A:n ja B:n syytteet törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta oli hovioikeudessa hylätty toteen näyttämättömänä. C, joka oli käräjäoikeudessa tuomittu avunannosta törkeään veropetokseen ja törkeään kirjanpitorikokseen, ei ollut hakenut muutosta tuomioonsa. C haki rikostuomionsa purkamista sillä perusteella, että päätekijöiden syytteiden tultua hylätyksi hän ei ollut voinut avunantajana syyllistyä rikoksiin . Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon C:n avunanto olisi voinut kohdistua. Korkein oikeus purki C:n tuomion. (Ään.) Vrt. KKO 2015:68

OK 31 luku 8 § 3 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Helsingin käräjäoikeus oli 19.2.2016 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n ja B:n törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta ja C:n, D:n sekä E:n avunannosta mainittuihin rikoksiin. C ei ollut hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon ja se sai hänen osaltaan lainvoiman.

A, B, D ja E olivat osaltaan valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen, joka toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn oli katsonut, että asiassa oli jäänyt näyttämättä A:n tai B:n syyllistyneen niihin rikoksiin, joista heitä oli syytetty. A:n ja B:n syytteiden tultua hylätyksi myös D:hen ja E:hen kohdistetut syytteet avunannosta oli hylättävä.

Hakemus tuomion purkamiseksi ja vastaukset

C vaati, että Helsingin käräjäoikeuden 19.2.2016 antama tuomio puretaan hänen osaltaan. C perusteli hakemustaan sillä, että kun hovioikeus oli hylännyt päätekijöiden A:n ja B:n syytteet, ei C ollut voinut omalla toiminnallaan syyllistyä rikoksiin avunantajana.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset, joissa katsottiin, että käräjäoikeuden tuomio tulee purkaa hakemuksen mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Helsingin käräjäoikeus on 19.2.2016 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n ja B:n törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta sekä C:n, D:n ja E:n avunannosta kyseisiin rikoksiin. Käräjäoikeuden tuomion mukaan näytetyksi on tullut, että C oli auttanut A:ta ja B:tä näiden tekemissä rikoksissa hankkimalla A:n ja B:n määräysvallassa olleen X Oy:n työkohteisiin työntekijöitä, joille oli maksettu palkat pimeästi. Edelleen näytetyksi on tullut, että C oli antanut hallinnoimansa X Oy:n alihankintaurakoitsijana toimineen yhtiön tilin X Oy:n näennäisen aliurakoinnin laskuttamiseen.

2. C on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, joka hänen osaltaan on saanut lainvoiman. Tämä käräjäoikeuden lainvoimainen tuomio on C:n purkuhakemuksen kohteena tässä asiassa.

3. Muut vastaajat C:tä lukuun ottamatta ovat valittaneet tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että alihankintayritysten työntekijät olisivat tosiasiassa olleet X Oy:n työntekijöitä, B olisi ylipäätään käyttänyt määräysvaltaa yhtiössä ja että A olisi osallistunut pimeän palkan maksuun, sekä hylännyt A:han ja B:hen kohdistuneet syytteet. Kun päätekijöiden syytteet on hylätty, hovioikeus on lausunut, että myös avunantajina tuomittujen D:n ja E:n syytteet on tullut hylätä. Hovioikeuden tuomio on jäänyt A:n, B:n, D:n ja E:n osalta lainvoimaiseksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on C:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, tuleeko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio avunannosta törkeään veropetokseen ja törkeään kirjanpitorikokseen purkaa sen johdosta, että hovioikeus on hylännyt päätekijöitä koskevat syytteet.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Tuomion purkaminen ja uusi seikka

5. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

6. Lainkohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä mainittu merkitys jutun ratkaisemisen kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tällaisen uuden seikan on siten tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen sattunut tapahtuma ole lainkohdan tarkoittama peruste. (KKO 2015:68, kohta 6)

7. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahvistetun pääsäännön mukaan myöskään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu tuomio ei ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (esimerkiksi KKO 1998:30, KKO 2008:24, kohta 8, KKO 2015:96, kohta 12). Korkein oikeus on nimenomaisesti lausunut, ettei uutena seikkana voida pitää yksin Korkeimman oikeuden myöhemmin annettua tuomiota, jossa samassa jutussa toisen vastaajan syyllisyydestä esitetty näyttö on arvioitu toisin kuin hovioikeudessa, eikä tuon tuomion ja purkuhakemuksen kohteena olevan hovioikeuden tuomion väitettyä ristiriitaisuutta (KKO 1998:30, KKO 2015:68, kohta 13).

8. Saman rikoksen toista osallista koskevan lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ei siten pääsääntöisesti voi perustua siihen, että muutosta hakeneen toisen osallisen kohdalla ylempi tuomioistuin on arvioinut näyttöä eri tavoin.

9. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion sen johdosta, ettei henkilöllä enää voitu katsoa olevan olleen tuomion tarkoittamaan velkaa Korkeimman oikeuden purettua törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen toisen tuomion.

Avunannon liitännäisyydestä päätekoon

10. Rikoslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä.

11. Avunantajan rikosvastuun liitännäisyydestä todetaan hallituksen esityksessä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi, että avunantajan vastuu yleensä edellyttää, että pääteko täyttää tunnusmerkistön, on oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Mutta kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 149).

12. Avunantajan rankaiseminen ei sen sijaan edellytä sitä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu. Osallisten ei tule vapautua vastuusta pelkästään sillä perusteella, ettei päätekijää saada kiinni tai hän muusta syystä välttää vastuun (KKO 2015:68, kohta 11).

Avunantajan tuomion purkaminen

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:68 arvioinut avunantajan rikosvastuun liitännäisyyttä päätekoon. Korkein oikeus on lausunut, että avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seuraa, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).

14. Edellä viitatussa ratkaisussa hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen sillä perusteella, että se oli suorittamassaan näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus, minkä vuoksi se oli katsonut, että teko oli arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi. Tämä puolestaan oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä eivätkä käräjäoikeuden tuomion perustuneen ratkaisun KKO 2006:3 tapaan virheelliseen syyksilukemiseen aikaisemmassa tuomiossa. Asiassa ei ollut myöskään kysymys sellaisesta tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena tai jossa pääteon teonkuvaus on hovioikeudessa muuttunut olennaisesti rajoitetummaksi (kohta 15). Purkuhakemus oli siten hylätty.

15. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa edelleen todennut, että liitännäisyydellä ei ole ratkaisevaa merkitystä tilanteessa, jossa päätekijän menettely on ollut tunnusmerkistön mukainen ja syyllisyyttä osoittava. Avunantajan rangaistavuus voi kuitenkin sulkeutua pois liitännäisyyden vuoksi. Näin on ainakin silloin, kun jonkin asiassa selvitetyn yleisiin rikosvastuun edellytyksiin kuuluvan seikan perusteella on selvää, ettei pääteko voi olla tekijälleen syyksiluettavissa oleva rikos (kohta 12).

Purkuedellytysten arviointi tässä asiassa

16. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:68, jossa hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä, tässä asiassa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ole katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ole pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet on hylätty, asiassa ei ole jäänyt jäljelle sellaista rikosta, johon C:tä koskevassa syytteessä kuvattu avunanto olisi voinut kohdistua.

17. Hovioikeuden katsottua, ettei päätekijöinä syytettyjen A:n ja B:n menettely ollut täyttänyt syytekohdissa luettujen rikosten tunnusmerkistöä, C ei ole voinut avunantajana syyllistyä niihin rikoksiin, jotka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.

18. Asiassa on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste C:n tuomion purkamiseksi. Koska asia on selvä, Korkein oikeus oikaisee hakemuksen kohteena olevaa käräjäoikeuden tuomiota välittömästi.

Päätöslauselma

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.2.2016 nro 16/106972 puretaan C:n osalta. Syyte ja Verohallinnon korvausvaatimus hylätään. C vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja velvollisuudesta suorittaa vahingonkorvausta Verohallinnolle, puolustajalle valtion varoista maksettujen korvausten omavastuuosuuden valtiolle ja oikeudenkäyntikulut Verohallinnolle.

C:llä on oikeus saada takaisin, mitä häneltä on nyt puretun tuomion nojalla peritty.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Enemmistön perustelujen kohtien 16 – 18 asemesta lausun seuraavaa.

Tässä asiassa on kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus on näytön arvioinnissaan päätynyt toiseen lopputulokseen kuin käräjäoikeus. Vakiintuneesti tuomion purkamisen ei ole katsottu voivan perustua siihen, että ylempi tuomioistuin arvioi esitettyä näyttöä toisin kuin alempi tuomioistuin purkuhakemuksen kohteena olevassa ratkaisussa. Tämän vuoksi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännöksiin ei myöskään sisälly sellaista purkuperustetta, joka soveltuisi tällaiseen tilanteeseen.

Kuten edellä kohdassa 6 on todettu, oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittaman uuden seikan on tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Säännöksen tarkoittamaksi uudeksi seikaksi ylemmän tuomioistuimen erilaiseen lopputulokseen päätyvä näyttöharkinta ei sovellu. Ei ole johdonmukaista ajatella, että kohderatkaisun antanut tuomioistuin olisi todennäköisesti päätynyt ratkaisua harkitessaan toiseen lopputulokseen, mikäli olisi silloin tiennyt ylemmän tuomioistuimen tulevan arvioimaan näyttöä eri tavalla.

Samassa asiassa annettu myöhempi ylemmän tuomioistuimen ratkaisu voi kuitenkin olla perusteluissa todetuin tavoin purkusäännöksen tarkoittama uusi seikka silloin, kun se osoittaa sellaisen oikeudellisessa harkinnassa merkityksellisen perusteen, jonka johdosta kohderatkaisussa ei ole voinut olla kysymyksessä rangaistava teko. Estettä ei ole myöskään sille, että uuden perusteen osoittava myöhempi tuomio on muussa kuin juuri samassa asiassa annettu, mikäli oikeudellinen kysymys on täysin sama.

Esimerkiksi päätöksessä KKO 2006:3 purkuratkaisu perustui siihen, ettei vastaaja ollut voinut syyllistyä törkeään velallisen epärehellisyyteen, kun myöhempi päätös osoitti, ettei vastaajalla lainkaan ollut kohderatkaisussa syyksilukemisessa huomioon otettua velkaa. Päätöksessä KKO 2015:68 kyseessä olleessa asiassa hovioikeus oli arvioinut päätekijän osalta näyttöä eri tavoin kuin käräjäoikeus. Hovioikeuden tuomio syytteen hylkäämisestä perustui syyteoikeuden vanhentumiseen, kun hovioikeus arvioi suorittamansa näyttöharkinnan nojalla teon perustekomuodon eikä törkeän tekomuodon täyttäväksi.

Tästä erosta huolimatta viimeksi mainitussa ratkaisussa ja nyt käsiteltävänä olevassa asiassa keskeistä on, että niissä on myöhemmässä tuomiossa tehty erilainen näytön arviointi kuin kohdetuomiossa. Jos tuomioistuin katsoo jonkin näytönvaraisen syyksilukemisen edellytyksen jääneen toteen näyttämättä, tuomioistuin ei pidä tekoa rikoksena. Myöskään ratkaisussa KKO 2015:68 kysymyksessä olleessa asiassa hovioikeus ei pitänyt tekoa rikoksena eikä syyksilukenut rikosta. Enemmistön perustelujen 16 kohdasta ilmenevällä perustelutavalla ei ole mahdollista luotettavasti ennakoitavalla tavalla erottaa näyttöharkintaratkaisuja tilanteesta, jossa jokin näyttöharkintaan perustumaton rikosvastuun edellytys puuttuu.

Näin ollen en katso asiassa olevan perusteita poiketa ratkaisun KKO 2015:68 mukaisesta arviointitavasta. Tämän vuoksi hakemus on hylättävä.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen (eri mieltä), Tuula Pynnä (eri mieltä), Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Mika Ilveskero. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

A Oy ja B Oy vaativat riita-asiassa, että C Oy ja D Oy sekä mainitut yhtiöt omistaneet henkilöt määrätään esittämään C Oy:n ja D Oy:n yhdessä omistaman yhdysvaltalaisen yhtiön asiakirjoja. Vastapuolet kiistivät vaatimuksen sillä perusteella, että asiakirjoja ei ollut yksilöity riittävästi, niillä ei ollut merkitystä näyttönä eivätkä ne olleet vastapuolten, vaan yhtiön hallussa. Lisäksi asiakirjat sisälsivät yhtiön liikesalaisuuksia.

Korkeimman oikeuden päätöksestä tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että asiakirjan esittämisvelvollisuuden edellytykset täyttyivät eräiden asiakirjojen osalta ja että erittäin tärkeät syyt vaativat liikesalaisuuksista todistamista. (Ään.)

OK 17 luku 40 §
OK 17 luku 19 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A Oy, B Oy, C Oy ja D Oy omistivat N Oy:n osakkeet. Osakkeenomistajat olivat 30.6.2011 tehneet N Oy:ssä osakassopimuksen. C Oy:n puolesta sopimuksen oli allekirjoittanut H ja D Oy:n puolesta U, jotka omistivat mainittujen yhtiöiden koko osakekannat. Osakassopimuksen mukaan osakkeenomistajien puolesta sopimuksen allekirjoittaneiden henkilöiden velvollisuutena oli työskennellä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti. Velvoitteen täyttämättä jättäminen aiheutti lunastusoikeuden muille osakkaille.

H ja U olivat keväällä 2015 perustaneet Yhdysvaltoihin yhtiön N U.S., LLC (jäljempänä yhtiö). A Oy ja B Oy väittivät pääasiassa nostamissaan kanteissa, että H ja U olivat osakassopimuksen vastaisesti lakanneet työskentelemästä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti, kun he olivat alkaneet työskennellä yhtiössä. Tämän perusteella A Oy ja B Oy vaativat, että käräjäoikeus vahvistaa, että niille oli syntynyt osakassopimuksen nojalla oikeus lunastaa kanteissa yksilöidyt C Oy:n ja D Oy:n omistamat N Oy:n osakkeet.

Vastaajat C Oy ja D Oy kiistivät kanteet. Se, että ne omistivat yhtiön osakkeet, ei tarkoittanut, että H ja U olisivat laiminlyöneet velvollisuutensa työskennellä kokopäiväisesti N Oy:n lukuun. Yhtiön liiketoiminta ei ollut vaatinut juuri lainkaan ajallista panostusta H:lta tai U:lta, eikä sen liiketoiminta ollut vähentänyt N Oy:n liikevaihtoa. H ja U olivat osallistuneet yhtiön liiketoimintaan vain hallituksen jäseninä, eivät työntekijöinä.

Vaatimukset Helsingin käräjäoikeudessa

Edellä mainittuun pääasiaan liittyvässä asiakirjan esittämistä koskevassa vaatimuksessaan A Oy ja B Oy vaativat, että C Oy ja D Oy sekä H ja U määrätään antamaan jäljennöksinä käräjäoikeudelle ja hakijoille muun ohella seuraavat asiakirjat:

- yhtiön tilinpäätökset 2015 ja 2016;

- yhtiön perustamisasiakirjat ja yhtiön osakkaiden väliset osakassopimukset;

- yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen solmimat sopimukset tiettyjen nimettyjen asiakkaiden kanssa;

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, joita C Oy:llä ja D Oy:llä tai näiden laillisina edustajina H:lla ja U:lla oli liittyen nimettyjen asiakkaiden kanssa laadittuihin asiakirjoihin;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmeni nimettyjen asiakkaiden sekä kaikkien muiden asiakkaiden kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuva laskutus;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmeni C Oy:lle, D Oy:lle, H:lle ja U:lle maksetut kulukorvaukset, palkat, palkkiot, korot ja voitonjako.

C Oy, D Oy, H ja U vaativat, että editiovaatimus hylätään. Vaadittuja asiakirjoja ei ollut yksilöity riittävästi, niillä ei ollut merkitystä näyttönä pääasiassa eivätkä ne olleet vastapuolten, vaan yhtiön hallussa. Lisäksi asiakirjat sisälsivät yhtiön liikesalaisuuksia.

Käräjäoikeuden päätös 7.11.2017 nro 17/54888

Käräjäoikeus määräsi C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan A Oy:lle ja B Oy:lle sekä käräjäoikeudelle jäljennökset edellä mainituista asiakirjoista. Käräjäoikeus katsoi, että näiltä osin yksilöintivaatimus täyttyi ja asiakirjoilla voi olla merkitystä näyttönä. C Oy ja D Oy olivat yhtiön ainoat osakkeenomistajat, ja niiden vastuuhenkilöt H ja U toimivat yhtiön laillisina edustajina ja johtajina. Näin ollen niillä oli määräysvalta edition kohteena oleviin asiakirjoihin. Kantajille aiheutuvan haitan ja vahingon määrä oli suurempi, jos asiakirjoja ei voitu esittää näyttönä, kuin mitä vastaajille aiheutui niiden sisältämien salaisten tietojen paljastamisesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ville Toppila.

Helsingin hovioikeuden päätös 6.4.2018 nro 413

C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n valituksesta hovioikeus kumosi käräjäoikeuden päätöksen muilta kuin yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämisen osalta. Hovioikeus määräsi C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan A Oy:lle ja B Oy:lle sekä käräjäoikeudelle jäljennökset yhtiön osakkaiden välisistä osakassopimuksista, jotka oli tehty ennen 19.11.2016 annettua ilmoitusta lunastamisoikeuden käyttämisestä. Yhtiön tilinpäätösten, perustamisasiakirjojen, tarjousten ja sopimusten sekä kirjanpidon otteiden osalta hovioikeus katsoi, että A Oy ja B Oy eivät olleet esittäneet sellaista selvitystä, jonka perusteella näiden asiakirjojen voitaisiin katsoa olevan fyysisesti C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n hallussa vastoin näiden kiistämistä, eikä tämä ollut oletettavaa asiakirjojen luonne huomioiden. A Oy ja B Oy eivät myöskään olleet esittäneet selvitystä siitä, millä taholla olisi päätösvalta luovuttaa Yhdysvalloissa perustetun ja rekisteröidyn yhtiön asiakirjoja Suomessa käytävään oikeudenkäyntiin, eikä pelkkä yhtiön omistus tai hallituksen jäsenyys ollut riittävä selvitys tosiasiallisesta mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa mainittuihin asiakirjoihin. Kirjeiden ja sähköpostien osalta asiassa ei ollut erittäin tärkeitä syitä murtaa liikesalaisuuden suojaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Arja Mäki ja Laura Nisula. Esittelijä Katriina Luhtanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle ja B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy ja B Oy vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja C Oy, D Oy, H ja U velvoitetaan esittämään tuomioistuimelle ja muutoksenhakijoille valituksessa kerrotut asiakirjat.

C Oy, D Oy, H ja U vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A Oy, B Oy, C Oy ja D Oy ovat 30.6.2011 tehneet N Oy:ssä osakassopimuksen. H, joka omistaa C Oy:n koko osakekannan, ja U, joka omistaa D Oy:n koko osakekannan, ovat allekirjoittaneet sopimuksen omistamiensa yhtiöiden puolesta. Osakassopimuksen mukaan osakkaiden puolesta allekirjoittaneiden henkilöiden velvollisuutena on työskennellä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti. Velvoitteen täyttämättä jättäminen synnyttää lunastusoikeuden muille osakkaille.

2. H ja U ovat keväällä 2015 perustaneet Yhdysvaltoihin yhtiön. C Oy omistaa 80 prosenttia yhtiön osakekannasta, ja D Oy omistaa siitä 20 prosenttia. C Oy ja D Oy ovat holdingyhtiöitä, joilla ei ole omaa liiketoimintaa. H ja U ovat yhtiön hallituksen jäseniä, ja hallituksen puheenjohtajana on yhdysvaltalainen henkilö.

3. A Oy ja B Oy ovat käräjäoikeudessa vireillä olevissa kanteissaan väittäneet, että H ja U ovat osakassopimuksen vastaisesti lakanneet työskentelemästä N Oy:ssä kokopäivätoimisesti, kun he ovat alkaneet työskennellä yhtiössä. Ne ovat vaatineet käräjäoikeutta vahvistamaan, että niille on syntynyt oikeus lunastaa C Oy:n ja D Oy:n omistamat N Oy:n osakkeet.

4. Kanteisiin liittyvässä editiovaatimuksessaan, josta nyt on kysymys, A Oy ja B Oy ovat käräjäoikeudessa vaatineet, että C Oy ja D Oy sekä H ja U (yhdessä vastapuolet) määrätään esittämään tietyt yhtiön tilinpäätökset, perustamisasiakirjat ja osakassopimukset, yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen tekemät sopimukset, kirjeet ja sähköpostiviestit sekä otteet yhtiön kirjanpidosta.

5. Vastapuolet ovat kiistäneet editiovaatimuksen. Niiden mukaan vaatimuksen kohteena olevat asiakirjat eivät ole niiden hallussa, eikä editiomääräyksellä voida asettaa velvoitetta hankkia asiakirja. Vaaditut asiakirjat ovat yhtiön asiakirjoja ja sen hallussa, joten editiovaatimus olisi tullut esittää yhtiölle. Editiovaatimus on suurelta osin yksilöimätön. Asiakirjoilla ei ole myöskään merkitystä näyttönä arvioitaessa H:n ja U:n työskentelyä N Oy:n hyväksi. Lisäksi asiakirjat sisältävät yhtiön ja sen sopimuskumppanien liikesalaisuuksia.

6. Käräjäoikeus on määrännyt C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n esittämään asiakirjat pääosin kantajien vaatimusten mukaisesti. Käräjäoikeus on todennut, että C Oy ja D Oy ovat yhtiön ainoat osakkeenomistajat ja niiden vastuuhenkilöt H ja U toimivat yhtiön laillisina edustajina ja johtajina, joten niillä on määräysvalta edition kohteena oleviin asiakirjoihin.

7. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen muilta kuin yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämisen osalta ja määrännyt C Oy:n, D Oy:n, H:n ja U:n antamaan jäljennökset yhtiön osakkaiden välisistä osakassopimuksista, jotka on tehty ennen 19.11.2016 annettua ilmoitusta lunastamisoikeuden käyttämisestä. Hovioikeuden mukaan kantajat eivät ole esittäneet selvitystä siitä, millä taholla olisi päätösvalta luovuttaa yhtiön asiakirjoja Suomessa käytävään oikeudenkäyntiin, eikä pelkkä yhtiön omistus tai hallituksen jäsenyys ole riittävä selvitys tosiasiallisesta mahdollisuudesta käyttää määräysvaltaa yhtiön asiakirjoihin. Kirjeiden ja sähköpostien osalta asiassa ei ole erittäin tärkeitä syitä murtaa liikesalaisuuden suojaa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Muutoksenhakijat ovat vaatineet, että vastapuolet määrätään esittämään seuraavat asiakirjat:

- yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016;

- yhtiön perustamisasiakirjat ja yhtiön osakkaiden väliset osakassopimukset;

- yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen solmimat sopimukset nimettyjen viiden asiakkaan kanssa; näiden sopimusasiakirjojen allekirjoitusajankohdat vuosina 2015 ja 2016 on vaatimuksessa mainittu vähintään kalenterivuoden tarkkuudella;

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, joita vastapuolilla on liittyen nimettyjen asiakkaiden kanssa laadittuihin mainittuihin asiakirjoihin;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmenee nimettyjen asiakkaiden ja kaikkien muiden asiakkaiden kanssa solmittuihin sopimuksiin perustuva laskutus;

- otteet yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 niiltä osin kuin niistä ilmenevät vastapuolille maksetut kulukorvaukset, palkat, palkkiot, korot ja voitonjako.

9. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, ovatko vaatimuksen kohteena olevat asiakirjat riittävästi yksilöidyt, voiko asiakirjoilla olla merkitystä näyttönä pääasiassa sekä ovatko asiakirjat vastapuolten hallussa asiakirjojen esittämistä koskevan määräyksen antamisen edellyttämällä tavalla. Lisäksi kysymys on mahdollisten liikesalaisuuksien merkityksestä asiakirjojen esittämisvelvollisuuden kannalta.

Sovellettavat säännökset

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on velvollisuus muun ohella luovuttaa esine tai asiakirja tuomioistuimelle todisteeksi, jollei laissa toisin säädetä.

11. Mainitun luvun 40 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä esineen tai asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen, jos esineellä tai asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä.

12. Luvun 9 §:n 2 momentin mukaan sillä, jolla on tuomioistuimessa kuulusteltaessa velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta, ei ole muun ohella velvollisuutta luovuttaa esinettä tai asiakirjaa käytettäväksi todisteena salassa pidettävästä tai vaitiolo-oikeuden alaisesta tiedosta.

13. Luvun 19 §:n (732/2015) mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.

14. Luvun 23 §:n 1 momentin mukaan, jos henkilö kieltäytyy todistamasta, hänen on ilmoitettava kieltäytymisensä peruste ja saatettava todennäköiseksi sitä tukevat seikat.

Asiakirjan yksilöintivaatimus

Arvioinnin lähtökohdat

15. Asiakirjan esittämistä koskevassa vaatimuksessa asiakirjat on yksilöitävä niin tarkoin, että esittämismääräyksen saaja pystyy sitä noudattamaan ja että määräys voidaan tarvittaessa panna oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 3 momentin mukaisesti täytäntöön. Asiakirjan tulee olla löydettävissä ja erotettavissa haltijansa muista vastaavista asiakirjoista. Yksilöinnin perusteella tulee myös pystyä arvioimaan, voiko yksittäisellä asiakirjalla olla merkitystä näyttönä asiassa. Myös mahdollisten todistuskieltojen soveltaminen edellyttää, että asiakirjat on yksilöity riittävästi.

16. Merkityksellisen asiakirja-aineiston saaminen todisteeksi ei kuitenkaan saa olla asianosaiselle käytännössä mahdotonta tai kohtuuttoman vaikeaa liiallisen yksilöintivaatimuksen takia. Asianosaisen oikeus ajaa asiaansa ja aineellisen totuuden selvittämisen tavoite tukevat ennemmin joustavaa kuin tiukkaa yksilöintivaatimuksen tulkintaa.

17. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 20 §:n 2 momentin mukaan asianosaisen on vastapuolen pyynnöstä ilmoitettava, onko hänen hallussaan sellainen vastapuolen riittävästi yksilöimä kirjallinen todiste tai esine, jolla voi olla merkitystä asiassa. Menettelyn avulla voidaan selvittää, onko asianosaisen hallussa sellainen asiakirja, jonka osalta voidaan tarvittaessa antaa 17 luvun 40 §:ssä tarkoitettu esittämismääräys. Näin ollen mainituissa pykälissä tarkoitettuja asiakirjan yksilöintiä koskevia vaatimuksia on perusteltua arvioida samalla tavalla. Kun asianosaisen ilmoitusvelvollisuutta koskevaa säännöstä täsmennettiin vuoden 2003 alusta voimaan tulleella lailla 768/2002, säännöstä koskevissa hallituksen esityksen perusteluissa todettiin, että esimerkiksi pelkästään asiakirjan lajin tai sen todistusteeman ilmoittaminen ei yleensä riitä ilmoitusvelvollisuuden syntymiseksi, vaan tämän lisäksi vaaditaan jonkinlaista tarkennusta. Sen sijaan täsmällistä asiakirjan yksilöintiä ei enää edellytetä (HE 32/2001 vp s. 49).

Arviointi tässä asiassa

18. Korkein oikeus toteaa, että yksilöintivaatimus täyttyy siltä osin kuin esitettäviksi on vaadittu yhtiön vuosien 2015 ja 2016 tilinpäätökset. Myös yhtiön perustamisasiakirjoja ja osakassopimuksia on pidettävä laatunsa ja rajallisen määränsä perusteella riittävästi yksilöityinä. Myös vaatimus yhtiön nimissä tehtyjen tarjousten ja sopimusten esittämisestä on riittävästi yksilöity, kun se on rajattu koskemaan viittä yhtiön ja sen nimettyjen asiakkaiden välistä, ajallisesti määriteltyä sopimusta ja näitä sopimuksia edeltäneitä tarjouksia liitteineen.

19. Vastapuolilla olevia kirjeitä ja sähköpostiviestejä koskeva vaatimus on samoin rajattu niihin kirjeisiin ja sähköpostiviesteihin, jotka liittyvät edellä mainittujen viiden asiakkaan kanssa laadittuihin viiteen sopimukseen ja sopimuksia edeltäneisiin tarjouksiin. Vaatimus on ajallisesti rajoittamaton. Koska vaatimus kuitenkin koskee vain edellä mainittuihin yksilöityihin sopimuksiin liittyviä kirjeitä ja sähköpostiviestejä, Korkein oikeus katsoo, että vaatimus on riittävästi yksilöity.

20. Otteita yhtiön vuosien 2015 – 2017 kirjanpidosta koskevissa vaatimuksissa on ilmoitettu asiakirjojen laji ja ajankohta. Menoihin liittyviltä osin otteet on yksilöity edelleen viittaamalla vastapuolille maksettuihin suorituksiin. Vaatimus on yksilöity siten riittävästi, että otteet voidaan erottaa yhtiön muusta kirjanpidosta sekä kirjanpidon merkitystä näyttönä ja mahdollista vaitiolo-oikeutta voidaan näiltä osin arvioida.

21. Laskutukseen liittyviltä osin vaaditut otteet kirjanpidosta on rajattu edelleen viittaamalla nimettyjen viiden asiakkaan ja kaikkien muiden asiakkaiden kanssa tehtyihin sopimuksiin. Vaatimus koskee näin ollen tosiasiassa yhtiön koko asiakaslaskutusta kolmen vuoden ajalta. Korkein oikeus katsoo, että vaatimus on nimeltä mainittujen asiakkaiden laskutusta koskevalta osalta yksilöity riittävästi. Muilta osin vaadittuja asiakirjoja ei ole rajattu siten, että asiakirjojen esittämisvelvollisuuden muiden edellytysten täyttymistä voitaisiin asianmukaisesti arvioida, eikä vaatimus siten ole riittävästi yksilöity.

22. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että muutoksenhakijoiden vaatimus on riittävästi yksilöity lukuun ottamatta kirjanpidosta ilmenevää laskutusta, joka on kohdistunut muihin kuin vaatimuksessa nimettyihin asiakkaisiin. Esittämismääräyksen antamisen muita edellytyksiä arvioidaan siten jäljempänä yksilöintivaatimuksen täyttäneiden asiakirjojen osalta.

Asiakirjan merkitys näyttönä

23. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n mukaisen esittämismääräyksen edellytyksenä on, että asiakirjalla voi olla merkitystä näyttönä. Näytöllisen merkityksen kynnys on matala. Riittävää on, että todisteella saattaa olla näyttöarvoa jollekin asiassa merkitykselliselle ja näyttöä kaipaavalle seikalle. Mainitun luvun 8 §:n mukaan tuomioistuimen on evättävä muun ohella näyttö, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa tai on muuten tarpeeton.

24. Muutoksenhakijat ovat ilmoittaneet tilinpäätösten, perustamisasiakirjojen, tarjousten ja sopimusten, kirjeiden ja sähköpostiviestien sekä otteiden kirjanpidosta todistusteemaksi sen, että ne osoittavat H:n ja U:n yhtiölle tekemän työn laajuutta ja näin ollen kokopäiväisen työskentelyvelvollisuuden rikkomista N Oy:ssä.

25. Korkein oikeus katsoo, että vaaditut asiakirjat voivat ainakin välillisesti osoittaa H:n ja U:n kokopäiväistä työskentelyä N Oy:ssä koskevan velvoitteen mahdollista laiminlyömistä, jos heidän työskentelynsä yhdysvaltalaisen yhtiön hyväksi osoittautuu niin laajaksi, ettei kokopäiväinen työskentely N Oy:ssä olisi ollut mahdollista. Näin ollen asiakirjoilla voi olla merkitystä näyttönä oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla.

26. Valituksessa Korkeimmalle oikeudelle on vaadittu myös yhtiön osakkaiden välisten osakassopimusten esittämistä. Hovioikeus on tältä osin katsonut, että näyttöarvoa voi olla vain niillä osakassopimuksilla, jotka on laadittu ennen ilmoitusta lunastusoikeuden käyttämisestä 19.11.2016, ja määrännyt esittämään vain tällaiset osakassopimukset. Korkein oikeus toteaa, etteivät muutoksenhakijat ole esittäneet perusteita hovioikeuden ratkaisun muuttamiselle tältä osin.

Asiakirjan hallintaa koskeva edellytys

Arvioinnin lähtökohdat

27. Oikeudenkäymiskaaren voimassa olevan 17 luvun 40 §:ssä ei mainita nimenomaisesti asiakirjan hallintaa sitä koskevan esittämismääräyksen edellytyksenä. Kuitenkin esitöiden mukaan mainitun pykälän 1 momentin säännös vastaa asiakirjan ja tuomioistuimeen tuotavan esineen osalta asiallisesti aiemmin voimassa ollutta oikeutta. Lisäksi esitöissä on todettu, että pykälässä asianomaisella henkilöllä tarkoitetaan sitä, jolla on asiakirja tai tuomioistuimeen tuotava esine hallussaan (HE 46/2014 vp s. 101).

28. Oikeudenkäymiskaaren aiemmin voimassa olleen 17 luvun 12 §:n (571/1948) 1 momentin mukaan se, jolla on asiakirja hallussaan, olkoon velvollinen, kun voidaan olettaa asiakirjalla olevan merkitystä todisteena asiassa, tuomaan sen oikeuteen (ks. myös KKO 2011:27, kohdat 42 ja 43).

29. Myös lähimpien vertailumaiden siviiliprosessilaeissa edellytetään yleensä, että määräyksen kohteella on asiakirja hallussaan (Ruotsin rättegångsbalk 38 kap. 2 §, Tanskan retsplejelov § 298 – 300, Saksan Zivilprozessordnung § 421 – 428). Sen sijaan Norjan vuoden 2005 siviiliprosessilain mukaan henkilö voidaan määrätä esittämään asiakirja, joka hänellä on hallussaan tai jonka hän voi hankkia (tvisteloven § 26 – 5). Myös esimerkiksi Englannin siviiliprosessilaissa, samoin kuin eräissä välimiesmenettelysäännöissä edellytys on määritelty hallussapitoa laajemmin (ks. Civil Procedure Rules 1998, Rule 31.8, ja esim. IBA Rules on the Taking of Evidence in International Arbitration, Art. 3.3(c), "in possession, custody or control").

30. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n edellyttävän, että esitettäväksi määrättävä asiakirja on asianomaisen henkilön hallussa. Tulkinnalle, jonka mukaan esittämismääräyksen edellytyksiä harkittaessa asiakirjan hallintaan voitaisiin yleisesti rinnastaa oikeudellinen tai tosiasiallinen mahdollisuus hankkia asiakirja kolmannelta, ei löydy tukea oikeudenkäymiskaaren sääntelystä tai esitöistä. Myös kuulemisperiaate ja oikeusturvanäkökohdat edellyttävät, että esittämismääräys kohdistetaan siihen henkilöön, jolla on asiakirja hallussaan. Asiakirjan hallinta voi kuitenkin olla paitsi asiakirjan tai sen jäljennöksen fyysistä hallussapitoa myös tähän rinnastuvaa, lähinnä omistukseen perustuvaa määräysvaltaa asiakirjaan. Tällaisesta on kysymys esimerkiksi silloin, kun asiakirja on annettu pankin säilytettäväksi tai kun sähköisessä muodossa olevat asiakirjat sijaitsevat toisen palvelimella. Viime kädessä tapauskohtaisesti on ratkaistava, milloin henkilöllä on asiakirjaan sellainen määräysvalta, että se voidaan rinnastaa asiakirjan fyysiseen hallussapitoon.

31. Asiakirjaa vaativan on esitettävä riittävä näyttö siitä, että asiakirja on asianomaisen henkilön hallussa. Näytölle ei kuitenkaan pidä asettaa liian korkeita vaatimuksia. Tarvittaessa asianomaista henkilöä voidaan kuulustella oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n 2 momentin nojalla.

Arviointi tässä asiassa

32. Muutoksenhakijat ovat vaatineet yhtiön asiakirjojen esittämistä sillä perusteella, että ne ovat vastapuolten hallussa tai ainakin määräysvallassa yhtiön omistajina ja hallituksen jäseninä. Vastapuolten mukaan asiakirjat eivät ole niiden hallussa, vaan ne kuuluvat yhtiölle ja ovat sen hallussa Yhdysvalloissa. Kumpikaan osapuoli ei ole esittänyt selvitystä Yhdysvaltojen lain sisällöstä.

33. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että osakeyhtiöoikeudessa lähtökohtana on omistuksen ja johdon erillisyys yhtiöstä. Erillisyyden periaate voidaan syrjäyttää vain poikkeuksellisesti, jos konsernirakennetta, yhtiöiden välisiä suhteita tai osakkeenomistajan määräämisvaltaa on selvästi käytetty keinotekoisella ja moitittavalla tavalla siten, että siitä on seurannut esimerkiksi yhtiön velkojien vahingoittaminen tai lakisääteisen vastuun kiertäminen (ks. KKO 2018:20, kohta 14 sekä siinä viitattu oikeuskäytäntö).

34. Yhtiö on emoyhtiöstään C Oy erillinen oikeushenkilö. Siitä, että C Oy on yhtiön emoyhtiö ja että sillä on Suomen lain mukaan määräysvalta yhtiössä, ei edellä todetun mukaisesti sinällään seuraa, että yhtiön asiakirjat olisivat C Oy:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Asiassa ei myöskään ole tullut esille perusteita poiketa yhtiöiden erillisyyden periaatteesta ja tällä perusteella pitää yhtiön asiakirjoja sen emoyhtiön hallussa olevina asiakirjoina. Vastaavasti yhtiön asiakirjat eivät ole D Oy:n hallussa pelkästään sen osakkeenomistuksen perusteella eivätkä myöskään H:n tai U:n hallussa näiden hallituksen jäsenen aseman perusteella.

35. Yhtiön hallussa olevien asiakirjojen osalta esittämisvaatimus olisi tullut kohdistaa yhtiöön. Esittämismääräys olisi tarvittaessa ollut mahdollista panna täytäntöön oikeusaputeitse todisteiden vastaanottamista ulkomailla siviili- tai kauppaoikeudellisissa asioissa koskevan yleissopimuksen (SopS 37/1976) mukaisesti.

36. Hallinnan osalta kysymys on todetun jälkeen siitä, ovatko muutoksenhakijat esittäneet riittävän näytön siitä, että vaadittujen asiakirjojen tai niiden jäljennösten voidaan katsoa olevan tosiasiallisesti vastapuolten hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Kysymystä on arvioitava eri asiakirjojen ja vastapuolten osalta erikseen.

Yhtiön tilinpäätösasiakirjat

37. C Oy on holdingyhtiö, jolla ei ole omaa liiketoimintaa. C Oy:n omistaman yhdysvaltalaisen yhtiön liiketoiminnan on tällöin todennäköisesti tarkoitettu edistävän myös C Oy:n toimintaa, ja yhtiön liiketoiminnan on tarkoitettu vaikuttavan C Oy:n tulokseen ja taloudelliseen asemaan. Näin ollen voidaan riittävällä todennäköisyydellä todeta, että yhtiön tilinpäätösten vuosilta 2015 ja 2016 on oltava C Oy:n hallussa sen toimiessa kirjanpitolain 1 luvun 3 §:ssä ilmaistun hyvän kirjanpitotavan edellyttämällä tavalla ja laatiessa kirjanpitolain 3 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyn tilinpäätöksen, joka antaa oikean ja riittävän kuvan sen toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Vastauksessa Korkeimmassa oikeudessa on lisäksi ilmoitettu, että C Oy:n vuoden 2015 tilinpäätökseen oli sisällytetty yhdysvaltalaisen yhtiön vuoden 2015 liikevoitto. Tämäkin osaltaan tukee sitä, että tilinpäätökset ovat C Oy:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla.

38. Myös D Oy:tä koskee kirjanpitolain mukainen kirjanpitovelvollisuus. D Oy omistaa 20 prosenttia eli viidenneksen yhtiön osakekannasta. Koska myös D Oy on holdingyhtiö eikä sillä ole omaa liiketoimintaa, koska D Oy:llä on kirjanpitolain 1 luvun 7 §:ssä tarkoitetun pysyvän yhteyden luova viidenneksen omistusosuus yhtiössä ja koska yhtiön liiketoiminnan on näin ollen katsottava tarkoitetun edistää myös D Oy:n toimintaa, yhtiön tilinpäätösten vuosilta 2015 ja 2016 on riittävällä todennäköisyydellä katsottava olevan tosiasiallisesti myös D Oy:n hallussa editiomääräyksen antamisen edellyttämällä tavalla.

39. C Oy ja D Oy ovat niin sanottuja yhdenyhtiöitä siten, että H omistaa C Oy:n ja U D Oy:n koko osakekannan, ja he toimivat yhtiöiden hallitusten puheenjohtajina. Näissä olosuhteissa ei ole uskottavaa, että yhtiön tilinpäätökset olisivat C Oy:n ja D Oy:n, mutta eivät H:n ja U:n hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Muut asiakirjat

40. H ja U ovat riidattomasti perustaneet yhtiön, ja he ovat siten ilmeisesti myös allekirjoittaneet yhtiön perustamisasiakirjat. Näiden seikkojen perusteella voidaan riittävällä varmuudella päätellä, että heillä on hallussaan ainakin jäljennökset perustamisasiakirjoista. C Oy:n ja D Oy:n osalta perusteita tällaiselle johtopäätökselle ei ole esitetty.

41. Yhtiön nimissä tehdyt tarjoukset ja sen tekemät sopimukset ovat yhtiön asiakirjoja. Muutoksenhakijat eivät ole esittäneet selvitystä, jonka perusteella voitaisiin katsoa niiden olevan vastapuolten hallussa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:ssä edellytetyllä tavalla. Asiassa ei ole esitetty selvitystä myöskään siitä, että yhtiön kirjanpito olisi osaksikaan vastapuolten hallussa.

42. Kirjeitä ja sähköpostiviestejä koskeva vaatimus on sen sijaan nimenomaisesti kohdistettu vain niihin asiakirjoihin, jotka ovat vastapuolten hallussa. Vaatimus ei siten koske yhdysvaltalaisen yhtiön hallussa olevaa kirjeenvaihtoa. Kun otetaan lisäksi huomioon, että H ja U ovat riidattomasti omistaneet holdingyhtiöidensä kautta yhtiön koko osakekannan ja osallistuneet yhtiön liiketoimintaan sen hallituksen jäseninä, Korkein oikeus katsoo hakijan saattaneen riittävän todennäköiseksi, että vastapuolilla on hallussaan yhtiön tekemiin liiketoimintasopimuksiin liittyviä kirjeitä ja sähköpostiviestejä.

Liikesalaisuuksien merkitys

Liikesalaisuuksien suoja

43. Vastapuolten mukaan editiovaatimuksen kohteena olevat asiakirjat sisältävät yhtiön ja sen sopimuskumppanien liikesalaisuuksia, kuten niiden taloudellisia tietoja, hinnoittelumalleja sekä salassapitoehtojen alaisia tietoja ja sopimuksia. Asiassa on näin ollen vielä ratkaistava, voidaanko puheena olevat tilinpäätökset, perustamisasiakirjat sekä kirjeet ja sähköpostiviestit mahdollisista liikesalaisuuksista huolimatta määrätä esitettäviksi.

44. Kirjanpitolain 3 luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan osakeyhtiön tilinpäätös ja toimintakertomus julkistetaan ilmoittamalla se rekisteröitäväksi patentti- ja rekisterihallitukselle. Asiassa ei ole esitetty selvitystä, jonka perusteella yhtiön tilinpäätös olisi myöskään Yhdysvalloissa salassa pidettävä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiön tilinpäätöksiin voida esitetyn selvityksen perusteella katsoa sisältyvän yhtiön liikesalaisuuksia. Asiassa ei myöskään ole esitetty sellaisia perusteluja, joiden nojalla yhtiön perustamisasiakirjojen olisi asiakirjojen laatu huomioon ottaen syytä katsoa sisältävän vastapuolten viittaamia liikesalaisuuksia.

45. Yhtiön ja sen viiden asiakkaan välillä tehtyihin viiteen sopimukseen ja niitä edeltäviin tarjouksiin liittyvien kirjeiden ja sähköpostiviestien on sen sijaan perusteltua katsoa todennäköisesti sisältävän vastapuolten viittaamia liikesalaisuuksia (ks. KKO 2013:20, kohta 31). Näin ollen on vielä arvioitava, onko asiassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 19 §:ssä tarkoitettuja erittäin tärkeitä syitä esittää todisteita, jotka sisältävät liikesalaisuuksia.

Suojan murtaminen

46. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 19 §:n mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivat erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.

47. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että asian laadun merkitys on ratkaistava tapauskohtaisesti. Kuten lain esitöissä on todettu, voidaan riita-asiassa painoa panna sille, minkälainen ja kuinka suuri intressi on kysymyksessä. Todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta viittaa puolestaan siihen, kuinka olennaisesta todisteesta on kysymys. Merkitystä voi olla myös sillä, onko korvaavaa todistelua saatavissa. Todisteen esittämisen seurauksia on harkittava erityisesti sen kannalta, jonka hyväksi todistamiskielto on säädetty. Harkinnassa on syytä ottaa myös huomioon, jos todistamiskiellon murtamisen jälkeen todiste otettaisiin vastaan suljetuin ovin ja määrättäisiin salassa pidettäväksi. Muita harkinnassa huomioon otettavia seikkoja voivat lain esitöiden mukaan olla esimerkiksi asianosaisten tasa-arvoiseen kohteluun ja muut oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvät vaatimukset (HE 46/2014 vp s. 61 – 62).

48. Korkein oikeus toteaa, että asian laadun osalta ei ole tullut esille erittäin tärkeitä, esimerkiksi asian intressiin muutoksenhakijoille liittyviä syitä murtaa liikesalaisuuksien suojaa. Kirjeitä ja sähköposteja on kuitenkin pidettävä keskeisenä näyttönä H:n ja U:n työskentelystä muun kuin N Oy:n hyväksi. Tämä seikka tukee erittäin tärkeiden syiden käsilläoloa. Kirjeet ja sähköpostiviestit ovat kysymyksessä olevien sopimusten päiväysten perusteella oletettavasti vuosilta 2015 – 2017. Asiassa ei ole esitetty selvitystä vahingosta, joka tietojen paljastamisesta oikeudenkäynnissä voisi seurata ottaen myös huomioon asiakirjojen laatimisesta kulunut aika. Esitetyt asiakirjat voidaan lisäksi määrätä pääasiassa salassa pidettäviksi. Ottaen huomioon muutoksenhakijoiden oikeuden ajaa asiaansa sekä aineellisen totuuden selvittämisen tavoitteen Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeiden syiden käsilläoloa puoltaville seikoille on annettava asiassa enemmän painoa kuin niitä vastaan puhuville seikoille. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeät syyt edellyttävät, että asiakirjan esittämisvelvollisuus koskee myös kirjeitä ja sähköpostiviestejä.

Johtopäätös

49. C Oy, D Oy, H ja U on näin ollen velvoitettava esittämään yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016 sekä niillä olevat, yhtiön ja sen viiden nimetyn asiakkaan välillä tehtyihin sopimuksiin ja niitä edeltäviin tarjouksiin liittyvät kirjeet ja sähköpostiviestit. Lisäksi H ja U on velvoitettava esittämään yhtiön perustamisasiakirjat. Muilta osin asiakirjan esittämistä koskevat vaatimukset on hylättävä.

50. Muutoksenhakijat ovat vaatineet, että asiakirjat määrätään esitettäviksi paitsi pääasiaa käsittelevälle tuomioistuimelle myös suoraan muutoksenhakijoille. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 40 §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä asiakirjan tuotavaksi tuomioistuimeen. Säännöstä on perusteltua tulkita siten, että esittämismääräys voi koskea vain asiakirjan toimittamista tuomioistuimelle, ei suoraan asiakirjan esittämistä vaatineelle asianosaiselle. Asiaa käsittelevän tuomioistuimen asiana on saattaa sille toimitettu asiakirja edelleen esittämisvaatimuksen esittäneen asianosaisen tietoon. Tällaista tulkintaa puoltaa muun ohella se, että näin meneteltäessä varmistetaan, että tuomioistuin voi tarvittaessa ottaa kantaa mahdolliseen asiakirjan salassapitoa koskevaan vaatimukseen ennen kuin asiakirja toimitetaan sen esittämistä vaatineelle.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöslauselmaa muutetaan siten, että myös seuraavat asiakirjat määrätään toimitettaviksi Helsingin käräjäoikeudelle:

C Oy, D Oy, H ja U määrätään toimittamaan

- yhtiön tilinpäätökset vuosilta 2015 ja 2016 sekä

- kaikki kirjeet ja sähköpostiviestit, jotka heillä on liittyen seuraaviin sopimuksiin ja tarjouksiin: [salassa pidettävä osuus]

H ja U määrätään lisäksi toimittamaan käräjäoikeudelle yhtiön perustamisasiakirjat.

Muilta osin asiakirjojen esittämistä koskevat vaatimukset hylätään.

Käräjäoikeus voi asettaa määräajan, jolloin asiakirjat on viimeistään toimitettava.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Tuomo Antila (eri mieltä) ja Tatu Leppänen. Esittelijä Saini Siitarinen.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Antila: Olen eri mieltä ratkaisun perusteluista siltä osin kuin asiassa on kysymys yhtiön kirjanpidosta asiakaslaskutuksen osalta.

Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista (kohdat 21 ja 22) poiketen pidän muutoksenhakijoiden vaatimusta, joka koskee otteiden esittämistä yhtiön kirjanpidosta vuosilta 2015 – 2017 asiakaslaskutuksen osalta, riittävästi yksilöitynä myös siltä osin kuin vaatimus koskee muita kuin muutoksenhakijoiden nimeämiä yhtiön asiakkaita.

Vaikka muutoksenhakijat eivät olekaan kyenneet nimeämään kaikkia yhtiön asiakkaita, esitetty vaatimus on muuten rajattu tarkasti määriteltyyn asiakirja-aineistoon. Tällainen yksilöinti käsitykseni mukaan täyttää ne tavoitteet, joita asiakirjojen yksilöinnille on perustelujen kohdassa 15 asetettu. Mielestäni on muutoksenhakijoiden kannalta kohtuutonta tulkita yksilöintivaatimusta niin tiukasti, että niiden tulisi kyetä asiakirjojen esittämistä koskevan vaatimuksen esittäessään nimeämään ne yhtiön asiakkaat, joita koskevaan laskutukseen liittyviä asiakirjoja ne vaativat esitettäviksi.

Perustelujen kohdasta 41 ilmenevästä syystä olen kuitenkin nyt kysymyksessä olevien asiakirjojen osalta ratkaisun lopputuloksesta samaa mieltä kuin enemmistö.

S oli ottanut R Oy:ltä 30 euron pienlainan, jonka saamisen edellytyksenä oli ollut joko lainansaajan hankkima henkilötakaus tai A Oy:n myöntämä maksullinen takaus. S oli valinnut takaajaksi A Oy:n, jonka palvelu edellytti B Oy:n maksullisen tekstiviestipalvelun käyttämistä. A Oy ja B Oy olivat siirtäneet saatavansa S:ltä P Oy:lle.

P Oy vaati S:ää vastaan nostamassaan kanteessa tämän velvoittamista suorittamaan takaussopimuksen perusteella palkkiota ja sopimussakkoa yhteensä 34 euroa sekä tekstiviestipalvelusopimuksen perusteella palkkiota 4,50 euroa. S ei vastannut kanteeseen.

Mainitsemillaan perusteilla Korkein oikeus katsoi, että

- haastehakemuksessa esitettyjen seikkojen perusteella käräjäoikeudella oli ollut velvollisuus tutkia viran puolesta, perustuivatko vaatimukset sopimusehtodirektiivin perusteella arvioitaviin kohtuuttomiin vakiosopimusehtoihin,

- sopimusehtodirektiivin soveltamisedellytyksiä oli arvioitava pienlainasopimuksen ehtojen pohjalta,

- takauspalvelua ja tekstiviestipalvelua koskevat sopimusehdot eivät koskeneet pienlainasopimuksen pääkohteen määrittelyä tai sovitun hinnan taikka korvauksen riittävyyttä, minkä vuoksi sopimusehtojen kohtuuttomuutta oli arvioitava direktiivin perusteella, ja että

- ehdot olivat kohtuuttomia.

P Oy:n vaatimukset olivat siten selvästi perusteettomia. Ks. KKO:2015:60

OK 5 luku 13 §
KSL 7 luku 6 §
KSL 7 luku 17 a §
Kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annettu direktiivi 93/13/ETY 4 art 2 kohta

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.2.2015 nro 15/7531 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 18.2.2016 nro 286 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjänotaari Pekka Savola ja hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jussi Heiskanen, Mikko Saleva ja Kati Lavi-Waltari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

P Oy:lle myönnettiin valituslupa. P Oy uudisti valituksessaan aiemmin esittämänsä vaatimukset.

S ei antanut häneltä pyydettyä vastausta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. S oli joulukuussa 2013 tehnyt R Oy:n kanssa sopimuksen 30 euron määräisestä pienlainasta. Lainan saamisen edellytyksenä oli ollut joko lainanottajan itsensä järjestämä henkilötakaus tai A Oy:n myöntämä maksullinen takaus. Takauspalvelua A Oy:ltä oli voinut hakea lainahakemuksen yhteydessä tai sitä ennen tekstiviestillä tai A Oy:n internetsivulla. Takauspalvelun hakeminen tekstiviestillä oli edellyttänyt maksullisen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen tekemistä takauksen välittäjänä toimineen B Oy:n kanssa. S oli valinnut A Oy:n takauspalvelun, jonka hän oli tilannut tekstiviestillä.

2. S:n tekemän takaussopimuksen ehdot olivat koskeneet toisaalta hänen ja takaajan välistä suhdetta (takauspalvelua koskeva sopimus) sekä toisaalta takaajan ja velkojan välistä suhdetta (takaussitoumus). Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen perusteella A Oy oli antanut R Oy:lle takaussitoumuksen S:n pienlainan pääoman takaisinmaksamisesta. Takaussitoumuksen mukaan kysymys oli ollut toissijaisesta takauksesta, jonka perusteella velkoja sai vaatia takaajalta suoritusta vain, jos velallinen oli asetettu konkurssiin. Takauspalvelua koskevien sopimusehtojen mukaan velallisen takaajalle maksettava palkkio oli 30 prosenttia luottosopimuksen perusteella nostetun lainan määrästä eli tässä tapauksessa 9 euroa. Mikäli velallinen ei maksanut luottoa takaisin kokonaisuudessaan alkuperäisen sopimuksen mukaisessa ajassa, hänen oli takauspalvelua koskevan sopimuksen mukaan sovittava erikseen takaajan kanssa takauksen keston pidentämisestä, mistä olisi peritty erikseen takauspalkkio. Lisäksi takauspalveluun oli sisältynyt ehtoja muun muassa A Oy:n palvelumaksuista ja sen käyttämän tekstiviestipalvelun tarjoajan B Oy:n perimistä maksuista.

3. S ei ollut suorittanut palveluista veloitettuja maksuja. A Oy ja B Oy ovat siirtäneet saatavansa S:ltä P Oy:lle.

4. P Oy on pannut vireille velkomuskanteen S:ää vastaan käräjäoikeudelle toimittamallaan haastehakemuksella, jossa se on ilmoittanut, ettei asia sen käsityksen mukaan ollut riitainen. P Oy on kanteessaan vaatinut, että S velvoitetaan suorittamaan sille takauspalkkioina myönnetystä takauksesta ja sen keston kahdesta pidentämisestä 27 euroa, sopimussakkoa 7 euroa, palkkiona tekstiviestipalveluista 4,50 euroa sekä korvaukseksi perintäkuluista 52 euroa ja oikeudenkäyntikuluista 115 euroa, kaikki määrät korkoineen.

5. S ei ole vastannut kanteeseen käräjäoikeudessa. Hän ei ole myöskään vastannut P Oy:n valitukseen hovioikeudessa eikä Korkeimmassa oikeudessa.

6. Käräjäoikeus on tutkinut viran puolesta, onko kanne oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteeton. Käräjäoikeus on vaatinut P Oy:ltä lisäselvitystä ja saamaansa lisäselvitykseen perustuen katsonut kuluttajansuojalain säännösten nojalla, että koko takausta koskeva oikeustoimi oli osoittautunut kuluttajan vahingoksi näennäiseksi ja kohtuuttomaksi ja siten lainvastaiseksi, sekä hylännyt kanteen selvästi perusteettomana. Käräjäoikeus on perustellut ratkaisuaan muun ohessa sillä, että S ei ollut saanut sopimuksen vastineeksi palvelua, koska sitoumus oli rajattu niin, ettei takaaja käytännössä vastannut mistään.

7. P Oy:n valitettua hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus on katsonut, että sopimusehtojen tarkoittamassa takauspalvelussa oli ollut kysymys keinotekoisesta järjestelystä, joka ei ollut vastannut todellisuutta ja jolla oli pyritty ainoastaan kiertämään kuluttajansuojalain kuluttajaluottoja koskevaa sääntelyä. P Oy:n vaatimus oli hovioikeuden mukaan kuluttajansuojalain pakottavien säännösten vastaisena selvästi perusteeton. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

8. P Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko sen vaatimukset olleet selvästi perusteettomia ja onko ne siten voitu hylätä, vaikka S ei ole vastannut kanteeseen.

Sopimuksen kohtuuttomuuden tutkimisesta viran puolesta

Sovellettavat säännökset ja Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2015:60

9. Asia on tullut vireille summaarisessa menettelyssä, jossa asioiden käsittely aloitetaan normaalia riita-asian haastehakemusta suppeammalla haastehakemuksella. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:n mukaan suppeaa haastehakemusta voi käyttää muun muassa tilanteessa, jossa asia koskee tietyn määräistä saamista, ja kantaja ilmoittaa, ettei asia hänen käsityksensä mukaan ole riitainen. Haastehakemuksessa on vaatimuksen perusteena näin ollen ollut tarpeen mainita ainoastaan ne seikat, joihin vaatimus välittömästi perustui. Todisteita ei ole tarvinnut ilmoittaa, mutta haastehakemuksessa on kuitenkin tullut täsmällisesti yksilöidä se sopimus, sitoumus tai muu kirjallinen todiste, johon kantaja vetoaa.

10. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:n mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, kanne hyväksytään yksipuolisella tuomiolla valmistelua jatkamatta, jos vastaaja ei ole antanut häneltä pyydettyä vastausta määräajassa. Siltä osin, kuin kanne on selvästi perusteeton, kanne kuitenkin hylätään tuomiolla. Tällaisessa asiassa tuomioistuin ei saa oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (väittämistaakka).

11. Kuten Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2015:60 todennut, tuomioistuimen oma-aloitteinen tutkimisvalta ja -velvollisuus on riita-asioissa säädetty suppeaksi eikä siitä ole kuluttajansuoja-asioita koskevia poikkeuksia. Lähtökohtana on määräämisperiaate, jonka mukaan asianosaiset määrittävät oikeudenkäynnin kohteen. Tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa. Ellei vastaaja vastaa kanteeseen ja tuo esille sopimusehtojen kohtuuttomuutta, tuomioistuimen toimivaltaan ei ole myöskään katsottu kuuluvan, että se voisi viran puolesta ryhtyä tutkimaan kohtuullistamisen edellytyksiä (kohta 11).

12. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan esittämillään, unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöön tukeutuvilla perusteilla katsonut, että poikkeuksena edellä sanotusta lähtökohdasta tuomioistuimen tulee kuitenkin omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys kuluttajasopimusten kohtuuttomista ehdoista annetun neuvoston direktiivin 93/13/ETY (jäljempänä sopimusehtodirektiivi) 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta. Jos näin on, tuomioistuimen on arvioitava sopimusehdon kohtuuttomuutta viran puolesta. Tuomioistuimen on ryhdyttävä tutkimaan asiaa, kun tuomioistuimella on käytössään tutkimisen edellyttämät oikeudelliset ja tosiasialliset seikat. Tarvittaessa tuomioistuimen on pyydettävä lisäselvitystä (kohta 22). Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitettuna selvästi perusteettomana ja viran puolesta hylättävänä kanteena on tällöin pidettävä sellaista kannevaatimusta, joka perustuu sopimusehtodirektiivin vastaiseen kohtuuttomaan sopimusehtoon (kohta 23).

13. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan vielä erikseen todennut, että kun tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus sopimusehtodirektiivin osalta ei riipu kuluttajan esittämistä väitteistä, muodostaa se samalla poikkeuksen oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:ään sisältyvästä yleisestä siviiliprosessuaalisesta säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saa perustaa tuomiota seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (kohta 24).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

14. Mikäli haastehakemus ei summaarisessa menettelyssä täytä suppealle haastehakemukselle asetettuja, kohdassa 9 kuvattuja vaatimuksia, käräjäoikeuden on oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n mukaan kehotettava kantajaa korjaamaan puutteellinen haastehakemus, jos se on välttämätöntä oikeudenkäynnin jatkamiseksi tai vastauksen antamista varten. Haastehakemuksen korjaaminen on välttämätöntä esimerkiksi silloin, kun sen perusteella ei ole mahdollista antaa yksipuolista tuomiota vastaajan jätettyä vastaamatta kanteeseen. Kun haastehakemus täyttää sille säädetyt vaatimukset, käräjäoikeudella ei yleensä ole perustetta vaatia lisäselvitystä kantajalta. Kuten edellä kohdissa 11 – 13 selostetusta Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenee, poikkeuksen tästä pääsäännöstä muodostaa kuitenkin tilanne, jossa tuomioistuimen tulee omasta aloitteestaan tarkastaa, onko sen käsiteltävänä olevassa asiassa kysymys sopimusehtodirektiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan kuuluvasta elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisestä vakiosopimusehdosta.

15. Käräjäoikeuden vaadittua lisäselvitystä voi ilmetä, että kanteen perusteena oleva sopimusehto ei kuulu sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan tai ole sen perusteella kohtuuton, mutta kannevaatimus voi siitä huolimatta olla perusteeton jollakin muulla perusteella. Tällöin tuomioistuimen tutkimisvaltaa voi rajoittaa Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:60 ilmenevällä tavalla oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n väittämistaakkaa koskeva säännös. Kuten Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, tuomioistuimen aktiivista toimintaa toisen asianosaisen eduksi on pidetty mahdollisena lähinnä vain eräissä julkiseen etuun liittyvissä tilanteissa (kohta 11). Väittämistaakan voidaankin katsoa pääsääntöisesti koskevan myös sellaisia seikkoja, joiden perusteella kantajan vaatimus olisi katsottava pakottavan lainsäädännön vastaiseksi.

16. P Oy:n toimitettua käräjäoikeuteen haastehakemuksen käräjäoikeus on pyytänyt P Oy:ltä lisäselvitystä. P Oy on toimittanut käräjäoikeudelle muun muassa S:n pienlainaa koskevan takaussopimuksen. Käräjäoikeus on takaussopimuksen ehdoista ilmenneiden seikkojen - muun muassa takauksen toissijaisuuden ja velallisen konkurssia koskevan takausvastuun rajoituksen - perusteella katsonut takaussopimuksen kokonaisuudessaan kuluttajansuojalain nojalla kohtuuttomaksi.

17. Korkein oikeus toteaa, että P Oy:n alkuperäisestä haastehakemuksesta on ilmennyt muun ohessa takauspalvelua koskevien sopimusehtojen ja niiden perusteella vaaditun palkkion liittyminen 30 euron määräiseen pienlainaan ja se, että takauspalvelua on haettu maksullisella tekstiviestipalvelulla. Jo nämä seikat ovat antaneet käräjäoikeudelle aiheen ja velvollisuuden ryhtyä viran puolesta tutkimaan, perustuvatko haastehakemuksessa esitetyt vaatimukset sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavaan kohtuuttomaan sopimusehtoon. Ryhtyessään arvioimaan takaussopimuksen kohtuuttomuutta viran puolesta hankkimastaan selvityksestä ilmenneiden seikkojen perusteella käräjäoikeuden olisi tullut ensin arvioida, kuuluvatko sopimusehdot direktiivin 3 ja 6 artiklan soveltamisalaan, ja vastauksen tähän kysymykseen ollessa myönteinen harkita sopimusehtojen kohtuuttomuutta sen pohjalta.

18. P Oy:n valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeudessa on ollut kysymys siitä, oliko kanne pitänyt hyväksyä yksipuolisella tuomiolla vai hylätä selvästi perusteettomana. Hovioikeuden valta tutkia asia on siten ollut rajoitettu käräjäoikeuden tutkimisvaltaa vastaavin tavoin (KKO 2011:74, kohta 15).

Sopimusehtodirektiivin mukaisen kohtuuttomuusarvioinnin sovellettavuus

Soveltamisalaa koskevat poikkeussäännökset

19. Unionin oikeuteen perustuva tuomioistuimen tutkimisvelvollisuus koskee vain niitä sopimusehtoja, joiden kohtuuttomuuden arviointi on sopimusehtodirektiivin 6 artiklan nojalla yhdenmukaistettu. Direktiivissä edellytetyn kohtuuttomuusarvioinnin ulkopuolelle jäävät siten erikseen sovitut sopimusehdot samoin kuin direktiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetut sopimusehdot (KKO 2015:60, kohta 41). Direktiivin 4 artiklan 2 kohdan mukaan sopimusehtojen kohtuuttoman luonteen arviointi ei saa koskea sopimuksen pääkohteen määrittelyä, hinnan tai korvauksen riittävyyttä eikä vastineena toimitettavia palveluja ja tavaroita, jos ehdot on laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi.

20. S on suhteessa tämän asian sopimuskumppaneihinsa kuluttajan asemassa. P Oy:n vaatimukset asiassa perustuvat kuluttajasopimuksen vakioehtoihin, joista ei ole erikseen neuvoteltu. Kyseiset sopimusehdot kuuluvat siten sopimusehtodirektiivin soveltamisalaan. Seuraavaksi on arvioitava, jäävätkö vaatimuksen perusteena olevat sopimusehdot viran puolesta tapahtuvan kohtuuttomuuden arvioinnin ulkopuolelle sen vuoksi, että ne koskevat joko sopimuksen pääkohteen määrittelyä tai hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin.

21. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohtaa on tulkittava suppeasti, koska siinä säädetään poikkeuksesta kohtuuttomien ehtojen sisällölliseen valvontajärjestelmään (tuomio 26.2.2015, Matei, C-143/13, EU:C:2015:127, 49 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).

22. Sopimuksen pääkohteen määrittelyä koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että "sopimuksen pääkohteen" käsitteeseen kuuluvien sopimusehtojen on ymmärrettävä olevan niitä, joilla vahvistetaan sopimuksen olennaiset suoritukset ja jotka sellaisenaan määrittävät sopimusta. Sitä vastoin sellaiset sopimusehdot, jotka ovat luonteeltaan liitännäisiä sopimussuhteen keskeisen sisällön määrittäviin sopimusehtoihin nähden, eivät kuulu sanotun käsitteen alaan. Arvioitaessa sitä, kuuluuko sopimusehto "sopimuksen pääkohteen" käsitteen soveltamisalaan, sopimusehtoa on tutkittava sopimuksen luonteen, systematiikan ja kaikkien ehtojen sekä sen oikeudellisen ja tosiasiallisen asiayhteyden perusteella (tuomio 23.4.2015, Van Hove, C-96/14, EU:C:2015:262, 33 ja 37 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö). Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin katsoi, ettei sillä, että luotonottajan pankille maksettavan riskipalkkion voitiin katsoa vastaavan melko suurta osaa todellisesta vuosikorosta ja näin ollen tuloista, joita luotonantaja sai luottosopimusten perusteella, ollut lähtökohtaisesti merkitystä arvioitaessa, määritelläänkö tätä palkkiota koskevissa sopimusehdoissa sopimuksen pääkohde (Matei, 68 kohta).

23. Sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa säädetyn toisen, hinta-laatusuhdetta koskevan poikkeuksen osalta unionin tuomioistuin on todennut, että sen soveltamisala on rajoitettu, koska se koskee vain sovitun hinnan tai korvauksen asianmukaisuutta suhteessa vastineena toimitettaviin palveluihin ja tavaroihin. Ehdot, jotka koskevat kuluttajan luotonantajalle tekemää vastasuoritusta tai jotka vaikuttavat todelliseen hintaan, joka kuluttajan on maksettava luotonantajalle, eivät kuulu lähtökohtaisesti hinta-laatusuhdetta koskevaan ehtojen ryhmään lukuun ottamatta kysymystä siitä, onko sopimuksessa määrätty vastasuorituksen määrä tai hinta asianmukainen suhteessa luotonantajan vastineena toimittamaan palveluun (Matei, 55 ja 56 kohdat).

24. Tuomiossaan Matei unionin tuomioistuin on vielä katsonut, ettei sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettujen käsitteiden "pääkohde" ja "hinta" täsmällistä ulottuvuutta voida määritellä kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 3 artiklan g alakohdassa tarkoitetun käsitteen "kuluttajalle aiheutuvat luoton kokonaiskustannukset" perusteella, koska viimeksi mainittu käsite on tuomioistuimen mainitsemista syistä määritelty erityisen laajasti, kun taas nyt kysymyksessä olevia sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan käsitteitä on tulkittava suppeasti (Matei, 47 – 49 kohdat).

Korkeimman oikeuden arviointi

25. S on sopinut R Oy:n kanssa yhtiön tarjoaman 30 euron pienlainan ottamisesta. Kysymys on ollut niin sanotusta pikaluotosta, jolle on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainan saamisen edellytyksenä on tässä tapauksessa ollut, että lainanottaja järjestää lainalle henkilötakauksen tai tekee sopimuksen A Oy:n kanssa maksullisesta takauspalvelusta. Koska lainanottajan itsensä järjestämää takausta koskeva kirjallinen allekirjoitettu takaussitoumus olisi esitetyn selvityksen mukaan pitänyt lähettää liitteineen postitse R Oy:lle hakemuksen käsittelyä varten, takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen A Oy:n kanssa on ollut tarpeellista lainan saamiseksi nopeasti käyttöön. Kuten alempien oikeuksien tuomioiden perusteluissa on todettu, takaussitoumuksen poikkeuksellisista ehdoista johtuen takauksella ei ole ollut vakuutena tosiasiallista merkitystä luotonantajalle. Tekstiviestipalvelu on puolestaan ollut edeltä ilmenevin tavoin liitännäinen takauspalvelua koskevaan sopimukseen.

26. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus toteaa, että takauspalvelua koskevan sopimuksen tekeminen ja sen perusteella suoritetut maksut ovat sinänsä olleet käytännöllisesti katsoen välttämättömiä pienlainasopimuksen ehtojen täyttämiseksi ja lainan saamiseksi S:n käyttöön tällaiselle lainalle ominaisen ajan kuluessa. Sen enempää takauspalvelua koskevalla sopimuksella kuin tekstiviestipalvelua koskevalla sopimuksella ei ole ollut itsenäistä pienlainasopimuksesta erillistä tarkoitusta. Sen vuoksi sopimuksen pääkohdetta ja hinta-laatusuhdetta koskevien sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdan poikkeussäännösten soveltamisedellytyksiä on perusteltua arvioida S:n ja R Oy:n tekemän pienlainasopimuksen pohjalta. Arvioitavana siten on, ovatko takauspalvelua ja tekstiviestipalvelua koskevat sopimusehdot kuuluneet pienlainasopimuksen pääkohteeseen ja niistä perittävät maksut olleet osa pienlainasopimuksen mukaista hintaa sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla. Sillä, että takauspalvelun ja telepalvelun antajat ovat olleet eri oikeushenkilöitä kuin luoton myöntänyt yhtiö, ei siten ole merkitystä edellä mainitun arvion kannalta.

27. Lainasopimuksen tyypillisinä ehtoina voidaan yleensä pitää lainan antamista velallisen käyttöön, sen takaisinmaksua ja juoksevaa korkoa koskevia ehtoja. Vakuuden, kuten takauksen, vaatiminen kysymyksessä olevan kaltaisesta pienlainasta on sitä vastoin erittäin poikkeuksellista. Kyse onkin velkasuhteen päävelvoitteeseen nähden liitännäisestä, velallisen suoritusvelvollisuuden täyttämistä tukevasta sitoumuksesta. Kun otetaan huomioon kohdissa 21 ja 24 selostettu suppean tulkinnan periaate ja kohdassa 22 mainitut, pääkohteen arvioinnissa huomioon otettavat seikat, on ilmeistä, etteivät takauspalvelua koskevan sopimuksen ja siihen liittyneen tekstiviestipalvelua koskevan sopimuksen ehdot kuulu lainasopimuksen pääkohteen piiriin. Korkein oikeus katsoo lisäksi, ettei kysymys myöskään ole säännöksessä tarkoitetuista hinta-laatusuhdetta koskevista ehdoista, kun otetaan huomioon unionin tuomioistuimen tuomiossa Matei tämän käsitteen tulkinnasta lausuttu ja se, ettei lainanantaja ole suoraan tai takaajayhtiön välityksellä tarjonnut mitään todellista vastiketta takauspalvelua koskevan sopimuksen tai tekstiviestipalvelun perusteella S:n maksettaviksi sovituille maksuille. Tämän kysymyksen arvioinnissa ratkaisevaa merkitystä ei sen sijaan ole sillä, että sanotut maksut on jäljempänä kohdassa 36 todetuin tavoin otettava huomioon laskettaessa kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitettuja pienlainasopimuksen luottokustannuksia (ks. Matei, 47 – 49 kohdat).

28. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, etteivät sopimusehtodirektiivin 4 artiklan 2 kohdassa tarkoitettua kohtuuttomuusarviointia rajoittavat poikkeukset sovellu tässä asiassa. Asiassa ei näin ollen ole enää tarvetta arvioida, onko ehdot laadittu selkeästi ja ymmärrettävästi. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta on siten tässä tapauksessa arvioitava viran puolesta direktiivin perusteella.

Sopimusehdon kohtuuttomuuden arviointi ja seuraamukset (KKO 2015:60)

29. Kuluttajansuojalain 4 luku sopimuksen sovittelusta ja tulkinnasta on saanut nykyisen sisältönsä sopimusehtodirektiivin voimaanpanon yhteydessä. Luvun 1 §:ssä säädetään kuluttajasopimuksen ehtojen sovittelusta, ja luvun 2 §:ssä on eräitä sopimusehtodirektiiviin perustuvia rajoituksia sovittelusäännöksen soveltamiselle. Sopimusehtodirektiivissä kohtuuttomuusarvioinnin perusteista säädetään 3 ja 4 artiklassa sekä direktiivin liitteessä.

30. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:60 todennut, sekä kuluttajansuojalain että sopimusehtodirektiivin mukaan sopimusehdon kohtuuttomuusarviointi tehdään tapauskohtaisesti harkinnanvaraisten perusteiden mukaan. Sopimusehtodirektiivin liitteenä oleva ohjeellinen luettelo antaa kuvan siitä, minkä tyyppisiä sopimusehtoja ainakin on pidettävä kohtuuttomina. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä ei - oikeuspaikka- ja välityssopimusehtoja lukuun ottamatta - ole juurikaan saatavissa johtoa siihen, milloin yksittäistä ehtoa on pidettävä kohtuuttomana taikka hintaa epäasianmukaisena. Yksittäistapauksen arviointi on jätetty asiaa ratkaisevan tuomioistuimen harkintaan (kohta 52).

31. Edelleen Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan todennut, että kuluttajansuojalain 4 luvun 1 ja 2 §:ää on tulkittava ja sovellettava sopimusehtodirektiivin 6 artiklassa säädetyllä ja unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Samoin kuin tuomioistuimen tutkimisvelvollisuuden osalta, myös ehdon kohtuuttomuuden seuraamukset määräytyvät sen mukaan, onko kysymys sopimusehtodirektiivin mukaan arvioitavasta sopimusehdosta. Sopimusehdon kohtuuttomuudesta seuraa sen mitättömyys eli sopimusehdon jättäminen huomiotta, kun kohtuuttomuusarviointi perustetaan sopimusehtodirektiiviin (kohta 55).

Korkeimman oikeuden arviointi sopimusehtojen kohtuuttomuudesta tässä asiassa

32. Koska S:n ja R Oy:n välisessä pienlainasopimuksessa on kysymys elinkeinonharjoittajan kuluttajalle tarjoamasta kuluttajaluotosta, sopimusehtoihin sovelletaan kuluttajansuojalain 7 luvun kuluttajaluottoja koskevia säännöksiä. Luvun 5 §:n mukaan sopimusehto, joka poikkeaa tämän luvun säännöksistä kuluttajan vahingoksi, on mitätön. Myös 7 luvun mukainen sääntely perustuu unionin direktiiveihin. Sopimusehtojen kohtuuttomuutta arvioitaessa huomioon on siten otettava kuluttajaluottoja koskeva kuluttajansuojalain 7 luvun pakottava sääntely.

33. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan luottokustannuksilla tarkoitetaan luotonantajan tiedossa olevien, kuluttajaluottosuhteen johdosta kuluttajan maksettavaksi tulevien korkojen, kulujen ja muiden maksujen yhteismäärää; luottokustannuksiin luetaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin.

34. Kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:n 1 momenttia koskevien esitöiden mukaan luottokustannuksiin luetaan mukaan myös luottosopimukseen liittyvien vakuutusten ja muiden lisäpalveluiden kustannukset, jos lisäpalvelua koskevan sopimuksen tekeminen on edellytyksenä luoton saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Kyse voi olla siis joko siitä, että luoton saisi vain epäedullisemmin ehdoin ilman lisäpalvelua, tai siitä, että sitä ei ylipäänsä saisi ilman tarjottua lisäpalvelua. Yleisenä edellytyksenä kustannusten huomioon ottamiselle on, että kustannukset ovat luotonantajan tiedossa (HE 24/2010 vp s. 28).

35. Riidatonta on, että A Oy:n tarjoaman takauspalvelun kustannukset ovat olleet luotonantajan R Oy:n tiedossa. P Oy on kuitenkin katsonut, ettei maksullinen takauspalvelu ole ollut luoton saamisen edellytyksenä. Asiassa on näin ollen arvioitava, onko takauspalvelussa kysymys kuluttajansuojalain 7 luvun 6 §:ssä tarkoitetusta lisäpalvelusta, jota koskevat kustannukset tulee lukea mukaan luottokustannuksiin.

36. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että pienlainan sopimusehtojen mukaan S:llä on ollut mahdollisuus hankkia lainalle henkilötakaaja A Oy:n maksullisen takauspalvelun asemesta. Henkilötakaajan hankkiminen olisi asiassa saadun selvityksen perusteella edellyttänyt yrityksen verkkosivuilta löytyvän lomakkeen täyttämistä ja allekirjoittamista sekä lähettämistä liitteineen postin välityksellä velkojalle. Henkilötakaajan hankkiminen olisi siten vienyt huomattavasti enemmän aikaa ja aiheuttanut enemmän vaivaa kuin A Oy:n tarjoaman takauspalvelun käyttö. Sen on saanut yksinkertaisesti lähettämällä tekstiviestin. Kuten kohdassa 25 on todettu, pienlainoille on tyypillistä, että lainanottaja saa lainan käyttöönsä hyvin nopeasti ja myös maksaa lainan takaisin lyhyen laina-ajan jälkeen. Pienlainoja haetaan yleensä tilapäistä lyhytaikaista rahantarvetta varten. Tällaisessa tilanteessa henkilötakausta ei voida pitää varteenotettavana vaihtoehtona A Oy:n tarjoamalle takauspalvelulle. Näin ollen on perusteltua katsoa, että A Oy:n tarjoama takauspalvelu on ollut edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettu lisäpalvelu, jota koskevan sopimuksen tekeminen on ollut edellytyksenä pienlainan saamiseksi markkinoiduin ehdoin. Sen vuoksi lainan luottokustannuksiin on laskettava myös takauspalvelua koskevan sopimuksen aiheuttamat kustannukset.

37. Jos luoton määrä tai luottoraja on alle 2 000 euroa, luottosopimuksen mukainen luoton todellinen vuosikorko saa kuluttajansuojalain 7 luvun 17 a §:n mukaan olla enintään korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko lisättynä 50 prosenttiyksiköllä. S:n tehdessä lainahakemuksensa todellinen vuosikorko olisi saanut olla 50,5 prosenttiyksikköä. Luvun 6 §:n 3 momentin mukaan todellisella vuosikorolla tarkoitetaan tässä luvussa korkoprosenttia, joka saadaan laskemalla luottokustannukset vuosikorkona luoton määrälle lyhennykset huomioon ottaen. Todellisen vuosikoron laskemistavasta ja laskennassa käytettävistä oletuksista säädetään oikeusministeriön asetuksella.

38. Tässä asiassa pienlainan pääoma on ollut 30 euroa. Asiassa ei ole selvitetty lainan kustannuksia tai laina-aikaa. Takaussopimus on tehty 18.12.2013 ja ensimmäinen muistutuskirje lainan takaisinmaksun laiminlyönnin johdosta on päivätty 16.1.2014. Uusimiskuluineen takauspalvelua koskevan sopimuksen kustannukset ovat olleet vajaan kuukauden aikana 27 euroa eli lähes lainapääoman suuruiset. S:n lainan luottokustannukset ovat siis moninkertaisesti ylittäneet kuluttajansuojalaissa säädetyn korkokaton, kun luottokustannuksiin lasketaan takauspalvelua koskevasta sopimuksesta aiheutuneet kulut.

39. Kuluttajansuojalain 7 luvun 13 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan luotonantaja ei saa luottoa markkinoitaessa, sitä myönnettäessä eikä muussa luottosuhteeseen liittyvässä asioinnissa käyttää lisämaksullista tekstiviestipalvelua tai muuta vastaavaa viestipalvelua. Mitä sanotussa kohdassa säädetään, sovelletaan mainitun pykälän 3 momentin mukaan myös luotonvälittäjään, jolla luvun 7 §:n 6 kohdan mukaan tarkoitetaan muuta elinkeinonharjoittajaa kuin luotonantajaa, joka esittelee tai tarjoaa kuluttajille luottosopimuksia taikka muutoin avustaa kuluttajia luottosopimuksen tekemisessä. Tässä asiassa A Oy on avustaessaan S:ää pienlainan saamisessa käyttänyt takauspalvelusopimuksen tekemisessä B Oy:n maksullista tekstiviestipalvelua.

40. Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että A Oy:n palvelusta peritty maksu on ylittänyt laissa luottokustannuksille säädetyn korkokaton ja että B Oy:n lisämaksullinen tekstiviestipalvelu on ollut laissa kielletty tekstiviestipalvelu. Korkein oikeus katsoo, että näitä palveluita koskevat sopimusehdot ovat pakottavan kuluttajansuojalainsäädännön vastaisia ja kuluttajan kannalta kohtuuttomia. Sopimusehtodirektiivin mukaisesti elinkeinonharjoittajan ja kuluttajan välisen sopimuksen kohtuuttomat ehdot eivät sido kuluttajia. Vaatimukset takauspalkkiosta ja tekstiviestipalvelumaksusta ovat siten oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvästi perusteettomia. Tästä seuraa, että myös maksuja koskevat perimiskulut ovat selvästi perusteettomia. P Oy:n kanne on tällä perusteella hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jorma Rudanko ja Mika Huovila. Esittelijä Katariina Sorvari.

A oli toimiessaan yleishyödyllistä rakennuttamista harjoittaneen säätiön ja useiden säätiön omistamien kiinteistöosakeyhtiöiden hallituksen puheenjohtajana antanut rahoitustuesta päättäneelle Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle (ARA) vääriä tietoja avustuksia haettaessa ja jättänyt ilmoittamatta oikeita tietoja toteutuneista kustannuksista ja niitä vastaavasta rahoituksesta. A on tuomittu lainvoimaisella tuomiolla 12 törkeästä avustuspetoksesta.

Korkein oikeus katsoi, että jos tukivarojen todellinen käyttötarkoitus olisi ollut ARA:n tiedossa, rahoitustukea ei olisi myönnetty lainkaan. Näin ollen A:lle syyksi luetuista rikoksista aiheutunut vahinko oli myönnetyn tuen määräinen. Kiinteistöosakeyhtiöiden omistukseen tulleita rakennuksia ja sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteiden osittaista täyttymistä ei voitu pitää sellaisena rikastumiskiellon tarkoittamana taloudellisena etuna, joka vähentäisi vahingonkorvauksen määrää. (Ään.)

Kysymys myös tahallisella rikoksella aiheutetun vahingonkorvauksen sovittelusta.

Asian aikaisempi käsittely

Korkeimman oikeuden rikostuomio 25.5.2012 (KKO 2012:53), jolla A tuomittiin rangaistukseen kahdestatoista törkeästä avustuspetoksesta, Oulun käräjäoikeuden vahingonkorvausasiassa antama tuomio 28.2.2014 nro 2395/13, muutoksenhaku Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 22.5.2015 nro 300 selostetaan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa laamanni Ville Konsén ja käräjätuomarit Pekka Louhelainen (eri mieltä) ja Päivi Markus sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Auli Vähätörmä, Maarit Tukiainen ja Tuomo Hietanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin 23.8.2016 A:lle oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, mikä oli Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle avustuspetoksella aiheutettua vahinkoa ja mikä on sen määrä. Valituksen käsittelyn yhteydessä ratkaistavaksi siirretty kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin ratkaistiin niin, että A:lle myönnettiin lisäksi 11.1.2017 valituslupa myös siitä kysymyksestä, onko asiassa perusteita sovitella mahdollisen vahingonkorvauksen pääomaa. Enemmälti valituslupaa ei myönnetty.

A vaati valituksessaan ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että kanne hylätään myönnetyn määrän ylittävältä osalta. Toissijaisesti A vaati, että korvausmäärää kohtuullistetaan olennaisesti.

Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskus (jäljempänä ARA) huolehtii muun muassa asuntojen tuotantoon, hankintaan ja perusparantamiseen myönnettävän valtion tuen sekä asumiseen liittyvien valtion avustusten ja takausten toimeenpanosta. Sen tehtäviin viranomaisena kuuluu esimerkiksi päättää sosiaaliseen asuntotuotantoon tarkoitettujen tukien myöntämisestä. A on toiminut yleishyödyllistä rakennuttamistoimintaa harjoittaneen säätiön hallituksen puheenjohtajana ja rakennuskohteita varten perustettujen kiinteistöyhtiöiden hallitusten puheenjohtajana.

2. Korkein oikeus on 25.5.2012 antamassaan rikostuomiossa KKO 2012:53 tuominnut A:n rangaistukseen 12 törkeästä avustuspetoksesta. Säätiön edustajana A on antanut ARA:lle valtion tukea haettaessa vääriä tietoja rakennettavien kohteiden arvioiduista kustannuksista ja jättänyt antamatta toteutuneista kustannuksista sellaisia tietoja, joita hän oli ollut velvollinen antamaan. Korkeimman oikeuden tuomion mukaan A:n väärien tietojen antaminen tai tietojen salaaminen on tapahtunut:

- ilmoittamalla rakennuttajan omiin hankintoihin kuuluvien koneiden ja laitteiden hankintakustannukseksi todellista korkeamman hinnan. Tämä on perustunut A:n omistamalle L Oy:lle tai hänen intressipiiriinsä kuuluvalle I Oy:lle perusteettomasti hankintojen ylihintana maksettuihin kustannuksiin, joiden määrä on ollut yhteensä 930 264,92 markkaa (kohta 51.a),

- ilmoittamalla hankinta-arvoerittelyssä suunnittelukustannuksina tai jättämällä loppuhintailmoituksessa oikaisematta L Oy:lle aiheettomasti maksettuja suunnittelukorvauksia, joiden määrä on ollut yhteensä 886 454,01 markkaa (kohta 51.b),

- jättämällä loppuhintailmoituksessa ilmoittamatta tosiasiallisesti maksettuja rakennuttaja- tai hallintopalkkioita yhteensä 784 770,00 markkaa (kohta 51.c),

- jättämällä loppuhintailmoituksessa ilmoittamatta KOY R:lle ilman ARA:n hyväksyntää teetetyistä yhteensä 717 302,41 markan määräisistä lisä- tai muutostöistä (kohta 51.d), ja

- jättämällä ilmoittamatta aravalainana myönnetyn tai korkotuetun rahoituksen käyttämisestä sen käyttötarkoituksen vastaisesti eli varojen edelleen lainaamisesta muuhun kuin tuetun kohteen rakentamiseen (kohta 51.e).

3. Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussaan todennut lisäksi (kohta 52), että omia hankintoja, suunnittelukuluja sekä rakennuttaja- ja hallintopalkkioita koskevalla menettelyllään A on hankkinut itselleen tai toiselle Korkeimman oikeuden arvion mukaan ainakin 400 000 euron hyödyn. Kiinteistöyhtiö R:n (syytekohta 8) lisärakentamisessa laiminlyönti on tehty tarkoituksin hankkia hyötyä säätiölle, joka on lisärakentamisen vuoksi saanut tukea tasovaatimukset ylittävän vuokra-asuntokohteen rakentamiseen, mistä aiheutuvan taloudellisen hyödyn arvo ei ole määriteltävissä. Myös varojen edelleen lainauksella A on hankkinut tai ainakin yrittänyt hankkia taloudellista hyötyä, jonka määrä on jäänyt tarkemmin selvittämättä.

4. ARA on vaatinut rikosasian käsittelyn yhteydessä, että A velvoitetaan suorittamaan ARA:lle vahingonkorvauksena kiinteistöyhtiöille maksettujen korkotukien määrät sekä aravalainojen tavanomaista alhaisemman koron tuottaman hyödyn kokonaisuudessaan. Korkein oikeus on edellä mainitussa tuomiossaan katsonut (kohta 62), että vahingonkorvausten käsittelyä on perusteltua jatkaa erottamalla ne rikosasian käsittelystä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 3 §:n mukaisesti. Oikeusastejärjestyksen turvaamiseksi vahingonkorvauskysymyksen käsittelyä oli perusteltua jatkaa käräjäoikeudessa.

Rikosperusteisen vahingonkorvauksen käsittely käräjä- ja hovioikeudessa

5. ARA on käräjäoikeudessa toistanut rikosasian yhteydessä esittämänsä ensisijaisen vaatimuksen A:n velvoittamisesta suorittamaan sille vahingonkorvauksena kiinteistöyhtiöille maksettujen korkotukilainojen koroista maksetut korkohyvitykset ja aravalainan osalta varainhankinnasta maksetun koron ja aravalainalle maksetun koron välisen erotuksen eli yhteensä 3 658 506,10 euroa viivästyskorkoineen. Toissijaisesti ARA on vaatinut, että vahingon määrä arvioidaan. Mikäli kuitenkin katsotaan, että tuki on käytetty oikeaan tarkoitukseen, vahingon määrä on ARA:n mukaan vähintään 31 747,99 euroa.

6. A on vaatinut ensisijaisesti kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti korvausvelvollisuuden sovittelemista sekä pääoman että viivästyskoron osalta. A on myöntänyt ensisijaisen vaatimuksen osalta vaaditut korkohyvitykset määriltään mutta kiistänyt vaatimuksen KOY H:n osalta.

7. Käräjäoikeus totesi, että säätiö oli rakennuttanut 11 kiinteistöyhtiön vuokratalokiinteistöt vuosien 1995 – 2001 aikana valtion myöntämien aravalainojen ja korkotukilainojen avulla. ARA oli myöntänyt tukea KOY P:lle, KOY R:lle, KOY H:lle, KOY S:lle, KOY K:lle, KOY PU:lle, KOY HE:lle, KOY SE:lle, KOY L:lle, KOY J:lle ja KOY RA:lle sekä peruskorjausta varten korkotukilainaa KOY RAJ:lle. Käräjäoikeuden mukaan ARA pääsisi vahinkotapahtuman vuoksi parempaan asemaan, mikäli yhtäältä myönnetyt tuet on käytetty sellaisiin rakennuskohteisiin, jotka ainakin suurimmaksi osaksi on vuokrattu asuntotuotantolainsäädännön edellytykset täyttäville asukkaille, ja toisaalta tuen saaja velvoitettaisiin suorittamaan koko tukien määrä takaisin. Tällöin tuilla on suurimmaksi osaksi saavutettu se tulos, johon niiden myöntämisellä oli pyritty, minkä lisäksi ARA saisi myöntämänsä tuet takaisin. Käräjäoikeus katsoi, että ARA:n vahinkona oli pidettävä sitä tukien osuutta, joka syyksiluetulla menettelyllä oli käytetty asuntotuotantolainsäädännön vastaisella tavalla, ja velvoitti A:n suorittamaan ARA:lle vaatimukset enemmälti hyläten Korkeimman oikeuden tuomion kohdissa 51 a-b ja 52 A:n syyksiluetun menettelyn perusteella 305 550,19 euroa viivästyskorkoineen 5.12.2001 lukien. Eri mieltä ollut jäsen arvioi vahingon määräksi kohtien 51 a-c ja e sekä 52 perusteella 600 000 euroa.

8. ARA valitti hovioikeuteen ja uudisti vaatimuksensa.

9. A valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä myönnetyn 31 747,99 euron ylittävältä osin tai tuomitun korvauksen kohtuullistamista ja viivästyskoron sovittelemista.

10. Hovioikeus katsoi, että ARA oli myöntäessään aravalainoja ja korkotukilainoja säätiön omistamille kiinteistöyhtiöille voinut edellyttää, että A:n tekemissä hakemuksissa oli annettu oikeat tiedot seikoista, jotka olivat olleet omiaan olennaisesti vaikuttamaan avustusten saantiin ja että ARA:lle ilmoitetaan mahdollisista olosuhteiden muutoksista. ARA oli voinut myös edellyttää, että rakennuttamisessa toteutetaan valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon tavoitteita ja periaatteita. Hovioikeuden mukaan ARA ei olisi myöntänyt lainkaan kohteisiin arava- tai korkotukilainoja tai niiden maksaminen olisi keskeytetty, mikäli A:n antamat väärät tiedot ja hänen salaamansa tai ilmoittamatta jättämänsä seikat olisivat olleet ARA:n tiedossa. A:n menettelyn vuoksi ARA:n varallisuus on vähentynyt ja varallisuusvahinkona on pidettävä myönnetyn tuen määrää. Rikastumiskiellon osalta hovioikeus katsoi, ettei ARA ollut saanut myöntämällään tuella vastineena sosiaalista asuntotuotantoa eli sellaista etua, jolla voidaan katsoa olevan sille taloudellista merkitystä ja joka tulisi ottaa vähennyksenä huomioon vahingonkorvauksen määrässä.

11. Hovioikeuden mukaan A:n menettely (kustannusten ylihinta, varojen edelleen lainaus, omistajan omarahoitukseen liittyvä menettely, isännöinnin ja huoltotoiminnan kilpailuttamatta jättäminen, taloyhtiöihin kohdistuneiden törkeiden kavallusten suunnitelmallisuus ja kohdistuminen suureen määrään varoja sekä se, että vuokralaisten vuokrat sisältävät A:n laittoman menettelyn kustannukset) osoittaa A:n toimineen valtion tukeman asuntotuotannon periaatteiden vastaisesti. Hänen tarkoituksensa ei ole ollut vuokralaisten edun toteuttaminen, vaan merkittävän taloudellisen hyödyn hankkiminen itselleen ja lähipiirilleen valtion tukeman vuokra-asuntotuotantorakentamisen avulla. A:n menettely on ollut niin ilmeisessä ristiriidassa valtion tukeman sosiaalisen asuntotuotantojärjestelmän säädöksistä ilmenevien tavoitteiden ja perusperiaatteiden kanssa, ettei rakennuttamisessa ole toteutettu valtion tukeman vuokra-asuntotuotannon tavoitteita osaksikaan.

12. Hovioikeuden tuomion mukaan A:n vahingonkorvausvastuun kannalta merkitystä ei ole sillä, ettei ARA ole perinyt avustuksia takaisin kiinteistöyhtiöiltä. ARA voi käyttää lain mahdollistamaa takaisinperintää tai vaatia korvausta A:lta tämän rikollisen menettelyn perusteella. Kun kysymyksessä on tahallinen rikos, ei A:ta tule asettaa parempaan asemaan kuin missä kiinteistöyhtiöt olisivat takaisinperintämenettelyä harkittaessa. Hovioikeus on velvoittanut A:n suorittamaan ARA:lle vahingonkorvauksena käräjäoikeuden tuomitseman määrän sijasta 3 658 506,10 euroa. Koska kyseessä olevista teoista oli kulunut erittäin pitkä aika, hovioikeus on sovitellut määrälle tuomittua viivästyskorkoa siten, että viivästyskorkoa on maksettava Korkeimman oikeuden rikosasian tuomion antopäivästä 25.5.2012 lukien.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

13. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ARA:lle aiheutuneen vahingon määrästä sekä siitä, onko asiassa perusteita sovitella mahdollisen vahingonkorvauksen pääomaa.

Sovellettavat oikeusohjeet

14. A:n korvausvastuuta asiassa on arvioitava rikoksella aiheutettua vahinkoa koskevien yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden nojalla.

15. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n mukaan, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen. Milloin vahinko on aiheutettu rangaistavaksi säädetyllä teolla, vahingonaiheuttaja on vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaisesti velvollinen korvaamaan myös taloudellisen vahingon. Vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaan vahingonkorvauksen tulee olla täysi korvaus niin, että vahingonaiheuttajan on korvattava vahinkoa kärsineelle vahingosta aiheutunut menetys kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksella vahingonkärsijä pyritään näin asettamaan siihen asemaan, jossa hän olisi, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut.

16. Vahingonkorvausoikeudessa vahingon määrittämisen lähtökohtana on vakiintuneesti pidetty niin sanotun differenssiopin mukaista tapahtumainkulkujen erotusta. Tämän mukaan vahinko perustuu hypoteettisen ja todellisen tapahtumainkulun väliseen vertailuun. Hypoteettinen tapahtumien kulku on oletus sellaisesta tapahtumaketjusta, johon ei liity korvausvastuun perustavaa seikastoa. Kun vahinko on aiheutettu rikollisella teolla, vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on tilanne, josta on poistettu rikollinen teko ja sen vaikutukset. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisussa 1999:105 todennut, että arvioitaessa vahingon määrää on tosiasiallisia tapahtumia verrattava siihen, miten tapahtumat olisivat edenneet ilman rangaistavaa toimivallan ylitystä ja laiminlyöntiä.

17. Vahingon aiheuttanut on velvollinen korvaamaan taloudellisen tai esinevahingon siltä osin kuin se on tarpeen vahingonkärsijän saattamiseksi samaan asemaan kuin tämä oli ennen vahinkotapahtumaa. Korvauksen määrittämisen ei tule johtaa siihen, että vahinkoa kärsinyt saa etua korvauksesta ja päätyy vahinkotapahtuman korvaamisen kautta parempaan asemaan kuin missä tämä olisi ollut ilman aiheutunutta vahinkoa (ns. rikastumiskielto). Vahinkoa kärsineelle mahdollisesti tullut varallisuuden lisäys tai aiheutunut säästö on siten otettava huomioon vähennyksenä täyden korvauksen määrää laskettaessa.

18. Jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon, voidaan vahingonkorvausta vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n mukaisesti kohtuuden mukaan sovitella. Tahallisesti aiheutettua vahinkoa voidaan vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan myös alentaa pääsäännön mukaisesta täydestä korvauksesta, jos se erityisistä syistä harkitaan kohtuulliseksi.

Vertailtavat tapahtumainkulut ja vahingon määrä tässä asiassa

19. Vertailtavia tapahtumainkulkuja on tarkasteltava suhteessa asiassa syyksi luettuun rikokseen. Rikoslain 29 luvun 5 §:n avustuspetoksen tunnusmerkistön mukaan avustuspetokseen syyllistyy, joka 1) antaa avustuksesta päättävälle väärän tiedon seikasta, joka on omiaan olennaisesti vaikuttamaan avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin tai salaa sellaisen seikan tai 2) jättää ilmoittamatta sellaisesta avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin olennaisesti vaikuttavasta olosuhteiden muutoksesta, josta myöntämispäätöksen yhteydessä on erityisesti velvoitettu ilmoittamaan ja siten hankkii tai yrittää hankkia itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä.

20. Rikoslain avustuspetosta koskevan säännöksen tarkoituksena on turvata erilaisten yhteiskuntapoliittisten päämäärien edistämiseksi luotujen tukijärjestelmien toimintaa väärinkäytöksiltä. Säännöksellä pyritään suojaamaan vastikkeettomasti jaettavien julkisten varojen ohjautumista avustuksen myöntäjän määrittelemillä edellytyksillä tiettyyn, avustuksen myöntäjän tärkeänä pitämien yhteiskunnallisten tai muiden tavoitteiden saavuttamista edistävään tarkoitukseen. Avustusten hakemiseen ja niiden käyttöön liittyvän ilmoittamisvelvollisuuden tai sen laiminlyönnin oikeudellista merkitystä arvioitaessa on sen vuoksi kiinnitettävä huomiota menettelyn vahingollisuuteen asianomaisen avustusjärjestelmän tavoitteiden kannalta (KKO 2012:53, kohdat 4 ja 56).

21. Avustuspetoksen tunnusmerkistö toteutuu jo sillä, että avustuksen hakija taloudellisen hyödyn hankkimisen tarkoituksessa ilmoittaa avustuksen saamiseen olennaisesti vaikuttavan väärän tiedon tai jättää ilmoittamatta tällaisesta olosuhteiden muutoksesta. A:n on rikosasiassa katsottu syyllistyneen hänen syykseen luettuihin törkeisiin avustuspetoksiin antaessaan ARA:lle valtion avustusta haettaessa vääriä tietoja ja jättäessään antamatta sellaisia tietoja, jotka hän on ollut erityisesti velvollinen ilmoittamaan. Avustuspetoksen tunnusmerkistöstä ja A:n syyksi luetusta menettelystä johtuu, että tosiasiallisiin tapahtumiin vertailtava tapahtumainkulku on sellainen, jossa A olisi ilmoittanut ARA:lle edustamiensa yhteisöjen hankkeiden tosiasiallisen varainkäytön. Tällä tavoin kyseisessä hypoteettisessa tapahtumainkulussa on poistettu rangaistava teko ja sen vaikutukset.

22. ARA on ilmoittanut, että mikäli sen tiedossa olisi ollut, että sen myöntämää korkotuki- ja aravalainaa olisi käytetty perusteettomasti maksettuihin kustannuksiin ja edelleenlainaukseen, tukea ei olisi voitu myöntää lainkaan. Rikoksesta aiheutunut vahinko on siten ARA:n mukaan myönnetty tuki kokonaisuudessaan eli korkotukilainojen osalta rahalaitoksille maksetun korkohyvityksen määrä ja KOY H:n aravalainan osalta valtiolle varainhankinnasta aiheutunut ylimääräinen rahoituskustannus.

23. Korkein oikeus toteaa, että A:n on rikosasiassa katsottu antaneen ARA:lle tukihakemuksissa vääriä tietoja, jotka ovat olleet omiaan olennaisesti vaikuttamaan avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin, salannut sellaisen seikan ja jättänyt ilmoittamatta avustuksen saantiin, määrään tai ehtoihin olennaisesti vaikuttavasta olosuhteiden muutoksesta, joista hän on erityisesti ollut velvoitettu ilmoittamaan. Varojen edelleenlainauksessa on Korkeimman oikeuden rikosasiassa toteamin tavoin ollut kysymys laajamittaisesta järjestelystä, jossa on selvästi poikettu valtion tukemien vuokra-asuntojen säännösten mukaisesta rahoittamistavasta ja olennaisesti vaikeutettu tukivarojen käytön valvontaa. Korkeimman oikeuden rikosasiassa toteaman mukaan A:n menettely on ollut ilmeisessä ristiriidassa valtion tukeman sosiaalisen asuntotuotantojärjestelmän säädöksistä ilmenevien tavoitteiden kanssa (KKO 2012:53, kohdat 51 – 54 ja 56).

24. Korkein oikeus katsoo, että mikäli ARA:n tiedossa olisi ollut rikosasiassa A:n syyksi luettu menettely, tämä tieto olisi varojen todellinen käyttö, menettelyn laajamittaisuus sekä A:n toiminnan vahingollisuus huomioon ottaen johtanut siihen, ettei ARA olisi myöntänyt kyseisiä korkotukiavustuksia lainkaan. ARA:n taloudellinen asema on siten A:n rikosten johdosta heikentynyt hankkeille myönnetyn valtion tukeman rahoituksen määrällä. Avustuspetoksilla aiheutuneen vahingon määränä on siten pidettävä vaatimuksen mukaisesti korkotukilainojen osalta koko myönnettyä korkotukea eli 2 766 922,64 euroa. A on myöntänyt vaaditut korkohyvitykset määriltään.

25. Aravalainoitetun KOY H:n osalta A:n syyksi luettu menettely on koskenut rakennuttaja- ja hallintopalkkioita sekä varojen edelleenlainausta. Tältä osin tukihakemukseen ei ole katsottu sisältyneen vääriä tai harhaanjohtavia tietoja, jotka olisivat johtaneet tukihakemuksen hylkäämiseen. Varojen käyttö on kuitenkin ollut aravalainan ehtojen vastaista siten, että mikäli ARA:n tietoon olisi tullut yhtiön todellinen varainkäyttö ja se, että yhtiölle myönnettyjä varoja on käytetty muuhun tarkoitukseen kuin mihin lainaa oli myönnetty, ARA ei olisi jatkanut lainoitusta ja sillä olisi ollut oikeus irtisanoa laina heti takaisin maksettavaksi. Aiheutuneen vahingon määränä on siten lähtökohtaisesti pidettävä KOY H:lle myönnettyä kanteessa vaadittua varainhankinnasta maksetun koron ja aravalainalle maksetun koron välistä erotusta.

26. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että Valtiokonttori on siirtänyt KOY H:n aravalainan Oulun kaupungille 8.11.2001. A on kiistänyt, että ARA:lle olisi aiheutunut vahinkoa siltä osin kuin laina on siirretty Oulun kaupungille. Kun ARA ei ole osoittanut, että lainan siirtämisen jälkeen sen varoja olisi käytetty KOY H:n lainoitukseen ja että siltä olisi jäänyt saamatta korkoetua, Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että ARA:lle olisi aiheutunut tältä osin vahinkoa. Korvausvaatimus lainan siirtämisen jälkeiseltä ajalta on siten aiheeton.

27. ARA on vaatinut vahingonkorvausta KOY H:n osalta laskettuna vuosittain keskimääräisten lainapääomien mukaan. Vuosilta 1998 – 2000 vaadittu määrä on yhteensä 347 934,19 euroa. Vuodelta 2001 vaadittu määrä on 69 127,90 euroa, josta edellä esitetyin perustein ARA:lle on aiheutunut vahinkoa korkoerona 1.1.2001 – 8.11.2001 väliseltä ajalta. Korkein oikeus arvioi vuodelta 2001 aiheutuneen vahingon määräksi 58 900 euroa. Vaatimus hylätään vuoden 2001 osalta enemmälti ja vuosien 2002 – 2011 osalta kokonaan.

28. ARA:lle aiheutuneen vahingon määrä on siten yhteensä 3 173 756,83 euroa.

Rikastumiskielto

29. Mikäli ARA:n katsotaan saaneen hyötyä aiheutuneesta vahingosta, tämä tulee ottaa huomioon vahingonkorvausoikeudellisen rikastumiskiellon mukaisena vähennyksenä tuomittavan vahingonkorvauksen määrässä.

30. Tukipäätösten kohteena olleet rakennukset ovat kiinteistöosakeyhtiöiden omistuksessa. Asiassa on selvää, että ARA ei ole saanut muutakaan suoraa taloudellista ja rahallista hyötyä rakennushankkeista.

31. Asiassa on kuitenkin arvioitava sen merkitystä, että ARA on myöntänyt korkotukea ja aravalainaa sosiaalisen asuntotuotannon tukemiseen ja että tuet on pääosin käytetty asuntotuotantoon. Tukipäätösten kohteina olleilla hankkeilla on rakennettu 11 kiinteistöosakeyhtiön vuokratalot ja perusparannettu yhden kiinteistöosakeyhtiön rakennusta.

32. ARA on väittänyt, että valtion tuki ei ole mennyt edes osaksi oikeaan tarkoitukseen, koska asuntojen rakentamiskustannukset eivät ole toteuttaneet sosiaalisen asuntotuotannon periaatteita ja säännöksiä, vuokrataso ei ole ollut tarkoitetun mukainen ja myöskään asukasvalinta ei kaikilta osin ole vastannut niitä periaatteita, joita sosiaalisessa asuntotuotannossa on tarkoitettu.

33. Korkein oikeus toteaa, että A:n rikokset eivät osaksikaan liity asukasvalintaan, joten sillä, onko tältä osin tapahtunut virheitä, ei ole asiassa merkitystä. On todennäköistä, että A:n rikokset ovat johtaneet siihen, että kyseessä olevien asuntojen vuokrat ovat olleet korkeampia kuin mitä ne olisivat olleet ilman rikoksia. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että asiassa ei ole selvitetty, että mahdollinen ero olisi ollut niin huomattava, että sosiaalisen asuntotuotannon tavoitteet olisivat täysin jääneet täyttymättä.

34. Edellä on todettu, että ilman A:n syyksi luettuja törkeitä avustuspetoksia ARA ei olisi lainkaan myöntänyt rikosten kohteena olleita avustuksia lainoina ja korkotukena. Hakija on siten saanut avustukset, vaikkei ole ollut niihin oikeutettu. Rikosten johdosta ARA on menettänyt mahdollisuuden käyttää nämä varat säännösten mukaiset edellytykset täyttäviin sosiaalisen asuntotuotannon kohteisiin. ARA:n mahdollisesti saamaa hyötyä on arvioitava suhteessa tähän rangaistussäännöksellä suojattavaan asianomistajan oikeuteen. Avustuspetoksen rangaistavuus perustuu menettelyn epärehellisyyteen eikä siihen, kuinka tarkoituksenmukaiseksi tai epätarkoituksenmukaiseksi hakijan tukeminen yhteiskunnan varoin viime kädessä katsotaan (HE 66/1988 vp s. 67). Korkein oikeus katsoo, ettei ARA:lle ole mainituista kiinteistöosakeyhtiöiden rakennushankkeista aiheutunut sellaista taloudellista hyötyä, joka tulisi ottaa huomioon tuomittavan vahingonkorvauksen vähennyksenä.

Vahingonkärsijän myötävaikutus

35. Vahingonkorvausta voidaan vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n mukaan sovitella, jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon. Myötävaikutus voi liittyä vahingon syntymiseen tai siihen, että vahingonkärsijä laiminlyö jo syntyneen vahingon rajoittamisen.

36. A on katsonut, että ARA on myötävaikuttanut vahinkoon laiminlyömällä periä maksetut tuet takaisin niitä saaneilta kiinteistöyhtiöiltä ja minimoida näin sille aiheutunutta vahinkoa.

37. ARA:lla olisi korkotukilainoja ja aravalainoja koskevan lainsäädännön mukaan ollut mahdollisuus periä maksetut korkotuet ja aravalaina takaisin, mutta tuon lainsäädännön mukaan sillä ei ole tällaista velvollisuutta. Tässä asiassa on riidatonta, ettei ARA ole pyrkinyt perimään tukia takaisin kiinteistöosakeyhtiöiltä. ARA on esittänyt, että tämä on johtunut siitä, että tukien takaisin periminen olisi koitunut kiinteistöosakeyhtiöiden vuokralaisten vahingoksi.

38. Koska ARA:lla ei ole ollut velvollisuutta tukien takaisinperintään, se on voinut valita, periikö se perusteettomasti maksetut tuet takaisin niiden saajilta vai vaatiiko se vahingonkorvausta vahingon tahallisella rikoksella aiheuttaneelta A:lta. Tämän valintamahdollisuuden käyttäminen ei ole myötävaikuttamista vahinkoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ARA ole myötävaikuttanut vahingon syntymiseen sillä tavoin, että sovittelulle olisi perusteita vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n nojalla.

Sovittelu

39. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vahingonkorvausta voidaan sovitella, jos korvausvelvollisuus harkitaan kohtuuttoman raskaaksi ottaen huomioon vahingon aiheuttajan ja vahingon kärsineen varallisuusolot ja muut olosuhteet. Jos vahinko on aiheutettu tahallisesti, on kuitenkin täysi korvaus tuomittava, jollei erityisistä syistä harkita kohtuulliseksi alentaa korvausta.

40. Korkein oikeus toteaa, että A on aiheuttanut ARA:lle vahingon törkeiksi katsotuilla tahallisilla rikoksilla, joilla on tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä vahingonkärsijän kustannuksella. Asiassa ei ole muutoinkaan tullut esille sellaisia esimerkiksi A:n taloudellisiin olosuhteisiin perustuvia erityisiä syitä, joiden perusteella vahingonkorvausta olisi alennettava. Vahingonkorvausta ei siten sovitella.

41. Valitusluparatkaisu huomioon ottaen Korkein oikeus ei lausu asiassa viivästyskoron sovittelusta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A velvoitetaan suorittamaan Asumisen rahoitus- ja kehittämiskeskukselle vahingonkorvauksena hovioikeuden tuomitsemaa määrää alentaen ja vaatimukset enemmälti hyläten 3 173 756,83 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 25.5.2012 lukien.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Marjut Jokela, Pekka Koponen (eri mieltä), Jarmo Littunen (eri mieltä) ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Katariina Sorvari.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Koponen: Myönnän A:lle valitusluvan myös siitä kysymyksestä, onko asiassa perusteita sovitella mahdollisesti maksettavaksi tuomittavan vahingonkorvauksen viivästyskorkoa.

Oikeusneuvos Littunen: Olen samaa mieltä kuin enemmistö valitusluparatkaisun sekä pääasiaratkaisun perustelujen 1 – 13 kohtien osalta. Tämän jälkeen lausun seuraavaa:

ARA:n kanteen mukaan A on aiheuttanut sille vahinkoa rikollisilla teoilla. Tällöinkin on asiassa ensisijaisesti kysymys siitä, onko ARA:lle ylipäätään aiheutunut vahinkoa ja jos on, miten vahingonkorvauksen määrä lasketaan. Vahingon aiheutumista on arvioitava yleisten vahingonkorvausoikeudellisten periaatteiden mukaisesti kysymällä, miltä osin ARA:n taloudellinen asema on A:n syyksi luetun menettelyn vuoksi huonompi kuin se olisi, jos A olisi menetellyt oikein.

Katson, ettei ARA:lle aiheutunutta vahinkoa voida arvioida sen ensisijaisen vaatimuksen tueksi esitettyjen seikkojen perusteella. Tämän sijasta arviointi on perustettava siihen, mitkä seikat A:n syyksi luetussa menettelyssä ovat välittömästi aiheuttaneet ARA:lle taloudellista vahinkoa. Huomioon on myös otettava avustuspetosrikoksen erityinen tunnusmerkistörakenne, menettelyn vahingollisuus avustusjärjestelmän tarkoituksen kannalta (KKO 2012:53, kohta 4) ja ARA:n mahdollisesti saama hyöty.

ARA:n ensisijaisen korvausvaatimuksen mukainen ja hovioikeuden soveltama tapa arvioida vahingonkorvausvelvollisuutta kytkee vahingon aiheutumisen A:n syyksi rikoksina luettuihin ilmoitusvelvollisuuksien laiminlyönteihin ja tämän rikollisen menettelyn tekoajankohtiin. Tässä laskentatavassa ovat keskeisessä asemassa niiden rikosten tunnusmerkistöt, jotka on erillisessä rikosoikeudenkäynnissä luettu A:lle syyksi.

Yleensä rikollisen teon tunnusmerkistö saakin ratkaisevan merkityksen rikoksella aiheutetun vahingon määrän arvioinnissa. Tämä on kuitenkin ongelmallista tässä asiassa, koska rikoslain 29 luvun 5 – 6 §:ssä säädetyn avustuspetoksen tunnusmerkistössä ei ole vahinkoedellytystä. Vahingon aiheutuminen ei siis ole tunnusmerkistön täyttymisen kannalta merkityksellistä. Sen sijaan tunnusmerkistö viittaa hyötymistarkoitukseen. Jotta A olisi toiminut avustuspetossäännöksen kannalta oikein, hän ei olisi hankkinut tai yrittänyt hankkia itselleen tai toiselle taloudellista hyötyä. Rikosoikeudenkäynnissä ei kuitenkaan ole esitetty hyödyn menettämistä koskevaa vaatimusta.

ARA:n esittämä ensisijainen korvausvaatimus perustuu ajatukseen, jonka mukaan oikein toimiakseen A:n olisi tullut avustuksia hakiessaan antaa ARA:lle oikeat tiedot. Avustusta hakiessaan A:n olisi näin ollen pitänyt ilmoittaa, että haettavaan summaan sisältyy ylihintaa, perusteettomia kustannuksia sekä häntä itseään ja hänen lähipiiriään oikeudettomasti hyödyttäviä hankintoja. ARA:n esittämän mukaisesti onkin selvää, että avustuksia ei olisi tällaisten hakemusten perusteella myönnetty. Ajatusmalli on kuitenkin ilmeisen epärealistinen, eikä siksi sovellu vaihtoehtoisen tapahtumainkulun perustaksi.

Avustuspetoksen tunnusmerkistö on lisäksi säädetty täyttymään hyvin varhaisessa vaiheessa, kun jo väärien tietojen antaminen avustusta haettaessa on säädetty rangaistavaksi. Tämän vuoksi rikoksen ja sillä aiheutetun vahingon suhde on avustuspetoksessa erityislaatuinen. Rikoksen tunnusmerkistö voi täyttyä, vaikka avustusta ei myönnettäisi tai mitään vahinkoa ei syntyisi.

Tässä tapauksessa tuki on myönnetty A:n avustushakemuksessa ilmoittamien tietojen perusteella, mutta menettelyn asianmukaisuus ei ole vielä tuossa vaiheessa ollut arvioitavissa, kun perusteettomia tai aiheettomia maksuja ei vielä ollut tehty. Hakemuksen yhteydessä annetut tiedot ovat osoittautuneet virheellisiksi vasta, kun tukirahoja on tosiasiallisesti käytetty lain ja tukiehtojen vastaisesti. ARA:lle ei tämän vuoksi ole vielä tuen hakemisvaiheessa voinut aiheutua todettavissa olevaa taloudellista vahinkoa. Samantyyppinen ongelma on esillä niissä tilanteissa, joissa ilmoittamisvelvollisuus on laiminlyöty jälkikäteen. Asian oikean laidan kertominen ei olisi voinut enää vaikuttaa siihen, että tukirahojen väärinkäyttö oli tuolloin jo tapahtunut. Lain ja tukiehtojen vastainen menettely on näin ollen ollut riippumaton ilmoitusvelvollisuuden täyttämisestä, oli sitten kysymys tuen hakemisvaiheesta tai tuen käytöstä raportoinnista.

On lisäksi ilmeistä, että A:n hakemuksen yhteydessä ilmoittamat tiedot ovat olleet oikeita mitä tulee rakennushankkeiden toteutuneisiin kokonaiskustannuksiin ja toteuttamistapaan. Korkotuki on myönnetty A:n hakemuksesta ilmenevää suuruusluokkaa koskevien rakennushankkeiden toteuttamiseksi. Rakennushanke on lisäksi toteutettu A:n ilmoittamien kokonaiskustannusten puitteissa. Hankkeen kokonaiskustannusten määrä, johon on sisältynyt lain ja tukiehtojen vastaisia eriä, ei näin ollen sinällään ole ollut esteenä tuen myöntämiselle.

Näiden seikkojen vuoksi vaihtoehtoista tapahtumainkulkua vahingon määrittämiseksi ei ole perusteltua kytkeä avustusten hakemiseen eikä jälkikäteiseen raportointiin, vaan siihen menettelyyn, jolla tuettuja lainoja on käytetty vääriin tarkoituksiin.

Arvioitaessa A:n menettelyn vahingollisuutta avustusjärjestelmän tarkoituksen kannalta totean hovioikeuden tavoin, että kaikki keskeiset tukilainsäädännön tavoitteet ovat rakentamishankkeiden valmistuttua täyttyneet, mitä seikkaa tukien käytössä todetut rikokset eivät kumoa. ARA:lle aiheutuneen vahingon määrää on kuitenkin arvioitava silmällä pitäen sitä, mikä on ollut taloudellisesti arvioitavissa oleva epäedullinen poikkeama tuen tarkoituksesta.

Sosiaalisen asuntotuotannon toteutumisesta ARA:lle koituvan edun taloudellista arvoa on sellaisenaan mahdotonta määrittää, eikä ARA:kaan ole esittänyt tarkempia laskelmia vahinkonsa määrästä tältä osin, vaan on katsonut, että koko myönnetty tuki olisi ARA:n vahinkoa. Menettelyn vahingollisuuden aste riippuu tältä pohjalta arvioitaessa siitä, miten suuri osa tuetuista lainavaroista on käytetty avustusten ehtojen vastaisesti ja missä määrin tämä on johtanut siihen, että asuntojen vuokrat ovat korkeampia kuin ilman A:n syyksi luettua menettelyä.

A:n syyksi luetut teot ovat mitä ilmeisimmin yhteydessä siihen, että asuntojen vuokrat ovat olleet korkeammat kuin ne olisivat olleet ilman väärinkäytöksiä. Pelkästään siitä, että jokin osa lainoista on käytetty niiden tarkoituksen vastaisesti ja että vuokrat ovat olleet jonkin verran korkeammat, ei kuitenkaan vielä seuraa, että tuen määrä kokonaisuudessaan olisi juuri ARA:n vahinkoa. Välittöminä vahingonkärsijöinä tältä osin ovat olleet kiinteistöyhtiöt, joiden kustannusrakenne on ollut A:n rikollisen menettelyn vuoksi raskaampi kuin se säännösten mukaan meneteltäessä olisi ollut.

ARA:n voidaan myös katsoa saaneen A:n toiminnan seurauksena sellaista taloudellista etua, jonka suuruus on pääteltävissä. ARA:n lakisääteisenä tehtävänä on sosiaalisen asuntotuotannon tukeminen. ARA:n olisi tullut samaan tuotantomäärään päästäkseen myöntää tukea muiden vastaavien asuntojen rakennuttamiseen. Taloudellinen vertailu muihin rakennushankkeisiin tulee luonnollisesti tehdä olettaen, ettei niihin sisälly säännösten vastaisia eriä. ARA on saanut taloudellista etua siitä, ettei sen ole tarvinnut käyttää vastaavaa rahasummaa muiden rakennushankkeiden tukemiseen lakisääteisen tehtävänsä täyttämiseksi. Jos tuet kokonaisuudessaan tuomittaisiin korvattaviksi ARA:lle, sen hyväksi koituisivat sekä kuvatulla tavalla saatu etu että tuomittava vahingonkorvaus. Tällainen lopputulos asettaisi ARA:n taloudellisesti parempaan asemaan, kuin missä se olisi, jos tukea ei olisi käytetty väärin. Todellista taloudellista vahinkoa ARA:lle on tämänkin laskentatavan mukaan koitunut vain siltä osin kuin luottoja, joihin se on myöntänyt korkotukea, on käytetty säännösten ja avustusehtojen vastaisesti.

Vahingon aiheutumisen kannalta ratkaisevaa on ollut tukirahojen lain ja ehtojen vastainen käyttö, ei tukea koskevan tiedonantovelvollisuuden laiminlyönti. Näin ollen laskelmaa vahingosta ei voida ARA:n esittämällä tavalla kiinnittää avustuksen hakemisvaiheeseen tai tuen käytöstä raportointiin. Siltä osin kuin A on toiminnallaan syyllistynyt avustuspetoksiin ja kavalluksiin, sosiaaliseen asuntotuotantoon tarkoitettuja varoja on päätynyt muihin kuin niille laissa säädettyihin tarkoituksiin. ARA:n toissijaisiin vaatimuksiin sisältyykin sille tältä pohjalta aiheutunutta vahinkoa koskeva laskelma. Väärin käytettyjen varojen määräksi on Korkeimman oikeuden rikosasiassa antamassa tuomiossa vahvistettu ainakin 580 000 euroa, joka koostuu avustuspetoksilla saadusta ainakin 400 000 euron ja kavalluksilla saadusta 180 000 euron suuruisesta hyödystä. Tarkemmin on jäänyt selvittämättä sen hyödyn arvo, jonka A tai hänen lähipiirinsä ovat saaneet tasovaatimukset ylittävällä lisärakentamisella ja varojen edelleen lainauksella. Nämä määrät ovat vaikuttaneet A:lle tuomitun rangaistuksen mittaamisessa, mutta ne eivät osoita ARA:n edellä esitetyn laskentatavan mukaan määriteltävää vahinkoa.

ARA:n vahinkona on pidettävä sitä korkohyvitysten osuutta, joka on A:n syyksi luetulla menettelyllä käytetty asuntotuotantolainsäädännön vastaisella tavalla. Selvityksenä tällä tavoin laskettavasta vahingon määrästä on asiassa esitetty ARA:n virkamiestyönä tehty rikosvahingon korvausvaatimus 18.7.2006 (A:n kirjallinen todiste 1 käräjäoikeudessa). ARA on käräjäoikeudessa pitänyt vahingon vähimmäismääränä 31 747,99 euroa, mikäli tuomioistuin katsoo, että valtion tuki on käytetty oikeaan tarkoitukseen. A on asiassa myöntänyt vahingon määräksi saman summan. ARA ei ole asian käsittelyssä esittänyt kyseiseen laskentatapaan perustuvaa muuta selvitystä vaatimuksensa tueksi. Näin ollen korvattavana vahinkona on pidettävä mainittua A:n myöntämää määrää.

A on vaatinut, että hänen suoritettavakseen mahdollisesti tuomittavaa vahingonkorvausta tulisi sovitella vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 2 momentin sekä saman lain 6 luvun 1 §:n perusteella. Perusteilla, jotka ilmenevät enemmistön perustelujen kohdista 35 – 40 katson, ettei korvausvelvollisuuden sovitteluun ole aihetta.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.

Yhtiö oli vaatinut, että markkinaoikeus määrää todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annetun lain nojalla ulosottomiehen ottamaan jäljennökset vastapuolen hallussa olevista asiakirjoista, kuten laskuista, kuiteista ja muusta kirjanpitoaineistosta, ja että yhtiö saa oikeuden tutustua ulosottomiehen hallussa olevaan aineistoon.

Kysymys siitä, oliko yhtiö esittänyt perusteet turvaamistoimen määräämiselle ja tiedonsaantioikeudelle.

L todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa 2, 3, 7 a ja 7 b §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

A Oy (jäljempänä myös hakija) vaati markkinaoikeudessa, että markkinaoikeus määrää todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annetun lain (jäljempänä todistelun turvaamislaki) 2 §:n ja 3 §:n nojalla asianomaisen ulosottomiehen ottamaan jäljennökset tai valokuvaamaan B Oy:n hallussa olevat asiakirjat ja muun materiaalin sen esiintymismuodosta riippumatta vuosien 2014 – 2016 ajalta, kuten laskut, tarjousasiakirjat, tilausasiakirjat, asiakaslistat ja muut asiakkaisiin liittyvät materiaalit, kuitit, kirjanpitoaineiston, sopimukset, mainokset, esitteet, tuoteselosteet, valmistusohjeet, tiedot varastoista, varastojen sijaintipaikoista, varastoissa olevien rehuliuosten määrät ja muun aineiston, jotka liittyvät Happo78^plus-nimisiin tuotteisiin. Hakemuksen mukaan kyseinen tuote loukkasi A Oy:n patenttia numero FI 108700.

Lisäksi hakija vaati, että markkinaoikeus määrää, että hakijan edustajalla ja asiamiehellä on oikeus tutustua ulosottomiehen luona edellä mainittuun aineistoon ja saada käyttöönsä siitä jäljennöksiä.

B Oy vaati hakemuksen hylkäämistä.

Markkinaoikeuden päätös 5.10.2016 nro 574/16

Markkinaoikeuden mukaan, jotta turvaamistoimi voidaan myöntää, tulee hakijan saattaa todennäköiseksi väitetyn loukkauksen toteutuminen (niin sanottu vaade-edellytys) sekä se, että aineistolla, jota on vaadittu turvaamistoimen kohteeksi, voidaan olettaa olevan merkitystä todisteena pääasiassa. Lisäksi edellytyksenä on se, että on olemassa vaara, että vastapuoli menettelee todistusaineiston säilymistä vaarantavalla tavalla (niin sanottu vaaraedellytys). Lopuksi edellytyksenä on, että turvaamistoimen myöntämisestä ei saa aiheutua vastapuolelle turvattavaan etuun nähden kohtuutonta haittaa (niin sanottu haittavertailu).

Markkinaoikeus totesi, että hakijan väittämän oikeudenloukkauksen todennäköisyyden arvioinnin lähtökohdaksi on otettava hakijan patentin voimassaolo. Hakijan esittämän mukaan vastapuoli oli markkinoidessaan ja tarjotessaan Happo78^plus-nimistä tuotetta vuodesta 2014 alkaen loukannut hakijan patenttia.

Vastapuoli ei ollut vastauksessaan kiistänyt myyneensä edellä mainittua tuotetta vuosina 2014 – 2015 eikä myöskään hakijan väitettä siitä, että vastapuolen sanottu menettely oli loukannut hakijan patenttia. Vastapuolen esittämän mukaan se ei ollut kuitenkaan myynyt tuotetta 16.1.2016 jälkeen.

Ottaen huomioon edellä mainittu hakijan patenttia koskeva pätevyysolettama, hakijan Happo78^plus-nimisen tuotteen koostumuksesta ja markkinoinnista esittämä sekä edellä selostettu vastapuolen vastaus markkinaoikeus katsoi, että hakija oli saattanut väittämänsä patentinloukkauksen todistelun turvaamislain 3 §:n 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla todennäköiseksi.

Hakijan esittämän mukaan turvaamistoimen määrääminen oli tarpeen patentin loukkauksen laadun, laajuuden ja siitä aiheutuneen vahingon näyttämiseksi.

Markkinaoikeus totesi, että loukkauksen käsillä oloa koskevan todistelun kannalta merkityksellisinä voitiin lähtökohtaisesti pitää ennen kaikkea Happo78^plus nimistä tuotetta koskevia mainoksia, esitteitä ja tuoteselostetta. Markkinaoikeus totesi, että hakija oli jo hakemuksensa liitteenä esittänyt asiakirjoja Happo78^plus-nimisen tuotteen koostumusta ja markkinointia koskevien väitteidensä tueksi. Tämä aineisto oli siis jo hakijan hallussa, eikä hakijan vaatiman turvaamistoimen määräämiselle mainitulta osin ollut perusteita.

Oli kuitenkin mahdollista, että vastapuolella oli hallussaan kysymyksessä olevaan Happo78^plus-nimiseen tuotteeseen liittyvää muutakin mainoksena tai esitteenä pidettävää aineistoa kuin se aineisto, joka hakijalla oli jo hallussaan. Tällaisella aineistolla voi markkinaoikeuden käsityksen mukaan olla merkitystä asiassa todisteena. Tällaista aineistoa ei koskenut erityinen säilyttämisvelvollisuus, joten vastapuolen todistusaineiston säilymistä vaarantavaa menettelyä ei tältä osin voitu pitää myöskään varsin epätodennäköisenä.

Vastapuoli ei ollut myöskään viitannut haittoihin, joita sille aiheutuisi siitä, että Happo78^plus-nimiseen tuotteeseen liittyvät mainokset ja esitteet määrättäisiin kopioitaviksi tai takavarikoitaviksi.

Edellä esitetty huomioon ottaen markkinaoikeus katsoi, että siltä osin kuin kyse oli Happo78^plus-nimiseen tuotteeseen liittyvistä mainoksista ja esitteistä, edellytykset turvaamistoimen myöntämiselle olivat olemassa niiden säilymisen turvaamiseksi.

Hakemuksessa oli lisäksi vaadittu takavarikoitaviksi muun ohella Happo78^plus-nimiseen tuotteeseen liittyviä laskuja, kuitteja ja kirjanpitoaineistoa. Tällaisella aineistolla voi markkinaoikeuden käsityksen mukaan sinänsä olettaa olevan merkitystä todisteena ainakin mahdollisen loukkauksen laajuutta koskevilta osin. Markkinaoikeus kuitenkin totesi, että ottaen huomioon, mitä tositteiden ja kirjanpitoaineiston säilyttämisestä ja säilyttämisajasta sekä kirjanpitoaineiston hävittämisestä, hukkaamisesta, kätkemisestä ja vahingoittamisesta on säädetty, voitiin pitää varsin epätodennäköisenä, että vastapuoli menettelisi tältä osin todistusaineiston säilymistä vaarantavalla tavalla. Tältä osin hakijan vaatiman turvaamistoimen määräämiselle ei siten ollut perusteita.

Hakijan turvaamistoimihakemus oli edelleen kohdistettu muun ohella Happo78^plus-tuotteeseen liittyviin tarjous- ja tilausasiakirjoihin, asiakaslistoihin ja muihin asiakkaisiin liittyviin materiaaleihin, sopimuksiin, valmistusohjeisiin sekä tietoihin varastoista, varastojen sijaintipaikoista ja varastossa olevien rehuliuosten määristä. Tältä osin markkinaoikeus katsoi, ettei hakemuksessa ollut esitetty sellaisia perusteita, joiden johdosta mainituilla aineistoilla voitaisiin olettaa olevan merkitystä todisteena hakemuksen perusteena viitattua patentinloukkausta koskevassa riita-asiassa. Näin ollen hakijan vaatiman todistelun turvaamista koskevan turvaamistoimen määräämiselle ei siten ollut perusteita myöskään mainitulta osin.

Markkinaoikeus totesi, että hakemuksen kohteena olevaa muuta Happo78^plus-nimisiin tuotteisiin liittyvää aineistoa ei ollut hakemuksessa yksilöity. Tällaisen aineiston osalta markkinaoikeus ei siten voinut arvioida sitä, oliko aineistolla oletettavasti merkitystä todisteena pääasiassa. Näin ollen edellytyksiä turvaamistoimen kohdistamiselle hakemuksessa mainittuun muuhun Happo78^plus-nimisiin tuotteisiin liittyvään aineistoon ei ollut olemassa.

Markkinaoikeus määräsi ulosottomiehen ottamaan jäljennökset tai valokuvaamaan B Oy:n hallussa olevat sellaiset mainokset ja esitteet vuosien 2014 – 2016 ajalta niiden esiintymismuodosta riippumatta, jotka liittyivät Happo78^plus-nimisiin tuotteisiin (säilörehun lisäaineiden esiseos). Määräys ei koskenut turvaamistoimihakemuksen liitteenä 3 olevaa Happo78^plus tuotteen esitettä eikä Happo78^plus-tuotteen tuoteselostetta. Muilta osin A Oy:n hakemus hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeustuomarit Jussi Karttunen, Reima Jussila ja Sanna Holkeri.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että markkinaoikeuden päätös kumotaan laskujen, tarjousasiakirjojen, tilausasiakirjojen, asiakaslistojen, kuittien ja kirjanpitoaineiston osalta ja että ulosottomies määrätään ottamaan mainitusta aineistosta jäljennökset.

B Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A Oy on hakenut turvaamistoimia väittäen, että B Oy on markkinoidessaan ja toimittaessaan Happo78^plus-nimisiä tuotteita loukannut A Oy:n patenttia numero FI 108700. A Oy on hakemuksessaan vaatinut, että markkinaoikeus määrää ulosottomiehen ottamaan jäljennökset tai valokuvaamaan B Oy:n hallussa olevia, kyseisiin tuotteisiin liittyviä asiakirjoja vuosien 2014 – 2016 ajalta. Vaatimus on koskenut laskuja, tarjousasiakirjoja, tilausasiakirjoja, asiakaslistoja, kuitteja ja muuta kirjanpitoaineistoa sekä eräitä muita asiakirjoja, joista ei enää ole kysymys Korkeimmassa oikeudessa. A Oy on myös vaatinut, että sen edustajalle ja asiamiehelle annetaan oikeus tutustua ulosottomiehen luona kyseiseen aineistoon ja saada siitä jäljennöksiä.

2. B Oy vaati hakemuksen hylkäämistä.

3. Markkinaoikeus totesi, että A Oy oli saattanut väittämänsä patenttioikeuden loukkauksen todennäköiseksi. Markkinaoikeus katsoi, että turvaamistoimen määräämiselle laskujen, kuittien ja kirjanpitoaineiston osalta ei kuitenkaan ollut edellytyksiä, koska ottaen huomioon, mitä kirjanpitoaineiston säilyttämisestä oli säädetty, voitiin pitää varsin epätodennäköisenä, että vastapuoli menettelisi todistusaineiston säilymistä vaarantavalla tavalla. Tarjous-, tilaus- yms. asiakirjojen osalta markkinaoikeus hylkäsi hakemuksen katsottuaan, että hakemuksessa ei ollut esitetty sellaisia perusteita, joiden johdosta mainitulla aineistolla voitaisiin olettaa olevan merkitystä patentinloukkausta koskevassa oikeudenkäynnissä.

4. A Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana, täyttyvätkö turvaamistoimen määräämisen edellytykset edellä mainittujen asiakirjojen osalta. Lisäksi kysymys on siitä, onko yhtiöllä oikeus tutustua turvaamistoimen kohteena olevaan aineistoon ja saada siitä käyttöönsä jäljennöksiä.

II Turvaamistoimi

Turvaamistoimen edellytyksiä koskevat säännökset

5. Todistelun turvaamisesta teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa annetun lain (jäljempänä todistelun turvaamislaki) 2 §:n mukaan todistelun turvaamiseksi tuomioistuin voi määrätä, että sellainen aineisto, jolla voidaan olettaa olevan todisteena merkitystä muun muassa patenttilaissa säädetyn oikeuden loukkaamista koskevassa riita-asiassa, pannaan takavarikkoon. Takavarikon lisäksi tai sen sijasta tuomioistuin voi määrätä muusta, ei kuitenkaan takavarikkoa ankarammasta toimenpiteestä, joka on todistusaineiston hankkimiseksi tai säilyttämiseksi tarpeen. Päättäessään turvaamistoimen määräämisestä tuomioistuimen tulee kiinnittää huomiota siihen, että vastapuolelle ei turvattavaan etuuteen nähden aiheudu kohtuutonta haittaa.

6. Todistelun turvaamislain 3 §:n mukaan turvaamistoimi voidaan määrätä, jos hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on patenttioikeus tai muu laissa säädetty teollis- tai tekijänoikeus, jota loukataan tai jonka loukkaus on välittömästi toteutumassa, ja on olemassa vaara, että vastapuoli tai se, jonka hallussa aineisto on, kätkee, hävittää tai luovuttaa todistusaineistoa tai muulla tavoin menettelee todistusaineiston säilymistä vaarantavalla tavalla.

7. Todistelun turvaamislain säätämisen taustalla on niin sanotun TRIPS-sopimuksen (Maailman kauppajärjestön (WTO) perustamissopimuksen liite 1 C, teollis- ja tekijänoikeuksien kauppaan liittyvistä näkökohdista) kansallinen voimaansaattaminen. Sopimuksen 50 artiklan 1 kohta koskee toimenpiteitä olennaisen todistusaineiston säilyttämiseksi teollis- ja tekijänoikeuksia koskevissa riita-asioissa.

8. Todistelun turvaamislailla on pantu täytäntöön myös Euroopan parlamentin ja neuvoston 29.4.2004 annettu direktiivi 2004/48/EY teollis- ja tekijänoikeuksien noudattamisen varmistamisesta (jäljempänä direktiivi). Direktiivin 7 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset oikeusviranomaiset voivat jo ennen pääasiaa koskevan kanteen nostamista sen osapuolen hakemuksesta, joka on esittänyt kohtuullisesti saatavissa olevaa todistusaineistoa tukeakseen väitteitään teollis- tai tekijänoikeutensa loukkaamisesta tai tällaisen loukkaamisen uhasta, määrätä nopeita ja tehokkaita väliaikaisia toimia väitettyyn loukkaamiseen liittyvän asiaankuuluvan todistusaineiston suojaamiseksi edellyttäen, että luottamuksellisten tietojen suojaa taataan. Direktiivin 3 artiklassa on yleisiä velvoitteita muun muassa siitä, että toimenpiteet ovat tehokkaita ja oikeasuhteisia sekä oikeudenmukaisia ja tasapuolisia.

Korkeimman oikeuden arviointi turvaamistoimesta

9. Kuten markkinaoikeus on todennut, turvaamistoimi voidaan myöntää, jos asiassa täyttyvät vaade- ja vaaraedellytys, jos aineistolla voi olla merkitystä todisteena ja jos turvaamistoimen myöntämisestä ei aiheudu vastapuolelle turvattavaan etuun nähden kohtuutonta haittaa (ns. haittavertailu).

10. Tässä asiassa on riidatonta, että hakija on saattanut todennäköiseksi patenttinsa loukkaamisen ja että vaade-edellytys siten täyttyy. Arvioitavana on, voiko aineistolla olla merkitystä todisteena patentin loukkausta koskevassa oikeudenkäynnissä, täyttyykö vaaraedellytys ja puoltaako haittavertailu turvaamistoimen määräämistä.

11. Korkein oikeus katsoo, että A Oy:n turvaamistoimen kohteeksi nimeämä aineisto voidaan ryhmitellä yhtäältä kirjanpitoaineistoon (laskut, kuitit ja muu kirjanpitoaineisto) sekä toisaalta asiakastietoihin (tarjousasiakirjat, tilausasiakirjat ja asiakaslistat).

Merkitys todisteena

12. Todistelun turvaamislain 2 §:n mukaan turvaamistoimen kohteena voi olla vain aineisto, jolla voidaan olettaa olevan todisteena merkitystä patentin tai muun laissa säädetyn teollis- tai tekijänoikeuden loukkaamista koskevassa riita-asiassa.

13. Patentin loukkausta koskevassa oikeudenkäynnissä kantajan on näytettävä, että hänen patenttiaan on loukattu. Lisäksi hänen on esitettävä näyttöä loukkauksen kestosta, laajuudesta ja taloudellisesta merkityksestä, mikäli hän vaatii korvausta patentin luvattomasta käyttämisestä. Korkein oikeus katsoo, että kirjanpitoaineistolla ja tilausasiakirjoilla voidaan olettaa olevan merkitystä todisteina näiden seikkojen selvittämisessä, joten niiden osalta tämä turvaamistoimen edellytys täyttyy.

14. A Oy:llä on jo hallussaan näyttöä siitä, että B Oy on tarjonnut Happo78^plus-nimistä tuotetta. Tämä seikka huomioon ottaen A Oy ei ole osoittanut, että asiakaslistoilla ja tarjousasiakirjoilla olisi merkitystä todisteina mahdollisessa patentinloukkausoikeudenkäynnissä. Asiakaslistojen ja tarjousasiakirjojen osalta vaatimus on siten hylättävä.

Vaaraedellytys

15. Todistelun turvaamislain 3 §:n mukaan turvaamistoimen määrääminen edellyttää, että on olemassa vaara, että vastapuoli menettelee todistusaineiston säilymistä vaarantavalla tavalla. Lain esitöiden (HE 119/1999 vp s. 9) mukaan vaaraa koskevaa vaatimusta tulkitaan samoin kuin oikeudenkäymiskaaren 7 luvun mukaisten turvaamistoimien vastaavaa vaatimusta. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 1994:132 katsonut, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n nojalla määrättävän takavarikon edellytyksenä olevan hukkaamisvaaran osalta riittää, ettei vaara ole varsin epätodennäköinen.

16. Korkein oikeus toteaa, että turvaamistoimiasioissa vaaraedellytys ei yleensäkään tarkoita vaaran ilmeisyyttä tai sen toteutumisen todennäköisyyttä. Teollis- tai tekijänoikeuden loukkausta koskevien todisteiden hävittämisen mahdollisuutta voidaan lähtökohtaisesti pitää todistelun turvaamislaissa tarkoitettuna vaarana ilman, että hakijan edellytettäisiin esittävän näyttöä konkreettisesta vaarasta. Hakijan väite aineiston hävittämisvaarasta on siten riittävä turvaamistoimen määräämiselle, jollei vaaraa voida pitää mahdottomana tai varsin epätodennäköisenä.

17. Tässä asiassa B Oy on kiistänyt vaaraedellytyksen olemassaolon kirjanpitoaineiston osalta sillä perusteella, että se on lainsäädännön nojalla säilytettävä.

18. Korkein oikeus toteaa, ettei laissa asetettu velvoite jonkin asian tekemisestä tai tekemättä jättämisestä tarkoita, että todellisuudessa meneteltäisiin laissa edellytetyin tavoin. Kirjanpitoaineisto on patentin loukkaamisesta epäillyn B Oy:n hallussa, ja se on laadultaan helposti hävitettävää. Näin ollen on mahdollista, että aineisto hävitetään. Kirjanpitoaineiston hävittämisvaaran toteaminen ei kuitenkaan tarkoita arviota siitä, että vastapuoli tosiasiassa olisi aikeissa hävittää kirjanpitoaan.

19. Asiakastietojen osalta B Oy ei ole esittänyt perusteita sille, että vaaraedellytys ei täyttyisi. Edellä todetulla tavalla näistä asiakirjoista vain tilausasiakirjoilla voi kuitenkin olla merkitystä todisteena. Koska tilausasiakirjat ovat kirjanpitoaineiston tavoin B Oy:n hallussa ja laadultaan helposti hävitettäviä, vaaraedellytys täyttyy myös niiden osalta.

Haittavertailu

20. Todistelun turvaamislain 2 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen tulee turvaamistoimen määräämisestä päättäessään kiinnittää huomiota siihen, että vastapuolelle ei turvattavaan etuuteen nähden aiheudu kohtuutonta haittaa.

21. B Oy on vedonnut siihen, että se myy samankaltaisia tuotteita kuin hakija ja että turvaamistoimen tarkoituksena on saada tietoa yhtiön liikesalaisuuksista.

22. Korkein oikeus toteaa, että turvaamistoimena on vaadittu, että ulosottomies tallentaa tietynsisältöisiä vastapuolen asiakirjoja. Tästä turvaamistoimesta ei aiheudu näiden täytäntöönpanotoimien lisäksi muuta välitöntä haittaa B Oy:n liiketoiminnalle. Pelkästään asiakirjojen tallentamisesta ulosottomiehen haltuun ei myöskään sellaisenaan aiheudu riskiä yhtiön liikesalaisuuksien paljastumisesta kilpailijalle. Jäljempänä käsitellään kysymystä siitä, onko A Oy:llä lisäksi oikeus saada tietoja näistä turvaamistoimen kohteena olevista asiakirjoista.

23. Korkein oikeus katsoo, ettei turvaamistoimesta aiheudu sellaista haittaa B Oy:lle, että se estäisi turvaamistoimen määräämisen.

Johtopäätös turvaamistoimen osalta

24. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hakija on esittänyt perusteet sille, että ulosottomies määrätään tallentamaan B Oy:n hallinnassa olevat laskut, kuitit, kirjanpitoaineiston sekä tilausasiakirjat vuosilta 2014 – 2016 siltä osin kuin ne koskevat Happo78^plus-nimisiä tuotteita. Turvaamistoimen voimassaoloon ja peruuttamiseen sovelletaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun säännöksiä niin kuin markkinaoikeuden päätöksessä todetaan.

III Tiedonsaantioikeus

Tiedonsaantioikeutta koskevat säännökset ja unionin oikeuskäytäntö

25. Tiedonsaantioikeutta koskeva todistelun turvaamislain 7 a § (678/2006) on säädetty, kun direktiivi on pantu täytäntöön. Pykälän 1 momentin mukaan tuomioistuin voi teollis- tai tekijänoikeuden loukkaamista koskevassa riita-asian oikeudenkäynnissä määrätä vastaajan, jonka on todettu loukanneen tällaista oikeutta kaupallisessa laajuudessa, antamaan tarpeelliset tiedot oikeutta loukkaavien tavaroiden tai palvelujen alkuperästä ja jakeluverkosta. Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin määrää, miten tiedot on annettava, ja voi määrätä vastaajan antamaan tiedot sakon uhalla. Vuonna 2013 lakiin otetun 7 b §:n (120/2013) mukaan markkinaoikeus päättää turvaamistoimesta ja 7 a §:n mukaisesta tiedoksisaantia koskevasta määräyksestä myös, jos pääasiaa koskeva oikeudenkäynti ei ole vielä vireillä.

26. Direktiivin 8 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, että toimivaltaiset oikeusviranomaiset voivat teollis- tai tekijänoikeuden loukkausta koskevan oikeudenkäynnin yhteydessä kantajan perustellusta ja oikeasuhteisesta pyynnöstä määrätä, että sellaisten tavaroiden ja palvelujen alkuperästä ja jakeluverkosta, jotka loukkaavat teollis- tai tekijänoikeutta, annetaan tietoja.

27. Euroopan unionin tuomioistuin on tulkinnut direktiivin 8 artiklaa ja siihen sisältyvää ilmaisua "oikeudenkäynnin yhteydessä" NEW WAVE -ratkaisussaan (tuomio 18.1.2017, NEW WAVE CZ, C-427/15, EU:C:2017:18, kohdat 20, 25 ja 27). Unionin tuomioistuin on todennut, että 8 artiklan 1 kohdassa säädetty tiedonsaantioikeus mahdollistaa sen, että teollis- ja tekijänoikeuden haltija voi toteuttaa oikeutensa suojaamiseksi säädetyt toimenpiteet, kuten esittää turvaamistoimia ja vaatia vahingonkorvauksia. Jos oikeudenhaltijalla ei ole kaikkia tietoja hänen oikeuteensa kohdistuvan loukkauksen laajuudesta, hän ei kykene määrittämään ja laskemaan tarkoin vahingonkorvausten määrää. Tiedonsaantioikeuden käyttämistä ei siten ole aihetta rajata vain oikeudenkäynteihin, joissa vaaditaan sen toteamista, että teollis- tai tekijänoikeutta on loukattu.

Korkeimman oikeuden arviointi tiedonsaantioikeudesta

Määräyksen antaminen ennen pääasiaa

28. A Oy on hakemuksessaan markkinaoikeudelle ja valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle vaatinut, että yhtiön edustaja ja asiamies saavat tutustua ja jäljentää sitä aineistoa, jonka ulosottomies on turvaamistoimen täytäntöönpanossa tallentanut. Kysymys on siten yhtiön oikeudesta saada tietoja B Oy:n Happo78^plus-nimisten tuotteiden kauppaan liittyvistä asiakirjoista.

29. Korkein oikeus toteaa, että todistelun turvaamislain 7 a §:n sanamuoto samoin kuin säännökseen johtaneet esityöt (HE 26/2006 vp s. 19 – 20) lähtevät siitä, että vaatimus tietojen saamisesta voidaan tehdä vain oikeudenloukkausta koskevassa pääasian oikeudenkäynnissä ja silloinkin vasta, kun tuomioistuin on todennut loukkauksen. Toisaalta myöhemmin säädetyn 7 b §:n mukaan markkinaoikeus voi antaa tietojensaantia koskevan määräyksen myös ennen pääasian vireille tuloa. Ottaen lisäksi huomioon edellä kohdassa 27 esitetyt unionin tuomioistuimen kannanotot siitä, että direktiivin 8 artiklassa säädetyn tiedonsaantioikeuden käyttöä ei ole aihetta rajata loukkausoikeudenkäynteihin, Korkein oikeus katsoo, että markkinaoikeus ja Korkein oikeus muutoksenhakutuomioistuimena voivat ratkaista tiedonsaantia koskevan vaatimuksen ennen loukkausoikeudenkäynnin alkamista ja turvaamistoimiasian yhteydessä.

Tiedonsaantioikeuden edellytysten arviointi

30. Korkein oikeus toteaa, että koska tiedonsaantia koskeva määräys voidaan edellisestä kohdasta ilmenevin perustein käsitellä 7 a §:n sanamuodosta poiketen erillään loukkausoikeudenkäynnistä, on välttämätöntä tulkita sitä 7 a §:n 1 momentissa olevaa edellytystä, että tuomioistuin on todennut vastaajan loukanneen teollis- tai tekijänoikeutta kaupallisessa laajuudessa. Edellytykseksi ei voida asettaa, että loukkaus on jo tuomiossa vahvistettu. Johtoa harkinnalle voidaan soveltuvin osin hakea turvaamistoimen määräämisen yleisistä edellytyksistä. Hakijan on kuitenkin esitettävä perusteltu pyyntö, jossa kohtuullisesti saatavissa olevaan ja riittävään todistusaineistoon tukeutuen saatetaan todennäköiseksi, että hänen teollisoikeuttaan on loukattu.

31. Tiedonsaantioikeutta on tämän jälkeen arvioitava sen kannalta, ovatko pyydetyt tiedot hakijalle tarpeellisia, jotta hakija voi ryhtyä oikeudenkäyntiin, määrittää korvausvaatimuksensa ja näyttää toteen vaatimustensa perusteet. Todistelun turvaamislain 7 a §:n 2 momentissa on tarkemmin määritelty ne tiedot, joita tuotteiden alkuperästä ja jakeluverkosta on annettava. Lopuksi tiedonsaantioikeutta on arvioitava sen kannalta, onko tietojen luovuttamisesta vastapuolelle aiheutuvan haitan ja tietojen saamisesta hakijalle koituvan edun välillä sellainen epäsuhta, että tietojen määrääminen luovutettavaksi olisi kohtuutonta. Tässä arvioinnissa huomiota on kiinnitettävä myös esitettyyn loukkauksen todennäköisyyttä ja laajuutta koskevaan selvitykseen. Myös muut tietojen luovuttamisen oikeudelliset esteet voivat tulla arvioitaviksi.

32. Tässä asiassa B Oy ei ole riitauttanut sitä, että se on Happo78^plus-nimisiä tuotteita tarjoamalla ja toimittamalla loukannut hakijan patenttioikeutta. Loukkaus on tapahtunut kaupallisessa laajuudessa. Arvioidessaan turvaamistoimen edellytyksiä kohdassa 13 Korkein oikeus on jo todennut, että mainittuja tuotteita koskevat laskut, kuitit ja muu kirjanpitoaineisto sekä tilausasiakirjat ovat loukkaavien tavaroiden alkuperää ja jakeluverkkoa selventäviä ja siten oikeudenkäynnin kannalta tarpeellisia tietoja.

33. Todistelun turvaamislain 7 a §:n 3 momentin mukaan vastaajan velvollisuudesta tai oikeudesta kieltäytyä kertomasta seikkaa on voimassa, mitä oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetään todistajasta. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 19 §:n mukaan liike- tai ammattisalaisuudesta saa kieltäytyä todistamasta, jolleivät erittäin tärkeät syyt ottaen huomioon asian laatu, todisteen merkitys asian ratkaisemisen kannalta ja seuraukset sen esittämisestä sekä muut olosuhteet vaadi todistamista.

34. Kuten unionin tuomioistuin on todennut, teollis- ja tekijänoikeudet kuuluvat perusoikeutena suojatun omistusoikeuden piiriin, ja tiedonsaantioikeus on sitä turvaava oikeussuojakeino (NEW WAVE, C-427/15, kohta 25). Tietolähteiden luottamuksellisuuden suojaa harkittaessa kysymys on eri perusoikeuksiin liittyvien vaatimusten välttämättömästä yhteensovittamisesta, jossa on varmistettava eri perusoikeuksien välinen asianmukainen tasapaino. Ratkaisussaan Coty Germany (tuomio 16.7.2015, Coty Germany, C-580/13, EU:C:2015:485, kohdat 33, 34 ja 37) unionin tuomioistuin katsoi direktiivin 8 artiklan olevan esteenä kansalliselle säännökselle, jolla luottolaitokselle annettiin rajoittamaton ja ehdoton oikeus kieltäytyä pankkisalaisuuteen vedoten antamasta artiklan nojalla vaadittuja tietoja tilinhaltijan nimestä ja osoitteesta.

35. Tässä asiassa B Oy on vedonnut siihen, että sen kilpailija A Oy saisi tietoonsa myös B Oy:n muuhun liiketoimintaan liittyviä tietoja. Korkein oikeus toteaa, että kyseessä olevat tiedot koskevat vastaajan liiketoimintaa ja kuuluvat vastaajan liikesalaisuuksien suojan piiriin.

36. Kun tässä asiassa pyydetyt tiedot kuitenkin koskevat vain yksilöityjä, hakijan patenttioikeutta riidattomasti loukkaavaa tuoteryhmää koskevia asiakirjoja, Korkein oikeus katsoo, että erittäin tärkeät syyt vaativat tietojen luovuttamista. Loukkauksesta esitetty selvitys huomioon ottaen näiden tietojen luovuttaminen ei myöskään ole epäsuhteessa siihen, mikä on tietojen merkitys yhtäältä hakijalle ja toisaalta vastapuolelle. Lisäksi Korkein oikeus viittaa todistelun turvaamislain 6 §:ään, jossa olevan viittaussäännöksen mukaan tietoja saaneen hakijan vaitiolovelvollisuudesta ja hyväksikäyttökiellosta säädetään viranomaistoiminnan julkisuudesta annetussa laissa.

Tiedonsaannin toteuttamistapa

37. Todistelun turvaamislain 7 a §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin määrää tarkemmin, miten tiedot annetaan. Lain esitöiden mukaan tiedot voidaan antaa esimerkiksi kirjallisesti suoraan kantajalle tai suullisesti tuomioistuimessa (HE 26/2006 vp s. 20). Korkein oikeus toteaa, että säännös antaa tuomioistuimelle harkintavaltaa sen suhteen, millä tavalla tiedonsaantioikeus on tarkoituksenmukaista toteuttaa. Estettä ei ole sille, että määrätään annettavaksi jäljennös sellaisesta asiakirjasta, joka sisältää oikeudenkäynnissä tarvittavia tietoja, kun tästä ei aiheudu kohtuutonta haittaa.

38. Asiakirjoja koskevan turvaamistoimen täytäntöönpanossa ulosottomies, tarvittaessa esteetöntä asiantuntijaa apunaan käyttäen, erottelee tuomioistuimen määräämät tiedot muusta aineistosta ja jäljentää tai muutoin tallentaa kyseiset tiedot. Hakija on pyytänyt saada tutustua tähän ulosottomiehen hallintaan tulleeseen aineistoon ja saada siitä jäljennöksiä. Korkein oikeus katsoo, että tiedonsaantioikeuden kytkeminen tällä tavalla rajattuun aineistoon turvaa sekä hakijan että vastapuolen etuja. Hakijan tiedonsaantioikeus voidaan siten määrätä toteutettavaksi hakijan pyytämällä tavalla niin, että yhtiön edustaja ja asiamies saavat tutustua turvaamistoimen kohteena oleviin, sisällöltään rajoitettuihin asiakirjoihin ja ottaa niistä jäljennöksiä. Hakijan on hävitettävä haltuun saamansa aineisto heti siltä osin kuin mahdollisesti osoittautuu, että se ei olekaan todisteena patentinloukkausta koskevassa asiassa tarpeen.

Korkeimman oikeuden johtopäätös tiedonsaannista

39. Korkein oikeus katsoo, että A Oy:n tietojensaantivaatimus voidaan käsitellä turvaamistoimiasian yhteydessä. Vastapuolelle ei aiheudu tietojen antamisesta haittaa, joka olisi epäsuhteessa hakijan tarpeeseen saada oikeudenkäyntiä varten tarpeellisia tietoja patenttinsa loukkauksesta. Tiedonsaantioikeus voidaan määrätä toteutettavaksi hakijan vaatimuksen mukaisella tavalla, jolloin hakija voi tutustua turvaamistoimen kohteena olevaan aineistoon ulosottomiehen luona ja saada käyttöönsä jäljennöksiä asiakirjoista.

Päätöslauselma

Markkinaoikeuden päätöstä muutetaan.

Korkein oikeus määrää ulosottomiehen ottamaan jäljennökset tai valokuvaamaan B Oy:n hallussa olevat, Happo78^plus-nimisiin tuotteisiin liittyvät laskut, kuitit, kirjanpitoaineiston ja tilausasiakirjat vuosien 2014 – 2016 ajalta niiden esiintymismuodosta riippumatta. Turvaamistoimi koskee aineistoa, joka sijaitsee B Oy:n toimitiloissa tai B Oy:n käytössä olevilla palvelimilla, joihin yhtiön toimitiloista on tietoliikenneyhteys.

Korkein oikeus määrää B Oy:n luovuttamaan ulosottomiehelle edellä mainitun turvaamistoimen toteuttamisen edellyttämät salasanat ja käyttäjätunnukset.

Ulosottomies saa tarpeen vaatiessa käyttää turvaamistoimen täytäntöönpanossa apunaan esteetöntä asiantuntijaa. Mainitun asiantuntijan vaitiolovelvollisuudesta ja hyväksikäyttökiellosta säädetään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa.

Edellä mainituilla toimenpiteillä saatu aineisto määrätään jäämään tässä vaiheessa ulosottomiehen haltuun.

Turvaamistoimen osalta noudatetaan, mitä markkinaoikeuden päätöksessä on lausuttu pääasian vireillepanosta, turvaamistoimen täytäntöönpanosta, vakuuksista ja turvaamistoimen peruuttamisesta.

Korkein oikeus määrää, että A Oy:n edustajalla ja asiamiehellä on oikeus tutustua ulosottomiehen luona tämän täytäntöönpaneman turvaamistoimen kohteena olevaan aineistoon ja saada siitä käyttöönsä jäljennöksiä ja valokuvia.

Salassa pidettäviä tietoja asianosaisasemansa perusteella saaneen A Oy:n sekä sen edustajan ja asiamiehen vaitiolovelvollisuudesta ja hyväksikäyttökiellosta säädetään viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa.

A Oy:n sekä sen edustajan ja asiamiehen on heti hävitettävä tämän päätöksen perusteella saamansa tiedot siltä osin kuin ne eivät ole tarpeen tässä päätöksessä tarkoitetun patentin loukkausta koskevassa asiassa.

A Oy:n valitus hylätään enemmälti.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Katariina Sorvari.

Asianajaja oli toiminut kantelijoiden asiamiehenä näiden asuinhuoneiston remonttia koskeneessa riita-asiassa. Suomen Asianajajaliiton yhteydessä toimiva valvontalautakunta oli palkkioriita-asiassa suositellut asianajajan palkkion alentamista. Valvontalautakunta oli samana päivänä valvonta-asiassa antamassaan ratkaisussa palkkioriita-asian ratkaisuun perustuen katsonut, että asianajaja oli menetellyt hyvän asianajajatavan vastaisesti laskuttaessaan päämiehiään ylittäen olennaisesti sen, mitä voitiin pitää asiassa kohtuullisena.

Korkein oikeus katsoi, että valvontalautakunta oli menetellyt harkintavaltansa puitteissa, kun se oli määrännyt asianajajalle varoituksen kohtuuttoman laskutuksen perusteella.

Kysymys myös hovioikeuden tutkimisvelvollisuuden laajuudesta valvonta-asioissa ja velvollisuudesta toimittaa suullinen käsittely.

Asian käsittely valvontalautakunnassa ja hovioikeudessa

Valvontalautakunnan ratkaisu 15.4.2016 § 19, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 9.8.2017 nro 972 sekä vaatimukset ja lausumat Korkeimmassa oikeudessa kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Malla Sunell ja Risto Niemiluoto. Esittelijä Kristian Sjöblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden ratkaisu kumotaan ja hänelle annettu varoitus poistetaan. Hän vaati myös, että Korkeimmassa oikeudessa toimitetaan suullinen käsittely tai toissijaisesti asia palautetaan henkilötodistelun vastaanottamiseksi valvontalautakuntaan tai hovioikeuteen.

Valtioneuvoston apulaisoikeuskansleri ilmoitti, ettei hänellä ole lausuttavaa asiassa.

Suomen Asianajajaliiton hallitus antoi siltä pyydetyn lausunnon.

B ja C antoivat heiltä pyydetyn lausuman. B ja C vaativat, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A oli toiminut B:n ja C:n asiamiehenä heidän asuinhuoneistonsa remonttia koskeneessa riita-asiassa, jossa vastapuolena oli ollut remonttia suorittanut urakoitsija. B ja C sekä urakoitsija olivat esittäneet puolin ja toisin sopimukseen ja sen väitettyyn rikkomiseen perustuvia vaatimuksia. A:n toimeksianto oli kestänyt noin vuoden ja kolme kuukautta. A oli tänä aikana laskuttanut B:tä ja C:tä yhteensä 69 858,47 euroa. B ja C olivat maksaneet laskut niistä reklamoimatta. Toimeksiannon päätyttyä he olivat vaihtaneet asiamiestä ja päässeet urakoitsijan kanssa sovinnolliseen ratkaisuun.

2. B ja C ovat toimittaneet valvontalautakunnalle kirjelmän, jossa he ovat muun ohella katsoneet, että A:n laskutus oli ollut kohtuuttoman suuri suhteessa tehtävän laatuun, sen vaatimaan työmäärään ja riidan intressiin, sekä vaatineet, että A:n laskutusta alennetaan 35 000 euroon. Kirjelmän johdosta valvontalautakunnassa on tullut vireille B:n ja C:n sekä A:n ja hänen asianajotoimistonsa välinen palkkioriita-asia ja A:han kohdistuva valvonta-asia.

3. Valvontalautakunta on palkkioriita-asiassa antamassaan ratkaisussa katsonut, että kantelijoiden intressi oli ollut huomattavasti A:n ilmoittamaa alhaisempi. Asia ei myöskään ollut poikennut laajuudeltaan tai vaikeusasteeltaan tavanomaisesta urakkariidasta. A:n laskutus ei ollut ollut oikeassa suhteessa tehtävän laatuun, laajuuteen ja sen vaatimaan työmäärään, vaan oli kokonaisuutta arvioiden kohtuuton. Valvontalautakunta on tämän johdosta suosittanut, että A:n asianajotoimiston laskutusta alennetaan arvonlisäveroineen 34 858,47 euroa, jolloin kohtuulliseksi laskutuksen määräksi jää 35 000 euroa arvonlisäveroineen.

4. Valvontalautakunta on samana päivänä valvonta-asiassa antamassaan ratkaisussa edellä mainittuun palkkioriita-asian ratkaisuun viitaten katsonut, että A oli toiminut hyvän asianajajatavan vastaisesti laskuttaessaan päämiehiään tavalla, joka olennaisesti ylitti sen, mitä voitiin pitää asiassa kohtuullisena. Valvontalautakunta on määrännyt tästä ja A:n muusta hyvän asianajajatavan vastaisesta menettelystä seuraamukseksi varoituksen.

5. A on valittanut valvontalautakunnan ratkaisusta hovioikeuteen vaatien sen kumoamista ja hänelle määrätyn varoituksen poistamista. Hän on vedonnut muun ohella siihen, että kysymys ei ollut ollut tavanomaisesta urakkariidasta, B:llä ja C:llä oli ollut asiassa erityisiä vaatimuksia, valvontalautakunta oli arvioinut riidan intressin väärin ja että hänen laskutustaan olisi tullut tarkastella yksilöidysti. Lisäksi A on vedonnut siihen, että B ja C olivat hyväksyneet laskut. A on nimennyt hovioikeudessa todistajana kuultavaksi rakennusmestari X:n.

6. Hovioikeus on kuullut asiassa Suomen Asianajajaliittoa (asianajajaliitto), B:tä ja C:tä sekä oikeuskansleria. Asianajajaliiton hallitus on lausunnossaan katsonut, että valvontalautakunnan ratkaisu tuli A:n vaatimilta osin kumota ja määrätä A:lle varoituksen sijasta huomautus muusta valvontalautakunnan samanaikaisesti tutkittavana olleesta hyvän asianajajatavan vastaisesta menettelystä. Ottaen huomioon A:n hovioikeudelle esittämät seikat, joita valvontalautakunta ei ollut asianmukaisesti ottanut huomioon asiaa ratkaistessaan, A:n laskutuksen määrä ei asianajajaliiton hallituksen mukaan antanut aihetta kurinpidollisen seuraamuksen määräämiseen. B ja C ovat lausunnossaan katsoneet, ettei valvontalautakunnan ratkaisua ollut syytä muuttaa. Oikeuskansleri puolestaan on ilmoittanut, ettei hänellä ollut lausuttavaa asiassa.

7. Hovioikeus on päätöksessään tulkinnut A:n pyytäneen suullisen käsittelyn toimittamista. Hovioikeus on todennut, että asiassa ei ollut kysymys aikaisemmin esitetystä suullisesta todistelusta eikä sen uskottavuudesta. A:lla olisi ollut mahdollisuus vedota hovioikeudessa nimettyyn henkilötodisteluun valvontalautakunnassa. Asiassa oli lisäksi esitetty laaja kirjallinen selvitys nyt kysymyksessä olevasta toimeksiannosta, eikä A:n tarjoamasta henkilötodistelusta sen todistusteemat huomioon ottaen ollut saatavissa sellaista lisäselvitystä, joka olisi välttämätöntä sen arvioimiseksi, oliko valvontalautakunta harkintavaltansa puitteissa voinut katsoa A:n menetelleen hyvän asianajajatavan vastaisesti. Hovioikeus on pitänyt A:n nimeämää henkilötodistelua mainituista syistä ja valvonta-asian luonne huomioon ottaen tarpeettomana, katsonut asian olevan ratkaistavissa kirjallisen selvityksen pohjalta ja hylännyt pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta.

8. Pääasiaa koskevassa ratkaisussaan hovioikeus on todennut, että valvontalautakunnalla oli ollut käytössään hyvin kattava kirjallinen selvitys. Hovioikeus on todennut, ettei valvontalautakunta ollut arvioinut A:n laskutusta toimenpidekohtaisesti tai kiinnittänyt erityistä huomiota mihinkään yksittäiseen erään, mutta laajoissa asioissa tällainen ei usein ollutkaan tarkoituksenmukaista, vaan kysymys oli viime kädessä kokonaisarviosta. Valvontalautakunnan arviota toimeksiannon luonteesta ei voitu pitää ilmeisen virheellisenä. Hovioikeus on edelleen pitänyt mahdollisena, että A:n asiakkaat olivat edellyttäneet asian luonteeseen nähden tavanomaista enemmän tai tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä. Hovioikeus on tältä osin korostanut asianajajan ammattitaitovaatimusta ja velvollisuutta tarvittaessa ohjata asiakastaan asian vaatima ajankäyttö, kustannustehokkuus ja todennäköinen lopputulos huomioon ottaen. Hovioikeus on näin ollen katsonut valvontalautakunnan voineen sen ratkaisusta ilmenevin perustein harkintavaltansa puitteissa katsoa A:n menetelleen hyvän asianajajatavan vastaisesti. Varoitusta ei myöskään voitu pitää kohtuuttomana seuraamuksena.

Vaatimukset ja lausumat Korkeimmassa oikeudessa

9. A on vaatinut, että valvontalautakunnan ja hovioikeuden ratkaisut kumotaan siltä osin kuin hänen oli katsottu laskutuksen kohtuuttomuuden johdosta toimineen hyvän asianajajatavan vastaisesti ja että hänelle määrätty varoitus poistetaan. A on viitannut hovioikeudessa esittämiinsä perusteisiin ja katsonut lisäksi, että hovioikeus ei ollut riittävästi tutkinut asiaa. Hänen oikeusturvansa kannalta suullisen käsittelyn toimittaminen oli ollut tarpeen.

10. Asianajajaliiton hallitus on lausunnossaan viitannut hovioikeudelle antamaansa lausuntoon ja katsonut lisäksi, että A:lla olisi tullut olla oikeus saada todistajansa kuulluksi hovioikeudessa siitä huolimatta, ettei hän ollut nimennyt todistajaa kuultavaksi valvontalautakunnassa.

11. B ja C ovat lausumassaan katsoneet A:n laskutuksen olleen ilmiselvästi liiallista. Kysymys ei ollut ollut erityisen laajasta tai vaikeasta riita-asiasta. Suullisen käsittelyn järjestäminen hovioikeudessa ei ollut ollut tarpeen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

12. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on ensinnä kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti, kun se ei ollut toimittanut asiassa suullista käsittelyä. Pääasian osalta kysymys on siitä, onko valvontalautakunta voinut katsoa A:n menetelleen asiassa vastoin hyvää asianajajatapaa siten, että siitä on tullut määrätä hänelle varoitus, ja onko hovioikeus A:n valituksessa esitetyt väitteet huomioon ottaen riittävästi tutkinut asian.

Arvioinnin lähtökohdat

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:44 (kohta 17 ja siinä viitatut ratkaisut) todennut, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Tavan sisältö kehittyy ja täsmentyy toimintaympäristössä tapahtuvien muutosten johdosta. Tähän nähden hyvän asianajajatavan valvonta onkin lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen ja siellä asianajajaliiton yhteydessä toimivalle riippumattomalle valvontalautakunnalle. Tuomioistuimet toimivat valvonta-asioissa oikeussuojaa takaavina valitusasteina. Niissä korostuvat kysymykset kurinpitoratkaisujen mahdollisesta kohtuuttomuudesta tai ilmeisestä virheellisyydestä sekä ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten täyttymisestä valvonta-asiassa.

14. Tuomioistuimen rooliin oikeussuojaa takaavana valitusasteena kuuluu hyvän asianajajatavan tulkinta vain siinä laajuudessa kuin se on tarpeen sellaisten kysymysten arvioimiseksi, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa, onko valvontalautakunnan ratkaisu esimerkiksi sen aiemmasta käytännöstä poikkeava ja onko se ilmeisesti virheellinen tai ennalta arvaamattomana kohtuuton. Tuomioistuin tekee tämän arvionsa erityisesti valvontalautakunnan ratkaisun perustelujen valossa, mikä edellyttää mainituilta perusteluilta riittävää yksityiskohtaisuutta ja avoimuutta.

Suullisen käsittelyn toimittamatta jättäminen hovioikeudessa

Säännökset ja Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohdat

15. Asianajajista annetussa laissa (asianajajalaki) säädetään valvonta- ja palkkioriita-asian käsittelystä valvontalautakunnassa. Lain 7 j §:n 2 momentin mukaan siltä osin kuin asianajajalaissa ei toisin säädetä, valvonta- ja palkkioriita-asian käsittelyyn valvontalautakunnassa sovelletaan muun muassa mitä hallintolaissa säädetään. Asianajajalain 10 §:n 1 momentin mukaan asianajajalla, jota valvonta-asia koskee, on oikeus valittaa valvonta-asiassa annetusta valvontalautakunnan päätöksestä Helsingin hovioikeuteen. Asianajajalaissa ei ole säännöksiä siitä, milloin hovioikeuden tulee valvonta-asiassa tehtyä valitusta käsitellessään toimittaa suullinen käsittely.

16. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:ssä säädetään hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa pääkäsittely sen käsitellessä riita-, rikos- tai hakemusasiassa tehtyä valitusta. Mainitun pykälän 1 ja 3 momentin mukaan pääkäsittely on toimitettava, jos riita- tai hakemusasiassa asianosainen taikka rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Pääkäsittelyä ei kuitenkaan pykälän 2 momentin mukaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei saman luvun 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

17. Valvonta-asian muutoksenhaussa ei ole kysymys riita-, rikos- tai hakemusasiasta. Kuten edellä kohdissa 13 – 14 on todettu, hovioikeuden rooli sen käsitellessä valvonta-asian muutoksenhakemusta poikkeaa muutoinkin riita-, rikos- tai hakemusasian muutoksenhakuasteen roolista, ja myös hovioikeuden tutkimisvalta on näissä asioissa erilainen. Tämä vaikuttaa myös suullisen käsittelyn toimittamisvelvollisuuteen. Suullisen käsittelyn toimittamisvelvollisuutta arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon, että asianajajalain 10 §:n 1 momentista ilmenevä muutoksenhakuoikeus on otettu lakiin, jotta oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskeva vaatimus täyttyisi. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan periaatteita oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä on noudatettava silloin, kun päätetään henkilön oikeuksista ja velvollisuuksista. Euroopan neuvoston suosituksen (Recommendation No. R(2000)21) mukaan myös kurinpidollisen menettelyn tulee täyttää Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräykset ja periaatteet (HE 54/2004 vp s. 32).

18. Korkein oikeus katsoo, että suullisen käsittelyn toimittamisen tarvetta valvonta-asian muutoksenhaussa voidaan lähtökohtaisesti arvioida noudattaen soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 26 luvun pääkäsittelyä koskevista säännöksistä ilmeneviä periaatteita. Arviossa on kuitenkin otettava huomioon hovioikeuden näissä asioissa tavanomaisesta poikkeava rooli ja siten se, onko suullisen käsittelyn toimittaminen tarpeen niiden kysymysten arvioimiseksi, jotka valvonta-asian muutoksenhaussa kuuluvat hovioikeudelle.

19. Tässä asiassa on arvioitavana, olisiko hovioikeuden tullut ottaa vastaan sille tarjottu uusi henkilötodistelu. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 3 momentin mukaan pääkäsittelyssä otetaan vastaan hovioikeudessa vastaanotettava uusi suullinen todistelu. Hovioikeuden valvonta-asioissa tavanomaisesta poikkeava rooli vaikuttaa kuitenkin myös sen arviointiin, tuleeko uutta todistelua ottaa vastaan.

20. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Korkein oikeus toteaa, että tämä prekluusiosäännös koskee sanamuotonsa perusteella vain riita-asioita, joita on käsitelty ensimmäisenä asteena käräjäoikeudessa. Se ei siten sovellu valvonta-asioihin. Uuteen todisteluun vetoaminen hovioikeudessa ei näin ollen rajoitu prekluusion vuoksi.

21. Toisaalta valvonta-asiassakin tuomioistuimen tulee valvoa, ettei asiassa esitetä tarpeetonta todistelua. Asianajajalain 10 §:ää koskevan hallituksen esityksen (HE 54/2004 vp s. 33) mukaan asianosaisilla on hovioikeudessa järjestettävässä suullisessa kuulemisessa oikeus esittää sellaista todistelua ja muuta selvitystä, jonka voidaan olettaa vaikuttavan valituksen ratkaisemiseen. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 8 §:n mukaan tuomioistuimen on evättävä muun ohella näyttö, joka koskee asiaan vaikuttamatonta seikkaa tai joka on muuten tarpeeton.

22. Asianajajalain 7 d §:n 3 momentin mukaan asianajajan tulee valvonta-asian käsittelyssä antaa häneltä pyydetyt selvitykset avoimesti ja totuudenmukaisesti. Siten asianajajan on pyrittävä esittämään kaikki asiaan vaikuttava selvitys jo valvontalautakunnalle. Tästä syystä ja erityisesti hovioikeuden poikkeava rooli huomioon ottaen valvonta-asian käsittelyn ei lähtökohtaisesti tulisi hovioikeudessa perustua merkittävästi laajempaan tai erilaiseen aineistoon kuin mihin valvontalautakunta on arviointinsa perustanut. Tämä tulee ottaa huomioon myös vedotun uuden todistelun tarpeellisuutta arvioitaessa. Jos uuden todistelun vastaanottaminen on asiassa tarpeellista, tämä voi usein edellyttää asian palauttamista valvontalautakunnan käsiteltäväksi.

23. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että suullisen käsittelyn toimittamista ja vedotun uuden todistelun vastaanottamista arvioitaessa keskeistä on se, onko suullinen käsittely ja uusi todistelu tarpeen sen arvioimiseksi, onko valvonta-asian ratkaisu kohtuuton tai ilmeisen virheellinen ja onko ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset valvonta-asian käsittelyssä täytetty.

Korkeimman oikeuden arviointi suullisen käsittelyn tarpeellisuudesta

24. A:lle on määrätty kurinpidolliseksi seuraamukseksi varoitus, jota ei voida pitää ankarana seuraamuksena ja joka ei sellaisenaan vaikuta A:n oikeuteen harjoittaa elinkeinoaan. Kun tieto varoituksesta kuitenkin on julkinen, ei asiaa voida pitää A:n kannalta vähämerkityksellisenä. Korkein oikeus katsoo tämän seikan puhuvan sen puolesta, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa suullinen käsittely.

25. Toisaalta A on katsonut, että hovioikeudessa olisi tullut toimittaa suullinen käsittely vain hänen nimeämänsä todistajan X:n kuulemiseksi. A on ilmoittanut X:n todistusteemoiksi asiakkaan erityiset vaatimukset, neuvotellusta sovintosopimuksesta vetäytymisen ja asiakkaan viivyttelyn rakennustöitään koskevien välttämättömien tietojen toimittamisessa ynnä muun myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnin.

26. A on väittänyt, että asiassa ei ollut ollut kysymys tavanomaisesta urakkariidasta vaan että muun ohella B:n ja C:n erityiset vaatimukset ja muut toimet olivat kasvattaneet A:n laskutusta. X:lle ilmoitettujen todistusteemojen perusteella hänen kuulemisellaan oli tarkoitus osoittaa tämä väite todeksi.

27. A on toimittanut valvontalautakunnalle toimeksiantoa koskevan laajan kirjallisen aineiston. Valvontalautakunta on arvioinut aineiston riittäväksi. A on lisäksi erikseen nimennyt aineistoon sisältyviä asiakirjoja hovioikeudessa kirjallisiksi todisteiksi, joiden todistusteemat ovat pääasiassa samoja kuin X:n kuulemiselle ilmoitetut teemat.

28. X:n kuuleminen olisi liittynyt sen arviointiin, onko A:n palkkio ollut kohtuullinen. Hovioikeuden arvioitavana on kuitenkin ollut vain kysymys siitä, onko valvontalautakunta toiminut harkintavaltansa puitteissa A:n palkkiota ja menettelyä arvioidessaan. Ottaen huomioon hovioikeuden rooliin ja tutkimisvaltaan sekä asiassa merkityksellisen selvityksen painopisteeseen liittyvät näkökohdat Korkein oikeus katsoo, ettei X:n kuulemisella ole ollut saavutettavissa sellaista selvitystä, joka olisi ollut tarpeellista sen arvioimiseksi, onko valvontalautakunnan ratkaisu kohtuuton tai ilmeisen virheellinen ja onko ihmis- ja perusoikeuksien asettamat vaatimukset täytetty. Hovioikeus on siten voinut päätyä siihen lopputulokseen, että asia on ollut ratkaistavissa kirjallisen aineiston perusteella eikä X:n kuuleminen ole ollut tarpeen.

29. A ei ole pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista itsensä kuulemiseksi tai muustakaan syystä kuin X:n kuulemiseksi. Suullisen käsittelyn toimittaminen on näin ollen ollut tarpeetonta. Hovioikeus on siten voinut hylätä A:n pyynnön suullisen käsittelyn toimittamisesta. Asiaa ei siten ole tarpeen A:n toissijaisen vaatimuksen mukaisesti palauttaa hovioikeuteen tai valvontalautakuntaan.

Suullisen käsittelyn toimittamista Korkeimmassa oikeudessa koskeva käsittelyratkaisu

30. A on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista Korkeimmassa oikeudessa X:n kuulemiseksi.

31. Korkein oikeus on edellä katsonut, ettei X:n kuuleminen hovioikeudessa ole ollut tarpeen hovioikeudessa arvioitavien kysymysten ratkaisemiseksi. Samoilla perusteilla X:n kuuleminen ei ole tarpeellista myöskään Korkeimmassa oikeudessa. Suullisen käsittelyn toimittaminen ei tämän asian arvioimiseksi ole muutoinkaan tarpeen. Sen vuoksi A:n pyyntö suullisen käsittelyn toimittamisesta Korkeimmassa oikeudessa hylätään.

Pääasiaa koskevat perustelut

Sääntely ja käytäntö

32. Asianajajalain 5 §:n 1 momentin mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa.

33. Hyvän asianajajatavan vaatimukset ilmenevät asianajajalain säännöksistä, asianajajaliiton säännöistä ja asianajajaliiton hyvää asianajajatapaa koskevista ohjeista (tapaohjeet). Voimassa olevat tapaohjeet on vahvistettu 15.1.2009, ja ne ovat tulleet voimaan 1.4.2009. Tapaohjeiden 1.1 kohdan mukaan hyvä asianajajatapa ilmenee lisäksi muista asianajajaa velvoittavista ohjeista, valvonta- ja kurinpitoasioissa annetuista ratkaisuista ja asianajajakunnan omaksumista hyväksyttävistä käytännöistä.

34. Tapaohjeiden kohdan 5.12 mukaan asianajajan asiakkaaltaan maksettavaksi vaatiman palkkion on oltava kohtuullinen sekä säädösten ja asianajajaliiton ohjeiden mukainen.

35. Tapaohjeissa viitatuilla asianajajaliiton ohjeilla tarkoitetaan muun ohella 15.1.2009 vahvistettua palkkio-ohjetta, joka koskee palkkion määräytymistä ja laskutusta asianajajan tai hänen toimistonsa ja asiakkaan välillä. Palkkio-ohjeen johdannon mukaan asianajajan tehtävästään veloittama palkkio määräytyy ohjeen sekä asianajajan ja asiakkaan välisen sopimuksen mukaan. Palkkio-ohjeen kohdan 1.1 mukaan asianajajalla on oikeus saada tehtävän hoitamisesta palkkio, jonka on oltava oikeassa suhteessa tehtävän laatuun ja sen vaatimaan työn määrään sekä muutoinkin kohtuullinen. Palkkio-ohjeen 1.4 kohdan mukaan, kun asianajopalkkion sovitaan perustuvan tehtävän hoitamisen vaatimaan aikaan, käytetyn ajan on oltava kohtuullinen. Kohtuullista aikaa harkittaessa on otettava huomioon tehtävän asianmukaiseen hoitamiseen tarvittavat toimet, ellei asiakkaan erityisistä vaatimuksista muuta johdu.

36. Palkkion kohtuullisuutta arvioidessaan valvontalautakunta on ratkaisukäytännössään ottanut huomioon myös muun ohella asian taloudellisen intressin (ratkaisu 18.–19.4.2002 § 55), veloitusperusteen kohtuullisuuden ja tehtyjen toimenpiteiden tarpeellisuuden (ratkaisu 18.–19.4.2002 § 57) sekä asian laadun, laajuuden ja oikeudellisen vaativuuden (ratkaisu 19.11.2003 § 13). Toisaalta valvontalautakunta on myös katsonut, että asianajajan tulee valita asiakkaalleen kustannustehokas tapa hoitaa toimeksiantoa ja välttää tarpeettomia kustannuksia. Asianajajan tulee tarvittaessa ohjata asiakastaan asian vaatima ajankäyttö, kustannustehokkuus ja todennäköinen lopputulos huomioiden (täysistuntoratkaisu 2.10.2015 § 5).

Arviointi tässä asiassa

37. Tässä asiassa valvontalautakunta on valvonta-asiaa koskevan ratkaisunsa perusteluissa viitannut samana päivänä antamaansa ratkaisuun A:n ja tämän asianajoyhtiön sekä B:n ja C:n välisessä palkkioriita-asiassa. Korkein oikeus toteaa, että palkkioriita-asiassa annettu ratkaisu ei ole tämän muutoksenhaun kohteena eikä arvioitavana siten ole se, onko valvontalautakunnan suositus palkkion alentamisesta oikea. Koska valvontalautakunnan ratkaisut kuitenkin ovat kerrotulla tavalla liitännäisiä, myös palkkioriita-asiassa annettua ratkaisua on tarkasteltava arvioitaessa valvonta-asian ratkaisua ja sen perusteita.

38. A ja asianajajaliiton hallitus ovat katsoneet, että maksamalla laskut reklamoimatta B ja C ovat hyväksyneet ne, eikä palkkion kohtuullisuutta olisi tämän vuoksi enää tullut arvioida. Korkein oikeus toteaa, että tapaohjeiden ja palkkio-ohjeen mukaan asianajajan ja asiakkaan välinen sopimus ei sivuuta ohjeiden soveltamista. Valvonta-asiassa ei ole kysymys siitä, ovatko B ja C olleet velvollisia maksamaan laskut, vaan siitä, onko A:n palkkio ollut kohtuuton ja onko hänen sen vuoksi katsottava toimineen hyvän asianajajatavan vastaisesti. Korkein oikeus toteaa, että palkkion kohtuullisuuden arvioimista valvonta-asiassa ei ole estänyt se, että B ja C ovat maksaneet A:n laskut.

39. Valvontalautakunta on nyt kysymyksessä olevassa asiassa todennut, että palkkion kohtuullisuutta harkittaessa arvioinnin tulee suhteutua kulloisenkin asian erityispiirteisiin, mutta yleensä myös asian vaikeuteen, asiamiehen suorittaman työn määrään ja laatuun sekä samanlaisissa asioissa yleensä käytettyyn laskutukseen. Asianajajalla on näyttövelvollisuus siitä, että hänen laskutuksensa on ollut kohtuullista.

40. Edellisessä kohdassa mainitut valvontalautakunnan perustelut vastaavat edellä kohdassa 36 kerrottua valvontalautakunnan ratkaisukäytäntöä. Palkkion katsominen kohtuuttomaksi ei valvontalautakunnan käytännössä ole myöskään edellyttänyt palkkion toimenpidekohtaista tarkastelua. Kuten hovioikeuskin on todennut, tämä ei laajoissa toimeksiannoissa usein ole tarkoituksenmukaistakaan. Palkkion tulee kokonaisuutena tarkastellen olla kohtuullinen.

41. Valvontalautakunnan ratkaisun perustelut ovat niukat, mutta niistä ilmenee, mitä seikkoja valvontalautakunta on A:n palkkiota arvioidessaan ottanut huomioon ja millä perusteilla se on päätynyt ratkaisuunsa. Hovioikeus on voinut näiden perusteluiden perusteella arvioida valvontalautakunnan menettelyä ja ratkaisun mahdollista virheellisyyttä.

42. Valvontalautakunta on katsonut, että B:n ja C:n intressi oli ollut huomattavasti A:n ilmoittamaa alhaisempi, minkä lisäksi valvontalautakunta ei ollut havainnut, että asia olisi poikennut laajuudeltaan tai vaikeusasteeltaan tavanomaisesta urakkariidasta. A on valituksessaan hovioikeuteen riitauttanut muun ohella mainitut valvontalautakunnan tekemät arviot. Hovioikeus on ottanut kantaa A:n väitteisiin ja arvioinut muutoinkin valvontalautakunnan ratkaisua. Hovioikeus on katsonut valvontalautakunnan toimineen harkintavaltansa puitteissa.

43. Asiassa on toisaalta ilmennyt, että A:n sekä B:n ja C:n välillä oli sovittu toimeksiannossa noudatettavasta tietystä tuntihinnasta. Palkkion kohtuullisuuden arviointiin soveltuu tällöin myös palkkio-ohjeen 1.4 kohta. Valvontalautakunta ei ole ratkaisussaan soveltanut mainittua kohtaa. A on valituksessaan hovioikeudelle viitannut palkkio-ohjeen kohtaan 1.4 ja siihen, että B:llä ja C:llä oli ollut erityisiä vaatimuksia asian hoitamisen suhteen. Hovioikeus ei kuitenkaan ratkaisussaan ole ottanut kantaa siihen, mikä vaikutus asiaan oli sillä, ettei valvontalautakunta ole soveltanut mainittua ohjeen kohtaa.

44. Sekä palkkio-ohjeen kohdassa 1.1 että kohdassa 1.4 on kysymys palkkion kohtuullisuuden arvioimisesta. Se, mitä nimenomaista palkkio-ohjeen kohtaa valvontalautakunta arviossaan soveltaa, kuuluu valvontalautakunnan harkintavaltaan. Hovioikeus on lisäksi ottanut kantaa A:n väitteeseen siitä, että B ja C olivat esittäneet asiassa erityisiä vaatimuksia, ja viitannut tältä osin valvontalautakunnan käytäntöön siitä, että asianajajan tulee asiakkaan erityistoiveistakin huolimatta arvioida toimenpiteidensä tarpeellisuutta. Tähän nähden valvontalautakunnan ratkaisua ei tältäkään osin voida pitää ilmeisen virheellisenä.

45. Valvontalautakunnalla on ratkaisua tehdessään ollut käytössään laaja kirjallinen materiaali. Ratkaisussa huomioon otetut seikat vastaavat valvontalautakunnan aiempaa ratkaisukäytäntöä. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella valvontalautakunnan arvio siitä, että A:n palkkio on ollut kohtuuton ja että A on siten menetellyt hyvän asianajajatavan vastaisesti, ei ole ilmeisen virheellinen. Asiassa ei myöskään ole ilmennyt, että hovioikeus olisi tutkinut asian puutteellisesti tai menetellyt virheellisesti katsoessaan, ettei aihetta valvontalautakunnan ratkaisun muuttamiseen ollut. Valvontalautakunta on toiminut harkintavaltansa puitteissa määrätessään A:lle seuraamuksen. Varoitus ei myöskään ole kohtuuton seuraamus nyt kysymyksessä olevasta ja A:n muusta hyvän asianajajatavan vastaisesta menettelystä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tatu Leppänen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Elina Elo.

Liettuan ja Venäjän kansalainen oli tuomittu Venäjällä vankeusrangaistukseen siellä tekemästään rikoksesta. Venäjä pyysi Suomea luovuttamaan hänet rangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Unionin oikeuden mukaan jäsenvaltiossa pysyvästi asuvaa unionin kansalaista on tällaisessa luovuttamisasiassa kohdeltava samalla tavalla kuin kyseisen jäsenvaltion omia kansalaisia. Luovuttamislain nojalla Suomen kansalaista ei saa luovuttaa. Korkein oikeus katsoi, että luovutettavaksi pyydetty asui Suomessa pysyvästi ja oli integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan, kun otettiin huomioon hänen perhesiteensä ja pitkäaikainen asumisensa Suomessa. Oikeusministeriölle antamassaan lausunnossa Korkein oikeus katsoi, ettei luovuttamispyyntöön voida suostua.

L rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta 2 §
Rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva eurooppalainen yleissopimus 6 artikla
SEUT 18 artikla
SEUT 21 artikla

Korkeimman oikeuden lausunto

Lausuntopyyntö ja asian tausta

Oikeusministeriö on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta annetun lain (luovuttamislaki) 16 §:ään viitaten pyytänyt Korkeimman oikeuden lausuntoa Liettuan ja Venäjän kansalaisen A:n luovuttamisesta Venäjän federaatioon vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten.

Venäjän federaation pääsyyttäjänviraston 27.12.2016 päivätty luovuttamispyyntö perustuu Leningradin alueen Kingiseppin kaupunginoikeuden 16.11.2011 antamaan päätökseen aiemman ehdollisen tuomion täytäntöönpanosta ja A:n vangitsemisesta.

Luovuttamispyynnön ja siihen liitettyjen asiakirjojen mukaan A on Leningradin alueen Viipurin kaupunginoikeuden 1.2.2011 antamalla lainvoimaisella ratkaisulla tuomittu Venäjän federaation rikoslain 228 §:n 2 momentissa tarkoitetusta huumausainerikoksesta 4 vuodeksi vankeuteen. Rangaistus on määrätty ehdolliseksi tuomiossa määrättyine velvoitteineen. Tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että A oli 11.8.2010 laittomasti ilman myyntitarkoitusta pitänyt hallussaan 3,040 grammaa heroiinia sisältävää seosta, jota on Venäjän hallituksen 7.2.2006 numerolla 76 antaman asetuksen mukaisesti pidettävä erittäin suurena määränä huumausainetta.

Venäjän federaation rikosseuraamusviranomaisen hakemuksesta Leningradin alueen Kingiseppin kaupunginoikeus on päätöksellään 16.11.2011 kumonnut A:lle Viipurin kaupunginoikeuden tuomiolla 1.2.2011 määrätyn ehdollisen vankeusrangaistuksen ja lähettänyt A:n rangaistuslaitokseen suorittamaan 4 vuoden vankeusrangaistustaan. Päätöksen mukaan A oli vältellyt ehdonalaisvalvontaa hoitavan valtiollisen viranomaisen suorittamaa valvontaa, mikä oli peruste kumota ehdollinen tuomio ja määrätä rangaistus täytäntöönpantavaksi. Koska A vältteli rikosseuraamusviranomaisten valvontaa, hänen saamansa ehdollisen tuomion peruuttaminen on päätöksessä lausutun mukaan voitu käsitellä hänen poissa ollessaan. Varmistaakseen rangaistuksen täytäntöönpanon oikeus on määrännyt A:n vangittavaksi ja hänestä on annettu kansainvälinen etsintäkuulutus.

Luovuttamispyynnössä todetun mukaan oikeus panna tuomittu vankeusrangaistus täytäntöön ei ole Venäjän lain mukaan rauennut.

A:n lausuma

A on oikeusministeriölle toimittamassaan lausumassa katsonut, ettei hänen luovuttamiseensa tule suostua. A on unionin kansalainen, ja hän on asunut Suomessa vakinaisesti jo vuodesta 2011 lähtien. Teosta on kulunut pitkä aika, ja Venäjällä tuomittu 4 vuoden vankeusrangaistus on huomattavan ankara suhteessa samanlaisesta teosta Suomessa tuomittavaan rangaistukseen. A:lla on kaksi lasta, jotka ovat Suomen kansalaisia ja joista nuoremman, vuonna 2014 syntyneen lapsen yksinhuoltaja hän on. Näistä syistä luovuttaminen on A:n mukaan hänen olosuhteisiinsa nähden inhimillisistä syistä kohtuutonta.

Välitoimet

Varattuaan asiaan osallisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä sekä sen sisällöstä Korkein oikeus on päätöksellään 12.5.2017 nro 973 esittänyt Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle.

Unionin tuomioistuin on antanut pyydetyn ratkaisun 13.11.2018 tuomiollaan (suuri jaosto) C-247/17, EU:C:2018:898.

Asiaan osallisille on varattu tilaisuus antaa lausuma ennakkoratkaisun johdosta. A on antanut pyydetyn lausuman.

Korkeimman oikeuden lausunnon perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, voidaanko Liettuan ja Venäjän kansalaista A:ta koskevaan luovuttamispyyntöön suostua. Asiassa on ensin arvioitava, estävätkö SEUT 18 artiklassa määrätty kansalaisuuteen perustuvan syrjinnän kielto ja SEUT 21 artiklassa turvattu unionin kansalaisen liikkumisvapaus A:n luovuttamisen.

Sovellettavat säännökset ja määräykset

2. Luovuttamislain 17 §:n 1 momentin mukaan Korkein oikeus tutkii, huomioon ottaen lain 1–10 §:n säännökset tai Suomea velvoittavan kansainvälisen sopimuksen vastaavat määräykset, voidaanko luovuttamispyyntöön suostua. Mainitun lain 2 §:n mukaan Suomen kansalaista ei saa luovuttaa.

3. Asiassa tulee sovellettavaksi rikoksen johdosta tapahtuvaa luovuttamista koskeva 13.12.1957 tehty eurooppalainen yleissopimus (SopS 32/1971, yleissopimus), johon sekä Suomi että Venäjä ovat liittyneet. Yleissopimuksen 1 artiklan mukaan sopimusvaltiot sitoutuvat luovuttamaan toisilleen yleissopimuksessa vahvistettujen määräysten ja ehtojen mukaisesti kaikki ne henkilöt, joita vastaan vaatimuksen esittäneen osapuolen asianomaisten oikeusviranomaisten toimesta pannaan vireille oikeudenkäynti rikoksesta tai jotka mainittujen viranomaisten toimesta ovat etsintäkuulutetut rangaistuksen tai turvaamistoimenpiteen täytäntöönpanoa varten.

4. Yleissopimuksen 6 artiklassa määrätään muun ohella, että sopimuspuolella on oikeus kieltäytyä luovuttamasta omia kansalaisiaan ja että sopimuspuoli voi allekirjoittamisensa tai ratifioimis- tai liittymiskirjan tallettamisen yhteydessä antamassaan selityksessä kohdaltaan määrittää, mitä ˮkansalaisillaˮ tässä yleissopimuksessa tarkoitetaan, sekä että kansalaisuus määrätään sen ajankohdan mukaan, jolloin luovuttamista koskeva päätös tehdään.

5. Suomi on liittyessään yleissopimukseen selittänyt, että ˮkansalaisillaˮ tarkoitetaan Suomen osalta Suomen, Islannin, Norjan, Ruotsin ja Tanskan kansalaisia sekä näissä valtioissa pysyvästi asuvia ulkomaalaisia.

6. SEUT 18 artiklan mukaan kaikki kansalaisuuteen perustuva syrjintä on kiellettyä perussopimusten soveltamisalalla. Sopimuksen 21 artiklan mukaan jokaisella unionin kansalaisella on oikeus vapaasti liikkua ja oleskella jäsenvaltioiden alueella.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

7. Korkein oikeus on katsonut olevan tulkinnanvaraista, onko kansallinen luovuttamista koskeva laki ja luovuttamiskäytäntö, joiden mukaan vain omien kansalaisten luovuttaminen unionin ulkopuolelle on kiellettyä, yhteensopiva SEUT 18 artiklan ja 21 artiklan määräysten kanssa. Kysymys on siitä, voidaanko Suomen kansalaisten ja muiden unionin kansalaisten erilaista kohtelua pitää oikeutettuna rikosvastuun toteuttamista koskevien tavoitteiden ja kansainvälisen rikosyhteistyön velvoitteiden perusteella. Korkein oikeus on pitänyt tulkinnanvaraisena, ovatko unionin tuomioistuimen Petruhhin-tuomiossa (6.9.2016, C-182/15, EU:C:2016:630) esittämät linjaukset suoraan sovellettavissa myös nyt puheena olevaan tilanteeseen, jossa unionin kansalaista pyydetään luovutettavaksi kolmanteen valtioon vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa eikä syytetoimia varten. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt ennakkoratkaisupyynnön unionin tuomioistuimelle.

8. Ennakkoratkaisupyynnössä lähemmin kuvatuilla perusteilla Korkein oikeus on esittänyt unionin tuomioistuimelle seuraavat ennakkoratkaisukysymykset:

8.1. Onko kansallisia sääntöjä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta arvioitava toisen jäsenvaltion kansalaisten liikkumisvapauden kannalta samalla tavalla siitä riippumatta, koskeeko luovuttamissopimukseen perustuva kolmannen valtion luovuttamispyyntö vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa vai syytetoimia, kuten asiassa Petruhhin? Onko sillä merkitystä, että luovutettavaksi pyydetty henkilö on paitsi unionin kansalainen myös sen valtion kansalainen, joka on esittänyt luovuttamispyynnön?

8.2. Asettaako kansallinen laki, jonka mukaan vain omia kansalaisia ei luovuteta unionin ulkopuolelle rangaistuksen täytäntöönpanoa varten, toisen jäsenvaltion kansalaiset epäoikeutetulla tavalla huonompaan asemaan? Onko myös täytäntöönpanotilanteessa sovellettava sellaisia unionin oikeuden mekanismeja, joiden avulla sinänsä hyväksyttävä päämäärä voidaan saavuttaa vähemmän haitallisella tavalla? Miten luovuttamispyyntöön on vastattava tilanteessa, jossa tällaisia mekanismeja soveltaen luovuttamispyynnöstä on ilmoitettu toiselle jäsenvaltiolle, joka ei kuitenkaan esimerkiksi oikeudellisten esteiden vuoksi ryhdy kansalaistaan koskeviin toimenpiteisiin?

Unionin tuomioistuimen vastaus ennakkoratkaisupyyntöön

9. Unionin tuomioistuin on tuomiossaan 13.11.2018 (suuri jaosto, C-247/17, EU:C:2018:898) tarkastellut Korkeimman oikeuden esittämiä ennakkoratkaisukysymyksiä yhdessä ja ratkaisustaan tarkemmin ilmenevillä perusteilla vastannut niihin seuraavasti:

10. SEUT 18 ja SEUT 21 artiklaa on tulkittava siten, että silloin kun on kyse kolmannen valtion pyynnöstä, joka koskee liikkumisvapauttaan käyttäneen Euroopan unionin kansalaisen luovuttamista vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten eikä syytetoimia varten, luovuttamispyynnön vastaanottanut jäsenvaltio, jonka kansallisessa lainsäädännössä kielletään sen omien kansalaisten luovuttaminen unionin ulkopuolelle rangaistuksen täytäntöönpanoa varten ja säädetään mahdollisuudesta suorittaa tällainen ulkomailla määrätty rangaistus kyseisen jäsenvaltion alueella, on velvollinen varmistamaan sen, että jos kyseinen unionin kansalainen asuu pysyvästi sen alueella, häntä kohdellaan samalla tavalla kuin sen omia kansalaisia luovuttamista koskevissa kysymyksissä.

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisukysymyksiin antaman vastauksen perusteella Korkein oikeus katsoo, että kun kysymys on liikkumisvapauttaan käyttäneen unionin kansalaisen A:n luovuttamisesta vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten unionin ulkopuolelle, häntä on kohdeltava samalla tavalla kuin Suomen kansalaisia, jos hänen katsotaan asuvan pysyvästi Suomessa. A:han on tällöin sovellettava Suomen kansalaisia koskevaa luovuttamislain 2 §:n luovuttamisen kieltävää säännöstä.

12. Unionin kansalaisen toisessa jäsenvaltiossa asumisen vakinaisuutta on arvioitu eurooppalaiseen pidätysmääräykseen perustuvaa luovuttamista unionin sisällä koskevissa unionin tuomioistuimen tuomioissa Wolzenburg (6.10.2009, C-123/08, EU:C:2009:616) ja Kozlowski (17.7.2008, C-66/08, EU:C:2008:437). Ratkaisuissa on todettu harkinnanvaraisen kieltäytymisperusteen tavoitteena olevan etenkin parantaa henkilön mahdollisuuksia sopeutua uudelleen yhteiskuntaan hänen suoritettuaan rangaistuksensa, mikä koskee henkilöitä, jotka ovat osoittaneet selvää integroitumista kyseisen jäsenvaltion yhteiskuntaan. Henkilön tilannetta on arvioitava kokonaisuutena, eikä yksittäisellä seikalla, kuten oleskelun kestolla, ole lähtökohtaisesti yksinään ratkaisevaa merkitystä (Wolzenburg, kohdat 67 ja 76). Korkein oikeus toteaa lisäksi, että unionin kansalaisten oikeudesta liikkua ja oleskella vapaasti jäsenvaltioiden alueella annetun direktiivin (2004/38/EY) 16 artiklan 1 kohdan mukaan unionin kansalaiset saavat oikeuden pysyvään oleskeluun jäsenvaltion alueella oleskeltuaan siellä laillisesti yhtäjaksoisesti viiden vuoden ajan.

13. Korkein oikeus on vastaavalla tavalla eurooppalaista pidätysmääräystä koskevissa asioissa ottanut huomioon, miten pysyvästi luovutettavaksi pyydetty henkilö asuu Suomessa, miten kiinteästi hänen perhesuhteensa liittyvät Suomeen sekä miten hän on järjestänyt Suomessa toimeentulonsa ja työskentelynsä. Lisäksi arvioinnissa on otettu huomioon, liittyykö henkilön käyttäytymiseen Suomessa moitittavia piirteitä, kuten rikollisuutta (KKO 2011:8, kohta 19).

14. Korkein oikeus katsoo, kuten myös tässä asiassa annetusta unionin tuomioistuimen ratkaisusta (kohta 46) ilmenee, että unionin kansalaisen Suomessa asumisen pysyvyyttä tulee arvioida edellä kerrottujen periaatteiden mukaisesti myös luovuttamislain tarkoittamissa tilanteissa. Korkein oikeus toteaa edelleen, että yleissopimuksen 6 artiklan mukaan kansalaisuus määritellään sen ajankohdan mukaan, jolloin luovuttamista koskeva päätös tehdään. Vastaavasti luovutettavaksi pyydetyn asumisen pysyvyyttä on arvioitava tämänhetkisen tilanteen mukaisesti.

15. A on ilmoittanut asuneensa Suomessa vuodesta 2011 lähtien, ja hänellä on ollut väestötietojärjestelmään ilmoitettu vakituinen osoite täällä keväästä 2012 lähtien. A:lla on vuosina 2012 ja 2014 syntyneet kaksi lasta, jotka ovat Suomen kansalaisia. Vuodesta 2015 lähtien A on ollut nuoremman lapsensa yksinhuoltaja. A on ilmoittanut oppineensa suomen kielen, ja hän on vuosina 2017–2018 osallistunut suomen kielellä annettuun ammatilliseen koulutukseen. Lausuman mukaan hän ei kuitenkaan ole vielä työllistynyt. Korkeimmalle oikeudelle ilmoitetun mukaan A ei ole syyllistynyt rikoksiin Suomessa.

16. Korkein oikeus katsoo edellä mainittuja seikkoja kokonaisuutena harkittuaan ja erityisesti ottaen huomioon A:n väestötietojärjestelmänkin mukaan lähes seitsemän vuotta kestäneen asumisen Suomessa sekä hänen perhesiteensä, että hän asuu pysyvästi Suomessa ja on integroitunut suomalaiseen yhteiskuntaan. Kun häntä näin ollen on unionin kansalaisena kohdeltava tässä asiassa samalla tavalla kuin Suomen kansalaisia, Korkein oikeus katsoo, että luovuttamislain 2 §:n mukaan hänen luovuttamiselleen ei ole edellytyksiä. Näin ollen asiassa ei ole tarpeen lausua niistä muista perusteista, joilla A on luovuttamistaan vastustanut.

Korkeimman oikeuden lausunto

Korkein oikeus esittää lausuntonaan, ettei A:ta koskevaan luovuttamispyyntöön voida suostua.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo ja Mika Ilveskero. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

Kotitarvemyllyjen osakkaat olivat vuonna 1895 myyneet kiinteistönkaupoilla myllykiinteistöt ja koskiosuudet. Kauppakirjoissa oli sovittu myyjien ikuisista vastikkeettomista jauhatusoikeuksista. Sopijapuoleksi tullut yhtiö oli kesäkuussa 2011 irtisanonut jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset päättymään saman vuoden loppuun mennessä, jolloin yhtiön omistaman myllyn toiminta päättyi. Osa osakkaista vaati kanteella ensisijaisesti jauhatusoikeuden pysyttämistä ja toissijaisesti korvauksia sopimuksen oikeudettomasta irtisanomisesta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että yhtiöllä oli ollut oikeus irtisanoa sopimus ja että yhtiön käyttämä irtisanomisaika oli ollut kohtuullinen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Äänekoskella oli sijainnut 1700-luvulla kaksi verollepantua kotitarvemyllyä. X:n talojen mylly oli rakennettu Mämmenkoskeen sekä Y:n talojen mylly Äänekoskeen.

Kun Äänekoskeen 1800-luvun lopulla oli alettu suunnitella tehdaslaitoksia, oli ollut tarpeen saada vesivoima tehdaskäyttöön.

Myllyjen jakokuntien osakkaat olivat myyneet myllykiinteistöt sekä koskiosuudet kiinteistönkaupoilla. Kauppakirjoissa oli sovittu muun muassa myyjien ikuisista vastikkeettomista kotitarvejauhatusoikeuksista. Y:n jakokuntien jauhatusoikeus oli perustunut 3.9.1895 allekirjoitettuun kauppakirjaan ja X:n jakokunnan jauhatusoikeus 6.8.1895 allekirjoitettuun kauppakirjaan sekä 2.10.1895 tehtyyn kauppakirjan lisäykseen.

Äänekoskessa sijainnut Y:n jakokuntien mylly oli tuhoutunut tulipalossa vuonna 1939, jolloin myllyn osakkaat olivat siirtyneet B Osakeyhtiön kanssa 16.8.1940 tehdyn sopimuksen perusteella käyttämään Suolahdessa sijainnutta myllyä. Kun Suolahdessa sijainnut mylly sittemmin oli lopettanut toimintansa, myös tämän jakokunnan osakkaat olivat siirtyneet käyttämään Mämmenkoskessa sijaitsevaa myllyä.

Sopijapuolena B Osakeyhtiötä seurannut C Oyj (nykyisin D Oyj, jäljempänä yhtiö) oli 9.6.2011 päivätyillä kirjeillä irtisanonut jakokuntiin kuuluvien tilojen kotitarvejauhatusoikeuden päättymään 31.12.2011. Kaikki jakokuntien osakaskiinteistöjen omistajat eivät olleet hyväksyneet irtisanomista vaan olivat riitauttaneet sen. Myllyn toiminta oli päättynyt 31.12.2011.

Kanne ja vastaus Keski-Suomen käräjäoikeudessa

Useat jakokuntien osakaskiinteistöjen omistajat vaativat 27.1.2015 vireille tulleessa kanteessaan ensisijaisesti, että käräjäoikeus vahvistaa kiinteistönkauppoihin perustuvan jauhatusoikeuden voimassaolon ja velvoittaa yhtiön jatkamaan jauhatusoikeuden mukaista toimintaa, tai toissijaisesti velvoittaa yhtiön korvaamaan jauhatusoikeuden irtisanomisesta syntyvän vahingon. Jauhatusoikeus oli esineoikeudellinen käyttöoikeus, joka ei vanhene. Sopimus jauhatusoikeudesta oli ollut vastaajaa pysyvästi sitova eikä sitä ollut voitu yksipuolisesti irtisanoa.

Yhtiö vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Yhtiöllä oli muuttuneiden olosuhteiden vuoksi ollut oikeus irtisanoa jauhatusoikeuksia koskeneet sopimukset päättymään kohtuullisen irtisanomisajan jälkeen. Kantajien vaatimukset olivat lisäksi vanhentuneita.

Käräjäoikeuden tuomio 24.2.2016 nro 16/3135

Käräjäoikeus katsoi tuomiossaan, että kantajien kotitarvejauhatusoikeus oli ollut velvoiteoikeudellinen ja että yhtiöllä oli ollut olosuhteiden muuttumisen takia oikeus irtisanoa sopimus kohtuullista runsaan kuuden kuukauden irtisanomisaikaa noudattaen.

Yhtiö oli irtisanonut jauhatusoikeuden päättymään 31.12.2011, jolloin myllyn toiminta oli päättynyt. Toiminnan päättymisen jälkeen kantajat olivat esittäneet yhtiölle sopimuksen jatkamista ja vahingonkorvauksia koskevia vaatimuksia ensimmäisen kerran 27.1.2015 käräjäoikeuteen toimitetussa haastehakemuksessa.

Käräjäoikeus katsoi, että kantajien olisi velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tullut esittää yhtiöön kohdistuvat vaatimuksensa viimeistään 31.12.2014 ja että kantajien vaatimukset olivat siten vanhentuneet.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Teemu Vuorialho, käräjätuomari Tarja Kalliomäki ja käräjänotaari Milla Nuorva.

Vaasan hovioikeuden tuomio 23.2.2017 nro 70

Useat kantajat valittivat hovioikeuteen ja vaativat kanteen hyväksymistä. Yhtiö vaati valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus totesi tuomiossaan, että jauhatusoikeus perustui alkuperäisten sopimusosapuolten laatimaan sopimukseen. Ratkaisevaa merkitystä ei ollut sillä, katsottiinko jauhatusoikeuden olevan esineoikeudellinen käyttöoikeus vai velvoiteoikeudellinen saamisoikeus. Sopimuksen irtisanottavuutta oli arvioitava velvoiteoikeudellisten oppien mukaisesti.

Hovioikeus katsoi, että yhtiöllä oli ollut olosuhteiden muuttumisen vuoksi oikeus irtisanoa jauhatusoikeuksia koskeva sopimus. Yhtiön käyttämä yli kuuden kuukauden irtisanomisaika oli ollut kohtuullinen.

Hovioikeus katsoi, että valittajat eivät olleet esittäneet sopimuksen päättymiseen perustuvia vaatimuksia ennen vanhentumislain 4 §:n mukaisen kolmen vuoden vanhentumisajan päättymistä. Valittajien vaatimukset olivat siten kokonaisuudessaan vanhentuneet.

Hovioikeus hylkäsi valituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Ulla-Maj Leppäkorpi ja Timo Saranpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kantajille myönnettiin valituslupa.

Kantajat vaativat hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hyväksymistä.

D Oyj vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. X:n sekä Y:n jakokuntien osakkaat olivat myyneet Mämmenkoskessa ja Äänekoskessa sijainneet myllykiinteistönsä ja koskiosuutensa kiinteistönkaupoilla vuonna 1895. Kauppakirjoissa oli sovittu myyjien ikuisista vastikkeettomista kotitarvejauhatusoikeuksista.

2. Mämmenkosken 6.8.1895 allekirjoitetussa kauppakirjassa oli kaupan ehtona sovittu muun muassa seuraavaa: "Kun entiset myllyt myllypaikalta tulevat revityiksi, niin on ostajain pidettävä huoli siitä, että uusi mylly tulee lahkokuntalaisten käytettäväksi rakennetuksi". Kauppakirjan 2.10.1895 tehdyssä lisäyksessä oli tarkennettu asiaa seuraavasti: "ostajain on pidettävä huoli siitä, että uusi mylly tulee lahkolaisten käytettäväksi rakennetuksi" sekä että "myyjät tulevat saamaan vapaan tullittoman kotitarvejauhatuksen siinä myllyssä, jonka ostajain on rakentaminen sitten kun lahkomylly tulee revityksi".

3. Äänekosken 3.9.1895 allekirjoitetussa kauppakirjassa oli kaupan ehtona sovittu muun muassa seuraavaa: "Ostaja on velvollinen antamaan meidän taloille ikuisesti vuosittain kelvollisen jauhatuksen, ryynityksen ja leseytyksen vapaasti tullitta".

4. Äänekoskessa sijainneen myllyn tuhouduttua Y:n jakokuntien osakkaat olivat B Osakeyhtiön kanssa 16.8.1940 tehdyn sopimuksen perusteella siirtyneet käyttämään Suolahdessa sijainnutta myllyä. Sopimuksessa osakkailla oli uudelleen todettu olevan "ikuinen vastikkeeton viljan jauhatus-, ryynitys- ja leseytysoikeus kotitarpeeksi". Suolahden myllyn sittemmin lopetettua toimintansa olivat myös tämän jakokunnan osakkaat siirtyneet käyttämään Mämmenkoskessa sijaitsevaa myllyä.

5. Velvoitetuksi sopijapuoleksi sittemmin tullut C Oyj (nykyisin D Oyj), oli 9.6.2011 päivätyillä kirjeillä irtisanonut kyseisen kotitarvejauhatusoikeuden päättymään 31.12.2011. Mämmenkoskessa sijaitsevan myllyn toiminta oli tuolloin päättynyt.

6. Jakokuntien nykyisistä osakkaista muutoksenhakijat ovat 27.1.2015 vireille tulleessa kanteessaan katsoneet irtisanomisen olleen oikeudeton sekä vaatineet ensisijaisesti jauhatusoikeuden pysyttämistä voimassa ja toissijaisesti korvauksia irtisanomisen johdosta. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet kanteen.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko yhtiöllä ollut oikeus irtisanoa jauhatusoikeudet, ja jos oikeus irtisanomiseen on ollut, onko irtisanomisaika ollut kohtuullinen ja irtisanomismenettely asianmukainen. Mikäli vastaus on kielteinen, kysymys on lisäksi siitä, ovatko vaatimukset sopimusvelvoitteen voimassa pitämisestä ja toissijaisesta vahingonkorvauksesta vanhentuneet.

Jauhatusoikeuden luonne

8. Muutoksenhakijat ovat katsoneet, että kotitarvejauhatusoikeus on ollut esineoikeudellinen käyttöoikeus, eräänlainen kiinteistörasite tai -rasitus, joka voidaan rinnastaa kiinteistöeläkkeeseen. Jauhatusoikeutta ei siten ole voitu irtisanoa, vaan sen päättäminen olisi tullut saattaa vahvistuskanteella yleisen tuomioistuimen ratkaistavaksi.

9. Yhtiö on katsonut, ettei jauhatusoikeus ole ollut kiinteistörasitus. Jauhatusoikeus ei ole ollut rasitettuun tilaan kohdistuva käyttö- tai hyödyntämisoikeus vaan yhtiöön kiinteistön omistajana kohdistuva velvoiteoikeudellinen velvoite, jonka yhtiö on voinut toteuttaa millä kiinteistöllä tahansa. Vaikka kyseessä olisikin kiinteistörasitus, yksityisoikeudellisella sopimuksella perustettu rasitus voidaan irtisanoa. Jauhatusoikeus ei ole rinnastettavissa kiinteistöeläkkeeseen.

10. Korkein oikeus toteaa, ettei nimenomaisesti jauhatusoikeutta koskevaa lainsäädäntöä ole voimassa eikä jauhatusoikeuden irtisanomisesta ole Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Jauhatusoikeutta on arvioitu sopimusoikeuden pohjalta ratkaisussa KKO 1950 II 52, jossa katsottiin, että Kymin Osakeyhtiö, joka eräiden tilojen omistajien kanssa vuonna 1911 tekemässään, koskiosuuksien ostoa koskeneessa sopimuksessa oli sitoutunut pitämään toiminnassa myllyn sovitulla paikalla ja maksutta siinä jauhattamaan tilojen kotitarvejauhatukset, ei ollut oikeutettu vuonna 1947 esittämillään perusteilla vastoin sopimusta sulkemaan myllyä varaamalla tilojen omistajille maksutta jauhatusoikeuden kauempana olleessa myllyssä.

11. Tässä asiassa jauhatusoikeudet ovat perustuneet edellä kohdissa 2 – 4 selostettuihin myllykiinteistöjen ja koskiosuuksien luovutusta koskeviin sopimuksiin. Myyjille pidätetyt vastikkeettomat jauhatusoikeudet ovat olleet osa ostajan suoritettavaa vastiketta. Myyjillä on ollut oikeus sopimuksen mukaiseen kotitarvejauhatukseen ja ostajalla on ollut velvollisuus järjestää jauhatus omalla kustannuksellaan. Asiassa on riidatonta, että oikeus on liittynyt kiinteistöjen omistukseen siten, että se on oikeuttanut ja velvoittanut myös kiinteistöjen uusia omistajia. Oikeus ei kuitenkaan ole kohdistunut myllykiinteistön alueeseen sinänsä, vaan yhtiöön tämän kiinteistön omistajana. Yhtiöllä olisi ollut oikeus toteuttaa jauhatus kustannuksellaan myös muussa paikassa.

12. Kiinteistönmuodostamislain 2 §:ssä tarkoitettu kiinteistöön kuuluva rasiteoikeus tai erityinen etuus asettaa tyypillisesti rasitetun kiinteistön omistajalle velvollisuuden sallia jokin toiminta kiinteistön alueella. Kuten edellisestä kohdasta ilmenee, jauhatusoikeutta ei ole sanotulla tavalla rajattu kiinteistökohtaisesti. Yhtiö on aikaisemmin vuonna 2004 hakenut jauhatusoikeuden lakkauttamista kiinteistönmuodostamislain 149 §:n mukaisessa erityisen etuuden lakkauttamista koskevassa toimituksessa. Kuopion käräjäoikeus on maaoikeutena katsonut lainvoimaiseksi tulleessa tuomiossaan (24.5.2005 nro 05/2344), että kauppakirjaan perustuvat jauhatusoikeudet eivät kuulu kiinteistöjaotuksen piiriin, vaan ovat yksityisoikeudellisiin sopimuksiin perustuvia käyttöoikeuksia, joten oikeuksien lakkauttaminen ei ole ollut kiinteistönmuodostamislain mukaan käsiteltävä asia. Edeltä ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei kysymys ole yhtiön omistamaan kiinteistöön kohdistuvasta rasitteesta tai erityisestä etuudesta.

13. Vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan jauhatusoikeuden vakuudeksi ei myöskään ole voitu vahvistaa kiinnitystä (ks. esim. KKO 1931 II 340 ja KKO 1951 II 140). Edelleen kohdasta 11 ilmeneviin seikkoihin nähden on ilmeistä, ettei jauhatusoikeus ole myöskään maakaaren 14 luvun 1 §:ssä tarkoitettu, kirjattava erityinen oikeus. Tällä seikalla ei sinänsä ole asiassa ratkaisevaa merkitystä, koska myös kiinteistöön kohdistuvaa erityistä oikeutta koskevat, toistaiseksi voimassa olevat sopimukset ovat sopijapuolten välillä irtisanottavissa. Jauhatusoikeus ei ole sisällöltään eikä tarkoitukseltaan rinnastettavissa kiinteistöeläkkeeseenkään. Se, että jauhatusoikeudet ovat olleet osa kiinteistöstä suoritettavaa vastiketta, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin.

14. Johtopäätöksenä Korkein oikeus toteaa hovioikeuden tavoin, että asiassa on kysymys sopimukseen perustuvasta oikeudesta. Irtisanominen on sopimuksen tavanomainen päättämistapa, eikä sopimuksen päättäminen ole edellyttänyt vahvistuskanteen nostamista. Perusteita sille, miksi jauhatusoikeuden irtisanottavuutta olisi arvioitava muutoin kuin yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaan, ei edeltä ilmenevän vuoksi ole.

Onko jauhatusoikeutta koskenut sopimus voitu irtisanoa?

15. Muutoksenhakijat ovat katsoneet, että jauhatusoikeudet on sovittu ikuisina pysyviksi siten, ettei niitä ole voitu yksipuolisesti irtisanoa. Yhtiö on katsonut, että sopimukset on voitu irtisanoa kuten yleensäkin toistaiseksi voimassa olevat kestosopimukset.

16. Korkein oikeus toteaa, että sopimukset on pääsääntöisesti täytettävä ehtojensa ja tarkoituksensa mukaisesti. Sopimusten sitovuuden lähtökohta ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sopimuksen osapuoli olisi pysyvästi ja peruuttamattomasti sidottu tekemäänsä sopimukseen määräämättömäksi ajaksi. Olosuhteet saattavat sopimuksen solmimisen jälkeen muuttua ennakoimattomasti siten, että sopimuksen soveltaminen sellaisenaan johtaisi kohtuuttomaan ja sopimuksen alkuperäisen tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen (ks. esim. KKO 1990:138 ja 2004:10).

17. Oikeus irtisanoa sopimussuhde on poikkeus sopimuksen sitovuuden lähtökohdasta. Pitkään jatkuneet toistaiseksi voimassaolevat sopimukset ovat kuitenkin pääsääntöisesti päätettävissä irtisanomisella ilman nimenomaista sopimusehtoakin (ks. KKO 1982 II 1, 1985 II 130 ja 1990:124). Sopimusosapuolten on sopimusta päätettäessä otettava kohtuullisessa määrin huomioon sopijakumppaninsa etu. Sopimussidonnaisuus päättyy kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua, ellei irtisanomisajasta ole erikseen sovittu (ks. KKO 2010:69, kohta 9 ja KKO 2018:37, kohta 12).

18. Osapuolten tarkoitus vaikuttaa irtisanomisen edellytysten arviointiin. Pelkästään se seikka, että kysymyksessä on kestosopimus, ei ole peruste alentaa irtisanomiskynnystä, jos osapuolet ovat sopimussuhteeseen sitoutuessaan nimenomaisesti tarkoittaneet sopimuksen pitkäkestoiseksi. Tällaisessa sopimussuhteessa osapuolten tulee kuitenkin varautua kohtuudella olosuhteiden mahdolliseen ennakoimattomaan muuttumiseen liittyviin riskeihin (KKO 2010:69, kohta 10).

19. Edellä todettu irtisanomisvapaus koskee sellaisia toistaiseksi voimassa olevia sopimuksia, joissa ei ole irtisanomisehtoa. Sen sijaan määräaikainen sopimus ei ole irtisanottavissa kesken sopimuskauden ilman tätä koskevaa sopimusehtoa tai lain säännöstä. Myöskään sellaista sopimusta, jonka on sovittu olevan voimassa pysyvästi, ei lähtökohtaisesti ole oikeutta päättää irtisanomalla (ks. KKO 1994:95). Jos ikuisesti voimassa olevaksi eli siis pysyväksi järjestelyksi tarkoitetusta sopimuksesta on tullut toiselle osapuolelle kohtuuttoman rasittava, esimerkiksi olosuhteiden muutoksista johtuen, myös tällainen sopimus voi poikkeuksellisesti olla irtisanottavissa kohtuullista irtisanomisaikaa noudattaen. Harkinnassa otetaan huomioon sopimuksen merkitys kummankin osapuolen kannalta (ks. KKO 1972 II 65).

20. Tässä asiassa jauhatusoikeuksista tehdyissä sopimuksissa ei ole irtisanomisehtoa eikä muitakaan määräyksiä sopimuksen päättämisestä. Jauhatusoikeuden on nimenomaisesti sovittu olevan ikuinen. Tämä on todettu uudelleen vuonna 1940 eli useita vuosikymmeniä alkuperäisten sopimusten solmimisen jälkeen. Sopimuksia solmittaessa vastikkeettomilla kotitarvejauhatusoikeuksilla on ollut sen aikaisen yhteiskunnan oloissa myyjille olennainen merkitys koskiosuuksista ja myllykiinteistöistä saatuna vastikkeena. Sopimusten sanamuodosta ja syntytaustasta voidaan siten päätellä, että sopimukset on alun perin tarkoitettu pysyviksi.

21. Kyseiset sopimukset on sanamuotonsa perusteella tarkoitettu pysyväksi järjestelyksi. Ikuiseksi tarkoitettu jauhatusoikeutta tarkoittava sopimus voi kuitenkin olla irtisanottavissa, jos sopimuksen toimintaympäristö muuttuu olennaisesti toiseksi kuin mitä se oli sopimusta solmittaessa. Tämä voi olla asian laita, jos kotitarvejauhatuksen merkitys oikeutettujen osapuolten kannalta olennaisesti muuttuu samalla, kun jauhatusoikeuden toteuttaminen merkitsee kohtuutonta rasitetta velvoitetulle osapuolelle. Kun otetaan huomioon sopimusten sanamuoto, syntytausta ja tarkoitus sekä se, että ne ovat olleet voimassa ja että niitä on noudatettu yli sata vuotta, Korkein oikeus katsoo, että sopimusten päättäminen irtisanomalla edellyttää hyvin painavia syitä. Irtisanomiskynnyksen tulee ikuiseksi tarkoitetussa sopimussuhteessa olla korkealla.

Onko yhtiöllä ollut perusteet irtisanomiseen?

22. Yhtiö on vedonnut irtisanomisperusteena siihen, että olosuhteet ovat yhteiskunnan kehityksen myötä muuttuneet täysin toisenlaisiksi alkuperäisiin olosuhteisiin verrattuna. Sopimusten tarkoittaman kotitarvejauhatuksen merkitys on tullut marginaaliseksi, ja erityisesti muutoksenhakijoiden jauhatus on ollut lähes olematonta. Myllyn ylläpitäminen on ollut yhtiölle kohtuuton rasitus myllyn todelliseen käyttöön nähden.

23. Muutoksenhakijat ovat kiistäneet irtisanomisperusteen oikeutuksen. Jauhatusoikeudella on ollut merkitystä ennen kaikkea karjatalouden harjoittamiselle. Jauhatusoikeuden merkitystä ei myöskään tule arvioida sen perusteella, kuinka paljon muutoksenhakijat ovat tosiasiassa käyttäneet oikeuttaan, vaan sen mukaan, kuinka suuren potentiaalisen jauhatusmäärän he ovat menettäneet.

24. Korkein oikeus toteaa, että jauhatusoikeuksia koskevat sopimukset on alun perin solmittu 1800-luvun lopulla palvelemaan myyjien tarpeita sen aikaisen yhteiskunnan oloissa. Yhteiskunnan muutosten, elintarvikemarkkinoiden ja teknologian kehittymisen myötä olosuhteet ovat muuttuneet olennaisesti alkuperäisten sopimusten solmimisajankohdasta ja myös vuonna 1940 tapahtuneen uuden sopimuksen solmimisen jälkeen. Vesivoiman merkitys jauhatustoiminnassa on vähentynyt, ja oikeudenhaltijat ovat voineet toteuttaa tarvitsemansa jauhatuksen helposti muutoinkin.

25. Jauhatusoikeus on koskenut kotitarvejauhatusta. Jauhatusoikeuksia on esitetyn selvityksen mukaan käytetty tosiasiassa enää varsin vähän. Mämmenkoskessa sijaitsevan myllyn kokonaiskäyttö oli viimeisinä vuosina vähentynyt, ja ennen sen toiminnan lakkaamista vuoden 2011 lopussa mylly oli toiminnassa enää yhtenä päivänä viikossa. Muutoksenhakijoiden jauhatus oli ollut viimeisten kymmenen vuoden 2001 – 2010 aikana vähäistä, ja jotkut heistä eivät olleet käyttäneet oikeuttaan lainkaan. Vaikka yhtiö olisi voinut toteuttaa jauhatuksen myös muualla, on jauhatusoikeuden merkitys oikeutetulle osapuolelle vähentynyt olennaisesti. Myllyn ylläpitämisestä ja jauhatusoikeuden voimassaolosta on siksi aiheutunut yhtiölle suhteeton rasitus sen todelliseen käyttöön nähden.

26. Jauhatusoikeuksia koskevien sopimusten ja niiden irtisanomisen merkitystä arvioitaessa on lisäksi otettava huomioon, että yhtiö tarjosi sopimusten päättämisestä rahakorvauksia kaikille oikeudenhaltijoille. Tarjotut korvausmäärät oli laskettu kunkin toteutuneiden jauhatusmäärien perusteella. Osa oikeudenhaltijoista hyväksyi tarjouksen tai muutoin teki sopimuksen korvauksista.

27. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiöllä on olosuhteiden muutoksen takia ollut oikeus irtisanoa jauhatusoikeuksia koskeneet sopimukset. Yhtiön ei myöskään ole näytetty toimineen irtisanomisessa muutoksenhakijoiden väittämällä tavalla kunnianvastaisesti tai arvottomasti, eikä irtisanominen ole ollut miltään osin ehdollinen eikä muullakaan perusteella pätemätön. Jauhatusoikeuksia koskeneet sopimukset ovat näin ollen päättyneet kohtuullisen irtisanomisajan kuluttua.

Onko yhtiön noudattama irtisanomisaika ollut kohtuullinen?

28. Yhtiö oli irtisanonut 9.6.2011 päivätyillä kirjeillä sopimukset päättymään 31.12.2011. Yhtiö on katsonut, että sen noudattama yli kuuden kuukauden pituinen irtisanomisaika oli kohtuullinen. Muutoksenhakijat ovat pitäneet irtisanomisaikaa kohtuuttoman lyhyenä.

29. Korkein oikeus toteaa, että kohtuullisen irtisanomisajan tarve ja pituus vaihtelevat sopimusosapuolten yksilöllisten tilanteiden mukaan. Sopimusosapuolten toiminnallinen ja taloudellinen riippuvuus sopimusvastikkeesta vaihtelee eri sopimuksissa. Kokonaisarvioinnissa merkittäviä seikkoja ovat esimerkiksi sopimussuhteen kesto, sopimusosapuolten panostukset ja sijoitukset sekä aika, joka osapuolella kuluu uuden sopimuskumppanin löytämiseen (KKO 2018:37, kohdat 16 – 18). Liiketoimintasopimusten irtisanomista koskevissa ratkaisuissa kohtuullisena on pidetty kahdesta neljään kuukauden pituista irtisanomisaikaa (KKO 1982 II 1, KKO 1985 II 130 ja KKO 2018:37). Nyt käsillä olevat sopimukset eivät kuitenkaan ole rinnastettavissa liikesopimuksiin.

30. Tässä asiassa kysymys on ollut erittäin pitkäkestoisesta sopimuskokonaisuudesta, joka on aikanaan tarkoitettu ikuisesti voimassa olevaksi, pysyväksi järjestelyksi. Sopimusta oli ennen irtisanomista noudatettu vakiintuneesti jo pitkälti yli sata vuotta. Nämä seikat perustelevat pitkää, jopa vuosien mittaista irtisanomisaikaa. Pitkää irtisanomisaikaa puoltaa myös se, että jauhatusoikeudella on ollut pysyvän kiinteistörasituksen piirteitä. Jauhatusoikeus ja -velvollisuus on riidattomasti liittynyt kiinteistöjen omistukseen ja on sitonut myös kiinteistöjen uusia omistajia.

31. Vaikka kysymys on ollut erittäin pitkäkestoisesta sopimuskokonaisuudesta, Korkein oikeus katsoo, että yhtiön käyttämä runsaan kuuden kuukauden irtisanomisaika on ollut kohtuullinen etenkin ottaen huomioon sen, että jauhatusoikeuksilla on pääosin ollut erittäin vähän tai ei lainkaan merkitystä muutoksenhakijoille irtisanomisvuonna 2011 ja sitä edeltävinä kymmenenä vuotena. Kesäkuusta satokauden yli vuoden loppuun jatkunut irtisanomisaika on myös riittävässä määrin ottanut huomioon maatilatalouden suunnittelun aikajänteen.

Johtopäätökset

32. Korkein oikeus on edellä katsonut, että yhtiöllä on ollut oikeus irtisanoa jauhatusoikeudet ja että yhtiön noudattama irtisanomisaika ja irtisanomismenettely on ollut asianmukainen. Muutoksenhakijoiden kanneperusteet, joiden nojalla he ovat vaatineet ensisijaisesti jauhatusoikeuden pysyttämistä ja toissijaisesti korvauksia oikeudettomasta irtisanomisesta, ovat siten tulleet hylätyiksi, joten heidän kanteensa on tällä perusteella hylättävä. Kantajien vaatimusten vanhentumisesta ei näin ollen ole tarpeen lausua.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen, Lena Engstrand ja Asko Välimaa. Esittelijä Heikki Heino.

Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi petoksen. Syytteen tueksi oli esitetty muun ohessa samasta teosta epäillyn C:n esitutkinnassa antama kertomus. C oli kuollut ennen pääkäsittelyä eikä A ollut voinut esittää tälle kysymyksiä esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli katsonut C:n esitutkinnassa antaman kertomuksen uskottavaksi ja riittäväksi näytöksi A:n syyllistymisestä syytteessä tarkoitettuun petokseen, kun muu näyttö oli tukenut C:n esitutkinnassa kertomaa. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa. Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella ja ennakkoratkaisuperusteella.

OK 17 luku 29 §
OK 25 a luku 11 §
ROL 11 luku 4 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 5.9.2017 nro 17/134216 ja Turun hovioikeuden päätös 5.12.2017 nro 17/149966 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Katja Tukiainen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Marianne Salonen, Lea Rosa Pohjola ja Camilla Mäkinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään

D ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus luki syytekohdassa 3 A:n syyksi yhdessä B:n kanssa 19. ja 24.4.2015 välisenä aikana tehdyn petoksen ja tuomitsi hänet tästä rikoksesta ja hänen syykseen syytekohdassa 2 luetusta kätkemisrikoksesta yhteiseen 5 kuukauden 15 päivän vankeusrangaistukseen, joka määrättiin ehdolliseksi. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n yhteisvastuullisesti B:n kanssa suorittamaan asianomistajille korvausta rikoksilla aiheutetuista vahingoista.

2. Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 3 osalta selvitetyksi, että A ja B olivat yhdessä ennen käräjäoikeuden pääkäsittelyä kuolleen C:n kanssa erehdyttäneet yhteensä yhdeksää eri asianomistajaa sopimuskumppanin henkilöllisyydestä sekä maksukyvystä ja -halusta. Asianomistajille oli annettu luottosopimuksen ja liittymäsopimuksen laatimisen sekä lainahakemusten tekemisen yhteydessä D:n henkilötiedot. B oli antanut D:ltä anastamansa passin C:lle, joka oli avannut S-Pankkiin tilin D:n tiedoilla. Tämän jälkeen A, B ja C olivat näin saaduilla pankkitunnuksilla sekä D:n passin tietoja hyväksikäyttäen tehneet matkapuhelinta koskevan luottosopimuksen ja liittymäsopimuksen sekä niin sanottuja pikavippejä koskevia luottosopimuksia. C oli nostanut D:n nimissä, mutta tosiasiassa vastaajien hallussa olleelle S-Pankin tilille saapuneista varoista 1 900 euroa käteisenä ja siirtänyt 4 400 euroa omalle tililleen, josta ne oli nostettu käteisenä. Näin saadut varat oli jaettu vastaajien kesken.

3. Käräjäoikeus otti oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla todisteina vastaan ennen pääkäsittelyä kuolleen C:n 2. ja 3.6.2015 esitutkinnassa antamat kertomukset. Lisäksi todisteina esitettiin valokuvaliite ja tiliote S-Pankkiin D:n nimissä avatusta tilistä.

4. A haki muutosta hovioikeudessa ja perusteli vaatimustaan jatkokäsittelyluvan myöntämisestä sillä, että hänen kiistettyään syytteen teonkuvauksen käräjäoikeus oli antanut näytön arvioinnissa ratkaisevan merkityksen C:n esitutkintakertomukselle. C:n kuoleman johdosta tälle ei ollut voitu esittää kysymyksiä. Tämän lisäksi C:n kertomuksen näyttöarvoa oli oleellisesti heikentänyt hänen asemansa rikoksesta epäiltynä. A:n oma kertomus, joka ei ollut muuttunut esitutkinnassa tai käräjäoikeudessa, oli looginen ja yhdenmukainen B:n kertomuksen sekä muun näytön kuin C:n esitutkintakertomuksen kanssa. A:n esittämää vaihtoehtoista tapahtumakuvausta ei ollut suljettu pois.

5. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa syytekohdassa 3 syyksi lukemisen ja tuomittujen vahingonkorvausten sekä yhteisen rangaistuksen osalta.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta;

2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä;

3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai

4) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

8. Saman pykälän 2 momentissa säädetään, että jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

9. Korkein oikeus katsoo tarkoituksenmukaiseksi arvioida kysymystä jatkokäsittelyluvan myöntämisestä ensin oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun ennakkoratkaisuperusteen kannalta.

Ennakkoratkaisuperuste

10. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jatkokäsittelylupa tulee myöntää oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdan ennakkoratkaisuperusteella tilanteessa, jossa asian periaatteellisen merkityksen takia on tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys on tällöin yleensä siitä, että laki ei anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (KKO 2012:28, kohta 24, KKO 2013:42, kohta 13, KKO 2014:89, kohta 15, KKO 2015:27, kohdat 7 ja 15, KKO 2016:57, kohta 13, KKO 2017:76, kohta 12 ja KKO 2018:85, kohta 12).

11. Käräjäoikeus on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin nojalla ottanut syyttäjän nimeämänä todisteena vastaan C:n esitutkinnassa 2. ja 3.6.2015 antamat kertomukset. C on menehtynyt 8.6.2015 ennen 23.5.2017 toimitettua käräjäoikeuden pääkäsittelyä. Kysymyksessä olevan syytekohdan esitutkinta-aineisto on tältä osin ollut oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitettua jatkokäsittelyluvan myöntämistä ratkaistaessa hyödynnettävää muuta oikeudenkäyntiaineistoa. Esitutkinta-aineistosta ei ilmene, että A:lle olisi ennen C:n menehtymistä varattu tilaisuutta esittää tälle kysymyksiä. A:ta itseään on kuultu esitutkinnassa syylliseksi epäiltynä ensimmäisen kerran 7.9.2015.

12. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentissa säädetään, että jos rikosasiassa on kuultu anonyymiä todistajaa, tuomioistuimen on erityisesti perusteltava, mikä merkitys hänen kertomuksellaan oli näyttönä asiassa ja mihin toimenpiteisiin ryhdyttiin puolustuksen oikeuksien turvaamiseksi. Tuomioistuimella on sama perusteluvelvollisuus, jos asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta todisteena käytetään esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa. Tuomioistuimen on tällöin myös erityisesti perusteltava, miksi asianomistajaa tai todistajaa ei kuultu henkilökohtaisesti oikeudenkäynnissä.

13. Viimeksi mainittu säännös on tullut voimaan 1.1.2016 osana todistelulainsäädännön uudistusta. Uudistuksen säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että lainkohdan syntyyn on vaikuttanut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Al-Khawaja ja Tahery v. Yhdistynyt kuningaskunta (suuri jaosto 15.12.2011). Siinä tuomioistuin arvioi kolmiportaisen testin avulla sitä, täyttikö oikeudenkäynti Euroopan ihmisoikeussopimuksen oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille asettamat vaatimukset. Hallituksen esityksessä todetaan mainitussa ratkaisussa katsotun, että vaikka pääsäännön mukaan todistelu otetaan vastaan syytetyn läsnä ollessa ja asianomaista henkilöä on kuultava todistelutarkoituksessa suullisesti, tästä voidaan poiketa, jos siihen on hyväksyttävä syy. Anonyymin todistajan kertomus tai kirjallinen kertomus voidaan ottaa näyttönä huomioon, ja se voi olla myös langettavan tuomion ainoa tai ratkaiseva näyttö, jos puolustuksen oikeuksia on kompensoitu riittävästi. Ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt, että näistä kysymyksistä tuomioistuimen on laadittava seikkaperäiset perustelut (HE 46/2014 vp s. 141). Sittemmin ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussa Schatschaschwili v. Saksa (suuri jaosto 15.12.2015) selventänyt kantaansa vastakuulusteluoikeuden puuttumisen merkityksestä ja niistä edellytyksistä, joiden käsillä ollessa langettava tuomio rikosasiassa voidaan perustaa poissaolevan todistajan kertomuksen varaan.

14. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentissa tarkoitettu erityinen perusteluvelvollisuus koskee lainkohdan sanamuodon mukaisesti vain niitä tilanteita, joissa todisteena on asianomistajan tai todistajan henkilökohtaisen kuulemisen asemesta käytetty heidän esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaansa. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d kohdan tulkintakäytännössä vastaajan oikeus kuulustella tai kuulustuttaa todistajia, jotka kutsutaan todistamaan häntä vastaan, koskee kaikkea oikeudenkäynnissä esitettävää suullista todistelua.

15. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:ssä säädetään siitä, ketä oikeudenkäynnissä voidaan kuulustella todistajana. Kyseinen säännös on niin ikään tullut voimaan 1.1.2016 osana todistelulainsäädännön uudistusta. Pykälän 1 momentin mukaan jokaista muuta kuin asianosaista voidaan kuulustella todistajana. Pykälän 2 momentin mukaan asianomistajaa, jolla ei ole vaatimuksia, kuulustellaan rikosasiassa todistajana. Häneen ei kuitenkaan sovelleta, mitä 44 §:ssä säädetään todistajan vakuutuksesta ja 63 §:ssä pakkokeinoista todistajan kieltäytyessä todistamasta. Pykälän 3 momentin mukaan 2 momentissa säädettyä sovelletaan rikosasiassa myös siihen, jota on syytetty samasta teosta tai teosta, jolla on välitön yhteys siihen tekoon, jota syyte koskee (1 kohta); siihen, jolle on annettu sakkomääräys, rangaistusmääräys tai rikesakkomääräys 1 kohdassa tarkoitetusta teosta (2 kohta); ja siihen, jonka teko esitutkintalain 3 luvun 9 §:n nojalla on päätetty jättää saattamatta syyttäjän harkittavaksi taikka jonka teosta syyttäjä on päättänyt jättää oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 7 tai 8 §:n taikka muun vastaavan toimenpiteistä luopumista tarkoittavan lainkohdan nojalla syytteen nostamatta (3 kohta).

16. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäiltynä kuultu C on menehtynyt ennen syytteen nostamista, eikä häneen ollut kohdistunut edellä todetun säännöksen 3 momentin 1–3 kohdan mukaisia toimenpiteitä.

17. Kun huomioon otetaan yhtäältä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:n 3 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 29 §:n sanamuodot sekä toisaalta ensin mainitun lainkohdan tausta ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä, Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa kysymys erityisen perusteluvelvollisuuden ulottamisesta C:n esitutkinnassa antamien kertomusten hyödyntämiseen todisteena ei ole välttämättä ollut selvä. Kysymyksestä ei ole Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä. Tämän takia hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla ennakkoratkaisuperusteella.

18. A on katsonut, että käräjäoikeus on syyksilukemista koskevassa näytön arvioinnissa antanut ratkaisevan merkityksen C:n esitutkinnassa antamalle kertomukselle, vaikka A:lla ei ole ollut tilaisuutta esittää C:lle kysymyksiä. Korkein oikeus toteaa, että A:ta vastaan on esitetty näyttönä C:n esitutkinnassa antamien kertomusten lisäksi valokuvaliite ja D:n nimissä olleen S-Pankin tilin tiliote. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa katsonut, että C:n esitutkintakertomus on muun näytön sitä tukiessa ollut uskottava ja riittävä näyttö asiassa. C:n kertomus oli lisäksi tehnyt teonkuvauksen mukaiset tapahtumat kaikilta osin loogisiksi ja antanut niille selityksen. C:n esitutkinnassa antamien kertomusten sekä sanottujen muiden todisteiden lisäksi kanssavastaaja B oli kertonut, että C oli ollut A:lle velkaa autokaupoista. Käräjäoikeus on katsonut, että tapahtumien taustalla oli ollut C:n kyseinen velka A:lle.

19. Korkein oikeus toteaa, että ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä on saatavissa johtoa sille, milloin rikosasian syyksilukeminen voidaan hyväksyttävällä tavalla perustaa henkilön esitutkinnassa antamaan kertomukseen. Edellä kohdassa 13 mainittua ihmisoikeustuomioistuimen soveltamaa kolmiportaista testiä on käsitelty eräissä Korkeimman oikeuden ratkaisuissa (KKO 2013:97, KKO 2015:86, KKO 2016:88, KKO 2017:93 ja KKO 2018:54).

20. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei kuitenkaan ole otettu kantaa siihen, millä edellytyksillä langettava tuomio rikosasiassa voidaan perustaa mainittujen oikeusohjeiden kannalta hyväksyttävällä tavalla sellaisen kanssaepäillyn esitutkinnassa antaman kertomuksen varaan, jolle vastaajalla ei ole ollut tilaisuutta esittää kysymyksiä. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle kohdan 3 syyksilukemisen osalta jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla ennakkoratkaisuperusteella.

Muutosperuste

21. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla muutosperusteella huomiota pitää kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä (KKO 2015:70, kohta 12). Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (KKO 2013:101, kohta 15, KKO 2014:4, kohta 6 ja KKO 2015:27, kohta 6).

22. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden ratkaisun ja valituksessa esitettyjen väitteiden perusteella ei ole selvää, että syyksilukeminen olisi tässä tapauksessa voitu ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön kannalta hyväksyttävällä tavalla perustaa C:n esitutkinnassa antaman kertomuksen varaan siinä määrin kuin käräjäoikeus on katsonut. Asiassa ei ole hovioikeudessa siten ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimista koskevista näkökohdista. Näin ollen asiassa ei tule sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 2 momentin mukainen korotettu kynnys jatkokäsittelyluvan myöntämiselle. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa myös muutosperusteella.

Asian jatkokäsittely

23. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella ja ennakkopäätösperusteella Korkeimman oikeuden käsiteltävänä olleeseen osaan asiasta. Oikeusastejärjestyksen takia asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa syytekohdassa 3 syyksilukemisen, A:lle tuomitun yhteisen rangaistuksen ja A:n kyseisessä syytekohdassa maksettavaksi tuomitun yksityisoikeudellisen korvausvelvollisuuden osalta. Asia palautetaan mainituilta osilta Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväksi. Muilta osin hovioikeuden päätös jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Jussi Tapani. Esittelijä Timo Saranpää.

X oli toiminut käräjäoikeudessa A:n avustajana tämän ajaessa yksin syytettä B:tä vastaan. Käräjäoikeus oli hylännyt A:n ajaman syytteen ja velvoittanut X:n oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n nojalla yhteisvastuullisesti A:n kanssa korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.

X haki hänelle tuomitun oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuuden osalta muutosta ennakkopäätösvalituksella Korkeimmalta oikeudelta. A haki käräjäoikeuden tuomioon muutosta muun ohella saman korvausvelvollisuuden osalta hovioikeudelta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei estettä ennakkopäätösvalitusta koskevan valituslupahakemuksen tutkimiselle ollut huolimatta X:n ja A:n muutoksenhakujen eriytymisestä kahteen eri oikeusasteeseen. (Ään.) Vrt. KKO:2012:84

OK 30 a luku

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 17.11.2016 nro 16/148034 on selostettu tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Inkeri Gummerus, Tuija Kauppila ja Tero Mikkola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, saiko hän hakea muutosta ennakkopäätösvalituksella käräjäoikeuden ratkaisuun, jolla hänet oli velvoitettu päämiehensä A:n kanssa yhteisvastuullisesti korvaamaan A:n vastapuolen B:n oikeudenkäyntikulut. Muulta osalta kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

X vaati valituksessaan, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata B:n oikeudenkäyntikuluja.

B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Muutoksenhakemuksen tutkiminen

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on asianomistajana ajanut käräjäoikeudessa syytettä B:tä vastaan. X on toiminut oikeudenkäynnissä A:n avustajana.

2. Käräjäoikeus on hylännyt A:n B:hen kohdistaman syytteen sekä velvoittanut A:n ja X:n yhteisvastuullisesti korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut. Käräjäoikeus on perustellut kuluratkaisuaan X:n osalta toteamalla, että X:n oli täytynyt ymmärtää, että B:hen kohdistettu syyte oli ollut ilmeisen perusteeton. Lisäksi X oli esittänyt haastehakemuksessa perusteettomiksi tietämiään väitteitä. Menettelyllään X oli A:n avustajana aiheuttanut tahallaan tai huolimattomuudesta B:lle kustannuksia. Sen vuoksi hän oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n nojalla yhteisvastuullisesti A:n kanssa velvollinen korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.

3. X on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon ennakkopäätösvalituksella Korkeimmassa oikeudessa. A on hakenut tuomioon muutosta valituksella hovioikeudessa.

4. Korkeimman oikeuden arvioitavana on ensin kysymys siitä, voidaanko X:n hakemus valitusluvan myöntämisestä ennakkopäätösvalitukselle tutkia, kun A on samanaikaisesti hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeudessa muun ohella ennakkopäätösvalituksessakin tarkoitetun yhteisvastuullisen kuluvastuun osalta.

Merkitykselliset säännökset ja muut oikeuslähteet

5. Oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 1 §:n 1 momentin mukaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun saadaan hakea hovioikeuden asemesta Korkeimmalta oikeudelta (ennakkopäätösvalitus), jos Korkein oikeus myöntää valitusluvan.

6. Ennakkopäätösvalitusta koskevista säännöksistä ja lain esitöistä ilmenee, että kysymykseen muutoksenhaun eriytymisestä eri muutoksenhakuasteisiin on kiinnitetty huomiota lakia säädettäessä. Muutoksenhakijan ja hänen vastapuolensa osalta asiasta on säädetty oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun 1 §:n 2 momentissa siten, että ennakkopäätösvalitus ei ole sallittu, jos muutoksenhakijan vastapuoli ei ole antanut siihen suostumustaan. Lisäksi vastapuoli voi mainitun luvun 5 §:n nojalla tehdä Korkeimmalle oikeudelle vastavalitushakemuksen. Laissa ei ole säännöksiä siitä, että ennakkopäätösvalituksen tekeminen edellyttäisi muutoksenhakijan myötäpuolen suostumusta.

7. Ennakkopäätösvalitusta koskevien säännösten säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 105/2009 vp s. 71) perusteluissa on todettu, että muutosta ei voitaisi hakea esimerkiksi jonkin syytekohdan tai itsenäisen vaatimuksen osalta ennakkopäätösvalituksella Korkeimmalta oikeudelta ja toisen syytekohdan tai itsenäisen vaatimuksen osalta hovioikeudelta. Sanotunlaista asian hajottamista eri muutoksenhakuasteisiin ei hallituksen esityksen mukaan voida pitää tarkoituksenmukaisena.

8. Hallituksen esityksessä on lisäksi käsitelty (s. 72–73) tilannetta, jossa käräjäoikeudessa on samassa asiassa useita asianosaisia ja heitä koskevia useita erillisiä asiakohtia. Tällöin voi joku asianosaisista ilmoittaa tyytymättömyyttä valittaakseen hovioikeuteen, mutta toinen asianosainen haluaa tehdä ennakkopäätösvalituksen. Jos muutoksenhaut kohdistuisivat toisistaan täysin riippumattomiin asiakohtiin, voisivat muutoksenhaut poikkeuksellisesti eriytyä eri muutoksenhakuasteisiin. Asian itsenäisyyttä tulisi tarkastella sekä asia- että asianosaiskohtaisesti. Jos sen sijaan ennakkopäätösvalitus ei kohdistuisi täysin itsenäiseen asiaan, hallituksen esityksen perustelujen mukaan sen tutkiminen Korkeimmassa oikeudessa ei olisi asiayhteyden vuoksi mahdollista. Tällaisessa tilanteessa Korkein oikeus ei pääsääntöisesti voisi myöntää valituslupaa. Riski muutoksenhaun epäonnistumiselle mainitusta syystä olisi muutoksenhakijalla, koska hänen asianaan on päättää siitä, hakeeko hän muutosta ennakkopäätösvalituksella.

9. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2012:84 arvioinut tilannetta, jossa rikosasian vastaaja oli hakenut hovioikeudelta muutosta käräjäoikeuden pääasiaratkaisuun ja lisäksi muutosta Korkeimmalta oikeudelta ennakkopäätösvalituksella käräjäoikeuden käsittelyratkaisuun, jolla käräjäoikeus oli hylännyt vastaajan vaatimuksen syytteen jättämisestä tutkimatta. Muutoksenhakemukset sekä Korkeimmassa oikeudessa että hovioikeudessa perustuivat ainakin osittain samoihin seikkoihin. Korkein oikeus katsoi, että asianosaisen muutoksenhaku ei voinut eriytyä kahteen eri muutoksenhakuasteeseen. Sen vuoksi Korkein oikeus jätti ennakkopäätösvalituksen enemmälti tutkimatta.

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Muutoksenhaun kohteena olevalla ratkaisulla X on velvoitettu yhteisvastuullisesti päämiehensä kanssa korvaamaan vastapuolen oikeudenkäyntikulut käräjäoikeudessa. Kysymyksessä oleva yhteisvastuu perustuu oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n säännökseen, jonka perusteella päämies velvoitetaan aina yhteisvastuullisesti korvaamaan avustajansa korvattavaksi sanotun pykälän nojalla tuomitut kulut. Avustajan ja päämiehen kulukorvausvelvollisuuden edellytyksillä on siten asiallinen yhteys. A:n haettua muutosta hovioikeudelta ja X:n Korkeimmalta oikeudelta samaa ratkaisua koskeva muutoksenhaku on eriytynyt kahteen eri muutoksenhakuasteeseen. Yhteisvastuullista korvausta koskevan ratkaisun oikeellisuuden tutkiminen rinnakkain kahdessa eri muutoksenhakuasteessa ei lähtökohtaisesti ole tarkoituksenmukaista. Tämän voidaan katsoa puoltavan sitä, että X:n ennakkopäätösvalitusta ei otettaisi tutkittavaksi.

11. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta turvataan lailla. Korkein oikeus katsoo tästä säännöksestä seuraavan, että asianosaiselle lain mukaan kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ei voida rajoittaa, jollei rajoitukselle ole laissa säädettyä perustetta. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n mukaan käräjäoikeuden tuomioon ja lopulliseen päätökseen sekä samassa yhteydessä tehtyyn muuhun ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla, jollei muutoksenhakua ole erikseen kielletty. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 30 a luvun säännöksistä tai muualta laista ei ilmene perustetta sille, että X:n ennakkopäätösvalitus voitaisiin jättää tutkimatta sillä perusteella, että hänen kanssaan yhteisvastuulliseen korvausvelvollisuuteen tuomittu A on hakenut käräjäoikeuden ratkaisuun muutosta hovioikeudelta.

12. Käsillä oleva asia poikkeaa ennakkopäätöksen KKO 2012:84 kohteena olleesta asiasta. Siinä sama asianosainen oli pyrkinyt hajauttamaan muutoksenhakunsa käräjäoikeuden ratkaisusta sekä hovioikeuteen että Korkeimpaan oikeuteen. Kyseinen asianosainen oli voinut itse päättää, millä tavoin hän hakee muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun. Lisäksi hän oli saanut asiansa hovioikeudessa käsiteltäväksi. Nyt on sitä vastoin kyse kahden eri asianosaisen tekemistä prosessipäätöksistä. A ja X ovat voineet toisistaan riippumatta päättää, hakevatko he muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun ja tekevätkö muutoksenhakemuksensa hovioikeudelle vai Korkeimmalle oikeudelle. Jos A ei olisi hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon tai jos hän olisi peruuttanut valituksensa taikka jos myös hän olisi hakenut käräjäoikeuden ratkaisuun muutosta ennakkopäätösvalituksella Korkeimmalta oikeudelta, muutoksenhaku ei olisi eriytynyt ja estettä X:n ennakkopäätösvalitushakemuksen tutkimiselle ei olisi. Perusteltuna ei voida pitää sitä, että X:n muutoksenhakemuksen tutkiminen riippuisi siitä hänen vaikutusmahdollisuuksiensa ulkopuolella olevasta seikasta, onko myös A hakenut muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun ja onko hän hakenut siihen muutosta hovioikeudelta vai Korkeimmalta oikeudelta.

13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että X:n ennakkopäätösvalitusta koskeva valituslupahakemus voidaan tutkia.

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Valituslupaa ei myönnetä enemmälti. Käräjäoikeuden tuomio jää siten X:n osalta pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo, Juha Mäkelä ja Asko Välimaa (eri mieltä). Esittelijä Sanna Holkeri (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Holkeri: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen kohtien 1–10 sekä valituslupaa koskevan ratkaisun osalta. Kohtien 1–10 jälkeisiltä osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuisi perusteluinaan ja johtopäätöksinään seuraavaa:

Käräjäoikeus on lisäksi edeltä ilmenevin tavoin perustanut X:lle määrätyn oikeudenkäyntikuluvastuun pääasiassa esitettyjen rangaistus- ja vahingonkorvausvaatimusten ilmeiseen perusteettomuuteen. Näin ollen X:n Korkeimmassa oikeudessa esittämien vaatimusten arviointi koskisi ainakin osittain samoja seikkoja kuin A:n muutoksenhakemuksen johdosta hovioikeuden käsiteltävänä olevassa pääasiassa tehtävä arviointi.

Korkein oikeus todennee, että tässä asiassa X:n ja A:n muutoksenhakujen välillä on edellä esitetyn perusteella niin kiinteä asiallinen yhteys, ettei X:n ja A:n muutoksenhakujen hajautumista eri muutoksenhakuasteisiin voida pitää hyväksyttävänä. Korkein oikeus todennee edelleen, ettei X:n ennakkopäätösvalitusta jo mainituista syistä tule Korkeimmassa oikeudessa sisällöllisesti tutkia. Muutoksenhakujen hajautuminen merkitsee siten tässä tilanteessa tosiasiallisesti pikemminkin ennakkopäätösvalituksen tutkimisen esteenä pidettävää kuin valitusluvan myöntämisen perusteita koskevassa harkinnassa huomioon otettavaa seikkaa.

Todettaessa muutoksenhakujen hajautumisen jo sellaisenaan muodostavan esteen ennakkopäätösvalituksen sisällölliselle tutkimiselle, puoltaa tämän seikan arviointia tutkimisen edellytyksenä valituslupaharkinnan sijaan lisäksi se, että tällöin sekä muutoksenhakija että muut tahot saavat päätöksen perustelujen välityksellä tiedon muutoksenhaun epäonnistumisen perusteista.

Näillä perusteilla Korkein oikeus jättänee X:n ennakkopäätösvalituksen enemmälti tutkimatta.

Oikeusneuvos Välimaa: Perustelujen kohdan 11 asemesta lausun seuraavaa:

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 6 §:n sääntelystä kuitenkin ilmenee, että asianosaisen edustajan, asiamiehen tai avustajan oikeudenkäyntikuluvastuun perusteet ovat erilliset suhteessa päämiehen kuluvastuuseen. Asiamiehen oikeudenkäyntikuluvastuu voi tulla kysymykseen hänen omien oikeudenkäyntiin liittyvien velvollisuuksiensa vastaisesta toiminnasta ja edellyttää hänen omaa tahallisuuttaan tai huolimattomuuttaan. Asiamiehen kuluvastuu ulottuu lain säännöksen mukaan niihin kuluihin, jotka hän tällä toiminnallaan on aiheuttanut. Päämiehen kuluvastuun perusteet taas liittyvät joko suoraan siihen, että hän häviää asian taikka sitten hänen oma vastuunsa piiriin luettavaan oikeudenkäyntiin liittyvien velvollisuuksien vastaiseen toimintaan. Näiden lisäksi päämies on edellä sanotulla tavalla yhteisvastuussa asiamiehensä korvattavaksi tuomittavista kuluista.

Vaikka siis yhteisvastuun kautta päämiehen kuluvastuulla ja asiamiehen kuluvastuulla on asiallista yhteyttä, muut keskeiset kuluvastuun edellytykset ovat erilaiset. Tästä syystä X:n oikeudenkäyntikuluvastuukysymys on itsenäinen suhteessa päämiehen oikeudenkäyntikuluvastuukysymykseen.

Tämän johdosta enemmistön perustelujen kohdassa 12 mainitun hyväksyn lisäperusteluna edellä sanotulle. Muilta osin olen ratkaisun perusteluista samaa mieltä kuin enemmistö. Näillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin enemmistö.

Kiinteistön ostajille oli ennen kauppaa esitetty kiinteistöllä olevaa rakennusta koskeva kuntotarkastusraportti, jossa kuvattiin rakennuksessa olevia riskirakenteita ja vaurioita sekä esitettiin korjaus- ja lisätutkimussuosituksia. Kun ostajilla oli saamiensa tietojen vuoksi ollut erityinen syy edellyttää tutkimuksia alapohjan kunnon selvittämiseksi ennen kauppaa, ostajat eivät voineet vedota virheenä kaupan jälkeen havaittuihin alapohjan vaurioihin eivätkä siihen, että rakennuksessa ei, toisin kuin kuntotarkastusraportissa oli ilmoitettu, ollut tuulettuvaa alapohjaa. (Ään.)

MK 2 luku 22 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tausta

A ja B olivat ostaneet C:ltä 85 000 euron kauppahinnalla kaksi kiinteistöä. Niistä toisella sijaitsi vuonna 1958 rakennettu liikekiinteistö/asuinrakennus, joka oli muutettu kokonaan asuinkäyttöön. Ennen kauppaa ostajille oli annettu nähtäväksi kuntotarkastusraportti. Kauppakirjan mukaan kuntotarkastusraportissa mainitut seikat oli huomioitu kauppahinnassa. Kuntotarkastusraportista ilmeni muun muassa, että kallioiselle rinnetontille rakennetun talon maanpintaa lähellä olleissa puurakenteissa oli kosteusvaurioita, että kellarissa oli kosteutta ja sinne tuli keväisin vettä ja että maanpinta vietti rakennukseen päin. Rakennuksessa ei ollut salaojajärjestelmää eikä sokkelin ulkopuolella kosteuseristystä. Raportissa oli suositeltu lisätutkimuksia vaurioiden laajuuden selvittämiseksi. Raportin mukaan talossa oli niin sanottu rossipohja.

Kanne Pohjois-Savon käräjäoikeudessa

A ja B vaativat ensisijaisesti kiinteistön kaupan purkamista ja toissijaisesti hinnanalennusta kiinteistön laatuvirheen perusteella. Rakennuksen alapohja- ja ulkoseinärakenteissa oli laajoja kosteus-, home- ja lahovaurioita. Rakennuksessa ei ollut tuulettuvaa alapohjaa, kuten heille oli ennen kauppaa ilmoitettu, vaan maanvarainen betonilaatta. Rakennus ei ollut kunnoltaan sellainen kuin oli sovittu ja kuin heidän oli annettu ymmärtää.

C vaati kanteen hylkäämistä. Ostajat olivat havainneet tai ainakin voineet havaita kaikki kanteensa perusteena esittämänsä seikat kiinteistön tarkastuksessa ennen kauppaa, eivätkä he siksi voineet vedota niihin virheinä. A ja B olivat tarkastaneet kaupan kohteen perusteellisesti ennen kaupantekoa. C oli hyvissä ajoin ennen kauppaa esittänyt A:lle ja B:lle kuntotarkastusraportin, josta ilmenivät kaupan kohteen todetut ominaisuudet, puutteet ja viat. Pintapuolisessa kuntotarkastuksessa havaitut viat olivat olleet niin laajoja ja vakavia ja rakennuksen rakenteet oli todettu niin virheellisiksi, että oli ilmeistä, että tarkastamatta jääneiden rakenteiden sisällä oli lisää vastaavia vikoja. Rakennus oli yli viisikymmentä vuotta vanha, se oli rakennettu rakennusaikana voimassa olleiden rakennusmääräysten mukaisesti ja sen rakenteet olisivat ilman kosteusvaurioitakin olleet käyttöikänsä lopussa.

A ja B olivat ennen kauppaa saaneet tiedon muun muassa seuraavista seikoista: Rakennuksen seinässä ja rossipohjassa oli lahovaurioita. Talo oli rakennettu rinteeseen siten, että maanpinta ja peruskallio viettivät jyrkästi rakennusta kohti johtaen katto-, sade- ja sulamisvedet rakennuksen alle sekä sen seinä- ja lattiarakenteisiin. Varsinkin rakennuksen ylärinteen puolella seinien puurakenteet olivat liian lähellä maanpintaa ja osin maassa kiinni. Seinien ulkolaudoituksen takaa puuttui tuuletusrako. Rakennuksen sokkelissa ei ollut ulkopuolista vedeneristystä eikä tuuletusaukkoja. Rakennuksen rossipohjan puurakenteet olivat liian lähellä maanpintaa ja lattiarakenne oli kiinni maassa, mikä puuttuvan tuuletuksen kanssa aiheutti kosteusvaurioita. Kellariin tulvi keväisin vettä, joka poistettiin uppopumpulla, ja kellarissa oli jatkuvaa ja voimakasta kosteutta, joka oli aiheuttanut kellarin oven vaurioitumisen.

Käräjäoikeuden tuomio 2.9.2016 nro 16/13482

Käräjäoikeus totesi, että kuntotarkastusraportissa oli tuotu esiin rakennuksen lisätutkimus- ja korjaustarpeita. Raportin mukaan oli tarpeen muun muassa selvittää maanpinnan lähellä olleiden puurakenteiden ja rossipohjan lahovaurioiden laajuutta. Korjaustarpeina mainittiin muun muassa pintavesien alapohjaan valumisen ehkäisy, rossipohjan ja ulkoseinien lahovaurioiden korjaus sekä rakenteiden korjaus niin, ettei uusia vaurioita tule.

Raportin havainnoista ja toimenpidesuosituksista ilmeni, että maanpinnan rakennuksen vierellä tuli olla muotoiltu rakennuksesta poispäin viettäväksi, jotta pinta- ja sulamisvedet eivät pääsisi ohjautumaan ja lammikoitumaan rakennuksen vierustalle. Samoin ilmeni, että puurakenteiden tuli olla vähintään 200 millimetrin korkeudella maasta, jotta ne eivät vaurioituisi. Raportissa oli ilmoitettu, että sokkelissa ei ollut tuuletusaukkoja eikä ulkopuolista kosteuseristystä ja että myyjältä saadun tiedon mukaan rakennuksessa ei ollut salaojajärjestelmää. Raportissa suositeltiin alapohjan kunnon kartoittamiseksi lisätutkimuksia.

Käräjäoikeus katsoi, että ostajilla oli kuntotarkastusraportista ilmenevät seikat huomioon ottaen ollut velvollisuus ulottaa tarkastus myös seikkoihin, joiden selvittäminen edellytti tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä. Ostajien olisi tullut tarkistaa rakennuksen kunnosta annettujen tietojen paikkansapitävyys sekä selvittää alapohjan lahovaurioiden laajuus. Kaupan teon jälkeen tehdyissä tutkimuksissa ei ollut selvinnyt mitään sellaista, mistä ostajien ei voitaisi katsoa olleen tietoisia jo kuntotarkastusraportin perusteella. Ostajat olivat siis ennakkotarkastuksen laiminlyönnin vuoksi menettäneet oikeutensa vedota kyseisiin seikkoihin virheinä. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heidi Fröberg.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 4.7.2017 nro 366

A ja B valittivat hovioikeuteen toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset.

Hovioikeus katsoi, että ostajat olivat voineet kuntotarkastusraportista saamansa tiedon perusteella olettaa, että rakennuksessa oli rossipohja muuallakin kuin kellarin kohdalla. Vaikka ostajat olivat kuntotarkastusraportista saaneet tiedon tuuletusluukkujen puuttumisesta, heidän ei voitu edellyttää ymmärtäneen asian merkitystä, kun se ei ilmennyt raportista ja kun raportin mukaan myyjä ei ollut havainnut rakennuksessa puutteita tai vaurioita.

Ostajien oli havaintojensa ja kuntotarkastusraportin perusteella pitänyt olla tietoisia vauriojäljistä ulkoseinissä, varastossa ja kellarissa, raportista ilmenevistä tiedoista riskirakenteesta, puuttuvista tuuletusluukuista, maanpinnan virheellisestä kallistuksesta ja pintavesien valumisesta alapohjaan sekä ulkopuolisen kosteudeneristyksen ja salaojajärjestelmän puuttumisesta. Sisätiloissa ei kuitenkaan ollut havaittu vaurioita eikä ostajilla alapohjarakenteesta saamansa tiedon perusteella ollut ollut aihetta epäillä ulkoseinien alaosan lahovaurion ulottumista koko alapohjaan. Myöskään kellariin virtaavan veden ja uppopumpun perusteella ostajilla ei ollut ollut aihetta epäillä veden aiheuttavan kosteusvaurioita alapohjassa laajemmalti. Siksi ostajilla ei ollut ollut velvollisuutta ryhtyä poikkeuksellisiin toimenpiteisiin alapohjan kunnon selvittämiseksi eivätkä he olleet laiminlyöneet selonottovelvollisuuttaan.

Kuntotarkastusraportista ilmenevien seikkojen osalta kysymys ei ollut laatuvirheestä. Alapohjarakennetta koskevan virheellisen tiedon osalta kysymys oli maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta laatuvirheestä ja alapohjarakenteiden vaurioiden osalta saman momentin 5 kohdassa tarkoitetusta salaisesta virheestä. Virheet olivat olennaisia.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja purki kaupan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juha Halijoki, Eija Pitkänen ja Tanja Makkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

C:lle myönnettiin valituslupa. C vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A ja B vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A ja B ovat 2.11.2012 ostaneet 85 000 euron kauppahinnalla C:ltä kaksi kiinteistöä. Niistä toisella sijaitsee vuonna 1958 rakennettu liikekiinteistö/asuinrakennus, joka on muutettu kokonaan asuinkäyttöön. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, voivatko ostajat vedota maakaaren 2 luvun 17 §:ssä tarkoitettuna laatuvirheenä mainitun rakennuksen alapohjan lahovaurioihin ja alapohjan rakenteesta annetun tiedon virheellisyyteen. Asiassa on erityisesti otettava kantaa siihen, ovatko ostajat menettäneet oikeutensa vedota laatuvirheenä mainittuihin seikkoihin ennakkotarkastusvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi.

2. Asiassa on riidatonta, että C (jäljempänä myös myyjä) on antanut ennen kiinteistönkauppaa A:lle ja B:lle (jäljempänä myös ostajat) virheellisen tiedon, että rakennuksessa on muutoin kuin kellarin kohdalla ollut tuulettuva alapohja, vaikka rakennuksen alapohjarakenteena on ollut maanvarainen betonilaatta. Riidatonta on myös, että rakennuksen alakerran asuintilojen alla olevassa alapohjarakenteessa on ollut laaja-alainen lahovaurio. Hovioikeus on katsonut, että kiinteistössä on alapohjarakennetta koskevan virheellisen tiedon vuoksi maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettu laatuvirhe ja alapohjan lahovaurioiden vuoksi saman momentin 5 kohdassa tarkoitettu salainen virhe, joiden perusteella ostajilla on oikeus purkaa kauppa.

3. Ostajat ovat alemmissa oikeuksissa vedonneet virheinä myös muihin seikkoihin kuin alapohjarakenteesta annettuun tietoon ja alapohjan lahovaurioihin. Hovioikeus on katsonut, että nämä seikat olivat ilmenneet heille ennen kaupantekoa esitetystä kuntotarkastusraportista ja että näitä seikkoja ei ollut pidettävä laatuvirheinä. Ostajat eivät ole hakeneet muutosta hovioikeuden tuomioon eivätkä he ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden johtopäätöksiä mainituilta osin. Korkeimmassa oikeudessa ei siten enää ole kysymys näistä muista virheiksi väitetyistä seikoista.

Ostajan ennakkotarkastusvelvollisuutta koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö

4. Kiinteistön virhettä koskevien maakaaren säännösten lähtökohtana on, että myyjällä on velvollisuus antaa ostajalle ennen kauppaa ostopäätöksen kannalta merkitykselliset tiedot. Maakaaren 2 luvun 17 §:n mukaan myyjä vastaa sekä virheellisten tietojen antamisesta että tiedossaan olevien, kaupan kannalta merkityksellisten seikkojen ilmoittamatta jättämisestä. Vastuuta virheellisestä tai harhaanjohtavasta tiedosta ei kuitenkaan ole, jos tiedon ei voida olettaa vaikuttaneen kauppaan. Lisäksi myyjä vastaa siitä, jos kiinteistö salaisen virheen vuoksi poikkeaa merkittävästi siitä, mitä ostaja on voinut siltä edellyttää.

5. Maakaaren 2 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön ostaja ei saa laatuvirheenä vedota seikkaan, joka olisi voitu havaita kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupan tekemistä. Ostajalla ei ole velvollisuutta ilman erityistä syytä tarkistaa myyjän kiinteistöstä antamien tietojen paikkansapitävyyttä eikä ulottaa tarkastusta seikkoihin, joiden selvittäminen edellyttää teknisiä tai muita tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä. Ostajan tarkastusvelvollisuutta koskevan säännöksen tarkoituksena on tasapainottaa ostajan ja myyjän velvollisuuksia siten, ettei myyjän virhevastuu muodostu liian ankaraksi (HE 120/1994 vp s. 21).

6. Maakaaren esitöiden (HE 120/1994 vp s. 56–57) mukaan ostajan on suoritettava kiinteistön tarkastus tavanomaisella huolellisuudella, jota voidaan yleensä olettaa käytettävän arvokasta omaisuutta hankittaessa. Ostaja vastaa omasta huolimattomuudestaan, jos kaikkia merkittäviä ominaisuuksia ei ole liian nopeasti ja puutteellisesti suoritetussa tarkastuksessa selvitetty. Rakennukset tulee tarkastaa siltä osin kuin tiloihin on esteetön pääsy, eikä tarkastuksessa edellytetä suoritettavan erityisiä teknisiä toimenpiteitä tai mittauksia eikä muitakaan tavanomaisesta poikkeavia järjestelyjä. Yleensä riittää, että ostaja itse tarkastaa kiinteistön. Jos kiinteistössä on havaittavissa epäilystä herättäviä seikkoja, kuten kosteutta seinissä, ostajan on ryhdyttävä tarkempaan tutkimukseen. Tällöin olosuhteet saattavat edellyttää asiantuntija-apua.

7. Korkein oikeus toteaa, että ostaja voi tyytyä rakennuksen esteettömästi saavutettavissa olevien tilojen aistinvaraiseen tarkastukseen silloin, kun ostajan myyjältä saamat tiedot tai kiinteistön tarkastuksessa tehdyt havainnot eivät anna aihetta epäillä sellaisia vikoja tai vaurioita, joiden olemassaoloa tai laajuutta ei tällaisessa tarkastuksessa voida selvittää. Esimerkiksi silloin, kun rakennuksessa havaitut vauriojäljet tai tieto rakennuksen vaurioille altistavista rakennusvirheistä antavat aiheen epäillä rakennuksen vaurioituneen, ostajan tarkastusvelvollisuuteen kuuluu myös olosuhteisiin nähden asianmukaisella huolellisuudella selvittää tarkemmin rakennuksen kuntoa. Ostaja voi joko myyjän suostumuksella ryhtyä itse toimenpiteisiin kiinteistön kunnon selvittämiseksi tai edellyttää myyjältä riittävää selvitystä kiinteistön kunnosta ennen kaupan tekemistä.

8. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2004:78 ja KKO 2009:31 arvioinut ostajan ennen kauppaa kiinteistön kunnosta saamien tietojen vaikutusta ostajan tarkastusvelvollisuuteen. Ratkaisussa KKO 2004:78 on ollut kysymys siitä, saivatko ostajat vedota virheenä kiinteistöön kuuluneen omakotitalon rakennusvirheisiin, kun he olivat jo ennen kauppaa saaneet tiedon rakennuksessa havaituista kosteusvaurioista. Vaurioiden syy ei ollut ilmennyt ostajille ennen kauppaa esitetystä kosteuskartoituksesta. Korkein oikeus katsoi, että vaikka kosteusvaurioiden havaitseminen asetti ostajalle tavanomaista laajemman tarkastusvelvollisuuden, kosteuskartoituksessa havaittujen vaurioiden laajuus ja laatukaan huomioon ottaen ostajien ei voitu katsoa laiminlyöneen selonottovelvollisuuttaan sillä perusteella, että he eivät olleet edellyttäneet tavanomaisesta poikkeavia ja kiinteistöön kajoavia tarkastustoimia ennen kaupasta päättämistä.

9. Ratkaisussa KKO 2009:31 on ollut arvioitavana, saiko ostaja vedota omakotitalon yläpohjan kosteusvaurioon, kun kauppaa edeltävässä kuntotarkastuksessa oli todettu vesikatossa sellaisia riskitekijöitä, jotka olivat heikentäneet sen kestävyyttä, ja savuhormin juurihuovan tiiviys oli ollut puutteellinen. Koska katon vuotamista ei kuitenkaan ollut havaittu tai epäilty, Korkein oikeus katsoi, ettei kuntotarkastusraportista ilmenneiden tietojen perusteella ollut ollut syytä epäillä, että rakennuksen yläpohjassa oli kosteusvaurio, eikä ostajalla ollut erityistä syytä tavanomaisesta poikkeaviin toimenpiteisiin yläpohjan kunnon selvittämiseksi.

10. Arvioidessaan sitä, oliko ostajilla ollut vaurioista tai riskitekijöistä saamansa tiedot huomioon ottaen oikeus vedota kiinteistössä kaupan jälkeen havaittuihin virheisiin, Korkein oikeus on siten kummassakin ratkaisussa ottanut huomioon yhtäältä ne toimenpiteet, joita virheiden havaitseminen olisi edellyttänyt, ja toisaalta havaittujen riskitekijöiden ja vaurioiden laadun ja laajuuden (KKO 2004:78, kohta 6 ja KKO 2009:31, kohdat 8–9).

Ostajien ennen kauppaa saamat tiedot

11. Ostajat ovat tarkastaneet kohteen itse syksyllä 2012. Tarkastuksen yhteydessä myyjä ja hänen puolisonsa ovat antaneet ostajille tietoja kiinteistöstä ja kertoneet, että talossa oli teetetty kuntotarkastus. Myyjä on myöhemmin lähettänyt ostajille rakennusmestarin laatiman, 28.5.2012 päivätyn omakotitalon kuntotarkastusraportin, joka on ollut ostajien käytössä noin viikon ajan.

12. Kuntotarkastusraportissa on todettu muun muassa seuraavaa:

Kuntotarkastusraportin alussa on yleiskuvaus kohteesta ja taulukko oleellisimmista tarkastushavainnoista. Yleiskuvauksen mukaan tarkastuksen kohteena on vuonna 1958 rakennettu liikekiinteistö/asuinrakennus, joka on muutettu kokonaan asuinkäyttöön. Rakennuksen kellarikerroksessa on maanvarainen betonilaatta, kellarin kohdalla on betoniholvin päällä korokelattia ja muilta osin on tuulettuva rossipohja.

Lisätutkimustarpeina yleiskuvauksessa luetellaan maanpinnan lähellä olevien puurakenteiden lahovaurioiden laajuuden selvittäminen, rossipohjassa havaittujen lahovaurioiden laajuuden selvittäminen, yläpohjan tarkastaminen ja alkuperäisen vesi- ja viemäriputkiston kunnon selvittäminen. Korjaustarpeina esitetään pintavesien alapohjaan valumisen ehkäiseminen, rossipohjan lahovaurioiden korjaaminen, ulkoseinien lahovaurioiden korjaaminen ja rakenteiden korjaaminen niin että ne eivät vaurioidu uudestaan, kellarin oven uusiminen, kulkusillan tekeminen yläpohjaan ja tuloilmaventtiilien asentaminen.

Oleellisimpia havaintoja koskevassa taulukossa mainitaan korjausta tai uusimista edellyttävinä seikkoina muun ohella pintavesien valuminen alapohjaan, rossipohjassa näkyvillä olevat lahovauriot ja ulkoseinien alaosien lahovauriot. Näistä kaksi viimeksi mainittua on merkitty myös lisätutkimustarpeeksi ja riskirakenteeksi.

Lähtötiedot kohteesta -nimisessä osassa kerrotaan muun ohella tarkastukseen liittyvistä rajauksista ja epävarmuustekijöistä. Siinä todetaan vesikattoa ja yläpohjaa koskevien mainintojen ohella, että tuulettuvan alapohjan kunto on tarkastettu takapihan puolelta vain näkyviltä osin, koska se on hyvin ahdas.

Rakennusteknisiä tietoja kohteesta -nimisessä osassa esitetään rakennuksen alapohjarakenteesta, että kellarissa on maanvarainen betonilaatta ja muulla osalla on tuulettuva alapohja. Siinä myös luetellaan kohteessa tehdyt korjaus- ja muutostyöt, joista mikään ei ole kohdistunut rakennuksen alapohjaan. Lisäksi todetaan, ettei suunniteltuja korjauksia tai omistajan havaitsemia puutteita tai vaurioita ole.

Raportin tarkastushavaintoja koskevassa osassa on esitetty, osin valokuvin havainnollistettuina, rakennuksen eri osista tehtyjä havaintoja. Lisäksi siinä on esitetty havaintojen perusteella tehtyjä johtopäätöksiä ja toimenpide-ehdotuksia perusteineen. Rakennuksen vierustaa, salaoja- ja sadevesi-järjestelmää, perustuksia ja alapohjaa koskevassa kohdassa esitetään muun ohella seuraavat havainnot:

- Rakennus on rakennettu kallioiselle rinnetontille.

- Maanpinta/kallio viettää takapihan puolella rakennukseen päin.

- Omistajalta saadun tiedon mukaan rakennuksessa ei ole salaojajärjestelmää.

- Sokkelissa ei havaittu ulkopuolista kosteuseristystä.

- Rakennuksessa on osittain tuulettuva alapohja. Alapohjan kuntoa tarkasteltiin takapihan puolelta. Näkyvillä olevissa puurakenteissa havaittiin lahovaurioita.

- Sokkelissa ei ole tuuletusaukkoja.

13. Edellä mainittujen havaintojen perusteella raportissa esitetään seuraavia johtopäätöksiä ja toimenpide-ehdotuksia: Maanpinnan rakennuksen vierellä tulisi olla muotoiltu rakennuksesta poispäin viettäväksi, jotta pinta- ja sulamisvedet eivät pääse ohjautumaan eivätkä lammikoitumaan rakennuksen vierelle. Pintavesien valuminen talon alle tulisi ehkäistä esimerkiksi betonoimalla sokkelin vierusta tai louhimalla kalliota. Ulkopuolinen kosteudeneristys vähentää rakenteisiin kohdistuvaa kosteusrasitusta. Puurakenteiden tulisi olla vähintään 200 millimetrin korkeudella maasta, jotta ne eivät vaurioituisi. Alapohjan kunnon kartoittamiseksi suositellaan lisätutkimuksia. Raportissa esitetään myös ohje siitä, millaisia tuuletusaukkojen tulisi olla.

14. Raportissa on rakennuksen takapihan puolelta kuva, jossa näkyy rakennuksen takaseinää sekä jyrkästi rakennukseen päin viettävä kallioinen rinne. Lisäksi alapohjan ryömintätilasta on kaksi valokuvaa, joissa näkyy kapeahko kaistale matalaa ryömintätilaa sekä lähellä maanpintaa ja maassa kiinni olevia puurakenteita.

15. Ulkoseiniä ja julkisivuja koskevassa raportin osassa todetaan, että maanpinnan lähellä olevassa ulkoverhouksessa on havaittu lahovaurioita, ja suositellaan lisätutkimuksia lahovaurioiden laajuuden selvittämiseksi. Ohjeena esitetään, että puurakenteiden tulisi olla vähintään 200 millimetrin korkeudella maasta.

16. Asuintiloissa on raportin mukaan tehty pintakosteusmittauksia. Keittiössä on mitattu myös lattian eristetilan kosteus allaskaapin alta. Sisätiloissa ei ole havaittu kosteutta eikä päällepäin näkyviä merkkejä kosteusvaurioista. Raportissa todetaan, että lattian eristetilan kosteutta ei voida pintakosteusmittauksella selvittää.

17. Kellari todetaan tarkastetun aistinvaraisesti. Raportin mukaan kellarissa on silminnähden kosteutta ja omistajan mukaan kellariin tulee keväisin vettä. Kellarissa on uppopumppu poistamassa vettä. Kellarin ovissa on kosteuden aiheuttamia tummentumia. Toimenpide-ehdotuksena esitetään, että kellarin tuuletusta tulisi parantaa ja ovet olisi järkevintä uusia.

18. Asianosaisten ja myyjän puolison käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kertomasta ilmenee, että myyjä ja hänen puolisonsa olivat ennen kauppaa kertoneet ostajille ainakin kellariin valuvasta vedestä ja kuntotarkastusraportin laatimisen jälkeen tekemistään korjauksista, jotka eivät olleet kohdistuneet alapohjarakenteisiin. He olivat kertoneet, että he aikoivat uusia olohuoneen lattian ja että se nostaisi kauppahintaa. Ostajat olivat ilmoittaneet, ettei lattian uusiminen ollut tarpeen. Myyjä oli ilmoittaessaan kiinteistön hinnaksi 85 000 euroa kertonut käsityksenään, että talo olisi arvokkaampikin.

Kaupan jälkeen havaitut virheet

19. Hovioikeus on katsonut, että kiinteistössä on virhe ensinnäkin sen vuoksi, että alapohjan rakenne on ollut erilainen kuin ostajille on ilmoitettu. Ostajille esitettyyn kuntotarkastusraporttiin on myyjän ilmoituksen perusteella kirjattu, että rakennuksessa on kellarissa maanvarainen betonilaatta ja muilta osin niin sanottu rossipohja eli tuulettuva alapohja. Rakennuksessa on kuitenkin ollut myös muualla kuin kellarin kohdalla maanvarainen betonilaatta.

20. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että kiinteistössä on salainen virhe, koska asuintilojen alapohjarakenteissa on ollut lahovaurioita, jotka eivät olleet ilmenneet kuntotarkastusraportista tai olleet rakennuksen rakenteita rikkomatta havaittavissa kiinteistön tarkastuksessa ennen kauppaa. Ostajilla ei ollut ollut erityistä syytä poikkeuksellisiin toimenpiteisiin alapohjan kunnon selvittämiseksi. Alapohjan puurakenteet olivat vaurioituneet, koska ne olivat osittain kiinni maanpinnassa ja maanpinta vietti takapihan puolelta rakennukseen päin siten, että pintavedet valuivat rakennuksen alle.

Ostajien tarkastusvelvollisuuden arviointi

21. Korkein oikeus toteaa, että kuntotarkastusraportin mukaan alapohjan puurakenteissa on havaittu lahovaurioita ja alapohjan kunnon kartoittamiseksi on suositeltu lisätutkimuksia. Suositus lisätutkimuksista on esitetty paitsi alapohjaa koskevien havaintojen yhteydessä myös kohteen yleiskuvauksessa ja oleellisimpia havaintoja koskevassa yhteenvedossa. Ostajat ovat siten ennen kauppaa heille toimitettuun kuntotarkastusraporttiin tutustumalla voineet saada tiedon siitä, että alapohjassa on lahovaurioita, joiden laajuutta ei ole selvitetty ja joiden tarkempaa tutkimista kuntotarkastuksen suorittaja on pitänyt tarpeellisena.

22. Kuntotarkastusraportissa on todettu myös, että maanpinta viettää rakennukseen, että rakennuksessa ei ole salaojajärjestelmää ja että sokkelissa ei ole havaittu ulkopuolista kosteuseristystä. Näiden seikkojen vuoksi raportissa on kolmessa eri kohdassa esitetty korjaustarpeena, että pintavesien valuminen alapohjaan tulisi ehkäistä. Ostajat ovat siten tienneet, että alapohja on rakennuksen sijainnin ja puutteellisen rakentamistavan vuoksi ollut pitkään altistuneena kosteudelle tavalla, joka kuntotarkastuksen suorittajan arvion mukaan edellytti jo todettujen vaurioiden laajuuden selvittelyn lisäksi korjaustoimenpiteitä.

23. Kuntotarkastusraportissa ei ole nimenomaisesti todettu, että alapohjassa on lähellä maanpintaa olevia puurakenteita. Siinä on kuitenkin esitetty toimenpidesuosituksena, että alapohjan puurakenteiden tulisi olla vähintään 200 millimetrin korkeudella, jotta ne eivät vaurioituisi. Lisäksi edellä kohdassa 14 mainituista valokuvista on voinut havaita alapohjan puurakenteiden olevan lähellä maanpintaa ja osin jopa kiinni maassa. Ostajat ovat siten saaneet ennen kauppaa tiedon siitä, että ainakin osa alapohjan rakenteista on liian lähellä maanpintaa ja että tästä aiheutuu riski rakenteiden vaurioitumisesta.

24. Ostajat ovat siis ennen kauppaa tienneet paitsi niistä rakennuksen sijaintiin ja rakennustapaan liittyvistä seikoista, jotka ovat pitkäaikaisesti altistaneet alapohjan rakenteet kosteudelle, myös sen, että alapohjassa on vaurioita, joiden laajuus on alapohjatilan ahtauden vuoksi jäänyt selvittämättä. He ovat lisäksi saaneet tiedon siitä, että tarkastuksen suorittaneen rakennusalan ammattilaisen käsityksen mukaan alapohjan lahovaurioiden laajuus olisi syytä selvittää. Näiden tietojen perusteella ostajilla ei ole ollut perusteltua aihetta olettaa, että alapohja ei olisi vaurioitunut laajemmin kuin tarkastuksessa on rakenteita rikkomatta ollut mahdollista havaita.

25. Toisaalta raportista on ilmennyt, että ensimmäisen kerroksen asuintiloissa ei ole tarkastuksessa havaittu merkkejä kosteusvaurioista ja että myyjä ei ole havainnut rakennuksessa puutteita tai vaurioita. Pelkästään näiden seikkojen perusteella ostajat eivät kuitenkaan tiedossaan olleet vauriot, riskirakenteet ja lisätutkimussuositukset huomioon ottaen ole voineet luottaa siihen, että alapohjan rakenteet olisivat kunnossa siltä osin kuin niiden kuntoa ei ole tarkastuksessa selvitetty. Tällaista päätelmää ei ole myöskään voinut tehdä sen perusteella, mikä on ollut myyjän hintapyyntö tai myyjän käsitys kiinteistön arvosta.

26. Hovioikeus on antanut ostajien tarkastusvelvollisuuden arvioinnissa erityistä merkitystä sille ostajien saamalle virheelliselle tiedolle, että rakennuksessa olisi ollut tuulettuva alapohja. Hovioikeus on katsonut, että ostajilla ei ole ollut aihetta epäillä tätä myyjän ilmoituksen mukaisesti kuntotarkastusraporttiin kirjattua tietoa ja että alapohjarakenteesta saatu tieto on osaltaan vaikuttanut siihen, että ostajien ei ole pitänyt epäillä koko alapohjaan ulottuvaa lahovauriota.

27. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että kuntotarkastusraportissa on ilmoitettu alapohjarakenteeksi tuulettuva alapohja tuomatta esiin sitä, että tähän tietoon voisi liittyä epävarmuutta. Toisaalta raportista ilmenee, että alapohjatila on ahtautensa vuoksi jäänyt osin tarkastamatta, eikä raportti sisällä tarkempaa tietoa alapohjan rakentamistavasta.

28. Kuntotarkastusraportista käy ilmi, että talon sokkelissa ei ole ollut tuulettuvaan alapohjarakenteeseen kuuluvan ryömintätilan tuulettumisen mahdollistavia tuuletusluukkuja. Ostajille ei myöskään ole ennen kauppaa esitetty, että ryömintätilan tuuletus olisi järjestetty jollakin muulla tavalla. Edellä kohdassa 14 mainituissa alapohjan tarkastetusta osasta otetuista valokuvista on havaittavissa vain lyhyt kaistale matalaa ryömintätilaa, jonka reunassa puurakenteet tulevat maahan kiinni. Näiden seikkojen lisäksi ostajat ovat olleet kohdassa 24 todetusti tietoisia siitä, että lattiarakenteet ovat olleet pitkäaikaisen kosteusrasituksen kohteena ja että alapohjassa on ollut havaittavissa kosteusvaurioita, joiden laajuutta on ollut syytä selvittää.

29. Kohdassa 28 mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että ostajat eivät ole pelkästään raportissa alapohjarakenteesta olevien mainintojen perusteella voineet olettaa, että yli viisikymmentä vuotta vanhassa rakennuksessa olisi asianmukaisesti toimiva tuulettuva alapohja, joka estäisi rakennuksen perustuksiin valuvaa vettä kastelemasta lattiarakenteita. Vaikka rakennuksen tarkastamatta jääneessä osassa asuintilojen lattiarakenteiden alla olisikin ollut valokuvista ilmenevän kaltainen ryömintätila, ostajat olisivat saamiensa tietojen perusteella voineet olettaa sen olevan matala ja vähintäänkin puutteellisesti tuulettuva sekä rajoittuvan vain osaan rakennusta. Ostajat eivät ole siksi voineet tehdä alapohjarakenteesta saamansa tiedon perusteella sellaista johtopäätöstä, että alapohjan tarkastamattomassa osassa ei voisi olla rakennuksen asuinkäyttöön vaikuttavia vaurioita ja että kuntotarkastusraportissa suositellut lisätutkimukset olisivat tarpeettomia. Lisätutkimusten avulla alapohjan rakenteesta olisi saatu todenmukainen tieto.

30. Ostajilla on näissä oloissa ollut erityinen syy selvittää rakennuksen vaurioita myös tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä käyttäen. Koska alapohjan vaurioiden laajuuden selvittäminen on ollut tarpeen alapohjarakenteesta annetusta tiedosta riippumatta, tiedon virheellisyydelle ei voida antaa merkitystä.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

31. Korkein oikeus katsoo, että ostajien kohteesta saamat tiedot ovat olleet sisällöltään sellaisia, että ne ovat antaneet ostajille erityisen syyn edellyttää tavallista perusteellisempaa tarkastusta rakennuksen alapohjan kunnon selvittämiseksi tarvittaessa rakenteita rikkovin menetelmin. Ostaessaan saamistaan tiedoista huolimatta kiinteistön edellyttämättä lisätutkimuksia ostajat ovat ottaneet riskin siitä, että alapohjassa voi olla merkittävästikin kiinteistön asumiskäyttöön vaikuttavia ja mittavia korjauksia edellyttäviä vaurioita. Alapohjan rakenne ja lahovauriot olisivat tulleet ilmi, jos alapohjan kuntoa olisi selvitetty lisätutkimuksin ennen kauppaa eikä vasta kaupanteon jälkeen. Ostajat eivät näin ollen voi maakaaren 2 luvun 17 §:ssä tarkoitettuna laatuvirheenä vedota alapohjan lahovaurioihin ja sen rakenteesta annetun tiedon virheellisyyteen. Ostajien kanne on siten perusteeton.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo, Tuula Pynnä ja Lena Engstrand. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Jokela: Olen eri mieltä siitä, miten myyjän antama virheellinen tieto rakennuksen perustamistavasta on vaikuttanut ostajien tarkastusvelvollisuuteen.

Myyjän antamat tiedot myytävästä kiinteistöstä voivat maakaaren 2 luvun 22 §:n mukaan vaikuttaa kahteen suuntaan, joko ostajan ennakkotarkastusvelvollisuutta supistaen tai laajentaen. Myyjän antamina tietoina pidetään ostajalle luovutettuun kuntotarkastusraporttiin sisältyviä tietoja rakennuksen kunnosta ja rakenteista.

Tässä tapauksessa ostajat ovat kuntotarkastusraportista saaneet tiedon siitä, että rakennuksessa on useita kosteusvaurioita. Kuntotarkastusraportin mukaan rakennuksen ulkoseinissä on lahovaurioita ja rakennuksen takaosasta, kylmän varastotilan kohdalta, tehtyjen havaintojen mukaan myös alapohjan puurakenteessa on lahovaurioita. Kalteva rakennuspaikka ja sadevesijärjestelmän puuttuminen ovat lisänneet rakennuksen altistumista kosteudelle. Ostajat eivät ole nämä tiedot saatuaan voineet perustellusti lähteä siitä, että laho- ja kosteusvauriot rajoittuisivat vain raportissa nimenomaisesti mainittuihin rakennuksen kohtiin. Raportissa mainittujen ja niitä vastaavien vaurioiden osalta ostajat eivät voi vedota laatuvirheeseen.

Myyjä on kuitenkin antanut ostajille myös virheellistä tietoa. Kuntotarkastusraportissa ilmoitetaan selvästi ja useassa kohdassa, että rakennuksen perustana on, kellarin kohtaa lukuun ottamatta, tuulettuva rossipohja. Rakennuksen perustuksen korjaamiseksi on ehdotettu vain tuuletusaukkojen tekemistä ja ulkopuolisen vesieristyksen lisäämistä sokkeliin.

Kaupan jälkeen tehdyissä tutkimuksissa on selvinnyt, että rakennuksen perustuksena onkin maanvarainen betonilaatta. Ensimmäisen kerroksen lattia on rakennettu laatan päällä olevan puukoolauksen varaan. Betonilaatta on ollut vesimärkä ja pitkällisen kosteuden johdosta halkeillut. Betonilaatan alla ollut hiekka oli painunut jättäen välitilan laatan alle. Puurakenteet olivat lahonneet, ja puurakenteissa sekä eristeissä oli homekasvustoa. Lahovaurioita oli myös sisälattiassa ja väliseinissä, jotka tuli purkaa ja rakentaa uudestaan. Asiantuntija-arvion mukaan betonilaatta eristyksineen on poistettava ja poisto on ainakin osittain tehtävä asbestityön tavoin.

Myyjän ilmoitus rakennuksen perustamistavasta on sellainen yksilöity ja konkreettinen tieto, johon ostajalla on oikeus luottaa. Tiedon uskottavuutta on lisännyt se, että se on annettu rakennusalan ammattilaisen laatimassa kuntotarkastusraportissa. Katson hovioikeuden tavoin, ettei ostajilla ole ollut maakaaren 2 luvun 22 §:ssä tarkoitettua erityistä syytä epäillä eikä siten myöskään tarkistaa tämän tiedon paikkansapitävyyttä.

Maanvarainen betonilaatta on sinänsä ollut rakentamisaikana yleistynyt perustamistapa. Pelkästään se, että kuvatun laista perustamistapaa pidetään nykyään riskirakenteena ja jopa suunnittelu- ja rakennusvirheenä, ei itsessään merkitse sitä, että tällä tavalla rakennetussa kiinteistössä olisi oikeudellisesti arvioituna laatuvirhe. Maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan laatuvirhe on kuitenkin syntynyt jo sen johdosta, että myyjä on antanut virheellisen tiedon rakennuksen rakenteista.

Jotta kiinteistössä katsottaisiin olevan laatuvirhe myyjän antaman virheellisen tai harhaanjohtavan tiedon perusteella, tällaisen tiedon tulee olla vaikutuksellinen. Virheellinen ilmoitus rakennuksen perustamistavasta on tyypillisesti sellainen tieto, jolla voidaan olettaa olevan vaikutusta kaupan tekemiseen tai ainakin kauppahintaan. Korjauskustannukset ja -työn laajuus kuvaavat osaltaan virheellisen tiedon merkitystä mutta myös kiinteistössä olevan virheen olennaisuutta ja mahdollisen hinnanalennuksen määrää.

Betonilaatan poistaminen rakennuksen alta aiheuttaa jo itsessään kustannuksia. Yleisen tiedon varassa voidaan lähteä myös siitä, että märän betonilaatan päällä olevat puurakenteet ovat johtaneet tehokkaasti kosteuden lattiatasoon ja vielä väliseiniinkin. Rakennuksen laajat laho- ja homevauriot ovat siten ainakin osittain virheen muodostavan rakennuksen perustamistavan seuraus.

Ostajat ovat kanteessaan vaatineet kaupan purkua tai toissijaisesti hinnanalennusta. Yhtenä kanneperusteena on ollut myyjän antama virheellinen tieto rakennuksen perustamistavasta. Myyjä on vastustanut kannetta vain sillä perusteella, että ostajat ovat laiminlyöneet ennakkotarkastusvelvollisuutensa. Oikeudenkäynti on keskittynyt tähän kysymykseen.

Katsoessaan, että myyjä on virhevastuussa kaikista rakennuksen alapohjan vaurioista, hovioikeudella ei ole ollut tarvetta tarkemmin arvioida sitä, mitä taloudellisia vaikutuksia ilmoitetusta poikkeavalla rakennuksen perustamistavalla on tässä tapauksessa ollut ja mitä vaatimuksia ostajilla on sen johdosta oikeus esittää. Katson aiheelliseksi, että asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi.

Asianomistaja, jolla ei ollut vaatimuksia, oli kieltäytynyt todistamasta asiassa, koska hän ja vastaaja olivat olleet avoliitossa ja heillä oli kaksi yhteistä lasta.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, ettei asianomistajalla ollut oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentin perusteella vaitiolo-oikeutta, koska oli syytä epäillä, ettei hän ollut itse päättänyt vaitiolo-oikeutensa käyttämisestä. Sen vuoksi asianomistajan esitutkintakertomus voitiin ottaa huomioon oikeudenkäynnissä ja tapahtumapaikalle saapunutta poliisia voitiin kuulla siitä, mitä asianomistaja oli hänelle kertonut.

OK 17 luku 17 §
OK 17 luku 18 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 7.9.2016 (nro 16/135874), muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 11.9.2017 (nro 17/135017) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Juhani Paiho sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Elina Paasivirta, Leena Virtanen-Salonen ja Juha Karvinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati syytekohdissa 1 ja 2, että käräjä- ja hovioikeuden ratkaisut B:n kieltäytymisoikeuden käyttämisestä sekä todistaja C:n kuulemisesta kumotaan. A vaati ensisijaisesti, että asia palautetaan syytekohtien 1 ja 2 osalta käräjäoikeuden käsiteltäväksi ja toissijaisesti, että syytteet syytekohdissa 1 ja 2 hylätään ja että hänet näiltä osin vapautetaan tuomitusta vankeusrangaistuksesta.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

B ei antanut pyydettyä vastausta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Käräjä- ja hovioikeus ovat lukeneet A:n syyksi muun ohella kaksi pahoinpitelyä syytekohdissa 1 ja 2. Mainituissa syytekohdissa asianomistaja B:llä ei ollut ollut vaatimuksia asiassa.

2. Syytteen mukaan A oli tehnyt ruumiillista väkivaltaa avopuolisolleen B:lle puolisoiden yhteisessä kodissa syytekohdassa 1 lyömällä tätä 16.9.2015–24.9.2015 ainakin kerran kädellä kasvojen alueelle ja syytekohdassa 2 lyömällä tätä 24.9.2015 ainakin kerran nyrkillä päähän. Syytekohdassa 1 B:lle oli aiheutunut pahoinpitelystä ainakin turvotusta ja mustelma vasemman silmän alueelle ja syytekohdassa 2 B:lle oli aiheutunut pahoinpitelystä ainakin kipua.

3. B oli kertonut teoista tapahtumapaikalle saapuneelle poliisille ja myöhemmin esitutkintakuulustelussa. B oli kuitenkin sekä käräjä- että hovioikeudessa kieltäytynyt todistamasta asiassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentin nojalla eli sen vuoksi, että hän ja A olivat olleet tekoaikaan avopuolisoita, ja sen vuoksi, että heillä oli kaksi yhteistä lasta. A ja B eivät olleet olleet avopuolisoita enää asiaa oikeudessa käsiteltäessä.

4. Käräjäoikeus on katsonut, ettei B:llä ollut A:n entisenä avopuolisona ollut oikeutta kieltäytyä todistamasta asiassa. Käräjäoikeus on sallinut käyttää todisteena B:n esitutkintakertomusta ja kuullut todistajana poliisia, joka oli saapunut tekopaikalle ja jolle B oli kertonut tapahtumista välittömästi tekopaikalla.

5. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että B:llä oli sinänsä ollut A:han oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentin tarkoittama läheinen suhde tämän entisenä avopuolisona ja sen vuoksi, että heillä oli kaksi yhteistä lasta, mutta että B:llä ei oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentin nojalla ollut ollut vaitiolo-oikeutta asiassa.

6. Hovioikeus on perustellut ratkaisuaan sillä, että syyttäjä oli B:n kieltäytymisoikeuden murtamista koskevan vaatimuksensa tueksi viitannut muun muassa A:n B:hen aiemminkin kohdistamiin pahoinpitelyihin. A ei ollut kiistänyt sanotun seikan paikkansapitävyyttä. Hovioikeus on ottanut huomioon myös sen, että parisuhdeväkivalta-asiat eivät olleet yksityisasioita ja että rikoksen uhria ja heikommassa asemassa olevaa tuli suojella. Hovioikeuden mukaan on ollut syytä epäillä, ettei B ollut itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Sen vuoksi B:llä ei ollut vaitiolo-oikeutta asiassa. Kun B edelleen kieltäytyi todistamasta asiassa, hovioikeus on ottanut näyttönä huomioon B:n esitutkintakertomuksen. Hovioikeus on katsonut myös, ettei asiassa ollut estettä kuulla poliisia todistajana siitä, mitä B oli kertonut hänelle tapahtumista.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus voinut B:n kieltäydyttyä todistamasta entistä avopuolisoaan koskevassa rikosasiassa murtaa hänen kieltäytymisoikeutensa sillä perusteella, että oli ollut syytä olettaa, ettei asianomistaja ollut itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

Läheisen kieltäytymisoikeus ja sen murtaminen

Sovellettava laki

8. Todistelua koskevat oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännökset on uudistettu lailla 732/2015, joka on tullut voimaan 1.1.2016. Oikeudenkäyntiä koskevia säännöksiä sovelletaan lähtökohtaisesti heti myös jo vireillä olevissa asioissa. Mainitussa laissa olevan siirtymäsäännöksen mukaan kuitenkin asiassa, joka on tullut vireille ennen lain voimaantuloa, noudatetaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta oikeudenkäynnissä.

9. Esillä oleva asia on tullut vireille 6.5.2016. Siten asiassa noudatetaan voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännöksiä vaitiolo-oikeudesta oikeudenkäynnissä.

Kieltäytymisoikeus

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan asianosaisen nykyinen tai entinen aviopuoliso taikka nykyinen avopuoliso, sisarus, sukulainen suoraan ylenevässä tai alenevassa polvessa taikka se, jolla on vastaavanlainen parisuhteeseen tai sukulaisuuteen rinnastuva läheinen suhde asianosaiseen, saa kieltäytyä todistamasta. Korkein oikeus toteaa, että säännöstä sovelletaan myös todistajana kuultavaan asianomistajaan.

11. Oikeudenkäymiskaaressa säädetty läheisen kieltäytymisoikeus koskee sekä rikos- että riita-asioita. Säännöksessä annetaan siinä tarkoitetuille asianosaisen läheisille pelkän läheissuhteen perusteella yleinen oikeus kieltäytyä kokonaan todistamasta oikeudenkäynnissä. Asianosaisen läheisellä on vastaavanlainen vaitiolo-oikeus myös rikosasian esitutkinnassa esitutkintalain 7 luvun 8 §:n perusteella.

12. Kieltäytymisoikeudella suojellaan läheisen luottamuksellista suhdetta asianosaiseen (KKO 2017:65, kohdat 23 ja 24). Oikeus liittyy perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityis- ja perhe-elämän suojaan.

13. Läheisen kieltäytymisoikeus on lainkohdan sanamuodon mukaan muun ohella asianosaisen nykyisellä tai entisellä aviopuolisolla ja nykyisellä avopuolisolla. Korkein oikeus toteaa, että avosuhteen päätyttyä kieltäytymisoikeuden olemassaoloa on arvioitava oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentin harkinnanvaraisten kriteerien nojalla. Edellytyksenä tällöin on, että entisellä avopuolisolla on vastaavalainen parisuhteeseen rinnastuva läheinen suhde asianosaiseen. Hovioikeus on tässä asiassa katsonut, että asianomistajalla on ollut kyseisen säännöksen tarkoittama läheinen suhde. Asianosaiset eivät ole riitauttaneet tätä hovioikeuden arviota Korkeimmassa oikeudessa.

Kieltäytymisoikeuden murtaminen

14. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren sääntelyn lähtökohtana on edellä todetun mukaisesti asianomistajan itsenäinen päätösvalta siitä, haluaako hän tulla todistajana kuulluksi läheistään koskevassa asiassa vai haluaako hän käyttää kieltäytymisoikeuttaan. Läheisen tulee voida itsenäisesti punnita yhtäältä todistamista tai vaikenemista sekä toisaalta näiden vaikutusta läheissuhteeseen. Lain tarkoittama oikeus itsenäiseen päätöksentekoon ei kuitenkaan välttämättä toteudu, jos läheiseen kohdistetaan painostusta.

15. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentissa säädetyin edellytyksin tuomioistuin voi tällaisessa tilanteessa murtaa läheisen kieltäytymisoikeuden. Mainitun säännöksen mukaan tuomioistuin voi rikosasiassa päättää, ettei todistajana kuultavalla asianomistajalla, jolla ei ole vaatimuksia, ole vaitiolo-oikeutta, jos on syytä epäillä, ettei hän ole itse päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

16. Säännöksen esitöistä ilmenee, että vaitiolo-oikeuden murtamista koskevan säännöksen taustalla on lainsäätäjän tiukentunut kanta parisuhde- ja perheväkivaltaan, joka yleensä kohdistuu naisiin tai muita heikommassa asemassa oleviin henkilöihin. Esitöistä ilmenee myös, että perheen sisäisiä rikoksia ei voida pitää yksityisasioina, vaan yhteiskunnan tulee suojella tällaisen rikoksen uhria (HE 46/2014 vp s. 78 ja LaVM 19/2014 vp s. 15.) Säännöksen taustalla on Suomea velvoittava Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (SK:770/2015, SopS 53/2015).

17. Vaitiolo-oikeuden murtamista koskevan oikeudenkäymiskaaren säännöksen sanamuodon mukaan todistajana kuultavan asianomistajan vaitiolo-oikeuden syrjäyttämiseen tuomioistuimen päätöksellä riittää, että on syytä epäillä, ettei läheinen ole itsenäisesti päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että ˮsyytä epäilläˮ -kynnys on varsin alhainen ja että se vastaa pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 2 momentissa olevaa alemman vangitsemiskynnyksen sanamuotoa (HE 46/2014 vp s. 78).

18. Korkein oikeus toteaa, että syytä epäillä -kynnys merkitsee lainsäädännössä käytetyistä ilmaisuista pienintä todennäköisyyden astetta. Myös kohdassa 16 todettu säännöksen perusajatus läheis- ja parisuhdeväkivallan uhrin suojelemisesta puoltaa sitä, ettei kynnystä ole syytä asettaa korkealle. Kysymys on viime kädessä kokonaisharkinnasta sen osalta, onko esille tulleiden seikkojen nojalla syytä epäillä, ettei asianomistaja itse ole päättänyt vaitiolo-oikeuden käyttämisestä.

19. Korkein oikeus toteaa, että vaikka syyttäjän tulee tarvittaessa pyrkiä esittämään näyttöä mahdollisesta tahtoon vaikuttamisesta, voi näytön saaminen esimerkiksi painostamisesta olla vaikeaa. Tuomioistuimen onkin tarvittaessa kyselyoikeuttaan käyttäen pyrittävä tarkemmin selvittämään, miksi asianomistaja, jolla ei ole oikeudenkäynnissä vaatimuksia, vetoaa kieltäytymisoikeuteensa, vaikkei hän ole vedonnut siihen esitutkinnan aikana. Tällä henkilökohtaisella kuulemisella on keskeinen merkitys kieltäytymisoikeuden murtamisen edellytyksiä harkittaessa.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

20. B on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa ilmoittanut, että hän haluaa kieltäytyä todistamasta sen vuoksi, että A oli hänen entinen avopuolisonsa ja heillä oli kaksi yhteistä lasta. B on ilmoittanut olevansa tekemisissä A:n kanssa vain lasten kuulumisiin liittyvissä asioissa. A on puolestaan käräjäoikeudessa ilmoittanut muuttaneensa erilleen B:stä jo 10.10.2015. Riidatonta on, että B ja A olivat muuttaneet erilleen viimeistään kesäkuussa 2016 eli noin kaksi kuukautta ennen käräjäoikeudessa toimitettua pääkäsittelyä.

21. Syyttäjä on hovioikeudessa katsonut, että B:n kieltäytymisoikeus tuli murtaa ottaen huomioon A:n B:hen aiemmin kohdistamat neljä pahoinpitelyrikosta, A:n ja B:n väestötietojärjestelmän mukainen yhteinen osoite kesäkuuhun 2016 saakka sekä se, että B on alustavassa kuulemisessa ja esitutkinnassa avoimesti ja yksityiskohtaisesti kertonut kohtien 1 ja 2 rikoksista.

22. Edellä todetun mukaisesti asiassa tulee arvioida sitä, onko syytä epäillä, ettei B ole itsenäisesti tehnyt päätöstä kieltäytyä todistamasta entistä avopuolisoaan koskevassa rikosasiassa. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on kysymys väitetystä parisuhdeväkivallasta. Esillä olevassa asiassa syyttäjä on väittänyt, että A oli aikaisemmin kohdistanut B:hen väkivaltaa useita kertoja, mitä seikkaa A ei ole kiistänyt. B on poliisien tullessa tapahtumapaikalle, samoin kuin myöhemmin esitutkinnassa, kertonut siitä, mitä oli tapahtunut. B ei ollut hovioikeudessa kuultaessa tarkemmin perustellut sitä, miksi hän on tuomioistuimessa kieltäytynyt todistamasta.

23. A on myös Korkeimmassa oikeudessa vedonnut siihen, että hän ja B ovat asuneet eri osoitteissa viimeistään kesäkuusta 2016 alkaen, mutta parisuhde oli päättynyt jo aikaisemmin. Heidän yhteiset lapsensa eivät olleet asuneet heidän kanssaan. A on katsonut, että esillä olevan kaltaisen jo päättyneen parisuhteen osalta todistajaan kohdistuvat vaikutusmahdollisuudet ovat olleet pienemmät kuin asianosaisten ollessa edelleen pari- tai vastaavassa läheissuhteessa. Todistajaan kohdistuvaa painostusta ei hänen mukaansa ollut voinut tapahtua, kun yhteydenpidosta ei ollut selvitystä.

24. Korkein oikeus toteaa, että asumisolosuhteet, osapuolten keskinäinen yhteydenpito sekä yhteisten lasten huoltoon ja asumiseen liittyvät seikat voivat olla merkityksellisiä osana kokonaisharkintaa siitä, onko aihetta olettaa, että asianomistaja ei ole itse päättänyt kieltäytymisoikeudestaan. Sen sijaan ratkaisevaa merkitystä ei yleensä voi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 2 momentin tarkoitus huomioon ottaen antaa pelkästään sille seikalle, onko asianomistaja itse todennut, ettei painostusta ole tapahtunut.

25. Asiaa kokonaisuutena arvioituaan Korkein oikeus katsoo, että B:n kieltäytymisoikeuden murtamisen puolesta puhuvat seikat ovat vahvempia kuin murtamista vastaan puhuvat seikat. Jo pelkästään se, että A on kohdistanut B:hen ennen nyt käsiteltävänä olevia tapahtumia väkivaltaa, on omiaan antamaan syyn epäillä, ettei B ole itsenäisesti päättänyt vaitiolo-oikeutensa käyttämisestä. Vaikka A:n ja B:n välinen parisuhde onkin päättynyt ennen käräjäoikeuden käsittelyä, ovat he tosiasiassa asuneet samassa asunnossa miltei asian oikeuskäsittelyn aloittamiseen saakka. Siten heidän olosuhteensa ovat olleet sellaiset, että B:hen vaikuttaminen painostamalla on ollut mahdollista. Korkein oikeus on kokonaisarvioinnissaan ottanut huomioon myös sen, että hovioikeus on pyrkinyt kyselyoikeuttaan käyttämällä selvittämään, miksi B on vedonnut kieltäytymisoikeuteensa vasta oikeudenkäynnissä, ja päätynyt siihen, että B ei ole kyennyt tai halunnut tarkemmin perustella kieltäytymistään.

26. Edellä todetuin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole syytä hovioikeuden ratkaisun muuttamiseen B:n vaitiolo-oikeuden murtamisen osalta.

27. B:n kieltäydyttyä hovioikeudessa todistamasta hovioikeus on voinut ottaa huomioon oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 47 §:n 2 momentin mukaisesti B:n esitutkintakertomuksen. Estettä ei ole myöskään ollut sille, että tekopaikalle saapunutta poliisia on kuultu siitä, mitä B on hänelle tapahtumista kertonut.

28. A:n valitus ei siten anna aihetta muuttaa hovioikeuden tuomiota.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Jukka Loiva.

Luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja oli noin 10 kuukauden aikana lähettänyt tuomareille, viranomaisille ja muille tahoille sähköpostiviestejä, jotka olivat sisältäneet useita loukkaavia ja todenmukaista perustaa vailla olevia väitteitä. Viesteissä oli lisäksi vaadittu vastaanottajilta toimenpiteitä, joiden toteuttaminen ei voimassa olevan oikeusjärjestyksen mukaan ollut mahdollista. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla katsottiin, että viestien pitkäaikainen ja laajamittainen jakelu osoittivat sellaista harkintakyvyn puutetta, joka vakavasti vaarantaa oikeudenkäyntiavustajan kyvyn valvoa asianmukaisesti asiakkaittensa oikeusturvaa sekä tässä suhteessa huolehtia oikeudenhoidon edellytyksistä. Sen vuoksi viestien katsottiin osoittavan, että oikeudenkäyntiavustaja oli ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiavustajan tehtävään ja että lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana voitiin peruuttaa, vaikka viestit eivät olleet liittyneet hänen tehtäviinsä oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

Kysymys myös hovioikeuden menettelystä. (Ään.)

L luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista 2 §, 20 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätös 22.10.2015

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta totesi päätöksessään muun ohella, että luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja A oli pitkän ajan kuluessa lukuisilla painostavan sävyisillä ja epäasiallisilla viesteillä syyttänyt eri viranomaisia lainvastaisesta toiminnasta ja väittänyt viranomaisten syyllistyneen erittäin vakaviin rikoksiin sekä toisten viranomaisten manipulointiin. Lisäksi lautakunta totesi, että A oli vaatinut eri tahoja ryhtymään toimiin omassa asiassaan sellaisin keinoin, jotka eivät olleet Suomen oikeusjärjestyksen mukaisia. A:n epäasiallinen menettely osoitti erittäin syvää epäluottamusta eri viranomaisiin ja horjutti vakavasti luottamusta siihen, että A kykenee asiallisesti ajamaan päämiestensä asioita ja valvomaan näiden oikeusturvaa sekä toimimaan asianmukaisesti ja päämiestensä etujen mukaisesti tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa.

Oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, että A:n elinkeinovapauden rajoittamiselle luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa säädetyllä tavalla oli painavat ja hyväksyttävät perusteet. Punnittaessa eri intressejä keskenään asianosaisten oikeusturva sekä asianmukaisen oikeudenhoidon edellytykset oli asetettava A:n henkilökohtaisten etujen edelle.

Sen vuoksi oikeudenkäyntiavustajalautakunta katsoi, että A:ta oli pidettävä ilmeisen sopimattomana oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään, ja peruutti A:n luvan toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

Asian ovat ratkaisseet oikeudenkäyntiavustajalautakunnan jäsenet Marianne Wagner-Prenner, Liisa Talvitie, Marja Virtanen, Pekka Viljanen ja Filip Markelin. Esittelijä Riikka Meroma.

Helsingin hovioikeuden päätös 17.3.2017

A valitti hovioikeuteen katsoen, että hänellä ei ollut mitään sellaista puutetta, vajavaisuutta tai sairautta, joka vaikuttaisi hänen työntekoonsa niin haittaavasti, että hän ei sen vuoksi voisi toimia oikeudenkäyntiavustajana. A:n lähettämät viestit eivät olleet olleet epäasiallisia eivätkä painostavan sävyisiä. Lupaa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana ei voitu peruuttaa ammatinharjoittamiseen liittymättömien mielipide-erojen eikä sen vuoksi, että A:n lähettämien viestien vastaanottajat olivat saattaneet pahoittaa viesteistä mielensä.

Valtioneuvoston oikeuskansleri ilmoitti, että hänellä ei ole lausuttavaa A:n valituksen johdosta.

Hovioikeus totesi päätöksessään muun ohella, että luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain tavoitteena oli ollut oikeudenkäyntien asianosaisten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytysten parantaminen oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien työn laatutasoa nostamalla. Korkealuokkainen ammattietiikka oli osa sitä ammattitaitoa, jota luvan saaneilta oikeudenkäyntiavustajilta voitiin edellyttää.

Kysymyksessä olevien viestien laajamittainen lähettäminen lainsäädäntövaltaa ja tuomiovaltaa käyttäville tahoille osoitti viestien sisällön ohella ilmeistä harkintakyvyn puutetta. Mainitsemistaan sekä lautakunnan päätöksessä mainituista syistä hovioikeus katsoi, että A:ta oli pidettävä ilmeisen sopimattomana oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään, minkä vuoksi hänen lupansa toimia sanotussa tehtävässä oli peruutettava.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Risto Jalanko, Birgitta Lemström, Juha Saarenvirta, Heikki Rautiola, Malla Sunell (eri mieltä) ja Tiina Isokääntä (eri mieltä). Esittelijä Kristian Sjöblom.

Ratkaisun lopputuloksesta eri mieltä olleet hovioikeuden jäsenet totesivat, että luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain ja sen esitöiden mukaan luvan epäämiseen johtavan syyn tuli olla sellainen, että se objektiivisesti arvioiden ilmeisellä tavalla vaikutti vakavasti henkilön kykyyn suoriutua asianmukaisella tavalla oikeudenkäyntiavustajan tehtävästä. Ilmeinen sopimattomuus oli yksiselitteisesti liitetty avustajan tehtävän hoitamiseen. Myönnetyn luvan peruuttaminen merkitsi vielä jyrkempää puuttumista yksilön oikeusasemaan kuin luvan epääminen. Laissa mainittua ilmeisen sopimattomuuden käsitettä tuli siten tulkita asiassa suppeasti. Ottaen huomioon sen, että A:n sinänsä sopimaton menettely oli liittynyt hänen omaan asiaansa, menettelyä ei voitu pitää sellaisena laissa tarkoitettuna perusteena, joka estäisi oikeudenkäyntiavustajan tehtävän asianmukaisen hoidon ja jonka nojalla A:n voitaisiin katsoa olevan säännöksessä tarkoitetulla tavalla ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Oikeudenkäyntiavustajalautakunnan luvan peruuttamista koskeva päätös tuli siten kumota.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, koska hovioikeus oli menetellyt virheellisesti siirtäessään asian vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi ja koska hovioikeuden kokoonpanon puheenjohtajana toiminut hovioikeudenlaamanni oli ollut esteellinen käsittelemään asiaa. Toissijaisesti A vaati, että hovioikeuden ja oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätökset kumotaan ja hänen lupaansa toimia oikeudenkäyntiavustajana ei peruuteta.

Välitoimet

Korkein oikeus pyysi valtioneuvoston oikeuskanslerilta lausuman A:n muutoksenhakemuksesta ja Helsingin hovioikeudelta lausuman siitä, millä perusteella asia oli siirretty vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi.

Oikeuskansleri ja hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki antoivat pyydetyt lausumat.

A:lle varattiin tilaisuus lausua oikeuskanslerin ja Lehtimäen lausumista. A antoi pyydetyn lausuman Lehtimäen lausumasta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta on 30.1.2014 myöntänyt A:lle luvan toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana.

2. Vuosina 2014 ja 2015 A on lähettänyt noin 10 kuukauden aikana eri tuomareille, viranomaisille ja muille tahoille laajalla jakelulla sähköpostiviestejä, joissa hän on arvostellut tuomioistuimia ja muita viranomaisia sekä vaatinut näiltä erinäisiä toimenpiteitä omassa asiassaan. Näiden sähköpostiviestien perusteella oikeudenkäyntiavustajalautakunta on ottanut omasta aloitteestaan tutkittavaksi kysymyksen siitä, täyttääkö A edelleen luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (lupalakimieslaki) 2 §:ssä säädetyt luvan myöntämisen edellytykset, vai onko hänen lupansa sanotun lain 20 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla peruutettava.

3. Oikeudenkäyntiavustajalautakunta on katsonut A:n olevan ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään ja peruuttanut sen vuoksi A:n luvan toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana. A:n valitettua ratkaisusta hovioikeus on toimittanut asiassa suullisen käsittelyn, jossa A:ta on kuultu. Suullisen käsittelyn jälkeen asia on siirretty käsiteltäväksi hovioikeuden vahvennetussa istunnossa. Päätöksen vahvennettuun istuntoon siirtämisestä on tehnyt hovioikeuden presidentin estyneenä ollessa hänen sijaisenaan toiminut hovioikeudenlaamanni. Uuden suullisen käsittelyn asiassa toimitettuaan hovioikeus on hylännyt A:n valituksen ja pysyttänyt oikeudenkäyntiavustajalautakunnan päätöksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti siirtäessään asian suullisen käsittelyn jälkeen vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi. Lisäksi kysymys on siitä, voidaanko A:n katsoa olevan hänen lähettämiensä viestien perusteella ilmeisen sopimaton toimimaan oikeudenkäyntiasiamiehenä ja –avustajana. Ensin on kuitenkin ratkaistava A:n väite, jonka mukaan asian vahvennettuun istuntoon siirtänyt ja kokoonpanon puheenjohtajana toiminut hovioikeudenlaamanni olisi ollut esteellinen käsittelemään asiaa.

Esteellisyysväite

5. A on katsonut hovioikeudenlaamannin olleen esteellinen käsittelemään asiaa, koska tämä oli 18.8.2014 tehnyt hänestä rikosilmoituksen samalla perusteella, josta tässä asiassa on kysymys.

6. Hovioikeudenlaamanni on Korkeimman oikeuden pyynnöstä antamassaan lausumassa kertonut, että hän oli hovioikeuden presidentin sijaisena toimiessaan 7.8.2014 toimittanut poliisille A:n samana päivänä presidentille lähettämän sähköpostiviestin, jossa A oli uhannut voimatoimilla erästä hovioikeuden jäsentä. Hän ei ollut tehnyt rikosilmoitusta. Hänen menettelynsä oli vastannut hovioikeudessa noudatettua käytäntöä, jonka mukaan henkilökunnan turvallisuuteen kohdistuvat uhkaukset ilmoitetaan aina poliisille.

7. Hovioikeudessa on ollut ratkaistavana kysymys, onko A:lle myönnetty lupa toimia oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana peruutettava. Korkein oikeus toteaa, ettei asian käsittelyyn osallistunut hovioikeudenlaamanni ole lähettäessään edellä mainitun sähköpostiviestin poliisille käsitellyt samaa asiaa tai sen osaa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Hän ei myöskään ole tämän johdosta tullut A:n vastapuoleksi siten kuin mainitun luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetaan. A:n väitteen johdosta asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, onko käsillä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin mukainen esteellisyysperuste eli onko olemassa jokin sellainen oikeudenkäymiskaaren 13 luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka, joka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

8. Korkein oikeus toteaa, että A:n 7.8.2014 lähettämä ja hovioikeudenlaamannin edelleen välittämä sähköpostiviesti ei ole kuulunut oikeudenkäyntiaineistoon asiaa oikeudenkäyntiavustajalautakunnassa ja hovioikeudessa käsiteltäessä, eivätkä niiden ratkaisut siten ole osaksikaan perustuneet tähän viestiin. Kysymyksessä olevassa viestissä ei ollut arvosteltu eikä uhkailtu hovioikeudenlaamannia, eikä asiassa ole ilmennyt, että tämä olisi tehnyt A:n menettelystä rikosilmoituksen, kuten A on väittänyt. Ennakkoasennetta ei osoita yksin se, että hovioikeudenlaamanni on hovioikeuden presidentin sijaisena välittänyt poliisille mainitun viestin.

9. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole ilmennyt perusteltua aihetta epäillä hovioikeudenlaamannin puolueettomuutta. Hän ei siten ole ollut esteellinen siirtämään asiaa vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi eikä osallistumaan sen ratkaisemiseen.

Asian siirtäminen käsiteltäväksi vahvennetussa istunnossa

Sovellettavat säännökset

10. Tältä osin asiassa sovelletaan tuomioistuinlain voimaan tullessa 1.1.2017 kumotun hovioikeuslain 8 c §:ää (568/2015). Sen 1 momentin mukaan hovioikeuden presidentti voi siirtää lainkäyttöasian tarpeellisilta osiltaan käsiteltäväksi täysistunnossa tai vahvennetussa istunnossa, jos asian tai sen osan ratkaisua harkittaessa osoittautuu, että kokoonpano on poikkeamassa Korkeimman oikeuden tai hovioikeuden taikka toisen hovioikeuden omaksumasta kannasta. Myös muutoin periaatteellisesti merkittävä tai laajankantoinen asia tai sen osa voidaan siirtää täysistunnon tai vahvennetun istunnon käsiteltäväksi. Asiaa, jossa on toimitettu tai toimitettava suullinen käsittely, ei saa ilman erityistä syytä siirtää vahvennetun istunnon tai täysistunnon ratkaistavaksi. Pykälän 2 momentin mukaan asian siirtämisestä vahvennettuun istuntoon päättää presidentti. Pykälän 3 momentin mukaan hovioikeuden vahvennetun istunnon kokoonpanoon kuuluu seitsemän jäsentä. Vahvennettuun istuntoon kuuluvat presidentti puheenjohtajana sekä jäseninä asiaa aikaisemmin käsitelleet vielä virantoimituksessa olevat jäsenet ja tarpeellinen määrä vakinaisista jäsenistä arvottuja lisäjäseniä. Nykyisin asiallisesti edellä selostettua vastaavat säännökset ovat oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 8 a §:ssä.

Hovioikeuden menettely

11. A:n valitettua 21.12.2015 oikeudenkäyntiavustajalautakunnan ratkaisusta hovioikeuteen asiaa on ensin käsitelty hovioikeudessa kolmijäsenisessä kokoonpanossa. Tässä kokoonpanossa asiassa on 29.8.2016 toimitettu suullinen käsittely, jonka päätteeksi A:lle on ilmoitettu, että ratkaisu asiassa pyritään antamaan 30 päivän kuluessa. Tämän jälkeen presidentin sijaisena toiminut hovioikeudenlaamanni on 23.11.2016 määrännyt, että asia siirretään vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi. Ratkaisukokoonpanon puheenjohtajaksi on tullut hovioikeuslain 8 c §:n 3 momentin nojalla presidentin estyneenä ollessa hänen sijaisenaan toiminut mainittu hovioikeudenlaamanni. Lisäksi kokoonpanoon on valittu kolme lisäjäsentä suljetuin arpalipuin suoritetussa arvonnassa. Seuraavaksi asiassa on 13.12.2016 päätetty toimittaa 2.1.2017 vahvennetussa kokoonpanossa uusi suullinen käsittely. A:n jäätyä kutsuttuna pois tästä istunnosta istunnossa on kuunneltu A:n kuulemisesta aikaisemmassa istunnossa tehty tallenne. Hovioikeuden ratkaisu on annettu 17.3.2017.

12. Hovioikeudenlaamannin Korkeimmalle oikeudelle toimittamasta lausumasta ilmenee, että hän oli presidentin ollessa estyneenä siirtänyt asian vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi, koska hän oli katsonut asian hovioikeuslain 8 c §:n (568/2015) 1 momentissa tarkoitetulla tavalla periaatteellisesti merkittäväksi tai laajakantoiseksi. Tässä harkinnassaan hovioikeudenlaamanni oli selvityksensä mukaan ottanut huomioon seuraavat seikat.

13. Asian periaatteellista merkittävyyttä ja laajakantoisuutta oli osoittanut se, että luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia koskeva lainsäädäntö on varsin uutta ja että luvan myöntämisen ja peruuttamisen edellytyksien tulkintaa koskevia ratkaisuja on vasta vähän. Sopimattomuutta perusteena luvan peruuttamiselle on toistaiseksi arvioitu oikeudenkäyntiavustajan maksukyvyttömyystilanteessa, mutta ei aiemmin A:n toiminnan kaltaisessa tilanteessa. Luvan peruuttamista voidaan pitää jyrkempänä perusoikeuksiin puuttumisena kuin luvan epäämistä. Ratkaisulla luvan peruuttamisesta muun kuin kurinpidollisen seuraamuksen perusteella voi muutoinkin olla laajempaa vaikutusta kuin vain nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa. Tapauksessa oli jouduttu tekemään punnintaa yhtäältä sananvapauden ja elinkeinovapauden perusoikeuksien sekä toisaalta oikeudenkäyntiavustajan päämiesten oikeusturvan ja asianmukaisen oikeudenhoidon ylläpitämisen välillä. Asian periaatteellista merkittävyyttä oli osoittanut myös se, että hovioikeuden kokoonpano oli ollut poikkeamassa äänestyksen jälkeen oikeudenkäyntiavustajalautakunnan yksimielisestä ratkaisusta.

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Asian siirtämisen edellytyksistä Korkein oikeus toteaa seuraavan.

15. Hovioikeuslain 8 c §:n sääntely jättää hovioikeuden presidentille tai hänen sijaiselleen verraten paljon harkintavaltaa sen suhteen, milloin asia arvioidaan sillä tavoin periaatteellisesti merkittäväksi tai laajakantoiseksi, että sen käsitteleminen vahvennetussa kokoonpanossa on perusteltua. Silloin, kun asiassa on toimitettu tai toimitettava suullinen käsittely, tätä harkintavaltaa on säännöksessä rajoitettu niin, että siirtäminen edellyttää erityistä syytä.

16. Lupalakimiehiä koskeva lainsäädäntö on varsin uutta eikä laista tai sen esitöistä ilmene, miten lakia tulisi esillä olevan tapauksen olosuhteissa tulkita. Myöskään valvonta- tai oikeudenkäyntiavustajalautakunnan ratkaisukäytännössä taikka oikeuskäytännössä ei ole aikaisemmin arvioitu sitä, voiko luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tarkasteltavana olevan kaltaisesta menettelystä seurata, että avustajan katsotaan menettäneen kelpoisuutensa toimia oikeudenkäyntiavustajan tehtävässä.

17. Sillä kysymyksellä, onko luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan menettelyllä muussa kuin avustajan tehtävässään merkitystä arvioitaessa hänen ilmeistä sopimattomuuttaan tehtäväänsä, on huomattava periaatteellinen merkitys tällaisten oikeudenkäyntiavustajien itsensä kannalta. Sääntelyn tavoitteet huomioon ottaen tällä kysymyksellä on myös laajempaa periaatteellista merkitystä koko avustajajärjestelmän ja oikeudenhoidon asianmukaisuuden kannalta. Ottaen lisäksi huomioon sen, että asiassa on jouduttu kiperässä tulkintatilanteessa suorittamaan punnintaa eri perusoikeuksien välillä, Korkein oikeus katsoo, että asia on ollut hovioikeuslain 8 c §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla periaatteellisesti merkittävä ja laajakantoinen.

18. A on kuitenkin katsonut, että hovioikeudenlaamanni oli tosiasiassa päättänyt asian siirtämisestä vahvennettuun istuntoon asian tultua jo käsitellyksi hovioikeuden kolmijäsenisessä kokoonpanossa saadakseen siihen sellaisen hovioikeuden kokoonpanon, joka päätyy A:n luvan peruuttamista koskevaan ratkaisuun.

19. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa hovioikeudenlaamannin antamasta selvityksestä ilmenevän, että hän oli ottanut kysymyksen asian siirtämisestä vahvennettuun istuntoon harkittavakseen hovioikeuden presidentin pyynnöstä tämän ollessa estynyt. Vahvennetun istunnon kokoonpano oli määräytynyt hovioikeuslain 8 c §:n 3 momentin mukaisesti siten, että kyseinen hovioikeudenlaamanni toimi siinä presidentin sijaisena puheenjohtajana ja jäseninä toimivat asiaa aikaisemmin käsitelleet kolme jäsentä sekä tarpeellinen määrä vakinaisista jäsenistä arvottuja jäseniä.

20. Hovioikeuslain 8 c §:n 3 momentin mukaan hovioikeudenlaamannin velvollisuuksiin presidentin sijaisena on siten kuulunut toimiminen vahvennetun istunnon puheenjohtajana. Niin kuin edellä on todettu, hovioikeudenlaamanni ei myöskään ole ollut esteellinen asiassa. Myös muut vahvennetun istunnon jäsenet ovat määräytyneet hovioikeuslain 8 c §:n 3 momentin edellyttämällä tavalla. Kokoonpanoon ovat näin ollen kuuluneet myös ne hovioikeuden jäsenet, jotka olivat olleet kolmijäsenisessä kokonpanossa päätymässä lautakunnan ratkaisun kumoamisen kannalle. Hovioikeudenlaamanni ei siten ole vaikuttanut A:n väittämällä tavalla epäasianmukaisesti vahvennetun istunnon kokoonpanon määräytymiseen.

21. Päätös asian vahvennettuun istuntoon siirtämisestä on kuitenkin tehty hovioikeudessa suullisen käsittelyn toimittamisen jälkeen. Näin voidaan hovioikeuslain 8 c §:n (568/2015) 1 momentin mukaan menetellä vain erityisestä syystä.

22. Tämän edellytyksen osalta Korkein oikeus toteaa, ettei laista eikä myöskään sen esitöistä ilmene, mitä erityisellä syyllä mainitussa lainkohdassa tarkoitetaan. Arvioitaessa erityisen syyn olemassaoloa huomiota voidaan kiinnittää ensinnäkin siihen, kuinka voimakkaasti asian periaatteellinen merkitys tai laajakantoisuus puoltaa asian ratkaisemista vahvennetussa istunnossa.

23. Koska erityistä syytä edellytetään vain tilanteissa, joissa hovioikeus on toimittanut suullisen käsittelyn tai toimittaa sellaisen, erityisen syyn vaatimuksen on perusteltua katsoa liittyvän myös siihen, että asian käsittelyn vahvennetussa istunnossa voidaan arvioida näissä tilanteissa aiheuttavan joko asianosaisille tai hovioikeudelle tavanomaista enemmän hankaluutta ja asian käsittelyn viivästymistä. Varsinkin siinä tilanteessa, että asiassa on jo järjestetty suullinen käsittely, jossa on vastaanotettu todistelua, välittömyysperiaatteen turvaaminen voi edellyttää, että todistelu joudutaan ottamaan uudelleen vastaan vahvennetussa istunnossa. Näihin seikkoihin nähden onkin perusteltua edellyttää, että asiaa ei siirretä kevein perustein vahvennettuun istuntoon enää suullisen käsittelyn toimittamisen jälkeen. Hovioikeudella on siis kuitenkin näissäkin tilanteissa harkintavaltaa arvioidessaan sitä, onko asian siirtämiselle vahvennettuun istuntoon suullisen käsittelyn jälkeen erityistä syytä.

24. Tässä tapauksessa asiassa oli toimitettu suullinen käsittely siinä tarkoituksessa, että A:lle oli järjestetty tilaisuus tulla asiassaan suullisesti kuulluksi. Suullista käsittelyä ei siis ollut toimitettu todistelun vastaanottamiseksi, ja siinä oli kuultu vain A:ta. Vahvennetun istunnon tarpeellisuutta arvioitaessa on siten voitu lähteä siitä, että uuden suullisen käsittelyn toimittaminen ei tulisi aiheuttamaan A:lle erityistä hankaluutta tai kustannuksia, merkittävästi viivyttävän asian käsittelyä taikka muutoin olemaan hovioikeuden kannalta epätarkoituksenmukainen. A:lle on varattu tilaisuus olla henkilökohtaisesti läsnä myös vahvennetussa istunnossa toimitetussa uudessa suullisessa käsittelyssä.

25. Uuden suullisen käsittelyn toimittamiseen ei siten ole liittynyt sellaisia seikkoja, jotka olisivat puhuneet asian vahvennettuun istuntoon siirtämistä vastaan. Sitä vastoin asian periaatteellinen merkitys ja laajakantoisuus ovat puoltaneet asian ratkaisemista vahvennetussa istunnossa. Hovioikeudenlaamanni on selvityksensä mukaan ottanut juuri edellä mainitut seikat huomioon arvioidessaan asian siirtämistä vahvennettuun istuntoon. Korkein oikeus katsookin, että hovioikeudenlaamanni ei ole ylittänyt hänelle kuulunutta harkintavaltaa hänen päätyessään siihen, että asian siirtämiselle vahvennettuun istuntoon hovioikeuden suullisen käsittelyn jälkeen on ollut paitsi hovioikeuslain 8 c §:n tarkoittamat perusteet myös lainkohdassa tarkoitettu erityinen syy.

26. Hovioikeudenlaamannin lausumasta ilmenee, että tehdessään päätöksen asian siirtämisestä vahvennettuun istuntoon hän on ollut tietoinen siitä, että hovioikeuden kolmijäseninen kokoonpano oli poikkeamassa oikeudenkäyntiavustajalautakunnan yksimielisestä ratkaisusta ja päätymässä A:n valituksen hyväksymiseen sekä luvan peruuttamispäätöksen kumoamiseen. A:n mukaan tämä osoittaa, että syynä asian siirtämiseen vahvennetun istunnon käsiteltäväksi oli tosiasiassa ollut mahdollistaa se, että asiassa voitaisiin vahvennetussa istunnossa päätyä A:n valituksen hylkäävään ratkaisuun.

27. Tämän vuoksi asiassa on vielä arvioitava, onko hovioikeuden menettely antanut perustellun aiheen epäilylle, että erityiset syyt vahvennettuun istuntoon siirtämiselle eivät ole olleet objektiivisia siten, että menettely ei ole A:n näkökulmasta näyttäytynyt oikeudenmukaisena sen puolueettomuustestin mukaan, jossa ratkaisevana mittapuuna on ulkopuolisen objektiivisen tarkkailijan muodostama kuva asiasta (ks. Academy Trading LTD ym. v. Kreikka 4.4.2000, kohta 45, Sutyagin v. Venäjä 3.5.2011, kohta 182 ja Morice v. Ranska suuri jaosto 23.4.2015, kohdat 77—78). Huomiota on kiinnitettävä myös siihen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä todettuun, että vaikka oikeudenkäynnissä ei ollut yksittäistä oikeudenkäynnin virhettä tai puutetta, joka sellaisenaan olisi johtanut loukkaukseen, oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden vaatimusta voidaan arvioida myös yksittäisistä seikoista koostuvana kokonaisuutena (Barberà, Messegué ja Jabardo v. Espanja 6.12.1988, kohta 89).

28. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että muutoksenhakutuomioistuimessa on varsin tavanomaista, että siirto vahvennettuun kokoonpanoon tehdään vasta siinä vaiheessa, kun asiaa ensin käsitelleen kokoonpanon ratkaisu on tiedossa. Näin menetellään säännönmukaisesti Korkeimmassa oikeudessa siirrettäessä asia vahvennetun jaoston tai täysistunnon käsiteltäväksi ja ilmeisesti hovioikeuksissakin usein ja joka tapauksessa ainakin silloin, kun siirtäminen perustuu siihen, että kolmijäsenisen kokoonpanon mielipide poikkeaa Korkeimman oikeuden tai hovioikeuden taikka toisen hovioikeuden omaksumasta oikeusperiaatteesta tai lain tulkinnasta.

29. Tässä tapauksessa siirtäminen ei ole perustunut viimeksi mainittuihin seikkoihin vaan asian periaatteelliseen merkittävyyteen tai laajakantoisuuteen. Hovioikeuden vahvennettuun istuntoon siirtämistä koskeva sääntely ei kuitenkaan aseta estettä sille, että myös periaatteellisesti merkittävä tai laajakantoinen asia siirretään vahvennetun istunnon käsiteltäväksi vasta sen jälkeen, kun suullinen käsittely on toimitettu ja kolmijäsenisen kokoonpanon ratkaisu on tiedossa. Erityinen syy vahvennettuun istuntoon siirtämiselle ei siis edellytä sitä, että kolmijäseninen kokoonpano ei ole ehtinyt käsitellä asiaa ja muodostaa kantaansa siihen. Sääntelyn tarkoituksena päinvastoin on, että periaatteellisesti merkittävään tai laajakantoiseen asiaan saadaan mahdollisimman punnittu ja arvovaltainen hovioikeuden kannanotto riippumatta siitä, mihin kantaan kolmijäsenisessä kokoonpanossa on, mahdollisesti suullisen käsittelyn jälkeen, päädytty. Asian siirtämistä koskeva sääntely menettäisikin suurelta osin merkityksensä, jos siirto voitaisiin tehdä vain sillä edellytyksellä, että kolmijäseninen kokoonpano ei ole ehtinyt arvioimaan asiaa.

30. Tässä tapauksessa asian siirtämistä vahvennetun istunnon ratkaistavaksi on selvästi puoltanut se, että arvioitavana on edellä todetuin tavoin ollut periaatteellisesti huomattavan tärkeä ja laajakantoinen asia, josta ei ole ollut ratkaisukäytäntöä ja jossa hovioikeuden kolmijäseninen kokoonpano oli kiperässä, perusoikeuspunnintaa edellyttäneessä tilanteessa päätymässä äänestysratkaisuun. Asian siirtämiselle on siten osoitettu olleen hovioikeudenlaamannin esittämät, objektiivisestikin arvioiden hyväksyttävät perusteet.

Johtopäätökset

31. Asian siirtämiselle hovioikeuden vahvennetun istunnon käsiteltäväksi on ollut lainmukaiset perusteet. Myös hovioikeuden kokoonpano vahvennetussa istunnossa on määräytynyt lain mukaisesti. Asiassa ei myöskään ole tullut ilmi mitään sellaista, jonka voitaisiin katsoa antaneen A:lle perustellun aiheen epäillä, että siirto vahvennettuun istuntoon ei olisi tapahtunut objektiivisin perustein tai että vahvennetun istunnon laillinen kokoonpano ei olisi asiaa ratkaistessaan toiminut riippumattomasti ja sivuvaikutteista vapaana. A:n tähän liittyviä epäilyjä ei voida pitää perusteltuina pelkästään sillä perusteella, että asiassa esiin tulleen perusteella hän tuntee syvää epäluottamusta tuomari- ja muuta virkakuntaa kohtaan.

32. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus ei ole menetellyt virheellisesti siirtäessään asian vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi. Menettely ei ole myöskään kokonaisuutena arvioiden antanut A:lle objektiivisesti perusteltua aihetta epäillä menettelyn puolueettomuutta, riippumattomuutta tai oikeudenmukaisuutta. Asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä ei siten ole tapahtunut oikeudenkäyntivirhettä, jonka vuoksi asia olisi palautettava hovioikeuteen.

Ilmeinen sopimattomuus lupalakimiehen tehtävään

33. Lupalakimieslain säätämisellä saatettiin kaikki oikeudenkäyntiasiamiehet ja -avustajat valvonnan piiriin perustamalla uusi lupajärjestelmä. Lain esitöissä todetaan lain säätämisen tarkoituksena olleen nostaa oikeudenkäyntiasiamiesten työn laatutasoa ja siten parantaa asianosaisten oikeusturvaa ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytyksiä (HE 318/2010 vp s. 1 ja 16 sekä LaVM 40/2010 vp s. 2—3).

34. Lupalakimieslain 2 §:ssä säädetään oikeudenkäyntiavustajan luvan myöntämisen edellytyksistä. Pykälän 1 momentin mukaan lupa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen myönnetään toistaiseksi henkilölle, joka on suorittanut säännöksessä mainitun oikeustieteen tutkinnon (kohta 1), saavuttanut riittävän perehtyneisyyden oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään (kohta 2), joka on rehellinen (kohta 3), joka ei ole konkurssissa ja jonka toimintakelpoisuutta ei ole rajoitettu (kohta 4). Mainitun 1 momentin 3 kohdassa edellytetään rehellisyysvaatimuksen lisäksi, ettei luvanhakija ole ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään.

35. Lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on korostettu, että henkilön sopimattomuuden oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävään täytyy olla ilmeistä, jotta lupa voitaisiin tällä perusteella evätä. Kyseessä saattaisi olla esimerkiksi päihde- tai mielenterveysongelma, joka estäisi tehtävän asianmukaisen hoidon (HE 318/2010 vp s. 28).

36. Lupalakimieslain 20 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan oikeudenkäyntiavustajalautakunnan on peruutettava myöntämänsä lupa, jos luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja ei enää täytä 2 §:ssä säädettyjä luvan myöntämisen edellytyksiä. Lupa on siten mainitun säännöksen nojalla peruutettava, jos luvan myöntämisen jälkeen ilmenee, että avustaja on ilmeisen sopimaton luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Sopimattomuutta arvioitaessa on tällöin otettava huomioon, että luvan peruuttamista on pidettävä jyrkempänä puuttumisena henkilön elinkeinon harjoittamisoikeuteen kuin luvan epäämistä (esim. KKO 2016:94, kohta 24).

37. Oikeudenkäyntiavustajan lupa voidaan peruuttaa myös kurinpidollisena seuraamuksena lupalakimieslain 8 ja 13 §:n nojalla. Edellytyksenä luvan peruuttamiselle kurinpidollisena seuraamuksena on, että luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja on hänelle uskotuissa oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tehtävissä rikkonut velvollisuuksiaan mainituista lainkohdista ilmenevin tavoin. Luvan peruuttamiselle ilmeisen sopimattomuuden perusteella ei sitä vastoin ole säädetty vastaavaa edellytystä, jonka mukaan sopimattomuuden olisi ilmettävä oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tehtävissä. Lupalakimieslaissa ei ole muutoinkaan säännelty sitä, missä olosuhteissa ja millä tavoin ilmeisen sopimattomuuden tulee ilmetä, jotta se voidaan ottaa huomioon luvan peruuttamista tällä perusteella harkittaessa.

38. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:94 katsonut, että oikeudenkäyntiavustajan muu kuin tilapäinen maksukyvyttömyys saattaa tehdä hänet lupalakimieslaissa tarkoitetuin tavoin ilmeisen sopimattomaksi luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Ylivelkaisuuden huomioon ottamista ilmeistä sopimattomuutta arvioitaessa puoltaa ratkaisun mukaan se, että muu kuin tilapäinen maksukyvyttömyys voi osaltaan johtaa siihen, että oikeudenkäyntiavustajan oma taloudellinen tilanne vaikuttaa epäasiallisesti hänen harkintakykyynsä toimeksiantojen vastaanottamisessa ja hänen tapaansa ajaa päämiehensä asiaa (kohdat 11 ja 12).

39. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että arvioitaessa luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan ilmeistä sopimattomuutta keskeistä on se, voidaanko hänen katsoa kykenevän täyttämään laissa säädetyt velvollisuutensa päämiehiään, näiden vastapuolia sekä tuomioistuimia ja viranomaisia kohtaan. Lupalakimiehen katsominen ilmeisen sopimattomaksi tehtäväänsä ei kuitenkaan edellytä sen osoittamista, että sopimattomuus olisi ilmennyt hänen suorittamissaan oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävissä. Luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan voidaan siten katsoa menettäneen kelpoisuutensa toimia oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tehtävässä myös muun syyn kuin tähän tehtävään liittyvien velvollisuuksien laiminlyömisen tai muun toimeksiannon hoitamiseen välittömästi liittyvän syyn vuoksi.

Ilmeisen sopimattomuuden arviointi tässä asiassa

40. Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2016:94 (kohdat 15 ja 16) ilmenee, tuomioistuimet toimivat oikeussuojaa takaavina valitusasteina lupalakimieslain mukaista lupaharkintaa koskevissa asioissa. Tuomioistuinten ratkaisuissa korostuvat kysymykset luvan peruuttamisen mahdollisesta kohtuuttomuudesta tai ilmeisestä virheellisyydestä sekä ihmis- ja perusoikeuksien asettamien vaatimusten täyttymisestä asiaa käsiteltäessä.

41. Luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan sopimattomuutta on arvioitava kokonaisarvostelulla kussakin yksittäistapauksessa. Perusoikeusnäkökulmasta asiassa on punnittava vastakkain perustuslain 18 §:n turvaamaa asianomaisen oikeutta elinkeinon harjoittamiseen ja toisaalta lupalakimieslain säätämisen perusteena ollutta tavoitetta nostaa oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien työn laatua ja parantaa näin asianosaisten oikeusturvaa ja asianmukaisen oikeudenhoidon edellytyksiä (KKO 2016:94, kohdat 24 ja 26 ja HE 318/210 vp s. 13—14 ja 16). Kuten edellä kohdassa 36 on todettu, harkinnassa on otettava huomioon se, että luvan peruuttamista on pidettävä jyrkempänä perusoikeuksiin puuttumisena kuin luvan epäämistä.

42. Lupalakimieslain 8 §:n 1 momentin 16 kohdan mukaan luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tulee oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävissä olla pyrkimättä vaikuttamaan tuomioistuimeen tai muuhun viranomaiseen epäasiallisin keinoin ja saattamatta tuomioistuimen tai muun viranomaisen työtä tai ratkaisua epäasiallisen arvostelun kohteeksi. Saman momentin 6 kohdan mukaan tulee luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan hoitaa saamansa tehtävät huolellisesti, täsmällisesti, tarpeellisella joutuisuudella sekä tarpeettomia kustannuksia aiheuttamatta.

43. Kuten oikeudenkäyntiavustajalautakunta on päätöksessään todennut, A on lähettänyt lukuisia sähköpostiviestejä laajalti eri tahoille, muun muassa Korkeimman oikeuden presidentille, hovioikeuksien ja käräjäoikeuksien tuomareille sekä oikeuskanslerille. Viesteissään hän on kohdistanut tuomarikuntaan ja tuomioistuinten yksittäisiin jäseniin sekä oman asiansa ratkaisijoihin epäasiallista arvostelua väittäen heidän muun muassa syyllistyneen rikolliseen menettelyyn, sensuroineen ja manipuloineen hänen lähettämiään viestejä, toimineen systemaattisesti rikollisesti sekä laiminlyöneen törkeästi kaikki virkavelvollisuutensa. Lisäksi hän on väittänyt tuomareiden valehdelleen poliisille ja lähettäneen aseistetun ryhmän laittomasti hänen kotiinsa uhkailemaan häntä, teettäneen tapporynnäkön hänen kotiinsa tarkoituksena vaientaa hänet, terrorisoineen kansalaisia ja yrittäneen hänen tappamistaan. A on vaatinut muun ohella, että Helsingin käräjä- ja hovioikeuden sekä Korkeimman oikeuden toiminnat pysäytetään kokonaan. A on esittänyt vastaavankaltaisia väitteitä myös syyttäjälaitosta, poliisiviranomaisia sekä oikeuskansleria kohtaan.

44. A on valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle katsonut, että tarkastelun kohteena olevissa viesteissä on ollut kysymys sananvapauden suojaamasta viranomaisten asiallisesta arvostelusta. Tältä osin Korkein oikeus toteaa seuraavan.

45. Luvan saaneella oikeudenkäyntiavustajalla on perustuslain 12 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa säädetyn sananvapauden turvaama oikeus esittää tuomioistuinten, tuomareiden ja virkamiesten toimintaa koskevia kriittisiäkin arvioita. Tätä oikeutta rajoittaa kuitenkin muun muassa edellä kohdassa 42 selostetusta lupalakimieslain 8 §:n 1 momentin 16 kohdasta ilmenevä velvollisuus olla oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävissä saattamatta tuomioistuimen tai muun viranomaisen työtä tai ratkaisua epäasiallisen arvostelun kohteeksi.

46. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan tulkinnut ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan soveltamista oikeudenkäyntiasiamiesten ja -avustajien sananvapauden kannalta. Esimerkiksi tapauksessa Morice v. Ranska 23.4.2015 on todettu, että oikeudenkäyntiasiamiesten on toiminnassaan osaltaan edistettävä yleisön luottamusta tuomioistuinlaitoksen toimintaan. Tuomarin toimintaa voidaan kuitenkin hyväksyttävissä rajoissa kritisoida. Kun kritiikki kohdistuu tuomarin virkatehtävien hoitoon, se voi olla kärkevämpää kuin tavallisen kansalaisen menettelyä arvosteltaessa. Lisäksi oikeussalissa päämiehen edun valvominen voi toisinaan oikeuttaa asiamiehen käyttämään karkeampia ilmaisuja kuin salin ulkopuolella, jossa liikkumavara on kapeampi. Oikeudenkäyntiasiamiehen tuomarin toimintaan kohdistamalla arvostelulla on kuitenkin oltava todenperäinen perusta, minkä lisäksi kritiikin on pysyttävä asiallisen keskustelun rajoissa (kohdat 131—139, ks. myös Coutant v. Ranska 24.1.2008).

47. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenkäyntiavustajan tehtävän asianmukainen hoitaminen edellyttää ammattitaidon ja hyvän harkintakyvyn ohella myös sitä, että avustaja kykenee suhtautumaan asiallisesti oikeuslaitokseen ja sen eri toimijoihin. Lupalakimieslain 8 §:n 1 momentin 16 kohdassa säädetyn epäasiallisen arvostelun kiellon ohella asiallisen suhtautumisen ja käytöksen merkitystä korostetaan useissa kansainvälisissä suosituksissa ja julkilausumissa (ks. esim. Consultative Council of European Judges CCJE, Opinion No. (2013) 16, kohdat 6, 9, 19, 20 ja 25; The Council of Bars and Law Societies of Europe CCBE, Code of Conduct for European Lawyers, kohdat 1.1, 4.1, 4.2, 4.3 ja 4.4 sekä Charter of Core Principles of the European Legal Profession of the CCBE, periaatteet d ja i).

48. Korkein oikeus toteaa, että A:n lähettämät lukuisat viestit sisältävät useita väitteitä ja syytöksiä, joilla ei ole järkevää tai todenmukaista perustaa ja jotka sisältävät loukkaavia ja loukkaaviksi tarkoitettuja ilmaisuja. Kysymys ei näiltä osin ole asiallisesta ja hyväksyttävästä arvostelusta, joka kuuluu oikeudenkäyntiavustajan sananvapauden piiriin.

49. Lisäksi viesteissä on esitetty vaatimuksia, joiden toteuttaminen ei voimassa olevan oikeusjärjestyksen perusteella ole selvästikään mahdollista. Viesteistä ilmenevä, tosiasioista piittaamaton kirjoittelu osoittaa epärealistista suhtautumista avustajan tehtävän kannalta keskeisiin oikeudenhoidon toimijoihin, mikä on omiaan vaarantamaan myös A:n asiakkaiden etujen mukaisen oikeusasioiden hoitamisen. Ilmeistä sopimattomuutta oikeudenkäyntiavustajan tehtävään arvioitaessa on annettava merkitystä myös sille, että kysymys on ollut pitkähkön ajan jatkuneesta epäasiallisten viestien lähettämisestä ja ettei A siten ole menetellyt epäasiallisesti vain pikaistuksissaan ja kertaluonteisesti.

50. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että viestien sisältö sekä niiden pitkäaikainen ja laajamittainen jakelu osoittavat sellaista harkintakyvyn puutetta, joka vakavasti vaarantaa A:n kyvyn valvoa asianmukaisesti asiakkaittensa etua ja oikeusturvaa sekä tässä suhteessa huolehtia oikeudenhoidon edellytyksistä. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä olevat A:n sähköpostiviestit osoittavat hänen olevan ilmeisen sopimaton oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Asiassa ei ole ilmennyt muutakaan syytä muuttaa hovioikeuden päätöstä.

51. A:n Korkeimmalle oikeudelle toimittamissa lausumissa esittämät muut vaatimukset eivät anna aihetta enempiin toimenpiteisiin Korkeimmassa oikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila (eri mieltä), Päivi Hirvelä (eri mieltä), Lena Engstrand ja Mika Ilveskero. Esittelijä Samuli Sillanpää.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Hirvelä: Erimielisyyteni koskee hovioikeuden menettelyä asian siirtämisessä ratkaistavaksi vahvennetussa istunnossa.

Tuomioistuinlain voimaan tullessa 1.1.2017 kumotun hovioikeuslain 8 c §:n (568/2015) 1 momentin mukaan hovioikeuden presidentti voi siirtää lainkäyttöasian tarpeellisilta osiltaan käsiteltäväksi vahvennetussa istunnossa tai täysistunnossa, jos asian tai sen osan ratkaisua harkittaessa osoittautuu, että kokoonpano on poikkeamassa Korkeimman oikeuden tai hovioikeuden taikka toisen hovioikeuden omaksumasta kannasta. Myös muutoin periaatteellisesti merkittävä tai laajankantoinen asia tai sen osa voidaan siirtää täysistunnon tai vahvennetun istunnon käsiteltäväksi. Asiaa, jossa on toimitettu tai toimitettava suullinen käsittely, ei saa ilman erityistä syytä siirtää vahvennetun istunnon tai täysistunnon ratkaistavaksi. Nykyisin asiallisesti edellä selostettua vastaava säännös on sijoitettu oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 8 a §:ään.

Hovioikeus on käsitellyt A:n luvan peruuttamista koskevaa asiaa tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. A:n valitettua 21.12.2015 oikeudenkäyntiavustajalautakunnan ratkaisusta hovioikeuteen asiaa on ensin käsitelty hovioikeudessa kolmijäsenisessä kokoonpanossa. Tässä kokoonpanossa on 29.8.2016 toimitettu suullinen käsittely, jonka päätteeksi A:lle on ilmoitettu, että ratkaisu asiassa pyritään antamaan 30 päivän kuluessa. Tämän jälkeen presidentin sijaisena toiminut hovioikeudenlaamanni on 23.11.2016 määrännyt, että asia siirretään vahvennetussa istunnossa käsiteltäväksi. Ratkaisukokoonpanon puheenjohtajaksi on tullut hovioikeuslain 8 c §:n 3 momentin nojalla presidentin estyneenä ollessa hänen sijaisenaan toiminut mainittu hovioikeudenlaamanni. Lisäksi kokoonpanoon on valittu kolme lisäjäsentä suljetuin arpalipuin suoritetussa arvonnassa. Seuraavaksi asiassa on 13.12.2016 päätetty toimittaa 2.1.2017 vahvennetussa kokoonpanossa uusi suullinen käsittely. A:n jäätyä kutsuttuna pois tästä istunnosta istunnossa on kuunneltu A:n kuulemisesta aikaisemmassa istunnossa tehty tallenne. Hovioikeuden ratkaisu on annettu 17.3.2017.

Asia on siis siirretty hovioikeudessa vahvennettuun istuntoon vasta suullisen käsittelyn toimittamisen jälkeen, jossa käsittelyssä A:ta oli kuultu. Edellä selostetun hovioikeuslain 8 c §:n 1 momentin mukaan näin voidaan erityisestä syystä menetellä. Saadun selvityksen mukaan syynä siirtämiseen oli asian periaatteellinen merkittävyys ja laajakantoisuus. Kuten enemmistö toteaa, lupalakimiehiä koskeva lainsäädäntö on varsin uutta, lain soveltamisesta ei ole kertynyt oikeuskäytäntöä ja asiaan on liittynyt perusoikeuspunnintaa, joten asiassa voidaan katsoa sinänsä olevan laissa tarkoitetut perusteet vahvennetussa istunnossa käsittelemiselle.

Asiassa arvioinnin kohteena on kuitenkin ollut A:n sopivuus oikeudenkäyntiavustajan tehtävään. Tämä arviointi on kohdistunut nimenomaisesti A:n henkilöön ja hänen laajamittaiseen kirjelmöintiinsä lainsäädäntövaltaa ja tuomiovaltaa käyttäville, ei hänen toimintaansa avustajana. Kirjelmöinnissään A on osoittanut syvän epäluottamuksensa erityisesti tuomarikuntaa kohtaan. Luvan peruuttaminen on hyvin poikkeuksellista ja merkitsee jyrkempää puuttumista henkilön toimintaan kuin luvan epääminen. Siten menettelyssä tulee erityisesti ottaa huomioon se, että menettely ei anna perusteltua aihetta epäillä menettelyn puolueettomuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Oikeus oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin on turvattu perustuslain 21 §:n 1 momentin nojalla. Mainitun säännöksen on tarkoitus kattaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen vaatimukset oikeudenmukaisesta oikeudenkäynnistä.

Kyseessä on edellä mainituin tavoin ollut A:n henkilöön kohdistuva sopivuusarviointi, jonka perusteena on ollut A:n sanalliset hyökkäykset erityisesti tuomareita kohtaan. Asiaa siirrettäessä tiedossa oli myös ollut, että kolmijäseninen kokoonpano oli päätynyt äänestyksen jälkeen oikeudenkäyntiavustajalautakunnan A:lle kielteisen päätöksen kumoamiseen. Sen vuoksi arvioitavana on erityisesti se, onko hovioikeuden menettelyn poikkeuksellisuus saattanut antaa aiheen epäilylle siitä, ovatko erityiset syyt vahvennettuun istuntoon siirtämiselle olleet objektiivisia siten, että menettely A:n näkökulmasta on perustellusti ollut koettavissa oikeudenmukaiseksi sen puolueettomuustestin mukaan, jossa ratkaisevana mittapuuna on ulkopuolisen objektiivisen tarkkailijan muodostama kuva asiasta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tapauksessa Morice v. Ranska (suuri jaosto 23.4.2015) oli kysymys oikeudenkäyntiavustajan omaa asiaa koskevasta oikeudenkäynnistä ja hänen luottamuksestaan tuomioistuimen puolueettomuuteen ratkaisuun osallistuneen oikeuden jäsenen julkisesti ilmaistua aikaisemmin toisen asian yhteydessä tukeaan tuomarille, jonka kunnian loukkaamisesta oikeudenkäyntiavustaja oli nyt syytteessä. Tapauksessa katsottiin, että tällainen aikaisempi tuen ilmaisu oli omiaan herättämään oikeudenkäyntiavustajan mielessä epäilyn tuomioistuimen puolueettomuudesta hänen asiassaan ja että valittajan pelkoa voitiin pitää objektiivisesti perusteltuna. Tapaus on monin tavoin erityispiirteinen eikä se ole identtinen nyt käsiteltävän tilanteen kanssa, mutta se korostaa osaltaan tuomioistuimen puolueettomuuden vaatimuksessa sitä, että vaikka asianosaisen subjektiivisilla käsityksillä ei ole ratkaisevaa merkitystä, kysymys on myös niistä vaikutelmista (appearances), miltä tosiseikkojen valossa tuomioistuimen puolueettomuus ulkopuolisen objektiivisen tarkastelijan silmin näyttää (kohdat 77–78).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on vielä tapauksessa Barberà, Messegué ja Jabardo v. Espanja (6.12.1988) katsonut, että vaikka oikeudenkäynnissä ei ollut yksittäistä oikeudenkäynnin virhettä tai puutetta, joka sellaisenaan olisi johtanut loukkaukseen, oikeudenkäynnin olosuhteet kokonaisuutena olivat sellaiset, että oikeudenkäynti oli syytettyjen kannalta epäoikeudenmukainen (kohta 89). Vaikka myös tämä viitattu tapaus, jossa oli kyse vakavaa rikosta koskevasta asiasta, poikkeaa selvästi kyseessä olevasta tilanteesta, se osoittaa, että oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuden vaatimusta voidaan arvioida myös yksittäisistä seikoista koostuvana kokonaisuutena.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on muun muassa ratkaisuissaan Sutyagin v. Venäjä 3.5.2011 ja Academy Trading LTD ym. v. Kreikka 4.4.2000 arvioinut oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta tilanteissa, joissa tuomioistuimen kokoonpano oli muuttunut käsittelyn alkamisen jälkeen. Myös näissä ratkaisuissa on korostettu, että vaikutelmilla voi olla merkitystä arvioitaessa objektiivisen testin mukaisesti sitä, herättääkö tuomioistuimen menettely epäilyksiä tuomioistuimen puolueettomuutta ja riippumattomuutta kohtaan (Sutyagin v. Venäjä 3.5.2011, kohta 182 ja Academy Trading LTD ym. v. Kreikka 4.4.2000, kohta 45).

Ensiksi mainitussa ratkaisussa oli kysymys rikosasiasta, johon muutoksenhakuasteessa alun perin määrätty tuomari oli aloittanut asian käsittelyn pitämällä valmisteluistunnon ja muodostamalla valamiehistön. Tuomioistuimen presidentti oli kuitenkin muutaman viikon kuluttua siirtänyt jutun toisen tuomarin käsiteltäväksi, minkä johdosta kokoonpanoon oli valittu uudet maallikkojäsenet. Kansallinen lainsäädäntö mahdollisti tuomarin korvaamisen toisella, jos tuomari ei enää voinut osallistua asian istuntoon. Laissa ei kuitenkaan ollut tarkempia säännöksiä siitä, millä edellytyksillä ja minkälaisessa menettelyssä tuomari voitin vaihtaa. Hallitus oli myöhemmin esittänyt vaihdon syyksi ensimmäisen tuomarin suuren työmäärän ja ajankohtaan sijoittuvan loman. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että vastaajan epäilyt tuomioistuimen puolueettomuutta ja riippumattomuutta kohtaan olivat olleet objektiivisesti perusteltuja huomioon ottaen sen, ettei hänelle ollut esitetty perusteita asiaa käsitelleen tuomarin vaihtamiselle eikä hänellä ollut ollut oikeussuojakeinoja vaihdon vastustamiseksi.

Jälkimmäisessä ratkaisussa Academy Trading LTD ym. v. Kreikka 4.4.2000 oli kysymys vahingonkorvausasiasta, jossa pankki oli velvoitettu suorittamaan kantajille määräävän aseman väärinkäytöstä huomattavan suuri vahingonkorvaus ja joka oli saanut julkisuutta muun muassa pankin ilmoitettua vetäytyvänsä Kreikan luottomarkkinoilta, mikäli tuomiota ei muutettaisi. Pankin muutoksenhaku oli käsitelty kassaatiotuomioistuimessa suullisessa käsittelyssä, minkä jälkeen yksi kokoonpanon tuomareista oli jäänyt eläkkeelle. Kansallisen lain mukaan suulliseen käsittelyyn osallistuneiden oli annettava ratkaisu asiassa, ja mikäli ratkaisua ei voitu antaa esimerkiksi eläkkeelle jäämisen johdosta, suullinen käsittely tuli toimittaa uudelleen. Uuden suullisen käsittelyn jälkeen kassaatiotuomioistuin hylkäsi kanteen ja vapautti pankin korvausvastuusta. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi äänestysratkaisussaan äänin 4–3, etteivät kantajien vetoamat seikat, muun muassa asian uudelleen käsittelyä koskevan ratkaisun viipyminen, osaston aikaisemman presidentin puuttuminen tätä ratkaisua koskevaan menettelyyn ja kokoonpanon tarkastavan jäsenen vaihtuminen, muodostaneet perusteltua syytä epäillä tuomioistuimen puolueettomuutta objektiivisen testin perusteella. Vähemmistöön jääneet kolme jäsentä katsoivat, että ongelmat tuomioistuimen menettelyssä eivät erikseen tarkasteltaessa olleet olleet niin vakavia, että ne olisivat vaarantaneet tuomioistuimen puolueettomuuden. Kun menettelyä arvioitiin kokonaisuutena ja huomioon otettiin oikeudenkäynnin ulkoiset olosuhteet, voitiin päätyä siihen, etteivät kantajat olleet objektiivisesti arvioiden saaneet oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä.

Nyt kyseessä olevassa asiassa kiinnittää huomiota se, että asian periaatteellinen merkitys ja poikkeuksellisuus on täytynyt olla tiedossa jo ennen ensimmäistä suullista käsittelyä. Saadun selvityksen mukaan syynä siirtämiseen on ollut myös se, että alkuperäinen ratkaisukokoonpano oli äänestyksen jälkeen asettunut lautakunnan päätöksen kumoamisen kannalle, minkä on katsottu osaltaan osoittavan asian merkittävyyttä. Kysymys ei tässäkään tilanteessa ole varsinaisesti oikeudenkäyntivirheestä. Vaikka nyt kyseessä olevaa menettelyä ei siis voida pitää lain vastaisena tai virheellisenä minkään yksittäisen säännöksen perusteella, kyse on kokonaisuutena arvioiden ja asian laatu huomioon ottaen ollut sellaisesta menettelystä, joka edellä sanotuissa olosuhteissa on antanut perustellun aiheen epäillä menettelyn puolueettomuutta ja oikeudenmukaisuutta. Hovioikeuden menettelyn on siten katsottava loukanneen perustuslaissa ja Euroopan ihmisoikeussopimuksessa turvattua oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Sen vuoksi katson, että hovioikeuden päätös pitää poistaa. Asia tulisi sen vuoksi palauttaa hovioikeudessa uudelleen käsiteltäväksi.

Esteellisyysväitettä koskevan ratkaisun osalta olen Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla. Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan oikeudenkäyntiavustajan luvan peruuttamista koskevasta pääasiasta ilmoitan olevani myös sen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla.

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hirvelä.

Hovioikeus vahvisti velkajärjestelyssä maksuohjelman, jossa velallinen määrättiin realisoimaan omistamansa asunto, johon ei sisältynyt vakuudetonta arvoa. Maksuohjelmassa tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli laskettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:n nojalla viiden vuoden ajalta ja maksuohjelman kestoksi oli tämän johdosta määrätty 63 kuukautta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kun velallinen ei säilyttänyt omistusasuntoaan, maksuohjelman kestoa ei voitu määrätä kolmea vuotta pidemmäksi tavallisten velkojen vähimmäiskertymän kokoon saamiseksi. Kun maksuohjelman tuli vastata velallisen maksukykyä, oli vähimmäiskertymäkin laskettava kolmen vuoden maksuohjelman tuottaman kertymän mukaisesti.

VJL 30 §
VJL 32 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 14.4.2016 nro 16/3864 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 1.3.2017 nro 122 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jorma Korvuo ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuomo Kurki, Aki Rasilainen ja Jukka Hallavainio. Esittelijä Leena Ravi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan vaatimusta maksuohjelman kestosta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin, kuin siinä on vahvistettu maksuohjelman kestoksi 63 kuukautta ja että maksuohjelman kestoksi määrätään 39 kuukautta.

X Oy, Y Ab, Z Oy, Å Oy ja Ä pankki vaativat, että valitus hylätään.

Ö Oy ilmoitti, että maksuohjelman kesto voidaan lyhentää A:n vaatimuksen mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on vahvistanut A:n maksuohjelman kestoksi 63 kuukautta siten, että ohjelma on alkanut 1.4.2016 ja päättyy 30.6.2021. Maksuohjelmassa A on määrätty realisoimaan omistamansa puoliosuus yhdessä puolisonsa kanssa omistamastaan asuinkiinteistöstä neljän kuukauden kuluessa maksuohjelman vahvistamisesta. Maksuohjelman mukaan asunnolla ei ole vakuusvelat ylittävää arvoa. Käräjäoikeus on hyväksynyt selvittäjän maksuohjelmaehdotuksen kestolle esittämät perustelut, joiden mukaan velallisen on maksettava viiden vuoden vähimmäiskertymää vastaava määrä tavallisille veloille myös siinä tapauksessa, että hänen omistamansa asunto määrätään realisoitavaksi. Kun A:n oli lisäksi suoritettava selvittäjälle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 70 §:n mukainen saatava, maksuohjelman kestoksi on määrätty viisi vuotta kolme kuukautta.

2. Hovioikeus ei A:n valituksesta ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Hovioikeus on viitannut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annettuun lakiin (1123/2014), jolla maksuohjelman kesto pidennettiin kolmesta vuodesta viiteen vuoteen, jos velallinen sai säilyttää omistusasuntonsa. Taustana muutokselle oli se, että velallisen säilyttäessä omistusasuntonsa velallinen sai hyväkseen asunnon velattomasta arvosta asumissuojaosuutta vastaavan määrän. Velkajärjestelylain 32 §:n sanamuoto ei estänyt sitä, että velallinen voisi saada viittä vuotta lyhyemmän maksuohjelman käyttämällä asumissuojaosuuttaan tavallisten velkojen maksamiseen siten, että viiden vuoden vähimmäiskertymää vastaava määrä tulee maksettua alle viidessä vuodessa. Koska tässä tapauksessa asunnolla ei ollut velatonta arvoa, maksuohjelman kestoksi määrättiin viisi vuotta kolme kuukautta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, minkä pituinen maksuohjelma A:lle tulee vahvistaa. Mikäli tältä osin päädytään katsomaan, että maksuohjelman kesto on viittä vuotta lyhyempi, tulee arvioitavaksi vielä kysymys siitä, miten velkojen vähimmäiskertymä tulee tässä tilanteessa laskea.

Sovellettavat säännökset

4. Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentin ja 23 §:n 1 momentin mukaan velalliselle on velkajärjestelyssä vahvistettava hänen maksukykyään vastaava maksuohjelma.

5. Velkajärjestelylain 30 §:n 2 momentin mukaan tavallisten velkojen osalta velkajärjestelyn ja maksuohjelman sisältö on määrättävä niin, että maksuohjelman kesto on kolme vuotta, jollei 31 a §:stä johdu muuta. Lain 30 §:n 3 momentin mukaan velallisen on suoritettava tavallisia velkojaan vähintään 32 §:ssä tarkoitettu määrä, jos velallisella on omistusasunto. Maksuohjelman kesto voi olla kolmea vuotta pitempi, jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa, mutta se ei saa tavallisten velkojen osalta ylittää kymmentä vuotta. Pykälän 4 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, joista nyt ei ole kysymys, maksuohjelman kesto on viisi vuotta.

6. Velkajärjestelylain 32 §:n 1 momentin mukaan velallisen omistaessa asunnon hänen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako hän pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi. Mainitun 2 momentin 1 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan mahdollinen ylijäämäarvo, joka saadaan, kun velallisen omistusasunnon todennäköisestä myyntihinnasta vähennetään rahaksimuuttokustannukset, niiden velkojen määrä, joista asunto on vakuutena, sekä sellainen pääomamäärä, jonka turvin velallisen ja hänen perheensä asuminen edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan tulisi turvatuksi (asumissuojaosuus).

7. Viimeksi mainitun momentin 2 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, jos velallisen asumiskustannukset arvioidaan sen mukaan, että hänen ja hänen perheensä asuminen järjestetään edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan.

8. Velkajärjestelylain 34 §:n 1 momentin mukaan velallisen varallisuuden rahaksimuutosta saatavat varat, jotka jäävät jäljelle, kun rahaksimuuttokustannukset ja velat, joista varallisuus on vakuutena, on maksettu, on käytettävä tavallisten velkojen maksamiseen. Velallisen omistusasunnon rahaksimuutosta saaduista varoista käytetään pykälän 2 momentin mukaan kuitenkin tavallisten velkojen maksuun enintään tavallisten velkojen vähimmäiskertymää vastaava määrä.

Korkeimman oikeuden arviointi

9. Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain tavallisten velkojen vähimmäiskertymän laskemistapaa koskevaa 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa muutettiin 1.1.2015 voimaan tulleella lailla (1123/2014). Lailla ei kuitenkaan muutettu velkajärjestelylain 30 §:n 2 ja 3 momentin säännöksiä, joiden perusteella maksuohjelma voi olla kolmea vuotta pidempi vain, jos velallinen säilyttää omistusasuntonsa. Laissa ei ole säädetty, että vähimmäiskertymän laskentatavan muuttamisesta olisi seurannut muutos maksuohjelman kestoon. Lainmuutoksen esitöistäkään (HE 83/2014 vp ja LaVM 12/2014 vp) ei ilmene, että muutoksella olisi ollut tällainen tarkoitus.

10. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:76 katsonut, maksuohjelman kestoa pääsäännön mukaisesta kolmesta vuodesta pidentävän säännöksen soveltamisedellytyksiä ei tule tulkinnalla laajentaa (kohta 11). Korkein oikeus katsoo, että maksuohjelma voidaan velallisen asunnon perusteella määrätä kolmea vuotta pidemmäksi vain silloin, kun maksuohjelman mukaan velallinen voi säilyttää asuntonsa. Kun A ei saa pitää asuntoaan, hänen maksuohjelmansa pituus on kolme vuotta.

11. Seuraavaksi asiassa on ratkaistava, tuleeko tavallisten velkojen vähimmäiskertymä A:n kolmen vuoden maksuohjelmassa, jonka mukaan hän ei saa pitää asuntoaan, määrätä viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukaisena velkajärjestelylain 32 §:n nojalla.

12. Velkajärjestelylain 32 §:n sanamuoto on yksiselitteinen. Pykälän 1 momentin mukaan 2 momentin mukaista laskentatapaa tulee soveltaa riippumatta siitä, saako velallinen pitää asuntonsa vai muutetaanko se rahaksi. Pykälän 2 momentin 2 kohdassakaan mikään ei viittaa siihen, että asunnon säilyttämistä koskevan ratkaisun sisältö vaikuttaisi vähimmäiskertymän laskentatapaan.

13. Velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa muutettiin edellä kohdassa 9 todetulla tavalla vuonna 2015. Aiemmin voimassa olleen lainkohdan mukaan vähimmäiskertymään luettiin kertymä, jonka enintään viisi vuotta kestänyt maksuohjelma tuottaisi velkojille. Vähimmäiskertymän laskentatapa oli kytketty maksuohjelman kestoon, joka velalliselle ilman asunnon säilyttämistä tulisi vahvistaa (HE 83/2014 vp s. 17). Maksuohjelman pääsääntöinen kesto oli puolestaan vuoden 2010 lainmuutoksella (632/2010) lyhennetty viidestä vuodesta kolmeen vuoteen. Tämä johti tilanteeseen, jossa vähimmäiskertymään laskettiin pääsääntöisesti kolmen vuoden maksuohjelman mukainen kertymä. Laskentasäännön katsottiin voivan johtaa velkojien kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen niissä tilanteissa, joissa asuntoon sisältyy merkittävää vakuudetonta arvoa, mutta velallisen asumissuojaosuus muodostuu suureksi (HE 83/2014 vp s. 18). Tästä johtuen lakia päädyttiin muuttamaan siten, että vähimmäiskertymä lasketaan aina viiden vuoden maksuohjelman kertymän mukaisena.

14. Velkajärjestelylain muuttamista koskevissa esitöissä (HE 83/2014 vp, LaVM 12/2014 vp) ei ole otettu nimenomaisesti kantaa siihen, onko vähimmäiskertymän laskentatavan muutoksen tarkoitettu koskevan myös niitä maksuohjelmia, joiden mukaan asunto muutetaan rahaksi, eikä asuntoon sisälly merkittävää vakuudetonta arvoa, joka olisi velkajärjestelylain 34 §:n 2 momentin mukaisesti käytettävä tavallisten velkojen vähimmäiskertymän maksamiseen. Tällöin rahaksimuutosta kertyneistä varoista velkojille tehtävä kertasuoritus ei riitä siihen, että velallinen kykenisi kolmen vuoden maksuohjelman puitteissa suorittamaan täysimääräisen vähimmäiskertymän.

15. Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentista, samoin kuin 23 §:n 1 momentista, ilmenee yksi velkajärjestelyn keskeisistä periaatteista. Sen mukaan maksuohjelman tulee vastata velallisen maksukykyä. Velalliselle voidaan siten vahvistaa vain sellainen maksuohjelma, josta hänen voidaan perustellusti olettaa selviytyvän.

16. Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylain säännösten sanamuodon mukaisen tulkinnan perusteella A:lle olisi vahvistettava kolmen vuoden maksuohjelma siten, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä laskettaisiin viiden vuoden maksuohjelman kertymän mukaisena. Tämä johtaisi tilanteeseen, jossa A:n tulisi kyetä suorittamaan hänen viiden vuoden maksuvaransa perusteella laskettava vähimmäiskertymä kolmessa vuodessa. A:lle ei kuitenkaan jää asunnon rahaksimuutosta lainkaan varoja, joita voitaisiin käyttää velkojen maksamiseen. Käytännössä hänen maksukykynsä perustuu vain maksuvaraan eli niihin tuloihin, joita hän ei tarvitse välttämättömiin elinkustannuksiinsa. Todellisen maksukyvyn ylittävä maksuvelvollisuus tarkoittaisi sitä, ettei A todennäköisesti kykenisi suoriutumaan maksuohjelman mukaisista velvoitteistaan.

17. Asiassa ei ole tullut esille seikkoja, jotka osoittaisivat, että A kykenisi suorittamaan viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukaisen vähimmäiskertymän kolmessa vuodessa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:lle voida vahvistaa kolme vuotta kolme kuukautta kestävää maksuohjelmaa, jonka aikana hänen tulisi suorittaa viisi vuotta kestävän maksuohjelman mukainen tavallisten velkojen vähimmäiskertymä. Vähimmäiskertymän laskentatapa on tässä tapauksessa perusteltua kytkeä maksuohjelman kestoon, jotta vahvistettava maksuohjelma vastaisi A:n maksukykyä. Tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan näin ollen tässä tapauksessa se kertymä, jonka kolme vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. A:n maksuohjelman kestoksi määrätään kolme vuotta kolme kuukautta. Maksuohjelma on alkanut 1.4.2016 ja se päättyy 30.6.2019. A:n on suoritettava tavallisia velkojaan määrä, jonka kolme vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

Tästä päätöksestä aiheutuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan asia palautetaan Kymenlaakson käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja palautuksen syy huomioon ottaen siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.

A:lle oli vuonna 2014 vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelyssä asunnon säilyttävä maksuohjelma, jossa tavallisten velkojen vähimmäiskertymä oli laskettu kolmen vuoden maksuohjelman mukaisesti. A haki muutosta maksuohjelmaan sen jälkeen, kun yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 32 §:ää oli muutettu niin, että vähimmäiskertymä lasketaan aina viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymään oli luettava se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille.

VJL 32 §
VJL 44 §
L yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1123/2014), voimaantulo- ja siirtymäsäännös

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden päätös 27.10.2016 nro 16119 ja Helsingin hovioikeuden päätös 11.5.2017 nro 580 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Tiina Veranen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Jussi Heiskanen ja Terhi Mattila, joka myös esitteli asian.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A on vaatinut hovioikeuden päätöksen muuttamista siten, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan kolme vuotta kestävän maksuohjelman mukaisesti.

X Ab on vaatinut, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus oli 19.8.2014 vahvistanut A:lle asunnon säilyttävän maksuohjelman tavallisten velkojen osalta ajalle 1.6.2014–31.8.2024 ja vakuusvelkojen osalta ajalle 1.6.2014–31.8.2034. A on 11.5.2016 hakenut maksuohjelman muuttamista olennaisesti heikentyneen maksukyvyn ja asunnon myynnin perusteella siten, että vähimmäiskertymän laskennallisesta kolmen vuoden ajasta jäljellä olleille 13 kuukaudelle vahvistetaan 3 002,88 euron vähimmäiskertymä. X Ab on käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa vaatinut, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti ja maksuohjelman kestoksi määrätään viisi vuotta.

2. Käräjäoikeus on vahvistanut A:n muutetun maksuohjelman kestoksi tavallisten velkojen osalta 44 kuukautta siten, että maksuohjelma on alkanut 1.5.2016 ja päättyy 31.12.2019. Käräjäoikeus on katsonut, että yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) muuttamisesta annetun lain (1123/2014) voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen nojalla asiassa on sovellettava 1.1.2015 voimaan tullutta velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa, jonka mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymä lasketaan viiden vuoden maksuohjelman mukaisesti.

3. A:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko uudessa maksuohjelmassa tullut lukea tavallisten velkojen vähimmäiskertymään 1.1.2015 voimaan tulleen velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, vaikka hänelle 19.8.2014 vahvistetussa maksuohjelmassa vähimmäiskertymä oli silloin voimassa ollutta 2 kohtaa soveltaen määritelty kolme vuotta kestävän maksuohjelman mukaan.

Velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan muutosta koskeneen lain siirtymäsäännös

5. Velkajärjestelylain 32 §:n 1 momentin mukaan velallisen omistaessa asunnon hänen on suoritettava tavallisia velkojaan 2 momentin mukaista laskennallista kertymää vastaava määrä (tavallisten velkojen vähimmäiskertymä) riippumatta siitä, saako hän pitää asuntonsa vai onko se muutettava rahaksi. Kyseisen 2 momentin nykyään voimassa olevan 2 kohdan mukaan tavallisten velkojen vähimmäiskertymään luetaan se kertymä, jonka viisi vuotta kestävä maksuohjelma tuottaisi tavallisille velkojille, jos velallisen asumiskustannukset arvioidaan sen mukaan, että hänen ja hänen perheensä asuminen järjestetään edullisimman saatavilla olevan vaihtoehdon mukaan. Mainittua 2 kohtaa on edellä todetuin tavoin muutettu 1.1.2015 voimaan tulleella lailla 1123/2014. Aiemmin voimassa olleen 2 kohdan mukaan vähimmäiskertymä voitiin laskea viittä vuotta lyhyemmänkin maksuohjelman perusteella.

6. Mainitun lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 4 momentin mukaan eräiden muiden säännösten ohella lain 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa sovelletaan, jos velkajärjestelyä koskeva asia tulee vireille käräjäoikeudessa kyseisen lain tultua voimaan.

7. Korkein oikeus toteaa, että voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 4 momentin sanamuoto on kielellisesti tulkittuna yksiselitteinen. Lain esitöistä (HE 83/2014 vp ja LaVM 12/2014 vp) ei ilmene perusteita tulkinnalle, jonka mukaan siirtymäsäännöksessä tarkoitettuna velkajärjestelyä koskevana asiana pidettäisiin vain velkajärjestelyhakemuksia mutta ei maksuohjelman muuttamista koskevia asioita.

8. Kyseisen 4 momentin sanamuodon mukaista tulkintaa tukee myös siirtymäsäännöksen muiden momenttien muotoilu. Säännöksen 2, 3, 5 ja 6 momentissa käytetään kolmea 4 momentista poikkeavaa ilmaisua määrittämään sitä, mihin vaiheeseen edenneeseen velkajärjestelyyn kussakin momentissa mainittuja velkajärjestelylain uusia säännöksiä on tarkoitettu sovellettavan. Siirtymäsäännöksen 2 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan, jos velkajärjestelyhakemus tai muu velkajärjestelyä koskeva asia on vireillä; 3 momentissa mainittuja säännöksiä sovelletaan, jos velkajärjestely on aloitettu, sekä 5 ja 6 momentissa mainittuja, jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus tai maksuohjelma ennen uuden lain voimaantuloa. Siirtymäsäännöksen 4 momentin säännös koskee siten yksilöidysti lain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan soveltamista.

9. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että mainittua voimaantulo- ja siirtymäsäännöstä on tulkittava lähtökohtaisesti sanamuotonsa mukaisesti niin, että 1.1.2015 jälkeen vireille tulleessa maksuohjelman muuttamista koskevassa asiassa on sovellettava velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin voimassa olevaa 2 kohtaa, kun asiassa tulee määrittää uudelleen tavallisten velkojen vähimmäiskertymä.

Maksuohjelman muuttaminen tässä asiassa

10. A:n hakemus velkajärjestelynsä maksuohjelman muuttamiseksi on velkajärjestelyä koskeva asia. Hänen aiemman velkajärjestelyhakemusta koskeneen asiansa vireilläolo on päättynyt, kun käräjäoikeuden päätös 19.8.2014 maksuohjelman vahvistamisesta tuli lainvoimaiseksi. A:n uusi hakemus maksuohjelman muuttamiseksi on tullut käräjäoikeudessa vireille lainmuutoksen tultua voimaan. Tavallisten velkojien vähimmäiskertymä on siten uutta maksuohjelmaa vahvistettaessa lähtökohtaisesti laskettava soveltaen velkajärjestelylain muutettua 32 §:n 2 momentin 2 kohtaa.

11. A:n hakemus maksuohjelman muuttamiseksi perustuu hänen maksukykynsä heikentymiseen. Velkajärjestelylain 44 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan maksuohjelmaa voidaan muuttaa, jos velallisen maksukyky on heikentynyt niin olennaisesti, että häneltä ei voida kohtuudella edellyttää maksuohjelmassa määrätyn maksuvelvollisuuden täyttämistä ottaen erityisesti huomioon maksuvelvollisuuden täyttämiseen tarvittava aika velallisen muuttuneissa olosuhteissa, tai jos muissa velkajärjestelyn kannalta merkityksellisissä olosuhteissa on ohjelman vahvistamisen jälkeen tapahtunut olennainen muutos.

12. Kun maksuohjelmassa vahvistettua maksuvelvollisuutta muutetaan velallisen olennaisesti heikentyneen maksukyvyn perusteella, muutoksen kohteena on ensisijaisesti velallisen maksuvara. Maksuvaran pienentymisen seurauksena velkojien saamat suoritukset maksuaikatauluineen on määriteltävä uudelleen. Muutettaessa asunnonsäilyttämisohjelmaa on myös tavallisten velkojen vähimmäiskertymä laskettava uudelleen. Se, että asunto maksuohjelman vahvistamisen jälkeen on myyty, ei sellaisenaan vapauta velallista suorittamasta vahvistettua tavallisten velkojen maksukertymää eikä myöskään vaikuta siihen vähentävästi (ks. KKO 2002:49).

13. A:n uudessa maksuohjelmassa hänen suoritettavakseen tuleva tavallisten velkojen vähimmäiskertymä on pienentynyt selvästi alkuperäisen maksuohjelman mukaisesta kokonaismäärästä, ja maksuohjelman kesto on tavallisten velkojen osalta lyhentynyt 10 vuodesta 3 kuukaudesta yhteensä 5 vuoteen 7 kuukauteen. Korkein oikeus toteaa, että tavallisten velkojen vähimmäiskertymän laskeminen velkajärjestelylain uuden 32 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti ei näin ollen johda A:n valituksessaan esittämällä tavalla hänen etunsa vastaiseen lopputulokseen, kun otetaan huomioon hänen maksuohjelmaansa tehtyjen muutosten kokonaisvaikutus.

14. A on muutoksenhakemuksessaan kiinnittänyt huomiota myös taannehtivuuden kieltoa koskevaan yleiseen periaatteeseen. Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylakia muutettaessa siirtymäsääntely on vaihdellut sen suhteen, miltä osin uudet säännökset vaikuttavat myös ennen lainmuutosta vahvistettuihin maksuohjelmiin.

15. Yleisen periaatteen mukaisesti uuden lain vaikutusten tulisi alkaa vasta lain voimaantulosta. Tästä on kuitenkin käytännössä usein poikettu ottaen huomioon perusoikeuksien yleiset rajoitusedellytykset. Perustuslakivaliokunta on tarkastellut taannehtivuutta muun muassa sellaisen velkajärjestelylain muutoksen yhteydessä, jossa jo vahvistettuihin maksuohjelmiin sisältynyttä lisämaksuvelvollisuutta velallisen eduksi lievennettiin (laki 1273/2002). Perustuslakivaliokunta katsoi, ettei ehdotettu sääntely merkinnyt velkojien oikeuksien ja voimassaolevaan lakiin perustuvien oikeutettujen odotusten kohtuutonta heikentymistä ottaen huomioon muun muassa lain hyväksyttävä tavoite edistää velallisten selviytymismahdollisuuksia ja turvata velallisen ja hänen perheensä ihmisarvoinen elämä (PeVL 33/2002 vp s. 3).

16. Velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin muutos merkitsee sitä, että velkajärjestelyn alkaessa asunnon omistaville velallisille asetetaan ankarampia maksuvelvoitteita kuin aikaisemmassa laissa. Säännöksen soveltaminen myös silloin, kun muutetaan aikaisemman lain aikana vahvistettuja maksuohjelmia, voi joissakin tapauksissa johtaa velallisen tosiasiallisen maksuvelvollisuuden kasvamiseen. Korkein oikeus katsoo, että vahvistettuun maksuohjelmaan liittyviä velallisen perusteltuja odotuksia tulee suojata edellisessä kohdassa kuvatun perustuslakivaliokunnan kannan mukaisesti vastaavalla tavalla kuin velkojienkin. Merkityksellisiä ovat tosiasialliset vaikutukset velallisen suoritusvelvollisuuden rahamäärään ja maksuohjelman kestoon. Kuten kohdasta 13 käy ilmi, tässä tapauksessa maksuohjelman muutos on johtanut sekä velallisen maksuvelvoitteen rahamäärän pienenemiseen että maksuohjelman keston lyhentymiseen, eikä A:n vahvistettuun maksuohjelmaan perustuneita perusteltuja odotuksia siten ole loukattu.

Johtopäätös

17. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n tavallisten velkojen vähimmäiskertymään on hänen uudessa maksuohjelmassaan luettava 1.1.2015 voimaan tulleen velkajärjestelylain 32 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti viiden vuoden maksuohjelman perusteella laskettu kertymä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.

A ja B oli tuomittu arvokuljetusautoon kohdistuneen törkeän ryöstön yrityksestä vankeusrangaistuksiin, joita mitattaessa otettiin rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla rangaistusta koventavana seikkana huomioon se, että heidät kumpikin oli kerran aikaisemmin tuomittu pitkähköihin vankeusrangaistuksiin samankaltaisista teoista. Kysymys koventamisperusteen soveltamisesta.

RL 6 luku 5 § 1 mom 5 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 4.11.2016 (nro 16/146148) ja Turun hovioikeuden tuomio 7.7.2017 (nro 17/127629) kuvataan tarpeellisilta osilta Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Annika Nygård, Vesa Karttunen ja Katja Mäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Elise Mäki, Kimmo Vanne ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin rangaistuksen mittaamiseen on sovellettu rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan koventamisperustetta. Muilta osin A:n ja B:n valituslupahakemukset hylättiin.

A vaati valituksessaan, että rangaistuksen mittaamisessa ei sovelleta rikoslain 6 luvun 5 §:n mukaista koventamisperustetta ja että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan.

B vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 4.11.2016

1. Käräjäoikeus katsoi törkeän ryöstön yritystä koskevassa syytekohdassa 6 selvitetyksi, että A ja B olivat yhdessä eräiden muiden henkilöiden kanssa suunnitelleet, valmistelleet ja yrittäneet toteuttaa ryöstön, jossa tarkoituksena oli ollut X Oy:n arvokuljetusajoneuvon kuljettajaan kohdistuvaa väkivaltaa käyttämällä tai väkivallalla uhkaamalla anastaa huomattava määrä rahaa.

2. A ja B olivat yhdessä muiden vastaajien kanssa vuoden 2016 tammi—helmikuussa useilla tapaamisilla suunnitelleet rikosta sekä varustautuneet sen toteuttamiseen ampuma-aseilla, räjähteellä, anastetuilla ajoneuvoilla, kulmahiomakoneella ja naamioitumisvälineillä. A oli rikoksen toteuttamista varten lisäksi vuokrannut tukikohdan, jota oli käytetty teon valmistelun ja suunnittelun aikana sekä tekopäivänä ennen rikosta ja sen jälkeen.

3. Vastaajat olivat rikkoneet pakenemisreitiltä kulmahiomakoneella leikkaamalla puomin lukon ja moottoritien E 18 varrella ennen tekopaikkaa kelivalvontakameran johdon. Vastaajat olivat moottoritiellä pysäyttäneet arvokuljetusajoneuvon ja Turusta Helsinkiin johtaneen liikenteen kolmella ajoneuvolla, joista yhden taakse arvokuljetusajoneuvo oli joutunut pysähtymään. Arvokuljetusajoneuvon taakse, keskelle ajokaistaa, oli muun liikenteen lähestymisen estämiseksi pysäytetty anastetuilla rekisterikilvillä varustettu henkilöauto, joka oli sytytetty palamaan. Vastaajat olivat olleet pukeutuneina tummiin haalareihin, keltaisiin huomioliiveihin ja huppuihin. Kaksi heistä oli uhannut arvokuljetusajoneuvon kuljettajaa ampuma-aseilla. Toinen uhkaaja oli lisäksi ampunut pistoolilla auton tuulilasiin ja jäähdyttimeen sekä käskenyt arvokuljetusajoneuvon kuljettajaa avaamaan ovet, mitä tämä ei ollut voinut tehdä. Arvokuljetusajoneuvon kylki oli kuljettajan poistuttua yritetty räjäyttää siinä kuitenkaan onnistumatta, minkä jälkeen tekijät olivat paenneet paikalta kahdella ajoneuvolla.

4. Käräjäoikeus luki A:n, B:n ja muiden vastaajien syyksi syytekohdassa 6 törkeän ryöstön yrityksen siitä esitetyn syytteen teonkuvauksen mukaisesti katsoen, että rikoksessa oli käytetty ampuma-aseita ja räjähteitä ja sillä oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä. Arvokuljetusajoneuvossa oli ollut noin 900 000 euroa rahaa. Rikosta oli sen suunnitelmallisuus huomioon ottaen pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

5. Käräjäoikeus katsoi, että oikeudenmukaisena yksikkörangaistuksena syytekohdan 6 rikoksesta oli sen vahingollisuuden ja vaarallisuuden perusteella pidettävä kuutta vuotta vankeutta.

6. Vielä käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n rangaistuksia oli syyttäjän vaatimuksen mukaisesti kovennettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla. A ja B oli kumpikin kerran aikaisemmin tuomittu pitkähköihin vankeusrangaistuksiin aivan samankaltaisista teoista. Koska kysymys oli hyvin erityislaatuisista teoista, yksi aikaisempi teko riitti osoittamaan heissä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Mainitunlaisen teon tekeminen toistamiseen osoitti tekijöissään vakavaa tietoista piittaamattomuutta ja oli siinä määrin moitittavaa, että koventamisperusteen vaikutuksen rangaistuksen pituuteen oli oltava tavanomaista tuntuvampi. Käräjäoikeus katsoi, että koventamisperusteen vaikutus A:n ja B:n rangaistuksiin oli neljäsosa.

7. Käräjäoikeus tuomitsi A:lle syytekohdan 6 rikoksesta 7 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistuksen. B:lle tuomittiin syytekohdan 6 rikoksesta ja kokonaan täytäntöönpantavaksi määrätystä 1 vuoden 10 kuukauden 20 päivän jäännösrangaistuksesta 8 vuoden vankeusrangaistus.

Turun hovioikeuden tuomio 7.7.2017

8. Hovioikeus, jonne muiden muassa A ja B valittivat, hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun perustelut syyksilukemisen osalta eräillä täydentävillä lisäperusteluilla. Hovioikeus katsoi, että rangaistuskäytännön mukainen rangaistus törkeän ryöstön yrityksestä syytekohdassa 6 oli 5 vuotta vankeutta.

9. Koventamisperusteen soveltamisen osalta hovioikeus totesi, että A:n rikosten välillä oli kulunut noin yhdeksän vuotta. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että kysymys oli ollut samankaltaisesta törkeästä ryöstöstä tai sanotun rikoksen yrityksestä. Tällaisia rikoksia ei tehdä hetkellisestä mielijohteesta, vaan kysymys on pitkään harkituista ja erityisen suunnitelmallisista rikoksista. Toistuva syyllistyminen tämänkaltaiseen rikokseen osoitti hovioikeuden mukaan ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä, vaikka aikaisempia tuomioita oli vain yksi, ja A:n rikosten välillä oli kulunut pitkähkö aika. B:n osalta hovioikeus totesi, että uuden ja aikaisemman rikoksen välillä oli kulunut noin viisi vuotta. B oli syyllistynyt uuteen rikokseen noin vuoden kuluttua sen jälkeen, kun hän oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen. Näillä lisäperusteluilla hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden ratkaisua koventamisperusteen soveltamisesta sekä sen suhteellisesta vaikutuksesta A:n ja B:n rangaistuksiin ei ollut aihetta muuttaa.

10. Hovioikeus alensi A:n vankeusrangaistuksen 6 vuoteen 3 kuukauteen. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun jäännösrangaistuksen täytäntöönpanosta ja alensi B:n yhteisen vankeusrangaistuksen 6 vuoteen 9 kuukauteen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

11. Asiassa on A:n ja B:n valitusten johdosta kysymys siitä, ovatko rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetut rangaistuksen koventamisperusteet täyttyneet.

Koventamisperusteen soveltamista koskevat oikeusohjeet ja niiden tulkinta

12. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukainen rangaistuksen koventamisperuste on tekijän aikaisempi rikollisuus, jos sen ja uuden rikoksen suhde rikosten samankaltaisuuden johdosta tai muuten osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä.

13. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohta on säädetty rikoslain yleistä osaa uudistettaessa. Mainittu uudistus on tullut voimaan 1.1.2004 (515/2003). Rikoslain 6 luvun 5 §:ää on sittemmin uudistettu eräillä muutoksilla (564/2015), mutta ne eivät ole kohdistuneet kyseisen kohdan sanamuotoon, eikä niillä myöskään ole tarkoitettu muuttaa kyseistä koventamisperustetta.

14. Rikoslain uuden yleisen osan säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan koventamisperusteen sanamuoto vastaa siihen asti voimassa olleen rikoslain 6 luvun 2 §:n 4 kohdan (466/1976) sanamuotoa (HE 44/2002 vp s. 24 ja 193. Ks. myös LaVM 28/2002 vp s. 11).

15. Koventamisperusteen keskeisen tausta-ajatuksen mukaan uusiminen ei sinänsä kovenna rangaistusta, vaan rangaistusta voidaan koventaa vain sellaisen rikosten toistamisen johdosta, joka osoittaa tekijässä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Tämä piittaamattomuus on pääteltävissä uuden ja aikaisemman rikoksen välisestä suhteesta. Laissa tarkoitettu piittaamattomuus voi olla käsillä muun muassa silloin, kun uudessa ja aikaisemmassa rikollisuudessa on kysymys samankaltaisista teoista (HE 44/2002 vp s. 194).

16. Koventamisperusteen soveltamista harkittaessa on kiinnitettävä rikosten toistamisen ja niiden samankaltaisuuden ohella huomiota myös tuomittavana olevan ja aikaisemman rikoksen laatuun. Lain edellyttämän piittaamattomuuden on katsottu tulevan todistetuksi ennen kaikkea silloin, kun rikokset ovat suunniteltuja ja harkittuja ja osoittavat rikoksentekijässä tietoista haluttomuutta noudattaa lakia (ks. KKO 2018:44, kohta 24 ja siinä viitatut HE 125/1975 II vp s. 12—13 ja HE 44/2002 vp s. 195).

17. Koventamisperusteen soveltaminen edellyttää sitä, että tekijä on tuomittu rangaistukseen aikaisemmasta rikoksesta (KKO 2011:53, kohta 4). Oikeuskäytännössä koventamisperustetta on sovellettu tyypillisesti silloin, kun tekijä on toistuvasti syyllistynyt samoihin tai samankaltaisiin rikoksiin (ks. esim. KKO 1980 II 81 ja KKO 2008:85). Koventamisperusteen soveltaminen ei kuitenkaan kaikissa tapauksissa edellytä sitä, että tekijä olisi tuomittu lukuisia kertoja rangaistukseen, vaan yhdenkin aikaisemman rikoksen on todettu voivan muodostaa koventamisperusteen, jos muut sen soveltamiselle säädetyt edellytykset ovat olemassa (LaVM 1/1976 vp s. 3).

18. Koventamisperusteen soveltamisen ulkopuolelle jää sellainen satunnainen uusiminen, jonka ei voida katsoa liittyvän tekijän aikaisempaan rikollisuuteen. Satunnaisuutta osoittaa muun muassa rikosten välillä kulunut pitkähkö aika (HE 125/1975 II vp s. 12—13 ja HE 44/2002 vp s. 194—195). Ratkaisussa KKO 2006:82 (kohta 11) katsottiin, että koventamisperustetta ei voitu soveltaa, kun tuomittavana olevan vastaajan törkeän huumausainerikoksen ja hänen syykseen aikaisemmissa tuomioissa luettujen rikosten välillä oli kulunut yli kahdeksan vuoden mittainen aika.

19. Kun koventamisperusteen soveltaminen edellyttää harkittua ja tietoista lainrikkomista, motivointikykyä yleisesti heikentävät teko- ja tekijäkohtaiset olosuhteet, kuten yleiset lieventämisperusteet, nuoruus ja alentunut syyntakeisuus, sulkevat koventamisperusteen soveltamisalan ulkopuolelle ainakin tekosyyllisyyteen pohjautuvan ankaroitumisen (HE 44/2002 vp s. 195 ja KKO 1992:74).

Ovatko koventamisperusteen soveltamisen edellytykset täyttyneet A:n teossa?

20. Syyttäjä on koventamisperusteen soveltamiseksi vedonnut A:n osalta siihen, että tämän syyksi on Turun käräjäoikeuden 19.12.2008 antamalla tuomiolla luettu 19.2.2007 tehty törkeä ryöstö. Turun hovioikeus ei 30.11.2009 antamallaan tuomiolla ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota kyseisen syytekohdan syyksilukemisen osalta. Turun hovioikeuden tuomio on tullut lainvoimaiseksi, kun Korkein oikeus ei 25.1.2011 ole myöntänyt A:lle valituslupaa.

21. A:n aikaisemmat tuomiot on esitetty alemmissa oikeusasteissa. Niistä ilmenee, että koventamisperusteen soveltamiseksi vedottu törkeä ryöstö 19.2.2007 on tehty Turussa Suomen Pankin pihalla ja sen kohteena on ollut arvokuljetus. Kyseisessä ryöstörikoksessa, jonka A oli suunnitellut ja toteuttanut yhdessä muiden tekijöiden kanssa, on anastettu väkivaltaa käyttämällä ja ampuma-aseella uhkaamalla X Oy:n hallussa olleita, toiselle yhtiölle kuuluneita rahavaroja noin 1 500 000 euroa. Rikosta oli edeltänyt pitkäaikainen suunnittelu ja arvokuljetusyrityksen toimintaa koskevan tiedon hankkiminen sekä varustautuminen, joka oli käsittänyt muun muassa tukikohtana käytetyn asunnon vuokraamisen sekä kahden auton hankkimisen.

22. Käräjäoikeus tuomitsi A:lle törkeästä ryöstöstä 19.2.2007 sekä hänen syykseen luetuista törkeän ryöstön yrityksestä 31.10.2007, törkeästä ampuma-aserikoksesta 26.9.—31.10.2007 ja räjähderikoksesta 26.9.—31.10.2007 yhteisen 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistuksen, jota mitattaessa sovellettiin rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädettyä rikollisen toiminnan suunnitelmallisuutta koskevaa koventamisperustetta. Hovioikeus hylkäsi syytteen törkeän ryöstön yrityksestä 31.10.2007 ja alensi A:n yhteisen vankeusrangaistuksen 8 vuoden 2 kuukauden mittaiseksi.

23. Korkein oikeus toteaa, että A:n syyksi tässä asiassa luetulla, 25.2.2016 tehdyllä törkeän ryöstön yrityksellä on ollut useita yhteisiä piirteitä aikaisemman tuomion kohteena olleen, 19.2.2007 tehdyn törkeän ryöstön kanssa. Molemmat rikokset ovat edellyttäneet erityisen huolellista etukäteissuunnittelua, valmistautumista ja varustautumista. Ilmeistä on, että molemmissa rikoksissa tekijöillä on täytynyt olla tiedossaan sekä teon toteuttamiseksi laadittu kokonaissuunnitelma että heidän oma toimenkuvansa ja sen merkitys rikoksen kokonaisuudessa. Molemmat rikokset ovat siten olleet suunnitelmallisia ja harkittuja. Rikoksilla on tavoiteltu ja aikaisemmalla rikoksella myös saatu sellaista taloudellista hyötyä, jota voidaan hyödyn määrän perusteella luonnehtia lajityypissään erityisen merkittäväksi. Rikokset ovat siten rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla samankaltaisia, mikä sinällään on osoitus A:n ilmeisestä piittaamattomuudesta lain kielloista ja käskyistä.

24. Koventamisperusteen soveltamisedellytyksiä harkittaessa on kuitenkin otettava huomioon, että rikosten toistamista arvioidaan A:n osalta vain yhden samankaltaisen rikoksen perusteella. Korkein oikeus toteaa, että tällaisessa tilanteessa tekijän menettelyn katsominen rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisen piittaamattomaksi lain kielloista ja käskyistä edellyttää poikkeuksellisen painavia, viime kädessä uuden ja aikaisemman rikoksen samankaltaiseen, erityisen suunnitelmalliseen ja harkittuun laatuun liittyviä perusteita. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdassa 23 kerrotut seikat osoittavat sellaista ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä, että koventamisperuste voi tulla sovellettavaksi, vaikka huomioon otettavana on vain yksi aikaisempi rikos.

25. Asiassa on vielä arvioitava, voidaanko koventamisperustetta A:n osalta soveltaa, vaikka hänen aikaisemman ja nyt tuomittavana olevan rikoksensa välillä on kulunut noin yhdeksän vuotta. Korkein oikeus katsoo, että pelkillä aikarajoilla ei voida yksiselitteisesti määritellä sitä, milloin uutta rikosta voidaan pitää koventamisperusteen soveltamisalan ulkopuolelle jäävänä satunnaisena uusimisena. Mitä vakavammasta ja suunnitelmallisemmasta teosta aikaisemmassa ja uudessa, pitkälti samanlaisessa rikoksessa on kysymys, sitä epätodennäköisempää on, että kysymys olisi satunnaisesta uusimisesta. Kun huomioon toisaalta otetaan A:n aikaisemman rikoksen ja nyt tuomittavana olevan rikoksen huomattava samankaltaisuus sekä niiden poikkeuksellisen harkittu ja suunnitelmallinen laatu, nyt tuomittavaa rikosta ei voida pitää sellaisena satunnaisena uusimisena, joka osoittaisi muuta kuin A:n tietoista haluttomuutta noudattaa lakia ja jäisi siten koventamisperusteen soveltamisen ulkopuolelle.

26. Nyt tuomittavana olevaan rikokseen ei myöskään liity sellaisia seikkoja, jotka tulisivat kysymykseen rangaistuksen lieventämisperusteina tai joiden voitaisiin muuten katsoa vaikuttaneen A:n motivointikykyyn sitä heikentäen.

27. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n rangaistusta on tullut koventaa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla.

Ovatko koventamisperusteen soveltamisen edellytykset täyttyneet B:n teossa?

28. Syyttäjä on koventamisperusteen soveltamiseksi vedonnut B:n osalta siihen, että tämän syyksi on Varsinais-Suomen käräjäoikeuden 18.11.2011 antamalla tuomiolla luettu 28.4.2011 Loimaalla tehty törkeän ryöstön yritys. Turun hovioikeus ei 30.11.2012 antamallaan tuomiolla ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen osalta. Korkein oikeus on käsitellyt B:n asiaa 20.11.2013 annetussa ennakkoratkaisussa KKO 2013:85.

29. Korkeimman oikeuden arvioitavana olleen hovioikeuden syyksilukemisen mukaisesti B ja muut valitusluvan saaneet vastaajat olivat suunnitelleet ja valmistelleet Loimaalla tehtävää arvokuljetusryöstöä. Tekoa oli edeltänyt arvokuljetusyhtiön ajoneuvon reittiä ja liikkeitä sekä kuljettajien toimintaa koskeva tarkkailu. Tekopäivänä tekijät olivat matkustaneet kahdella ajoneuvolla Loimaalle, missä heidät oli otettu kiinni lähellä paikkaa, johon arvokuljetusajoneuvo oli ollut saapumassa mukanaan rahaa 1,64 miljoonaa euroa. Tekijät olivat kiinniottohetkellä olleet naamioituneita, ja lisäksi he olivat varustautuneet tekoa varten muun muassa ampuma-asein, räjähtein ja työkaluin.

30. Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan tarkemmin lausutuilla perusteilla, että B ja muut valittajat olivat syyllistyneet törkeän ryöstön yritykseen. Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta, jolla B:lle oli tuomittu kyseisestä rikoksesta sekä hänen syykseen samalla kertaa luetuista törkeästä ampuma-aserikoksesta ja räjähderikoksesta sekä kokonaan täytäntöönpantavaksi määrätystä 2 vuoden 1 kuukauden jäännösrangaistuksesta yhteinen 5 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus.

31. Korkein oikeus toteaa, että B:n syyksi tässä asiassa luettu, 25.2.2016 tehty törkeän ryöstön yritys on ollut olennaisesti samanlainen kuin aikaisemman tuomion kohteena ollut 28.4.2011 tehty törkeän ryöstön yritys. Myös B:n osalta osoittavat uuden ja aikaisemman rikoksen suunnitelmalliseen ja harkittuun laatuun sekä nyt tuomittavana olevalla ja aikaisemmalla rikoksella tavoitellun hyödyn määrään liittyvät seikat tekijänsä tietoista haluttomuutta noudattaa lakia, kuten edellä A:n osalta edellä kohdissa 23—25 on todettu. B:n syyllistymistä uuteen, aikaisempaa rikosta olennaisesti muistuttavaan ja vakavaan rikokseen ei voida pitää sellaisena satunnaisena uusimisena, joka jäisi koventamisperusteen soveltamisalan ulkopuolelle. Myöskään B:n osalta nyt tuomittavaan rikokseen ei liity seikkoja, jotka tulisivat kysymykseen rangaistuksen lieventämisperusteena tai joiden voitaisiin muuten katsoa vaikuttaneen B:n motivointikykyyn sitä heikentäen.

32. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B:n rangaistusta on tullut koventaa rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan nojalla.

Koventamisperusteen vaikutus A:lle ja B:lle tuomittuihin rangaistuksiin

33. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden ratkaisua siitä, että koventamisperusteen vaikutus A:n ja B:n rangaistuksiin on ollut neljännes, ei ole heidän valitustensa johdosta aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero. Esittelijä Timo Saranpää.

A:n asuntoon oli tunkeutunut kolme henkilöä, joista yksi oli varustautunut ampuma-aseella ja kaksi pesäpallomailoilla. Asunnon eteisessä pesäpallomailoja käyttäneet henkilöt olivat kohdistaneet lyöntejä A:n päähän, ylävartaloon ja käsiin. Lisäksi kolmas henkilö oli osoittanut A:ta ampuma-aseella ja paininut tämän kanssa. A oli paennut hyökkäystä asuntonsa keittiöön ja sieltä ottamallaan veitsellä hyökkäyksen yhä jatkuessa lyönyt hyökkääjiä, joille aiheutui A:n menettelystä hengenvaarallisia vammoja. Hovioikeus luki A:n syyksi kolme hätävarjelun liioitteluna tehtyä tapon yritystä. Kysymys siitä, oliko A:n tekoja pidettävä hätävarjeluna vai sen liioitteluna ja olivatko olosuhteet sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista. (Ään.)

RL 4 luku 4 § 1 mom
RL 4 luku 4 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hyvinkään käräjäoikeuden tuomio 12.7.2016 nro 16/129162

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B, C ja D olivat 24.4.2016 ampuma-aseella eli pistoolilla ja pesäpallomailoilla varustautuneina tunkeutuneet A:n asuntoon ja tehneet siellä A:lle ruumiillista väkivaltaa. C oli osoittanut A:ta aseella ja ottanut tätä kurkusta kiinni B:n ja D:n lyödessä A:ta useita kertoja pesäpallomailoilla päähän, ylävartaloon ja käsiin. C:n ase oli tapahtumien yhteydessä lauennut, ja luoti oli osunut lattiaan. A:lle oli sanotusta menettelystä aiheutunut kipua ja särkyä sekä kaksi pientä haavaa päähän ja mustelmia oikean käden kyynärnivelen seutuun, oikean käden pikkusormeen ja vasempaan olkavarteen sekä kaulaan. Käräjäoikeus tuomitsi B:n, C:n ja D:n törkeästä kotirauhan rikkomisesta syytekohdassa 1 ja pahoinpitelystä syytekohdassa 2 sekä C:n vielä hänen syykseen syytekohdassa 3 luetusta ampuma-aserikoksesta yhteisiin vankeusrangaistuksiin, jotka D:n rangaistusta lukuun ottamatta määrättiin ehdolliseksi.

Käräjäoikeus katsoi lisäksi selvitetyksi, että A oli paennut asuntonsa eteisessä tapahtunutta pahoinpitelyä keittiöön, minne C ja B olivat häntä seuranneet. A oli keittiössä paininut pöydällä olleesta veitsestä C:n kanssa, ja B, joka oli tunnustanut lyöneensä tässä tilanteessa A:ta kolme kertaa pesäpallomailalla, oli ollut välittömässä läheisyydessä. A oli keittiössä lyönyt B:tä veitsellä vatsaan ja koukannut veistä ylöspäin aiheuttaen B:lle hengenvaaralliset vammat.

Käräjäoikeus katsoi, että A:han kohdistunut väkivaltainen hyökkäys ja sen jatkumisen uhka olivat olleet siinä määrin vakavia, että hänellä oli ollut oikeus puolustautua veistä käyttämällä. A:n oli kuitenkin veitsen isokokoisuuden ja vaarallisuuden vuoksi tullut suhteuttaa toimensa niin, etteivät ne ylittäneet lievimmän tarpeellisen väkivallan rajoja. Käräjäoikeus katsoi, että veitseniskun jälkeinen koukkaus, joka oli omiaan olennaisesti pahentamaan sisäelinten alueen vaurioita, osoitti pikemminkin kostamis- ja vahingoittamistarkoitusta kuin puolustautumistarkoitusta. A:n puolustusteko oli selvästi ylittänyt sen, mitä kyseisessä tilanteessa voitiin pitää puolustettavana.

Kun huomioon toisaalta otettiin A:han kohdistuneen hyökkäyksen yllätyksellisyys ja vaarallisuus sekä hänelle tilanteessa jäänyt lyhyt harkinta-aika, käräjäoikeus katsoi, että rikos oli tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttivat vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita. Kysymys oli siten rangaistuksen lieventämisperusteena huomioon otettavasta hätävarjelun liioittelusta.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi syytekohdassa 4 hätävarjelun liioitteluna tehdyn tapon yrityksen katsoen, että A:n oli B:tä isokokoisella veitsellä syvälle vatsan alueen elintärkeiden sisäelinten alueelle lyödessään täytynyt vähintäänkin ymmärtää, että hänen tekonsa todennäköinen seuraus oli B:n kuolema.

Käräjäoikeus katsoi edelleen selvitetyksi, että C:n oikean käden kämmenen viiltohaava oli syntynyt asunnon keittiössä, kun veitsi oli livennyt C:n käteen hänen painiessaan siitä A:n kanssa. C:n oikean käden sormien viiltohaavat olivat syntyneet olohuoneessa tilanteessa, jossa hänellä oli ollut pistooli kädessään. A oli tällöin lyönyt C:tä "asekäteen", jolloin pistooli oli lauennut. Käräjäoikeus katsoi, että mainitut vammat, kuten myös C:n olkapäässä ollut puukotusvamma, jonka syntyolosuhteet olivat jääneet luotettavasti selvittämättä, olivat syntyneet hätävarjelutilanteessa, kun huomioon otettiin A:ta vastaan aloitetun ja edelleen jatkuneen hyökkäyksen laatu ja voimakkuus.

C:n selässä, lapaluun seudulla olleen pistohaavan käräjäoikeus sitä vastoin katsoi aiheutuneen siinä vaiheessa, kun tilanne oli C:n pistoolin lauettua rauhoittunut ja tämä oli ollut poistumassa asunnosta yhdessä D:n kanssa. Kun A oli tässä tilanteessa lyönyt C:tä veitsellä selkään, hän oli ylittänyt sallitun hätävarjelun rajat sekä ajallisesti että tarpeellisen väkivallan määrän osalta. Kysymyksessä ei ollut anteeksiantoperuste eikä rikosta ollut myöskään tehty sellaisissa olosuhteissa, jotka olisivat läheisesti muistuttaneet vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n menettelystä C:lle aiheutunut, lapaluiden tasolle lihastasoon ulottunut pistohaava oli potentiaalisesti hengenvaarallinen. Lyödessään jo aiemmin useita teräaseen iskuja saanutta C:tä suurikokoisella veitsellä selkään alueelle, jossa sijaitsee elintärkeitä sisäelimiä, A:n oli täytynyt käsittää C:n kuoleman olevan tekonsa varsin todennäköinen seuraus. Syytteen hätävarjeluoikeuden perusteella enemmälti hyläten käräjäoikeus luki syytekohdassa 5 A:n syyksi tapon yrityksen.

Käräjäoikeus katsoi vielä selvitetyksi, että A oli lyönyt veitsellä yläselkään D:tä, joka oli ollut poistumassa A:n asunnosta yhdessä C:n kanssa sen jälkeen, kun tilanne oli C:n pistoolin laukeamisen jälkeen rauhoittunut. Käräjäoikeus katsoi, että A:n toiminta oli ylittänyt sallitun hätävarjelun rajat sekä ajallisesti että tarpeellisen väkivallan määrän osalta. Kysymyksessä ei ollut anteeksiantoperuste eikä rikosta ollut tehty sellaisissa olosuhteissa, jotka olisivat läheisesti muistuttaneet vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita.

Käräjäoikeus katsoi, että A:n menettelystä oli aiheutunut D:lle yläselkään oikean lavan alueelle viiltohaava, joka oli ollut potentiaalisesti hengenvaarallinen. Lyödessään D:tä suurikokoisella veitsellä selkään alueelle, jossa sijaitsee elintärkeitä sisäelimiä, A:n oli täytynyt käsittää D:n kuoleman olevan tekonsa varsin todennäköinen seuraus. Käräjäoikeus luki syytekohdassa 6 A:n syyksi tapon yrityksen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:lle hätävarjelun liioitteluna tehdystä tapon yrityksestä syytekohdassa 4 sekä tapon yrityksistä syytekohdissa 5 ja 6 yhteisen 4 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistuksen sekä velvoitti hänet suorittamaan B:lle, C:lle ja D:lle vahingonkorvausta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Marja Räbinä ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.4.2017 nro 17/114836

Hovioikeus, jonne A asianomistajana syytekohdassa 2 ja vastaajana syytekohdissa 4, 5 ja 6 valitti, totesi asiassa olevan riidatonta, että D, C, B ja E olivat menneet yhdessä A:n asunnolle. Asunnossa oli heti heidän paikalle saavuttuaan alkanut A:han kohdistunut pahoinpitely. A puolestaan oli aiheuttanut veitsellä vammoja D:lle, C:lle ja B:lle. Tilanne oli ollut nopea ja kestänyt vain joitakin minuutteja.

Hovioikeus totesi syytekohdassa 2, että A:han kohdistunut pahoinpitely oli alkanut hänen kannaltaan täysin ennalta-arvaamatta ja ilman, että hän oli antanut omalla menettelyllään aihetta hyökkäykseen. A:n kotiin oli tunkeuduttu usean tekijän toimesta, ja pahoinpitelyssä oli käytetty lyöntivälineinä kahta pesäpallomailaa lyöntien kohdistuessa A:n ylävartaloon ja päähän, jolloin käsillä oli ollut vakavan vamman vaara. A:ta oli lisäksi uhattu osoittamalla häntä pistoolilla, ja pistooli oli lauennut luodin osuessa lattiaan. Tekijät eivät olleet poistuneet A:n asunnosta tämän useista käskyistä huolimatta, vaan olivat jatkaneet pahoinpitelyä A:n pyrkiessä suojautumaan pakenemalla asunnon eteisestä olohuoneeseen ja edelleen keittiöön. Hovioikeus katsoi, että pahoinpitely oli selostetuissa olosuhteissa tekotavaltaan erityisen raaka ja että teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, vaikka A:lle ei ollut aiheutunut erityisen vakavia vammoja.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota katsoen, että D, C ja B olivat syytekohdassa 2 käräjäoikeuden heidän syykseen lukemalla menettelyllä syyllistyneet pahoinpitelyn asemesta törkeään pahoinpitelyyn.

Hovioikeus hyväksyi syytekohdassa 4 käräjäoikeuden ratkaisun perustelut ja johtopäätökset ja katsoi käräjäoikeuden tavoin, että A oli B:tä puukottaessaan syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tapon yritykseen. Hätävarjelun liioittelua ei voitu pitää rangaistusvastuusta vapauttavana perusteena, mutta se oli otettava huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena, kuten käräjäoikeus oli tehnyt.

Hovioikeus katsoi syytekohdissa 5 ja 6, toisin kuin käräjäoikeus, että A oli C:tä ja D:tä veitsellä lyödessään toiminut edelleen jatkuvassa hätävarjelutilanteessa. A:han kohdistunut hyökkäys ei ollut päättynyt vielä C:n pistoolin laukeamiseen.

Asiassa oli jäänyt epäselväksi, olivatko C:n ja D:n selässä todetut vammat syntyneet heidän kertomallaan tavalla poistumistilanteessa vai A:n ja E:n kertomalla tavalla jo tätä aiemmin, asunnon olohuoneessa. Tilanne oli ollut sekava ja kestänyt vain joitakin minuutteja. Hovioikeus katsoi, että A oli aiheuttanut myös D:n ja C:n kaikki vammat olosuhteissa, jotka olivat läheisesti muistuttaneet vastuuvapausperusteen olemassaoloa. A oli kuitenkin puolustautuessaan selvästi ylittänyt sallitun hätävarjelun rajat lyömällä D:tä ja C:tä suurikokoisella veitsellä, mistä menettelystä heille kummallekin oli aiheutunut hengenvaarallisia vammoja. Hovioikeus katsoi, että hätävarjelun liioittelua ei voitu pitää rangaistusvastuusta vapauttavana perusteena, mutta se oli otettava huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota syytekohtien 5 ja 6 osalta katsoen, että A oli molemmissa kohdissa syyllistynyt tapon yrityksen asemesta hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tapon yritykseen.

Hovioikeus alensi A:n vankeusrangaistuksen kolmeen vuoteen lausuen, että rangaistusta mitattaessa oli sovellettu lievennettyä rangaistusasteikkoa, koska rikokset olivat jääneet yrityksiksi ja ne oli tehty olosuhteissa, jotka olivat läheisesti muistuttaneet vastuuvapausperusteiden soveltamiseen johtavia olosuhteita. Rangaistusta lieventävänä seikkana hovioikeus otti lisäksi huomioon A:n rikoksia edeltäneen D:n, C:n ja B:n moitittavan menettelyn, joka oli ollut omiaan heikentämään A:n kykyä noudattaa lakia.

Hovioikeus hyväksyi vielä käräjäoikeuden tuomion perustelut ja johtopäätökset A:n B:lle, C:lle ja D:lle maksettaviksi tuomittujen vahingonkorvausten osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Tarja Raiskinen ja Pirjo Keisu.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan, syytteet hätävarjelun liioitteluna tehdyistä tapon yrityksistä syytekohdissa 4, 5 ja 6 sekä asianomistajien, B:n syytekohdassa 4, C:n syytekohdassa 5 ja D:n syytekohdassa 6 esittämät korvausvaatimukset hylätään ja että A vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta asianomistajille. Toissijaisesti hän vaati, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja lievennetään.

Syyttäjä, B, C ja D vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. D, C ja B on alemmissa oikeusasteissa lainvoimaisesti tuomittu syytekohdassa 1 törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja syytekohdassa 2 törkeästä pahoinpitelystä sekä C vielä syytekohdassa 3 ampuma-aserikoksesta. He ovat oikeudettomasti tunkeutuneet A:n asuntoon, C pistoolilla aseistautuneena sekä D ja B kumpikin pesäpallomailalla varustautuneena ja tehneet A:lle ruumiillista väkivaltaa. A:lle on C:n ja D:n sekä B:n menettelyn johdosta aiheutunut kipua ja särkyä sekä jäljempänä yksilöityjä henkilövahinkoja.

2. A on puolustautunut häneen kohdistunutta hyökkäystä vastaan veitsellä ja tehnyt sillä D:lle, C:lle ja B:lle ruumiillista väkivaltaa, mistä heille on aiheutunut jäljempänä yksilöityjä henkilövahinkoja.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että A on veitsellä B:tä lyödessään ja tälle hengenvaarallisia vammoja aiheuttaessaan syyllistynyt syytekohdassa 4 hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tapon yritykseen. A:n C:hen syytekohdassa 5 ja D:hen syytekohdassa 6 kohdistamaa väkivaltaa käräjäoikeus ei ole pitänyt hätävarjelussa tehtynä tai hätävarjelun liioitteluna, vaan A on näissä syytekohdissa tuomittu tapon yrityksestä. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen 4 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistuksen.

4. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syytekohdan 4 osalta. Syytekohtien 5 ja 6 osalta hovioikeus on katsonut, toisin kuin käräjäoikeus, että A oli myös niissä syyllistynyt hätävarjelun liioitteluna tehtyihin tapon yrityksiin. Hovioikeuden mukaan A:lla oli hyökkäyksen jatkuessa ollut oikeus hätävarjeluun, mutta hän oli puolustautuessaan selvästi ylittänyt sallitun hätävarjelun rajat lyömällä D:tä ja C:tä suurikokoisella veitsellä aiheuttaen näin kummallekin hengenvaaralliset vammat. Hovioikeus on ottanut hätävarjelun liioittelun syytekohdissa 5 ja 6 huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Hovioikeus on alentanut A:lle tuomitun yhteisen rangaistuksen kolmeen vuotta vankeutta.

5. Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:n syyksi luettujen, alempien oikeusasteiden hätävarjelun liioitteluna pitämien tapon yritysten katsottava olevan rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettua sallittua hätävarjelua. Mikäli A:n ei voida katsoa toimineen hätävarjelussa, vaan puolustuksessaan ylittäneen sallitun hätävarjelun rajat, ratkaistavaksi tulee, onko A kuitenkin puolustautunut sellaisissa olosuhteissa, ettei häneltä olisi voinut kohtuudella vaatia muunlaista suhtautumista, ja ovatko teot sen vuoksi rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla hätävarjelun liioitteluna anteeksiannettavia ja A rangaistusvastuusta vapaa. Jos katsotaan, ettei A:ta voida kokonaan vapauttaa rangaistusvastuusta, arvioitavaksi jää, onko A:n rangaistusta alennettava.

Hätävarjelua ja hätävarjelun liioittelua koskevat lainkohdat sekä muut oikeusohjeet

6. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin.

7. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:60 (kohta 19) on muun muassa hallituksen esitykseen HE 44/2002 vp viitaten lausuttu, rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan muutoin rangaistava teko voi olla hätävarjeluna oikeutettu ja jäädä sellaisena rankaisematta. Oikeuttamisperusteen soveltaminen edellyttää tilannetta, jossa puolustustekoon ryhdytään aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. Puolustusteon tulee olla hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen, eivätkä käytetyt keinot saa olla ilmeisessä epäsuhteessa sinänsä hyväksyttävään puolustautumistarkoitukseen. Oikeus hätävarjeluun kestää niin kauan kuin hyökkäys jatkuu tai hyökkääjän käyttäytymisestä voi päätellä, että uusi hyökkäys uhkaa. Säännös asettaa siten sekä ajallisia että voimankäyttöä koskevia rajoituksia, jotka on suhteutettava oikeudettoman hyökkäyksen laatuun ja suojeltavaan etuun. Hätävarjeluoikeus edellyttää, että tekoa voidaan pitää kokonaisuutena arvioiden puolustettavana. Jättäessään teon oikeuttamisperusteen nojalla rankaisematta tuomioistuin toteaa tekijän menetelleen oikein.

8. Säännöksen esitöistä ilmenevällä tavalla voimankäytön puolustettavuutta arvioitaessa on huomioon otettava, paitsi suojeltavan edun merkitys ja hyökkäyksen vaarallisuus, myös puolustuksessa käytetyn väkivallan ja sen aiheuttamien vahinkojen suuruus. Ruumiilliseen koskemattomuuteen kohdistuvan hyökkäyksen torjumiseksi on lupa käyttää voimakkaampaa väkivaltaa kuin hyökkääjä käyttää ja aiheuttaa hyökkääjälle vakavampia vammoja kuin ne, joihin hyökkäys itsessään otaksuttavasti johtaisi. Toisaalta voimakeinojen on oltava hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellisia. Puolustautumisessa ei saa käyttää väkivaltaa enemmälti kuin hyökkäyksen torjumiseksi on välttämätöntä, eikä voimakeinoja myöskään saa käyttää ennen kuin niihin on tarve, eikä sen jälkeen kun tilanne on jo ohi (HE 44/2002 vp s. 114 - 116).

9. Mikäli hyökkäyksen torjumiseksi on käytetty sallittua ankarampia voimakeinoja taikka voimakeinojen käyttö ei ole noudattanut hätävarjeluoikeuden ajallisia rajoja, teko voi rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin edellytysten täyttyessä olla hätävarjelun liioittelua. Hätävarjelun liioittelu sellaisessa tilanteessa, jossa tekijältä ei kohtuudella olisi voitu vaatia muunlaista suhtautumista, voi tulla kysymykseen anteeksiantoperusteena. Tekijä ei tällöin osoita rankaisemisen edellyttämää syyllisyyttä, minkä vuoksi hänet on vapautettava rangaistusvastuusta (HE 44/2002 vp s. 118). Anteeksiantoperuste ei siis tee tekoa sallituksi, mutta sen perusteena olevan seikan katsotaan vaikuttaneen tekijän kykyyn ja mahdollisuuksiin valita sallitun ja kielletyn käyttäytymisen välillä (KKO 2013:60, kohta 24).

10. Sitä arvioitaessa, voidaanko hätävarjelussa käytettyjä voimakeinoja pitää liiallisina, on kiinnitettävä huomiota ensinnäkin hyökkäyksen vaarallisuuteen ja tilanteen yllätyksellisyyteen. Niitä on lähtökohtaisesti arvioitava puolustusteon tekijän kannalta. Mitä yllätyksellisempi ja vaarallisempi tilanne on kysymyksessä ja mitä lyhyempi on harkinta-aika, sitä ymmärrettävämmiksi ja anteeksiannettavammiksi käyvät mahdolliset virhearvioinnit. Toisaalta kysymys ei ole vain subjektiivisesta arvioinnista. Pelkästään se, että tekijän on vaikea hillitä itseään ja tekemisiään, ei yksin oikeuta vastuuvapauteen. Lainkohdassa tarkoitetulla tavalla ymmärrettäviä ja anteeksiannettavia ovat ensi sijassa voimakeinot, joita ovat edeltäneet toimintatavan valinnassa sellaiset vaikeudet, jotka ovat aiheutuneet esimerkiksi pelosta, kauhusta ja hämmennyksestä. Sitä vastoin sellainen liiallinen voimankäyttö, jonka taustalla vaikuttavina tekijöinä voidaan pitää aggressiivisia tuntemuksia, kuten vihaa, kostonhimoa tai raivoa, ei tee tekoa anteeksiannettavaksi (HE 44/2002 vp s. 117 - 118).

11. Rikoslain 4 luvun 7 §:ssä säädetään, että vaikka tekijää ei luvussa säädettyjen perusteiden nojalla kokonaan vapauteta rangaistusvastuusta, olosuhteet voidaan kuitenkin ottaa huomioon rangaistusvastuuta lieventävinä siten kuin rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 4 kohdassa sekä 2 ja 4 momentissa säädetään. Määrättäessä rangaistusta hätävarjelun liioitteluna tehdystä teosta lieventämisperusteen vaikutusta tuomittavaan rangaistukseen on arvioitava tapauskohtaisesti. Lievennyksen tulee olla sitä suurempi, mitä lähempänä ollaan tilannetta, jossa tekijä olisi voitu vapauttaa kokonaan rangaistusvastuusta (KKO 2016:97, kohta 48).

12. Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan väite hätävarjelutilanteen käsillä olosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsillä oloa ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (KKO 2016:97, kohdat 8 - 9).

Tapahtumien alkuvaiheet

13. Syytteenalaiset tapahtumat ovat sattuneet kerrostalossa sijaitsevassa A:n yksityisasunnossa, jonka pohjapiirros on esitetty kirjallisena todisteena. Pohjapiirrokseen, joka ei ole mittakaavassa, on merkitty esitutkinnassa selvitettyjä seikkoja: asunnon olohuoneesta taltioidun hylsyn (1), keittiöstä löydetyn pesäpallomailan (3) ja WC:ssä olleen verisen pyyhkeen (4) sijainti sekä se, mistä kohdasta asunnon olohuoneen lattiaa oli löytynyt luodinreikä (2). Ks. pohjapiirros.

14. Asiassa on riidatonta, että B, D ja C olivat menneet A:n asunnolle E:n opastuksella. C:llä oli ollut mukanaan pistooli ja B:llä pesäpallomaila, joka on ollut pituudeltaan 73 senttimetriä ja painanut 1 034 grammaa. D:n mukana on ollut pesäpallomaila, joka on ollut pituudeltaan 73 senttimetriä ja painanut 408 grammaa.

15. A ja B ovat Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertoneet tunteneensa toisensa entuudestaan. B:n kertomuksen perusteella heillä oli ollut riitoja, joita asunnolle oli ollut tarkoitus mennä selvittämään keskustelemalla. Myös C on kertonut, että asunnolla oli ollut tarkoitus keskustella A:n kanssa. A ei kertomansa mukaan ollut tuntenut entuudestaan D:tä tai C:tä, eivätkä myöskään C ja D ole D:n mukaan olleet A:n kanssa tekemisissä aikaisemmin. C on kuitenkin kertonut, että A oli esittänyt C:lle ja D:lle uhkauksia, koska nämä olivat kuuluneet B:n tuttavapiiriin.

16. Tapahtuma-aika on ollut myöhäinen sunnuntai-ilta. A oli kertomansa mukaan odottanut vierailulle E:tä. Asiassa on riidatonta, että A ei ollut tiennyt C:n, D:n ja B:n tulosta asunnolleen yhdessä E:n kanssa. Riidatonta on myös, että A:n avattua E:lle asuntonsa oven C ja D sekä B olivat tunkeutuneet asuntoon ja heti eteisessä ryhtyneet kohdistamaan väkivaltaa ja uhkailua A:han.

17. Korkein oikeus toteaa, että C, D ja B on lainvoimaisesti tuomittu syytekohdissa 1 ja 2 A:han kohdistuneista törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja törkeästä pahoinpitelystä. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä ei ole ilmennyt mitään sellaista, joka antaisi aiheen arvioida tapahtumien alkuvaiheita toisin kuin alemmat oikeusasteet ovat tuomioissaan katsoneet. Tuomioiden mukaan C, D ja B olivat heti asunnon eteiseen päästyään käyneet A:n kimppuun. C oli kuristanut A:ta kurkusta ja osoittanut tätä pistoolilla, jonka hän oli Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä kertomansa mukaan ladannut ennen asuntoon menemistä. Samanaikaisesti B ja D olivat molemmat pesäpallomailoilla lyöneet useita kertoja A:ta, lyöntien suuntautuessa päähän ja eri puolelle kehoa. A oli pyrkinyt suojaamaan itseään lyönneiltä kädellään.

18. A:sta seuraavana päivänä suoritetusta lääkärintutkimuksesta laaditusta lääkärinlausunnosta ilmenee, että hänellä on todettu kaksi pientä haavaa päässä sekä oikean käden kyynärnivelen ja vasemman olkavarren ojentajan alueella mustelmia. Lisäksi A:lla on tuolloin ollut kaulallaan mustelmia. A:lla on 10.5.2016 suoritetussa lääkärintarkastuksessa todettu oikean käden sormessa vamma, joka oli A:n mukaan johtunut siitä, että sormi oli kiinnipitotilanteessa väännetty yliekstensioon. Lääketieteellisen selvityksen perusteella A:lle aiheutuneet henkilövahingot ovat jääneet verrattain vähäisiksi. Korkein oikeus toteaa, että tämä on oletettavasti johtunut siitä, että A oli kyennyt torjumaan lyöntejä kädellään. A:n ylävartaloon ja päähän suuntautuneet lyönnit ovat kuitenkin olleet hyvin vaarallisia, sillä niihin on liittynyt merkittävä riski vakavampien henkilövahinkojen aiheutumisesta.

Ovatko A:n B:hen kohdistamat teot olleet hätävarjelua tai sellaista hätävarjelun liioittelua, jonka perusteella hän voisi vapautua rangaistusvastuusta?

19. Asiassa on riidatonta, että A on C:n otteesta irtauduttuaan paennut eteisestä olohuoneen kautta asunnon pieneen keittiöön, josta ei ole ollut pääsyä muualle kuin olohuoneeseen. Keittiön pöydällä on ollut veitsi, joka on siitä esitetyn valokuvan perusteella kokonaispituudeltaan noin 35 senttimetriä, teräosan pituuden ollessa noin 21 senttimetriä. Veitsen terä kapenee kummastakin reunasta sen kärkeä kohden, ja terän leveys on enimmillään noin viisi senttimetriä.

20. Riidatonta on myös, että A:ta ovat keittiöön välittömästi seuranneet C, jolla on ollut mukanaan pistooli, ja B, jolla on ollut mukanaan pesäpallomaila. A ja C olivat kumpikin yrittäneet tarttua veitseen ja kamppailleet siitä. C oli tuossa yhteydessä tarttunut veitsen terään ja saanut siitä käteensä haavoja. C on kertonut, että hän oli tämän jälkeen siirtynyt asunnon keittiöstä olohuoneeseen. B on myöntänyt, että hän oli A:n ja C:n kamppaillessa veitsestä lyönyt A:ta sivusuuntaisesti kädessään olleella pesäpallomailalla tarkoituksin saada A pudottamaan veitsi.

21. A on veitsen käteensä saatuaan lyönyt B:tä veitsellä alavatsaan. B:tä koskevasta, tapahtumayönä suoritettuun lääkärintutkimukseen perustuvasta lääkärinlausunnosta ilmenee, että B:llä on havaittu oikealla alavatsalla noin 10 senttimetrin mittainen, muodoltaan palkeenkielimäinen viiltohaava, josta suolet olivat työntyneet ulos. Haava oli sopinut joko kahteen erilliseen iskuun tai siihen, että veitsi oli viiltäessä muuttanut suuntaa. B:n umpisuoleen on todettu tulleen ompeleita vaatinut reikä, paksusuoleen ompeleita vaatinut pistoreikä ja ohutsuolen suoliliepeeseen reikä. Lisäksi ohutsuoli oli mennyt lähes kokonaan poikki.

22. D ja B ovat Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä, kuten alemmissakin oikeusasteissa, kertoneet, että A oli tehnyt veitsellä koukkausliikkeen B:n vatsaan. Alemmat oikeusasteet ovat näiden kertomusten, B:n lääkärinlausunnon ja hänen vatsassaan olevan arven muodon perusteella katsoneet selvitetyksi, että A oli B:tä veitsellä vatsaan lyötyään vielä erikseen koukannut sillä B:tä vatsaan. A on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä itsekin pitänyt mahdollisena, että painimistilanteessa oli tapahtunut jonkinlainen koukkaus.

23. Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A on lyödessään B:tä keittiössä veitsellä vatsaan tehnyt samalla jonkinlaisen koukkausliikkeen aiheuttaen B:lle edellä mainitut vammat. Sen sijaan selvityksen ei voida katsoa riittävän siihen alempien oikeusasteiden johtopäätökseen, että A olisi lyönnin jälkeen erillisellä koukkauksella pyrkinyt aiheuttamaan pahempia vammoja. A:n lyöntiä on edeltänyt C:n kanssa veitsestä käyty kamppailu, jonka yhteydessä B on lyönyt A:ta pesäpallomailalla.

24. Korkein oikeus toteaa, että A:han kohdistunut, asunnon eteisessä alkanut hyökkäys on ollut hänen kannaltaan yllätyksellinen ja raju, eikä hän ole voinut varautua siihen etukäteen. Hänen asuntoonsa oli tunkeutunut kolme henkilöä, jotka olivat välittömästi yhdessä hyökänneet hänen kimppuunsa. A:lla on häneen eteisessä kohdistetun väkivallan ja pistoolilla uhkaamisen sekä tilanteesta muutoin tekemiensä havaintojen perusteella ollut perusteltu aihe uskoa terveytensä ja mahdollisesti myös henkensä olevan vakavassa vaarassa. A:lla on näissä olosuhteissa ollut oikeus puolustautua oikeudetonta hyökkäystä vastaan veitsellä, kuten alemmat oikeusasteet ovat katsoneet. Alemmat oikeusasteet ovat kuitenkin pitäneet A:n menettelyä hätävarjelun liioitteluna, koska veitsellä koukkaaminen on viitannut tietoiseen tekoon ja osoittanut pikemminkin kosto- ja vahingoittamistarkoitusta kuin puolustautumistarkoitusta.

25. Jotta puolustustekoa voitaisiin pitää hätävarjeluna, A:n on hätävarjelun välttämättömyysvaatimuksen vuoksi tullut käyttää veistä tavalla, joka aiheuttaa hyökkääjälle lievimmät mahdolliset henkilövahingot. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole näytetty, että A:lla olisi vallinneissa olosuhteissa ollut mahdollisuus valita käyttämäänsä suurikokoista veistä vähemmän vaarallista puolustusvälinettä. Pystyäkseen puolustautumaan häneen kohdistunutta oikeudetonta hyökkäystä vastaan hänen on ollut pakko käyttää kyseistä veistä. A:n menettelyä arvioitaessa on myös otettava huomioon, että tällaisella veitsellä tapahtuvaan puolustautumiseen liittyy vakavien henkilövahinkojen vaara, käyttipä veistä miltei millä tavalla tahansa.

26. A:n veitsen käyttöä oli edeltänyt kolmen henkilön yhteisesti häneen kohdistama yllätyksellinen, voimakas ja hänen tietensä jopa hengenvaaralliseksi katsottava hyökkäys. A oli ollut ahdistettuna pieneen keittiöön, mistä hän ei ollut voinut paeta. Keittiöön häntä olivat seuranneet pistoolilla varustautunut C sekä B, joka oli jo eteisessä lyönyt A:ta pesäpallomailalla. A:n käyttäessä veistä B:tä kohtaan olivat C ja D, tehtyään hetkeä aikaisemmin yksissä tuumin B:n kanssa A:lle väkivaltaa, olleet A:n välittömässä läheisyydessä asunnon olohuoneessa. C:llä oli edelleen ollut ladattu pistooli ja D:llä pesäpallomaila.

27. Korkein oikeus katsoo, että A:lta olisi selostetuissakin olosuhteissa voitu kohtuudella edellyttää sitä, että hän olisi käyttänyt veistä vähemmän vaarallisella tavalla kuin lyömällä sillä B:tä vatsan alueelle, jolla sijaitsee yleisesti tunnetusti herkästi vaurioituvia sisäelimiä. Lisäksi veitsellä tehty jonkinlainen koukkausliike on lisännyt riskiä B:n menehtymisestä, mikä A:n on täytynyt ymmärtää. Näin ollen A:n voidaan katsoa kohdistaneen B:hen väkivaltaa enemmälti kuin hyökkäyksen torjumiseksi voidaan pitää välttämättömänä. Kysymys ei siten ole ollut sallitusta hätävarjelusta.

28. Arvioitavaksi tulee näin ollen se, onko A:n menettelyä pidettävä sellaisena hätävarjelun liioitteluna, että hän voi sen perusteella vapautua rangaistusvastuusta.

29. Vaikka veitsellä suoritettua voimakasta lyöntiä B:n vatsaan ja siihen sisältynyttä koukkausta voidaan pitää puolustautumisen kannalta liioiteltuna, huomioon on otettava, että veitsen käyttöä uhkaavassa tilanteessa edeltänyt mahdollisuus harkintaan on ollut erittäin lyhyt. Uskottavaa lisäksi on, että A:lla on ollut nopeasti edenneessä tilanteessa ja ahtaassa keittiössä vaikeuksia tarkasti kontrolloida toimintaansa. A:n kamppaillessa B:n kanssa muut hyökkääjät ovat olleet välittömässä läheisyydessä eikä heistä ja erityisesti ampuma-aseella varustautuneesta C:stä aiheutunut uhka ollut millään tavoin lakannut.

30. Korkein oikeus katsoo näitä seikkoja kokonaisuutena arvioituaan, ettei A:lta selostetuissa olosuhteissa ole kohtuudella voitu edellyttää muunlaista toimintaa, kun huomioon otetaan hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys ja tilanne muutoinkin. A:n menettelyä on syytekohdassa 4 näin ollen pidettävä sellaisena hätävarjelun liioitteluna, jonka johdosta hän on rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla rangaistusvastuusta vapaa.

Ovatko A:n C:hen ja D:hen kohdistamat teot olleet hätävarjelua tai sellaista hätävarjelun liioittelua, jonka perusteella hän voisi vapautua rangaistusvastuusta?

31. Asiassa on riidatonta, että lyötyään B:tä veitsellä keittiössä A oli mennyt veitsi kädessään asunnon olohuoneeseen, missä C ja D olivat olleet. A oli keittiöstä poistuttuaan tehnyt C:lle ja D:lle väkivaltaa veitsellä. Riidatonta on myös, että C:n pistooli oli tässä vaiheessa lauennut ja luoti osunut olohuoneen lattiaan. A:n ja todistajana kuullun E:n sekä toisaalta C:n ja D:n kertomukset siitä, missä huoneessa ja millaisissa olosuhteissa C:lle ja D:lle aiheutetut henkilövahingot ovat syntyneet, ovat kuitenkin poikenneet toisistaan.

32. D ja C ovat kumpikin kertoneet, että A oli lyönyt heitä veitsellä selkään eteisessä, kun he olivat olleet poistumassa asunnosta. D:llä ei ole ollut näkö- tai kuulohavaintoja pistoolin laukauksesta. D:n kertoman mukaan A oli ensin lyönyt häntä ja palannut sitten lyömään C:tä. C on kertonut, että A oli ennen selkään lyömistä lyönyt häntä veitsellä käteen, jolloin pistooli oli lauennut.

33. A on kiistänyt lyöneensä ketään veitsellä selkään asunnon eteisessä. A:lla ei ole Korkeimmassa oikeudessa ollut syytekohdissa 5 ja 6 tarkoitetusta veitsen käytöstä yksityiskohtaisia muistikuvia. Hän on kertonut lyöneensä olohuoneessa veitsellä summittaisesti ja sattumanvaraisesti siihen suuntaan, josta häntä itseään oli lyöty. A on myös kertonut, että painiessaan hetkeä aikaisemmin keittiössä B:n kanssa hän oli kuullut D:n sanovan C:lle "ammu se", minkä jälkeen C oli kohottanut asettaan. Hovioikeudessa A on kertonut yrittäneensä summittaisesti osua hyökkääjiinsä, kun pistooli oli lauennut hänen vasemmalla puolellaan, jolloin hän oli yrittänyt huitaista C:tä käteen pistoolin pudottamiseksi maahan. C oli kuitenkin jatkanut pistoolin virittämistä, ja D oli samaan aikaan lyönyt A:ta pesäpallomailalla. A oli silloin osunut C:tä veitsellä olkapäähän miesten ollessa hyvin lähekkäin. A oli tämän jälkeen kääntynyt olkansa yli oikealle puolelle ja osunut D:tä veitsellä selkään. A oli edelleen kääntynyt ja osunut veitsellä myös C:tä selkään.

34. E, joka oli kertomansa mukaan ollut C:n pistoolin lauetessa eteisessä, on kertonut, että C ja D olivat poistuneet A:n asunnosta hänet ohittaen eikä A ollut siinä vaiheessa lyönyt heitä veitsellä. E ei ole nähnyt tarkemmin sitä, miten C:n, D:n ja B:n vammat olivat aiheutuneet. E on kertonut samalla tavalla kuin A siitä, että D oli huutanut "ammu se", ennen kuin oli kuullut laukauksen.

35. B:llä, joka oli veitseniskun vatsaansa saatuaan jäänyt keittiöön makaamaan, ei ole ollut A:n C:hen ja D:hen kohdistamista lyönneistä havaintoja. B on kuitenkin kertonut, että A oli palannut olohuoneesta keittiöön varsin pian.

36. C:llä on tapahtumien jälkeen, puolenyön aikaan suoritetussa lääkärintutkimuksessa havaittu oikean olkapään alueella lihastason läpi edennyt haava, joka on edennyt pienenä reikänä keuhko-onteloon ja joka on ollut potentiaalisesti hengenvaarallinen. Selän oikealla puolella, lapaluun tasolla, on todettu lihastason pisto. Lisäksi hänellä on ollut haavoja sekä oikean kätensä kämmenen että kyseisen käden kahden sormen alueella.

37. D:llä on yöllä tapahtumien jälkeen suoritetussa lääkärintutkimuksessa havaittu yläselässä, oikean lavan alueella noin viiden senttimetrin pituinen viiltohaava, joka on todettu noin seitsemän senttimetriä syväksi. Vamma on katsottu potentiaalisesti hengenvaaralliseksi.

38. Korkein oikeus toteaa, että A:n kertomus C:n ja D:n vammojen aiheutumistavasta on sinänsä mahdollinen. A:n kertomusta tukevat jossakin määrin C:n käden haavoista tehdyt havainnot. Myös C:n selässä todetut haavat sopivat sinänsä aiheutuneiksi A:n kertomalla tavalla. Selvää on, että C:llä on ollut olohuoneessa kädessään pistooli, joka on sittemmin lauennut. C on kertonut, että hän oli laittanut pistoolin taskuunsa sen jälkeen, kun hän oli eteisessä pitänyt sitä esillä. Kukaan asiassa kuultu henkilö ei ole kertonut nähneensä, että C:n pistooli olisi ollut esillä hänen kamppaillessaan keittiössä veitsestä A:n kanssa. On siten varsin todennäköistä, että C on ottanut pistoolin esille siirryttyään keittiöstä olohuoneeseen. Mikäli C:n pistooli oli hänen kertomallaan tavalla ollut keittiössä hänen taskussaan varmistettuna, varmistin on vielä täytynyt poistaa olohuoneessa.

39. C:n ja D:n vammat ovat sijaintinsa puolesta voineet aiheutua myös heidän kertomallaan tavalla. C:tä on kuitenkin aiheutuneista henkilövahingoista päätellen lyöty selkäpuolelle kaksi kertaa, ja C:n keuhkoihin asti ulottunut haava on lisäksi ollut osittain kyljen puolella. Tämä seikka puhuu jossain määrin sitä vastaan, että C:n olkapään alueen vamma olisi syntynyt asunnosta poistumisen yhteydessä. Lisäksi C:n ja D:n vammojen aiheutumisesta antamia kertomuksia vastaan puhuu E:n todistajankertomus.

40. Yhteenvetona mainituista seikoista Korkein oikeus toteaa, että niin A:n kuin C:nkin ja D:nkin kertomukset saavat tukea muusta todistusaineistosta. Asianosaisten ja todistajan kertomusten ja muun asiassa esitetyn selvityksen perusteella sitä, millaisen tarkemman tapahtumainkulun seurauksena C:n ja D:n henkilövahingot ovat aiheutuneet, ei kuitenkaan voida luotettavasti päätellä. A:n kertomusta C:n ja D:n henkilövahinkojen aiheutumisesta on näin ollen pidettävä varteenotettavalla tavalla mahdollisena. Sitä, onko A toiminut hätävarjelussa tai onko kysymys ollut sellaisesta hätävarjelun liioittelusta, jonka perusteella hän voisi vapautua rangaistusvastuusta, on tämän vuoksi arvioitava A:n väittämästään hätävarjelutilanteesta esittämän kertomuksen mukaisesti.

41. Korkein oikeus toteaa, että A on B:tä veitsellä keittiössä lyötyään siirtynyt olohuoneeseen, minne C oli mennyt aikaisemmin. Oikeaan käteen keittiössä haavoittuneella C:llä on ollut A:n tieten hallussaan pistooli, ja A:lla on myös ollut perusteltu aihe varoa C:n käyttävän sitä. D:n menettelyn perusteella A:lla on lisäksi ollut perusteltu aihe varoa, että D yksin tai yhdessä C:n kanssa kohdistaisi A:han väkivaltaa hallussaan olleella pesäpallomailalla, josta hänen ei ole näytetty missään vaiheessa luopuneen. A:han kohdistunut oikeudeton hyökkäys ei siten ollut päättynyt vielä siinä vaiheessa, kun hän oli lyönyt B:tä veitsellä. A:lla on siten ollut oikeus hätävarjeluun.

42. A on käyttänyt veistä C:tä ja D:tä vastaan tilanteessa, jossa C:llä on ollut esillä pistooli ja jossa D oli lyönyt A:ta pesäpallomailalla. C:n ja D:n yhdessä A:han kohdistama oikeudeton hyökkäys on A:n tieten ollut kehittymässä entistä vaarallisemmaksi. A:lla on ollut perusteltu aihe uskoa terveytensä ja jopa henkensä olevan vakavassa ja välittömässä vaarassa. A:n käyttämät voimakeinot ovat siten olleet tarpeellisia hyökkäyksen pysäyttämiseksi. Korkein oikeus katsoo, että A:n puolustustekoa voidaan selostetuissa olosuhteissa pitää hyökkäyksen pysäyttämiseksi myös välttämättömänä. Näin ollen A:n menettelyä syytekohdissa 5 ja 6 on pidettävä sallittuna hätävarjeluna. Syyte on siten näiltä osin hylättävä.

Vahingonkorvaukset

43. A:n on syytekohdissa 5 ja 6 katsottu toimineen hätävarjelussa, joten hänet on vapautettava kaikesta korvausvelvollisuudesta C:lle syytekohdassa 5 ja D:lle syytekohdassa 6.

44. Vaikka A on rangaistusvastuusta vapaa myös syytekohdassa 4, hän on tuottamuksensa perusteella vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla velvollinen korvaamaan B:lle aiheuttamansa vahingot. A ei ole riitauttanut korvauksen määrää tai vaatinut sen sovittelua. Hovioikeuden ratkaisua ei tältä osin ole syytä muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:n syyksi luetaan syytekohdassa 4 rikoslain 21 luvun 1 §:n, 5 luvun 1 §:n ja 4 luvun 4 §:n 2 momentin nojalla hätävarjelun liioitteluna tehty tapon yritys, josta hän on rangaistusvastuusta vapaa, ja hänet vapautetaan tästä teosta tuomitusta rangaistuksesta.

Syyte tapon yrityksistä syytekohdissa 5 ja 6 hylätään rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla ja A vapautetaan hänelle näistä teoista tuomitusta rangaistuksesta.

A vapautetaan kaikesta rikoksen perusteella tuomitusta korvausvelvollisuudesta syytekohdassa 5 C:lle ja syytekohdassa 6 D:lle.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Pekka Koponen, Ari Kantor, Mika Huovila (eri mieltä) ja Lena Engstrand. Esittelijä Timo Saranpää.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A käsitellessään veistä siten, että B, C ja D (myöhemmin myös asianomistajat) ovat saaneet, B hengenvaarallisen vamman vatsaansa sekä C ja D kumpikin potentiaalisesti hengenvaarallisen vamman selkäänsä, toiminut hätävarjelussa siten, että syyte myös näiltä osin on hylättävä tai A ainakin jätettävä rangaistukseen tuomitsematta. Hovioikeus on mainittujen vammojen osalta tuominnut A:n kolmesta hätävarjelun liioitteluna tehdystä tapon yrityksestä kolmen vuoden yhteiseen vankeusrangaistukseen samalla kun se on hylännyt syytteen muiden A:n tekemiksi katsottujen lyöntien tai viiltojen osalta hätävarjeluun perustuen. Myönnetyn valitusluvan ja valituksissa ja vastauksissa vedotun perusteella asiassa on keskeisesti kysymys näytöstä. Erimielisyyteni koskee ensi sijassa näytön arviointia ja sen perustelemista. Seuraavassa esittämilläni perusteilla katson kuten hovioikeus, että A on tuomittava rangaistukseen kolmesta hätävarjelun liioitteluna tehdystä tapon yrityksestä. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 10 luvun 1 §:n äänestyssäännökset huomioon ottaen en ota kantaa rangaistuksen mittaamiseen.

Sovellettavat oikeusohjeet

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Kuten lainkohdan esitöissä on todettu, tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. Todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla (HE 46/2014 vp s. 45. Ks. myös KKO 2017:12, kohta 5 ja 2017:93, kohta 6). Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä vastaajan väittämästään hätävarjelutilanteesta kertomaan. Vastaajan väite voi tämän jälkeen menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumienkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle (KKO 2016:97, kohta 9).

Tapahtumainkulku ja asiassa esitetty relevantti näyttö

Lähtökohdat

Asiassa esitetty henkilötodistelu on ollut monissa yksityiskohdissa ristiriitaista ja aukollista, kuten yleensäkin tällaisissa asioissa, joissa useat henkilöt ovat osallistuneet nopeasti edenneisiin väkivaltaisiin tapahtumiin ja kertoneet niistä. Tapahtumia A:n asunnossa voidaan kuitenkin pääpiirteiltään pitää selvitettyinä asianosaisten kertomusten ja lääkärinlausuntojen sekä myös alempien oikeuksien osaksi lainvoimaiseksi jääneiden tuomioiden perusteella. Käräjäoikeuden seikkaperäisellä ja uskottavalla näyttöratkaisulla on tällaisessa tapauksessa huomattava merkitys vertailuaineistona ylemmissä oikeusasteissa.

Riidatonta on, että B, D ja C ovat yhdessä tulleet enemmistön perusteluista ilmenevin tavoin pesäpallomailoilla ja käsiaseella varustautuneena A:n asunnolle ja päässeet sisälle heidän seurassaan olleen A:n tuttavan E:n pyydettyä A:ta avaamaan oven. Selvitettynä voidaan pitää, että B, C ja D olivat heti eteisessä kohdistaneet väkivaltaa A:han muun muassa lyömällä pesäpallomailoilla ja kuristamalla kurkusta A:n pyrkiessä estämään asianomistajien pääsyn sisälle. A:ta on tässä vaiheessa myös osoitettu aseella. A on tämän jälkeen perääntynyt keittiöön, jossa hän on ottanut käteensä enemmistön perustelujen 19 kohdassa kuvatun veitsen.

B:hen kohdistunut puukotus

Asianomistajien yhdenmukaisten kertomusten mukaan C oli seurannut A:ta keittiöön ja kamppaillut tämän kanssa veitsestä. C:n kertomuksen mukaan hänen otteensa oli tuolloin livennyt ja hän oli saanut veitsestä haavan kämmeneensä. Tämän jälkeen hän oli siirtynyt olohuoneeseen eikä ollut nähnyt B:hen kohdistunutta puukotusta. C:stä laaditun lääkärinlausunnon mukaan hänellä oli tapahtuman jälkeen ollut viiltohaava muun muassa oikean käden kämmenessä.

B on kertonut, että hän oli seurannut A:ta ja C:tä sekä lyönyt pesäpallomailalla näiden kamppaillessa veitsestä yrittäen osua A:n puukkokäteen. C:n ja A:n kamppailun päätyttyä A oli vääntänyt pesäpallomailan hänen kädestään ja työntänyt hänet kaapistoa vasten sekä pistänyt veitsellä hänen vatsaansa koukaten samalla ylöspäin, minkä seurauksena hänen polvensa olivat notkahtaneet. D, joka oli havainnoinut tapahtumia keittiön ovelta, on kertonut koukkaavasta lyönnistä ja B:n polvien notkahtamisesta samalla tavoin kuin B.

A on kertonut tapahtumista keittiössä olennaisesti toisin kuin asianomistajat. Hänen mukaansa keittiöön häntä seurannut henkilö oli ollut B, joka oli myös kamppaillut hänen kanssaan veitsestä. Kamppailun yhteydessä veitsi oli ilmeisesti jotenkin osunut tai viiltänyt B:tä vatsaan. A on edelleen kertonut, ettei hän ollut nähnyt B:ssä tapahtuman jälkeen vammoja.

Lääkärinlausunnon mukaan B oli saanut oikealle alavatsaan välitöntä leikkaushoitoa vaatineen noin 10 senttimetrin mittaisen hieman palkeenkielimäisen viiltohaavan, josta suolet olivat työntyneet osittain ulos. Leikkauksessa B:n umpisuolessa on todettu ompeleita vaatineita pinnallisia vaurioita, paksusuolessa ompeleita vaatinut pistoreikä ja ohutsuolen suoliliepeessä reikä, jonka seurauksena ohutsuoli on ollut lähes kokonaan poikki. Ohutsuolta on tästä kohdasta jouduttu lyhentämään noin viisi senttimetriä. B:n vammat ovat ulottuneet syvälle vatsaonteloon ja olleet luonteeltaan hengenvaarallisia ja hän oli niiden vuoksi menettänyt puolitoista litraa verta. Lausunnon mukaan haava oli sopinut joko kahteen erilliseen iskuun tai siihen, että veitsi oli viiltäessä muuttanut suuntaansa.

C:n ja D:n selkiin kohdistuneet puukotukset

Siirryttyään keittiöstä olohuoneeseen C oli kertomansa mukaan ottanut aseen uudelleen esille, jolloin hänen perässään tullut A oli lyönyt häntä veitsellä asekäteen. Ase oli käteen lyönnin seurauksena lauennut, minkä jälkeen tilanne oli rauhoittunut. C:n lähdettyä poistumaan asunnosta A oli kuitenkin lyönyt häntä puukolla selkään. D on hänkin kertonut, että hänen selkäänsä oli pistetty puukolla, kun hän oli ollut poistumassa asunnosta.

Myös A:n mukaan C:n kädessä ollut ase oli lauennut, kun hän oli lyönyt tätä veitsellä. C:n ryhdyttyä käsittelemään asetta uudelleen hän oli lyönyt toisen kerran asekäteen. A ei ole oma-aloitteisesti kertonut, miten D:n selän ja C:n kyljen ja selän haavat olivat aiheutuneet, ja hänen vastauksensa niitä koskeviin kysymyksiin ovat olleet vältteleviä ja vaihdelleet eri oikeusasteissa. Korkeimmassa oikeudessa hän on muun muassa kertonut, että hän oli lyönyt summanmutikassa sinne päin, mistä lyöntejä oli tullut.

C:tä koskevasta lääkärinlausunnosta ilmenee, että hänellä on ollut haava oikean olkapään alueella kainalon ja selkälihaksen välillä sekä toinen haava selässä oikealla lapaluutasolla. Olkapään alueen haava on ulottunut keuhko-onteloon aiheuttaen verenvuotoa oikeaan keuhkopussiin. Selässä olevasta haavasta ei ole todettu selkeää reittiä keuhko-onteloon ja sitä on lääkärinlausunnossa luonnehdittu lihastason pistoksi. Lisäksi C:llä on ollut vähäisempiä haavoja oikean käden keskisormessa ja nimettömässä.

D:tä koskevan lääkärinlausunnon mukaan hänelle oli aiheutunut yläselkään oikean lavan alueelle noin viisi senttimetriä pitkä ja seitsemän senttimetriä syvä alaraajoja kohden suuntautunut haava.

A:n saamat vammat ovat jääneet verraten vähäisiksi. Lääkärintodistuksen mukaan A:lla on tapahtuman seurauksena ollut pääasiassa mustelmia, jotka ovat sijainneet pääosin käsivarsissa ja osin kaulalla. Lisäksi hänen päässään on havaittu kaksi pientä haavaa.

Näytön arviointi

Asianomistajien kertomukset ovat olleet yksityiskohtia koskevista aukoista ja ristiriitaisuuksista huolimatta kokonaisuutena arvioiden keskenään yhteensopivia siten, että ne muodostavat johdonmukaisen ja uskottavan kuvan tapahtumien etenemisestä A:n asunnolla. Niiden todistusarvoa heikentää kuitenkin se, että heillä on ollut yhteinen intressi kertoa tapahtumista itselleen edullisesti ja samalla A:n kannalta haitallisesti ja että he ovat jälkeenpäin keskustelleet tapahtumista ja samalla kuulleet toistensa versiot tapahtumista. C ja D ovat lisäksi avioituneet tapahtumien jälkeen. D:n kertomuksesta onkin ilmennyt, että hän on kertonut osin C:n havainnoimista ja hänelle kertomista tapahtumista. B puolestaan ei ole tehnyt juurikaan todistusharkinnan kannalta merkityksellisiä havaintoja häneen kohdistuneen puukoniskun jälkeen.

Toisaalta asianomistajien kertomusten perusteella voidaan päätellä, etteivät he ole keskenään sopineet heille edullisesta kertomuksesta, koska kertomukset ovat myös poikenneet toisistaan useissa yksityiskohdissa. D ei myöskään ole pyrkinyt peittelemään sitä, ettei hän ollut nähnyt kaikkea kertomaansa itse, ja on häntä kuultaessa myös oma-aloitteisesti tuonut tätä esille. Asianomistajien ja erityisesti B:n tavasta esittää todistajankertomuksensa on jäänyt vaikutelma, että he ovat pyrkineet kertomaan asioista siten kuin ovat ne nähneet ja kokeneet.

A:n kertomuksesta on sitä vastoin syntynyt vaikutelma, ettei hän ole kertonut tapahtumista avoimesti. Kertomus on ollut lyhytsanainen, aukollinen ja kaavamainen eikä se ole juurikaan sisältänyt yksityiskohtia havainnoista tai tuntemuksista. On myös mahdollista, että hän ei ole muistanut tapahtumia, mihin hän on itse viitannutkin, mutta on siitä huolimatta pyrkinyt antamaan vastauksia hänelle esitettyihin toistuviin kysymyksiin.

Tapahtumista osin samansuuntaisesti A:n kanssa kertoneen todistaja E:n kertomukselle ei voida antaa sanottavaa merkitystä, koska hän on A:n tuttavana pyrkinyt kertomaan tapahtumista selvästi ja korostetusti A:n eduksi. Hän ei esimerkiksi kertomansa mukaan ollut nähnyt A:n puukottavan ketään eikä kenelläkään asianomistajista vammoja, vaikka hän on toisaalta kertonut nähneensä asianomistajien pahoinpitelevän A:ta. Hän oli tapahtumien jälkeen myös pyrkinyt auttamaan A:ta piilottamalla A:n veitsen maastoon.

Arvioitaessa erikseen suullista todistelua asianomistajien kertomuksista ilmennyttä tapahtumien kulkua voidaan pitää selvästi uskottavampana kuin A:n kertomusta. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava esitettyjä tapahtumainkulkuja yhdessä kirjallisina todisteina vastaanotettujen lääkärinlausuntojen ja suullisessa käsittelyssä ilmi tulleiden muiden seikkojen kanssa.

C:n kämmeneensä saama viiltohaava tukee osaltaan sitä jo asianomistajien yhdenmukaisista ja uskottavista kertomuksista ilmennyttä seikkaa, että nimenomaan C – eikä B, kuten A on kertonut - oli kamppaillut keittiössä A:n kanssa. Tämän lisäksi voidaan käräjäoikeuden tavoin pitää epätodennäköisenä, että A:ta huomattavasti hentorakenteisempi B olisi tämän kanssa painimalla pyrkinyt vääntämään veistä pois A:n kädestä. B:n saama laajoja vaurioita aiheuttanut palkeenkielimäinen haava osoittaa, että A:n lyönti oli ollut voimakas, ja tukee sitä B:n ja D:n kertomaa, että veitsellä oli lyönnin yhteydessä koukattu. Vamman laatu ja muu näyttö huomioon ottaen A:n kertomus siitä, että veitsi oli ilmeisesti kamppailun yhteydessä viiltänyt B:tä vatsaan, ei ole uskottava.

C:n oikean käden sormiin saamat haavat sopivat yhteen hänen ja A:n kertomusten kanssa siitä, että A oli poistuttuaan keittiöstä olohuoneeseen lyönyt veitsellä C:tä asekäteen. C:n vakavimman olkapään alueen puukotusvamman tarkempi syntymekanismi on sitä vastoin jäänyt epäselväksi. Käräjäoikeus onkin katsonut myös tähän vammaan johtaneen A:n lyönnin tapahtuneen hätävarjeluksessa ja hylännyt syytteen, koska vamman on joka tapauksessa voitu katsoa syntyneen olosuhteissa, joissa C:llä oli ollut ampuma-ase käsillä. Korkeimmassa oikeudessa ei enää ole kysymys siitä, onko A:n menettely ollut tältä osin oikeudenvastaista.

C:n selkään oikealle lapaluutasoon tulleen vamman on käräjäoikeuden toteamin tavoin täytynyt aiheutua iskusta, jonka suorittaessaan A on ollut C:n takana. Vamma tukee siten C:n kertomusta, jonka mukaan A oli lyönyt häntä veitsellä tilanteen jo rauhoituttua ja hänen lähdettyään poistumaan asunnosta. Uskottavaa ei ole, että C olisi kääntänyt selän A:lle, jos hänen kertomaansa tilanteen rauhoittumista ei olisi tapahtunut. Samoin D:lle aiheutunut, seitsemän senttimetriä syvä haava oikealla yläselässä on varsin todennäköisesti tullut iskusta tai pistosta takaapäin, kuten hän on itse kertonut. Huomioon ottaen myös vammojen laatu pidän jokseenkin epätodennäköisenä sitä, että nämä vammat olisivat voineet syntyä millään A:n kertomalla tavalla.

Johtopäätökset

Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 kohdassa 7 todennut, riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista.

Tässä tapauksessa asianomistajien kertomukset erikseen ja yhdessä arvioituna ovat olleet pääpiirteiltään uskottavia. Sillä seikalla, että he ovat alemmissa oikeuksissa olleet myös vastaajan asemassa, ei ole todistusharkinnan kannalta ratkaisevaa merkitystä, koska asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa (KKO 2013:96, kohta 7). Asianomistajien kertomuksia ovat tukeneet asiassa todisteina esitetyt lääkärinlausunnot. Ne mielestäni osoittavat myös sen, ettei A:n kertomus vastaa tosiasioita Korkeimmassa oikeudessa suoritettavan hätävarjelun arvioinnin kannalta olennaisten seikkojen osalta.

Edellä mainituilla perusteilla selvitettynä voidaan pitää, että A on lyönyt B:tä sen jälkeen, kun kamppailu veitsestä C:n kanssa oli jo päättynyt ja C oli ollut siirtymässä tai jo siirtynyt olohuoneeseen. Huomioon ottaen myös sen, että A:n voimakas koukkaamalla suoritettu lyönti oli kohdistettu nimenomaan B:hen, jonka kanssa hänellä oli jo aikaisemmin ollut vakavia riitoja, lyönnin voidaan katsoa olleen tietoinen ja, kuten käräjäoikeus on todennut, viittaavan pikemminkin kostamis- ja vahingoittamistarkoitukseen kuin puolustautumiseen. A:n myöhemmin suorittamat iskut veitsellä C:n ja D:n selkiin on isketty takaapäin näiden ryhdyttyä jo poistumaan asunnosta. Myös näiden vammojen laatu ja tekotapa viittaavat siihen, että veitsellä iskujen taustalla on ollut hänen kotiinsa väkivaltaisesti tunkeutuneisiin asianomistajiin kohdistunut aggressio. Sillä, onko iskut suoritettu olohuoneessa vai eteisessä, ei ole olennaista merkitystä hätävarjelun täyttymistä arvioitaessa.

Asianomistajien menettely heidän tunkeutuessaan edellä todetuin tavoin A:n kotiin ja aloittaessaan pahoinpitelyn on ollut A:n kannalta erittäin vaarallinen ja yllättävä. Sille, että B ja D ovat olleet selvästi A:ta kevytrakenteisempia, ei voida antaa tässä suhteessa merkitystä senkään vuoksi, että asianomistajat olivat varustautuneet käsiaseella ja pesäpallomailoilla. Asianomistajien oikeudeton menettely on antanut A:lle oikeuden turvautua voimakkaisiin puolustautumistoimiin ja myös tuolloin saatavilla olleeseen teräaseeseen. Alemmat oikeudet ovatkin hylänneet A:han kohdistetun syytteen muulta kuin edellä todettujen kolmen lyönnin osalta. Edeltä ilmenevin perustein katson hovioikeuden tavoin A:n näiden kolmen lyönnin yhteydessä ylittäneen selvästi sen, mitä kysymyksessä olevassa tilanteessa on voitu pitää puolustettavana, B:hen kohdistuneen iskun osalta voimankäytön liiallisuuden johdosta sekä C:hen ja D:hen kohdistuneiden lyöntien osalta myös ajallisessa suhteessa. Katson lisäksi, että häneltä on kohtuudella voitu edellyttää muunlaista suhtautumista. En siten muuta hovioikeuden tuomiota siltä osin kuin A:n on katsottu syyllistyneen näillä teoilla rangaistusta alentavaan hätävarjelun liioitteluun. Näin ollen en vapauta häntä myöskään korvausvelvollisuudesta C:lle ja D:lle.

A:n kuljettamassa henkilöautossa oli suoritettu paikanetsintä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:lla ei ollut oikeutta saattaa paikanetsintää tuomioistuimen tutkittavaksi.

PakkokeinoL 8 luku 18 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 12.10.2016 nro 16/580 ja Vaasan hovioikeuden päätös 4.9.2017 nro 312 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Minna Kangasmäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Ulla-Maj Leppäkorpi ja Tapio Kaarniemi. Esittelijä Jurkka Jämsä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, voitiinko paikanetsinnän toimittamisedellytykset ja paikanetsinnässä noudatettu menettely saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen paikanetsinnän laillisuuden tutkimiseksi.

Rikoskomisario B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä A:lle ei myönnetä valituslupaa. Hovioikeuden tuomio jää siis näiltä osin pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. Poliisi oli suorittanut 14.8.2016 rikoskomisario B:n määräyksestä paikanetsinnän A:n kuljettamaan henkilöautoon. A:ta oli ollut syytä epäillä rattijuopumuksesta ja huumausaineen käyttörikoksesta.

2. A on saattanut poliisin suorittaman paikanetsinnän lainmukaisuuden tuomioistuimen tutkittavaksi. A:n mukaan paikanetsinnän toimittamiselle ei ollut ollut edellytyksiä eikä siinä ollut menetelty lain mukaisesti.

3. Käräjäoikeus on jättänyt A:n hakemuksen tutkimatta. Käräjäoikeus on todennut, että kysymys on ollut pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 4 momentissa tarkoitetusta paikanetsinnästä, koska etsintä oli kohdistunut kulkuneuvoon. Pakkokeinolain säännösten nojalla paikanetsintää ei ole voitu saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Lain sanamuoto on selvä eikä lain esitöistäkään ilmennyt muuta.

4. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta. Hovioikeus on todennut, että oikeus saattaa etsinnän lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi koskee pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan vain kotietsintää. Hovioikeus on katsonut, että säännöksen sanamuotoa ei ole tulkittava laajentavasti, koska Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössäkään ei ollut katsottu, että tavallinen ajoneuvo kuuluisi kodin suojan piiriin.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, voidaanko henkilöautoon suoritetun paikanetsinnän toimittamisedellytykset ja paikanetsinnässä noudatetun menettelyn lainmukaisuus saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

Etsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi

6. Pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on todettava sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa taikka onko kotietsinnässä menetelty saman luvun 5 tai 6 §:n edellyttämällä tavalla.

7. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n mukaan paikkaan kohdistuvia etsintöjä ovat yleinen kotietsintä, erityinen kotietsintä ja paikanetsintä. Yleisellä kotietsinnällä tarkoitetaan mainitun pykälän 2 momentin mukaan rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitetussa kotirauhan suojaamassa paikassa toimitettavaa etsintää. Erityisellä kotietsinnällä tarkoitetaan pykälän 3 momentin mukaan etsintää sellaisessa tilassa, jossa etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan pykälässä tarkemmin yksilöityä todistamiskiellon tai -velvollisuuden taikka takavarikko- tai jäljentämiskiellon alaista tietoa.

8. Paikanetsinnällä tarkoitetaan puolestaan pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan etsintää, joka toimitetaan muussa kuin edellä mainitun yleisen tai erityisen kotietsinnän tarkoittamassa paikassa, vaikka paikkaan ei ole yleistä pääsyä tai yleinen pääsy siihen on rajoitettu tai estetty etsinnän toimittamisajankohtana. Momentin mukaan paikanetsinnällä tarkoitetaan myös etsintää, jonka kohteena on kulkuneuvo.

9. Pakkokeinolain 8 luvun 14 §:n mukaan, jos paikanetsintä kohdistuu paikkaan, johon ei ole yleistä pääsyä tai johon yleinen pääsy on rajoitettu tai estetty etsinnän toimittamisajankohtana, etsinnässä noudatetaan soveltuvin osin lainkohdassa mainittuja kotietsintää koskevia säännöksiä.

10. Edellä mainituilla vuoden 2014 alussa voimaan tulleilla säännöksillä muutettiin aikaisemmin voimassa ollutta etsintää koskevaa sääntelyä. Säännöksiä edeltäneen hallituksen esityksen (HE 222/2010 vp s. 290) mukaan uudella etsintää koskevalla jaottelulla pyrittiin siihen, että kotietsinnän kohteena jatkossa olisi koti sanan varsinaisessa merkityksessä sekä eräät siihen välittömästi liittyvät tilat ja muut paikat. Asunnoiksi on hallituksen esityksen mukaan katsottava myös esimerkiksi asuntoautot ja rekka-auton nukkumiseen tarkoitetut osat. Paikanetsinnän kohteeksi kuuluisi muu kuin asumiseen tarkoitettu kulkuneuvo.

11. Lainuudistuksen myötä osa aiemman lain mukaisista kotietsintäpaikoista siirtyi paikanetsinnän kohteeksi ja osa paikantarkastukseen aiemmin kuuluneista paikoista siirtyi kotietsinnän kohteeksi. Muutos koski myös kulkuneuvoja, sillä uuden pakkokeinolain voimaan tuloon saakka voimassa olleen pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n (646/2003) mukaan suljetussa kulkuneuvossa toimitettu etsintä oli kotietsintää. Kotietsinnän käsitteistöön ehdotettujen muutosten vuoksi hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 303) katsottiin tarpeelliseksi säätää myös edellä mainittu pakkokeinolain 8 luvun 14 §:n uusi viittaussäännös paikanetsinnässä noudatettavista menettelytavoista. Tältä osin hallituksen esityksessä viitattiin siihen, että paikanetsinnässäkin yleisöltä suljettuja paikkoja koskeviin etsintöihin liittyy paikanhaltijan oikeusturvaan liittyviä näkökohtia, joiden vuoksi etsinnässä tulisi soveltaa määrättyjä menettelytapoja.

12. Voimassa olevaa pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ää sanamuodoltaan vastannut säännös lisättiin 1.8.2011 voimaan tulleella lailla (871/2011) vanhan pakkokeinolain (450/1987) 5 luvun 7 a §:ksi. Sääntelyn taustalla olivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen Suomessa toimitettua kotietsintää koskevat ratkaisut Harju v. Suomi 15.2.2011 ja Heino v. Suomi 15.2.2011, joissa Suomen katsottiin rikkoneen Euroopan ihmisoikeussopimuksen kotirauhaa suojaavaa 8 artiklaa, koska kotimainen lainsäädäntö ei sisältänyt riittäviä oikeusturvakeinoja joko ennen kotietsintää tai sen jälkeen. Kun pakkokeinolain kokonaisuudistuksen arvioitiin tulevan voimaan vasta vuoden 2014 alussa, lakivaliokunta edellytti, että jälkikäteiskontrollia koskeva säännös oli saatettava voimaan jo tätä ennen, mistä syystä se lisättiin edellä todetuin tavoin vanhaan pakkokeinolakiin (LaVM 44/2010 vp s. 34).

13. Kun kotietsinnän jälkikäteiskontrollin mahdollistava säännös sisällytettiin vanhaan pakkokeinolakiin ja kun pakkokeinolain etsintää koskevaa käsitteistöä ei samassa yhteydessä vielä uudistettu, kulkuneuvoon kohdistunut etsintä oli vanhan pakkokeinolain 5 luvun 7 a §:n mukaan mahdollista saattaa tuomioistuimen jälkikäteiskontrolliin tuolloisen käsitteistön mukaisena kotietsintänä. Pakkokeinolain uudistamisella (806/2011) muutettiin etsintöjä koskevaa käsitteistöä, kun taas jälkikäteiskontrollia koskenut säännös otettiin uudistetun pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ään sisällöltään muuttumattomana.

14. Vaikka oikeus saattaa etsinnän lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi koskee pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan vain kotietsintää, Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisussa KKO 2017:40 (kohta 17) katsonut, että tilitoimistolla oli oikeus saattaa toimitiloissaan suoritettujen paikanetsintöjen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n käytettyä ilmaisua ˮkotietsintäˮ oli perusteltua tulkita perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista edistävällä tavalla laajentavasti siten, että sen katsotaan kattavan paitsi yleisen kotietsinnän ja erityisen kotietsinnän myös paikanetsinnän, joka toimitetaan sellaisessa paikassa, joka Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaan liittyvän ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön mukaan nauttii kodin suojaa (kohta 16).

15. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:77 on ollut kyse tilanteista, joissa ensimmäisessä laite-etsintä oli suoritettu yhtäaikaisesti kotietsinnän kanssa ja jälkimmäisessä itsenäisen laite-etsinnän kohteeksi oli ollut syytä olettaa joutuvan takavarikoimis- ja jäljentämiskiellon alaista tietoa (kohdat 15 ja 17). Korkein oikeus on todennut ensimmäisestä tilanteesta, että kotietsinnän ja laite-etsinnän keskinäinen yhteys tekee perustelluksi tulkinnan, jonka mukaan kotietsinnän yhteydessä toimitettuun laite-etsintään tulee sovellettavaksi kotietsintää koskeva pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n säännös oikeudesta saattaa etsinnän toimittamisen edellytykset tuomioistuimen tutkittaviksi (kohta 15). Korkein oikeus on todennut jälkimmäisestä tilanteesta, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytäntö samoin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2017:40, jossa pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin säännöstä on Euroopan ihmisoikeussopimuksesta johtuvien velvoitteiden noudattamisen turvaamiseksi tulkittu sen sanamuotoa laajemmin, ovat puhuneet sen puolesta, että kyseessä olevissa tilanteissa myös itsenäisenä toimitetun laite-etsinnän edellytykset tulee voida saattaa jälkikäteen tuomioistuimen tutkittavaksi (kohta 19).

Korkeimman oikeuden arviointi henkilöautoon kohdistuneen paikanetsinnän saattamisesta tuomioistuimen tutkittavaksi

16. Tässä tapauksessa poliisin toimittama paikanetsintä on kohdistunut A:n kuljettamaan henkilöautoon. A ei ole väittänyt, että hän olisi käyttänyt autoa asumiseen tai että hänen kuljettamansa auto olisi jollakin muulla perusteella perustuslain 10 §:ssä turvatun kotirauhan suojaama tai nauttisi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaista kodin suojaa.

17. A:n kuljettamaan autoon kohdistettu paikanetsintä ei ole myöskään ollut yhteydessä kotietsintään taikka sellaiseen tilaan tai laitteeseen, jossa etsinnän kohteeksi olisi ollut syytä olettaa joutuvan pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettua todistamis-, takavarikko- tai jäljentämiskiellon alaista tietoa. Asiassa ei ole ilmennyt muutakaan sellaista, jonka johdosta paikanetsintä olisi tässä asiassa vaikutuksiltaan tai menettelyltään vastannut kotietsintää.

18. Oikeus saattaa etsinnän lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi koskee pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan vain kotietsintää. Sanamuodon mukainen tulkinta ei johda ristiriitaan A:lle kuuluvien perus- ja ihmisoikeuksien kanssa, kun A:n kuljettamaan henkilöautoon kohdistunut paikanetsintä ei ole vaikutuksiltaan tai menettelyltään vastannut kotietsintää. Sen vuoksi saman luvun 1 §:n säännöksessä käytettyä ilmaisua ˮkotietsintäˮ ei ole A:n kuljettamaan henkilöautoon kohdistuvassa paikanetsinnän osalta perusteltua tulkita sen sanamuotoa laajentavasti. A:lla ei näin ollen ole ollut oikeutta saattaa kuljettamaansa henkilöautoon tehtyä paikanetsintää tuomioistuimen tutkittavaksi.

Johtopäätös

19. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus päätyy samaan lopputulokseen kuin hovioikeus. Aihetta asian palauttamiseen käräjäoikeuden tutkittavaksi ei siten ole.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Mika Huovila, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Essi Kinnunen.

Tonttia A oli käytetty asemakaavan mukaiseen tarkoitukseen tontin B pysäköintialueena jo vuosia ennen kuin tontin B omistaja haki rasitetoimitusta ajoneuvojen pitämistä varten. Korkein oikeus katsoi, ettei tontille A aiheutunut huomattavaa haittaa kiinteistörasitteen perustamisesta ottaen huomioon tontin käyttötarkoitus ja se, ettei kaava mahdollistanut alueelle muuta käyttöä.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että pysäköintialueen käyttöönoton yhteydessä oli edellytetty, ettei alueen käyttöoikeudesta makseta korvausta. Tontin A omistajalla ei ollut oikeutta saada korvausta kiinteistörasitteen perustamisesta.

KML 156 § 2 mom

KML 162 §

Asian käsittely rasitetoimituksessa ja maaoikeudessa

Rasitetoimituksen päätös 12.4.2016 nro 398-2015-147

Tontin B omistaja K/S yhtiö haki rasitetoimitusta rasitteiden perustamiseksi ajoneuvojen pitämistä ja kulkuyhteyttä varten mainitun tontin hyväksi. Rasitteet sijoittuivat tontin A alueelle. Rasitettu tontti A oli 29.9.2005 lainvoiman saaneessa asemakaavassa osoitettu autopaikkojen korttelialueeksi (LPA), ja sitä koskevan kaavamerkinnän mukaan sille sai sijoittaa tontin B autopaikkoja. Rasitetun tontin omistaja Kiinteistö Oy A vastusti rasitteen perustamista.

Toimituksessa rasitteet perustettiin hakemuksen mukaisesti. Toimitusinsinööri totesi, ettei osapuolten välillä ollut sopimusta rasitteen perustamisesta. Toimitusinsinööri totesi edelleen, että rasitteet voitiin kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 2 momentin nojalla perustaa ilman rasitetun kiinteistön omistajan suostumusta, koska rasite oli oikeutetulle kiinteistölle tärkeä, eikä siitä aiheutunut huomattavaa haittaa rasitetulle kiinteistölle, koska se oli asemakaavassa kaavoitettu LPA-tontiksi, jolle sai sijoittaa vain tontin B autopaikkoja. Rasitteen perustamisesta ei määrätty korvauksia.

Asian on ratkaissut toimitusinsinööri Mika Järvelä.

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden maaoikeutena antama tuomio 25.11.2016 nro 16/10477

Kiinteistö Oy A valitti maaoikeuteen ja vaati ensisijaisesti kaikkien rasitetoimituksessa perustettujen rasitteiden poistamista. Toissijaisesti se vaati rasitteiden perustamisesta kertakorvausta 4 200 euroa kutakin autopaikkaa kohden. Koko kiinteistön kattavien rasitteiden perustaminen pakkorasitteena aiheutti rasitetulle kiinteistölle huomattavaa haittaa, ja korvaukset oli sivuutettu. Toissijainen korvausvaatimus perustui laskennalliseen pysäköintipaikan kustannukseen kaupungissa.

K/S yhtiö vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä. Valittaja ei ollut kiistänyt rasitteiden tärkeyttä eikä osoittanut niistä aiheutuvan huomattavaa haittaa. Rasitteet eivät aiheuttaneet haittaa asemakaavan toteuttamiselle, vaan kaava edellytti niiden perustamista. Väite siitä, ettei rasite voinut kohdistua koko kiinteistöön, ei perustunut lakiin. Asiassa oli KML 162 §:n 2 momentin mukaisesti sovittu tai ainakin edellytetty, ettei korvauksia makseta. Sopimus osapuolten välillä oli syntynyt, sillä osapuolet olivat toimineet vuoden 2007 rasitesopimusluonnoksessa todetulla tavalla pian kymmenen vuotta. Haittaa tai vahinkoa ei myöskään ollut näytetty aiheutuneen.

Maaoikeus totesi tuomiossaan, että tontit sijaitsivat asemakaava-alueella ja että tontti A oli kaavoitettu tontin B kauppaliikkeen pysäköintialueeksi. Maaoikeus katsoi, että pysäköintirasitetta oli pidettävä oikeutetulle kiinteistölle tärkeänä, sillä kauppaliikkeelle ei ollut osoitettu muuta aluetta autopaikoitukseen. Tontilla A ei ollut rakennusoikeutta, eikä ollut väitetty tai näytetty, että tontti olisi tarkoitettu jonkin muun tontin tai kiinteistön pysäköintialueeksi. Näyttöä huomattavasta haitasta ei maaoikeuden mukaan ollut esitetty. Rasitteen perustaminen ilman rasitetun kiinteistön omistajan suostumusta oli maaoikeuden mukaan ollut oikeutettua.

Maaoikeus totesi pääsäännön olevan, että rasitetun kiinteistön omistaja saa korvauksen rasitteen perustamisen aiheuttamasta haitasta ja vahingosta siltä, jonka hyväksi rasite perustetaan. Oikeutta korvaukseen ei kuitenkaan ole siltä osin kuin on sovittu tai edellytetty, ettei korvausta makseta. Koko alue oli ollut rakennusliike N:n omistuksessa vuonna 2004, kun aluetta oli ryhdytty rakentamaan. Tärkeää oli, mikä oli ollut rakennusliike N:n tarkoitus silloin, kun se oli myynyt kiinteistöt. Maaoikeus totesi, että rasitesopimusta ei ollut syntynyt, mutta vuoden 2007 sopimusluonnoksen mukaan käyttöoikeus olisi ollut korvaukseton. Maaoikeus katsoi näytetyn, ettei vuonna 2004 ollut ollut tarkoituksena, että alueesta maksettaisiin korvausta, vaikka siihen perustettaisiin pysyvä rasite.

Maaoikeus hylkäsi Kiinteistö Oy A:n valituksen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Jari Kirmo, maaoikeusinsinööri Jukka Lahtinen ja lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kiinteistö Oy A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan Kiinteistö Oy A vaati ensisijaisesti maaoikeuden tuomion kumoamista ja toimituksessa perustettujen rasitteiden poistamista ja toissijaisesti korvausta rasitteen perustamisesta 4 200 euroa kutakin autopaikkaa kohden (yhteensä 189 000 euroa).

Tontin B nykyinen omistaja Oy B vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä ja maaoikeuden tuomion pysyttämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. K/S yhtiö on tontin B silloisena omistajana hakenut 16.11.2015 kiinteistönmuodostamislain mukaista rasitetoimitusta rasitteiden perustamiseksi ajoneuvojen pitämistä ja kulkuyhteyttä varten. Rasitetoimituksen kohteena ovat olleet Lahden kaupungissa sijaitseva tontti B (oikeutettu kiinteistö) ja tontti A (rasitettu kiinteistö).

2. Tontti B on asemakaavassa osoitettu kaavamerkinnällä KL (liikerakennusten korttelialue). Tontin B rakennusoikeus on kaavamerkinnän mukaan 2 000 kerrosneliömetriä. Tontilla on kaavamerkintä 1 ap/50k, johon liittyvän määräyksen mukaan merkintä osoittaa, kuinka montaa liike- ja toimistokerrosalaneliömetriä kohden on rakennettava yksi autopaikka. Tontille B on rakennettu liikerakennus vuonna 2005.

3. Tontti A on asemakaavassa osoitettu kaavamerkinnällä LPA (autopaikkojen korttelialue). Tonttia koskee kaavamerkintä, jonka mukaan alueelle saa sijoittaa tontin B autopaikkoja. Tontilla A olevat autopaikat on toteutettu tontin B rakentamisen yhteydessä.

4. Alueen asemakaava on tullut voimaan 29.9.2005. Korttelin alue oli aiemmin ollut kokonaisuudessaan rakennusliike N:n tytäryhtiöiden omistuksessa. Tytäryhtiöt olivat myyneet K/S yhtiölle 19.11.2004 tonttia B vastaavan määräalan. Kauppakirjan mukaan tonttiin liittyi sitä palveleva myöhemmin perustettava pysäköintirasite. Asemakaavan voimaantulon jälkeen määräalan toisena myyjänä ollut tytäryhtiö on jakautunut useaksi kiinteistöyhtiöksi, joista Kiinteistö Oy A on saanut omistukseensa tonttia A vastaavan alueen.

5. Rasitetoimituksessa on perustettu edellä mainitut rasitteet hakemuksen mukaisina. Toimitusinsinööri on todennut, että rasitteet voidaan perustaa ilman rasitetun kiinteistön omistajan suostumusta, sillä rasite on oikeutetulle kiinteistölle tärkeä, eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa rasitetulle kiinteistölle. Alue on asemakaavassa kaavoitettu LPA-tontiksi, jolle saa sijoittaa juuri tontin B autopaikkoja. Rasitteen perustamisesta ei ole määrätty korvauksia.

6. Rasitetun kiinteistön omistaja, Kiinteistö Oy A, on valittanut toimitusratkaisusta maaoikeuteen. Maaoikeus on katsonut, että rasitteet ovat oikeutetulle kiinteistölle tärkeät eikä niiden perustamisesta ottaen huomioon alueen asemakaava ja sen määräykset aiheudu rasitetulle kiinteistölle huomattavaa haittaa. Tontit A ja B sijaitsevat asemakaava-alueella, ja tontti A on kaavoitettu tontin B pysäköintialueeksi. Tontilla A ei ole rakennusoikeutta. Maaoikeus on vaadittujen korvausten osalta todennut esitettyyn näyttöön perustuen, ettei osapuolten tarkoituksena ole ollut maksaa korvausta rasitteen perustamisesta. Maaoikeus on hylännyt Kiinteistö Oy A:n valituksen.

7. K/S yhtiö on myynyt tontin 10.2.2017 allekirjoitetulla kauppakirjalla Oy B:lle, joka on ilmoittautunut asianosaiseksi asiassa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkeimmassa oikeudessa on Kiinteistö Oy A:n valituksen johdosta kysymys ensinnäkin siitä, täyttyvätkö rasitteiden perustamisen edellytykset. Mikäli katsotaan, että rasitteet on voitu perustaa, on ratkaistava vielä kysymys rasitteen perustamisesta maksettavista korvauksista sekä alueen kuntoonpanon ja kunnossapidon kustannuksista.

Sovellettavat säännökset

9. Kiinteistörasitteista säädetään kiinteistönmuodostamislain 14 luvussa. Lain 154 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön hyväksi voidaan perustaa toisen rekisteriyksikön alueelle pysyvänä rasitteena oikeus käyttää kyseistä rekisteriyksikköä momentin kohdissa 1–11 mainittuun tarkoitukseen. Momentin kohdan 6 mukaan rasite voidaan perustaa ajoneuvojen pitämistä varten ja kohdan 11 mukaan kulkuyhteyttä varten tarvittavaan alueeseen asemakaava-alueella.

10. Mainitun lain 156 §:n 1 momentin mukaan rasite saadaan perustaa, jos rasitetun ja oikeutetun kiinteistön omistajat siitä sopivat ja rasite on kiinteistölle tarpeellinen eikä siitä aiheudu rasitetulle rekisteriyksikölle tai alueeseen ennestään kohdistuvan rasiteoikeuden haltijalle huomattavaa haittaa.

11. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin mukaan asemakaava-alueella saadaan perustaa lain 154 §:n 1 momentin 1–4 ja 11 kohdassa tarkoitettu rasite sekä 6 kohdassa tarkoitettu ajoneuvojen pitämistä varten tarpeellinen rasite ilman rasitetun rekisteriyksikön omistajan suostumusta, jos rasite on oikeutetulle kiinteistölle tärkeä eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa rasitetulle rekisteriyksikölle tai alueeseen ennestään kohdistuvan rasiteoikeuden haltijalle.

12. Kiinteistönmuodostamislain 157 §:n 1 momentin mukaan rasitteen perustaminen ei saa vaikeuttaa asemakaavan toteuttamista.

13. Lain 162 §:n 1 momentin mukaan rasitetun rekisteriyksikön omistajalla ja haltijalla on oikeus saada korvaus rasitteen tai oikeuden perustamisesta aiheutuvasta haitasta ja vahingosta siltä, jonka hyväksi rasite tai oikeus perustetaan. Pykälän 2 momentin mukaan oikeutta korvaukseen ei kuitenkaan ole siltä osin kuin on sovittu tai edellytetty, ettei korvausta makseta.

14. Lain 200 §:n 2 momentin mukaan haitasta tai vahingosta suoritettavaa korvausta arvioitaessa otetaan huomioon kaikki taloudelliset menetykset.

Korkeimman oikeuden arviointi

Rasitteen perustamisen edellytykset

15. Tonttien A ja B omistajat eivät ole tehneet sopimusta rasitteesta, vaikka sellainen oli ollut tarkoitus tehdä. Kiinteistönmuodostamislain 156 §:n 2 momentin mukaan sopimus ei kuitenkaan ole tarpeen asemakaava-alueella, kun kysymys on ajoneuvojen pitämistä ja kulkuyhteyttä koskevien rasitteiden perustamisesta. Tällöinkin on arvioitava, täyttyvätkö rasitteen tarpeellisuutta, tärkeyttä ja siitä aiheutuvaa haittaa koskevat kiinteistörasitteen perustamisen edellytykset.

16. Korkein oikeus toteaa, että maankäytön tarpeita ja haittoja arvioidaan asemakaavoituksen yhteydessä. Asemakaavan sisältövaatimuksiin kuuluu maankäyttö- ja rakennuslain 54 §:n mukaisesti muun muassa se, ettei maanomistajalle saa asettaa sellaista kohtuutonta rajoitusta tai aiheuttaa sellaista kohtuutonta haittaa, jotka kaavalle asetettavia tavoitteita tai vaatimuksia syrjäyttämättä voidaan välttää. Ensisijaisen oikeussuojakeinon maanomistajalle tarjoavatkin kaavoitukseen liittyvät kuulemis- ja muutoksenhakusäännökset.

17. Asemakaavassa ei kuitenkaan määritetä eikä arvioida niiden oikeudellisten järjestelyjen vaikutuksia, joiden avulla kaavan mukainen maankäyttö voidaan toteuttaa. Silloinkin, kun kaavan maankäyttömääräykset ja kiinteistöjen omistussuhteet edellyttävät toiselle kuuluvan alueen käyttöä, kiinteistörasitteen perustaminen rasitetoimituksella on vain yksi keino perustaa käyttöoikeus. Kiinteistönmuodostamislaissa ei olekaan maankäyttö- ja rakennuslain 159 §:n rakennusrasitetta vastaavaa säännöstä, jonka mukaan asemakaavan edellyttämä rasite voidaan perustaa asemakaavamääräysten nojalla.

18. Tässä tapauksessa asemakaava on edellyttänyt, että liikerakentamiseen osoitetun tontin B autopaikat sijoitetaan tontin A alueelle. Asiassa on riidatonta, että rasitteen perustamisen edellytyksistä täyttyvät vaatimukset siitä, että rasitteet ovat tarpeellisia, ne ovat oikeutetulle kiinteistölle tärkeitä eivätkä ne vaikeuta asemakaavan toteuttamista.

19. Kiinteistönmuodostamislain 156 §:ssä on lisäksi yleisenä edellytyksenä, ettei rasitetta saa perustaa, jos siitä aiheutuu rasitetulle rekisteriyksikölle huomattavaa haittaa. Tontin A omistaja onkin vedonnut siihen, että rasitteiden perustaminen olisi lainvastaista, sillä ne aiheuttavat rasitetulle tontille huomattavaa haittaa kattaessaan koko tontin alueen ja syrjäyttäessään siten käytännössä kokonaan tontin omistusoikeuden.

20. Toimituskartasta käy ilmi, että perustettaviksi haetut rasitteet kattavat eräitä vähäisiä alueita lukuun ottamatta koko tontin A alueen. Korkein oikeus toteaa, ettei kiinteistönmuodostamislaissa ole sinänsä säädetty tarkkoja rajoituksia rasitteen ulottuvuudelle. Rasitteesta aiheutuvaa haittaa arvioidaan sen perusteella, miten rasite vaikuttaa rasitetun kiinteistön käyttöön ja sitä kautta myös arvoon. Lähtökohtana tässä arvioinnissa pidetään rasitetun kiinteistön toimitushetkistä käyttötarkoitusta. Merkitystä voidaan antaa myös kehityssuunnitelmille, joita voidaan pitää uskottavina ja toteuttamiskelpoisina.

21. Tontin A alue on toiminut tontin B paikoitusalueena siitä lähtien, kun liikerakennus on rakennettu tontille B vuonna 2005 eli yli kymmenen vuoden ajan ennen rasitetoimituksen aloittamista. Asemakaavan mukaan tontilla A ei ole rakennusoikeutta ja tontin yksinomainen käyttötarkoitus on toimia liikekiinteistön pysäköintialueena. Kun otetaan huomioon tontin A nykyinen ja jo pitkään ollut käyttötarkoitus sekä tontille asemakaavassa asetetut käyttörajoitukset, Korkein oikeus katsoo, ettei rasitteista aiheudu tontille sellaista uutta huomattavaa haittaa, joka estäisi rasitteiden perustamisen.

22. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että edellytykset rasitteiden perustamiselle ovat olleet olemassa.

Rasitteen perustamisesta maksettava korvaus

23. Kiinteistö Oy A on esittänyt toissijaisena vaatimuksenaan, että sille maksetaan korvausta rasitteen perustamisesta 4 200 euroa kutakin perustettua autopaikkaa kohden eli yhteensä 189 000 euroa.

24. Kiinteistönmuodostamislain mukaan pääsääntönä on, että rasitetun rekisteriyksikön omistajalla on oikeus saada korvaus rasitteen perustamisesta aiheutuvasta haitasta ja vahingosta ottaen huomioon kaikki taloudelliset menetykset. Korvausta ei kuitenkaan lain 162 §:n 2 momentin mukaan määrätä, jos on sovittu tai edellytetty, ettei korvausta makseta. Asiassa on ensin arvioitava viimeksi mainitun edellytyksen täyttymistä.

25. Kyseisen korttelin rakentamishanke on muodostanut kokonaisuuden, jonka suunnittelusta ja rakentamisesta rakennusliike N on vastannut. Asemakaavaa laadittaessa rakennusliike N on tytäryhtiöidensä kautta omistanut koko korttelin alueen, josta liiketontiksi B muodostettu määräala on luovutettu vuonna 2004. Kauppakirjassa olevan ehdon mukaan tarvittavat autopaikat järjestetään pysäköintirasitteen avulla. Toisena myyjänä on ollut tytäryhtiö, joka kauppakirjan allekirjoittajana on sitoutunut tähän ehtoon.

26. Edellä todetulla tavalla muutoksenhakijana oleva Kiinteistö Oy A on perustettu myöhemmin tytäryhtiön jakautumisen yhteydessä. Autopaikat tontilla A on kunnostettu ja otettu asemakaavan mukaiseen käyttöön tontin B tarpeita varten jo ennen kuin tontti A on jakautumisen seurauksena siirtynyt Kiinteistö Oy A:n omistukseen. Myös nykyisten osapuolten aiemmat toimet, muun muassa vuonna 2007 laadittu rasitesopimusluonnos ja Kiinteistö Oy A:n hallituksen kokouspöytäkirja 29.10.2007 osoittavat, että pysyvästä käyttöoikeudesta ei ollut tarkoitus maksaa korvausta.

27. Korkein oikeus katsoo mainituin perustein selvitetyksi, että rasitteessa tarkoitetut autopaikat ja kulkuyhteys on suunniteltu ja toteutettu edellyttäen, ettei kyseisestä käyttöoikeudesta suoriteta eri korvausta. Kiinteistö Oy A on yhtiöoikeudellisen jakautumisen ja vastikkeettomuutta koskevan tietoisuutensa perusteella sidottu käyttöoikeuden vastikkeettomuuteen.

28. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Kiinteistö Oy A:lla ei ole oikeutta saada korvausta rasitteen perustamisesta kiinteistönmuodostamislain 162 §:n 2 momentin nojalla.

Tuomiolauselma

Maaoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Päivi Hirvelä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Katri Nuuja.

Yhtiö A oli sopinut rahdinkuljettaja B:n kanssa koneen kuljetuksesta Porista Sheffieldiin Englantiin. Kone oli kuljetettu kuorma-autolla Porista Raumalle, missä se oli purettu kuorma-autosta ja ajettu omalla konevoimalla laivaan. Merikuljetuksen jälkeen kone oli Hullin satamassa lastattu kuorma-autoon. Kone oli kadonnut tiekuljetuksen aikana Englannissa. A ja A:n vakuutusyhtiö C nostivat vahingonkorvauskanteen B:tä vastaan Satakunnan käräjäoikeudessa.

Kuljetus ei kuulunut CMR-sopimuksen ja tiekuljetussopimuslain kansainvälisiä kuljetuksia koskevan sääntelyn alaan, eivätkä tiekuljetussopimuslain tuomioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset soveltuneet. Asiassa ei ollut näytetty, että osapuolet olisivat sopineet oikeuspaikasta. Käräjäoikeus oli tavarankuljetusta koskevan sopimuksen lähetyspaikan tuomioistuimena Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan nojalla toimivaltainen tutkimaan kanteen.

TiekuljetussopimusL 1 §

Bryssel I -asetus (44/2001) 5 artikla 1 kohta

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

A lähettäjänä ja B rahdinkuljettajana olivat sopineet telakartiomurskaimen kuljetuksesta Porista Englannin Sheffieldiin A:n jälleenmyyjän varastoon. Murskain oli ensin kuljetettu kuorma-auton lavetilla Porista Rauman satamaan, jossa murskain oli purettu kuljetusajoneuvosta ja ajettu omalla konevoimallaan laivaan. Murskain oli kuljetettu meritse Hullin satamaan, jossa murskain oli ajettu omalla konevoimallaan ulos laivasta, lastattu kuorma-autoon ja ajettu pois satamasta. Tämän jälkeen murskain oli kadonnut ennen sen toimittamista jälleenmyyjän varastoon.

Vakuutusyhtiö C oli korvannut A:lle murskaimen arvon vakuutussopimuksen mukaista omavastuuosuutta lukuun ottamatta.

A ja C vaativat kanteella Satakunnan käräjäoikeudessa, että B velvoitetaan suorittamaan vahingonkorvauksena C:lle 441 353 euroa korkoineen ja A:lle sen omavastuuosuutta vastaavat 30 000 euroa korkoineen.

B vastusti kannetta muun muassa sillä perusteella, että Satakunnan käräjäoikeus ei ollut asiassa toimivaltainen.

Satakunnan käräjäoikeuden välituomio 5.4.2012 nro 12/3213

Käräjäoikeus totesi, että A:llä ja B:llä ei ollut ollut mitään nimenomaista sopimusta kuljetuksiin yleensä sovellettavista ehdoista. B ei ollut näyttänyt, että kyseessä oleva kuljetus olisi sovittu hoidettavaksi tietyin ehdoin tai että nämä ehdot olisivat muodostuneet kauppatavaksi. Käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n välisessä sopimussuhteessa oli ollut kyse kokonaisuutena katsoen yhdestä kansainvälisestä kuljetuksesta, joka oli kattanut kaikki kuljetusosuudet alusta loppuun saakka. Murskaimen purkaminen kuljetusajoneuvosta merikuljetuksen ajaksi ei estänyt tiekuljetussopimuslain soveltamista maakuljetusosuuksiin. Mainitun lain 42 §:n mukaan kansainvälistä kuljetusta koskeva kanne voitiin tutkia muun muassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, jossa tavara otettiin kuljetettavaksi. Käräjäoikeus hylkäsi B:n väitteen puuttuvasta toimivallasta.

Käräjäoikeuden tuomio 22.3.2013 nro 13/4458

Pääasian osalta käräjäoikeus hyväksyi kanteen ja velvoitti B:n suorittamaan vaaditut vahingonkorvaukset.

Asian ovat ratkaisseet määräaikainen laamanni Riikka Sandholm sekä käräjätuomarit Paula Ramstedt ja Markku Lindqvist.

Vaasan hovioikeuden päätös 30.3.2015 nro 149

B valitti hovioikeuteen vaatien, että käräjäoikeuden välituomio kumotaan ja kanne jätetään tutkimatta, koska Satakunnan käräjäoikeus ei ollut ollut toimivaltainen käsittelemään asiaa. Toissijaisesti B vaati asian palauttamista pääasian osalta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi tai ainakin B:n vapauttamista korvausvelvollisuudesta tai korvausvelvollisuuden alentamista. A ja C vaativat, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, ettei kyseistä kuljetusta koskeneisiin sähköpostiviesteihin ollut sisällytetty oikeuspaikkalauseketta eikä sellaista ollut näytetty olleen muissakaan todisteina esitetyissä asiakirjoissa. A:n ja B:n ei näin ollen ollut katsottava sopineen toimivaltaisesta tuomioistuimesta.

Hovioikeus totesi, ettei se löytänyt tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta tehdyn yleissopimuksen (SopS 48-50/1973, CMR-sopimus) soveltamista koskevasta oikeuskäytännöstä, oikeuskirjallisuudesta tai muista oikeuslähteistä tukea tulkinnalle, jonka mukaan A:n ja B:n välisessä sopimussuhteessa olisi ollut kyse yhdestä kansainvälisestä kuljetuksesta. Hovioikeuden mukaan tiekuljetuksen luonne säilyy, jos tiekuljetukseen käytettävä moottoriajoneuvo kuljetetaan tavaraa purkamatta osa matkasta aluksella, mutta tilanne on toinen, jos tavara puretaan merimatkan ajaksi, lastataan alukseen ja merimatkan päätyttyä lastataan toiseen moottoriajoneuvoon. Hovioikeus päätyi näillä perusteilla siihen, että käsiteltävänä oleva kuljetus ei ollut tiekuljetussopimuslaissa tarkoitettu kansainvälinen kuljetus. Satakunnan käräjäoikeus ei siten ollut voinut perustaa toimivaltaansa tiekuljetussopimuslain 42 §:ään.

Hovioikeus arvioi vielä, oliko Satakunnan käräjäoikeus toimivaltainen Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan nojalla, jonka mukaan kanne voidaan nostaa sopimusta koskevassa asiassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä kanteen perusteena oleva velvoite oli täytettävä. Ainoat paikat, joilla oli välitön yhteys sopimuksesta johtuvien velvoitteiden täyttämiseksi suoritettavaan palveluun, olivat hovioikeuden mukaan kuljetuksen lähtöpaikka Pori sekä määräpaikka Sheffield. Kun sopimuksen mukaisesti kuljetettava tavara oli kadonnut Englannissa, tavaran katoamisesta aiheutuneella vahingolla oli hovioikeuden mukaan läheisempi liityntä Englantiin. Myös todistelu oli ollut hankittavissa Englannista ja esitettävissä siellä vähäisemmin kustannuksin kuin Suomessa. Satakunnan käräjäoikeus ei hovioikeuden mukaan siten ollut toimivaltainen myöskään Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan perusteella.

Näillä perusteilla hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja tuomion ja jätti kanteen tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Tapani Vasama sekä hovioikeudenneuvokset Pirkko Loukusa ja Petteri Korhonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa.

A ja C vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että ensisijaisesti kanne hyväksytään tai toissijaisesti asia palautetaan pääasian osalta hovioikeuteen.

B vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

Varattuaan asianosaisille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisun pyytämisestä ja pyynnössä esitettävistä kysymyksistä Korkein oikeus pyysi Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisun Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan tulkinnasta. Unionin tuomioistuin antoi 11.7.2018 pyydetyn ennakkoratkaisun.

Asianosaiset antoivat ennakkoratkaisun johdosta pyydetyt kirjalliset lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A lähettäjänä ja B rahdinkuljettajana olivat sopineet telakartiomurskaimen kuljettamisesta Porista Sheffieldiin Englantiin. Murskain oli kuljetettu ensin kuorma-auton lavetilla Porista Rauman satamaan, missä se oli ajettu omalla konevoimalla laivaan. Merikuljetuksen jälkeen murskain oli jälleen omalla konevoimalla ajettu Hullin satamassa pois laivasta ja lastattu kuorma-autoon. Murskainta oli lähdetty kuljettamaan Hullista maanteitse, ja se oli kadonnut ennen toimitusta vastaanottajalle Sheffieldissä.

2. C oli vakuutuksenantajana korvannut A:lle murskaimen arvon vakuutussopimuksen mukaista omavastuuosuutta lukuun ottamatta.

3. C ja A ovat Satakunnan käräjäoikeudessa kanteessaan vaatineet, että B velvoitetaan korvaamaan niille murskaimen arvoa vastaava määrä. B on vaatinut ensisijaisesti, että kanne jätetään tutkimatta tuomioistuimelta puuttuvan toimivallan vuoksi. B on katsonut, että asiassa toimivaltainen on englantilainen tuomioistuin.

4. Satakunnan käräjäoikeus on katsonut välituomiossaan, etteivät British International Freight Association -yhdistyksen vakioehdot (jäljempänä BIFA-ehdot) ja niiden mukainen oikeuspaikkalauseke tulleet sovellettavaksi asiassa, kun B ei ollut näyttänyt, että BIFA-ehtojen soveltamisesta olisi kuljetussopimuksen osapuolten kesken sovittu. Kyse oli ollut yhdestä kansainvälisestä kuljetuksesta, jonka maakuljetusosuuksiin oli sovellettava tiekuljetussopimuslain 42 §:n säännöksiä. Niiden nojalla Satakunnan käräjäoikeus oli toimivaltainen käsittelemään asian. Käräjäoikeus on tutkinut pääasian ja tuomiossaan velvoittanut B:n suorittamaan kanteessa vaaditut määrät.

5. B:n valituksesta hovioikeus on katsonut, kuten käräjäoikeus, että kuljetussopimuksen osapuolten ei ollut katsottava sopineen toimivaltaisesta tuomioistuimesta. Hovioikeus on tarkastellut asiaa tiekuljetussopimuslain, tavaran kansainvälisessä tiekuljetuksessa käytettävästä rahtisopimuksesta tehdyn yleissopimuksen (SopS 48-50/1973, CMR-sopimus) sekä mainittua sopimusta koskevan eurooppalaisen soveltamiskäytännön perusteella. Hovioikeus on todennut, että koska murskain oli purettu merimatkan ajaksi moottoriajoneuvosta ja lastattu merimatkan jälkeen toiseen moottoriajoneuvoon, käsiteltävänä oleva yhdistetty kuljetus ei ollut tiekuljetussopimuslaissa tarkoitettu kansainvälinen kuljetus eikä käräjäoikeus ollut voinut perustaa toimivaltaansa tiekuljetussopimuslain 42 §:ään. Hovioikeus on edelleen päätynyt siihen, että Satakunnan käräjäoikeus ei ollut toimivaltainen myöskään Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan perusteella. Hovioikeus on päätöksellään jättänyt kanteen tutkimatta.

6. C:n ja A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko Satakunnan käräjäoikeus ollut toimivaltainen käsittelemään kysymyksessä olevan kuljetussopimusta koskevan riidan.

7. C ja A ovat perustelleet Satakunnan käräjäoikeuden toimivaltaa ensisijaisesti tiekuljetussopimuslain 42 §:n säännöksellä ja toissijaisesti Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan säännöksellä. B on katsonut, että tiekuljetussopimuslaki ei tule asiassa sovellettavaksi. Sopimukseen sovelletaan B:n näkemyksen mukaan BIFA-ehtoja, joiden oikeuspaikkalausekkeen mukaan toimivaltainen tuomioistuin on Englannissa.

Tuomioistuimen toimivaltaa koskevat säännökset

8. Kysymyksessä on siviili- ja kauppaoikeudellinen asia, joka kuuluu tuomioistuimen toimivaltaa sekä tuomioiden tunnustamista ja täytäntöönpanoa siviili- ja kauppaoikeuden alalla koskevan neuvoston asetuksen (EY) N:o 44/2001, annettu 22 päivänä joulukuuta 2000, (jäljempänä Bryssel I -asetus) soveltamisalaan. Koska kanne on pantu vireille ennen 10.1.2015, ei Bryssel I -asetuksen korvannut Euroopan parlamentin ja neuvoston (uudelleenlaadittu) asetus tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta siviili- ja kauppaoikeuden alalla (EU) N:o 1215/2012, annettu 12 päivänä joulukuuta 2012, tule uudelleenlaaditun asetuksen 66 artiklan mukaan asiassa sovellettavaksi.

9. Koska asia kuuluu Bryssel I -asetuksen soveltamisalaan, kysymystä tuomioistuimen toimivallasta on lähtökohtaisesti arvioitava tuon asetuksen säännösten nojalla. Asetuksen 2 ja 3 artiklasta ilmenevän pääsäännön mukaan toimivaltainen tuomioistuin määräytyy vastaajan kotipaikan perusteella, kun kotipaikka on jäsenvaltiossa. Asetuksessa säädetään erikseen niistä tilanteista, joissa kanne henkilöä vastaan voidaan nostaa jonkun muun jäsenvaltion tuomioistuimessa. Kuten myös oikeudenkäymiskaaren 10 luvun 27 §:stä ilmenee, Suomen tuomioistuimen toimivaltaa ei tällöin voida perustaa tuon oikeudenkäymiskaaren luvun säännöksiin.

10. Bryssel I -asetuksen 71 artiklan 1 kohdan mukaan asetus ei vaikuta tuomioistuinten toimivaltaa erityisillä oikeudenaloilla säänteleviin sopimuksiin, joiden osapuolia jäsenvaltiot ovat. Vuonna 1956 solmittu CMR-sopimus, jonka osapuolia sekä Suomi että Yhdistynyt kuningaskunta ovat, on tällainen erityissopimus. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltio voi tilanteessa, jossa oikeusriita kuuluu sekä Bryssel I -asetuksen että CMR-sopimuksen soveltamisalaan, soveltaa asetuksen 71 artiklan 1 kohdan nojalla CMR-sopimuksen 31 artiklan 1 kappaleessa määrättyjä tuomioistuimen toimivaltaa koskevia sääntöjä (tuomio 4.9.2014, Nickel & Goeldner Spedition, C-157/13, EU:C:2014:2145).

11. Tiekuljetussopimuslain kansainvälisiä kuljetuksia koskevat säännökset perustuvat CMR-sopimukseen. Tiekuljetussopimuslain 1 §:n 1 momentin mukaan tiekuljetussopimuslakia sovelletaan sopimukseen moottoriajoneuvolla tapahtuvasta tavaran kuljetuksesta Suomessa (kotimainen kuljetus) taikka Suomen ja vieraan valtion välillä tai sellaisten vieraiden valtioiden välillä, joista ainakin toinen on CMR-sopimuksen osapuoli (kansainvälinen kuljetus). CMR-sopimuksen 1 artiklan 1 kohdassa on tiekuljetussopimuslaissa olevaa kansainvälisen kuljetuksen määritelmää asiallisesti vastaava määräys sopimuksen soveltamisalasta. CMR-sopimuksen 31 artiklan 1 kappaletta vastaavan tiekuljetussopimuslain 42 §:n 1 momentin mukaan kansainvälistä kuljetusta koskeva kanne voidaan tutkia asianosaisten tekemän sopimuksen perusteella CMR-sopimukseen liittyneessä valtiossa taikka esimerkiksi valtiossa, jossa tavara otettiin kuljetettavaksi.

12. Siinä tapauksessa, että riidan ei katsota kuuluvan CMR-sopimuksen soveltamisalaan, asiaa on arvioitava Bryssel I asetuksessa säädettyjen toimivaltasääntöjen perusteella. Asetuksen 23 artiklan 1 kohdassa säädetään, että jos asianosaiset, joista ainakin yhden kotipaikka on jäsenvaltiossa, ovat sopineet, että jäsenvaltion tuomioistuimen tai tuomioistuinten on ratkaistava syntynyt riita tai tietystä oikeussuhteesta syntyvät vastaiset riidat, tuolla tuomioistuimella tai tuon jäsenvaltion tuomioistuimilla on toimivalta ratkaista asia. Toimivalta on yksinomainen, jos asianosaiset eivät toisin ole sopineet. Artiklassa säädetään lisäksi tällaista sopimusta koskevista muotovaatimuksista.

13. Jos asiassa katsotaan, että Bryssel I -asetuksen 23 artiklan edellytykset täyttävää sopimusta toimivaltaisesta tuomioistuimesta ei ole tehty, toimivalta voi perustua Bryssel I –asetuksen 5 artiklaan, jonka 1 kohdan a alakohdan mukaan kanne voidaan nostaa sopimusta koskevassa asiassa sen paikkakunnan tuomioistuimessa, missä kanteen perusteena oleva velvoite on täytetty tai täytettävä. Mainitun kohdan b alakohdan toisessa luetelmakohdassa säädetään, että jollei toisin ole sovittu, tätä säännöstä sovellettaessa kanteen perusteena olevan velvoitteen täytäntöönpanopaikka on palvelujen osalta se paikkakunta jäsenvaltiossa, missä palvelut sopimuksen mukaan suoritettiin tai oli suoritettava.

Kysymyksenasettelu

14. Asiassa tulee ensin ratkaistavaksi, sovelletaanko esillä olevaan kuljetussopimukseen CMR-sopimukseen perustuvia tiekuljetussopimuslain kansainvälisiä kuljetuksia koskevia säännöksiä ja määräytyykö tuomioistuimen toimivalta siten tiekuljetussopimuslain perusteella. Jos näin ei katsota olevan, arvioitavaksi tulee, ovatko asianosaiset sopineet toimivaltaisesta tuomioistuimesta Bryssel I -asetuksen 23 artiklan mukaisesti. Siinä tapauksessa, ettei toimivaltaa voida perustaa oikeuspaikkasopimukseen, ratkaistavaksi tulee, onko Satakunnan käräjäoikeus ollut asiassa toimivaltainen Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan nojalla.

Kansainvälinen kuljetus CMR-sopimuksen ja tiekuljetussopimuslain mukaan

15. A:n ja B:n välisessä kuljetussopimuksessa on ollut kyse niin sanotusta yhdistetystä kuljetuksesta, jossa kuljetuskokonaisuus koostuu eri kuljetusvälineillä tapahtuvista osuuksista. Tässä tapauksessa yhdistetty kuljetus on muodostunut tiekuljetuksesta Suomessa, merikuljetuksesta Suomesta Englantiin ja tiekuljetuksesta Englannissa.

16. Tiekuljetussopimuslain 4 §:ssä ja CMR-sopimuksen 2 artiklassa on nimenomainen säännös yhdestä yhdistetyn kuljetuksen muodosta eli tilanteesta, jossa moottoriajoneuvo lasteineen ajetaan toiseen kuljetusvälineeseen, esimerkiksi kuorma-auto ajetaan lastia purkamatta laivaan ja laivasta ulos, minkä jälkeen kuljetus jatkuu kuorma-autolla tiekuljetuksena. Tällainen erityistapaus on laissa ja yleissopimuksessa määritelty kuuluvaksi lain ja yleissopimuksen soveltamisalaan.

17. Sen sijaan laissa tai yleissopimuksessa ei ole otettu yksiselitteisesti kantaa siihen, sovelletaanko niitä sellaisiin valtioiden rajat ylittäviin yhdistettyihin kuljetuksiin, joissa lasti kuljetetaan osittain moottoriajoneuvolla ja osittain toisella kuljetusvälineellä siten, että lasti puretaan moottoriajoneuvosta esimerkiksi merimatkan ajaksi. Tiekuljetussopimuslaki kylläkin tulee sovellettavaksi, jos tavara puretaan moottoriajoneuvosta siitä syystä, että sopimuksen täyttäminen sovitulla tavalla moottoriajoneuvolla on osoittautunut mahdottomaksi. Tällaisesta tilanteesta ei asiassa kuitenkaan ole kysymys. Tässä asiassa on erityisesti kyse tiekuljetussopimuslain soveltamisesta, kun lasti on muusta syystä purettu merikuljetusosuuden ajaksi ja tavaraa on kuljetettu tiekuljetuksena merikuljetusosuuden jälkeen yhden CMR-sopimuksen osapuolena olevan valtion sisällä.

18. Korkein oikeus toteaa, että CMR-sopimuksen johdantokappaleen mukaan sopimuksen tarkoituksena on yhdenmukaistaa tavaroiden kansainvälisiä tiekuljetussopimuksia koskevia ehtoja. Sopimuksessa ei ole nimenomaisia määräyksiä yhdistetyistä kuljetuksista 2 artiklassa säänneltyä erityistilannetta lukuun ottamatta. Sopimusosapuolet ovat sopimukseen liittyvässä allekirjoituspöytäkirjassa sitoutuneet ryhtymään neuvotteluihin yleissopimuksen aikaansaamiseksi yhdistettyä kuljetusta koskevista sopimuksista. Nämä seikat tukevat sitä päätelmää, että esillä olevan kaltaisiin yhdistettyihin kuljetuksiin sisältyvät yhden valtion sisällä suoritettavat tiekuljetusosuudet eivät kuulu sopimuksen soveltamisalaan.

19. Muiden sopimusvaltioiden oikeuskäytännössä ei ole arvioitu CMR-sopimuksen soveltamista yhdistettyihin kuljetuksiin täysin yhdenmukaisesti (esimerkiksi Englannin Court of Appeal, tuomio 27.3.2002 Quantum Corporation Inc. & Ors v. Plane Trucking Ltd. & Anor [2002] EWCA Civ 350 vrt. Saksan Bundesgerichtshof, tuomio 17.7.2008 I ZR 181/05). Hovioikeuden päätöksessä käsitellyssä tai asianosaisten Korkeimmassa oikeudessa esille tuomassa sopimusvaltioiden oikeuskäytännössä ei kuitenkaan ole päädytty siihen tulkintaan, että CMR-sopimusta sovellettaisiin yhdistettyyn kuljetukseen sisältyvään sellaiseen tiekuljetusosuuteen, joka ei ylitä sopimusvaltioiden rajoja ja jollaisesta esillä olevassa asiassa on kysymys. Myös CMR-sopimusta käsittelevästä oikeuskirjallisuudesta on saatavissa enemmän tukea sille näkemykselle, että nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa kuljetuksessa eivät tule sovellettaviksi CMR-sopimuksen määräykset (esimerkiksi Roland Loewe, Commentary on the Convention of 19 May 1956 on the Contract for the International Carriage of Goods by Road (CMR), 1975, s. 8, Malcolm A. Clarke, International Carriage of Goods by Road: CMR, 2014, s. 33–35 ja Andrew Messent & David A. Glass, CMR: Contracts for the International Carriage of Goods by Road, 2018, s. 57).

20. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että murskaimen kuljetuksessa ensimmäinen tiekuljetus on päättynyt Rauman satamassa, kun murskain on omalla konevoimalla lastattu merikuljetusta varten alukseen, ja että Englannissa tapahtunut tiekuljetus on ollut tästä erillinen kuljetusosuus. Tiekuljetusta Porista Raumalle on siten pidettävä tiekuljetussopimuslaissa tarkoitettuna kotimaisena kuljetuksena. Myöskään Hullin sataman ja Sheffieldin välillä ei ole ylitetty valtioiden rajaa eikä kyse ole siten ollut kansainvälisestä kuljetuksesta. CMR-sopimusta vastaava tiekuljetussopimuslaki ei siten sovellu Englannissa tapahtuneeseen tiekuljetusosuuteen eikä tuomioistuimen toimivaltaa voida perustaa tiekuljetussopimuslakiin, kuten myös hovioikeus on katsonut.

Toimivalta oikeuspaikkasopimuksen perusteella

21. B on asiassa vedonnut siihen, että osapuolten välillä on sovittu BIFA-ehtojen soveltamisesta ja että BIFA-ehdoissa on pakottava oikeuspaikkalauseke, jonka mukaan toimivaltainen tuomioistuin on Englannissa.

22. Bryssel I –asetuksen 23 artiklan 1 kohdan mukaan oikeuspaikkasopimus on tehtävä kirjallisesti tai, jos se on tehty suullisesti, se on vahvistettava kirjallisesti; tai sellaisessa muodossa, joka vastaa asianosaisten välille muodostunutta käytäntöä; tai kansainvälisessä kaupassa sellaista muotoa noudattaen, joka vastaa sellaista kauppatapaa, jonka asianosaiset tunsivat tai joka heidän olisi pitänyt tuntea ja joka on kyseisen tyyppisten sopimusten osapuolten kyseisellä kaupan alalla laajalti tuntema ja säännöllisesti noudattama. Artiklan 2 kohdan mukaan kirjallisena pidetään myös kaikkea sähköisin keinoin tapahtunutta viestintää, josta jää pysyvä tallenne sopimuksesta.

23. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asiaa käsittelevällä tuomioistuimella on velvollisuus tutkia, onko oikeuspaikkalausekkeelle saatu tosiasiallisesti sopimuspuolten hyväksyntä, minkä on ilmettävä selkeästi ja tarkasti. Tilanteessa, jossa oikeuspaikkalauseke on yleisissä sopimusehdoissa, lauseke on laillinen silloin, kun sopimuspuolten allekirjoittamassa sopimustekstissä on nimenomainen viittaus tällaisiin sopimusehtoihin (esimerkiksi tuomio 7.7.2017, Hőszig, C-222/15, EU:C:2016:224, 37 ja 39 kohdat).

24. Asiassa on riidatonta, että osapuolten välillä ei ole ollut tätä kuljetusta koskevaa nimenomaista kirjallista sopimusta. Murskaimen kuljetuksesta on sovittu siten, että A:n puolelta on pyydetty sähköpostitse kuljetuksen järjestämistä ja tiedusteltu samalla, onko kuljetuksen hinta sama kuin aiemmin. B:n puolelta on vastattu samoin sähköpostitse ja ehdotettu tiettyä kuljetusaikataulua. Samalla on ilmoitettu aikaisempaan, liitteenä olleeseen sähköpostiviestiin viitaten, että kuljetuksen hinta on noussut. Mainitun aikaisemman viestin alareunassa on viitattu BIFA-ehtoihin tavalla, joka on ominaista käytettäessä vakiomuotoisia kirjepohjia. Muuta mainintaa BIFA-ehtojen soveltamisesta tähän kuljetukseen osapuolten kirjeenvaihtoon ei sisälly.

25. Korkein oikeus toteaa, että mainittu viittaus BIFA-ehtoihin ei täytä Bryssel I –asetuksen edellytyksiä kirjallisesta oikeuspaikkasopimuksesta. B ei myöskään ole näyttänyt, että oikeuspaikkalauseke olisi tehty sellaisessa muodossa, joka vastaa asianosaisten välille muodostunutta käytäntöä tai kansainvälistä kauppatapaa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että osapuolet eivät ole sopineet BIFA-ehtojen mukaisesta oikeuspaikasta.

Toimivalta kuljetuspalvelusopimuksia koskevissa asioissa Bryssel I –asetuksen 5 artiklan nojalla

26. Seuraavaksi arvioitavaksi tulee, onko Satakunnan käräjäoikeus ollut asiassa toimivaltainen Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan perusteella. Asiassa on kyse kuljetuspalvelua koskevasta sopimuksesta. Kysymys on siitä, voidaanko kuljetussopimuksen mukaista tavaran lähettämispaikkakuntaa pitää mainitun kohdan b alakohdan toisen luetelmakohdan mukaisena palvelun suorittamispaikkana.

Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntö

27. Korkein oikeus on esittänyt asiassa unionin tuomioistuimelle seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

ˮMiten palvelun suorittamispaikka tai -paikat määräytyvät Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan b alakohdan toisen luetelmakohdan mukaan silloin, kun kyse on jäsenvaltioiden välistä tavarankuljetusta koskevasta sopimuksesta ja kun kuljetus muodostuu useista osuuksista, joissa käytetään eri kuljetusmuotoja?ˮ

Unionin tuomioistuimen vastaus Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön

28. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön 11.7.2018 antamassaan tuomiossa Zurich Insurance ja Metso Minerals, C-88/07, EU:C:2018:558, seuraavasti:

ˮBryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 alakohdan b alakohdan toista luetelmakohtaa on tulkittava siten, että kun kyse on pääasiassa tarkoitetun kaltaisesta, jäsenvaltioiden välistä tavarankuljetusta koskevasta sopimuksesta ja kun kuljetus uudelleenlastauspaikkoineen muodostuu useista osuuksista, joissa käytetään eri kuljetusmuotoja, kyseisessä säännöksessä tarkoitettuja kuljetuspalvelun suorittamispaikkoja ovat sekä tavaran lähetyspaikka että sen toimituspaikka.ˮ

29. Unionin tuomioistuin on perusteluinaan muun muassa todennut, että kun kyseessä on tavaroiden kuljettamista koskeva sopimus, tavaroiden lähetyspaikalla on läheinen liittymä asianomaiseen sopimukseen perustuvien palvelujen olennaiseen osaan. Tavarankuljetuksissa rahdinkuljettajan on nimittäin lähetyspaikalla suoritettava huomattava osa sovitusta palvelusta ottamalla tavarat vastaan ja ahtaamalla ne asianmukaisesti sekä yleensäkin suojelemalla niitä vahingoilta. Tällaisten velvoitteiden epäasianmukaisesta täyttämisestä saattaa aiheutua, että sopimusvelvoitteet täytetään epäasianmukaisesti kuljetuksen määräpaikassa. Tämän vuoksi palvelujen suorituspaikkana ei ole pidettävä yksinomaan tavaran toimituspaikkaa vaan myös sen lähetyspaikkaa (tuomion kohdat 20—23).

30. Unionin tuomioistuin on todennut tämän ratkaisun olevan ennakoitavuutta koskevan edellytyksen mukainen, koska niin kantaja kuin vastaajakin voivat sen ansiosta yksilöidä kuljetussopimuksen mukaisten tavaran lähetyspaikan ja toimituspaikan tuomioistuimet tuomioistuimiksi, joissa kanne voidaan nostaa (tuomion kohta 24).

Korkeimman oikeuden arviointi

31. Kuten unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntöön antamasta vastauksesta ilmenee, Bryssel I -asetuksen 5 artiklan 1 kohdan b alakohdan toista luetelmakohtaa on tulkittava siten, että esillä olevan kaltaisen jäsenvaltioiden välistä tavarankuljetusta koskevan sopimuksen suorittamispaikkoja ovat sekä tavaran lähetyspaikka että sen toimituspaikka.

32. Murskaimen lähetyspaikka on ollut Pori, joka kuuluu Satakunnan käräjäoikeuden tuomiopiiriin. Toisin kuin hovioikeus on katsonut, Satakunnan käräjäoikeudella on siten tällä perusteella ollut toimivalta tutkia kanne.

Asian palauttaminen

33. Jätettyään kanteen tutkimatta hovioikeus ei ole käsitellyt pääasiaa. Oikeusastejärjestyksen periaatteen mukaisesti asia on perusteltua palauttaa pääasian osalta hovioikeuden käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Mervi Pere.