Moottoripyörää, jonka arvo oli 9 500 euroa, ei pidetty törkeän varkauden tunnusmerkistössä tarkoitettuna erittäin arvokkaana omaisuutena. (Ään.) Ks. KKO:2015:52 KKO:2018:47

RL 28 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 22.9.2016 nro 16/138577 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 21.3.2017 nro 17/111621 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mikko Pennanen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Ulla Maija Hakomäki ja Johanna Borgmästars.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko hovioikeuden selvitetyksi katsomaa varkautta syytekohdassa 11 pidettävä törkeänä.

Valituksessaan A vaati, että syyte törkeästä varkaudesta hylätään ja hänen katsotaan sen asemesta syyllistyneen varkauteen ja että rangaistusta tämän johdosta alennetaan.

Syyttäjä antoi häneltä pyydetyn vastauksen ja vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut syytekohdassa 11 A:n syyksi törkeän varkauden katsottuaan selvitetyksi, että A oli yhdessä toisen henkilön kanssa murtautunut varastoon ja anastanut sieltä 9 500 euron arvoisen moottoripyörän. Käräjäoikeus on katsonut, että teon kohteena oli ollut erittäin arvokas omaisuus ja että teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n syyksi luettua varkautta pidettävä törkeänä. Jos syyksilukemista lievennetään, kysymys on lisäksi siitä, onko A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta tämän johdosta alennettava.

Sovellettava säännös ja esityöt

3. Rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan varkautta pidetään törkeänä, jos anastamisen kohteena on erittäin arvokas omaisuus ja varkaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

4. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 66/1988 vp s. 37) on todettu, että inflaatiokehitys ja yleinen varallisuuden kasvu huomioon ottaen anastetun omaisuuden arvon tulisi olla vähintään 10 000-15 000 markkaa ennen kuin sitä voitaisiin pitää ehdotetussa lainkohdassa tarkoitettuna erittäin arvokkaana omaisuutena. Eduskunnan lakivaliokunnan hallituksen esityksen johdosta antamassa mietinnössä (LaVM 6/1990 vp s. 7) on kuitenkin todettu, että valiokunnan käsityksen mukaan hallituksen esityksen perusteluissa esitetty raja oli inflaatiokehityksen vuoksi jo jäänyt selvästi liian alhaiseksi.

Korkeimman oikeuden arviointi

5. Hallituksen esityksessä mainitut rahamäärät vastaavat inflaatiokehitys huomioon ottaen nykyrahassa (2019) noin 3 000:ta–4 500:aa euroa. Yleistä varallisuuden kasvua puolestaan voidaan ainakin osittain arvioida yleisen ansiotason muutoksen kautta. Vuosien 1988–2018 aikana yleinen ansiotaso on noussut noin 2,7-kertaiseksi. Ansiotason muutokseen suhteutettuna 10 000-15 000 markkaa vastaa nykyään noin 4 500:aa-6 700:aa euroa.

6. Tässä asiassa arvioinnin kohteena oleva omaisuuden arvo 9 500 euroa ylittää selvästi kohdassa 5 mainitut rahamäärät. Kohdassa 4 selostettu lakivaliokunnan kanta huomioon ottaen hallituksen esityksessä mainitut markkamäärät eivät kuitenkaan vastaa sitä, mitä rahamäärää eduskunta on lakia säädettäessä tarkoittanut pidettävän erittäin arvokkaan omaisuuden rajana. Alarajan on tarkoitettu olevan selvästi korkeammalla, mitään rahamäärää kuitenkaan mainitsematta. Korkein oikeus katsoo, että lain esitöiden perusteella ei voida tehdä päätelmiä siitä, olisiko lainsäätäjän tarkoituksen mukaista pitää nyt arvion kohteena olevaa omaisuutta erittäin arvokkaana.

7. Korkein oikeus on viimeaikaisessa oikeuskäytännössään katsonut, että rikoksen kohteena olevan taloudellisen arvon suuruuteen perustuvia ankaroittamisperusteita koskevan tulkinnan tulisi olla toisiaan vastaavissa eri rikoksissa lähtökohtaisesti samanlaista (KKO 2015:52, kohta 11; ks. myös KKO 2016:39, kohta 53). Ratkaisussa KKO 2018:47 on lisäksi katsottu (kohta 9), että varkauden ankaroittamisperusteessa käytetty käsite "erittäin arvokas omaisuus" ja petoksen ankaroittamisperusteessa käytetty käsite "huomattava hyöty" eivät yleisessä kielenkäytössä eroa toisistaan sillä tavalla, että huomattavalla hyödyllä tarkoitettaisiin suurempaa raha-arvoa kuin mikä on erittäin arvokkaalla omaisuudella. Korkein oikeus on katsonut, että näiden ankaroittamisperusteiden soveltamisen ei siten tulisi lähtökohtaisesti erota toisistaan silloin, kun kysymys on toisiaan muutoin vastaavista rikoksista. Viimeksi mainitussa ratkaisussa on lisäksi todettu (kohta 10), että kysymys on rahassa mitattavan arvon määrittämisestä.

8. Korkein oikeus katsoo, että varkaus ja petos ovat nyt kysymyksessä olevien ankaroittamisperusteiden soveltamisen kannalta toisiaan vastaavia rikoksia. Ankaroittamisperusteiden samanlaista soveltamista näissä rikoksissa puoltaa sekin, että törkeää varkautta ja törkeää petosta koskee samanlainen rangaistusasteikko. Varkautta ja petosta koskevat rangaistusasteikot poikkeavat sen sijaan toisistaan siinä suhteessa, että varkauden enimmäisrangaistus on yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta ja petoksen enimmäisrangaistus on kaksi vuotta vankeutta. Tämän eron taustalla on lain esitöiden mukaan ollut se, että rikoslain omaisuusrikoksia koskevia säännöksiä uudistettaessa on yhtenä nimenomaisena tavoitteena ollut varkausrikosten rangaistuskäytännön lieventäminen, koska sitä pidettiin perusteettoman ankarana verrattuna eräisiin henkeen ja terveyteen kohdistuvista rikoksista tuomittuihin rangaistuksiin (ks. HE 66/1988 vp s. 17-18 ja LaVM 6/1990 vp s. 6). Tämä tavoite huomioon ottaen mainittu ero perusmuotoisten rikosten rangaistusasteikoissa ei anna aihetta katsoa, että rikoksen kohteen taloudelliseen arvoon liittyvän ankaroittamisperusteen tulisi täyttyä varkaudessa helpommin kuin petoksessa.

9. Nämä näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että anastetun omaisuuden arvoon liittyvää varkauden ankaroittamisperustetta on perusteltua soveltaa samalla tavalla kuin tavoitellun hyödyn määrään liittyvää petoksen ankaroittamisperustetta.

10. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2015:52 katsonut, että noin 10 000 euron suuruista hyötyä ei ollut pidettävä törkeää petosta koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla huomattavana. Sen vuoksi ja ottaen huomioon edellä kohdassa 9 lausutun Korkein oikeus katsoo, että 9 500 euron arvoista omaisuutta ei ole aihetta pitää rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla erittäin arvokkaana.

11. Edellä esitetyillä perusteilla ja ottaen huomioon, että tässä asiassa ei ole kysymys muista ankaroittamisperusteista, Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettu varkaus ei ole törkeä. Hänen syykseen on siten syytekohdassa 11 luettava varkaus.

Rangaistuksen määrääminen

12. Syytekohdassa 11 tarkoitetun rikoksen lisäksi A:n syyksi on alemmissa tuomioistuimissa luettu seitsemän varkautta, rahanpesu, huumausaineen käyttörikos, murtovälineen hallussapito ja näpistys. Hänet on tuomittu rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdassa säädettyä koventamisperustetta soveltaen ja saman lain 7 luvun 6 §:n nojalla aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistus rangaistusta alentavana seikkana huomioon ottaen yhteiseen 1 vuoden 1 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

13. Kun syyksilukemista on syytekohdassa 11 lievennetty, A:lle tuomittava yhteinen vankeusrangaistus on mitattava uudelleen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

14. Tässä tapauksessa ankarin rangaistus tulisi syytekohdan 11 varkaudesta, joten siitä tuomittava rangaistus on otettava yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi. Ottaen huomioon anastetun omaisuuden arvon sekä sen, että anastus on toteutettu varastoon murtautumalla, Korkein oikeus katsoo, että tästä rikoksesta olisi erikseen tuomittava vankeutta neljä kuukautta.

15. Yhteistä rangaistusta mitattaessa on lisäksi otettava huomioon muut A:n syyksi luetut, edellä kohdassa 12 luetellut rikokset. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen yhteinen rangaistus kaikista rikoksista olisi ennen koventamisperusteen soveltamista ja A:lle aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen huomioon ottamista yksitoista kuukautta vankeutta.

16. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että rangaistusta mitattaessa on kaikkien rikosten osalta sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista koventamisperustetta, koska A:n aikaisempi rikollisuus ja nyt käsiteltävänä olevien tekojen samankaltaisuus osoittavat hänessä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Rangaistusta alentavana seikkana on puolestaan rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla otettava kohtien 2 ja 4–11 osalta huomioon Keski-Suomen käräjäoikeuden 28.6.2016 tuomitsema vankeusrangaistus. Kun siinä on kysymys vain 55 päivän pituisesta vankeusrangaistuksesta, sen vaikutus rangaistuksen mittaamiseen tässä asiassa on kuitenkin vähäinen. Yhtäältä koventamisperusteen ja toisaalta aikaisemman vankeusrangaistuksen huomioon ottaen Korkein oikeus harkitsee oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi yhden vuoden pituisen vankeusrangaistuksen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että syyte törkeästä varkaudesta kohdassa 11 hylätään ja A:n syyksi luetaan sen asemesta rikoslain 28 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla varkaus 13.6.2016.

A tuomitaan Korkeimman oikeuden hänen syykseen kohdassa 11 lukemasta varkaudesta sekä alempien oikeuksien hänen syykseen kohdissa 2, 4–10 ja 13–15 lukemista rikoksista yhteiseen yhden vuoden vankeusrangaistukseen.

Rangaistusta mitattaessa on otettu kohtien 2 ja 4-11 osalta rangaistusta alentavana huomioon Keski-Suomen käräjäoikeuden 28.6.2016 tuomitsema vankeusrangaistus.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero. Esittelijä Pia Haga.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Häyhä: Olen muilta osin samaa mieltä kuin enemmistö, mutta perustelujen kohtien 7 ja 8 osalta lausun seuraavan:

Katson, että varkaus ja petos ovat nyt kysymyksessä olevien ankaroittamisperusteiden soveltamisen kannalta lähtökohtaisesti toisiaan vastaavia rikoksia. Ankaroittamisperusteiden mahdollisimman samankaltaista kohtelua puoltavat enemmistön perusteluiden kohdassa 7 mainitut seikat. En kuitenkaan pidä perusteltuna, että anastetun omaisuuden arvoon liittyvää varkauden ankaroittamisperustetta olisi joka tilanteessa sovellettava samalla tavalla kuin tavoitellun hyödyn määrään liittyvää petoksen ankaroittamisperustetta. Arvioitaessa sitä, mitkä rikokset vastaavat edellä tarkoitetulla tavalla toisiaan, on otettava huomioon mahdolliset erot, jotka johtuvat tunnusmerkistötekijöistä, eri rikosten suojelukohteesta sekä niistä kulloisistakin olosuhteista, joissa rikos on tehty.

A oli asettanut räjähdyspanoksen sisältäneen laukun autokatoksessa olleen B:n henkilöauton päälle. Kun B oli seuraavana aamuna koskenut laukkuun, panos oli räjähtänyt ja aiheuttanut B:lle vakavia vammoja. A tuomittiin murhan yrityksestä sillä perusteella, että hän oli vakaasti harkiten yrittänyt tappaa B:n, mutta ei sillä perusteella, että teko olisi aiheuttanut vakavaa yleistä vaaraa, koska muiden henkilöiden hengelle ja terveydelle ei ollut aiheutunut konkreettista vaaraa.

RL 21 luku 2 §

Ks. HD:2019:47

A oli B:n häneen kohdistamalta pahoinpitelyltä puolustautuakseen lyönyt tätä puukolla kaulaan. A:n syyksi oli luettu hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely.

Korkein oikeus katsoi, että vaikka teossa oli käytetty teräasetta ja B:lle oli aiheutunut vakava vamma, A ei ollut teon vaikuttimet ja muut seikat huomioon ottaen velvollinen suorittamaan B:lle korvausta kärsimyksestä.

VahL 5 luku 6 § 1 mom 3 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 4.5.2017 nro 17/118304

Käräjäoikeus tuomitsi A:n tapon yrityksestä vankeusrangaistukseen, koska hän oli 16.1.2017 lyönyt B:tä puukolla oikealle puolelle kaulaan, johon oli aiheutunut 9 senttimetrin syvyinen haava. B:n syyksi käräjäoikeus luki hätävarjelun liioitteluna tehdyn pahoinpitelyn, kun tämä oli mainitun tilanteen jälkeen kohdistanut A:han väkivaltaa.

Käräjäoikeus velvoitti asianosaiset puolin ja toisin korvaamaan toisilleen aiheuttamansa vahingon. A velvoitettiin suorittamaan B:lle korvausta kivusta, särystä ja muusta tilapäisestä haitasta sekä lisäksi kärsimyksestä 3 000 euroa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Olli Kankkunen ja Satu Saarensola sekä käräjänotaari Essi Lehtola.

Turun hovioikeuden tuomio 7.3.2018 nro 18/109988

A valitti hovioikeuteen ja B teki vastavalituksen.

Hovioikeus katsoi toisin kuin käräjäoikeus B:n käyneen ensin A:n kimppuun. B oli tehnyt A:lle ruumiillista väkivaltaa repimällä tätä vaatteista ja hiuksista sekä tarttumalla kaulasta. Tässä väkivaltatilanteessa A oli tarttunut puukkoon ja lyönyt sillä kohti B:n olkapäätä osuen oikealle puolelle kaulaan. Tämän jälkeen B oli jatkanut A:han kohdistunutta väkivaltaa.

Hovioikeus katsoi A:n toimineen puukkoon tarttuessaan hätävarjelutilanteessa. Puukonisku kohti B:n ylävartaloa oli kuitenkin ilmeisesti ylittänyt sen, mitä tilanteessa oli voitu pitää puolustettavana. Hovioikeus luki A:n syyksi hätävarjelun liioitteluna tehdyn pahoinpitelyn ja tuomitsi hänet ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

B:n syyksi luettiin pahoinpitely.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua siltä osin kuin A oli velvoitettu suorittamaan B:lle kärsimyskorvausta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Mikkonen, Rita Melartin ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että B:n kärsimyskorvausta koskeva vaatimus hylätään.

B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu täällä merkityksellisin osin lainvoimaisella hovioikeuden tuomiolla hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely. B:n käytyä ensin A:n kimppuun hiuksista ja vaatteista repimällä sekä kaulasta tarttumalla A oli ottanut puukon ja lyönyt kohti B:n olkapäätä osuen tämän kaulaan. Puukoniskusta oli aiheutunut kaulaan noin 5 senttimetrin läpimittainen ja 9 senttimetrin syvyinen haava. Hovioikeus on velvoittanut A:n korvaamaan B:lle kärsimyksestä 3 000 euroa.

2. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A hänen syykseen luetun teon johdosta velvollinen suorittamaan B:lle korvausta kärsimyksestä.

Kärsimyksen korvaamisen edellytykset

3. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä on sillä, 1) jonka vapautta, rauhaa, kunniaa tai yksityiselämää on rangaistavaksi säädetyllä teolla loukattu, 2) jota on rangaistavaksi säädetyllä teolla syrjitty, 3) jonka henkilökohtaista koskemattomuutta on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vakavasti loukattu, tai 4) jonka ihmisarvoa on tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta vakavasti loukattu muulla, 1–3 kohdassa tarkoitettuihin loukkauksiin verrattavalla tavalla.

4. Oikeus kärsimyskorvaukseen ei määräydy vain sen perusteella, mikä rikos tekijän syyksi on luettu. Tätä olennaisempi merkitys on sillä, mitä oikeushyviä teolla on loukattu. Arviointi on siten suoritettava sen perusteella, sisältyykö tekoon sellaisten oikeushyvien loukkauksia, jotka sanotun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeuttavat korvaukseen (KKO 2012:14, kohta 4). Tässä tapauksessa kyseeseen tulee momentin 3 kohdassa tarkoitettu henkilökohtainen koskemattomuus.

5. Mainitussa kohdassa tarkoitetulta loukkaukselta edellytetään vakavuutta. Hallituksen esityksessä (HE 167/2003 vp s. 57) on todettu, että jos henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksen pääasiallisena ilmenemismuotona on henkilövahinko, henkilövahingon perusteella suoritettava korvaus aineettomasta vahingosta muodostaa yleensä tosiasiallisesti riittävän hyvityksen myös loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Loukkauksen vakavuutta olisi arvioitava siltä kannalta, kuinka olennaisella tavalla teko loukkaa uhrin ihmisarvoa. Loukkausta voitaisiin pitää vakavana muun muassa silloin, kun teko on tehty erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla. Loukkauksen vakavuutta arvioitaessa voitaisiin ottaa huomioon myös teon vaikuttimet.

6. Oikeuskäytännössä rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tarkoitetun pahoinpitelyn, josta ihmisarvoa vakavasti loukkaavat erityispiirteet puuttuvat, ei ole katsottu merkitsevän henkilökohtaisen koskemattomuuden vakavaa loukkausta. Fyysisten vammojen vakavuusastekaan ei sellaisenaan ratkaise oikeutta kärsimyskorvaukseen (KKO 2009:46, kohta 7). Toisaalta tapon yritystä tai törkeää pahoinpitelyä voidaan yleensä pitää vakavana henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksena (KKO 2009:82, kohta 8 ja HE 167/2003 vp s. 58). Loukkauksen vakavuuden arviointi ei kuitenkaan ole suoraan sidoksissa teon rikosoikeudelliseen luonnehdintaan.

Arviointi tässä asiassa

7. A:n syyksi on luettu hätävarjelun liioitteluna tehty pahoinpitely. Yksin rikosnimikkeen perusteella ei voida tehdä johtopäätöksiä henkilökohtaisen koskemattomuuden loukkauksen vakavuudesta, vaan arviointi on tehtävä tapauskohtaisesti teon sisältämän ihmisarvon loukkauksen olennaisuutta silmällä pitäen. Arvioinnissa merkitystä on myös teon motiivilla.

8. Teräaseen käyttäminen on törkeän pahoinpitelyn kvalifiointiperuste. Kaulaan osunut isku on ollut hengenvaarallinen ja aiheuttanut B:lle vakavan vamman. Teko on siten kohdistunut henkilökohtaisen koskemattomuuden ytimeen. Lisäksi teko on tapahtunut B:n kotona. Nämä seikat puoltavat loukkauksen arviointia vakavaksi.

9. Toisaalta A on tarttunut puukkoon ja lyönyt sillä B:tä puolustautuessaan B:n häneen kohdistamaa oikeudetonta hyökkäystä vastaan. Teon vaikuttimena on siten ollut B:n oma menettely, joka on luettu hänen syykseen tahallisena rikoksena. Ottaen huomioon, että B on muun ohella tarttunut A:ta kaulasta, B:n myötävaikutusta on pidettävä merkittävänä. A:n tekoa ei ole tehty erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla. Näissä olosuhteissa B:n henkilökohtaiseen koskemattomuuteen kohdistuneen loukkauksen ei voida katsoa olleen vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdassa edellytetyllä tavalla vakava.

10. Korkein oikeus katsoo näin ollen, ettei edellytyksiä kärsimyskorvauksen tuomitsemiseen ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että kärsimyksen korvaamista koskeva B:n vaatimus hylätään ja A vapautetaan tätä koskevasta korvausvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Heidi Myllys.

Ennestään rakentamattomalta asemakaava-alueelta oli luovutettu määräaloja, jotka sisälsivät kaavan mukaisen rakennuspaikan ja siihen rajoittuvaa rantapuistoksi osoitettua aluetta. Lohkomisessa rakennuspaikasta ja puistoalueen osasta oli muodostettu eri kiinteistöt. Myöhemmin kunta lunasti puistoalueella sijaitsevat tilat.

Korkein oikeus katsoi, että asuinkiinteistö ja lunastettu erillistila eivät muodostaneet yhtenäistä käyttöyksikköä ja että lunastuksesta ei aiheutunut asuinkiinteistölle korvattavaa haittaa rantayhteyden menettämisen perusteella. Ks. KKO:1993:13

LunastusL 35 §

Asian käsittely lunastustoimituksessa ja maaoikeudessa

Lunastustoimituksen nro 2013-447910 päätös 14.4.2016

Kunta oli 17.4.2013 hakenut lunastustoimitusta vahvistetun asemakaavan mukaisten puisto-, katu- ja venevalkama-alueiden omistusoikeuden lunastamiseksi kunnalle.

Toimitus oli keskeytetty valitusmenettelyjen ajaksi. Korkein hallinto-oikeus oli 16.5.2014 antamallaan päätöksellä hylännyt eräiden maanomistajien valituksen koskien kunnan maankäyttöinsinöörin toimivaltaa hakea lunastustoimitusta. Kanta-Hämeen käräjäoikeus oli maaoikeutena 3.12.2013 antamallaan tuomiolla hylännyt muun muassa lunastuksen edellytyksiä koskevan valituksen ja Korkein oikeus oli hylännyt 2.10.2014 asiaa koskevan valituslupahakemuksen. Lunastustoimituksen loppukokous oli pidetty 14.4.2016.

Toimituksessa oli lunastettu muun muassa kaavan mukaiset puistoalueet, jotka koostuivat usean eri tilan alueista. Toimituksessa oli tehty korvauksen määräämistä koskevia päätöksiä myös koskien jäljelle jääneeseen kiinteistön osaan kohdistuvan haitan korvaamista.

Lunastustoimikunta oli todennut, että siltä osin kuin kyse oli ollut kaavan vahvistamishetkellä olemassa olleesta rakennuspaikasta, ranta-alueen lunastamisesta aiheutui jäljelle jäävälle alkuperäiselle kiinteistölle ranta-alueen menetyksestä arvonalennus.

Kiinteistöjen 1:113 ja 1:115 osalta lunastustoimikunta oli todennut, että ranta-alue oli kuitenkin jo kiinteistöjen osto- ja muodostamishetkellä osoitettu asemakaavassa rakennuspaikkaan kuulumattomaksi puistoalueeksi ja muodostettu tästä johtuen omiksi kiinteistöikseen. Lunastustoimikunta oli päättänyt, että näille kiinteistöille ei ole voinut aiheutua mitään arvonalennusta, sillä niitä hankittaessa ja muodostettaessa oli ollut tiedossa, ettei ranta-alue ole osa rakennuspaikkaa.

Kiinteistöjen 15:0 ja 16:0 kohdalla lunastustoimikunta oli todennut, että lohkottaessa oli ranta-alue muodostettu asemakaavan mukaisesti omiksi kiinteistöikseen. Lunastustoimikunta oli päättänyt, että koska ranta-alue oli jo ostohetkellä osoitettu kaavassa rakennuspaikkaan kuulumattomaksi puistoalueeksi, ei kiinteistöille 15:0 ja 16:0 ole voinut aiheutua mitään arvonalennusta, sillä niitä hankittaessa ja muodostettaessa on ollut tiedossa, ettei ranta-alue ole osa rakennuspaikkaa.

Lunastustoimikunta oli siten hylännyt kiinteistöjen 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 arvonalennusta koskevat haitankorvausvaatimukset.

Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Aimo Koskinen ja uskotut miehet.

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden maaoikeutena 24.11.2017 antama tuomio nro 17/11684

Muiden ohella kiinteistöjen 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 omistajat valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat, että kiinteistöjen arvonalennuksesta tulee määrätä haitankorvauksia.

Kunta vaati valitusten hylkäämistä.

Maaoikeus totesi, että oikeuskäytännössä oli katsottu, että rantayhteyden menettäminen aiheuttaa jäännöstontille kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetun lain (lunastuslaki) 35 §:ssä tarkoitettua korvattavaa haittaa. Kiinteistöt 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 olivat kaavan vahvistamisen aikaan kuuluneet osina rantarakennuspaikkana pidettävään kokonaisuuteen. Ne olivat kuitenkin muodostuneet omiksi rakennuspaikoikseen vasta kaavalla, jossa rantakiinteistöt olivat samalla muodostettu puistoalueeksi.

Haitankorvauksen tuomitsemista vastaan puhui maaoikeuden mukaan se, että ranta ei ollut koskaan kuulunut näihin kiinteistöihin sen jälkeen, kun niistä oli muodostettu omia rakennuspaikkoja. Haitankorvauksen tuomitsemisen puolesta puhui sen sijaan se, että rakennuspaikat oli myyty ja ostettu kokonaisuuksina, joihin kuului oma ranta. Ostajina olleet tavalliset ihmiset olivat mieltäneet kuntaa sitovaksi kaavaselosteen maininnan siitä, että yksityisten maalle osoitettujen yleisten alueiden toteutus voi tapahtua siinä tahdissa kuin maanomistajilla on halukkuutta vapaaehtoisiin kauppoihin tai sopimuksiin. Kunta ei ollut alkanut toteuttaa kaavaa puistoalueen osalta lähes kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunnan virkamiehiltä oli todistelutarkoituksessa esitettyjen kertomusten mukaan saatu vakuutteluja, että kunta ei ryhdy lunastukseen. Kiinteistöjen omistajat olivat käyttäneet kiinteistöjään rantatontteina.

Maaoikeus katsoi asiaa ja esitettyä näyttöä kokonaisuutena arvioituaan ja ottaen huomioon perustuslaissa säädetyn omaisuudensuojan, täyden korvauksen periaatteen, kunnan menettelyn ja maanomistajien yhdenvertaisen kohtelun, että kiinteistöille 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 oli rantayhteyden menettämisestä aiheutunut lunastuslain 35 §:n tarkoittamaa korvattavaa haittaa.

Maaoikeus määräsi kiinteistön arvon alenemisesta haitankorvausta 130 000 euroa kiinteistölle 1:113, 130 000 euroa kiinteistölle 1:115, 110 000 euroa kiinteistölle 15:0 ja 110 000 euroa kiinteistölle 16:0.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Minna Vuolinko, maaoikeusinsinööri Jukka Lahtinen (eri mieltä) ja lautamiehet.

Eriävässä mielipiteessään maaoikeusinsinööri katsoi, että vasta asemakaavan vahvistamisen myötä muodostuneille rantaan rajoittumattomille uusille rakennuspaikoille ei voi aiheutua arvon alentumista sen johdosta, että kaavaa ryhdytään toteuttamaan lunastamalla samassa kaavassa osoitettu rantapuistoalue kunnalle.

Maaoikeusinsinööri olisi hylännyt vaatimukset kiinteistöjen 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 arvon alentumisen korvaamisesta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kunnalle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna siihen kysymykseen, onko kiinteistöjen 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 omistajilla oikeus korvaukseen kiinteistön arvoa alentavasta pysyväisluontoisesta haitasta, joka lunastuksesta aiheutuu jäljelle jäävän omaisuuden käyttämiselle.

Valituksessaan kunta vaati kiinteistön arvon alenemisesta määrättyjen haitankorvausten poistamista.

Kiinteistöjen omistajat vastasivat muutoksenhakemukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Kunta oli laatinut uutta asuntoaluetta varten rakennuskaavan, joka on nyt kysymyksessä olevan alueen osalta vahvistettu lääninhallituksen päätöksellä 26.4.1984. Kaavassa erillispientalojen korttelialueen (AO) ja rannan väliin on merkitty puistoalueita (VP) ja venevalkama-alueita (LV). Rakennuskaavan selostuksessa on kaavan toteuttamisen osalta todettu seuraavaa: "Kaavan toteutus ei edellytä maanhankintaa tai lunastuksia tiealueiden haltuunottoa lukuun ottamatta. Yksityisten maalle osoitettujen yleisten alueiden toteutus voi tapahtua siinä tahdissa kun maanomistajilla on halukkuutta vapaaehtoisiin kauppoihin tai sopimuksiin."

2. Alue on sittemmin jaettu kiinteistöiksi ja rakennettu kaavan mukaisesti. Lohkomiset on toimitettu niin, että kaavan mukaisesta rakennuspaikasta ja siihen rajoittuvasta, mutta kaavassa yleiseen tarkoitukseen osoitetusta alueesta on muodostettu eri tilat, vaikka ne ovat kuuluneet samalle omistajalle.

3. Kunta on hakenut kaavan mukaisten puisto- (VP), venesatama-/venevalkama- (LV) ja tiealueiden lunastamista useista eri tiloista. Asuinkiinteistöjen 1:113, 1:115 sekä 15:0 ja 16:0 omistajat ovat vaatineet korvausta puistoksi kaavoitettujen tilojen lunastuksesta sekä haitankorvausta heille jääneille asuinkiinteistöille aiheutuvasta haitasta. Haitankorvausvaatimukset ovat perustuneet siihen, että rantayhteyden menetyksen johdosta asuinkiinteistöjen arvo alenee. Lunastustoimikunta on määrännyt heille korvauksia lunastetuista tiloista mutta ei jäljelle jääneelle omaisuudelle aiheutuvasta haitasta. Maaoikeus on sen sijaan katsonut, että rantayhteyden menettämisestä aiheutuu korvattavaa haittaa.

4. Kunta on muutoksenhakemuksessaan vedonnut siihen, että kyseiset asuinkiinteistöt ovat muodostuneet rakennuspaikoiksi vasta rakennuskaavan vahvistumisen myötä eivätkä ne ole koskaan ulottuneet rantaan. Kiinteistöjen omistajat ovat olleet tietoisia kaavasta, kun he ovat ostaneet kaavan mukaisen rakennuspaikan ohella myös sen ja järven väliin jäävää puistoksi osoitettua aluetta. Kaavaselostuksessa olevat maininnat maanhankinnasta eivät sido kuntaa, kuten eivät myöskään virkamiesten ja kunnallispoliitikkojen väitetyt sanomiset. Kiinteistön arvon alenemisesta maaoikeudessa määrätyt haitankorvaukset ovat siten perusteettomia.

5. Kunnan vastapuolina olevat kiinteistönomistajat ovat yhteisessä vastauksessaan muun muassa katsoneet, että kaavaselostus on sitova velvoite siitä, että kunta hankkii puistoalueen vain vapaaehtoisin kaupoin. Asiaan sovellettavan kumotun rakennuslain nojalla kunnalla ei ollut velvollisuutta puiston perustamiseen, joten maanomistajat ovat saaneet luottaa kaavaselostukseen ja virkamiesten lupauksiin, että pakkolunastusta ei toteuteta. Lisäksi esitetty henkilö- ja asiantuntijatodistelu sekä katselmuksessa tehdyt havainnot kiinteistöjen käytöstä osoittavat haitankorvausten olevan asianmukaisia. Kysymys on myös maanomistajien tasa-arvoisesta kohtelusta toimitusalueella sekä omaisuudensuojasta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, onko ranta-alueen lunastamisesta ja sitä kautta rantayhteyden menettämisestä tässä tapauksessa aiheutunut korvattavaa haittaa samojen omistajatahojen asuinkiinteistöille.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Rakennuskaava lunastusperusteena

7. Maankäyttö- ja rakennuslain 213 §:n siirtymäsäännöksen mukaan aikaisemman rakennuslain (370/1958) nojalla voimaan tullut rakennuskaava on voimassa maankäyttö- ja rakennuslain mukaisena asemakaavana, jossa ei ole sitovaa tonttijakoa.

8. Maankäyttö- ja rakennuslain 96 §:n mukaan kunta saa asemakaava-alueella ilman erityistä lupaa lunastaa sellaisen yleisen alueen, joka asemakaavassa on tarkoitettu kunnan laitokselle tai kunnan muihin tarpeisiin. Saman lain 103 §:n mukaan jollei siitä, mitä muualla tässä laissa säädetään, muuta johdu, tämän lain nojalla tapahtuvaa lunastusta toimeenpantaessa taikka tässä laissa tarkoitettuun luovutukseen tai maankäytön rajoitukseen perustuvaa korvausta määrättäessä on noudatettava kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annettua lakia (lunastuslaki).

9. Maankäyttö- ja rakennuslain 55 §:n 1 momentin mukaan asemakaava osoitetaan kartalla. Pykälän 2 momentin mukaan asemakaavaan kuuluvat kartan lisäksi kaavamerkinnät ja -määräykset. Pykälän 3 momentin mukaan asemakaavaan liittyy selostus, jossa esitetään kaavan tavoitteiden, eri vaihtoehtojen ja niiden vaikutusten sekä ratkaisujen perusteiden arvioimiseksi tarpeelliset tiedot siten kuin asetuksella tarkemmin säädetään. Aikaisemmassa lainsäädännössä rakennuskaavakartta siihen merkittyine kaavamääräyksineen on vastaavalla tavalla erotettu kaavan selostuksesta, joka on sisältänyt ehdotuksen perustelut ja tarpeelliset selvitykset. Oikeuskäytännössä on katsottu, että kaavaselostus ei ole osa oikeusvaikutukset saavaa kaavaa, mutta sillä voi olla merkitystä kaavamerkintöjen ja -määräysten tulkinnassa tai arvioitaessa kaavapäätöksen perusteena olleita seikkoja (ks. KKO 2016:7 ja KHO 2015:56).

Haitankorvaus

10. Lunastuslain 29 §:n 1 momentin mukaan lunastettavan omaisuuden omistajalla on oikeus saada täysi korvaus (lunastuskorvaus) lunastuksen vuoksi aiheutuvista taloudellisista menetyksistä. Pykälän 2 momentin mukaan lunastuskorvaus muodostuu kohteen- ja haitankorvauksesta sekä vahingonkorvauksesta sen mukaan kuin tässä laissa säädetään.

11. Lunastuslain 35 §:n mukaan, kun samalle henkilölle kuuluvasta omaisuudesta lunastetaan osa ja tästä tai siitä yrityksestä, jonka toteuttamiseksi lunastus toimeenpannaan, aiheutuu pysyväisluontoista haittaa jäljelle jäävän omaisuuden käyttämiselle, haitta on korvattava (haitankorvaus).

12. Lunastuslain esitöissä (HE 179/1975 II vp s. 25) todetaan, että luovuttajalle voi aiheutua lunastettavan omaisuuden menetyksen lisäksi luovutuksesta haittaa sen vuoksi, että hänen jäljelle jäävän omaisuutensa käyttökelpoisuus tarkoitukseensa vähenee ja sen arvo tästä syystä vastaavasti alenee. Jotta näin voisi käytännössä tapahtua, omaisuuden tulee muodostaa kokonaisuus, jonka osia käytetään toinen toistensa yhteydessä. Omaisuus voi muodostua useista rekisteriyksiköistä.

13. Lain esitöissä todetaan lisäksi, että jäännöksen käyttämiselle voi aiheutua haittaa joko lunastettavan omaisuuden menetyksestä sinänsä tai siitä yrityksestä, jonka toteuttamiseksi lunastus toimeenpannaan. Pelkästään lunastaminen voi aiheuttaa haittaa esimerkiksi sen vuoksi, että luovuttajan suorittamat investoinnit, muun muassa rakennuskanta, tulevat ylimitoitetuiksi suhteessa jäljelle jäävään alueeseen. Haittaa voi aiheutua myös siitä, että kiinteistön arvo rakennuspaikkana laskee sen alueen vähentymisen ja muodon muuttumisen vuoksi. Korvattavaksi haitaksi ei esitöiden mukaan kuitenkaan tule lukea sellaista edun menetystä, jonka saamiseen luovuttajalla ei ollut oikeutta. Korvattavia voivat olla vain jäännöskiinteistön arvoa pysyvästi alentavat haitat.

14. Korkein oikeus on ottanut kantaa haitankorvaukseen muun muassa ennakkoratkaisussaan KKO 1993:13. Siinä Korkein oikeus on katsonut, että kysymys on ollut lunastuslain 35 §:n tarkoittamasta korvattavasta haitasta, kun aikaisempi joenvarsitontti jäi ilman rantaa lunastuksen johdosta. Tontin arvossa oli tapahtunut muutos, josta maanomistaja oli oikeutettu saamaan korvauksen.

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Haitankorvausta, kuten muitakin lunastuskorvauksia, suoritetaan lunastuksesta aiheutuvasta taloudellisesta menetyksestä, jota arvioidaan objektiivisin perustein. Tästä lähtökohdasta seuraa, että korvattavana haittana voidaan ottaa huomioon vain sellaiset kiinteistön menetetyt käyttömahdollisuudet, joita voidaan pitää perusteltuina ja pysyvinä ja siksi myös kiinteistön arvoon vaikuttavina.

16. Ranta-alueen lunastaminen asuinkiinteistöstä vähentää yleensä jäljelle jääneen kiinteistön arvoa, kuten ennakkoratkaisussa KKO 1993:13 on todettu. Nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa lunastus on kohdistunut asuinkiinteistöistä erillisiin tiloihin. Edellä kohdassa 12 todetulla tavalla lunastuslain 35 §:n soveltaminen ei kuitenkaan rajoitu vain kiinteistön osan lunastamiseen vaan ratkaisevaa on se, onko lunastettu ja samalle henkilölle jäänyt omaisuus muodostanut toistensa yhteydessä käytettävän kokonaisuuden. Tässä tapauksessa on siksi arvioitava, onko kukin asuinkiinteistö ja siihen rajoittuva puistoksi kaavoitettu tila muodostanut yhtenäisen käyttöyksikön.

17. Kuten maaoikeus on todennut, nykyisten kiinteistöjen 1:113 ja 1:115 alueet on ostettu asumisrakentamista varten vuonna 1983, mutta ne ovat muodostuneet rakennuspaikoiksi vasta kaavan vahvistamisella 26.4.1984. Määräalat on lohkottu kaavan mukaisesti niin, että yhtäältä rakennuspaikka ja toisaalta puisto- ja vesialueet on muodostettu eri tiloiksi. Lohkominen on merkitty kiinteistörekisteriin 12.1.1987. Kaupanteon aikaan on ollut tiedossa kaavaluonnos, jonka mukaan rakennuspaikkojen ja rannan väliin on tarkoitus kaavoittaa puistoalue.

18. Nykyisten kiinteistöjen 15:0 ja 16:0 alue on luovutettu vasta kaavan vahvistamisen jälkeen. Määräalat on ensin lahjoitettu 5.5.1988 ja sitten myyty 30.8.1989. Lahjakirjan mukaan lahjoituksen kohteena ovat olleet "tontit 1/551 ja 2/551 ranta-alueineen" ja kauppakirjalla on myyty "määräalat, jotka oheiseen karttaliitteeseen on merkitty tonteiksi 1/551 ja 2/551 … ranta-alueineen". Määräalat on lohkottu rakennuspaikoiksi ja puistoalueiksi, ja lohkominen on merkitty kiinteistörekisteriin 3.7.1990.

19. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä olevalla alueella ei ole ollut asuinrakennuksia ennen kaavan vahvistamista. Taaja-asutusalueen muodostaminen on edellyttänyt yksityiskohtaista maankäytön suunnittelua. Nykyiset rakennuspaikat ovat muodostuneet vasta rakennuskaavan vahvistamisella. Vaadittuja haitankorvauksia ei voida perustaa siihen, että samaan paikkaan olisi aikaisemmin voitu rakentaa omarantaisia pientaloja.

20. Kaavan mukaan rakennuspaikat eivät ole ulottuneet rantaan saakka, vaan rakennuspaikkojen ja rannan väliin on jäänyt yhteiseen käyttöön tarkoitettu virkistysalue. Lohkomistoimituksissa kullekin määräalan ostajalle on muodostettu kaavan mukaista rakennuspaikkaa vastaava rantaan rajoittumaton asuinkiinteistö ja siitä erillinen tila, johon nyt lunastetut puisto- ja venevalkama-alueet ovat kuuluneet. Rakennuskaava-alueella olevaan rakennuspaikkaan ei tuolloin voimassa olleiden säännösten mukaan ole saanut sisällyttää tiluksia rakennuskorttelin ulkopuolisista alueista.

21. Nykyisillä asuinkiinteistöillä ei siten ole koskaan ollut rantayhteyttä, ja puistoalueeseen on kohdistunut kaavan mukaiset rajoitukset. Kiinteistöjen omistajat ovat olleet maa-alueita hankkiessaan tietoisia kaavasta ja kaavamerkinnöistä sekä kunnan mahdollisesta lunastusoikeudesta. Näissä olosuhteissa ei ole perusteltua katsoa myöskään, että lunastetut tilat kuuluisivat samaan asumiskäyttöä palvelevaan kokonaisuuteen yhdessä kaavan mukaisten rantaan rajoittumattomien kiinteistöjen kanssa. Tätä arviota ei muuta se, että omistajat ovat pitkään käyttäneet kaavassa puistoksi osoitettuja alueita osana asuinkiinteistöjensä pihapiiriä.

22. Asuinkiinteistöjen arvo ei ole ennen lunastustakaan voinut perustellusti rakentua sen varaan, että kysymys olisi omarantaisista kiinteistöistä ja että kunta ei tule toteuttamaan kaavassa tarpeellisiksi katsottuja virkistysalueita. Kun haittaa on arvioitava objektiivisin perustein, merkitystä ei ole omistajien käsityksillä, joita he ovat saaneet rakennuskaavaselostuksen tai kunnan taholta mahdollisesti esitettyjen muiden kannanottojen perusteella.

23. Kiinteistönomistajien perustuslakiin nojautuvien väitteiden johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei omaisuuden suoja pakkolunastuksessa ulotu lunastuslaissa säädettyä täyttä korvausta laajemmalle. Yhdenvertaisuuden vastaista ei ole se, että toimituksessa haitankorvauksia on määrätty sellaisissa tapauksissa, joissa ranta-aluetta on lunastettu jo ennen kaavan vahvistamista olemassa olleista rakennuspaikoista.

Johtopäätös

24. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kiinteistöt 1:113, 1:115, 15:0 ja 16:0 ovat olleet rantaan rajoittumattomia rakennuspaikkoja, joilla ei ole ollut oikeutta rantayhteyteen. Näiden kiinteistöjen käyttämiselle ei aiheudu ranta-alueen lunastuksesta lunastuslain 35 §:ssä tarkoitettua korvattavaa haittaa. Maaoikeuden määräämä haitankorvaus tulee siten poistaa.

Tuomiolauselma

Maaoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin kiinteistöjen omistajille on määrätty haitankorvauksia kiinteistön arvon alentumisesta ja haitankorvaukset poistetaan. Muilta osin maaoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Heikki Heino.

Käräjäoikeudessa oli vaadittu alaikäisten lasten toisen vanhemman A:n määräämistä vuoden ajaksi lähestymiskieltoon, jolla suojattaisiin lapsia. A oli vaatinut ensisijaisesti hakemuksen hylkäämistä ja toissijaisesti lähestymiskieltoon poikkeusta, jonka mukaan lapsilla on oikeus tavata häntä valvotusti kiellon voimassaoloaikana.

Käräjäoikeus oli määrännyt A:n lähestymiskieltoon hakemuksen mukaisesti. Käräjäoikeus ei ollut ratkaisussaan lausunut mitään A:n toissijaisesta vaatimuksesta. Käräjäoikeudessa ei ollut selvitetty lasten mielipidettä lähestymiskiellon määräämisestä eikä kieltoon vaaditusta poikkeuksesta. A:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ollut myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella, tarkistusperusteella ja muun painavan syyn perusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom
PL 6 § 3 mom
IhmisoikeusSop 8 art.
Yleissopimus lapsen oikeuksista 9 art. 3 kohta, 12 art.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hakemus Satakunnan käräjäoikeudessa

B vaati, että A määrätään perusmuotoiseen lähestymiskieltoon yhden vuoden ajaksi B:n sekä A:n ja B:n yhteisten lasten C:n ja D:n suojaksi.

Perusteinaan B lausui muun ohella, että A oli kohdistanut lapsiin fyysistä väkivaltaa perheen yhteisellä lomamatkalla. Lisäksi A oli kohdistanut B:hen fyysistä ja henkistä väkivaltaa sekä uhkailua. A oli käyttänyt runsaasti alkoholia ja käyttäytynyt päihtyneenä arvaamattomasti. B:llä oli aihetta olettaa, että A tulisi tekemään joko B:hen tai lapsiin kohdistuvan rikoksen tai vakavasti häiritsemään heitä.

Vastaus

A vastusti lähestymiskiellon määräämistä. A kiisti kohdistaneensa B:hen väkivaltaa tai uhanneensa tätä. B:llä ja lapsilla ei ollut mitään aihetta pelätä A:ta. Mikäli lasten suojaksi määrättäisiin lähestymiskielto, heille tulisi sallia oikeus tavata A:ta valvotusti.

Käräjäoikeuden tuomio 10.8.2018 nro 18/510

Käräjäoikeus määräsi A:n perusmuotoiseen lähestymiskieltoon vuoden ajaksi B:n, C:n ja D:n suojaksi.

Käräjäoikeus lausui asiassa tulleen B:n kertomuksella sekä B:n esittämillä kirjallisilla todisteilla näytetyksi, että lähestymiskiellon määräämiselle oli edellytykset. A:n kertomus, A:n nimeämän todistajan kertomus ja A:n esittämät kirjalliset todisteet eivät antaneet aihetta arvioida asiaa toisin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Laura Heikkilä.

Vaasan hovioikeuden päätös 22.10.2018 nro 451

A valitti hovioikeuteen vaatien, että lähestymiskielto kumotaan tai että lasten suojaksi määrättyä lähestymiskieltoa ainakin rajoitetaan siten, että A saa tavata lapsiaan kolme kertaa viikossa neljän tunnin ajan valvotusti kaupungin sosiaalitoimen tapaamispaikassa.

Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa ja jätti käräjäoikeuden ratkaisun pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pasi Vihla, Kirsi Häkkinen ja Mika Kinnunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna siltä osin kuin kyse on jatkokäsittelyluvan myöntämisestä koskemaan C:n ja D:n suojaksi haettua lähestymiskieltoa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

B vaati ennen valitusluvan myöntämistä antamassaan vastauksessa, että valitus hylätään.

Välitoimi

Korkein oikeus määräsi oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 4 a §:n 1 momentin nojalla C:lle ja D:lle edunvalvojan tätä oikeudenkäyntiä varten.

Edunvalvoja vaati pyydetyssä vastauksessa, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on B:n hakemuksesta määrännyt A:n vuoden ajaksi lähestymiskieltoon, jolla suojataan paitsi B:tä myös A:n ja B:n yhteisiä alaikäisiä lapsia C:tä ja D:tä. Käräjäoikeus ei ole ratkaisussaan lausunut mitään A:n toissijaisesta vaatimuksesta, jonka mukaan mahdolliseen lähestymiskieltoon pitäisi määrätä poikkeus, joka oikeuttaisi lapset tapaamaan häntä valvotusti kiellon voimassaoloaikana.

2. A on hovioikeudessa pyytänyt jatkokäsittelylupaa ja valituksessaan ensisijaisesti vaatinut lähestymiskiellon kumoamista katsoen, että lähestymiskiellon määräämiselle lasten suojaksi ei ole perusteita. A on lisäksi vedonnut erityisesti siihen, että käräjäoikeus ei ollut ottanut kantaa hänen toissijaiseen vaatimukseensa valvotuista tapaamisista lähestymiskiellon aikana. A on vaatinut, että lähestymiskieltoon määrätään joka tapauksessa hänen jo käräjäoikeudessa vaatimansa poikkeus, koska muuten hänet vieraannutetaan lapsistaan. Hän on vaatinut hovioikeutta määräämään, että hän saa tavata lapsiaan kolme kertaa viikossa neljän tunnin ajan valvotusti kaupungin sosiaalitoimen tapaamispaikassa.

3. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa siltä osin kuin lähestymiskielto oli määrätty lasten suojaksi.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset

5. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy.

6. Hovioikeuden on tarvittaessa arvioitava myös sellaisia jatkokäsittelyluvan myöntämisen perusteita, joihin muutoksenhakija ei ole nimenomaisesti vedonnut (KKO 2018:85, kohta 10 ja KKO 2015:91, kohta 15). Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä on tarpeen arvioida erityisesti ennakkoratkaisuperusteen, tarkistusperusteen ja muun painavan syyn kannalta.

7. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jatkokäsittelylupa on myönnettävä ennakkoratkaisuperusteella tilanteessa, jossa asian periaatteellisen merkityksen takia on tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Kysymys on tällöin yleensä siitä, että laki ei anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (KKO 2019:14, kohta 10 ja siinä viitatut ratkaisut).

8. Jatkokäsittelylupaperusteista tarkistusperuste täyttyy esimerkiksi silloin, kun käräjäoikeuden ratkaisun perustelujen puutteellisuuden tai epäselvyyden vuoksi ei voida arvioida, onko ratkaisun lopputulos oikea. Koska lupakynnys on tarkoitettu alhaiseksi, lupa olisi tällaisessa tilanteessa myönnettävä (HE 105/2009 vp s. 33).

9. Muu painava syy jatkokäsittelyluvan myöntämiseen voi olla ratkaisun tavanomaista suurempi merkitys valittajalle (HE 105/2009 vp s. 61 ja LaVM 4/2010 s. 4 sekä KKO 2012:83, kohta 15). Jatkokäsittelylupa on myönnettävä muun painavan syyn perusteella myös esimerkiksi silloin, kun syntyy epäily siitä, että käräjäoikeuden menettely ei täytä ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. Vaikka tällaisessa tapauksessa käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta ei olisikaan aihetta suoralta kädeltä epäillä, jatkokäsittelylupa olisi pääsääntöisesti myönnettävä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeiden turvaamiseksi ja käräjäoikeuden menettelyn asianmukaisuuden tarkastamiseksi (KKO 2015:91, kohta 15; HE 105/2009 vp s. 61).

Lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon turvaaminen, kun vanhempi määrätään lähestymiskieltoon lapsensa suojaksi

Lähestymiskieltolain säännökset ja esityöt

10. A ja hänen lapsensa eivät ole lähestymiskieltoa määrättäessä asuneet vakituisesti samassa asunnossa. Lähestymiskiellon määräämistä on siten tullut arvioida niin sanottua perusmuotoista lähestymiskieltoa koskevien säännösten perusteella. Lähestymiskiellosta annetun lain (lähestymiskieltolaki) 2 §:n 1 momentin mukaan perusmuotoinen lähestymiskielto voidaan määrätä, jos on perusteltu aihe olettaa, että henkilö, jota vastaan kieltoa pyydetään, tulisi tekemään itsensä uhatuksi tuntevan henkilön henkeen, terveyteen, vapauteen tai rauhaan kohdistuvan rikoksen tai muulla tavoin vakavasti häiritsemään tätä.

11. Edellä mainittujen edellytysten täyttyessä lähestymiskielto voidaan määrätä myös alaikäisen lapsen suojaksi hänen omaa vanhempaansa vastaan. Lähestymiskieltolaissa ei ole erikseen säädetty siitä, voidaanko tällaisessa tilanteessa lähestymiskieltoa koskevassa ratkaisussa määrätä kieltoa koskevista poikkeuksista sen mahdollistamiseksi, että lapsi voi kiellon voimassaoloaikana tavata vanhempaansa tai pitää tähän yhteyttä muulla tavoin. Lain 3 §:n 1 momentista ja 8 §:n 2 momentista ilmenee kuitenkin, että kiellon sisältö on aina määritettävä tapauskohtaisesti ja että lähestymiskieltoa koskevassa ratkaisussa on yksilöitävä paitsi kiellon sisältö myös mahdolliset poikkeukset siitä.

12. Lain esitöistä (HE 41/1998 vp s. 18) ilmenee tarkoituksena olleen, että lähestymiskieltoa koskevassa tuomiossa tehdään kussakin tapauksessa vallitsevista olosuhteista johtuvat perustellut rajoitukset ja poikkeukset. Kieltoa ei pidä määrätä laajempana kuin suojattavan henkilön turvallisuuden kannalta on tarpeen. Jotta kieltoa voitaisiin tehokkaasti valvoa, ratkaisussa on nimenomaisesti eriteltävä tarvittavat rajoitukset ja poikkeukset kieltoon. Esitöiden mukaan poikkeuksia saatetaan tarvita esimerkiksi tilanteissa, jotka liittyvät lapsen tapaamisoikeuteen.

13. Lähestymiskieltolain 3 §:n 4 momentissa on lisäksi säädetty yleinen rajoitus, jonka mukaan lähestymiskielto ei koske yhteydenottoja, joihin on asiallinen peruste ja jotka ovat ilmeisen tarpeellisia. Korkein oikeus toteaa, että säännös koskee ennalta arvaamattomia tilanteita eikä siten sovellu lapsen ja vanhemman välisen säännöllisen yhteydenpidon turvaamiseen lähestymiskiellon voimassaoloaikana. Myös säännöstä koskevissa perusteluissa on todettu, että ennakoitavissa olevien välttämättömien yhteydenottojen toteuttamisesta on tapauskohtaisesti määrättävä jo lähestymiskieltoratkaisussa (HE 41/1998 vp s. 19). Tällaiseksi yhteydenotoksi on todettu muun muassa yhteisten lasten valvottu tapaaminen (LaVM 11/1998 vp s. 4).

14. Kun lähestymiskieltolakia täydennettiin perheen sisäistä lähestymiskieltoa koskevilla säännöksillä, lain esitöissä todettiin nimenomaisesti, että lapsen suojaksi määrätty lähestymiskielto menee tapaamisoikeuden edelle, eikä kieltoon määrätyllä henkilöllä ole kiellon voimassaoloaikana oikeutta tavata lasta (HE 144/2003 vp s. 21 ja 31). Jos estettä lapsen ja vanhemman tapaamiselle ei ole, hallituksen esityksen perusteluiden mukaan on ensisijaisesti pyrittävä sopimaan siitä, miten lapset ja lähestymiskieltoon määrätty henkilö tapaavat toisiaan kiellon voimassaoloaikana. Koska perhe on vakavassa kriisitilanteessa, on lapsen edun mukaista, että sopiminen tapahtuu viranomaisen välityksellä. Hallituksen esityksen perusteluissa on käsitelty lisäksi sitä vaihtoehtoa, että lähestymiskiellon määräämisen jälkeen pannaan tuomioistuimessa erikseen vireille lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskeva asia, jossa voidaan vaatia esimerkiksi väliaikaista määräystä lapsen oikeudesta tavata vanhempaansa valvotusti (HE 144/2003 vp s. 21–22).

15. Eduskunnan lakivaliokunta on edellä mainitun hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä hyväksynyt hallituksen esityksessä omaksutun peruslinjauksen, joka koskee lapsen suojaksi määrättävää lähestymiskieltoa. Valiokunta on kuitenkin samalla muistuttanut siitä, että lähestymiskieltoa koskevassa tuomiossa on mainittava tarpeelliset poikkeukset kiellosta, esimerkiksi määräykset lapsen tapaamisoikeuden toteuttamisesta tarkkoine ehtoineen (LaVM 2/2004 vp s. 4).

Perhe-elämän suojaa koskevat velvoitteet

16. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus nauttia perhe-elämäänsä kohdistuvaa kunnioitusta. Saman artiklan 2 kohdan mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä muun muassa muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Korkein oikeus toteaa, että artiklan vakiintuneen tulkinnan mukaan siinä tarkoitettu perhe-elämän suoja kattaa lapsen ja vanhemman oikeuden pitää yhteyttä toisiinsa myös tilanteessa, jossa he asuvat erillään.

17. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon täydellinen estäminen on mahdollista vain poikkeuksellisissa olosuhteissa. Perhe-elämän suoja edellyttää, että yhteydenpitoa rajoitetaan vain tarpeellisessa laajuudessa. Sen takia viranomaisten on arvioitava, voidaanko yhteydenpitoa rajoittaa vähemmässä määrin, esimerkiksi kieltämällä yhteydenpito vain tietyksi määräajaksi tai sallimalla valvotut tapaamiset (Vojnity v. Unkari, 12.2.2013, kohdat 41–43).

18. Perhe-elämän suojasta määrätään myös kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 17 artiklassa. Perustuslaissa ei sitä vastoin ole nimenomaista mainintaa perhe-elämän suojasta. Perhe-elämäkin kuuluu kuitenkin perustuslain 10 §:ssä tarkoitetun yksityiselämän suojan piiriin (HE 309/1993 vp s. 53).

19. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 9 artiklan 3 kohdan mukaan sopimusvaltioiden on kunnioitettava vanhemmastaan tai vanhemmistaan erossa asuvan lapsen oikeutta ylläpitää henkilökohtaisia suhteita ja suoria yhteyksiä kumpaankin vanhempaansa säännöllisesti, paitsi jos se on lapsen edun vastaista.

Yleisiä näkökohtia lähestymiskiellon suhteesta lapsen ja vanhemman väliseen yhteydenpitoon

20. Korkein oikeus toteaa, että lähestymiskiellon tarkoituksen kanssa on lähtökohtaisesti sopusoinnussa edellä kohdassa 14 selostettu hallituksen esityksen lausuma, jonka mukaan lapsen suojaksi määrätty lähestymiskielto menee tapaamisoikeuden edelle. Lähestymiskielto voidaan kuitenkin jo lain mukaan määrätä usealla eri perusteella, joihin liittyy erilainen riski kiellolla suojattavan henkilön turvallisuudelle. Lisäksi kussakin yksittäisessä tapauksessa kiellon määräämiseen johtavat konkreettiset seikat samoin kuin muut asiaan vaikuttavat olosuhteet voivat erota merkittävästi toisistaan sen suhteen, millä tavoin, kuinka vakavasti ja millaisissa tilanteissa lähestymiskieltoon määrättävän vanhemman voidaan olettaa loukkaavan lähestymiskiellolla suojattavan lapsen oikeuksia. Tämä merkitsee sitä, että lapsen ja lähestymiskieltoon määrätyn vanhemman väliselle yhteydenpidolle ei ole aina ehdotonta estettä, vaikka lähestymiskiellon määräämisen edellytykset olisivatkin olemassa.

21. Korkein oikeus katsoo edellä kohdissa 16–19 selostetuista perhe-elämän suojaa koskevista velvoitteista seuraavan, että määrättäessä alaikäisen lapsen vanhempi lähestymiskieltoon lapsen suojaksi tuomioistuimen on huolellisesti harkittava, voidaanko lapsen ja vanhemman välinen yhteydenpito turvata myös lähestymiskiellon voimassaoloaikana. Asiasta on myös tarvittaessa annettava yksilöidyt määräykset lähestymiskieltoa koskevassa ratkaisussa. Kun otetaan huomioon perhe-elämän suojan merkitys sekä vanhemman että lapsen kannalta, asiaa ei voida jättää käsittelemättä lähestymiskiellon määräämistä koskevassa asiassa sillä perusteella, että lapsen tapaamisoikeutta koskeva asia on mahdollista saattaa myöhemmin erikseen vireille.

22. Tuomioistuimen on siten lähestymiskieltoasiassa arvioitava, voidaanko lähestymiskiellosta määrätä poikkeuksia esimerkiksi lapsen ja vanhemman välisiä tapaamisia tai muunlaista yhteydenpitoa varten. Tätä arvioitaessa on otettava huomioon mahdollisuus määrätä tapaamiset tarvittaessa valvotuiksi. Ratkaisun sisältöä harkittaessa on otettava huomioon, että lähestymiskiellolla ei saa estää lapsen ja vanhemman välistä yhteydenpitoa enempää kuin on välttämätöntä lapsen turvallisuuden varmistamiseksi. Mitä pitemmäksi ajaksi lähestymiskielto määrätään, sitä painavampia perusteita on oltava sille, että lähestymiskiellosta ei määrätä mitään poikkeuksia lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon turvaamiseksi.

Johtopäätökset tässä asiassa

23. Edellä selostetulla tavalla lähestymiskieltolaissa ei ole erikseen säännelty lapsen ja vanhemman välisen yhteydenpidon järjestämistä lapsen suojaksi vanhempaa vastaan määrättävän lähestymiskiellon voimassaoloaikana. Asiaa koskevat esityölausumat ovat varsin ylimalkaisia, eikä niissä ole tarkemmin arvioitu lähestymiskiellon suhdetta perhe-elämän suojaan. Myöskään Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ei ole aikaisemmin arvioitu lähestymiskiellon määräämisen suhdetta lapsen ja vanhemman välisen perhe-elämän suojan toteutumiseen. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisuperusteella, jotta hovioikeus olisi voinut antaa käräjäoikeuksien oikeuskäytäntöä ohjaavan asiaratkaisun tästä kysymyksestä.

24. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että käräjäoikeuden tuomio on ollut erittäin suppeasti perusteltu. Käräjäoikeus ei ole selostanut vastaanottamansa henkilötodistelun sisältöä eikä yksityiskohtaisesti arvioinut asiassa esitettyä näyttöä. Erityisenä puutteena ratkaisussa on lisäksi ollut se, että käräjäoikeus ei ole lausunut mitään A:n toissijaisesti esittämästä vaatimuksesta, jonka mukaan mahdollisen lähestymiskiellon yhteydessä pitää määrätä poikkeuksista kieltoon, jotta hänen ja lasten väliset valvotut tapaamiset ovat mahdollisia lähestymiskiellon voimassaoloaikana.

25. Mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole ollut hovioikeudessa mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Käräjäoikeuden ratkaisun puutteellisuuden takia on erityisesti ollut mahdotonta arvioida, onko lasten turvallisuuden takaamiseksi ollut välttämätöntä määrätä vuoden pituisesta lähestymiskiellosta ilman mitään poikkeuksia A:n ja lasten välisen yhteydenpidon mahdollistamiseksi. Näin ollen hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa myös tarkistusperusteella.

26. Lapsen ja vanhemman oikeus keskinäiseen yhteydenpitoon kuuluu perhe-elämän suojan ydinalueeseen. Kun asiassa on aihetta epäillä, että tätä oikeutta ei ole otettu huomioon lähestymiskieltoa määrättäessä siten kuin lasten ja A:n ihmis- ja perusoikeuksien suoja edellyttää, jatkokäsittelyluvan myöntämiseen on myös muu painava syy.

Lasten puhevallan käyttäminen

27. Lasten puhevaltaa on käräjäoikeudessa käyttänyt yksin B, vaikka asiassa esitetyn selvityksen perusteella A ja B ovat kumpikin lasten huoltajia.

28. Lähestymiskieltolaissa ei ole säännöstä siitä, kenellä on oikeus käyttää alaikäisen puhevaltaa, kun kieltoa haetaan hänen suojakseen. Näin ollen puhevallan käytössä on sovellettava oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 1 §:n yleisiä säännöksiä. Pykälän 1 momentin mukaan alaikäisen henkilöä koskevassa asiassa vajaavaltaisen puhevaltaa käyttää huoltaja tai muu laillinen edustaja.

29. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan lapsen huoltajat vastaavat yhdessä lapsen huoltoon kuuluvista tehtävistä ja tekevät yhdessä lasta koskevat päätökset, jollei toisin ole säädetty tai määrätty. Pykälän 2 momentin mukaan toisen huoltajan suostumus ei kuitenkaan ole tarpeen, jos hän ei matkan, sairauden tai muun syyn vuoksi voi osallistua lasta koskevan päätöksen tekemiseen ja ratkaisun viivästymisestä aiheutuisi haittaa.

30. Edellä esitetystä seuraa, että lasten puhevallan käyttäminen asiassa olisi lähtökohtaisesti kuulunut A:lle ja B:lle yhteisesti.

31. Voimassa olevassa laissa ei ole säädetty huoltajan esteellisyydestä edustaa lasta asiassa, jossa hän itse tai lapsen toinen huoltaja on vastapuolena. Vanhastaan on kuitenkin pidetty selvänä, että huoltajalla ei ole kelpoisuutta edustaa lasta sellaisessa lapsen henkilöä koskevassa oikeusasiassa, jossa hän on itse vastapuolena (ks. Markku Helin, Edunvalvojan päätösvallan rajoista. LM 6–7/2001, s. 1083–1084).

32. Tässä tapauksessa lasten huoltajista A on ollut lasten vastapuolena, eikä hän siten ole voinut edustaa lapsia. Tässä tilanteessa ei myöskään ole ollut selvää, että B on ollut yksin kelpoinen käyttämään lasten puhevaltaa asiassa toista huoltajaa vastaan. Lasten suojaksi haettua lähestymiskieltoa on perusteltu sillä, että A oli perheen yhteisellä lomamatkalla repinyt molempia lapsia tukasta ja retuuttanut muulla tavoin toista lasta. Todisteina esitetyistä asiakirjoista ilmenee, että matkan jälkeen lapset eivät enää asuneet samassa taloudessa A:n kanssa. Näissä olosuhteissa lasten suojaksi haetun lähestymiskiellon käsittelemistä ei voida pitää lasten turvallisuuden kannalta niin kiireellisenä asiana, että edunvalvojan määrääminen lapsille tätä oikeudenkäyntiä varten olisi viivästyttänyt asian käsittelyä liiaksi ja että B:llä voitaisiin sen vuoksi katsoa olleen yksin oikeus käyttää lasten puhevaltaa asiassa.

33. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt omasta aloitteestaan kiinnittää huomiota siihen, että lasten puhevallan käyttämistä ei ollut käräjäoikeudessa järjestetty asianmukaisesti. Tämän virheellisen menettelyn korjaamiseksi hovioikeuden olisi pitänyt myöntää asiassa jatkokäsittelylupa muun painavan syyn perusteella.

Lasten mielipiteen selvittäminen

34. Asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä C on ollut 11-vuotias ja D 12-vuotias. Asiakirjoista ei ilmene, että lasten mielipidettä lähestymiskiellon määräämisestä tai A:n toissijaisesti vaatimasta poikkeuksesta kieltoon olisi lainkaan selvitetty.

35. Perustuslain 6 §:n 3 momentin mukaan lapsia on kohdeltava tasa-arvoisesti yksilöinä ja heidän tulee saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti. Säännöksen perustelujen mukaan säännöksellä on haluttu muun ohella osoittaa, että jokaista lasta on kohdeltava yksilönä, ei pelkästään passiivisena toiminnan kohteena (HE 309/1993 vp s. 45).

36. Lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artiklan 1 kohdan mukaan sopimusvaltiot takaavat lapselle, joka kykenee muodostamaan omat näkemyksensä, oikeuden vapaasti ilmaista nämä näkemyksensä kaikissa lasta koskevissa asioissa. Lapsen näkemykset on otettava huomioon lapsen iän ja kehitystason mukaisesti. Tämän toteuttamiseksi lapselle on artiklan 2 kohdan mukaan annettava mahdollisuus tulla kuulluksi häntä koskevissa oikeudellisissa toimissa joko suoraan tai edustajan tai asianomaisen toimielimen välityksellä kansallisen lainsäädännön menettelytapojen mukaisesti.

37. Lapsen oikeuksien sopimuksen täytäntöönpanon seurantaa ja valvontaa varten on asetettu lapsen oikeuksien komitea. Komitea on yleiskommentissaan nro 12 (2009) käsitellyt sopimuksen 12 artiklassa vahvistettua lapsen oikeutta tulla kuulluksi. Komitea on todennut muun ohella, että sopimusvaltioilla on ehdoton velvollisuus toteuttaa asianmukaisia toimenpiteitä pannakseen tämän oikeuden täysimääräisesti täytäntöön kaikkien lasten osalta (kohta 19). Komitea on korostanut, että 12 artiklan 2 kohdan määräys koskee kaikenlaisia lasta koskevia oikeudellisia toimia ja muun muassa toimia, joissa on kyse lasten joutumisesta väkivallan uhriksi (kohta 32). Komitea on erityisesti todennut, että lapsen näkemys on otettava huomioon hänen etuaan määritettäessä aina, kun lapsi päätetään erottaa perheestään siksi, että häntä on pahoinpidelty tai laiminlyöty kotonaan (kohta 53).

38. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt viran puolesta kiinnittää huomiota siihen, että C:n ja D:n mielipidettä asiasta ei ollut käräjäoikeudessa selvitetty siten kuin perustuslain 6 §:n 3 momentti ja lapsen oikeuksien yleissopimuksen 12 artikla edellyttävät. Hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muun painavan syyn perusteella myös sen varmistamiseksi, että lasten mielipide asiasta selvitetään heidän perus- ja ihmisoikeuksiensa edellyttämällä tavalla.

Uusi todistelu ja asian jatkokäsittely

39. C:n ja D:n edunvalvoja on lasten puolesta Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa vedonnut uusiin kirjallisiin todisteisiin. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana vain kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää asiassa jatkokäsittelylupa. Todistelulle, joka ei ole ollut hovioikeuden käytettävissä sen harkitessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä, ei ole syytä antaa asiaa arvioitaessa merkitystä. Näin ollen uudet todisteet eivät ole vaikuttaneet asian ratkaisemiseen Korkeimmassa oikeudessa. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että tämä ei estä C:tä ja D:tä vetoamasta kyseisiin todisteisiin hovioikeudessa.

40. Asiaa ei voida oikeusastejärjestyksen takia ottaa enemmälti tutkittavaksi Korkeimmassa oikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa siltä osin kuin hänet on määrätty lähestymiskieltoon C:n ja D:n suojaksi. Asia palautetaan mainitulta osalta Vaasan hovioikeuteen, jonka on kiireellisesti otettava asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Mika Ilveskero, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.

A sekä B ja C yhdessä omistivat asemakaavan mukaiseen tonttiin sisältyvät kiinteistöt. Kummankin kiinteistön omistajat olivat toimituksessa esittäneet kiinteistönmuodostamislain 62 §:n mukaisen muiden tontinosien lunastamista koskevan vaatimuksen. B:n ja C:n tontinosalla, jonka pinta-ala oli A:lle kuuluvaa tontinosaa suurempi, sijaitsi A:n omistamia rakennuksia.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein B:n ja C:n tontinosalla sijaitsevat A:n omistamat rakennukset otettiin huomioon määritettäessä A:n tontinosan arvoa. A:n tontinosa katsottiin arvokkaammaksi. A:lla oli siten etuoikeus lunastaa muut tontinosat.

KML 62 § 1 mom
KML 62 § 2 mom

Ks. HD:2019:51

A oli vastuussa siitä, että yhtiön toiminnassa oli muun ohella otettu I-luokan pohjavesialueella sijaitsevalta soranottoalueelta maa-ainesta lupamääräysten vastaisesti sekä läjitetty samalle alueelle jätemaata. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, ettei teolla ollut näytetty aiheutetun ympäristölle erityisen suurta vahingon vaaraa. A oli syyllistynyt ympäristön turmelemiseen.

A:n syyksi oli luettu myös toinen ympäristön turmeleminen. A tuomittiin yhteiseen seitsemän kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kysymys myös A:n määräämisestä liiketoimintakieltoon sekä A:n ja yhtiön tuomitsemisesta menettämisseuraamukseen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 28.1.2016 nro 16/104023

Käräjäoikeus katsoi syytekohdan 1 osalta selvitetyksi, että X Oy:n (yhtiön) toiminnassa oli sijoitettu yhtiön omistaman kierrätyskeskuksena toimineen kiinteistön kenttärakenteeseen ainakin asfalttijätettä, murskaamatonta betonijätettä, puuta ja sekalaista rakennuspurkujätettä. Osa betonista oli ollut raudoitettua ja kaikki havaittu betonijäte oli ollut rakenteeseen sopimattomassa muodossa. Luvatonta jätetäyttöä kenttärakenteessa oli ollut 35 800 kuutiometriä, josta lajiteltavaa rakennusjätettä oli ollut 2,55 tonnia ja purkujätettä 0,45 tonnia. Menettely oli näiltä osin ollut yhtiölle 27.12.1999 ja 19.3.2004 myönnettyjen ympäristölupien lupamääräysten vastaista.

Käräjäoikeus katsoi, että maahan pitkän ajan kuluessa sijoitettu asfalttijäte, murskaamaton betonijäte, puu ja sekalainen rakennuspurkujäte oli aiheuttanut maaperän roskaantumisen, joka oli ennallistamattomana rajoittanut alueen tulevia käyttömahdollisuuksia. Maahan oli useiden vuosien ajan sijoitettu muutakin kuin vaaratonta ja pysyvää jätettä ilman sen lajittelua ja kaatopaikkakelpoisuuden selvittämistä. Tällöin oli ollut olemassa riski siitä, että maahan sijoitetut materiaalit olisivat saattaneet sisältää muun ohella polysyklisiä aromaattisia hiilivetyjä (PAH-yhdisteitä), asfalttijätteeseen imeytyneitä haitallisia aineita kuten öljyä, bensiiniä tai liuottimia sekä rakennusjätteeseen sisältyviä erilaisia haitta-aineita kuten kreosoottia, lyijyä tai asbestia. Nämä aineet olisivat voineet aiheuttaa maaperän, pohjaveden ja pintaveden pilaantumista. Käräjäoikeus katsoi toiminnan siten olleen omiaan myös aiheuttamaan ympäristön pilaantumista.

Käräjäoikeus totesi A:n olleen yhtiön toimitusjohtaja 20.2.2004 lukien, mitä ennenkin hänen oli näytetty käyttäneen yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa. Hän oli ollut myös yhtiön hallituksen puheenjohtaja vuodesta 1996 lukien. A oli siten ollut vastuussa kierrätyskeskuksessa tapahtuneesta syytteessä tarkoitetusta menettelystä. A:n katsottiin menetelleen tahallisesti.

Syytekohdassa 2 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että yhtiön toiminnassa oli sen omistamalla soranottoalueella vastoin sille 1.2.2005 myönnettyä maa-aineslupaa otettu soraa alin ottotaso alittaen. Maa-ainesluvan mukainen alin ottotaso oli ollut +88 metriä merenpinnasta, ja alueella toukokuussa 2011 tehtyjen mittausten mukaan sorakuopan pohja oli ollut alimmillaan tasolla +86,09 metriä merenpinnasta. Kaivusyvyyden ei ollut näytetty tekoaikana olleen pohjaveden kannalta kriittisen alhaalla, mutta oli selvää, että ympäristön ja erityisesti pohjaveden laatu ja puhtaus vaarantuivat sitä enemmän, mitä syvemmältä ja enemmän pohjaveden muodostumisalueella suodattavaa sora- tai hiekkakerrosta kaivettiin. Sen seurauksena huonompilaatuinen vesi saattoi pohjavirtausten kautta kulkeutua kauaskin lähtöpaikasta. Kasalle kaivettu sora ei ollut enää omiaan suojaamaan pohjavettä. Maa-ainesten yliottoa oli pidettävä ympäristön turmelemisena. Ylioton määräksi käräjäoikeus arvioi 10 000 kuutiometriä.

Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että yhtiö olisi tehnyt tekoaikana 1.2.2005 myönnetyn maa-ainesluvan vastaista sivuyliottoa. Käräjäoikeus katsoi edelleen jääneen näyttämättä, että yhtiössä olisi laiminlyöty ottoalueen rajojen ja korkeuspisteiden luvanmukainen merkitseminen.

Käräjäoikeus katsoi lisäksi selvitetyksi, että soranottoalueelle oli tuotu epäpuhdasta maata ja rakennusjätettä. Sorakuopasta oli löydetty öljyistä maata, mutta öljyn määrä oli ollut varsin pieni. Lisäksi sorakuopasta oli löydetty ylemmän ohjearvon ylittäviä sinkki- ja lyijypitoisuuksia. Sorakuoppaan olisi saanut viedä vain varmasti puhtaita ja tutkittuja maa-aineksia. Rikosoikeudellinen vastuu sorakuoppaan viedyn maan puhtaudesta oli A:lla. Käräjäoikeus totesi, että kuoppaan tuodun maa-aineksen kokonaismäärä oli ollut suuri, eikä sitä ollut hyväksytetty kunnan viranomaisella. Määrän ei kuitenkaan ollut näytetty olleen suurempi kuin A:n myöntämä 8 100 kuutiometriä. Varsinaisen jätteen eli muun ohella öljyn, sinkin, metallien ja muovin määrä oli ollut varsin vähäinen.

Käräjäoikeus totesi vielä, että sorakuopan yläreunassa oli ollut polttoainesäiliö. Kysymyksessä oli ollut kuopassa työskentelevien koneiden tankkauspiste, joka oli sijainnut soranottoalueen ulkopuolella ja jolle ei tarvinnut hakea erillistä lupaa. Kysymys ei ollut luvattomasta polttoaineen jakelupisteestä.

Käräjäoikeus katsoi, että sorakuopalle viety vieras, osittain haitallisia aineita sisältänyt maa-aines oli aiheuttanut vaaran ympäristönsuojelulaissa kielletystä maaperän pilaantumisesta. Kysymys oli tärkeästä pohjavesialueesta, jolla oli ollut riski myös ympäristönsuojelulain kieltämään pohjaveden pilaantumiseen. Teot olivat olleet maa-ainesluvan lupaehtojen vastaisia. Niiden seurauksena ei ollut näytetty aiheutuneen konkreettista ympäristön turmeltumista, mutta ne olivat olleet omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista.

Käräjäoikeus totesi A:n olevan maanrakennusalan koulutuksen saanut kokenut maanrakennusalan yrittäjä. Hän oli koko tekoajan ollut yhtiön toimitusjohtaja ja myös johtanut yhtiön käytännön liiketoimintaa ja ollut kaikkien esimies. A oli suoraan ollut vastuussa koko sorakuopan toiminnasta.

Käräjäoikeus katsoi, että alueelle oli tuotu humusmaata ja muuta maata kuopan tulevaa maisemointia varten. Selvitystä ei ollut esitetty siitä, että sorakuopalle olisi kuljetettu tahallaan sinne kelvotonta maa-ainesta tai pilaantuneita maita. Myös soran yliotto oli ollut niin vähäistä, ettei sitä voitu pitää tahallisena. A:n oli täytynyt ymmärtää toiminnassa tapahtuneiden laiminlyöntien ja lupaehtojen rikkomisen aiheuttamat riskit ympäristön pilaantumiselle. Hän oli menetellyt törkeän huolimattomasti.

Syytekohdassa 2 tarkoitetun teon törkeysarvioinnin osalta käräjäoikeus katsoi, ettei tekojen ympäristölle aiheuttama vahingon vaara ollut ollut erityisen suuri. Kokonaisarvostelukaan ei tukenut törkeän tekomuodon syyksilukemista.

Siten käräjäoikeus luki A:n syyksi syytekohdassa 1 ympäristön turmelemisen ajalla 27.12.1999–20.5.2011 ja syytekohdassa 2 ympäristön turmelemisen ajalla 26.7.2006–18.5.2011.

Käräjäoikeus katsoi erityisesti syytekohdassa 1 tahallisena tekona syyksi luetun kierrätyskeskuksen kenttärakenteen rakentamisen lupaehtojen vastaisesti sekä syytekohdassa 2 törkeän huolimattomasti ja ilman tarkastusta lupaehtojen vastaisen maa-aineksen viemisen I-luokan pohjavesialueella olevaan sorakuoppaan edellyttävän vankeusrangaistuksen tuomitsemista. Käräjäoikeus katsoi, että oikeudenmukainen rangaistus oli 3 kuukauden mittainen vankeusrangaistus, joka voitiin tuomita ehdollisena.

Mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus tuomitsi myös yhtiön yhteisösakkoon.

Rikoshyödyn osalta käräjäoikeus totesi, että syytekohdassa 1 menettelystä syntynyt taloudellinen hyöty oli syntynyt siitä, kun alueelle tuotuja materiaaleja ei ollut käsitelty luvassa edellytetyllä tavalla, eikä syyttäjien katsomin tavoin siitä, ettei niitä ollut viety toiseen vastaanottopaikkaan. Käräjäoikeus kuitenkin totesi, että vastaaja oli ennallistanut kierrätyskeskuksen kentän sellaiseen kuntoon, jossa sen luvanmukaisesti toimiessa olisi pitänyt olla. Vastaaja oli vastannut alueen käsittelystä ja alueelle kuulumattoman aineksen asianmukaisesta kierrättämisestä aiheutuneista kustannuksista. Tämän vuoksi oli perusteltua jättää tuomitsematta menettelyn tuottama taloudellinen hyöty valtiolle.

Syytekohdassa 2 yliotetun soran osalta käräjäoikeus totesi, että syyttäjien esittämällä kaavalla, joka perustui jalostetun soran hintaan 5 euroa kuutiometriltä, 70 euron kuljetushintaan 25 kuutiometrin kuormaa kohti vähennettynä todellisilla kuljetuskuluilla ja lähikuljetuksista tulevalla vähennyksellä 0,50 euroa ja 0,70 euroa kuutiometriä kohti, hyöty yhdestä kuutiometristä soraa olisi 6,60 euroa. Käräjäoikeus kuitenkin totesi hyödyn riippuvan kilpailusta, soran hinnoittelusta ja kaikista sen tuottamisen vaatimista kuluista, minkä vuoksi käräjäoikeus arvioi todellisen hyödyn määräksi 1,50 euroa kuutiometriltä. Rikoshyödyn määrä oli siten 15 000 euroa. Sorakuopalle tuodun maa-aineksen osalta käräjäoikeus totesi, että H:n kaupungin kohteista maa-ainekset oli saatu viedä korvauksetta kaupungin maankaatopaikoille. Selvitystä siitä, milloin ja mistä rakennusjätettä oli tuotu sorakuopalle, ei ollut esitetty, jolloin oli epävarmaa, olisiko maa-aines voitu viedä ilmaiseksi toiselle maankaatopaikalle ja mikä kuljetuskustannus tästä olisi syntynyt. Betonia ja tiiltä olisi voitu kuljettaa myös yhtiön omaan kierrätyskeskukseen. Lisäksi yhtiö oli aloittanut sorakuopan kunnostus- ja tutkimustyöt, ja alueelta oli viety pois sinkkipitoista ja öljyistä maata. Tästä aiheutuneet kustannukset olivat tulleet yhtiön kustannettaviksi. Yhtiön ei siten tältä osin ollut näytetty saaneen rikoshyötyä, minkä lisäksi rikoshyöty oli myös ennallistamisen vuoksi mahdollista jättää konfiskoimatta.

Käräjäoikeus tuomitsi siten A:n ja yhtiön yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä jalostetusta sorasta 15 000 euroa.

Liiketoimintakiellon osalta käräjäoikeus katsoi, ettei A:n rikollista menettelyä voitu pitää vähäisenä, sillä menettely oli pääosin liittynyt yhtiön ydinliiketoiminnoista eli soranotosta ja maanrakennuksesta aiheutuvien jätteiden ympäristölupien ja ympäristönsuojelunormien vastaiseen toiminnanharjoittamiseen kahdessa toimipisteessä. Toiminta oli ollut kierrätyskeskuksessa pitkäkestoista ja soranottoalueella toiminta oli aiheuttanut pohjaveden pilaamisvaaran ja ollut muutoinkin moitittavaa. Käräjäoikeus edelleen katsoi, että kysymys oli ollut liiketoiminnasta, joka olisi voinut aiheuttaa julkisin varoin katettavia merkittäviä taloudellisia vahinkoja, jos ympäristö olisi konkreettisesti pilaantunut. A oli kuitenkin ennallistanut ympäristöä omalla kustannuksellaan, eikä konkreettista vahinkoa ollut aiheutunut. A:n ei ollut osoitettu vahingoittaneen velkojiaan tai sopimuskumppaneitaan eikä saaneen merkittävää kilpailuetua toisiin toimijoihin nähden. A:n menettely ei osoittanut hänen suhtautuvan täysin piittaamattomasti elinkeinotoimintaa koskeviin määräyksiin, eikä hänen ollut näytetty aiemmin tai sittemminkään syyllistyneen muuhun rangaistavaan menettelyyn liiketoiminnassa. Vaara siitä, että A jatkaisi tämänkaltaista lainvastaista menettelyä, oli vähäinen, minkä lisäksi teoista oli jo kulunut jonkin aikaa. Käräjäoikeus hylkäsi vaatimuksen liiketoimintakiellon määräämisestä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Jari Kirmo, Hanne-Maria Kari ja Nea Koivu.

Turun hovioikeuden tuomio 29.9.2017 nro 17/138625

Syyttäjät, A ja yhtiö valittivat hovioikeuteen. Syyttäjät vaativat muun ohella, että A tuomitaan rangaistukseen syytteen teonkuvauksen mukaisesti syytekohdassa 1 ympäristön turmelemisesta ja syytekohdassa 2 törkeästä ympäristön turmelemisesta ja että A:lle tuomittua vankeusrangaistusta korotetaan. Lisäksi syyttäjät vaativat, että A:n ja yhtiön menetettäväksi tuomitun rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrää korotetaan ja että A määrätään liiketoimintakieltoon. A ja yhtiö vaativat, että syytteet ja niihin perustuvat vaatimukset syytekohdissa 1 ja 2 hylätään.

Syytekohdassa 1 hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätöksen siitä, että kierrätyskeskuksen kenttärakenteeseen oli myönnetyn ympäristöluvan vastaisesti sijoitettu jätettä, jota kierrätyskeskukseen ei olisi saanut tuoda, ja että jätteen sijoittamisen kenttärakenteeseen oli katsottu aiheuttaneen kiinteistön maaperän roskaantumista. Kierrätyskeskukseen tuodun betonijätteen osalta hovioikeus katsoi, ettei se ollut ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista. Muiden jätteiden kuin betonin osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun siitä, että niiden sijoittaminen kenttärakenteeseen oli ollut omiaan aiheuttamaan myös ympäristön pilaantumista. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun siitä, että A oli ollut vastuussa kierrätyskeskuksessa tapahtuneesta menettelystä ja että hän oli toiminut tahallisesti.

Syytekohdassa 2 hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun siitä, että yhtiö oli kaivanut maa-ainesta lupaehtojen vastaisesti liian syvältä ja että yliottoa oli pidettävä ympäristön turmelemisena. Hovioikeus katsoi lisäksi tulleen näytetyksi, että yhtiö oli ottanut maa-aineksia myös maa-ainesluvan mukaisen kaivualueen ulkopuolelta syytteen teonkuvauksen mukaisesti eli kahdessa kohdassa noin 2 800 neliömetrin alueella noin 18 000 kiintokuutiometrin eli 22 500 kuutiometrin verran siten, että luvatonta soranottoa oli tapahtunut myös naapurikiinteistön puolella.

Vielä hovioikeus katsoi, että A oli sorakuopan toiminnasta vastaavana henkilönä laiminlyönyt luvallisen kaivualueen rajojen ja korkeustason merkitsemisen lupaehtojen mukaisesti. Hän oli toiminut törkeästä huolimattomuudesta.

Sorakuoppaan tuodun maa-aineksen osalta hovioikeus katsoi, että maa-ainesta oli tuotu 37 000 kuutiometriä. Vain osa maa-aineksista oli viety pois. Maa-ainesten määrä oli ollut huomattavasti suurempi kuin mitä alueelle olisi saanut tuoda sen maisemointia varten. Hovioikeus arvioi, että jätemaata oli alueelle tuodusta maasta ollut 60 prosenttia eli 22 000 kuutiometriä, mistä määrästä varovaisuusperiaate huomioon ottaen vastaajien syyksi voitiin lukea 14 000 kuutiometriä. Maa-aineksen kokonaismäärään suhteutettuna pilaantuneeksi katsottavan maa-aineksen osuus oli ollut merkittävä. Jätettä oli maa-aineksen kokonaismäärään nähden ollut vähän. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö täyttyi. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun siitä, että rikosoikeudellisesti arvioiden vastuu sorakuoppaan viedyn maa-aineksen puhtaudesta oli ollut A:lla.

Sorakuopan yläreunassa ollutta polttoainesäiliötä hovioikeus piti yhtiön liiketoiminnan yhteydessä toimivana jakelupisteenä, jolle olisi tullut hakea ympäristölupa. Koska toiminta oli sijoitettu I-luokan pohjavesialueelle, säiliöstä ja sen käytöstä oli aiheutunut pohjaveden pilaantumisen vaaraa. Ympäristön turmelemisen tunnusmerkistö täyttyi myös tältä osin.

Syyksilukemisen laajentumisesta huolimatta hovioikeus katsoi, ettei ympäristön turmelemisen törkeä tekomuoto ollut täyttynyt. A oli syytekohdassa 2 syyllistynyt ympäristön turmelemiseen.

Syyksilukemisen ankaroittamisesta huolimatta hovioikeus katsoi, ettei rangaistuksen muuttamiseen ollut ilmennyt aihetta. Vankeusrangaistuksen tuomitseminen perusmuotoisesta ympäristön turmelemisesta oli poikkeuksellista ja perustui siihen, että rikokset olivat tavanomaisia ympäristönturmelemistekoja vakavampia.

Syytekohtaa 1 koskevan rikoshyödyn osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun siitä, että kierrätyskeskuksen ennallistamisen vuoksi rikoshyödyn tuomitsematta jättäminen oli perusteltua. Syytekohdassa 2 soran ylioton osalta hovioikeus totesi, että sorakuopalle oli jäänyt maa-ainesluvan nojalla otettavissa olevaa soraa 37 669 kuutiometriä, jonka ottamiseen yhtiöllä olisi ollut oikeus. Soranotosta luvanmukaisen pohjatason alapuolelta ja kaivurajan ulkopuolelta ei siten ollut syntynyt rikoshyötyä. Sorakuopalle tuodun aineksen osalta hovioikeus totesi, että alueelta oli vastaajien syyksiluetusta määrästä 14 000 kuutiometristä viety pois 8 100 kuutiometriä. Rikoshyötyä oli siten kertynyt siltä osin kuin maa-ainesta ei ollut viety alueelta pois eli 5 900 kuutiometrin osalta. Koska alueelta oli viety pois sinkkipitoinen maa-aines, maa-ainesjätteen käsittelykustannuksiksi voitiin katsoa 1-4 euroa kuutiometriltä, jolloin rikoshyöty oli käsittelykustannusten keskiarvolla laskettuna 12 000 euroa.

Liiketoimintakiellon määräämisen osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun.

Hovioikeus tuomitsi siten A:n ja yhtiön yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä 15 000 euron asemesta 12 000 euroa. Muilta osin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juha Laaksonen, Erkki Reijonen ja Esko Junnila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjille myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan ympäristön turmelemisen törkeysarviointia, rangaistuksen mittaamista, menettämisseuraamusta ja liiketoimintakiellon määräämistä.

Syyttäjät vaativat valituksessaan, että A:n katsotaan syytekohdassa 2 syyllistyneen ympäristön turmelemisen asemesta törkeään ympäristön turmelemiseen, että hänelle tuomittua rangaistusta joka tapauksessa korotetaan ja että hänet määrätään liiketoimintakieltoon. Lisäksi syyttäjät vaativat, että A:n ja yhtiön yhteisvastuullisesti valtiolle menetettäväksi tuomitun rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn määrä korotetaan 3 879 089 euroksi.

A ja yhtiö vaativat vastauksessaan, että syyttäjien valitus hylätään. A vaati lisäksi, että rangaistusta määrättäessä otetaan rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla lieventämisperusteena huomioon hänen pyrkimyksensä poistaa rikosten vaikutuksia ja edistää rikosten selvittämistä sekä saman luvun 7 §:n 3 kohdan perusteella lieventävänä seikkana huomioon rikosten tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika. Hän vaati vielä, että häneen kohdistettu menettämisseuraamusvaatimus hylätään sillä perusteella, ettei hän ole saanut henkilökohtaisesti mitään hyötyä.

Syyttäjät antoivat Korkeimmalle oikeudelle pyydetyn lausuman A:n vaatimusten johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Syytekohdassa 1 A:n syyksi on lainvoimaisesti luettu ympäristön turmeleminen ajalla 27.12.1999–20.5.2011, koska yhtiön toiminnassa on myönnetyn ympäristöluvan vastaisesti sijoitettu yhtiön omistaman kierrätyskeskuksena toimivan alueen kenttärakenteeseen jätetäyttöä. A:n menettely on katsottu tahalliseksi.

2. Syytekohdassa 2 alemmat oikeudet ovat lukeneet A:n syyksi ympäristön turmelemisen hyläten syytteen törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syyksilukeminen on perustunut siihen, että yhtiön toiminnassa on ajalla 26.7.2006–18.5.2011 otettu yhtiön omistamalta soranottoalueelta maa-ainesta luvan mukaisen ottotason alapuolelta ja kaivuraja ylittäen sen ulkopuolelta sekä tuotu soranottoalueelle luvanvastaisesti sinne soveltumatonta maa-ainesta. Lisäksi luvallisen kaivualueen rajojen ja korkeustason merkitseminen lupaehtojen mukaisesti on laiminlyöty ja sorakuopan yläreunassa on ollut polttoaineiden jakelupiste, jolle ei ole ollut ympäristölupaa. A:n menettely on katsottu törkeän huolimattomaksi.

3. A on tuomittu 3 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen hänen syykseen syytekohdissa 1 ja 2 luetuista rikoksista. A ja yhtiö on tuomittu yhteisvastuullisesti menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä 12 000 euroa. Vaatimus liiketoimintakiellon määräämisestä on hylätty.

2. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjien valituksen johdosta kysymys ensinnäkin siitä, onko A:n katsottava syytekohdassa 2 syyllistyneen ympäristön turmelemisen asemesta törkeään ympäristön turmelemiseen. Kysymys on myös rangaistuksen mittaamisesta. Lisäksi Korkeimman oikeuden arvioitavana on se, onko A ja yhtiö tuomittava menettämään valtiolle rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä, sekä mahdollisen menettämisseuraamuksen määrä. Lopuksi on kysymys vielä A:n määräämisestä liiketoimintakieltoon.

3. Törkeä ympäristön turmeleminen

3.1 Syyttäjien vaatimukset ja alempien oikeuksien ratkaisut syytekohdassa 2

5. Syyttäjät ovat vaatineet, että syytekohdassa 2 A:n katsotaan syyllistyneen törkeään ympäristön turmelemiseen. Syytteen mukaan teolla ympäristölle aiheutettua vahinkoa tai vahingon vaaraa voitiin pitää erityisen suurena. Alueelle tuodun jätteen määrä ja laatu, suojauksien puute, suojakerroksen paksuus, maaperän laatu ja pohjavesialueen luokka huomioon ottaen jätteen läjittäminen oli aiheuttanut erityisen suuren vaaran pohjavesialueen veden laadulle ja pohjavesialueen käyttökelpoisuudelle veden hankinnassa. Toiminnalla oli aiheutettu huomattavan laajaa ympäristön pilaantumisen vaaraa sekä muutettu ympäristöä pilaantumiseen rinnastettavalla tavalla ja roskattu sitä. Toimintaa oli harjoitettu suunnitelmallisesti, ammattimaisesti ja pitkän ajan kuluessa. Lainvastaisella toiminnalla oli saatu huomattavaa taloudellista hyötyä ja saavutettu erinomaista kilpailuetua lainmukaisesti toimiviin yrittäjiin nähden. Tekoa voitiin myös kokonaisuutena arvostellen pitää törkeänä.

6. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, ettei A:n tekojen ympäristölle aiheuttama vahingon vaara ollut erityisen suuri. Ylikaivu ei ollut ollut kovin pitkäaikaista. Pohjaveden tasoon oli jäänyt vaadittu 6 metrin suojakerros. Sorakuopalle oli tuotu muualta maata melko kauan, mutta maan sisältämien haitallisten ja vaarallisten aineiden pitoisuudet olivat olleet suhteellisen pieniä ja jätteen määrä varsin pieni. Yhtiö ei ollut saanut niin suurta hyötyä ja kilpailuetua, kuin syyttäjä oli väittänyt. Kokonaisarvostelu ei myöskään tukenut törkeän tekomuodon syyksilukemista.

3.2 Sovellettavat säännökset ja arvioinnin lähtökohdat

7. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan (748/2007 ja 1073/2010) mukaan ympäristön turmelemisesta tuomitaan muun ohella se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön esineen, ainetta tai muuta sellaista lain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti taikka se, joka käsittelee tai säilyttää ainetta tai esinettä ympäristönsuojelulain (86/2000) nojalla annetun säännöksen vastaisesti taikka jätelain (1072/1993) 60 §:n 1 momentissa mainitun säännöksen, jätelain nojalla annetun säännöksen tai yksittäistapausta koskevan määräyksen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle.

8. Saman pykälän 3 momentin (748/2007) mukaan ympäristön turmelemisesta tuomitaan myös muun ohella se, joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta ryhtyy muuten kuin 1 momentissa tarkoitetulla tavalla muuttamaan ympäristöä vastoin maa-aineslain (555/1981) säännöksiä tai lupaa siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista.

9. Rikoslain 48 luvun 2 §:n (578/1995) mukaan ympäristön turmeleminen on törkeä muun ohella silloin, jos ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

10. Viimeksi mainittua pykälää on syytekohdan 2 tekoajan päättymisen jälkeen muutettu lailla 1683/2015, joka on tullut voimaan 1.1.2016. Lainmuutoksella pykälästä on poistettu siihen sisältynyt peruste, josta ei tässä asiassa ole kysymys, sekä lisätty kaksi uutta törkeää tekomuotoa koskevaa perustetta, jotka liittyvät rikoksella tavoiteltavaan huomattavaan taloudelliseen hyötyyn taikka rikoksen tekemiseen erityisen suunnitelmallisesti.

11. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Pykälän 2 momentin mukaan sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos tuomittaessa oli voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä ja jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen.

12. Teonkuvauksessa syyttäjät ovat kokonaisarvostelussa huomioon otettavina seikkoina vedonneet sellaisiin seikkoihin, jotka voimassa olevan lain mukaan ovat ympäristön turmelemisen törkeän tekomuodon tunnusmerkistötekijöitä. Tämä huomioon ottaen on selvää, ettei uuden lain soveltaminen voi johtaa lievempään lopputulokseen kuin aiempi laki. Asiassa on siten kysymys rikoslain 48 luvun 2 §:n soveltamisesta sellaisena kuin se oli voimassa rikosta tehtäessä.

13. Perusmuotoisen ympäristön turmelemisen tunnusmerkistön täyttymiseksi riittää, että teko on omiaan aiheuttamaan pykälässä tarkoitettuja haitallisia muutoksia ympäristössä. Rikoksen törkeä tekomuoto kuitenkin edellyttää, että rikoksella on aiheutettu konkreettinen vaara. Edellytyksenä on siten, että vahingon syntyminen on ollut jo lähellä (HE 94/1993 vp s. 189 ja 193).

14. Teolla aiheutetun vahingon tai sen vaaran suuruuden arvioinnissa otetaan rikoslain 48 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan huomioon vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen (HE 94/1993 vp s. 192–193) mukaan vahinkojen laajuutta ja pitkäaikaisuutta arvioidaan yhdessä. Pitkäaikaisuudelle ei ole mainitussa esityksessä annettu täsmällisiä ajallisia rajoja, mutta sen on todettu viittaavan useiden kuukausien tai jopa vuosien ajan jatkuviin tai pysyviin vahinkoihin. Kysymys ei voi olla vaikutuksiltaan pian ohimenevästä tapahtumasta. Laajaulotteisuus puolestaan tarkoittaa sitä, että toiminta uhkaa ympäristöä esimerkiksi maantieteellisesti laajalla alueella tai lukuisia ihmisiä vaaralle alttiiksi saattaen. Lainkohdassa tarkoitetut muut seikat viittaavat sellaisiin poikkeuksellisiin tilanteisiin, joissa ympäristöä turmeleva toiminta jostakin erityisestä syystä, esimerkiksi vahingon korvaamattomuuden vuoksi, ansaitsee tavallista ankaramman arvioinnin.

15. Tekoaikana voimassa olleen ympäristönsuojelulain (86/2000) 8 §:ään on sisältynyt pohjaveden pilaamiskielto, joka on ehdoton. Sen mukaan ainetta ei muun ohella saa panna sellaiseen paikkaan tai käsitellä siten, että tärkeällä pohjavesialueella pohjavesi voi käydä terveydelle vaaralliseksi tai sen laatu muutoin olennaisesti huonontua. Nykyisin voimassa olevan ympäristönsuojelulain (527/2014) 17 §:ään sisältyy vastaava kielto.

16. Vesienhoidon ja merenhoidon järjestämisestä annetun lain 10 b §:ssä (1263/2014) säädetään pohjavesialueen luokittelusta vedenhankintakäyttöön soveltuvuuden ja suojelutarpeen perusteella. Mainitun pykälän 1 momentin 1 kohdan mukaan 1-luokan tärkeän pohjavesialueen vettä käytetään tai sitä on tarkoitus käyttää yhdyskunnan vedenhankintaan taikka talousvetenä enemmän kuin keskimäärin 10 kuutiometriä vuorokaudessa tai yli viidenkymmenen ihmisen tarpeisiin. Lainkohta on tullut voimaan 1.2.2015. Tekoaikana pohjavesialueiden rajaus ja luokittelu on perustunut hallinnolliseen ohjeistukseen, jolla ei ole ollut lainsäädännöllistä perustaa. Pohjavesialueet on tuolloinkin luokiteltu niiden vedenhankintakelpoisuuden ja suojelutarpeen mukaan. Tärkeällä pohjavesialueella on vakiintuneesti tarkoitettu I-luokan pohjavesialueita (HE 101/2014 vp s. 6 ja 8).

3.3 Arviointi tässä asiassa

17. Kysymyksessä oleva soranottoalue sijaitsee I-luokan eli tärkeällä pohjavesialueella. Soranottoalueelle on tuotu maa-ainesta ilman, että sen puhtaudesta on varmistuttu. Myöhemmin tehtyjen tutkimusten mukaan alueelta on löydetty ainakin öljypitoista maata ja ylemmän ohjearvon ylittäviä sinkki- ja lyijypitoisuuksia sekä rakennusjätettä.

18. Edellisessä kohdassa tarkoitettua maa-ainesta on läjitetty kohtiin, joissa alueen maa-ainesta on otettu kaivurajat ylittäen. Hämeen elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskuksen (ELY-keskus) 2.9.2011 päivätystä lausunnosta ilmenevän mukaan alueelle tuodut maa-ainekset on läjitetty paljaan sorapinnan päälle ilman minkäänlaista suojausta. Pohjaveden taso on vuosien aikana vaihdellut. Vaikka läjitetyn aineksen ja pohjaveden tason välille on kuitenkin jäänyt ainakin viiden metrin suojakerros, pelkkä suojakerros ei ole lausunnon mukaan estänyt haitta-aineiden kulkeutumista pohjaveteen esimerkiksi sadeveden mukana.

19. Pilaantuneen maan ei ole todettu aiheuttaneen vahinkoa pohjavedelle. Kun pilaantunutta maata kuitenkin on tuotu herkälle, I-luokan pohjavesialueelle, Korkein oikeus katsoo, että on ollut olemassa konkreettinen vaara siitä, että haitalliset aineet kulkeutuvat myös pohjaveteen. Se, että tällaista pilaantunutta maata on tuotu alueelle, jossa osin on otettu maa-ainesta sallittu alin ottotaso alittaen, on lisännyt riskiä pohjaveden pilaantumisesta.

20. Alue, jolle luvatonta ainesta on tuotu, on ollut pieni. Kun kysymys toisaalta on siitä, että maa-aineksesta voi kulkeutua haitallisia aineita pohjaveteen ja sitä kautta mahdollisesti laajallekin alueelle, ei läjitysalueen koolla sinänsä ole ratkaisevaa merkitystä. Samalla pohjavesialueella soranottoalueen kanssa sijaitsee vedenottamo, jonka merkitystä J:n kunnan vesihuollossa on kuvattu edellä tarkoitetussa ELY-keskuksen lausunnossa keskeiseksi. Pohjaveden virtaussuunta on ollut soranottoalueelta vedenottamolle päin. Nämä seikat puoltavat sitä, että kysymys on sillä tavoin merkittävästä ja laajassa käytössä olevasta pohjavesialueesta, että teolla olisi aiheutettu erityisen suuri vahingon vaara.

21. Vaikka alueelle on tuotu huomattava määrä sinne kuulumatonta maa-ainesta, on varsinaisen rakennusjätteen määrä ollut käräjäoikeuden toteamin tavoin vain noin 0,35 prosenttia kaivetun maan tilavuudesta. Myös öljyä, lyijyä ja sinkkiä on maa-aineksessa ollut varsin vähän. Tarkempaa selvitystä ei ole esitetty siitä, minkä laatuista alueelle jäänyt maa-aines on ollut ja millainen sen mahdollisesti aiheuttama vaara ympäristölle on. Epäselväksi on siten jäänyt, miten paljon ja kuinka vaarallisia haitta-aineita maa-aineksesta olisi voinut liueta pohjaveteen.

22. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että alueelle tuodusta luvanvastaisesta maa-aineksesta olisi voinut liueta pohjaveteen niin merkittävästi haitallisia aineita, että ympäristölle aiheutetun vahingon vaaraa voitaisiin pitää rikoslain 48 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla erityisen suurena. A:n menettelyn ei ole muutoinkaan näytetty aiheuttaneen huomattavan laajaa ympäristön pilaantumisen vaaraa. Asiassa on tämän vuoksi tarpeetonta arvioida, onko rikosta kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

23. A on siten syyllistynyt syytekohdassa 2 hovioikeuden hänen syykseen lukemaan ympäristön turmelemiseen ajalla 26.7.2006-18.5.2011 seuraavasti:

A on yhtiön toimitusjohtajana ja tosiasiallista määräysvaltaa käyttävänä henkilönä törkeästä huolimattomuudesta ryhtynyt muuttamaan ympäristöä vastoin maa-aineslain säännöksiä ja lupaa siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vakavuudeltaan ympäristön pilaantumiseen rinnastettavaa muuttumista. Yhtiön omistamalla soranottoalueella on otettu maa-aineksia maa-ainesluvan mukaisen ottotason alapuolelta enimmillään noin kaksi metriä ja keskimäärin noin metrin liian syvältä yhteensä 10 000 kuutiometriä ja luvanmukaisen kaivurajan ulkopuolelta 22 500 kuutiometriä eli yhteensä 32 500 kuutiometriä. Osa tästä luvattomasta soranotosta on tapahtunut naapurikiinteistön puolella. Luvallisen kaivualueen rajat ja korkeustaso eivät ole olleet lupaehtojen mukaisesti merkittyinä alueella. Sorakuopan yläreunassa on ollut polttoaineiden jakelupiste, jolle ei ole ollut ympäristölupaa. Lisäksi alueelle on tuotu maa-ainesta yhteensä 37 000 kuutiometriä, josta A:n syyksi on luettu 14 000 kuutiometriä jätemaata. Jätteen läjittäminen alueelle on aiheuttanut konkreettisen pohjaveden pilaantumisen vaaran, mutta tämän ympäristölle aiheutetun vahingon vaaran ei ole näytetty olleen erityisen suuri.

4. Rangaistuksen mittaaminen

4.1 Rangaistuksen mittaamisen lähtökohdat

24. A:n syyksi on luettu kaksi ympäristön turmelemisrikosta. Ympäristön turmelemisesta säädetty rangaistus on sakko tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

25. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

26. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

4.2 Rangaistuksen mittaaminen

27. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2002:39 pienosakeyhtiön toimitusjohtajan syyksi oli luettu se, että hän oli ilman asianmukaista jätelupaa vienyt kahden vuoden aikana useita kymmeniä kuutiometrejä erityyppistä jätettä yhtiön hallinnassa olevalle pohjavesialueella sijaitsevalle soranottoalueelle. Pohjavesialueella sijaitsi useita vedenottamoita. Alueelle oli viety perunajätettä, sahanpurua, metalliromua, trukkikalustoja, hiomanauhaa, ohennetta, pahvijätettä, jätepaperia, liuotinastioita ja astioita, jotka olivat sisältäneet pintakäsittelyainetta. Vastaaja oli polttanut ilman jätelupaa osan jätteistä pohjavesialueella ja osan peittänyt soralla ja hiekalla. Vastaajan katsottiin toimineen tahallisesti ja syyllistyneen ympäristön turmelemiseen. Korkein oikeus on pitänyt vastaajan tekoa yleiseltä kannalta poikkeuksellisen vaarallisena ja katsonut vastaajan osoittaneen törkeää piittaamattomuutta lain ja viranomaisten käskyistä sekä ihmisten terveydestä. Hänet on tuomittu 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

28. Syytekohdassa 2 A:n syyksi on luettu se, että yhtiön toiminnassa on hieman alle viiden vuoden aikana otettu maa-ainesta maa-ainesluvan mukaisten rajojen ala- ja ulkopuolelta yhteensä 32 500 kuutiometriä, minkä lisäksi samalle I-luokan pohjavesialueella sijaitsevalle soranottoalueelle on tuotu jätemaata 14 000 kuutiometriä. Lisäksi A on ollut vastuussa siitä, että soranoton rajojen asianmukainen merkitseminen on laiminlyöty ja että sorakuopan yläreunassa on ollut polttoaineen jakelupiste ilman ympäristölupaa. Korkein oikeus on edellä katsonut, että teosta on aiheutunut konkreettinen pohjaveden pilaantumisvaara. A:n on katsottu menetelleen törkeän huolimattomasti.

29. Pohjavesien suojelu on tärkeimpiä ympäristön suojelun tehtäviä, mistä osoituksena on muun ohella edellä kohdassa 15 mainittu ympäristönsuojelulakiin sisältyvä pohjaveden ehdoton pilaamiskielto. Se, että I-luokan pohjavesialueelle, jolta oli otettu soraa luvan mukaisen ottotason alapuolelta, on tuotu huomattava määrä jätemaata, osoittaa rikoksen olevan erityisen vaarallinen. Vaikka teon ei ole katsottu täyttävän törkeän ympäristön turmelemisen tunnusmerkistöä, on teko aiheuttanut konkreettista vahingon vaaraa ja se on edellä mainituista syistä lajissaan tavallista moitittavampi. Lisäksi jäljempänä tarkemmin käsiteltävin tavoin teko on tuottanut huomattavaa taloudellista hyötyä. Toisaalta jälkikäteen tarkasteltuna teosta ei kuitenkaan ole aiheutunut todettavissa olevaa vahinkoa. Teon moitittavuutta vähentää myös se, että A:n ei ole katsottu menetelleen tahallisesti vaan törkeän huolimattomasti. Teko on kuitenkin jatkunut pitkään ja osoittaa siten piittaamattomuutta lupamääräyksiä ja pohjaveden suojelua kohtaan.

30. Korkein oikeus katsoo, että syytekohdan 2 tekoa on pidettävä vahingollisuudeltaan ja vaarallisuudeltaan hieman lievempänä kuin ratkaisussa KKO 2002:39 kysymyksessä ollutta tekoa. Pohjavedelle aiheutettu konkreettinen vaara huomioon ottaen teko edellyttää kuitenkin vankeusrangaistuksen tuomitsemista. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi syytekohdassa 2 luetusta ympäristön turmelemisesta yksinään olisi noin 6 kuukautta vankeutta.

31. Syytekohdassa 1 A:n syyksi on luettu se, että yhtiön toiminnassa on yli 11 vuoden aikana tuotu kierrätyskeskuksena käytetylle kiinteistölle lupamääräysten vastaista jätettä yhteensä huomattava määrä eli 35 800 kuutiometriä. Teosta on aiheutunut ympäristön roskaantumista, minkä lisäksi se on ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista. A on ollut vastuussa mainitusta menettelystä yhtiön toimitusjohtajana ja tosiasiallista määräysvaltaa käyttäneenä henkilönä. A:n on katsottu menetelleen tahallisesti.

32. Syytekohdan 1 teko on vielä syytekohdassa 2 tarkoitettua tekoa pitkäaikaisempi ja osoittaa siten A:ssa merkittävää piittaamattomuutta ympäristöarvoista ja lupamääräysten noudattamisesta. Koska A on menetellyt tahallisesti, teko on myös tältä kannalta moitittavampi kuin syytekohdan 2 teko. Toisaalta teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että kysymys on ollut kierrätyskeskuksesta, jonka alueelle on joka tapauksessa saanut tuoda tietynlaista jätettä. Teon ei myöskään ole katsottu aiheuttaneen konkreettista vahinkoa ympäristölle. Sitä ei siten voida pitää yhtä vahingollisena ja vaarallisena kuin syytekohdassa 2 tarkoitettua tekoa. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus syytekohdassa 1 tarkoitetusta ympäristön turmelemisesta olisi noin 3 kuukautta vankeutta.

33. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin tarkoittamaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on siten otettava syytekohdan 2 ympäristön turmeleminen. Vaikka kysymys on saman yhtiön toiminnassa osin samanaikaisesti tehdyistä ympäristön turmelemisrikoksista, ei tekojen voida katsoa osoittavan sellaista suunnitelmallisuutta, jonka tulisi näkyä yhteisen rangaistuksen mittaamisessa. Yhteisen rangaistuksen mittaamisessa tulee kuitenkin huomioida se, että ympäristöä on turmeltu varsin vakavalla tavalla kahdessa eri toimipisteessä, mikä osoittaa A:ssa törkeää piittaamattomuutta lain säännöksistä ja viranomaisten käskyistä sekä ympäristöarvoista. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen yhteinen rangaistus A:n syyksi luetuista teoista olisi ennen lieventämis- ja kohtuullistamisperusteiden arviointia 7 kuukautta vankeutta.

4.3 Rangaistuksen lieventäminen ja kohtuullistaminen

34. A on vastauksessaan vedonnut lieventämisperusteena siihen, että hän oli kierrätyskeskusta ja sorakuoppaa ennallistamalla pyrkinyt poistamaan rikostensa vaikutuksia sekä avustamalla kaikella tavalla asian selvittelyssä edistänyt rikostensa selvittämistä. Lisäksi A on vedonnut kohtuullistamisperusteena siihen, että syytteessä kuvatuista teoista oli kulunut huomattavan pitkä aika.

35. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. Mainitun luvun 7 §:n 3 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon myös rikoksen tekemisestä kulunut huomattavan pitkä aika, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen.

36. Kuten esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2011:93 (kohdat 22–23) ja KKO 2018:2 (kohta 13) on todettu, rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisen lieventämisperusteen soveltaminen ei edellytä tekijän oma-aloitteisuutta tai edes vapaaehtoisuutta. Korvauksen suorittamisen ajankohdalla, tekijän suhtautumisella tekoonsa ja toiminnan oma-aloitteisuudella on kuitenkin merkitystä lieventämisperusteen arvioinnissa.

37. Ennallistamisella voidaan poistaa tai vähentää rikoksen haitallisia vaikutuksia ympäristöön. Ympäristön turmelemisen kohteena olleen alueen ennallistaminen voi siten tulla lähtökohtaisesti arvioiduksi rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitettuna lieventämisperusteena.

38. Asiassa on riidatonta, että yhtiö on suorittanut ennallistamistoimia sekä syytekohdan 1 kierrätyskeskuksen että syytekohdan 2 sorakuopan alueella. Syytekohdassa 1 ennallistaminen on katsottu asianmukaisesti toteutetuksi. Syytekohdassa 2 valvovana viranomaisena toiminut J:n kunta on hyväksynyt ennallistamisen suoritetuksi, mutta hovioikeus on tältä osin lainvoimaiseksi tulleessa tuomiossaan katsonut, että alueelle on jäänyt sinne kuulumatonta maa-ainesta.

39. Korkein oikeus katsoo kummassakin syytekohdassa olevan ilmeistä, etteivät ennallistamistoimet ole olleet vapaaehtoisia. Syytekohdassa 1 ennallistaminen on perustunut ELY-keskuksen hallintopakkopäätökseen ja myös syytekohdassa 2 valvova viranomainen on edellyttänyt ennallistamistoimia. Vaikka edellä todetuin tavoin ennallistamistoimienkaan ei tarvitse olla vapaaehtoisia, Korkein oikeus katsoo, että yhtiön toiminnan ei voida katsoa osoittavan tässä tapauksessa sellaista tosiasiallista pyrkimystä poistaa rikosten vaikutuksia, joka johtaisi lieventämisperusteen soveltamiseen.

40. Myöskään rikoksen selvittämisen edistämisen huomioon ottaminen lieventämisperusteena ei edellytä oma-aloitteisuutta tai merkittävää vaikutusta asian selvittämiseen (ks. esim. KKO 2018:60, kohta 29). Korkein oikeus toteaa, että A on koko oikeusprosessin ajan kiistänyt häneen kohdistetut syytteet ja vaatimukset. Hänen ei myöskään voida katsoa kertoneen tai muutoin tuoneen esille mitään sellaista, mikä olisi helpottanut esitutkintaa tai asian tuomioistuinkäsittelyä. A:n ei siten voida katsoa pyrkineen edistämään rikostensa selvittämistä.

41. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavaa rangaistusta ei ole aihetta lieventää rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella.

42. Rikoslain 6 luvun 7 §:n kohtuullistamisperusteet on tarkoitettu sovellettavaksi vain poikkeustapauksissa (ks. esim. KKO 2014:87, kohta 16). Mainitun pykälän 3 kohdassa tarkoitettu kohtuullistamisperuste voi kuitenkin tulla sovellettavaksi esimerkiksi siitä syystä, että rikostutkinta ja oikeudenkäynti kestävät poikkeuksellisen pitkään. Arvioitaessa rangaistuskäytännön mukaisen seuraamuksen kohtuuttomuutta ja poikkeuksellista haitallisuutta on ajan kulumisen ja rikokselle säädetyn vanhentumisajan läheisyyden ohella tarkasteltava tekijän elämäntilannetta ja siinä mahdollisesti tapahtuneita merkittäviä muutoksia (KKO 2014:87, kohta 22).

43. A:n syyksi luettujen rikosten tekoajat ovat päättyneet toukokuussa 2011. Rikosten tekemisestä on siten kulunut jo noin kahdeksan vuotta. Ympäristön turmelemisen syyteoikeuden vanhentumisaika on rikoslain 8 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan kymmenen vuotta. Rangaistuksen tuomitseminen tulee siten kysymykseen lähellä vanhentumisajan loppupäätä. Kysymys on kuitenkin ympäristörikokseksikin laajasta asiakokonaisuudesta. A:ta on kuulusteltu ensimmäistä kertaa rikoksista epäiltynä 18.5.2011. Käräjäoikeus on antanut tuomionsa 28.1.2016 ja hovioikeus on antanut tuomionsa 29.9.2017. Asian laajuuteen nähden oikeudenkäynnin ei voida katsoa kestäneen poikkeuksellisen pitkään, eikä A:lle tuomittavan rangaistuksen voida näissä olosuhteissa katsoa johtavan poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Korkein oikeus katsoo, ettei rangaistusta ole teoista kuluneen ajan perusteella aihetta kohtuullistaa.

4.4 Rangaistuksen mittaamisen lopputulos

44. Oikeudenmukainen yhteinen rangaistus A:n syyksi luetuista teoista on siten 7 kuukautta vankeutta. A:ta ei ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Myöskään rikosten vakavuus tai niistä ilmenevä A:n syyllisyys eivät edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Vankeusrangaistus voidaan siten määrätä ehdolliseksi. Hovioikeuden määräämää ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikaa on pidettävä riittävänä. Tämän vuoksi asiassa ei määrätä uutta koeaikaa.

5. Menettämisseuraamus

5.1 Rikoshyödyn menettämistä koskevat säännökset

45. Syytekohdan 1 tekoajan alkaessa voimassa olleen rikoslain 2 luvun 16 §:n 1 momentin (143/1932) mukaan rikoksen joko tekijälleen tai sille, jonka puolesta tahi hyväksi hän on toiminut, tuottama taloudellinen hyöty on oikeuden vapaan harkintansa mukaan arvioitava ja tuomittava menetetyksi, katsomatta siihen, onko syytettä sitä vastaan tehty, jonka puolesta rikoksentekijä on toiminut.

46. Rikoslain 2 luvun 16 § on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella rikoslain muuttamisesta annetulla lailla (875/2001), jolla rikoslakiin on lisätty menettämisseuraamuksia koskeva uusi 10 luku. Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Jos rikoksen tuottaman hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Hyötyä ei 3 momentin mukaan tuomita menetetyksi siltä osin kuin se on palautettu tai tuomittu taikka tuomitaan suoritettavaksi loukatulle vahingonkorvauksena tai edunpalautuksena. Jos korvaus- tai edunpalautusvaatimusta ei ole esitetty tai se on vielä ratkaisematta silloin, kun menettämisvaatimuksesta annetaan ratkaisu, menettämisseuraamus on tuomittava.

47. Edellä kohdassa 11 mainittu lievemmän lain periaate koskee myös menettämisseuraamuksia. Sen mukaisesti vanhan lain voimassaoloaikana tehtyyn osatekoon ei voida soveltaa uutta ankarampaa lakia. Toisaalta jos uuden, asialliselta sisällöltään aikaisempaa lakia vastaavan lain soveltaminen ei johda lievempään lopputulokseen niiden tekojen osalta, jotka ovat tapahtuneet vanhan lain voimassa ollessa, asiassa sovelletaan kunkin teon osalta sen tekemisen aikana voimassa ollutta lakia.

48. Sekä lain 143/1932 että lain 875/2001 mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Näiltä osin uuden lain soveltaminen ei johtaisi lievempään lopputulokseen kuin vanhan lain soveltaminen. Uuteen lakiin sisältyy kuitenkin menettämisseuraamuksen kohtuullistamista koskeva säännös. Rikoslain 10 luvun 10 §:n (875/2001) mukaan rikoshyöty saadaan jättää tuomitsematta tai menetetyksi voidaan tuomita vain osa hyödystä muun muassa silloin, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Tältä osin Korkein oikeus ottaa kantaa sovellettavaan lakiin syytekohdassa 1 jäljempänä. Syytekohdan 2 tekoaika sijoittuu kokonaisuudessaan lain 875/2001 voimaantulon jälkeiseen aikaan.

49. Rikoslain menettämisseuraamusta koskevilla säännöillä on pantu täytäntöön neuvoston puitepäätös 2005/212/YOS rikoksen tuottaman hyödyn ja rikoksella saadun omaisuuden sekä rikoksentekovälineiden menetetyksi tuomitsemisesta. Puitepäätös edellyttää sen 2 artiklan mukaan rikoksen tuottaman taloudellisen hyödyn tuomitsemista menetetyksi. Puitepäätöksen 1 artiklassa todetaan, että rikoksen tuottamalla hyödyllä tarkoitetaan rikoksista koituvaa taloudellista etuutta. Se voi olla mitä tahansa omaisuutta artiklassa tarkemmin määritellyn mukaisesti.

50. Huomioon on otettava myös neuvoston puitepäätös 2001/500/YOS rahanpesusta, rikoksentekovälineiden ja rikoksen tuottaman hyödyn tunnistamisesta, jäljittämisestä, jäädyttämisestä tai takavarikoimisesta ja menetetyksi tuomitsemisesta. Puitepäätöksen 3 artiklassa rikoksen tuottama hyöty on määritelty asiallisesti samalla tavalla kuin puitepäätöksessä 2005/212/YOS.

51. Rikoslain 10 luvun säännöksiä on sittemmin uudistettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla (356/2016). Säännöksen sisältö ei muuttunut rikoslain 10 luvun 2 §:n 3 momentissa sen osalta, kuka tuomitaan menettämisseuraamukseen. Sen sijaan taloudellisen hyödyn määritelmää on uudistuksessa täsmennetty. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan: 1) rikoksella välittömästi saatua omaisuutta; 2) 1 kohdassa tarkoitetun omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta; 3) 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden tuottoa; 4) 1–3 kohdassa tarkoitetun omaisuuden ja tuoton arvoa; 5) rikoksella saadun säästön arvoa.

52. Rikoslain 10 luvun edellä mainitulla uudistuksella on pantu täytäntöön Euroopan parlamentin ja neuvoston 3.4.2014 annettu ja 19.5.2014 voimaan tullut direktiivi rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa 2014/42/EU (konfiskaatiodirektiivi). Konfiskaatiodirektiivi on korvannut suurelta osin puitepäätökset 2001/500/YOS ja 2005/212/YOS.

53. Korkein oikeus toteaa, että viimeksi mainittu lainmuutos ei ole asiallisesti muuttanut kyseessä olevan menettämisseuraamuksen arviointia, eikä se tule tässä asiassa sovellettavaksi. Myöskään tekojen jälkeen annetulla konfiskaatiodirektiivillä ei ole merkitystä asian arvioimisessa.

5.2 Menettämisseuraamuksen kohdistuminen A:han

54. Kuten edellä on todettu, menettämisseuraamukseen voidaan tuomita vain rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty. Syyttäjät ovat tässä asiassa vaatineet, että A ja yhtiö on yhteisvastuullisesti velvoitettava korvaamaan valtiolle rikosten tuottamana taloudellisena hyötynä vaatimuksessa tarkemmin eritellyt määrät. Syyttäjät ovat lausumassaan Korkeimmalle oikeudelle todenneet yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden perustuvan A:n osalta hänen asemaansa yhtiön pääomistajana. Syyttäjien mukaan ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö A olisi yhtiön ohella saanut hyötyä.

55. Hyöty konfiskoidaan lähtökohtaisesti vain siltä, joka on todella hyötyä saanut. Jos rikoksesta on hyötynyt useampi henkilö, ensisijaisesti tuomitaan hyöty menetetyksi kultakin sen mukaan, mitä hän on rikoksesta tosiasiallisesti hyötynyt. Mikäli ei olisi selvitystä siitä, miten hyöty on jakautunut, voidaan hyöty tuomita menetetyksi yhteisvastuullisesti. Hyöty voidaan tuomita menetetyksi myös oikeushenkilöltä. Oikeushenkilön puolesta voi toimia se, joka on oikeutettu edustamaan oikeushenkilöä tai käyttämään jossain asiassa oikeushenkilön päätösvaltaa. (HE 80/2000 vp s. 22)

56. Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus on tässä tapauksessa perustunut A:n syyksi luettuihin ympäristön turmelemisrikoksiin, joista myös yhtiö on tuomittu yhteisösakkoon. Rikokset on tehty yhtiön toiminnassa A:n käyttäessä yhtiön toimeenpano- ja päätösvaltaa. A on näin ollen toiminut yhtiön puolesta ja sen lukuun. Mahdollinen hyöty ja säästö lain ja myönnettyjen lupien vastaisesta menettelystä on kuitenkin lähtökohtaisesti tullut yhtiölle (ks. myös esimerkiksi ratkaisu KKO 2018:14). Syyttäjät eivät ole esittäneet selvitystä siitä, että A itse olisi hyötynyt yhtiön toiminnassa tehdyistä rikoksista. Tätä ei osoita yksinään se, että A on riidattomasti omistanut suurimman osan yhtiöstä. Selvitystä ei ole myöskään siitä, että A:n ja yhtiön varallisuuspiirit olisi tässä tapauksessa samastettava. Näin ollen A:ta ei voida tuomita menettämään sitä taloudellista hyötyä, jonka hänen rikollinen toimintansa yhtiön lukuun on mahdollisesti yhtiölle tuottanut. Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus A:han kohdistettuna on siten tällä perusteella hylättävä.

5.3 Menettämisseuraamuksen tuomitsemisen edellytykset yhtiön osalta

5.3.1 Arvioinnin lähtökohdat

57. Korkein oikeus toteaa, että rikoksen tuottama hyöty voi ilmetä sekä rikoksen tuottamana tulona että sen aiheuttamana säästönä. Menetettäväksi on rikoslain 10 luvun 2 §:n säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 80/2000 vp s. 21) mukaan tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esityksessä on kuitenkin toisaalta todettu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia. Ratkaisussa KKO 2017:56 Korkein oikeus on katsonut, että lain sanamuodon, esitöiden ja Korkeimman oikeuden aikaisempien ennakkopäätösten perusteella ei ole perusteltua tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, jonka mukaan rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voitaisi milloinkaan ottaa vähennyksenä huomioon menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa (kohta 16). Ratkaisussa mainituista syistä tällaisetkin kustannukset on pääsääntöisesti perusteltua vähentää, jos ne eivät ole aiheutuneet rangaistavasta menettelystä.

58. Edellä mainitun hallituksen esityksen (HE 80/2000 vp s. 22) mukaan rikoksen tuottama hyöty tuomitaan lähtökohtaisesti kokonaan menetetyksi. Niin sanotuissa ennallistamistilanteissa hyöty voitaisiin esityksen mukaan kuitenkin rikoslain 10 luvun 10 §:n kohtuullistamissäännön nojalla jättää konfiskoimatta. Tällaisessa tapauksessa, lähinnä ympäristörikoksissa, rikoksentekijä velvoitetaan palauttamaan tilanne sellaiseksi kuin se oli ennen rikosta. Tuomioistuin voi tarvittaessa ottaa huomioon ennallistamisen kustannukset vähennyksenä konfiskoinnista päätettäessä.

59. Ennallistamisessa on kysymys siitä, että rikoksesta ympäristöön aiheutuneet haitalliset vaikutukset poistetaan. Kun ennallistamisen kustannukset ovat tiedossa, on perusteltua verrata todellisia ennallistamiskustannuksia rikoksen tuottamaan hyötyyn ja määrätä valtiolle menetettäväksi vain näiden määrien erotus. Menettämisseuraamuksen tuomitsematta jättäminen pelkästään sillä perusteella, että kohde on ennallistettu, ei kuitenkaan saa johtaa tilanteeseen, jossa tekijälle alhaisten ennallistamiskustannusten johdosta jää rikoshyötyä.

5.3.2 Arviointi tässä tapauksessa

60. Syytekohdassa 1 syyttäjät ovat vaatineet, että yhtiö tuomitaan menettämään valtiolle rikoksella saatuna hyötynä kierrätyskeskuksessa olleesta betonijätteestä 400 519 euroa, rakennusjätteestä 1 028 115 euroa ja purkujätteestä 937 695 euroa. Määrät ovat perustuneet niihin kustannuksiin, jotka syytteessä tarkoitettujen jätemäärien toimittaminen lailliseen vastaanottopaikkaan olisi tullut kuljetus- ja kaatopaikkakustannuksineen maksamaan. Alemmat oikeudet ovat hylänneet syyttäjien vaatimuksen katsoen, että kierrätyskeskuksen ennallistamisen vuoksi menettämisseuraamus oli perusteltua jättää tuomitsematta.

61. Kierrätyskeskukseen on läjitetty luvatonta jätetäyttöä yhteensä 35 800 kuutiometriä, josta rakennusjätettä on ollut 2,55 tonnia ja purkujätettä 0,45 tonnia. Asiassa on riidatonta, että yhtiö on sittemmin ennallistanut kierrätyskeskuksen alueen, ja kaikki alueelle kuulumaton jäte on toimitettu pois tai käsitelty asianmukaisesti.

62. Edellä kohdassa 59 todetun mukaisesti Korkein oikeus katsoo, että rikoksen mahdollisesti tuottamaa hyötyä ja yhtiölle aiheutuneita ennallistamiskustannuksia on verrattava toisiinsa. Pelkästään sillä perusteella, että yhtiö on asianmukaisesti ennallistanut koko kierrätyskeskuksen alueen, menettämisseuraamusta ei tule jättää tuomitsematta.

63. Betonijätteen osalta syyttäjien vaatimus on perustunut siihen, että yhtiö olisi ELY-keskuksen 25.4.2012 antaman lausunnon mukaan voinut pulveroida puhtaan betonin itse, jolloin käsittelykustannus olisi ollut arviolta noin 7 euroa tonnilta. Yhtiö on toisaalta esittänyt todisteena pyytämänsä tarjouksen, jonka mukaan tarjouksen antaja olisi tehnyt muun ohella betoniaineksen murskauksen vaadittuun raekokoon ja erottelun hintaan 3,90 euroa tonnilta. Korkein oikeus katsoo, että kun syyttäjien vaatimuksen perusteena olevan arvion laskentaperusteista ei ole tarkempaa selvitystä, lähtökohdaksi pulverointikustannuksia ja mahdollisesti syntyneen säästön suuruutta arvioitaessa tulee ottaa yhtiön esittämä hinta. Ei myöskään ole syytä olettaa, että betonin pulverointi tekoaikana olisi tullut maksamaan enemmän kuin mitä tekoajan jälkeen saatu tarjous osoittaa. Asiassa on näin ollen jäänyt näyttämättä, että betonijätteen asianmukaisen käsittelyn kustannukset olisivat olleet suuremmat kuin ennallistamiskustannukset. Yhtiölle ei siten ole jäänyt tältä osin valtiolle menetettäväksi tuomittavaa hyötyä.

64. Rakennusjätteen osalta syyttäjien vaatimus on perustunut jätteen vastaanottohintaan, joka oli 99 euroa tonnilta, ja purkujätteen osalta vastaanottohintaan 165 euroa tonnilta. Näiden jätelajien osalta yhtiö on esittänyt kaksi laskua, joiden mukaan mainitut jätteet on toimitettu asianmukaiseen vastaanottopaikkaan jotakuinkin syyttäjien vaatimusta vastaavalla tonnihinnalla. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo, että ennallistamiskustannukset ovat olleet samansuuruiset kuin syyttäjien mukaan yhtiölle tekoaikana syntynyt säästö. Asiassa on siten jäänyt näyttämättä, että yhtiölle olisi ennallistamiskustannusten vähentämisen jälkeen jäänyt myöskään tältä osin rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä.

65. Vaikka syyttäjien vaatimus on perustunut niihin kustannuksiin, joita jätteen toimittamisesta asianmukaiseen vastaanottopaikkaan olisi syntynyt, syyttäjät ovat toisaalta katsoneet, että yhtiölle oli syntynyt työnsäästöä, kun kaikki kierrätyskeskukseen pitkän ajan kuluessa tuotu jäte oli käyty kerralla läpi sen sijaan, että tämä työ olisi tehty kulloinkin jäte-erän saapuessa kierrätyskeskukseen. Korkein oikeus katsoo, että tällainen työnsäästö on tässä tapauksessa sinänsä mahdollinen. Syyttäjät eivät kuitenkaan ole esittäneet minkäänlaista arviota siitä, minkä suuruinen hyöty tällaisesta työnsäästöstä olisi syntynyt, eivätkä sellaista selvitystä, jonka perusteella työnsäästöä olisi mahdollista arvioida. Korkein oikeus katsoo näin ollen jääneen näyttämättä, että yhtiölle olisi tälläkään perusteella syntynyt valtiolle menetettäväksi tuomittavaa hyötyä. Menettämisvaatimus on siten syytekohdan 1 osalta hylättävä.

66. Koska menettämisvaatimus tulee syytekohdan 1 osalta kokonaan hylätyksi, ei seuraamuksen kohtuullistaminen tule sen osalta arvioitavaksi. Lain 875/2001 soveltaminen ei siten miltään osin johda lievempään lopputulokseen kuin lain 143/1932 soveltaminen. Viimeksi mainittua lakia voidaan siten soveltaa syytekohdassa 1 siltä osin kuin kysymys on menettelystä ennen 1.1.2002.

67. Syytekohdassa 2 syyttäjät ovat vaatineet rikoksen tuottaman hyödyn menettämistä sekä soran yliotosta että soranottoalueelle tuodusta maa-aineksesta.

68. Soran ylioton osalta syyttäjät ovat vaatineet, että yhtiö tuomitaan menettämään valtiolle jalostetusta sorasta 311 000 euroa. Määrä on perustunut jalostetun soran hintaan ja kuljetuksen arvoon, joista vähennetään jalostuksen ja kuljetuksen välittömät kustannukset. Käräjäoikeus on tuominnut jalostetusta sorasta syntynyttä hyötyä menetettäväksi yhteensä 15 000 euroa, mutta hovioikeus on hylännyt vaatimuksen kokonaisuudessaan katsoen, että koska soranottoalueelle oli jäänyt maa-ainesluvan nojalla otettavissa olevaa soraa, ei yliotetusta sorasta ollut syntynyt yhtiölle hyötyä.

69. Soraa on otettu alueelta maa-ainesluvan vastaisesti yhteensä 32 500 kuutiometriä. Korkein oikeus toteaa, että riippumatta siitä, olisiko alueella ollut vielä luvan mukaisesti otettavissa olevaa maa-ainesta, maa-ainesluvassa asetettujen rajojen vastaisesti otetun maa-aineksen ottaminen ei ole ollut sallittua. Sillä, mitä yhtiö olisi luvanvastaisen toiminnan asemesta voinut tehdä, ei ole tässä yhteydessä merkitystä. Korkein oikeus katsoo, että yliotettu sora on voinut tuottaa yhtiölle hyötyä.

70. Syyttäjät ovat katsoneet, että yliotetusta sorasta oli syntynyt hyötyä 6,60 euroa kuutiometriltä. Käräjäoikeus puolestaan on katsonut, että huomioon tuli ottaa syyttäjien vähentämien välittömien jalostuksen ja kuljetuksen energiakustannusten lisäksi myös muun ohella kilpailutilanne sekä kaikki soran tuottamisen vaatimat kustannukset, ja tämän perusteella arvioinut todelliseksi hyödyksi noin 1,50 euroa kuutiometriltä.

71. Korkein oikeus toteaa, että soran tuottaminen tai sen kuljettaminen on sinänsä laillista liiketoimintaa. Rikoksen täytäntöönpanosta aiheutuneet kustannukset voidaan siten ottaa huomioon rikoshyötyä vähentävinä. Tällaisia kustannuksia ovat esimerkiksi soran jalostuksesta ja kuljettamisesta välittömästi aiheutuneet energiakustannukset. Muista mahdollisesti huomioon otettavista kulueristä ei ole tässä asiassa esitetty selvitystä. Kun asiassa ei ole esitetty tarkempaa selvitystä myöskään soran tuottamisesta tai kuljettamisesta syntyvistä kustannuksista, nämä kustannukset on arvioitava. Korkein oikeus arvioi, että todellinen hyöty jalostetusta ja kuljetetusta sorasta on ollut noin 3 euroa kuutiometriä kohti. Kun maa-ainesta on otettu luvan vastaisesti yhteensä 32 500 kuutiometriä, yhtiölle on syntynyt hyötyä 97 500 euroa.

72. Yhtiön on selvitetty ennallistaneen soranottoalueen siltä osin, kuin maa-ainesta oli otettu sallitun ottotason alapuolelta. Valvovana viranomaisena toiminut J:n kunta on katsonut alueen viimeistellyksi luvan ja valvontaviranomaisen ehtoja noudattaen myös niiltä osin kuin maa-ainesta oli otettu kaivurajan ulkopuolelta. Soranottoalue on siten katsottava ennallistetuksi myös tältä osin. Sen sijaan hovioikeus on tältä osin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiollaan katsonut, että soranottoalueelle oli jäänyt sinne tuotua jätemaata yhteensä 5 900 kuutiometriä. Korkein oikeus toteaa, että kun jätemaata on selvitetty tuodun juuri niille alueille, joilta maa-ainesta on luvanvastaisesti otettu, tarkoittaa jätemaan jääminen alueelle sitä, ettei maanpinnan tasoa ole näiltä osin ennallistettu raakasoralla. Ennallistamiseen on siten katsottava käytetyn yhteensä 26 600 kuutiometriä raakasoraa. Syyttäjät ovat katsoneet, että ennallistamiskuluina voidaan ottaa huomioon raakasoran arvo noin 1 euro kuutiometriltä. Korkein oikeus hyväksyy tältä osin syyttäjien arvion. Rikoksen tuottamasta hyödystä on siten vähennettävä ennallistamiskustannuksina 26 600 euroa.

73. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että jalostetusta sorasta on syntynyt yhtiölle hyötyä yhteensä 70 900 euroa, mikä määrä yhtiö on tuomittava menettämään valtiolle.

74. Soranottoalueelle tuodun maa-aineksen osalta syyttäjät ovat vaatineet, että valtiolle tuomitaan menetettäväksi maa-ainesjätteestä 29 600 euroa ja rakennusjätteestä 1 172 160 euroa. Maa-ainesjätteen osalta vaatimus on perustunut niihin kustannuksiin, joita jätteen viemisestä yhtiön omaan kierrätyskeskukseen olisi aiheutunut. Rakennusjätteen osalta vaatimus on perustunut kustannuksiin, jotka olisivat syntyneet jätteen viemisestä asianmukaiseen vastaanottopaikkaan. Käräjäoikeus on tältä osin hylännyt syyttäjien vaatimuksen katsoen, ettei yhtiön ollut näytetty saaneen hyötyä. Hovioikeus on tuominnut valtiolle menetettäväksi 12 000 euroa jätemaan vastaanottokustannuksista syntyneenä säästönä.

75. Hovioikeus on katsonut, että soranottoalueelle oli tuotu maa-ainesta yhteensä 37 000 kuutiometriä. A:n syyksi on kuitenkin luettu vain 14 000 kuutiometriä alueelle tuotua jätemaata. Edelleen hovioikeus on katsonut, että soranottoalueelta on viety pois yhteensä 8 100 kuutiometriä jätemaata, johon on sisältynyt ainakin sinkkipitoinen maa-aines. Hovioikeus on siten katsonut alueelle jääneen vielä 5 900 kuutiometriä jätemaata.

76. Jätteiden vastaanottomaksuja koskevien hinnastojen perusteella syyttäjät ovat katsoneet, että rakennusjätteen vastaanottohinta olisi ollut 99 euroa tonnilta. Hovioikeuden käyttämä 1–4 euron hinta kuutiometriltä puolestaan on perustunut puhtaan maan käsittelykustannuksiin. Kun kysymys on hovioikeudenkin katsomin tavoin ollut jätemaasta, Korkein oikeus katsoo, ettei sen vastaanottokustannuksina voida pitää puhtaan maa-aineksen käsittelykustannuksia.

77. Asiassa on toisaalta jäänyt tarkemmin selvittämättä, millaista jätettä ja millä tavoin pilaantunutta maata hovioikeuden syyksilukema 14 000 kuutiometriä jätemaata on sisältänyt. Asiassa on kuitenkin selvitetty, että osa maa-aineksesta olisi voitu tekoaikana viedä ilmaiseksi H:n kaupungin maankaatopaikoille. Lisäksi yhtiön esittämien kirjallisten todisteiden perusteella yhtiö on ennallistamisvaiheessa saanut toimittaa osan maa-aineksesta maksutta asianmukaiseen vastaanottopaikkaan. Korkein oikeus katsoo siten olevan mahdollista, että osa kysymyksessä olevasta 14 000 kuutiometristä jätemaata olisi voitu käsitellä myös tekoaikana maksutta.

78. Asiassa on kuitenkin perusteltua katsoa, että jätemaan joukossa on ollut myös sellaista ainesta, jonka toimittaminen vastaanottopaikkaan olisi aiheuttanut yhtiölle kustannuksia. Se, kuinka suuri osa maasta on ollut tällaista, jää arvion varaan. Arviossa on otettava huomioon se, että yhtiö on edellä todetusti esittämiensä todisteiden mukaan toimittanut ainakin sinkkipitoisen maa-aineksen asianmukaiseen paikkaan ilmaiseksi. Korkein oikeus arvioi, että jätemaan tuomisesta soranottoalueelle on syntynyt yhtiölle yhteensä 200 000 euron hyöty.

79. Koska yhtiö ei ole esittänyt selvitystä, jonka mukaan sille olisi syntynyt tältä osin ennallistamisesta kustannuksia, jotka voitaisiin ottaa huomioon hyötyä vähentävinä, edellä kohdassa 78 tarkoitettu hyöty, 200 000 euroa, on kokonaisuudessaan tuomittava valtiolle menetetyksi.

5.3.3 Kohtuullistaminen

80. Yhtiö on katsonut, että menettämisseuraamus oli kohtuuton. Rikosasian käsittely oli jo johtanut siihen, että yhtiö oli joutunut hakeutumaan yrityssaneerausmenettelyyn. Menettämisseuraamus vaikeuttaisi entisestään yhtiön toimintaa. Yhtiö oli lisäksi huolehtinut molempien kohteiden kunnostuksesta.

81. Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan (875/2001) mukaan menettämisseuraamus saadaan jättää tuomitsematta, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Pykälän 2 momentin mukaan menetetyksi voidaan tuomita myös osa hyödystä.

82. Korkein oikeus katsoo, ettei yhtiön ilmoitusta rikos-asian aiheuttamista seurauksista ole sinänsä aihetta epäillä. Kysymyksessä olevien rikosten laatu ja vakavuus huomioon ottaen asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt kohtuullistamisen puolesta puhuvia seikkoja. Yhtiölle aiheutuneet ennallistamiskustannukset on selvitetyiltä osin otettu huomioon jo syntyneen rikoshyödyn määrää laskettaessa. Menettämisseuraamusta ei siten ole aihetta kohtuullistaa.

5.4 Johtopäätökset ja yhteenveto menettämisseuraamuksen osalta

83. Kuten ratkaisussa KKO 2015:74 (kohta 14) on katsottu, puitepäätös 2005/212/YOS jättää rikoshyödyn yleisluontoisen määritelmän vuoksi kansallista liikkumavaraa. Rikoshyödyn tapauskohtainen arviointi on kansallisen tuomioistuimen tehtävä. Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeudesta seuraa sellaista tulkintaa, jonka johdosta rikoshyödyn tuomitsemista valtiolle menetettäväksi tulisi arvioida toisin kuin edellä on katsottu.

84. Yhtiö on siten tuomittava menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä yhteensä 270 900 euroa.

6. Liiketoimintakielto

6.1 Liiketoimintakiellon määräämisen edellytykset

85. Liiketoimintakiellosta annetun lain 3 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan liiketoimintakieltoon voidaan määrätä lain 2 §:ssä tarkoitettu henkilö, jos hän on liiketoiminnassa syyllistynyt rikolliseen menettelyyn, jota ei voida pitää vähäisenä, ja hänen toimintaansa on kokonaisuutena arvioiden pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollisena.

6.2 Onko A syyllistynyt rikoksiin liiketoiminnassa?

86. Liiketoimintakieltolain 3 §:n 1 momentin 2 kohdan sanamuodon mukaan rikoksen, joka voi olla liiketoimintakiellon määräämisen perusteena, pitää olla tehty liiketoiminnassa. Lainkohdan esitöiden mukaan menettelynä liiketoiminnassa voitaisiin pitää myös muita kuin tavanomaisia taloudellisiksi rikoksiksi luokiteltavia tekoja. Rikoslain 48 luvussa mainittuja ympäristörikoksia voitaisiin pitää liiketoiminnassa tehtyinä esimerkiksi siinä tapauksessa, että yritystoiminnan kannattavuuden parantamiseksi jätetään huolehtimatta ympäristön suojeluvelvoitteista. Tällainen toiminta murentaa liiketoimintaa kohtaan tunnettua yleistä luottamusta sekä aiheuttaa vahinkoa saman alan muille liiketoiminnan harjoittajille vääristäessään alan kilpailuasetelmaa. (HE 198/1996 vp s. 15–16)

87. A:n syyksi on luettu kaksi ympäristön turmelemista, jotka on tehty yhtiön toiminnassa pääosin laiminlyömällä toiminnan kannalta merkityksellisten lupamääräysten noudattaminen ja valvominen. Korkein oikeus katsoo, että kysymys on selvästi liiketoimintakieltolaissa tarkoitetulla tavalla rikollisesta menettelystä liiketoiminnassa.

6.3 Onko rikollinen menettely ollut vähäistä?

88. Liiketoimintakieltolain 3 §:n 1 momentin 2 kohdan esitöiden (HE 198/1996 vp s. 16) mukaan rikoksen vähäisyyttä tulisi arvioida ensisijaisesti menettelystä säädetyn rangaistuksen perusteella. Rikoksista, joista säädetty ankarin rangaistus on enemmän kuin kuusi kuukautta vankeutta, mutta enintään kaksi vuotta vankeutta, ei voida esittää olettamusta siitä, onko menettelyä pidettävä vähäisenä vai ei, vaan menettelyn moitittavuus ja sopimattomuus on arvioitava tapauksittain. Arviota ei tule kuitenkaan perustaa yksinomaan rikollisesta menettelystä säädettyyn rangaistukseen, vaan huomioon tulee ottaa myös rikoksen ilmenemismuoto sekä syyksiluettavan rikollisen menettelyn laajuus. Rikollista menettelyä ei saatettaisi pitää vähäisenä, jos se muodostaa olennaisen osan liiketoiminnasta tai sillä saavutettu taloudellinen hyöty on merkittävä, vaikka yksittäisistä teoista säädetty ankarin rangaistus olisikin vankeutta vähemmän kuin kaksi vuotta.

89. A:n syyksi on luettu kahdessa eri toimipisteessä tapahtuneet ja useita vuosia jatkuneet ympäristön turmelemiset. Syytekohdan 2 ympäristön turmelemisesta on aiheutunut konkreettinen pohjaveden pilaantumisen vaara ja menettelyllä yhtiö on saanut huomattavaa hyötyä. Kysymys ei kummassakaan syytekohdassa ole ollut yhtiön koko liiketoiminnan kannalta laajamittaisesta menettelystä, mutta menettely on liittynyt yhtiön ydinliiketoimintaan maanrakennukseen. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n menettelyä voida pitää vähäisenä.

6.4 Rikollisen menettelyn kokonaisarviointi

90. Arvioitaessa sitä, onko A:n rikollista menettelyä pidettävä velkojien, sopimuskumppaneiden, julkisen talouden taikka terveen ja toimivan kilpailun kannalta kokonaisuutena arvioiden vahingollisena, on otettava huomioon liiketoimintakieltolain 1 §:n mukainen lain tarkoitus sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämisestä sekä liiketoimintaan kohdistuvan luottamuksen ylläpitämisestä.

91. Liiketoimintakieltolain 3 §:n 1 momentin esitöiden mukaan (HE 198/1996 vp s. 16–17) toimintaa voidaan pitää vahingollisena silloin, kun menettelyllä aiheutetaan laissa suojelluille tahoille välittömästi tai välillisesti taloudellisia menetyksiä tai kun näin selkeästi vaikeutetaan muiden yritysten toimintaedellytyksiä esimerkiksi kilpailua vääristämällä tai leimaamalla samalla alalla asianmukaisesti toimivia muita yrityksiä. Vahingollisuuden arviointi edellyttää kokonaisharkintaa ja arviointiin vaikuttaa myös se, kuinka asianmukaisesti liiketoimintaa on muuten harjoitettu. Liiketoimintakielto merkitsee varsin tuntuvaa puuttumista henkilön toimintavapauteen ja siten sitä tulisi käyttää vain niissä tapauksissa, joissa velkojien, sopimuskumppaneiden ja julkisen talouden suojaamiseen voidaan katsoa olevan ilmeistä tarvetta. Näin on esimerkiksi silloin, kun sopimaton liiketoiminta on niin suunnitelmallista tai siihen sisältyvät lainvastaisuudet niin törkeitä, että muut osapuolet eivät voi suojautua niitä vastaan. Mitä laajamittaisempaa toiminta on ja mitä suurempia taloudellisia arvoja siihen sisältyy, sitä perustellumpaa on kiellon määrääminen.

92. Asiassa ei ole esitetty selvitystä A:n menettelyn vahingollisuudesta yhtiön velkojille tai sopimuskumppaneille. Asiassa on siten ensi sijassa arvioitava, onko A:n menettelyä pidettävä vahingollisena julkisen talouden tai terveen ja toimivan kilpailun kannalta.

93. Asiassa on ollut vaara siitä, että A:n menettely aiheuttaa ympäristölle laajoja vahinkoja, jotka olisivat voineet jäädä julkisin varoin korjattaviksi. Tällaista konkreettista vahinkoa ympäristölle ei kuitenkaan ole osoitettu aiheutuneen. Menettelyn ei muutoinkaan voida katsoa olleen julkisen talouden kannalta vahingollista.

94. Kysymys ei ole ollut sillä tavoin laajakantoisesta asiasta, että A:n menettelyn voitaisiin katsoa tahranneen koko maanrakennusalan mainetta. Yhtiö on kuitenkin saanut syytekohdassa 2 hyötyä, jonka määrää voidaan pitää huomattavana. Tähän nähden on perusteltua katsoa, että yhtiö on saanut menettelyllään kilpailuetua. A:n rikollinen toiminta on jatkunut varsin pitkään. Hänen menettelynsä on siten ollut terveen ja toimivan taloudellisen kilpailun kannalta vahingollista.

95. Toisaalta huomiota on kiinnitettävä siihen, että A:n syyksi luetuista teoista on kulunut jo kahdeksan vuotta, eikä hänen ole selvitetty nyt kysymyksessä olevien tekojen jälkeen syyllistyneen muuhun rangaistavaan menettelyyn liiketoiminnassa. Vaara siitä, että A jatkaisi sopimatonta liiketoimintaa, ei ole ilmeinen. Liiketoimintakiellon määrääminen vasta tässä vaiheessa tapahtuisi myös huomattavan pitkän ajan kuluttua syyksiluetusta menettelystä.

96. A:n toimintaa kokonaisuutena arvioituaan Korkein oikeus katsoo, ettei liiketoimintakiellon määrääminen ole asiassa tarpeen sopimattoman ja vahingollisen liiketoiminnan estämiseksi. Vaatimus A:n määräämisestä liiketoimintakieltoon on siten hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:lle tuomittu yhteinen rangaistus korotetaan 7 kuukaudeksi vankeutta.

Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antopäivästä ja päättynyt 28.1.2018.

A vapautetaan hänelle tuomitusta menettämisseuraamuksesta.

X Oy:n valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä menetettäväksi tuomittu määrä korotetaan 270 900 euroksi.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Elina Elo.

Keskussairaalassa ylilääkärinä toimiva A oli tehnyt kahden yhtiön kanssa konsulttisopimukset, joiden perusteella hän oli muun muassa kouluttanut lääkäreitä käyttämään yhtiöiden kehittämää hoitomenetelmää. Sopimusten voimassaoloaikana A oli virassaan valmistellut päätöksiä, jotka koskivat tuotteiden hankkimista yhtiöiltä keskussairaalalle. Syytteen mukaan A oli väärinkäyttänyt virka-asemaansa, kun hän oli osallistunut päätöksenteon valmisteluun tekemättä työnantajalleen sivutoimi-ilmoitusta sopimusten mukaisista tehtävistään.

A:n katsottiin rikkoneen virkavelvollisuuttaan, kun hän oli laiminlyönyt tehdä sivutoimi-ilmoituksen. Laiminlyönti ei kuitenkaan ollut tapahtunut A:n osallistuessa päätöksenteon valmisteluun rikoslain 40 luvun 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Syyte virka-aseman väärinkäyttämisestä hylättiin ja A tuomittiin virkavelvollisuuden rikkomisesta.

RL 40 luku 7 §
RL 40 luku 9 §

Ks. HD:2019:53

Asianomistaja oli 16-vuotiaana hakeutunut psykiatriseen hoitoon ja alkanut muistaa hyväksikäyttötapahtumia, jotka ajoittuivat hänen 5–11 ikävuosilleen sekä tehnyt sittemmin rikosilmoituksen. Syytteen mukaan vastaaja oli syyllistynyt törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, kun hän oli ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä 5–11-vuotiaan asianomistajan kanssa. Hovioikeus luki menettelyn vastaajalle syyksi ja tuomitsi tämän 4 vuodeksi vankeuteen. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että vastaajan syyllisyydestä hyväksikäyttörikokseen oli jäänyt varteenotettava epäily, ja hylkäsi syytteen. (Ään.) Ks. KKO:2013:96 KKO:2013:97 KKO:2014:48

RL 20 luku 7 §
RL 20 luku 6 § (563/1998)
RL 20 luku 3 § (16/1971)
OK 17 luku 1 § 2 mom
OK 17 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 3.5.2016 nro 16/119051

Käräjäoikeus tuomitsi vastaajan törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä neljän vuoden vankeusrangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen.

Käräjäoikeus katsoi, että vastaaja oli 27.6.1996–29.12.2002 ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä sukulaisperheen 5–11-vuotiaan lapsen kanssa työntämällä sormensa lapsen emättimeen. Vastaaja oli myös tunkeutunut peniksellään asianomistajan emättimeen ja tämän suuhun saaden jälkimmäisessä tilanteessa siemensyöksyn. Menettely oli aiheuttanut asianomistajalle vakavia psyykkisiä seurauksia.

Käräjäoikeus katsoi, että syyte oli tullut näytetyksi asianomistajan johdonmukaisella, yksityiskohtaisella, realistisella ja uskottavana pidettävällä kertomuksella. Asianomistajan kertomus oli ollut poikkeuksellisen aito ja luotettava ja siinä esiin tullut tuska oli ollut aitoa ja vilpitöntä. Käräjäoikeus piti uskottavana, että asianomistaja kykeni muistamaan syytteenalaiset tapahtumat ja myös tätä aikaisemman hänelle 2-vuotiaana sattuneen hyväksikäyttöön viittaavan tapahtuman.

Mikään asiassa ei osoittanut, että asianomistaja olisi esimerkiksi unissa nähdyistä epätodellisista tapahtumista kehitellyt tai keksinyt nyt esille tuomansa tapahtumat ja asiat. Asiassa ei ollut tullut esille mitään sellaista, että asianomistajan pikku hiljaa iän karttuessa ja terapian edistyessä esille nostamia seikkoja tapahtuneista seksuaalisen hyväksikäytön eri muodoista olisi syytä epäillä. Käräjäoikeus katsoi, että asianomistajan kaikki kertomat oireet ja hänen käyttäytymisensä ylipäänsä oli tyypillistä seksuaalirikoksen uhrille ja käyttäytymiselle. Ilmi ei ollut tullut myöskään mitään sellaista, miksi asianomistaja olisi kertonut asioista vastoin totuutta. Asianomistajan kertomus sai tukea asiassa kuultujen muiden henkilöiden kertomuksista. Asiassa ei ollut tullut esiin mitään todellista muuta traumaa, joka selittäisi asianomistajan oireiston, jonka lääkärit olivat vahvalla todennäköisyydellä yhdistäneet seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Käräjäoikeus katsoi, että kysymys oli yhdestä tunnusmerkistön täyttävästä tekokokonaisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Katja Tukiainen ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 19.5.2017 nro 17/119787

Hovioikeus hylkäsi vastaajan valituksen ja pysytti käräjäoikeuden tuomion.

Näytön arvioinnissaan hovioikeus korosti, ettei asianomistajan liikuttumisesta tai käyttäytymisestä muutoinkaan häntä kuultaessa voitu tehdä syytteen puolesta tai sitä vastaan puhuvia johtopäätöksiä. Hovioikeus katsoi, että asianomistajan sisaren syytettä tukevan kertomuksen luotettavuutta heikensi hänen ja asianomistajan kertomusten välinen ristiriita siitä, milloin asianomistaja oli muistanut emätinyhdyntätilanteen ja kertonut siitä sisarelleen. Hovioikeus katsoi, että lääkärinlausuntojen samansuuntaiset johtopäätökset asianomistajan oireiden syystä tukivat vahvasti asianomistajan kertomusta. Isoäidin kertomus oli hovioikeudessa olennaisilta osiltaan muuttunut, mistä syystä hovioikeus katsoi sillä olevan vain vähäinen näyttöarvo eikä se ratkaisevasti tukenut vastaajan kertomusta.

Hovioikeus katsoi, että asianomistaja oli vasta syyttäjän haastehakemuksen jälkeen vaatinut rangaistusta myös emätinyhdynnästä, mikä tuki käsitystä asianomistajan kertomuksen epäluotettavuudesta. Hovioikeuden mukaan kenenkään asiassa kuullun henkilön kertomukset eivät poissulkeneet seksuaalitekojen tapahtumisen mahdollisuutta. Hovioikeus arvioi asianomistajan kertomuksen vastaajan kertomusta luotettavammaksi ja katsoi, ettei asiassa ollut tullut esille mitään muuta sellaista asianomistajan lapsuuden tapahtumaa, joka olisi voinut aiheuttaa asianomistajalle lääkärinlausunnoissa kuvatut oireet.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Atso Sinervo (eri mieltä) ja Taina Martti.

Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen olisi hylännyt syytteen katsoen, että vastaajan syyllisyydestä jäi varteenotettava epäily.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vastaajalle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna kysymykseen siitä, onko vastaaja menetellyt hovioikeuden hänen syykseen lukemalla tavalla. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan vastaaja vaati ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että syyte ja korvausvaatimukset hylätään. Toissijaisesti vastaaja vaati, että tuomittua vankeusrangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja lievennetään, kärsimyskorvausta alennetaan ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta valtiolle.

Syyttäjä ja asianomistaja vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys sen myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. X:lle on vaadittu rangaistusta 27.6.1996–29.12.2002 tehdystä törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sen perusteella, että hän oli toistuvasti harjoittanut sukupuoliyhteyteen verrattavissa olevaa haureutta tekoaikaan noin 5–11-vuotiasta asianomistajaa kohtaan ja oli sukupuoliyhteydeksi luokiteltavalla tavalla tunkeutunut asianomistajan kehoon tavalla, joka oli ollut omiaan vahingoittamaan asianomistajan kehitystä. Vastaaja oli työntänyt sormensa nukkumassa olleen asianomistajan emättimeen sekä tunkeutunut peniksellään asianomistajan emättimeen ja nukkumassa olleen asianomistajan suuhun saaden siemensyöksyn. Rikollinen menettely oli tapahtunut erityistä julmuutta osoittavalla tavalla usean vuoden aikana toistuvina tekoina kohdistuen puolustuskyvyttömään lapseen. Teko oli ollut omiaan aiheuttamaan lapselle erityistä vahinkoa kehityksen eri vaiheissa ottaen huomioon lapsen ikä ja kehitystaso sekä lapsen tekijää kohtaan tuntema erityinen luottamus ja läheinen sukulaissuhde. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen teko oli kokonaisuutena arvostellen törkeä.

2. X on kiistänyt syyllistyneensä seksuaalisiin tekoihin asianomistajaa kohtaan.

3. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet X:n syyllistyneen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön siten kuin syytteessä on kerrottu. X on tuomittu 4 vuoden vankeusrangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen asianomistajalle ja valtiolle.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko X:n näytetty syyllistyneen syytteessä kuvattuihin asianomistajaan kohdistuneisiin seksuaalitekoihin.

Sovellettavat rikoslain säännökset

5. Tällä hetkellä voimassa olevan rikoslain 20 luvun 7 §:n (540/2011) mukaan jos 1) tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen tai 6 §:n 2 momentissa tarkoitetussa tapauksessa kuusitoista mutta ei kahdeksantoista vuotta täyttäneen lapsen kanssa taikka 2) lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä a) kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, b) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai c) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

6. Syyte on koskenut ajanjaksoa 27.6.1996–29.12.2002. Vuoden 1999 alusta tekoajan loppuun lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittiin rikoslain 20 luvun 6 §:n (563/1998) mukaan se, joka oli sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa (1), joka koskettelemalla tai muulla tavoin teki kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan hänen kehitystään (2) tai joka sai hänet ryhtymään mainittuun tekoon (3). Saman luvun 7 §:n mukaan jos lapsen seksuaalisessa hyväksikäytössä 1) kohteena on lapsi, jolle rikos lapsen iän tai kehitystason vuoksi on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa, 2) rikos tehdään erityisen nöyryyttävällä tavalla tai 3) rikos on omiaan aiheuttamaan erityistä vahinkoa lapselle hänen tekijää kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen tai muuten tekijästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä oli tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

7. Tekoajan alussa voimassa olleen rikoslain 20 luvun 3 §:n (16/1971) 1 momentin mukaan lapseen kohdistuvasta haureudesta tuomittiin se, joka oli sukupuoliyhteydessä neljäätoista vuotta nuoremman henkilön kanssa tai harjoitti tämän kanssa muuta, siihen verrattavissa olevaa haureutta. Saman pykälän 3 momentin mukaan törkeästä lapseen kohdistuvasta haureudesta oli tuomittava kuritushuoneeseen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi, jos 1 momentissa tarkoitettu rikos tapahtui erityistä raakuutta tai julmuutta osoittavalla tavalla, ja sitä oli edellä mainituissa tai muissa tapauksissa, huomioon ottaen rikokseen johtaneet ja siitä ilmenevät seikat kokonaisuudessaan, pidettävä törkeänä.

Näytön arvioinnin lähtökohdista

8. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla.

9. Mainitun luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

10. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 (kohta 5) todennut, ettei näyttökynnys seksuaalirikoksissa ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa. Koska lähtökohtana on syyttömyysolettama, näytön hankkiminen on syyttäjän tai asianomistajan vastuulla. Ratkaisussa on edelleen todettu (kohta 6), että näyttökysymykset vaihtelevat tapauksittain, eikä todisteiden arvottamisesta tai punnintamenetelmistä voida antaa kiinteitä ja kaavamaisia ohjeita. Yleisesti noudatettaviin periaatteisiin kuitenkin kuuluu muun muassa, että todisteita arvioidaan objektiivisesti, tasapuolisesti ja yleisten kokemussääntöjen mukaisesti ja myös yksilöidysti ennen kokonaisarvioinnin tekemistä. Jos syytteen tueksi on esitetty riittävää näyttöä, sen kestävyyttä on vielä tarkasteltava asiassa esitettyjen muiden mahdollisten tapahtumainkulkujen valossa. Näitä seikkoja on myös käsiteltävä tuomion perusteluissa.

11. Mainitussa ratkaisussa on lisäksi (kohta 7) todettu, että riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Henkilötodistelun luotettavuutta ei voida juurikaan perustaa henkilön tunnereaktiosta tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan, vaan suurempi merkitys on kertomuksella itsessään, kuten sen keskeisen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella (kohta 8).

12. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Ratkaisussa KKO 2013:96 (kohta 9) todetulla tavalla tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä.

Asian tausta

13. Asiassa on riidatonta, että asianomistajan ollessa 5-vuotias asianomistaja perheineen oli asunut yhdessä vastaajan perheen ja isovanhempiensa kanssa 300-neliömetrin kokoisessa omakotitalossa, jossa asianomistajan ja vastaajan perheet olivat asuneet talon toisessa kerroksessa kukin omissa tiloissaan ja isovanhemmat alakerrassa. Tämän jälkeen vastaaja perheineen oli asunut muun muassa viereisessä talossa asianomistajan ollessa noin 6–7-vuotias, minkä jälkeen asianomistaja oli vanhempiensa erottua muuttanut perheensä ja isovanhempiensa talosta äitinsä ja sisarensa kanssa toisaalle samalla paikkakunnalla. Asianomistajan ollessa noin 9–11-vuotias vastaaja perheineen oli muuttanut yhteisasunnon naapurista toiselle paikkakunnalle pieneen omakotitaloon.

14. Esitetyn selvityksen mukaan yhteisasunnossa asianomistaja oli nukkunut samassa huoneessa kaksi vuotta nuoremman sisarensa kanssa siten, että sängyt olivat olleet noin muutaman metrin etäisyydellä toisistaan huoneen vastakkaisilla seinillä ja niiden välillä oli ollut näköyhteys. Vastaaja oli nukkunut yhdessä puolisonsa kanssa samassa kerroksessa toisella puolella asuntoa olevassa huoneessa. Asianomistaja oli asuessaan samassa talossa vastaajan kanssa ollut iltaisin ja öisin usein isänsä kanssa asianomistajan äidin ollessa yötöissä.

15. Perheiden välinen kanssakäyminen oli ollut melko tiivistä myös niinä aikoina, kun he eivät olleet asuneet samassa asunnossa tai toistensa naapureina. Ollessaan 9–11-vuotias asianomistaja oli vieraillut vastaajan perheen luona toisella paikkakunnalla yleensä isovanhempiensa kanssa arviolta noin kerran kuukaudessa tai useammin. Asianomistajan ollessa yökylässä vastaajan luona nukkumisjärjestelyt olivat saattaneet hieman vaihdella, mutta yleensä asianomistaja oli nukkunut levitettävällä sohvalla yhdessä sisarensa kanssa. Vastaajan perhe lapsineen, asianomistaja ja tämän sisar olivat nukkuneet samassa huoneessa ja isovanhemmat keittiössä. Asunnon laajennuksen jälkeen vastaaja, tämän puoliso ja näiden nuorin lapsi olivat siirtyneet nukkumaan vierailujen aikana uuteen makuuhuoneeseen.

16. Syytteenalaiset teot ajoittuvat vuosiin 1996–2002 eli 17–23 vuoden takaisiin tapahtumiin, jolloin asianomistaja oli ollut iältään 5–11-vuotias. Asianomistaja oli ollessaan 16-vuotias aloittanut vuonna 2008 psykiatrisen hoidon. Seuraavan vuoden lopusta kesään 2014 hän oli käynyt paniikkihäiriön, masennuksen ja ahdistuneisuusoireiden vuoksi yksilöterapiassa. Alkuvuodesta 2012 asianomistaja oli kertonut osasta syytteenalaisia seksuaalitekoja vanhemmilleen ja sisarelleen. Saman vuoden 2012 syksyllä asianomistaja oli tehnyt näistä teoista rikosilmoituksen.

Syytteen teonkuvaus ja asianosaisten kertomukset

17. Syytteen mukaan seksuaalitekoja oli vuosien aikana ollut useita ja niissä vastaaja oli joko sormin tunkeutunut asianomistajan emättimeen tai peniksellään tunkeutunut asianomistajan suuhun tai emättimeen. Syytteen perusteena olevan asianomistajan kertomuksen mukaan sormipenetraatiot olivat alkaneet, kun asianomistaja oli ollut 5-vuotias. Ne olivat tapahtuneet asianomistajan kodin makuuhuoneessa siten, että vastaaja oli tullut yöllä hänen luokseen makaamaan hänen päälleen. Samanlaisia tunkeutumisia oli tapahtunut myös suihkussa käynnin tai saunomisen yhteydessä sekä viereisessä talossa vastaajan muutettua sinne. Sukupuolielimellä tehty yhdyntä suuhun oli tapahtunut vastaajan perheen asunnolla toisella paikkakunnalla tuolloin 9–11-vuotiaan asianomistajan yökyläilyn yhteydessä. Viimeinen seksuaaliteko eli emätinyhdyntä oli tapahtunut vastaajan kodin suihkutiloissa asianomistajan ollessa 11-vuotias.

18. Asianomistaja on Korkeimmassa oikeudessa kertonut syytteen teonkuvausta vastaavasti syytteenalaisista seksuaaliteoista. Asianomistajan kertomus tapahtumista ei ole olennaisilta osiltaan muuttunut siitä, miten hänen on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kirjattu kertoneen.

19. Asianomistaja on kertonut, että hän oli aina tiennyt ja alitajunnassaan muistanut hänelle tapahtuneet ikävät asiat lapsuudessaan ja myös sen, kuka ne oli tehnyt, mutta hän ei ollut aikaisemmin päästänyt niitä kokonaisuudessaan tietoiseen muistiin asti. Myös hovioikeudessa asianomistaja on kertonut, että muistot tapahtumista olivat alkaneet nousta hänen tietoisuuteensa vasta terapian kuluessa vuoden 2011 aikana. Asianomistajan mukaan tuntemukset seksuaaliteoista eivät olleet nousseet terapiaistunnoissa vaan niiden seurauksena, kun terapia oli aloitettu. Muistikuvat eivät olleet tulleet koskaan esille terapiakäynneillä.

20. Asianomistajan mieleen ensimmäiset tarkat muistot seksuaaliteoista olivat tulleet hänen ollessaan suihkussa omassa asunnossaan. Ensimmäisenä asianomistajan muistiin oli palautunut seksuaaliteko, joka oli tapahtunut vastaajan ollessa pesemässä häntä. Viimeisenä asianomistaja oli muistanut suihkussa tapahtuneen emätinyhdynnän, kun hän oli joulukuussa 2015 keskustellut isoäitinsä kanssa puhelimessa ja pyytänyt tätä auttamaan muistelemaan asianomistajan lapsuutta. Asianomistajan kertoman mukaan isoäiti oli tällöin kysynyt, oliko vastaaja ollut eräässä tilanteessa asianomistajan kanssa samaan aikaan vastaajan perheen asunnon kylpyhuoneessa.

21. Asianomistaja on kuvannut muistikuviensa palautumista niin, että hänen mieleensä oli välähtänyt osia seksuaalitapahtumista, kun hän oli miettinyt, miksi hän oli pelännyt jotakin asiaa, kuten selällään nukkumista. Muistojen mieleen tulemiseen oli liittynyt aina jokin ulkopuolinen laukaiseva tekijä kuten joku haju tai tietynlainen kosketus. Asianomistajan muistikuvat olivat liittyneet myös paikkoihin, joista hänelle oli tullut vahva tunne, että jotain pahaa oli tapahtunut.

22. Vastaaja on asian käsittelyn kaikissa vaiheissa kiistänyt mitään seksuaalista tapahtuneen hänen ja asianomistajan välillä. Vastaaja on esittänyt, etteivät väitetyt teot olleet olleet edes mahdollisia, koska hänellä ei ollut aina pääsyä tiloihin, joissa tekojen väitettiin tapahtuneen. Teot olivat mahdottomia myös vastaajan perheen muualla asumisen ja matkojen vuoksi.

Psykoterapeutin lausunto ja lääkäreiden lausunnot

23. Asianomistajan terapeuttina toimineen psykoterapeutin 4.10.2012 päivätyn lausunnon mukaan asianomistaja oli käynyt kaksi kertaa viikossa yksilöpsykoterapiassa 3.11.2009–30.5.2012 eli asianomistajan ollessa 18–20-vuotias, minkä jälkeen hoitosuhde oli jatkunut toisella paikkakunnalla uuden psykoterapeutin vastaanotolla.

24. Psykoterapeutin lausunnon mukaan asianomistajalla oli alkanut syksyllä 2011 terapian aikana ilmaantua dissosiaatio-oirehdintaa, mikä viittasi traumakokemukseen. Tämän ilmaannuttua asianomistaja ei ollut heti löytänyt syytä oireille, mutta terapian aikana hänelle alkoi aueta varhaisia tapahtumia, mitkä viittasivat vahvasti seksuaalisen hyväksikäytön uhrin osaan. Asianomistaja alkoi elää traumaattisia tapahtumia kehollisina kokemuksina. Asianomistajan alitajunta toi unien kautta materiaalia esiin. Unen ja valveen rajamailla myös aktivoitui välähdysmäisesti tilanteita, jotka viittasivat seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Asianomistajan mielessä aktivoitui lapsuuden aikaisia ahdistavia kokemuksia, jotka oli aiemmin pitänyt sulkea tietoisesta muistista niiden ahdistavuuden vuoksi. Lausunnon mukaan asianomistaja yhdisti nämä kokemukset ennen kouluikää alkaneeseen elämänvaiheeseen ja päätteli tapahtumien sijoittuneen useamman vuoden ajalle. Asianomistajan ahdistuneisuuden kokemuksilla ja dissosiaatio-oireilla oli selkeä yhteys varhaisemmin koettuun traumaan tai traumaattisiin kokemuksiin, mitkä viittasivat seksuaalisen hyväksikäytön kokemuksiin.

25. Asianomistajasta annettu 9.10.2012 päivätty psykiatriaan erikoistuvan lääkärin lausunto on laadittu asiakirjojen ja asianomistajan yhden tapaamisen perusteella. Lausunnossa todetaan asianomistajalle alkaneen nousta muistoja pitkään jatkuneesta säännöllisestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli alkanut ennen kouluikää ja loppunut noin 12-vuotiaana. Psyykkinen oireilu oli alkanut hyvin nuorena. Asianomistaja oli poissa tolaltaan ja koki pelkotiloja. Asianomistaja oli kuvannut oireistonsa monimuotoiseksi dissosiatiiviseksi oireiluksi, jossa hän ei hahmottanut omaa ruumistaan. Asianomistajan oireita olivat lisäksi paniikkikohtaukset, eläväntuntuiset painajaiset traumatilanteesta ja traumatakautumat. Lausunnossa asianomistajan muistamisesta todetaan, että traumamuistot olivat nousseet asianomistajan mieleen ulkoisen ärsykkeen, kuten jonkin äänen tai asian aiheuttamina. Asianomistajan mukaan hänen muistinsa pätki ja hänellä oli ikään kuin aukkoja historiassa. Lausunnon johtopäätöksenä todetaan, että oireilu sopi traumaperäiseen stressihäiriöön, jossa korostuivat dissosiatiiviset oireet. Oireilla ja todetuilla häiriöillä oli hyvin todennäköinen yhteys lapsena mahdollisesti todettuun seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Seksuaalinen hyväksikäyttö saattoi selittää oireilua pitkälti.

26. Psykiatrin 22.2.2013 päivätyn lausunnon mukaan asianomistajan psyykkinen oirehdinta oli alkanut lapsuudessa, jolloin hänellä oli ollut ahdistuneisuutta, pelkotiloja ja 16-vuotiaana voimakkaita paniikki- ja dissosiaatio-oireita. Viime aikoina asianomistajan mieleen oli alkanut nousta muistoja pitkään jatkuneesta säännöllisestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, joka oli alkanut ennen kouluikää ja loppunut noin 12-vuotiaana. Lausunnossa todetaan asianomistajan rajut dissosiaatio-oireet, joissa pahimmillaan asianomistaja saattoi menettää todellisuudentajun ja upota jonnekin muualle. Hän joutui pitämään jatkuvasti yllä äärimmäisen tarkkaa kontrollia ja pelkäsi nukkumaanmenoa, näki kauhu-unia, kuuli ja näki ympäristön vääristyneenä sekä peseytyi ja siivosi neuroottisesti. Asianomistaja kärsi myös rajuista fyysisistä kipukohtauksista, kuten kivuista sukupuolielimissä ja alavatsassa, huimauksesta, pahoinvoinnista, kuvotuksen tunteesta, somaattista selitystä vailla olevista vatsa- ja suolisto-ongelmista sekä äärimmäisestä väsyneisyyden ja voimattomuuden tunteesta.

27. Psykiatrian erikoislääkärin antama 4.9.2015 päivätty lausunto perustui useaan henkilökohtaiseen tapaamiseen syksystä 2014 alkaen. Lausunnon mukaan asianomistajalla oli kuvautunut pitkäaikaisesti monimuotoista psyykkistä oireilua, joka oli ilmennyt mieliala-, pakko-, paniikki- ja syömishäiriöoireina. Lisäksi potilaalla oli todettu traumaperäinen stressihäiriö ja dissosiatiivisia oireita. Johtopäätöksen mukaan asianomistajalla oli todettu pitkäaikaista monimuotoista psyykkistä oireilua. Tutkittava oli kertonut joutuneensa lapsuudessaan pitkäaikaisen seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi.

Muu syytteen tueksi esitetty näyttö

28. Asiassa on kuultu todistajina asianomistajan sisarta, äitiä, isää ja isoäitiä, joille asianomistaja oli kertonut hyväksikäytöstä. Asianomistajan sisar, äiti ja isä ovat asian eri käsittelyvaiheissa kertoneet samansisältöisesti saaneensa asianomistajalta tietää seksuaalirikosepäilyistä vuonna 2012 ennen kuin asianomistaja oli tehnyt rikosilmoituksen. Asianomistajan sisar on lisäksi kertonut keskustelleensa jo tätä aikaisemmin vuonna 2011 yleisellä tasolla tällaisista kokemuksista asianomistajan kanssa. Sen jälkeen, kun asianomistajan sisar oli alkuvuonna 2013 ollut esitutkintakuulusteluissa, asianomistaja ja hänen sisarensa olivat keskustelleet tarkemmin vastaajan asianomistajaan kohdistamista seksuaaliteoista.

29. Edellä mainittujen todistajien mukaan asianomistajan seksuaalitekojen kuvailuissa ei ollut menty yksityiskohtiin, mutta asianomistaja oli niissä nimennyt tekijäksi vastaajan. Isoäidin mukaan asianomistaja oli joulukuussa 2015 soittanut hänelle ja pyytänyt apua lapsuuden tapahtumien muistamisessa. Isoäiti oli maininnut tilanteesta, kun vastaaja oli ollut wc:ssä ja isoäidin kutsuessa asianomistajaa tämän sisar oli sanonut asianomistajan olevan suihkussa. Asianomistaja oli ilmestynyt vasta jonkin ajan kuluttua keittiöön ja sanonut, että hän oli ollut parvella ja ettei hän ollut viitsinyt vastata isoäidin kutsuun.

Korkeimman oikeuden arviointi

Vastaajan mahdollisuudet seksuaalitekoihin

30. Asiassa on vastaajan esittämän väitteen johdosta vastaanotettu todistelua myös siitä, ovatko väitetyt seksuaaliteot olleet mahdollisia huomioon ottaen vastaajan ja asianomistajan perheiden asumisolosuhteet.

31. Korkein oikeus toteaa, että syytteenalaisten tekojen väitetään tapahtuneen noin kuuden ja puolen vuoden aikana. Tarkempia tekoaikoja asiassa ei ole kyetty yksilöimään muutoin kuin asianomistajan ikävuosien perusteella. Asiassa on selvitetty, että näinä vuosina asianomistajan ja vastaajan perheet ovat olleet läheisissä tekemisissä keskenään. Se, että asumisolosuhteet olivat tuona aikana jossain määrin vaihdelleet, ei ole sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että vastaaja olisi syyllistynyt syytteessä tarkoitettuihin tekoihin. Vastaajalla on ollut lähes kaikkina aikoina pääsy asianomistajan lähelle ja niihin tiloihin, joissa tekojen on kerrottu tapahtuneen. Seksuaalitekojen väitetään tapahtuneen yleensä huoneissa, joissa on samalla nukkunut asianomistajan sisar tai useampikin asianomistajan sukulaisista taikka huoneessa, jonka ovi ei ole ollut lukittuna tai jota ei ole edes saanut lukittua. Yksittäiset teot ovat saattaneet olla ajallisesti melko lyhyitä ja ne on voitu toteuttaa toisten havaitsematta ottaen huomioon asianomistajan ikä ja siihen liittyvä pelko ja kykenemättömyys ymmärtää täysin tapahtuvaa. Kun lisäksi otetaan huomioon syytteessä tarkoitetun tekoajan pituus ja yksittäisiä tekoja koskevien tekoaikojen yksilöimättömyys, Korkein oikeus katsoo, ettei asianosaisten asumisolosuhteista esitetyn perusteella voida tehdä sellaista johtopäätöstä, etteivätkö syytteessä tarkoitetut teot olisi sinänsä voineet tapahtua.

Asianomistajan oireiden merkitys näyttönä

32. Edellä kohdissa 23–27 selostetuista psykoterapeutin ja lääkäreiden lausunnoista ilmenee, että asianomistaja on kärsinyt voimakkaista psyykkisistä oireista, joita ovat sekamuotoinen ahdistus- ja masennustila, pelkotilat, pakko- ja paniikkioireet ja syömishäiriö. Lisäksi syksystä 2011 lähtien hän on kärsinyt rajuista dissosiaatio-oireista, joissa hän pahimmillaan saattaa menettää todellisuudentajun ja menettää kyvyn hahmottaa omaa ruumistaan. Oireidensa vuoksi asianomistaja on joutunut pitämään jatkuvasti yllä äärimmäisen tarkkaa kontrollia. Hän pelkää nukkumaanmenoa, näkee painajaisia, kokee traumatakautumia, kuulee ja näkee ympäristön vääristyneenä sekä peseytyy ja siivoaa neuroottisesti. Lisäksi asianomistaja on kärsinyt voimakkaista fyysisistä kipukohtauksista.

33. Käräjäoikeus on tuomiossaan todennut, että asianomistajan oireet ja käyttäytyminen ovat tyypillisiä seksuaalirikoksen uhrille, ja katsonut, että lääkärinlausunnot ja todetut oireet tukivat vahvasti asianomistajan kertomusta. Hovioikeus on tuomiossaan puolestaan katsonut, että varsinkin lääkärinlausunnoissa asianomistajan oireilun syistä todetut seikat tukevat vahvasti asianomistajan kertomusta ja syytettä. Hovioikeus on myös katsonut, ettei asiassa ollut käynyt ilmi, että jokin muu lapsuuden tapahtuma olisi voinut aiheuttaa asianomistajalle lääkärinlausunnoissa kuvatut oireet.

34. Yleisen kokemustiedon mukaan seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneille henkilöille saattaa aiheutua samantyyppisiä psyykkisiä oireita. Toisaalta tällaisia oireita voi olla myös henkilöillä, jotka eivät ole joutuneet seksuaalirikoksen uhriksi. Niin kuin Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:97 (kohta 44) todennut, nykyisen oikeuspsykologisen tutkimustiedon mukaan seksuaalirikoksen kohteeksi joutuneilla lapsilla ei ole sellaisia yhteisiä käytösongelmia, joiden perusteella heidät voitaisiin tunnistaa tai diagnosoida tällaisen rikoksen uhriksi.

35. Korkein oikeus toteaa, että asianomistajan oireisto on monimuotoisuudessaan ja pitkäaikaisuudessaan hyvin vakavaa. Onkin todennäköistä, että sen taustalla on asianomistajan kokema trauma. Mahdollista on se, että oireiden syynä on asianomistajaan lapsuudessa kohdistuneet seksuaaliteot. Toisaalta asianomistajan oireiden taustalla voi olla muita selittäviä tekijöitä. Selvitys asianomistajan oirehdinnasta syytteenalaisten tekojen jälkeen ei siten vielä sellaisenaan tue X:ään kohdistettua syytettä, muttei myöskään puhu sitä vastaan.

Asianomistajan kertomuksen syntytapa

36. Tässä asiassa on kysymys kauan aikaa sitten tapahtuneeksi väitetyistä seksuaalirikoksista. Arvioitaessa tällaisessa tilanteessa asiaa koskevien kertomusten luotettavuutta merkitystä on paitsi kertomuksen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella myös erityisesti sillä seikalla, miten, missä tilanteessa ja millä tavalla muistikuvat ja kertomus seksuaaliteoista ovat syntyneet.

37. Asianomistajan muistikuvat seksuaaliteoista ovat syntyneet tai palautuneet mieleen terapian aikana ja muutoinkin sen johdosta, että asianomistaja on aktiivisesti muistellut lapsuutensa aikaisia huolta herättäneitä tapahtumia ja keskustellut niistä lähiomaistensa kanssa. Asianomistaja on jossain määrin keskustellut lapsuuden tapahtumista myös samanlaisia pelkoja kokeneen sisarensa kanssa. Lisäksi muistikuvat suihkussa tapahtuneesta emätinyhdynnästä olivat konkretisoituneet isoäidin kanssa käydyn puhelinkeskustelun seurauksena.

38. Asianomistajan muistikuvat seksuaaliteoista ovat syntyneet vähitellen tai olennaisesti rikastuneet yksityiskohdissaan terapian ja muiden kanssa käytyjen keskustelujen edetessä. Toisaalta asianomistaja on kertonut koko ajan muistaneensa mutta torjuneensa tekoihin liittyvät traumamuistot.

39. Asiassa ei ole syytä epäillä, etteikö asianomistaja ole kertonut muistiinsa tulleista hyväksikäyttöteoista siten kuin ne ovat hänen mieleensä muodostuneet. Arvioitaessa asianomistajan muistikuvien ja niiden muodostaman kokonaisuuden näyttöarvoa rikosasiassa on kuitenkin tarkasteltava myös niitä mahdollisia epävarmuustekijöitä, joita kertomuksen syntytapaan liittyy. Niin kuin ratkaisussa KKO 2013:97 (kohta 43) on todettu, päätelmät siitä, että asianomistajan kertomus vaikuttaa itsekoetulta tai itse-eletyltä ja siten todenmukaiselta, ovat nykyisen oikeuspsykologisen tutkimustiedon perusteella usein virheellisiä.

40. Asianomistajan muistikuvat koskevat siis monen vuoden takaisia tapahtumia, ja ne ovat edellä kerrotuin tavoin nousseet vasta myöhemmin asianomistajan tietoisuuteen. Tällaisten muistikuvien syntymiseen voi liittyä niiden luotettavuuteen vaikuttavia seikkoja. Ajan kuluessa osa tiedosta on unohtunut. Erityisesti muistot etäisempien tapahtumien osalta ovat ajan myötä saattaneet heikentyä ja muuttua. Samalla ajan kuluessa saatu muu tieto, kokemukset ja käydyt keskustelut ovat saattaneet vaikuttaa muistikuvien sisältöön. Vaikka seksuaalirikoksen uhriksi joutuminen traumaattisena kokemuksena muistetaan yleensä varsin hyvin (KKO 2013:97, kohta 7) on mahdollista, että myös ainutkertaiset ja erittäin traumaattiset lapsuudessa koetut tapahtumat muistetaan väärin ajan kulumisen johdosta. Korkein oikeus katsoo, että muistikuvien syntytapaan ja kehittymiseen liittyvien epävarmuustekijöiden johdosta asianomistajan kertomuksen luotettavuuteen tulee suhtautua tavanomaista suuremmalla varovaisuudella.

41. Korkein oikeus toteaa, ettei oikeudenkäynnin missään vaiheessa ole esitetty tarkempaa selvitystä siitä, millä tavoin terapiassa on seksuaalitapahtumia käsitelty. Asianomistajan terapeuttia ei ole kuultu todistajana eikä edellä selostetusta terapeutin lausunnosta käy ilmi terapeutin ja asianomistajan välinen vuorovaikutus. Vaikka viitteitä toisen henkilön suorittamasta johdattelusta tai traumamahdollisuuden tuottamisesta asianomistajan mieleen ei ole, mahdollisuus muistivääristymille on ollut merkittävä ottaen huomioon syytteenalaisista tapahtumista kulunut pitkä aika, intensiivisen terapian pitkäkestoisuus sekä asianomistajan haavoittuva tila ja tarve selvittää oireidensa perimmäinen syy keskustelemalla muiden kanssa lapsuusajan tapahtumista.

Asianomistajan kertomuksen luotettavuuden arviointi

42. Lähes tai jopa yli kahden vuosikymmenen takaisten tapahtumien muistaminen yksityiskohtaisesti on haasteellista. Korkein oikeus toteaa, että asianomistaja on kertonut siitä tavasta, jolla syytteenalaiset seksuaaliteot olivat tulleet hänen mieleensä, ja itse näistä teoista niin yksityiskohtaisesti kuin näin vanhoista tapahtumista ylipäänsä voidaan kenenkään olettaa kykenevän kertomaan.

43. Todistajina kuultujen asianomistajan sisaren, äidin, isän ja isoäidin kertomukset perustuvat asianomistajan heille kertomaan. Näiden todistajien kertomusten näyttöarvo liittyy siten asianomistajan oman kertomuksen luotettavuuden arviointiin. Todistajien mukaan asianomistaja ei ollut seksuaalitekojen kuvailuissaan mennyt yksityiskohtiin, mutta asianomistaja oli nimennyt tekijäksi vastaajan. Asianomistaja on myös myöhemmin esitutkinnassa ja kaikissa oikeusasteissa nimennyt tekijäksi vastaajan ja kertonut aina tienneensä tekijän olevan vastaaja.

44. Asianomistajan kertomus seksuaaliteoista, joita hän on kuvaillut tapahtuneen hänelle 5–10-vuotiaana, on pysynyt olennaisilta osiltaan muuttumattomana tuomioistuinkäsittelyn aikana. Asianomistaja on kuitenkin vasta käräjäoikeuden pääkäsittelyssä vuonna 2016 nimenomaisesti kertonut viimeisimmästä seksuaaliteosta eli suihkussa tapahtuneesta emätinyhdynnästä silloin, kun hän oli ollut 11-vuotias. Se, että asianomistajan kertomus emätinyhdynnästä on syntynyt varsin myöhäisessä vaiheessa, on omiaan vähentämään asianomistajan kertomuksen luotettavuutta tältä osin. Edellä kohdissa 20 ja 29 selostettu asianomistajan ja hänen isoäitinsä välinen puhelinkeskustelu suihkutapahtumasta, jonka johdosta asianomistajan mieleen oli tullut muisto emätinyhdynnästä, on tapahtunut vasta joulukuussa 2015. Tämä huomioon ottaen asianomistajan sisaren kertomusta siitä, että asianomistaja olisi jo vuonna 2012 tai 2013 kertonut hänelle kyseisestä yhdynnästä, ei voida pitää luotettavana, eikä se tue asianomistajan kertomusta tai kertomuksen luotettavuutta.

45. Asianomistajan muistikuvat seksuaaliteoista ovat muutoinkin paikoin olleet sangen hataria ja ne ovat vaikuttaneet muistelemisen myötä osittain lisääntyneen ja myös osin muuttuneen luonteeltaan vakavammiksi. Myös nämä seikat ovat omiaan vähentämään asianomistajan kertomuksen luotettavuutta.

46. Asianomistajan kertomuksen luotettavuuden puolesta puhuu kuitenkin myös usea seikka. Asianomistajan kertomat muistikuvat ovat liittyneet syytteen ydintapahtumiin eli seksuaalitekoihin. Asianomistaja on kertonut asuinolosuhteistaan, perheestään ja vierailuistaan vastaajan luona olennaisesti samalla tavalla kuin asiassa kuullut todistajat. Asianomistajan kertomuksessa on ollut realistisia yksityiskohtia. Asianomistaja on kertonut myös itsensä kannalta epäedullisia ja hyvin henkilökohtaisia seikkoja.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

47. Asiassa on kysymys siitä, osoittaako esitetty näyttö kokonaisuudessaan arvioituna riittävällä varmuudella vastaajan syyllistyneen hänen syykseen väitettyyn rikokseen vai jääkö hänen syyllisyydestään varteenotettava epäily. Asianomistajaa kuultaessa on käynyt ilmi, että hän on vakuuttunut siitä, että vastaaja on syyllistynyt siihen, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta. Syytettä puoltaa asianomistajan kertomus ja sitä tukee se, mitä asianomistajan lähiomaiset ovat todistajina kertoneet asianomistajan heille syytteenalaisista teoista selostaneen.

48. Erityisesti asianomistajan muistikuvien ja niihin perustuvan kertomuksen syntytapaan sekä osin myös sen sisältöön liittyy kuitenkin piirteitä, jotka kokonaisuutena objektiivisesti arvioituna horjuttavat muutoin kuin vähäisessä määrin asianomistajan kertomuksen luotettavuutta. Myöskään asianomistajasta esitetyistä lääkärinlausunnoista ei voida tehdä luotettavia johtopäätöksiä siitä, että vastaaja olisi syyllistynyt syytteessä kuvattuihin tekoihin. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty siinä määrin luotettavaa ja vahvaa näyttöä vastaajan syyllisyydestä, että syytteenalainen menettely voitaisiin sen perusteella lukea vastaajan syyksi.

49. Vastaajan syyllisyydestä jää siten varteenotettava epäily. Näin ollen Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että vastaaja olisi syyllistynyt siihen törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, josta hänelle on vaadittu rangaistusta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan valtion varoista maksettavaksi määrättyjä palkkioita ja korvauksia lukuun ottamatta. X:ään kohdistettu syyte törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä hylätään. X vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta ja kaikesta korvausvelvollisuudesta asianomistajalle ja valtiolle.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuula Pynnä, Päivi Hirvelä (eri mieltä), Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Vanhasen mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Ensisijaisesti esittelijä esitti, että Korkein oikeus ennen asian ratkaisemista viran puolesta hankkii asiantuntijatodistelua ja lausuu seuraavaa:

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 7 §:stä ilmenee, että asianosaisten on hankittava asiassa tarpeelliset todisteet. Rikosasiassa tuomioistuin saa hankkia näyttöä, jos se todennäköisesti ei tue syytettä. Tuomioistuimella on kuitenkin asian laadusta riippumatta oikeus hankkia omasta aloitteestaan asiantuntijalausunto.

Tässä asiassa rikosasian vastaaja on kiistänyt syyllisyytensä kaikkiin syytteen teonkuvauksessa kuvattuihin seksuaalitekoihin. Vastaaja on jo alemmissa oikeusasteissa vedonnut asianomistajan kertomuksen epäluotettavuuteen kiinnittäen erityisesti huomiota siihen, että asianomistaja oli muistojen heräämisen myötä kertonut yhä useammista häneen kohdistuneista seksuaaliteoista, ja tuonut esiin, että asianomistajan terapia saattoi liittyä näiden muistikuvien syntymiseen.

Tieteellisessä oikeuspsykologisessa keskustelussa on 1990-luvulta lähtien ollut esillä kysymys terapiassa syntyneiden muistojen luotettavuudesta (esim. Elizabeth Loftus 1994: The Myth of Repressed Memory. False Memories and Allegations of Sexual Abuse). Tässä asiassa asianomistajan kertomuksen luotettavuuden arvioinnissa nousee keskeiseksi kysymys siitä, kuinka luotettavina voidaan pitää asianomistajan muistikuvia seksuaaliteoista ja niiden tekijästä 10–15 vuotta syytteenalaisten hyväksikäyttötapahtumien jälkeen, onko asianomistajalla ollut tätä aikaisemmin tällaisia muistikuvia (’continuous or discontinuous memories’) sekä siitä, ovatko näiden muistikuvien mieleen tulemisen aikaiset asianomistajan terapiakäynnit ja muut keskustelut voineet vaikuttaa muistikuviin. Näihin kysymyksiin vastaaminen edellyttää sellaista erityisasiantuntemusta, jollaista tuomioistuimella ei tyypillisesti ole.

Rikosasian vastaaja on alemmissa oikeusasteissa pääosin asianomistajan kertomuksen perusteella tuomittu törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä pitkään ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja huomattavaan korvausvelvollisuuteen. Valituksen johdosta annettujen vastausten ja lausumien perusteella syyttäjän ja asianomistajan esittämä keskeinen näyttö syytteen tueksi myös Korkeimmassa oikeudessa on asianomistajan kertomus. Tässä tilanteessa Korkein oikeus katsonee, että sen on viran puolesta hankittava asiantuntijalausunto ja mahdollisesti myös kuultava henkilökohtaisesti asiantuntijatodistajana Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä oikeuspsykologian alan asiantuntijaa edellä selostetuista kysymyksistä. Tätä ennen Korkein oikeus hankkinee lausunnon riippumattomalta taholta, kuten yliopistolta tai muulta asiantuntevalta institutionaaliselta toimijalta, valittavan asiantuntijan henkilöstä ja varannee asianosaisille tilaisuuden tulla sen johdosta kuulluksi.

Korkein oikeus katsonee, ettei oikeusastejärjestys estä asiantuntijalausunnon hankkimista vasta viimeisessä oikeusasteessa. Lausunnon hankkimisen tarve on päinvastoin entisestään korostunut, kun asiantuntijatiedon hankkimiseen ei ole alemmissa oikeusasteissa ryhdytty.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 7 §:stä ilmenevä kielto hankkia todennäköisesti syytteen tueksi koituvaa näyttöä ei myöskään estä asiantuntijalausunnon hankkimista viran puolesta. Kyseinen kielto ei koske lainkaan asiantuntijalausuntoa, jossa lähtökohtaisesti käsitellään kokemussääntöjä, jotka sellaisenaan eivät suoraan ole niin sanottuja oikeustosiseikkoja koskevaa näyttöä (HE 46/2014 vp s. 55). Asiantuntijatiedon hankkimista ei siten olisi tullut jättää eikä Korkeimmassa oikeudessakaan tule jättää asianosaisten oman aktiivisuuden varaan.

Oikeusneuvos Hirvelä: Hyväksyn mietinnön.

A:n katsottiin olleen sukupuoliyhteydessä nukkuvan B:n kanssa työntämällä kaksi tai kolme sormea B:n emättimeen. A kertoi toimineensa unitilassa. Kysymys näytön arvioinnista ja siitä, oliko tekoa pidettävä tahallisena. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 24.8.2016 nro 16/132834 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 11.8.2017 nro 17/130050 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Juha Niemi-Pynttäri ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Kirsi Häkkinen ja Yvonne Strömsholm.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Asianomistaja B:lle myönnettiin valituslupa.

B vaati, että A tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen raiskauksesta.

A vaati ensisijaisesti, että valitus hylätään ja toissijaisesti, että hänen katsotaan syyllistyneen enintään pakottamiseen seksuaaliseen tekoon.

Välitoimi

Korkein oikeus hankki Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnon niin sanotusta sexsomniana tunnetusta tilasta. Asianosaiset antoivat lausumat lausunnon johdosta.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Syytteen mukaan A oli syyllistynyt raiskaukseen siten, että hän oli 14.9.2014 leirintäalueen majoitustiloissa sijaitsevalla sohvalla käyttämällä hyväkseen sitä, että B oli nukkumisesta johtuvan tiedottomuuden takia ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai ilmaisemaan tahtoaan, ollut sukupuoliyhteydessä B:n kanssa työntämällä kaksi tai kolme sormeaan tämän emättimeen. Asianomistaja B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

2. A on kiistänyt loukanneensa B:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta syytteessä kerrotulla tavalla. Jos hän oli kosketellut B:tä tämän tahdonvastaisesti, se oli tapahtunut A:n ollessa unitilassa. Näin ollen hän ei ollut toiminut tahallisesti. Joka tapauksessa hänen syykseen voitiin lukea enintään pakottaminen seksuaaliseen tekoon.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että asiassa oli näytetty A:n tunkeutuneen B:n kehoon syytteessä kuvatulla tavalla. Asiassa ei kuitenkaan käräjäoikeuden mukaan voitu sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että A oli toiminut unitilassa. Koska varmuutta ei ollut siitä, että A oli toiminut tahallisesti, käräjäoikeus on hylännyt syytteen.

4. Syyttäjä ja B ovat valittaneet hovioikeuteen ja vaatineet, että A:n syyksi luetaan syytteen mukainen raiskaus.

5. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden tavoin näytetyksi, että A oli tunkeutunut sormillaan B:n emättimeen tämän nukkuessa. B:n kertomus puhui määrätietoisesta ja järjestelmällisestä toiminnasta, joka ei ole tyypillistä unissakävelijän toiminnalle ja tuki hovioikeuden mukaan sitä, että A olisi ollut teon aikana hereillä. Toisaalta B:n kertomus oli tältä osin muuttunut hänen esitutkinnassa antamaansa kertomukseen nähden, eikä pelkästään B:n hovioikeudessa antaman kertomuksen perusteella voitu tehdä johtopäätöksiä teon luonteesta tai siitä, oliko A ollut hereillä. A:n kertomusta unessa olemisesta tukivat myös todistajien ja B:n kertomukset A:n käyttäytymisestä teon jälkeen. Myöskään A:n esitutkintakertomus ei antanut aihetta arvioida hänen oikeudenkäynnissä antamaansa kertomusta toisin.

6. Hovioikeuden mukaan asiassa ei voitu riittävällä varmuudella poissulkea sitä mahdollisuutta, että A oli toiminut unitilassa. A:n syyllisyydestä jäi siten järkevä epäily. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on asianomistaja B:n valituksen johdosta kysymys ensinnäkin siitä, onko A menetellyt syytteessä kuvatulla tavalla. Toiseksi kysymys on sen arvioinnista, onko A tekoa tehdessään toiminut tahallisuuden edellyttämällä tavalla tietoisesti vai unitilassa. Kysymys on siitä, osoittaako esitetty näyttö riittävällä varmuudella A:n syyllistyneen väitettyyn tahalliseen rikokseen vai jääkö hänen syyllisyydestään vähintäänkin varteenotettava epäily.

Sovellettavat rikoslain säännökset

8. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan raiskauksesta tuomitaan se, joka käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden, sairauden, vammaisuuden, pelkotilan tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, on sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Pakottamisesta seksuaaliseen tekoon tuomitaan luvun 4 §:n nojalla se, joka edellä mainittua tilaa hyväksikäyttäen saa toisen ryhtymään muuhun kuin 1 §:ssä tarkoitettuun seksuaaliseen tekoon tai alistumaan sellaisen teon kohteeksi ja se olennaisesti loukkaa toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

9. Rikoslain 20 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan sukupuoliyhteydellä tarkoitetaan mainitussa laissa sukupuolielimellä tehtävää taikka sukupuolielimeen tai peräaukkoon kohdistuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon taikka toisen sukupuolielimen ottamista omaan kehoon.

10. Raiskausta tai seksuaaliseen tekoon pakottamista koskevan rangaistusvastuun edellytyksenä on tahallisuus. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Seuraus on aiheutettu tahallaan myös, jos tekijä on pitänyt sitä tarkoittamaansa seuraukseen varmasti liittyvänä.

11. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että tuomitseminen tahallisesta rikoksesta edellyttää, että tekijä on tietoinen kaikista rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvista seikoista (KKO 2006:64, kohta 2 ja siinä mainitut ratkaisut). Korkein oikeus toteaa, että jos henkilö on tekoa tehdessään ollut sellaisessa unitilassa, ettei hän ole ollut tietoinen toiminnastaan, ei hänen voida katsoa tehneen tekoaan tahallisesti, kuten vastaaja on tässä asiassa väittänyt.

Näytön arvioinnin lähtökohdista

12. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla.

13. Mainitun luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

14. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:96 (kohta 5) todennut, ettei näyttökynnys seksuaalirikoksissa ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa. Koska lähtökohtana on syyttömyysolettama, näytön hankkiminen on syyttäjän tai asianomistajan vastuulla. Ratkaisussa on edelleen todettu (kohta 6), että näyttökysymykset vaihtelevat tapauksittain, eikä todisteiden arvottamisesta tai punnintamenetelmistä voida antaa kiinteitä ja kaavamaisia ohjeita. Yleisesti noudatettaviin periaatteisiin kuitenkin kuuluu muun muassa, että todisteita arvioidaan objektiivisesti, tasapuolisesti ja yleisten kokemussääntöjen mukaisesti ja myös yksilöidysti ennen kokonaisarvioinnin tekemistä. Jos syytteen tueksi on esitetty riittävää näyttöä, sen kestävyyttä on vielä tarkasteltava asiassa esitettyjen muiden mahdollisten tapahtumainkulkujen valossa. Näitä seikkoja on myös käsiteltävä tuomion perusteluissa.

15. Mainitussa ratkaisussa on lisäksi (kohta 7) todettu, että riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Henkilötodistelun luotettavuutta ei voida juurikaan perustaa henkilön tunnereaktiosta tehtävien havaintojen ja vaikutelmien varaan, vaan suurempi merkitys on kertomuksella itsellään, kuten sen keskeisen sisällön johdonmukaisuudella, realistisuudella ja muuttumattomuudella sekä yksityiskohtien runsaudella (kohta 8).

16. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Mainitussa ratkaisussa KKO 2013:96 (kohta 9) todetulla tavalla tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida sulkea pois riittävällä varmuudella. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen.

17. Toisaalta, kuten Korkein oikeus on muun muassa ratkaisussaan KKO 2018:3 (kohta 15) todennut, rikosasian kantajan todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, joissa vastaajan voidaan edellyttää puolestaan selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Vastaajan kertomalla voi olla merkitystä muun muassa arvioitaessa hänen kertomuksensa uskottavuutta tai vaihtoehtoisten tapahtumainkulkujen mahdollisuutta.

A:n menettely

18. Käräjäoikeus on B:n eri kuulustelutilanteissa yhdenmukaisen kertomuksen ja sitä tukevan todistajana kuullun D:n kertomuksen perusteella katsonut selvitetyksi, että A oli sormellaan tunkeutunut B:n emättimeen. Samoin hovioikeus on katsonut, että B oli uskottavasti kertonut, että hän oli herännyt A:n tunkeutumiseen kehoonsa. B oli johdonmukaisesti kertonut tunkeutumisesta heti tapahtuman jälkeen D:lle, puhelimitse äidilleen C:lle ja vielä poliisille samana aamuna suoritetussa kuulustelussa. Tunkeutumista on tukenut myös asianomistajan DNA-löydös A:n kynsien alta. Hovioikeuden mukaan asiassa ei ollut tullut esiin seikkoja, jotka tukisivat A:n esittämää väitettä, jonka mukaan B olisi nähnyt tapahtumasta unta tai kuvitellut tulleensa raiskatuksi. Hovioikeus on siten samoin kuin käräjäoikeus katsonut näytetyksi, että A oli syytteessä kuvatulla tavalla tunkeutunut sormillaan asianomistajan emättimeen tämän nukkuessa.

19. Korkein oikeus katsoo esitetyn näytön perusteella, ettei ole aihetta arvioida asiaa tältä osin toisin kuin alemmat oikeudet. Asiassa on siten näytetty A:n tunkeutuneen sormillaan B:n emättimeen syytteessä kuvatulla tavalla. A:n menettely täyttää lähtökohtaisesti rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisen raiskauksen tunnusmerkistön.

20. Raiskausrikos on rangaistava vain tahallisena tekona. A on kiistänyt tahallisuutensa tekoon sillä perusteella, että hän oli ollut tapahtumahetkellä unitilassa eikä siten ollut tietoisesti menetellyt syytteessä kerrotulla tavalla.

21. Korkeimman oikeuden tulee siten seuraavaksi arvioida, jääkö A:n tahallisuudesta varteenotettava epäily sillä perusteella, ettei riittävällä varmuudella voida sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että hän on väittämällään tavalla toiminut unitilassa.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunto unitilassa tehdystä seksuaalisesta teosta

22. Korkein oikeus on hankkinut Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnon niin sanotusta sexsomniana tunnetusta tilasta. Lausunnossa todetaan, että unihäiriöiden taustalla voidaan erotella erilaisia nukkumiseen liittyviä ja unen aikana ilmeneviä häiriöitä. Suomessa käytössä olevan Maailman terveysjärjestön kansainvälisen tautiluokituksen (ICD-10) mukaan unihäiriöt jaetaan kahteen pääluokkaan: ei-elimellisiin (mielenterveyden ja käyttäytymisen häiriöt) ja elimellisiin (hermostonsairaudet). Lisäksi tavataan muita uni-valvetilaan vaikuttavia sairauksia. Ei-elimellisiin unihäiriöihin kuuluvat muiden ohella NREM-parasomniat, kuten unissakävely (ICD-10 F 51.3) ja unikauhuhäiriö (ICD-10 F 51.4).

23. Suomessa käytössä olevassa ICD-10 tautiluokituksessa ei ole mainittu sexsomniaa. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnossa todetaan, että käytössä ei myöskään ole näyttöön perustuvaa valtakunnallista suositusta siitä, miten sexsomniaa epäiltäessä henkilö tulisi tutkia tai hoitaa. Lausunnossa todetaan edelleen, että tarkemmin määrittelemättömiin parasomnioihin (ICD-10 F 51.9) lukeutuvat sellaiset unenaikaiset häiriöt, joihin liittyy epänormaaleiksi luokiteltavia fysiologisia ilmiöitä tai epänormaalia käyttäytymistä itse unen aikana tai unen ja valveen rajamailla.

24. Yhdysvaltalaisessa DSM-5 tautiluokituksessa (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) sexsomnia luokitellaan parasomnioihin kuuluvana uni-valvetilan häiriönä ja unissakävelyn (DSM-5 307.46) ensimmäisenä alatyyppinä (A1). Toisena alatyyppinä mainitaan unenaikainen syöminen(A2).

25. Lausunnon mukaan sexsomnia on ilmiönä harvinainen eikä sen esiintyvyydestä väestötasolla ole tarkkaa, tutkittua tietoa. Tutkimukset perustuvat lähinnä yksittäisiä häiriöstä kärsiviä henkilöitä luonnehtiviin tapausselostuksiin. Nimenomaisesti sexsomnialle tyypillistä keskushermoston tilaa tai muuta terveydentilan poikkeavuutta ei ole kyetty objektiivisesti mittaamaan eikä siten ole olemassa mitään spesifiä tutkimusmenetelmää tai indikaattoria ilmiön identifioimiseksi. Sexsomnia-diagnoosiin voidaan päätyä lähinnä kliinisten oireiden ja ympäristön tuottamien havaintojen pohjalta.

26. Lausunnosta ilmenee, että unissakävelyä on tutkittu enemmän kuin sexsomniaa. Unissakävelyn osalta lausunnossa on todettu, että siihen liittyvä sukurasitus on ilmeinen, sillä 80 prosentilla häiriöstä kärsivillä henkilöillä tätä esiintyy myös suvussa.

27. Kuten unissakävelyssä ja NREM-parasomnioissa yleisesti, sexsomnian aikaiset toiminnat ovat moninaisia ja vaihtelua esiintyy sekä yksilökohtaisesti että häiriötasolla. Yhteistä NREM-parasomnioille on episodien toistuva esiintyminen yön ensimmäisen kolmanneksen aikana. Tällöin silmät ovat tyypillisesti auki. Henkilö ei ole täysin hereillä eikä unessa ja siten otaksuttavasti hänen tietoisuutensa ja reagoivuutensa ympäristöä ja sen kommunikointiyrityksiä kohtaan on episodien aikana alentunut. Herättyään henkilö ei muista mitään koko episodista tai hänellä on siitä ainoastaan yksittäisiä muistikuvia. Hänellä voi olla ohimenevää sekavuutta ennen palautumistaan normaalitilaan. Lausunnossa on todettu, että parasomniaepisodien aikana henkilö voi suorittaa monimutkaisiakin toimintoja ja vaikuttaa ikään kuin valveilla olevalta. Henkilö voi kulkea törmäilemättä reitillä oleviin esineisiin luoda tarkkailevia katseita tai vaikuttaa vastaanottavalta ympäristöönsä.

28. Sexsomnian osalta lausunnossa on todettu sen lähteinä olleisiin julkaisuihin ja oppikirjoihin viitaten, että sitä esiintyy aikuisilla, enimmäkseen miehillä. Sexsomnia voi ilmetä monin tavoin, kuten itsetyydytyksenä, itseen tai toisiin kohdistuvana hyväilynä, epäsopivana kosketteluna tai yhdyntöinä. Toimet urkenevat uni-valvetilassa ilman, että henkilö on tietoinen tekemisestään. Sexsomniakäyttäytymisen on eri lähteissä kuvattu ilmenevän myös tavanomaisesta poikkeavana ja olosuhteisiin nähden outona käyttäytymisenä. Niissä on todettu sexsomniaan liittyvien seksuaalisten maneerien voivan erota valvetilalle ominaisista henkilön mieltymyksistä ja käyttäytymisestä. Henkilön häiriöaikainen seksuaalikäytös on voinut vaihdella siten, että toisinaan hän voi olla vaikkapa hellyyteen, huomaavaisuuteen tai kokeilunhaluun taipuvainen, toisinaan taas piittaamattomuutta, aggressiivisuutta tai väkivaltaisuutta ilmentävä.

29. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnon mukaan asianmukaisestikin asetettu sexsomnian diagnoosi ei ole sinällään syyntakeisuutta alentava seikka. Ratkaisevaa on se, miten häiriö henkilöllä ilmenee, onko luotettavaa näyttöä teonhetkisestä tilanteesta ja miten häiriökäytös on ilmennyt kyseisessä tilanteessa.

A:n tahallisuudesta esitetty selvitys

Henkilötodistelu

30. B on Korkeimmassa oikeudessa kertonut, että hän oli keskustellut A:n kanssa tapahtumayönä sohvalla. He olivat istuneet siten, että hänen selkänsä nojasi sohvan käsinojaa vasten ja hänen jalkansa olivat A:n sylissä. B oli ollut päihtynyt ja nukahtanut tässä asennossa. Tätä ennen heidän välillään ei ollut ollut mitään seksuaalista toimintaa. B oli havahtunut ahdistavaan tunteeseen ja siihen, että häntä oli sattunut. Herätessään B:llä oli kestänyt hetken ymmärtää, mitä oli tapahtunut, minkä jälkeen hän oli havainnut, että A oli lattialla polviasennossa ja tämän sormet olivat hänen sukuelimessään. A oli tehnyt voimakasta hakkaavaa liikettä, ja B:tä oli sattunut sisä- ja ulkosynnyttimiin. Kysymys oli ollut voimakkaasta ja aggressiivisesta liikkeestä, jota ei voinut verrata normaaliin seksuaaliseen toimintaan.

31. B:n mukaan A oli ollut keskittynyt tekemiseensä ja näyttänyt kauhistuneelta havaitessaan B:n heränneen. B oli huutanut A:lle kovaäänisesti ja työntänyt tämän kauemmas itsestään ja noussut ylös. Tuossa vaiheessa A oli kysynyt häneltä kaksi kertaa, mitä oli tapahtunut. B:n mielestä A oli kysymyksillään kartoittanut sitä, mitä B oli havainnut tilanteesta. Havaittuaan B:n tienneen, mitä A oli ollut tekemässä, A oli kauhistuneena haudannut kasvot käsiinsä ja pyytänyt B:ltä anteeksi. B:n käsityksen mukaan A oli tilanteessa ollut hereillä ja toiminut täysin tietoisesti. Käsityksensä B perusti siihen, että A:n toiminta oli ollut hyvin voimakasta, hänen silmänsä olivat olleet auki ja hän oli ottanut suoran katsekontaktin B:hen sekä alkanut puhua hänelle heti. A oli ollut kauhistunut tilanteessa nimenomaan sen vuoksi, että B oli herännyt.

32. Noustuaan sohvalta B oli huutanut A:lle ja he olivat menneet ulos terassille. Kun B oli palannut sisälle, muut mökissä yöpyneet olivat heränneet ja tulleet katsomaan, mistä oli kysymys. B oli kertonut heille tapahtuneesta ja mennyt makuuhuoneeseen D:n kanssa, joka oli lohduttanut häntä. B oli soittanut hätäkeskukseen ja poliisit olivat tulleet paikalle.

33. Vastaaja A on Korkeimmassa oikeudessa kertonut kuten B siitä, missä asennossa he olivat olleet sohvalla. Ennen kuin he olivat nukahtaneet, A oli kosketellut B:tä hetken alapäästä. Tämä oli tapahtunut yhteisymmärryksessä, mutta ei ollut johtanut sen pidemmälle. A oli ollut "aika humalassa". A ei ole tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut, kun hän oli herännyt B:n huutoon. Hänellä on ollut erittäin sumuiset muistikuvat tilanteesta eikä hän ole muistanut sitä, missä asennossa hän oli ollut herätessään. A on arvellut nousseensa ylös ja yrittäneensä selvittää tapahtunutta, mutta se ei ollut selvinnyt hänelle. Hän oli ollut hämmästynyt ja hädissään. Ensimmäinen selvä muistikuva hänellä on ollut ulkoa terassilta, kun muut mökissä olleet olivat tulleet paikalle. A ei ole muistanut, mitä tapahtumista oli mökissä yöpyneiden kanssa puhuttu. Jossain vaiheessa poliisit olivat saapuneet, jolloin A:lle oli selvinnyt, että häntä epäiltiin seksuaalisesta ahdistelusta.

34. Esitutkinnassa A:ta oli kuultu heti tapahtumapäivänä ja seuraavana päivänä. Hän oli viettänyt yön poliisin säilytystiloissa. A oli kertomansa mukaan luullut, että kuulustelussa oli ollut kyse tilanteesta, jolloin hän oli B:n suostumuksella kosketellut tätä alapäästä, ja hän oli kertonut tästä tilanteesta. Tämän vuoksi hänelle ei ollut tuolloin tullut mieleen mainita siitä, että hän oli mahdollisesti toiminut unitilassa. Vasta esitutkinnan päättymisen jälkeen saatuaan esitutkintamateriaalin hän oli havainnut, että hän oli kuulustelussa kertonut eri tilanteesta kuin mistä häntä epäiltiin.

35. A on kertonut unihäiriöstään, että hän oli lapsesta saakka silloin tällöin kävellyt unissaan. Hän oli esimerkiksi unissaan joskus poistunut asunnostaan sekä ottanut taulun seinältä ja purkanut sen osiin. Nukkuessaan avovaimonsa kanssa hän oli vuosien varrella useita kertoja kosketellut tätä unissaan seksuaalisesti, ja joskus koskettelu oli johtanut yhdyntään asti. Tällöin A oli herännyt ennen yhdynnän loppumista. A:n veljellä oli myös vahva taipumus unissakävelyyn, ja tällä esiintyi useammin sexsomnia-kohtauksia.

36. Unihäiriöidensä jälkeen A on kertomansa mukaan joskus tiedostanut, että jotain oli tapahtunut nukkumisen aikana, mutta ei aina. Hän on usein herännyt kesken unissakävelyn. Hänen tunnetilansa heräämisen hetkellä on hämmennystä ja jonkinlaista kauhunsekaista tunnetta siitä, että herää eri paikasta kuin mihin on nukahtanut. Toisaalta usein hän ei ole herännyt kesken unissakävelyn tai heräämiseen on tarvittu ärsyke.

37. A:n mukaan ennen tätä tapausta hän piti unessa sattuneita tapahtumia lähinnä huvittavina, eikä hänellä ollut ollut syytä hakeutua niiden vuoksi tutkimuksiin tai hoitoon. Hän kuuli vasta käräjäoikeusvaiheessa, että oli olemassa diagnosoitavissa oleva sairaus nimeltään sexsomnia. Hovioikeusvaiheessa hän oli asentanut riistakameran makuuhuoneeseensa siinä tarkoituksessa, että siihen tallentuisi mahdollinen kohtaus. Vaihtaessaan vuonna 2017 työnantajaa A oli pystynyt menemään työnantajan kustantamaan unitutkimukseen.

38. Todistaja D on Korkeimmassa oikeudessa kertonut, että hän yöpyi samassa mökissä asianosaisten kanssa. Hän oli herännyt B:n huutoon ja mennyt katsomaan, mistä oli kysymys. Heräämisestä oli kulunut noin minuutti siihen, kun D oli mennyt paikalle. B oli huutanut A:lle, joka oli ollut hyvin järkyttyneen oloinen. D oli jutellut kummankin kanssa ja koettanut selvittää tapahtunutta. B oli kertonut hänelle heränneensä siihen, että A:n sormet olivat olleet hänen genitaalialueellaan ja että A:n silmät olivat olleet auki teon aikana.

39. A oli D:n mukaan ollut erittäin hämmentynyt ja "aivan pihalla" siitä, mitä oli tapahtunut. D ei ole uskonut, että A olisi näytellyt hämmentynyttä. A oli kertonut heränneensä B:n huutoon ja kysellyt, mitä oli tapahtunut, jolloin A:lle oli kerrottu, että hän oli kosketellut B:tä. A oli tähän todennut, ettei hän voisi mitenkään tehdä tällaista ja pyydellyt anteeksi. Kumpikaan asianosaisista ei ollut kertonut D:lle, että heillä olisi aikaisemmin yöllä ollut seksuaalista kanssakäymistä. Jos tällaista olisi ollut, D:n käsityksen mukaan A olisi varmasti kertonut siitä hänelle, koska se olisi selittänyt tilannetta.

40. E on Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että hän oli nukkunut mökin yläkerrassa parvella ja hänen sängystään oli suora näköyhteys alakerran sohvalle. Hän oli herännyt B:n huutoon. E oli seurannut tilannetta muutaman minuutin ennen kuin hän meni alas selvittämään asiaa. A oli tuolloin ollut hereillä. E ei tiennyt, oliko A ollut hereillä ennen kuin B oli huutanut. A oli ollut erittäin hämmästynyt tilanteessa. E:n käsitys oli, ettei sellaista hämmästystä pysty näyttelemään. Hämmennys oli ilmennyt siitä, ettei A ollut tiennyt, mitä oli tehnyt ja miksi B huusi hänelle.

41. A:n avopuoliso F on Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että heidän 12-vuotisen suhteensa aikana A on kävellyt ehkä noin kerran vuodessa unissaan. A on kuitenkin levoton nukkuja ja lähes viikoittain tämä esimerkiksi puhuu tai laulaa unissaan. A myös nukkuu erittäin sikeästi eikä herää helposti. Suurin piirtein kerran kuukaudessa A on kosketellut F:ää unissaan. Koskettelu on voinut olla silittelyä tai taputtelua, mutta usein se on ollut myös seksuaalissävytteistä. Koskettelu ei ole koskaan ollut väkivaltaista tai satuttanut F:ää. Joitakin kertoja A:n koskettelu on johtanut yhdyntään. A on aina lopettanut toimintansa, jos F on työntänyt tämän pois tai muutoin estänyt koskettelun. Joskus A on silloin havahtunut. A ei ole koskaan unen aikana riisunut F:ää tai yrittänyt sitä.

42. Yleensä unenaikaisen toimintansa aikana A on F:n mukaan ollut silmät auki sekä hämmentyneen ja sekavan oloinen. F on joitakin kertoja joutunut herättämään A:n kesken unihäiriötilan. Herättäminen on ollut vaikeaa ja hänen on täytynyt esimerkiksi ravistaa A:ta ja puhua hänelle. Heräämisen jälkeen A on yleensä ollut minuutin tai kaksi sekavassa tilassa.

43. A:n veli G on Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultuna kertonut, että veljensä lisäksi myös hän on kärsinyt lapsuudesta asti unissakävelystä. Aikuisena ja iän karttuessa hänellä on ollut jonkinlaista seksuaalista toimintaa unissaan lähes joka kerta, kun hän on nauttinut alkoholia ja joku toinen on nukkunut hänen lähellään. Hän ei ole ollut tämän takia tutkimuksissa eikä hänellä ole diagnosoitu unihäiriöitä.

Muu selvitys

44. A on esittänyt kirjallisena todisteena lausunnon, jonka on laatinut korva-, nenä- ja kurkkutautien dosentti T, jolla on myös unilääketieteen erityispätevyys. Lausunto perustuu 28.–29.6.2018 tehtyyn koko yön kestävään laajaan unipolygrafiaan. Lausunnossa todetaan hoitosuunnitelmana, että tutkimustulos sopi lieväasteiseen obstruktiiviseen asentoriippuvaiseen uniapneaan sekä parasomniaan. Tutkimuksessa havaittiin lisäksi univajetta ja herkkäunisuutta.

45. A on esittänyt lisäksi videotallenteet ajankohdilta 27.4. ja 1.5.2017, joissa hän on kuvannut liiketunnistimella varustetulla kameralla itseään yöllä nukkuessaan. Videotallenteisiin on tallentunut A:n yöllistä liikehdintää ja havahtumisia.

Korkeimman oikeuden arviointi

46. Pelkän väitteen esittäminen rikoksen tapahtumisesta harvinaisessa unitilassa ilman asianmukaista sitä tukevaa selvitystä ei riitä kumoamaan lähtökohtaista oletusta siitä, että toisen kehoon tunkeutuminen on tahallista. Selvitys henkilön aikaisemmista unihäiriöistä saattaa kuitenkin tukea sitä, että unitilassa toimimista voidaan pitää ylipäätään mahdollisena.

47. Edellä selostetun Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnon mukaan lääketieteessä tunnistetaan sexsomniana tunnettu uni-valvetilan häiriö, joka on kuitenkin harvinainen. Lausunnon mukaan parasomniaepisodin aikana henkilö voi suorittaa monimutkaisia toimintoja ja muun muassa luoda tarkkailevia katseita tai vaikuttaa vastaanottavalta ympäristöönsä nähden. Ilmiöön on kuvattu liittyvän erilaisia seksuaalisen käyttäytymisen muotoja, jotka voivat erota henkilön valvetilan käyttäytymisestä. Herättyään henkilö ei muista mitään koko episodista tai hänellä voi olla siitä vain yksittäisiä muistikuvia. Ennen palautumista normaalitilaan henkilöllä voi olla ohimenevää sekavuutta. Sexsomnian diagnoosi ei ole sinällään oikeudellisen vastuun kannalta ratkaisevaa, vaan olennaista on se, onko ja miten häiriö ilmennyt teonhetkisessä tilanteessa.

48. Erikoislääkäri T:n lausunnon mukaan A:n tutkimuksessa on todettu parasomniaa. A:n oikeudessa esittämät videotaltioinnit ja hänen toimintansa niiden aikana viittaavat A:n unihäiriöön. Lisäksi A:n avopuolison todistajankertomuksesta ilmenee, että A:lla on ollut toistuvaa unenaikaista seksuaalista avopuolisoon kohdistunutta toimintaa, yöllisiä havahtumisia ja unissakävelyä. Samoin A:n veljen todistajankertomus omasta taipumuksestaan viittaa unihäiriön esiintyvyyteen suvussa.

49. Asiassa ei ole selvitetty, että A:n olisi lääketieteellisesti diagnostisoitu kärsivän sexsomniasta. A:n väite hänellä esiintyvästä unihäiriöstä saa kuitenkin tukea edellä kohdassa 48 selostetusta näytöstä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A kärsii jonkinlaisesta unihäiriöstä ja että hän on ennen nyt käsiteltävänä olevaa tekoa unitilassa tehnyt seksuaalisia tekoja.

50. Kysymys A:n tahallisuudesta kiteytyy kuitenkin sen arviointiin, onko hän syytteessä kuvatun teon tehdessään toiminut unitilassa. Tästä on asiassa esitetty sekä väitettä tukevaa että sitä vastaan puhuvaa selvitystä.

51. Unitilaväitettä vastaan puhuu vahvimmin B:n kertomus, jonka mukaan A oli ollut täysin hereillä ja toiminut tietoisesti. B:n mukaan hänen herätessään A oli ollut lattialla polviasennossa sormet B:n sisällä tehden hakkaavaa liikettä ja hänen silmänsä olivat olleet auki katsekontaktissa B:hen. Korkeimmalla oikeudella ei sinänsä ole aihetta epäillä B:n tekemistään havainnoista antaman kertomuksen luotettavuutta. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus katsoo, että B:n eri kuulemistilanteissa antamat kertomukset eivät ole merkityksellisellä tavalla poikenneet toisistaan.

52. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon mukaan kuitenkaan silmien auki pitäminen ja katseet sekä monimutkaisetkaan motoriset seksuaaliset toiminnot eivät poissulje sitä, että henkilö on voinut toimia unitilassa. Myöskään voimakas toiminta ei välttämättä sulje pois unitilan mahdollisuutta, sillä lausunnon mukaan unitilaiseen toimintaan voi liittyä jopa aggressiivisuutta. Luotettavien päätelmien tekeminen toisen valvetilasta on siten hankalaa. Lisäksi asiassa on otettava huomioon se, että B on herännyt unesta tilanteessa. Tämä on ollut omiaan heikentämään entisestään tehtyjen päätelmien luotettavuutta. Näin on huolimatta siitä, että B on itse vakuuttunut siitä, että A oli toiminut valvetilassa.

53. Unitilaa vastaan puhuu osaltaan myös se, etteivät A:n avopuolison kertomat, A:n häneen unen aikana kohdistamat teot ole olleet vastaavia kuin B:n kuvaama voimakas ja aggressiivinen menettely. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnosta ilmenevin tavoin sexsomnia-kohtauksen aikana henkilön toiminta voi kuitenkin erota huomattavastikin eri kerroilla, joten teon luonne ei välttämättä poissulje unitilassa toimimista.

54. A:n unitilaväitettä vastaan puhuu lähtökohtaisesti myös se, että hän on esittänyt väitteen jälkijättöisesti vasta asian ollessa vireillä käräjäoikeudessa. A:ta on kuultu esitutkinnassa heti tapahtumayön jälkeisenä aamuna ja sitä seuraavana päivänä, jolloin hän ei ollut maininnut mitään mahdollisesta unitilasta. A:n mukaan hän oli esitutkinnassa käsittänyt häntä epäillyn kertomansa aikaisemman yhteisymmärryksessä tapahtuneen koskettelun vuoksi. Asiassa on esitetty selvitystä siitä, että A on ollut erittäin hämmentyneessä tilassa koko sen ajan, kun asiaa on yritetty selvittää ennen poliisien saapumista tapahtumapaikalle, eikä hän ollut ymmärtänyt mistä asiassa oli kysymys. D:n käsitykselle siitä, että A olisi kertonut hänelle aikaisemmasta koskettelusta, mikäli tällaista olisi tapahtunut, ei voida antaa juurikaan painoarvoa huomioon ottaen D:n ja E:n havainnot A:n tapahtuman jälkeisestä käytöksestä. A on siten esittänyt sellaisen selityksen unitilaväitteen jälkijättöisyyden syystä, joka saa tukea muusta näytöstä. Ratkaisevaa merkitystä ei siten voida antaa sille, että A on esittänyt unitilaväitteensä vasta käräjäoikeudessa.

55. Unitilaväitettä tukee erityisesti asiassa esitetty selvitys A:n hämmennyksestä ja muistamattomuudesta heti teon jälkeen. B on kertonut A:n näyttäneen kauhistuneelta ja kyselleen, mitä oli tapahtunut. B oli kuitenkin pitänyt A:n käytöstä teeskentelynä. D ja E ovat kuvanneet A:n olemusta hämmennykseksi, "pihalla oloksi" siitä, mitä oli tapahtunut, hämmästykseksi ja tietämättömyydeksi siitä, mitä oli tehnyt ja miksi B huutaa. Todistajien mukaan tietämättömyys tapahtumista oli ollut todellista eikä näyteltyä, ja he ovat olleet vakuuttuneita siitä, ettei A ollut toiminut tilanteessa tietoisesti. D ja E ovat tehneet havaintonsa muutaman minuutin sisällä B:n heräämisestä paikalle tulleina ulkopuolisina henkilöinä ja muodostaneet käsityksensä tuoreeltaan sen perusteella mitä havaintoja he olivat A:sta tehneet välittömästi teon jälkeen. B:n ja todistajien kuvaus A:n olemuksesta ja käytöksestä heti tapahtuman jälkeen vastaa Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon mukaista unihäiriöön liittyvää henkilön täydellistä muistinmenetystä ja ohimenevää sekavuutta ennen palautumista normaalitilaan.

56. Arvioidessaan vaihtoehtoista tapahtumainkulkua vastaan ja sen puolesta puhuvia seikkoja, Korkein oikeus toteaa, että A:n vaihtoehtoista tapahtumainkulkua voidaan pitää lähtökohtaisesti jossain määrin epätodennäköisenä. Asiassa on kuitenkin esitetty siinä määrin tämän vaihtoehtoisen tapahtumainkulun puolesta puhuvaa näyttöä, ettei sitä voida riittävällä varmuudella poissulkea. Asiassa jää siten varteenotettava mahdollisuus siitä, että A on syytteessä tarkoitettua tekoa tehdessään toiminut unitilassa. Näin ollen tuomitsemiskynnys tahallisuutta edellyttävästä raiskauksesta ei ylity, vaan asiassa jää varteenotettava epäily A:n syyllisyydestä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuula Pynnä (eri mieltä), Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Eeva Palaja (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeussihteeri Palaja: Mietintö oli kohtien 1-45 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Muilta osin Korkein oikeus lausunee seuraavan.

Ennakkoratkaisuissa KKO 2012:27, 2017:12 ja 2018:3 on katsottu, että syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, jolloin rikosasian vastaajalta voidaan edellyttää, että hän puolestaan selvittää niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Tässä asiassa on esitetty näyttö siitä, että A on tunkeutunut sormillaan B:n kehoon tämän nukkuessa. Tällaisessa tilanteessa A:n voidaan edellyttää selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Myös vastaajan kertomuksen mahdolliselle epäuskottavuudelle voidaan tällaisessa tilanteessa antaa näytön arvioinnissa merkitystä rikosasian kantajan todistustaakasta huolimatta.

A on vedonnut siihen, että hän on tapahtuma-aikana ollut unitilassa. A:lla ei ole diagnosoitu unihäiriöksi luokiteltavaa sexsomniaa. Hän on kertonut, että hän on aikaisemmin muun muassa kävellyt unissaan. Hän ei ole tästä syystä käynyt aikaisemmin lääkärissä, koska oli pitänyt tapahtumia harmittomina. Hänelle on nyt esillä olevien tapahtumien jälkeen vuonna 2018 tehty koko yön laaja unipolygrafia. Korva-, nenä- ja kurkkutautien dosentti T:n antaman lausunnon mukaan A:n unipolygrafia on ollut lievästi poikkeava. Hänellä on esiintynyt hieman hampaiden narskuttelua. Poikkeavaa määrää raajojen liikuttelua ei ole esiintynyt, eikä videorekisteröinnissä ole havaittu poikkeavaa liikehdintää. Tutkimustulos sopii lausunnon mukaan lieväasteiseen obstruktiiviseen (hengitysilman virtaukseen liittyvään) asentoriippuvaiseen uniapneaan sekä parasomniaan.

Videoista, joita A on riistakameralla tallentanut ja joista hän on toimittanut osan Korkeimmalle oikeudelle, ilmenee yöllistä liikehdintää. Ne eivät kuvaa kyseessä olevan yön tapahtumia, eikä niistä myöskään ilmene sen kaltaista voimakasta toimintaa, mistä syytteessä on kysymys. Myöskään A:n avovaimo, joka on kertonut A:n kosketelleen ja silitelleen häntä unissaan noin kerran kuukaudessa, ei ole kertonut nyt esillä olevan kaltaisesta toiminnasta. A:n veli on puolestaan Korkeimmassa oikeudessa kertonut omista kokemuksistaan sekä veljensä taipumuksesta unissakävelyyn.

Edellä todetut seikat osoittavat, että A:lla on ollut ennen nyt esillä olevaa tapahtumaa jonkin asteinen unihäiriö. Unihäiriöt ovat kuitenkin yleisiä, monimuotoisia ja eriasteisia. A:n Korkeimmalle oikeudelle toimittamassa unipolygrafia lausunnossa ei ole otettu kantaa sexsomnian mahdollisuuteen. Se, että lausunnossa on todettu A:n unipolygrafian olevan lievästi poikkeava sekä se että tutkimustulos sopii lieväasteiseen obstruktiiviseen asentoriippuvaiseen uniapneaan sekä parasomniaan, ei yksistään vahvista A:n väitettä sexsomniasta. Toisaalta diagnoosi ei myöskään sulje pois mahdollisuutta A:n tapahtuma-aikaisesta unitilasta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen asiantuntijalausunnossa on korostettu kyseessä olevien tekojen tapauskohtaisen ar-vioinnin merkitystä ja sitä, että sexsomnia-diagnoosikaan ei pelkästään riitä teon rikosoikeudellisen arvioinnin perusteeksi. Kysymys onkin välittömästi siitä, onko A ollut tapahtuma-aikaan tunkeutuessaan B:n kehoon sellaisessa tiedottomassa unitilassa, että hänen ei voida katsoa toimineen tahallisesti. Tähän nähden merkityksellistä on se näyttö, joka on esitetty tapahtuma-aikaisista olosuhteista.

Arvioitaessa sitä, onko A toiminut syytteen alaisen teon tehdessään unitilassa, asiassa on otettava huomioon se, että vain asianosaiset ovat olleet paikalla tapahtumahetkellä. D ja E ovat kertoneet heränneensä vasta B:n huutoon, eikä heillä näin ollen ole havaintoja itse teosta tai välittömästi sen jälkeisestä hetkestä. A:n ja B:n kertomuksista selviää, että he ovat myös keskustelleet keskenään ennen D:n ja E:n saapumista. Näin ollen D:n ja E:n saapuessa paikalle A on ollut hereillä. Sekä B että A ovat edellisen illan nauttineet alkoholia ja kertoneet olleensa humalatilassa.

B on häntä kuultaessa kertonut olevansa varma siitä, että A oli tekoa tehdessään ollut täysin hereillä ja toiminut tietoisesti. B:n mukaan A:n toiminta oli ollut hyvin dynaamista ja voimakasta, A oli ottanut suoran katsekontaktin häneen ja alkanut puhua hänelle heti. B on kertonut samalla tapaa esitutkinnassa ja asian aikaisemmissa käsittelyvaiheissa eikä asiassa ole aihetta epäillä B:n kertomusta tältäkään osin. Sinänsä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon mukaan unitilassa toimiva voi toimia myös määrätietoisesti. Korkein oikeus kuitenkin katsonee, että B:n mainitsemat seikat puoltavat pikemminkin tietoista toimintaa kuin unen alaisena tekemistä. Lisäksi F on kertonut, että A on unitilan aikana toimiessaan sekavan ja hämmentyneen oloinen, mikä poikkeaa B:n kertomasta A:n käytöksestä.

A on esitutkinnassa kertonut kosketelleensa B:tä alapäästä. A:n mukaan hän oli tuolloin luullut, että häntä epäiltiin rikoksesta hänen väittämänsä aikaisemman yhteisymmärryksessä tehdyn koskettelun vuoksi. Tämän vuoksi hänelle ei ollut juolahtanut mieleen mainita esitutkinnassa mitään siitä, että hän oli saattanut toimia unissaan. Niinpä hän oli esittänyt tämän väitteen vasta asian ollessa vireillä käräjäoikeudessa yli puolitoista vuotta tekohetken jälkeen.

Kuitenkin asiassa on selvitetty, että ainakin D oli tapahtuma-aamuna ennen poliisien paikalle tuloa keskustellut kummankin asianosaisen kanssa ja koettanut selvittää tilannetta. D on kertonut, että A:lle oli tällöin nimenomaan kerrottu, mistä tilanteessa oli ollut kysymys ja miksi B oli huutanut hänelle. Näin ollen A:n on täytynyt olla tietoinen häntä myöhemmin samana päivänä kuultaessa esitutkinnassa, mistä teosta häntä on epäilty.

B on kiistänyt, että tällaista suostumuksellista koskettelukertaa olisi ollut. B:n kertomusta tältä osin tukee D:n kertomus siitä, etteivät asianosaiset olleet tapahtuma-aamuna asiaa selvitettäessä maininneet, että heidän välillään olisi ollut jotain seksuaalista toimintaa ennen syytteessä kuvattuja tapahtumia. Mikäli tällaista olisi tapahtunut, olisi A D:n käsityksen mukaan myös maininnut siitä, koska se olisi osaltaan selittänyt tapahtumia. A:n kertomuksen lisäksi mikään asiassa esitetty näyttö ei osoita, että väitettyä suostumuksellisesta koskettelukertaa olisi ollut.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että B:n kertomus saa D:n kertoman lisäksi tukea A:n esitutkintakertomuksesta, sillä A:n selitystä kertomuksensa muuttumiselle ei ole edellä mainituista syistä pidettävä uskottavana. Syytteen toteennäyttämiseksi on asiassa esitetty varsin vahva näyttö. A:n esittämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku saa jossain määrin tukea A:n aikaisemmista unihäiriöistä sekä D:n ja E:n käsityksestä, jonka mukaan A oli tilanteessa ollut vilpittömän tietämättömän oloinen siitä mitä oli tapahtunut. Edellä mainituin tavoin D ja E eivät kuitenkaan ole nähneet itse tekoa tai välittömästi sen jälkeistä A:n käytöstä. Näyttöä kokonaisuudessa harkitessaan Korkein oikeus katsonee, ettei A:n väitettä unitilassa toimimisesta voida pitää niin todennäköisenä, että se riittäisi horjuttamaan asiassa syytteen tueksi esitettyä näyttöä ja muodostaisi varteenotettavan epäilyn hänen tahallisuudestaan.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että A on teon tehdessään toiminut tahallisesti ja että syyte luetaan A:n syyksi.

Oikeusneuvos Pynnä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Muutoksenhakija oli hovioikeudelle tekemässään ulosottovalitusasian jatkovalituksessa vedonnut uuteen todisteluun. Kysymys uuden todistelun merkityksestä arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksiä. Kysymys myös prekluusiosta hovioikeudessa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Savon käräjäoikeuden päätös 29.3.2018 nro 18/6547 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 14.6.2018 nro 323 kuvataan tarpeellisilta osilta Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Leena Ruuskanen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Merja Lahti, Tiina Kiviranta ja Juha Palkamo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Etelä-Savon ulosottovirasto ulosmittasi päätöksellä 30.10.2017 moottoripyörän B:n 12 389,25 euron suuruisten velkojen maksamiseksi. Ajoneuvorekisteriin oli merkitty moottoripyörän omistajaksi A ja sen haltijaksi B.

2. A valitti ulosmittauspäätöksestä käräjäoikeuteen ja vaati, että ulosmittaus kumotaan. A väitti ulosottovalituksessaan, että ulosmitattu moottoripyörä oli hänen omistamansa. Hän oli ostanut moottoripyörän kuolinpesältä tarkoituksenaan viedä se Venäjälle myytäväksi. Hän oli saanut moottoripyörän ostoon rahat veljeltään Venäjältä. A:lla ei ole moottoripyörän kuljettamiseen oikeuttavaa ajokorttia, joten moottoripyörän haltijaksi oli merkitty hänen puolisonsa B. Kesän 2017 huonon sään takia moottoripyörää ei ollut voitu viedä Venäjälle, ja moottoripyörä oli tästä syystä ollut käyttämättömänä omistajan tosiasiallisessa hallinnassa. A ja B olivat solmineet avio-oikeuden täysin poissulkevan avioehdon eli heillä ei missään tilanteessa ollut oikeutta toistensa omaisuuteen.

3. Ulosottomies antoi ulosottovalituksen johdosta käräjä-oikeudelle lausunnon, jonka liitteiksi oli oheistettu muun ohella erään internet-sivuston käyttäjätunnusraportti, ulosmittauksen kohteena olleesta moottoripyörästä kyseiselle internet-sivustolle laadittu myynti-ilmoitus sekä vakuutusyhtiölle tehty vakuutusmaksutiedustelu ja siihen annettu vastaus. Ulosottomiehen lausunnon johdosta antamassaan lausumassa A pääasiassa toisti ulosottovalituksessa esittämänsä näkökohdat. Lisäksi hän ilmoitti, että hänen puolisonsa oli merkitty yhteyshenkilöksi myynti-ilmoitukseen A:n puutteellisen kielitaidon takia. A ilmoitti olevan mahdollista, että B oli maksanut yhden vakuutusmaksun moottoripyörästä, koska perheissä yleisesti maksetaan laskuja siltä tililtä, jolla on rahaa eräpäivänä.

4. Käräjäoikeus hylkäsi ulosottovalituksen. Käräjäoikeus totesi, että moottoripyörä oli sitä ulosmitattaessa ollut B:n hallussa, mikä oli luonut omistusoikeusolettaman. Ulosottomies oli voinut ulosmitata moottoripyörän B:n ulosottoperinnässä olleiden velkojen suorittamiseksi. Lisäksi käräjäoikeus katsoi, että A ei ollut näyttänyt, että hän olisi omistanut moottoripyörän. A:n omistusoikeutta ei osoittanut yksinomaan se, että hänet oli merkitty ajoneuvorekisteriin moottoripyörän omistajaksi ja B sen haltijaksi. A:n väitettä vastaan puhuivat muutkin asiassa ilmenneet seikat kuten se, että B oli myynyt moottoripyörää internetissä, maksanut sen vakuutusmaksun ja se, että A:lla ei ollut moottoripyörän kuljettamiseen oikeuttavaa ajokorttia. A:n ja B:n avioehtosopimuksella ei ollut asiassa merkitystä.

5. A haki muutosta hovioikeudelta ja pyysi, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa. Hän toisti jatkovalituksessaan käräjäoikeudessa esittämänsä ja nimesi uusiksi todisteiksi hovioikeudessa itsensä todistelutarkoituksessa ja todistajaksi X:n. A pyysi lisäksi, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn.

6. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovi-oikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. Arvioitavana on erityisesti se, mikä merkitys A:n hovioikeudessa nimeämällä uudella todistelulla on ollut jatkokäsittelyluvan edellytyksiä harkittaessa.

Keskeiset sovellettavat säännökset

8. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos:

1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun loppu-tuloksen oikeellisuutta (muutosperuste);

2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste);

3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa; tai

4) luvan myöntämiseen on muu painava syy

9. Ulosottokaaren 11 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan valittamalla hovioikeuteen noudattaen soveltuvin osin, mitä oikeudenkäymiskaaren 25 luvussa säädetään. Näin ollen A:n jatkovalitusta hovioikeudessa käsiteltäessä on pitänyt noudattaa myös oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:ää, jonka 1 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Edellä sanotussa lainkohdassa säädetyn niin sanotun prekluusiosäännöksen soveltuminen ulosottoasioita käsiteltäessä hovioikeudessa ilmenee myös Korkeimman oikeuden vakiintuneesta oikeuskäytännöstä (ks. esim. KKO 1999:66 ja KKO 2004:97, kohta 5).

10. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentti koskee kaikkia todistelukeinoja ja siten myös oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 26 §:ssä mainittua asianosaisen kuulustelemista todistelutarkoituksessa (KKO 2004:70, kohta 3).

11. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 15 §:n 3 momentin mukaan, jos valittaja riita-asiassa vetoaa seikkaan tai todisteeseen, jota ei ole esitetty käräjäoikeudessa, hänen on ilmoitettava, miksi siihen vetoaminen 17 § huomioon ottaen olisi sallittua hovioikeudessa.

Uuteen todisteeseen vetoamisen merkitys riita-asian ja ulosottoasian jatkokäsittelylupaharkinnassa

12. Korkein oikeus toteaa, että uuteen todisteeseen vetoaminen hovioikeudessa ei vielä sinänsä ole peruste jatkokäsittelyluvan myöntämiselle. Uuden todistelun merkitys on kuitenkin arvioitava osana jatkokäsittelylupaharkintaa jatkokäsittelyluvan myöntämisperusteiden näkökulmasta.

13. Muutosperustetta ja tarkistusperustetta koskevan jatkokäsittelylupaharkinnan kohteena on käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuus. Nämä perusteet kytkeytyvät toisiinsa (ks. KKO 2013:66, kohta 11). Muutosperusteesta poiketen tarkistusperusteessa on kysymys tilanteesta, jossa käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei voida edes arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Näin ollen jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytykset on ensin arvioitava tarkistusperusteen kannalta, kun hovioikeudessa esitetään käräjäoikeuden ratkaisuun vaikuttaneesta perusteesta uutta selvitystä.

14. Kun valittaja vetoaa hovioikeudessa riita-asiassa uuteen todisteeseen, hovioikeuden on jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan samalla arvioitava kysymys siitä, onko todistelun esittämiselle oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentissa säädetyt edellytykset. Uuden todistelun vaikutusta asian ratkaisemiseen ei kuitenkaan ole mahdollista arvioida ennen todistelun vastaanottamista (KKO 2013:39, kohta 19). Siten jos hovioikeus katsoo, että uuden todistelun esittäminen voitaisiin sallia eikä se ole asian ratkaisemiseen vaikuttamatonta, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Lupa on tällöin myönnettävä tarkistusperusteella.

Uusi todistelu hovioikeudessa

15. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentissa säädetyn prekluusion tarkoituksena on edistää oikeudenkäynnin varmuutta ja keskittämistä sekä vaikuttaa oikeudenkäynnin joutuisuuteen estämällä sen kohteen ja oikeudenkäyntiaineiston hallitsematon laajeneminen oikeudenkäynnin myöhäisessä vaiheessa. Prekluusiolla pyritään siten myös turvaamaan asianosaisten prosessuaalinen tasavertaisuus ja vastapuolen puolustautumismahdollisuudet. Muutoksenhakuvaiheen prekluusiolla hovioikeudessa pyritään lisäksi turvaamaan oikeudenkäynnin painopisteen säilymistä käräjäoikeudessa ja oikeusastejärjestyksen ylläpitämistä (KKO 2015:51, kohta 22).

16. Prekluusion edellytyksiä koskevassa punninnassa on kuitenkin otettava huomioon tarve välttää sitä, että kielto vedota asian ratkaisemisen kannalta merkityksellisiin seikkoihin ja todisteisiin johtaisi oikeudenmenetyksiin, samoin kuin tarve välttää sitä, että tosiseikkoihin ja todisteisiin vetoaminen ensimmäisessä oikeusasteessa laajenee pelkästään varmuuden vuoksi. Prekluusio muutoksenhakuvaiheessa hovioikeudessa ei saa aiheettomasti estää aineelliseen totuuteen pääsemistä (ks. KKO 2015:51, kohta 22). Uuteen todisteluun vetoamiselta edellytettyä pätevää aihetta arvioitaessa on otettava huomioon edellä kuvatut prekluusion ristiriitaiset tavoitteet (ks. KKO 2015:28, kohta 7).

17. Selostettua säännöstä koskevissa lain esitöissä on katsottu, että asianosaisella olisi pätevä aihe vedota seikkaan tai todisteeseen vasta hovioikeudessa esimerkiksi silloin, jos hän ei vielä alioikeuskäsittelyn aikana ole ymmärtänyt seikan tai todisteen merkitystä eikä sen voida katsoa johtuneen hänen huolimattomuudestaan (HE 15/1990 vp s. 125–126 ja HE 33/1997 vp s. 56). Korkein oikeus toteaa, että pätevän aiheen arvioinnissa keskeisenä lähtökohtana on asianosaisen kulloistenkin oikeudenkäyntitoimien moitteettomuus ja huolellisuus.

A:n kuulustelu todistelutarkoituksessa

18. A on jatkovalituksessaan hovioikeudelle nimennyt itsensä kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Hän on ilmoittanut teemoiksi moottoripyörän oston ja omistusjärjestelyn.

19. A:ta ei ole kuulusteltu todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa. Häntä on avustanut lainoppinut asiamies. A ei ole kuitenkaan jatkovalituksessaan esittänyt perusteita sille, miksi häntä pitäisi voida kuulustella todistelutarkoituksessa vasta hovioikeudessa uuden todistelun esittämistä koskevasta lähtökohtaisesta kiellosta huolimatta. Hän ei siten ole saattanut todennäköiseksi sitä, että hän ei olisi voinut nimetä itseään kuulusteltavaksi todistelutarkoituksessa jo käräjäoikeudessa tai että hänellä olisi ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

X:n kuulusteleminen todistajana

20. A on nimennyt uudeksi todistajaksi hovioikeudessa X:n. Teemoiksi on ilmoitettu moottoripyörän myyntitilanne, ostaja ja omistaja. Jatkovalituksessa X:n on ilmoitettu olevan kuolinpesän edustaja, jolta moottoripyörä on ostettu. A:n mukaan hovioikeudessa olisi pitänyt sallia X:n kuulusteleminen todistajana, koska A:lla ei ollut käräjäoikeusvaiheessa käytössään yhteystietoja kuolinpesän edustajalle, eikä hän ollut onnistunut niitä yrityksistä huolimatta hankkimaan.

21. A on uuden todistelun sallimiselle esittämiensä syiden perusteella tiennyt jo ulosottovalitusta käräjäoikeudessa käsiteltäessä siitä, että hän voisi kuulustella todistajana saantomiestään X:ää. Ulosmittaus oli perustunut siihen, että B:llä oli ollut ulosmittauksen kohteena olleeseen moottoripyörään tosiasiallinen, omistajaan verrattavissa oleva määräämisvalta. Näin ollen A:n on pitänyt jo asiaa käräjäoikeuteen viedessään ja asiaa siellä käsiteltäessä ymmärtää, että X:lle vasta hovioikeudessa nimetyillä teemoilla ja hänen kuulemisellaan on voinut olla merkitystä asian ratkaisemisen kannalta. Kun A ei siitä ja ulosottomiehen lausunnon liitteeksi oheistetusta selvityksestä huolimatta ole nimennyt X:ää kuultavaksi jo käräjäoikeudessa, menettelyä ei voida pitää huolellisena.

22. Asiaa ei ole arvioitava toisin, vaikka A on hovioikeudelle ilmoittanut, että hänellä ei ole ollut käytettävissään X:n yhteystietoja käräjäoikeusvaiheessa eikä hän ollut onnistunut niitä tuolloin yrityksistä huolimatta hankkimaan. Ulosottokaaren 11 luvun 8 §:n 2 momentissa säädetään velvollisuudesta ilmoittaa ulosottovalituskirjelmässä tuomioistuimelle todistajan yhteystiedot soveltuvalla tavalla, joten A:lla on ollut yhteystietoja koskeva lähtökohtainen selvitysvelvollisuus. A ei ole yksilöinyt, millä tavalla hän on pyrkinyt kyseiset yhteystiedot hankkimaan ja mistä syystä hän ei ole onnistunut saamaan niitä tietoonsa. Korkein oikeus toteaa, että kaupanteon yhteydessä A:lla ja B:llä on täytynyt olla X:n yhteystieto käytettävissään, jotta kauppa on voitu toteuttaa. Näin ollen A ei ole valituksessaan hovioikeudelle saattanut todennäköiseksi sitä, että hän ei ole voinut vedota X:n kuulemiseen jo käräjäoikeudessa tai että hänellä olisi ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

Jatkokäsittelyluvan myöntäminen

23. Koska A:lla ei ole ollut edellä kuvatulla tavalla oikeutta nimetä uutta todistelua hovioikeudessa, kysymystä jatkokäsittelyluvan myöntämisestä on pitänyt arvioida oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 14 §:n 1 momentissa tarkoitetun aineiston, eli tässä tapauksessa käräjäoikeuden ratkaisun, valituksen ja muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella, kuten hovioikeus on päätöksensä perustelujen mukaan tehnytkin.

24. Käräjäoikeus on todennut, että moottoripyörä on sitä ulosmitattaessa ollut B:n hallussa, mikä on luonut omistusoikeusolettaman. Ulosottomiehen lausunnosta ja sen liitteenä esitetystä selvityksestä on ilmennyt, että ajoneuvoliikennerekisteriin moottoripyörän haltijaksi merkitty B on myynyt moottoripyörää internetissä ja maksanut sen vakuutusmaksun. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut, että A ei ollut näyttänyt, että hän olisi omistanut moottoripyörän. Käräjäoikeus on antanut tässä arvioinnissa merkitystä sille, että ajoneuvoliikennerekisteriin moottoripyörän omistajaksi merkityllä A:lla ei ole moottoripyörän ajo-oikeutta. Merkitystä sen sijaan ei ole annettu A:n ja B:n väliselle avioehtosopimukselle.

25. A on jatkovalituksessaan toistanut käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset ja niiden perusteet. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuus on tässä tapauksessa ollut arvioitavissa jatkokäsittelylupaa myöntämättä, eikä jatkovalituksessa esitettyjen väitteiden vuoksi ole perusteltua aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Kun jatkokäsittelyluvan myöntäminen ei ole ollut tärkeää lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa eikä sen myöntämiseen ole ilmennyt olleen muuta painavaa syytä, hovioikeuden ratkaisua ei ole ilmennyt aihetta muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand, Juha Mäkelä ja Jussi Tapani. Esittelijä Timo Saranpää.

X Oy oli osallistunut asfalttialan kartelliin ja tehnyt kaupungin kanssa ylihintaisen sopimuksen. Kaupunki oli vaatinut korvausta kartellin aiheuttamasta vahingosta vain X Oy:ltä, ja kaupungin korvaussaatava muilta kartelliyhtiöiltä oli vanhentunut. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että X Oy olisi kartelliyhtiöiden keskinäisessä vastuunjaossa vastannut vahingosta kokonaisuudessaan. X Oy:n korvausvastuuta ei siksi alennettu sillä perusteella, että muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuu velasta oli vanhentunut. Ks. KKO:2019:58

Kysymys myös siitä, oliko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa niiltä osin kuin sen vaatimukset perustuivat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon. (Ään.)

VanhL 19 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 28.11.2013 nro 13/64946 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 20.10.2016 nro 1463 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Jouko Räsänen, Jussi Sippola ja Riikka Rask sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Ari Siltama.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan sitä, onko yhtiön vastuu vähentynyt siksi, että muiden kartelliin osallistuneiden vastuu erään kaupungin kanssa vuosina 2000 ja 2001 tehdyistä sopimuksista aiheutuneesta vahingosta on vanhentunut. Sittemmin valituslupaa laajennettiin koskemaan myös kysymystä siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa ja korvattavia oikeudenkäyntikuluja niiltä osin kuin sen vahingonkorvaus- ja oikeudenkäyntikuluvaatimukset perustuvat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

Valituksessaan X Oy vaati, että sen maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan yhteen kahdeksasosaan hovioikeuden tuomitsemasta korvauksen pääomamäärästä vähennettynä arvonlisäveron osuudella. Lisäksi yhtiö vaati, että se vapautetaan korvaamasta kaupungin oikeudenkäyntikuluja käräjä- ja hovioikeudessa tai että kulukorvausta ainakin alennetaan arvonlisäveron osuutta vastaavalla määrällä.

Kaupunki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Kaupunki on kanteessaan vaatinut, että X Oy velvoitetaan suorittamaan sille korvausta kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta tuotto- ja viivästyskorkoineen sekä korvaamaan sen oikeudenkäyntikulut korkoineen.

2. Kaupunki on kanteensa perusteena lausunut, että Korkein hallinto-oikeus oli 29.9.2009 antamassaan päätöksessä katsonut, että X Oy oli yhdessä muiden kartelliyhtiöiden kanssa osallistunut kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) 5 ja 6 §:n ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan vastaiseen kartelliin. Valtakunnallinen kartelli oli toiminut asfalttimarkkinoilla vuosina 1994–2002. Kaupunki oli tehnyt X Oy:n kanssa sopimukset asfalttiurakoista muun muassa vuosina 2000 ja 2001. Kaupungin X Oy:lle maksamiin urakkahintoihin oli sisältynyt lainvastaisesta kartellista aiheutunutta ylihintaa. Kaupungille aiheutuneen vahingon määrä vastasi kartelliylihinnan osuutta urakkahinnoista.

3. Kaupunki on vaatinut, että kartelliylihinnan osuus lasketaan urakkahintojen arvonlisäverollisesta määrästä, koska arvonlisävero oli jäänyt kaupungin lopulliseksi kustannukseksi. X Oy:n tuli myös korvata kaupungin oikeudenkäyntikulut määrällä, johon sisältyi arvonlisäveron osuus.

4. X Oy on kiistänyt kanteen. Yhtiö on lisäksi katsonut, että yhteisvastuu mahdollisesta korvausvelasta oli hajaantunut ja yhtiön korvausvastuu oli supistunut yhteen kahdeksasosaan sen vuoksi, että kaupunki ei ollut vaatinut korvausta muilta kartelliyhtiöiltä ja kaupungin mahdollinen saatava oli siten vanhentunut niitä kohtaan.

5. Arvonlisäveron osalta yhtiö on lausunut, että kaupungin korvausvaatimuksesta ja oikeudenkäyntikuluista tuli joka tapauksessa vähentää arvonlisäveron osuus. Yhtiö on perustellut kantaansa sillä, että arvonlisävero ei ollut jäänyt kaupungin vahingoksi, koska kaupungille oli palautettu sen maksama vero arvonlisäverolain 130 §:n nojalla.

6. Käräjäoikeus on lausunut korvausvastuun hajaantumista koskevasta väitteestä, että kaupungin esitettyä vaatimuksia vain sopimuskumppaniaan X Oy:tä kohtaan asiassa ei ollut yhteisvastuullisia vastaajia. Vastuun hajaantuminen ei siten tullut harkittavaksi. Lisäksi käräjäoikeus on todennut, että X Oy vastaisi velasta sopimuskumppanina joka tapauksessa kokonaan siinäkin tapauksessa, että vastuun hajaantumiselle annettaisiin asiassa merkitystä.

7. Käräjäoikeus on katsonut kaupungin maksaman arvonlisäveron jääneen kaupungin lopulliseksi kustannukseksi, minkä vuoksi X Oy:n oli korvattava kaupungille myös ylihintaan ja oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero. Käräjäoikeus on velvoittanut X Oy:n suorittamaan kaupungille korvausta kartellilla aiheutetusta vahingosta sekä oikeudenkäyntikuluista korkoineen.

8. Hovioikeus on X Oy:n valituksen johdosta katsonut velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 19 §:n 2 momentin soveltuvan vain tilanteisiin, joissa useat korvausvelvolliset ovat sitoutuneet tai heidät on tuomiolla velvoitettu yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen. Hovioikeus on katsonut, että velkoja saa kohdistaa vaatimuksensa vahingosta, josta usea taho voisi olla yhteisvastuullisesti korvausvastuussa, valitsemaansa korvausvelvolliseen. Hovioikeuden mukaan vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti muiden mahdollisesti korvausvastuussa olevien tahojen osalta ei aiheuta vastuun hajaantumista eikä supistumista eikä siten ole vaikuttanut X Oy:n korvausvelvollisuuteen.

9. Hovioikeus on katsonut, että arvonlisäverolain 130 §:n mukainen palautus ei ole jäänyt lopullisesti kaupungin hyväksi. Valtio oli vuoteen 2001 saakka perinyt kunnille maksamiaan palautuksia takaisin valtiolle. Vuodesta 2002 lähtien arvonlisäveron palautukset oli muulla tavoin kompensoitu valtiolle sen ja kuntien välisissä suhteissa. Näin ollen kaupungin saamia palautuksia ei voitu ottaa huomioon vahingon määrää arvioitaessa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota korvaukseen ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneen arvonlisäveron osalta. Hovioikeus on velvoittanut X Oy:n maksamaan kaupungille korvausta vuosina 2000 ja 2001 tehtyjen urakkasopimusten perusteella 340 790 euroa tuotto- ja viivästyskorkoineen sekä suorittamaan kaupungille korvausta oikeudenkäyntikuluista myös hovioikeudessa korkoineen.

2. Kysymyksenasettelu

10. X Oy on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnäkin siitä, supistaako X Oy:n korvausvastuuta kaupunkia kohtaan se, että kaupungin korvaussaatava muilta kartelliyhtiöiltä on vanhentunut. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta kysymys myös siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa niiltä osin kuin kaupungin vaatimukset perustuvat sen maksamiin urakkahintoihin ja oikeudenkäyntikuluihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

3. Korvausvastuun hajaantuminen

3.1 Sovellettavat säännökset

11. Velan vanhentumisesta ja vanhentumisen oikeusvaikutuksista säädetään 1.1.2004 voimaan tulleessa vanhentumislaissa. Lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan eräin poikkeuksin myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Poikkeuksilla ei ole merkitystä tässä asiassa.

12. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa säädetään, että jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

13. Laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista on tullut voimaan 26.12.2016. Lain 13 §:n 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa tuomioistuimissa vireillä olevat asiat käsitellään loppuun noudattaen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Jos kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut ennen lain voimaantuloa, voimaantulosäännöksen 3 momentin mukaan yhteisvastuuta ja korvausvelvollisuuden jakautumista koskevien 4 ja 5 §:n samoin kuin eräiden muidenkin aineellisoikeudellisten säännösten asemesta sovelletaan kuitenkin vireilletuloajasta riippumatta aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Voimaantulosäännöksen 3 momentilla on pantu täytäntöön kilpailurikkomuksiin perustuvista vahingonkorvauskanteista annetun direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin) 22 artiklan 1 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjä aineellisia säännöksiä sovelleta taannehtivasti. Koska nyt käsiteltävänä oleva asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, sen säännökset eivät tule miltään osin sovellettaviksi tässä asiassa.

3.2 Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisala

14. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisen ensisijainen edellytys on, että vähintään kaksi velallista on vastannut yhteisvastuullisesti samasta velasta. Selvää on, että korvausvastuun edellytyksiä ja määrää tuomioistuimessa arvioitaessa säännöksessä tarkoitettuun vastuun hajaantumiseen ei johda pelkkä mahdollisuus, että jokin muukin taho on saattanut olla oikeudenkäyntiin vastaajaksi haastetun velallisen ohella yhteisvastuussa samasta velasta. Jos kysymys muiden yhteisvastuullisten velallisten olemassaolosta on riitainen, korvausvastuunsa supistumiseen vetoavan vastaajan on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti näytettävä, mitkä muut tahot ovat olleet yhteisvastuussa samasta velasta.

15. Tässä asiassa jo kaupungin kanne on perustunut siihen, että X Oy ja muut Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksessä mainitut kartelliyhtiöt olivat kartelliin osallistumalla yhdessä aiheuttaneet kaupungille vahinkoa. Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessakin kaupunki on nimenomaisesti katsonut, että kaikki kartellin jäsenet ovat olleet vastuussa kaupungille aiheutetusta vahingosta. Asianosaisten kannanottojen perusteella voidaan siten vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisedellytyksiä arvioitaessa lähteä siitä, että X Oy:n ohella myös muut kartelliyhtiöt ovat olleet kaupunkiin nähden vastuussa samasta korvausvelasta.

16. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta urakkahintoihin sisältyneestä kartelliylihinnasta sopimusoikeudellisella vastuuperusteella. Muut kartelliyhtiöt eivät ole olleet sopimussuhteessa kaupungin kanssa tarkasteltavana ajanjaksona. Muiden kartelliyhtiöiden mahdollinen korvausvastuu olisi siten tullut arvioitavaksi sopimuksen ulkoista vastuuta koskevien säännösten ja periaatteiden perusteella. Asiassa on siten vielä tarkasteltava, täyttyykö vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettu yhteisvastuuta koskeva edellytys tilanteessa, jossa samasta velasta vastuussa olevien tahojen korvausvastuu perustuu yhden osalta sopimukseen ja muiden osalta sopimuksen ulkoiseen vastuuperusteeseen.

17. Yhteisvastuusta sopimuksen ulkoisessa vahingonkorvausvastuussa säädetään vahingonkorvauslain 6 luvun 2 §:ssä. Sen mukaan milloin vahinko on kahden tai useamman aiheuttama taikka he muuten ovat velvolliset korvaamaan saman vahingon, vastaavat he yhteisvastuullisesti.

18. Myös sopimukseen perustuvan korvausvastuun osalta voidaan lähtökohtana pitää usean velallisen yhteisvastuuta velasta. Tätä yleistä periaatetta ilmentää muun muassa velkakirjalain 2 §:n 1 momentti.

19. Edellä selostetut säännökset eivät suoraan sovellu tilanteeseen, jossa yhden velallisen vastuu perustuu sopimukseen ja muiden velallisten vastuu vahingonkorvauslakiin. Tällaisen tilanteen varalta ei laissa ole muitakaan säännöksiä. Korkein oikeus katsoo, että edellä selostetuista säännöksistä ilmenevän yleisen periaatteen mukaisesti tällöinkin lähtökohtana on velallisten yhteisvastuu. Kartelliin osallistuneiden tahojen korvausvastuu kartellilla aiheutetusta vahingosta on siten vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla yhteisvastuullista siitä riippumatta, että korvausvastuu johdetaan eri oikeudellisista perusteista.

20. Asiassa on riidatonta, että kaupunki ei ole perinyt korvaussaatavaansa muilta kartelliyhtiöiltä ja että korvausvelka on vanhentunut niiden osalta.

21. Kaupungin mukaan vanhentumislain 19 §:n 2 momentin säännös ei kuitenkaan tule sovellettavaksi, koska lainkohta edellyttää yhteisvastuun perustuvan sopimukseen tai tuomioistuimen tuomioon. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislaki on yleislaki, jota sovelletaan velan vanhentumiseen, jollei muualla laissa säädetä toisin. Lain soveltamisalaan kuuluvat lähtökohtaisesti myös velat, jotka eivät perustu sopimukseen tai muuhun velallisen antamaan sitoumukseen. Vanhentumislain 19 §:ssä ei ole rajoitettu sen soveltamisalaa. Pykälän 2 momentin toisen virkkeen säännöksessä tosin osoitetaan velallisten osuuksien laskemisen lähtökohdaksi se määrä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Tämä yksinomaan velallisten osuuksien laskemistapaa koskeva säännös ei kuitenkaan merkitse sitä, että se, mitä momentissa muutoin säädetään, koskisi vain sitoumukseen perustuvaa tai tuomiolla vahvistettua yhteisvastuuta. Nämä seikat huomioon ottaen vanhentumislain 19 §:n 2 momenttia on perusteltua tulkita soveltamisalaltaan laajasti. X Oy:n korvausvastuun supistumista voidaan siten arvioida kyseisen säännöksen nojalla.

22. Edellä esitetystä seuraa, että X Oy:n ja muiden kartelliyhtiöiden yhteisvastuu korvausvelasta on vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla hajaantunut ja X Oy vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta.

3.3. Vastuuosuuksien määräytyminen

23. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan vanhentumisen jälkeen jäljelle jääneiden velallisten osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

24. Velallisten keskinäistä vastuunjakoa arvioitaessa on otettava huomioon vanhentumislain 19 §:n 2 momentin tarkoitus. Säännöksen tavoitteena on turvata se, että velkoja kantaa vastuun menettelynsä seurauksista, jos hänen laiminlyönnistään katkaista vanhentuminen yhtä velallista kohtaan on seurannut, että jäljelle jääneen velallisen mahdollisuus periä velasta maksamansa määrä takautumisoikeuden nojalla tuolta velalliselta on heikentynyt. Vanhentumislakia koskevassa talousvaliokunnan mietinnössä onkin todettu, että velallisten vastuuosuudet määrätään sen mukaan, millaisiksi velallisten keskinäiset vastuuosuudet muodostuisivat loppuselvityksessä, jos velallisten keskinäiset takautumisoikeudet toteutettaisiin täysimääräisinä (TaVM 28/2002 vp s. 3). Ottaen huomioon säännöksen edellä todetun tavoitteen Korkein oikeus pitää tätä vastuuosuuksien määrittämistapaa perusteltuna.

25. Ennen kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annetun lain säätämistä laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten on arvioitava kartellin jäsenten keskinäistä vastuuta kartellilla aiheutetusta vahingosta. Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n ja muiden kartelliyhtiöiden keskinäistä vastuunjakoa voidaan arvioida vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:stä ilmenevän periaatteen mukaan riippumatta siitä, että X Oy:n korvausvelvollisuuden on katsottu perustuvan sopimusvastuuseen. Mainitun lainkohdan mukaan korvausvelvollisten kesken korvausmäärä on jaettava sen mukaan kuin harkitaan kohtuulliseksi ottaen huomioon kunkin korvausvelvollisen viaksi jäävä syyllisyyden määrä, vahinkotapahtumasta ehkä saatu etu ja muut seikat.

26. Vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:ssä säädetyt korvausmäärän jakamisen arviointiperusteet voivat erilaisissa tilanteissa saada erilaisen painoarvon. Silloin, kun joku korvausvelvollisista on yksin saanut aiheutetun vahingon määrää vastaavan edun, voidaan yleensä pitää kohtuullisena, että korvausvelvollisten keskinäisessä vastuunjaossa hän vastaa yksin korvausvelan suorittamisesta (ks. esim. KKO 1965 II 20 ja KKO 1968 II 64). Kun kysymys on kartellilla aiheutetusta vahingosta, on kuitenkin usein vaikea arvioida sitä, miten kartellin osapuolten kartellista saama hyöty on viime kädessä jakaantunut kartellin osapuolten kesken. Tämä puoltaa sitä, että kartellin osapuolten keskinäistä vastuunjakoa harkittaessa kiinnitetään huomiota paitsi siihen, mikä kartellin osapuolista on saanut välittömän hyödyn yksittäisestä ylihintaisesta sopimuksesta, myös siihen, mikä on ollut kunkin osapuolen viaksi jäävä syyllisyyden määrä.

27. Edellä todettujen lähtökohtien mukaisesti X Oy:n vastuuosuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että X Oy on kaupungin sopimuskumppanina saanut välittömästi hyödykseen sen kartelliylihinnan, joka on sisältynyt kanteessa tarkoitetuista sopimuksista maksettuun urakkahintaan. Lisäksi on otettava huomioon, että Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä on katsottu (kohta 1118), että X Oy oli ollut asfalttikartellin keskeisin toimija, koordinaattori ja johtaja. Muu tässä asiassa esitetty, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa selostettu selvitys ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Kuvatun johtavan aseman perusteella X Oy:n viaksi jäävää syyllisyyden määrää voidaan pitää selvästi suurempana kuin muiden kartelliyhtiöiden syyllisyyden määrää.

28. Näiden seikkojen johdosta Korkein oikeus katsoo, että kartelliyhtiöiden keskinäisen vastuunjaon kannalta X Oy vastaisi kokonaisuudessaan kysymyksessä olevista sopimuksista kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuun vanhentuminen ei siten ole heikentänyt X Oy:n asemaa, koska X Oy:llä ei olisi ollut takautumisoikeutta suhteessa muihin kartelliyhtiöihin, vaikka niiden korvausvastuu ei olisikaan vanhentunut. X Oy:n vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettuna omana osuutena on näin ollen pidettävä hovioikeuden tuomitseman korvauksen määrää kokonaisuudessaan.

3.4 Johtopäätös

29. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että X Oy:n korvausvastuuta ei ole syytä alentaa sillä perusteella, että muiden kartelliyhtiöiden korvausvastuu samasta velasta on vanhentunut.

4. Onko arvonlisäveron osuus korvattavaa vahinkoa

4.1 Arvioinnin lähtökohdat

30. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta vuosina 2000 ja 2001 tehdyistä sopimuksista, jotka koskevat asfalttiurakoita vuosina 2000–2003. Korkeimman oikeuden arvioitavana on yhtiön korvausvelvollisuus kyseisiin urakkahintoihin ja tässä asiassa syntyneisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältyneen arvonlisäveron osalta.

31. Mainittua kysymystä arvioitaessa on lähtökohtana yleinen vahingonkorvauksen määräämistä koskeva periaate, jonka mukaan korvaus on pyrittävä määräämään sen suuruiseksi, että vahinkoa kärsinyt sen avulla pääsee siihen taloudelliseen asemaan, jossa hän olisi ollut, jollei vahinkotapahtumaa olisi sattunut.

4.2 Sovellettavat verosäännökset ja niiden esityöt

32. Arvonlisäverolain 130 §:n 1 momentin mukaan kunnalla on oikeus saada palautuksena hankintaan sisältyvä vero, josta ei saa tehdä vähennystä. Vuoden 2001 loppuun saakka oli voimassa arvonlisäverolain 130 §:n 3 momentti, jonka mukaan palautus peritään kunnilta takaisin siten kuin siitä erikseen säädetään. Tämä lainkohta on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella lailla 1457/2001.

33. Kunnille maksettujen palautusten takaisinperinnästä on säädetty arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetussa laissa (79/1994; takaisinperintälaki). Lain 2 §:n mukaan kunnalta takaisinperittävä määrä vahvistetaan vuosittain kunnan edellisen kalenterivuoden ensimmäisen päivän asukasluvun perusteella määräytyvänä osuutena samalta kalenterivuodelta arvonlisäverolain 130 §:n nojalla palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä. Takaisinperintälaki on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella lailla 1456/2001. Kumoamislain 2 §:n 2 momentin mukaan vuonna 2001 vahvistettuihin maksuosuuksiin, jotka on suoritettava vuoden 2002 aikana, sovelletaan kuitenkin edelleen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.

34. Arvonlisäverolain säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 88/1993 vp s. 26–27 ja 110) ilmenee, että arvonlisäverolain 130 §:n mukaisen palautusoikeuden avulla on pyritty ratkaisemaan kunnan itse tuottamien ja sen ostamien palvelujen välinen kilpailuneutraalisuusongelma. Kuntapalautuksista ei kuitenkaan tarkoitettu muodostuvan valtiolle lopullista menoa. Kunnilta oli tarkoitus periä yhteisesti valtiolle määrä, joka vastaa valtion kunnille yhteensä palauttaman arvonlisäveron määrää.

35. Takaisinperintälain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 244/1993 vp s. 2) on todettu, että takaisinmaksut eivät saa olla sidoksissa kunnalle palautettavien verojen määrään, jotta tavoiteltu kilpailuneutraalisuus yksittäisen kunnan tasolla toteutui. Kunnilta takaisinperittävän summan tuli määräytyä laskennallisesti, ilman sidonnaisuutta yksittäisen kunnan toimintaan. Tämän vuoksi esityksessä ehdotettiin, että kunnalta takaisinperittävän arvonlisäveron palautuksen määrä vahvistetaan vuosittain kunnan asukasluvun perusteella määräytyvänä osuutena palautusten koko määrästä.

36. Takaisinperintälain kumoamiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 130/2001 vp) mukaan tarkoituksena oli pyrkiä siihen, että valtion ja kuntien välinen kustannustenjako säilyisi muuttumattomana. Takaisinperinnästä luopumisen aiheuttama valtion tulonmenetys suunniteltiin otettavaksi huomioon muissa valtion ja kuntien välisissä rahavirroissa siten, että kuntien yhteisöveron jako-osuutta alennetaan ja valtionosuuksien perusteena olevista kustannuspohjista vähennetään arvonlisäveron osuus. Takaisinperintälain kumoamisen yhteydessä verontilityslakiin ja tuloverolakiin on tehty yhteisöveron jako-osuusmuutoksia vastaavat muutokset.

4.3 Korkeimman oikeuden arviointi takaisinperintälain voimassaoloaikana maksettujen suoritusten osalta

37. Asiassa on riidatonta, että kaupungille on arvonlisäverolain 130 §:n perusteella palautettu sen vuosina 2000 ja 2001 maksamiin urakkahintoihin sisältynyt arvonlisävero. Toisaalta kaupunki on osoittanut, että siltä on peritty takaisinperintälain nojalla vuosilta 2000 ja 2001 rahamäärät, jotka suuruusluokaltaan vastaavat kaupungin samoina vuosina saamia arvonlisäveron palautuksia.

38. Korkeimman oikeuden aikaisemmasta ratkaisukäytännöstä ilmenee, että kun korvausvaatimuksen määrä perustuu arvonlisäverolliseen suoritukseen, arvonlisäveron osuus ei ole korvattavaa vahinkoa, jos vahinkoa kärsinyt on arvonlisäverolain säännösten mukaisesti vähentänyt tai voinut vähentää maksamansa arvonlisäveron määrän valtiolle suoritettavasta verosta (ks. KKO 1999:6 ja KKO 2008:9). Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2018:26 vastaavasti todennut, että kun kunnalla oli ollut oikeus saada siltä laskutettuihin määriin sisältynyt arvonlisävero takaisin arvonlisäverolain 130 §:n perusteella, kunnan kärsimän vahingon määräksi, jonka kunta olisi ollut oikeutettu vaatimaan vahingonkorvauksena, oli jäänyt liikalaskutuksen määrä ilman arvonlisäveron osuutta.

39. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että jos vahingonkorvauksen määrää laskettaessa otettaisiin huomioon pelkästään kaupungin maksamiin ylihintoihin sisältynyt arvonlisävero ja kaupungin arvonlisäverolain 130 §:n nojalla saamat palautukset, kaupungille ei voitaisi katsoa aiheutuneen ylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta korvattavaa vahinkoa.

40. Tämän jälkeen on kuitenkin vielä arvioitava, miten korvattavan vahingon määrään vaikuttaa se kaupungin vaatimuksensa tueksi esittämä seikka, että kaupunki on joutunut tekemään valtiolle suorituksia takaisinperintälain nojalla. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että kaupungin takaisinperintälain nojalla tekemät suoritukset ovat pääosin olleet riippumattomia kaupungille itselleen palautettujen arvonlisäverojen määrästä, koska kaupungilta perittyjen määrien laskentaperusteena ovat olleet yhtäältä kaikille kunnille tiettynä vuonna maksettujen arvonlisäveron palautusten kokonaismäärä ja toisaalta kaupungin asukasluku suhteessa kaikkien kuntien asukaslukuun. Sen vuoksi kaupungille aiheutuneen vahingon määrää arvioitaessa kaupungin arvonlisäverolain 130 §:n perusteella saamista palautuksista ei voida vähentää kaupungin takaisinperintälain perusteella maksamia suorituksia kokonaisuudessaan. Edellä kohdassa 31 todetun lähtökohdan mukaisesti kaupungilta takaisinperintälain nojalla perityt määrät voidaan ottaa huomioon korvattavan vahingon määrää laskettaessa vain siltä osin kuin kaupungin maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, joka on palautettu kaupungille arvonlisäverolain 130 §:n nojalla, on tosiasiassa jäänyt kaupungin vahingoksi sen vuoksi, että se on suurentanut kaupungilta kyseisten vuosien osalta takaisin perittyjä määriä.

41. Se, että kaupungille on arvonlisäverolain 130 §:n nojalla palautettu nyt kysymyksessä oleviin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, on korottanut kaikilta kunnilta yhteisesti vuosilta 2000 ja 2001 takaisinperintälain nojalla perittyjä rahamääriä. Edellä kohdassa 33 selostetun säännöksen perusteella kaupunki on joutunut maksamaan valtiolle asukaslukuaan vastaavan osuuden kunnille palautettujen arvonlisäverojen yhteismäärästä ja näin ollen myös sille itselleen maksetuista palautuksista. Tästä seuraa, että kaupungille aiheutuneena vahinkona on pidettävä myös kaupungin asukasluvun perusteella määräytyvää suhteellista osuutta sen maksamiin kartelliylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

42. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, mikä on kysymyksessä olevina vuosina ollut kaupungin osuus kaikilta kunnilta takaisinperintälain nojalla perityistä määristä. Tämä osuus joudutaan siten arvioimaan julkisesti saatavilla olevien tietojen pohjalta. Kuntien väestölukuja koskevien Kuntaliiton tilastojen mukaan kaupungin ja siihen sittemmin liitettyjen kuntien asukasluku on ollut noin yksi prosentti kaikkien kuntien asukasluvusta. Näin ollen kaupungille aiheutuneena vahinkona on pidettävä noin yhtä prosenttia kaupungin X Oy:lle vuosina 2000 ja 2001 maksamaan urakkaylihintaan sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

4.4 Korkeimman oikeuden arviointi takaisinperintälain kumoamisen jälkeen maksettujen suoritusten osalta

43. Myös vuosilta 2002 ja 2003 maksettuihin urakkahintoihin ja tässä oikeudenkäynnissä aiheutuneisiin oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero on palautettu kaupungille arvonlisäverolain 130 §:n nojalla. Edellä kohdassa 39 todetun mukaisesti lähtökohtana on siten, että arvonlisäveron määrä ei ole kaupungille aiheutunutta korvattavaa vahinkoa.

44. Erona vuosien 2000 ja 2001 tilanteeseen on se, että arvonlisäveron palautusten takaisinperintää koskevasta sääntelystä on luovuttu. Takaisinperinnästä luopumisen jälkeen palautukset on ollut tarkoitus huomioida muulla tavoin kuntien rahoituksessa. Vaikka tarkoituksena on ollut pyrkiä siihen, että valtion ja kuntien välinen kustannustenjako säilyisi muuttumattomana, takaisinperinnän korvanneet kuntien ja valtion väliset rahoitusjärjestelyt poikkeavat kuitenkin luonteeltaan takaisinperintälaista eivätkä sisällä selkeää perustetta, jonka mukaisesti voitaisiin määrittää, miten kunnille maksettujen arvonlisäveropalautusten yhteismäärän kasvaminen tietyllä summalla on vaikuttanut yksittäisen kunnan taloudelliseen asemaan. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei nyt kysymyksessä olevista arvonlisäveron osuuksista ole osoitettu aiheutuneen kaupungille sellaista taloudellista tappiota, joka yhtiö voitaisiin velvoittaa korvaamaan.

45. Hovioikeus on tuominnut X Oy:n korvaamaan osan kaupungin oikeudenkäyntikuluista käräjä- ja hovioikeudessa. Edellä todetun mukaisesti myöskään oikeudenkäyntikuluihin sisältynyt arvonlisävero ei ole kaupungin saamien palautusten vuoksi jäänyt kaupungin vahingoksi. Yhtiön maksettavaksi tuomituista oikeudenkäyntikuluista on siten vähennettävä arvonlisäveron osuus.

46. Arvonlisäveron verokanta on muuttunut kahdesti käräjä-oikeuskäsittelyn aikana, eikä ole mahdollista täsmällisesti määrittää, miten hovioikeuden yhtiön korvattavaksi tuomitsema, harkinnanvaraiseen arvioon perustunut kulujen määrä jakautuu eri verokannoille. Vähennettävän arvonlisäveron määrä on siten käräjäoikeuskulujen osalta perustettava arvioon.

4.5 Johtopäätös arvonlisäveron osalta

47. X Oy on velvollinen suorittamaan kaupungille kartellin aiheuttamaan ylihintaan sisältyneestä arvonlisäverosta vuosien 2000 ja 2001 urakkahintojen osalta yhden prosentin osuutta vastaavan määrän. Vuosien 2002 ja 2003 urakkahintojen ylihinnan ja tästä oikeudenkäynnistä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen osalta X Oy ei ole velvollinen korvaamaan arvonlisäveron osuutta. X Oy:n maksettavaksi tuomittua korvauksen ja oikeudenkäyntikulujen määrää on siten alennettava.

5. Oikeudenkäyntikulut

48. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta käräjä- ja hovioikeuden osalta on määrättävä samalla tavoin kuin kyseisten tuomioistuimien olisi pitänyt määrätä, jos ne olisivat päätyneet asiassa samaan lopputulokseen kuin Korkein oikeus.

49. X Oy häviää muutoksenhaun korvausvastuun hajaantumista koskevan vaatimuksen osalta, mutta voittaa pääosin muutoksenhaun arvonlisäveroa koskevan vaatimuksen osalta. Korkein oikeus toteaa, että alemmissa oikeuksissa on ollut ratkaistavana lukuisia näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja asiassa on esitetty laajasti todistelua. Suhteessa oikeudenkäynnin kokonaisuuteen arvonlisäveroa koskeva kysymys on ollut asianosaisille alemmissa oikeuksissa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen kannalta merkitykseltään vähäinen yksityiskohta. Näin ollen käräjä- ja hovioikeudessa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ei ole syytä muuttaa muutoin kuin edellä todetuin tavoin arvonlisäveron osalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

X Oy:n kaupungille korvaukseksi kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta maksettavaksi tuomittu määrä alennetaan 279 598 euroon, jolle on maksettava viivästyskorkoa käräjäoikeuden tuomiossa mainituin tavoin. X Oy:n velvollisuutta maksaa kaupungille tuottokorkoa alennetaan siten, että tuottokorkoa on maksettava käräjäoikeuden tuomiossa mainitun korkokannan mukaan 52 468 eurolle 31.12.2000 lukien, 67 497 eurolle 31.12.2001 lukien, 66 234 eurolle 31.12.2002 lukien ja 93 399 eurolle 31.12.2003 lukien, kullekin määrälle 15.12.2010 saakka käräjäoikeuden tuomiossa mainittuine viivästyskorkoineen.

X Oy:n kaupungille maksettavaksi tuomittu korvaus oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa alennetaan 81 000 euroon ja hovioikeudessa 56 452 euroon. Näille määrille on maksettava viivästyskorkoa alempien oikeuksien tuomioissa määrätyin tavoin.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Lena Engstrand. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Jokela: Eriävä mielipiteeni koskee vain sitä, tuleeko aikanaan suoritettu ja kunnalle palautettu arvonlisävero ottaa huomioon kunnalle suoritettavaa vahingonkorvausta määrättäessä. Mielestäni ei ole riittäviä perusteita sille, että vuoteen 2002 voimassa ollutta takaisinperintäjärjestelmää ja nykyistä järjestelmää tulisi arvioida eri tavoin.

Molemmissa järjestelmissä keskeistä on se, että arvonlisäverolain 130 §:n 1 momentin nojalla kunnalla on oikeus eräin rajoituksin saada palautuksena viranomaistoimintaan liittyneiden hyödykkeiden hankintaan sisältyvä arvonlisävero. Tällöin valtio suorittaa kunnalle täsmälleen sen rahamäärän, joka on sisältynyt kunnan hankintaan.

Sama rahamäärä, vuoden 2002 tasolla 925 000 000 euroa (HE 130/2001 vp s. 11), kerätään kummassakin järjestelmässä takaisin kuntasektorilta. Ennen vuotta 2002 takaisinperinnän perusteena oli yksinomaan kunnan asukasluvun suhde koko Suomen väestömäärään. Nykyään palautettujen arvonlisäverojen rahamäärä otetaan huomioon yhteisövero-osuuksia ja valtionosuuksia määritettäessä. Kumpikin järjestelmä toteuttaa samaa perusajatusta: kunnalta lopulta perittävä määrä ei ole mitenkään riippuvainen kyseisen kunnan tosiasiallisesti saamien palautusten määrästä (HE 244/1993 vp s. 3).

Yhteyden puuttuminen merkitsee sitä, että takaisinperintävaiheessa kunnan kannalta on ollut samantekevää, onko arvonlisävero alun perin sisältynyt sen omaan vai jonkin muun kunnan tai kuntayhtymän hankintaan. Vastaavasti kunta on joutunut suorittamaan takaisinperinnän yhteydessä laskennallisestikin vain marginaalisen osan – suurimmalla osalla Suomen kunnista alle 0,2 % – jokaiseen hankintaansa sisältyneestä ja kunnalle palautetusta arvonlisäverosta.

Takaisinperintäjärjestelmän aikana palautusten ja takaisinperinnän määrät eivät ole yksittäisten kuntien tasolla tarkasteltuina kohdanneet toisiaan. Useimmissa tapauksissa kunnalta takaisinperitty määrä on ylittänyt huomattavasti kyseisen kunnan saaman palautuksen määrän, mutta on myös kuntia, jotka ovat saaneet palautusta takaisinperittyä määrää enemmän. Suurta takaisinperittävää määrää on puolestaan vaadittu kompensoitavaksi harkinnanvaraisissa valtionavustuksissa (HE 130/2001 vp s. 5).

Edellä kuvatulla tavalla lainsäädännön tarkoituksena on jo alun perin ollut katkaista arvonlisäveron kuntapalautusten ja takaisinperinnän välinen yhteys. Näin on myös käytännössä tapahtunut. Myöskään vahingonkorvausoikeudellista syy-yhteyttä arvioitaessa ei ole perusteltua päätyä toisenlaiseen arvioon. Takaisinperintäjärjestelmä ja nykyjärjestelmä ovat toisiaan vastaavia osia siinä varsin monimutkaisessa kokonaisuudessa, jonka kuntien ja valtion väliset rahavirrat ja rahoitusjärjestelyt muodostavat.

Näillä perusteilla katson, ettei kaupungilla ole oikeutta saada korvausta myöskään siitä arvonlisäveron määrästä, joka on sisältynyt vahingonkorvauksena hyvitettäväksi määrättyyn ylihintaan vuosia 2000 ja 2001 koskeneissa hankinnoissa. Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

X Oy, Y Oy ja Z Oy olivat osallistuneet asfalttialan kartelliin ja sen puitteissa tiettyjä asfalttiurakoita koskevaan tarjouskilpailuun. Y Oy oli tehnyt kaupungin kanssa ylihintaisen sopimuksen. Sopimuksesta oli aiheutunut kaupungille vahinkoa, jonka korvaamisesta kaikki kolme yhtiötä olisivat olleet yhteisvastuussa. Kaupunki oli kuitenkin laiminlyönyt korvausvelan vanhentumisen katkaisemisen siten, että Y Oy:n ja Z Oy:n osalta velka oli vanhentunut. Tämän seurauksena velallisten yhteisvastuun korvausvelasta katsottiin hajaantuneen ja X Oy:n korvausvastuun supistuneen sen omaa osuutta vastaavaan määrään. Ks. KKO:2019:57

VanhL 19 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 28.11.2013 nro 13/64952 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 20.10.2016 nro 1455 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Jouko Räsänen, Jussi Sippola ja Riikka Rask sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Ari Siltama.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan sitä, onko yhtiön vastuu vähentynyt siksi, että Y Oy:n tai muiden kartelliin osallistuneiden vastuu erään kaupungin kanssa vuonna 2000 tehdystä sopimuksesta aiheutuneesta vahingosta on vanhentunut. Sittemmin valituslupaa laajennettiin koskemaan myös kysymystä siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa siltä osin kuin sen vahingonkorvausvaatimus perustuu urakkahintaan sisältyneeseen arvonlisäveroon.

Valituksessaan X Oy vaati, että sen maksettavaksi tuomittu vahingonkorvaus alennetaan yhteen kahdeksasosaan hovioikeuden tuomitsemasta korvauksen pääomamäärästä vähennettynä arvonlisäveron osuudella.

Kaupunki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Kaupunki on kanteessaan vaatinut, että X Oy ja Y Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan sille korvausta kielletyllä kilpailunrajoituksella aiheutetusta vahingosta viivästyskorkoineen.

2. Kaupunki on kanteensa perusteena lausunut, että Korkein hallinto-oikeus oli 29.9.2009 antamassaan päätöksessä katsonut, että X Oy ja Y Oy olivat yhdessä muiden kartelliyhtiöiden kanssa osallistuneet kilpailunrajoituksista annetun lain (480/1992) 5 ja 6 §:n ja Euroopan yhteisön perustamissopimuksen 81 artiklan vastaiseen kartelliin. Valtakunnallinen kartelli oli toiminut asfalttimarkkinoilla vuosina 1994–2002. Kaupunki ja maalaiskunta olivat tehneet Y Oy:n kanssa sopimuksen asfalttiurakoista muun muassa vuonna 2000. Sopimuksen perusteella maksettuihin urakkahintoihin oli sisältynyt lainvastaisesta kartellista aiheutunutta ylihintaa. Kaupungille ja maalaiskunnalle aiheutuneen vahingon määrä vastasi kartelliylihinnan osuutta urakkahinnoista. Maalaiskunta oli yhdistynyt kaupunkiin 1.1.2006. Kaupungin vaatimus on koskenut sekä kaupungin että maalaiskunnan maksamiin urakkahintoihin sisältynyttä ylihintaa.

3. Kaupunki on vaatinut, että kartelliylihinnan osuus lasketaan urakkahintojen arvonlisäverollisesta määrästä, koska arvonlisävero oli jäänyt kuntien lopulliseksi kustannukseksi.

4. X Oy on kiistänyt kanteen. Yhtiö on lisäksi katsonut, että yhteisvastuu mahdollisesta korvausvelasta oli hajaantunut ja yhtiön korvausvastuu oli supistunut yhteen kahdeksasosaan sen vuoksi, että kaupungin mahdollinen saatava oli vanhentunut muita kartelliyhtiöitä kohtaan.

5. Arvonlisäveron osalta yhtiö on lausunut, että kaupungin korvausvaatimuksesta tuli joka tapauksessa vähentää arvonlisäveron osuus. Yhtiö on perustellut kantaansa sillä, että arvonlisävero ei ollut jäänyt kuntien vahingoksi, koska niille oli palautettu niiden maksama vero arvonlisäverolain 130 §:n nojalla.

6. Käräjäoikeus on todennut korvausvastuun hajaantumista koskevasta väitteestä, että kaupungin omien urakoiden osalta korvaussaatava oli pidetty voimassa kaikkia kilpailunrajoitukseen osallistuneita yhtiöitä kohtaan. Vastuun hajaantumista koskeva velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 19 §:n 2 momentin säännös ei siten tullut tältä osin sovellettavaksi.

7. Maalaiskunnan urakoiden osalta käräjäoikeus on katsonut, että kaupungin korvaussaatava muita kartelliyhtiöitä kuin X Oy:tä ja Y Oy:tä kohtaan oli vanhentunut. Korvausvastuu oli siten hajaantunut, minkä seurauksena Y Oy vastasi tältä osin vahingosta maalaiskunnan sopimuskumppanina yksin kokonaisuudessaan. Käräjäoikeus on todennut, että X Oy ei ollut saanut maalaiskunnan Y Oy:n kanssa tekemästä sopimuksesta etua, joten vastuun hajaantumisen seurauksena X Oy ei vastannut siitä aiheutuneesta vahingosta.

8. Käräjäoikeus on katsonut kuntien maksaman arvonlisäveron jääneen niiden lopulliseksi kustannukseksi, minkä vuoksi vastaajien oli korvattava kaupungille myös ylihintaan sisältynyt arvonlisävero. Käräjäoikeus on velvoittanut X Oy:n yhteisvastuullisesti Y Oy:n kanssa suorittamaan kaupungille korvausta kartellilla aiheutetusta vahingosta korkoineen siltä osin kuin vaatimus perustui kaupungin omista urakoista perittyyn ylihintaan.

9. X Oy:n, Y Oy:n ja kaupungin haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeus on katsonut vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltuvan vain tilanteisiin, joissa useat korvausvelvolliset ovat sitoutuneet tai heidät on tuomiolla velvoitettu yhteisvastuulliseen korvausvastuuseen. Hovioikeus on katsonut, että velkoja saa kohdistaa vaatimuksensa vahingosta, josta usea taho voisi olla yhteisvastuullisesti korvausvastuussa, valitsemaansa korvausvelvolliseen.

10. Hovioikeus on todennut, että kaupunki ja maalaiskunta olivat katkaisseet saataviensa vanhentumisen sopimusosapuoltaan Y Oy:tä kohtaan, mutta vanhentumista ei ollut sittemmin katkaistu uudelleen säädetyssä määräajassa. Kaupungin korvaussaatava Y Oy:tä kohtaan oli siten vanhentunut. Hovioikeuden mukaan vanhentumisen katkaisemisen laiminlyönti ei kuitenkaan aiheuttanut korvausvastuun hajaantumista eikä supistumista eikä siten vaikuttanut X Oy:n korvausvelvollisuuteen. Hovioikeus on näin ollen katsonut X Oy:n vastaavan vuoden 2000 sopimuksesta kaupungille ja maalaiskunnalle aiheutuneen vahingon korvaamisesta kokonaisuudessaan.

11. Hovioikeus on katsonut, että arvonlisäverolain 130 §:n mukainen palautus ei ole jäänyt lopullisesti kuntien hyväksi. Valtio oli vuoteen 2001 saakka perinyt kunnille maksamiaan palautuksia takaisin valtiolle. Näin ollen palautuksia ei voitu ottaa huomioon vahingon määrää arvioitaessa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota korvaukseen sisältyneen arvonlisäveron osalta. Hovioikeus on velvoittanut X Oy:n maksamaan kaupungille korvausta vuonna 2000 tehdyn urakkasopimuksen perusteella 87 394 euroa viivästyskorkoineen.

2. Kysymyksenasettelu

12. X Oy on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon. Asiassa on X Oy:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa kysymys ensinnäkin siitä, supistaako X Oy:n korvausvastuuta kaupunkia kohtaan se, että kaupungin korvaussaatava kaupungin sopimuskumppanilta Y Oy:ltä tai muilta kartelliyhtiöiltä on vanhentunut. Asiassa on lisäksi kysymys siitä, onko kaupungille aiheutunut korvattavaa vahinkoa siltä osin kuin kaupungin vaatimus perustuu urakkahintoihin sisältyneeseen arvonlisäveroon.

3. Korvausvastuun hajaantuminen

3.1 Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

13. Velan vanhentumisesta ja vanhentumisen oikeusvaikutuksista säädetään 1.1.2004 voimaan tulleessa vanhentumislaissa. Lain 21 §:n 3 momentin mukaan lakia sovelletaan eräin poikkeuksin myös velkaan, jonka oikeusperuste on syntynyt ennen lain voimaantuloa. Poikkeuksilla ei ole merkitystä tässä asiassa.

14. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa säädetään, että jos velalliset vastaavat yhteisvastuullisesti samasta velasta ja velka vanhentuu jonkun velallisen osalta, kukin jäljelle jäävistä velallisista vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta. Osuudet lasketaan siitä määrästä, jonka maksamiseen velalliset ovat alun perin sitoutuneet tai jonka maksamiseen heidät on määrätty. Osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

15. Laki kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista on tullut voimaan 26.12.2016. Lain 13 §:n 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa tuomioistuimissa vireillä olevat asiat käsitellään loppuun noudattaen lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Jos kilpailuoikeuden rikkominen on tapahtunut ennen lain voimaantuloa, voimaantulosäännöksen 3 momentin mukaan yhteisvastuuta ja korvausvelvollisuuden jakautumista koskevien 4 ja 5 §:n samoin kuin eräiden muidenkin aineellisoikeudellisten säännösten asemesta sovelletaan kuitenkin vireilletuloajasta riippumatta aikaisemmin voimassa olleita säännöksiä. Voimaantulosäännöksen 3 momentilla on pantu täytäntöön kilpailurikkomuksiin perustuvista vahingonkorvauskanteista annetun direktiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/104/EU tietyistä säännöistä, joita sovelletaan jäsenvaltioiden ja Euroopan unionin kilpailuoikeuden säännösten rikkomisen johdosta kansallisen lainsäädännön nojalla nostettuihin vahingonkorvauskanteisiin) 22 artiklan 1 kohta, jonka mukaan jäsenvaltioiden on varmistettava, ettei direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjä aineellisia säännöksiä sovelleta taannehtivasti. Koska nyt käsiteltävänä oleva asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, sen säännökset eivät tule miltään osin sovellettaviksi tässä asiassa.

16. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 katsonut, että vanhentumislain 19 §:n 2 momenttia on perusteltua tulkita soveltamisalaltaan laajasti ja että kartelliyhtiöiden yhteisvastuun hajaantumista ja yksittäisen yhtiön korvausvastuun supistumista voidaan arvioida kyseisen säännöksen nojalla (kohta 21).

3.2 Arviointi tässä asiassa

17. Asiassa on myönnetty valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti rajoitettuna. Korkein oikeus voi siten saman pykälän 3 momentin nojalla perustaa ratkaisunsa hovioikeuden tuomiossa todettuihin seikkoihin siltä osin kuin asiassa on vastuun hajaantumista koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi arvioitava, mitkä kartelliyhtiöt olisivat olleet yhteisvastuullisesti velvollisia suorittamaan nyt kysymyksessä olevan korvausvelan, jollei minkään yhtiön vastuu velasta olisi vanhentunut.

18. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu, että vahingon aiheuttamisesta olisivat olleet vastuussa vuoden 2000 urakoita koskeneeseen tarjouskilpailuun osallistuneet kartelliyhtiöt eli X Oy, Y Oy ja Z Oy. Sen sijaan hovioikeuden tuomiossa ei ole todettu, että muut kartelliyhtiöt olisivat olleet vastuussa kyseisestä vahingosta. Näin ollen voidaan vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltamisedellytyksiä arvioitaessa lähteä siitä, että X Oy, Y Oy ja Z Oy ovat olleet vastuussa samasta korvausvelasta kaupungille.

19. Asiassa on riidatonta, että kaupunki ei ole uudistanut korvaussaatavansa vanhentumisen katkaisemista Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei ole myöskään katkaissut korvaussaatavansa vanhentumista Z Oy:tä kohtaan. Kaupungin korvaussaatava on siten vanhentunut Y Oy:n ja Z Oy:n osalta.

20. Edellä esitetystä seuraa, että yhteisvastuu korvausvelasta on vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla hajaantunut ja X Oy vastaa vain oman osuutensa suorittamisesta.

3.3 X Oy:n vastuuosuus

21. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentin mukaan vanhentumisen jälkeen jäljelle jääneiden velallisten osuudet määräytyvät velallisten pääluvun mukaan, jollei muusta vastuunjaosta ole sovittu tai määrätty.

22. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 (kohta 24) katsonut perustelluksi, että velallisten vastuuosuudet määrätään sen mukaan, millaisiksi velallisten keskinäiset vastuuosuudet muodostuisivat loppuselvityksessä, jos velallisten keskinäiset takautumisoikeudet toteutettaisiin täysimääräisinä. Edelleen Korkein oikeus on katsonut, että kartelliyhtiöiden keskinäistä vastuunjakoa voidaan nyt käsillä olevan asian kaltaisissa tapauksissa, joihin ei sovelleta kilpailuoikeudellisista vahingonkorvauksista annettua lakia, arvioida vahingonkorvauslain 6 luvun 3 §:stä ilmenevän periaatteen mukaan (kohta 25). Kartellin osapuolten keskinäistä vastuunjakoa harkittaessa on perusteltua kiinnittää huomiota paitsi siihen, mikä kartellin osapuolista on saanut välittömän hyödyn yksittäisestä ylihintaisesta sopimuksesta, myös siihen, mikä on ollut kunkin osapuolen viaksi jäävä syyllisyyden määrä (kohta 26).

23. Edellä todettujen lähtökohtien mukaisesti X Oy:n vastuuosuutta arvioitaessa on otettava huomioon ensinnäkin, että Y Oy on kaupungin sopimuskumppanina saanut välittömästi hyödykseen sen kartelliylihinnan, joka on sisältynyt kanteessa tarkoitetun sopimuksen perusteella maksettuihin urakkahintoihin. Toisaalta on otettava huomioon, että Korkeimman hallinto-oikeuden 29.9.2009 antamassa päätöksessä on katsottu (kohta 1118), että X Oy oli ollut asfalttikartellin keskeisin toimija, koordinaattori ja johtaja. Muu tässä asiassa esitetty, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioissa selostettu selvitys ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Kuvatun johtavan aseman perusteella X Oy:n viaksi jäävää syyllisyyden määrää voidaan pitää selvästi suurempana kuin muiden kartelliyhtiöiden syyllisyyden määrää.

24. Näitä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että kartelliyhtiöiden keskinäisen vastuunjaon kannalta X Oy vastaisi yhdestä kolmasosasta kysymyksessä olevasta sopimuksesta kaupungille aiheutuneesta vahingosta. Tätä määrää on siten pidettävä vanhentumislain 19 §:n 2 momentissa tarkoitettuna X Oy:n omana osuutena velasta. X Oy:n korvausvastuuta on tällä perusteella alennettava yhteen kolmasosaan hovioikeuden tuomitsemasta määrästä.

3.4 Euroopan unionin oikeus ja tehokkuusperiaate

25. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, johtaako edellä esitetyn kaltainen vanhentumislain 19 §:n 2 momentin soveltaminen ristiriitaan unionin oikeudesta johtuvien vaatimusten kanssa. Kaupunki on tältä osin esittänyt, että vahingonkorvauksen saaminen tulee unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen vastaisesti mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, jos korvaussaatavan vanhentumisen muita kartelliyhtiöitä kohtaan katsotaan johtavan yhteisvastuun hajaantumiseen ja X Oy:n vastuun supistumiseen.

26. Korkein oikeus toteaa, että unionin oikeuteen ei sisälly kartellivahingon vanhentumista tai vanhentumisen oikeusvaikutuksia koskevia normeja, jotka tulisivat sovellettavaksi tässä asiassa. Unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan asiaa koskevien unionin säännösten puuttuessa kunkin jäsenvaltion asiana on sisäisessä oikeusjärjestyksessään antaa menettelysäännöt sellaisia oikeussuojakeinoja varten, joilla pyritään täysin turvaamaan unionin oikeuteen perustuvat yksityisten oikeudet. Nämä menettelysäännöt eivät saa olla sellaisia, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen on käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa.

27. Unionin tuomioistuimen mukaan unionin oikeuden mukaista on sinänsä asettaa korvausvaatimuksen esittämiselle kohtuulliset preklusiiviset määräajat, joilla edistetään oikeusvarmuutta. Tällaisilla määräajoilla ei nimittäin ole sellaista vaikutusta, että unionin oikeusjärjestyksessä vahvistettujen oikeuksien käyttäminen tulisi käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi, vaikka näiden määräaikojen päättyminen luonnollisesti johtaakin esitetyn vaatimuksen täysimääräiseen tai osittaiseen hylkäämiseen. Unionin tuomioistuimen käytännössä on vakiintuneesti katsottu, että kansallisen oikeuden mukaista kolmen vuoden määräaikaa voidaan pitää kohtuullisena (ks. esim. tuomio 14.6.2017, Compass Contract Services, C-38/16, EU:C:2017:454, 42 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

28. Kilpailuoikeudellisen vahingonkorvauksen vaatimiseen liittyen unionin tuomioistuin on todennut, että sellainen kansallinen säännös, jonka nojalla korvausvaatimusta koskeva vanhentumisaika alkaa kulua siitä päivästä, jona kilpailunrajoitus otettiin käyttöön, saattaa tehdä vahingonkorvauksen vaatimista koskevan oikeuden käyttämisen käytännössä mahdottomaksi tai suhteettoman vaikeaksi. Näin on erityisesti siinä tapauksessa, että kansallisessa säännöksessä säädetään myös lyhyestä vanhentumisajasta, jota ei voida katkaista (tuomio 13.7.2006, Manfredi ym., C-295/04-C-298/04, EU:C:2006:461, 78 kohta). Unionin tuomioistuin on katsonut myös, että Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 102 artikla ja tehokkuusperiaate ovat esteenä sellaiselle kansalliselle säännöstölle, jossa yhtäältä säädetään, että vahingonkorvauskanteita koskeva vanhentumisaika on kolme vuotta ja alkaa kulua siitä päivästä, jona vahingon kärsinyt on tullut tietoiseksi oikeudestaan korvaukseen, vaikkei rikkomiseen syyllistynyt ole tiedossa, ja jossa toisaalta ei säädetä minkäänlaisesta mahdollisuudesta vanhentumisajan keskeyttämiseen tai katkaisemiseen kansallisessa kilpailuviranomaisessa vireillä olevan asian käsittelyn ajaksi (tuomio 28.3.2019, Cogeco Communications, C-637/17, EU:C:2019:263).

29. Tässä tapauksessa Kilpailuvirasto on tehnyt 31.3.2004 markkinaoikeudelle esityksen kilpailunrikkomismaksun määräämisestä muun ohella X Oy:lle, Y Oy:lle ja Z Oy:lle. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, että velkojataho oli saanut tämän laajasti uutisoidun esityksen perusteella riittävät tiedot kilpailunrajoitusta koskevista tosiasioista ja velan vanhentumisaika oli siten alkanut kulua viimeistään huhtikuun alussa 2004. Hovioikeus on myös todennut, että kaupungin saatava Y Oy:ltä oli vanhentunut, koska kaupunki oli sen ja maalaiskunnan toimitettua 18.5.2005 Y Oy:lle vanhentumisen katkaisemisilmoitukset uudistanut vanhentumisen katkaisemisen vasta 4.8.2008 eli myöhemmin kuin laissa säädetyssä kolmen vuoden määräajassa. Kaupunki oli lisäksi tehnyt ensimmäisen vanhentumisen katkaisemisilmoituksen Z Oy:lle vasta vuonna 2010 eli myöhemmin kuin laissa säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

30. Korkein oikeus toteaa, että yhteisvastuun hajaantuminen ja X Oy:n korvausvastuun supistuminen johtuu tässä asiassa ensinnäkin siitä, että kaupunki ei ole uudistanut vanhentumisen katkaisua sopimusosapuoltaan Y Oy:tä kohtaan vanhentumislain mukaisessa määräajassa. Kaupunki ei ole myöskään katkaissut määräajassa vanhentumista vuoden 2000 urakoita koskeneeseen tarjouskilpailuun osallistunutta Z Oy:tä kohtaan. Vanhentumisaika on edellä todetuin tavoin alkanut kulua vasta siitä, kun velkoja on tullut tietoiseksi kilpailunrajoituksen olemassaolosta ja siihen osallistuneista tahoista. Vanhentuminen on tämän jälkeen ollut vanhentumislain mukaan mahdollista katkaista ja katkaiseminen määräajoin uudistaa varsin helposti vapaamuotoisella katkaisutoimella. Kolmen vuoden pituista vanhentumisaikaa on unionin tuomioistuimen käytännössä pidetty kohtuullisena.

31. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että yhteisvastuullisen korvausvelvollisuuden voimassa pysymisen edellytyksenä ollutta korvaussaatavan ylläpitämistä myös suhteessa Y Oy:öön ja Z Oy:öön ei voida pitää käytännössä mahdottomana tai suhteettoman vaikeana. Vanhentumislain 19 §:n 2 momentista johtuvaa yhteisvastuun hajaantumista ja X Oy:n korvausvastuun supistumista ei siten voida nyt esillä olevan asian olosuhteissa pitää tehokkuusperiaatteen vastaisena.

4. Arvonlisäveron osuus

32. X Oy on velvoitettu suorittamaan kaupungille korvausta vuonna 2000 tehdystä sopimuksesta, joka koskee kyseisenä vuonna tehtyjä asfalttitöitä. Korkeimman oikeuden arvioitavana on yhtiön korvausvelvollisuus kyseisiin urakkahintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta.

33. Asiassa on riidatonta, että kaupungille ja maalaiskunnalle on arvonlisäverolain 130 §:n perusteella palautettu niiden vuonna 2000 maksamiin urakkahintoihin sisältynyt arvonlisävero. Toisaalta kaupunki on osoittanut, että siltä ja maalaiskunnalta on peritty arvonlisäveron palautusten takaisinperinnästä kunnilta annetun lain (79/1994; takaisinperintälaki) nojalla kyseiseltä vuodelta rahamäärät, jotka ylittävät niiden samalta vuodelta saamat arvonlisäveron palautukset.

34. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2019:57 katsonut, että jos vahingonkorvauksen määrää laskettaessa otettaisiin huomioon pelkästään kunnan maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero ja kunnan arvonlisäverolain 130 §:n nojalla saamat palautukset, kunnalle ei voitaisi katsoa aiheutuneen ylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron osalta korvattavaa vahinkoa (kohta 39). Ratkaisussa on edelleen katsottu, että kunnalta takaisinperintälain nojalla peritty määrä voidaan ottaa huomioon korvattavan vahingon määrää laskettaessa vain siltä osin kuin kunnan maksamiin kartelliylihintoihin sisältynyt arvonlisävero, joka on palautettu kunnalle arvonlisäverolain 130 §:n nojalla, on tosiasiassa jäänyt kunnan vahingoksi sen vuoksi, että se on suurentanut kunnalta takaisin perittyä määrää (kohta 40). Ratkaisussa on päädytty siihen, että kunnalle aiheutuneena vahinkona on pidettävä myös kunnan asukasluvun perusteella määräytyvää suhteellista osuutta sen maksamiin kartelliylihintoihin sisältyneen arvonlisäveron määrästä (kohta 41).

35. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, mikä on vuonna 2000 ollut kaupungin ja maalaiskunnan osuus kaikilta kunnilta takaisinperintälain nojalla perityistä määristä. Tämä osuus joudutaan siten arvioimaan julkisesti saatavilla olevien tietojen pohjalta. Kuntaliiton kuntien väestölukuja koskevien tilastojen mukaan kaupungin ja maalaiskunnan yhteenlaskettu asukasluku on ollut noin yksi prosentti kaikkien kuntien asukasluvusta. Näin ollen kunnille aiheutuneena vahinkona on pidettävä noin yhtä prosenttia maksettuun urakkaylihintaan sisältyneen arvonlisäveron määrästä.

36. X Oy on edellä esitetyin perustein velvollinen suorittamaan kaupungille kartellin aiheuttamaan ylihintaan sisältyneestä arvonlisäverosta yhden prosentin osuutta vastaavan määrän. X Oy:n maksettavaksi tuomittua korvauksen määrää on siten alennettava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

X Oy:n kaupungille maksettavaksi tuomittu määrä alennetaan 23 931 euroon, jolle on maksettava viivästyskorkoa hovioikeuden tuomiossa mainituin tavoin.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Mika Huovila, Tuomo Antila ja Lena Engstrand. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

A Oy oli vaatinut kanteessaan B:ltä vahingonkorvausta. Syyttäjä oli myöhemmin nostanut B:tä vastaan syytteen, joka oli koskenut vahingonkorvauskanteen perusteena ollutta B:n menettelyä. A Oy oli rikosprosessissa esittänyt B:tä vastaan saman vahingonkorvausvaatimuksen kuin vahingonkorvauskanteessaan ja peruuttanut vahingonkorvauskanteensa. Käräjäoikeus jätti kanteen peruuttamisen vuoksi asian sillensä ja velvoitti A Oy:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut. Hovioikeus mainitsemillaan perusteilla kumosi oikeudenkäyntikuluja koskeneen käräjäoikeuden ratkaisun ja vapautti A Oy:n kuluvastuusta.

Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä poiketa siitä lähtökohdasta, että kanteen peruuttanut asianosainen oli velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut. A Oy velvoitettiin korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut.

OK 21 luku 7 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanta-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 31.10.2016 nro 16/9587 ja Turun hovioikeuden tuomio 11.1.2018 nro 24 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa laamanni Tuula Lehto ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Elise Mäki ja Vilja Hahto sekä asessori Martta Plathin-Arvidsson. Esittelijä Anita Raunio-Rajalin.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A Oy vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Taustaa

1. A Oy oli 18.3.2015 pannut käräjäoikeudessa vireille B:tä vastaan vahingonkorvauskanteen, jossa se oli vaatinut B:ltä korvausta sopimusrikkomuksen perusteella erilaisista rakennusvirheistä. B oli vastannut kanteeseen kiistäen sen perusteeltaan ja määrältään. Asiaa oli valmisteltu käräjäoikeudessa yli vuoden.

2. Syyttäjä oli 11.5.2016 pannut käräjäoikeudessa vireille syytteen, jossa hän oli vaatinut B:lle rangaistusta törkeästä petoksesta. Rangaistusvaatimus oli perustunut osaksi samaan B:n väitettyyn menettelyyn kuin mistä vahingonkorvauskanteessa oli kysymys.

3. A Oy oli 2.6.2016 asianomistajana yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut B:ltä ensisijaisesti rikoksen ja toissijaisesti sopimusrikkomuksen perusteella samaa vahingonkorvausta kuin mitä se oli vaatinut riita-asiassa. B oli kiistänyt syytteen vaatien, että A Oy:n vahingonkorvausvaatimus jätetään tutkimatta, koska se oli jo käräjäoikeudessa vireillä erillisessä riita-asian oikeudenkäynnissä.

4. Asianosaiset ja käräjäoikeuden puheenjohtaja olivat käyneet sähköpostitse keskustelua asian käsittelystä, minkä jälkeen A Oy oli peruuttanut vahingonkorvauskanteensa. B oli kanteen peruuttamisen johdosta vaatinut, että A Oy velvoitetaan korvaamaan hänelle vahingonkorvausasian valmistelusta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut 20 061,19 euroa. A Oy oli vaatinut, että B:n korvausvaatimus hylätään tai oikeudenkäyntikulujen määrää alennetaan.

5. Käräjäoikeus on kanteen peruutuksen johdosta antamassaan ratkaisussa lausunut, että kanne oli peruutettu, koska A Oy oli esittänyt kahdessa eri oikeudenkäynnissä samaan tosiseikastoon perustuvan saman korvausvaatimuksen B:tä kohtaan. Korvausvaatimus oli edelleen vireillä rikosprosessissa, eikä käräjäoikeus voinut päätellä vaatimusten menestymismahdollisuuksia esimerkiksi suoritusten tai sovinnon sisällön perusteella. Näin ollen B:llä oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentin pääsäännön mukainen oikeus saada korvaus oikeudenkäyntikuluistaan kanteen peruuttaneelta A Oy:ltä. Korvauksen määrää alentavana seikkana ei voitu ottaa huomioon sitä, tulisiko riita-asiassa tehty valmistelu ja selvitystyö vähentämään työmäärää rikosasiassa, koska se merkitsisi rikosasian lopputuloksen ennakoimista. A Oy oli siten velvollinen korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut täysimääräisesti. Käräjäoikeus on jättänyt kanteen sillensä ja velvoittanut A Oy:n korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut 20 061,19 eurolla.

6. A Oy:n valituksen johdosta hovioikeus on lausunut, että A Oy ei ollut voinut ennakoida prosessien päällekkäisyyttä, kun otettiin huomioon kanteen vireillepanosta syytteen nostamiseen kulunut aika. A Oy:llä oli ollut prosessuaalisten ja prosessitaloudellisten syiden takia perusteltu syy peruuttaa kanteensa. Koska kanteessa tarkoitettu asia oli edelleen ratkaistavana toisen oikeudenkäynnin yhteydessä, kanteen peruuttamisen ei voitu katsoa rinnastuvan asian häviämiseen, eikä tehty työ käynyt tarpeettomaksi. Jos A Oy myöhemmin voittaisi asian, ei olisi perusteltua, että se jäisi korvausvelvolliseksi asian hävinneen B:n kuluista. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion oikeudenkäyntikulujen osalta ja vapauttanut A Oy:n velvollisuudesta korvata B:n oikeudenkäyntikulut.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Oy velvollinen korvaamaan B:n oikeudenkäyntikulut A Oy:n peruutettua kanteensa.

Sovellettavat säännökset

8. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan asianosaisen, jonka kanne jätetään tutkimatta, katsotaan hävinneen asian. Pykälän 2 momentin mukaan, jos asian käsittely jätetään sillensä sen vuoksi, että asianosainen on peruuttanut kanteensa, hänen on korvattava vastapuolensa kulut, jollei ole erityistä syytä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin.

9. Lain perustelujen (HE 191/1993 vp s. 15) mukaan 2 momentin tarkoittama erityinen syy vastapuolen kulujen korvausvelvollisuutta koskevasta pääsäännöstä poikkeamiseen on esimerkiksi tilanteessa, jossa peruuttaminen on tapahtunut sen vuoksi, että vastaaja on täyttänyt vaaditun suorituksen kanteen vireillepanon jälkeen. Kantaja on silloin asiallisesti voittanut asian, jolloin hänen on saatava kulunsa korvattua.

10. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 14 §:n 2 momentin mukaan ratkaisu oikeudenkäyntikuluista on annettava samalla, kun tuomioistuin ratkaisee asian.

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Oikeuskäytännössä kanteen peruuttamisen on pääsääntöisesti katsottu oikeudenkäyntikulujen korvaamisen kannalta rinnastuvan kanteen tutkimatta jättämiseen. Kanteen peruuttaminen merkitsee siten lähtökohtaisesti sitä, että asianosainen on hävinnyt asian (KKO 2005:59, kohta 5).

12. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentissa mainittuja erityisiä syitä on oikeuskäytännössä arvioitu sen perusteella, onko vaatimus johtanut siihen, että asian tila olisi vaaditun oikeusseuraamuksen kannalta merkityksellisellä tavalla muuttunut (KKO 2005:59, kohta 7 ja KKO 2006:106, kohta 6). Merkitystä on katsottu voitavan antaa myös sille, onko kysymyksessä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 4 §:ssä tarkoitettuun tilanteeseen rinnastettavissa oleva tilanne, jossa asianosainen on tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut tarpeettoman oikeudenkäynnin (KKO 2006:106, kohta 4).

13. Nyt ratkaistavana olevassa asiassa A Oy on esittänyt saman siviiliperusteisen vaatimuksen kahdessa eri prosessissa ja sen vuoksi päättänyt peruuttaa ensin vireille panemansa kanteen. Saman asian vireilläolo kahdessa eri prosessissa ja kanteen peruuttaminen ovat siten olleet seurausta A Oy:n omasta asiansa ajamista koskevasta valinnasta. A Oy:n kanteen peruuttaminen ei siis ole johtunut siitä, että A Oy olisi päässyt kanteellaan tavoittelemaansa lopputulokseen tai että asian tila vaaditun oikeusseuraamuksen suhteen olisi merkityksellisellä tavalla muuttunut. Korkein oikeus katsoo, että tällöin ei ole perusteita poiketa pääsäännöstä, jonka mukaan kanteen peruuttanut asianosainen on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa.

14. Peruutetusta kanteesta johtuvan kuluvastuun arvioinnissa ei ole merkitystä sillä, että saman sisältöinen korvausvaatimus on jäänyt edelleen vireille rikosprosessissa. Oikeudenkäyntikuluja koskevaa kysymystä ei voida siirtää ratkaistavaksi toisessa samaa asiaa koskevassa oikeudenkäynnissä, jollei asioiden käsittelyä yhdistetä oikeudenkäymiskaaren 18 luvun tai oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun säännösten mukaisesti. Vastaavasti myöskään toisen oikeudenkäynnin mahdollisesti ennakoitavaa lopputulosta tai siihen liittyviä oikeudenkäyntikuluja ei voida ottaa huomioon ratkaistaessa oikeudenkäyntikuluja koskevaa asiaa toisessa asiassa. Kuluvastuuta koskevaa kysymystä on kussakin asiassa arvioitava siinä annettavan pääasiaratkaisun pohjalta ja yhteydessä. B:tä vastaan nostetun rikosprosessin mahdollisesti odotettavissa olleella lopputuloksella ei siten ole ollut merkitystä arvioitaessa kuluvastuuta tässä asiassa.

15. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vahingonkorvauskanteen peruuttanut A Oy on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut, koska asiassa ei ole tuotu esiin erityisiä syitä määrätä korvausvelvollisuudesta toisin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Juha Mäkelä ja Jussi Tapani. Esittelijä Tiina Väisänen.

A:n palkkaennakon kuittaus peräytettiin yhtiön konkurssissa siltä osin kuin palkan katsottiin olleen ilmeisessä epäsuhteessa yhtiön hyväksi tehtyyn työhön nähden. Hovioikeus katsoi, että A:n palautusvelvollisuuden sovittelua puolsivat hänen taloudellinen tilanteensa ja pyrkimyksensä yhtiön vastuiden hoitoon, ja poisti A:n palautusvelvollisuuden kokonaan.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että sovittelulle ei ollut takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 22 §:ssä tarkoitettua painavaa syytä.

TakSL 22 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

X Oy asetettiin 25.6.2014 konkurssiin 3.3.2014 vireille tulleesta hakemuksesta.

X Oy:n 41 016,82 euron palkkaennakkosaatava A:lta oli yhtiön kirjanpidon mukaan 31.5.2014 kuitattu A:n saman suuruisella nettopalkkasaatavalla yhtiöltä.

Kanne ja vastaus Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

X Oy:n konkurssipesä vaati kanteessaan, että käräjäoikeus määrää peräytettäväksi suoritetusta 41 016,82 euron kuittauksesta 34 274,02 euroa ja velvoittaa A:n suorittamaan konkurssipesälle mainitun määrän viivästyskorkoinen. Konkurssipesä vaati peräyttämistä ensisijaisesti takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 6, 7 ja 13 §:ien perusteella ja toissijaisesti lain 5 §:n perusteella.

Konkurssipesän mukaan peräytettäväksi vaadituilta osin suoritus oli ollut ilmeisessä epäsuhteessa tehtyyn työhön nähden. Palautusvelvollisuuden sovittelulle ei ollut painavia perusteita. X Oy ja A olivat takaisinsaantilain mukaiset läheiset. A oli nostanut kohtuuttoman suurta palkkaa tilanteessa, jossa yhtiöllä ei ollut ollut enää liiketoimintaa. Oikeustoimi oli tehty juuri ennen konkurssia yhtiön yritettyä hakeutua yrityssaneerausmenettelyyn. Konkurssipesä totesi lisäksi, että A oli suorittanut yhtiön puolesta 50 000 euron suuruisen lainojen lyhennyksen mutta ei ollut kehotuksesta huolimatta valvonut tätä saatavaansa.

A vastusti kannetta ja vaati sen hylkäämistä tai joka tapauksessa palautettavan määrän sovittelemista katsoen vaatimuksen olevan kohtuuton. Hän oli tehnyt 24 vuoden ajan työtä yhtiön hyväksi ja oli nostanut palkkaa vain sen verran kuin oli ansainnut ja tarvinnut välttämättömään elämiseen. Hän oli alkanut ajaa yritystä alas, ja hänellä oli ollut tarkoitus saada yhtiön kaikki velat ja vastuut hoidettua. Hän oli maksanut yhtiön lainoja 50 000 eurolla kiinteistönkaupasta saamillaan varoilla. Pesänhoitaja oli ilmoittanut yhtiön varojen ylittävän velkojen määrän noin 65 000 eurolla. A ei ollut osannut valvoa saatavaansa, koska oli luullut saavansa omansa pois. Vaikka hän oli saanut uuden työn, hänellä ei ollut varaa suorittaa konkurssipesän vaatimaa summaa.

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 7.7.2016 nro 16/21915

Käräjäoikeus katsoi, että A:lle laskutettu palkka oli ollut 3 000 euron bruttokuukausipalkan ylittäviltä osin ilmeisessä epäsuhteessa yhtiön tilanteeseen sekä hänen yhtiön hyväksi tekemäänsä työhön nähden. Näin ollen suoritettu kuittaus oli peräytettävä takaisinsaantilain 6, 7 ja 13 §:ien nojalla konkurssipesään 27 531,22 euron osalta. Käräjäoikeus katsoi sen sijaan, ettei takaisinsaantilain 5 §:n mukainen yleinen takaisinsaantiperuste ollut täyttynyt asiassa.

Käräjäoikeus katsoi palautusvastuun sovittelua vastaan puhuvan sen, että A oli yhtiön läheinen ja että hän oli tietoisena ainakin siitä, että yhtiö oli haettu konkurssiin, laskuttanut yhtiöltä ylisuurta palkkaa sen pyrkiessä yrityssaneeraukseen. Sovittelua puolsi se, että A oli suorittanut yhtiön puolesta saatavan ja pyrkinyt muutenkin yhtiön vastuiden hoitamiseen, samoin kuin hänen taloudellinen tilanteensa. Käräjäoikeus katsoi, että asiassa oli takaisinsaantilain 22 §:ssä tarkoitettuja painavia syitä sovitella palautusvelvollisuutta siten, että 27 531,22 euron määräinen palautusvelvollisuus poistetaan kokonaan. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Elisa Mäntysaari.

Turun hovioikeuden tuomio 6.9.2017 nro 766

X Oy:n konkurssipesä valitti hovioikeuteen vaatien, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A:n palautusvelvollisuutta oli soviteltu ja että A velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle 27 531,22 euroa korkoineen. Sovittelulle ei ollut painavaa syytä.

A vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arja Maunula, Sanna Niinistö ja Pekka Varjus. Esittelijä Inkeri Kuuskoski (mietintö).

Hovioikeuden esittelijä Kuuskoski lausui mietinnössään, ettei palautusvelvollisuuden sovittelulle ollut takaisinsaantilain 22 §:ssä tarkoitettuja perusteita ottaen huomioon, ettei A ollut esittänyt selvitystä taloudellisesta asemastaan, ettei palautusvelvollisuuden määrä ollut huomattavan suuri ja ettei A:n valvomatta jättämä saatava X Oy:ltä muodostanut perustetta sovittelulle.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:n konkurssipesälle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko palautusvelvollisuuden sovittelulle aineelliset edellytykset, ja jos oli, mihin määrään palautusvelvollisuutta oli soviteltava.

X Oy:n konkurssipesä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että A velvoitetaan suorittamaan konkurssipesälle 27 531,22 euroa korkoineen.

A vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. Käräjäoikeus on X Oy:n (yhtiö) konkurssipesän kanteesta takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain (takaisinsaantilaki) 6, 7 ja 13 §:ien nojalla peräyttänyt A:n palkkaennakon kuittauksen 27 531,22 euron osalta. Käräjäoikeus on kuitenkin sovitellut A:n palautusvelvollisuutta poistaen sen kokonaan ja tällä perusteella hylännyt kanteen. Konkurssipesä on sovittelun osalta valittanut hovioikeuteen, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

2. Konkurssipesän valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana se, onko palautusvelvollisuuden sovittelulle takaisinsaantilain 22 §:ssä tarkoitettu painava syy. Mikäli sovittelun edellytysten katsotaan täyttyvän, asiassa on ratkaistava, mihin määrään palautusvelvollisuutta on soviteltava.

Sovellettava säännös ja oikeuskäytäntö

3. Takaisinsaantilain 22 §:n mukaan muulle kuin konkurssipesälle takaisinsaannin johdosta mainitun lain mukaan syntyvää velvollisuutta voidaan painavasta syystä sovitella.

4. Takaisinsaantilain esitöiden mukaan sovittelun edellytysten olemassaoloa arvioitaessa tulisi ottaa huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat, erityisesti oikeustoimen luonne ja ajankohta, vastaajan tietoisuus oikeustoimeen liittyvistä seikoista, vastaajan peräytyvästä oikeustoimesta saama hyöty samoin kuin se suhde, mikä vastaajan ja konkurssivelallisen välillä vallitsee. Painava syy sovitella oikeustoimen peräytyessä syntyviä velvollisuuksia olisi erityisesti silloin, kun palautusvelvollinen joutuisi takaisinsaannin vuoksi huonompaan asemaan kuin jos peräytyvää oikeustointa ei olisi lainkaan tehty. Myös muunlaiset kohtuussyyt voisivat olla painava syy sovittelemiseen. Sovittelu voisi siten tulla kysymykseen esimerkiksi, jos palautusvelvollinen muutoin joutuisi taloudelliseen ahdinkoon. Vastaajan tehtävänä olisi näyttää, että sovitteluun on edellytykset. (HE 102/1990 vp s. 70–71)

5. Ratkaisussa KKO 1999:21 painavana syynä palautusvelvollisuuden sovittelemiselle ei pidetty yksin sitä, että maksun saanut velkoja ei ollut tiennyt velallisen liiketoiminnan lopettamisesta ja taloudellisista oloista. Maksun täysimääräistä palauttamista ei tapauksen olosuhteissa ollut myöskään pidettävä kohtuuttomana. Ratkaisussa KKO 1999:38 on todettu, että takaisinsaantilain 22 §:ää on syytä soveltaa vain poikkeuksellisissa tilanteissa, koska sovittelu merkitsee poikkeamista konkurssivelkojien välisestä yhdenvertaisuudesta.

Arviointi tässä asiassa

6. Käräjäoikeuden tältä osin lainvoimaiseksi tulleella tuomiolla on katsottu, että A:n kuittaukseen käyttämä palkkasaatava oli ollut 3 000 euron bruttokuukausipalkan ylittävältä osin takaisinsaantilain 7 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisessä epäsuhteessa yhtiön taloudelliseen tilanteeseen ja A:n yhtiön hyväksi tekemään työhön. A oli nostanut palkkaennakkoina ajalta 1.1.–30.6.2014 liikaa palkkaa 27 531,22 euroa eli keskimäärin noin 4 590 euroa kuukaudessa. A:n mainitulta ajalta kuittaama 41 016,82 euron kokonaisnettopalkka oli ollut ylisuuri myös suhteessa hänen tulotasoonsa vuonna 2013, jolloin hänen bruttopalkkansa koko vuodelta oli ollut 40 484 euroa. Korkein oikeus katsoo, että peräytetyn oikeustoimen luonne puhuu sovittelua vastaan, sillä A on kevään 2014 ajalta nostanut palkkaennakkona ja käyttänyt palkkasaatavan kuittaukseen yhtiön taloudelliseen tilanteeseen ja yhtiön hyväksi tekemäänsä työhön nähden selvästi liian suuren määrän.

7. Vaikka A:n palkkaennakon kuittaus oli päivätty yhtiön kirjanpitoon 31.5.2014, asiassa on jäänyt epäselväksi, milloin palkanlasku oli tarkalleen ottaen tapahtunut. Se oli joka tapauksessa ajoittunut konkurssihakemuksen vireille tulon 3.3.2014 jälkeiseen aikaan, jolloin yhtiö oli jo hakeutumassa yrityssaneerausmenettelyyn. Yhtiö asetettiin konkurssiin 25.6.2014. Korkein oikeus toteaa, että myös kuittauksen ajankohta puhuu palautusvelvollisuuden sovittelua vastaan.

8. Yhtiöstä 20.2.2015 laaditun erityistarkastuskertomuksen mukaan yhtiön kirjanpidosta, velallisselvityksestä ja pesäluettelosta ilmenneiden tietojen perusteella yhtiön tosiasialliset varat olivat lähestulkoon vastanneet velkoja, jollei takausvastuita otettu huomioon. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A olisi kuittaushetkellä tiennyt yhtiön olevan takaisinsaantilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla ylivelkainen.

9. A on suorittanut kuittauksen tietoisena ainakin siitä, että yhtiö oli haettu konkurssiin. A on ollut yhtiön takaisinsaantilain 3 §:ssä tarkoitettu läheinen, koska hän on toiminut yhtiön hallituksen puheenjohtajana ja toimitusjohtajana sekä omistanut puolet yhtiön osakekannasta. Korkein oikeus toteaa, että tässä asemassa hänen on täytynyt olla tietoinen yhtiön taloudellisen tilanteen pitkään jatkuneesta heikkenemisestä. Erityistarkastuskertomuksessa on arvioitu yhtiön tulleen takaisinsaantilaissa tarkoitetulla tavalla maksukyvyttömäksi viimeistään vuodenvaihteeseen 2012–2013 mennessä. Kun lisäksi A:n liikaa nostaman palkan määrä on ollut kohdassa 6 todetuin tavoin huomattava, Korkein oikeus katsoo, että A:n on täytynyt tietää nostavansa vuoden 2014 alkupuoliskolta yhtiön taloudellisiin olosuhteisiin nähden liikaa palkkaa. Korkein oikeus katsoo, että A:n suhde konkurssivelalliseen ja hänen tietoisuutensa kuittaukseen liittyvistä seikoista puhuvat sovittelua vastaan.

10. A on yhtiön taloudelliseen tilanteeseen ja tekemäänsä työhön nähden ylisuurella palkkakirjauksella välttänyt palauttamasta saamaansa palkkaennakkoa. Hän on siten hyötynyt oikeustoimesta muiden velkojien oikeuksia loukkaavalla tavalla, mikä sekin puhuu sovittelua vastaan.

11. A on käräjäoikeudessa lausunut, ettei hänellä ole varoja maksaa konkurssipesälle sen vaatimia määriä, mutta hän ei ole esittänyt tarkempaa selvitystä nykyisestä taloudellisesta tilanteestaan. A on kuitenkin kertonut työllistyneensä konkurssin jälkeen uudelleen. Korkein oikeus toteaa, ettei palautusvelvollisuuden määrä ole itsessään niin suuri, että A:n voitaisiin jo yksin tällä perusteella olettaa joutuvan taloudelliseen ahdinkoon. Korkein oikeus katsoo näin ollen asiassa jääneen näyttämättä, että A:n taloudellinen tilanne tukisi palautusvelvollisuuden sovittelua. A:n ei ole myöskään näytetty joutuneen takaisinsaannin vuoksi huonompaan asemaan kuin jos oikeustointa ei olisi lainkaan tehty.

12. Asiassa on riidatonta, että A on suorittanut omista varoistaan yhtiön velkoja 50 000 eurolla. Korkein oikeus toteaa, että suoritus on ollut määrältään huomattava. Suoritus osoittaa A:n kertomaa sitoutumista yhtiön velvoitteiden hoitamiseen, minkä voidaan katsoa puoltavan sovittelua. A:n yhtiön hyväksi tekemää työtä ei sen sijaan voida ottaa sovitteluperusteena huomioon, koska kohtuullinen palkka työn vastikkeena on jo otettu huomioon takaisinsaantiperustetta sovellettaessa.

13. Käräjäoikeus on kiinnittänyt lisäksi huomiota sovittelua puoltavana seikkana siihen, että kun A ei ole valvonut mainitusta yhtiön velan suorittamisesta syntynyttä saatavaansa, hän on menettänyt kokonaan mahdollisuuden saada sille jako-osuutta konkurssissa.

14. Konkurssilain 12 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan velkojan on jako-osuutta saadakseen valvottava konkurssisaatavansa kirjallisesti ilmoittamalla se pesänhoitajalle viimeistään valvontapäivänä, jollei saatavaa oteta huomioon ilman valvontaa. Luvun 8 §:n 1 momentin mukaan pesänhoitaja voi ottaa konkurssisaatavan jakoluetteloehdotuksessa huomioon ilman valvontaa, jos saatavan perusteesta ja määrästä ei ole epäselvyyttä. Saman luvun 16 §:ssä säädetyin edellytyksin velkoja voi valvoa saatavansa vielä valvontapäivän jälkeen. Jakoluettelon vahvistamisen jälkeen jälkivalvontaa ei kuitenkaan enää oteta huomioon.

15. A ei ole valvonut edellä mainittua yhtiön velan suorittamisesta syntynyttä saatavaansa. Kun yhtiön konkurssin jakoluettelo on jo vahvistettu, hänellä ei ole oikeutta jälkivalvontaan. A ei ole myöskään tässä asiassa esittänyt tarkempaa selvitystä suorittamistaan yhtiön veloista.

16. Korkein oikeus toteaa, että saatavan valvonta on velkojalle jako-osuuden menettämisen uhalla säädetty tehtävä. Valvonnalle säädetyt määräajat turvaavat osaltaan sen, että konkurssiasia käsitellään riittävän joutuisasti. Jälkivalvonnalle säädetty määräaika suojaa myös velkojien luottamusta siihen, ettei jakoluetteloon sisällytetä sen vahvistamisen jälkeen uusia saatavia ja että velkojille maksetaan jako-osuus vahvistetun jakoluettelon mukaisesti. Valvonnan tai jälkivalvonnan suorittaminen määräajassa turvaa lisäksi velkojien, velallisen ja pesänhoitajan oikeuden riitauttaa valvonta konkurssilain 13 luvussa säädetyllä tavalla. Palautusvelvollisuuden sovittelu valvomattoman ja siten konkurssissa selvittämättömän saatavan perusteella vaarantaisi näiden tavoitteiden toteutumista.

17. A on väittänyt käsittäneensä saavansa konkurssissa suorituksen saatavalleen, koska se oli merkitty pesäluetteloon, eikä pesänhoitaja ollut ilmoittanut hänelle valvontavelvollisuudesta. Korkein oikeus toteaa, että velkojalla on konkurssilain 13 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan oikeus vaatia jakoluetteloon lisättäväksi saatava, joka on velkojasta riippumattomasta syystä jäänyt käsittelyssä tapahtuneen virheen, laiminlyönnin tai muun sellaisen syyn vuoksi ottamatta huomioon. A ei ole esittänyt tällaista vaatimusta, ja vaatimus olisi tutkittava tähän takaisinsaantiasiaan nähden erillisessä oikeudenkäynnissä.

18. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n valvomatta jättämä ja siten konkurssimenettelyssä selvittämättä jäänyt saatava yhtiöltä ei ole palautusvelvollisuuden sovittelua puoltava peruste.

Johtopäätös palautusvelvollisuuden sovittelusta

19. Edellä mainittuja perusteita kokonaisuudessaan harkittuaan Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole esitetty takaisinsaantilain 22 §:ssä tarkoitettua painavaa syytä sovitella A:n palautusvelvollisuutta. Sen vuoksi hovioikeuden tuomio on kumottava, ja A on velvoitettava suorittamaan konkurssipesälle käräjäoikeuden peräyttämä määrä kokonaisuudessaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Käräjäoikeuden tuomiota muutetaan siten, että A velvoitetaan suorittamaan X Oy:n konkurssipesälle 27 531,22 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 10.7.2015 lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.

Rajavartiolaitos oli määrännyt kauttakulussa olleen ulkomaisen aluksen omistajalle öljypäästömaksun öljyn päästökiellon rikkomisesta Suomen talousvyöhykkeellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei öljypäästöstä ollut näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristösuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, ja öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös kumottiin.

Merenkulun ympäristönsuojeluL 3 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian aikaisempien vaiheiden osalta ks. KKO 2014:37

Rajavartiolaitoksen päätös 16.9.2011, Helsingin käräjäoikeuden merioikeutena antama tuomio 30.1.2012 nro 12/4786 ja Helsingin hovioikeuden päätös 18.11.2014 nro 2179 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa. Asian ovat ratkaisseet merioikeudessa käräjätuomari Kari Lappi sekä meriasiantuntijat merikapteeni Ilmari Aro ja merikapteeni Jukka Suksi ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsti Uusitalo, Pirjo Aaltonen ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Bosphorus Queen Shipping Ltd. Corp. vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös ja Helsingin käräjäoikeuden merioikeutena antama tuomio kumotaan ja öljypäästömaksu poistetaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Bosphorus Queen -niminen, Panamaan rekisteröity alus (jäljempänä alus) oli päästänyt mereen vähimmäismäärältään noin 900 litran suuruisen öljypäästön, kun alus oli ollut kauttakulussa Suomen talousvyöhykkeellä. Öljypäästö oli tapahtunut Suomen talousvyöhykkeen ulkoreunalla noin 25–30 kilometrin etäisyydellä Suomen rannikosta. Päästö oli levinnyt noin 37 kilometrin matkalle noin 10 metriä leveänä vanana.

2. Öljypäästö ei ollut johtanut viranomaisten torjuntatoimenpiteisiin. Rantaan ei ollut havaittu kulkeutuneen öljyä, eikä öljypäästöstä ollut havaittu aiheutuneen konkreettista vahinkoa.

3. Aluksen palattua Suomen talousvyöhykkeelle Rajavartiolaitos on tehnyt 23.7.2011 merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 6 §:n nojalla päätöksen aluksen pysäyttämisestä ja vakuuden asettamisesta. Päätöksessä on määrätty matkan jatkamisen ehdoksi, että aluksen omistaja Bosphorus Queen Shipping Ltd. Corp. (jäljempänä yhtiö) asettaa Rajavartiolaitokselle 17 112 euron suuruisen rahavakuuden mahdollisen öljypäästömaksua koskevan maksuvelvollisuuden täyttämiseksi. Vakuus on asetettu 25.7.2011, minkä jälkeen Rajavartiolaitos on päättänyt aluksen pysäyttämisen peruuttamisesta ja alus on jatkanut matkaa.

4. Rajavartiolaitos on määrännyt 16.9.2011 yhtiölle 17 112 euron suuruisen öljypäästömaksun. Rajavartiolaitos on katsonut päätöksessään, että alus oli päästämällä öljyä mereen rikkonut merenkulun ympäristönsuojelulain 2 luvun 1 §:n mukaista öljyn päästökieltoa. Rajavartiolaitoksen mukaan päästöstä oli aiheutunut Suomen rantaviivalle tai siihen liittyville eduille taikka Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille mainitun lain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa.

5. Yhtiö on vaatinut merioikeudessa öljypäästömaksua koskevan päätöksen kumoamista muun ohella sillä perusteella, että päästöstä ei ollut aiheutunut sellaista huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, joka merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan on edellytyksenä öljypäästömaksun määräämiselle kauttakulussa olevalle ulkomaalaiselle alukselle Suomen talousvyöhykkeellä. Merioikeus on katsonut, että öljypäästö oli aiheuttanut huomattavan vahingon vaaraa, ja hylännyt valituksen.

6. Yhtiö on valittanut hovioikeuteen. Hovioikeus ei ole muuttanut merioikeuden tuomiota. Hovioikeuden mukaan kysymys oli ollut niin sanottujen pysyvien öljyjen päästöstä, jolla oli ollut konkreettisia ja haitallisia ympäristövaikutuksia, joiden yksityiskohtainen toteen näyttäminen asiassa selvitettyä tarkemmin ei ollut pääsääntöisesti mahdollista. Öljyn kulkeutuminen noin kymmenen kilometrin päässä sijaitseville saariston Natura-alueille ja kansallispuiston alueelle oli ollut varteenotettava mahdollisuus. Päästö oli tapahtunut poikkeuksellisen haavoittuvalla Itämerellä, mitä seikkaa oli korostettu merenkulun ympäristönsuojelulain esitöissä päästön vaikutusten arvioinnissa. Öljypäästö oli siten aiheuttanut Suomen rantaviivalle, siihen liittyville eduille sekä Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille huomattavaa vahinkoa tai ainakin sen vaaraa. Aihetta merioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ollut.

7. Yhtiö on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden päätöksen kumoamista ja öljypäästömaksun poistamista. Se on vedonnut siihen, että öljystä ei ole näytetty aiheutuneen konkreettista haittaa yhdellekään kasville tai eläimelle. Öljy ei ollut ajautunut rantaan, vaan oli sekoittunut veteen ja haihtunut pian päästön jälkeen. Konkreettisia vahinkoja ei ollut aiheutunut, vaikka mihinkään torjuntatoimenpiteisiin ei ollut ryhdytty, mikä osoitti, että öljystä ei ollut aiheutunut myöskään huomattavan vahingon vaaraa. Vahingon tai sen vaaran pitäisi olla poikkeuksellisen suuri täyttääkseen merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisen tunnusmerkistön.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkeimmassa oikeudessa on yhtiön valituksen vuoksi kysymys siitä, onko aluksen öljypäästöstä aiheutunut merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa Suomen rantaviivalle tai siihen liittyville eduille taikka Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille.

Sovellettavat säännökset ja sopimusmääräykset

Kansallinen sääntely

9. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan lain 2 luvun 1 §:ssä tarkoitetun öljyn tai öljypitoisen seoksen päästökiellon rikkomisesta aluevesillä tai Suomen talousvyöhykkeellä määrätään seuraamusmaksu (öljypäästömaksu), jollei päästöä ole pidettävä määrältään ja vaikutuksiltaan vähäisenä. Kauttakulussa olevalta ulkomaiselta alukselta Suomen talousvyöhykkeellä tehdystä päästökiellon rikkomisesta määrätään öljypäästömaksu kuitenkin vain, jos päästöstä aiheutuu Suomen rantaviivalle tai siihen liittyville eduille taikka Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa.

10. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan Rajavartiolaitoksen tulee näyttää toteen sellaiset tarpeelliset seikat, jotka ovat olleet perusteena öljypäästömaksun määräämiselle.

11. Merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 § vastaa sisällöltään aiemmin voimassa ollutta aluksista aiheutuvan ympäristön pilaantumisen ehkäisemisestä annetun lain (300/1979) 19 b §:ää (1163/2005). Mainitun säännöksen esitöistä (HE 77/2005 vp s. 9 ja 19) ilmenee, että kauttakulussa olevaa ulkomaista alusta koskeva edellytys päästöstä aiheutuvasta huomattavasta vahingosta tai sen vaarasta perustuu siihen, mitä Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimuksessa on määrätty rantavaltion toimivallasta talousvyöhykkeellään.

12. Mainituissa esitöissä (HE 77/2005 vp s. 20–21) todetaan, että Suomen talousvyöhyke on maantieteellisesti suhteellisen kapea. Tällöin epäsuotuisten sääolosuhteiden vallitessa öljyn leviäminen voi olla nopeata. Jos öljypäästö on tapahtunut talousvyöhykkeellä esimerkiksi siten, että öljy uhkaa ajautua rantaan merivirtojen tai tuulen suunnan takia, voitaisiin lähteä siitä, että lainkohdassa tarkoitetut huomattavan vahingon tai sen vaaran edellytykset täyttyvät. Maan- ja luonnontieteellisten syiden takia kynnys huomattavan vahingon tai vaaran edellytysten ylittymisessä ei välttämättä ole kovinkaan korkealla. Määrältään vähäinen öljypäästö voi olla ympäristövaikutuksiltaan merkittävä, jos päästö sijoittuu luonnonolosuhteiltaan herkälle alueelle kuten sisäsaaristoon taikka luonnonsuojelu- tai lintualueelle. Vuodenajalla on lisäksi merkitystä ympäristönäkökohtia punnittaessa. Päästön vaikutukset olisi aina arvioitava tapauskohtaisesti.

13. Esitöistä (HE 77/2005 vp s. 7 ja PeVL 32/2005 vp s. 2–3) ilmenee edelleen, että öljypäästömaksu on päästökiellon rikkomisesta määrättävä rangaistusluonteinen hallinnollinen seuraamus, joka täydentää rikosoikeudellista järjestelmää. Öljypäästömaksu määrätään rikosoikeudellista rangaistusta yksinkertaisemmassa ja tehokkaammassa hallinnollisessa menettelyssä. Se perustuu tuottamuksesta riippumattomaan objektiivisen vastuuseen, mikä merkitsee sitä, että päästön aiheuttajan syyllisyyden astetta ei ole tarpeen selvittää. Vaikka öljypäästömaksu on hallinnollinen seuraamusmaksu, asian käsittelyssä on lähtökohtaisesti otettava huomioon rikosoikeudellinen laillisuusperiaate ja syyttömyysolettaman noudattaminen.

Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus

14. Yhdistyneiden kansakuntien merioikeusyleissopimus (jäljempänä merioikeusyleissopimus) on saatettu voimaan Suomessa lailla 524/1996 ja asetuksella 525/1996. Kyseisen sopimuksen 55 artiklan nojalla rantavaltiolla on mahdollisuus perustaa aluemeren ja aavan meren väliin sijoittuva talousvyöhyke. Sopimuksen mukaan rantavaltiolla on talousvyöhykkeellään tiettyjä oikeuksia kuten muun muassa yksinoikeus elollisten ja elottomien luonnonvarojen hyödyntämiseen sekä tähän liittyvä velvollisuus elollisten luonnonvarojen ja meriympäristön suojelemiseen (56 artikla). Merioikeusyleissopimuksen 58 artiklan mukaan muiden valtioiden aluksilla on talousvyöhykkeellä sopimuksen 87 artiklassa säädetty aavaa merta vastaava merenkulun vapaus.

15. Merioikeusyleissopimuksen 220 artiklassa säädetään rantavaltion toimivallasta talousvyöhykkeellään silloin, kun ulkomainen alus on rikkonut tai sen epäillään rikkoneen ympäristön pilaantumista koskevia kansainvälisiä sääntöjä. Artiklan 3 kappaleessa säädetään seuraavaa:
3. Kun on selviä perusteita epäillä, että valtion talousvyöhykkeellä tai aluemerellä purjehtiva alus on talousvyöhykkeellä rikkonut sovellettavia kansainvälisiä sääntöjä ja säännöksiä, joiden tarkoituksena on alusten aiheuttaman pilaantumisen ehkäiseminen, vähentäminen ja valvominen, tai kyseisen valtion lakeja ja määräyksiä, jotka vastaavat ja toimeenpanevat näitä sääntöjä ja säännöksiä, valtio voi vaatia alukselta tietoja siitä, sen rekisteröintisatamasta, satamasta, jossa se on viimeksi käynyt ja satamasta, jonne se on seuraavaksi matkalla, sekä muita asiaankuuluvia tietoja, joiden avulla voidaan todeta, onko rikkomus tapahtunut.

16. Sanotun 220 artiklan 5–6 kappaleissa säädetään seuraavaa:
5. Kun on selviä perusteita epäillä, että valtion talousvyöhykkeellä tai aluemerellä purjehtiva alus on talousvyöhykkeellä tehnyt 3 kappaleessa mainitun rikkomuksen, josta seuraa huomattavia päästöjä, jotka aiheuttavat merkittävää meriympäristön pilaantumista tai sen vaaraa, valtio voi tarkastaa aluksen rikkomuksen johdosta, jos alus on kieltäytynyt antamasta tietoja tai jos sen antamat tiedot ovat selvästi ristiriidassa tosiasiallisen tilanteen kanssa ja jos olosuhteet antavat aihetta tarkastukseen.
6. Kun on selviä objektiivisia todisteita siitä, että valtion talousvyöhykkeellä tai aluemerellä purjehtiva alus on tehnyt talousvyöhykkeellä 3 kappaleessa mainitun rikkomuksen, josta rantavaltion rantaviivalle tai tähän liittyville eduille tai sen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille aiheutuu huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa, valtio voi, jos todisteet antavat aihetta eikä 7 osaston määräyksistä muuta johdu, ryhtyä lainsäädäntönsä mukaisiin oikeudellisiin toimenpiteisiin, muun muassa pidättää aluksen.

Kansainvälinen yleissopimus väliintulosta öljysaastuntaonnettomuuksissa aavalla merellä

17. Suomi on osapuolena väliintulosta öljysaastuntaonnettomuuksissa aavalla merellä tehdyssä kansainvälisessä yleissopimuksessa (jäljempänä väliintuloyleissopimus). Kyseisessä sopimuksessa määrätään sopimusosapuolten oikeudesta ryhtyä aavalla merellä toimenpiteisiin niiden rannikkoon tai siihen liittyviin etuihin kohdistuvan meren öljysaastunnasta tai sellaisen uhasta aiheutuvan vakavan vaaran torjumiseksi. Väliintuloyleissopimuksessa käytetty ilmaisu ˮrannikko tai siihen liittyvät edutˮ ja merioikeusyleissopimuksen ilmaisu ˮrantaviiva ja tähän liittyvät edutˮ vastaavat sopimusten todistusvoimaisissa englanninkielisissä versioissa sanamuodoltaan toisiaan.

18. Väliintuloyleissopimuksen 2 artiklan 4 kohdan mukaan rannikkoon liittyvillä eduilla tarkoitetaan sopimuksessa rannikkovaltion etuja, joita merionnettomuus suoranaisesti loukkaa tai uhkaa, kuten a) sellaista toimintaa merenrannikolla, satamassa tai joen suulla, kalastus mukaan luettuna, joka muodostaa olennaisen toimeentulokeinon sitä harjoittaville henkilöille; b) asianomaisen alueen matkailutoimintaa; c) rannikkoväestön terveyttä ja asianomaisen alueen hyvinvointia, meren elollisten luonnonvarojen ja eläimistön ja kasviston säilyttäminen mukaan luettuna.

Euroopan unionin sääntely

19. Merioikeusyleissopimus on Euroopan unionin allekirjoittama ja hyväksymä (neuvoston päätös 93/392/EY), ja sen määräykset ovat siten osa unionin oikeusjärjestystä.

20. Euroopan yhteisö on antanut direktiivin alusten aiheuttamasta ympäristön pilaantumisesta ja säännösten rikkomisesta määrättävistä seuraamuksista (2005/35/EY) ja sen muuttamista koskevan direktiivin (2009/123/EY) (jäljempänä alus¬jäterikosdirektiivi).

21. Alusjäterikosdirektiivin 7 artikla koskee rantavaltioiden täytäntöönpanotoimia kauttakulkumatkalla olevien alusten osalta. Artiklan 2 alakohdan mukaan, kun on selviä objektiivisia todisteita siitä, että jäsenvaltion aluemerellä tai talousvyöhykkeellä tai muulla vastaavalla vyöhykkeellä purjehtiva alus on syyllistynyt talousvyöhykkeellä tai muulla vastaavalla vyöhykkeellä säännösten rikkomiseen ja siitä seuranneesta päästöstä aiheutuu tai uhkaa aiheutua huomattavaa vahinkoa asianomaisen jäsenvaltion rantaviivalle tai tähän liittyville eduille tai jäsenvaltion aluemeren tai talousvyöhykkeen tai muun vastaavan vyöhykkeen luonnonvaroille, kyseisen valtion on saatettava asia toimivaltaisten viranomaistensa käsiteltäväksi, jotta voidaan toteuttaa tämän valtion lainsäädännön mukaisia oikeudellisia toimenpiteitä, mukaan luettuna aluksen pidättäminen, jos todisteet antavat siihen aihetta eikä merioikeusyleissopimuksen määräyksistä muuta johdu.

Ennakkoratkaisupyyntö ja unionin tuomioistuimen tuomio merioikeusyleissopimuksen tulkinnasta

22. Korkein oikeus on päättänyt 12.12.2016 pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua merioikeusyleissopimuksen tulkinnasta. Korkein oikeus on ennakkoratkaisupyynnössään todennut, että arvioitaessa öljypäästömaksun edellytyksiä merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentin perusteella on tulkittava merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 6 kappaleen määräyksiä.

23. Ennakkoratkaisupyynnössä on todettu, että merioikeusyleissopimuksessa ei ole täsmennetty, mitä siinä tarkoitetaan ˮrantavaltion rantaviivalla tai tähän liittyvillä eduillaˮ. Merioikeusyleissopimuksesta ei myöskään käy ilmi, tarkoitetaanko siinä jäsenvaltion aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroilla elollisten luonnonvarojen osalta vain hyödynnettäviä kasvi- ja eläinlajeja vai myös muita lajeja tai miten ja millaisten kriteerien perusteella aiheutuneen tai uhanneen vahingon huomattavuutta olisi arvioitava. Tiedossa ei myöskään ole, että huomattavuuden arvioinnista olisi muodostunut vakiintunutta merioikeusyleissopimuksen tulkintakäytäntöä. Myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty huomattavan vahingon kynnyksen osalta erilaisia näkemyksiä.

24. Unionin tuomioistuin on vakiintuneen oikeuskäytäntönsä mukaan toimivaltainen antamaan ennakkoratkaisun sellaisten kansainvälisen oikeuden määräysten tulkinnasta, jotka ovat osa unionin oikeusjärjestystä. Sen takia Korkein oikeus on esittänyt unionin tuomioistuimelle merioikeusyleissopimuksen tulkintaa koskevan ennakkoratkaisupyynnön muun ohella siitä, miten merioikeusyleissopimuksessa ja alusjäterikosdirektiivissä käytettyjä käsitteitä ˮrantaviiva ja tähän liittyvä etuˮ, ˮaluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaratˮ, ˮvaaraˮ ja ˮuhkaa aiheutuaˮ pitää tulkita, sekä siitä, millä tavalla ja mitkä seikat huomioon ottaen aiheutuneen tai uhkaavan vahingon huomattavuutta on arvioitava.

25. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön tuomiossaan 11.7.2018 Bosphorus Queen Shipping Ltd Corp. v. Rajavartiolaitos, C-15/17, EU:C:2018:557. Tuomiossa lausuttiin merioikeusyleissopimuksen ja alusjäterikosdirektiivin tulkinnasta muun ohella seuraavaa:

26. Merioikeusyleissopimusta ja alusjäterikosdirektiiviä on tulkittava niin, että niihin sisältyvällä ilmaisulla ˮselviä objektiivisia todisteitaˮ tarkoitetaan paitsi todisteita syyllistymisestä rikkomukseen myös todisteita tämän rikkomuksen seurauksista (tuomiolauselman 1 kohta).

27. Merioikeusyleissopimuksen ja alusjäterikosdirektiivin käsitettä ˮrantaviiva tai tähän liittyvät edutˮ on tulkittava siten, että sen merkitys on lähtökohtaisesti sama kuin väliintuloyleissopimukseen sisältyvä käsite ˮrannikko tai rannikkoon liittyvät edutˮ ja että merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 6 kappaletta sovelletaan myös rantavaltion aluemeren elottomiin luonnonvaroihin ja sen talousvyöhykkeen kaikkiin luonnonvaroihin (tuomiolauselman 2 kohta).

28. Rantavaltion aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroilla tarkoitetaan merioikeusyleissopimuksessa ja alusjäterikosdirektiivissä sekä hyödynnettäviä lajeja että hyödynnettäviin lajeihin liittyviä tai niistä riippuvaisia lajeja, kuten esimerkiksi hyödynnettävien lajien ravintonaan käyttämiä kasvi- ja eläinlajeja (tuomiolauselman 3 kohta).

29. Merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 5 kappaleeseen sisältyvää käsitettä ˮmerkittävä pilaantuminenˮ ei lähtökohtaisesti ole otettava huomioon sovellettaessa merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 6 kappaletta ja alusjäterikosdirektiivin 7 artiklan 2 kohtaa ja erityisesti arvioitaessa rikkomuksen seurauksia sellaisina kuin ne määritellään näissä säännöissä (tuomiolauselman 4 kohta).

30. Arvioitaessa merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 6 kappaleessa ja alusjätedirektiivissä tarkoitettuja rikkomuksen seurauksia on otettava huomioon kaikki ne seikat, joilla voidaan osoittaa, että rantavaltion oikeushyville ja niihin liittyville eduille on aiheutunut vahinkoa tai sen vaaraa, ja arvioitava, kuinka suuri vahinko tai sen vaara näille oikeushyville tai eduille on aiheutettu. Arvioinnissa on otettava huomioon erityisesti
– vahingoittamisen kohdistuminen samanaikaisesti useampiin tai jopa kaikkiin näistä oikeushyvistä ja niihin liittyvistä eduista sekä rantavaltion haavoittuvuuden erot sen eri oikeushyvien ja niihin liittyvien etujen vahingoittamisen yhteydessä
– päästöjen ennakoitavissa olevat haitalliset seuraukset näiden oikeushyvien ja niihin liittyvien etujen kannalta käyttäen perustana käytettävissä olevien tieteellisten tietojen lisäksi myös kyseessä oleviin päästöihin sisältyvän haitallisen aineen tai tällaisten aineiden luonnetta sekä näiden päästöjen määrää, leviämissuuntaa, leviämisnopeutta ja niiden leviämisen kestoaikaa (tuomiolauselman 5 kohta).

31. Itämeren alueen maantieteelliset ja ekologiset erityispiirteet ja herkkyys vaikuttavat, mutteivät kuitenkaan automaattisesti, sen vahingon laajuuden arviointiin, joka kyseisestä rikkomuksesta on aiheutunut rantavaltion oikeushyville ja niihin liittyville eduille (tuomiolauselman 6 kohta).

Arviointi tässä tapauksessa

Arvioinnin lähtökohdat

32. Korkein oikeus toteaa, että huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa koskeva edellytys on edellä kohdasta 11 ilmenevin tavoin otettu merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentin säännökseen merioikeusyleissopimuksen määräysten perusteella. Sen takia Korkein oikeus katsoo, että säännöksessä käytetyille ilmauksille on annettava sama merkitys kuin merioikeusyleissopimuksen 220 artiklan 6 kappaleen vastaaville ilmauksille. Näin ollen sellaisina oikeushyvinä, joihin kohdistuvaa vahinkoa säännös koskee, on unionin tuomioistuimen tuomiosta ilmenevin tavoin pidettävä paitsi väliintuloyleissopimuksen 2 artiklassa määriteltyjä rannikkoon liittyviä etuja myös Suomen aluemeren elottomia luonnonvaroja ja sen talousvyöhykkeen kaikkia luonnonvaroja. Elollisiin luonnonvaroihin kuuluvat sekä hyödynnettävät lajit että niihin liittyvät tai niistä riippuvaiset lajit.

33. Öljypäästöstä on Suomen ympäristökeskuksen 26.7.2011 antaman lausunnon mukaan voinut aiheutua rannikolla ja avomerellä haittaa linnuille, kaloille, pohjaeläinyhteisöille sekä kasvi- ja eläinplanktonille. Näiden ympäristölle haitallisten vaikutusten lisäksi öljypäästö on voinut rantaan ajautuessaan haitata virkistyskäyttöä sekä ravintoketjussa rikastuessaan olla haitallista myös ihmisten terveyden kannalta. Öljypäästöstä on siten lausunnon mukaan voinut aiheutua useisiin merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettuihin oikeushyviin kohdistuvaa vahinkoa.

34. Korkein oikeus toteaa, että riittävää ei ole kuitenkaan pelkkä mahdollisuus vahingon aiheutumiseen, vaan säännöksessä edellytetään joko huomattavan vahingon tai ainakin sellaisen vaaran aiheutumista. Kun asiassa ei ole esitetty selvitystä toteutuneista, edellä mainittuihin oikeushyviin kohdistuneista konkreettisista vahingoista, arvioitavaksi tulee, kuinka huomattava vaara päästöstä on tapauksen olosuhteissa niille aiheutunut. Odotettavissa olleiden haitallisten vaikutusten arvioinnissa on päästön määrää ja siihen sisältyneiden haitallisten aineiden ominaisuuksia koskevan tiedon lisäksi merkitystä sillä, millaiseen ympäristöön päästö on päästetty ja miten siihen sisältyvien haitallisten aineiden on voitu ennakoida leviävän.

35. Edellä kohdassa 10 todetuin tavoin näyttötaakka päästön haitallisista vaikutuksista on Rajavartiolaitoksella.

Päästön määrä ja siihen sisältyvä haitallinen aine

36. Asiassa on riidatonta, että aluksesta on päässyt mereen ainakin noin 900 litran suuruinen päästö öljyä tai öljypitoista ainetta.

37. Suomen ympäristökeskuksen taustamuistiosta 19.1.2006 ilmenee, että öljykalvon paksuus voidaan päätellä sen värin perusteella. Päästöä koskevan arviointilomakkeen (Helcom Standard Pollution Reporting Format) mukaan öljypäästöstä 80 prosenttia on ollut väriluokassa 3 (metallic), 15 prosenttia väriluokassa 2 (rainbow) ja 5 prosenttia väriluokassa 1 (sheen). Mainitun taustamuistion mukaan metalliselta näyttävä öljykerros (väriluokka 3) sisältää öljyä vähintään 5 m3/km2. Taustamuistiossa on esitetty Suomen ympäristökeskuksen arviona, että metalliselta näyttävää öljypäästöä olisi päästön määrästä riippumatta aina pidettävä huomattavana. Näin paksuja öljykerroksia aiheuttavat vain raskaimmat niin sanotut pysyvät öljyt. Tällaisen öljykerroksen voidaan katsoa olevan niin paksu, että sen kasveille ja eläimille aiheuttama likaantumisuhka on ilmeinen.

38. Rajavartiolaitoksen pyytämässä Suomen ympäristökeskuksen 26.7.2011 antamassa lausunnossa on todettu öljyn ja sen sisältämien yhdisteiden vaikuttavan haitallisesti hyvin laajaan joukkoon eliöitä. Vaikutukset ovat sekä välittömiä että joissain tapauksissa pitkäkestoisia. Lausunnon mukaan öljy voi vahingoittaa muun muassa kasvi- ja eläinplanktonia, lintuja, kaloja ja pohjaeläinyhteisöjä. Öljyn kanssa kosketuksiin joutunut eläinplankton vahingoittuu ja joutuu helpommin avomerikalojen ravinnoksi, jolloin öljy-yhdisteet siirtyvät ravintoketjussa eteenpäin.

39. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla selvitetyksi, että öljypäästö on sisältänyt niin sanottua pysyvää öljyä, joka voi aiheuttaa vakavia vahinkoja kasvi- ja eläinlajeille joutuessaan kosketuksiin niiden kanssa.

Päästöpaikka ja päästön leviäminen ympäristöön

40. Öljypäästö on tapahtunut Suomenlahden suulla Suomen talousvyöhykkeen ulkoreunalla noin 25–30 kilometrin päässä Suomen rannikosta. Tarkastuslennolla tehtyjen havaintojen mukaan päästö oli levinnyt noin 37 kilometrin matkalle noin 10 metrin levyisenä polveilevana vanana.

41. Päästön tapahtumapaikan ja sen ympäristön olosuhteita on käsitelty erityisesti Suomen ympäristökeskuksen 26.7.2011 antamassa lausunnossa. Lisäksi niistä on hovioikeudessa kertonut todistajana Suomen ympäristökeskuksen erikoistutkija L.

42. Lausunnon mukaan Itämeri on kansainvälisesti määritelty erityisen herkäksi merialueeksi, jonka luonto ja eliöstö häiriintyvät herkästi haitallisten yhdisteiden vaikutuksesta. L on hovioikeudessa kertonut Itämeren haavoittuvuuden johtuvan meriveden matalasta suolapitoisuudesta sekä merialueen poikkeuksellisesta mataluudesta. Pienen vesitilavuuden ja saariston runsauden vuoksi veden vaihtuvuus on tavanomaista pienempää ja öljypäästöjen haittavaikutukset puolestaan tavanomaista suurempia.

43. Lausunnosta ja L:n hovioikeudessa kertomasta käy ilmi, että noin kymmenen kilometrin päässä päästöalueesta on sijainnut Natura 2000 –verkostoon kuuluvia arvokkaita luontoalueita, kuten Tammisaaren saariston kansallispuisto, Hangon saariston ja Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue, Kirkkonummen saaristo sekä Pohjanpitäjänlahden merensuojelualue. Lausunnon mukaan tapahtuma-aikaan Hankoniemen edustalla on ollut arviolta kymmeniä tuhansia haahkoja.

44. L on kertonut, että öljypäästö on haihtunut osin ilmaan, osin ajautunut rannikolle ja osin painunut meren pohjaan. Lausunnon mukaan tässä tapauksessa haihtuminen on ollut vähäistä, koska tapahtuma-aikana tuulisuus ja aallonkorkeus olivat olleet vähäisiä eikä meriveden lämpötila ollut tavanomaista korkeampi. Öljy oli voinut virtausmallien perusteella päätyä ainakin osittain Suomen rannikkoalueelle, ja osa öljystä oli jäänyt vaikuttamaan päästöalueen läheisyydessä avomerellä. Asiassa ei ole esitetty öljyn kulkeutumista koskevaa mallinnusta tai muutakaan laskennallista arviota öljyn kulkeutumisesta.

45. Suomen ympäristökeskuksen taustamuistiossa 19.1.2006 on esitetty, että Suomen talousvyöhyke on vain 6–20 km leveä ja vallitseva tuulensuunta Suomen merialueilla on lounaasta. Koska esimerkiksi tuulennopeudella 5 m/s öljylautan laskennallinen ajelehtimisnopeus on 4,3–6,5 km/12 h, on hyvin todennäköistä, että Suomenlahdella aiheutetulla öljypäästöllä on ympäristövaikutuksia aluemerellä ja ulkosaaristossa.

46. Tässä tapauksessa tuulen nopeus on todistajana merioikeudessa kuullun T:n mukaan ollut tapahtuma-aikaan 4 m/s ja suunta 254 astetta eli lännestä. Rajavartiolaitoksen pöytäkirjojen mukaan pian päästön jälkeen tuulen nopeus on ollut 3 solmua eli lähes 2 m/s, joka on ollut tuulen nopeus myös myöhemmin yöllä. Tuulensuunta on ollut päästön jälkeen 270 astetta eli lännestä ja myöhemmin 135 astetta eli kaakosta. Muuta selvitystä tuuliolosuhteista ei ole esitetty. Esitetystä selvityksestä voidaan päätellä lähinnä, että öljyn ajelehtimisnopeus tapahtuma-aikaan on ollut hitaampi kuin taustamuistiossa 19.1.2006 mainittu 4,3–6,5 km/12 h.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

47. Asiassa on selvitetty, että noin 900 litran päästö on sisältänyt meren eri eliöille haitallisia niin sanottuja pysyviä öljyjä. Edelleen on selvitetty öljyn levinneen avomerellä Suomen talousvyöhykkeen ulkorajan tuntumassa noin 37 kilometriä leveäksi ja 10 metriä leveäksi vanaksi. Tämän jälkeen öljy on osin haihtunut, osin sekoittunut veteen ja osin painunut pohjaan. Asiassa ei ole kuitenkaan esitetty tarkempaa selvitystä tai edes arviota siitä, kuinka suuri on ollut veteen sekoittuneen tai pohjaan painuneen öljyn osuus, eikä siitä, mihin suuntaan ja millä nopeudella öljy on tapahtuman jälkeen levinnyt.

48. Päästö on tapahtunut avomerellä, missä öljyllä on voinut olla Suomen ympäristökeskuksen 26.7.2011 antamassa lausunnossa mainittuja haitallisia vaikutuksia avomeren kasvistoon ja eläimiin Suomen talousvyöhykkeellä. Öljypäästön laajuus ja öljyn leviäminen huomioon ottaen näiden haitallisten vaikutusten on voitu odottaa ulottuvan suhteellisen laajalle alueelle ja kohdistuvan useisiin eri lajeihin. Odotettavissa olleiden vaikutusten voimakkuudesta ja kestosta ei kuitenkaan ole esitetty sellaista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin katsoa, että päästö olisi aiheuttanut huomattavan vahingon tai sen vaaran talousvyöhykkeen luonnonvaroille.

49. Rajavartiolaitos on lisäksi tuonut esiin haittoja, jotka päästöstä olisi aiheutunut siinä tapauksessa, että öljyä olisi päätynyt Suomen rannikolle tai Natura-alueille. Korkein oikeus toteaa, että asiassa ei ole edes väitetty, että öljyä olisi päästön seurauksena päätynyt edellä mainituille alueille. Asiassa on jäänyt myös puutteellisesti selvitetyksi se, kuinka todennäköistä tapauksen olosuhteissa on ollut, että mainituille alueille päätyy öljyä. Kun päästöpaikan etäisyys Suomen rannikosta on ollut 25–30 kilometriä ja Natura-alueista noin 10 kilometriä, ei ilman tarkempaa selvitystä päästön leviämisestä voida olettaa, että päästöstä olisi tässä tapauksessa ollut odotettavissa huomattavan vahingon vaaraa näillä alueilla.

50. Korkein oikeus katsoo, että esitetyn näytön perusteella ei voida pitää selvitettynä, että öljyä olisi voinut kulkeutua Suomen rannikolle siinä määrin, että siitä olisi voinut aiheutua huomattavia haitallisia vaikutuksia rannikkomeren linnustolle tai muulle meriympäristölle tai rannikon virkistyskäytölle.

51. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein katsoo, että öljypäästöstä ei ole näytetty aiheutuneen merenkulun ympäristönsuojelulain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa vahinkoa tai sen vaaraa Suomen rantaviivalle tai siihen liittyville eduille taikka Suomen aluemeren tai talousvyöhykkeen luonnonvaroille. Sen takia Rajavartiolaitoksen öljypäästömaksun määräämistä koskeva päätös on kumottava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätös ja Rajavartiolaitoksen päätös 16.9.2011 öljypäästömaksun määräämistä koskevassa asiassa kumotaan. Yhtiö vapautetaan sille määrätystä öljypäästömaksusta.

Rajavartiolaitoksen 23.7.2011 tekemä päätös vakuuden asettamisesta raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Mia Hoffrén.

Kiinteistöosakeyhtiön omistamassa rakennuksessa sijaitsevan ravintolan rasvakeittimessä oli alkanut vakava tulipalo, joka oli levinnyt ilmanvaihtokanavaan ja sitä pitkin rakennuksen ullakkokerrokseen. Vakuutusyhtiö oli maksanut vakuutuskorvauksia palosta aiheutuneista vahingoista neljälle yhtiölle ja yhdelle yksityishenkilölle. Vakuutusyhtiö vaati kanteessaan takautumisoikeutensa perusteella korvauksia kiinteistöyhtiöltä sekä rasvakanavan muutostyöt tehneiltä urakoitsijalta ja sen aliurakoitsijalta. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkein oikeus totesi asiassa olevan kysymys todistelultaan laajasta ja intressiltään merkittävästä riita-asiasta, jonka ratkaiseminen on edellyttänyt kannanottoa monimutkaisia vastuusuhteita koskeviin oikeuskysymyksiin, joiden tulkinnasta ei ole vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella.

OK 25 a luku 11 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 18.12.2015 nro 15/41882, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 7.12.2017 nro 1023 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Maija Kunnas ja Jyrki Mantere sekä käräjäviskaali Aleksi Pakkanen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Kimmo Suorsa ja Atso Sinervo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vakuutusyhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan se vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja sille myönnetään jatkokäsittelylupa.

Vastaajat vaativat vastauksissaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Vakuutusyhtiö on kanteessaan vaatinut, että kiinteistöyhtiö, rakennusliike A ja rakennusliike T velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan vakuutusyhtiölle takautumisoikeuden nojalla 1 938 189,77 euroa.

2. Kanteen mukaan vakuutusyhtiö oli maksanut kiinteistöyhtiön omistamassa rakennuksessa 14.5.2010 syttyneen tulipalon ja sen sammutustöiden johdosta vakuutuskorvauksia neljälle muulle yhtiölle sekä yhdelle yksityishenkilölle muun muassa irtaimiston vahingoittumisesta. Vakuutusyhtiön mukaan sen takautumisoikeus tavallisella tuottamuksella aiheutettuihin vahinkoihin perustui vakuutussopimusten ehtoihin ja osaksi myös korvaussaatavan siirtoa koskeneeseen sopimukseen.

3. Tulipalo oli alkanut katutasolla sijainneen ravintolayrityksen ravintolan rasvakeittimestä. Tuli oli edennyt nopeasti ilmastointikanavaa eli niin sanottua rasvakanavaa pitkin ullakolle, jossa vesikattorakenteet olivat syttyneet palamaan. Rasvakanava oli ulkoseinustalla irronnut liitoksestaan ja katkennut, jolloin palo oli levinnyt kaapeliläpiviennin kautta myös toisen ja kolmannen kerroksen välipohjaan.

4. Tulipalossa vaurioituneessa rakennuksessa oli vuosina 2008–2009 toteutettu kolme rakennushanketta: ullakkorakentaminen, jossa rakennuttajana ja rakentajana oli rakennusliike PMR, julkisivun ja vesikaton uusiminen, jossa rakennuttajana oli kiinteistöyhtiö ja urakoitsijana rakennusliike PMR, sekä rasvakanavan uusiminen ja laajentaminen, jossa rakennuttajana oli ravintolayritys ja pääurakoitsijana rakennusliike A ja aliurakoitsijana rakennusliike T.

5. Ullakkorakentaminen perustui kiinteistöyhtiön ja rakennusliike PMR:n tekemään merkintä- ja rakentamissopimukseen, jonka mukaan rakennusliike omalla kustannuksellaan suunnittelee ja rakentaa asuinhuoneistoja ullakolle. Rakennusliike PMR oli sitoutunut vastaamaan ullakkorakentamisen edellyttämästä laitteiden äänieristyksen parantamisesta tai muista teknisistä muutoksista, jotka koskivat ravintolaa palvelevaa ilmanvaihtokonehuonetta ja joista oli sovittava ravintolayrityksen kanssa. Ravintolayritys oli puolestaan tehnyt kiinteistöyhtiön kanssa ravintolatilan saneeraus- ja muutostöitä koskevat sopimukset, joiden mukaan ravintolatoimintaa palvelevien laitteiden, kuten ilmanvaihtokanavien, rakentaminen tapahtuisi ravintolayrityksen toimesta ja kustannuksella.

6. Rasvakanavan uusiminen oli edellyttänyt kiinteistöyhtiön hyväksyntää. Kiinteistöyhtiö ei ollut hyväksynyt rasvakanavan laajentamista sen aikaisemmalla kulkureitillä. Rasvakanava oli sittemmin linjattu kulkemaan ullakon kautta ja vesikaton läpiviennillä. Kattorakenteiden syttymisen on katsottu liittyneen piipun riittämättömään eristämiseen.

7. Kanteen mukaan kiinteistöyhtiö oli laiminlyönyt hakea rakennusluvan rasvakanavan muutostyölle, vaikka sillä olisi kiinteistön omistajana ollut siihen velvollisuus, tai ainakin sen olisi tullut huolehtia, että ravintolayritys tai muutostyön urakoitsija hakee rakennuslupaa. Kiinteistöyhtiö oli vastuussa siitä, että talon rakenteet olivat asianmukaiset ja turvalliset. Myös urakoitsijoina toimineet rakennusliikkeet A ja T olivat laiminlyöneet huolehtia tarvittavista rakennusluvista. Urakoitsijat olivat rikkoneet pakottavia lakisääteisiä velvoitteitaan rakentaessaan rasvakanavan ullakkokerroksen läpiviennin paloeristämättömänä ja siten, että se oli päässyt irtoamaan liitoksestaan talon ulkoseinustalla.

8. Käräjäoikeus on hylännyt vakuutusyhtiön kanteen kaikkien vastaajien osalta. Arvioituaan sitä, oliko vakuutussopimuksella voitu laajentaa vakuutusyhtiön takautumisoikeutta, käräjäoikeus katsoi, ettei vakuutusyhtiöllä ollut yhtiöiden kanssa tehtyjen vakuutussopimusten tai siirtokirjan perusteella takautumisoikeutta kiinteistöyhtiöön, jota ei voitu pitää vakuutusehdoissa tarkoitettuna elinkeinonharjoittajana. Kiinteistöyhtiöltä puuttui joka tapauksessa vahingonkorvausvastuun edellyttämä tuottamus.

9. Käräjäoikeuden mukaan myöskään rakennusliikkeillä ei ollut tuottamusta rakennusluvan hakemiseen liittyvän laiminlyönnin osalta. Kummankin työsuoritukset olivat urakkasopimuksen sopijapuolten hyväksymiä. Mahdollinen virhe oli tapahtunut urakkasuorituksen sisällä, eikä se muodostanut tuottamusvastuuta sopimuksen ulkopuoliseen tahoon nähden.

10. Vakuutusyhtiö on valittanut hovioikeuteen, pyytänyt jatkokäsittelyluvan myöntämistä ja uudistanut käräjäoikeudessa esittämänsä korvausvaatimukset. Se on valituksessaan vedonnut muun muassa siihen, että sillä oli vakuutusehtojen perusteella takautumisoikeus kiinteistöyhtiöön nähden, joka oli elinkeinonharjoittaja. Myöskään vahingonkorvausta koskeva siirtokirja ei ollut vailla merkitystä. Kiinteistöyhtiön vahingonkorvausvastuun perustava tuottamus liittyi rasvakanavan sijoittamisesta päättämiseen ja kanavan uusimisen edellyttämän rakennusluvan hakemisen laiminlyöntiin. Rakennusliikkeiden A ja T vahingonkorvausvastuun perustava tuottamus ilmeni siinä, että ne olivat rikkoneet pakottavia lakisääteisiä rakentamista koskevia velvoitteitaan. Myös urakoitsijoina toimineiden rakennusliikkeiden olisi tullut huolehtia rakennusluvista.

11. Hovioikeus on pyytänyt vastaajilta vastaukset muutoksenhakemukseen. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 14 §:ään viitaten hovioikeus ei ole myöntänyt vakuutusyhtiölle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu ja arvioinnin perusteet

12. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää vakuutusyhtiölle jatkokäsittelylupa.

13. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa kaikissa tapauksissa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan (esimerkiksi KKO 2013:42, kohta 6 ja KKO 2014:89, kohta 8).

14. Jatkokäsittelylupa on mainitun momentin 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta oikeuskäytäntöä, lupa tulisi pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2014:4, kohta 6).

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Vakuutusyhtiö on valituksessaan hovioikeuteen katsonut käräjäoikeuden ratkaisun olleen virheellinen usealla eri perusteella ja pyytänyt jatkokäsittelylupaa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteilla.

16. Korkein oikeus toteaa, että jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos jokin lupaperusteista täyttyy. Kuten muun muassa ennakkoratkaisusta KKO 2016:57 (kohta 18) ilmenee, lupaperusteiden arviointia ei ole myöskään Korkeimmassa oikeudessa tarpeen jatkaa sen jälkeen, kun on todettu, että jatkokäsittelylupa olisi tullut jo aiemmin käsitellyllä perusteella myöntää. Tässä asiassa tarkasteltavaksi on syytä ensin ottaa kysymykset kiinteistöyhtiön ja urakoitsijoiden väitetyistä laiminlyönneistä ja menettelyn huolimattomuudesta.

Kiinteistöyhtiö

17. Vakuutusyhtiö on valituksessaan hovioikeudelle vedonnut kiinteistöyhtiön osalta siihen, että se oli sallinut, edellyttänyt ja hyväksynyt, että rasvakanava siirretään ullakkokerroksessa rakennuksen sisäpuolelle ja sieltä vesikaton läpi. Kiinteistöyhtiö oli vastuussa osakkeenomistajille ja talon vuokralaisille talon rakenteiden terveellisyydestä ja turvallisuudesta. Näin ollen sen olisi tullut joko itse hakea rakennuslupaa tai valvoa, että rakennuslupaa haetaan. Ravintolan ilmanvaihtokonehuone ei ollut rakennusliike PMR:n rakennusluvan aluetta, eikä rakennusliike A:n urakka ollut alisteinen rakennusliike PMR:lle. Rasvakanavan muutostyöt olivat kuuluneet yksinomaan rakennusliikkeiden A ja T urakkaan.

18. Käräjäoikeus on katsoessaan, ettei kiinteistöyhtiön ole osoitettu toimineen asiassa tuottamuksellisesti, todennut olevan selvää, että rasvakanavan muutostöitä koskevan rakennusluvan muodollisena hakijana tuli olla kiinteistöä hallitseva yhtiö. Käräjäoikeuden mukaan vallinneissa olosuhteissa on kuitenkin ollut epäselvää, onko rasvakanavan uusiminen edellyttänyt rakennuslupaa ja mille rakentamiseen osallistuneelle taholle sen selvittäminen on kuulunut. Käräjäoikeus on katsonut, että ensisijainen selvittämisvastuu on kuulunut rakennushankkeeseen ryhtyvälle eli tässä tapauksessa ravintolayritykselle. Käräjäoikeus on arvioinut rakennuslupaa koskevia velvoitteita asunto-osakeyhtiöitä koskevien oikeusohjeiden ilmentämien periaatteiden ja maankäyttö- ja rakennuslain säännösten perusteella.

19. Korkein oikeus toteaa, että asiassa sovellettavan vanhan asunto-osakeyhtiölain (809/1991) 77 §:n 2 momentin mukaan, jos muutokseen vaaditaan viranomaisen lupa, hallituksen on osakkeenomistajan kustannuksella haettava lupa tai valtuutettava osakkeenomistaja hakemaan se. Kuten ratkaisusta KKO 2003:131 ilmenee, yhtiön on sekä omaa suostumustaan että viranomaisluvan hakemista varten arvioitava myös osakkeenomistajan muutostyön yhteydessä, voiko muutos vahingoittaa rakennusta tai tuottaa haittaa muille osakkeenomistajille. Ratkaisun mukaan yhtiö oli näin tehdessään joutunut perehtymään osakkeenomistajien suunnittelemiin muutoksiin. Rasvakanavan uusimisen aikaan voimassa olleessa maankäyttö- ja rakennuslain 131 §:n 1 momentissa (132/1999) edellytettiin niin ikään, että rakennusluvan hakijana on rakennuspaikan haltija.

20. Asunto-osakeyhtiölain (809/1991) 78 §:n 2 ja 4 momentin nojalla asunto-osakeyhtiö on vastuussa yhtiön rakennuksen ja muiden tilojen kunnossapidosta pääosin muilta kuin huoneistojen sisäosien osalta. Ratkaisussa KKO 1998:105 huoneiston ilmanvaihdon saattamisen vastaamaan voimassaolevia viranomaismääräyksiä katsottiin kuuluvan asunto-osakeyhtiön kunnossapitovastuuseen. Myös maankäyttö- ja rakennuslain 166 §:n mukaan rakennuksen kunnossapitovelvollisuus on ensi sijassa rakennuksen omistajalla tai haltijalla (HE 101/1998 vp s. 112).

21. Edellä ilmenevällä tavalla laissa ja oikeuskäytännössä on lähdetty siitä, että rakenteita koskeviin muutostöihin tarvitaan rakennuksen omistajan suostumus ja että rakennuslupa-asioissa ainakin muodollisena hakijana on rakennuksen omistaja. Rakennuksen kunnossapidosta vastuussa olevan omistajan tulee tällöin perehtyä muutostöihin ja niiden vaikutuksiin rakennuksen kannalta. Lainsäädäntö tai oikeuskäytäntö ei kuitenkaan anna selvää vastausta siihen, onko rakennusluvan hakemisesta ja sen tarpeellisuuden selvittämisestä vastuussa rakennushankkeeseen ryhtyvä, rakennuksen omistaja vai kumpikin, ja mikä on kunkin tahon vastuu, jos rakennusluvan hakeminen laiminlyödään. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa tältä osin ennakkoratkaisuperusteella.

22. Käräjäoikeus on lisäksi perustellut kiinteistöyhtiön tuottamuksen puuttumista sillä, että yhtiö oli joka tapauksessa saanut räystäslinjan yläpuoliselta osuudelta lähteä siitä, että rasvakanavan linjaus kuului ullakkoa koskevaan urakkaan, joka oli ollut rakennusliike PMR:n suunnittelu- ja toteutusvastuulla. Toisaalta käräjäoikeus on todennut, että rasvakanavan muutostyöt ovat edellyttäneet kiinteistöyhtiön myötävaikutusta ja että ullakolla sijaitseva ilmanvaihtokonehuone, jonka läpi rasvakanava oli vedetty kulkemaan vesikatolle, oli ollut rakennusliike PMR:n urakkaan kuulumaton alue. Näin ollen käräjäoikeuden tuomion perusteella ei ole selvää, kenen vastuulla urakka on räystäslinjan yläpuoliselta osalta ollut, ja voidaanko katsoa, ettei kiinteistöyhtiöllä ole lainkaan ollut vastuuta rakentamistavan valinnasta ja valvonnasta. Käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta on siten ollut syytä epäillä kiinteistöyhtiön menettelyn arvioinnin osalta, ja valituslupa olisi tullut myöntää myös muutosperusteella.

Urakoitsijana olleet rakennusliikkeet

23. Vakuutusyhtiö on valituksessaan vedonnut siihen, että rakennusliikkeet A ja T olivat rikkoneet pakottavia lakisääteisiä velvoitteitaan, kun ne olivat rakentaneet lain, määräysten, määräysten tasoisten ohjeiden ja hyvän rakennustavan vastaisesti rasvakanavan ullakkokerroksen läpiviennin paloeristämättömänä ja niin, että rasvakanava oli päässyt irtoamaan liitoksestaan. Myös urakoitsijoina olleiden rakennusliikkeiden olisi tullut huolehtia rakennusluvasta.

24. Käräjäoikeuden tuomion mukaan rakennusliikkeet A ja T eivät olleet vakuutusyhtiölle sopimuksen ulkopuolisena tahona vastuussa vahingosta, joka oli aiheutunut mahdollisesta virheestä urakkasopimuksen täyttämisessä. Käräjäoikeuden mukaan velvollisuus maankäyttö- ja rakennuslain nojalla annettujen määräysten noudattamiseen oli tilaajalla eikä urakoitsijalla. Urakoitsijan keskeisin velvollisuus oli suorittaa rakentaminen tilaajan yksilöimällä tavalla. Rakentamismääräyskokoelmasta ei voinut johtaa urakoitsijalle sellaisia velvollisuuksia, jotka aiheuttaisivat vastuun sopimuksen ulkopuoliselle taholle. Urakoitsija vastasi sopimussuorituksesta vain tilaajalle sopimusperusteisen vahingonkorvauksen periaatteiden mukaisesti eikä urakoitsijalle muodostunut sopimuksen ulkopuoliseen tahoon kohdistuvaa korvausvastuuta.

25. Korkein oikeus toteaa, että vakuutusyhtiön kanne on perustunut rakennusliikkeiden lakisääteisten, rakentamista koskevien sopimuksen ulkoisten velvoitteiden rikkomiseen. Korkein oikeus on todennut ratkaisussaan KKO 2009:92, että kysymys rikkomusperusteisen ja sopimusperusteisen vastuun keskinäisestä suhteesta on monitahoinen eikä sitä voida arvioida yksiselitteisin ja kaavamaisin tavoin erilaisissa tilanteissa ja henkilösuhteissa. Jos kysymyksessä on sopimuksesta riippumatta voimassa olevan velvollisuuden rikkominen, velvollisuus vahingon korvaamiseen sen kärsijälle voi syntyä vahingonkorvauslain nojalla niin, ettei vahingonkorvauslain soveltamista sulje pois pelkästään se seikka, että vahinko kohdistuu omaisuuteen, joka on sopimukseen perustuvan luovutusketjun kautta peräisin vahingon aiheuttajalta. Tähän soveltamismahdollisuuteen vaikuttaa muun muassa se seikka, minkä luontoisen velvollisuuden rikkomisesta on kysymys (kohta 11). Korkein oikeus totesi lisäksi kanteen perusteeksi vedotuille veneen turvallisuutta koskeville määräyksille olevan luonteenomaista, että ne koskivat hyödykkeen turvallisuudelle asetettavia yleisiä vaatimuksia, joiden tarkoituksena oli suojata kenen tahansa hyödykkeen omistajan tai käyttäjän etuja. Ratkaisun mukaan valmistajan velvollisuus noudattaa tällaisia turvallisuusvaatimuksia ei riippunut sopimuksesta (kohdat 7, 8, 12 ja 13).

26. Ratkaisussa KKO 1996:59 urakoitsijan ja aliurakoitsijan katsottiin olevan osavastuussa paalutuksen aiheuttamasta tärinästä naapurikiinteistölle aiheutuneista vahingoista, kun urakoitsijat olivat laiminlyöneet selvittää Suomen rakentamismääräyskokoelman edellyttämällä tavalla myös tulevan rakennustyön läheisyydessä sijaitsevien rakennusten ja rakenteiden perustuksien sijaintia, sisältöä ja kuntoa. Toisaalta ratkaisussa KKO 2008:31 arvioitiin tilannetta, jossa kantaja, olematta sopimussuhteessa rakennusliikkeeseen, vaati korvausta rakennusliikkeeltä, kun tämä oli täyttänyt sopimuksenmukaisen rakentamisvelvoitteensa virheellisesti. Ratkaisussaan Korkein oikeus katsoi, ettei vahingonkorvauslakiin nojautuville korvausvaatimuksille ollut lain mukaista perustetta. Korkein oikeus on myös edellä viitatussa ratkaisussaan KKO 2009:92 yleisesti todennut, että sopimuskumppanin myöhempi sopimuskumppani ei yleensä voi toteuttaa sopimusrikkomukseen perustuvia vaatimuksia nojautumalla sopimusvastuusta riippumattomaan vastuuseen (kohta 8).

27. Edellä selostetun oikeuskäytännön perusteella ei ole selvää, ettei urakoitsijan tai aliurakoitsijan laiminlyönti noudattaa maankäyttö- ja rakennuslakia sekä niiden nojalla annettuja määräyksiä ja hyvää rakentamistapaa – erityisesti määräysten liittyessä rakenteiden turvallisuuteen – voisi tietyin edellytyksin perustaa vahingonkorvausvastuuta myös muihin kuin urakkasopimuksen osapuoleen nähden. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta on näin ollen ilmennyt aihetta epäillä siltä osin kuin rakennusliikkeiden vastuun on tuomiossa katsottu voivan perustua vain sopimukseen. Hovioikeuden olisi siten tullut myöntää myös tältä osin jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella.

Yhteenveto Korkeimman oikeuden johtopäätöksistä

28. Edellä selostetulla tavalla käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta on vakuutusyhtiön hovioikeusvalituksessa esittämien seikkojen perusteella ilmennyt aihetta epäillä. Lisäksi kyse on ollut sellaisista oikeuskysymyksistä, joihin laista tai oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää kantaa. Valituksessa on lisäksi kohdasta 10 ilmenevin tavoin vedottu useaan muuhunkin oikeuskysymykseen, joita käräjäoikeuden tuomiossa on pidetty tulkinnanvaraisina.

29. Tässä tapauksessa kysymys on ollut todistelultaan laajasta ja intressiltään merkittävästä riita-asiasta, jonka ratkaiseminen on edellyttänyt kannanottoa monimutkaisia vastuusuhteita koskeviin oikeuskysymyksiin, joiden tulkinnasta ei ole vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Korkein oikeus toteaa, että kun otetaan huomioon jatkokäsittelyluvan myöntämisessä noudatettava matala kynnys ja yleinen pyrkimys hovioikeusmenettelyn tehostamiseen, lupaharkinnassa ei voida tutkia jutun oikeudellisia tai näyttöön liittyviä kysymyksiä yhtä laajasti ja perusteellisesti kuin varsinaista valitusasiaa käsiteltäessä. Nyt kysymyksessä oleva asia ei ole ylipäätään ollut sellainen, joita silmällä pitäen jatkokäsittelylupajärjestelmä on säädetty. Edellä esitetyillä perusteilla hovioikeuden olisi tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja vakuutusyhtiölle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Mika Huovila, Tatu Leppänen ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Saini Siitarinen.

Edunvalvojan määräämistä heikentyneen terveydentilan perusteella koskevan asian käsittely oli jäänyt sillensä sen vuoksi, että hakemus oli peruutettu sen jälkeen kun edunvalvontaan haetun antama edunvalvontavaltuutus oli vahvistettu. Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla asiassa ei ollut erityistä syytä poiketa pääsäännöstä, jonka mukaan hakemuksensa peruuttanut hakija on velvollinen korvaamaan vastapuolensa oikeudenkäyntikulut asiassa.

OK 21 luku 7 § 2 mom

Ks. HD:2019:63

Yhtiöiden välillä oli sovittu saatavan panttauksesta sopimuksella, johon sisältyvän välityslausekkeen mukaan panttaussopimuksesta aiheutuvat riitaisuudet käsiteltiin välimiesoikeudessa.

Korkein oikeus katsoi, että pantinantajan ennen konkurssia tekemä välityssopimus ei sitonut sen konkurssipesää asioissa, jotka koskivat tehokkaan julkivarmistuksen tapahtumista tai panttauksen sitovuutta konkurssipesään nähden. Välimiesten katsottiin näitä asioita koskevat vaatimukset ratkaistessaan menneen välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi. Välitystuomio kumottiin näiltä osin.

L välimiesmenettelystä 41 § 1 mom 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A Oy:n ja B Oy:n välillä oli tehty saatavan panttausta koskeva sopimus 23.12.2011 (panttaussopimus). Panttaussopimukseen sisältyneen ehdon mukaan siitä aiheutuvat riitaisuudet tuli käsitellä välimiesoikeudessa ja siihen sovellettiin Suomen lakia.

A Oy asetettiin konkurssiin 28.6.2012.

Panttaussopimukseen perustuva välimiesmenettely tuli B Oy:n ja A Oy:n konkurssipesän (jäljempänä konkurssipesä) välillä vireille 17.6.2013.

Välimiesmenettely ja välitystuomio 31.12.2014

B Oy oli kanteessaan vaatinut välimiesoikeutta vahvistamaan muun ohella, että panttausta koskeva tehokas julkivarmistus oli tapahtunut, kun A Oy oli antanut denuntiaatioilmoituksen panttauksesta pantatun saatavan velallisen suomalaiselle asiamiehelle 1.2.2012 (vaatimuskohta 1.2) ja että panttaussopimus ja panttaus olivat voimassa ja sitoivat konkurssipesää (vaatimuskohta 1.7).

Konkurssipesä oli vastauksessaan ensisijaisesti vaatinut, että kanne jätetään tutkimatta sillä perusteella, että välimiesoikeudella ei ollut toimivaltaa käsitellä ja ratkaista B Oy:n kannevaatimuksia. Kannevaatimukset käsittelivät keskeisesti sitä, oliko panttaus sitonut konkurssivelkojia konkurssin alkaessa. Vaatimuksissa oli kysymys takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian esikysymyksistä, joiden tutkiminen kuului yleiselle tuomioistuimelle.

Välimiesoikeus katsoi, että välityssopimus sitoi konkurssipesää. Välimiesoikeus katsoi, että siltä osin kuin kysymys ei ollut yleisen tuomioistuimen yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvasta takaisinsaantia konkurssipesään koskevasta asiasta välimiesoikeudella oli toimivalta käsitellä ja ratkaista panttaussopimuksen pätevyys, voimassaolo ja sitovuus sekä panttaussopimuksen ja panttauksen tulkintaa koskevat todistus- ja oikeusseikat. Välimiesoikeuden toimivallan kannalta merkitystä ei ollut sillä, oliko riidassa kyse takaisinsaantia koskevan asian esikysymyksistä. Välimiesoikeus katsoi olevansa toimivaltainen tutkimaan myös kannevaatimukset 1.2 ja 1.7 todeten kuitenkin, ettei sillä ollut toimivaltaa tutkia sitä, oliko julkivarmistus tehokas (vaatimuskohta 1.2) tai panttaus sitova (vaatimuskohta 1.7) myös peräyttämisen tilanteissa. Välimiesoikeus lausui käsityksenään, ettei tätä ollut myöskään vaadittu.

Välimiesoikeus hylkäsi konkurssipesän vaatimuksen kanteen tutkimatta jättämisestä ja hyväksyi B Oy:n kannevaatimukset sisällyttäen välitystuomion tuomiolauselman kohtiin 1.2 ja 1.7 maininnat, joiden mukaan sillä ei ollut toimivaltaa tutkia ja ratkaista vaatimuksia konkurssilain tai takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain nojalla tai peräyttämistä koskevaan asiaan nähden.

Välimiesoikeus velvoitti konkurssipesän korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut välimiesoikeudessa 57 157 eurolla viivästyskorkoineen sekä määräsi konkurssipesän vastaamaan asianosaisten keskinäisessä suhteessa yksin välimiehille suoritettavasta korvauksesta.

Eri mieltä ollut välimies lausui, että riita siitä, milloin ja miten julkivarmistus oli tehty, koski sivullisten eli muiden konkurssivelkojien oikeutta (kohta 1.2). Sama koski riitaista vahvistusvaatimusta siitä, sitoiko panttaus velallisen konkurssipesää vai ei (kohta 1.7). Panttauksen julkivarmistus oli panttausoikeustoimen sivullissitovuuden edellytys, niin sanottu objektiivinen esineoikeudellinen momentti. Konkurssipesä ei ollut hyväksynyt A Oy:n tekemää välityssopimusta tai itse tehnyt uutta, minkä vuoksi A Oy:n tekemä välityssopimus ei sitonut konkurssipesää panttauksen julkivarmistusta koskevan riidan osalta. Kysymys oli siten välityssopimuksen sitovuuden laajuudesta, mutta ei siitä, että julkivarmistusta koskeva riita kuuluisi yksinomaisesti yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Näillä perusteilla välimies jätti kanteen vaatimuskohdissa 1.2 ja 1.7 tutkimatta.

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

Konkurssipesä vaati kanteessaan, että välitystuomio kumotaan välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla tuomiolauselman kohtien 1.2 ja 1.7 osalta. Konkurssipesä vaati lisäksi, että välitystuomion ratkaisu välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamisesta kumotaan.

Välimiehillä ei ollut ollut toimivaltaa ratkaista vaatimuksia 1.2 ja 1.7, koska riita ei niiden osalta rajoittunut osapuolten väliseen suhteeseen, vaan koski A Oy:n velkojia. Konkurssin oikeusvaikutukset eivät olleet syrjäytettävissä velallisen ennen konkurssia tekemällä välityssopimuksella eikä välityssopimus siten ulottunut konkurssivarallisuuden ulottuvuutta, kuten panttauksen tehokkuutta, koskeviin riitoihin. Välityssopimus sitoi konkurssivelkojia vain panttaussopimuksen pätevyyden ja asianosaisten välisen tehokkuuden osalta, mutta ei panttauksen objektiivisen esineoikeudellisen momentin eli julkivarmistuksen osalta. Kysymystä panttauksen sitovuudesta A Oy:n konkurssivelkojiin nähden ei olisi voitu ratkaista ennen konkurssin alkamista.

Välitystuomiossa konkurssipesän vastattaviksi määrätyt kulut olivat aiheutuneet välimiesmenettelyssä pääosin vaatimuskohtien 1.2 ja 1.7 käsittelystä. Näiden toimivallan ylityksestä aiheutuneiden kustannusten jääminen konkurssipesän vastattavaksi oli kohtuutonta. Välimiesoikeus oli virheellisesti katsonut konkurssipesän hävinneen asian, ja sen tekemä kuluratkaisu tuli kumota, jotta kuluja koskeva kysymys voitaisiin saattaa uudelleen välimiesten ratkaistavaksi. Välimiehet olivat menneet toimivaltaansa ulommaksi määrätessään konkurssipesän vastattavaksi välimiesoikeuden omasta toimivallan ylityksestä aiheutuneita kustannuksia.

B Oy vaati vastauksessaan, että kanne hylätään. A Oy:n konkurssi ei ollut poistanut sen ja B Oy:n välisen välityssopimuksen sitovuutta tai supistanut sopimuksen soveltamisalaa. B Oy:n vaatimukset välimiesmenettelyssä olivat perustuneet yksinomaan panttaussopimukseen ja koskeneet osapuolten välistä suhdetta, mikä oli välitystuomiossa nimenomaisesti todettu. Välitystuomiolla ei ylipäätään voinut olla muita kuin välimiesmenettelyn asianosaisia sitovia vaikutuksia. Samoja kysymyksiä koskeva välimiesmenettely olisi voitu käydä jo ennen A Oy:n konkurssia, mikäli panttauksen voimassaolo tai sitovuus olisi kyseenalaistettu. Sopimussuhdetta koskeva riita ja takaisinsaantia konkurssipesään koskeviin säännöksiin perustuva mahdollisuus peräyttää sinänsä sitova ja pätevä määräämistoimi olivat erillisiä asioita.

Välimiesoikeudella oli ollut toimivalta ratkaista myös siinä esitetyt kuluvaatimukset. Kuluratkaisua ei voitu kumota sillä perusteella, että konkurssipesä piti sitä kohtuuttomana tai virheellisenä.

Käräjäoikeuden tuomio 30.11.2015 nro 15/51914

Käräjäoikeus totesi, että välityssopimus sitoi konkurssipesää panttaussopimuksen pätevyyden ja muun osapuolten välisen tehokkuuden osalta. Konkurssilain pakottavuudesta seurasi, ettei velallisen ennen konkurssin alkamista tekemä välityssopimus kuitenkaan sitonut konkurssipesää siltä osin kuin riita koski panttauksen objektiivista esineoikeudellista momenttia eli julkivarmistusta, mistä velallinen ei olisi aineellisoikeudellisestikaan voinut sopia velkojiaan sitovasti. Käräjäoikeus katsoi, että välimiesoikeus oli vahvistamalla, että panttausta koskeva tehokas julkivarmistus oli tapahtunut, samalla vahvistanut panttauksen sitovuuden konkurssivelkojiin nähden. Mainittua vaikutusta ei ollut voitu sivuuttaa myöskään välitystuomioon kirjatuilla välimiesoikeuden toimivaltaa koskevilla rajauksilla.

Käräjäoikeus katsoi, että välimiesoikeuden toimivallan ylityksestä välitystuomion tuomiolauselman kohdissa 1.2 ja 1.7 seurasi, että välimiehet olivat käyttäneet toimivaltaansa virheellisesti myös välimiesmenettelyssä aiheutuneita kuluja koskevan ratkaisun osalta.

Käräjäoikeus kumosi välitystuomion välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla tuomiolauselman kohtien 1.2 ja 1.7 osalta sekä välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamista koskevilta osin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Sinikka Kurkinen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 13.7.2017 nro 916

B Oy valitti hovioikeuteen ja vaati, että konkurssipesän kanne välitystuomion kumoamisesta hylätään. Konkurssipesä vaati valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus katsoi, että panttauksen julkivarmistus ja sen sitovuus suhteessa konkurssipesään ja -velkojiin olivat laadultaan sellaisia asioita, joista A Oy ei ollut voinut konkurssipesää ja -velkojiaan sitovasti sopia. A Oy:n ennen konkurssin alkamista tekemä välityssopimus ei siten ollut sitonut konkurssipesää panttauksen julkivarmistuksen (kohta 1.2) eikä panttauksen sitovuuden (kohta 1.7) osalta. Hovioikeus katsoi, ettei välimiesoikeudella näin ollen ollut toimivaltaa ratkaista vaatimuksia kohdissa 1.2 ja 1.7. Välitystuomion tuomiolauselmassa mainituilla rajauksilla ei ollut välimiesten toimivallan ylitystä arvioitaessa merkitystä.

Hovioikeus totesi, että välitystuomion tultua pääasiaratkaisun osalta osittain kumotuksi, oli peruste poistunut myös pääasiaan liitännäiseltä välimiesmenettelyssä aiheutuneita kuluja koskevalta ratkaisulta. Välitystuomio oli merkityksellisiltä osin kumottu eikä siihen perustuvan kuluratkaisun voimaan jääminen ollut perusteltua. Ratkaisu välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamisesta ei ollut kumottavissa osittain, koska välitystuomiossa ei ollut yksilöity, miltä osin oikeudenkäyntikulut olivat aiheutuneet välitystuomion kumottujen kohtien käsittelystä eikä hovioikeudella ollut toimivaltaa sitä tutkia.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota edellä mainituilta osin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Tarja Ryhänen-Dahlman ja Terhi Mattila. Esittelijä Laura Stenberg.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

B Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja konkurssipesän kanne välitystuomion kumoamisesta hylätään.

Konkurssipesä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A Oy:n ja B Oy:n välillä on 23.12.2011 tehty saatavan panttausta koskeva sopimus (jäljempänä panttaussopimus), johon sisältyneen ehdon mukaan panttaussopimuksesta aiheutuvat riitaisuudet tuli käsitellä välimiesoikeudessa ja panttaussopimukseen sovellettiin Suomen lakia.

2. A Oy on asetettu konkurssiin 28.6.2012. B Oy on 17.6.2013 aloittanut välimiesmenettelyn A Oy:n konkurssipesää (jäljempänä konkurssipesä) vastaan vedoten panttaussopimukseen sisältyvään välityslausekkeeseen ja esittäen kanteessaan kahdeksan panttausta koskevaa vahvistusvaatimusta. Välimiesoikeus on 31.12.2014 antamassaan välitystuomiossa hyväksynyt nyt kysymyksessä olevat B Oy:n kannevaatimukset 1.2 ja 1.7 jäljempänä tarkemmin ilmenevin välimiesoikeuden toimivaltaa koskevin täsmennyksin.

3. Välitystuomion tuomiolauselman kohdassa 1.2 on kannevaatimuksen mukaisesti vahvistettu, että panttausta koskeva tehokas julkivarmistus oli tapahtunut, kun A Oy oli 1.2.2012 antanut denuntiaatioilmoituksen panttauksesta pantatun saatavan velallisen suomalaiselle asiamiehelle. Tuomiolauselman kohdan 1.2 yhteydessä on lisäksi todettu, että välimiesoikeudella ei ollut toimivaltaa tutkia ja ratkaista B Oy:n vaatimusta siltä osin kuin mahdollisesti vaadittiin vahvistettavaksi, oliko julkivarmistus tehokas takaisinsaantilain nojalla tai sitoiko pantatun saatavan velalliselle annettu denuntiaatioilmoitus konkurssipesää ja konkurssivelkojia saatavan panttauksen peräyttämistä koskevassa oikeudenkäynnissä.

4. Tuomiolauselman kohdassa 1.7 on vahvistettu, että panttaussopimus ja panttaus olivat voimassa ja sitoivat konkurssipesää. Tuomiolauselman kohdan 1.7 yhteydessä on lisäksi todettu, että välimiesoikeudella ei ollut toimivaltaa tutkia ja ratkaista B Oy:n vaatimusta siltä osin kuin mahdollisesti vaadittiin vahvistettavaksi, oliko panttaussopimus ja panttaus myös konkurssi- ja takaisinsaantilain nojalla konkurssipesää sitova, vai olivatko ne peräytettävissä.

5. Välitystuomion perustelujen mukaan välimiesoikeudella oli toimivalta käsitellä ja ratkaista panttaussopimuksen ja panttauksen pätevyys, voimassaolo ja sitovuus sekä panttaussopimuksen tulkintaa koskevat todistus- ja oikeusseikat siltä osin kuin kysymys ei ollut yleisen tuomioistuimen yksinomaiseen toimivaltaan kuuluvasta takaisinsaantia konkurssipesään koskevasta asiasta. Välimiesoikeus on katsonut, että se oli toimivaltainen tutkimaan myös kannevaatimukset 1.2 ja 1.7 todeten, ettei sillä kuitenkaan ollut toimivaltaa ratkaista julkivarmistuksen tehokkuutta ja panttauksen sitovuutta myös peräyttämisen tilanteissa, mitä välimiesoikeuden käsityksen mukaan ei ollut myöskään vaadittu.

6. Konkurssipesä on välitystuomiossa lisäksi velvoitettu korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut välimiesmenettelyssä sekä määrätty vastaamaan asianosaisten keskinäisessä suhteessa yksin välimiehille suoritettavasta korvauksesta.

7. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat konkurssipesän kanteesta kumonneet välitystuomion tuomiolauselman kohtien 1.2 ja 1.7 sekä välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamista koskevin osin katsoen, että välimiehet olivat kannevaatimukset 1.2 ja 1.7 ratkaistessaan menneet toimivaltaansa ulommaksi. Hovioikeus on ratkaisunsa perusteluissa todennut, että panttauksen julkivarmistus ja sen sitovuus suhteessa konkurssipesään ja -velkojiin olivat laadultaan sellaisia asioita, joista velallinen ei ollut voinut sopia konkurssipesää ja -velkojiaan sitovasti. A Oy:n ennen konkurssin alkamista tekemä välityssopimus ei siten ollut sitonut konkurssipesää panttauksen julkivarmistuksen (kohta 1.2) tai panttauksen sitovuuden (kohta 1.7) osalta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Asiassa on B Oy:n valituksen johdosta ensiksi kysymys siitä, onko panttaussopimukseen sisältyvä välityslauseke sitonut konkurssipesää tuomiolauselman kohdissa 1.2 ja 1.7 ratkaistujen asioiden osalta ja ovatko välimiehet menneet toimivaltaansa ulommaksi ne ratkaistessaan. Asiassa on lisäksi kysymys siitä, onko välitystuomiossa tehty oikeudenkäyntikuluratkaisu voitu kokonaisuudessaan kumota välitystuomion pääasiaratkaisun osittaisen kumoamisen perusteella.

Välitystuomion kumoamisen edellytykset

9. Välitystuomio on tarkoitettu asian lopulliseksi, asianosaisia sitovaksi ratkaisuksi. Välitystuomio voidaan moitekanteen johdosta kumota vain välimiesmenettelystä annetun lain (jäljempänä välimiesmenettelylaki) 41 §:n 1 momentissa säädetyillä perusteilla.

10. Välitystuomio voidaan mainitun momentin 1 kohdan nojalla asianosaisen kanteesta kumota, jos välimiehet ovat menneet toimivaltaansa ulommaksi. Esitöissä (HE 202/1991 vp s. 26) todetun mukaan välimiehet ovat ylittäneet toimivaltansa esimerkiksi silloin, kun he ratkaisevat riidan, josta ei ole asianosaisten välillä voimassa olevaa välityssopimusta.

Velallisen tekemän välityssopimuksen sitovuus konkurssipesään nähden

11. Konkurssilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan konkurssi on velallisen kaikkia velkoja koskeva maksukyvyttömyysmenettely, jossa velallisen omaisuus käytetään konkurssisaatavien maksuun. Konkurssin tarkoituksen toteuttamiseksi velallisen omaisuus siirtyy konkurssin alkaessa velkojien määräysvaltaan. Vakiintuneena lähtökohtana on, että velallisen ennen konkurssia tekemä välityssopimus sitoo konkurssipesää välityslausekkeen asialliseen soveltamisalaan kuuluvissa, konkurssin alkamisen jälkeen vireille tulevissa riita-asioissa. Konkurssipesä tulee välityssopimuksen sitomaksi konkurssivelallisen asiavaltuuden käyttäjänä (ks. esimerkiksi KKO 1952 I 1 ja HE 26/2003 vp s. 50 ja 130).

12. Välityssopimuksen lähtökohtaista sitovuutta konkurssitilanteissa rajoittavat kuitenkin yleiset sivullisia suojaavat periaatteet. Jos riita koskee sellaista yksityisoikeudellista kysymystä, josta velallinen ei ole voinut tehdä velkojiaan sitovaa sopimusta ennen konkurssia, myöskään velallisen ennen konkurssia tekemä tätä kysymystä koskeva välityssopimus ei sido konkurssipesää (ks. esimerkiksi Gustaf Möller, Välimiesmenettelyn perusteet, 1997, s. 23). Vakiintuneesti on myös katsottu, ettei konkurssipesä ole velallisen tekemään välityssopimukseen sidottu takaisinsaantia konkurssipesään koskevassa asiassa, jossa on kysymys velkojien oikeussuojakeinosta velallisen omaisuutta koskevan määräämistoimen peräyttämiseksi (ks. esimerkiksi jo Tauno Tirkkonen, Välimiesmenettely, 1943, s. 68).

13. Sivullisia suojaavat periaatteet ilmenevät vakiintuneesti myös esimerkiksi siinä, että sopimuksella ei voida määrätä niin sanotusta esineoikeudellisesta sivullissuojasta eli oikeuden sitovuudesta sivullisia kohtaan näiden vahingoksi. Kun velallinen ei voi velkojiaan sitovin vaikutuksin määrätä sopimuksella perustetun oikeuden esineoikeudellisesta suojasta, konkurssipesä ei vastaavasti ole sidottu välityslausekkeeseen tällaista suojaa koskevassa riidassa. Vastaavanlainen kanta on omaksuttu myös Ruotsin oikeudessa, jossa niin ikään arvioitaessa velallisen tekemän välityssopimuksen sitovuutta konkurssivelkojiin nähden on ratkaisevana pidetty sitä, olisiko osapuolten välimiesmenettelyn kohteena olevasta kysymyksestä tekemä sopimus ollut konkurssivelkojia sitova (ks. NJA 1993 s. 641 ja NJA 2003 s. 3 sekä esimerkiksi Mikael Mellqvist – Lars Welamson, Konkurs, 2017, s. 163).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

14. B Oy on väittänyt, että välitystuomion tuomiolauselman kohdassa 1.2 on ratkaistu yksinomaan sen ja konkurssipesän välisin vaikutuksin kysymys panttaussopimukseen perustuvien velvoitteiden täyttämisestä eli siitä, oliko A Oy tehnyt panttaus- eli denuntiaatioilmoituksen panttaussopimuksessa edellytetyn mukaisesti. B Oy:n mukaan välitystuomion tuomiolauselman kohdissa 1.2 ja 1.7 tehdyillä ratkaisuilla ei muutenkaan ole vaikutuksia panttaussopimuksen ulkopuolisten tahojen oikeuksiin.

15. Korkein oikeus toteaa, että panttauksen tehokkuus ja siihen liittyvät, esimerkiksi panttioikeuden tuottamaa realisointi- ja etuoikeutta koskevat vaikutukset pantinantajan konkurssissa edellyttävät panttaussopimuksen lisäksi pääsääntöisesti, että myös niin sanottu julkivarmistus on tapahtunut ennen konkurssiin asettamista. Julkivarmistus on tehokkaan panttioikeuden edellytyksenä ratkaiseva juuri sivullissuojan syntymisen kannalta, eikä panttaussopimuksen sitovuus pantinantajan ja pantinsaajan välillä edellytä sen tekemistä. Saatavan panttauksessa julkivarmistus tapahtuu velkakirjalain 31 §:ssä tarkoitetulla tavalla denuntiaatioilmoituksella panttauksen kohteena olevan saatavan velalliselle.

16. Välitystuomion tuomiolauselman kohdassa 1.2 on vahvistettu tehokkaan julkivarmistuksen tapahtuminen denuntiaatioilmoituksella A Oy:n konkurssiin asettamista edeltävänä ajankohtana. Kohdassa 1.2 on siten vahvistettu sopimussuhteen ulkopuolisiin tahoihin, kuten muihin konkurssivelkojiin, nähden tehokkaan panttioikeuden syntymisen edellytys. Korkein oikeus katsoo, että kohdassa 1.2 ei ole ollut kyse yksinomaan pantinantajan ja pantinsaajan välisten, sopimukseen perustuvien velvoitteiden täyttämisen vahvistamisesta. Kohdassa 1.2 konkurssipesää vastaan annetulla vahvistustuomiolla on näin ollen välitön vaikutus sellaisten A Oy:n konkurssivelkojien oikeuksiin, jotka eivät ole olleet panttaussopimuksen ja siihen sisältyvän välityslausekkeen osapuolia.

17. Tuomiolauselman kohdassa 1.7 on vahvistettu sekä panttaussopimuksen että panttauksen voimassaolo ja sitovuus konkurssipesään nähden. Korkein oikeus toteaa, että panttauksen sitovuus konkurssipesään ja siten panttivelkojan kanssa kilpaileviin velkojiin nähden edellyttää panttauksen esineoikeudellisen suojan edellytysten, kuten julkivarmistuksen, täyttymistä. Kohta 1.7 sisältää tätä koskevan vahvistuksen. Korkein oikeus katsoo, ettei myöskään välitystuomion kohdassa 1.7 ole ratkaistu yksinomaan panttaussopimusta ja sopimusosapuolten siihen perustuvia velvoitteita koskevia kysymyksiä.

18. Korkein oikeus toteaa, että A Oy ei ole sen ja B Oy:n välisin sopimuksin voinut tulevia konkurssivelkojiaan sitovasti määrätä panttauksen sitovuudesta velkojiinsa nähden tai panttauksen konkurssissa saaman esineoikeudellisen suojan syntymisen edellytysten täyttymisestä. Välitystuomion tuomiolauselman kohdissa 1.2 ja 1.7 on siten konkurssipesää vastaan ratkaistu asiat, joista A Oy ei ennen konkurssia ole voinut konkurssipesää sitovasti sopia.

19. B Oy on vielä vedonnut siihen, että välitystuomion tuomiolauselman kohtiin 1.2 ja 1.7 on sisällytetty edeltä ilmenevät maininnat takaisinsaantia ja peräyttämistä koskevien vaatimusten jäämisestä välimiesoikeuden toimivallan ulkopuolelle. Korkein oikeus toteaa, että asiassa ei ole välitystuomion kumoamisen perusteena väitetty, että välimiesoikeus olisi ratkaissut kohdassa 1.2 tai 1.7 asiat konkurssilain tai takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain nojalla tai panttauksen peräyttämisen edellytysten kannalta. Konkurssipesän kanteen perusteella välityssopimuksen sitovuus konkurssipesään nähden on arvioitavana edellä todetuin tavoin tehokkaan panttioikeuden syntymiseen liittyvillä perusteilla. Tuomiolauselman kohtiin 1.2 ja 1.7 sisältyvillä välimiesoikeuden toimivaltaa koskevilla maininnoilla ei siten ole asian arvioinnissa merkitystä.

20. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että A Oy:n ja B Oy:n väliseen panttaussopimukseen sisältynyt välityslauseke ei edellä esitetty huomioon ottaen ole sitonut konkurssipesää tuomiolauselman kohdissa 1.2 ja 1.7 ratkaistujen asioiden osalta. Konkurssipesän ja B Oy:n välillä ei siten kohdissa 1.2 ja 1.7 ratkaistujen asioiden osalta ole ollut voimassa olevaa välityssopimusta, ja välimiehet ovat näin ollen asian tältä osin ratkaistessaan menneet välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi.

Välitystuomion ratkaisu välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamisesta

21. B Oy on väittänyt ensiksi, että hovioikeus on kumonnut välimiesmenettelyssä aiheutuneiden kulujen korvaamista koskevan ratkaisun sellaisen seikan perusteella, johon konkurssipesä ei ollut käräjäoikeudessa vedonnut. B Oy:n mukaan konkurssipesä oli vedonnut tältä osin yksinomaan siihen, että välimiehet olisivat menneet myös kuluratkaisun osalta toimivaltaansa ulommaksi, sekä siihen, että kuluratkaisu oli virheellinen ja kohtuuton. Toiseksi B Oy on vedonnut siihen, ettei välimiesoikeuden tekemää kuluratkaisua ole voitu kokonaisuudessaan kumota sillä perusteella, että välitystuomion kahdeksasta tuomiolauselmakohdasta kaksi on kumottu.

22. Korkein oikeus toteaa, että konkurssipesä on sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa vedonnut välitystuomion kuluratkaisun kumoamista koskevan vaatimuksensa perusteena muun ohella siihen, että pääasiaratkaisu on osittain kumottu. Kun hovioikeus on kumonnut välitystuomiossa tehdyn kuluratkaisun sillä perusteella, että se oli liitännäinen välitystuomion pääasiaan ja sen lopputulokseen nähden, Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole perustanut ratkaisuaan seikkaan, johon konkurssipesä ei ollut vedonnut.

23. Välimiesmenettelylain 49 §:ssä säädetään, että jolleivät asianosaiset ole toisin sopineet, välimiehet voivat tuomiossaan velvoittaa asianosaisen osaksi tai kokonaan korvaamaan vastapuolen välimiesmenettelystä aiheutuneet kulut noudattaen soveltuvin osin mitä oikeudenkäymiskaaressa oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta säädetään. Säännöksen esitöiden (HE 202/1991 vp s. 28) mukaan siinä kuluihin kuuluvat paitsi asianosaiselle välimiesmenettelyssä aiheutuneet varsinaiset asianajokulut, myös välimiehille tulevat korvaukset.

24. Välimiesmenettelyssä välimiehillä on siten yksinomainen toimivalta ratkaista välimiesmenettelystä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskeva asia. Yleisellä tuomioistuimella ei myöskään välitystuomion kumoamista koskevaa asiaa käsitellessään ole toimivaltaa muuttaa välimiesten tekemää oikeudenkäyntikuluratkaisua, vaan ainoastaan päättää sen kumoamista koskevan vaatimuksen hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäyntikuluja koskevan ratkaisun liitännäisyydestä pääasiaan nähden johtuu, että välitystuomion tullessa pääasian osalta kumotuksi on myös välitystuomiossa tehdyn oikeudenkäyntikuluratkaisun kumoamiselle yleensä katsottava olevan perusteet.

25. Konkurssipesä on asian välimiesmenettelyssä hävittyään välitystuomiossa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:stä ilmenevään periaatteeseen viitaten velvoitettu korvaamaan B Oy:n oikeudenkäyntikulut sekä vastaamaan yksin välimiehille suoritettavasta korvauksesta. Kun välitystuomio on nyt kahden keskeisen tuomiolauselman kohdan osalta kumottu, ei konkurssipesän kuluvastuulle ole enää välitystuomiossa mainittua perustetta.

26. Korkein oikeus toteaa, ettei välitystuomiosta käy ilmi, miltä osin oikeudenkäyntikuluja koskeva ratkaisu on kohdistunut välitystuomion kumotuksi tulleisiin kohtiin 1.2 ja 1.7. Välitystuomion kuluratkaisu ei siten ole kumottavissa yksinomaan mainittuihin kohtiin kohdistuvilta osin. Korkein oikeus katsoo näin ollen hovioikeuden tavoin, että välimiesten tekemä ratkaisu välimiesmenettelystä aiheutuneiden kulujen korvaamisesta tulee kumota kokonaisuudessaan.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Tuula Pynnä, Tatu Leppänen, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Sanna Holkeri.

Työntekijän työnantajaansa vastaan ajama työsuhdesaatavia koskeva kanne oli hyväksytty. Asia oli oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä tarkoitetulla tavalla oikeudellisesti niin epäselvä, että työnantajalla oli ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että työnantajan tuli kuitenkin korvata työntekijän oikeudenkäyntikulut osittain.

OK 21 luku 8 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 21.12.2015 nro 15/20514 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 24.11.2016 nro 1697 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Inka Grönqvist sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Olli Mäkinen, Helena Vihriälä ja Petra Spring. Esittelijä Samuli Kaarre.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomiota muutetaan ja kanne hyväksytään. A vaati lisäksi, että X Oyj velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa asianosaiskuluineen käräjäoikeudessa 4 483,60 eurolla, hovioikeudessa 1 541,60 eurolla ja Korkeimmassa oikeudessa 1 932,20 eurolla, kaikki määrät laillisine korkoineen. Lisäksi A vaati, että hänet vapautetaan velvollisuudesta korvata X Oyj:lle käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa tuomitut oikeudenkäyntikulut.

Työnantaja X Oyj myönsi vastauksessaan kanteessa esitetyt vaatimukset oikeiksi lukuun ottamatta A:n X Oyj:hin kohdistamaa asianosais- ja oikeudenkäyntikuluvaatimusta. X Oyj vaati, että asianosaiset määrätään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla pitämään kulunsa vahinkonaan.

A antoi Korkeimmalle oikeudelle pyydetyn lausuman oikeudenkäyntikuluja koskevan X Oyj:n vaatimuksen johdosta ja vaati, että X Oyj velvoitetaan korvaamaan lausuman antamisesta aiheutuneet kulut 136,40 eurolla valituksessa vaadittuine korkoineen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on toiminut X Oyj:n palveluksessa lennonjohtajana. Suomen Lennonjohtajien Yhdistys ry on ryhtynyt työtaisteluun, jota koskevan ilmoituksen mukaan yhdistyksen jäsenet eivät suorita varsinaisen lennonjohtajan työn lisäksi niin sanottuja OTO-tehtäviä, joita tehtiin tiettyinä työvuorolistassa määrättyinä päivinä. Työtaistelu on alkanut 13.8.2013.

2. A:lla on ollut OTO-tehtäviä 28.–29.10.2013. Hän on ollut sairauslomalla 27.10.2013 lukien.

3. A on vaatinut kanteessaan, että työnantaja velvoitetaan maksamaan hänelle sairausajan palkkaa edellä mainituilta sairauslomapäiviltä. A:n mukaan hän oli sairastunut ja tullut työkyvyttömäksi ennen kuin työtaistelu oli hänen kohdallaan alkanut, ja aikaprioriteettiperiaatteen mukaisesti poissaoloperusteena oli sairastumisesta johtunut työkyvyttömyys. X Oyj on kiistänyt kanteen katsoen, että A oli aikaprioriteettiperiaatteen mukaisesti ollut lakossa työkyvyttömyytensä aikaiset OTO-päivät.

4. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen riidatonta korkojäämävaatimusta lukuun ottamatta ja velvoittanut A:n suorittamaan X Oyj:lle tämän vaatiman oikeudenkäyntikulujen korvauksen korkoineen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ja on velvoittanut A:n korvaamaan yhtiön oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa korkoineen.

5. A on Korkeimmassa oikeudessa toistanut kannevaatimuksensa hylätyiltä osin ja vaatinut korvausta hänelle asiassa aiheutuneista oikeudenkäynti- ja asianosaiskuluista korkoineen. X Oyj on vastauksessaan myöntänyt sairausajan palkkaa koskevan vaatimuksen. Yhtiö on viitannut ratkaisuun KKO 2018:40, jossa Korkein oikeus on katsonut, että aikaprioriteetin määrittelevä hetki arvioidaan työntekijäkohtaisesti. Merkityksellistä on se, minkä syyn takia kyseinen työntekijä on ensiksi jäänyt pois työstä. A:n sairausloma on alkanut ennen hänen ensimmäistä OTO-vuoroaan, joten edellä mainitun Korkeimman oikeuden ratkaisun nojalla A:lla on oikeus palkkaan sairausajalta 28.–29.10.2013.

Pääasian ratkaisu

6. A:n kanteeseen perustuvassa riita-asiassa sovinto on sallittu. Näin ollen X Oyj:n myöntäminen on otettava tuomion perustaksi, ja A:n kannevaatimus on vastaavasti hyväksyttävä. X Oyj on myöntämisensä perusteella velvollinen suorittamaan A:lle tämän vaatiman sairausajan palkkaa vastaavan määrän.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus

Kuluvastuun määräytymisen perusteet

7. X Oyj olisi pääasian lopputuloksen vuoksi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n, 3 §:n 1 momentin ja 16 §:n nojalla velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut asiassa tämän vaatimuksen mukaan täysimääräisesti.

8. X Oyj on vastustanut A:n oikeudenkäyntikuluvaatimusta ja vaatinut, että asianosaiset määrätään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla vastaamaan itse asianosais- ja oikeudenkäyntikuluistaan.

9. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n mukaan, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin, tuomioistuin voi määrätä, että asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaavat itse oikeudenkäyntikuluista.

10. Kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen pitää olla 8 a §:n perustelujen mukaan suhteellisen korkea. Säännös on tarkoitettu poikkeukseksi (HE 107/1998 vp s. 19).

11. X Oyj:n vastauksessaan viittaama ennakkopäätös KKO 2018:40 aikaprioriteettiperiaatteen soveltamisesta on annettu nyt kysymyksessä olevan asian ollessa Korkeimmassa oikeudessa jo vireillä.

12. Korkein oikeus toteaa, että kysymys kanteessa tarkoitetun aikaprioriteettisäännön soveltamisesta on erityisesti asiaa koskevan Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksen puuttuessa ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että X Oyj:llä on ollut perusteltu syy vastustaa kannetta oikeudenkäynnissä. Kun 8 a § on näin ollen sovellettavissa, seuraavaksi on arvioitava, onko säännöksessä tarkoitetun, häviäjän oikeudenkäyntikuluvastuuta alentavan, määräyksen antaminen perusteltua nyt käsiteltävänä olevassa tapauksessa.

13. A on katsonut, että oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä tarkoitetulle määräykselle ei ole perusteita. Hän on esittänyt kantansa tueksi yleisluonteisia näkökohtia siitä, että työoikeudellisten riita-asioiden kuluratkaisuissa olisi otettava huomioon työntekijän asema heikompana osapuolena ja kuluvastuun jakautumisen merkitys kyseisen jutun asianosaisille. A toteaa, että valtaosassa työoikeudellisista riita-asioista kantajana on työntekijä ja oikeuskäytäntö kehittyy pääasiassa näiden kanteiden pohjalta. Kulujen kuittaaminen kantajan voittaessa vaatimusmäärältään vähäisen riita-asian vähentäisi työntekijän intressiä tai mahdollisuuksia saattaa asiaa muutoksenhakuasteisiin. A:n mukaan 8 a §:n soveltamiseen pitäisi suhtautua pidättyväisesti ainakin siinä tapauksessa, että voittanut työntekijäosapuoli kulujen kuittaamisen jälkeen joutuisi samaan tai huonompaan taloudelliseen asemaan kuin ennen kanteen nostamista. Edelleen A on tuonut esiin, että kulujen kuittaaminen tässä asiassa johtaisi muutoksenhakijan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen, kun otetaan huomioon hänen vaatimustensa ja hänelle aiheutuneiden asianosais- ja oikeudenkäyntikulujen määrä.

14. Korkein oikeus toteaa, että A:n esittämät näkökohdat ovat merkityksellisiä oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa. Lain perustelut tukevat A:n esille tuomaa käsitystä siitä, että kuluvastuun ankara tulkinta saattaa näivettää oikeuskäytännön kehittymistä. Perusteluissa pidetään suotavana, että ankara kuluvastuu ei estä sitä, että korkein oikeus voi harkita mahdollisimman laaja-alaisesti vaikeita oikeuskysymyksiä ja antaa niistä ennakkoratkaisuja. Toisaalta perustelujen mukaan myös asianosaisten oikeusturvan ja oikeusjärjestelmän käytettävyyden kannalta on tärkeää, että oikeudellisesti mutkikkaassa tilanteessa on mahdollisuus kääntyä tuomioistuimen puoleen ilman, että kuluvastuu aina kokonaan jää riidan lopulliselle häviäjälle. (HE 107/1998 vp s. 19.)

15. Säännöksen soveltamisessa on otettava edellä todetun lisäksi huomioon kyseisen asian pääasiaratkaisun perustelut. Myös tuomion lopputuloksen muutokset ja niiden perustelut ylemmissä oikeusasteissa voivat samalla olla perusteita lopullisen häviäjän oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudelle. Säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen. (HE 107/1998 vp s. 19.)

16. Korkein oikeus toteaa, että edellisissä kohdissa esitetyt perustelut häviäjän täyden kuluvastuun pääsäännöstä poikkeamiselle voivat lopputulokseltaan nyt ratkaistavan kaltaisessa asiassa puoltaa myös pääsäännön mukaista kuluratkaisua. Korkein oikeus toteaa edelleen, että kulukysymyksen arvioimisessa ensisijaisia perusteita ovat ratkaistavaa yksittäistä asiaa koskevat seikat, vaikka yleisillä näkökohdilla on myös oma merkityksensä. X Oyj on vedonnut kulujen kuittausvaatimuksen perusteena vain siihen, ettei riidan kohteena olleesta aikaprioriteettisäännöstä ollut oikeuskäytäntöä ennen Korkeimman oikeuden ratkaisua 2018:40. A on puolestaan tuonut esiin edellä kohdassa 13 kuvattuja yleisiä näkökohtia ja väitetyn kohtuuttomuuden. Lain perustelujen mukaan 21 luvun 8 a § ei kuitenkaan mahdollista kuluvastuun alentamista kohtuusharkinnan perusteella (HE 107/1998 vp s. 19). Kuluvastuun alentamisesta kohtuuttomuuden perusteella säädetään erikseen luvun 8 b §:ssä, jonka soveltamisesta ei ole tässä asiassa kysymys.

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltaminen tässä asiassa

17. Korkein oikeus katsoo, että asiassa ratkaistavana ollut pääkysymys on ollut oikeudellisesti siinä määrin epäselvä, että asian hävinneen X Oyj:n kuluvastuuta on perusteltua alentaa. Korkein oikeus toteaa, että 8 a §:ää sovellettaessa on hävinneen asianosaisen vastapuolelle maksettavia kuluja ensisijaisesti alennettava ja vasta toissijaisesti kulut voidaan kuitata kokonaan (HE 107/1998 vp s. 19). Arvioinnissa voidaan tällöin ottaa asianmukaisesti huomioon alentamisen puolesta ja sitä vastaan eri painolla puhuvat seikat.

18. X Oyj ei ole tässä asiassa esittänyt vaatimukselleen kuluvastuunsa alentamisesta muita perusteita kuin oikeuskäytännön puuttumisen. Huomioon ottaen tämä ja A:n esittämät vastasyyt oikeudenkäyntikulujen alentamatta jättämiselle Korkeimmalla oikeudella ei ole perusteita alentaa X Oyj:n oikeudenkäynti- ja asianosaiskulujen korvausvelvollisuutta A:lle enempää kuin yhdellä kolmasosalla. X Oyj on Korkeimmassa oikeudessa myöntänyt kannevaatimuksen oikeaksi. Asianosaisen myötävaikutus asian sovinnolliseen ratkaisemiseen on seikka, joka voidaan ottaa huomioon myös oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa. Tälle ei kuitenkaan voida antaa olennaista merkitystä arvioitaessa A:lle kanteen myöntämiseen mennessä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvattavuutta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. X Oyj velvoitetaan maksamaan A:lle hovioikeuden tuomitseman määrän lisäksi sairausajan palkkaa yhteensä 658,10 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 31.10.2013 lukien.

X Oyj velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 2 989,10 euroa ja hovioikeudessa 1 027,70 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

A vapautetaan velvollisuudesta korvata X Oyj:n oikeudenkäyntikulut sekä käräjäoikeudessa että hovioikeudessa.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

X Oyj velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 1 379,10 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Asko Välimaa, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Salosen mietintö oli perustelujen kohtien 1–15 ja tuomiolauselman ensimmäisen kappaleen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Muilta osin esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi seuraavasti:

Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n soveltamisen edellyttämässä kokonaisarvioinnissa tulee ottaa huomioon pykälän säätämisen taustalla olevat Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdasta 14 ilmenevät asianosaisen oikeusturvaan ja oikeusjärjestelmän käytettävyyteen liittyvät tavoitteet. Tästä johtuen säännöksessä tarkoitettu asian oikeudellinen epäselvyys ja siitä johtuva kanteen vireillepanoon tai sen kiistämiseen liittyvä perusteltu syykään ei välttämättä johda hävinneen osapuolen kuluvastuun alentamiseen saatikka sen kokonaan poistamiseen. Sääntelyn tavoitteet tulee ottaa kokonaisarvioinnissa huomioon myös alentamisen määrää harkittaessa. Lainkohdan soveltamisesta ei soveltamisedellytysten täyttyessä luonnollisestikaan tule pidättäytyä pelkästään siitä syystä, että kuluvastuun alentamisen tueksi saatetaan esittää myös kohtuusperusteisia näkökohtia.

Säännöstä sovellettaessa voidaan siten arvioida esimerkiksi asianosaisen kanteellaan vaatiman etuuden tai kiistämän vaatimuksen ja hänelle oikeudenkäynnistä aiheutuneiden kustannusten keskinäistä suhdetta. Kanteella vaaditun etuuden vähäisyydestä voi seurata, että oikeutetunkin vaatimuksen tai merkityksellisenkin oikeuskysymyksen sisältävän asian vireillepano oikeudenkäyntikulujen korvattavuuteen liittyvistä syistä estyy.

A on esittänyt, että esimerkiksi työntekijän palkkariitoja koskevissa asioissa kanteen nostaminen ja oikeutetunkin saamisoikeuden toteuttaminen voi vaarantua siitä syystä, että asia arvioidaan oikeudellisesti siinä määrin epäselväksi, että työntekijä voi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla joutua vastaamaan asian ajamisen edellyttämistä oikeudenkäyntikuluistaan. Tämä, kuten myös se A:n mainitsema näkökohta, että työoikeudellisissa riita-asioissa kanteen useimmiten panee vireille työntekijä ja että oikeuskäytännön kehittymisen kannalta oikeudenkäyntikulujen pääsääntöinen kuittaaminen työntekijän voittaessa oikeudellisesti epäselvän asian olisi oikeuskäytännön kehittymisen kannalta haitallista, on säännöksen esitöissä esitettyjen tavoitteiden kannalta huomionarvoinen.

A:n asiassa vaatimien oikeudenkäynti- ja asianosaiskulujen määrä on suuruusluokaltaan 8 000 euroa. Hänen kanneteitse vaatimansa työsuhdesaatava on edellä mainittuihin kuluihin verrattuna ollut alle kymmenesosan suuruinen. Asiassa ei ole ilmennyt, että A hänelle myönnetyn oikeusturvaetuuden tai muun syyn johdosta olisi vapautunut henkilökohtaisesti vastaamasta oikeudenkäyntikuluistaan tai että vastapuolen kuluvastuun toteutumisella ei muusta syystä olisi ollut kanteen vireillepanon kannalta ainakaan ratkaisevaa merkitystä. Edellä mainittuihin seikkoihin nähden pääasian hävinneen X Oyj:n oikeudenkäyntikuluvastuun osittainenkaan alentaminen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:n nojalla ei olisi sopusoinnussa edeltä ilmenevien pykälän säätämiseen johtaneiden tavoitteiden kanssa.

Korkein oikeus todennee, että sille seikalle, että X Oyj on Korkeimmassa oikeudessa myöntänyt kannevaatimuksen oikeaksi ei voida antaa olennaista merkitystä arvioitaessa A:lle kanteen myöntämiseen mennessä aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvattavuutta, vaikka asianosaisen myötävaikutus asian sovinnolliseen ratkaisemiseen sinänsä on seikka, joka voidaan ottaa huomioon oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa. Korkein oikeus katsonee johtopäätöksenään, että asiassa ei ole edellytyksiä alentaa X Oyj:n A:lle maksettavien oikeudenkäynti- ja asianosaiskulujen määrää.

A on voittanut muutoksenhakunsa Korkeimmassa oikeudessa. X Oyj on siten velvollinen korvaamaan hänen täällä vaatimansa oikeudenkäynti- ja asianosaiskulut.

Esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi tuomiolauselmassaan X Oyj:n korvattavien oikeudenkäyntikulujen osalta seuraavasti:

X Oyj velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista käräjäoikeudessa 4 393,60 euroa ja hovioikeudessa 1 541,60 euroa sekä asianosaiskuluista käräjäoikeudessa 90 euroa, kaikki määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lähtien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

X Oyj velvoitetaan korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa 2 068,60 eurolla korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä.