoinen huumausainelähetys ei todennäköisesti paljastu tullin valvonnassa. Korkein oikeus toteaa, että mahdollisella huumausaineen laadusta johtuvalla kiinnijäämisriskillä voi olla huomattavakin merkitys arvioitaessa, kuinka todennäköisesti huumausaine on tilattu toisen henkilön nimellä syyttäjän mainitsemassa tarkoituksessa. Asiassa ei kuitenkaan ole esitetty selvitystä siitä, miten tilatun huumausaineen laatu tässä tapauksessa on vaikuttanut sen havaitsemisen todennäköisyyteen valvonnassa. Sen vuoksi huumausaineen laadulla ei voida katsoa olevan syyttäjän ilmoittamaa merkitystä näytön harkinnassa.

29. Syyttäjä on lisäksi katsonut huumausaineen määrän viittaavan siihen, että tilaaja oli pyrkinyt välttämään huumausainerikoksen törkeän tekomuodon tunnusmerkistön täyttymisen tilaamalla huumausainetta vain hieman tunnusmerkistön täyttymisen edellyttämää määrää vähemmän, mikä syyttäjän mukaan puhui kiusaamis- tai vahingoittamistarkoitusta vastaan ja siten A:n syyllisyyden puolesta. Edelleen syyttäjä on pitänyt todennäköisenä, että A oli luopunut turvakiellosta voidakseen kiinnijäämistilanteessa vedota siihen, että joku muu oli tilannut lähetyksen. Korkein oikeus katsoo huomioon ottaen myös asiassa esitetyn näytön, ettei näille syyttäjän esittämille seikoille voida antaa todistusharkinnassa huomioon otettavaa näyttöarvoa. Turvakiellosta luopumisen syyn osalta on uskottavampaa, että A oli luopunut siitä voidakseen saada pikalainan, kuten hän on itse kertonut.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

30. Syyte on perustunut huumausaineita sisältäneen postilähetyksen vastaanottajatietoihin ja niiden merkittävään näyttöarvoon lähetyksen tilaajasta. Tässä tapauksessa vastaanottajatietojen näyttöarvoa ovat kohdasta 12 ilmenevin tavoin lisänneet A:n kysymyksessä olevaan asuntoon muuton ja turvakiellosta luopumisen ajankohdat vain vähän ennen huumausaineen lähettämistä. Lisäksi syytettä tukevat virtuaalivaluutan käytöstä esitetty selvitys ja vähäisessä määrin syytteenalaisen teon ajallinen ja asiallinen yhteys muihin A:n syyksi luettuihin huumausainerikoksiin. Kun vielä otetaan huomioon, ettei vaihtoehtoinen tapahtumainkulku ole saanut tukea A:n kertomuksesta tai muusta selvityksestä, Korkein oikeus katsoo, että asiassa esitetyt todisteet ja muut asian käsittelyssä ilmi tulleet seikat muodostavat vahvan ja uskottavan syytettä tukevan näytön. A:n syyllisyydestä huumausainerikokseen ei siten ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Juha Mäkelä. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Pesänhoitaja oli riitauttanut eräiden saatavien valvonnat ennen kuin hän oli toimittanut jakoluettelon käräjäoikeudelle vahvistettavaksi mutta sen jälkeen, kun konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentissa säädetty määräaika jakoluettelon toimittamiselle oli kulunut umpeen. Riitautukset jätettiin myöhässä tehtyinä tutkimatta. (Ään.)

KonkL 13 luku 6 §
KonkL 13 luku 10 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 15.12.2015 nro 15/38969 ja Turun hovioikeuden päätös 12.4.2017 nro 365 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Hanna Väliaho ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kari-Matti Kauppila, Juha Laaksonen ja Anne Laine. Esittelijä Helena Virtanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko pesänhoitajan esittämät riitautukset voitu tutkia. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A ja B vaativat ensisijaisesti, että pesänhoitajan esittämät valvontoja 21 ja 22 koskevat riitautukset jätetään tutkimatta, ja toissijaisesti, että kyseiset riitautukset hylätään tai että asia palautetaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

X Oy:n konkurssipesä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Pesänhoitaja on 21.8.2014 toimittanut käräjäoikeudelle vahvistettavaksi 18.8.2014 päivätyn X Oy:n konkurssin jakoluettelon. Hän oli riitauttanut A:n valvonnan (valvonta 21) ja B:n valvonnan (valvonta 22) 18.8.2014 päivätyillä riitautuskirjelmillä, minkä vuoksi kyseiset valvonnat oli merkitty jakoluettelossa riitautetuiksi.

2. Käräjäoikeus on varannut A:lle ja B:lle tilaisuuden lausua riitautuksista, koska pesänhoitaja ei ollut varannut kyseistä tilaisuutta konkurssilain 13 luvun 6 §:ssä edellytetyllä tavalla. A on vaatinut lausumassaan, että käräjäoikeus jättää pesänhoitajan valvontaan 21 kohdistaman riitautuksen tutkimatta. B on esittänyt vastaavan vaatimuksen koskien valvontaa 22. Siltä varalta, että käräjäoikeus tutkisi riitautukset, A ja B ovat varanneet tilaisuuden lausua riitautusten asiakysymyksistä.

3. Pesänhoitajan vaadittua A:n ja B:n vaatimusten hylkäämistä perusteettomina käräjäoikeus on hylännyt vaatimukset riitautusten tutkimatta jättämisestä. Käräjäoikeus on todennut asiassa olevan selvää, ettei pesänhoitaja ollut toimittanut jakoluetteloa vahvistettavaksi konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin mukaisessa määräajassa. Kun mainitun luvun 6 §:ssä kuitenkin nimenomaisesti säädetään, että pesänhoitaja voi esittää uuden riitautuksen, kunnes hän toimittaa jakoluettelon tuomioistuimelle, käräjäoikeus on katsonut pesänhoitajan tehneen riitautukset ajoissa.

4. Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla hyväksynyt riitautukset 15.12.2015 antamassaan jakoluettelon vahvistamista koskevassa päätöksessä.

5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien ensisijaisesti, että käräjäoikeuden päätös kumotaan sitä koskevilta osin ja että valvontaa 21 koskeva riitautus jätetään tutkimatta. Toissijaisesti A on vaatinut, että riitautus hylätään tai että asia palautetaan käräjäoikeuteen. Myös B on valittanut hovioikeuteen esittäen vastaavat vaatimukset koskien valvontaa 22. Konkurssipesä on vaatinut, että valitukset hylätään.

6. Hovioikeus on hylännyt valitukset. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden tavoin, että pesänhoitajalla on oikeus riitauttaa saatava siihen saakka, kun hän toimittaa jakoluettelon tuomioistuimen vahvistettavaksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Asiassa on ratkaistavana, onko pesänhoitajalla ollut oikeus konkurssilain 13 luvun 6 §:n nojalla riitauttaa valvonnat 21 ja 22 konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentissa jakoluettelon toimittamiselle säädetyn määräajan kuluttua umpeen, mutta ennen jakoluettelon toimittamista käräjäoikeudelle, ja onko riitautukset näin ollen voitu tutkia.

Riitautuksen toimittamista koskevat säännökset

8. Konkurssilain 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan pesänhoitajan on pääsääntöisesti laadittava jakoluetteloehdotus eli ehdotus siitä, miten pesän varat jaetaan velkojien kesken. Siihen on momentin 3 kohdan mukaan merkittävä tiedot siitä, miltä osin pesänhoitaja ei hyväksy velkojan ilmoittamaa saatavaa tai sen etuoikeutta (riitautus) ja riitautuksen perustelu.

9. Konkurssilain 13 luvun 2 §:n 1 momentista ilmenevän pääsäännön mukaan pesänhoitajan on laadittava jakoluetteloehdotus kahden kuukauden kuluessa valvontapäivästä. Tuomioistuin voi pesänhoitajan pyynnöstä erityisestä syystä pidentää tätä määräaikaa.

10. Mainitun luvun 6 §:n mukaan pesänhoitaja voi vielä jakoluetteloehdotuksen valmistumisen jälkeen riitauttaa saatavan, joka oli ehdotukseen merkitty hyväksytyksi. Pesänhoitaja voi esittää uuden riitautuksen, kunnes hän toimittaa jakoluettelon tuomioistuimelle.

11. Luvun 10 §:n 2 momentin mukaan pesänhoitajan on toimitettava jakoluettelo tuomioistuimen vahvistettavaksi viimeistään kolmen kuukauden kuluttua jakoluetteloehdotuksen määräpäivästä. Jos saatava on riitautettu, pesänhoitajan on toimitettava jakoluettelon ohessa riitautusta koskevat asiakirjat tuomioistuimelle. Jos asianosaisten kuuleminen on kesken tai sovintoneuvottelut ovat kesken, pesänhoitajan on ilmoitettava siitä tuomioistuimelle.

12. Luvun 9 §:n 1 momentin mukaan saatava tai sen etuoikeus, jota ei ole määräajassa riitautettu tai jota vastaan esitetystä riitautuksesta on luovuttu, katsotaan hyväksytyksi.

13. Hallituksen esityksessä konkurssilainsäädännön uudistamiseksi on todettu hyvän pesänhoitotavan edellyttävän, että pesänhoitaja pyrkii merkitsemään riitautukset keskitetysti jo jakoluetteloehdotukseen. Konkurssilain 13 luvun 6 §:n mukainen menettely on tarkoitettu lähinnä sellaisiin tilanteisiin, joissa peruste riitautukselle tulee esiin vasta jakoluetteloehdotuksen valmistumisen jälkeen, esimerkiksi erityistarkastuksesta taikka velkojan tai velallisen lausuman johdosta (HE 26/2003 vp s. 126 ja 128).

Korkeimman oikeuden arviointi pesänhoitajan riitautusten tutkimisesta

14. X Oy:n konkurssissa valvontapäivä on ollut 20.2.2014. Pesänhoitajan olisi tullut toimittaa jakoluettelo käräjäoikeuden vahvistettavaksi viimeistään 21.7.2014. Pesänhoitaja on riitauttanut valvonnat 18.8.2014 päivätyillä kirjelmillä ja toimittanut jakoluettelon käräjäoikeuden vahvistettavaksi 21.8.2014. Asiassa on riidatonta, että jakoluettelo on toimitettu käräjäoikeudelle konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin mukaisen määräpäivän jälkeen.

15. Kuten edellä on selostettu, konkurssilain 13 luvussa säädetään ensinnäkin jakoluetteloehdotuksen ja jakoluettelon toimittamisen määräajoista. Luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään jakoluetteloehdotuksen laatimisen määräajasta, jota tuomioistuin voi erityisestä syystä pidentää. Luvun 10 §:n 2 momentissa säädetään määräajasta, jonka kuluessa pesänhoitajan on toimitettava jakoluettelo tuomioistuimen vahvistettavaksi. Tämä kolmen kuukauden pituinen määräaika, joka alkaa jakoluetteloehdotuksen määräpäivästä, on ehdoton, eikä sitä voida pidentää.

16. Mainitussa luvussa säädetään myös valvontojen riitautusten määräajoista. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti lähtökohtana on, että pesänhoitajan on merkittävä riitautuksensa jo jakoluetteloehdotukseen. Velkojan ja velallisen on puolestaan luvun 4 §:n 2 momentin mukaan toimitettava riitautuksensa pesänhoitajalle kuukauden kuluessa jakoluetteloehdotuksen valmistumispäivästä. Luvun 6 §:n mukaan pesänhoitaja voi vielä jakoluetteloehdotuksen valmistumisen jälkeen riitauttaa saatavan, joka oli ehdotukseen merkitty hyväksytyksi. Pesänhoitaja voi esittää tällaisen uuden riitautuksen, kunnes hän toimittaa jakoluettelon tuomioistuimelle. Luvun 10 §:n 2 momentissa säädetään vielä, että jos saatava on riitautettu, pesänhoitajan on toimitettava jakoluettelon ohessa riitautusta koskevat asiakirjat tuomioistuimelle.

17. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa pesänhoitajan riitautuksen määräaikaa perusteltua on ottaa huomioon sekä mainitun luvun 6 §:n että 10 §:n 2 momentin säännökset. Niitä on luettava yhdessä. Ensin mainitussa lainkohdassa säädetään, että pesänhoitaja voi esittää uuden riitautuksen, kunnes hän toimittaa jakoluettelon tuomioistuimelle, ja jälkimmäisessä säädetään siitä ehdottomasta määräajasta, jossa jakoluettelo on poikkeuksetta toimitettava tuomioistuimelle. On ilmeistä, että ensiksi mainitussa säännöksessä on tarkoitettu jakoluettelon toimittamista sille asetetun ehdottoman määräajan sisällä. Jakoluettelon toimittamiselle säädetty määräaika on näin ollen samalla pesänhoitajan riitautusten enimmäisaika. Laista ei ilmene mitään perustetta sille, että pesänhoitaja voisi toimittaa jakoluettelon ja sen myötä uuden riitautuksen vielä 10 §:n 2 momentissa asetetun määräajan jälkeen. Luvun 9 §:n 1 momentin mukaan saatava tai sen etuoikeus, jota ei ole määräajassa riitautettu tai jota vastaan esitetystä riitautuksesta on luovuttu, katsotaan hyväksytyksi. Tämä koskee myös pesänhoitajan riitautusta.

18. Luvun 6 §:n tulkitseminen jättämällä 10 §:ssä säädetty huomiotta merkitsisi sitä, että jakoluettelon toimittamisen ehdottoman määräajan laiminlyövä pesänhoitaja saisi tämän laiminlyöntinsä johdosta samalla tosiasiassa pidennettyä valvontojen riitautustensa määräaikaa, vaikka näiden määräaikojen pidentäminen ei lain mukaan ole mahdollista edes tuomioistuimen päätöksellä. Tällaista tulkintaa ei voida pitää lain tarkoituksen mukaisena.

19. Pesänhoitajan aseman ja tehtävien vuoksi on myös luonnollista, että laissa ei ole erikseen nimenomaisella säännöksellä varauduttu siihen tilanteeseen, että pesänhoitaja laiminlöisi 13 luvun 10 §:n 2 momentissa asetetun ehdottoman määräajan noudattamisen. Konkurssilain 14 luvun 1 §:n mukaan konkurssipesä on selvitettävä tehokkaasti, taloudellisesti ja joutuisasti sekä niin, ettei kenenkään oikeuksia loukata. Luvun 3 §:n mukaan pesänhoitajan on hoidettava tehtävänsä huolellisesti ja hyvää pesänhoitotapaa noudattaen, ja hänen on toimittava tehtävässään velkojien yhteiseksi eduksi.

20. Myös konkurssilain esityöt tukevat edellä esitettyä tulkintaa. Suomen konkurssioikeudessa myös pesänhoitajan riitautuksille on jo vanhastaan asetettu häntä sitova määräaika, eikä konkurssilain esitöistä ilmene, että tätä lähtökohtaa olisi tarkoitettu muuttaa.

21. Lisäksi painavat aineelliset perusteet puhuvat sen puolesta, että myös pesänhoitajan riitautusten täytyy olla sidottuja tiettyyn määräaikaan, jota pesänhoitaja ei voi omavaltaisesti pidentää. Tätä edellyttävät ennen muuta saatavansa valvoneiden velkojien oikeusturva, velkojien tasapuolinen kohtelu sekä konkurssimenettelyn ennustettavuus ja joutuisuus. Toisenlaiseen tulkintaan ei anna aihetta sekään, että tuomioistuin joutuu joka tapauksessa muutoin kuin pesänhoitajan riitautusten osalta tutkimaan myös mahdollisesti myöhässä toimitetun jakoluettelon.

Johtopäätös

22. Edellä esitetyistä syistä konkurssilain 13 luvun 6 §:ää on perusteltua tulkita siten, että pesänhoitaja ei voi esittää pykälässä tarkoitettuja uusia riitautuksia enää saman luvun 10 §:n 2 momentissa jakoluettelon toimittamiselle säädetyn määräajan päättymisen jälkeen. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että pesänhoitaja on esittänyt nyt kysymyksessä olevat riitautukset myöhässä, eikä niitä ole sen vuoksi voitu tutkia.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Käräjäoikeuden päätöstä muutetaan siten, että pesänhoitajan valvontoja 21 ja 22 koskevat riitautukset jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen (eri mieltä), Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Mika Ilveskero (eri mieltä). Esittelijä Jussi Virtanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen oikeussihteeri Virtanen: Esittelijän mietintö oli kohtien 1 – 16 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavan:

Lakiteksti ei anna selvää vastausta tilanteen, jossa pesänhoitaja on toiminut konkurssilain 13 luvun 6 §:n sanamuodon mukaisesti, mutta ylittänyt 10 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan, ratkaisemiseen. Myöskään lain esitöissä ei ole käsitelty 6 §:n ja 10 §:n 2 momentin keskinäistä suhdetta. Tässä tilanteessa ratkaisun perusteita on etsittävä säännösten sanamuodon ohella niiden tavoitteista ja säännösympäristöstä.

Tulkintaa, että konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin määräajan päättyminen katkaisisi oikeuden riitautusten tekemiseen, puoltaa tavoite konkurssipesän joutuisasta selvittämisestä. Tulkintaa puoltaa myös se kohdassa 13 viitattu konkurssilain esitöiden perustelulausuma, että pesänhoitajan tulisi tehdä riitautus vain poikkeuksellisesti vasta jakoluetteloehdotuksen valmistuttua. Tulkinta olisi myös johdonmukainen siihen nähden, että konkurssilain 13 luvun 1 §:n 1 momenttiin ja 4 §:ään perustuvat riitautusoikeudet ovat sidottuja kiinteisiin määräaikoihin. Lisäksi tämä tulkinta vastaisi kumottua konkurssisääntöä, jonka 35 ja 67 a §:n (1027/1993) mukaan myös pesänhoitajan oli tehtävä riitautukset tuomioistuimen asettamassa määräajassa. Edelleen tämä tulkinta suojaisi konkurssissa saataviaan valvoneiden luottamusta siihen, että tietyn ennalta määräytyvän päivämäärän jälkeen valvontoja ei enää riitauteta.

Tulkintaa, että pesänhoitajalla on oikeus tehdä riitautus konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin mukaisen määräajan umpeuduttuakin, puoltaa ennen kaikkea se, ettei 13 luvun 6 §:ssä säädetä määräaikaan perustuvasta rajoituksesta. Yksin 6 §:ää soveltamalla olisikin selvää, että pesänhoitajan tekemät uudet riitautukset olisi tullut tutkia. Tätä tulkintaa tukee myös pesänhoitajan riitautuksille asetetun määräajan vaikutus jakoluettelon ja riitautusten tutkimiseen käräjäoikeudessa. Jakoluetteloa ja siihen merkittyjä velallisen tai velkojien tekemiä riitautuksia ei jätetä tutkimatta sen vuoksi, että pesänhoitaja toimittaa jakoluettelon tuomioistuimelle vasta konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan päättymisen jälkeen. Tällöin on johdonmukaista, että myös kaikki pesänhoitajan ennen jakoluettelon toimittamista tekemät riitautukset tutkitaan.

Konkurssilain 14 luvun 1 §:ssä säädetyt tehokkuus, taloudellisuus ja joutuisuus eivät ole ainoat pesänhoitajan toimintaa ohjaavat periaatteet. Luvun 3 §:n mukaan pesänhoitajan on lisäksi hoidettava tehtävänsä huolellisesti ja hyvää pesänhoitotapaa noudattaen sekä toimittava tehtävässään velkojien yhteiseksi eduksi. Velkojien taloudellinen kokonaisetu edellyttää lähtökohtaisesti, että kaikki pesänhoitajan aiheellisiksi katsomat riitautukset tulevat merkityiksi jakoluetteloon. Tämä puoltaa edellisessä kappaleessa esitettyä tulkintaa.

Konkurssilain 14 luvun 1 §:n mukaan konkurssipesää selvitettäessä ei saa loukata kenenkään oikeuksia. Tämä periaate koskee luonnollisesti myös yksittäisiä velkojia. Siitä, että riitautus konkurssilain 13 luvun 6 §:n nojalla tutkitaan 13 luvun 10 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan päättymisestä huolimatta, ei seuraa oikeudenmenetystä, sillä velkojalla on mahdollisuus vaatia riitautuksen hylkäämistä ja valvontansa hyväksymistä.

Tulkinta, että pesänhoitajalla on oikeus tehdä uusi riitautus konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin mukaisen määräajan umpeuduttuakin, ei toisaalta kannustaisi pesänhoitajaa noudattamaan kyseistä määräaikaa. Velkojilla on kuitenkin käytössään oikeussuojakeinoja tällaisessa tilanteessa. Tuomioistuin voi konkurssilain 8 luvun 10 §:ssä säädetyin edellytyksin velvoittaa pesänhoitajan toimittamaan jakoluettelon määräajassa ja asettaa velvoitteen noudattamisen tehosteeksi uhkasakon. Myös konkurssilain 20 luvun 1 §:n säännös pesänhoitajan vahingonkorvausvelvollisuudesta tarjoaa velkojille ja velalliselle oikeussuojakeinon siinä tapauksessa, että heille aiheutuisi vahinkoa määräajan noudattamatta jättämisestä.

Ensisijainen jakoluetteloehdotuksen jälkeen tehtäviin pesänhoitajan riitautuksiin sovellettava säännös on konkurssilain 13 luvun 6 §. Siinä määritelty määräaika riitautuksen tekemiselle on yksiselitteinen. Edellä on esitetty perusteita, jotka yhtäältä puoltavat tulkintaa, että luvun 10 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan umpeutuminen katkaisisi oikeuden uusien riitautusten tekemiseen, toisaalta puhuvat sitä vastaan. Korkein oikeus katsonee, että on painavammat perusteet tulkita luvun 6 §:ää sen sanamuodon mukaisesti kuin poiketa sanamuodosta luvun 10 §:n 2 momentin perusteella.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että pesänhoitajan konkurssilain 13 luvun 6 §:n mukaisesti ennen jakoluettelon toimittamista tuomioistuimelle tekemä uusi riitautus on tutkittava siitä riippumatta, onko konkurssilain 13 luvun 10 §:n 2 momentin mukainen määräaika riitautuksia tehtäessä kulunut umpeen vai ei.

Tässä tilanteessa Korkein oikeus myöntänee A:lle ja B:lle valitusluvan myös niiltä osin kuin heille ei ole valituslupaa vielä myönnetty.

Oikeusneuvos Ilveskero: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Littunen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Ilveskero.

Vastaaja oli kahdella eri tuomiolla tuomittu rangaistukseen rikoksista, jotka olisi voitu käsitellä samalla kertaa. Ensiksi annetussa tuomiossa vastaaja oli määrätty maksamaan rikosuhrimaksu. Korkein oikeus katsoi, että rikosuhrimaksu tuli määrätä maksettavaksi myös jälkimmäisessä tuomiossa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tuusulan käräjäoikeuden tuomio 14.12.2017 nro 17/151427 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anna Hiltunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

A vaati valituksessaan, että vaatimus hänen velvoittamisestaan suorittamaan rikosuhrimaksu hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on Vantaan käräjäoikeuden 5.12.2017 antamalla tuomiolla luettu seitsemän rikosta, joista hänet on tuomittu kolmen kuukauden vankeusrangaistuksen sijasta 90 tunniksi yhdyskuntapalveluun sekä muun ohella suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksu 80 euroa.

2. Nyt kysymyksessä olevalla Tuusulan käräjäoikeuden 14.12.2017 antamalla tuomiolla A:n syyksi on luettu neljä rikosta, joista hänet on tuomittu 20 päivän vankeusrangaistuksen sijasta 20 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus on todennut, että kaikki sen käsiteltävänä olevat teot olisi voitu käsitellä yhdessä kohdassa 1 tarkoitetussa tuomiossa käsiteltyjen tekojen kanssa. Käräjäoikeus on tämän vuoksi ottanut mainitun tuomion rangaistusta määrätessään rikoslain 7 luvun 7 §:n mukaisesti huomioon. Rikosuhrimaksun osalta käräjäoikeus on katsonut, ettei kysymys ollut laissa tarkoitetulla tavalla samalla kertaa tuomituista teoista, minkä johdosta A oli velvollinen suorittamaan rikosuhrimaksun erikseen niistä teoista, joista tässä asiassa oli kysymys. Käräjäoikeus on siten määrännyt A:n suorittamaan valtiolle rikosuhrimaksun 80 euroa.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ennakkopäätösvalituksen johdosta kysymys siitä, onko hänet tullut määrätä suorittamaan rikosuhrimaksu myös nyt kysymyksessä olevassa asiassa.

Sovellettavat säännökset

4. Rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n mukaan rikosuhrimaksun on velvollinen suorittamaan se, joka tuomitaan rangaistukseen rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vankeutta. Maksuvelvollisuutta ei kuitenkaan ole, jos tekijä oli rikoksentekohetkellä alle 18-vuotias.

5. Mainitun lain 4 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin määrää rikosuhrimaksun rangaistuksen tuomitessaan. Pykälän 2 momentin mukaan rikosuhrimaksua ei saa määrätä, jos se olisi rahamäärältään suurempi kuin rikoksentekijälle tuomittava tai määrättävä sakko.

6. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 293/2014 vp s. 20) mukaan samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta rangaistukseen tuomitulle määrättäisiin vain yksi rikosuhrimaksu, eikä ratkaisuun sisältyvien rikosten lukumäärä vaikuttaisi maksun suuruuteen. Esitöissä ei ole erikseen otettu kantaa tilanteeseen, jossa tuomioistuimen käsiteltävänä olevat teot olisi voitu käsitellä samalla kertaa jo jossakin aiemmin annetussa tuomiossa käsiteltyjen tekojen kanssa.

7. Lakivaliokunta on mainitusta hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä (LaVM 32/2014 vp s. 3) todennut, että rikosuhrimaksu määrättäisiin viran puolesta, eikä määräämiseen liittyisi mitään harkintaa. Tavoitteena on ollut luoda järjestelmä, joka olisi riittävän yksinkertainen, oikeudenmukainen ja tasapuolinen sekä samalla kannattava. Perustuslakivaliokunta puolestaan on esityksen johdosta antamassaan lausunnossa (PeVL 61/2014 vp s. 2) puoltanut rikosuhrimaksun rinnastamista rikosoikeudellisiin lisäseuraamuksiin.

8. Ratkaisussa KKO 2017:92 (kohta 85) Korkein oikeus on katsonut, että rikosuhrimaksu on oikeudelliselta luonteeltaan rinnastettavissa rikosoikeudelliseen seuraamukseen ja että rikosuhrimaksun määrääminen teosta, jonka tekoaika on päättynyt ennen rikosuhrimaksusta säädetyn lain voimaantuloa, olisi ristiriidassa rikosoikeudelliseen laillisuusperiaatteeseen sisältyvän taannehtivan rikoslain kiellon kanssa.

9. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentin (751/1997) mukaan, jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Uudesta rikoksesta voidaan myös tuomita laissa sille säädettyä vähimmäisaikaa lyhyempään vankeusrangaistukseen tai katsoa aikaisempi rangaistus riittäväksi seuraamukseksi myös myöhemmin käsiteltäväksi tulleesta rikoksesta. Mainitun luvun 7 §:n mukaan aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus ja valvontarangaistus voidaan ottaa uutta rangaistusta tuomittaessa huomioon vastaavalla tavalla kuin aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus 6 §:n mukaan.

10. Aikaisempien tuomioiden huomioon ottamista on rikoslain 7 luvun 6 §:n muuttamiseen johtaneissa esitöissä (HE 48/1997 vp s. 5 ja 7) perusteltu muun ohella yhdenvertaisuusperiaatteella ja sen estämisellä, että kokonaisrangaistus ei ankaroituisi sen mukaan, käsitelläänkö rikokset yhdessä vai erikseen.

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Rikosuhrimaksusta annetun lain 2 §:n ja 4 §:n 1 momentin sanamuoto on yksiselitteinen ja selvä. Mainittujen säännösten mukaan tuomioistuimen tulee tuomitessaan vastaajan rangaistukseen 2 §:n edellytykset täyttävästä rikoksesta määrätä vastaajan maksettavaksi myös rikosuhrimaksu. Poikkeukset rikosuhrimaksun määräämiseen on lueteltu mainituissa pykälissä, eikä niihin sisälly se, että teot olisi voitu käsitellä samalla kertaa sellaisten tekojen kanssa, joita koskevassa tuomiossa vastaajan maksettavaksi on jo määrätty rikosuhrimaksu.

12. Myös mainitun lain edellä selostetut esityöt tukevat lain sanamuodon mukaista tulkintaa. Esitöiden mukaan useammasta rikoksesta määrätään yksi rikosuhrimaksu silloin, kun niistä tuomitaan rangaistus samalla kertaa. Esitöiden mukaan tuomioistuin ei rikosuhrimaksun määrätessään myöskään käytä harkintavaltaa. Lainsäätäjän tarkoituksena on selvästi ollut luoda kattava ja yksinkertainen järjestelmä, jossa rikosuhrimaksu määrätään aina, kun laissa säädetyt edellytykset täyttyvät.

13. Toisaalta rikosuhrimaksu on oikeudelliselta luonteeltaan rinnastettavissa rikosoikeudelliseen seuraamukseen. Aiempien rikosuhrimaksujen huomioon ottamista puoltaisivat jossain määrin samat syyt kuin aiempien vankeusrangaistusten huomioon ottamista rangaistusta määrättäessä. Rikosuhrimaksujen kokonaismäärä voi vastaajasta riippumattomista syistä vaihdella riippuen siitä sattumanvaraisesta seikasta, käsitelläänkö vastaajan rikokset samassa oikeudenkäynnissä vai ei.

14. Rikosuhrimaksu on kuitenkin lisäseuraamuksena varsin lievä. Esimerkiksi aiempia sakkorangaistuksia ei oteta uutta sakkorangaistusta tuomittaessa kohtuullistavina huomioon. Aiemman ehdottoman vankeusrangaistuksen huomioon ottamista sakkorangaistusta määrättäessä koskevassa ratkaisussa KKO 2003:8 Korkein oikeus on viitannut muun ohella siihen, että sakkorangaistus on rangaistusarvoltaan selvästi lievempi rangaistus kuin vankeusrangaistus, minkä vuoksi aiemman vankeusrangaistuksen ei tarvitse vaikuttaa samalla painolla sakkorangaistuksen mittaamiseen kuin se vaikuttaa vankeusrangaistuksen mittaamiseen. Ottaen huomioon, että rikosuhrimaksu on vielä sakkorangaistusta lievempi seuraamus, Korkein oikeus katsoo, että aiempien rikosuhrimaksujen huomioon ottamista ei voida pitää myöskään yhdenvertaisuusperiaatteen vuoksi välttämättömänä.

15. Tällaista päätelmää tukevat myös käytännön syyt. Rikosuhrimaksusta säädettäessä ei ole luotu sellaista järjestelmää, jossa tiedot aiemmin määrätyistä rikosuhrimaksuista olisivat tuomioistuinten käytössä. Siten sen selvittäminen, onko vastaaja jo aiemmassa tuomiossa määrätty suorittamaan rikosuhrimaksu, edellyttäisi asian tarkistamista kustakin tuomiosta erikseen, mitä ei voida edellä lausuttu huomioon ottaen pitää tarkoituksenmukaisena.

16. Tässä tapauksessa A on tuomittu rangaistukseen neljästä rikoksesta, joista kolmen rangaistusasteikkoon sisältyy vankeusrangaistus. Pelkästään sillä perusteella, että rikokset olisi voitu käsitellä samassa yhteydessä kohdassa 1 mainitussa tuomiossa käsiteltyjen rikosten kanssa, joista rikosuhrimaksu on jo määrätty, ei rikosuhrimaksua edellä selostetun perusteella tule jättää määräämättä. Muutakaan syytä rikosuhrimaksun määräämättä jättämiselle ei ole.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero. Esittelijä Elina Elo.

Käräjäoikeus oli hyväksynyt liian myöhään tehdyn tyytymättömyyden ilmoituksen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että kysymys ei ollut lainvoimaiseen tuomioon rinnastettavasta oikeudellisesta ratkaisusta ja että hovioikeus voi tutkia tyytymättömyyden ilmoittamista koskevan käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden pääasian yhteydessä.

OK 25 luku 1 §
OK 25 luku 9 §
OK 31 luku 16 §

Ks. HD:2019:5