Kaupunki oli syksyllä 2013 käynyt työntekijöidensä kanssa yhteistoimintaneuvottelut talousarvioehdotuksessa edellytetyistä henkilöstömenojen säästötavoitteista. Neuvottelujen päätyttyä kaupunginvaltuusto oli joulukuussa 2013 päättänyt, että säästötavoite toteutetaan koko henkilöstön lomauttamisella. Kaupunki oli tämän jälkeen keväällä 2014 käynyt työntekijöidensä kanssa lomautuksen toteuttamista koskevat yhteistoimintaneuvottelut.

Korkein oikeus katsoi, että kaupungin olisi tullut käydä jo ennen joulukuussa 2013 tehtyä kaupunginvaltuuston päätöstä yhteistoimintaneuvottelut, joita edellytetään työvoiman käytön vähentämistä harkittaessa. Kun kaupunki ei ollut näin menetellyt, kaupunki oli työnantajana laiminlyönyt yhteistoimintavelvoitettaan ja se velvoitettiin maksamaan lomautetuille työntekijöille hyvitystä.

L työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa 4 § 1 mom 4 kohta, 4 § 2 mom, 21 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Oulun käräjäoikeudessa

Työntekijät vaativat, että A:n kaupunki velvoitetaan maksamaan heille yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta johtuvaa hyvitystä kullekin 20 000 euroa. Kaupunginvaltuusto oli joulukuussa 2013 päättänyt lomauttaa koko henkilökunnan viiden päivän ajaksi ilman, että kaupunki oli tätä ennen käynyt henkilökunnan kanssa lomautusta koskevia yhteistoimintaneuvotteluja. Lomautusta koskevat yhteistoimintaneuvottelut kaupunki oli pitänyt vasta sen jälkeen, kun se oli jo päättänyt lomautuksesta.

Kaupunki vaati, että kanne hylätään. Kaupunki oli täyttänyt yhteistoimintavelvoitteensa. Kaupungin ja työntekijöiden välisissä yhteistoimintaneuvotteluissa syksyllä 2013 oli yhtenä säästötoimenpiteenä käsitelty lomauttamista. Tarkemmat lomautussuunnitelmat ja siihen liittyvät yhteistoimintaneuvottelut kaupunki oli voinut käydä vasta sen jälkeen, kun kaupunginvaltuusto oli hyväksynyt lomautussuunnitelman.

Käräjäoikeuden tuomio 2.11.2016 nro 16/16444

Asiaa koskevaa sääntelyä, tapahtumatietoja ja esitettyä näyttöä selostettuaan käräjäoikeus totesi näytön perusteella vaikuttavan selvältä, että syksyn 2013 yhteistoimintaneuvotteluissa kaupunki oli pitänyt lomautusvaihtoehtoa viimeisenä vaihtoehtona. Tämän vuoksi lomautuksesta ei ollut tuolloin käytännössä keskusteltu. Syksyn 2013 yhteistoimintaneuvottelut olivat koskeneet muita säästötoimenpiteitä kuin lomautuksia, eikä niiden ollut tarkoituskaan koskea lomautuksia.

Kaupunki ei ollut syksyllä 2013 toimittanut myöskään työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain (kunnallinen yhteistoimintalaki) 7 §:n edellyttämää neuvotteluesitystä työntekijäjärjestöille lomautuksia koskevista yhteistoimintaneuvotteluista.

Kunnallisen yhteistoimintalain 5 § edellytti keskustelua kyseisen toimenpiteen perusteista, vaikutuksista ja vaihtoehdoista. Koska lomautusta oli koko ajan pidetty viimeisenä vaihtoehtona, ei keskustelua esimerkiksi lomautuksen vaikutuksista ollut käyty lainkaan. Lomautuksen vaihtoehdoista oli käyty keskustelua, mutta niiden aikana lomautusta ei ollut pidetty todellisena vaihtoehtona, koska työnantajakin oli useita kertoja ilmaissut, että se oli viimeinen vaihtoehto. Näin ollen lain edellyttämät keskustelut olivat jääneet käymättä.

Kunnallisen yhteistoimintalain säännökset antoivat työntekijöille mahdollisuuden osallistua työtään koskevien päätösten valmisteluun. Myös kuulemisperiaatetta oli lain esitöissä ja yhteistoimintadirektiivissä korostettu. Tässä tilanteessa työntekijät eivät olleet saaneet todellista mahdollisuutta osallistua lomautusta koskevan päätöksen valmisteluun eivätkä he olleet myöskään tosiasiallisesti tulleet kuulluksi kyseisen seikan osalta. Lomautusta koskevat kommentit ja keskustelut olivat jääneet muutamiksi yksittäisiksi huomioiksi syksyn 2013 yhteistoimintaneuvottelujen aikana. Näiden ei voitu katsoa täyttävän yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain tavoitteita ja velvoitteita.

Käräjäoikeus katsoi näytön perusteella selvitetyksi, että lomautusta koskevat yhteistoimintaneuvottelut oli tosiasiallisesti käyty vasta keväällä 2014, kun lomautuksista oli jo päätetty. Tätä johtopäätöstä tuki myös se, että kaupunki oli toimittanut lain 8 §:n mukaisen ilmoituksen työ- ja elinkeinotoimistolle vasta maaliskuussa 2014, ennen kevään yhteistoimintaneuvotteluita. Kyseistä ilmoitusta ei ollut toimitettu syksyllä 2013.

Yhteenvetona käräjäoikeus totesi, että kaupunki oli menetellyt yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain velvoitteiden vastaisesti, koska lomautusta koskevia yhteistoimintaneuvotteluja ei ollut käyty asianmukaisesti ja lain edellyttämällä tavalla ennen lomautusta koskevaa kaupunginvaltuuston päätöksen tekemistä.

Hyvityksestä ja sen määrästä käräjäoikeus totesi asiaa koskevaa sääntelyä selostettuaan, että asiassa ei ollut perusteita pitää kaupungin menettelyä tahallisena, vaan enemmänkin huolimattomuudesta johtuvana. Työtekijöihin kohdistetun toimenpiteen luonne oli ollut lyhyt viiden päivän lomautus, joka oli koskenut käytännössä jokaista kaupungin tuhansista työntekijöistä. Laiminlyöntiä ei siten ollut pidettävä yksittäisen työntekijän näkökulmasta kovin vakavana, eikä siitä aiheutunutta henkistä loukkausta voitu pitää erityisen suurena. Toisaalta laiminlyöntiä ei voitu pitää niinkään vähäisenä, että hyvitys voitaisiin jättää kokonaan tuomitsematta.

Käräjäoikeus katsoi, että vaadittu 20 000 euron suuruinen hyvitys työntekijää kohti oli kuitenkin liian korkea. Kun otettiin huomioon edellä mainitut seikat ja laiminlyönnin vaikutus yksittäistä työntekijää kohtaan, käräjäoikeus piti kohtuullisena hyvityksen määränä 1 500 euroa.

Käräjäoikeus velvoitti kaupungin korvaamaan työntekijöille hyvityksenä 1 500 euroa kullekin.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Henna Luomaranta-Tuukkanen.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 22.9.2017 nro 389

Kaupunki valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään. Työntekijät vaativat vastavalituksessaan, että hyvityksen määrä korotetaan 20 000 euroksi kullekin. Asianosaiset kiistivät toistensa vaatimukset.

Asiaa koskevaa sääntelyä ja tapahtumatietoja selostettuaan hovioikeus totesi, että syksyllä 2013 käydyissä yhteistoimintaneuvotteluissa henkilöstömenojen säästötavoitteen toteuttamisvaihtoehtoja ja sen toteuttamisen edellyttämiä toimenpiteitä oli käsitelty yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain 4 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla.

Näissä neuvotteluissa säästöjen toteutumiseksi tarvittavista toimenpiteistä ei ollut kuitenkaan päästy yksimielisyyteen, jolloin kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukainen lomautus oli jäänyt mahdolliseksi säästökeinoksi. Lain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan perusteluista sekä lain säännösten sanamuodosta ja tarkoituksesta ilmeni, että tässä tilanteessa lopullisen lomautuspäätöksen tekeminen ja yhteistoimintavelvoitteen täyttyminen olisi edellyttänyt lain 5 §:n 3 momentin, 7 §:n ja 8 §:n mukaisen menettelyn noudattamista.

Hovioikeus totesi, että lain 4 §:n 2 momenttia oli siten pidettävä 1 momenttia täydentävänä säännöksenä, eikä se näin ollen vapauttanut työnantajaa lain 4 §:n 1 momentin 1 kohdan edellyttämien yhteistoimintaneuvottelujen käymisestä ennen lopullisen lomautuspäätöksen tekemistä. Tämä tulkinta oli sopusoinnussa myös yhteistoiminnasta yrityksissä annettujen säännösten soveltamiskäytännön kanssa.

Kaupunginvaltuusto oli säästötavoitteesta päättäessään tehnyt myös lopullisen päätöksen sen toteuttamistavasta eli päättänyt, että koko henkilöstö lomautetaan viideksi päiväksi, minkä päätöksen täytäntöönpanoa koskevista ohjeista kaupunginhallitus on päättänyt 20.1.2014. Kunnallisen yhteistoimintalain 13 §:n mukaiset yhteistoimintavelvoitteen täyttymisen edellyttämät neuvottelut oli puolestaan käyty ja 8 §:n edellyttämä ilmoitus tehty vasta 10.3.–1.4.2014 eli lopullisen lomautuspäätöksen tekemisen jälkeen. Näin menetellessään A:n kaupunki oli huolimattomuudesta rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan, joten se oli velvollinen maksamaan työntekijöille hyvityksen.

Hyvityksen määrän osalta hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Seppo Hyartt ja Liisa Rintala. Esittelijä Mari Hiltunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:n kaupungille myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A:n kaupunki vaati ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. Toissijaisesti kaupunki vaati, että vastaajille maksettavaksi tuomittu hyvitys jätetään tuomitsematta tai ainakin sen määrää alennetaan.

Vastauksessaan työntekijät vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A:n kaupungin kaupunginjohtajan talousarvioesityksessä 28.10.2013 oli esitetty, että vuoden 2014 vuosikatteen toteutuminen edellytti talousarviossa esitettyjen toimenpiteiden lisäksi henkilöstömenojen 9 miljoonan euron säästötavoitteen toteutumista. Kaupunki oli 31.10.2013 kutsunut henkilöstön edustajat yhteistoimintamenettelyn mukaiseen neuvotteluun, joka koski henkilöstöön kohdistuvia säästötoimenpiteitä.

2. Kaupunki oli marraskuussa 2013 käynyt työntekijäjärjestöjen kanssa yhteistoimintaneuvottelut mainitusta 9 miljoonan euron säästötavoitteesta. Neuvotteluja oli käyty 4.11.–18.11.2013 yhteensä viidessä tilaisuudessa. Neuvotteluissa kaupungin ensisijainen esitys oli ollut, että säästötavoite toteutetaan joko leikkaamalla työntekijöiden lomarahoja tai siirtämällä yleiskorotusten maksua. Työntekijäjärjestöt eivät olleet hyväksyneet kaupungin esitystä, koska ne pitivät sitä käytännössä palkanalennuksena. Henkilöstöön kohdistuva lomauttaminen oli ollut neuvotteluissa esillä viimesijaisena vaihtoehtona.

3. Kaupunki oli viimeisessä neuvottelutilaisuudessa 18.11.2013 tehnyt uuden esityksen, jossa säästötavoite oli alennettu 5 miljoonaan euroon siten, että se toteutettaisiin leikkaamalla työntekijöiden lomarahoja. Vaihtoehtona kaupunki oli esittänyt viikon lomautusta. Työntekijäjärjestöt eivät olleet hyväksyneet kaupungin esitystä.

4. Yhteistoimintaneuvottelut eivät olleet siten johtaneet yksimielisyyteen. Kaupunki oli 18.11.2013 pidetyn kokouksen päätteeksi ilmoittanut työntekijöille esittävänsä kaupunginvaltuustolle, että säästöt toteutetaan lomauttamalla koko henkilöstö noin viikon ajaksi. Kaupunginvaltuusto oli päätöksellään 2.12.2013 hyväksynyt kaupunginhallituksen esityksen, jonka mukaan 5 miljoonan euron säästötavoite toteutetaan koko henkilöstön lomauttamisella. Tämän jälkeen kaupunki oli keväällä 2014 laatinut lomauttamista koskevan ohjeistuksen, jonka pohjalta on käyty uudet yhteistoimintaneuvottelut, joissa oli käsitelty lomauttamisen käytännön toteuttamisen yksityiskohtia.

Asian aikaisempi käsittely

5. Kaupungin kahdeksan työntekijää ovat kanteessaan vaatineet, että kaupunki määrätään maksamaan heille työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain (jäljempänä kunnallinen yhteistoimintalaki) mukaista hyvitystä yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta kullekin 20 000 euroa. Kanteen perusteeksi on esitetty, että kaupunginvaltuusto oli joulukuussa 2013 päättänyt lomauttaa koko henkilökunnan viiden päivän ajaksi ilman, että kaupunki oli tätä ennen käynyt työntekijöiden kanssa lomautusta koskevia yhteistoimintaneuvotteluja. Lomautusta koskevat yhteistoimintaneuvottelut kaupunki oli pitänyt vasta sen jälkeen, kun se oli jo sitovasti kaupunginvaltuustossa päättänyt lomautuksesta.

6. Kanteen mukaan syksyllä 2013 käydyt yhteistoimintaneuvottelut eivät olleet täyttäneet niitä vaatimuksia, joita kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua työvoiman vähentämistä koskevilta neuvotteluilta edellytetään. Kaupunki ei ollut antanut työntekijöille lain edellyttämää neuvotteluesitystä, josta olisi ilmennyt, että neuvotteluissa käsitellään lomauttamista, eikä toimittanut sitä työvoimaviranomaisille. Kaupunki ei ollut myöskään antanut työntekijöille tarpeellisia tietoja yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävistä asioista, eikä se ollut neuvotellut työntekijöiden kanssa lomauttamisen perusteista, vaikutuksista ja vaihtoehdoista. Kaupunki oli näin ollen rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan.

7. Kaupunki on kiistänyt työntekijöiden vaatimukset perusteettomina. Kaupunki on ensisijaisesti katsonut, ettei se ole rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan, koska kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 2 momentti ei ole edellyttänyt täysimittaisia yhteistoimintaneuvotteluja ennen talousarvioehdotuksen viemistä kaupunginvaltuustolle vaan ainoastaan siinä edellytettyjen toimenpiteiden käsittelyä. Varsinaiset eli lain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittamat yhteistoimintaneuvottelut kaupunki oli voinut käydä vasta, kun kaupunginvaltuusto oli päättänyt lomauttamisesta. Kaupungin näkemyksen mukaan kunnallinen yhteistoimintalaki on näin ollen kaksiportainen ja poikkeaa muista yhteistoimintalaeista. Tämä ero on kaupungin mukaan seurausta kunnallisesta itsehallinnosta ja demokratiaperiaatteesta.

8. Toissijaisesti kaupunki on katsonut, että joka tapauksessa sen syksyllä 2013 työntekijöidensä kanssa käymät yhteistoimintaneuvottelut olivat täyttäneet myös ne vaatimukset, jotka asetetaan kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettujen asioiden käsittelemiselle. Ainoastaan ilmoitus työvoimaviranomaisille oli jäänyt tekemättä, mutta sillä ei ollut merkitystä, koska kyse oli ollut lyhyestä lomautuksesta.

9. Käräjäoikeus on katsonut, että syksyn 2013 yhteistoimintaneuvottelut olivat koskeneet muita säästötoimenpiteitä kuin lomautusta. Lain edellyttämät lomautusta koskevat yhteistoimintaneuvottelut kaupunki oli käynyt vasta keväällä 2014, kun lomautuksista oli jo päätetty. Kaupunki oli näin ollen rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan. Käräjäoikeus on hyväksynyt työntekijöiden kanteen perusteeltaan ja määrännyt kaupungin maksamaan työntekijöille hyvitystä 1 500 euroa kullekin.

10. Kaupungin valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen hovioikeus on katsonut, että kaupunki oli syksyn 2013 yhteistoimintaneuvotteluissa käsitellyt kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 2 momentin edellyttämällä tavalla myös lomauttamista yhtenä mahdollisena säästötoimenpiteenä. Kaupunki ja työntekijät eivät olleet kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen asiassa, joten kaupungin olisi tullut käydä vielä lain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan edellyttämät yhteistoimintaneuvottelut ennen kuin kaupunginvaltuusto oli voinut tehdä lomautuspäätöksen. Kaupunki ei ollut näin toiminut, joten se oli rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan. Kaupunki oli velvollinen suorittamaan työntekijöille käräjäoikeuden tuomitsemat hyvitykset. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

11. Korkeimmassa oikeudessa on kaupungin valituksen johdosta ensisijaisesti kysymys kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan ja 2 momentin tulkinnasta. Kysymys on erityisesti siitä, kumman edellä mainituista säännöksistä mukaisesti kunnan on käytävä yhteistoimintaneuvottelut, jos kunta päättää lomauttamisesta talousarvioehdotuksen käsittelyn yhteydessä. Toissijaisesti kysymys on siitä, onko kaupunki joka tapauksessa syksyllä 2013 työntekijöidensä kanssa käymissään yhteistoimintaneuvotteluissa täyttänyt 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisen yhteistoimintavelvoitteensa. Mikäli kaupungin katsotaan laiminlyöneen yhteistoimintavelvoitteensa, kysymys on lisäksi hyvityksen tuomitsemisesta ja sen määrästä.

Sovellettavat säännökset

12. Kunnallisen yhteistoimintalain 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää työnantajan ja henkilöstön välistä yhteistoimintaa kunnissa. Yhteistoiminnan tavoitteena on antaa henkilöstölle mahdollisuus yhteisymmärryksessä työnantajan kanssa osallistua kunnan toiminnan kehittämiseen ja antaa henkilöstölle mahdollisuus vaikuttaa omaa työtään ja työyhteisöään koskevien päätösten valmisteluun sekä samalla edistää kunnallisen palvelutuotannon tuloksellisuutta ja henkilöstön työelämän laatua.

13. Sanotun lain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan työnantajan ja henkilöstön välisessä yhteistoiminnassa käsitellään ainakin sellaiset asiat, jotka koskevat taloudellisista ja tuotannollista syistä toimeenpantavaa osa-aikaistamista, lomauttamista tai irtisanomista. Säännöksen 2 momentin mukaan, jos kunnan talousarvioehdotuksessa edellytetään sellaisia toimenpiteitä, joiden toteuttaminen todennäköisesti aiheuttaisi useita irtisanomisia, osa-aikaistamisia, lomautuksia taikka merkittäviä heikennyksiä palvelussuhteiden ehdoissa, toimenpiteitä on käsiteltävä yhteistoimintamenettelyssä ennen kuin kunnanhallitus tekee valtuustolle lopullisen talousarvioehdotuksen.

14. Lain 13 §:n 1 momentin mukaan yhteistoimintavelvoite on täytetty, kun asiassa on menetelty 5 §:ssä ja 6 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Kun kyseessä on 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu työvoiman vähentämistilanne, yhteistoimintavelvoitteen täyttyminen edellyttää myös 8 §:n noudattamista.

15. Lain 5 §:n 1 momentin mukaan ennen kuin työnantaja ratkaisee 4 §:ssä tarkoitetun asian, hänen on neuvoteltava yhteistoiminnan hengessä yksimielisyyden saavuttamiseksi valmisteilla olevan toimenpiteen perusteista, vaikutuksista ja vaihtoehdoista ainakin niiden työntekijöiden kanssa, joita asia koskee. Neuvottelut on aloitettava niin ajoissa kuin mahdollista. Lain 5 §:n 3 momentin mukaan yhteistoimintamenettelyyn sovelletaan lisäksi, mitä 7 §:ssä säädetään, jos kyseessä on 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu työvoiman vähentämistilanne.

16. Lain 6 §:n 1 momentin mukaan ennen yhteistoimintamenettelyn aloittamista työnantajan tulee antaa asianomaisille työntekijöille sekä heidän edustajilleen yhteistoimintamenettelyssä käsiteltävän asian käsittelyn kannalta tarpeelliset tiedot siten, että he voivat riittävästi perehtyä ja valmistautua käsiteltävään asiaan. Lisäksi lain 7 §:n 1 momentin mukaan, jos työnantaja harkitsee 4 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua toimenpidettä, työnantajan on annettava kirjallinen neuvotteluesitys yhteistoimintaneuvottelujen käynnistämiseksi viimeistään viisi päivää ennen neuvottelujen aloittamista. Lain esitöiden (HE 267/2006 vp s. 18–19) mukaan kirjallisella neuvotteluesityksellä tarkoitetaan kirjallista tietoa neuvottelujen aloittamisajasta ja -paikasta sekä neuvotteluissa käsiteltävistä asioista.

17. Lain 8 §:n mukaan työnantajan esittäessä käsiteltäväksi yhteistoimintaneuvotteluissa toimenpiteitä, jotka voivat johtaa työntekijän irtisanomiseen, lomauttamiseen tai osa-aikaistamiseen, on 7 §:n 1 momentissa tarkoitettu neuvotteluesitys tai siitä ilmenevät tiedot toimitettava kirjallisesti myös työ- ja elinkeinotoimistolle viimeistään yhteistoimintaneuvottelujen alkaessa, jollei näitä tietoja ole toimitettu sille aikaisemmin muussa yhteydessä.

Lomauttamispäätöstä edeltävä yhteistoiminta

18. Kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohta ja saman pykälän 2 momentti koskevat kumpikin yhteistoimintaa silloin, kun kunnan henkilöstöä uhkaa taloudellisista tai tuotannollisista syistä johtuva lomauttaminen, osa-aikaistaminen tai irtisanominen. Lain sanamuodon perusteella ei ole selvää, minkälaiset yhteistoimintaneuvottelut on käytävä tilanteessa, jossa 2 momentissa tarkoitetun talousarvioehdotuksen käsittelyn yhteydessä tehdään päätös työvoiman vähentämisestä eikä kysymys ole vain sellaisesta toimenpiteestä, josta todennäköisesti aiheutuu merkittäviä henkilöstövaikutuksia.

19. Kunnallisen yhteistoimintalain esitöissä ei käsitellä 4 §:n 1 ja 2 momenttien välistä suhdetta eikä kuvata tarkemmin lainkohtien soveltamistilanteita. Talousarvioehdotusta ja siihen liittyvää 2 momenttia ei ole esitöissä käsitelty muutoin kuin toistamalla kyseisen momentin sisältö.

20. Korkein oikeus toteaa, että kunnallisen yhteistoimintalain 1 §:n mukaan yhteistoiminnan keskeisenä tavoitteena on antaa henkilöstölle mahdollisuus vaikuttaa omaa työtään ja työyhteisöään koskevien päätösten valmisteluun. Valmisteluun osallistuminen tarkoittaa, että yhteistoimintaneuvottelut käydään ennen kuin työnantaja tosiasiassa tekee asiaa koskevan ratkaisun. Henkilöstön vaikutusmahdollisuudet edellyttävät, että neuvottelut käydään riittävin tiedoin ja hyvissä ajoin ennen päätöksentekoa. Nämä periaatteet käyvät ilmi myös yhteistoimintamenettelydirektiivistä (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevista yleisistä puitteista Euroopan yhteisössä 2002/14/EY) sekä Euroopan sosiaalisesta peruskirjasta, jotka ovat olleet lähtökohtina kunnallista yhteistoimintalakia säädettäessä (HE 267/2006 vp s. 8–9).

21. Kunnallisessa yhteistoimintalaissa, kuten muissakin yhteistoimintaa koskevissa laeissa, yhteistoimintaneuvotteluille asetetaan erityisvaatimuksia silloin, kun neuvottelut koskevat lomautuksia tai muuta työvoiman käytön vähentämistä. Näillä säännöksillä pyritään turvaamaan se, että työntekijät voivat riittävästi valmistautuneina neuvotella toimista, jotka voimakkaimmin vaikuttavat heidän asemaansa. Yhteistoimintaneuvottelujen tavoitteita ei voida saavuttaa, jos neuvottelut käydään vasta sen jälkeen, kun päätös työvoiman vähentämistä on jo tosiasiallisesti tehty. Korkein oikeus katsoo, että henkilöstön vaikutusmahdollisuuksien sivuuttaminen ilman nimenomaista säännöstä edellyttäisi, että tällaiselle tulkinnalle olisi erittäin painavat perusteet.

22. Kaupungin mukaan kunnallisesta itsehallinnosta ja demokratiasta kuitenkin seuraa kaksiportainen menettely, jossa varsinaisia yhteistoimintaneuvotteluja henkilöstövähennyksistä ei käydä ennen kunnanvaltuuston talousarviokäsittelyä vaan vasta jälkikäteen valtuuston päätöstä toimeenpantaessa. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin sen yleisen lähtökohdan, että päätöksen yhteistoimintamenettelyssä kohteena olevasta toimenpiteestä tekee viime kädessä aina työnantaja, vaikka neuvotteluissa pyritäänkin saavuttamaan yhteisymmärrys. Korkein oikeus toteaa lisäksi, ettei kunnallisen itsehallinnon ja yhteistoiminnan välistä suhdetta ole lakia säädettäessä pidetty ongelmallisena (HE 267/2006 vp s. 11 ja 26). Perustuslain 121 §:ssä turvattua asukkaiden itsehallintoa taikka kunnallista päätöksentekomenettelyä ei ole esitetty perusteeksi sille, milloin yhteistoimintaan on ryhdyttävä ja miten yhteistoimintaneuvottelut on käytävä. Korkein oikeus katsoo, ettei kunnallisesta itsehallinnosta eikä demokraattisesti valitun kunnanvaltuuston toiminnasta voida johtaa yhteistoimintamenettelyjä rajoittavaa tulkintaa.

23. Kunnallisen päätöksentekomenettelyn erityispiirteenä on, että kunnanvaltuuston on vuoden loppuun mennessä hyväksyttävä kunnalle seuraavaksi kalenterivuodeksi sitova talousarvio. Talousarvion sitovuus tarkoittaa sitä, että hyväksytyssä talousarviossa ilmoitettuja toimintamenoja ei saa ylittää ilman valtuuston päätöstä. Talousarvioehdotus voi sisältää henkilöstömenojen vähennyksiä tai muita toimenpiteitä, joiden toteuttaminen todennäköisesti aiheuttaisi useita irtisanomisia, osa-aikaistamisia, lomautuksia taikka merkittäviä heikennyksiä palvelussuhteiden ehdoissa. Tällaista talousarvioehdotusta valmisteltaessa työnantajalla on kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 2 momentin mukainen velvollisuus yhteistoimintamenettelyyn. Näiden neuvottelujen tarkoituksena on antaa henkilöstölle mahdollisuus varhaisessa vaiheessa vaikuttaa talousarvioehdotukseen ja sen edellyttämiin toimenpiteisiin, joiden toteuttaminen todennäköisesti aiheuttaisi vähennyksiä työvoiman käyttöön taikka merkittäviä heikennyksiä palvelussuhteiden ehtoihin.

24. Korkein oikeus toteaa, että 2 momentin mukaisen talousarvioehdotuksen valmistelun yhteydessä tulee siten käydä yhteistoimintaneuvottelut, vaikka työnantaja ei vielä harkitse sellaisia henkilöstöön kohdistuvia toimenpiteitä, että sillä olisi velvollisuus 5 §:n 1 momentin mukaan aloittaa 4 §:n 1 momentin 4 kohdan edellyttämät yhteistoimintaneuvottelut. Tämä ei kuitenkaan poista tarvetta käydä 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaiset neuvottelut silloin, kun tarkoituksena on, että valtuusto tekee työvoiman vähentämistä koskevan päätöksen. Korkein oikeus toteaa, että yhteistoimintaneuvottelujen käyminen suunnittelun ja päätöksenteon eri vaiheissa ei yleensäkään ole poikkeuksellista. Tällaiseen on viitattu myös lain esitöissä 4 §:n 1 ja 3 kohtia käsiteltäessä (HE 267/2006 vp s. 16).

25. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei 4 §:n 2 momenttia ole tulkittava erityissäännökseksi, joka syrjäyttäisi muiden työvoiman käytön vähentämistä koskevien säännösten soveltamisen. Yhteistoimintaneuvottelut on siten käytävä kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti siinäkin tilanteessa, että valtuusto päättää työvoiman vähentämisestä talousarviokäsittelyn yhteydessä.

Arviointi yhteistoimintavelvoitteen täyttymisestä tässä asiassa

Lomauttamista koskeva päätös

26. Kaupunginjohtajan talousarvioesityksessä 28.10.2013 oli esitetty henkilöstömenojen 9 miljoonan euron säästöjä vuodelle 2014. Kaupunginhallitus oli syksyllä 2013 käytyjen yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen esittänyt valtuustolle, että 5 miljoonaan euroon alennettu säästötavoite toteutetaan koko henkilöstön lomauttamisella, joka tarkoitti käytännössä noin viikon kestävää lomautusta. Kaupunginvaltuusto oli tämän esityksen pohjalta 2.12.2013 päättänyt, että 5 miljoonan euron säästötavoite toteutetaan koko henkilöstön lomauttamisella.

27. Kaupunginhallitus oli tämän jälkeen 20.1.2014 antamassaan lomautusta koskevassa ohjeistuksessa todennut, että kaupunginvaltuuston päättämä, koko henkilöstöön kohdistuva lomautus tarkoittaa käytännössä noin viikon kestävää lomautusta. Ohjeistuksen mukaan lomautuksen vaihtoehtona henkilöstölle tarjotaan mahdollisuutta palkattoman virka- ja työvapaan käyttämiseen. Kaupunki oli tämän ohjeistuksen perusteella käynyt työntekijöidensä kanssa keväällä 2014 lomauttamisen käytännön toteuttamisen yksityiskohtia koskevat yhteistoimintaneuvottelut.

28. Kaupunginvaltuusto oli kokouksessaan joulukuussa 2013 päättänyt työntekijöiden lomauttamisesta ja lomauttamisen kohdistumisesta koko henkilöstöön noin viiden päivän ajaksi. Korkein oikeus katsoo, että kaupunki oli siten ratkaissut lomautusta koskevan asian kyseisessä kokouksessa joulukuussa 2013.

29. Korkein oikeus toteaa, että kaupungin olisi täyttääkseen yhteistoimintavelvoitteensa tullut käydä ennen lomautusta koskevaa päätöstä yhteistoimintaneuvottelut, jotka täyttävät kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaiset vaatimukset.

Neuvotteluvelvoitteen täyttyminen

30. Kaupungin toissijaisen kiistämisperusteen johdosta on arvioitava, oliko kaupunki syksyllä 2013 käymissään yhteistoimintaneuvotteluissa täyttänyt yhteistoimintavelvoitteensa kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti.

31. Kuten edellä kohdassa 14 on todettu, kunnallisen yhteistoimintalain 4 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisen neuvotteluvelvoitteen täyttäminen edellyttää lain 13 §:ssä ja siinä viitatuissa säännöksissä määritellyn menettelyn noudattamista. Kaupungin olisi siten tullut ennen yhteistoimintaneuvottelujen aloittamista ensinnäkin toimittaa lain 7 §:n ja 8 §:n mukaisesti kirjallinen neuvotteluesitys työntekijöille ja työvoimaviranomaisille ja saman lain 6 §:n mukaisesti antaa työntekijöille lomauttamisasian käsittelyn kannalta kaikki tarpeelliset tiedot. Lain 7 §:n 1 momentin mukaan kirjallinen neuvotteluesitys on annettava viisi päivää ennen yhteistoimintaneuvottelujen aloittamista. Lisäksi itse yhteistoimintaneuvotteluissa kaupungin olisi tullut lain 5 §:n mukaisesti neuvotella työntekijöiden kanssa lomauttamisen perusteista, vaikutuksista ja vaihtoehdoista.

32. Korkein oikeus toteaa, että kaupungilla on näyttötaakka siitä, että se on käynyt yhteistoimintaneuvottelut edellä säädetyin tavoin. Yhteistoimintaneuvotteluista esitetystä näytöstä Korkein oikeus toteaa seuraavaa.

33. Kaupungin kirjallisena todisteena esittämästä 31.10.2013 lähetetystä sähköpostista ilmenee, että työnantaja oli kutsunut työntekijät henkilöstöön kohdistuvia säästötoimenpiteitä koskevaan yhteistoimintaneuvotteluun 4.11.2013. Sähköpostista ei kuitenkaan ilmene, millä tavoin henkilöstöön kohdistuvat säästötoimenpiteet oli aiottu toteuttaa eikä siinä mitenkään viitattu henkilöstön lomauttamiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei kyseinen sähköpostiviesti ole sisältänyt kirjallisen neuvotteluesityksen vähimmäisvaatimuksiin kuuluvaa tietoa neuvotteluissa käsiteltävistä asioista. Riidatonta on, että kaupunki ei ollut toimittanut neuvotteluesitystä työvoimaviranomaisille.

34. Kaupungin esittämästä todistelusta ei myöskään ilmene, että kaupunki olisi muulla tavalla ennen yhteistoimintaneuvotteluja antanut työntekijöilleen tarpeelliset tiedot, joiden perusteella työntekijät olisivat voineet riittävästi perehtyä ja valmistautua käsittelemään lomautuksia.

35. Yhteistoimintaneuvotteluja koskevista pöytäkirjoista ilmenee, että työnantajapuolen ensisijaisena esityksenä oli ollut, että säästötavoite toteutetaan joko leikkaamalla työntekijöiden lomarahoja tai vaihtoehtoisesti lykkäämällä yleiskorotusten maksuja. Lomauttaminen oli ensimmäisessä neuvottelussa noussut esiin yhtenä säästötoimenpidevaihtoehtona työntekijäpuolen aloitteesta. Tämän jälkeen lomauttaminen oli ollut esillä neuvotteluissa maininnan tasolla mutta vain viimesijaisena säästötoimenpiteenä.

36. Pöytäkirjoista ei ilmene eikä kaupunki ole esittänyt muutakaan selvitystä siitä, että yhteistoimintaneuvotteluissa olisi aidosti neuvoteltu työnantajan ensisijaisesti esittämien palkanalennusten ohella henkilöstön lomauttamisesta ja esimerkiksi mahdollisuuksista vähentää lomauttamisista aiheutuvia sosiaalisia ja taloudellisia haittoja. Näyttämättä on siten jäänyt, että kaupunki olisi yhteistoiminnan hengessä yksimielisyyden saavuttamiseksi neuvotellut työntekijöidensä kanssa valmisteilla olevan lomauttamisen perusteista, vaikutuksista ja vaihtoehdoista.

37. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että kaupunki olisi syksyllä 2013 käynyt henkilöstön lomauttamista koskevat neuvottelut siten kuin kunnallisen yhteistoimintalain 5 §, 6 §:n 1 momentti, 7 §:n 1 momentti ja 8 § edellyttävät.

Johtopäätös yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta

38. Korkein oikeus toteaa, että kaupunki oli tehnyt päätöksen työntekijöidensä lomauttamisesta ennen kuin se oli neuvotellut lomauttamista koskevasta toimenpiteestä työntekijöidensä kanssa kunnallisen yhteistoimintalain edellyttämällä tavalla. Kaupunki on näin ollen rikkonut yhteistoimintavelvoitettaan.

Kaupungin velvollisuudesta suorittaa työntekijöille hyvitystä

Hyvityksen määräytymisperusteet

39. Kunnallisen yhteistoimintalain 21 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on irtisanonut, lomauttanut tai osa-aikaistanut työntekijän jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta, mitä 5 ja 7–9 §:ssä säädetään, on määrättävä maksamaan irtisanotulle, lomautetulle tai osa-aikaistetulle työntekijälle enintään 30 000 euron suuruinen hyvitys, jonka enimmäismäärä lain 22 §:n nojalla tarkistetaan kolmivuosittain asetuksella. Pykälän 2 momentin mukaan hyvityksen suuruutta määrättäessä on otettava huomioon yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin aste ja työnantajan olot yleensä sekä työntekijään kohdistetun toimenpiteen luonne ja hänen työsuhteensa kestoaika. Jos työnantajan laiminlyöntiä voidaan kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pitää vähäisenä, hyvitys voidaan jättää tuomitsematta.

40. Lain esitöissä (HE 267/2006 vp s. 24) todetaan muun muassa, että työnantaja olisi velvollinen maksamaan hyvitystä silloinkin, kun irtisanomiselle tai lomauttamiselle on ollut lainmukaiset perusteet eikä neuvotteluvelvoitteen asianmukainen täyttäminen olisi johtanut muuhun tulokseen. Hyvitysseuraamuksen tavoitteena on korvata sitä henkistä loukkausta, jonka voidaan olettaa aiheutuneen yhteistoimintamenettelyn laiminlyönnistä. Säännös ei edellytä näyttöä loukkauksen aiheutumisesta tai määrästä, vaan teon luonne riittää korvauksen perusteeksi.

41. Kunnallisessa yhteistoimintalaissa hyvityksen määräämisen perusteet on säädetty samalla tavalla kuin yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 62 §:ssä. Tämä säännös poikkeaa puolestaan aikaisemmasta sääntelystä lähinnä vain siten, että kumotussa laissa (724/1988) hyvityksen määrä arvioitiin suhteessa työntekijän kuukausipalkkaan ja hyvitykseksi voitiin tuomita enintään 20 kuukauden palkkaa vastaava määrä.

42. Korkein oikeus katsoo, että yritysten yhteistoimintarikkomuksia koskevalle oikeuskäytännölle voidaan antaa merkitystä myös, kun arvioidaan kuntatyönantajan laiminlyöntiä. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1994:118, KKO 2010:8 ja KKO 2010:20 ottanut kantaa yhteistoimintavelvoitteen rikkomisesta seuraavan hyvityksen määrään. Hyvityksen määrää koskevia ratkaisuja on myös työtuomioistuimen oikeuskäytännössä, kuten TT 2011-73 ja TT 2011-74. Ratkaisuissa KKO 2010:20 sekä TT 2011-73 ja TT 2011-74 työnantajan katsottiin rikkoneen yhteistoimintavelvoitteitaan, kun se oli käynyt neuvottelut vasta sen jälkeen, kun tosiasiallinen päätös irtisanomiseen johtaneesta toimenpiteestä oli jo tehty. Korkein oikeus tuomitsi kullekin työntekijälle hyvitykseksi 6 kuukauden palkkaa vastaavan määrän ja työtuomioistuin 17 000 euron hyvityksen.

43. Ennakkopäätöksessään KKO 1994:118 Korkein oikeus on arvioinut hyvityksen tuomitsemista ja sen määrää lomauttamistilanteessa. Mainitussa tapauksessa työnantaja oli laiminlyönyt antaa työntekijälle kirjallisen neuvotteluesityksen yhteistoimintaneuvottelua varten. Korkein oikeus katsoi, ettei laiminlyöntiä voitu pitää niin vähäisenä, että hyvitys voitiin jättää kokonaan tuomitsematta, kun työnantajan laiminlyönnin johdosta säännöksen tarkoitus oli jäänyt toteutumatta eikä työntekijä ollut voinut valmistautua neuvotteluihin. Hyvityksen määrässä Korkein oikeus otti huomioon muun muassa sen, että kysymys oli ollut ainoastaan 12 päivän pituisesta lomautuksesta ja että kysymys oli pienehköstä työnantajasta. Hyvityksenä tuomittiin työntekijän yhden kuukauden palkkaa vastaavat 10 000 markkaa.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset hyvityksestä

44. Korkein oikeus toteaa, että nyt ratkaistavana olevassa asiassa kaupunki oli laiminlyönyt asianmukaisen neuvotteluesityksen antamisen. Lisäksi kaupunki oli laiminlyönyt aidosti neuvotella lomautuksen vaikutuksista ja vaihtoehdoista. Jättäessään noudattamatta laissa säädetyn yhteistoimintavelvoitteensa kaupunki on menetellyt vähintäänkin huolimattomasti. Korkein oikeus katsoo, ettei kaupungin laiminlyöntiä kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen voida pitää niin vähäisenä, että hyvitys voitaisiin jättää tuomitsematta.

45. Asiassa on vielä kaupungin valituksen johdosta arvioitava, onko hovioikeuden tuomitsemaa 1 500 euron hyvitystä kullekin työntekijälle alennettava. Työntekijät eivät ole hakeneet asiassa muutosta, joten Korkeimmassa oikeudessa ei ole arvioitavana kysymys siitä, tulisiko hyvitystä korottaa.

46. Korkein oikeus toteaa, että hyvityksen määrää alentavana seikkana on otettava huomioon, että kysymys on ollut suhteellisen vähäisestä työntekijöihin kohdistuvasta toimenpiteestä, viiden päivän pituisesta lomautuksesta. Lomautus oli kohdistunut tasapuolisesti kaikkiin kaupungin työntekijöihin, joten yhteistoimintavelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutunutta loukkausta yksittäiselle työntekijälle ei voida pitää erityisen vakavana. Lisäksi kaupunki oli järjestänyt lomauttamisen käytännön toteuttamisen yksityiskohtia koskevat yhteistoimintaneuvottelut keväällä 2014.

47. Toisaalta hyvityksen määrää korottavana seikkana on otettava huomioon, että työnantajan laiminlyönnin johdosta kunnallisen yhteistoimintalain tarkoitus eli työntekijöiden oikeus aidosti vaikuttaa omaa työtään koskevien päätösten eli tässä tapauksessa lomautuksen valmisteluun on jäänyt toteutumatta. Se, että kaupunki oli myöhemmin keväällä 2014 käynyt työntekijöiden kanssa uudet lomauttamista koskevat yhteistoimintaneuvottelut, ei ole tätä laiminlyöntiä korjannut, koska kaupunki työnantajana oli siinä vaiheessa jo päättänyt lomautuksesta. Yhteistoiminnan tarkoitus edellyttää säädettyjen menettelytapojen noudattamista. Kaupungilla on suurena työnantajana ollut korostettu velvollisuus turvata työntekijöidensä oikeus yhteistoimintaan.

48. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole aihetta alentaa hovioikeuden tuomitsemaa 1 500 euroa hyvitystä työntekijää kohden.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Tiina Väisänen.

Toimittajan asuntoon ja siihen liittyviin varastotiloihin oli toimitettu erityinen kotietsintä. Etsinnän yhteydessä oli takavarikoitu muun ohella tietokone ja muita tallennusalustoja, jotka toimittajan ilmoituksen mukaan sisälsivät lähdesuojan alaisia tietoja. Aineisto, jota etsintävaltuutettu ei voinut kotietsinnän kuluessa seuloa, oli eristetty sinetillä varustettuihin näytepusseihin. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että aineistoa ei ollut pakkokeinolain 8 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla sinetöity siten, että tutkinnanjohtajan olisi tullut saattaa luvun 12 §:n mukaisesti viimeistään kolmen päivän kuluttua tuomioistuimen ratkaistavaksi, saadaanko sinetöityä aineistoa tutkia tai hyödyntää.

PKL 8 luku 11 §
PKL 8 luku 12 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 27.2.2018 nro 592 ja Helsingin hovioikeuden päätös 19.10.2018 nro 1353 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Maritta Pakarinen, Eero Nikkarinen ja Essi Konttinen-Di Nardo sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Mirja-Leena Nurmi, Malla Sunell ja Petri Voima.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja erityisen kotietsinnän yhteydessä suoritetut, yhä voimassa olevat takavarikot katsotaan rauenneiksi ja kumotaan ja tutkinnanjohtaja määrätään palauttamaan A:lle poliisin hallussa olevat takavarikkokohteet.

Tutkinnanjohtaja vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. Puolustusvoimat oli tehnyt keskusrikospoliisille tutkintapyynnön, koska eräässä sanomalehdessä oli 16.12.2017 julkaistu Viestikoekeskusta käsittelevä artikkeli. Artikkelin yhteydessä oli julkaistu kuvia asiakirjoista, joissa oli "salainen" ja "erittäin salainen" -leimoja. Toimittaja A:ta epäillään asiassa turvallisuussalaisuuden paljastamisesta.

2. A oli artikkelin julkaisua seuraavana päivänä 17.12.2017 rikkonut kannettavan tietokoneensa hakkaamalla sitä vasaralla. Tietokone oli syttynyt palamaan, jolloin A oli soittanut hätäkeskukseen ja kertonut toimintansa liittyneen 16.12.2017 ilmestyneeseen artikkeliin. Tieto tapahtuneesta oli saavuttanut myös poliisin. Tutkinnanjohtaja oli määrännyt, että rikottu tietokone takavarikoidaan ja A:n asuntoon sekä siihen liittyviin varastotiloihin toimitetaan erityinen kotietsintä.

3. Tutkinnanjohtaja ja erityistä kotietsintää varten määrätty etsintävaltuutettu olivat pitäneet A:n ammatin takia mahdollisena, että takavarikoitavat kohteet sisältäisivät lähdesuojan alaista tietoa. Lisäksi he olivat pitäneet mahdollisena, että tietokoneelta tai muulta tallennusalustalta löytyvien tietojen seulominen edellyttäisi laite-etsintää. Tutkinnanjohtaja ja etsintävaltuutettu olivat olleet yhtä mieltä siitä, että laite-etsintää ei voitaisi toimittaa etsintäpaikalla. Siksi A:ta oli pyydetty kotietsinnän kuluessa ilmoittamaan kustakin takavarikoitavasta kohteesta, sisälsikö se hänen käsityksensä mukaan lähdesuojan alaista tietoa. A:n ilmoittamat kohteet oli pantu hänen ja etsintävaltuutetun läsnä ollessa sinetillä varustettuihin näytepusseihin. Etsintävaltuutettu ei ollut etsintätilanteessa tutustunut takavarikoitujen kohteiden sisältämään tietoon, eikä hän ollut vastustanut niiden takavarikoimista. Aineiston seulonta oli aloitettu sen jälkeen, kun käräjäoikeus oli antanut aineiston tutkimiseen laite-etsintäluvan 7.3.2018.

4. A on saattanut erityisen kotietsinnän ja takavarikkojen lainmukaisuuden tuomioistuimen tutkittavaksi. A:n mukaan takavarikoitu aineisto on lähdesuojan alaista. Sen takia aineisto olisi pitänyt sinetöidä pakkokeinolain 8 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla etsintäpaikalla ja saattaa aineiston tutkiminen ja hyödyntäminen tuomioistuimen ratkaistavaksi saman luvun 12 §:ssä säädetyllä tavalla ja siinä tarkoitetussa kolmen päivän määräajassa. Kun näin ei ollut menetelty, takavarikkojen on A:n mukaan katsottava rauenneen.

5. Käräjäoikeus on hylännyt A:n hakemuksen, koska erityisen kotietsinnän ja takavarikkojen yleiset ja erityiset edellytykset olivat täyttyneet. Toimittajan oikeudesta suojata tietolähdettään oli myös huolehdittu asianmukaisesti. Käräjäoikeus on katsonut, että takavarikoitu aineisto oli eräänlaisessa välitilassa, sillä laite-etsintää ja sen yhteydessä tapahtuvaa aineiston seulomista ei ollut vielä toimitettu, eikä aineiston käytettävyydestä ollut siten vielä syntynyt kiistaa. Näin ollen pakkokeinolain 8 luvun 12 § ei soveltunut tilanteeseen.

6. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta. Hovioikeus on katsonut, että asiassa ei ollut ollut kyse pakkokeinolain 8 luvun 11 §:ssä tarkoitetusta erimielisyystilanteesta, eikä etsintävaltuutettu ollut vaatinut aineiston sinetöintiä. Pakkokeinolain 8 luvun 12 §:n mukainen määräaika ei siten ollut alkanut etsintäpäivänä, eikä tutkinnanjohtaja ollut laiminlyönyt saattaa asiaa määräajassa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Asiassa ei ollut aihetta katsoa lähdesuojan vaarantuneen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, olisiko mahdollisesti lähdesuojan alaista tietoa sisältävä aineisto pitänyt sinetöidä etsintäpaikalla ja saattaa määräajassa tuomioistuimen ratkaistavaksi se, saadaanko aineistoa tutkia tai hyödyntää.

Erityistä kotietsintää ja takavarikkoa koskevat säännökset

8. Säännökset erityisestä kotietsinnästä sisältyvät pakkokeinolain 8 lukuun. Sääntelyn tarkoituksena on ollut estää se, että etsinnässä takavarikoidaan aineistoa, joka sisältää salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvia tietoja (PeVL 66/2010 vp s. 5). Tätä tarkoitusta turvaa luvun 7 §, jonka mukaan erityistä kotietsintää varten on määrättävä etsintävaltuutettu huolehtimaan siitä, että takavarikko tai asiakirjan jäljentäminen ei kohdistu edellä kuvattuun tietoon. Luvun 5 §:n 4 momentin mukaan erityistä kotietsintää ei saa toimittaa ilman etsintävaltuutetun läsnäoloa.

9. Pakkokeinolain 8 luvun 11 §:n mukaan erityisen kotietsinnän toimittajan on otettava asianmukaisesti huomioon etsintävaltuutetun käsitys tiedon soveltuvuudesta takavarikon tai asiakirjan jäljentämisen kohteeksi. Jos etsinnän yhteydessä takavarikoidaan, jäljennetään tai muuten otetaan haltuun aineistoa, jonka takavarikoimista, jäljentämistä tai haltuunottamista etsintävaltuutettu on vastustanut, mainittua aineistoa ei saa enemmälti tutkia ja se on sinetöitävä. Kiistanalainen aineisto on rajattava tavalla, joka on tarkoituksenmukainen tuomioistuinkäsittelyn kannalta ja riittävä vaitiolovelvollisuuden ja -oikeuden toteutumisen kannalta.

10. Saman luvun 12 §:n 1 momentin mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen on viipymättä ja viimeistään kolmen päivän kuluttua 11 §:ssä tarkoitetusta sinetöimisestä saatettava tuomioistuimen ratkaistavaksi, saadaanko sinetöityä aineistoa tutkia tai hyödyntää. Asia saatetaan tuomioistuimessa vireille kirjallisella hakemuksella, jossa asia on selostettava riittävällä tarkkuudella ja johon on sinetöidyn aineiston lisäksi liitettävä etsinnästä laadittu pöytäkirja. Pykälän 4 momentin mukaan tuomioistuimen on päätettävä siitä, voidaanko aineisto tai sen osa takavarikoida tai jäljentää.

11. Pakkokeinolaissa säädetään myös tilanteista, joissa takavarikoidun aineiston tietosisältö ei ole välittömästi selvitettävissä. Lain 8 luvun 22 §:n mukaan poliisimies saa ottaa teknisen laitteen haltuunsa laite-etsinnän toimittamista varten. Jos laite-etsintää ei voida viivytyksettä toimittaa, laite on takavarikoitava.

12. Takavarikoimisesta säädetään pakkokeinolain 7 luvussa. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esine, omaisuus tai asiakirja voidaan takavarikoida, jos on syytä olettaa, että sitä voidaan käyttää todisteena rikosasiassa, se on rikoksella joltakulta viety tai se tuomitaan menetetyksi. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan asiakirjaa tai muuta 1 §:ssä tarkoitettua kohdetta ei saa takavarikoida eikä jäljentää muun muassa silloin, jos se sisältää tietoa, josta lähdesuojaa koskevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n nojalla on oikeus kieltäytyä todistamasta. Edelleen pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentin mukaan asiakirja tai muu kohde saadaan edellä todetun estämättä takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se on joltakulta rikoksella viety tai että se tuomitaan menetetyksi. Asiakirja tai muu kohde saadaan pitää takavarikoituna tai jäljennettynä, jos sen irrottaminen tai erottaminen muusta takavarikon kohteesta ei ole mahdollista.

13. Pakkokeinolain esitöiden (HE 222/2010 vp s. 300) mukaan etsintävaltuutetun ja etsinnän toimittajan on otettava huomioon pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentti, jonka mukaan asiakirja saadaan pykälän 1 tai 2 momentin estämättä pitää takavarikoituna tai jäljennettynä, jos sen irrottaminen muusta takavarikon kohteesta ei ole mahdollista. Tämä tarkoittaa sitä, että takavarikoimaan saatetaan joutua muun aineiston ohessa salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvaa aineistoa. Hallituksen esityksen mukaan myös tällaisissa tapauksissa tulisi soveltaa pakkokeinolain 8 luvun 11 §:ää etsintävaltuutetun käsityksen huomioonottamisesta ja kiistanalaisen aineiston sinetöinnistä. Esitöissä on edelleen todettu, että etsintävaltuutetun määräys käsittää myös asiakirja-aineiston jälkikäteisen seulomisen tapauksissa, joissa tarkka tutkiminen etsinnän toimittamispaikalla ei ole mahdollista.

Toimittajan lähdesuoja

14. Toimittajan oikeus olla ilmaisematta tietolähdettään kuuluu perustuslain 12 §:n, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan sekä YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 19 artiklan suojaaman sananvapauden piiriin. Sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain 16 §:n 1 momentin mukaan yleisön saataville toimitetun viestin laatijalla sekä julkaisijalla ja ohjelmatoiminnan harjoittajalla on oikeus olla ilmaisematta, kuka on antanut viestin sisältämät tiedot.

15. Lähdesuoja kuuluu Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan tiedotusvälineiden vapauden perusedellytyksiin (esim. Saint-Paul Luxembourg S.A. v. Luxemburg 18.4.2013, kohta 49 ja Roemen ja Schmit v. Luxemburg 25.2.2003, kohta 46). Lähdesuoja on usein välttämätön edellytys sille, että tietyistä aiheista voidaan käydä julkista keskustelua. Sananvapaus ei ole kuitenkaan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan mukaan rajoittamaton. Kyseisestä artiklasta ilmenevät perusteet, joilla sananvapautta voidaan rajoittaa silloin, kun se on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa ja rajoituksista on säädetty laissa. Näin ollen myös sananvapaudesta johdettavaa lähdesuojaa on vastaavalla tavalla mahdollista rajoittaa toisten oikeuksien suojaamiseksi. Esimerkkinä voidaan mainita vakavina pidettävien rikosten selvittäminen tai luottamuksellisten tietojen paljastumisen estäminen (ks. KKO 2004:30, kohta 12). Ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt, että toimittajat noudattavat kansallista rikoslainsäädäntöä ja journalistien ammatillisia eettisiä ohjeita (Martin ym. v. Ranska 12.4.2012, kohdat 62 ja 63).

16. Ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan toimittajien 10 artiklan suojaamia oikeuksia on saatettu loukata silloin, kun heidän koteihinsa ja työpaikoillensa on tehty etsintöjä, joiden tarkoituksena on ollut selvittää tietovuotajien henkilöllisyys (edellä mainittu Saint-Paul Luxembourg S.A., kohta 51 ja siinä viitatut ratkaisut). Tällainen puuttuminen voidaan sallia, jos sille on hyväksyttävät perusteet ja väärinkäytösten estämiseksi on taattu riittävät ja asianmukaiset oikeussuojakeinot, kuten etsintävaltuutetun läsnäolo etsinnässä, mahdollisuus saattaa menettelyn lainmukaisuus arvioitavaksi tuomioistuimessa ja tuomioistuimen seikkaperäiset perustelut (esim. Wolland v. Norja 17.5.2018, kohta 75, Nagla v. Latvia 16.7.2013, kohta 101 sekä edellä mainitut Saint-Paul Luxembourg S.A. ja Roemen ja Schmit).

Korkeimman oikeuden arviointi

17. Kun kotietsintä suoritetaan toimittajan kodissa tai työpaikalla, takavarikon kohteena voi tyypillisesti olla myös lähdesuojan alaista aineistoa. Kotietsintä merkitsee siten puuttumista toimittajan ihmisoikeussopimuksissa ja perustuslaissa turvattuihin oikeuksiin, erityisesti sananvapauteen ja siihen liittyvään tiedonvälityksen vapauteen. Tällaisen puuttumisen hyväksyttävyys edellyttää ensinnäkin sitä, että toimenpide perustuu lakiin ja sille on hyväksyttävä syy. Toiseksi toimenpiteen pitää olla puolustettavissa tavoiteltuun päämäärään nähden. Kolmanneksi asianomaisella toimittajalla pitää olla käytettävissään riittävät oikeussuojakeinot.

18. Tässä tapauksessa tutkittavana on ollut vakavia rikosepäilyjä, jotka liittyvät Suomen ulkoisen turvallisuuden takia salassa pidettävän tiedon paljastamiseen. Hovioikeus on tältä osin lainvoimaisessa ratkaisussaan katsonut, että pakkokeinolaissa säädetyt yleiset ja erityiset edellytykset pakkokeinojen käyttämiseen ovat täyttyneet. Toimenpiteillä on siten ollut pakkokeinolaissa säädetyt hyväksyttävät perusteet. Korkeimmassa oikeudessa on kyse pakkokeinolain 8 luvun 11 ja 12 §:n tulkinnasta ja asianomaisen toimittajan käytössä olevien oikeussuojakeinojen riittävyydestä, kun otetaan erityisesti huomioon ihmisoikeussopimuksen asettamat vaatimukset.

19. Asianomaisella on etsintä- ja seulontavaiheen aikana sekä takavarikkojen voimassa ollessa mahdollisuus saattaa takavarikon ja erityisen kotietsinnän edellytykset sekä menettelyn lainmukaisuus pakkokeinolain 7 luvun 15 §:n ja 8 luvun 18 §:n nojalla tuomioistuimen tutkittavaksi. Korkein oikeus toteaa, että takavarikon edellytysten tutkimiskertoja ei ole laissa rajoitettu. Sen lisäksi takavarikko on pakkokeinolain 7 luvun 14 §:n nojalla kumottava niin pian kuin se ei ole enää tarpeen. Takavarikko on kumottava myös, jos syytettä sen perusteena olevasta rikoksesta ei nosteta määräajassa takavarikoimisesta. Jos mainitun määräajan pidentämistä pyydetään, tuomioistuin arvioi samalla takavarikon voimassapitämisen edellytykset.

20. Toinen keskeinen oikeussuojakeino on pakkokeinolaissa säädetty etsintävaltuutetun määrääminen erityistä kotietsintää varten. Pääsääntöisesti erityisen kotietsinnän toimittamisesta päättää tuomioistuin. Jos erityinen kotietsintä on välttämätöntä toimittaa kiireellisesti, pakkokeinolain 8 luvun 15 §:n 2 momentin mukaan pidättämiseen oikeutettu virkamies päättää erityisen kotietsinnän toimittamisesta ja etsintävaltuutetun määräämisestä. Näitä säännöksiä noudatetaan soveltuvin osin myös toimitettaessa laite-etsintä, joka kohdistuu mahdollisesti salassapitovelvollisuuden tai -oikeuden piiriin kuuluvia tietoja sisältävään aineistoon. Korkein oikeus katsoo, että silloin, kun pakkokeino ei ole perustunut tuomioistuimen päätökseen, muihin oikeusturvatakeisiin on kiinnitettävä erityistä huomiota.

21. Etsintävaltuutetun etsintätilanteen jälkeen suorittama asiakirjojen sisällön seulonta on kohdassa 13 todetuin tavoin osa etsintää. Korkein oikeus katsoo, että seulottava aineisto on tällaisissa tilanteissa eristettävä muusta materiaalista siten, että sitä ei voida käsitellä lähdesuojaa vaarantavalla tavalla ennen varsinaista seulontaa. Lisäksi pakkokeinolain 1 luvun 3 §:ssä säädetty vähimmän haitan periaate edellyttää, että seulonta toimitetaan ilman aiheetonta viivytystä.

22. Edelleen asianomaisen suojaksi on säädetty pakkokeinolain 8 luvun 11 ja 12 §:ssä tarkoitettu sinetöintimenettely. Sinetöinti edellyttää tilannetta, jossa aineiston seulomisen yhteydessä etsintävaltuutetun ja etsinnän toimittajan välillä syntyy erimielisyys tietyn asiakirjan tai asiakirjakokonaisuuden tutkimisesta tai hyödyntämisestä. Sinetöintimenettely ei ole välttämätön, jos etsinnän toimittaja tyytyy etsintävaltuutetun ilmoitukseen siitä, että aineisto on takavarikoimiskiellon alaista. Tällöin takavarikkoa ei tältä osin suoriteta eikä aineistoa tutkita. Takavarikoimiskiellon estämättä aineisto voidaan kuitenkin pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentin edellytysten täyttyessä takavarikoida, mutta tällöinkään aineistoa ei voida tutkia eikä hyödyntää esitutkinnassa.

Johtopäätökset

23. Tässä asiassa etsintävaltuutettu ei ole voinut tutustua takavarikoidun aineiston tietosisältöön tarkemmin etsintäpaikalla. Aineiston seulominen on tapahtunut vasta varsinaisen etsintätilanteen jälkeen eli käräjäoikeuden annettua laite-etsintäluvan 7.3.2018. Näin ollen erityistä kotietsintää toimitettaessa 17.12.2017 ei ole syntynyt sellaista erimielisyyttä aineiston tutkimisesta tai hyödyntämisestä, joka olisi edellyttänyt sen sinetöintiä ja asian saattamista pakkokeinolain 8 luvun 12 §:ssä tarkoitetulla tavalla määräajassa tuomioistuimen ratkaistavaksi. Korkein oikeus katsoo, että edellä käsitellyt pakkokeinolain takaamat oikeussuojakeinot ovat tarjonneet riittävät oikeusturvatakeet etsinnän ja seulomisvaiheen aikana, eikä asiaa tämänkään vuoksi ole aihetta arvioida toisin. Hovioikeuden päätöstä ei siten ole aihetta muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Takavarikot on pidettävä edelleen voimassa siltä osin kuin niitä ei ole jo kumottu.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Tatu Leppänen, Lena Engstrand, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Heidi Myllys.

Määräaika lainvoiman saanutta tuomiota koskevan tuomiovirhekantelun tekemiselle ei ollut palautettavissa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n nojalla.

OK 31 luku 17 §

Ylimääräistä muutoksenhakua koskeva hakemus

A ja B vaativat hakemuksessaan, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n nojalla heille palautetaan määräaika tehdä luvun 2 §:n mukainen kantelu, jonka määräaika oli päättynyt kuuden kuukauden kuluttua siitä päivästä, kun hovioikeuden tuomio oli saanut lainvoiman. Siinä tapauksessa, että määräaika palautetaan, A ja B vaativat, että hovioikeuden tuomio poistetaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että hakemus menetetyn määräajan palauttamisesta ensisijaisesti jätetään tutkimatta tai toissijaisesti hylätään. Sen varalta, että määräaika palautetaan ja kantelu tutkitaan, syyttäjä vaati, että kantelu hylätään.

Verohallinto vaati vastauksessaan, että hakemus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Etelä-Karjalan käräjäoikeus on 24.5.2017 tuominnut A:n ja B:n kummankin 1.1.2010 ja 29.2.2016 välisenä aikana tehdyistä törkeästä kirjanpitorikoksesta ja kahdesta törkeästä veropetoksesta kahden vuoden ja kolmen kuukauden vankeusrangaistukseen, korvausvelvollisiksi rikoksilla aiheutetuista vahingoista ja liiketoimintakieltoon. Itä-Suomen hovioikeus on 6.2.2018 antamallaan tuomiolla alentanut A:n ja B:n rangaistukset kahteen vuoteen vankeutta ja alentanut vahingonkorvausten määriä pysyttäen käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muilta osin voimassa. Korkein oikeus on päätöksellään 16.4.2018 hylännyt A:n ja B:n hovioikeuden tuomiota koskeneet valituslupahakemukset.

Menetetyn määräajan palauttaminen tuomiovirhekantelua varten

2. A ja B ovat hakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle 18.2.2019 pyytäneet, että heille palautetaan hovioikeuden tuomiota koskevan kantelun määräaika, joka oli päättynyt 16.10.2018. A ja B ovat kantelussaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla vaatineet, että hovioikeuden tuomio poistetaan, koska hovioikeus oli syyllistynyt menettelyvirheisiin. A ja B ovat katsoneet, että hovioikeuden olisi pitänyt pääkäsittelyn täydentämisen asemesta jatkaa pääkäsittelyä tai toimittaa uusi pääkäsittely. Lisäksi hovioikeuden olisi tullut kyselyoikeutta käyttäen selvittää tarkemmin syyttäjän ja Verohallinnon epäselviä lausumia.

3. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa menetetty sellainen määräaika.

4. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2003:20 katsonut, että määräaika lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevan hakemuksen tekemiselle ei ollut palautettavissa. Korkein oikeus totesi perusteluissaan muun ohella, että mahdollisuutta ylimääräiseen muutoksenhakuun on vastapuolen oikeusturvaan ja oikeusrauhaan liittyvien näkökohtien vuoksi rajoitettu ajallisesti. Ylimääräiselle muutoksenhaulle asetetun määräajan palauttaminen olisi ristiriidassa niiden tavoitteiden kanssa, joihin määräaikojen säätämisellä oli pyritty. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:ää oli perusteltua tulkita siten, että muutoksen hakemisella tarkoitetaan lainkohdassa vain säännönmukaista muutoksenhakua.

5. Korkein oikeus toteaa, että mainitussa ratkaisussa esitetyt näkökohdat koskevat vastaavasti myös tuomiovirhekantelua. Asiaa ei ole syytä arvioida toisin myöskään sen vuoksi, että kantelua koskevat tuomion purkamista tarkoittavaa hakemusta lyhyemmät määräajat. Korkein oikeus katsoo näin ollen, ettei oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n nojalla voida palauttaa määräaikaa lainvoiman saanutta tuomiota koskevan tuomiovirhekantelun tekemistä varten. Hakemus on siten menetetyn määräajan palauttamista koskevan vaatimuksen osalta jätettävä tutkimatta.

6. Koska A:n ja B:n kantelua ei ole tehty oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisessa määräajassa eikä määräaikaa kantelun tekemiselle voida palauttaa, hakemus olisi hovioikeuden väitettyjen menettelyvirheiden osalta jätettävä kanteluna tutkimatta. Hakijoiden ehdolliseen vaatimukseen nähden lausunnon antaminen kantelusta raukeaa.

Päätöslauselma

A:n ja B:n hakemus jätetään tutkimatta menetetyn määräajan palauttamista koskevan vaatimuksen osalta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Mika Huovila, Tatu Leppänen, Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Timo Saranpää.

A ja B olivat olleet avoliitossa 1980-luvun lopusta alkaen. He olivat vuosina 2007–2008 asuneet yhtäjaksoisesti erillään noin seitsemän kuukauden ajan mutta palanneet jälleen yhteen. Avoliitto oli sittemmin päättynyt vuonna 2012. A on vaatinut hyvitystä perheen kodin ja B:n omistaman yrityksen hyväksi tekemästään työstä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla A:n ja B:n avoliiton katsottiin jatkuneen keskeytyksettä vuoteen 2012, mutta A:n vaatimus hyvityksestä hylättiin. (Ään.)

L avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 3 §, 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian taustaa

A ja B olivat olleet avoliitossa 1980-luvun lopusta alkaen ja heillä on yhteinen vuonna 1997 syntynyt lapsi. Eräässä vaiheessa he olivat asuneet erillään, mutta palanneet jälleen yhteen. Avoliitto oli päättynyt vuonna 2012. B:n vaatimuksesta määrätty pesänjakaja oli toimittanut omaisuuden erottelun ja erottelukirja on allekirjoitettu 7.8.2013. A oli esittänyt avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (avoliittolaki) 8 §:ään perustuneen hyvitysvaatimuksen, jonka pesänjakaja oli hylännyt.

Kanne Länsi-Uudenmaan käräjäoikeudessa

A vaati, että pesänjakajan ratkaisua muutetaan siten, että B velvoitetaan suorittamaan A:lle hyvitystä 2 416 570,12 euroa.

Perusteinaan A lausui, että hän oli ollut B:n kanssa tosiasiallisesti avoliitossa myös vuosien 2005–2009 aikana huolimatta siitä, että väestötietojärjestelmän merkintöjen mukaan hän oli asunut toisessa osoitteessa. Puolisoiden suhde oli ollut vakiintunut ja he olivat eläneet yhteistaloudessa. Joka tapauksessa A oli muuttanut takaisin yhteiseen kotiin heinäkuussa 2008, eikä lyhytaikainen erillään asuminen vaikuttanut omaisuuden erottelutilanteessa.

A oli työpanoksellaan yhteisessä kodissa ja B:n yrityksessä mahdollistanut B:n omaisuuden kartuttamisen. A oli ollut tiiviisti mukana kehittämässä B:n yrityksiä.

Vastaus

B vaati kanteen hylkäämistä. Perusteinaan B esitti, että osapuolet olivat asuneet erillään vuosien 2005 ja 2009 välillä ja A oli tuolloin seurustellut toisen miehen kanssa. Avoliitto oli päättynyt vuonna 2005, eikä avoliittolakia sovellettu ennen lain voimaantuloa päättyneisiin avoliittoihin.

A oli saanut työstään käyvän tason ylittävää palkkaa, eikä hänellä ollut ollut merkittävää roolia B:n yrityksissä. B oli toiminut kauppiaana omassa kaupassa vuodesta 1979 lähtien ja hänellä oli ollut omistusasunto vuodesta 1976 lähtien. B:n sijoitustoiminnalla oli ollut suuri merkitys B:n yrityksen tuloksen kannalta. B oli yksin vastannut yhteistalouden kustannuksista.

Käräjäoikeuden tuomio 15.12.2016 nro 16/13872

Avoliiton keston osalta käräjäoikeus totesi, että vaikka yhteinen osoite on vahva näyttö yhdessä asumisesta ja yhteisestä taloudesta, ei arviota voida perustaa yksin väestötietomerkintöihin. Käräjäoikeus katsoi, että vaikka A:n ja B:n avoliitossa oli ollut noin kahdeksan kuukauden ajanjakso, jolloin A ja B olivat asuneet eri osoitteissa, ei tälle voitu antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa heidän avoliittonsa kestoa. Avoliittolain tavoitteena oli ottaa paremmin huomioon avopuolisoiden taloudellinen yhteys. A:n ja B:n avoliitto oli jatkunut keskeytyksen sattuessa lähes 20 vuotta ja taloudellinen yhteys oli muodostunut tiiviiksi, eikä lain tavoite toteutuisi, ellei avoliiton kestoaikaa otettaisi täysin huomioon.

Hyvitysvaatimuksen osalta käräjäoikeus totesi, että kanne perustui väitteeseen, että A oli yli 20 vuoden liiton aikana tehnyt työtä B:n yrityksessä huomattavasti yli sen mitä hän olisi tehnyt normaalissa työsuhteessa, eikä saatu palkka kattanut kaikkea B:n yrityksen hyväksi tehtyä työtä.

Yksinomaan se, että avopuolisoiden omaisuuden arvot olivat erisuuruiset, ei oikeuttanut hyvitykseen. Käräjäoikeus katsoi molempien puolisoiden kykynsä mukaan osallistuneen perheen elinkustannuksiin ja lasten hoitoon. B oli vastannut perheen asumiskustannuksista sekä rahoittanut A:n omistaman asunnon oston ja remontin.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella B oli ollut vastuussa omistamansa yhtiön strategiasta ja tehnyt keskeiset päätökset liiketoiminnassa kantaen samalla yrittäjäriskin. A oli osallistunut päätöksentekoon kauppiaan puolisona, eikä hän ollut missään vaiheessa ollut taloudellisessa vastuussa yritystoiminnasta, vaikka hän oli osaltaan antanut yritykselle "kasvot ulospäin".

Johtopäätöksenään käräjäoikeus katsoi, että B:n omistaman yrityksen varallisuusaseman kasvu oli perustunut B:n omaan työpanokseen. A:n muita osastonhoitajia korkeampi palkka ja muut etuudet olivat olleet riittävä korvaus B:n tekemästä työstä. Mikään konkreettinen seikka ei tukenut käsitystä, että B:n omaisuus olisi A:n panostuksen vuoksi kasvanut avoliiton aikana hyvitykseen oikeuttavalla tavalla.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ann-Sofie Högström.

Turun hovioikeuden tuomio 7.3.2018 nro 204

A:n valituksesta hovioikeus totesi, että avoliitossa oli täytyttävä kolme osatekijää: parisuhde, yhdessä asuminen ja yhteinen talous. Lähtökohtaisesti yhdenkin osatekijän puuttuminen riitti siihen, että avoliiton määritelmä ei enää täyttynyt ja avoliitto katsottiin päättyneeksi lain tarkoittamassa mielessä. Asiassa oli riidatonta, että A oli asunut toisessa osoitteessa ainakin joulukuusta 2007 heinäkuuhun 2008. A:n kertomuksen mukaan A ja B eivät mainittuna aikana olleet matkustelleet yhdessä ja A oli noin kolmen kuukauden ajan seurustellut toisen miehen kanssa. Koska A ja B eivät olleet asuneet yhdessä eikä heillä ole ollut parisuhdetta, oli heidän avoliittonsa katsottava päättyneen viimeistään joulukuussa 2007 ja siten ennen avoliittolain voimaantuloa. A:lla ei ollut oikeutta avoliittolain mukaiseen hyvitykseen ennen lain voimaantuloa päättyneen avoliiton osalta.

Näyttöä arvioituaan hovioikeus katsoi A:n ja B:n toisen avoliiton alkaneen heinäkuussa 2008 ja kestäneen vuonna 2012 tapahtuneeseen eroon asti.

A:n panos B:n omaisuuden kasvuun tuli arvioitavaksi vain jälkimmäisen avoliiton osalta. Muilta osin hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Hannele Satopää ja Martta Plathin-Arvidsson.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja B velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvitystä. Toissijaisesti A vaati, että asia palautetaan hovioikeuteen hyvityksen määräämiseksi avoliiton ajalta myös ennen vuotta 2008.

B vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A ja B ovat olleet avoliitossa 1980-luvun lopulta alkaen. Vuosien 2007 ja 2008 vaihteessa he ovat asuneet noin seitsemän kuukauden ajan erillään mutta palanneet yhteen. Tämän jälkeen A ja B ovat asuneet yhdessä avoliiton päättymiseen 28.5.2012 saakka. B:llä ja A:lla on yhteinen vuonna 1997 syntynyt lapsi.

2. Käräjäoikeus on 6.9.2012 B:n hakemuksesta määrännyt pesänjakajan toimittamaan A:n ja B:n omaisuuden erottelun. Pesänjakaja on ratkaisussaan 7.8.2013 hylännyt A:n avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (avoliittolaki, 26/2011) 8 §:n nojalla esittämän hyvitysvaatimuksen.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:lla oikeus saada B:ltä avoliittolain 8 §:n mukaista hyvitystä yhteistalouden hyväksi antamastaan panoksesta. Ensin on arvioitava se, onko heidän avoliittonsa jatkunut yhtäjaksoisesti vuodesta 1989 vuoteen 2012 vai onko heidän katsottava erillään asumisensa vuoksi olleen avoliitossa kaksi kertaa.

Sovellettavat säännökset

4. Avoliittolain 3 §:n mukaan avopuolisoilla tarkoitetaan yhteistaloudessa asuvia parisuhteen (avoliiton) osapuolia, jotka ovat asuneet yhteistaloudessa vähintään viisi vuotta tai joilla on tai on ollut yhteinen tai yhteisessä huollossa oleva lapsi. Avopuolisoksi ei kuitenkaan katsota sellaista henkilöä, joka on avioliitossa.

5. Avoliittolain 8 §:n 1 momentin mukaan avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään tämän omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Pykälän 2 momentin mukaan yhteistalouden hyväksi annetuksi panokseksi katsotaan: 1) työ yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi; 2) varojen käyttö yhteiseen talouteen; 3) varojen sijoitus toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen; tai 4) muu näihin verrattava toiminta. Pykälän 3 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole, jos yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta koitunut perusteeton etu on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen.

6. Avoliittolain 9 §:n 2 momentin mukaan oikeus hyvitykseen raukeaa, jos hyvitystä ei ole vaadittu omaisuuden erottelussa eikä sitä koskevaa kannetta ole nostettu kuuden kuukauden kuluessa omaisuuden erottelusta. Pykälän 3 momentin mukaan, jos omaisuuden erottelua ei ole toimitettu, oikeus hyvitykseen raukeaa, jollei sitä koskevaa kannetta ole nostettu tai pesänjakajan määräämistä ole haettu kolmen vuoden kuluessa avopuolison kuolemasta tai siitä, kun avopuolisot muuttivat pysyvästi erilleen.

7. Avoliittolaki on tullut voimaan 1.4.2011. Lain 12 §:n 2 momenttiin sisältyvän siirtymäsäännöksen mukaan lakia ei sovelleta, jos avoliitto on päättynyt ennen lain voimaantuloa.

Avoliiton päättyminen

Arviointiperusteet

8. Avoliittolaki ei sisällä nimenomaista säännöstä siitä, milloin avoliiton on katsottava päättyneen. Avoliittolain 3 §:ää koskevan hallituksen esityksen (HE 37/2010 vp s. 21) mukaan avoliitto edellyttää kolmen edellytyksen täyttymistä. Osapuolten tulee asua yhdessä, heidän välillään tulee olla parisuhde ja heillä tulee olla yhteinen talous. Lähtökohtaisesti yhdenkin avoliiton osatekijän puuttuminen riittää siihen, että avoliiton määritelmä ei enää täyty ja avoliitto katsotaan päättyneeksi lain tarkoittamassa merkityksessä. Normaalielämään kuuluu kuitenkin tilanteita, joissa avopuoliso asuu väliaikaisesti erossa muusta perheestä (esimerkiksi opiskelun, työn tai sairaalahoidon vuoksi) ilman, että avopuolisoiden tarkoituksena on katkaista parisuhdetta tai yhteistaloussuhdetta. Tällaisissa tilanteissa avoliiton katsotaan jatkuvan, kunnes myös joko yhteistaloussuhde tai parisuhde päättyy.

9. Avoliittolain 9 §:n perusteluiden (HE 37/2010 vp s. 24) mukaan avopuolisoiden erilleen muuton pysyvyyttä arvioitaessa tulee ottaa huomioon muiden avoliiton tunnusmerkkien, kuten parisuhteen ja yhteistaloussuhteen jatkuminen erilleen muutosta huolimatta.

10. Korkein oikeus katsoo, että avoliiton päättymistä on arvioitava edellä kuvattujen avoliiton tunnusmerkkien perusteella ja ottaen huomioon osapuolten tarkoituksesta esitetty näyttö kokonaisuudessaan. Avopuolisoiden väliaikainen erillään asuminen ei aina merkitse avoliiton päättymistä, jos heidän tarkoituksenaan voidaan katsoa olleen vielä jatkaa avoliittoa. Avoliiton päättymiseen liittyvän nimenomaisen tahdonilmaisun puuttuessa asiaa on tarkasteltava osapuolten toiminnasta esitetyn muun selvityksen perusteella.

11. Avoliiton tunnusmerkkejä, eli yhdessä asumista, parisuhdetta ja yhteistä taloutta, ei voida arvioida muodollisilla perusteilla. Etenkin pitkään parisuhteeseen voi sisältyä kriisivaiheita, jolloin puolisot saattavat harkita liiton jatkamisen edellytyksiä ja tehdä väliaikaisia ratkaisuja kriisivaiheen ylittämiseksi. Arvioitaessa avoliiton päättymistä on ratkaiseva merkitys annettava osapuolten toiminnasta ilmenevälle tarkoitukselle parisuhteen jatkamisesta tai sen pysyvästä päättämisestä.

12. Avoliittolain 9 §:ssä hyvitysvaatimuksen esittämisen määräaika on sidottu siihen, milloin avopuolisot ovat muuttaneet pysyvästi erilleen. Tämän johdosta on perustelua katsoa, ettei väliaikaiseksi mielletty tai lyhytaikaiseksi jäänyt erillään asuminen osoita avoliiton päättymistä. Silloinkaan, kun erilleen muutto on johtunut puolisoiden välirikosta, avoliiton päättymistä ei voida määrittää vain erillään asumisen keston mukaan. Huomioon on otettava muun muassa se, kuinka kauan puolisot ovat olleet yhdessä ennen välirikkoa. Merkitystä on myös sillä, ovatko puolisoiden asumisolosuhteet vakiintuneet erillään asumisen aikana ja miten he ovat taloudelliset suhteensa tuona aikana järjestäneet.

13. Se, katsotaanko pitkäaikaisen avoliiton jatkuneen väliaikaisesta erillään asumisesta huolimatta vai katsotaanko yhden avoliiton päättyneen välirikkoon ja toisen avoliiton myöhemmin alkaneen, saa merkitystä juuri hyvitysvaatimukseen liittyvän kanneajan johdosta. Korkein oikeus katsoo lain yleisten tavoitteiden puoltavan sitä, ettei pitkää yhteiselämää oikeudellisesti pilkota eri osiin ilman selvää avoliiton päättymistä tukevaa näyttöä. Ei ole aihetta olettaa, että yhteen palanneet puolisot ryhtyisivät omaisuuden erotteluprosessiin tai laatisivat sopimuksia, joilla turvattaisiin toista puolisoa hyödyttäneiden panostusten hyvittäminen. Myöskään kanneajalla tavoitellusta varallisuussuhteiden selkeydestä ja ennakoitavuudesta (LaVM 23/2010 vp s. 6) ei seuraa tulkintaa, jossa edelleen jatkuneen avoliiton katsottaisiin kovin herkästi välillä katkenneen.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

14. A ja B ovat olleet avoliitossa ainakin vuodesta 1989 alkaen. Avoliitto on päättynyt vuonna 2012, minkä jälkeen on tehty omaisuuden erottelu. Korkeimmassa oikeudessa on riidatonta, että A ja B olivat parisuhteen välirikosta johtuen asuneet erillään noin seitsemän kuukauden ajan joulukuusta 2007 heinäkuuhun 2008.

15. Asianosaisten käsitykset heidän parisuhteensa tilasta välirikon aikana ovat ristiriitaiset. Kumpikaan avopuolisoista ei ole vaatinut omaisuuden erottelua välirikon aikana, mikä osaltaan tukee puolisoiden erillään asumisen väliaikaista luonnetta. Muutoinkaan asiassa ei ole esitetty näyttöä siitä, että puolisot olisivat antaneet nimenomaisia parisuhteen päättämistä koskevia tahdonilmaisuja välirikon aikana. Asiaa on siten arvioitava avoliiton tunnusmerkeistä esitetyn muun selvityksen varassa.

16. A on asunut omassa asunnossaan yhtäjaksoisesti noin seitsemän kuukauden ajan. Tätä ei voida pitää lyhyenä erillään asumisena. Kun otetaan huomioon avoliiton noin 18 vuoden kesto ennen välirikkoa, erillään asumista ei voida toisaalta pitää niin pitkänä, että se selvästi osoittaisi osapuolten tarkoituksen pysyvästä erilleen muuttamisesta.

17. Välirikon aikana A on asunut omistamassaan asunnossa, joka sijaitsi perheen yhteisen asunnon lähellä. A:n asuntoa ei ollut hankittu välirikon aikana eikä siitä johtuen, vaan se oli hankittu B:n rahoittamana jo aiemmin, vuonna 2005. Siten A:n asumisjärjestely ei ole vahva osoitus parisuhteen päättämistarkoituksesta.

18. Parisuhteen päättymistä ja avoliiton päättymistarkoitusta tukee se, että A on välirikon aikana seurustellut kolmannen henkilön kanssa noin kolmen kuukauden ajan. Toisaalta tälle seikalle ei kokonaisharkinnassa tule antaa ratkaisevaa merkitystä, kun parisuhde on verraten pian tämän jälkeen alkanut uudestaan ja jatkunut neljän vuoden ajan.

19. Asianosaisten yhteistaloudesta välirikon aikana ei ole esitetty tarkempaa selvitystä. Asiassa ei ole väitetty, että välirikolla olisi ollut vaikutusta perheen taloudenpitoon tai yhteisen lapsen hoitoon ja huoltoon. A on joka tapauksessa jatkanut työtään B Oy:n palveluksessa myös tämän ajan. Asiassa kuultujen työtovereiden tai muiden todistajien kertomasta ei ilmene, että A tai B olisivat kertoneet muille muuttaneensa pysyvästi erilleen.

Johtopäätös

20. Korkein oikeus katsoo edellä selostettuja olosuhteita kokonaisuutena arvioiden, ettei A:n ja B:n avoliitto ole välirikon johdosta päättynyt ja että vuonna 1989 alkanut avoliitto on siten jatkunut aina sen päättymiseen toukokuuhun 2012 saakka.

Oikeus hyvitykseen

21. Avoliiton osapuolten omaisuus on avoliittolain 5 §:n pääsäännön mukaan erillistä. Avoliittolain 8 §:n mukaisen hyvityksen edellytyksenä on, että avoliiton purkautuessa toinen osapuolista saisi perusteetonta etua toisen osapuolen kustannuksella ja ettei etua ole katsottava vähäiseksi.

22. Lain perustelujen (HE 37/2010 vp s. 22–23) mukaan yhteistalouteen panostaminen sinänsä ei riitä oikeuttamaan hyvitykseen, vaan panoksen tulee olla sen kaltainen, että se johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella omaisuutta eroteltaessa ilman hyvitystä. Esimerkkinä tällaisesta panoksesta mainitaan toisen puolison jääminen kotiin huolehtimaan kotitaloudesta ja yhteisistä lapsista toisen avopuolison kartuttaessa omaisuuttaan työelämässä. Kodin ulkopuolella työssä käynyt avopuoliso on tällöin voinut saada perusteetonta etua toisen avopuolison kustannuksella.

23. Esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus toteaa, että molempien osapuolten voidaan katsoa antaneen panoksensa yhteisen kodin hyväksi. A:lla on ollut suurempi vastuu kodin ja lasten hoidosta, kun taas B on vastannut muun ohella asumiskustannuksista ja rahoittanut myös A:n omistukseen tulleen asunto-osakkeen.

24. A on ollut avoliiton ajan palkkatyössä B Oy:n palveluksessa. Korkein oikeus toteaa, että toisen puolison yritystoiminnan hyväksi tehty työpanos voi sinällään olla hyvityksen perusteena oleva panos toisen omistaman omaisuuden hyväksi, mikäli yritystoiminnan omistaja saa työpanoksen johdosta perusteetonta etua. Esitetyn selvityksen mukaan A on kuitenkin saanut korkeampaa palkkaa kuin muut vastaavissa tehtävissä toimivat, minkä lisäksi hänelle on hankittu merkittävä eläke-etu. A:n työaika ja -tehtävät ovat esitetyn selvityksen perusteella poikenneet muiden työntekijöiden työajasta ja toimenkuvasta yhtäältä suurempina vapauksina ja toisaalta ajoittain pidempinä työpäivinä.

25. B on toiminut kauppiaana vuodesta 1979 alkaen. Hänen yksin omistamassaan yhtiössä on viime vuosina ollut 50–55 työntekijää. B Oy:n varallisuusaseman paranemisen on kauppatoiminnan ohella näytetty johtuneen osin myös B:n harjoittamasta sijoitustoiminnasta.

26. A on toiminut sekä työntekijänä avopuolisonsa yrityksessä että vastannut osaltaan kodin hoitamisesta. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että B olisi saanut perusteetonta etua A:n kustannuksella.

27. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei A:n ole näytetty antaneen sellaista panosta hänen ja B:n yhteistalouden hyväksi, että se oikeuttaisi avoliittolain 8 §:n mukaiseen hyvitykseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor (eri mieltä), Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä (eri mieltä). Esittelijä Katri Nuuja.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Mäkelä: Yhdyn enemmistön perusteluihin kohtien 1–12 ja 14–17 osalta. Erimielisyyteni koskee kysymystä hyvitysvaatimuksen perusteena olevan avoliiton kestosta.

Katson, että avoliiton päättymistä arvioitaessa tulee pyrkiä löytämään tasapaino inhimilliseen elämään liittyvien pitkän parisuhteen mahdollisten kriisivaiheiden ymmärtämisen ja toisaalta avopuolisoiden varallisuussuhteiden selkeyden ja ennakoitavuuden välillä. Näistä lähtökohdista seuraa, ettei etenkään pitkän avoliiton voida katsoa päättyneen yksinomaan välirikosta seuranneen hyvin lyhyen erillään asumisen perusteella. Toisaalta avopuolisoiden luottamusta tulee suojata siihen, että avoliiton päättymiseen liittyy laissa säädetyt oikeusvaikutukset.

Katson, että A:n seurustelusuhteella kolmannen henkilön kanssa välirikon aikana on kokonaisharkinnassa enemmistön kantaa vahvemmin A:n ja B:n pysyvää erilleen muuttamista tukeva merkitys.

Asiassa on esitetty sekä avoliiton päättymistä ja pysyvää erilleen muuttoa vastaan puhuvia että sitä tukevia näkökohtia. Kun asiassa on riidatonta, että avoliiton edellytyksenä oleva yhdessä asumista koskeva edellytys ei ole välirikon aikana täyttynyt, on avoliiton perusteella hyvitystä vaativalla A:lla näyttötaakka avoliiton jatkumisesta erillään asumisesta huolimatta. Asiassa esitettyä selvitystä kokonaisuutena arvioituani päädyn katsomaan, että avoliiton päättymistä ja pysyvää erilleen muuttamista tukevat näkökohdat ovat asiassa avoliiton jatkumista painavampia. Tätä johtopäätöstä tukee A:n kuukausia kestäneen seurustelusuhteen ohella välirikon pitkähkö kesto. A ei myöskään ole esittänyt näyttöä osapuolten yhteistaloudesta välirikon aikana. Näillä perusteilla katson, että A:n ja B:n avoliitto on päättynyt joulukuussa 2007, jolloin katson avopuolisoiden muuttaneen pysyvästi erilleen.

Avoliittolain 8 §:n sanamuoto ei nimenomaisesti edellytä, että hyvitysvaatimuksen perusteena oleva avopuolison hyväksi annettu panos olisi annettu avoliiton aikana. Katson, että myös ennen avoliittoa toisen puolison hyväksi annettu panos voidaan sinänsä ottaa huomioon hyvityksen edellytyksiä arvioitaessa.

Katson kuitenkin, että avoliittolain hyvityksen vaatimista koskeva avoliittolain 9 §:n 3 momentti rajoittaa avopuolison oikeutta esittää hyvitysvaatimuksia päättyneen avoliiton ajalta uuden avoliiton jälkeen. Säännös sisältää ehdottoman kolmen vuoden kanneajan vaatimuksen esittämiselle. Lakivaliokunta on avoliittolakia koskevassa mietinnössään kiinnittänyt huomiota kanneajan merkitykseen varallisuussuhteiden ennakoitavuuden kannalta (LaVM 23/2010 vp s. 6). Avopuolisoiden varallisuussuhteiden selkeys ja ennakoitavuus edellyttää, ettei tästä ehdottomasta kanneajasta voida poiketa.

Avoliittolain säännöksistä voidaan avoliittolain 2 §:n nojalla sopimuksella poiketa pykälän 2 momentissa rajattuja poikkeuksia lukuun ottamatta. Osapuolet voivat siten uuden avoliiton aloittaessaan sopia siitä, miten heidän taloudelliset suhteensa edellisen avoliiton ajalta huomioidaan.

Edellä todetun perusteella katson, ettei A ole voinut esittää heinäkuussa 2008 alkaneen avoliiton osalta hyvitysvaatimuksia joulukuussa 2007 päättyneen avoliiton ajalta. Kun ensimmäinen avoliitto on päättynyt ennen avoliittolain voimaantuloa, eivät avoliittolain säännökset siten sovellu ensin päättyneeseen avoliittoon. Katson, että A:n oikeutta avoliittolain mukaiseen hyvitykseen on siten arvioitava vain heinäkuusta 2008 toukokuuhun 2012 kestäneen avoliiton ajalta. Edellytykset avoliittolakia edeltäneen oikeustilan mukaiselle perusteettoman edun palauttamiselle ovat myös jääneet näyttämättä.

Näillä ja muutoin enemmistön kohdissa 21–27 ilmenevillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mäkelä.

Yhtiöt olivat vaatineet Suomen valtiolta vahingonkorvausta niiltä Euroopan unionin oikeuden vastaisesti perityistä väylämaksuista. Korkein oikeus oli tuomiossaan hylännyt vaatimukset vanhentuneina. Yhtiöt vaativat kantelussaan tuomiota poistettavaksi, koska asiaa ei olisi saanut ratkaista pyytämättä unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua unionin oikeuden tehokkuusperiaatteen tulkinnasta suhteessa vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumiseen.

Korkein oikeus vahvisti, että ennakkoratkaisupyynnön tekemisen laiminlyönti ylimmässä muutoksenhakuasteessa voi muodostaa muiden edellytysten täyttyessä oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan tarkoittaman oikeudenkäyntivirheen, jos ratkaisuun vaikuttava unionin oikeuden tulkinta ei ole selvä unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella. Kantelun kohteena olleessa asiassa näin ei ollut, koska unionin tuomioistuin oli antanut useita ennakkoratkaisuja samasta oikeuskysymyksestä myös samankaltaisissa olosuhteissa. Kantelu hylättiin. Ks. KKO:2017:84

OK 31 luku 1 § 1 mom 4 kohta
SEUT 267 artikla 1 ja 3 kohta

Ylimääräinen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhtiöt ovat vaatineet, että Korkeimman oikeuden tuomio 8.12.2017 nro 2447 (KKO 2017:84) sekä sen jälkeen annetut valitusluvan hylkäämistä koskevat päätökset 9.2.2018 nro 276, 278, 281–285, 290–292 ja 295–297 poistetaan.

Suomen valtio on vastannut hakemukseen ja vaatinut sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Useat varustamoyhtiöt olivat käräjäoikeudessa vuonna 2010 vireille tulleilla kanteillaan vaatineet Suomen valtiolta vahingonkorvauksena niiltä vuosina 2001–2004 Euroopan unionin oikeuden vastaisesti perittyjä väylämaksuja. Valtio oli kiistänyt vaatimukset vanhentuneina, koska yhtiöt eivät olleet katkaisseet vanhentumista kolmen vuoden määräajassa saatuaan väylämaksupäätökset tiedokseen viimeistään alkuvuodesta 2005.

2. Käräjäoikeus oli katsonut, että yhtiöiden vaatimukset eivät olleet vanhentuneet, ja oli hyväksynyt kanteet. Valtion valitettua käräjäoikeuden tuomioista hovioikeus oli hylännyt yhtiöiden vaatimukset vanhentuneina.

3. Yhtiöt pyysivät valituslupaa Korkeimmalta oikeudelta. Valituksissaan ne vaativat, että hovioikeuden tuomiot kumotaan ja käräjäoikeuden tuomiot jätetään voimaan. Yhtiöt vetosivat vanhentumisen osalta siihen, että valtio oli järjestelmällisesti ylläpitänyt unionin oikeuden vastaista ja siten epäselvää oikeustilaa. Yhtiöiltä ei ollut sen vuoksi voinut odottaa vanhentumisen katkaisemista ennen kuin Helsingin hallinto-oikeus oli päätöksissään vuonna 2008 katsonut, että asiassa oli tarpeen selvittää väylämaksujen unionin oikeuden mukaisuus. Yhtiöt eivät esittäneet, että asiassa tulisi tehdä ennakkoratkaisupyyntö tehokkuusperiaatteen tulkinnasta unionin tuomioistuimelle.

4. Korkein oikeus myönsi kahdelle yhtiölle valitusluvan. Korkein oikeus katsoi tuomiossaan 8.12.2017 nro 2447 (KKO 2017:84) yhtiöiden vahingonkorvausvaatimukset vanhentuneiksi ja pysytti siten voimassa hovioikeuden tuomion lopputuloksen. Korkeimman oikeuden mukaan yhtiöiden vetoama valtion menettely ei ollut vaikeuttanut väylämaksujen määräytymisperusteiden ja unionin oikeuden sääntöjen mahdollisen ristiriidan havaitsemista siten, että yhtiöiltä ei olisi voitu kohtuudella edellyttää vanhentumisen katkaisemista ja että valtion menettelyllä siten olisi vanhentumisajan alkamista lykkäävä vaikutus. Kansallisten säännösten perusteella vanhentumisaika oli alkanut siitä, kun yhtiöt olivat saaneet tiedon väylämaksupäätöksistä (mainitun tuomion kohdat 56 ja 57).

5. Korkein oikeus arvioi vielä sitä, oliko unionin oikeudessa vahvistettu tehokkuusperiaate esteenä edellä mainitulle johtopäätökselle. Korkein oikeus katsoi unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella, ettei unionin oikeus ollut esteenä sille, että yhtiöiden vahingonkorvausvaatimusten kolmen vuoden vanhentumisaika oli alkanut kulua jo ennen kuin valtio oli muuttanut väylämaksuja koskevaa lainsäädäntöä tai hallinto-oikeus palauttanut väylämaksuja koskeneita päätöksiä tullipiiriin sen selvittämiseksi, olivatko yhtiöille määrätyt väylämaksut unionin oikeuden vastaisia (mainitun tuomion kohdat 58–62).

6. Edellä mainitun tuomion antamisen jälkeen Korkein oikeus hylkäsi hakemuksen kohteena olevilla päätöksillään muiden yhtiöiden valituslupahakemukset. Hovioikeuden tuomiot, joissa vahingonkorvausvaatimukset oli hylätty vanhentuneina, jäivät siten kaikkien hakijoiden osalta pysyviksi.

Ylimääräinen muutoksenhakemus ja valtion vastaus

7. Yhtiöt ovat nyt Korkeimpaan oikeuteen toimittamassaan ylimääräisessä muutoksenhakemuksessa vaatineet, että edellä mainitut Korkeimman oikeuden tuomio ja päätökset poistetaan. Yhtiöiden mukaan Korkeimman oikeuden olisi tullut viimesijaisena kansallisena tuomioistuimena pyytää unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua unionin oikeudessa vahvistetun tehokkuusperiaatteen tulkinnasta suhteessa vanhentumisajan alkamisajankohtaan nyt käsillä olevassa tapauksessa. Kun näin ei ollut tapahtunut, Korkeimmassa oikeudessa oli tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, jonka voidaan otaksua vaikuttaneen ratkaisujen lopputulokseen.

8. Hakemuksen johdosta kysymyksenä on, onko Korkein oikeus voinut ennakkoratkaisua pyytämättä tehdä arvion vanhentumisajan alkamisajankohdasta. Yhtiöiden mukaan tehokkuusperiaatteen vaikutus vanhentumisajan alkamiseen ei ole ollut tapauksen erityispiirteet huomioon ottaen tulkinnallisesti selvä. Korkeimman oikeuden tuomiossa (mainitun tuomion kohdat 58–61) viitatut unionin tuomioistuimen ratkaisut eivät ole muodostaneet sellaista vakiintunutta oikeuskäytäntöä, joka olisi tehnyt ennakkoratkaisupyynnön tekemisen tarpeettomaksi. Lisäksi Korkein oikeus on jättänyt viittaamatta sellaiseen oikeuskäytäntöön, erityisesti ennakkoratkaisuun Iaia (tuomio 19.5.2011, C-452/09, EU:C:2011:323), joka on ristiriidassa Korkeimman oikeuden viittaaman oikeuskäytännön kanssa. Viitatussa oikeuskäytännössä ei ollut myöskään kyse samanlaisesta tilanteesta kuin nyt, eli tilanteesta, jossa valtio julkisen vallan käyttäjänä on johdonmukaisesti omalla toiminnallaan ylläpitänyt unionin oikeuden vastaista ja epäselvää oikeustilaa suhteessa yksityiseen tahoon.

9. Valtio on vastustanut yhtiöiden vaatimuksia. Unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään antanut selvät tulkintaohjeet siitä, miten tehokkuusperiaatetta on arvioitava suhteessa vanhentumiseen. Nyt ratkaistavana oleva asia ei ole olosuhteiltaan poikennut niin paljon aiemmista unionin tuomioistuimen ratkaisuista, että ennakkoratkaisun pyytämiseen olisi sen vuoksi ollut aihetta. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntö ei myöskään ole hakijoiden väittämin tavoin ristiriitaista. Korkeimman oikeuden ratkaisu ei ole tehokkuusperiaatteen vastainen. Korkeimmalla oikeudella ei siten ole ollut velvollisuutta pyytää ennakkoratkaisua asiassa.

Kysymyksenasettelu

10. Asiassa on yhtiöiden ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, onko Korkeimmassa oikeudessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhe, kun Korkein oikeus ei ollut ennen hakemuksen kohteena olevien ratkaisujen antamista pyytänyt Euroopan unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisua unionin oikeudessa vahvistetun tehokkuusperiaatteen suhteesta vahingonkorvausvaatimuksen vanhentumisen alkamisajankohtaan.

Velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua

11. Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 267 artiklan 1 kohdan mukaan Euroopan unionin tuomioistuimella on toimivalta antaa ennakkoratkaisu a) perussopimusten tulkinnasta ja b) unionin toimielimen, elimen tai laitoksen säädöksen pätevyydestä ja tulkinnasta. Artiklan 3 kohdan mukaan, jos tällainen kysymys tulee esille sellaisessa kansallisessa tuomioistuimessa käsiteltävänä olevassa asiassa, jonka päätöksiin ei kansallisen lainsäädännön mukaan saa hakea muutosta, tämän tuomioistuimen on saatettava kysymys Euroopan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi.

12. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännössä on vahvistettu, että ennakkoratkaisupyynnön tekemisen tarve on arvioitava myös silloin, kun arvioidaan edellytyksiä myöntää valituslupa hovioikeuden ratkaisuun (tuomio 4.6.2002, Lyckeskog, C-99/00, EU:C:2002:329, 18 kohta).

13. Ennakkoratkaisumenettelyllä pyritään estämään unionin oikeussääntöjen kanssa ristiriitaisen kansallisen oikeuskäytännön syntyminen. Tarkoituksena on varmistua siitä, että unionin oikeutta sovelletaan mahdollisimman yhdenmukaisesti kaikissa jäsenvaltioissa. Ennakkoratkaisun pyytämistä on arvioitava tätä tavoitetta silmällä pitäen (tuomio 6.10.1982, Cilfit, C-283/81, EU:C:1982:335, 7 kohta, tuomio 15.3.2017, Aquino, C-3/16, EU:C:2017:209, 32–34 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö sekä tuomio 4.10.2018, komissio v. Ranska, C-416/17, EU:C:2018:811, 109 kohta).

14. Ylimmän muutoksenhakuasteen tuomioistuimen velvollisuus esittää ennakkoratkaisupyyntö määräytyy vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan niin sanottujen Cilfit-kriteerien perusteella. Ensiksi kansallisen tuomioistuimen on harkittava, onko unionin oikeudella merkitystä asian ratkaisemiseksi. Vaikka näin olisi, ennakkoratkaisupyyntöä ei tarvitse tehdä, jos unionin oikeuden säännöksen tulkinnasta ei ole mitään perusteltua epäilystä tai jos unionin tuomioistuin on jo tulkinnut kyseessä olevaa unionin oikeuden säännöstä. Jälkimmäinen arviointiperuste voidaan jakaa yhtäältä tilanteisiin, joissa unionin tuomioistuin on jo antanut ennakkoratkaisulla vastauksen asiallisesti samanlaiseen oikeuskysymykseen, ja toisaalta tilanteisiin, joissa vastaus voidaan selvästi johtaa unionin tuomioistuimen vakiintuneesta oikeuskäytännöstä (tuomio Cilfit, 13–14 kohta ja tuomio 11.9.2008, UGT-Rioja ym., C-428/06-434/06, EU:C:2008:488, 42 kohta).

Lainvoimaisen tuomion poistaminen oikeudenkäyntivirheen perusteella

15. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:ssä säädetään tuomiovirheistä, joiden johdosta lainvoimainen tuomio voidaan poistaa. Pykälän 1 momentin 4 kohdan kanteluperusteena on se, että oikeudenkäynnissä on tapahtunut muu oikeudenkäyntivirhe, jonka havaitaan tai voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen jutun lopputulokseen.

16. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että lainkohdan soveltamisen edellytyksiä on arvioitava sitä oikeusjärjestyksen lähtökohtaa vasten, että lainvoimaisella tuomiolla asia on ratkaistu sitovalla ja pysyvällä tavalla. Oikeusvarmuuden periaatteen on todettu edellyttävän, että lainvoimaisiin tuomioihin voidaan puuttua vain poikkeuksellisesti, eikä säännöksen perusteella mikä tahansa oikeudenkäyntivirhe merkitse kanteluperusteen täyttymistä (KKO 2007:36, kohta 11, KKO 2014:93, kohta 12 ja KKO 2014:94, kohta 16).

17. Toisaalta oikeuskäytännössä on katsottu, että lainkäyttöä kohtaan tunnetun luottamuksen kannalta on tärkeää, ettei sanotun lainkohdan määräystä oikeudenkäyntivirheen vaikutuksesta jutun lopputulokseen tulkita ahtaasti (KKO 1995:95, KKO 2009:84, kohta 6 ja KKO 2014:25, kohta 12).

18. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkopäätöksiä sellaisessa asiassa, jossa Korkeimman oikeuden on väitetty laiminlyöneen velvollisuutensa pyytää ennakkoratkaisu unionin tuomioistuimelta.

19. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisussaan KHO 2011:38 hallintolainkäyttölain perusteella purkanut aikaisemman ratkaisunsa, koska sen yhteydessä ei ollut pyydetty ennakkoratkaisua unionin tuomioistuimelta, vaikka tulkintakysymystä ei voitu pitää tuolloin niin selvänä, ettei ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen ollut tarvetta. Myöhemmin annettu unionin tuomioistuimen ratkaisu lisäksi osoitti, että korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu oli ollut unionin oikeuden vastainen. Korkein hallinto-oikeus katsoi ennakkoratkaisun pyytämättä jättämisen tuossa tapauksessa olleen sellainen menettelyvirhe, joka oli voinut olennaisesti vaikuttaa asian ratkaisuun.

Korkeimman oikeuden arviointi

Ennakkoratkaisupyynnön laiminlyönti kanteluperusteena

20. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe voi perustua unionin oikeuteen perustuvan menettelysäännön rikkomiseen. Myös SEUT 267 artiklan 3 kohta, joka velvoittaa ylintä muutoksenhakuastetta tekemään tulkinnallisesta kysymyksestä ennakkoratkaisupyynnön, on sellainen menettelysäännös, jonka noudattamatta jättäminen voi olla tuomiovirhekantelun perusteena.

21. Vaikka asianosaiset eivät ole sitä vaatineet, Korkeimmalla oikeudella on velvollisuus myös omasta aloitteestaan arvioida, onko sen ratkaistavana olevassa asiassa tarve pyytää unionin tuomioistuimelta tulkintaa unionin säännöksestä. Lähtökohtana kuitenkin on, että kansalliset tuomioistuimet itse soveltavat unionin oikeutta. Ennakkoratkaisupyynnöllä haetaan vastausta unionin oikeuden tulkintaan, mutta ei siihen, miten unionin oikeutta sovelletaan pääasian oikeudenkäynnissä esiin tulleisiin tosiseikkoihin.

22. Ennakkoratkaisupyynnön esittämisvelvollisuus ja sen rajoitukset perustuvat unionin perussopimuksen määräyksiin ja sitä koskevaan unionin tuomioistuimen vakiintuneeseen oikeuskäytäntöön, jota on selostettu edellä kohdassa 14. Tässä tapauksessa ei ole kysymys siitä, että unionin tuomioistuin olisi myöhemmin antanut ratkaisun, joka osoittaisi Korkeimman oikeuden arvioineen virheellisesti unionin oikeuden vaatimuksia suhteessa kansallisiin velan vanhentumista koskeviin säännöksiin.

23. Arvioitaessa sitä, olisiko Korkeimman oikeuden kuitenkin tullut tehdä ennakkoratkaisupyyntö, ratkaisevaa on, onko unionin tuomioistuin antanut ennakkoratkaisun asiallisesti samanlaisesta kysymyksestä tai onko sen ratkaisuista syntynyt niin vakiintunut oikeuskäytäntö, että vastaus on ollut siitä selvästi johdettavissa. Ennakkoratkaisupyynnön tekemisen tarvetta on harkittava erityisesti sitä taustaa vasten, että järjestelmällä pyritään varmistamaan unionin oikeuden oikea ja mahdollisimman yhdenmukainen soveltaminen kaikissa jäsenvaltioissa.

24. Tehokkuusperiaate on syntynyt ja kehittynyt unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä. Tehokkuusperiaatetta kuvataan vakiintuneesti niin, että kansalliset menettelysäännöt eivät saa olla sellaisia, että unionin oikeudessa annettujen oikeuksien käyttäminen olisi niiden vuoksi käytännössä mahdotonta tai suhteettoman vaikeaa. Myös tällainen oikeusperiaate on osa unionin oikeuden sääntelyä, jonka tulkintaan voi liittyä velvollisuus pyytää ennakkoratkaisua unionin tuomioistuimelta. Mahdollisen ennakkoratkaisupyynnön tulee tällöinkin koskea oikeusperiaatteen tulkintaa, ei tulkinnallisesti vakiintuneen oikeussäännön soveltamista, joka on kansallisen tuomioistuimen tehtävä.

Ennakkoratkaisupyynnön tekemisen tarpeellisuus nyt kysymyksessä olleissa asioissa

25. Tehokkuusperiaatetta on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä arvioitu suhteessa erilaisiin menettelysäännöksiin. Myös kansallisten vanhentumisaikojen ja muiden määräaikojen suhteesta tehokkuusperiaatteeseen on useita unionin tuomioistuimen ratkaisuja. Korkein oikeus on ylimääräisen muutoksenhaun kohteena olevassa ennakkopäätöksessään KKO 2017:84 (kohdat 58–61) viitannut niistä suuren jaoston tuomioon 24.3.2009 Danske Slagterier (C-445/06, EU:C:2009:178) sekä sen lisäksi tuomioihin 15.4.2010 Barth (C 542/08, EU:C:2010:193), 16.1.2014 Pohl (C-429/12, EU:C:2014:12) ja 28.1.2015 Starjakob (C-417/13, EU:C:2015:38).

26. Näiden ratkaisujen lisäksi tehokkuusperiaatteen vaatimuksista kansalliseen määräaikoja koskevaan sääntelyyn on annettu hakijoiden viittaama unionin tuomioistuimen tuomio Iaia sekä esimerkiksi tuomiot 8.9.2011 Q-Beef ja Bosschaert (C-89/10 ja C-96/10, EU:C:2011:555), 21.12.2016 TDC (C-327/15, EU:C:2016:974) ja Korkeimman oikeuden tuomion jälkeen annettu tuomio 20.12.2017 Caterpillar (C-500/16, EU:C:2017:996).

27. Hakijat ovat kuitenkin väittäneet, että heidän tapauksessaan olosuhteet ovat erilaiset kuin unionin tuomioistuimen aikaisemmissa ratkaisuissa ja ettei unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö ole yhtenäinen, kun huomioon otetaan erityisesti vuonna 2011 annettu tuomio Iaia. Hakijat ovat pitäneet kantelun kohteena olevissa asioissa erityispiirteenä sitä, että ne ovat koskeneet yksityisten elinkeinonharjoittajien oikeutta saada vahingonkorvauksena takaisin valtiolta julkisoikeudellisia maksuja, jotka ovat perustuneet unionin oikeuden vastaiseen lainsäädäntöön ja sen mukaisiin hallintopäätöksiin. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavaa.

28. Korkeimman oikeuden tuomiossa (KKO 2017:84, kohta 60) viitatussa unionin tuomioistuimen tuomiossa Danske Slagterier on otettu kantaa tehokkuusperiaatteen ja kansallisen vanhentumissääntelyn suhteeseen samankaltaisessa yksityisen tahon valtiota vastaan nostamassa unionin oikeuden rikkomista koskevassa vahingonkorvausasiassa kuin mistä hakijoiden oikeudenkäynnissä on ollut kysymys. Samankaltainen tilanne on ollut esimerkiksi tuomiossa Q-Beef ja Bosschaert. Myöhemmin annettu tuomio Caterpillar on koskenut yksityisen yrityksen veroviranomaiselle tekemään palautusvaatimukseen sovellettua ehdotonta määräaikaa.

29. Edellä viitatuissa ratkaisuissa on yhdenmukaisesti ja muihin unionin tuomioistuimen tuomioihin viitaten katsottu, että vanhentumisen alkaminen voi tehokkuusperiaatteen vuoksi estyä vain, jos kansallisen viranomaisen toiminta yhdessä preklusiivisen määräajan kanssa on johtanut siihen, että henkilö on kokonaan menettänyt mahdollisuutensa vedota oikeuksiinsa kansallisissa viranomaisissa tai tuomioistuimissa (tuomio Danske Slagterier, 51–52 ja 56 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö ja Q-Beef ja Bosschaert, 51–52 kohta). Tuomiossa Caterpillar on lisäksi todettu, että laissa säädetty vanhentumisaika on katsottava lähtökohtaisesti tehokkuusperiaatteen mukaiseksi, koska kaikki tavanomaista huolellisuutta noudattavat verovelvolliset voivat tämän määräajan kuluessa pätevästi vedota niihin oikeuksiinsa, jotka perustuvat unionin oikeusjärjestykseen (43 kohta).

30. Oikeuskäytännössä on edelleen vahvistettu, että yksinomaan unionin oikeuden vastaisen lainsäädännön pitäminen voimassa ja sen mukaisten hallintopäätösten tekeminen ei ole rinnastettavissa sellaiseen viranomaisen menettelyyn, joka estäisi henkilöä vetoamasta oikeuksiinsa. Vakiintuneesti on katsottu, että vanhentumisaika voi tehokkuusperiaatteen estämättä alkaa kulua, vaikka valtio pitäisi voimassa unionin oikeuden vastaista lainsäädäntöä (tuomiot Danske Slagterier, 56 kohta, Iaia, 19 kohta sekä Q-Beef ja Bosschaert, 50 kohta).

31. Edellä mainitut ja Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:84 viitatut unionin tuomioistuimen ratkaisut perustuvat niin sanotun Emmott-tuomion jälkeiseen oikeuskäytäntöön (tuomio 25.7.1991, Emmott, C-208/90, EU:C:1991:333 vrt. mm. tuomio 2.12.1997, Fantask, C-188/95, EU:C:1997:580). Useassa ratkaisussa, kuten myös hakijoiden viittaamassa tuomiossa Iaia (18 ja 19 kohta), on tehty eroa kyseiseen tuomioon ja korostettu niitä erityispiirteitä, joiden johdosta Emmott-tuomiossa oli katsottu, että vanhentuminen voi alkaa kulua vasta siitä, kun unionin oikeuden edellyttämä sääntely oli kansallisesti pantu asiallisesti täytäntöön (tuomio Emmott, 23 kohta).

32. Oikeuskäytännön mukaan on selvää, että vanhentuminen voi tehokkuusperiaatteen estämättä kulua myös komission jäsenvaltiota vastaan vireille paneman jäsenyysvelvoitteiden noudattamatta jättämistä koskevan menettelyn aikana ja siten ennen kuin unionin tuomioistuin on todennut unionin oikeutta rikotun (tuomio Danske Slagterier, 37–39 ja 46 kohta ja tuomio Q-Beef ja Bosschaert, 46–47 kohta). Hakijoiden viittaamassa Iaia-ratkaisussa on tähän liittyen todettu, että tilanne on näin ˮsitä suuremmalla syylläˮ silloin, kun unionin oikeuden rikkomisesta ei ole mitään epäilystä (22–23 kohta).

33. Korkein oikeus katsoo, että Iaia-ratkaisusta ei ole tehtävissä sellaista hakijoiden väittämää johtopäätöstä, että vanhentuminen ei voisi alkaa kulua, jos oikeustila on ollut epäselvä. Iaia-ratkaisu ei myöskään ole ristiriidassa aikaisemman tai myöhemmän unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Tämä käy ilmi muun ohella ratkaisujen keskinäisten viittausten perusteella.

34. Hakijat ovat vedonneet myös lojaliteettiperiaatteeseen ja luottamuksensuojaan. Unionin tuomioistuimen mukaan, kun vanhentumissäännön osalta on noudatettu tehokkuusperiaatetta, tällä säännöllä ei voida katsoa loukattavan SEU 4 artiklan 3 kohdassa vahvistettua vilpittömän yhteistyön periaatetta (mm. tuomio Caterpillar, 44 kohta). Korkein oikeus toteaa, ettei ole aihetta olettaa, että toisenlaista tehokkuusperiaatteen tulkintaa voitaisiin perustaa myöskään luottamuksensuojan periaatteeseen, jota unionin oikeudessa on yleensä käytetty taannehtivaan lainsäädäntöön tai hallintopäätöksen muuttamiseen liittyvissä tilanteissa.

35. Korkein oikeus katsoo, että unionin tuomioistuimen vakiintuneessa oikeuskäytännössä on esitetty ja ainakin siitä on voitu selvästi johtaa tehokkuusperiaatteen soveltamiseksi tarvittavat tulkintasäännöt. Kohderatkaisujen yhteydessä ei ole noussut esiin sellaista uutta tehokkuusperiaatteen tulkintaa koskevaa kysymystä, joka olisi edellyttänyt ennakkoratkaisun pyytämistä. Se seikka, että ratkaistavina olleet asiat ovat tapahtumatiedoiltaan poikenneet unionin tuomioistuimen ratkaisemista asioista, ei ole antanut aihetta ennakkoratkaisupyynnön tekemiseen.

36. Hakijat ovat ilmoittaneet, että kohdassa 6 tarkoitettuja valituslupapäätöksiä koskevat valituslupahakemukset ja valitukset ovat olleet perusteiltaan käytännössä samansisältöiset.

37. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei valitusten tai valituslupien käsittelyssä ole tapahtunut oikeudenkäyntivirhettä.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Mika Huovila, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Tiina Väisänen.

Käräjäoikeus hylkäsi syytteen kirjallisessa menettelyssä viittaamalla vastaajan esitutkintakertomukseen, johon asianosaiset eivät olleet vedonneet. Syyttäjän valituksen johdosta hovioikeus totesi, että asian käsittelylle kirjallisessa menettelyssä ei ollut ollut edellytyksiä eikä käräjäoikeus olisi saanut ottaa oikeudenkäyntiaineistona huomioon esitutkintakertomusta. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että asiassa ei ollut tapahtunut sellaista oikeudenkäyntivirhettä, jonka takia asia pitäisi palauttaa käräjäoikeuteen.

Korkein oikeus katsoi, että käräjäoikeus ei olisi saanut käyttää tuomion perusteena vastaajan esitutkintakertomusta eikä asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä ollut ollut edellytyksiä. Asia palautettiin käräjäoikeuteen.

ROL 5 a luku 1 § 1 mom 5 kohta
ROL 5 a luku 7 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kainuun käräjäoikeuden tuomio 6.4.2018 (nro 18/115078) ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 18.7.2018 (nro 18/130167) kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mirja Seppänen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Sakari Laukkanen, Tapio Kamppinen ja Timo Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut rangaistusta A:lle kulkuneuvon luovuttamisesta juopuneelle. Syytteen mukaan A oli luovuttanut omistamansa henkilöauton kuljetettavaksi B:lle, joka ilmeisesti oli ollut sellaisessa tilassa, että syyllistyy törkeään rattijuopumukseen. A oli esitutkinnassa kiistänyt syyllistyneensä rikokseen, mutta ilmoittanut suostuvansa asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä. Käräjäoikeuden antaman haasteen tiedoksiannon yhteydessä A oli tunnustanut käräjäoikeudelle menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla, luopunut oikeudestaan suullisen käsittelyyn ja suostunut kirjalliseen menettelyyn.

2. Kirjallisessa menettelyssä annetussa tuomiossa käräjäoikeus on todennut, että A oli esitutkinnassa kiistänyt tietoisesti luovuttaneensa ajoneuvoa B:lle. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi tiennyt tai tietoisesti luovuttanut ajoneuvon B:n kuljetettavaksi. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen.

3. Syyttäjän valituksen johdosta hovioikeus on todennut, että kirjallisen menettelyn edellytykset tulee tutkia ennen haasteen antamista. Esitutkinnan perusteella asian käsittelylle kirjallisessa menettelyssä käräjäoikeudessa ei ollut ollut edellytyksiä, koska A oli esitutkintakertomuksessaan kiistänyt syyllistyneensä rikokseen. Käräjäoikeus ei olisi myöskään saanut ottaa huomioon esitutkintakertomusta, johon ei ollut oikeudenkäyntiaineistona vedottu. Hovioikeus on todennut, että asia oli kuitenkin ratkaistu vastaajan eduksi ja syyte oli hylätty. A:lla ei ollut ollut oikeudenkäyntiavustajaa, eikä syyttäjä ollut nimennyt valituksessaan todistelua tai vaatinut pääkäsittelyä hovioikeudessa. Asian palauttaminen käräjäoikeuteen olisi hovioikeuden mukaan ollut A:n kannalta yllättävää ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden vastaista. Lopputuloksenaan hovioikeus on todennut, että asiassa ei ollut tapahtunut sellaista oikeudenkäyntivirhettä, jonka vuoksi asia tulisi palauttaa käräjäoikeuteen, eikä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ollut ilmennyt aihetta.

4. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys käräjäoikeuden ja hovioikeuden menettelyn oikeellisuuden arvioinnista.

Sovellettavat säännökset

5. Rikosasian kirjallisen menettelyn edellytyksistä säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 1 §:ssä. Pykälän 1 momentin 2 kohdan mukaan asia voidaan ratkaista pääkäsittelyä toimittamatta, jos vastaaja tunnustaa syyttäjän syytteessä kuvatun teon sekä käräjäoikeudelle antamallaan nimenomaisella ilmoituksella luopuu oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuu asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Momentin 5 kohdassa edellytetään, että pääkäsittelyn toimittaminen on asian selvitettyyn tilaan nähden myös kokonaisuutena arvioiden tarpeetonta. Muiden pykälässä säädettyjen edellytysten täyttymisestä ei ole tässä asiassa kysymys.

6. Käräjäoikeuskäsittelyn aikana voimassa olleen saman luvun 2 §:n 1 momentin (243/2006) mukaan, jos esitutkinnan perusteella tai muutoin on aihetta olettaa, että edellytykset kirjalliseen menettelyyn ovat olemassa, vastaajaa kehotetaan haasteen tiedoksiannon yhteydessä ilmoittamaan tuomioistuimen määräämässä ajassa kirjallisesti käräjäoikeudelle, tunnustaako hän syytteessä kuvatun teon sekä luopuuko hän oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuuko hän asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Vastaajalle on samalla annettava tieto suostumuksen merkityksestä asian käsittelyssä. Pykälän 3 momentin mukaan, jos vastaaja toimittaa määräajassa käräjäoikeudelle 1 momentissa tarkoitetun ilmoituksen ja muut luvun 1 §:ssä säädetyt edellytykset asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä ovat olemassa, asiassa ei järjestetä pääkäsittelyä, ja asia ratkaistaan viipymättä kirjallisessa menettelyssä, jollei ole syytä siirtää asiaa pääkäsittelyyn.

7. Mainitun luvun 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaan käräjäoikeus voi erityisestä syystä kehottaa asianosaista toimittamaan käräjäoikeuteen lisäksi kirjallisen lausuman. Tällöin käräjäoikeus määrää, mistä kysymyksestä asianosaisen on lausuttava. Jos käräjäoikeus harkitsee tarpeelliseksi, se voi varata asianosaiselle tilaisuuden suullisen lausuman antamiseen käräjäoikeuden kansliassa tai istuntopaikalla.

8. Sanotun luvun 7 §:n mukaan kirjallisessa menettelyssä tuomio tai päätös saadaan perustaa vain syytteessä esitettyihin seikkoihin, vastaajan tunnustukseen, asianosaisten mahdollisiin kirjallisesti esittämiin taikka heidän suullisesti esittämiinsä, pöytäkirjattuihin vaatimuksiin, vastauksiin tai lausumiin sekä muuhun asian käsittelyssä syntyneeseen kirjalliseen aineistoon. Käräjäoikeudelle toimitettua esitutkintapöytäkirjaa saadaan käyttää tuomion tai päätöksen perusteena vain siltä osin kuin asianosaiset ovat siihen vedonneet.

9. Lain esitöissä (HE 271/2004 vp s. 43) on todettu, että vastaajan kiistettyä esitutkinnassa syyllisyytensä rikokseen estettä ei olisi kuitenkaan sille, että vastaaja myöhemmin saatuaan syytteen tiedokseen tunnustaa syytteessä kuvatun teon ja suostuu kirjalliseen menettelyyn. Näin ollen vastaajan esitutkinnassa esittämä tutkittavana olevan rikoksen kiistäminen ei sellaisenaan veisi asiaa menettelyn soveltamisalan ulkopuolelle. Lakivaliokunnan mietinnön (1/2006 vp s. 6) mukaan kirjallisen menettelyn käyttäminen ei ole mahdollista esimerkiksi silloin, kun vastaajan syyllisyydestä on hänen antamastaan tunnustuksesta huolimatta epäilyksiä, esitutkintamateriaalia on syytä epäillä puutteelliseksi tai pääkäsittelyn toimittaminen on perusteltua esimerkiksi seuraamusharkintaan liittyvien seikkojen selvittämiseksi. Lisäksi edellytetään, että näitä puutteita ei voida riittävän luotettavasti poistaa varaamalla asianosaiselle tilaisuus 3 §:n 2 momentissa tarkoitetun lausuman antamiseen.

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 7 §:n säännös esitutkintapöytäkirjan käyttämisestä tuomion perusteena rikosasian kirjallisessa menettelyssä on sisällöltään yksiselitteinen. Syyttäjä tai A eivät olleet käräjäoikeudessa vedonneet A:n esitutkintakertomukseen, joten hovioikeuden toteamin tavoin käräjäoikeus ei olisi saanut käyttää kertomusta tuomionsa perusteena. Käräjäoikeuden menettely on tältä osin virheellinen.

11. A:n allekirjoittama ja käräjäoikeudelle toimittama ilmoitus rikoksen tunnustamisesta, ilmoitus luopumisesta oikeudesta suulliseen käsittelyyn ja suostumuksesta asian käsittelyyn kirjallisessa menettelyssä on ollut yksiselitteinen ja täyttänyt mainitun luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan edellytykset. Korkein oikeus toteaa, että rikosasian käsitteleminen kirjallisessa menettelyssä edellyttää lisäksi momentin 5 kohdan mukaan asian olevan selvitetyssä tilassa. Tällaisen tilanteen ei yleensä voida katsoa olevan käsillä esimerkiksi silloin, jos vastaaja on esitutkinnassa kiistänyt syyllisyytensä tavalla, joka asiassa kertyneen aineiston valossa herättää epäilyksen rikosvastuun edellytysten täyttymisestä.

12. Kysymystä asian soveltumisesta kirjallisessa menettelyssä käsiteltäväksi on mainitun luvun 2 §:n mukaisesti harkittava käräjäoikeudessa jo ennen haasteen tiedoksiantoa ja vastaajan suostumuksen tiedustelemista. Vaikka vastaaja on ilmoittanut käräjäoikeudelle tunnustavansa rikoksen, luopuvansa oikeudestaan suulliseen käsittelyyn ja suostuvansa kirjalliseen menettelyyn, tuomioistuimen on myös tämän jälkeen tapauskohtaisesti varmistauduttava siitä, että asia on myös kokonaisuutena arvioiden kirjallisen menettelyn edellyttämässä selvitetyssä tilassa. Tuomioistuimen on tällöin kirjallisen menettelyn edellytysten selvittämiseksi mahdollista pyytää asianosaiselta luvun 3 §:n mukainen kirjallinen tai suullinen lausuma tai siirtää asia pääkäsittelyssä käsiteltäväksi.

13. Korkein oikeus toteaa käräjäoikeuden tuomion perustuneen siihen, että vastaajan syyllisyydestä on hänen esitutkinnassa tapahtuneen kiistämisensä takia jäänyt varteenotettava epäilys. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden toteamin tavoin, että asia ei ole ollut oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 5 a luvun 1 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaisesti selvitetyssä tilassa, eikä asian käsittelemiseen ja ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä ainakaan ilman edellä kuvattuja prosessinjohdollisia toimenpiteitä ole ollut edellytyksiä.

14. Hovioikeus on käräjäoikeuden menettelyn puutteet todettuaan katsonut, että asiassa ei ole tapahtunut sellaista oikeudenkäyntivirhettä, joka edellyttäisi asian palauttamista käräjäoikeuteen. Hovioikeuden kantansa tueksi esittämät perusteet liittyvät palauttamisratkaisun yllätyksellisyyteen A:n kannalta.

15. Korkein oikeus toteaa, että rikosasian kirjallisen menettelyn edellytykset eivät ole käräjäoikeudessa täyttyneet. Sen lisäksi käräjäoikeudessa on toimittu vastoin kirjallista menettelyä koskevia menettelysäännöksiä, kun asiassa on käytetty tuomion perusteena esitutkintakertomusta, johon ei ollut vedottu oikeudenkäyntiaineistona. Käräjäoikeuden menettelyä voidaan näin ollen pitää olennaisesti virheellisenä ja virheet ovat vaikuttaneet tuomion lopputulokseen eli syytteen hylkäämiseen. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden tuomiossa esittämillä perusteilla ei voida katsoa asian palauttamisen lainmukaisessa järjestyksessä käsiteltäväksi olevan A:n kannalta yllättävää tai muuten oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteiden vastaista. Asia on siten perusteltua palauttaa käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan A:n osalta. Asia palautetaan tältä osin Kainuun käräjäoikeuteen, jonka pitää omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Käräjäoikeus oli lukenut A:n syyksi 1.1.2009–5.12.2012 tehdyn törkeän varkauden. Hovioikeudessa syyttäjä vaati rangaistuksen korottamista ja A syytteen sekä siihen perustuvien vaatimusten hylkäämistä. Hovioikeuden pääkäsittelyssä vastaanotetun todistelun jälkeen syyttäjä tarkisti syytettä ilmoittaen tekoajaksi 1.1.2000–5.12.2012. Korkein oikeus katsoi, että syyttäjällä oli ollut oikeus tarkistaa syytettä tällä tavalla. (Ään.)

A:n oli katsottu anastaneen työnantajaltaan muun muassa tuotantoon kelpaamattomia osia, joista hän oli valmistanut rannetietokoneita. Korkein oikeus katsoi, että rannetietokoneista saadut myyntihinnat olivat rikoshyötyä myös siltä osin kuin ne olivat perustuneet A:n työpanokseen.

ROL 5 luku 17 §
RL 2 luku 16 § 1 mom (143/1932)
RL 10 luku 2 § (875/2001)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 13.8.2015 nro 15/132110 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 10.3.2017 nro 17/110119 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anne Niemi ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jouko Rantanen, Heikki Rautiola ja Jukka Loiva.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan syyttäjän oikeutta korjata syytteen tekoaika hovioikeudessa ja A:lle määrättyä menettämisseuraamusta. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati valituksessaan ensisijaisesti, että syyte, vahingonkorvausvaatimukset ja rikoshyödyn menettämistä koskeva vaatimus jätetään tutkimatta tai hylätään. Toissijaisesti A vaati, että teko katsotaan perusmuotoiseksi varkaudeksi ja rangaistus lievennetään sakoksi tai että asia palautetaan hovioikeuteen taikka käräjäoikeuteen.

Syyttäjä ja X vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi 1.1.2009–5.12.2012 tehdyn törkeän varkauden. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli työskennellessään X:n (jäljempänä myös yhtiö) palveluksessa hienomekaanikkona anastanut yhteensä 110 000 euron arvosta yhtiön irtainta omaisuutta, muun muassa rannetietokoneiden valmistamiseen tarvittavia aihioita ja komponentteja, työkaluja sekä kaksi tietokonetta. A oli myynyt anastamistaan aihioista ja komponenteista valmistamiaan tuotteita 1.1.2009 ja 31.12.2013 välisenä aikana internetissä yhteensä 95 299,95 euron myyntihinnasta. Käräjäoikeus on tuominnut A:n yhden vuoden ehdolliseen vankeuteen, velvoittanut hänet suorittamaan yhtiölle vahingonkorvausta anastetusta omaisuudesta 61 323,99 euroa ja tuominnut hänet menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 48 676 euroa.

2. Syyttäjä ja A ovat valittaneet käräjäoikeuden tuomiosta. Valituksessaan syyttäjä on vaatinut rangaistuksen korottamista ja A syytteen sekä siihen perustuvien vaatimusten hylkäämistä. Syyttäjä on hovioikeuden toimittamassa pääkäsittelyssä todistelun vastaanottamisen jälkeen ennen loppulausuntoja vaatinut, että syytteen tekoajaksi korjataan 1.1.2000–5.12.2012.

3. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi törkeän varkauden, jonka tekoaika on syyttäjän pääkäsittelyssä esittämän vaatimuksen mukaisesti 1.1.2000–5.12.2012. Hovioikeus on katsonut, että A oli anastanut yhtiön omaisuutta yhteensä 34 000 euron arvosta.

4. Rikoshyödyn osalta hovioikeus on todennut, ettei A olisi voinut hankkia valmistamiensa tuotteiden aihioita ja komponentteja millään muulla tavalla kuin anastamalla ne yhtiöltä. Näin ollen A:n työpanoksen tuottamaa arvonnousua ei olisi voinut syntyä ilman anastusrikosta. Arvonnousu oli lisäksi perustunut olennaisesti siihen, että A oli myydessään valmistamansa tuotteet hyötynyt yhtiön tuotemerkistä ja sen tunnettuisuudesta. Hovioikeus on katsonut, että A:n syyksi luettu rikos oli tuottanut menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä 42 299 euroa, mikä määrä muodostui A:n myymistään tuotteista saamista 92 299 eurosta vähennettynä yhtiölle vahingonkorvauksena tuomituilla 30 000 eurolla ja A:n laillisesti hankkiman omaisuuden myynnillä saamilla 20 000 eurolla.

5. Hovioikeus on tuominnut A:n törkeästä varkaudesta 9 kuukauden ehdolliseen vankeuteen, velvoittanut hänet suorittamaan yhtiölle vahingonkorvausta 30 000 euroa ja tuominnut hänet menettämään valtiolle rikoksen tuottamana hyötynä 42 299 euroa.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko syyttäjä saanut edellä kuvatulla tavalla tarkistaa syytteessä ilmoitettua rikoksen tekoaikaa hovioikeudessa ja onko hovioikeus saanut lukea A:n syyksi tarkistetun syytteen mukaisen teon. Lisäksi kysymys on siitä, onko A:lle rikoksen johdosta syntynyt valtiolle menetetyksi tuomittavaa rikoshyötyä.

Syytteen tarkistamisesta ja sen rajoista

7. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 5 luvun 17 §:n 1 momentin pääsäännön mukaan nostettua syytettä ei saa muuttaa. Pykälän 2 momentin mukaan syytteen muuttamisena ei kuitenkaan pidetä sitä, että syyttäjä ilmoittaa toisen lainkohdan kuin syytteessä tai vetoaa uuteen seikkaan syytteen tueksi (syytteen tarkistaminen). Tällaisina uusina seikkoina voidaan lakivaliokunnan mietinnön (LaVM 9/1997 vp s. 14) mukaan pitää seikkoja, jotka luonnehtivat alkuperäisessä syytteessä kuvattua tekoa, toimintaa tai laiminlyöntiä rikosoikeudellisesti merkityksellisessä suhteessa mutta jotka eivät kuitenkaan muuta alun perin kuvattua tekoa toteutus- tai ilmenemistavaltaan muunlaiseksi toiminnaksi tai laiminlyönniksi.

8. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan haastehakemuksessa on ilmoitettava syytteenalainen teko, sen tekoaika ja -paikka ja muut tiedot, jotka tarvitaan teon kuvailemiseksi. Korkein oikeus toteaa, että tekoaika on keskeinen osa syytteenalaisen teon yksilöintiä. Tekoajalla voi olla välittömiä oikeudellisia vaikutuksia esimerkiksi syyteoikeuden vanhentumiseen ja merkitystä myös rangaistuksen määräämisen kannalta. Syyttäjän muuttaessa syytteessä alun perin ilmoitettua tekoaikaa kysymys on kuitenkin yleensä rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 17 §:n 2 momentissa tarkoitetusta syytteen tarkistamisesta.

9. Syytteen tarkistaminen uusiin seikkoihin vetoamalla on mahdollista vielä haettaessa muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeudessa. Kun syyttäjä valittaa käräjäoikeuden tuomiosta syyksilukemisen osalta esimerkiksi syytteen tultua hylätyksi, syytettä voidaan tarkistaa samoin edellytyksin kuin käräjäoikeudessa, koska rikosasioissa vetoamista hovioikeudessa uusiin seikkoihin ei ole rajoitettu niin sanotulla prekluusiolla. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että syyttäjällä ja asianomistajalla on oikeus tarkistaa syytettä vetoamalla uusiin seikkoihin vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä (KKO 2001:62, 2003:97 ja 2010:59). Tällöin vastaajalle on kuitenkin varattava tilaisuus valmistella puolustustaan asianmukaisesti myös vedottujen uusien seikkojen osalta (ks. KKO 2003:97).

10. Esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2010:59 on katsottu, että syyttäjällä oli ollut oikeus tarkistaa syytettä vetoamalla uusiin seikkoihin hovioikeuden pääkäsittelyssä, vaikka syyttäjä oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon syyksilukemisen osalta. Tapauksessa käräjäoikeus oli katsonut vastaajan syyllistyneen kahteen törkeään petokseen. Vastaajan valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus oli syyttäjän pääkäsittelyssä esittämän toissijaisen syytteen mukaisesti tuominnut vastaajan kahdesta törkeästä kavalluksesta. Rikosnimikkeidensä lisäksi alkuperäiset ja toissijaiset syytteet olivat poikenneet toisistaan tekoaikojen ja teonkuvaustensa eräiden yksityiskohtien osalta. Rikosten asianomistajataho ja asianomistajille aiheutunut vahinko olivat pysyneet muuttumattomina. Eroavuudet teonkuvauksissa olivat olleet seurausta lähinnä siitä, mitä olennaisesti saman historiallisen tapahtumainkulun vaihetta tai piirrettä oli vastaajan menettelyn rikosoikeudellisessa arvioinnissa korostettu.

11. Edellä esitetystä ilmenee, että syytettä saadaan varsin useissa tilanteissa tarkistaa myös hovioikeudessa. Muutoksenhakuasetelma voi kuitenkin rajoittaa syyttäjän ja asianomistajan mahdollisuutta vedota uusiin seikkoihin taikka rajoittaa sitä, miten nämä seikat lopulta vaikuttavat hovioikeuden tuomioon. Rajoituksen perusteena voi olla käräjäoikeuden tuomion osittainen lainvoima tai niin sanottua reformatio in peius -kieltoa eli huonontamiskieltoa koskeva periaate.

12. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Hovioikeuden tutkimisvalta rajoittuu, jos muutoksenhaku on rajoitettu koskemaan esimerkiksi vain yhtä syytekohtaa tai vaikka vain tietyn teon yksittäistä tunnusmerkistötekijää. Siltä osin kuin ratkaisuun ei haeta muutosta, se tulee lainvoimaiseksi (osittainen lainvoima), eikä ratkaisua enää voida tältä osin muutoksenhaun perusteella tutkia (KKO 2014:46, kohta 31). Syytteen tarkistamista ei voida kohdistaa käräjäoikeuden tuomion lainvoimaiseksi jääneeseen osaan.

13. Hovioikeuden oikeutta muuttaa käräjäoikeuden tuomiota rikosasian vastaajan vahingoksi voi rajoittaa myös reformatio in peius- eli huonontamiskielto. Huonontamiskiellolla tarkoitetaan periaatetta, jonka mukaan tuomiota ei saa muuttaa muutoksenhakijan vahingoksi ja vastapuolen eduksi, jos vastapuoli ei ole hakenut siihen muutosta. Kiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen (KKO 2011:109, kohta 20). Rikosasiassa periaate on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan voimassa vain vastaajan eduksi.

Korkeimman oikeuden arviointi syytteen tarkistamisen osalta

14. Korkein oikeus toteaa olevan tärkeää, että rikoksen tekoaika pyritään selvittämään mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. On kuitenkin suhteellisen tavanomaista, että syyttäjä tarkistaa syytteessä ilmoitettua tekoaikaa oikeudenkäynnin kuluessa. Tekoajan tarkistaminen vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä voi perustua esimerkiksi siellä todistelun yhteydessä esiin tulleisiin uusiin seikkoihin.

15. Syytteen tarkistaminen tekoajan osalta on edellä todetulla tavalla sallittua, jollei syyte sen myötä muutu koskemaan jotakin toista tekoa. Teon samuus määräytyy sen perusteella, onko kysymys olennaisesti samoihin tosiseikkoihin ja tapahtumiin kuuluvasta menettelystä kuin alkuperäisessä syytteessä.

16. Tässä asiassa syyttäjä on tarkistanut hovioikeuden pääkäsittelyssä syytettä ilmoittamalla syytteenalaisen rikoksen tekoajaksi alkuperäisen 1.1.2009–5.12.2012 asemesta ajan 1.1.2000–5.12.2012. Ilmoitettu tekoaika on siten pidentynyt noin 4 vuodesta 13 vuodeksi eli 9 vuodella.

17. Tekoajan pidentäminen ei kuitenkaan ole vaikuttanut siihen, mitä ja kenen omistamaa omaisuutta A:n on väitetty anastaneen. Syytteen tarkistaminen ei ole muuttanut tekoa toteuttamistavaltaan muunlaiseksi toiminnaksi, eikä anastuksen kohde, sen arvo tai omistaja ole muuttunut. Väitetyt anastukset ovat ainoastaan jakautuneet pidemmälle ajanjaksolle. Tekoajasta riippumatta anastukset ovat muodostaneet yhden varkausrikoksen. Sekä alkuperäisen että tarkistetun syytteen mukaan A on myynyt yhtiöltä anastamistaan tuotantoon kelpaamattomista aihioista ja komponenteista valmistamiaan tuotteita 1.1.2009 ja 31.12.2013 välisenä aikana.

18. Korkein oikeus katsoo, että tekoajan olennaisesta pidentämisestä huolimatta syyte on edelleen koskenut samaa tekoa. Muutoksissa ei siten ole ollut kysymys tuomioistuimen suostumusta edellyttävästä syytteen laajentamisesta, vaan sallitusta syytteen tarkistamisesta, joka on voitu tehdä vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä.

19. A on esittänyt, että vastaajana hänen olisi tullut voida luottaa siihen, että hovioikeus käsittelee käräjäoikeuden tuomion alkuperäisen syytteen tekoajan mukaisten tapahtumien osalta, koska vain vastaaja oli tältä osin valittanut käräjäoikeuden tuomiosta. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa ensiksi, että kun A on hovioikeudessa vaatinut syytteen hylkäämistä ja syyttäjä rangaistuksen korottamista, käräjäoikeuden tuomio ei ole saanut osaksikaan lainvoimaa. Syytteenalainen teko on siten ollut kaikilta osiltaan hovioikeuden tutkittavana. Syytteen tarkistamiselle hovioikeudessa ei ole ollut käräjäoikeuden tuomion osittaisesta lainvoimasta johtunutta estettä.

20. Arvioitavaksi näin ollen jää, ovatko niin sanottu reformatio in peius -kieltoa eli huonontamiskieltoa koskeva periaate tai oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevat vaatimukset estäneet pääkäsittelyssä tarkistetun syytteen lukemisen A:n syyksi tarkistetun tekoajan mukaisena.

21. Kohdassa 13 todetulla tavalla huonontamiskieltoa sovelletaan rikosasiassa vain, kun ainoastaan vastaaja on hakenut muutosta syyttäjän ja asianomistajan tyydyttyä annettuun tuomioon. Tällöin tuomiota ei saa muuttaa vastaajan vahingoksi. Mahdollista huonontumista arvioidaan lopputuloksen mukaan, jolla rikosasiassa tarkoitetaan ennen muuta rangaistuksen ankaruutta.

22. Koska huonontamiskieltoa arvioidaan lopputuloksen mukaan, kiellolla ei ole välitöntä vaikutusta sen arviointiin, voidaanko syytettä tarkistaa. Vastaajaa ei kuitenkaan voida tuomita aikaisempaa ankarampaan rangaistukseen pelkästään syytteen tarkistamisen perusteella, jos syyttäjä tai asianomistaja eivät ole hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon.

23. Tässä tapauksessa vastaajan ohella myös syyttäjä on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon vaatien ankarampaa rangaistusta. Kysymyksessä ei siten lähtökohtaisestikaan ole ollut tilanne, jossa huonontamiskielto tulisi sovellettavaksi. Näin ollen kiellosta ei myöskään ole aiheutunut rajoituksia hovioikeuden tutkimis- tai tuomitsemisvallalle.

24. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että hovioikeus on käräjäoikeuden tavoin tuominnut A:n törkeästä varkaudesta mutta hylännyt osan käräjäoikeuden syyksi lukemasta syytteestä ja alentanut tuomittua rangaistusta. A:n muutoksenhaku ei siten ole johtanut siihen, että käräjäoikeuden tuomion lopputulosta olisi muutettu hänen vahingokseen.

25. Syytteen tarkistamista on vielä arvioitava oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimusten ja erityisesti vastaajan puolustautumismahdollisuuksien kannalta. Niin kuin kohdassa 8 on todettu, tekoajalla voi kuitenkin olla merkittäviä oikeusvaikutuksia. Tekoajan muuttumisen johdosta myös mahdollinen vastatodistelu tulee voida kohdentaa toisin. Kun syyttäjä vetoaa uusiin seikkoihin oikeudenkäynnin aikana, tuomioistuimen on huolehdittava siitä, että vastaajalla on riittävästi aikaa puolustuksensa järjestämiseen. Tarvetta ja keinoja puolustautumisen turvaamiseksi on arvioitava tapauskohtaisesti. Joissakin tapauksissa syyttäjän vetoamat uudet seikat voivat olla niin merkittäviä, että ne edellyttävät asian palauttamista alempaan oikeusasteeseen.

26. Hovioikeuden tuomion perustelujen mukaan syytteen tekoajan korjaaminen todistelun vastaanottamisen jälkeen ei ollut heikentänyt A:n puolustautumismahdollisuuksia, koska hän oli itse nimenomaisesti puolustautunut sillä, että hän oli ottanut tuotantoon kelpaamattomia osia jo ennen alkuperäisen syytteen tekoajan alkamista. Hovioikeuden mukaan syyttäjä oli korjannut tekoajan vastaamaan A:n menettelyä sellaisena kuin se oli ilmennyt todistelussa, mikä oli perustunut muun muassa A:n kertomukseen tapahtumien kulusta. Asiaa oli myös korjatun tekoajan osalta käsitelty hovioikeuden pääkäsittelyssä.

27. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, että hän ei ollut todistelua nimettäessä ja esitettäessä voinut ottaa huomioon tekoajan laajentamista ja että henkilötodistelussa oli keskitytty haastehakemuksessa ilmoitettuun tekoaikaan. A ei ole tarkemmin perustellut väitettään puolustautumismahdollisuuksiensa heikentymisestä. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tuomion perustelujen ja A:n muutoksenhakemuksessaan esittämän perusteella, etteivät A:n puolustautumismahdollisuudet ole tässä tapauksessa heikentyneet, vaikka syytettä on tekoajan osalta tarkistettu vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä esitetyn todistelun jälkeen.

Rikoshyödyn menettäminen

28. A on vedonnut siihen, että tuotteiden myynnistä saatu hyöty oli perustunut kokonaan hänen omaan työpanokseensa eikä se siten ollut rikoksen tuottamaa hyötyä. Lisäksi A on katsonut, että menettämisvaatimukseen tuli lievemmän lain periaatteen nojalla soveltaa 1.9.2016 voimaan tulleita rikoslain 10 luvun 2 §:n säännöksiä, joissa on tarkasti yksilöity edellytykset, joilla rikoshyöty voidaan tuomita menetetyksi. Säännöksissä ei ole säädetty perusteista, joilla vastaajan omaan työpanokseen perustuva hyöty voitaisiin tuomita menetetyksi.

Sovellettava laki

29. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan kuitenkin pykälän 2 momentin nojalla uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen. Koska menettämisseuraamus on rikokseen perustuva seuraamus, lievemmän lain periaatetta koskevaa rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momenttia sovelletaan myös menettämisseuraamuksen tuomitsemiseen (KKO 2011:61).

30. Rikoksen tekoaikana on 31.12.2001 asti ollut voimassa vuonna 1932 säädetty rikoslain 2 luvun 16 § (143/1932). Pykälän 1 momentin mukaan rikoksen joko tekijälleen tai sille, jonka puolesta tahi hyväksi hän on toiminut, tuottama taloudellinen hyöty on oikeuden vapaan harkintansa mukaan arvioitava ja tuomittava menetetyksi.

31. Rikoslain 2 luvun 16 § on kumottu 1.1.2002 voimaan tulleella lailla 875/2001, jolla rikoslakiin on lisätty menettämisseuraamuksia koskeva uusi 10 luku. Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos rikoksen tuottaman hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet.

32. Rikoslain 10 luvun säännöksiä on sittemmin muutettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla 356/2016. Voimassa olevan rikoslain 10 luvun 2 §:n mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan 1) rikoksella välittömästi saatua omaisuutta; 2) 1 kohdassa tarkoitetun omaisuuden sijaan tullutta omaisuutta; 3) 1 ja 2 kohdassa tarkoitetun omaisuuden tuottoa; 4) 1–3 kohdassa tarkoitetun omaisuuden ja tuoton arvoa; 5) rikoksella saadun säästön arvoa.

33. Rikoslain 10 luvun mainitulla uudistuksella on pantu täytäntöön niin sanottu konfiskaatiodirektiivi (rikoksentekovälineiden ja rikoshyödyn jäädyttämisestä ja menetetyksi tuomitsemisesta Euroopan unionissa 3.4.2014 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2014/42/EU). Direktiivin mukaan jäsenvaltiolla on velvollisuus toteuttaa tarvittavat toimenpiteet, jotta muun muassa rikoshyöty voidaan tuomita menetetyksi rikoksen johdosta annetulla lainvoimaisella tuomiolla (4 artikla). Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan rikoshyödyllä tarkoitetaan rikoksen välittömästi tai välillisesti tuottamaa taloudellista etua, joka voi muodostua mistä tahansa omaisuudesta ja johon kuuluvat minkä tahansa rikoksen välittömästi tuottaman hyödyn myöhempi uudelleensijoittaminen tai muuntaminen ja mitkä tahansa taloudellista arvoa omaavat edut.

34. Konfiskaatiodirektiiviä sovelletaan sen 3 artiklassa mainittuihin rikoksiin, joihin varkaus ei kuulu. Rikoslain säännösten yhdenmukainen tulkinta on kuitenkin perusteltua jo yleisten rikoslain tulkintaperiaatteiden nojalla. Sen vuoksi direktiivin täytäntöönpanemiseksi säädettyjä rikoslain säännöksiä tulkittaessa on perusteltua ottaa huomioon direktiivin sisältö niissäkin tapauksissa, joihin direktiiviä ei sovelleta (ks. myös KKO 2018:14, kohta 6).

35. Voimassa olevassa rikoslain 10 luvun 2 §:ssä säädetään yksityiskohtaisesti rikoksen tuottaman hyödyn menettämisestä. Pykälän eri kohtien käsitteitä tulkittaessa on edellä mainituin tavoin otettava huomioon konfiskaatiodirektiivin säännökset, joiden mukaan menetettävän rikoshyödyn piiriin kuuluvat välittömät ja välilliset taloudelliset edut ja myös muunnettu tai sijaan tullut omaisuus. Korkein oikeus katsoo, ettei voimassa olevan lain soveltaminen johtaisi tässä tapauksessa lievempään lopputulokseen kuin rikoksen tekohetkellä voimassa olleiden lakien soveltaminen. Asiassa on näin ollen sovellettava rikoksen tekohetkellä voimassa olleita rikoslain 2 luvun 16 §:ää (143/1932) 1.1.2000 ja 31.12.2001 välisenä aikana tehtyjen tekojen osalta ja rikoslain 10 luvun 2 §:ää (875/2001) 1.1.2002 ja 5.12.2012 välisenä aikana tehtyjen tekojen osalta.

Onko kysymys rikoshyödystä?

36. Rikoksentekoaikana 1.1.2002 lähtien voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa, kuten aikaisemmassakaan konfiskaatiosäännöksessä, ei ole tarkemmin määritelty rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Lain esitöiden mukaan menetetyksi voitiin tuomita rikoksella suoraan saatu hyöty sekä myös sellainen hyödyn arvon nousu tai tuotto, joka on vaikeuksitta selvitettävissä, kuten pankkitilillä olevan rahan korkotulo tai valuuttakurssin muuttumisesta johtuva hyödyn arvon nousu (HE 80/2000 vp s. 21). Rikoslain 10 luvun 2 §:n säännös on kuitenkin edellyttänyt, että hyöty oli peräisin vaatimuksen perusteena olevasta rikoksesta (KKO 2018:14, kohta 18).

37. Ennakkopäätöksessä KKO 2004:105 on ollut kysymys tapauksesta, jossa A oli kavaltanut Oy Veikkaus Ab:n pelitositteita ja voittanut niillä rahaa. Korkein oikeus totesi, että pelitositteiden kavaltaminen oli tapahtunut yksinomaan pelivoittojen tavoittelemiseksi. Huomioon ottaen rikoksen tarkoitus ja tekotapa pelivoitot katsottiin rikoksen A:lle välittömästi tuottamaksi taloudelliseksi hyödyksi (kohta 6). Pelivoitot tuomittiin valtiolle menetetyiksi.

38. Korkein oikeus katsoo, että A:n anastaman tavaran laatu ja määrä osoittavat, että A:n tarkoituksena hänen anastaessaan osia on ollut valmistaa niistä rannetietokoneita myytäviksi. Osien anastaminen on ollut välttämätöntä, jotta hän on voinut valmistaa ja myydä rannetietokoneita X:n tuotemerkistä hyötyen. Huomioon ottaen myös sen, että varkausrikoksia koskevilla rangaistussäännöksillä suojataan omistajan oikeutta hallita ja käyttää omaisuuttaan sekä määrätä siitä, Korkein oikeus katsoo, että A:n saamaa hyötyä on pidettävä rikoksen tuottamana myös siltä osin kuin se on perustunut hänen työpanokseensa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Huovila (eri mieltä) ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Jenny Öberg.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Esitän mielipiteenäni seuraavan.

Eriävän mielipiteen lähtökohdat

Olen samaa mieltä Korkeimman oikeuden ratkaisun lopputuloksesta ja perusteluista lukuun ottamatta kohtia 15–25. Erimielisyyteni koskee syytteen tarkistamisen edellytysten arviointia esillä olevan kaltaisessa tilanteessa, jossa syyttäjä tarkistaa syytettä vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä tyydyttyään syyksilukemisen osalta käräjäoikeuden tuomioon. Toisin kuin enemmistö katson, että hovioikeus voi jäljempänä mainituin perustein ja edellytyksin rajoittaa syytteen tarkistamisoikeutta oikeudenkäynnin tässä vaiheessa.

Syytteen tarkistaminen muutoksenhakuasteessa esimerkiksi tekoajan osalta on usein ongelmatonta. Syytteen tarkistaminen voi kuitenkaan johtaa myös siihen, että tarkistettu syyte käsittää olennaisesti laajemman, moitittavamman ja ankarammin rangaistavan teon kuin alkuperäinen syyte. Syytteen tarkistamisoikeutta hovioikeuden pääkäsittelyssä onkin arvioitava silmällä pitäen erilaisia mahdollisia tilanteita. Arvioinnissa on otettava huomioon myös ne asiat, joissa asianomistaja yksin ajaa syytettä. Tässä tapauksessa syyttäjä on tarkistanut törkeää varkautta koskevaa syytettä hovioikeuden pääkäsittelyssä todisteiden esittämisen jälkeen laajentamalla tekoajan 4 vuodesta noin 13 vuodeksi.

Syytteen tarkistamisesta säädetään syytteen vireillepanoa koskevassa rikosoikeudenkäyntilain 5 luvussa ja siten silmällä pitäen oikeudenkäyntimenettelyä ensimmäisessä oikeusasteessa. Arvioitaessa syytteen tarkistamista muutoksenhakuvaiheessa hovioikeudessa on sen vuoksi otettava huomioon muutoksenhakua koskevat oikeusohjeet. Erityistä painoa on tällaisessa tilanteessa annettava myös rikosasian vastaajan oikeudelle oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin.

Muutoksenhakua koskevista oikeusohjeista

Muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja valitusasian käsittelyä hovioikeudessa koskevia säännöksiä on muutettu useaan otteeseen vuonna 1993 toteutetusta alioikeusuudistuksesta lähtien. Eräänä keskeisenä tarkoituksena muutoksissa on ollut pyrkimys kehittää ja tehostaa hovioikeusmenettelyä siten, että hovioikeudet toimisivat aidosti muutoksenhakueliminä niin, että ne lähtökohtaisesti tutkisivat vain valituksessa ja vastauksessa esitetyn perusteella sen, onko käräjäoikeuden ratkaisu virheellinen ja onko sitä muutettava joltakin osin. Jo ennen alioikeusuudistusta vahvana lähtökohtana oli, että muutoksen saaminen alioikeuden ratkaisuun edellytti muutoksen hakemista, eikä pelkästään vastauksessa tai suullisessa käsittelyssä esitettyä vaatimusta voitu tutkia. Koska tuomion perusteluihin ei saa hakea muutosta, jutun voittanut asianosainen voi kuitenkin vastauksessaan vastapuolen muutoksenhakemukseen esittää jo alemmassa oikeudessa esitettyjä vaatimuksia muutosvaatimusten torjumiseksi.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta. Tutkittavana on, onko ja miten käräjäoikeuden ratkaisua muutettava. Lainkohtaa koskevissa esitöissä on todettu, että se vastaa jo aikaisemmin vuonna 1993 säädetyssä laissa ollutta säännöstä asianosaisten väittämis- ja vetoamistaakasta hovioikeudessa ja että lähtökohtana sen mukaan on, että oikeudenkäynnin kohde hovioikeudessa määräytyisi valituksen ja vastauksen perusteella. Muutoksen tarkoituksena on ollut selkeyttää asian käsittelyä hovioikeudessa, kun siellä voidaan keskittyä asianosaisten ilmoittamien muutosvaatimusten sekä alioikeuden ratkaisun perusteluiden ja sen oikeellisuuden tutkimiseen (HE 33/1997 vp s. 24 ja 63). Esitöistä ei ilmene, että kyseisen säännöksen säätämisvaiheessa olisi ajateltu, että syytteen tarkistaminen hovioikeudessa muodostaisi poikkeuksen säännöksen sanamuodon ja sen tarkoituksen mukaisesta pääsäännöstä, jonka mukaan asianosaisten on vedottava vaatimustensa perusteina oleviin seikkoihin jo kirjallisessa valituksessa tai vastauksessa. Syyttäjän osalta ei muutoinkaan ole säädetty sellaisista poikkeuksista muutoksenhaun keskeisiin periaatteisiin, jotka on katsottu tarpeelliseksi syytetyn suojaamiseksi virheellisiltä tuomioilta (oikeudenkäymiskaari 26 luku 2 §).

Korkein oikeus on edellä kohdissa 9 ja 10 selostetussa ratkaisukäytännössään katsonut, että syytteen tarkistaminen on kuitenkin mahdollista vielä hovioikeuden pääkäsittelyssä. Esimerkiksi kohdassa 10 kuvatussa ratkaisussa KKO 2010:59 Korkein oikeus katsoi, että syyttäjällä oli ollut oikeus tarkistaa syytettä vetoamalla uusiin seikkoihin hovioikeuden pääkäsittelyssä, vaikka syyttäjä oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon syyksilukemisen osalta. Ratkaisua perusteltiin muun muassa sillä, että eroavuudet teonkuvauksissa olivat olleet seurausta lähinnä siitä, mitä olennaisesti saman historiallisen tapahtumainkulun vaihetta tai piirrettä oli vastaajan menettelyn rikosoikeudellisessa arvioinnissa korostettu.

Syytetyn oikeudesta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin

Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 a kohdan mukaan yksi rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksista on oikeus saada viipymättä yksityiskohtainen tieto häneen kohdistettujen syytteiden sisällöstä ja perusteista. Saman artiklan 3 b kohdan mukaan jokaisella rikoksesta syytetyllä on oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustautumistaan. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu, että 6 artiklan 3 a kohdan mukaista tiedonsaantioikeutta on tarkasteltava 3 b kohdan valossa (ks. esim. Pélissier ja Sassi v. Ranska 25.3.1999, kohta 54).

Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisussaan Sadak ym. v. Turkki 17.7.2001 katsonut mainittuja 6 artiklan kohtia rikotun, kun syytettä oli tarkistettu ensiasteessa oikeudenkäynnin viimeisenä päivänä ennen tuomion julistamista. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että käyttäessään sille kuulunutta oikeuttaan kvalifioida tutkittavinaan olevat tosiseikat oikeudellisesti uudelleen tuomioistuimen olisi tullut varata vastaajille mahdollisuus käyttää puolustautumisoikeuksiaan käytännössä tehokkaalla tavalla erityisesti antamalla heille tarvittava aika siihen. Syytteen tarkistaminen oli tuomioistuimen mukaan tapahtunut ilmiselvästi liian myöhään (kohta 57).

Tapauksessa Bäckström ja Andersson v. Ruotsi 5.9.2006 vastaajien syyksi oli käräjäoikeudessa luettu törkeän ryöstön yritys. Hovioikeudessa toimitetun pääkäsittelyn toiseksi viimeisenä päivänä puheenjohtaja kiinnitti asianosaisten huomiota siihen mahdollisuuteen, että syytteessä tarkoitettua menettelyä arvioitaisiin yrityksen sijasta täytettynä tekona, minkä seurauksena syyttäjä loppupuheenvuorossaan tarkisti syytettä tämän mukaisesti. Tuomiossaan hovioikeus luki vastaajien syyksi täytetyn tekomuodon.

Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että jutun tosiseikat olivat syyttäjän haastehakemuksen perusteella olleet vastaajien tiedossa alusta pitäen ja että ainoa ero oli koskenut sitä, olivatko valittajien täytäntöönpanotoimet edenneet täytetyn teon asteelle. Ihmisoikeussopimuksen 6 artikla edellytti sen arvioimista, olivatko valittajat saaneet viivytyksettä tiedon siitä mahdollisuudesta, että heidät voitaisiin tuomita täytetystä teosta, ja olivatko he saaneet asianmukaisen mahdollisuuden valmistella puolustustaan. Ihmisoikeustuomioistuin totesi valittajien saaneen tiedon mahdollisuudesta tulla tuomituksi täytetystä teosta vasta toiseksi viimeisenä käsittelypäivänä. Ihmisoikeustuomioistuin piti tätä lyhyttä aikaa jossakin määrin huolestuttavana. Tarkistetun syytteen perusteena olevat seikat olivat kuitenkin olleet valittajien tiedossa jo pitkään aikaisemmin. Lisäksi puolustajat olivat esittäneet argumenttinsa tarkistetusta syytteestä samana päivänä, eivätkä he olleet esittäneet viimeisenä päivänä lisäargumentteja, vaikka siihen ei olisi ollut estettä. Myöskään lykkäystä ei ollut pyydetty, eikä mikään asiassa viitannut siihen, että lykkäyspyyntö olisi evätty. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi päätöksessään, ettei Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 a ja 3 b kohtia ollut loukattu ja että valitus oli perusteeton.

Arviointi

Totean, että syytteen tarkistaminen uusilla, rikosta ankaroittavilla seikoilla vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä erityisesti todistelun esittämisen jälkeen voi olla monella tapaa ongelmallista oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin sekä muutoksenhakua, pääkäsittelyn keskitystä ja oikeudenkäynnin tehokkuutta koskevien periaatteiden kannalta.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön perusteella arvioituna syytteen tarkistaminen hovioikeuden pääkäsittelyssä todisteiden vastaanottamisen jälkeen edellyttää yleensä pääkäsittelyn keskeyttämistä tai lykkäämistä, jotta vastaajille voidaan turvata asianmukainen mahdollisuus puolustautua tarkistetun syytteen osalta. Mikäli vedottujen uusien seikkojen toteennäyttäminen edellyttää suullisen todistelun esittämistä, todistelu on yleensä otettava uudelleen vastaan mainittujen seikkojen osalta, jotta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 d kohdan mukainen syytetyn oikeus kuulustella todistajia toteutuisi asianmukaisesti. Mahdollista on sekin, että syytteen tarkistamisen seurauksena asia pitää palauttaa käräjäoikeuteen oikeusastejärjestyksen ja muutoksenhakumahdollisuuden turvaamiseksi. Tällöin syytteen tarkistaminen johtaa asian käsittelyn erittäin merkittävään viivästymiseen, oikeudenkäynnin kustannusten kohoamiseen ja suullisen todistelun osalta yleensä todistelun laadun heikentymiseen.

A on valituksessaan katsonut, että reformatio in peius -kielto eli huonontamiskielto on tässä tapauksessa estänyt syytteen tarkistamisen hovioikeudessa. Korkein oikeus on edellä kohdissa 22 ja 23 mainituin tavoin todennut, että huonontamiskieltoa arvioidaan lopputuloksen mukaan ja että tässä tapauksessa ei lähtökohtaisestikaan ole kysymys tilanteesta, jossa huonontamiskielto tulisi sovellettavaksi, koska vastaajan ohella myös syyttäjä on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon vaatien ankarampaa rangaistusta. Kiellosta ei siten ole Korkeimman oikeuden mukaan aiheutunut rajoituksia hovioikeuden tutkimis- tai tuomitsemisvallalle.

Tämän johdosta totean, että huonontamiskiellon yleisenä tarkoituksena on turvata asianosaisen mahdollisuus hakea muutosta ilman vaaraa siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voisi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen (KKO 2011:109, kohta 20). Tässä asiassa käräjäoikeuden tuomio ei ole saanut syyksilukemisen osalta lainvoimaa sen vuoksi, että A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon vaatien muun muassa syytteen hylkäämistä. A:n muutoksenhakemuksesta on siten johtunut, että syytteen tarkistaminen on ylipäätään tullut mahdolliseksi hovioikeudessa (ks. edellä kohta 19). Kun syyttäjä tällaisessa tilanteessa omassa valituksessaan vaatii rangaistuksen korottamista, hovioikeuden tulee korottaa rangaistusta siltä osin kuin syytteen tarkistaminen mahdollisesti johtaa ankarammin rangaistavan rikoksen lukemiseen vastaajan syyksi, ellei huonontamiskiellon katsota sitä estävän. Tulkittaessa huonontamiskieltoa kohdista 21 ja 22 ilmenevin tavoin suppeasti A:n muutoksenhakemus on siten todellisuudessa aiheuttanut vaaran siitä, että hänen oma muutoksenhakunsa voi johtaa hänen kannaltaan huonompaan lopputulokseen. Syytteen tarkistaminen hovioikeudessa syyttäjän tyydyttyä käräjäoikeuden tuomioon syyksilukemisen osalta voi siten olla ongelmallista myös huonontamiskiellon kannalta. Korkein oikeus onkin jo ratkaisussaan KKO 1979 II 35 katsonut, että syyttäjän hakiessa muutosta vain rangaistukseen vastaajan tuomitsemista olennaisesti törkeämmästä rikoksesta on huonontamiskiellon vastaista.

Toisaalta on todettava, että rikosvastuun toteuttamista koskeva periaate puoltaa laajaa syytteen tarkistamismahdollisuutta. Kun kysymys on samasta teosta, joka voidaan vain kertaalleen arvioida tuomioistuimessa, on tärkeää, että syyttäjällä on riittävä mahdollisuus reagoida vastaajan hovioikeudessa esittämiin uusiin väitteisiin ja todisteisiin tai muutoin muuttuneisiin olosuhteisiin muutoksenhakuasetelmasta riippumatta. Myöskään niissä tilanteissa, joissa syytteen tarkistaminen koskee vain vähäistä seikkaa ja joissa tarkistaminen on ongelmatonta edellä mainittujen periaatteiden toteutumisen kannalta, perusteita syytteen tarkistamisoikeuden rajoittamiseen ei ole. Perusteltua onkin katsoa, että syyttäjällä on tällaisissa tilanteissa mahdollisuus tarkistaa syytettä, ellei osittainen lainvoima sitä estä.

Edellä selostetut painavat perusteet puoltavat kuitenkin sitä, että hovioikeudella tulee muutoin olla oikeus rajoittaa mahdollisuutta tarkistaa syytettä vasta hovioikeuden pääkäsittelyssä, jos syytteen tarkistaminen loukkaa edellä todettuja muutoksenhaun keskeisiä periaatteita tai syytetyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin. Muunlainen kanta voi pahimmissa tapauksissa mahdollistaa oikeudenkäynnin väärinkäytön ja on joka tapauksessa omiaan johtamaan siihen, ettei käräjäoikeudessa ole välttämätöntä ajaa syytettä sillä huolellisuudella, jota lainkäytön painopisteen kuuluminen käräjäoikeusmenettelyyn edellyttää.

Rakennusurakan tilaaja oli käräjäoikeudessa vaatinut urakoitsijan vahingonkorvauskanteen hylkäämistä sillä perusteella, että urakoitsija oli menettänyt puhevaltansa, koska kanteessa tarkoitettu vaatimus oli esitetty vasta rakennusurakan yleisissä sopimusehdoissa tarkoitetun taloudellisen loppuselvitystilaisuuden jälkeen. Asianosaiset olivat erimielisiä siitä, oliko taloudellinen loppuselvitys päättynyt 12.9.2013 vai oliko loppuselvitystä jatkettu sen jälkeen järjestetyissä kokouksissa. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että taloudellista loppuselvitystä oli jatkettu kahdessa myöhemmässä kokouksessa. Käräjäoikeuden mukaan urakoitsijan vaatimus oli siksi esitetty ajoissa. Kanne hyväksyttiin.

Tilaaja valitti hovioikeuteen. Valituksen mukaan 12.9.2013 pidetyn tilaisuuden pöytäkirjasta ja urakoitsijan edustajan käräjäoikeudessa kertomasta ilmeni, että loppuselvitystilaisuus oli pidetty 12.9.2013 eikä sen jatkamisesta myöhemmin ollut sovittu. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tilaajan valituksen johdosta hovioikeudessa ei ollut ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta ja ettei hovioikeus ollut voinut käräjäoikeuden tuomion ja valituksen perusteella pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisu loppuselvityksen jatkumisesta 12.9.2013 jälkeen oli oikea. Hovioikeuden olisi siksi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

B Oy (jäljempänä tilaaja) oli toiminut erään asunto-osakeyhtiön tilaaman rakennusurakan pääurakoitsijana. Se oli tilannut kohteen ilmanvaihtourakan työt A Oy:ltä (jäljempänä urakoitsija). Osapuolten väliseen sopimukseen sovellettiin rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998 (jäljempänä YSE-ehdot).

Kanne ja vastaus Tuusulan käräjäoikeudessa

Urakoitsija vaati kanteessaan, että tilaaja velvoitetaan korvaamaan ylimääräiset kustannukset, jotka urakoitsijalle olivat aiheutuneet urakan viivästyttyä tilaajasta johtuvasta syystä.

Tilaaja vaati kanteen hylkäämistä muun ohella sillä perusteella, että urakoitsija oli YSE-ehtojen 73 §:n 3 kohdan nojalla menettänyt oikeuden vaatimusten esittämiseen, koska se ei ollut esittänyt niitä ennen taloudellisen loppuselvitystilaisuuden päättymistä. Loppuselvitystilaisuus oli pidetty 12.9.2013 ja vaatimukset esitetty 17.12.2013. Loppuselvitystilaisuutta koskevassa pöytäkirjassa oli todettu, että osapuolilla ei ole enää toisiaan kohtaan muita kuin pöytäkirjassa mainitut vaatimukset. Osapuolet olivat loppuselvitystilaisuuden jälkeen pitäneet kokoukset 17.12.2013 ja 9.1.2014 sen vuoksi, että tilaajan edustaja oli halunnut tarkennuksia ja lisäselvityksiä esitettyihin vaatimuksiin. Näiden kokousten pitäminen ei kuitenkaan tarkoittanut, että uusien vaatimusten esittäminen olisi ollut sallittua.

Urakoitsija katsoi, että taloudellista loppuselvitystä ei ollut saatettu loppuun vielä 12.9.2013. Osapuolet eivät olleet hyväksyneet ja allekirjoittaneet tilaisuudesta laadittua muistiota, joten tilaisuutta ei voitu pitää lopullisena tai sitovana taloudellisena loppuselvityksenä. Loppuselvitystilaisuuksia oli ollut 12.9.2013 jälkeen vielä useita.

Käräjäoikeuden tuomio 16.3.2018 nro 18/3205

Käräjäoikeus totesi, että todisteena oli esitetty urakoitsijan edustajan laatima muistio taloudellisesta loppuselvityksestä 12.9.2013. Muistiossa oli todettu, että kummallakaan osapuolella ei ollut muita vaateita toisiaan kohtaan. Muistiossa ei ollut allekirjoituksia. Lisäksi todisteina oli esitetty pöytäkirjat 17.12.2013 ja 9.1.2014 pidetyistä kokouksista, jotka oli nimetty lisäselvityksiksi taloudelliseen loppuselvityskokoukseen ja lisäkokoukseksi taloudellisiin loppuselvityksiin. Urakoitsija ei ollut allekirjoittanut ensin mainittua pöytäkirjaa, eikä jälkimmäisessä ollut lainkaan allekirjoituksia.

Käräjäoikeus katsoi, että allekirjoitusten puuttuminen ja uusien kokouksien järjestäminen viittasivat siihen, että osapuolet eivät olleet hyväksyneet toistensa tekemissä muistioissa ja pöytäkirjoissa esitettyjä näkemyksiä vaatimuksista ja että taloudellista loppuselvitystä ei ollut hyväksytty päättyneeksi. Myös tilaaja oli esittänyt kokouksessa 17.12.2013 uuden vaatimuksen. Todistelutarkoituksessa kuullun urakoitsijan edustajan mukaan oli tavanomaista, että taloudellinen loppuselvitys jatkuu useissa kokouksissa ennen kuin kaikki vaatimukset saadaan puolin ja toisin selvitetyiksi.

Käräjäoikeus piti näytettynä, että taloudellinen loppuselvitys ei ollut päättynyt ainakaan ennen 9.1.2014 pidettyä kokousta. Kun urakoitsijan kanteeseen sisältyvät vaatimukset oli esitetty 17.12.2013, oikeutta niiden esittämiseen ei ollut menetetty.

Käräjäoikeus katsoi, että aliurakka oli viivästynyt tilaajasta johtuneesta syystä, ja velvoitti tilaajan korvaamaan urakoitsijalle viivästyksestä aiheutuneen vahingon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Marja Terttu Mälkki.

Helsingin hovioikeuden päätös 4.7.2018 nro 931

Tilaaja pyysi valituksessaan hovioikeuteen jatkokäsittelylupaa katsoen, että käräjäoikeuden ratkaisu oli loppuselvitystilaisuuden ajankohdan osalta virheellinen. Urakoitsijan edustajan laatimasta loppuselvitystilaisuuden pöytäkirjasta 12.9.2013 kävi ilmi, että loppuselvitystilaisuus oli saatettu loppuun ja että osapuolilla ei ollut toisiaan kohtaan muita kuin pöytäkirjasta ilmenevät vaateet. Urakoitsijan edustaja oli käräjäoikeudessa kuultuna lisäksi kertonut, että kokouksessa 12.9.2013 tai sen jälkeen osapuolten kesken ei ollut puhuttu mitään mahdollisesta jatkokokouksesta. Se, että tilaaja oli noin kolme kuukautta kokouksen jälkeen moittinut pöytäkirjaa ja esittänyt lisäselvityksiä, ei palauttanut urakoitsijalle jo menetettyä puhevaltaa.

Hovioikeus ei myöntänyt tilaajalle jatkokäsittelylupaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenlaamanni Liisa Lehtimäki, hovioikeudenneuvos Kristiina Harenko ja asessori Silja Leino.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Tilaajalle myönnettiin valituslupa.

Tilaaja vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja jatkokäsittelylupa myönnetään. Urakoitsija vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rakennusurakan pääurakoitsijana toiminut B Oy on tilannut A Oy:ltä kohteen ilmanvaihtourakan työt. Urakkasopimukseen sovelletaan rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998 (jäljempänä YSE-ehdot).

2. Urakoitsija on kanteessaan vaatinut tilaajalta korvausta ylimääräisistä kustannuksista, joita sille oli aiheutunut urakan viivästyttyä tilaajasta johtuvasta syystä.

3. Käräjäoikeudessa on ollut riitaista muun muassa se, onko urakoitsija esittänyt vaatimuksensa liian myöhään. Asiassa on riidatonta, että varsinaista vastaanottotarkastusta ei ole pidetty ja että vaatimus on tullut sovellettavien YSE-ehtojen 73 §:n 3 kohdan mukaisesti esittää puhevallan menettämisen uhalla viimeistään taloudellisessa loppuselvitystilaisuudessa. Urakoitsija on esittänyt korvausvaatimuksensa ensimmäisen kerran 17.12.2013. Tilaaja on katsonut, että loppuselvitystilaisuus oli pidetty jo 12.9.2013, kun taas urakoitsija on katsonut, ettei loppuselvitystä ollut vielä tuolloin saatettu loppuun, vaan loppuselvitystä oli jatkettu kokouksissa 17.12.2013 ja 9.1.2014.

4. Tilaaja on vedonnut kantansa tueksi urakoitsijan edustajan laatimaan muistioon kokouksesta 12.9.2013. Muistiosta ilmenee, että kysymys on ollut loppuselvitystilaisuudesta, ja muistion lopussa on todettu, että osapuolilla ei ole toisiaan kohtaan muita kuin muistiossa mainitut vaatimukset. Loppuselvitystilaisuuden jälkeiset kokoukset 17.12.2013 ja 9.1.2014 oli tilaajan mukaan pidetty vain sen vuoksi, että tilaajan edustaja oli halunnut esittää tarkennuksia ja lisäselvityksiä aikaisemmin esitettyihin vaatimuksiin.

5. Urakoitsija on puolestaan katsonut, ettei tilaisuutta 12.9.2013 voida pitää lopullisena tai sitovana loppuselvityksenä, koska osapuolet eivät olleet hyväksyneet ja allekirjoittaneet sitä koskevaa muistiota. Loppuselvitystilaisuuksia oli ollut useita tämän jälkeen, ja tilaaja oli kieltäytynyt allekirjoittamasta taloudellisen loppuselvityksen lopullista pöytäkirjaa.

6. Käräjäoikeus on todennut, että todisteena esitetyn urakoitsijan edustajan laatiman muistion mukaan tilaisuudessa 12.9.2013 oli esitetty vaateita puolin ja toisin. Muistion lopussa on todettu, että kummallakaan osapuolella ei ollut muita vaateita toisiaan kohtaan. Osapuolet eivät olleet allekirjoittaneet muistiota. Todisteina esitettyjen tilaajan edustajan laatimien pöytäkirjojen mukaan kokoukset 17.12.2013 ja 9.1.2014 oli nimetty lisäselvityksiksi taloudelliseen loppuselvityskokoukseen ja lisäkokoukseksi taloudellisiin loppuselvityksiin. Urakoitsija ei ollut allekirjoittanut ensin mainitun kokouksen pöytäkirjaa, eikä jälkimmäisen kokouksen pöytäkirjassa ollut lainkaan allekirjoituksia.

7. Käräjäoikeus on katsonut, että allekirjoitusten puuttuminen ja uusien kokouksien järjestäminen viittasivat siihen, että osapuolet eivät olleet hyväksyneet toistensa tekemissä muistioissa ja pöytäkirjoissa esitettyjä näkemyksiä vaatimuksista ja että taloudellista loppuselvitystä ei ollut hyväksytty päättyneeksi. Myös tilaaja oli esittänyt kokouksessa 17.12.2013 uuden vaatimuksen. Loppuselvityksen jatkuminen useissa kokouksissa oli todistelutarkoituksessa kuullun urakoitsijan edustajan mukaan tavanomaista.

8. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, ettei taloudellinen loppuselvitys ollut päättynyt ainakaan ennen 9.1.2014 pidettyä kokousta. Kun urakoitsijan vaatimukset oli esitetty 17.12.2013, oikeutta niiden esittämiseen ei ollut menetetty. Käräjäoikeus on velvoittanut tilaajan korvaamaan urakoitsijalle urakan viivästymisestä aiheutuneet kustannukset.

9. Tilaaja on valituksessaan hovioikeuteen katsonut, että käräjäoikeuden ratkaisu oli loppuselvitystilaisuuden ajankohdan osalta virheellinen. Urakoitsijan edustajan laatimasta loppuselvitystilaisuutta 12.9.2013 koskevasta muistiosta kävi ilmi, että loppuselvitystilaisuus oli saatettu loppuun ja että osapuolilla ei ollut tuolloin ollut toisiaan kohtaan muita kuin muistiosta ilmenevät vaateet. Urakoitsijan edustaja oli käräjäoikeudessa kuultuna lisäksi kertonut, että kokouksessa 12.9.2013 tai sen jälkeen osapuolten kesken ei ollut puhuttu mitään mahdollisesta jatkokokouksesta. Se, että tilaaja oli noin kolme kuukautta kokouksen jälkeen moittinut pöytäkirjaa ja esittänyt lisäselvityksiä, ei ollut palauttanut urakoitsijalle jo menetettyä puhevaltaa.

10. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 ja 2 momentin säännöksiin viitaten hovioikeus ei myöntänyt tilaajalle jatkokäsittelylupaa.

11. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää tilaajalle jatkokäsittelylupa.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

12. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Mainitun pykälän 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

Taloudellista loppuselvitystä koskevat sopimusehdot

13. Taloudellisesta loppuselvityksestä määrätään YSE-ehtojen 73 §:ssä. Sen 1 kohdan mukaan urakoitsijan tulee kahden viikon kuluessa siitä, kun se on saanut pöytäkirjan ehtojen 70 §:ssä tarkoitetusta urakkasuorituksen tarkastuksesta tai ehtojen 71 §:ssä tarkoitetusta rakennuskohteen vastaanottotarkastuksesta, lähettää tilaajalle yksilöity lopputilitys kaikista sopijapuolten välisistä epäselvistä asioista, ellei kyseisessä tarkastuksessa jo ole lopullisesti selvitetty kaikkia sopijapuolten välisiä tilisuhteita ja ellei määräajoista muuta sovita. Tilitys ja siihen annettava tilaajan vastine käsitellään loppuselvityksessä, joka on pidettävä kuukauden kuluessa tilityksen luovuttamisesta tilaajalle.

14. YSE-ehtojen 73 §:n 2 kohdan mukaan loppuselvityksestä on pidettävä pöytäkirjaa, josta tulee ilmetä a) urakoitsijan laatima lopputilitys ja tilaajan siihen antama vastine, b) ne tilaajan vaatimusten määrät, jotka eivät sisälly vastineeseen, ja c) muut mahdolliset tilisuhteisiin vaikuttavat asiat.

15. YSE-ehtojen 73 §:n 3 kohdan mukaan sopijapuolten on esitettävä toisiinsa kohdistuvien vaatimustensa määrät puhevaltansa menettämisen uhalla viimeistään loppuselvitystilaisuudessa. Menetysseuraamus ei kuitenkaan koske sellaisia vaatimuksia, joista on määrältäänkin aikaisemmin sovittu.

16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:14 (kohdat 24 ja 25) aiempaan ratkaisukäytäntöönsä viitaten todennut, että taloudellista loppuselvitystä koskevien määräysten tarkoituksena on, että kaikki urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset puolin ja toisin esitetään ja selvitetään lopullisesti samassa menettelyssä. Loppuselvityksen päämääränä on saada aikaan kokonaisselvittely sopijapuolten välillä. Loppuselvityksessä täsmentyy, miltä osin osapuolten toisiinsa kohdistamat vaatimukset ovat kokonaisuutena huomioon otettuina riitaisia ja miltä osin riidattomia.

17. Osapuolet voivat keskinäisellä sopimuksellaan poiketa YSE-ehtojen loppuselvitystä koskevista määräyksistä. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:26 katsonut (kohta 13), että YSE-ehdot sopijapuolten toimintavelvoitteista epäselvien vaatimusten käsittelyssä voivat osaltaan vaikuttaa siihen, voidaanko osapuolten katsoa sopineen YSE-ehdoista poikkeavasta menettelystä.

Loppuselvityksen ajankohdan arvioinnista

18. Tilaaja on hovioikeudelle tekemässään valituksessa riitauttanut käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, että loppuselvitystilaisuutta ei ole puhevallan menettämiseen johtavin vaikutuksin pidetty vielä 12.9.2013.

19. Korkein oikeus toteaa, että kokous 12.9.2013 on pidetty sen jälkeen, kun rakennuskohde oli luovutettu rakennuttajalle elokuun lopussa 2013. Kirjallisena todisteena esitettyyn kokousta koskevaan muistioon on kirjattu aiheeksi ilmanvaihtourakan taloudellinen loppuselvitys. Muistion mukaan kokouksen tarkoituksena on ollut käsitellä osapuolten toisiinsa kohdistamat ilmanvaihtourakkaan liittyvät vaateet. Muistioon on kirjattu ne virheet ja puutteet, jotka osapuolet ovat sopineet urakoitsijan vielä korjaavan, sekä kummankin osapuolen toisiinsa kohdistamat rahamääräiset vaatimukset. Muistiossa on todettu urakoitsijan vaateiden kokonaismääräksi 18 797 euroa. Muistion lopussa on todettu, että kummallakaan osapuolella ei ollut muita vaateita toisiaan kohtaan. Muistion laatinut urakoitsijan edustaja on lähettänyt muistion tilaajan edustajalle 29.9.2013.

20. Muistiosta ilmenee siten, että urakan valmistumisen jälkeen järjestetyn kokouksen tarkoituksena on ollut kummankin osapuolen esittämien urakkaan liittyvien vaatimusten käsittely. Muistion mukaan vaatimukset puolin ja toisin on kokouksessa käsitelty ja tämän käsittelyn perusteella on täsmentynyt se määrä, jota urakoitsija vielä vaati tilaajalta. Kokouksessa on siten pyritty saavuttamaan ja muistion mukaan myös saavutettu sellainen osapuolten välisten tilisuhteiden kokonaisselvittely, joka on YSE-ehtojen loppuselvitystä koskevien määräysten tarkoituksena. Tällä perusteella kyseistä kokousta on lähtökohtaisesti pidettävä YSE-ehtojen 73 §:ssä tarkoitettuna taloudellisena loppuselvitystilaisuutena.

21. Osapuolet voivat loppuselvitystilaisuuteen kokoonnuttuaan sopia siitä, että loppuselvitystilaisuutta jatketaan myöhemmin. Vaikka YSE-ehdoissa onkin määrätty lopputilityksen ja sen jälkeen pidettävän loppuselvitystilaisuuden määräajoista, osapuolet voivat halutessaan sopia loppuselvityksen jatkamisesta myös ehdoissa määrättyä pitempään. Loppuselvitystilaisuuden jälkeenkin on mahdollista, että osapuolet sopivat loppuselvityksen jatkamisesta ja siitä, että uusien vaatimusten esittäminen on edelleen sallittua. Osapuoli voi myös yksipuolisesti luopua vetoamasta loppuselvityksestä johtuvaan toisen osapuolen puhevallan menetykseen. Todistustaakka tällaisesta loppuselvityksen jälkeen tehdystä sopimuksesta tai luopumisesta on siihen vetoavalla.

22. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa sitä, onko osapuolten katsottava sopineen loppuselvityksen jatkamisesta, on otettava huomioon loppuselvityksen tarkoitus ja YSE-ehtojen määräykset osapuolten välisissä toimituksissa noudatettavista menettelytavoista.

23. Edellä kohdassa 16 todetuin tavoin loppuselvityksen tarkoituksena on kaikkien urakkaan perustuvien vaatimusten selvittäminen samassa tilaisuudessa. Tavoitteena on määräajassa urakan valmistumisen ja vastaanoton jälkeen saada selvitetyksi kaikki vaatimukset siten, että osapuolet voivat luottaa siihen, ettei urakkaan liittyviin asioihin ole enää tarpeen palata muutoin kuin mahdollisesti loppuselvityksessä riitaisiksi jääneiden vaatimusten osalta. Tämän tavoitteen toteutumisen kannalta on olennaista, ettei synny epäselvyyttä siitä, onko loppuselvitys puhevallan lakkauttavine vaikutuksineen pidetty, ja että loppuselvitystilaisuuden sisältö ja ajankohta kyetään jälkikäteen toteamaan mahdollisimman luotettavasti.

24. YSE-ehdoissa onkin monin paikoin pyritty turvaamaan se, että osapuolten oikeusaseman kannalta merkitykselliset ilmoitukset, sopimukset ja toimitukset ilmenisivät osapuolten tuottamasta kirjallisesta aineistosta. Osapuolten keskinäisten tilisuhteiden selvittelyn osalta tällaisia sopimusehtoja ovat muun muassa vastaanottotarkastuksen (YSE 71 §) ja loppuselvitystilaisuuden pöytäkirjan sisältöä (YSE 73 §:n 2 kohta) sekä urakoitsijan lopputilitystä (YSE 73 §:n 1 kohta) koskevat määräykset. Loppuselvityksen tarkoitus ja nämä määräykset korostavat osapuolten tuottaman kirjallisen aineiston merkitystä selvitettäessä, mitä osapuolet ovat loppuselvityksestä sopineet.

25. Edellä selostettu 12.9.2013 pidettyä tilaisuutta koskevan muistion sisältö samoin kuin se, että muistiosta ei ilmene osapuolten sopineen jatkokokouksista, viittaavat siihen, että loppuselvitystilaisuus on pidetty 12.9.2013 ilman, että sen jatkamisesta myöhemmin olisi kyseisessä tilaisuudessa tai ennen sitä koskevan muistion laatimista sovittu. Loppuselvitystilaisuuden puhevallan lakkauttava merkitys huomioon ottaen voidaan pitää epätavanomaisena, että tietoa loppuselvityksen jatkumisesta ei olisi merkitty muistioon, jos sellaisesta olisi jo sovittu. Oikeudenkäyntiaineistosta ei ilmene urakoitsijan esittäneen selitystä sille, miksi urakoitsijan edustaja olisi laatinut ja lähettänyt tilaajalle edellä kuvatun sisältöisen muistion, jos loppuselvitystilaisuutta ei olisi vielä 12.9.2013 saatu päätökseen.

26. Urakoitsijan näkemys loppuselvityksen jatkumisesta on käräjäoikeuden tuomion mukaan perustunut siihen, että muistiota ei ole hyväksytty ja allekirjoitettu ja että kyseisen tilaisuuden jälkeen on järjestetty loppuselvitystilaisuuksia.

27. Korkein oikeus toteaa, että YSE-ehdoissa puhevallan menettäminen on edellä kuvatuin tavoin kytketty loppuselvitystilaisuuden päättymiseen. Puhevallan kannalta ei siten ole merkitystä sillä, milloin kokousta koskeva pöytäkirja laaditaan, tarkastetaan ja allekirjoitetaan. Loppuselvitystilaisuuden myötä menetetty puhevalta ei myöskään palaudu pelkästään sen vuoksi, että jompikumpi osapuoli loppuselvityksen jälkeen moittii loppuselvityspöytäkirjaa tai muutoin palaa loppuselvityksessä käsiteltyihin taikka muutoin urakkaan liittyviin asioihin. Myöhempi urakkaa koskevien asioiden käsittely voi kuitenkin osoittaa, että osapuolet ovat päättäneet jatkaa loppuselvitystä tai että jompikumpi osapuolista on luopunut vetoamasta loppuselvityksen päättämisestä johtuvaan puhevallan menetykseen.

28. Myöhemmin järjestetyistä kokouksista 17.12.2013 ja 9.1.2014 on esitetty todisteena tilaajan edustajan laatimat pöytäkirjat. Käräjäoikeuden tuomiosta ei ilmene, onko kokousten tarkoituksesta esitetty suullista todistelua.

29. Kokouksen 17.12.2013 pöytäkirjaan on kirjattu sen koskevan "taloudelliseen loppuselvityskokoukseen, joka oli 12.9.2013, lisäselvityksiä". Pöytäkirjan mukaan tilaaja on moittinut kokouksen 12.9.2013 pöytäkirjaa katsoen, että kokouksessa oli, toisin kuin pöytäkirjasta ilmenee, sovittu tilaajan tutkivan osapuolten välisistä velvollisuuksista eräissä asiakirjoissa sanottua ja kokouksen pöytäkirjaa täydennettävän sillä perusteella. Mainittujen asiakirjojen perusteella tilaaja on vastustanut urakoitsijan kokouksessa 12.9.2013 esittämää nuohouskustannusvaatimusta ja esittänyt siivouskustannuksia koskevan vaatimuksen. Urakoitsija on puolestaan esittänyt yhteensä 23 111 euron suuruiset lisävaateet, joiden tarkempi sisältö ei ilmene kokouspöytäkirjasta.

30. Kokouspöytäkirjasta ilmenee, ettei kumpikaan osapuoli ole hyväksynyt toisen kokouksessa esittämiä vaatimuksia. Tilaajan vastustaminen on pöytäkirjan mukaan perustunut muun ohella siihen, että urakoitsijan vaateet "ovat keksityt vasta varsinaisen taloudellisen loppuselvityskokouksen 12.9.2013 jälkeen".

31. Pöytäkirjassa on maininta, jonka mukaan vaateita ei kyseisen tilaisuuden jälkeen saa enää esittää. Lisäksi siinä on mainittu seuraavan kokouksen 9.1.2014 paikka ja aika.

32. Kokous 9.1.2014 on pöytäkirjan mukaan ollut lisäkokous taloudelliseen loppuselvitykseen. Kokouksessa on käyty läpi edellisen kokouksen pöytäkirja, ja tilaaja on esittänyt siitä eriävän mielipiteensä erillisellä asiakirjalla, jota ei ole esitetty todisteena. Pöytäkirjan mukaan tilaaja on pysynyt 17.12.2013 esittämissään vaateissa. Urakoitsija on vastannut tilaajan vaateisiin edellä mainitussa erillisessä asiakirjassa, ja tilaaja on vastustanut urakoitsijan vaatimuksia edellisessä kokouksessa esitetyillä perusteilla. Pöytäkirjassa todetaan taloudellisen loppuselvittelyn päättyvän kyseiseen kokoukseen.

33. Korkein oikeus toteaa, että kokousten 17.12.2013 ja 9.1.2014 pöytäkirjoista ei yksiselitteisesti ilmene, mikä kyseisten kokousten tarkoitus on ollut. Osa pöytäkirjamerkinnöistä viittaa siihen, että osapuolet ovat kokoukset järjestäessään tarkoittaneet jatkaa urakan taloudellista loppuselvitystä, kun taas osa merkinnöistä viittaa siihen, että kysymys on ollut loppuselvitystilaisuuden jälkeisistä kokouksista, joiden tarkoituksena ei ole ollut mahdollistaa uusien vaatimusten esittämistä.

34. Urakoitsijan näkemystä loppuselvityksen jatkumisesta tukee se, että myös tilaaja on esittänyt uusia vaatimuksia vielä 17.12.2013. Lisäksi kokouksen 17.12.2013 pöytäkirjamerkintä siitä, ettei uusia vaateita saa enää kyseisen tilaisuuden jälkeen esittää, sekä kokouksen 9.1.2014 pöytäkirjamerkintä loppuselvityksen päättymisestä tuohon kokoukseen viittaavat siihen, etteivät osapuolet ole katsoneet loppuselvityksen päättyneen vielä ennen kyseisiä kokouksia.

35. Muilta osin kokousten 17.12.2013 ja 9.1.2014 pöytäkirjojen sisältö taas sopii yhteen sen tilaajan näkemyksen kanssa, että kokoukset on järjestetty varsinaisen loppuselvitystilaisuuden jälkeen sen vuoksi, että tilaaja on halunnut moittia loppuselvityspöytäkirjaa ja esittää loppuselvitystilaisuudessa esitettyihin vaatimuksiin liittyviä lisäselvityksiä. Pöytäkirjoissa on useissa kohdissa nimitetty kokousta 12.9.2013 loppuselvitystilaisuudeksi ja esitetty, että myöhemmissä kokouksissa on kysymys lisäselvityksistä jo pidettyyn loppuselvitykseen sekä tuon kokouksen pöytäkirjan moittimisesta ja täydentämisestä. Pöytäkirjoista myös ilmenee tilaajan 17.12.2013 vastustaneen urakoitsijan vaatimuksia sen vuoksi, että ne on esitetty vasta loppuselvityksen jälkeen.

Jatkokäsittelyluvan edellytysten arviointi

36. Edellä esitetyn mukaisesti asiassa esitetty kirjallinen todistelu viittaa siihen, että osapuolet ovat 12.9.2013 järjestäneet loppuselvitystilaisuudeksi tarkoittamansa kokouksen, jonka jälkeen uusien vaatimusten esittäminen ei ole lähtökohtaisesti ollut enää sallittua. Todistustaakka siitä, että loppuselvitystä olisi myöhemmin päätetty jatkaa, on urakoitsijalla. Esitetyn kirjallisen todistelun perusteella on epäselvää, ovatko osapuolet kokoukset 17.12.2013 ja 9.1.2014 järjestäessään tarkoittaneet jatkaa loppuselvitystä. Käräjäoikeuden tuomioon ei ole kirjattu osapuolten tarkoitusta koskeneen suullisen todistelun sisältöä.

37. Käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa loppuselvityksen jatkumisesta muistion ja pöytäkirjojen allekirjoittamattomuuteen, uusien kokousten järjestämiseen sekä siihen, että myös tilaaja oli esittänyt uusia vaatimuksia. Tilaaja on valituksessaan hovioikeudessa katsonut, ettei pelkästään kyseisten seikkojen perusteella voida katsoa loppuselvityksen jatkuneen, ja kiinnittänyt huomiota seikkoihin, jotka tukevat sen näkemystä loppuselvityksen päättymisestä 12.9.2013.

38. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun ja tilaajan valituksessaan esittämien seikkojen perusteella hovioikeus ei ole voinut pitää selvänä, että käräjäoikeuden ratkaisu loppuselvityksen ajankohdasta on oikea.

39. Asiassa on vielä arvioitava, tuleeko asiassa sovellettavaksi oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan jatkokäsittelylupaa ei tarvitse saman pykälän 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella. Lainkohdan säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 105/2009 vp s. 61–62) mukaan säännöksessä tarkoitetusta tilanteesta on kysymys, kun valittajan muutosvaatimus perustuu yksinomaan näytön arvioinnin virheellisyyteen. Tarkoituksena on, ettei näytön uskottavuuden arvioinnin perustelematon riitauttaminen riittäisi siihen, että käräjäoikeuden ratkaisua olisi perustelua aihetta epäillä.

40. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:13 todennut, sopimuksen tulkinnassa näyttökysymykset ovat kiinteässä yhteydessä asian oikeudelliseen arviointiin. Keskeisessä asemassa ovat esitetyn sopimuksen tulkinta-aineiston perusteella tehtävät oikeudelliset johtopäätökset. Ratkaisussa katsottiin, ettei hovioikeudessa ollut kysymys yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta, kun valittaja oli hovioikeudessa vedonnut muun ohella siihen, että käräjäoikeus oli tulkinnut osapuolten välistä riidattomiksi muodostuneiden saatavien maksuliikennettä kuvaavaa asiakirjaa sen sanamuodon ja tarkoituksen vastaisesti sovinnoksi ja että ratkaisussa ei ollut otettu huomioon rakennusurakan vakiintuneita käytäntöjä rakennusaikaisten erimielisyyksien ratkaisemiseksi.

41. Tässä asiassa tilaajan valitus hovioikeuteen on perustunut siihen, että käräjäoikeus ei ollut antanut riittävää merkitystä sille, että urakoitsijan edustajan laatiman muistion mukaan loppuselvitystilaisuus oli pidetty 12.9.2013, vaan oli katsonut urakoitsijan säilyttäneen puhevaltansa lähinnä sillä perusteella, että tilaaja oli myöhemmin moittinut pöytäkirjaa ja halunnut esittää lisäselvityksiä. Kysymys ei ole ollut näytön uskottavuuden riitauttamisesta vaan siitä, millaisia oikeudellisia johtopäätöksiä näytöstä ilmenevästä osapuolten toiminnasta on tullut tehdä. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole sovellettava oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 2 momentin mukaista korotettua lupakynnystä.

42. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa on ilmennyt aihetta ainakin epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Hovioikeuden olisi siten tullut myöntää tilaajalle jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Valituksen tutkimiseksi asia on palautettava hovioikeuteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja B Oy:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila (eri mieltä), Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Juha Mäkelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Huovila: Lausun mielipiteenäni seuraavan.

Arvioinnin lähtökohdat

Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta aihetta epäillä siltä osin kuin käräjäoikeus on katsonut, ettei urakoitsija ollut menettänyt oikeuttaan vaatia korvausta urakan viivästymisestä aiheutuneista ylimääräisistä kustannuksista. Ratkaisevaa mainitun kysymyksen arvioinnissa on se, olivatko tilaaja ja urakoitsija päättäneet jatkaa taloudellista loppuselvitystä vielä 12.9.2013 pidetyn loppuselvitystilaisuuden jälkeen 17.12.2013, jolloin urakoitsija oli esittänyt sanotun korvausvaatimuksensa. Asiassa sovellettavien YSE-ehtojen 73 §:n 3 kohdan mukaan sopijapuolten on esitettävä toisiinsa kohdistuvien vaatimustensa määrät puhevaltansa menettämisen uhalla viimeistään loppuselvitystilaisuudessa.

Olen samaa mieltä enemmistön kanssa siitä, että jatkokäsittelylupaa koskevassa harkinnassa on sovellettava oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista "aihetta epäillä" -kynnystä eikä siis 2 momentin mukaista korotettua kynnystä (ks. kohdat 39–41). Vaikka asiassa on kysymys pääosin näytön arvioinnista sen suhteen, ovatko osapuolet päättäneet jatkaa taloudellista loppuselvitystä, tähän kysymykseen liittyy myös oikeudellista harkintaa erityisesti sen osalta, miten taloudellista loppuselvitystä koskevia YSE-ehtojen määräyksiä on sovellettava asian tosiseikkoihin.

Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:14 aikaisempaan käytäntöönsä viitaten todennut, taloudellista loppuselvitystä koskevien määräysten tarkoituksena on, että kaikki urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset puolin ja toisin esitetään ja selvitetään lopullisesti samassa menettelyssä. Loppuselvityksen päämääränä on saada aikaan kokonaisselvittely sopijapuolten välillä. Loppuselvityksessä täsmentyy, miltä osin osapuolten toisiinsa kohdistamat vaatimukset ovat kokonaisuutena huomioon otettuina riitaisia ja miltä osin riidattomia (kohdat 24 ja 25).

Niin kuin Korkein oikeus on tässä ratkaisussa edellä todennut, osapuolet voivat loppuselvitystilaisuudessa sopia siitä, että loppuselvitystä jatketaan myöhemmin. Osapuolet voivat halutessaan sopia loppuselvityksen jatkamisesta myös YSE-ehdoissa määrättyä pidempään. Loppuselvitystilaisuuden jälkeenkin on mahdollista, että osapuolet sopivat loppuselvityksen jatkamisesta (kohta 21). Lisäksi Korkein oikeus on todennut, että urakkaa koskevien asioiden käsittely voi itsessään osoittaa, että osapuolet ovat päättäneet jatkaa loppuselvitystä (kohta 27). Käräjäoikeudessa esitetyn selvityksen mukaan käytännössä on tavanomaista, että taloudellinen loppuselvitys jatkuu useissa kokouksissa ennen kuin kaikki vaatimukset saadaan puolin ja toisin selvitetyiksi.

Arviointi tässä asiassa

Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 14 §:n mukaan jatkokäsittelyluvan myöntämistä koskeva kysymys ratkaistaan käräjäoikeuden ratkaisun, valituksen, mahdollisen vastauksen ja tarvittaessa myös muun oikeudenkäyntiaineiston perusteella. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta arvioitaessa otetaan siis huomioon esimerkiksi se, mikä ilmenee oikeudenkäyntiaineistoon kuuluvista kirjallisista todisteista (KKO 2013:66, kohta 16). Ratkaisun oikeellisuusarvio voidaan tietyin edellytyksin perustaa myös riidattomiin seikkoihin, vaikka käräjäoikeuden tuomion perusteluissa näille seikoille ei olisi annettu asianmukaista painoarvoa.

Keskeisenä lähtökohtana asiassa on mielestäni pidettävä sitä riidatonta seikkaa, että osapuolet olivat tosiasiallisesti puolin ja toisin jatkaneet urakkasopimukseen perustuvien vaatimusten selvittelyä vielä 17.12.2013 pidetyssä tilaisuudessa. Urakoitsija oli tuolloin esittänyt tässä oikeudenkäynnissä kysymyksessä olevan vaatimuksen viivästymisestä aiheutuneiden ylimääräisten kustannusten korvaamisesta. Tilaaja oli puolestaan esittänyt vaatimuksen siivouskuluista, jota se ei ollut esittänyt vielä edellisessä tilaisuudessa 12.9.2013, ja lisäksi edellisen tilaisuuden jälkeen tekemiensä selvitysten perusteella vastustanut urakoitsijan 12.9.2013 vaatimia nuohouskuluja. Keskeistä asiassa on myös se, että jälkimmäinen tilaisuus oli pidetty sen vuoksi, että tilaajan edustaja oli halunnut esittää tarkennuksia ja lisäselvityksiä 12.9.2013 esitettyihin vaatimuksiin. Kun näitä osapuolten toimenpiteitä urakkaan liittyvien asioiden käsittelyssä ja jälkimmäisen tilaisuuden ilmoitettua tarkoitusta arvioidaan taloudellista loppuselvitystä koskevien YSE-ehtojen ja niiden tarkoituksen valossa, voidaan lähtökohdaksi jatkokäsittelylupaharkinnassa ottaa se, että osapuolet ovat kumpikin päättäneet jatkaa loppuselvitystä vielä 17.12.2013 pidetyssä tilaisuudessa.

Tämän jälkeen on arvioitava, antavatko tilaajan esittämät väitteet ja asiassa esitetyt todisteet sekä muut seikat aiheen epäillä tämän lähtökohdan ja käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta.

Tilaaja on vedonnut kantansa tueksi erityisesti urakoitsijan edustajan kokouksesta 12.9.2013 laatimaan muistioon, jossa on mainittu, että kysymys on loppuselvitystilaisuudesta ja että osapuolilla ei ole toisiaan kohtaan muita kuin muistiossa mainitut vaatimukset. Toisaalta asiassa on esitetty todisteina myös tilaajan edustajan laatimat pöytäkirjat osapuolten välillä urakkasopimuksen johdosta myöhemmin pidetyistä kokouksista 17.12.2013 ja 9.1.2014. Näistä ensimmäinen on otsikoitu lisäselvityksiksi taloudelliseen loppuselvityskokoukseen ja jälkimmäinen lisäkokoukseksi taloudellisiin loppuselvityksiin. Ensiksi mainitussa pöytäkirjassa on todettu, että vaateita ei saa esittää enää tämän tilaisuuden jälkeen, ja jälkimmäisessä, että taloudellinen loppuselvittely päättyy tähän kokoukseen. Käräjäoikeus on näiden todisteiden osalta lausunut, että osapuolet eivät olleet allekirjoittaneet muistiota ja ettei urakoitsija ollut allekirjoittanut myöskään 17.12.2013 pidetyn kokouksen pöytäkirjaa. Kokouksesta 9.1.2014 laaditussa pöytäkirjassa ei ollut lainkaan allekirjoituksia.

Arvioidessaan mainittuja todisteita Korkein oikeus on kohdassa 24 todennut, että loppuselvityksen merkitys ja YSE-ehtojen määräykset korostavat osapuolten tuottaman kirjallisen aineiston merkitystä selvitettäessä, mitä osapuolet ovat loppuselvityksestä sopineet.

Olen samaa mieltä enemmistön kanssa kirjallisen aineiston merkityksestä yleisesti. Katson kuitenkin, etteivät YSE-ehdot tai loppuselvityksen merkitys voi itsessään vaikuttaa yksittäisessä asiassa siihen todistusarvoon, joka kirjalliselle todisteelle vapaan todisteiden harkinnan pohjalta on perusteltua antaa. Todistusarvoa arvioitaessa on sen sijaan kiinnitettävä huomiota esimerkiksi siihen, missä olosuhteissa ja tarkoituksessa sekä kenen toimesta asiakirja on laadittu, miten asiakirjan sisällön oikeellisuus on pyritty varmistamaan ja onko osapuoli mahdollisesti reklamoinut asiakirjan sisällöstä viivytyksettä. Kun kysymys on YSE-ehdoissa tarkoitetuista pöytäkirjoista, huomiota tulee kiinnittää myös siihen, ovatko osapuolet noudattaneet pöytäkirjaa koskevia ehtoja.

Johtopäätöksenäni totean, että kysymyksessä olevien asiakirjojen sisällöistä on niitä erikseen tarkasteltaessa saatavissa tukea sille kannalle, että loppuselvitys oli päättynyt jo ensimmäisessä tilaisuudessa, mutta toisaalta yhtä lailla myös sille kannalle, että loppuselvitystä oli jatkettu vielä myöhemmissä tilaisuuksissa. Lisäksi näiden todisteiden merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon käräjäoikeuden mainitsemat seikat ja se, että tilaaja on johdonmukaisesti pitänyt urakoitsijan edustajan ensimmäisestä tilaisuudesta laatimaa muistiota puutteellisena siltä osin kuin siinä ei ollut mainittu tilaajan esittämää lisäselvitystarvetta. Kantani mukaan sanotuilla todisteilla ei ole sellaista merkitystä asiassa, että ne antaisivat aiheen epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta.

Väittäessään lopputilityksen päättyneen 12.9.2013 tilaaja on vedonnut myös siihen, että sen jälkeiset kokoukset 17.12.2013 ja 9.1.2014 oli pidetty vain sen vuoksi, että tilaajan edustaja oli halunnut esittää tarkennuksia ja lisäselvityksiä aikaisemmin esitettyihin vaatimuksiin. Tilaaja ei ole kuitenkaan väittänyt, että osapuolet olisivat sopineet loppuselvityksen jatkamisesta vain tilaajan vaatimusten selventämiseksi. Tilaajan esittämän johdosta totean, että urakkasopimukseen liittyviä vaatimuksia koskevat tarkennukset ja lisäselvitykset ovat juuri sellaisia toimia, jotka tulee YSE-ehtojen mukaisessa järjestelmässä esittää viimeistään loppuselvitystilaisuudessa. Lisäksi tilaaja oli tosiasiassa esittänyt vielä 17.12.2013 pidetyssä tilaisuudessa uuden siivouskuluja koskevan vaatimuksen ja vastustanut urakoitsijan 12.9.2013 vaatimia nuohouskuluja. Tilaajan väite ei siten anna aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta.

Asiassa ei ole tullut ilmi muitakaan seikkoja, jotka antaisivat aiheen tällaiselle epäilylle. Sen vuoksi en muuta hovioikeuden päätöstä.

A oli kuljettanut autoa siten, että hän oli kaupunkialueella sijaitsevissa suurissa ja vilkkaasti liikennöidyissä risteyksissä kääntynyt yöaikaan kahdesti kulkusuunnassaan oikealle liikennevalo-opastimen näyttäessä punaista valoa. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n teko oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, ja A oli siten syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen.

RL 23 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 30.5.2017 nro 17/122791 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 29.1.2018 nro 18/103388 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjänotaari Mikko Nieminen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Terhi Mattila, Johanna Jylhä ja Pirjo Keisu.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, oliko hovioikeuden tuomion syytekohdasta 2 ilmenevä menettely ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai turvallisuudelle. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja hänen katsotaan syyllistyneen törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen asemesta liikenneturvallisuuden vaarantamiseen.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä A:lle ei myönnetä valituslupaa. Hovioikeuden tuomio jää siis näiltä osin pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on tuomittu hovioikeudessa törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja näpistyksestä yhteiseen 60 päiväsakon sakkorangaistukseen ja ajokieltoon.

2. Hovioikeus on näpistystä koskevassa syytekohdassa 1 katsonut selvitetyksi, että A oli anastanut huoltoasemalta polttoainetta tankkaamalla henkilöauton ja poistumalla paikalta maksamatta polttoainetta. Tämän jälkeen A oli syytekohdassa 2 syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen Helsingissä, kun hän oli jättänyt noudattamatta liikennevalo-opastimen osoittaman pysähtymisvelvollisuuden kääntymällä kulkusuunnassaan oikealle liikennevalojen näyttäessä punaista valoa Vaakalinnuntien ja Mäkelänkadun risteyksessä ja toisen kerran Mäkelänkadun ja Koskelantien risteyksessä.

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hovioikeuden tuomiossa syyksi luettu liikenneturvallisuuden vaarantaminen ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle ja onko tekoa siten pidettävä törkeänä.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

4. Rikoslain 23 luvun 1 §:n mukaan, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Liiketurvallisuuden vaarantamisen törkeästä tekomuodosta säädetään saman luvun 2 §:ssä. Säännöksen mukaan, jos liikenneturvallisuuden vaarantamisessa moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta muun muassa laiminlyö liikenneturvallisuuden vaatiman pysähtymisvelvollisuuden siten, että rikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, hänet on tuomittava törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta vähintään 30 päiväsakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

5. Lain esitöiden mukaan säännökseen sisältyvä vaatimus teon abstraktisti vakavaa vaaraa aiheuttavasta luonteesta tarkoittaa sitä, että pelkästään säännöksen esimerkkiluettelossa mainitun liikennesäännön rikkominen ei sinänsä merkitse vielä syyllistymistä törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Teon edellytetään olevan myös omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Tällöin kiinnitetään huomiota muun muassa ajotapaan, ajoneuvon kuntoon, tapahtumapaikkaan sekä liikenneolosuhteisiin, esimerkiksi näkyvyyteen, keliin ja liikennetiheyteen. Useiden vakavien rikkomusten esiintyminen samassa tapahtumainkulussa otetaan huomioon teon kokonaisarvostelussa. (HE 32/1997 vp s. 2 ja 18)

6. Liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tai sen törkeästä tekomuodosta on niukasti Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 2010:19, että vastaaja oli syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Poliisimies oli yrittänyt pysäyttää rattijuopumuksesta epäillyn vastaajan, joka oli kuitenkin jatkanut pysäytysmerkistä piittaamatta ajoaan. Poliisimies oli onnistunut välttämään yliajetuksi joutumisen hyppäämällä viime hetkellä syrjään.

7. Myös aikaisemmin voimassa olleessa tieliikennelain törkeää liikenteen vaarantamista koskevassa säännöksessä edellytettiin, että menettely oli omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 1991:80 vastaajan syyllistyneen törkeään liikenteen vaarantamiseen, kun vastaaja oli kuljettanut henkilöautoa 154 kilometrin tuntinopeudella tiellä, jolla oli 80 kilometrin tuntinopeusrajoitus. Tiellä oli ollut myös muuta liikennettä. Ratkaisussa KKO 1991:29 on ollut puolestaan kyse siitä, että vastaaja oli kuljettanut henkilöautoa 190 kilometrin tuntinopeudella moottoritiellä, jolla suurin sallittu nopeus oli 100 kilometriä tunnissa. Ajoneuvossa oli ollut kuljettajan lisäksi kaksi matkustajaa, ja kuljettajan katsottiin aiheuttaneen vakavaa vaaraa ainakin matkustajien hengelle tai terveydelle. Näin ollen hän oli syyllistynyt törkeään liikenteen vaarantamiseen.

Korkeimman oikeuden arviointi

8. Korkein oikeus toteaa, että teon törkeysarvioinnissa on otettava huomioon mahdollisten vahinkojen vakavuus ja niiden todennäköisyys. Merkitystä on annettava myös tapauskohtaisille liikenneolosuhteille, koska liikennevalo-opastimen osoittama pysähtymisvelvollisuus voidaan jättää noudattamatta hyvin erilaisissa olosuhteissa.

9. Asiassa on selvitetty, että A on jättänyt maksamatta tankkaamansa polttoaineen, jonka jälkeen hän on poistunut huoltoasemalta. A on tämän jälkeen ajanut kahdessa risteyksessä Helsingissä kaupunkialueella päin punaista liikennevalo-opastinta. Ensimmäinen risteys sijaitsi välittömästi huoltoaseman läheisyydessä. A on molemmissa risteyksissä kääntynyt kulkusuuntaan nähden oikealle. Ajon aikana risteyksissä ei ole ollut muita tienkäyttäjiä. Tapahtumat ovat ajoittuneet yöaikaan. Molempien risteyksien alueella nopeusrajoitus on ollut 50 kilometriä tunnissa.

10. A on vedonnut siihen, että hän on kuljettanut autoa yöllä, eikä tiellä ole ollut tuolloin muuta liikennettä. A:n mukaan myös keli ja näkyvyys ovat olleet hyvät.

11. Korkein oikeus toteaa, että yöaikana tienkäyttäjiä on yleensä vähemmän kuin päiväaikaan. Tämä vaikuttaa arvioinnissa siten, että mahdollisen vahinkoseurauksen todennäköisyys on lähtökohtaisesti pienempi kuin päiväaikaan. Vastaavasti myös hyvä keli ja näkyvyys alentavat vahinkoseurauksen todennäköisyyttä.

12. A on jättänyt noudattamatta liikennevalo-opastimen osoittaman pysähtymisvelvollisuuden risteyksissä, jotka ovat suuria, vilkkaasti liikennöityjä ja sijaitsevat tiiviisti asutulla kaupunkialueella. Risteyksissä on liikennettä myös yöaikaan. Molemmissa risteyksissä on ajotien lisäksi kevyen liikenteen väylä ja suojateitä.

13. A:n menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vaaraa ensiksi siten, että hän olisi voinut itse törmätä muihin tienkäyttäjiin, kuten moottoriajoneuvoihin, pyöräilijöihin tai jalankulkijoihin. Toiseksi muut tienkäyttäjät olisivat voineet joutua äkillisesti väistämään A:ta ja joutua sen seurauksena onnettomuuteen. A:n menettelyyn on siten sisältynyt merkittävä vakavan vahingon mahdollisuus.

14. A on vedonnut myös siihen, että liikennevalo-opastimen noudattamatta jättäminen on vähemmän moitittavaa, koska hän oli kääntynyt kulkusuunnassa oikealle. Korkein oikeus toteaa, että kulkusuunnassa oikealle käännyttäessä mahdollinen vaara aiheutuu yhtäältä risteystä kulkusuunnasta vasemmalta lähestyville tienkäyttäjille ja toisaalta niille tienkäyttäjille, jotka ylittävät tien kevyen liikenteen väylää pitkin. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn vaarallisuus on ollut kulkusuunnassa oikealle käännyttäessä jossain määrin pienempi kuin ajattaessa risteyksistä suoraan tai käännyttäessä niistä vasemmalle. Menettely on joka tapauksessa ollut muiden tienkäyttäjien kannalta yllättävää ja ennakoimatonta.

15. Asiassa ei ole väitetty, että A olisi oikealle kääntyessään pysähtynyt risteyksiin. Mikään ei myöskään viittaa siihen, että hänen ajotapansa olisi ollut varovainen tilanteessa, jossa hän on poistunut huoltoasemalta maksamatta polttoainetta ja sen jälkeen laiminlyönyt punaisen liikennevalo-opastimen osoittaman pysähtymisvelvollisuuden kahdesti lyhyen ajan sisällä.

16. A:n menettelystä ei ole aiheutunut konkreettista vaaraa. Tämä on kuitenkin johtunut A:n vaikutusmahdollisuuksien ulkopuolella olevasta sattumanvaraisesta seikasta eli siitä, että risteyksissä ei ole ollut A:n ajohetkellä muita tienkäyttäjiä.

17. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyyn on edellä todetun mukaisesti sisältynyt merkittävä vakavan vahingon mahdollisuus, sillä menettelystä mahdollisesti aiheutuneen törmäyksen tai muun onnettomuuden seuraukset olisivat voineet olla tilanteessa vakavat. Vahinkoseurauksen todennäköisyyttä arvioitaessa on puolestaan otettava huomioon se, että A on laiminlyönyt punaisen liikennevalo-opastimen osoittaman pysähtymisvelvollisuuden kahteen kertaan, sekä se, että kohdassa 12 kuvatun kaltaisissa risteyksissä vahingon todennäköisyyttä ei tapahtuma-aikanakaan voida pitää vähäisenä.

Johtopäätös

18. A on kuljettanut autoa siten, että hän on kääntynyt kaupunkialueella sijaitsevissa suurissa ja vilkkaasti liikennöidyissä risteyksissä, joissa on tyypillisesti liikennettä myös yöaikaan, kulkusuunnassaan oikealle liikennevalo-opastimen näyttäessä punaista valoa. Näin menettelemällä hän on vaarantanut liikenneturvallisuuden jättämällä kahdesti noudattamatta liikennevalo-opastimen osoittaman pysähtymisvelvollisuuden. Korkein oikeus katsoo, että A:n rikos on edellä mainituilla perusteilla ollut kokonaisuutena arvioiden omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa muiden tienkäyttäjien hengelle tai terveydelle. Hän on siten syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

A oli yöllä tunkeutunut rivitalohuoneistoon ja sytyttänyt asunnossa tulipalon. Yhdeksän asuinhuoneiston rivitalorakennus oli tuhoutunut palossa täysin. Rivitalossa oli ollut viisi asukasta palon syttymisen aikaan, ja kaksi asukasta oli mennyt asuntoonsa heti syttymisen jälkeen. Korkein oikeus katsoi, että A ei ollut aiheuttanut vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle eikä tuhotyötä siten ollut pidettävä törkeänä. A:n syyksi luettiin tuhotyö. Ks. KKO:2014:11

RL 34 luku 1 §
RL 34 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Savon käräjäoikeuden tuomio 2.6.2017 nro 17/121945 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 10.1.2018 nro 18/100494 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Virpi Pääkkönen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eero Antikainen, Tuulikki Räsänen ja Tiina Kiviranta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, oliko hovioikeuden selvitetyksi katsomaa tuhotyötä pidettävä törkeänä.

A vaati valituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän tuhotyön sijasta tuhotyöhön ja että rangaistusta tämän takia alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on syytekohdassa 1 vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä tuhotyöstä. Syytteen mukaan A oli sytyttänyt tulipalon niin, että teko oli aiheuttanut suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa. A oli yöllä tunkeutunut asukkaan poissa ollessa lukitsemattomasta takaovesta rivitalossa sijaitsevaan asuntoon ja sytyttänyt siellä tulipalon kolmesta eri kohdasta. Rivitalorakennus oli tuhoutunut palossa täysin. Rivitalossa oli yhdeksän asuinhuoneistoa, joissa oli ollut palon syttymishetkellä tai palon aikana ainakin seitsemän henkilöä. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Toissijaisesti syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta tuhotyöstä.

2. A on käräjäoikeudessa tunnustanut sytyttäneensä tulipalon ja menetelleensä syytteen teonkuvauksessa kerrotuin tavoin mutta kiistänyt aiheuttaneensa vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle. Rikosta ei myöskään voitu pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä. A on myöntänyt syyllistyneensä tuhotyöhön.

3. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että rivitalossa oli ollut viisi asukasta nukkumassa palon sytyttämisen aikaan. Lisäksi kaksi henkilöä oli mennyt asuntoonsa heti palon sytyttämisen jälkeen. Konkreettisen vaaran kohteena oli siten ollut yhteensä seitsemän henkilöä, jotka olivat pelastautuneet viime hetkellä. Käräjäoikeus on lausunut, että se ei ole antanut ratkaisevaa painoarvoa asunnossaan sattumalta olleiden ihmisten lukumäärälle. A:n menettely oli aiheuttanut suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen ja terveyden vaaraa. Kun tekoa oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä, käräjäoikeus on tuominnut A:n törkeästä tuhotyöstä neljän vuoden vankeusrangaistukseen.

4. A on valittanut hovioikeuteen, joka ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Asiassa on A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko A aiheuttanut vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle. Jos törkeän tuhotyön tunnusmerkistö tältä osin täyttyy, kysymys on siitä, onko tuhotyötä pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Jos syyksilukemista muutetaan, kysymys on lisäksi rangaistuksen mittaamisesta.

Sovellettavat säännökset, niiden esityöt ja oikeuskäytäntö

6. Rikoslain 34 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuhotyöstä tuomitaan se, joka sytyttää tulipalon siten, että teko on omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa taikka että siitä on yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa.

7. Törkeästä tuhotyöstä on saman luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan kysymys, jos tuhotyö tehdään aiheuttaen suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

8. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 94/1993 vp s. 119 ja 124) mukaan tuhotyön perusvaatimus on, että aiheutetun vaaran tulee olla yleistä. Vaaraa voidaan pitää yleisenä silloin, kun se uhkaa määrältään tai muilta ominaisuuksiltaan määrittelemätöntä ennalta rajoittamatonta ihmisjoukkoa. Yleisen vaaran vaatimus sisältää sen, että kohdejoukosta ei etukäteen ole tarkkaa tietoa. Lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 22/1994 vp s. 16–17) on puolestaan katsottu, että yleisen vaaran vaatimusta on tulkittava siten, että esimerkiksi asutun rakennuksen tuleen sytyttäminen lähtökohtaisesti kuuluu tuhotyösäännöksen soveltamisalaan, vaikka vaarannettuja henkilöitä olisi vain muutama. Ratkaisevaa ei ole se, tiesikö tekijä henkilöiden lukumäärän edeltä.

9. Tuhotyön törkeän tekomuodon osalta hallituksen esityksessä (s. 124) on todettu, että kun vaaran on oltava konkreettinen, mahdollisen vahinkoseurauksen kohde on voitava jälkikäteen yksilöidä. Vaarantamisen tulee kohdistua suureen ihmismäärään. Suurelle ihmismäärälle ei kuitenkaan voida esittää tarkkaa lukumääräistä alarajaa, vaan ratkaisu on tehtävä tapauskohtaisesti.

10. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2003:53 ja 2014:11 arvioinut suurta ihmismäärää koskevaa tunnusmerkistötekijää. Ensin mainitussa ratkaisussa oli kysymys tapauksesta, jossa pommi oli räjähtänyt sitä ajoneuvon alle asennettaessa. Korkein oikeus totesi, että ilmaisun suuri ihmismäärä voidaan katsoa tarkoittavan jo sanamuotonsa mukaan ja verrattuna myös 1 §:n mukaiseen yleistä vaaraa koskevaan edellytykseen vähintään kymmeniä henkilöitä, joihin teon konkreettisen vaaran on kohdistuttava. Kun räjähdyksestä aiheutuneella vaaravyöhykkeellä ei ollut ollut kuin enintään muutama ihminen, räjähdyksen ei voitu katsoa aiheuttaneen vakavaa hengen tai terveyden vaaraa suurelle ihmismäärälle.

11. Ratkaisussa KKO 2014:11 kysymys oli tilanteesta, jossa vastaaja oli yöllä sytyttänyt palamaan neljä asuinhuoneistoa käsittävän rivitalon. Asunnoissa oli ollut syttymishetkellä nukkumassa 12 henkilöä. Korkein oikeus katsoi, että vakavan vaaran aiheuttamista ja suurta ihmismäärää koskevia törkeän tuhotyön tunnusmerkkejä on perusteltua arvioida yhdessä siten, että vaaran vakavuus osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka monen ihmisen edellytetään olevan vaaravyöhykkeessä rikoksen täyttymiseksi. Kun arvioidaan yksittäistapauksessa teon kohdistumista suureen ihmismäärään, merkitystä on annettava vaaravyöhykkeellä olleiden henkilöiden lukumäärän lisäksi sille, miten konkreettisesti, välittömästi ja vakavasti vaara vaaravyöhykkeellä olleiden ihmisten henkeen ja terveyteen kohdistuu. Arvioitavana olleessa tapauksessa teko oli aiheuttanut vaaran, jonka konkreettisuusaste oli ollut suuri kaikkien rakennuksessa olleiden henkilöiden kohdalla. Korkein oikeus katsoi, että tulipalosta oli aiheutunut suurelle ihmismäärälle vakavaa hengen tai terveyden vaaraa.

A:n teon törkeysarviointi

12. A on sytyttänyt tulipalon yöaikaan yhdeksän asuinhuoneiston rivitalorakennuksessa. Tulipalo on johtanut rivitalorakennuksen täydelliseen tuhoutumiseen. Korkein oikeus katsoo, että A:n sytyttämästä tulipalosta on aiheutunut välitöntä vakavaa hengen ja terveyden vaaraa rivitalorakennuksessa syttymishetkellä nukkumassa olleille viidelle henkilölle.

13. Lisäksi kaksi henkilöä on tullut asuntoonsa välittömästi palon sytyttämisen jälkeen, jolloin he ovat havainneet savun hajua. Korkein oikeus toteaa, että näiden kahden henkilön kohdalla vaara ei ole ollut yhtä välitön ja vakava kuin viiden nukkumassa olleen henkilön osalta. Koska tulipalo on tuhonnut rivitalorakennuksen täysin ja koska yleisesti on tiedossa, että tulipalo aiheuttaa muun muassa hengenvaarallisia savukaasuja, jotka voivat levitä hyvin nopeasti, Korkein oikeus katsoo, että myös mainitut kaksi henkilöä ovat olleet konkreettisessa ja välittömässä vakavan hengen ja terveyden vaarassa. Tulipalosta on siten aiheutunut vakavaa hengen tai terveyden vaaraa yhteensä seitsemälle henkilölle.

14. Tuhotyösäännöksen ankaroittamisperusteessa edellytetään, että vakava hengen tai terveyden vaara aiheutetaan suurelle ihmismäärälle. Kohdassa 10 todetuin tavoin suurella ihmismäärällä on viitattu kymmeniin henkilöihin, joihin teon konkreettisen vaaran on kohdistuttava. Kuten ratkaisussa KKO 2014:11 on todettu, arvioinnissa on henkilöiden lukumäärän lisäksi otettava huomioon se, miten konkreettisesti, välittömästi ja vakavasti vaara vaaravyöhykkeellä olleiden ihmisten henkeen ja terveyteen kohdistuu.

15. Korkein oikeus katsoo, että suurta ihmismäärää koskevaa tunnusmerkistötekijää ei kuitenkaan voida tulkita siten, että sille annettaisiin sen sanamuodon ulkopuolelle menevä merkitys. A:n sytyttämästä tulipalosta aiheutunut vaaran konkreettisuusaste on ollut suuri kaikkien rakennuksessa olleiden henkilöiden kohdalla, mutta teon kohdistumista seitsemään henkilöön ei voida pitää säännöksessä tarkoitettuna vakavan hengen tai terveyden vaaran aiheuttamisena suurelle ihmismäärälle. Syyte törkeästä tuhotyöstä on siten hylättävä.

16. A on sytyttänyt tulipalon siten, että se on ollut edellä todetuin tavoin omiaan aiheuttamaan yleistä hengen tai terveyden vaaraa. Yhdeksän asuinhuoneiston rivitalorakennus on tuhoutunut täysin palossa. Rakennuksen arvo on ollut 500 000–600 000 euroa, ja sen uudelleen rakentamisen on arvioitu maksavan 800 000 euroa. A:n teosta on siten aiheutunut lisäksi myös yleistä erittäin huomattavan taloudellisen vahingon vaaraa taloyhtiölle ja asuntojen omistajille. Näitä seurauksia A:n on täytynyt pitää varsin todennäköisinä menettelystään. Korkein oikeus katsoo näillä perusteilla, että A on teollaan syyllistynyt tuhotyöhön.

Rangaistusseuraamus

17. Tuhotyöstä tuomitaan rikoslain 34 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan vankeutta vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta.

18. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Kuten Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisussaan KKO 2018:84 (kohta 20) todennut, rangaistuskäytännön yhtenäisyys edellyttää myös sitä, että rangaistukset saman rikostyypin eri rangaistusasteikolla säädetyistä tekomuodoista mitataan keskenään mahdollisimman johdonmukaisesti huomioon ottaen kaikki rangaistuksen määrään vaikuttavat seikat.

19. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:95 lukenut vastaajan syyksi tuhotyönä sen, että hän oli sytyttänyt kulttuurihistoriallisesti arvokkaassa kirkossa tulipalon, jossa kirkon puurakenteet ja sisustus olivat tuhoutuneet lähes täysin ja kivirakenteet olivat vaurioituneet. Tekijä on tuomittu 3 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Tuomiota on kohtuullistettu ottamalla huomioon vastaajan kaksi aikaisempaa tuomiota.

20. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2014:11 vastaaja oli sytyttänyt palamaan yöllä neljän asunnon rivitalorakennuksen, jossa oli ollut 12 henkilöä. Korkein oikeus on tuominnut tekijän törkeästä tuhotyöstä 4 vuoden vankeusrangaistukseen.

21. Korkein oikeus on edellä kohdissa 12–16 ottanut kantaa A:n teon vaarallisuuteen ja moitittavuuteen liittyviin seikkoihin. Vaikka A:n menettely on arvioitu perusmuotoiseksi tuhotyöksi, teko on lajissaan vakava ja se on ollut lähellä törkeää tekomuotoa. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettu rikos on sen vaarallisuus ja rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen erityisen moitittava. Tähän nähden oikeudenmukainen rangaistus A:n teosta on 3 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A tuomitaan hänen syykseen syytekohdassa 1 luetun törkeän tuhotyön asemesta rikoslain 34 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla tuhotyöstä 19.12.2016 kolmeksi vuodeksi kahdeksaksi kuukaudeksi vankeuteen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tatu Leppänen, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Työnantaja ja työntekijä olivat tehneet työnantajan aloitteesta sopimuksen, jonka mukaan työntekijä oli irtisanonut työsopimuksen ja jossa oli sovittu työsuhteen päättymiseen liittyvistä seikoista. Työntekijä oli allekirjoittanut sopimuksen noin kaksi tuntia kestäneen neuvottelutilaisuuden lopuksi. Työntekijälle ei ollut ennalta ilmoitettu, että tapaamisessa oli tarkoitus käsitellä hänen työsuhteensa päättämistä. Kun työntekijälle ei ollut varattu riittävää harkinta-aikaa eikä mahdollisuutta hankkia asiantuntevaa apua ennen sopimukseen sitoutumista, Korkein oikeus katsoi, että sopimus oli tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota sopimukseen.

OikTL 33 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 15.4.1998–16.11.2014. A ja B Oy olivat 16.10.2014 pidetyn neuvottelun päätteeksi allekirjoittaneet sopimuksen, jonka mukaan A oli irtisanonut työsopimuksen ja jossa oli sovittu työsuhteen päättymiseen liittyvistä seikoista. Sopimuksen mukaan

- työsuhteen päättymistä edelsi kuukauden irtisanomisaika

- työnantaja maksoi A:lle neljän kuukauden palkkaa vastaavan korvauksen

- A käytti osan vuosilomapäivistään irtisanomisaikana

- osapuolet eivät esitä toisiaan kohtaan mitään muita työsuhteeseen, työsopimukseen tai työsopimuksen päättämiseen liittyviä vaatimuksia.

A oli 29.10.2014 lähettänyt yhtiölle kirjeen, jossa hän oli kiistänyt sopimuksen sisällön ja esittänyt allekirjoittaneensa sopimuksen painostettuna ja uhattuna. Hänen näkemyksensä mukaan työnantaja oli irtisanonut hänen työsuhteensa.

Kanne ja vastaus Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa

A vaati, että 16.10.2014 allekirjoitettu sopimus julistetaan pätemättömäksi tai sitä sovitellaan ja että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa, vuosilomakorvausta ja työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaista korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

A vetosi kanteensa tueksi sopimuksen syntyolosuhteisiin sekä siihen, että sopimus tarkoitti olennaista luopumista hänelle kuuluvista lakiin perustuvista oikeuksista. Hänet oli kutsuttu tapaamiseen 16.10.2014 tapaamisen syytä ilmoittamatta. Tapaamisen tarkoitukseksi oli tapaamisessa ilmoitettu keskustelu hänen työsuhteensa päättämisestä. Hänelle oli tarjottu korvausta, jos hän irtisanoo työsuhteensa, ja perusteltu tarjousta toisaalta yleisellä vaikealla taloudellisella tilanteella ja toisaalta hänen omalla heikolla suoriutumisellaan. Irtisanoutumisen vaihtoehtona oli työnantajan mukaan ollut niin sanottu exit-menettely, jolla oli tarkoitettu varoitusmenettelyn aloittamista ja sen jälkeen irtisanomismenettelyä. Hänet oli painostettu tekemään sopimus heti eikä hänelle ollut annettu riittävästi aikaa harkita asiaa.

Tosiasiassa kysymys oli työnantajan suorittamasta irtisanomisesta. Työnantajalla ei ollut ollut irtisanomisperustetta.

Yhtiö vaati kanteen hylkäämistä. Sopimuksen pätemättömyydelle tai sen sovittelulle ei ollut perusteita. A:lla oli ollut tosiasialliset mahdollisuudet harkita sopimuksen merkitystä ja vaikutuksia. Sopimus oli ollut kumpaakin osapuolta hyödyttävä.

A:lle oli etukäteen kerrottu neuvottelun koskevan hänen suoriutumistaan työssä. Hänelle oli tapaamisessa kerrottu, että hänelle tarjottiin sopimusta, koska hänen myyntitavoitteensa olivat alittuneet ja koska yhtiön taloudellinen tilanne oli vaikea. Jos hän ei hyväksyisi sopimusta, yhtiö puuttuisi alisuoriutumiseen antamalla hänelle varoituksen. Varoituksen jälkeen ensisijaisesti tuettaisiin työsuorituksen parantamisessa ja jos se ei paranisi, työntekijä ensisijaisesti sijoitettaisiin sopivampiin työtehtäviin ja vasta toissijaisesti irtisanottaisiin.

A:lle oli tapaamisessa esitetty sopimustarjous ja kerrottu tarjouksen olevan voimassa kyseisen päivän ajan. A ei ollut pyytänyt lisäaikaa. A:n pyynnöstä neuvotteluissa oli pidetty tauko, jonka aikana A oli saanut harkita asiaa ja puhua puhelimessa muiden kanssa. Tauon jälkeen oli neuvoteltu tilanteesta ja sopimuksen yksityiskohdista. A:n vaatimuksesta sopimusluonnokseen oli tehty muutoksia. A ei ollut pyytänyt lisäaikaa tai mahdollisuutta käyttää avustajaa.

Käräjäoikeuden tuomio 23.11.2016 nro 16/7196

Käräjäoikeus totesi, että työnantaja ja työntekijä voivat vapaasti sopia työsuhteen päättämisestä. Sopimus sitoo työntekijää, ellei se ole pätemätön esimerkiksi sen vuoksi, että se on syntynyt olosuhteissa, joissa työntekijällä ei ole ollut tosiasiallisia mahdollisuuksia tai valmiuksia harkita sen merkitystä ja vaikutuksia.

Sopimuksen syntyolosuhteista esitetyn näytön perusteella käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että neuvottelu oli kestänyt noin kaksi ja puoli tuntia ja sen aikana oli pidetty vähintään puolen tunnin tauko. A ei ollut pyytänyt lisäaikaa sopimuksen harkitsemiseksi eikä ilmaissut tarvitsevansa avustajaa. A:n oli sopimustekstin selkeyden vuoksi tullut ymmärtää, mihin oli sitoutumassa. Sopimusta oli myös hänen toiveidensa mukaisesti muokattu. Sopimus ei ollut A:n vahingoksi epäsuhtainen.

Käräjäoikeus katsoi, että sopimus oli pätevä eikä sen sovitteluun ollut aihetta, ja hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anniina Teronen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 2.1.2018 nro 2

A vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään. Yhtiö vaati valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus arvioi asiaa samoin kuin käräjäoikeus eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Harri Hyvärinen ja Janne Arvela (eri mieltä).

Eri mieltä ollut jäsen hovioikeudenneuvos Janne Arvela katsoi, että sopimus oli tehty olosuhteissa, joista tietoisen olisi kunnianvastaista ja arvotonta vedota siihen. Työntekijän suojan toteutumisen ja näyttömahdollisuuksien vuoksi työnantajalle oli asetettava todistustaakka sopimuksen syntymiseen johtaneen menettelyn asianmukaisuudesta tai ainakin jo vähäisen näyttöenemmyyden olisi riitettävä ratkaisemaan asia työntekijän eduksi. Asiassa olivat pääosin vastakkain A:n ja yhtiön edustajan kertomukset menettelystä. Ulkopuolisten todistajien kertomukset ja yleinen kokemustieto tukivat osin A:n kertomaa eli sitä, että palaverin aihe oli tullut A:lle yllätyksenä, että palaverissa oli annettu ymmärtää yhtiöllä olevan peruste hänen irtisanomiselleen, että A:ta oli vaadittu tekemään päätös sopimuksesta heti, että palaveri oli kestänyt vain noin puolitoista tuntia ja että A:lla ei ollut ollut sen aikana mahdollisuutta rauhassa harkita sopimuksen merkitystä. Sopimuksen merkityksen arviointi oli edellyttänyt monien työntekijän asemaan liittyvien oikeudellisten kysymysten arvioimista ja yllättävä irtisanoutumisen esittäminen oli omiaan aiheuttamaan tunnereaktion, joka vaikeutti jäsentynyttä ja huolellista harkintaa. Kokonaisuutena arvioituna A:lla ei ollut ollut annetussa ajassa edellytyksiä harkita sopimuksen merkitystä riittävästi. Sopimus oli myös A:n kannalta epäedullinen, kun otettiin huomioon työttömyyteen liittyvä riski ja se, että yhtiöllä ei ollut irtisanomisperustetta. Sen vuoksi eri mieltä ollut jäsen vahvisti sopimuksen pätemättömäksi ja velvoitti B Oy:n suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkaa, vuosilomakorvausta ja työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaista korvausta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

A vaati valituksessaan, että sopimus työsuhteen päättämisestä julistetaan pätemättömäksi tai sitä sovitellaan ja B Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa viideltä kuukaudelta yhteensä 22 180,55 euroa, vuosilomakorvausta 2 306,72 euroa ja työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaista korvausta 14 kuukauden palkkaa vastaava määrä 62 105,54 euroa, kaikki määrät korkoineen.

B Oy vaati valituksen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on työskennellyt myyntitehtävissä B Oy:n (jäljempänä yhtiö) palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 15.4.1998 alkaen. Yhtiön aloitteesta on 16.10.2014 pidetty neuvottelu, jonka päätteeksi A ja yhtiö ovat allekirjoittaneet A:n työsopimuksen päättämistä koskevan sopimuksen (jäljempänä päättämissopimus).

2. Päättämissopimuksen mukaan A oli irtisanonut työsopimuksensa ja työsuhde päättyisi yhden kuukauden mittaisen irtisanomisajan kuluttua. Sopimuksessa on sovittu muun ohella A:n työsuhteesta johtuvista saatavista, vuosilomapäivien käyttämisestä ja A:lle maksettavasta neljän kuukauden palkkaa vastaavasta sopimusrahasta.

3. A on 29.10.2014 lähettänyt yhtiölle kirjeen, jossa hän on riitauttanut sopimuksen sitovuuden vedoten siihen, että hän oli allekirjoittanut sopimuksen painostettuna ja uhattuna. Hän on katsonut työnantajan tosiasiassa irtisanoneen hänen työsopimuksensa ilman, että irtisanomiselle olisi ollut perusteita. Hän on ilmoittanut pitävänsä sopimusta pätemättömänä mutta olevansa valmis sopimaan työsuhteen päättämisestä uusin ehdoin.

4. A on kanteessaan vaatinut, että päättämissopimus julistetaan pätemättömäksi tai sitä sovitellaan. Lisäksi hän on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle sopimuksen vuoksi saamatta jäänyttä irtisanomisajan palkkaa

ja lomakorvausta sekä korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Yhtiö on vaatinut kanteen hylkäämistä.

5. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen katsottuaan, että sopimus on pätevä ja ettei myöskään sen sovitteluun ollut aihetta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensi sijassa siitä, onko työsuhteen päättämissopimus tehty sellaisissa olosuhteissa, ettei se sido työntekijää.

Työsuhteen päättämisestä sopiminen

7. Työsopimus voidaan päättää osapuolten välisellä sopimuksella, vaikka työsopimuslaissa ei ole tällaista sopimusta koskevia säännöksiä. Työsopimuksen päättämissopimuksen sitovuutta on arvioitava yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja säännösten, kuten varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) säännösten, nojalla. Työsopimuslain työsuhteen päättämistä koskevilla säännöksillä on kuitenkin merkitystä arvioitaessa työsuhteen päättämissopimuksen sitovuutta ja kohtuullisuutta.

8. Työsopimuslain säännökset rajoittavat työnantajan oikeutta päättää työsopimus. Työnantaja saa työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Irtisanomisessa on noudatettava työsopimuslain 6 luvun 2 ja 3 §:n mukaisia irtisanomisaikoja. Työsopimuslain 8 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Irtisanomis- ja purkuperusteita koskevat säännökset ovat työsopimuslain 13 luvun 6 §:n nojalla työntekijän eduksi pakottavia.

9. Työsopimuslaissa säädetään myös siitä menettelystä, jota työsuhdetta päätettäessä on noudatettava. Lain 9 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka irtisanoo tai purkaa työntekijän työsuhteen työntekijän henkilöön liittyvällä perusteella, on varattava työntekijälle tilaisuus tulla kuulluksi työsopimuksen päättämisen syistä. Työntekijällä on oikeus häntä kuultaessa käyttää avustajaa. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantajan on ennen taloudellisiin tai tuotannollisiin syihin perustuvaa irtisanomista selvitettävä irtisanottavalle työntekijälle irtisanomisen perusteet ja vaihtoehdot.

10. Sopimusvapauden periaatteen mukaisesti työntekijä ja työnantaja voivat halutessaan sopia työsuhteen päättämisestä irtisanomisaikaa noudattamatta ja riippumatta siitä, onko jommallakummalla sopimusosapuolella irtisanomis- tai purkuperuste. Tällaisen sopimuksen yhteydessä ei suoraan sovelleta myöskään niitä menettelysäännöksiä, jotka koskevat työnantajan suorittamaa työsuhteen irtisanomista tai purkamista. Kun menettelysäännösten tarkoituksena on turvata työntekijän tiedonsaantia ja tasapainottaa hänen neuvotteluasemaansa, Korkein oikeus katsoo, että säännöksissä asetettuja vähimmäisvaatimuksia voidaan käyttää yhtenä vertailukohtana, kun sopimuksenteko-olosuhteiden asianmukaisuutta arvioidaan tilanteessa, jossa neuvotteluihin on ryhdytty työnantajan aloitteesta.

Oikeustoimilain 33 §:n mukainen pätemättömyys

11. Oikeustoimilain 33 §:n mukaan oikeustointa, jota muuten olisi pidettävä pätevänä, älköön saatettako voimaan, jos se on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota oikeustoimeen, ja sen, johon oikeustoimi on kohdistettu, täytyy olettaa niistä tietäneen.

12. Oikeustoimilain 3 luvussa säädetyt pätemättömyysperusteet muodostavat kokonaisuuden, jonka tarkoituksena on suojata sopimusosapuolen päätäntävapautta. Oikeustoimilain 33 § on soveltamisedellytyksiltään joustava ja täydentää tarkkarajaisempia 28–31 §:iä, joissa säädetään oikeustoimen pätemättömyydestä pakon, petollisen viettelyn tai kiskonnan takia. Oikeustoimilain 33 §:n nojalla oikeustoimi voidaan julistaa pätemättömäksi oikeustoimilain 28–31 §:ssä kuvatun kaltaisten tai muiden oikeustoimen osapuolen tahdonmuodostusta häirinneiden tekijöiden taikka niiden yhteisvaikutuksen vuoksi. Tällaisia tekijöitä voivat olla esimerkiksi sellaiset sopimusosapuolen henkilöön tai sopimuksenteko-olosuhteisiin liittyvät seikat, jotka heikentävät sopimusosapuolen mahdollisuuksia riittävällä tavalla arvioida sopimuksen merkitystä. Edellytyksenä säännöksen mukaiselle pätemättömyydelle on, että vastapuolen voidaan olettaa tienneen tahdonmuodostusta häirinneistä tekijöistä.

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:40 (kohta 12) katsonut, että sopimusosapuolten välinen epätasapaino voidaan ottaa yhtenä sopimuksenteko-olosuhteena huomioon, kun arvioidaan sitä, onko toinen sopijapuoli menetellyt hylättävällä tavalla ja käyttänyt hyväkseen sopijakumppaniaan. Korkein oikeus totesi, että työnantajan toiminnan moitittavuutta voidaan siksi arvioida tavanomaista ankarammin perustein myös tarkasteltaessa irtisanomisen jälkeen tehtyjä mutta työsuhteeseen liittyviä sopimuksia. Ratkaisu koski työnantajan ja irtisanottujen työntekijöiden tekemiä sopimuksia, joissa oli sovittu irtisanomisperusteista ja työntekijöiden saatavista.

14. Työsopimuslain säännökset irtisanomis- ja purkuperusteista, irtisanomisajoista ja työsuhdetta päätettäessä noudatettavasta menettelystä syrjäytyvät vain, kun sopimus työsuhteen päättämisestä on pätevä ja työntekijä on siihen sitoutunut vapaasta tahdostaan. Arvioitaessa työnantajan aloitteesta syntyneiden päättämissopimusten sitovuutta on otettava erityisesti huomioon sellaiset työntekijän asemaan ja päätöksentekotilanteeseen liittyvät seikat, jotka ovat merkittävästi heikentäneet hänen edellytyksiään harkita suostumistaan työsuhteensa päättämiseen työnantajan tarjoamilla ehdoilla.

15. Kun työnantaja esittää työntekijälle työsopimuksen päättämistä sopimuksin, työnantajalla on tiedossaan omat tavoitteensa ja toimintavaihtoehtonsa. Työnantajalla on tällöin ollut myös mahdollisuus harkita niitä ehtoja, joita se tarjoaa työntekijälle ja jotka sen kannattaa hyväksyä. Sen sijaan työntekijä voi ryhtyä selvittämään päättämissopimuksen merkitystä omalta kannaltaan vasta sen jälkeen, kun työnantaja on ilmoittanut esittävänsä päättämissopimusta. Tästä syystä työnantajan voidaan edellyttää järjestävän sopimuksenteko-olosuhteet sellaisiksi, että myös työntekijällä on riittävästi aikaa ja muutoinkin asianmukaiset edellytykset harkita sopimuksen merkitystä ja sen ehtoja ennen sopimukseen sitoutumista.

Sopimuksenteko-olosuhteet tässä asiassa

Sopimuksen tausta

16. Yhtiön päätös sopia A:n työsuhteen päättämisestä on yhtiön esittämän mukaan perustunut yhtäältä yhtiön taloudelliseen tilanteeseen ja toisaalta A:n työssä suoriutumiseen liittyvin syihin.

17. A:n työtehtäviin oli kuulunut muun muassa rautatiekuljetusten myynti. Asiassa on riidatonta, että vuonna 2014 yhtiön rautatieliiketoiminnan liikevaihto ja tulos olivat kansainvälisten syiden johdosta romahtaneet. Samana vuonna A oli jäänyt merkittävästi jälkeen myyntitavoitteistaan ja hänen myyntituloksensa olivat olleet heikommat kuin kahdella muulla rautatielogistiikan yksikön myyjällä. Yhtiön näkemyksen mukaan A oli ollut myyntityössä passiivisempi kuin muut myyjät. A oli myös laiminlyönyt kaikilta myyjiltä edellytetyn myyntisuunnitelman laatimisen. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että yhtiöllä ei ole ollut irtisanomisperustetta.

Neuvottelukutsu

18. A on kutsuttu tapaamiseen sähköpostiviestillä 14.10.2014. Tapaamisen aihe tai osallistujat eivät ole ilmenneet sähköpostiviestistä, eikä A:lle ole muutoinkaan ennen tapaamista kerrottu, että tapaamisessa on tarkoitus käsitellä hänen työsuhdettaan. A:lla ei siten, toisin kuin työnantajalla, ole ollut tilaisuutta valmistautua siihen, että neuvottelussa esitetään hänen työsuhteensa päättämistä.

Tapaaminen 16.10.2014

19. Tapaamiseen 16.10.2014 ovat osallistuneet A:n lisäksi yhtiön rautatieliiketoimintajohtaja C ja henkilöstöjohtaja D. Kertomukset neuvottelun tarkasta ajankohdasta ovat poikenneet hieman toisistaan, mutta neuvottelun kokonaiskesto on ollut todistelun mukaan noin kaksi tuntia.

20. Neuvottelun aikana on pidetty A:n pyynnöstä tauko, jonka aikana A on puhunut puhelimessa ensin sisarensa puolison E:n ja sitten esimiehensä F:n kanssa. A on kertonut pyytäneensä puolen tunnin taukoa mutta työnantajan edustajien suostuneen vain viidentoista minuutin taukoon. Todistajana kuultu D on puolestaan kertonut, että A:n pyyntöön oli suostuttu ja että tauko oli tosiasiassa kestänyt noin neljäkymmentä minuuttia.

Sopimuksen ja sen vaihtoehtojen käsittely neuvottelussa

21. C on tilaisuuden aluksi kertonut A:lle yhtiön rautatieliiketoiminnan vaikeuksista ja A:n suoriutumisesta tehtävässään. Sen jälkeen D on esittänyt A:lle luonnoksen sopimukseksi, jonka mukaan A irtisanoutuu työstään, ja ehdottanut sen allekirjoittamista. D on käynyt laatimansa sopimusluonnoksen läpi A:n kanssa kohta kohdalta.

22. A:n mukaan D on esittänyt sopimuksen tekemisen vaihtoehtona exit-menettelyksi kutsutun menettelyn aloittamisen, joka johtaisi varoitusten jälkeen irtisanomiseen. Jos A suostuisi sopimukseen, hän saisi työnantajalta hyvät suositukset, muussa tapauksessa ei. Yhtiö on puolestaan katsonut, että sopimuksen vaihtoehtona ollut exit-menettely ei tarkoittanut työsopimuksen irtisanomista vaan menettelyä, jossa työssä suoriutumista seurataan, sitä yritetään parantaa, työtehtäviä voidaan muuttaa ja vasta viimeisenä vaihtoehtona ratkaistaan, voidaanko työsopimus irtisanoa.

23. Todistajana kuultu E on kertonut A:n soittaneen hänelle tauon aikana ja kertoneen, että hänet aiotaan irtisanoa. E:n neuvottua pyytämään lisäaikaa A oli kertonut, että lisäaikaa ei voi saada ja että hän saa huonot suositukset, jos hän ei suostu sopimukseen. A:n esimies F on kertonut sanoneensa A:lle puhelimessa, että sopimus on A:n kannalta paras vaihtoehto.

24. Korkein oikeus toteaa, että jo päättämissopimuksen esittäminen osoittaa, että työnantajan tavoitteena on ollut saada A:n työsuhde päättymään. Lisäksi sopimuksen vaihtoehtona on esitetty varoituksen sisältävä menettely, joka voi johtaa irtisanomiseen. Irtisanomismahdollisuuteen ovat viitanneet myös tilaisuudessa käydyt keskustelut yhtiön heikentyneestä taloudellisesta tilanteesta sekä yhtiön tyytymättömyydestä A:n työsuoritukseen. A on siten arvioinut päättämissopimukseen suostumista tilanteessa, jossa on näyttänyt varteenotettavalta vaihtoehdolta, että työsuhde joko heti tai myöhemmin päättyy työnantajan suorittamaan irtisanomiseen.

Sopimuksen sisältö

25. Sopimuksen mukaan A on irtisanoutunut yhtiön palveluksesta. Sopimuksessa on sovittu työsuhteen päättämisen ehdoista seuraavaa:

- Työsopimus päättyy 16.11.2014. A:lla ei ole työntekovelvoitetta 17.10.2014 jälkeen.

- Käyttämättömistä 39 lomapäivästä pidetään irtisanomisajalla 27 päivää, joista maksetaan lomarahat lopputilin yhteydessä. Pitämättä jäävät 12 päivää maksetaan rahana lopputilin yhteydessä.

- Yhtiö maksaa irtisanomisajalta 16.10.–16.11.2014 työsopimuksen mukaisen palkan. Lisäksi yhtiö maksaa A:lle lopputilin yhteydessä sopimusrahaa neljän kuukauden palkkaa vastaavan summan.

- A:lla on oikeus pitää yhtiön matkapuhelin ja puhelinliittymä sekä työsuhdeauto 16.11.2014 asti.

- Osapuolten tulee pitää sopimuksen olemassaolo ja sisältö salassa.

- Osapuolet eivät tule esittämään toisiaan vastaan minkäänlaisia vaatimuksia, jotka liittyisivät A:n työsuhteeseen, työsopimukseen tai sen päättämiseen.

- Osapuolet sitoutuvat toimimaan lojaalisti toisiaan kohtaan myös työsuhteen päättymisen jälkeen ja laativat hyvän, työllistymistä edistävän työtodistuksen.

26. Asiassa on riidatonta, että 16.10.2014 allekirjoitettu sopimus on perustunut D:n laatimaan ja tapaamisessa A:lle esittämään sopimusluonnokseen. A:n ja D:n Korkeimmassa oikeudessa kertoman mukaan luonnokseen on neuvottelun aikana tehty vähäisiä lomapäivien määrää ja työsuhdeauton käyttöoikeutta koskevia muutoksia. Lisäksi D on kertonut, että sopimusrahan määrää on A:n vaatimuksesta korotettu yhden kuukauden palkkaa vastaavalla määrällä.

A:n käytettävissä ollut harkinta-aika

27. Asiassa on riidatonta, että A on allekirjoittanut sopimuksen 16.10.2014 pidetyn tapaamisen lopuksi. Edellä neuvottelun kestosta esitetty huomioon ottaen hän on siten sitoutunut sopimukseen noin kahden tunnin kuluttua siitä, kun hän on ensimmäisen kerran saanut kuulla, että työnantaja esittää työsuhteen päättämistä, ja on saanut nähtäväkseen työnantajan etukäteen laatiman sopimusluonnoksen. Suurimman osan tästä ajasta hän on keskustellut sopimuksesta työnantajaa edustaneiden henkilöiden kanssa.

28. Osapuolet ovat erimielisiä siitä, onko näin lyhyen harkinta-ajan käyttö ennen sopimuksen allekirjoittamista perustunut A:n omaan valintaan. A:n mukaan hänen kysymykseensä tarjouksen voimassaoloajasta on vastattu, että päätös on tehtävä heti. Hänen mukaansa harkinta-aikaa on ollut ainoastaan viidentoista minuutin pituiseksi määrätty tauko, jonka hän oli käyttänyt puhelimessa E:n ja F:n kanssa. Yhtiö on puolestaan esittänyt, että A:lle on ilmoitettu tarjouksen olevan voimassa koko päivän. Myös tauon pituus on sovittu hänen toiveensa mukaisesti. Korkeimmassa oikeudessa A on kertonut asiasta omaa kantaansa vastaavasti ja D yhtiön kantaa vastaavasti.

29. Korkein oikeus katsoo, että kohdassa 23 kuvatut todistajankertomukset neuvottelutauolla käydyistä lyhyistä puhelinkeskusteluista tukevat A:n kertomusta. E:n kertomuksen perusteella on uskottavaa, että huomattavan nopea aikataulu on johtunut nimenomaan yhtiön vaatimuksesta.

Korkeimman oikeuden arviointi sopimuksen pätevyydestä

30. A on 16.10.2014 joutunut ilman valmistautumista ja avustajaa neuvottelemaan työnantajansa kanssa kuusitoista vuotta kestäneen työsuhteensa päättämisestä. A:n on täytynyt noin kaksi tuntia kestäneiden neuvotteluiden aikana ottaa kantaa siihen, onko hän valmis suostumaan työsuhteensa päättämiseen ja minkälaisin ehdoin.

31. Sopimuksen merkityksen asianmukainen arviointi on edellyttänyt A:lta käsitystä siitä, millaiseksi hänen asemansa muodostuu yhtäältä, jos hän suostuu sopimukseen, ja toisaalta, jos hän ei suostu siihen. Ensin mainitun kysymyksen arvioimiseksi A:n on ollut tarpeellista arvioida esimerkiksi mahdollisuuksiaan työllistyä uudelleen samoin kuin sopimuksen ja sen ehtojen vaikutuksia työttömyysturvaansa. Toisen kysymyksen näkökulmasta keskeistä on ollut, johtaisiko sopimuksesta kieltäytyminen työsuhteen jatkumiseen vai työnantajan suorittamaan irtisanomiseen. Edellä kohdassa 24 esitetyn mukaisesti työnantajan suorittama irtisanominen on tuolloin vaikuttanut varteenotettavalta vaihtoehdolta. A on siten joutunut harkitsemaan asemaansa sen varalta, että työsuhde joko heti tai varoituksin alkavan menettelyn jälkeen päättyy työnantajan irtisanomana. Tällaisten kysymysten arviointi on huomattavan vaativaa ja edellyttää myös vertailua eri vaihtoehtojen oikeudellisesta ja taloudellisesta merkityksestä.

32. Korkein oikeus toteaa, että tämänkaltaisten kysymysten arviointi edellyttää riittävää harkinta-aikaa ja tilaisuutta asiantuntevan avun käyttämiseen. Noin kahden tunnin aika on kuvatuissa olosuhteissa ollut selvästi riittämättömän lyhyt käytettäväksi oman työsuhteen päättämistä koskevan sopimuksen harkitsemiseen. Sopimuksen allekirjoittaminen heti neuvottelun päätteeksi on tarkoittanut, että A:lla ei ole ollut lyhyttä neuvotteluissa pidettyä taukoa lukuun ottamatta tilaisuutta harkita sopimusta ilman työnantajan edustajien läsnäoloa. A:n oikeuksien kannalta olisi ollut keskeistä, että hänellä olisi ollut mahdollisuus hankkia ulkopuolista apua asemansa ja sopimuksen merkityksen arviointiin. Yhtiö ei ole väittänytkään, että A:lle olisi tarjottu tilaisuus päättää sopimuksesta seuraavana päivänä tai myöhempänä ajankohtana taikka ottaa avustaja mukaan neuvotteluun.

33. Harkintaa on vaikeuttanut se, että A on joutunut epämiellyttävään valintatilanteeseen yllättäen. Hänen neuvotteluasemansa on edelleen heikentynyt, koska hän, toisin kuin yhtiö, ei ole voinut mitenkään ennalta varautua neuvotteluun ja työnantajan esitykseen. Tilanne, jossa työnantaja yllättäen ehdottaa pitkän työsuhteen päättämistä osin työntekijän henkilöön liittyvistä syistä, on omiaan heikentämään järkevän päätöksenteon edellytyksiä.

34. Korkein oikeus toteaa, että A:n harkintamahdollisuuksia heikentäneet tekijät ovat olleet yhtiön tiedossa ja pääosin yhtiön itsensä aiheuttamia. Yhtiön valitsema menettelytapa on poikennut olennaisesti siitä, miten työnantajan vaaditaan yleensä toimivan työsuhteen päättämistilanteissa ja mitä hyväksyttävältä menettelyltä voidaan edellyttää myös silloin, kun työnantaja pyrkii sopimusteitse päättämään työsuhteen. Yhtiö olisi vaivatta voinut varmistaa A:lle riittävät harkintamahdollisuudet ilmoittamalla tapaamisen aiheen ja toimittamalla sopimusluonnoksen A:lle hyvissä ajoin ennen tapaamista, jolloin tämä olisi kyennyt valmistautumaan neuvotteluun ja hankkimaan tarvittaessa asiantuntija-apua. Vaihtoehtoisesti yhtiö olisi voinut varata A:lle riittävän harkinta-ajan 16.10.2014 järjestetyn tapaamisen jälkeen ennen sopimuksen allekirjoittamista.

35. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että päättämissopimus on tehty sellaisissa olosuhteissa, että niistä tietoisen olisi kunnian vastaista ja arvotonta vedota sopimukseen. Yhtiön täytyy olettaa tienneen näistä olosuhteista. Sen takia sopimus on oikeustoimilain 33 §:n nojalla pätemätön.

Kannanotto A:n rahamääräisiin vaatimuksiin

36. Edellä esitetyn mukaisesti työnantajan aloitteesta tehty sopimus työsopimuksen päättämisestä on pätemätön. A:n työsuhteen on siten katsottava päättyneen työnantajan toimesta. Asiassa on riidatonta, että työnantajalla ei ole ollut irtisanomisperustetta. Korkein oikeus katsoo, että työntekijän asema määräytyy tällöin niiden säännösten mukaan, joita sovelletaan, kun työnantaja on perusteettomasti päättänyt työsopimuksen.

37. A:n lakisääteinen irtisanomisaika on ollut kuusi kuukautta, mutta hän on sopimuksen ehtojen mukaan saanut hyväkseen vain yhden kuukauden irtisanomisajan. Hänellä on siten työsopimuslain 6 luvun 4 §:n nojalla oikeus irtisanomisajan palkkaan viideltä kuukaudelta sekä lomakorvaukseen lomasta, jota hänelle olisi irtisanomisaikana kertynyt (HE 157/2000 vp s. 92). Nämä vaatimukset ovat määrältään riidattomia.

38. A:lla on myös oikeus työsopimuslain 12 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun korvaukseen työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. Korkein oikeus katsoo, että kohtuullisena korvauksena on pidettävä 12 kuukauden palkkaa vastaavaa määrää. Arvioinnissa on otettu huomioon A:n pitkä työsuhde, irtisanomista seurannut noin vuoden työttömyysjakso ja A:n työllistyminen uuteen työhön aiempaa pienemällä palkalla. Lisäksi korvausta korottavana on otettu huomioon työnantajan edellä kuvattu menettely työsopimusta päätettäessä.

39. Korvauksesta on tehtävä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu vähennys, jonka määrä yhtiö on velvoitettava suorittamaan Työllisyysrahastolle. Asiassa ei ole tullut esiin sellaisia työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettuja tekijöitä, joiden perusteella vähennys olisi tehtävä säädettyä pienempänä tai se olisi jätettävä tekemättä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

B Oy:n ja A:n välinen, 16.10.2014 allekirjoitettu sopimus työsuhteen päättämisestä julistetaan pätemättömäksi.

B Oy velvoitetaan suorittamaan A:lle irtisanomisajan palkkana 22 180,55 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 17.4.2015 lukien, vuosilomakorvauksena 2 306,72 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 17.4.2015 lukien ja työsopimuslain 12 luvun 2 §:n tarkoittamana korvauksena 41 199,76 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 8.7.2015 lukien.

B Oy velvoitetaan suorittamaan Työllisyysrahastolle 12 033,56 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen Mika Huovila, Asko Välimäki ja Jussi Tapani. Esittelijä Mia Hoffrén.

Työntekijä vaati kanteessaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Kanteen mukaan työsopimusta ei ollut irtisanottu kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun työnantaja oli 13.5.2015 saanut tiedon työntekijän henkilöön liittyvästä irtisanomisen perusteesta. Työsopimus oli irtisanottu 2.9.2015 sen jälkeen, kun oli ilmennyt, ettei työntekijälle varattua tilaisuutta tulla kuulluksi saataisi työntekijän sairauden vuoksi toimitettua. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää työntekijälle jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkopäätösperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 ja 3 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.3.2018 nro 18/16392, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 11.10.2018 nro 1303 selostetaan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Leena Söderholm ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Birgitta Lemström ja Risto Niemiluoto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen valituksen tutkimiseksi.

T Oy vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. A on kanteessaan vaatinut, että T Oy (jäljempänä työnantaja) velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 10 kuukauden palkkaa vastaavat 45 000 euroa.

2. Kanteen mukaan työsuhteen päättämiselle ei ollut ollut asiallista ja painavaa perustetta eikä irtisanomista ollut ainakaan toimitettu työsopimuslain mukaisesti kohtuullisessa ajassa. Työsuhde oli irtisanottu 2.9.2015 toimitetulla ilmoituksella päättymään 9.10.2015. Viimeisin tapahtuma, johon työnantaja oli irtisanomisperusteena vedonnut, oli ollut 13.5.2015, ja se oli tullut työnantajan tietoon välittömästi.

3. Käräjäoikeus on hylännyt A:n kanteen. Käräjäoikeus on asiassa esitettyä selvitystä arvioituaan katsonut, että työnantajalla oli ollut työsopimuslaissa tarkoitettu henkilöön liittyvä asiallinen ja painava syy A:n työsuhteen päättämiselle. Myös A:n väite, ettei irtisanomista ollut toimitettu työsopimuslain mukaisesti kohtuullisessa ajassa, oli käräjäoikeuden mukaan perusteeton.

4. Käräjäoikeuden mukaan A:n irtisanomiseen johtaneet syyt olivat muodostaneet kokonaisuuden, josta viimeisin tapahtuma oli ollut 13.5.2015. Siitä kaksi viikkoa myöhemmin 27.5.2015 A:lle oli toimitettu kutsu saapua 1.6.2015 pidettävään kuulemistilaisuuteen työsuhteen päättämisen syistä. A oli pyytänyt kuulemistilaisuuden siirtämistä, koska hän ei ollut ollut henkisesti sellaisessa tilassa, että olisi kyennyt osallistumaan tilaisuuteen. Työterveyslääkäri oli suositellut työnantajalle kuulemistilaisuuden siirtämistä, kunnes A psyykkisen tilansa perusteella kykenee käsittelemään työsuhteen päättymiseen liittyviä kysymyksiä kohtuullisella tavalla. Myös luottamushenkilö oli esittänyt näkemyksenään, ettei A:n kuulemista tullut järjestää niin kauan, kun A oli sairauslomalla työperäisen stressin vuoksi. Kuulemistilaisuutta oli siirretty kaksi kertaa pidettäväksi ensin 1.7.2015, sitten 1.9.2015, minkä jälkeen tilaisuutta ei enää ollut siirretty.

5. Käräjäoikeuden mukaan työnantaja ei ollut missään vaiheessa luopunut vetoamasta irtisanomisperusteisiin eikä A ollut voinut saada tällaista käsitystä, vaikka kuulemistilaisuuksia oli siirretty. Kuulemista koskeva työsopimuslain säännös oli säädetty työntekijän suojaksi, eikä työnantaja voinut menettää irtisanomisoikeutta sillä perusteella, että se varaa työntekijälle tämän mahdollisuuden työntekijän esittämästä perustellusta syystä.

6. A on valittanut hovioikeuteen, pyytänyt jatkokäsittelyluvan myöntämistä ja uudistanut käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen. A:n mukaan käräjäoikeuden ratkaisu on ollut työsopimuslain vastainen, kun käräjäoikeus on katsonut, että työnantaja oli päättänyt A:n työsopimuksen kohtuullisen ajan kuluessa saatuaan tiedon työntekijän henkilöön liittyvästä irtisanomisen perusteesta. Työsopimuslain tarkoittama kohtuullinen aika irtisanoa työsopimus on muutama viikko, noin kuukausi siitä, kun peruste on tullut työnantajan tietoon. Se, että kuulemistilaisuutta oli siirretty A:n pyynnöstä, ei oikeuttanut työnantajaa poikkeamaan pakottavan lainsäädännön velvoitteesta suorittaa irtisanominen kohtuullisessa ajassa.

7. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu ja jatkokäsittelyluvan edellytykset

8. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

9. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa kaikissa tapauksissa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2013:42, kohta 6 ja KKO 2014:4, kohta 6).

10. Jatkokäsittelylupa on mainitun säännöksen 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Kysymys on tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (esimerkiksi KKO 2019:14, kohta 10).

Työsopimuslain säännökset ja oikeuskäytäntö

11. Työsopimuslain 9 luvun 1 §:n mukaan työnantajan on toimitettava työsopimuksen irtisanominen kohtuullisen ajan kuluessa siitä, kun työnantaja sai tiedon 7 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta työntekijän henkilöön liittyvästä irtisanomisen perusteesta.

12. Työsopimuslain 9 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan, ennen kuin työnantaja irtisanoo työsopimuksen 7 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla perusteella, työnantajan on varattava työntekijälle tilaisuus tulla kuulluksi työsopimuksen päättämisen syistä.

13. Korkein oikeus toteaa, että työsopimuslain 9 luvun 1 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen aika on arvioitava tapauskohtaisesti. Vaikka työnantajalla tulee olla vähintään muutaman viikon harkinta-aika arvioida, onko irtisanomiselle olemassa riittävät perusteet, työntekijän kannalta ei ole kohtuullista vedota kuukausia aiemmin työnantajan tietoon tulleisiin seikkoihin (HE 157/2000 vp s. 112, HE 291/1990 vp s. 8 ja HE 205/1983 vp s. 13).

14. Ratkaisussa KKO 1989:95 irtisanomisperusteet olivat ilmenneet 5.–6.1. ja 16.–19.3.1987, A oli ollut sairauslomalla 23.3.–30.4.1987, ja työnantaja oli 1.5.1987 purkanut työsuhteen työntekijän alkoholinkäytön vuoksi. Korkein oikeus totesi, että näin pitkä aika irtisanomisen perusteen tietoon tulemisesta irtisanomisen toimittamiseen ei yleensä ole kohtuullinen. Asiassa olleet erityiset seikat eli A:n hoito sairauden vuoksi sairaalassa 23.–30.3.1987 ja alkoholiongelmien vuoksi hoitolaitoksessa 30.3.–30.4.1987 eivät antaneet aihetta tuon ajanjakson arvioimiseen toisin. A:n hoitopaikoista tienneellä työnantajalla ei ollut ollut perusteltua aihetta pidättäytyä irtisanomisen toimittamisesta ainakaan silloin, kun A oli ollut hoitolaitoksessa, ja lykätä se tilanteeseen, jolloin A hoidon päätyttyä oli ollut valmis palaamaan parantuneena työhönsä.

15. Työsopimuslain 9 luvun 2 § ei sisällä neuvotteluvelvoitetta työnantajalle. Riittävää on, että työnantaja varaa työntekijälle tosiasiallisen mahdollisuuden tulla kuulluksi. Työntekijällä on oikeus valtuuttaa asiamies käyttämään oikeuksia puolestaan. Kuulemiselle ei ole säädetty täsmällistä määräaikaa. Työntekijällä tulee kuitenkin olla kohtuullinen valmistautumisaika ennen kuulemista. Kuulemisvelvoitteen laiminlyöntiä sinänsä ei ole sanktioitu. Toisaalta työnantajan kuulemisvelvoitteen laiminlyönti voidaan ottaa huomioon lain 12 luvun 2 §:ssä tarkoitettua korvausta määrättäessä (HE 157/2000 vp s. 112). Voimassa olevaa lakia edeltäneiden säännösten esitöiden mukaan tilaisuuden varaaminen tulla kuulluksi tarkoittaa sitä, että työnantaja ei riko kuulemisvelvollisuutta koskevaa säännöstä niissä tapauksissa, joissa kuulemisen järjestäminen estyy työntekijästä johtuvasta syystä tai joistakin häneen liittyvistä olosuhteista (HE 291/1990 vp s. 11 ja HE 205/1983 vp s. 14).

16. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainitussa ratkaisussa KKO 1989:95 on arvioitu sairauden vaikutusta kohtuullisen ajan pituuteen, mutta siinä ei ole arvioitu irtisanomista edeltävän työntekijän kuulemisvelvoitteen merkitystä kohtuullisen ajan kannalta. Myöskään työsopimuslaissa tai sen esitöissä ei ole otettu kantaa siihen, mikä merkitys kuulemismahdollisuuden varaamiselle on annettava arvioitaessa kohtuullista aikaa, jossa irtisanomisperusteeseen on vedottava. Korkein oikeus katsoo, että kuulemistilaisuuden varaamiselle voidaan antaa tapauskohtaisessa arvioinnissa jossain määrin merkitystä.

Tämän asian arviointi

17. Tässä asiassa A:n työsopimus on irtisanottu yli kolme ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun irtisanomisperuste oli tullut työnantajan tietoon. Toisaalta työnantaja on ensin A:n pyynnöstä siirtänyt kuulemistilaisuutta kaksi kertaa sairausloman vuoksi.

18. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittujen oikeusohjeiden perusteella ei ole selvää, että työsopimuksen irtisanomisperusteeseen voisi vedota vielä näin pitkään sen jälkeen, kun irtisanomisperuste on tullut työnantajan tietoon, vaikka viivästys johtuisi työnantajan pyrkimyksestä varata sairauslomalla olevalle työntekijälle tämän pyynnön mukaisesti mahdollisuus tulla kuulluksi. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta on näin ollen ilmennyt aihetta epäillä siltä osin kuin irtisanominen on katsottu toimitetuksi kohtuullisessa ajassa.

19. Edellä selostetulla tavalla kyse on ollut sellaisesta oikeuskysymyksestä, johon laista tai oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää kantaa. Asian merkityksen takia on ollut tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu. Hovioikeuden olisi näin ollen tullut myöntää jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Saini Siitarinen.

A oli syytteen teonkuvauksen mukaan ollut sukupuoliyhteydessä B:n kanssa käyttämällä hyväkseen B:n humalatilasta johtunutta tiedottomuutta tai muuta avutonta tilaa, jonka takia B oli ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. Syyttäjä ja B vaativat A:lle rangaistusta raiskauksesta.

Kysymys näytön arvioinnista ja siitä, oliko B tapahtuma-aikana ollut rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin tarkoittamassa tiedottomassa tai muussa avuttomassa tilassa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden tuomio 12.9.2016 (nro 16/136522) ja Helsingin hovioikeuden tuomio 5.12.2017 (nro 17/149362) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Juha Lehto ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Juha Saarenvirta ja Pirjo Keisu.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että syyte hylätään ja hänet vapautetaan rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta.

Syyttäjä ja B vaativat, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyte ja asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta 18.5.2014 tehdystä raiskauksesta. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli ollut sukupuoliyhteydessä B:n kanssa käyttämällä hyväkseen tämän humalatilasta johtunutta tiedottomuutta tai muuta avutonta tilaa, jonka takia tämä oli ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. B on yhtynyt syyttäjän rangaistusvaatimukseen ja vaatinut korvausta teon aiheuttamasta taloudellisesta vahingosta ja kärsimyksestä.

2. A on kiistänyt syytteen. Sukupuoliyhteys B:n kanssa oli tapahtunut yhteisymmärryksessä. B ei ollut ollut kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. A ei ainakaan ollut voinut tietää mahdollisesta puutteesta B:n tahdonmuodostuksessa.

3. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen. Käräjäoikeuden mukaan ei ollut syytä epäillä B:n kertomusta siitä, että hän ei muistanut päihtymystilansa takia sukupuoliyhteyttä. A oli käräjäoikeuden arvion mukaan sukupuoliyhteyden aikana myös käsittänyt, että B oli selvästi päihtynyt. Käräjäoikeus katsoi, että asiassa ei kuitenkaan voitu riittävässä määrin sulkea pois sitä vaihtoehtoa, että päihtynyt B ei muistamattomuudestaan huolimatta ollut ollut tiedoton, puolustuskyvytön tai muutoin kyvytön muodostamaan ja ilmaisemaan tahtoaan sukupuoliyhteyden toteuttamiseen tai että A ei ainakaan ollut voinut havaita tällaista puutetta B:n tahdonmuodostuksessa tai -ilmaisussa. A:n syyllisyydestä oli siten jäänyt varteenotettava epäily, ja syyte oli tämän vuoksi hylättävä.

4. Syyttäjä ja B ovat valittaneet hovioikeuteen ja vaatineet, että A:n syyksi luetaan syytteen mukainen raiskaus. Hovioikeus on katsonut esitetyn selvityksen tukevan vahvasti sitä johtopäätöstä, että B oli syytteessä tarkoitetussa tilanteessa ollut humalatilansa seurauksena tiedottomassa tai avuttomassa tilassa. Hovioikeuden mukaan on voitu riittävällä varmuudella sulkea pois A:n kertoma lähtökohtaisesti mahdollinen vaihtoehtoinen tapahtumainkulku, että B olisi itse ollut asiassa aloitteellinen, kun otettiin huomioon olosuhteiden poikkeuksellisuus ja B:n tilasta esitetty selvitys.

5. Hovioikeus on katsonut näyttöä kokonaisuutena arvioituaan, että A:n oli täytynyt pitää ainakin varsin todennäköisenä, että B oli ollut humalatilasta johtuneen tiedottomuuden tai muun avuttoman tilan takia kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. A oli käyttäen tätä B:n tilaa hyväkseen ollut hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Hovioikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesta raiskauksesta vankeuteen sekä maksamaan korvauksia B:lle ja valtiolle.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, osoittaako esitetty näyttö riittävällä varmuudella A:n syyllistyneen hänen syykseen väitettyyn raiskaukseen vai jääkö hänen syyllisyydestään vähintäänkin varteenotettava epäily. Erityisesti kysymys on siitä, oliko B ollut humalatilasta johtuen kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan.

Sovellettava rikoslain säännös

7. Tekoaikana voimassa olleen ja asiassa sovellettavaksi tulevan rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin (495/2011) mukaan raiskauksesta tuomitaan se, joka muun muassa käyttämällä hyväkseen sitä, että toinen tiedottomuuden tai muun avuttoman tilan takia on kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan, on sukupuoliyhteydessä hänen kanssaan. Nyt voimassa oleva rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin säännös (509/2014) on samansisältöinen.

8. Rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin esitöiden (HE 283/2010 vp s. 11) mukaan puolustuskyvyttömyyttä osoittavilla tiloilla tarkoitetaan samaa kuin ennen lainmuutosta voimassa olleessa laissa. Aikaisemmin voimassa olleen lain esitöissä todetaan puolustuskyvyttömyyden tarkoittavan sitä, että asianomainen ei pysty henkisen tai ruumiillisen esteen takia joko lainkaan tai ainakaan merkittävästi estämään toisen menettelyä. Puolustuskyvyttömyys kattaa myös esimerkiksi lääkkeistä tai huumaavista aineista aiheutuvan tahdottomuuden, vaikka uhri ei olisikaan tiedoton. Rangaistavuuden edellytyksenä on, että toinen on todella puolustuskyvytön eikä vain esimerkiksi huumaavan aineen vaikutuksen alainen (HE 6/1997 vp s. 173 ja 180). Pelkkää estojen löystymistä ei voida pitää lainkohdassa tarkoitettuna puolustuskyvyttömyytenä tai tahdottomuutena (HE 283/2010 vp s. 11).

Näytön arvioinnin lähtökohdat

9. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Lainkohdan esitöiden (HE 46/2014 vp s. 45) mukaan tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. Todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla.

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

11. Korkein oikeus on todennut pakottamista sukupuoliyhteyteen koskevassa ennakkopäätöksessä KKO 2013:96, että näyttökynnys seksuaalirikoksissa ei ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa (kohta 5). Näyttökysymykset vaihtelevat tapauksittain, eikä todisteiden arvottamisesta tai punnintamenetelmistä voida antaa kiinteitä ja kaavamaisia ohjeita (kohta 6).

12. Rikosasian vastaajalla ei ole velvollisuutta esittää syyttömyyttään tukevaa näyttöä. Vastaaja voi kuitenkin kertomuksellaan sekä muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää syytteessä väitettyyn nähden vaihtoehtoisen tapahtumienkulun (KKO 2016:97, kohta 7). Tällöinkin on lähtökohtana, että vastaajan ei edellytetä puolustautuakseen voivan esittää vastanäyttöä syyttäjän todistelulle tai vakuuttavaa todistelua oman kertomuksensa paikkansapitävyydestä. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida sulkea pois riittävällä varmuudella. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen (KKO 2013:96, kohta 9).

Riidattomat tapahtumatiedot

13. Lehdenjakotyössä ollut A oli kohdannut B:n tämän asuintalon luona tapahtumapäivänä noin kello 4.20–4.40 aamuyöllä. B oli palannut kotiin ravintolasta, jossa hän oli ollut viettämässä iltaa ystäviensä kanssa. B oli jossain vaiheessa illan aikana kadottanut avaimensa, minkä vuoksi hän ei ollut päässyt sisälle rappukäytävään. A oli avannut ulko-oven postinjakajan avaimella ja päästänyt B:n D-rappukäytävään.

14. Tämän jälkeen A oli jakanut lehdet talon muihin rappuihin ja palannut sen jälkeen vielä viimeiseksi jakovuorossa olleeseen D-rappuun. Tällöin A oli uudelleen tavannut portaikossa olleen B:n ja he olivat olleet sukupuoliyhteydessä. Tapaamisen aikana A:n ja B:n välille oli luotu Facebook-yhteys. Tapahtumien jälkeen B oli kävellyt vanhempiensa luokse, jonne hän oli saapunut noin kahdeksalta aamulla.

Selvitys B:n tilasta ja sukupuoliyhteydestä

15. B on kertonut, että hän oli 17.5.2014 aloittanut alkoholin nauttimisen kello 18–19 aikaan ja juonut ennen ravintolaan lähtöä kotonaan neljä isoa siideriä sekä ravintolassa vielä yhden siiderin ja kaksi väkevää shottia. B ei ole yksittäisiä muistikuvia lukuun ottamatta muistanut aamuyön 18.5.2014 tapahtumia. Hän oli kavereiltaan myöhemmin kuullut, että hänet oli aamuyöllä noin kello kahden aikaan autettu taksiin. Poliisilta hän oli saanut tietää, että taksinkuljettaja ei ollut saanut herätettyä häntä perille saavuttua, ja taksinkuljettaja oli tämän takia ollut yhteydessä hätäkeskukseen. B:n mukaan hänen olonsa oli ollut hyvin juopunut vielä, kun hän oli aamulla ennen kello kahdeksaa kävellyt joidenkin kilometrien matkan kotoaan vanhempiensa luokse nukkumaan. Hänen veressään on ollut alkoholia 18.5.2014 noin kello 17 suoritetussa puhalluskokeessa 0,14 promillea.

16. Todistajana kuultu X on kertonut, että hän oli tapahtumayönä tullut kotiin ravintolasta noin kello 3.20 ja tavannut tuolloin rappukäytävässä istuneen B:n. B ei ollut puhunut juuri mitään tai oli puhunut epäselvästi tai ristiriitaisesti. X:n huomiota oli kiinnittänyt B:n toiminnan sekavuus, kun tämä oli poukkoillut edestakaisin rapussa ja pihalla sekä tullut X:n asuntoonkin. B:n liikkuminen oli ollut kuitenkin terävää ja hallittua. Tapaaminen B:n kanssa oli kestänyt muutamia minuutteja.

17. A:n esimiehenä lehtien yöjakelussa toiminut Y on kertonut, että A oli yöllä soittanut hänelle ja kysynyt toimintaohjeita, kun kerrostalon edessä oli maannut nainen maassa. Epäselväksi oli jäänyt, oliko nainen nukkunut vai sammunut.

18. A on kertonut, että hän oli paikalle saavuttuaan kiinnittänyt huomiota B:hen, joka oli hakannut ja potkinut ulko-ovea sekä vaikuttanut aggressiiviselta. Hän oli päästänyt B:n D-rapun porraskäytävään sekä saattanut tämän ylös kolmanteen kerrokseen asunnon ovelle. A oli palannut noin 20–25 minuutin kuluttua takaisin D-rappuun ja mennyt hissillä ylimpään kerrokseen, josta lehtien jakaminen aina aloitetaan. Tullessaan portaita alaspäin hän oli havainnut B:n niin ikään matkalla alas portaita. B oli kovan vauhtinsa vuoksi ja kulkiessaan portaiden kapeaa puolta pitkin ollut vähällä kaatua, minkä takia A oli ottanut hänestä kiinni ja auttanut kaiteen viereen istumaan.

19. A ja B olivat ryhtyneet juttelemaan englanniksi. Keskustelua oli käyty muun muassa siitä, että B oli tulossa baarista ja että hän oli kadottanut avaimensa. B oli antanut A:lle myös puhelinnumeronsa sekä lähettänyt A:n puhelimella Facebookissa kaveripyynnön itselleen, jonka hän oli myöhemmin myös hyväksynyt. Tilanne oli yllättäen johtanut siihen, että he olivat alkaneet suudella ja halailla. B oli ollut aloitteellinen, ja hän oli kosketellut A:n sukupuolielintä, laskenut molempien housut alas sekä ohjannut kädellään A:n peniksen emättimeensä. A oli kuitenkin lopettanut yhdynnän heti yhden työnnön jälkeen, jolloin hän oli lauennut omille housuilleen. Tämä toinen tapaaminen oli kestänyt noin 20–30 minuuttia.

20. A on kertonut ottaneensa myöhemmin samana aamuna Facebookissa yhteyttä B:hen oltuaan hämmentynyt tapahtuneesta. Hän oli hämmästynyt, kun B oli kertonut, ettei muistanut aamuyön tapahtumista mitään.

21. Todisteina esitetyistä A:n ja B:n välisistä Facebook-viesteistä ilmenee, että B on ollut yllättynyt tapahtuneesta saatuaan tietää sukupuoliyhteydestä A:lta. Sukupuoliyhteys, sen suorittamistapa sekä -paikka on selvinnyt B:lle vasta A:n viesteistä. Lisäksi A on viesteissään kertonut, että B oli lisännyt oman nimensä ja puhelinnumeronsa A:n matkapuhelimeen sekä antanut hänelle Facebook-tunnuksensa. Viesteissä A on myös kertonut B:lle, että tämä oli ollut hyvin humalassa.

Korkeimman oikeuden arviointi

22. B:n kertomusta siitä, ettei hän muista tapahtumia aamuyöltä 18.5.2014, ei ole syytä epäillä. B on nauttinut runsaasti alkoholia, ja hänen veressään on ollut alkoholia 18.5.2014 noin kello 17 suoritetussa puhalluskokeessa 0,14 promillea. Todistaja X:n ja A:n havainnot B:n sekavuudesta ja liikkumisesta osoittavat nekin, että B on aamuyöllä noin kello kolmen–neljän aikaan ollut edelleen vahvasti päihtynyt.

23. Alkoholi vaikuttaa ihmisen keskushermostoon ja hermosoluihin lamaamalla niiden toimintaa. Alkoholin vaikutus voi ilmetä muun muassa arvostelukyvyn heikkenemisenä, muistin menetyksenä, kontrolloimattomana käyttäytymisenä, väsymyksenä tai tajunnan menetyksenä. Alkoholin vaikutukset ovat yksilöllisiä ja ilmenevät nousevan tai laskevan päihtymyksen eri vaiheissa eri tyyppisinä ja eri asteisina.

24. Alkoholin käytön takia tiedoton tai nukkuva henkilö on samalla puolustuskyvytön sekä kyvytön ilmaisemaan tahtoaan. Yksinomaan siitä, että henkilö on alkoholin käytön takia menettänyt muistinsa, ei voida kuitenkaan vielä päätellä hänen olleen myös kyvytön puolustamaan itseään tai muodostamaan mielipidettään taikka ilmaisemaan sitä. Tajuissaan ja hereillä olevan päihtyneen henkilön kyky puolustaa itseään, muodostaa oma tahtonsa ja ilmaista se vaihtelee yksilöllisesti ja vaikeasti arvioitavin tavoin.

25. Sukupuoliyhteyden tarkka ajankohta on jäänyt epäselväksi, mutta A:n kertomuksen perusteella se voidaan ajoittaa noin kello 4.50 ja 5.30 väliseen aikaan. Todistaja X:n havainnot B:n tilasta on tehty noin puolitoista tuntia ennen mainittua ajankohtaa. X:n havaintojen perusteella B:n kyky suulliseen kommunikaatioon on ollut huomiota herättävän huono. X:n mukaan B:n kyky liikkua on ollut melko normaali niin, että X:lle oli jäänyt kuva sekavuudesta, joka ei ollut johtunut ainakaan kovin voimakkaasta päihtymyksestä. X:n tekemien havaintojen jälkeen B ei ole nauttinut alkoholia, ja hänen verensä alkoholipitoisuus on siten ilmeisesti ollut tekoajankohtana jonkin verran alhaisempi kuin silloin, kun X oli tehnyt havaintonsa B:stä. B on jossakin vaiheessa ennen kello kahdeksaa kyennyt tekemään täysin rationaalisen päätöksen kävelemisestä joidenkin kilometrien päähän vanhempiensa luokse ja myös toteuttamaan päätöksensä.

26. Sukupuoliyhteyteen johtaneista tapahtumista ja B:n tuolloisesta tilasta on hänen muistin menetyksen takia todisteena vain A:n kertomus. A:n kertomus sukupuoliyhteydestä sekä B:n aloitteellisuudesta ja toiminnasta välittömästi ennen sitä ja sen jälkeen on olennaisilta osiltaan ollut samanlainen niin tuomioistuinkäsittelyssä, sitä edeltäneessä esitutkinnassa kuin Facebook-viesteissäkin.

27. Korkein oikeus arvioi käräjäoikeuden tavoin, että Facebook-yhteyden luominen on edellyttänyt B:n aktiivisuutta niin, että hänen itsensä on täytynyt ilmoittaa nimensä ja Facebook-tunnuksensa. A:n puutteellisen suomen kielen taidon perusteella on uskottavaa, että B on itse kirjoittanut tietonsa A:n puhelimeen ja ollut lähettämässä kaveripyyntöä itselleen Facebookissa. Nämä seikat tukevat selvästi A:n kertomusta. A on Facebook-viesteissä kertonut heti avoimesti sukupuoliyhteydestä. Tämä ei tue sitä, että hän olisi tietoisesti toiminut vastoin B:n tahtoa ollessaan sukupuoliyhteydessä tämän kanssa. Yhteystietojen vaihtaminen ja Facebook-yhteyden luominen sekä sen käyttäminen ovat A:n näkökulmasta liittyneet pyrkimykseen tavata B uudelleen.

28. Oikeuslääketieteellisen tutkimustodistuksen 2.7.2014 mukaan tutkituissa emättimestä otetuissa näytteissä ei voitu todeta ehjiä siittiöitä. Lausunnon johtopäätöksenä on todettu, ettei tuoreita väkivallan merkkejä ole todettu ja ettei ehjien siittiöiden puuttuessa voitu todeta myöskään siemensyöksyä. Saadut esitiedot ja oikeuslääketieteellisen tutkimuksen tulokset eivät ole lausunnon mukaan välttämättä ristiriidassa. Lausunto tukee siten A:n kertomusta yhdynnän lyhyestä kestosta ja hänen laukeamisestaan housuilleen.

29. A:n kertomuksessa on ristiriita Y:n kertomuksen kanssa sen osalta, millaisissa olosuhteissa A ensimmäiseksi kiinnitti huomiota B:hen tullessaan tämän asuintalolle. Ristiriita koskee kuitenkin ainoastaan yhtä väitettyyn raiskaukseen nähden erillistä yksityiskohtaa. A on muutoin kertonut B:n tilasta myös itselleen epäedullisia seikkoja, eikä hänen muuttumattomana pysynyttä ja yksityiskohtaista kertomustaan voida sanotun ristiriidan takia pitää muilta osin epäluotettavana. Lisäksi kertomus on saanut edellä kohdissa 27 ja 28 kuvatuin tavoin tukea muista seikoista.

30. Seksin harjoittaminen rappukäytävässä aiemmin tuntemattoman henkilön kanssa on poikkeuksellista mutta ei mahdotonta. Alkoholilla on tunnetusti myös estoja alentava vaikutus. Pelkkää estojen löystymistä alkoholin vaikutuksesta ei voida pitää lainkohdassa tarkoitettuna puolustuskyvyttömyyttä osoittavana tilana. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n kertomusta tapahtumienkulusta on pidettävä varteenotettavalla tavalla mahdollisena.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

31. Syyte on perustunut siihen, että A on ollut sukupuoliyhteydessä B:n kanssa käyttäen hyväkseen tämän humalatilasta johtunutta tiedottomuutta tai muuta avutonta tilaa. Syytteen tueksi esitetyt todisteet ja muut asian käsittelyssä esiin tulleet syytettä tukevat seikat eivät kuitenkaan ole riittäneet osoittamaan, että B olisi tapahtuma-aikana ollut rikoslain 20 luvun 1 §:n 2 momentin tarkoittamassa tiedottomassa tai muussa avuttomassa tilassa ja siten kykenemätön puolustamaan itseään tai muodostamaan tai ilmaisemaan tahtoaan. A:n esittämä vaihtoehtoinen tapahtumienkulku on jäänyt asiassa varteenotettavaksi vaihtoehdoksi, minkä vuoksi A:n syyllistymisestä syytteessä tarkoitettuun raiskaukseen on jäänyt varteenotettava epäily. Näin ollen syyte raiskauksesta on hylättävä, eikä menettelyn tahallisuutta ole tarpeellista arvioida.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Syyte raiskauksesta hylätään ja A vapautetaan hänelle tuomitusta rangaistuksesta ja kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo ja Jussi Tapani. Esittelijä Essi Kinnunen.

Käräjäoikeus oli tuominnut tekoaikana 15-vuotiaan A:n, jota ei ollut aikaisemmin tuomittu rikoksesta, tämän kiistämästä varkaudesta nuorena henkilönä 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja suorittamaan asianomistajille ja vakuutusyhtiölle vahingonkorvauksena yli 5 000 euroa. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein, että hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muun painavan syyn perusteella, koska asialla oli A:lle tavanomaista suurempi merkitys.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 12.6.2018 (nro 18/125501), muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 24.9.2018 (nro 18/139927) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kaarlo Hakamies sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Elina Paasivirta, Matti Kolehmainen ja Pirjo Tammio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hänelle myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa ja että asia palautetaan hovioikeuteen.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Asianomistajat B ja C vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on katsonut asiassa näytetyksi, että tekoaikaan 15-vuotias A oli yksin tai yhdessä toisen henkilön kanssa anastanut asianomistajien omaisuutta heidän kotoaan. Asianomistajien kotona vierailulla ollut A oli yksin tai yhdessä toisen henkilön kanssa ottanut asunnosta koruja useiden tuhansien eurojen arvosta, passin ja 600 euroa käteistä rahaa.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti varkaudesta nuorena henkilönä 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja suorittamaan vahingonkorvausta asianomistajille ja vakuutusyhtiölle yhteensä 5 362 euroa.

3. A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeudessa ja vaatinut, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja että hänen katsotaan syyllistyneen varkauden sijasta näpistykseen ja hänet vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta. A on tunnustanut anastaneensa asunnossa olleesta lompakosta 30 euroa käteistä rahaa, jotka oli heti seuraavana päivänä korvattu asianomistajille. A on kiistänyt syytteen muilta osin ja korvausvelvollisuutensa kokonaan.

4. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

Jatkokäsittelylupaharkinnan lähtökohdat

6. Ottaen huomioon käräjäoikeuden tuomion perustelut sekä A:n valituksessaan hovioikeudelle esittämät seikat Korkein oikeus toteaa, että asiassa on tarpeen arvioida jatkokäsittelyluvan myöntämistä ensisijaisesti muun painavan syyn perusteella.

7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos luvan myöntämiseen on muu painava syy.

8. Lain esitöiden (HE 105/2009 vp s. 34 ja 61) mukaan muu painava syy voisi lupaperusteena tulla kysymykseen muun muassa silloin, kun ratkaisun merkitys valittajalle on objektiivisesti arvioiden huomattavasti tavanomaista suurempi. Esimerkkinä tällaisesta tilanteesta esitetään rikosasia, jossa nuori henkilö on ensimmäistä kertaa tuomittu vankeusrangaistukseen tai korvausvelvollisuuteen, joka hänen maksukykyynsä nähden on suuri. Sanotun tyyppisissä tilanteissa valitus voitaisiin ottaa jatkokäsittelyyn, vaikka aihetta epäillä ratkaisun oikeellisuutta ei sinänsä ilmenisi.

Korkeimman oikeuden arviointi

9. A on valituksessaan hovioikeudelle tuonut esille, että asialla on hänelle erittäin suuri merkitys hänen ikänsä perusteella ja erityisesti ammatinvalinnan ja varusmiespalveluksen suorittamisen kannalta. Korkeimmassa oikeudessa A on tuonut vielä erikseen esille, että yli 5 000 euron korvausvelvollisuus on varsin suuri ottaen huomioon hänen varallisuutensa ja maksukykynsä.

10. Korkein oikeus toteaa, että A on täyttänyt 15 vuotta noin puoli vuotta ennen syytteen mukaista tekoaikaa. Hän on tekoaikaan asunut vanhempiensa luona ja käynyt peruskoulua. Kysymys on A:n ensimmäisestä rikostuomiosta, ja hänelle on ensikertalaisena tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus. Lisäksi A on velvoitettu suorittamaan asianomistajille ja vakuutusyhtiölle vahingonkorvauksena yli 5 000 euroa.

11. A on syytteen mukaan tehnyt anastusrikoksen, kun hän on ollut varsin lähellä rikosoikeudellista vastuuikärajaa. Korkein oikeus toteaa, että rikosoikeusjärjestelmä suhtautuu rikoksen tehneeseen nuoreen lähtökohtaisesti eri tavoin kuin aikuiseen rikoksentekijään. Nuoren lievempää kohtelua perustellaan muun muassa sillä, että usein nuori syyllistyy rikokseen ajattelemattomuuttaan tai yhteisön rajoja koetellen. Lainsäätäjä on tarkoittanut, että Suomen rikosoikeusjärjestelmässä rikoksentekijän nuoruus otetaan huomioon muun muassa rikosasian käsittelymenettelyssä, seuraamuslajin valinnassa sekä rangaistuksen mittaamisessa (ks. esim. HE 229/2009 vp s. 4).

12. Korkein oikeus toteaa, että syytetyn nuoruus on otettava huomioon myös jatkokäsittelylupaharkinnassa. Nuoren henkilön kannalta ehdollinenkin vankeusrangaistus voi vaikuttaa pitkään hänen mahdollisuuksiinsa hakeutua jatkokoulutukseen tai hänen sijoittumiseensa työelämään. Siten rikosrekisterimerkinnällä voi olla nuoren henkilön kannalta hänen näkökulmastaan yllättäviäkin seurausvaikutuksia. Samalla tavoin nuoren oloihin nähden merkittävä vahingonkorvausvelvollisuus voi vaikuttaa nuoren elämään pitkään.

13. Korkein oikeus toteaa, että muu painava syy jatkokäsittelylupaperusteena sisältää muita lupaperusteita enemmän harkinnanvaraisia seikkoja. Käräjäoikeuden ratkaisu voidaan ottaa jatkokäsittelyyn muun painavan syyn perusteella, vaikka aihetta epäillä ratkaisun oikeellisuutta ei sinänsä ilmenisi. Lain esitöissä ei ole lueteltu tyhjentävästi kaikkia niitä seikkoja, joita muun painavan syyn harkinnassa voidaan ottaa huomioon.

14. A on valituksessaan hovioikeudelle riitauttanut käräjäoikeuden näytön arvioinnin. Valitus on perustunut keskeisesti siihen väitteeseen, että asiassa ei ole pohdittu riittävästi vaihtoehtoisia tapahtumainkulkuja ja että esitetystä näytöstä on tehty väärät johtopäätökset. Korkein oikeus katsoo, että A ei ole yksilöidysti riitauttanut henkilötodistajien kertomusten uskottavuutta siten, että näyttökysymyksiin sovellettava korotettu kynnys jatkokäsittelyluvan myöntämiselle ylittyisi (oikeudenkäymiskaari 25 a luku 11 § 2 momentti). Korkein oikeus kuitenkin katsoo, että käräjäoikeuden näyttöratkaisuun on liittynyt sellaisia epävarmuustekijöitä, jotka voidaan osaltaan ottaa huomioon muun painavan syyn harkinnassa.

15. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että A:n hyvin nuoren iän, hänelle ensimmäisessä rikosasiassa tuomitun vankeusrangaistuksen ja hänen taloudellisiin oloihinsa nähden suuren vahingonkorvausvelvollisuuden perusteella ratkaisun merkitys on A:lle objektiivisesti arvioiden huomattavasti tavanomaista suurempi. Kun kokonaisharkinnassa otetaan vielä huomioon käräjäoikeuden näyttöratkaisuun liittyneet epävarmuustekijät, hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa asiassa muun painavan syyn perusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Tatu Leppänen, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jukka Loiva.

Korkein oikeus oli päätöksellään hylännyt markkinaoikeuden välituomiota koskevan valituslupahakemuksen. Valituslupa-asian oli esitellyt määräaikainen oikeussihteeri, jolla oli vakinainen tuomarinvirka markkinaoikeudessa. Kantelussa vaadittiin päätöksen poistamista, koska esittelijä oli virkansa vuoksi ollut esteellinen. Korkein oikeus katsoi, ettei esittelijän tuomarinvirka markkinaoikeudessa antanut perusteltua aihetta epäillä hänen puolueettomuuttaan. Kantelu hylättiin.

OK 13 luku 7 § 3 mom

Hakemus Korkeimman oikeuden päätöksen poistamiseksi

Yhtiö vaati hakemuksessaan, että Korkeimman oikeuden 10.8.2018 antama päätös nro 1479 markkinaoikeuden välituomioon 16.3.2018 nro 154/18 kohdistuneen valituslupahakemuksen hylkäämisestä poistetaan. Yhtiön mukaan asian esitellyt määräaikainen oikeussihteeri oli ollut esteellinen esittelemään asian, koska hänellä oli vakinainen markkinaoikeustuomarin virka.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tuomiovirhekantelu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Korkein oikeus on hakemuksen kohteena olevalla päätöksellään hylännyt yhtiön hakemuksen valitusluvan saamiseksi markkinaoikeuden välituomiosta valittamista varten. Markkinaoikeus oli välituomiollaan hylännyt yhtiön kanteen sen rekisteröityjen tavaramerkkien loukkausta koskevassa asiassa.

2. Valituslupahakemuksen on Korkeimmassa oikeudessa esitellyt määräaikainen oikeussihteeri (myöhemmin myös esittelijä), joka oli virkavapaalla markkinaoikeustuomarin virasta. Yhtiö on tässä asiassa esittämässään tuomiovirhekantelussa katsonut, että oikeussihteeri oli ollut esteellinen käsittelemään asiaa. Yhtiön mukaan vakinainen virka pienessä erityistuomioistuimessa, siitä aiheutuva työtoveruus ja se, että yhtiö oli valituslupahakemuksessaan voimakkaasti arvostellut markkinaoikeuden ratkaisua, antoivat perustellun aiheen epäillä esittelijän puolueettomuutta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko asian esitellyt määräaikainen oikeussihteeri ollut esteellinen.

Esteellisyyttä koskevat säännökset

4. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan tuomarin esteellisyyttä koskevia säännöksiä sovelletaan myös tuomioistuimen esittelijään.

5. Laissa ei ole tuomarin esteellisyyttä koskevaa säännöstä, jota sanamuotonsa perusteella voitaisiin soveltaa nyt esillä olevassa tilanteessa, jossa esteellisyysepäily perustuu muutoksenhakutuomioistuimessa työskentelevän esittelijän tai tuomarin taustavirkaan siinä tuomioistuimessa, jonka ratkaisusta tehtyä muutoksenhakua hän käsittelee. Tällaista esteellisyysepäilyä on mahdollista arvioida lähinnä oikeusaste-esteellisyyttä koskevan oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin perusteella yhdessä saman pykälän 3 momentin yleissäännöksen kanssa.

6. Mainitun 7 §:n 1 momentin säännöksen mukaan tuomari on esteellinen, jos hän tai hänen 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu läheisensä on käsitellyt samaa asiaa toisessa tuomioistuimessa, muussa viranomaisessa tai välimiehenä. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaan läheisiä ovat tuomarin puoliso sekä tuomarin lapsi, lapsenlapsi, sisarus, vanhempi, isovanhempi ja tuomarille muuten erityisen läheinen henkilö samoin kuin tällaisen henkilön puoliso.

7. Tuomari on oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin yleissäännöksen mukaan esteellinen myös, jos jokin muu tässä luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Lähtökohtana yleissäännöstä sovellettaessa voidaan pitää, että tuomarin puolueettomuuden vaarantava seikka on riittävästi yksilöitävissä ja objektiivisesti arvioiden hyväksyttävissä, jotta säännöksen tarkoittama esteellisyysperuste olisi käsillä. Tuomari on esteellinen, jos ulkopuolinen henkilö ei voi vakuuttua hänen puolueettomuudestaan toimia tuomarina asiassa (HE 78/2000 vp s. 20 ja 47).

8. Arvioitaessa tuomarin esteellisyyttä esillä olevassa tilanteessa huomiota voidaan kiinnittää myös oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettuun, tuomarin suhdetta asianosaiseen koskevaan esteellisyysperusteeseen ja sitä koskevaan ratkaisukäytäntöön. Tuomari on lainkohdan mukaan esteellinen, jos hänellä on palvelussuhteen perusteella tai muuten asianosaiseen sellainen suhde, että se, erityisesti käsiteltävänä olevan asian laatu huomioon ottaen, antaa aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

9. Tuomarin esteellisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmenevät periaatteet, jotka koskevat Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklassa tarkoitettua tuomioistuimen riippumattomuutta ja puolueettomuutta sekä erityisesti puolueettomuuden objektiivista arviointia. Arvioinnissa selvitetään, onko osapuolilla ulkonaisten seikkojen johdosta perusteltua aihetta epäillä tuomarin puolueettomuutta. Ratkaisevia eivät ole osapuolten omat käsitykset, vaan perustelluilta epäilyiltä edellytetään objektiivista aiheellisuutta. Epäilyjen on siis oltava valistuneen tarkkailijan näkökannalta perusteltuja. Laajemmasta näkökulmasta kysymys on siitä, ovatko epäilyt omiaan horjuttamaan sitä luottamusta, joka kohdistuu demokraattisen yhteiskunnan tuomioistuimiin. Tuomarin tulisi käsitellä ja ratkaista asia kaikista sivuvaikutteista vapaana (KKO 2015:39, kohta 11).

Esteellisyyttä koskevasta oikeuskäytännöstä

10. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2015:39 ja 2015:73 arvioinut Korkeimman oikeuden esittelijän esteellisyyttä rikosasioissa. Kummassakin tapauksessa esittelijällä oli vakinainen virka kihlakunnansyyttäjänä ja esteellisyyttä arvioitiin tuomarin suhdetta asianosaiseen sääntelevän oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla.

11. Ratkaisussa KKO 2015:39 määräaikainen esittelijäneuvos katsottiin esteelliseksi esittelemään rikosasiaa, jossa syyttäjänä toimi apulaisvaltakunnansyyttäjä, joka oli esittelijäneuvoksen esimies kihlakunnansyyttäjän tehtävässä. Korkein oikeus piti merkityksellisenä sitä, että valtakunnansyyttäjällä ja hänen sijaisellaan apulaisvaltakunnansyyttäjällä on oikeus päättää syyttäjän virka-aseman olennaisista seikoista, kuten virkanimityksistä (kohta 23). Korkein oikeus katsoi, että ulkopuolinen tarkastelija saattoi perustellusti epäillä, että esittelijän mainittu suhde apulaisvaltakunnansyyttäjään saattaisi vaikuttaa siihen, millä tavoin hän esittelee asian (kohta 27).

12. Ratkaisussa KKO 2015:73 määräaikainen oikeussihteeri katsottiin esteelliseksi rikosasiassa, jossa syyttäjänä oli hänen entinen työtoverinsa. Esteellisyysperusteen muodosti se, että esittelijä oli lähettänyt syyttäjälle sähköpostin, joka antoi aiheen epäillä hänen puolueettomuuttaan asiassa (kohta 29). Korkein oikeus kuitenkin katsoi, ettei taustavirkaa ja siihen liittyvää tavanomaista työtoveruutta yksin, ilman tapauskohtaisia erityisolosuhteita, voitu pitää sellaisena erityisen tärkeänä ja merkityksellisenä suhteena, joka antaisi perustellun aiheen epäillä esittelijän puolueettomuutta käsitellä rikosasiaa (kohta 18). Myöskään se, että valtakunnansyyttäjä syyttäjälaitoksesta annetun lain 10 §:n nojalla osallistuu asian käsittelyyn päättämällä valituslupahakemuksen jättämisestä Korkeimpaan oikeuteen ja syyttäjien edustamisesta Korkeimmassa oikeudessa, ei aiheuttanut esteellisyyttä (kohta 27).

13. Korkein hallinto-oikeus on vuosikirjaratkaisuissaan KHO 2018:116 ja 117 arvioinut Maahanmuuttoviraston ylitarkastajan virasta virkavapaana olleiden hallinto-oikeuden esittelijöiden esteellisyyttä toimia esittelijänä kansainvälistä suojelua koskevissa asioissa. Korkein hallinto-oikeus arvioi esteellisyyttä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 6 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla. Ratkaisussa KHO 2018:116 esittelijä katsottiin esteelliseksi, kun hän oli aikaisemmassa työssään Maahanmuuttovirastossa ratkaissut myös kansainvälistä suojelua koskevia asioita. Sen sijaan ratkaisussa KHO 2018:117 esittelijää ei katsottu esteelliseksi, kun hän ei ollut Maahanmuuttovirastossa ratkaissut noita asioita.

14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä tuomarin asemassa olevan henkilön riippumattomuuden on katsottu vaarantuneen sellaisissa tilanteissa, joissa hänen yhteytensä asianosaiseen on ollut ulkopuolisen tarkkailijan silmin organisatorisesti selvä esimerkiksi siten, että asianosaisella on ollut muissa yhteyksissä mahdollisuus vaikuttaa tuomariin, vaikka käsiteltävässä asiassa vaikutusta ei olisikaan todettu (ks. esimerkiksi Piersack v. Belgia 1.10.1982, Sramek v. Itävalta 22.10.1984 ja Belilos v. Sveitsi 29.4.1988; ks. myös KKO 2015:39, kohdat 12–15).

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Edellä kohdassa 2 mainittujen, yhtiön esittämien perusteiden lisäksi Korkein oikeus on ottanut arvioinnissaan huomioon sen seikan, että yksi asian markkinaoikeudessa ratkaisseista tuomareista toimii hallinnollisessa esimiesasemassa osaston johtajana.

16. Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2015:73 ilmenee, että kun epäily esteellisyydestä perustuu tuomarin ja asianosaisen väliseen palvelussuhteeseen tai esimiehen ja alaisen väliseen asemaan virkasuhteessa, esteellisyysepäilyn taustalla on näkemys siitä, ettei tuomari palvelussuhteeseen perustuvasta taloudellisesta sidoksesta tai esimiehen päätösvallasta johtuen kykene käsittelemään asiaa tasapuolisesti ja kaikista sivuvaikutteista vapaana. Työtoveruuteen ei liity vastaavanlaisia sidoksia. Oletus siitä, että työtoveruus tekisi tuomarista esteellisen, perustuu ennemminkin näkemykseen siitä, että tuomari on mahdollisesti keskustellut asiasta epävirallisesti asianosaisena olevan työtoverinsa kanssa, tuntee tätä kohtaan lojaalisuutta tai hänellä muutoin on jonkinlainen työtoveruudesta johtuva ennakkoasenne niin, että hänen puolueettomuutensa voidaan perustellusti epäillä vaarantuneen (kohta 10). Korkein oikeus toteaa, että esteellisyysepäilyjen taustalla olevia oletuksia on aiheellista arvioida samoin, kun epäily perustuu muutoksenhakutuomioistuimessa asiaa käsitelleen tuomarin vakinaiseen tuomarinvirkaan muutoksenhaun kohteena olevan asian ratkaisseessa tuomioistuimessa.

17. Kun esteellisyysepäily kohdistuu tuomarinviran haltijaan, huomioon on otettava tuomarin riippumaton asema, joka perustuu perustuslakiin ja ilmenee myös muusta tuomareita koskevasta lainsäädännöstä. Esimerkiksi tuomarin nimittämisestä säädetään perustuslain 102 §:ssä ja viran menettäneeksi julistamisesta sekä siirtämisestä toiseen virkaan perustuslain 103 §:ssä. Korkeimmasta oikeudesta annetun lain 14 §:n mukaan myös korkeimman oikeuden esittelijään ja esittelijän virkaan sovelletaan, mitä viimeksi mainitussa perustuslain pykälässä säädetään tuomarin virassapysymisoikeudesta ja tuomarin virasta. Tuomioistuinlain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan tuomari on tuomiovaltaa käyttäessään riippumaton. Tuomioistuinlain esitöiden mukaan riippumattomuus tarkoittaa muun muassa sitä, että ylemmät tuomioistuimet tai tuomioistuimen päällikkötuomarit eivät voi määrätä tuomaria lainkäytössä (HE 7/2016 vp s. 69). Myös näitä säännöksiä sovelletaan Korkeimman oikeuden esittelijään ja esittelijän virkaan.

18. Oikeusaste-esteellisyyttä koskevan oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tuomari on esteellinen vain hänen itsensä ja 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa mainittujen, kaikkein läheisimpien henkilöiden toisessa tuomioistuimessa käsittelemissä asioissa. Mainitun 3 §:n 1 momentin 2 ja 3 kohdassa säädetään laajemmista läheispiireistä ja niitä sovelletaan tuomarin esteellisyyteen muun muassa läheisen ollessa asianosaisena asiassa. Oikeusaste-esteellisyyttä koskevan säännöksen taustalla on ajatus, ettei tuomari pysty puolueettomuuden vaarantumatta arvioimaan hänelle erittäin läheisten henkilöiden toiminnan oikeellisuutta. Tuomarille vähemmän läheisten tai kokonaan laissa tarkoitetun läheispiirin ulkopuolelle jäävien henkilöiden kuten työtovereiden käsittelemissä asioissa tällaista vaaraa ei siten katsota lähtökohtaisesti olevan. Tuomari voi kuitenkin tällöinkin olla esteellinen 7 §:n 3 momentin yleissäännöksen perusteella, jos esteellisyysepäilyn tueksi on esitettävissä muita objektiivisesti arvioiden aiheellisia perusteita.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

19. Hakemuksen kohteena olevan asian esitellyt oikeussihteeri on Korkeimman oikeuden esittelijänä ja markkinaoikeuden vakinaisena tuomarina ollut korostetun riippumaton myös suhteessa esimiehiinsä ja työtovereihinsa. Tähän nähden taustavirkaa markkinaoikeudessa ja työtoveruutta asian markkinaoikeudessa ratkaisseiden tuomareiden kanssa ei voida pitää sellaisena seikkana, joka antaisi perustellun aiheen epäillä hänen puolueettomuuttaan esittelemässään asiassa. Tätä arviota ei muuta se, että yhtiö oli kertomallaan tavalla voimakkaasti arvostellut markkinaoikeuden ratkaisua.

20. Mainittua johtopäätöstä ei anna aihetta arvioida toisin sekään, että yksi asian markkinaoikeudessa ratkaisseista tuomareista toimii osaston johtajana. Kun otetaan huomioon tuomarin nimittämistä, virassa pysymistä ja korostettua riippumattomuutta koskeva osin perustuslain tasoinen sääntely, tätä hallinnollista esimies-alaissuhdetta ei voida perustellusti rinnastaa esimerkiksi ratkaisussa KKO 2015:39 käsillä olleeseen syyttäjän ja apulaisvaltakunnansyyttäjän väliseen suhteeseen.

21. Esittelijän taustavirka markkinaoikeustuomarina ei siten ole antanut perusteltua aihetta epäillä hänen puolueettomuuttaan markkinaoikeuden välituomiota koskevan valituslupahakemuksen käsittelyssä. Hän ei ole ollut asiassa esteellinen.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Tiina Väisänen.

Verkkojulkaisussa oli julkaistu verkkoviestejä ja niiden kommentteja, joissa oli esitetty muun ohella A:n koko nimi ja valokuva ja joissa häneen oli viitattu "nettivasikkana" ja "pedofiilien suojelijana". Viesteissä oli vihjattu, että A oli itsekin pedofiili.

Korkein oikeus katsoi, että verkkoviestien sisällön perusteella oli ilmeistä, että niiden pitäminen yleisön saatavilla oli yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan säännöksen perusteella rangaistavaa. Verkkoviestien jakelu määrättiin keskeytettäväksi.

L sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä 18 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 2.9.2016 nro 16/3066 ja Helsingin hovioikeuden päätös 24.3.2017 nro 360 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Johanna Nevalainen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Päivi Saukonoja ja Jaakko Rautio. Esittelijä Minna Kauranen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin hovioikeus oli hylännyt verkkoviestin jakelun keskeyttämistä koskevat vaatimukset sekä jättänyt tutkimatta verkkoviestin poistamista yleisön saatavilta ja hävittämistä koskevat vaatimukset.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että Korkein oikeus määrää B:n lehti C:n julkaisijana keskeyttämään hakemuksessa yksilöityjen verkkoviestien 1–2 jakelun sekä määrää hakemuksessa yksilöidyt verkkoviestit 1–4 poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi.

B vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Verkkojulkaisussa on julkaistu A:ta käsittelevät verkkoviestit 1–4 otsikoilla "Nettivasikka paljasti henkilöllisyytensä!!" (verkkoviestit 1 ja 3) sekä "Nettivasikka paljasti henkilöllisyytensä, osa II" (verkkoviestit 2 ja 4).

2. Verkkoviestissä 1 on julkaistu A:n koko nimi ja hänestä otettu valokuva, A:n asuinpaikkakunta, hänen entinen työnantajansa sekä tietoja hänen aiemmista ja nykyisistä työtehtävistään. Viestin keskeisenä sisältönä on ollut väite siitä, että A on lähettänyt seksuaalirikollisille kirjeitä ilmoittaakseen heihin eräällä internetsivustolla kohdistetusta "mustamaalauskampanjasta" sekä kehottaakseen heitä ryhtymään oikeudellisiin toimiin sivuston ylläpitäjää vastaan. Verkkoviestissä on viitattu A:n "lämminhenkiseen kirjeeseen ala-asteikäisen lapsen hyväksikäyttäjälle" ja verkkoviestiin on liitetty tätä koskeva A:n lähettämä sähköpostiviesti. Verkkoviestissä A:sta on käytetty nimityksiä "nettivasikka" ja "herra vasikka" sekä muun ohella arvuuteltu, kuinka monta pedofiiliystävää hänellä on.

3. Verkkoviestin 1 yhteyteen syntyneessä keskustelussa on esitetty muun ohella kommentit: "Pedofiileille oma turvapalvelu. no nehän kyllä tarttee sitä"; "Ehkä mies on myös itse seksuaalirikollinen tai innokas lapsipornon katselija. Joku linkki tuossa täytyy olla. Ei kukaan terve ihminen puolusta seksirikollisia. Miten voisi puolustaa esim. lapsen raiskaajaa. Jos mies olisi muslimi, niin sitten se olisi normaalia, mutta tuskin tuo on käännynnäinen."; "Äijä pelkää, että oma nimi pulpahtaa esille jostain pimeyden ytimestä ja ukko jää kiinni." A on myös itse osallistunut keskusteluun julkaisemalla kommentin, jossa hän on kiistänyt olevansa pedofiili tai pedofiilien puolustaja ja jossa hän on todennut verkkoviestin kirjoittajan vainoavan häntä ja muun ohella syyllistyneen useisiin kunnianloukkausrikoksiin. Vastauksena tähän on ketjussa julkaistu kommentti: "Eikö noissa linkeissä ole mielestäsi tarpeeksi faktaa pitää sua pedofiilina tai lapsiin sekaantujana. perus suvakki toimintaa syyttää muita omista tekemisistäsi! Ja jos tuut tänne puolustaan ittees niin haloo? Mitä tikittääkö omatunnon kello hä?"

4. Myös verkkoviestissä 2 on julkaistu A:n nimi ja valokuva. Viestissä A:han on viitattu muun ohella pedofiilien suojelijana ja hänen on todettu vainoavan erään internetsivuston ylläpitäjää pedofiilejä puolustaakseen. Lisäksi viestissä on kerrottu rikostuomiosta, jolla A on vuonna 2011 tuomittu mainitun internetsivuston ylläpitäjään kohdistuneesta kunnianloukkauksesta, ja siihen on liitetty ote A:ta koskevasta tutkintailmoituksesta vuodelta 2009.

5. Verkkoviestin 2 yhteyteen syntyneessä keskustelussa on esitetty muun ohella kommentit: "Mielisairaalaan suljetulle osastolle loppuelämäksi tai hautaan suoraan olisi parempi", "samaa pedofiilijengiä kuin islamistit" ja "Pitäähän kavereitaan puolustaa. eiku. miten se meni?" A on itse osallistunut keskusteluun julkaisemalla kommentin, jossa hän on muun ohella todennut julkaisujen olevan henkisesti sairaan ihmisen tuotoksia, ja ilmoittamalla, että niiden kirjoittajaa vastaan on tehty useita rikosilmoituksia.

6. Verkkoviestit 3 ja 4 vastaavat sisällöltään olennaisesti verkkoviestejä 1 ja 2.

7. A on hakemuksessaan käräjäoikeudessa vaatinut, että käräjäoikeus antaa sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetun lain (sananvapauslaki) 18 §:n nojalla määräyksen, jossa vaatimuksessa yksilöityjen verkkoviestien 1 ja 2 sekä niihin liittyvien kommenttiketjujen jakelu määrätään keskeytettäväksi. A on vaatinut lisäksi, että vaatimuksessa yksilöidyt verkkoviestit 1–4 kommenttiketjuineen määrätään sananvapauslain 22 §:n 3 momentin nojalla poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi. Vaatimustensa perusteena A on vedonnut siihen, että verkkoviestien sisällön perusteella on ilmeistä, että niiden pitäminen yleisön saatavilla on säädetty rangaistavaksi ja että viestit ovat sisällöltään lainvastaisia. A on viitannut tältä osin rikoslain yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä ja kunnianloukkausta koskeviin säännöksiin.

8. Käräjäoikeus on katsonut, että verkkoviestit olivat olleet sisällöltään varsin epämääräisiä ja että niissä esitetyt vihjaukset olivat jääneet epämääräiselle tasolle, eikä viestien sisältöä siten voitu pitää ilmeisen lainvastaisena. Käräjäoikeus on hylännyt A:n vaatimukset.

9. Hovioikeus on A:n valituksen johdosta todennut internetin palstoilla esitettyjen mielipiteiden olevan usein kärjekkäitä ja värittyneitä. A:sta verkkoviesteissä esitetyt vihjaukset olivat jääneet epämääräiselle tasolle. Verkkoviesteihin liittyvissä kommenteissa ei ollut esitetty väitteitä tai sellaisia vihjauksia, joiden perusteella valveutunut lukija olisi voinut käsittää niiden pitävän paikkansa. Verkkoviestiin 2 sisältyvien väitteiden paikkansapitävyyttä ei ollut voitu arvioida. Verkkoviestien sisältö oli ollut vähättelevä ja pilkallinen, mutta niissä ei kuitenkaan ollut esitetty A:sta sellaisia hänen yksityiselämäänsä koskevia tietoja taikka valheellisia väitteitä tai vihjauksia, joiden perusteella viestien olisi objektiivisesti arvioiden voitu katsoa olleen omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä A:lle tai häneen kohdistuvaa halveksuntaa. Hovioikeus ei verkkoviestien jakelun keskeyttämisvaatimuksen osalta ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

10. Hovioikeus on verkkoviestien poistamista ja hävittämistä koskevan vaatimuksen osalta katsonut, että kyse oli rikosoikeudellisesta seuraamuksesta, joka voitiin rinnastaa menettämisseuraamukseen. Hovioikeus on jättänyt A:n tätä koskevat vaatimukset tutkimatta, kun A ei ollut esittänyt selvitystä siitä, että syyttäjä olisi tehnyt päätöksen jättää vaatimus esittämättä tai että esitutkinta asiassa olisi päätetty jättää toimittamatta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

11. Korkeimmassa oikeudessa on ensin kysymys siitä, onko verkkoviestien 1 ja 2 sisällön perusteella sananvapauslain 18 §:n 1 momentin edellyttämällä tavalla ilmeistä, että viestien pitäminen yleisön saatavilla on säädetty rangaistavaksi, ja tuleeko viestien jakelu siten määrätä keskeytettäväksi. Lisäksi asiassa on kysymys A:n verkkoviestien poistamista ja hävittämistä koskevan vaatimuksen tutkimisen edellytyksistä.

Verkkoviestien jakelun keskeyttäminen

Sovellettavat säännökset

12. Sananvapauslain 18 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi syyttäjän, tutkinnanjohtajan tai asianomistajan hakemuksesta määrätä julkaisijan tai ohjelmatoiminnan harjoittajan taikka lähettimen, palvelimen tai muun sellaisen laitteen ylläpitäjän keskeyttämään julkaistun verkkoviestin jakelun, jos viestin sisällön perusteella on ilmeistä, että sen pitäminen yleisön saatavilla on säädetty rangaistavaksi. Sananvapauslain 1 §:n 2 momentin mukaan sananvapauslakia sovellettaessa ei viestintään saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä ottaen huomioon sananvapauden merkitys kansanvaltaisessa oikeusvaltiossa.

13. Sananvapauslain 18 §:n 1 momentissa tarkoitettu keskeytysmääräys on lain esitöiden mukaan pakkokeino niitä tilanteita varten, joissa on turvaamistoimen luonteisesti tarpeen keskeyttää sisällöltään lainvastaisen verkkoviestin jakelu. Keskeyttämismääräyksen edellytykseksi asetettu kynnys on varsin korkea ja tarkoittaa sitä, että viestin sisällöstä on erittäin pätevin perustein voitava päätellä, että sen julkaisija on syyllistynyt yleisön saataville toimitetun viestin sisältöön perustuvaan rikokseen (HE 54/2002 vp s. 78–79).

14. Rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä tuomitaan se, joka oikeudettomasti 1) joukkotiedotusvälinettä käyttämällä tai 2) muuten toimittamalla lukuisten ihmisten saataville esittää toisen yksityiselämästä tiedon, vihjauksen tai kuvan siten, että teko on omiaan aiheuttamaan vahinkoa tai kärsimystä loukatulle taikka häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

15. Yksityiselämää loukkaavana tiedon levittämisenä ei mainitun pykälän 3 momentin mukaan kuitenkaan pidetä yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseksi esitettyä ilmaisua, jos sen esittäminen, huomioon ottaen sen sisältö, toisten oikeudet ja muut olosuhteet, ei selvästi ylitä sitä, mitä voidaan pitää hyväksyttävänä.

Arvioinnin lähtökohdat

16. Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskeva rangaistussäännös liittyy perustuslain 10 §:ään, jonka mukaan jokaisen yksityiselämä on turvattu. Yksityiselämän suojasta säädetään myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa ja Euroopan unionin perusoikeuskirjan 7 artiklassa. Jos henkilötietoja on käsitelty verkkoviestissä lainvastaisesti, rekisteröidyllä on niin sanotun tietosuoja-asetuksen (luonnollisten henkilöiden suojelusta henkilötietojen käsittelyssä sekä näiden tietojen vapaasta liikkuvuudesta annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston asetus (EU) 2016/679) 79 artiklan 1 kohdan nojalla oikeus tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin.

17. Yksityiselämän piiriin kuuluu henkilökohtaiseen identiteettiin liittyviä seikkoja kuten henkilön nimi, kuva ja fyysinen ja psyykkinen koskemattomuus. Siihen kuuluu myös oikeus elää rauhassa ilman epätoivottua huomiota. Julkinen leimautuminen erityisesti sellaisista yksityiselämän suojan piiriin luettavista henkilöä koskevista seikoista, jotka ovat kielteisiä tai joita voidaan pitää kielteisinä, on omiaan haittaamaan asianomaisen elämää, toimintamahdollisuuksia ja kanssakäymistä yhteiskunnassa (KKO 2005:136, kohta 7, KKO 2018:51, kohta 21 sekä niissä viitattu oikeuskäytäntö).

18. Yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevan rikoslain 24 luvun 8 §:n tulkinnassa on otettava huomioon sananvapauden suoja, joka nykyään ilmenee myös pykälän 2 ja 3 momentin rajoitussäännöksistä. Sananvapaus on turvattu perustuslain 12 §:ssä, ihmisoikeussopimuksen 10 artiklassa ja perusoikeuskirjan 11 artiklassa. Rangaistussäännöksen soveltamisedellytyksiä arvioidessaan tuomioistuimen edellytetään punnitsevan yksityiselämän loukkauksen ja sananvapauden välistä suhdetta ja löytävän näiden välille oikeudenmukaisen tasapainon (esim. KKO 2018:51, kohta 12).

19. Oikeuskäytännössä on täsmennetty sananvapauden ja yksityiselämän suojan välisessä punninnassa noudatettavia periaatteita. Sananvapauden rajoittamiseen tulee suhtautua erityisen pidättyvästi silloin, kun on kysymys keskustelusta, jolla on yleistä mielenkiintoa (KKO 2018:51, kohta 14, KKO 2018:81, kohta 16 ja niissä viitattu oikeuskäytäntö).

20. Asianomaisen henkilön asema on tärkeä arviointiperuste. Yleisölle tuntematon yksityinen henkilö saa erityisen vahvaa yksityiselämän suojaa. Huomioon tulee lisäksi ottaa henkilön käyttäytyminen ennen artikkelin julkaisemista ja se, onko artikkelin tiedot tai kuva julkaistu jo aikaisemmin. Arviointiin vaikuttaa myös se, millä tavalla artikkeli tai kuva on julkaistu ja millainen on ollut sen esittämistapa. Merkitystä on vielä julkaistujen tietojen totuudenmukaisuudella sekä yksityiselämään tunkeutumisen laadulla ja vakavuudella sekä julkaisemisesta aiheutuneilla seuraamuksilla. Tärkeä seikka saattaa olla se, missä määrin artikkelia ja valokuvaa on levitetty. Huomioon tulee ottaa myös, missä oloissa valokuvat oli otettu: oliko henkilö suostunut kuvaamiseensa vai oliko kuvat otettu salaa tai muutoin luvattomin keinoin (KKO 2018:51, kohdat 15–16, KKO 2018:81, kohta 17 ja niissä viitattu oikeuskäytäntö).

21. Ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että loukkauksen tulee ylittää tietty vakavuusaste, jotta yksityiselämän suojan piiriin kuuluvaa henkilökohtaisen kunnian ja maineen suojaa voidaan katsoa loukatun (esim. Pihl v. Ruotsi 7.2.2017, kohta 24 ja Tamiz v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.9.2017, kohta 80). Miljoonat internetin käyttäjät julkaisevat päivittäin verkossa kommentteja ja monet heistä ilmaisevat itseään tavalla, jota voidaan pitää loukkaavana tai halventavana. Suuri osa kommenteista on kuitenkin todennäköisesti luonteeltaan niin vähäpätöisiä tai niiden julkaisun laajuus on niin rajoittunut, ettei niistä aiheudu merkittävää vahinkoa toisten maineelle (Tamiz v. Yhdistynyt kuningaskunta 19.9.2017, kohta 80). Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on katsonut yksityiselämän loukkaukseksi sen, että yksityishenkilö oli Instagram-tilillään julkaissut muunnellun kuvan eräästä julkisuuden henkilöstä liittäen siihen tekstin "Fuck you rapist bastard". Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että edes itse kiistanalaisia kommentteja esittäneellä henkilöllä ei ole velvollisuutta sietää syytöksiä väkivaltarikoksesta, joita ei perustella tosiseikoilla (Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017, kohta 52).

22. Korkein oikeus toteaa, että julkaisemisen muoto ja joukkoviestinnän tekniset seikat eivät vaikuta sananvapauden ja yksityiselämän suojan arviointiperusteisiin. Esimerkiksi ennakkoratkaisu KKO 2018:51 koski YouTube-videota ja punnittavana oli se, oliko arkaluontoisten henkilötietojen julkistaminen lapsista ollut hyväksyttävää, vaikka videon julkaiseminen internetissä liittyi yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseen. Korkein oikeus toteaa kuitenkin olevan selvää, että ilmaisuja on tarkasteltava asiayhteydessään, jolloin voidaan ottaa huomioon myös verkkokeskusteluissa yleisesti käytetty liioitteleva ja kova kielenkäyttö. Tästä on kuitenkin erotettava yksityisyyteen kajoavien tietojen ja loukkaavien vihjausten levittäminen.

23. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on kysymys turvaamistoimen luonteisen väliaikaisen keskeyttämismääräyksen antamisen edellytyksistä. Sananvapauslain 18 §:n 1 momentin mukaan verkkoviestin jakelun keskeyttämisen edellytyksenä on viestin yleisön saatavilla pitämisen ilmeinen rangaistavuus, jota arvioidaan verkkoviestin sisällön perusteella. Keskeyttämismääräystä koskevassa asiassa ei lainkaan arvioida mahdollisia rikosoikeudellisia vastuukysymyksiä.

Tämän asian arviointi

24. Verkkoviesteissä 1 ja 2 julkaistut A:n nimi, asuinpaikkakunta, aiempi työnantaja ja ammatti sekä hänen valokuvansa ovat rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitettuja A:n yksityiselämää koskevia tietoja. Myös A:n sähköpostikirjeenvaihtoa ja hänen kunnianloukkausrikoksesta saamaansa tuomiota koskevat tiedot sekä ote häntä koskevasta tutkintailmoituksesta kuuluvat A:n yksityiselämän piiriin.

25. A on verkkoviesteissä esitetty lapsiin kohdistuviin seksuaalirikoksiin syyllistyneiden henkilöiden "asiamiehenä ja kaverina" tai suojelijana. Samassa yhteydessä on julkaistu A:ta koskevia yksityiskohtaisia tietoja sekä hänestä otettu valokuva, josta hänet voi tunnistaa. A:n kuvan julkaiseminen tässä yhteydessä on merkinnyt voimakasta puuttumista hänen yksityiselämäänsä, mitä edelleen korostaa se, että kuva on A:n ilmoituksen mukaan otettu ilman hänen suostumustaan ja salaa. Vaikka verkkoviestin 2 sisältö painottuu enemmän A:n ja toisen internetsivuston ylläpitäjän välisiin erimielisyyksiin, A on myös siinä esitetty henkilönä, jonka toiminnan motiivina on pedofiilien suojelu. Julkaisut kokonaisuutena ja niissä A:sta käytetyt nimitykset, kuten "nettivasikka", "herra vasikka" ja "pedofiilien suojelija" ovat tyyliltään ivallisia ja halventavia. Verkkojulkaisun yhteyteen syntyneessä keskustelussa A:n on vihjattu olevan itsekin pedofiili.

26. Korkein oikeus katsoo, että verkkoviesteihin liittyvät keskustelut muodostavat kiinteän osan verkkojulkaisua. Kommentit ovat luettavissa välittömästi julkaisijan tuottamien

viestien alla. Siten ne ovat saaneet tavanomaista keskustelupalstaa laajemman levinneisyyden. Julkaistuissa teksteissä ei ole kysymys vain alatyylisestä kirjoittamisesta taikka sisällöltään epämääräisistä tai vähämerkityksellisistä vihjauksista. Lapsiin kohdistuvat seksuaalirikokset ovat rikoksista moitittavimpia, ja kielteisenä voidaan pitää myös hyväksyvää suhtautumista seksuaalirikollisiin.

27. Asiassa ei ole ilmennyt, että A olisi aikaisemmin tuonut itseään tai yksityiselämäänsä koskevia tietoja julkisuuteen. A ei ollut antanut suostumusta yksityiselämäänsä koskevien tietojen julkaisemiselle. Korkein oikeus katsoo, että tietojen julkaiseminen on siten ollut rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla oikeudetonta.

28. A:n ilmoituksen mukaan tuntemattomat ihmiset ovat uhkailleet häntä viestien johdosta, minkä lisäksi viesteistä on aiheutunut hänelle taloudellista vahinkoa sekä vaikeuksia saada työtä ja elantoa. Korkein oikeus katsoo, että verkkoviestien aihepiiri ja niissä käytetty esitystapa huomioon ottaen on ilmeistä, että verkkoviesteissä 1 ja 2 esitetyt A:n yksityiselämää koskevat tiedot ovat olleet omiaan aiheuttamaan A:lle kärsimystä ja häneen kohdistuvaa halveksuntaa.

29. A on yksityishenkilönä nauttinut vahvaa yksityiselämän suojaa. Verkkoviestien sisältö on kokonaisuutena arvioituna keskittynyt esittämään A:sta kielteisiä ja halveksivia vihjauksia, eivätkä viestit ole liittyneet yleiseltä kannalta merkittävän asian käsittelemiseen.

Johtopäätös

30. Korkein oikeus katsoo edellä todetun perusteella olevan ilmeistä, että kyseisten verkkoviestien pitäminen yleisön saatavilla on rikoslain 24 luvun 8 §:n 1 momentissa säädetty rangaistavaksi. Verkkoviestien jakelun keskeyttämismääräys on välttämätön toimenpide A:n yksityiselämän suojaamiseksi. Asiassa ei ole ollut riidanalaista, että B on sananvapauslain 18 §:n 1 momentissa tarkoitettu verkkoviestien julkaisija, johon keskeyttämismääräys voidaan kohdistaa.

Keskeyttämismääräyksen laajuus

31. Korkein oikeus toteaa, että keskeyttämismääräys tulee rajoittaa koskemaan vain verkkoviestin sitä osaa, johon se on sääntelyn tavoitteiden saavuttamiseksi teknisesti välttämätöntä kohdistaa (HE 54/2002 vp s. 78). Korkein oikeus katsoo, että molemmat verkkoviestit 1 ja 2 muodostavat yksinomaan A:ta ja hänen yksityiselämäänsä koskevia tietoja käsittelevän kokonaisuuden ja että niiden jakelun määräämiselle keskeytettäväksi kokonaisuudessaan on edellä todettu peruste. Verkkoviestien 1 ja 2 yhteyteen syntyneessä keskustelussa julkaistut, edellä kohdissa 3 ja 5 kuvatut kommentit ovat sisällöltään selvästi lainvastaisia ja liittyvät verkkoviesteissä 1 ja 2 julkaistuihin A:n yksityiselämää koskeviin tietoihin niin kiinteästi, että asiassa on peruste määrätä myös kommentteina julkaistujen verkkoviestien jakelu keskeytettäväksi. Muiden kommenttien osalta perustetta jakelun keskeyttämiselle ei ole.

Verkkoviestin hävittämisvaatimuksen tutkimisen edellytykset

32. Sananvapauslain 22 §:ssä säädetään menettämisseuraamuksesta ja verkkoviestin hävittämismääräyksestä. Pykälän 3 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä sisällöltään lainvastaiseksi todetun verkkoviestin poistettavaksi yleisön saatavilta ja hävitettäväksi. Asian käsittelyssä noudatetaan soveltuvin osin, mitä menettämisvaatimuksen käsittelystä säädetään.

33. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:39 katsonut, että verkkoviestin hävittämismääräystä koskevaa vaatimusta ei olisi tullut jättää tutkimatta sillä perusteella, ettei hakija ollut esittänyt selvitystä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 7 luvun 2 §:n 6 kohdassa tarkoitetusta esitutkintaviranomaisen tai syyttäjän päätöksestä. Asianomistajan oikeus vaatia verkkoviestin hävittämismääräystä ei ollut syyttäjään nähden toissijainen.

34. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n verkkoviestien hävittämismääräyksen tutkimiselle ei ole ollut hovioikeuden toteamaa estettä. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asian käsittelyä on tältä osin jatkettava hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Korkein oikeus määrää B:n keskeyttämään päätöslauselmassa yksilöityjen verkkoviestien 1 ja 2 sekä niiden kanssa samalla verkkojulkaisupalstalla kommentteina julkaistujen verkkoviestien jakelun.

Asia palautetaan verkkoviestien poistamista ja hävittämistä koskevien vaatimusten osalta Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava sen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela (eri mieltä), Ari Kantor, Tatu Leppänen, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä (eri mieltä). Esittelijä Sanna Holkeri.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Mäkelä: Erimielisyyteni koskee kysymystä siitä, tulisiko myös verkkoviestien hävittämistä koskeva vaatimus ratkaista suoraan Korkeimmassa oikeudessa. Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Asianosaisten muutoksenhakuoikeuden turvaamiseksi Korkein oikeus ei pääsääntöisesti voi suoraan ratkaista asiaa, mikäli hovioikeus ei ole ottanut kysymykseen kantaa ratkaisussaan. Nyt käsiteltävänä on kuitenkin poikkeuksellinen tilanne. Korkeimman oikeuden käsiteltävänä on samanaikaisesti sekä turvaamistoimeen rinnastuva väliaikainen verkkoviestin jakelun keskeyttämistä koskeva vaatimus että pääasiana verkkoviestin hävittämistä koskeva vaatimus.

Väliaikainen ratkaisu tehdään yleensä käsittelyn varhaisessa vaiheessa rajoitetumman selvityksen varassa. Tarkoituksena on saada selkeimmin lainvastaisten viestien jakelu keskeytettyä nopeassa menettelyssä. Asia on sananvapauslain 18 §:n 1 momentin mukaan käsiteltävä kiireellisenä. Kun keskeytysvaatimusta käsitellään muutoksenhakuasteessa verkkoviestin hävittämistä koskevan pääasian yhteydessä, on tilanne erilainen. Tällöin tuomioistuimen käytettävissä on pääasian ratkaisemiseksi tarpeellinen oikeudenkäyntiaineisto.

Verkkoviestien jakelun keskeyttämismääräyksen edellytyksenä on, että verkkoviestin sisällön perusteella on ilmeistä, että sen pitäminen yleisön saatavilla on säädetty rangaistavaksi. Verkkoviestin hävittämismääräyksen edellytyksenä puolestaan on, että verkkoviesti todetaan lainvastaiseksi. Jos oikeudenkäyntiaineisto osoittaa, että verkkoviestissä on kysymys yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä, myös verkkoviestin hävittämisen edellytykset täyttyvät.

Tarkoituksenmukaista on, että sama tuomioistuin käsittelee sekä verkkoviestin keskeyttämistä että sen hävittämistä koskevat vaatimukset. Tähän on pyritty myös sananvapauslain 18 §:n 5 momentin säännöksellä, jonka mukaan pääasian käsittelyn yhteydessä annettuun keskeytysmääräykseen ei saa hakea erikseen muutosta.

Lainvastaisen aineiston poistamiseen verkosta tulisi pyrkiä tehokkaasti. Tässä tapauksessa vaatimusten käsittely eri oikeusasteissa on kestänyt kohtuuttoman kauan. Kun Korkein oikeus on katsonut, että verkkojulkaisussa julkaistut viestit ovat sisällöltään rikollisia, ei ole asiallista syytä palauttaa asiaa hävittämisvaatimuksen osalta hovioikeuteen uudelleen tutkittavaksi.

Enemmän viivytyksen välttämiseksi ja ottaen huomioon asian luonne ja sen selvitetty tila, katson, että Korkeimmalla oikeudella olisi perusteltu syy ottaa välittömästi asia kokonaisuudessaan tutkittavakseen. Näin menetellen ei olisi myöskään tarvetta tehdä erillistä päätöstä väliaikaiseksi tarkoitetusta turvaamistoimenpiteestä.

Hovioikeuden jätettyä viestien hävittämistä koskevan vaatimuksen tutkimatta muutoksenhakija on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa kiinnittänyt huomiota vain vaatimuksen tutkimisen edellytyksiin. Tästä johtuen varaan muutoksenhakijalle ennen asian ratkaisemista mahdollisuuden lausua hävittämisvaatimuksen sisällöllisten edellytysten täyttymisestä.

Oikeusneuvos Jokela: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Mäkelä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmi käyvin perustein A:n vasemman alaraajan diagnostiset kriteerit täyttävän CRPS I -kipuoireyhtymän katsottiin olevan todennäköisessä syy-yhteydessä hänelle 28.10.1991 sattuneeseen työtapaturmaan ja sen johdosta annettuun hoitoon. Ks. KKO:2010:65 KKO:2012:97 KKO:2014:15

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, vakuutuslaitoksen päätös 28.7.2015, tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätös 12.5.2016 ja vakuutusoikeuden päätös 22.1.2018 3517/2016/407 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnassa Heli Backman, Matti Karjalainen, Hannu Ijäs, Markus Äimälä, Annika Rönni-Sällinen ja Marja Tallavaara, esittelijä Kaisa Muinonen sekä vakuutusoikeudessa vakuutusoikeuden jäsenet Olli Olanterä, Helena Karlsson, Mikko Manninen, Juha Teerimäki ja Jyrki Ojanen, esittelijä Mika Parviainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että vakuutusoikeuden päätös kumotaan ja hänellä vahvistetaan olevan oikeus tapaturmavakuutuslain mukaisiin korvauksiin myös 12.4.2015 jälkeiseltä työkyvyttömyysajalta.

Vakuutusyhtiö vastasi A:n valitukseen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n vasen polvi on 28.10.1991 työssä portaita laskeutuessa pettänyt alta. Tämän työtapaturman seurauksena A:lle on korvattu vasemman polven nyrjähdysvamma sekä saman polven ulomman ja sisemmän nivelkierukan repeämä, eturistisiteen repeämä sekä kantavan reisi- ja sääriluun välinen nivelrikko.

2. A:n tapaturmassa saamien vammojen vuoksi hänen vasempaan polveensa on vuosien varrella jouduttu suorittamaan useita leikkauksia. Vasempaan polveen kehittyneen nivelrikon seurauksena on 1.10.2014 suoritettu keinonivelleikkaus, jonka jälkeen koko raajassa on ollut jatkuvaa kipua ja muun muassa tuntoherkkyyttä.

3. Oireiden selvittämiseksi on 7.12.2015 suoritettu alaraajan hermo- ja lihassähkötutkimus (ENMG-tutkimus), jossa ei ole tullut esille ääreishermovaurioon tai lihassairauteen viittaavia muutoksia. Tutkimuksesta laaditun lausunnon mukaan vasemman alaraajan voimakkaan kipuoireen on katsottu viittaavan CRPS-tyyppiseen oireeseen.

4. CRPS-tyyppisten kipuoireiden vuoksi on pidetty aiheellisena, että polven tutkii myös kivun hoitoon erikoistunut lääkäri. Fysiatrian erikoislääkäri, kivunhoidon ja kuntoutuksen erityispätevyys, B on 20.1.2016 todennut esitietojen ja vastaanotolla tekemiensä havaintojen perusteella, että A:lla on vasemmassa alaraajassa CRPS I -oireyhtymä, ja on antanut tätä koskevan diagnoosin.

5. Vakuutusyhtiö on maksanut A:lle täyttä tapaturmaeläkettä vasemman polven keinonivelleikkauksesta toipumisen ajalta 1.10.2014–12.4.2015. Sen jälkeen työtapaturman ei ole katsottu aiheuttaneen korvattavaa työkyvyn alentumaa.

6. A on valittanut vakuutusyhtiön päätöksestä tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakuntaan, joka on hylännyt valituksen katsoen, ettei A:lla ollut hänen tilastaan esitettyjen tietojen valossa diagnostiset kriteerit täyttävää CRPS-kipuoireyhtymää. A on edelleen valittanut vakuutusoikeuteen, joka on hylännyt valituksen hyväksyen muutoksenhakulautakunnan päätöksen perustelut ja todennut lisäksi, että CRPS I -oireyhtymää koskenutta diagnoosia ei ollut vahvistettu kipupoliklinikalla ja että esitetyn selvityksen perusteella ei voitu varmuudella todeta A:lla olevan diagnostiset kriteerit täyttävää CRPS I -oireyhtymää.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:lla vasemmassa alaraajassa diagnostiset kriteerit täyttävä CRPS I -kipuoireyhtymä (monimuotoinen paikallinen kipuoireyhtymä) ja onko se korvaukseen oikeuttavassa syy-yhteydessä A:lle 28.10.1991 sattuneeseen työtapaturmaan.

Lääketieteellisestä selvityksestä

8. Ortopedian ja traumatologian erikoislääkäri C on 21.7.2016 päivätyssä lääkärinlausunnossaan todennut, että A:lle on 1.10.2014 suoritetun vasemman polven keinonivelleikkauksen jälkeen kehittynyt CRPS-oireyhtymä. C on todennut, että lääketieteellisen tietämyksen mukaan leikkauksiin liittyy kiistaton riski CRPS-oireyhtymän kehittymiseen. Tämä riski on A:n kohdalla käynyt toteen. C:n mukaan A:lla todetun CRPS:n syy-seuraussuhde tapaturmaan ja sen takia suoritettuun keinonivelleikkaukseen on kiistaton.

9. Fysiatrian erikoislääkäri B, joka kohdassa 4 todetuin tavoin oli jo aikaisemmin diagnosoinut A:lla CRPS I -oireyhtymän, on 10.8.2016 vastaanottokäynnistä laaditussa lääkärinlausunnossa käynyt yksityiskohtaisesti läpi CRPS:lle asetettuja diagnostisia kriteereitä ja todennut niiden A:n kohdalla täyttyvän. B on katsonut A:n vasemman alaraajan CRPS I -oireyhtymän olevan erittäin todennäköisesti syy-yhteydessä hänen työtapaturmasta 28.10.1991 johtuneeseen polvivammaansa ja sen seurauksena tehtyihin lukuisiin polvileikkauksiin.

Korkeimman oikeuden arvio CRPS:n diagnostisista kriteereistä

10. CRPS:n diagnostiset kriteerit on määritelty elokuussa 2017 julkaistussa kivusta annetussa Käypä hoito -suosituksessa tavalla, joka vastaa aiemmin kansainvälisesti hyväksyttyjä arviointiperusteita. Erikoislääkäri B on lausunnosta 10.8.2016 selkeästi ilmi käyvin tavoin käyttänyt edellä mainittuja CRPS:n diagnostisia kriteerejä todetessaan A:lla CRPS I -oireyhtymän.

11. Vakuutusyhtiö ei ole yksilöinyt, miltä osin A:lla todetun CRPS:n diagnostiset kriteerit eivät ole täyttyneet. Tällaisia seikkoja ei ole mainittu myöskään vakuutusoikeuden päätöksessä. Myöskään se seikka, ettei A:sta tehtyä diagnoosia ole vahvistettu kipupoliklinikalla, ei heikennä usean erikoislääkärin tekemän diagnoosin arvoa. Korkein oikeus toteaa näyttövaatimuksen yleensäkin täyttyvän, kun hakija on esittänyt sairaudesta tai vammasta uskottavan näytön. Täyttä varmuutta diagnoosin oikeellisuudesta ei voida edellyttää.

12. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:lla on vasemmassa alaraajassa diagnostiset kriteerit täyttävä CRPS I -oireyhtymä.

Korkeimman oikeuden arvio CRPS:n syy-yhteydestä 28.10.1991 sattuneeseen työtapaturmaan

13. Työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) siirtymäsäännöksen mukaan ennen uuden lain voimaantuloa 1.1.2016 sattuneisiin vahinkotapahtumiin sovelletaan eräin poikkeuksin sen voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. A:n korvausasian ratkaisemiseen sovelletaan siten tapaturmavakuutuslakia (608/1948).

14. Tapaturmavakuutuslain 1 §:n (677/1962) 1 momentin ja 4 §:n 1 momentin (526/1981) nojalla työntekijällä on oikeus saada korvausta häntä kohdanneen työtapaturman aiheuttamasta vammasta tai sairaudesta. Vamma tai sairaus on oikeuskäytännössä katsottu tapaturman aiheuttamaksi, jos tapaturman ja vamman tai sairauden välillä on lääketieteellisesti arvioiden todennäköinen syy-seuraussuhde. Syy-yhteyden arviointi on kuitenkin luonteeltaan oikeudellista harkintaa, jossa otetaan lääketieteellisen selvityksen ohella huomioon muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä päätelmiä syy-yhteyden olemassaolosta tai sen puuttumisesta.

15. Tapaturmasta johtuneen vamman seurauksena aiheutunut muu vamma tai sairaus on tapaturmavakuutuslain soveltamista koskevassa oikeuskäytännössä oikeuttanut korvaukseen, jos vamman tai sairauden on tiedetty voivan kehittyä sitä edeltäneen tapaturmavamman seurauksena. Myös tapaturmaa hoidettaessa tai tutkittaessa syntyneiden komplikaatioiden on vakiintuneesti katsottu aiheutuneen tapaturmasta, jolloin ne ovat kuuluneet tapaturmavakuutuksen perusteella korvattavien vahinkojen piiriin (ks. esim. KKO 2010:65, kohta 11, KKO 2012:97, kohta 18, KKO 2014:15, kohta 10 ja niissä mainitut Korkeimman oikeuden ratkaisut).

16. Korkein oikeus toteaa, että A:n vasenta polvea on 28.10.1991 sattuneen työtapaturman vuoksi leikattu useita kertoja ja polveen kehittyneen nivelrikon seurauksena siihen on 1.10.2014 asennettu keinonivel. Keinonivelleikkauksen jälkeen A:n vasempaan alaraajaan on sittemmin kehittynyt kohdassa 12 todettu vasemman alaraajan CRPS I -oireyhtymä.

17. Asiassa esitetyn lääketieteellisen selvityksen mukaan kirurgisiin toimenpiteisiin liittyy riski CRPS-oireyhtymän kehittymisestä. Myös lääketieteellisen kirjallisuuden mukaan CRPS kehittyy tavallisimmin vamman tai leikkauksen jälkeen, ja noin joka kymmenennellä potilaalla CRPS:n kehittymistä on edeltänyt kirurginen toimenpide. Leikkauksen jälkeen kehittyvän CRPS:n riskitekijöiksi on raportoitu muun muassa suurienerginen vamma, vaikeat murtumat ja naissukupuoli (Nora Hagelberg ja Maija Haanpää, Alueellinen kipuoireyhtymä, Duodecim 2017).

18. A:sta annetuissa lääkärinlausunnoissa on yhtäpitävästi katsottu, että A:n vasemman alaraajan CRPS-oireyhtymä on erittäin todennäköisesti kehittynyt hänelle 1.10.2014 suoritetun vasemman polven keinonivelleikkauksen seurauksena. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole esitetty muutakaan lääketieteellisesti perusteltua syytä, josta CRPS-oireyhtymä olisi mahdollisesti voinut aiheutua, kuin 28.10.1991 A:lle sattunut työtapaturma ja sen johdosta hänen vasempaan polveensa annettu hoito. Vakuutusyhtiökään ei ole muuhun, vaihtoehtoiseen selitykseen vedonnut.

19. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyn perusteella, että A:n vasemmassa alaraajassa todettu CRPS I -oireyhtymä on todennäköisesti aiheutunut hänelle 28.10.1991 sattuneesta työtapaturmasta ja sen johdosta annetusta hoidosta.

Päätöslauselma

Vakuutusoikeuden päätöstä muutetaan ja vakuutusyhtiö määrätään suorittamaan A:lle vasemman alaraajan CRPS I -oireyhtymän johdosta lain mukainen korvaus. Asia palautetaan vakuutusoikeuteen tästä aiheutuvia toimenpiteitä varten.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Kirsti Uusitalo, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Aksu Jokinen.

B:llä oli velkajärjestelyyn hakeutuneelta entiseltä puolisoltaan A:lta lähes 40 000 euron suuruinen regressisaatava, joka oli syntynyt, kun B:n omistama kiinteistö oli myyty ja kauppahinnalla oli lyhennetty puolisoiden yhteistä velkaa, jonka vakuutena kiinteistö oli ollut. Korkeimman oikeuden päätöksestä tarkemmin ilmenevin tavoin katsottiin, ettei kyseinen velka ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettu vahingonkorvaukseen ja kauppahinnan palauttamiseen rinnastuva "muu vastaava velka". Korkein oikeus katsoi, ettei A:n velkajärjestelylle ollut estettä.

VJL 10 § 11 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden päätökset 14.9.2015 nro 15/15108 ja 24.2.2016 nro 16/2798 sekä Vaasan hovioikeuden päätös 28.2.2017 nro 78 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ritva Hiltunen ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Eija-Liisa Helin ja Ulla Maija Hakomäki sekä hovioikeuslain 9 §:n (383/2003) mukainen esittelijä Sanja Raunio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen varaan.

Vastauksessaan B vaati, että valitus hylätään.

B antoi Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman siitä, vetoaako hän Korkeimmassa oikeudessa yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) 10 §:n 11 kohdan esteperusteen ohella pykälän 7 ja 8 kohdan esteperusteisiin. A antoi Korkeimman oikeuden pyytämän lausuman B:n lausuman johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus salli B:n vedota myös velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohtien esteperusteisiin Korkeimmassa oikeudessa sekä uutena kirjallisena todisteena A:n ulosottovalitusta koskevaan käräjäoikeuden päätökseen.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. A oli velkaantunut niin, että hänen velkojensa yhteismäärä oli noin 170 000 euroa. Ilmoituksensa mukaan velkaantuminen oli liittynyt avioeroon ja sen jälkeen muuttuneisiin olosuhteisiin. Hänellä oli yli 80 eri velkaa, joissa suurimmassa osassa oli velkojana rahoituslaitos tai kaupunki.

2. Suurimman yksittäisen saatavan velkojana oli A:n entinen puoliso B. Saatava oli vahvistettu avioeron johdosta toimitetussa osituksessa. Pesänjakajan laatiman osituskirjan mukaan B:llä oli noin 40 000 euron regressisaatava, joka oli syntynyt, kun B oli maksanut puolisoiden yhteistä lainaa avio-oikeudesta vapaalla omaisuudellaan yli oman osuutensa. B oli omistanut vapaa-ajan kiinteistön, jonka hän oli aikaisemmin saanut lahjana määräyksin, ettei A:lla ollut avio-oikeutta kiinteistöön. Avioliiton aikana kiinteistölle tilattiin niin sanottu mökkipaketti, jonka rakentamista varten puolisot ottivat yhteistä lainaa ja jonka lainan vakuudeksi B panttasi kyseisen omistamansa avio-oikeudesta vapaan kiinteistön. Avioeron yhteydessä ennen omaisuuden ositusta mainittu kiinteistö ja sillä rakenteilla olleet yhteisomistuksessa olleet rakennukset myytiin ulkopuoliselle. Kauppahinnalla lyhennettiin A:n ja B:n yhteistä rakennusprojektiin kohdistunutta velkaa.

3. Käräjäoikeus on lainvoimaisesti katsonut, että velkajärjestelylain 9 §:n mukaiset yleiset edellytykset täyttyivät. Käräjäoikeuden mukaan A oli maksukyvytön, velkajärjestelyyn oli painavat perusteet eikä A kohtuudella kyennyt parantamaan maksukykyään niin, että hän voisi selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista.

4. Käräjäoikeus on velkajärjestelyn aloittamispäätöksessään katsonut myös, ettei velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 5, 7, 8, 9 eikä 11 kohdan mukaisia esteitä. Käräjäoikeus on katsonut muun ohella, että A:n velkaantuminen ei ollut kevytmielistä, vaan A oli velkaantunut lähinnä vanhemmilleen luottotietojensa menettämisen jälkeen. Lisäksi hän oli ulosoton kautta maksanut merkittäviä summia velkojaan. A:n yhdessä talous- ja velkaneuvonnan asiantuntijan kanssa täyttämä velkajärjestelyhakemus oli riittävän tarkka, ja A oli suullisesti istuntokäsittelyssä täydentänyt ja selostanut hakemuksensa tietoja. B:n saatava A:lta kuului aviovarallisuusoikeuden piiriin eikä se siten ollut verrattavissa vahingonkorvaukseen eikä kauppahinnan palautukseen. Velka puolisolle käsitellään velkajärjestelyssä kuten mikä tahansa velka, eikä velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukaista estettä.

5. Käräjäoikeus on aloittanut velkajärjestelyn ja vahvistanut A:n noudatettavaksi 5 vuotta 3 kuukautta kestävän maksuohjelman ajalle 1.3.2016–31.5.2021. Maksuohjelman kestoa on jatkettu kolmella kuukaudella selvittäjän saatavan maksamiseksi ja kahdella vuodella yksityisvelkojien hyväksi.

6. B:n valitettua käräjäoikeuden maksuohjelman vahvistamista koskevasta päätöksestä hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden päätöksen siltä osin, ettei velkajärjestelylle ollut velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdan mukaisia esteitä. B:n saatavan osalta hovioikeus on kuitenkin katsonut, että myös tasinkosaatavaa aviovarallisuuden jakamiseen liittyvänä velkana voitiin pitää velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa tarkoitettuna velkajärjestelylle esteen aiheuttavana velkana. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan osalta ja palauttanut asian käräjäoikeuteen mainitun esteperusteen mukaisen kohtuullisuusarvioinnin suorittamiseksi ja lain 10 a §:n tarkoittamien painavien syiden arvioimiseksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n velkajärjestelylle velkajärjestelylain 10 §:n 7, 8 tai 11 kohdasta ilmeneviä esteitä ja mikäli velkajärjestelylle katsottaisiin olevan este, onko asiassa velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiseksi esteestä huolimatta.

Piittaamaton velkaantuminen ja velallisen velvollisuuksien vastainen menettely esteperusteena

8. B on vedonnut velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdan mukaisiin velkajärjestelyn esteperusteisiin. Hän on esittänyt, ettei A:n velkaantumisen syynä ollut avioeron ja sen jälkeisen elämäntilanteen aiheuttamat kulut vaan sen sijaan avioliiton aikaiset merkittävät kulutusluotot, joiden käyttötarkoitusta ei ole selvitetty. Lisäksi B on esittänyt, että A oli velkajärjestelyasiassa antanut virheellistä tai harhaanjohtavaa tietoa yhden velan takausvastuusta ja harjoittamastaan liiketoiminnasta, laiminlyönyt antaa selvitystä usean velan käyttötarkoituksesta ja ilmoittanut epämääräisen velan vanhemmilleen.

9. Hovioikeus on mainittujen esteperusteiden osalta hyväksynyt sellaisenaan edellä kohdassa 4 selostetun käräjäoikeuden päätöksen. Ratkaisunsa perusteluista tarkemmin ilmenevin tavoin Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perustelut tältä osin ja katsoo, ettei A:n velkajärjestelylle ole velkajärjestelylain 10 §:n 7 ja 8 kohdassa tarkoitettuja esteitä.

Yksityishenkilöiden välisen velan järjesteleminen esteperusteena

10. Jollei velkajärjestelylain 10 a §:stä muuta johdu, lain 10 §:n 11 kohdan mukaan velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos yksityishenkilöiden välisen merkittävän vahingonkorvauksen, kauppahinnanpalautuksen tai muun vastaavan velan järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

11. Kyseinen esteperuste on tullut sovellettavaksi 1.1.2015 lukien. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että esteperuste soveltuisi vain yksityishenkilöiden välisiin velkoihin. Säännöstä voitaisiin soveltaa esimerkiksi, kun asunnon myyjä on joutunut tavaranvirhettä, esimerkiksi hometaloa, koskevan tuomion perusteella palautus- tai korvausvelvolliseksi ja kyseessä on ostajan kannalta merkittävä rahamäärä. Tällöin on arvioitava sekä velallisen että velkojan kannalta, onko myyjän hakeutuminen velkajärjestelyyn kohtuullista. Tällaiset tilanteet ovat harvinaisia, mutta saattavat johtaa pahimmassa tapauksessa siihen, että myyjä saa säilyttää velkajärjestelyssä omistusasunnon, jonka on hankkinut varoilla, jotka tulee tuomion mukaan palauttaa ostajalle. Sen sijaan takaaja ei voisi vedota säännökseen päävelallisen velkajärjestelyn estämiseksi (HE 83/2014 vp s. 55).

12. Pesänjakajan laatimassa osituskirjassa on todettu, että B:llä on A:lta lähes 40 000 euron suuruinen regressisaatava, jonka perusteena on se, että B oli maksanut osapuolten yhteistä lainaa avio-oikeudesta vapaalla omaisuudella yli oman osuutensa. Korkein oikeus toteaa, että saatava on säännöksessä tarkoitetuin tavoin yksityishenkilöiden välinen ja lisäksi niin sinällään kuin osapuolten taloudelliset olosuhteetkin huomioon ottaen määrältään merkittävä. Näin ollen näiltä osin velka täyttää velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan esteperusteessa tarkoitetut edellytykset.

13. Esteperusteen soveltuminen edellyttää lisäksi, että saatava perustuu vahingonkorvaukseen, kauppahinnanpalautukseen tai muutoin velkana rinnastuu näihin ja että velan järjesteleminen on kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

14. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdasta 11 ilmenevällä tavalla lainkohtaa koskeva hallituksen esitys viittaa siihen, että säännös on poikkeusluonteinen. Säännöksen säätämisen tarkoituksena on ollut estää hometalokauppojen tapaisissa olosuhteissa mahdollisesti syntyvän korvaus- tai kauppahinnan palautusvelan järjestelemisen aiheuttama tapauskohtainen kohtuuttomuus. Myös hallituksen esityksessä oleva maininta säännöksen soveltamisalaan kuuluvien tapausten harvinaisuudesta tukee sitä, ettei esteperustetta tule tulkita laajentavasti.

15. Korkein oikeus toteaa, ettei B:n saatava ole hovioikeuden katsomin tavoin tasinkosaatava. Osituskirjassa ei ole vahvistettu tasinkoa kummankaan entisen puolison suoritettavaksi. Saatava ei ole myöskään B:n väittämin tavoin avioliittolain 92 §:n mukaista vastiketta, kun osituksessa ei ole laskennallisena korjauseränä huomioitu saatavaa avio-osien määrittämisessä.

16. Sen sijaan B:n saatavassa on jo edellä todetuin tavoin kysymys osituksessa vahvistetusta regressisaatavasta, joka on syntynyt hänen maksettuaan A:n kanssa yhteisestä velasta enemmän kuin oman osuutensa, kun hänen omistamansa ja yhteisen velan vakuudeksi panttaama kiinteistö oli myyty ja siitä saatua kauppahintaa oli käytetty yhteisen velan maksuun. Saatava ei siten perustu vahingonkorvaukseen tai kauppahinnanpalautukseen eikä sen peruste ole muutoinkaan luonteeltaan sellainen, että sen järjesteleminen johtaisi vastaavanlaiseen kohtuuttomuuteen kuin sanottujen velkojen järjesteleminen. Saatava pikemminkin rinnastuu esitöissä esteperusteen soveltamisalan ulkopuolelle rajattuun takaajan vastuuseen, kun kummassakin tapauksessa lähtökohtana on ollut vapaaehtoinen sitoumus asettaa ainakin osaksi muulle kuin omalle velalle vakuus. Korkein oikeus katsookin, ettei kysymys tältä osin ole velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan tarkoittamalla tavalla vahingonkorvaukseen tai kauppahinnanpalautukseen rinnastuvasta velasta. Näin ollen A:n velkajärjestelylle ei ole myöskään viimeksi mainitun kohdan mukaista estettä.

Johtopäätökset

17. Asiassa on lainvoimaisesti katsottu, että velkajärjestelyn edellytykset täyttyvät. Koska esteitä velkajärjestelylle ei ole, A:lle on myönnettävä velkajärjestely.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Käräjäoikeuden päätös jää pysyväksi ja sen vahvistama maksuohjelma noudatettavaksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Ari Kantor, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Vanhanen:

Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen muutoin paitsi kohtien 14–17 osalta, joiden sijasta Korkein oikeus lausunee perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavasti:

Velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan säännöksen tarkoituksena on estää tilanteet, joissa velan järjesteleminen johtaa kokonaisuutena arvioiden kohtuuttomaan lopputulokseen. Tämä kohtuullisuusarviointi vaikuttaa myös säännöksen sisällä sekä velan merkittävyyden että sen laadullisen edellytyksen tulkintaan. Kynnystä esteperusteen täyttymisestä ei voida asettaa kovin korkealle ottaen huomioon, ettei tässä esteperusteessa, toisin kuin kohtien 1–9 esteperusteissa, edellytetä velallisen toimineen jollakin tapaa moitittavasti. Samanlaista suhtautumista puoltaa myös se, etteivät velkajärjestelyn esteperusteet ole ehdottomia, vaan velkajärjestely voidaan myöntää esteestä huolimatta, jos edellytykset siihen täyttyvät.

B:n saatava ei ole tasinkosaatava, kuten hovioikeus on katsonut, vaan osituksessa vahvistettu regressisaatava. Se, millä perusteella B on ositusmenettelyssä saatavaansa vaatinut ja mikä oikeudellinen muoto saatavalle on osituksen jakokirjassa annettu, ei kuitenkaan voi olla ratkaisevaa arvioitaessa, täyttyykö velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan mukainen esteperuste. B:n takautumis- eli regressisaatava on syntynyt tilanteessa, jossa toinen aviopuoliso on käyttänyt avio-oikeudesta vapaata omaisuuttaan puolisoiden yhteiseksi hyväksi. Lopputulokseltaan samanlaiseen aviovarallisuustilanteen ennallistamiseen voidaan osituksessa päästä myös määräämällä puoliso maksamaan toiselle puolisolle avioliittolain 92 §:n mukaista vastiketta. Tällainen vastike vuorostaan luonteeltaan rinnastuisi kyseisen esteperusteen mukaiseen vahingonkorvaukseen tai kauppahinnan palauttamiseen. Saatavan oikeudellinen muoto on voinut syntyä melko sattumanvaraisestikin. Yksin saatavan oikeudellinen muoto ei siten voi oikeuttaa velan erilaiseen käsittelyyn velkajärjestelylain nojalla.

Velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdan avointa käsitettä ˮmuu vastaava velkaˮ ei tule tulkita siten, että vain ulkoisen seikan aiheuttama ennakoimaton häiriö voisi olla esteperusteena huomioon otettavan velan taustalla. Ositusperusteen synnyttyä yhteistalouden purkamiseen liittyvät käytännön syyt voivat johtaa siihen, että puolisoiden kannalta on joskus järkevääkin tietoisesti käyttää avio-oikeudesta vapaata omaisuutta yhteiseksi hyväksi. Tällaista päätöstä ei voida ainakaan kaikissa tapauksissa pitää sellaisena tietoisena riskinottona, jota esimerkiksi esteperusteen poissulkevassa takausvastuussa tarkoitetaan. Sitä, että A on hakeutunut velkajärjestelyyn vasta noin 7 vuoden kuluttua regressisaatavan synnyttäneen oikeustoimen tekemisen jälkeen, minkä seurauksena on syntynyt mahdollisuus siitä, ettei B saakaan odottamaansa suoritusta saatavalleen, ei voida pitää B:n näkökulmasta missään määrin ennakoitavana.

Korkein oikeus katsonee, että velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdassa mainitut yksityishenkilöiden välinen vahingonkorvausvastuu ja kauppahinnanpalautus ovat vain esimerkkejä tyypillisistä velkaperusteista, jotka voivat johtaa ansaitsemattomaan hyötyyn, jos velallisen tällaista velkaa järjestellään. Näin ollen B:n regressisaatavaa on luonteeltaan pidettävä lain kohdassa tarkoitettuna muuna vastaavana velkana, joka voi muodostaa esteperusteen, jos sen järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta.

Mietinnöstä tarkemmin ilmenevillä perusteilla esittelijä lisäksi katsoi, että B:n regressisaatavan järjesteleminen olisi kokonaisuutena arvioiden kohtuutonta ja että A:n velkajärjestelylle on velkajärjestelylain 10 §:n 11 kohdasta ilmenevä este. Asiassa ei ollut velkajärjestelylain 10 a §:ssä tarkoitettuja painavia syitä myöntää A:lle velkajärjestelyä esteestä huolimatta. Näin ollen esittelijä esitti, että A:n velkajärjestelyhakemus hylätään ja että käräjäoikeuden A:lle vahvistamaa maksuohjelmaa ei ole enää noudatettava.

Kysymys näytön arvioinnista törkeää raiskausta koskevassa asiassa.
Ks. KKO:2013:96 KKO:2019:54

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Rangaistusvaatimukset ja vastaus

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeästä raiskauksesta. Syytteen mukaan A oli 28.8.2015 pakottanut B:n kanssaan sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa sekä käyttämällä hyväkseen sitä, että B oli tajuttomuudesta johtuvan tiedottomuuden ja väkivallan käytöstä johtuvan pelkotilan vuoksi ollut kykenemätön puolustamaan itseään. A oli ensin maannut sängyllä vatsallaan olleen B:n päällä ja alkanut kaksin käsin kuristaa tätä kaulalta. B oli pyytänyt A:ta lopettamaan ja yrittänyt repiä tämän käsiä irti kaulalta. Tämän jälkeen A oli painanut B:n kasvoja tyynyä vasten estäen tätä huutamasta ja hengittämästä. B oli yrittänyt rimpuilla irti niin voimakkaasti, että osapuolet olivat pudonneet sängystä lattialle. Lattialla A oli pitänyt toista kättä B:n suun edessä ja toisella kädellä kuristanut B:tä niin voimakkaasti, että tämä oli menettänyt tajuntansa. B:n ollessa tajuton A oli siirtänyt B:n sängylle ja työntänyt peniksensä tämän peräaukkoon. B oli palannut tajuihinsa kesken yhdynnän ja pyytänyt A:ta lopettamaan, mutta ollut kuristamisesta aiheutuneen pelkotilan vuoksi ollut kykenemätön puolustamaan itseään. Raiskaus oli tehty erityisen raa’alla tai julmalla tavalla ja tekoa oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä, kun huomioon otettiin käytetyn väkivallan laatu ja määrä sekä se, että yhdyntä oli ollut suojaamaton ja että A oli menettelyllään saattanut B:n tiedottomaan tilaan ja sen jälkeen käyttänyt B:n tiedottomuutta hyväkseen.

B yhtyi syytteeseen ja vaati, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta kasvo- ja kaula-alueen vammojen aiheuttamasta kivusta ja särystä sekä tilapäisestä haitasta, traumaperäisen stressireaktion aiheuttamasta tilapäisestä haitasta, vaikean masennuksen aiheuttamasta tilapäisestä haitasta, loukkauksesta aiheutuneesta kärsimyksestä sekä lääkäri-, asianosais- ja selvittelykuluista.

A kiisti syytteen ja korvausvaatimukset.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 25.10.2017 nro 17/142230

Asiassa oli riidatonta, että A ja B olivat sopineet maksullisen seksin harrastamisesta yökerhossa, josta he olivat poistuneet taksilla B:n asunnolle. B:n asunnolla osapuolet olivat harrastaneet B:n suostumuksen mukaisesti seksiä, joka oli käsittänyt vaginaalisen sukupuoliyhteyden ja jossa oli käytetty kondomia. Riidatonta lisäksi oli, että A oli ollut suojaamattomassa anaaliyhdynnässä B:n kanssa ja kuristanut tätä. Riidatonta oli edelleen se, että A oli poistunut B:n asunnolta noin kello viiden aikaan aamuyöllä oltuaan asunnolla sitä ennen noin kahden tunnin ajan.

Asiassa oli riitaista se, oliko B pyytänyt kuristamista vai oliko A käyttänyt väkivaltaa B:tä kohtaan. Riitaa oli lisäksi siitä, oliko B menettänyt tajuntansa ja oliko A B:n ollessa tajuton aloittanut suojaamattoman anaaliyhdynnän ja jatkanut sitä vastoin B:n tahtoa tämän palattua tajuihinsa ja pyydettyä A:ta lopettamaan. Riitaa oli vielä siitä, oliko teko tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla ja oliko se myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Käräjäoikeus katsoi, että B:n kertomus tapahtumainkulusta oli yksityiskohtainen, selväpiirteinen ja johdonmukainen eikä se sisältänyt mahdottomia tai vaikeasti selitettäviä seikkoja. B oli kertonut syytteen mukaisesta teosta sekä sitä edeltäneistä ja seuranneista tapahtumista olennaisilta osiltaan samalla tavalla asian esitutkinnassa ja tuomioistuinkäsittelyssä sekä häntä tutkineille ja hoitaneille lääkäreille ja terapeuteille.

B:n kertomusta tukivat lisäksi todistajina kuulusteltujen taksiautoilijan ja B:n ystävättären kertomukset. B oli heti teon jälkeen kertonut näille tapahtumista. Syytettä tukivat vielä B:n fyysiset vammat, joiden perusteella kuristaminen oli ollut voimakasta, sekä hänen psyykkiset oireensa, jotka oli todettu heti tapahtumien jälkeen ja joiden osalta asian käsittelyssä ei ollut tullut esiin muuta selittävää tekijää.

A:n esittämän vaihtoehtoisen tapahtumainkulun osalta käräjäoikeus katsoi, että B:n vammat eivät tukeneet A:n kertomusta, jonka mukaan hän olisi kuristanut asianomistajaa niin kevyesti, että tämä olisi kyennyt kuristamisen aikana puhumaan. B:llä todetut verenpurkaumat ja mustelmat tukivat sitä vastoin B:n kertomusta voimakkaasta kuristamisesta, jonka yhteydessä hän oli menettänyt tajuntansa. Uskottavaa ei myöskään ollut se, että B, joka ei ollut tapahtuma-aikaan ollut päihtynyt tai harkintakykyyn vaikuttavien tunteiden vallassa, olisi käytettyään ensin kondomia suostunut tuntemattoman henkilön kanssa suojaamattomaan anaaliyhdyntään ja tämän jälkeen vielä suojaamattomaan emätinyhdyntään ilman, että yhdyntöjen välillä olisi edes peseydytty.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytteen mukaisesti törkeästä raiskauksesta kolmen vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen.

Käräjäoikeus viittasi ennakkopäätökseen KKO 2014:91, jossa vastaaja oli entuudestaan tuntematonta asianomistajaa kuristamalla ja tappamisella uhaten pakottanut tämän sukupuoliyhteyteen puistossa. Käräjäoikeus katsoi, että käsillä olleessa tapauksessa vastaaja oli kuristanut asianomistajaa niin kauan ja niin voimakkaasti, että tämä oli menettänyt tajuntansa, minkä vuoksi teko oli ankarammin arvosteltava kuin ennakkopäätöksessä. Teko ei ollut myöskään kestänyt erityisen pitkään eikä siinä ollut ollut moitittavuutta lisäävää suunnitelmallisuutta.

Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan B:lle korvausta kivusta ja särystä sekä tilapäisestä haitasta, kärsimyksestä ja lääkärikuluista.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Elisa Savolainen ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 25.5.2018 nro 18/122625

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään ja että rangaistusta ja korvausvelvollisuutta joka tapauksessa alennetaan. A vaati toissijaisesti, että hänen katsotaan syyllistyneen törkeän raiskauksen asemesta raiskaukseen. B vaati vastavalituksessaan, että A:n hänelle maksettaviksi määrättyjä korvauksia korotetaan.

Hovioikeus totesi näytön arvioinnin johtopäätöksinään, että A:n ja B:n kertomukset olivat suurimmaksi osaksi yhtenevät muilta tapahtumainkulkua koskevilta osilta kuin B:n väitetyn kuristamisen, tajuttomuuden ja anaaliyhdynnässä suoritetun raiskauksen osalta.

B:n kertomuksen tueksi esitetyt todisteet, eli hänen itsensä ottamat valokuvat, kahden todistajan kertomukset ja lääketieteellinen selvitys perustuivat B:n tapahtumainkulusta kertomaan tai hänen omaan toimintaansa. Kaikki todisteet tukivat B:n kertomusta, joten olennaista oli se, voitiinko B:n kertomusta tapahtumista pitää niin johdonmukaisena ja luotettavana, että kertomuksen ja sitä tukevien todisteiden perusteella A:n syyllisyydestä ei jäänyt varteenotettavaa epäilystä. Mikäli B:n kertomuksen ja sitä tukevien todisteiden oli katsottava riittävän osoittamaan A:n syyllisyyden, oli vielä arvioitava A:n esittämää vaihtoehtoista tapahtumainkulkua.

Hovioikeus katsoi asiaa kokonaisuutena arvioituaan, että B:n kertomaan liittyi siinä määrin ristiriitaisuuksia ja vaikeasti selitettäviä piirteitä, että kertomus ei välillisten, asianomistajan kertomukseen ja toimintaan perustuvien todisteiden tukemana riittänyt osoittamaan A:n syyllistyneen syytteen teonkuvauksessa selostettuun raiskausrikokseen. A:n syyllisyydestä jäi varteenotettava epäily, joten syyte törkeästä raiskauksesta ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Åsa Nordlund, Johanna Ehtamo-Kettunen ja Kristian Sjöblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Syytäjä ja B vaativat valituksissaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A tuomitaan törkeästä raiskauksesta 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Lisäksi B vaati, että A velvoitetaan suorittamaan B:lle korvausta rikoksella aiheutetuista vahingoista ja selvittelykuluista.

B vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A ja B olivat tavanneet yökerhossa ja sopineet maksullisesta seksistä. B:n asunnolla he olivat ensin sovitulla tavalla harjoittaneet seksiä ja olleet emätinyhdynnässä käyttäen kondomia.

2. Tämän jälkeisistä tapahtumista syyttäjä ja asianomistaja B ovat vaatineet A:lle rangaistusta törkeästä raiskauksesta keskeisiltä osin seuraavan A:n menettelyn perusteella: Vastaaja oli kuristanut kaksin käsin asianomistajaa tämän vastustelusta huolimatta. Vastaaja oli painanut asianomistajan kasvot tyynyä vasten estäen tätä huutamasta ja hengittämästä ja lopulta kuristanut niin voimakkaasti, että asianomistaja oli menettänyt tajuntansa. Asianomistajan ollessa tajuttomana vastaaja oli aloittanut suojaamattoman anaaliyhdynnän. Tajuihinsa palattuaan asianomistaja oli pyytänyt vastaajaa lopettamaan, mutta vastaaja oli tästä huolimatta jatkanut yhdyntää. Asianomistaja oli ollut pelkotilansa vuoksi kykenemätön puolustamaan itseään.

3. A on kiistänyt syyllisyytensä. Kuristaminen oli tapahtunut B:n omasta pyynnöstä, ja myös suojaamaton anaaliyhdyntä oli tapahtunut yhteisymmärryksessä ja B:n ollessa koko ajan tajuissaan.

4. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti törkeästä raiskauksesta 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen ja maksamaan B:lle vahingonkorvausta.

5. A:n valitettua tuomiosta hovioikeus on hylännyt syytteen näyttämättömänä. Hovioikeus on asiaa kokonaisuutena arvioiden katsonut, että B:n kertomukseen oli liittynyt siinä määrin ristiriitaisuuksia ja vaikeasti selitettäviä piirteitä, että kertomus ei välillisten todisteiden tukemanakaan riittävällä varmuudella osoittanut A:n syyllistyneen syytteen teonkuvauksen mukaiseen tekoon, vaan hänen syyllisyydestään on jäänyt varteenotettava epäily.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja B:n valitusten johdosta keskeisesti kysymys A:n ja B:n keskenään ristiriitaisten kertomusten arvioinnista ensinnäkin sen suhteen, oliko A kuristanut B:tä tämän pyynnöstä vai oliko kuristaminen tapahtunut vastoin tämän tahtoa ja ollut niin voimakasta, että B oli menettänyt tajuntansa. Lisäksi kysymys on siitä, oliko A ollut B:n kanssa suojaamattomassa anaalisessa sukupuoliyhteydessä, kun B oli ollut tajuton häneen kohdistuneen kuristamisen seurauksena ja myöhemmin tajuihinsa tultuaan ollut pelkotilansa vuoksi kykenemätön puolustamaan itseään, vai oliko sukupuoliyhteys tapahtunut B:n suostumuksella.

7. Mikäli A:n näytetään menetelleen syytteessä väitetyllä tavalla, kysymys on lisäksi siitä, täyttääkö A:n syyksi luettu menettely rikoslain 20 luvun 2 §:n törkeän raiskauksen tunnusmerkistön. Mikäli menettely syyksiluetaan A:lle, kysymys on vielä rangaistuksen määräämisestä ja rikokseen perustuvasta korvausvelvollisuudesta.

Näytön arvioinnin lähtökohdat

8. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla.

9. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

10. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:96 todennut, ettei näyttökynnys seksuaalirikoksissa ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa (kohta 5). Riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsee virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista (kohta 7).

11. Korkein oikeus on viitatussa ratkaisussaan lisäksi todennut, että jos syytteen tueksi on esitetty riittävää näyttöä, sen kestävyyttä on vielä tarkasteltava asiassa esitettyjen muiden mahdollisten tapahtumainkulkujen valossa (kohta 6). Vastaaja voi kertomuksellaan ja muilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan rangaistusvaatimuksen tueksi esitettyä todistelua tai esittää vaihtoehtoisen tapahtumienkulun. Vastaajan kertomuksen uskottavuuden arvioiminen korostuu silloin, kun asianomistajan kertomusta on muun näytön perusteella pidettävä luotettavana. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen (kohta 9).

Asiassa esitetty näyttö

B:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa

12. B on Korkeimmassa oikeudessa kuultuna kertonut, että hän oli tavannut A:n yökerhossa, jossa he olivat sopineet maksullisesta seksistä B:n luona. B ei ollut juonut alkoholia, sen sijaan A oli vaikuttanut olevan jonkin verran juovuksissa. Ravintolasta he olivat poistuneet taksilla, jonka kuljettajan B tunsi entuudestaan. Matkalla A ja B olivat sopineet seksin hinnasta ja siitä, että seksinä olisi emätinyhdyntää ja oraaliseksiä. He olivat pysähtyneet pankkiautomaatilla, josta A oli nostanut rahaa.

13. Asunnolla A ja B olivat peseytyneet, menneet sängylle ja B oli laittanut A:lle kondomin. A ja B olivat harjoittaneet seksiä sovitulla tavalla, kunnes olivat pitäneet tauon, jolloin B oli ottanut kondomin pois A:lta.

14. A oli tauon aikana muuttunut ärtyneeksi ja vaikuttanut suuttuneelta. A oli myös käynyt dominoivaksi. B oli laittanut A:lle uudestaan kondomin. A oli asettanut B:n sängylle vatsalleen ja asettunut itse B:n selän taakse, laittanut kätensä tämän kaulalle ja ryhtynyt kuristamaan B:tä melko voimakkaasti. B oli pyytänyt A:ta lopettamaan ja sanonut, että kuristaminen sattuu. A oli kuristanut B:tä voimakkaammin ja laittanut kätensä tämän suulle painaen samalla B:n kasvoja tyynyyn. B oli tuossa vaiheessa ymmärtänyt, että tilanteessa oli ollut "tosi kyseessä" eikä kysymys enää ollut leikistä.

15. B oli huutanut ja yrittänyt rimpuilla irti A:n otteesta. B oli A:ta vastaan kamppaillessaan lyönyt tätä lattialla olleella lampulla otsaan. B oli päässyt irti A:n otteesta ja pudonnut sängyltä lattialle. A oli mennyt B:n taakse ja jatkanut tämän kuristamista niin voimakkaasti, että B oli kokenut tukehtuvansa ja uskonut kuolevansa. B:n kieli oli joutunut puristuksiin, ja hän oli menettänyt tajuntansa.

16. B oli tajuihinsa tultuaan ollut sängyllä, jolle hän on arvellut A:n nostaneen hänet. A oli B:n tullessa tajuihinsa jo aloittanut anaaliyhdynnän ja pitänyt B:tä molemmista käsistä kiinni. A:lla ei ollut enää ollut kondomia. B oli ollut peloissaan ja pyytänyt A:ta lopettamaan, mutta A oli kääntänyt B:n selälleen ja jatkanut sukupuoliyhteyttä emätinyhdyntänä. B ei ollut uskaltanut vastustella A:ta, sillä hän oli pelännyt tätä ja uskonut, että A nauttii tilanteesta ja tappaisi hänet. B oli pyytänyt, että A ei tappaisi häntä, ja luvannut, että hän ei kertoisi tapahtuneesta kenellekään. A oli B:n pyynnöstä lopettanut yhdynnän, kun tältä oli tullut ulostetta ja verta.

17. A ja B olivat sukupuoliyhteyden jälkeen menneet yhdessä peseytymään. B oli nähnyt A:n otsassa punaisen jäljen. B oli A:n ollessa suihkussa poistunut wc:stä, ottanut eteisestä ylleen takin ja avannut asunnon ulko-oven. B oli sanonut, että A:n pitää lähteä tai B huutaisi. A ei B:n mukaan ollut enää vaikuttanut yhtä itsevarmalta, vaan hämillään olevalta ja hermostuneelta. A oli suostunut lähtemään, jos B antaisi hänelle taksirahan. B oli antanut A:lle rahan ja pitänyt auki ulko-ovea, josta A oli poistunut. B ei ollut halunnut, että hänen naapurinsa saavat tietää asiasta.

18. B oli A:n lähdettyä ollut sokissa ja itkenyt. Hän oli soittanut taksinkuljettajalle ja kysynyt, oliko taksin kameranauhoitus ollut päällä. B oli kertonut, että asunnolle tullut mies oli kuristanut häntä ja raiskannut hänet. Taksinkuljettaja oli todennut, että kamera ei ollut ollut päällä, ja oli yrittänyt rauhoitella B:ta. Puhelun päättymisen jälkeen B oli ottanut itsestään valokuvia.

19. B oli soittanut myös tuttavalleen, jolle hän oli edellisenä päivänä soittanut. B:n mukaan he eivät olleet läheisiä ystäviä, mutta hän oli halunnut tukea ja keskustella jonkun kanssa. B oli puhelun aikana edelleen itkenyt ja hänen kielensä oli turvonnut niin, että puhuminen oli ollut vaikeaa. B oli kertonut, että häntä oli kuristettu ja melkein tapettu. Intiimeistä asioista he eivät olleet puhuneet.

20. B oli tapahtumien jälkeisenä päivänä hakeutunut lääkäriin. B ei vielä tuolloin ollut päättänyt, tekisikö tapahtuneesta rikosilmoituksen, mutta oli mennyt lääkäriin varmuuden vuoksi. B ei ollut osannut vastata lääkärin kysymykseen siitä, halusiko hän itselleen tehtävän gynekologisen tutkimuksen, vaan hän oli kysynyt lääkäriltä, oliko siitä hyötyä. B ei ollut halunnut itselleen tehtävän gynekologista tutkimusta. B ei ollut aikaisemmin ollut anaaliyhdynnässä, ja häntä oli hävettänyt kertoa siitä edes lääkärille.

21. B on vielä kertonut, että hänellä oli 2–3 kuukauden ajan tapahtumien jälkeen ollut hyvin huono olo ja että hän on sen jälkeenkin kärsinyt masennuksesta, unettomuudesta, painajaisista ja pelkotiloista. B on myös ollut hermostunut ja pelännyt liikkua ulkona pimeällä. Tapahtumat vaivaavat B:tä yhä, ja hän on alkanut pelätä miehiä. B on joutunut käymään terapiassa, ja myös ihmissuhteiden rakentaminen on hänelle vaikeaa.

Muu syytteen tueksi esitetty näyttö

22. Korkeimmassa oikeudessa todistajana kuultu taksinkuljettaja X on kertonut, että hän oli tapahtumayönä kuljettanut B:tä ja tämän seuralaista. Taksi oli tilattu soittamalla X:lle. X ei tuntenut B:tä erityisen hyvin, mutta venäjänkieliset asiakkaat soittavat usein X:lle. B:n ja hänen seuralaisensa ajomatka oli kestänyt lyhyen ajan. B oli ollut selvin päin, mutta hänen seuralaisensa oli ollut päihtynyt. Kyyti oli sujunut hyvin, ja seuralainen oli maksanut taksin asianmukaisesti.

23. X:n mukaan B oli soittanut noin kahden tai kolmen tunnin kuluttua, X:n työvuoron loppupuolella. B:n ääni oli ollut itkuinen ja tärisevä. B oli kysynyt, oliko taksin kameranauhoitus ollut päällä. X oli vastannut kieltävästi, mutta oli kertonut B:lle, että ajomatkasta oli saatavissa kuitti. B oli kertonut, että hänet oli raiskattu ilman kondomia ja häntä oli myös otettu kurkusta kiinni ja lyöty. X oli huomannut heti, että B:lle oli tapahtunut jotakin vakavaa. B oli ollut hysteerinen ja kovassa paineessa. X oli kehottanut B:tä hakeutumaan lääkäriin ja tekemään rikosilmoituksen.

24. Todistajana kuultu Y on kertonut, että hän oli tapahtuma-aikaan ollut B:n kanssa tekemisissä hyvin harvoin. Hän oli yllättynyt, kun B oli soittanut hänelle aikaisin aamulla. B oli kertonut, että häntä oli kuristettu ja hänet oli melkein tapettu. B:n ääni oli ollut hiljainen ja hänen oli ollut vaikea puhua, eikä puhelu ollut kestänyt pitkään. Y:n mukaan B oli tuntunut olevan sokissa. Y oli tiedustellut B:ltä, tarvitseeko tämä apua. B oli vastannut, että hän tarvitsee aikaa ja että hänen pitää rauhoittua ja miettiä asioita.

25. Oikeudenkäynnissä on esitetty todisteina valokuvia B:n vammoista. B:n itsestään ottamista valokuvista ilmenee, että hänellä on ollut kaulassa ja leuassa selvästi erottuvaa punoitusta. Lisäksi B:n silmien ympärillä on ollut nirhaumaa ja verenpurkaumia. B:n kielen päällä on ollut verrattain laaja mustelma, ja hänen kielensä molemmilla sivuilla on ollut verenpurkaumia.

26. Lääkärinlausunnosta ja sen liitteenä olevista potilasasiakirjoista ilmenee, että B oli tapahtumia seuranneena päivänä hakeutunut lääkäriin. Esitietojen mukaan B oli kertonut tulleensa pahoinpidellyksi kuristamalla ja menneensä tajuttomaksi. Lisäksi B oli kertonut, että hänet oli raiskattu ja että hän oli palannut tajuihinsa raiskauksen aikana. Hänen suunsa edessä oli pidetty kättä huutamisen estämiseksi. B oli muistanut tapahtumat ennen tajuttomuutta ja sen jälkeen. B:n on kirjattu kertoneen lääkärille, että hänellä oli kipuja kaulalla, suussa, selässä ja takaraivolla.

27. Lääkäri on vastaanotolla havainnut B:n kaulalla hentoa, kuristamiseen sopivaa verenpurkaumaa, silmäluomissa turvotusta ja pieniä verenpurkaumia sekä kielen molemmin puolin mustelmia. B:n on merkitty kieltäytyneen gynekologisesta tutkimuksesta. Lääkärin kirjauksen mukaan fyysiset vammat sopivat potilaan kertomaan. Myös myöhemmin, 25.9.2015 laaditun lääkärinlausunnon mukaan löydökset ja valokuvissa nähtävissä olevat verenpurkaumat sopivat B:n kertomukseen tapahtumien kulusta.

28. Kirjallisina todisteina esitetyistä muista lääkärinlausunnoista ilmenee, että B on käynyt kriisitapaamisissa ja että hänellä on 23.9.2015 todettu traumaperäinen stressireaktio. Lääkärinlausunnosta 27.9.2017 ilmenee, että B:llä on traumaperäisen stressireaktion lisäksi todettu vaikea-asteisen masennuksen ja ahdistuneisuuden oireita. Uutena kirjallisena todisteena Korkeimmassa oikeudessa esitetyn, 25.3.2019 päivätyn lääkärinlausunnon mukaan B:n traumaperäiset ahdistusoireet ovat pahentuneet mutta B:n masentuneisuus on aikaisempaan 4.7.2018 tehtyyn tutkimukseen verrattuna vähentynyt.

A:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa

29. A on kertonut, että hän oli tapahtumailtana mennyt ravintolaan ja sieltä edelleen yökerhoon. B oli tullut juttelemaan, ja he olivat yökerhossa sopineet maksullisesta seksistä ja sen hinnasta. Siitä, millaisesta sukupuoliyhteydestä osapuolet olivat sopineet, A:lla ei enää ole ollut tarkkoja muistikuvia. Yökerhosta A ja B olivat poistuneet B:n asunnolle taksilla, joka oli ollut suoraan yökerhon edessä. Matkalla he olivat poikenneet vielä pankkiautomaatilla, josta A oli nostanut rahaa. A on arvioinut olleensa vain lievästi humalassa.

30. B:n asunnolle saapumisen jälkeen A oli suorittanut B:lle maksun. He olivat riisuutuneet, ja B oli laittanut A:lle kondomin. A ei muistanut varmuudella, olivatko he harrastaneet oraaliseksiä, mutta he olivat olleet ainakin emätinyhdynnässä eri asennoissa.

31. A:n mukaan B oli sukupuoliyhteyden aikana pyytänyt A:ta kuristamaan häntä, minkä A oli kokenut hämmentävänä. A:lla ei ollut mitään intressiä kuristaa B:tä, mutta hän oli kuitenkin suostunut pyyntöön. A ei ollut kuristanut B:tä erityisen voimakkaasti, ja tämä oli myös kuristamisen aikana kyennyt puhumaan. A:n mukaan "jotakin small talkia oli ollut koko ajan". A ei ole osannut tarkasti arvioida kuristamisen kestoa, mutta hän on arvellut, että kuristaminen oli jatkunut hetken aikaa, joitakin minuutteja. Kuristaminen ei ollut ollut yhtäjaksoista, vaan he olivat välillä vaihtaneet asentoa.

32. A oli jossakin vaiheessa pyörähtänyt sängyltä alas ja lyönyt päänsä yöpöytään tai lamppuun. A:n aloitteesta he olivat ryhtyneet suojaamattomaan anaaliyhdyntään, kun kumpikin oli ilmoittanut, ettei heillä ollut sukupuolitauteja. Suojaamattoman anaaliyhdynnän ehdottaminen oli tapahtunut spontaanisti, kun B:n ehdottama kuristaminen oli vapauttanut tunnelmaa. Anaaliyhdynnän jälkeen he olivat olleet vielä mahdollisesti myös emätinyhdynnässä.

33. Sukupuoliyhteyden päättymisen jälkeen A ja B olivat menneet yhdessä pesulle. B oli peseytymisen jälkeen ilmoittanut A:lle, että B:n vuokraisäntä oli tulossa käymään, mitä A oli ihmetellyt. A oli pyytänyt B:ltä taksirahaa, koska he olivat sopineet koko yöstä, ja A oli ehtinyt olla asunnolla vasta muutaman tunnin. He olivat eronneet "hyvässä hengessä" eikä heillä ollut ollut riitaa.

Korkeimman oikeuden arviointi

Tapahtumainkulkua koskevan näytön arviointi

34. Tuomioistuimen tulee harkita kunkin todisteen näyttöarvoa erikseen ja tehdä todisteiden yhteisestä näyttöarvosta kokonaisharkinta. Kun tämän kaltaisessa asiassa asianosaisten kertomuksilla tapahtumainkulusta on keskeinen merkitys, myös näitä kertomuksia on arvioitava sekä niiden sisältämien yksityiskohtien osalta että niitä koskevana kokonaisarviointina.

35. Edellä viitatun ratkaisun KKO 2013:96 kohdassa 8 on todettu, että kuultavien uskottavuutta ja heidän kertomustensa luotettavuutta tarkasteltaessa merkityksellisinä voidaan pitää myös sellaisia kertomuksen osia, jotka eivät liity välittömästi rikoksen tunnusmerkkeihin. Tässä asiassa hovioikeus on katsonut asianomistaja B:n kertomuksen luotettavuuden heikentyneen, koska hän oli hovioikeudessa kertonut taksin ottamistavasta toisin kuin taksinkuljettaja ja koska hän oli kertonut, että seksin hinnasta oli sovittu matkalla tai asunnolla eikä jo yökerhossa, kuten A oli hovioikeuden mukaan uskottavammin kertonut. Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden esille nostamat kertomusten erot ovat pääosin koskeneet niin tapahtumien taustan kuin tunnusmerkistönkin kannalta epäolennaisia seikkoja, jotka lisäksi liittyvät muutoin riidattomaan tapahtumainkulkuun. Kuultavien kertomusten luotettavuuden arviointia ei tule perustaa tämänkaltaisten eroavaisuuksien varaan.

36. B on kertonut syytteen mukaisesta teosta keskeisiltä osiltaan samalla tavalla eri oikeusasteissa. B:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa on kuitenkin sisältänyt aiemmista kertomuksista poikkeavia yksityiskohtia lampulla tapahtuneesta lyönnistä ja anaaliyhdynnän päättymisen syystä. Näitä täydennyksiä voidaan pitää lähtökohtaisesti ymmärrettävinä.

37. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus ei pidä ristiriitaisena tai epäuskottavana B:n kertomusta siitä, että A olisi nostanut tajuttoman B:n sängylle ja ryhtynyt anaaliseksiin tämän ollessa vielä tajuttomana. Epäuskottavana ei voida pitää sitäkään, että A on julmana pidettävän väkivallan jälkeen pyynnöstä keskeyttänyt yhdynnän ja että asianosaiset ovat yhdessä menneet peseytymään. B:n kertomus on kuristamisen, anaaliyhdynnän ja tämän jälkeen asunnolla tapahtuneen osalta ollut yksityiskohtainen, selväpiirteinen ja johdonmukainen.

38. B ei lääkäriin ensimmäisen kerran hakeutuessaan ole kertonut tahdonvastaisesta anaaliyhdynnästä, eivätkä myöhemmätkään lääkärinlausunnot sisällä yksityiskohtia siitä, miten raiskaus on tapahtunut. B ei ole kertonut raiskauksen yksityiskohdista myöskään kummallekaan todistajalle, joille hän on välittömästi tapahtuman jälkeen kertonut kuristamisesta ja toiselle todistajalle myös raiskauksesta. Asianosaiset ovat kuitenkin myös A:n kertoman mukaan olleet anaaliyhdynnässä, jota B on kertonut pitäneensä niin hävettävänä, ettei ole kyennyt siitä kertomaan.

39. Asiassa esitetyn lääketieteellisen selvityksen osalta hovioikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, ettei lääkärinlausunnon antajilla ole ollut tietoa anaaliseksistä eikä siitä A:n esittämästä tapahtumainkulusta, jonka mukaan kuristaminen oli liittynyt yhteisymmärryksessä harjoitettuun seksiin. Hovioikeus on katsonut, ettei tämän selvityksen perusteella voitu arvioida, millaisia vammoja A:n kuvaama tapahtuma tai seksin sisältö olisi voinut aiheuttaa B:lle. Hovioikeus on todennut lääketieteellisen selvityksen tukevan B:n kertomusta, mutta ettei sen perusteella voitu poissulkea A:n esittämää tapahtumainkulkua.

40. Korkein oikeus toteaa, että B:n välittömästi tapahtumien jälkeen itsestään ottamissa valokuvissa näkyy selvästi kaulan, leuan ja suupielten ympärillä punoitusta. Punoitus sopii yhteen kuristamisen ja sen B:n kertoman seikan kanssa, että A oli painanut kätensä B:n suulle estääkseen tätä huutamasta. Valokuvista ilmenevät B:n kielen päällä sijaitseva mustelma sekä sen sivuilla olevat verenpurkaumat sopivat myös yhteen B:n kertomuksen kanssa. Lääkärinlausuntojen mukaan B:llä on todettu kaulassa olevien jälkien lisäksi silmäluomissa turvotusta ja pieniä verenpurkaumia sekä kielessä mustelmat kummallakin reunalla. Korkein oikeus katsoo B:n vammoja koskevan näytön selvästi tukevan B:n kertomusta tapahtumainkulusta.

41. B:n psyykkisten oireiden osalta Korkein oikeus toteaa, että psyykkiset oireet eivät itsessään osoita rikoksen uhriksi joutumista ja ettei tietynlaisen reaktion esiintymisestä tai sen puuttumisesta voida tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä siitä, onko henkilö joutunut seksuaalirikoksen uhriksi (KKO 2013:96, kohta 37). Tässä tapauksessa B:n oireet ovat kuitenkin alkaneet välittömästi tapahtumien jälkeen ja laadultaan ne sopivat hyvin aiheutuneiksi seksuaalirikoksesta johtuneesta traumasta. Esitetyn selvityksen perusteella B:n hoidossa on käsitelty yksinomaan syytteessä kuvattuja tapahtumia. Lääketieteellisessä selvityksessä tai asian käsittelyssä muutoinkaan ei ole tullut ilmi mitään syytteenalaiselle teolle vaihtoehtoista tai siitä riippumatonta seikkaa, joka voisi selittää B:n psyykkisiä oireita.

42. B:n kertomusta tukevat vahvasti myös todistajien kertomukset, joiden oikeellisuutta ei ole ilmennyt aihetta epäillä. Todistaja X on kertonut, että B on tapahtumayönä ollut sokissa ja pyrkinyt välittömästi selvittämään sitä, oliko taksin kameratallennus ollut päällä. Todistaja Y, jolle B on myös soittanut, on kertonut B:n tilasta yhteneväisesti X:n kanssa.

43. Edellä käsitelty muu näyttö tukee siten B:n kertomusta. Asiassa ei ole esitetty sellaisia väitteitä eikä sellaista asianosaisten kertomuksista riippumatonta todistelua, jotka horjuttaisivat B:n kertomuksen luotettavuutta. Syytteen tueksi on siten esitetty vahva näyttö, joten arvioitavaksi tulee tämän jälkeen se, voidaanko A:n kertomaa vaihtoehtoista tapahtumainkulkua pitää varteenotettavana (KKO 2012:27, kohta 13, KKO 2017:12, kohta 11 ja KKO 2018:3, kohta 15).

44. A:n kertomus tapahtumainkulusta on ollut B:n kertomukseen verrattuna yksityiskohdiltaan niukka ja varsin pelkistetty, vaikkakin myös A:n kertomus on pääpiirteissään ollut johdonmukainen. A:n kertomuksen niukkuuteen on osaltaan voinut vaikuttaa myös tapahtumista kulunut aika.

45. A:n kertomus on toisaalta ollut ristiriidassa hänen esitutkintakertomuksensa kanssa, joka on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä nostettu esiin vertailuaineistoksi. Esitutkinnassa A oli vastannut pahoinpitelyepäilyä koskeneeseen kysymykseen kysymällä, ˮkuinka paljon nainen oli kommentoinut sitä, että A:n kasvot olivat olleet veressä, kun he olivat menneet vessaanˮ. Esitutkintakertomus ei tältä osin sovi yhteen sen kanssa, että A on myöhemmin kertonut kaiken asunnossa sujuneen sopuisasti ja että hän oli sängyltä pudotessaan lyönyt päänsä.

46. Korkein oikeus toteaa, että syytteenalaiset tapahtumat ovat alkaneet maksullisesta seksistä toisilleen entuudestaan tuntemattomien henkilöiden välillä. Tähän lähtökohtaan nähden A:n kertomus siitä, että seksin myyjä olisi ensin omasta halustaan pyytänyt asiakasta kuristamaan häntä ja sen jälkeen luopunut kondomin käytöstä ja suostunut suojaamattomaan anaaliyhdyntään, on itsessään niin poikkeuksellinen, että sitä on pidettävä epäuskottavana. Epäuskottavana on pidettävä myös sitä A:n väitettä, että B olisi suojaamattoman anaaliyhdynnän jälkeen suostunut vielä suojaamattomaan emätinyhdyntään ilman, että osapuolet olisivat välillä peseytyneet.

47. Kun huomioon otetaan B:n fyysisistä vammoista esitetty selvitys, on ilmeistä, että A:n kertomus kuristamisen vähäisestä voimakkuudesta ei voi pitää paikkaansa.

48. Yhteenvetona Korkein oikeus katsoo, että B:n kertomusta voidaan sitä tukeva näyttö huomioon ottaen pitää luotettavana. Sitä vastoin A:n kertomusta, joka on ollut tietyiltä osin ristiriitainen ja epäuskottava, ei voida sovittaa yhteen B:n kertomusta tukevan ja tämän kertomuksesta riippumattoman todistelun kanssa, vaan kertomus on edellä kerrotuilta keskeisiltä osiltaan ristiriidassa esitetyn näytön kanssa. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyllistymisestä syytteessä kuvattuun menettelyyn ei jää varteenotettavaa epäilyä.

Oikeudellinen arvio ja syyksilukeminen

49. Rikoslain 20 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan raiskaus on törkeä, jos raiskauksessa 1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, 2) rikoksen tekevät useat tai siinä aiheutetaan erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä, 3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi, 4) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai 5) käytetään ampuma- tai teräasetta tai muuta hengenvaarallista välinettä taikka muuten uhataan vakavalla väkivallalla ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

50. A on kuristanut B:tä, joka pyrkinyt sitä aluksi vastustamaan. Kuristaminen on ollut niin voimakasta, että B on lopulta menettänyt tajuntansa. B:n ollessa tiedottomana A on aloittanut anaaliyhdynnän, jota hän on jatkanut B:n tultua tajuihinsa. Pelkotilansa vuoksi B on tuolloin ollut kyvytön puolustamaan itseään. B:n kiellosta huolimatta A oli vielä kääntänyt tämän ja aloittanut emätinyhdynnän.

51. Korkein oikeus katsoo, että raiskaus on tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla ja se on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, kun huomioon otetaan teossa käytetyn väkivallan laatu ja määrä, yhdynnän suojaamattomuus sekä se, että A on saattanut B:n tiedottomaan tilaan ja sen jälkeen käyttänyt tämän tiedottomuutta hyväkseen raiskauksessa.

52. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on syyllistynyt törkeään raiskaukseen siitä esitetyn syytteen mukaisesti.

Rangaistusseuraamus

53. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistusta on käräjäoikeuden lausumin perustein pidettävä oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta.

Yksityisoikeudellinen korvausvelvollisuus

54. A on velvollinen korvaamaan B:lle rikoksella aiheuttamansa vahingon. A on velvoitettava korvaamaan myös B:lle lääkärikulut sekä asianosais- ja selvittelykulut myöntämillään määrillä. Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole esitetty perusteita muuttaa käräjäoikeuden tuomiossa kärsimyksestä ja henkilövahingoista määrättyjä korvauksia.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä on ollut Timo Saranpää.

Riita-asiassa vastaajana olleelle kuntayhtymälle, jonka asiamieheksi oli ilmoitettu sen hallintojohtajana toiminut varatuomari, oli käräjäoikeudesta lähetetty kansliassa etukäteen ilmoitettuna ajankohtana annettu tuomio. Tuomiossa oli maininta muutoksenhakuohjauksesta, mutta sellaista ohjausta ei ollut tuomiossa tai liitettynä siihen. Kuntayhtymä ei ollut määräajassa ilmoittanut tyytymättömyyttä tuomioon, mutta se oli valitusajan kuluessa hakenut hovioikeudelta menetetyn määräajan palauttamista tyytymättömyyden ilmoittamiseksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei kuntayhtymä ollut esittänyt erittäin painavia syitä määräajan palauttamiseksi.

OK 25 luku 3 §
OK 25 luku 5 §
OK 31 luku 17 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Kainuun käräjäoikeuden tuomio 15.3.2018 nro 18/1394, menetetyn määräajan palauttamista koskeva hakemus Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 3.5.2018 nro 151 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mirja Seppänen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Auli Vähätörmä, Maarit Tukiainen ja Timo Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Kuntayhtymä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Yhtiö on 8.11.2017 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut vahvistettavaksi, että sillä on taksi- ja muihin kuljetuskustannuksiin perustuva saatava kuntayhtymältä, sekä että kuntayhtymä velvoitetaan maksamaan yhtiön saatavan mukainen pääoma korkoineen.

2. Kuntayhtymä on 21.11.2017 vastannut kanteeseen vaatien sen hylkäämistä. Kuntayhtymä on ilmoittanut asiamiehekseen kuntayhtymän palveluksessa väliaikaisena hallintojohtajana toimineen varatuomarin.

3. Käräjäoikeus on 9.2.2018 laatinut asiassa yhteenvedon, jossa on ilmoitettu, että asiassa annetaan ratkaisu 15.3.2018, mikäli kukaan asiaan osallisista ei vastusta asian käsittelyä kirjallisessa menettelyssä.

4. Asia on 15.3.2018 ratkaistu kirjallisessa menettelyssä yhtiön kanteessa esittämien vaatimusten mukaisesti. Tuomion kohdassa ˮMUUTOKSENHAKUˮ on ollut merkintä ˮMuutoksenhakuohjausˮ. Tuomiossa on siten ollut maininta muutoksenhakuohjauksesta, mutta ohjausta ei ole ollut tuomiossa eikä siihen liitettynä.

5. Kuntayhtymä ei ole ilmoittanut tyytymättömyyttä määräajassa, viimeistään 22.3.2018, eikä valittanut käräjäoikeuden tuomiosta, joten se on tullut lainvoimaiseksi. Kuntayhtymä on kuitenkin 4.4.2018 hovioikeuteen saapuneessa hakemuksessaan vaatinut, että sille palautetaan määräaika tyytymättömyyden ilmoittamista varten. Se on perustellut vaatimustaan sillä, että sille ei ollut lähetetty muutoksenhakuohjeita käräjäoikeuden tuomion liitteenä tai muutenkaan, eikä ohjeiden antaminen kuntayhtymälle ollut ollut ilmeisen tarpeetonta. Kuntayhtymän lakimies ei ollut asianajaja, joka säännöllisesti toimisi yleisissä tuomioistuimissa, vaan hallintolakimies, jonka pääasiallinen tehtävä oli huolehtia kuntayhtymän sisäisen hallinnon lainmukaisuudesta.

6. Hovioikeus on ratkaissut kuntayhtymän menetetyn määräajan palauttamista koskevan hakemuksen kirjallisesti varaamatta yhtiölle tilaisuutta lausua hakemuksesta. Hovioikeus on oikeuttanut kuntayhtymän puhevallan menettämisen uhalla viimeistään neljäntenätoista päivänä hovioikeuden päätöksen antamispäivästä ilmoittamaan tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon. Hovioikeus on perustellut päätöstään sillä, että kuntayhtymälle ei ollut ilmoitettu muutoksenhausta eikä siitä, miten sen suhteen on meneteltävä. Tyytymättömyyden ilmoittamatta jättäminen määräajassa oli siten johtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:ssä tarkoitetusta syystä, ja sen vuoksi hakemus määräajan palauttamisesta on tullut hyväksyä. Muutoksenhakuohjeiden antamista ei muutoinkaan ole voinut pitää asiassa ilmeisen tarpeettomana.

7. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on yhtiön valituksen johdosta siitä, onko kuntayhtymälle palautettava määräaika tyytymättömyyden ilmoittamista varten, kun sille ei ole ilmoitettu, saako käräjäoikeuden tuomioon hakea muutosta ja mitä muutoksenhaussa on noudatettava.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

8. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:n mukaan sille, joka laillisen esteen vuoksi ei ole voinut määräajassa ilmoittaa tyytymättömyyttään tahi hakea muutosta tai takaisinsaantia taikka ryhtyä muuhun toimeen oikeudenkäynnissä taikka joka muutoin esittää anomuksensa tueksi erittäin painavia syitä, voidaan hakemuksesta palauttaa menetetty sellainen määräaika.

9. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n mukaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan hovioikeudelta valittamalla. Käräjäoikeuden tuomioon on luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesti ilmoitettava tyytymättömyyttä puhevallan menettämisen uhalla. Pykälän 2 momentin mukaan tyytymättömyyttä on ilmoitettava viimeistään seitsemäntenä päivänä siitä päivästä, jona käräjäoikeuden ratkaisu julistettiin tai annettiin.

10. Muutoksenhakua koskeva käräjäoikeuden ohjeistus on kaksivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa asianosaiselle annetaan oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu muutoksenhakuohjaus, jossa on ilmoitettava, saako ratkaisuun hakea muutosta ja mitä muutoksenhaussa on noudatettava. Kun tuomio annetaan, kuten tässä tapauksessa, lähettämällä se asianosaisille, muutoksenhakuohjauksen sisältävät tiedot tulee toimittaa samassa yhteydessä. Luvun 3 §:n 2 momentissa ja 4 §:ssä säädetyissä tilanteissa, joista ei nyt ole kysymys, asianosaiselle on annettava säädetyn sisältöiset kirjalliset muutoksenhakuohjeet. Toisessa vaiheessa asianosaiselle pitää antaa luvun 11 §:ssä tarkoitettu valitusosoitus sen jälkeen, kun tyytymättömyyden ilmoitus on tehty ja hyväksytty (ks. KKO 2015:75, kohta 6).

11. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetun muutoksenhakuohjauksen osalta ei ole säädetty tarpeellisuusharkintaan perustuvasta oikeudesta jättää muutoksenhakuohjaus antamatta. Muutoksenhakuohjaus on säännöksen mukaan aina annettava.

12. Vakiintuneessa oikeuskäytännössä asianosaiselle ei ole palautettu menetettyä määräaikaa, kun asianosaisen julkinen oikeusavustaja tai asianajaja on laiminlyönyt hakea muutosta määräajassa (KKO 1971 II 96, KKO 1978 II 1 ja KKO 1979 I 2–3).

13. Määräajan palauttamista valituksen perille ajamiseksi koskeneessa ratkaisussa KKO 2005:109 (kohdat 8 ja 9) on todettu, että lainoppineelta avustajalta voidaan edellyttää, että hän on tietoinen muutoksenhakua ja valituskirjelmän täydentämistä koskevista säännöksistä ja että hän myös toimii niiden mukaisesti. Tuossa asiassa lainoppineelle avustajalle ei ollut toimitettu jäljennöstä käräjäoikeuden tuomiosta ennen valitusajan päättymistä. Avustaja ei ollut tämän havaittuaan ryhtynyt laissa säädettyihin ensisijaisiin toimenpiteisiin eli pyytänyt tilaisuutta täydentää valitusta tai oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 13 §:ssä tarkoitettua uutta määräaikaa muutoksenhakua varten. Korkein oikeus totesi, että määräajan palauttamisen edellytyksiä tulee arvioida tästä näkökulmasta, eikä sillä seikalla, että voimassa olevan lain mukaan jäljennös käräjäoikeuden tuomiosta on toimitettava muutoksenhakijalle kahden viikon kuluessa tuomion julistamisesta tai antamisesta, ole tässä suhteessa merkitystä.

14. Sen sijaan ratkaisussa KKO 1991:44 asianajotoimiston myöhässä tekemä valitus oli tullut tutkia hovioikeudessa. Raastuvanoikeus ei ollut asiassa antanut ohjeita siitä, että väitepäätökseen voitiin hakea muutosta erikseen. Kun oikeudenkäynti oli muilta osin jatkunut, virhe ei ollut ollut selvästi havaittavissa. Asianajotoimisto ei ollut oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 11 §:n 3 momentista ilmenevän periaatteen mukaan ohjeiden antamatta jättämisen vuoksi ollut velvollinen hakemaan erikseen muutosta väitepäätökseen, eikä se ollut myöskään menettänyt oikeuttaan muutoksenhakuun.

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Kuntayhtymän asiamiehenä on käräjäoikeudessa ollut sen palveluksessa hallintojohtajana toiminut varatuomari. Käräjäoikeus on toimittanut kuntayhtymälle ennen ratkaisun antamista yhteenvedon, jossa on ilmoitettu ratkaisun antamispäivä 15.3.2018. Käräjäoikeus on ratkaissut asian yhteenvedossa ilmoitettuna ajankohtana ja toimittanut ratkaisun asianosaisille. Käräjäoikeuden tuomiossa tai siihen liitettynä ei ole ollut muutoksenhakuohjeita tai -ohjausta, vaan pelkkä maininta muutoksenhakuohjauksesta. Kuntayhtymä ei ole ilmoittanut ratkaisuun tyytymättömyyttä määräajassa viimeistään 22.3.2018. Kuntayhtymän kertoman mukaan sen asiamies on kuitenkin 20.3.2018 lähettänyt kuntayhtymän hallituksen sihteerille sähköpostin, jonka liitteenä on ollut käräjäoikeuden tuomion esittelyteksti. Kuntayhtymän hallitus ratkaisee kuntayhtymän hallintosäännön 9 §:n mukaan muutoksen hakemisen tuomioistuinten ja muiden viranomaisten päätöksiin.

16. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeudella on ollut oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisesti velvollisuus antaa kuntayhtymälle säännöksessä tarkoitettu muutoksenhakuohjaus. Muutoksenhakuohjauksessa on mainittava muun muassa, että valituspuhevallan säilyttämiseksi käräjäoikeuden ratkaisuun on ilmoitettava tyytymättömyyttä. Käräjäoikeus on näin ollen menetellyt tältä osin virheellisesti.

17. Kuntayhtymän selvityksen perusteella sen asiamiestä ei ole perusteltua pitää oikeudenkäyntiasioita ammatikseen hoitavana lakimiehenä. Asiamies on kuitenkin ollut lainoppinut ja varatuomari.

18. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 5 §:n nojalla on selvää, että käräjäoikeuden tuomioon on ilmoitettava tyytymättömyyttä puhevallan menettämisen uhalla seitsemäntenä päivänä käräjäoikeuden ratkaisun antamisesta. Kun käräjäoikeuden tuomiossa on lisäksi ollut merkintä muutoksenhakuohjauksesta, mutta muutoksenhakuohjaus on puuttunut, myös muutoksenhakuohjauksen puuttuminen on ollut selvästi havaittavissa. Kysymys ei ole ollut ennakkoratkaisussa KKO 1991:44 tarkoitetun kaltaisesta tilanteesta, jossa virhe ei ole ollut selvästi havaittavissa.

19. Ratkaisusta KKO 2005:109 ilmenevällä tavalla lainoppineelta avustajalta voidaan edellyttää tietoisuutta valituskirjelmän täydentämistä ja uuden määräajan pyytämistä koskevista oikeudenkäymiskaaren 25 luvun säännöksistä, jotka eivät säännöllisesti tule sovellettaviksi muutoksenhaussa. Myös tähän nähden avustajan voidaan edellyttää tuntevan säännönmukaisessa muutoksenhaussa noudatettavaa tyytymättömyyden ilmoittamista koskevan muutoksenhaun perussäännöksen.

20. Korkein oikeus toteaa, että edellä esitetyillä perusteilla on voitu edellyttää, että kuntayhtymän asiamies on tietoinen tyytymättömyyden ilmoittamista koskevista oikeudenkäymiskaaren säännöksistä, tai että hän ainakin tiedustelee muutoksenhakuohjausta käräjäoikeudelta tuomion saatuaan etenkin, kun muutoksenhakuohjauksesta on tuomiossa mainittu. Kuntayhtymän ilmoitus sen lakimiehen toiminnasta sähköpostin 20.3.2018 lähettämisessä osoittaa, että kuntayhtymällä on myös ollut tosiasiallinen mahdollisuus toimia ennen tyytymättömyyden ilmoittamista koskevan määräajan päättymistä 22.3.2018.

21. Näissä olosuhteissa Korkein oikeus katsoo, ettei käräjäoikeuden virheelliselle menettelylle sen jättäessä antamatta muutoksenhakuohjauksen voida antaa asiassa ratkaisevaa merkitystä. Kuntayhtymän tyytymättömyyden ilmoittamatta jättäminen on ensisijaisesti johtunut sen lainoppineen asiamiehen laiminlyönnistä.

22. Kuntayhtymä on vielä vedonnut siihen, että sille on kohtuutonta, jos oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 3 §:ää tulkitaan ja asia ratkaistaan kuntayhtymän kannan vastaisesti.

23. Muutoksenhakua koskeva sääntely on selvää, ja kuntayhtymää on edustanut lainoppinut asiamies. Kuntayhtymä ei muutenkaan ole tuonut esille sellaisia kohtuuttomuutta osoittavia yksilöityjä seikkoja, joita voitaisiin pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:ssä tarkoitettuina erittäin painavina syinä palauttaa menetetty määräaika.

Johtopäätös

24. Edellä todetuilla perusteilla se seikka, että asianmukaista muutoksenhakuohjausta ei ole annettu kuntayhtymälle, ei ole asian olosuhteissa oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 17 §:ssä tarkoitettu erittäin painava syy palauttaa kuntayhtymälle määräaika tyytymättömyyden ilmoittamista varten. Hakemuksesta ei ilmene muitakaan perusteita, joiden nojalla määräaika voitaisiin palauttaa.

25. Yhtiölle ei oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 4 §:n 2 momentin ja 18 §:n 3 momentin vastaisesti ole varattu tilaisuutta tulla kuulluksi hovioikeudessa. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön muutoksenhaun johdosta mainittu kuulemisvirhe tulee oikaistuksi ilman, että asia on palautettava hovioikeuteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Kuntayhtymän hakemus menetetyn määräajan palauttamiseksi tyytymättömyyden ilmoittamista varten hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Asko Välimaa. Esittelijä Saini Siitarinen.