Poliisi oli ottanut A:n kiinni rikoksesta epäiltynä. Kiinnioton yhteydessä A:lta oli takavarikoitu rahavaroja, joista keskusrikospoliisi oli oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle. Rahat oli tämän jälkeen ulosmitattu.

A vaati käräjäoikeudessa Suomen valtiolta vahingonkorvauksena häneltä takavarikoitua rahamäärää, koska poliisilaissa ei ollut poliisin oma-aloitteiseen ilmoittamiseen oikeuttavaa nimenomaista säännöstä eikä poliisin menettelylle ollut laillista perustetta. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ennakkoratkaisu- ja muutosperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta
OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, Vantaan käräjäoikeuden tuomio 30.4.2018 nro 18/5816 ja Helsingin hovioikeuden 16.10.2018 päätös nro 1325 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Risto Tikka. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Birgitta Lemström, Pia Sandvik ja Tiina Nurmimäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

A vaati valituksessaan, että alempien asteiden ratkaisut kumotaan ja Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvauksena 4 865 euroa laillisine korkoineen 14.3.2017 lukien.

Keskusrikospoliisi vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Poliisi on ottanut A:n kiinni rikoksesta epäiltynä 14.3.2017. Kiinnioton yhteydessä häneltä on takavarikoitu 4 865 euroa, joista keskusrikospoliisi on oma-aloitteisesti ilmoittanut ulosottoviranomaiselle. Rahat on sittemmin ulosmitattu.

2. A on käräjäoikeudessa vaatinut Suomen valtiolta vahingonkorvauksena 4 865 euroa, koska poliisilaissa ei ollut poliisin oma-aloitteista rahojen luovuttamiseen oikeuttavaa säännöstä. Suomen valtio oli siten vahingonkorvauslain nojalla velvollinen korvaamaan hänelle poliisin lain vastaisesta menettelystä aiheutuneen vahingon.

3. Käräjäoikeus on hylännyt A:n kanteen katsoen, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetty vaitiolovelvollisuuden alaisten tietojen antaminen siinä tarkoitetuille tahoille ei edellyttänyt poliisille esitettyä pyyntöä. Lainkohtaa ei sen sanamuoto huomioon ottaen voitu myöskään perustellusti tulkita siten, ettei tietoja olisi saanut antaa oma-aloitteisesti. Lainkohdan esitöissä tietojen oma-aloitteinen antaminen oli nimenomaisesti todettu sallituksi.

4. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että poliisi sai myös henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 19 §:n 1 momentin 13 kohdan nojalla luovuttaa salassa pidettäviä tietoja ulosottomiehelle ulosottokaaren 3 luvun 67 §:n mukaisesti ulosottoselvitystä tai muuta ulosottoasiain täytäntöönpanoa varten. Ulosottokaaren lainkohdan ilmaisu "pyydettäessä" oli kuitenkin tulkinnanvarainen poliisin oma-aloitteisen tiedon antamisen näkökulmasta, mutta tästä huolimatta tietojen luovuttamisen ei voitu perustellusti katsoa edellyttävän ulosottoviranomaisen pyyntöä.

5. Käräjäoikeuden mukaan poliisin oma-aloitteinen tietojen antaminen ei ollut myöskään poliisilaissa säädetyn tarkoitussidonnaisuuden periaatteen vastainen, kun poliisilain 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan poliisi suorittaa myös muut sille laissa erikseen säädetyt tehtävät, jollainen poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin säännös oli.

6. Käräjäoikeus on johtopäätöksenään katsonut, että oma-aloitteiselle tietojen antamiselle oli siten ollut eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste ja nimenomainen tuki oikeusjärjestyksessä. Varallisuutta koskevat tiedot oli annettu ulosottoviranomaiselle A:ta koskeneessa vireillä olleessa ulosottoasiassa eli poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla sille ulosottokaaren mukaisesti kuuluvan tehtävän suorittamiseksi.

7. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu ja jatkokäsittelyluvan edellytykset

8. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt pääasiaratkaisua koskevan muutosvaatimuksen asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

9. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa kaikissa tapauksissa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulisi pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2013:42, kohta 6 ja KKO 2014:4, kohta 6).

10. Jatkokäsittelylupa on mainitun säännöksen 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Kysymys on tällöin yleensä siitä, että laki ei anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Asian periaatteellisen merkityksen takia voi olla tärkeää, että hovioikeus antaa laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikka ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta. Hovioikeuden ratkaisulla annettaisiin oikeusohje vastaavanlaisten oikeusriitojen varalle. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (ks. esim. KKO 2019:14, kohta 10).

Poliisin ja ulosottoviranomaisen välinen tietojenvaihto

11. Poliisilain 1 luvun 5 §:n mukaan poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen. Lain esitöiden (HE 224/2010 vp s. 73) mukaan pykälässä säädetty tarkoitussidonnaisuuden periaate liittyy siihen, että poliisin toimivallan tulee aina perustua nimenomaiseen säännökseen. Puututtaessa yksilön oikeuksiin tai velvollisuuksiin säännöksen tulee olla laissa.

12. Poliisilain 7 luvun 1 §:n 2 momentti on yleinen viittaussäännös, jonka mukaan vaitiolovelvollisuudesta on voimassa, mitä viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetussa laissa (julkisuuslaki) tai muutoin laissa säädetään. Esitutkinta-aineisto kuuluu julkisuuslain 24 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla salassa pidettäviin asiakirjoihin ja sitä koskevat tiedot 23 §:n nojalla lähtökohtaisesti vaitiolovelvollisuuden piiriin.

13. Poliisilain 2 §:n 1 momentin nojalla poliisin henkilöstöön kuuluvan virkamiehen vaitiolovelvollisuus ei kuitenkaan estä tiedon antamista viranomaiselle, jolla säädetyn tehtävänsä vuoksi on tarve saada tieto muuten salassa pidettävästä seikasta. Lakia koskevan hallituksen esityksen perusteluissa (HE 224/2010 vp s. 147) on todettu, että käytännössä lainkohdan mukainen tietojen antaminen tapahtuu yleensä pyynnöstä. Tämä ei olisi kuitenkaan antamisen välttämätön edellytys. Esimerkiksi rikostorjunnassa saattaa tulla eteen tilanteita, joissa rikoksen estämiseksi tietoja täytyy oma-aloitteisesti välittää toiselle viranomaiselle. Sama koskee muutenkin tietojen antamista toisen viranomaisen hoidettaviksi kuuluvien tehtävien suorittamista varten.

14. Henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 19 §:n 1 momentin 13 kohdan (1181/2013) mukaan poliisi saa luovuttaa henkilörekistereistään salassapitosäännösten estämättä teknisen käyttöyhteyden avulla tai tietojoukkona tietoja, jotka ovat tarpeen ulosottomiehelle ulosottokaaren (705/2007) 3 luvun 67 §:n mukaisesti ulosottoselvitystä tai muuta ulosottoasiain täytäntöönpanoa varten.

15. Ulosottokaaren 3 luvun 64 §:n 1 momentin nojalla ulosottomiehellä on salassapitosäännösten estämättä oikeus saada laissa jäljempänä säädetyt tiedot, asiakirjat ja aineistot, jos ne ovat yksittäisessä ulosottoasiassa välttämättömiä täytäntöönpanoa varten. Välttämättömyyden arvioi ulosottomies. Saman luvun 67 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan viranomaisen ja sen, joka hoitaa julkista tehtävää, on pyydettäessä ilmoitettava ulosottomiehelle kaikki tiedossaan olevat velallisen omaisuutta ja varallisuutta, tuloja, velkoja ja muuta taloudellista asemaa sekä maksuyhteyksiä koskevat tiedot.

16. Vahingonkorvauslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan julkisyhteisö on velvollinen korvaamaan julkista valtaa käytettäessä virheen tai laiminlyönnin johdosta aiheutuneen vahingon. Pykälän 2 momentin mukaan 1 momentissa säädetty vastuu yhteisöllä on kuitenkin vain, milloin toimen tai tehtävän suorittamiselle sen laatu ja tarkoitus huomioon ottaen kohtuudella asetettavia vaatimuksia ei ole noudatettu.

17. Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on 28.8.2018 antamassaan ratkaisussa dnro 3813/2017 katsonut, että poliisin oma-aloitteisessa ilmoitusmenettelyssä ulosottoviranomaiselle pidätetyn hallussa olevista rahavaroista oli ollut kyse ilmeisen vakiintuneesta toimintatavasta, jolle oli nähtävissä perusteita poliisilain 7 luvun 2 §:n säännöksestä ja lainkohdan esitöistä. Kysymyksessä olleessa tapauksessa poliisi ei ollut menetellyt apulaisoikeusasiamiehen mukaan lainvastaisesti. Oma-aloitteinen ilmoittaminen oli kuitenkin huonosti yhteensopiva ulosottokaaren 3 luvun 67 §:n kanssa. Jos oma-aloitteisesta ilmoitusmenettelystä halutaan tehokas ja oikeusvarma, siitä olisi apulaisoikeusasiamiehen ratkaisun mukaan syytä säätää lailla. Tällöin voitaisiin turvata sitä, että menettely ei johtaisi lainvastaiseen tietojen antamiseen, ja varmistettaisiin, että menettelyä käytettäisiin yhdenmukaisesti.

Korkeimman oikeuden arviointi

18. Korkein oikeus toteaa, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentti sisältää sanamuotonsa mukaan vain vaitiolovelvollisuutta koskevan poikkeuksen. Säännös on yleinen, eikä siinä yksilöidä luovutettavia tietoja eikä tietojen antamiseen liittyvää menettelyä. Lainkohdan sanamuodosta ei ole selvästi pääteltävissä, minkä tahon tulee arvioida viranomaisen tarve saada tietoja. Sääntelytapa poikkeaa siitä, miten nykyään edellytetään säädettävän viranomaisten välisestä tietojenvaihdosta ottaen huomioon perustuslain 10 §:ssä turvattu yksityisyyden suoja ja perustuslain rajoitusedellytykset (ks. esim. PeVL 59/2010 vp s. 4 ja PeVL 10/2014 vp s. 8). Esimerkiksi viranomaisten oikeus oma-aloitteisesti ilmoittaa poliisille henkeen ja terveyteen kohdistuvasta uhkasta on toteutettu lainsäädäntömuutoksilla (HE 33/2014 vp s. 4 ja 13).

19. Edellä kohdassa 13 mainitussa hallituksen esityksessä on kuitenkin lähdetty siitä, että poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentti luo perustan tietojen luovuttamiselle. Hallituksen esityksen mukaan poliisi voisi joissakin tilanteissa myös oma-aloitteisesti antaa tietoja muille viranomaisille. Tästä esimerkkinä mainitaan eteen tuleva rikostorjuntatilanne, jossa poliisin täytyy rikoksen estämiseksi antaa oma-aloitteisesti tietoja toiselle viranomaiselle, mutta saman todetaan koskevan muutenkin tietojen antamista toisen viranomaisen hoidettavaksi kuuluvien tehtävien suorittamista varten.

20. Epäselvyyttä lisää poliisilain säännösten suhde muihin lakeihin, joissa säädetään salassa pidettävien tietojen saamisesta ja luovuttamisesta viranomaistoiminnassa. Ulosottolainsäädäntöä uudistettaessa viranomaisten välistä tietojenvaihtoa on pyritty täsmentämään sääntelemällä tarkkarajaisesti luovutettavat tiedot ja niiden käyttötarkoitus (HE 216/2001 vp s. 24). Ulosottokaaren 3 luvun säännökset ulosottomiehen tiedonsaantioikeudesta perustuvat siihen, että ulosottomies esittää tietopyynnön viranomaiselle arvioituaan ensin, että tiedot ovat yksittäisessä asiassa välttämättömiä täytäntöönpanoa varten. Saatuaan ulosottomiehen pyynnön poliisi tai muu viranomainen on velvollinen antamaan tiedot salassapitosäännösten estämättä.

21. Korkein oikeus katsoo edellä esitettyjen näkökohtien valossa olevan tulkinnanvaraista, voidaanko poliisilain 7 luvun 2 §:stä johtaa poliisille oikeutta tai tehtävää ilmoittaa oma-aloitteisesti ulosottoviranomaiselle esitutkinnassa tietoon tulleista varoista. Vaikka tässä asiassa kysymys ei ole ollut poliisin henkilörekistereistä luovutetuista tiedoista, tulkinnallista merkitystä saattaa olla myös henkilötietojen käsittelystä poliisitoimessa annetun lain 19 §:n 1 momentin 13 kohdan säännöksellä tietojen sähköisestä luovuttamisesta ulosottoviranomaiselle. Poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin tarkoitusta tulkittaessa on otettava huomioon myös perusoikeuksia koskevat tulkintaperiaatteet sekä poliisilain 1 luvun 5 §:n tarkoitussidonnaisuuden periaate, jonka mukaan poliisin puuttuessa yksilön oikeuksiin puuttumisen pitää perustua nimenomaisesti sitä koskevaan lain säännökseen.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

22. Korkein oikeus toteaa olevan epäselvää, onko poliisi saanut poliisilain 7 luvun 2 §:n 1 momentin nojalla oma-aloitteisesti ilmoittaa takavarikoiduista varoista ulosottoviranomaiselle ja näin menetellen luovuttaa lähtökohtaisesti salassa pidettäviä tietoja. Tästä oikeuskysymyksestä ei ole Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä eikä vakiintunutta tuomioistuinten oikeuskäytäntöä. Kyse on siten ollut ennakkopäätösluontoisesta asiasta, jossa lakia on tulkittava sen arvioimiseksi, onko poliisi menetellyt virheellisesti julkista valtaa käyttäessään ja onko tehtävän suorittamiselle kohtuudella asetettavia vaatimuksia noudatettu. Korkein oikeus katsoo, että asian merkityksen takia on tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu.

23. Edellä todetulla tavalla on epäselvää, onko poliisilla ollut lakiin perustuva toimivaltaperuste oma-aloitteisesti ilmoittaa ulosottoviranomaiselle A:lta kiinnioton yhteydessä tietoon saaduista rahavaroista. Kun lainsäädäntö on ratkaistavan oikeuskysymyksen osalta tulkinnanvaraista eikä kysymyksestä ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, voidaan katsoa, että myös käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on syytä epäillä muutosperusteen edellyttämällä tavalla.

24. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa sekä ennakkoratkaisu- että muutosperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Päivi Hirvelä, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Aksu Jokinen.

A oli tuomittu käräjäoikeudessa törkeästä varkaudesta 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka sijasta oli määrätty 240 tuntia yhdyskuntapalvelua. Hovioikeus oli lieventänyt syyksilukemisen varkaudeksi ja rangaistuksen 70 päiväsakoksi vähentämättä siitä A:n ennen hovioikeuden tuomiota suorittamaa osaa yhdyskuntapalvelurangaistuksesta.

Korkein oikeus katsoi, että suoritettu osa yhdyskuntapalvelurangaistuksesta on kohtuullisessa määrin vähennettävä tuomittavasta sakkorangaistuksesta. Kun A:n suorittama yhdyskuntapalvelu oli ankaruudeltaan selvästi ylittänyt hänelle tuomitun sakkorangaistuksen, suoritetun yhdyskuntapalvelun perusteella tehtävä vähennys katsottiin rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

RL 6 luku 13 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 18.10.2016 nro 16/142845 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 22.2.2019 nro 19/107766 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Saalasti ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Ari Kyllönen (eri mieltä) ja Satu Saarensola sekä asessori Katja Harakka.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että suoritettu yhdyskuntapalvelu katsotaan riittäväksi seuraamukseksi sakkorangaistuksen sijasta.

Vastauksessaan syyttäjä ilmoitti, ettei hän vastusta A:n vaatimusta jo suoritetun yhdyskuntapalvelun huomioonottamisesta tuomittavassa rangaistuksessa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 15.– 23.4.2014 tehdystä törkeästä varkaudesta kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka sijasta hänet on määrätty suorittamaan yhdyskuntapalvelua 240 tuntia.

2. Hovioikeus, jonne A on valittanut vaatien syyksilukemisen ja rangaistuksen lieventämistä, ei ole 13.2.2017 antamallaan päätöksellä myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

3. Käräjäoikeuden tuomio on pantu täytäntöön, ja A on suorittanut yhdyskuntapalvelurangaistustaan 31 tuntia ennen kuin Korkein oikeus on A:n hakemuksen johdosta 5.5.2017 keskeyttänyt tuomion täytäntöönpanon.

4. Korkein oikeus on 9.5.2018 antamassaan päätöksessä todennut, että asiassa oli ollut perusteita myöntää jatkokäsittelylupa. Korkein oikeus on kumonnut hovioikeuden päätöksen ja palauttanut asian hovioikeuteen.

5. Hovioikeus on asian palauttamisen jälkeen antamassaan tuomiossa lukenut A:n syyksi varkauden ja tuominnut tämän 70 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys suoritetun yhdyskuntapalvelurangaistuksen huomioon ottamisesta rangaistuksen määräämisessä, kun tuomittu ja osin jo suoritettu yhdyskuntapalvelurangaistus on muutoksenhaun johdosta lieventynyt sakkorangaistukseksi.

Säännökset, lainvalmisteluaineisto ja oikeuskäytäntö

7. Rikoksen tekoaikana voimassa olleen rikoslain (515/2003) 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Lainkohdan 3 momentin mukaan jos rangaistukseksi tuomitaan sakko, vapaudenmenetys on otettava huomioon kohtuullisessa määrin, kuitenkin vähintään vapaudenmenetystä vastaavan ajan pituisena, tai katsottava rangaistuksen täydeksi suoritukseksi.

8. Rikoslain 6 luvun 13 §:n mukaan rangaistuksesta on siis vähennettävä vapaudenmenetysaika ja lainmuutoksen 102/2018 jälkeen myös matkustuskieltoon tai tutkinta-arestiin perustuvaa vapauden rajoittamista vastaava aika. Säännöksessä tai sen esitöissä ei ole lausuttu siitä, että tuomitusta rangaistuksesta olisi tehtävä vähennys suoritetun yhdyskuntapalvelurangaistuksen vuoksi.

9. Rikoslain 6 luvun 13 §:n soveltamisessa keskeisenä perusteena on oikeuskäytännössä ollut se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta (ks. KKO 2018:72, kohta 18). Vapaudenmenetysajan huomioon ottamisen osalta rikoslain ja vankeuslain säännösten yleisenä tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty (KKO 2017:79, kohta 19).

10. Silloin kun rangaistus muutoksenhaun seurauksena ankaroituu, suoritettu yhdyskuntapalvelu otetaan huomioon vankeusrangaistuksen täytäntöönpanossa yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 16 §:n ja 84 §:n nojalla. Sanotun 16 §:n mukaan yhdyskuntapalvelun täytäntöönpano voidaan aloittaa käräjäoikeuden tuomion perusteella, ennen kuin tuomio on tullut lainvoimaiseksi, jos tuomittu kirjallisesti suostuu täytäntöönpanoon ja on tyytynyt tuomioon siltä osin kuin hänet on tuomittu yhdyskuntapalveluun. Jos yhdyskuntapalveluun tuomittu 16 §:ssä tarkoitetussa tapauksessa muutoksenhaun johdosta tuomitaan vankeusrangaistukseen, Rikosseuraamuslaitoksen on sanotun lain 84 §:n mukaan vähennettävä täytäntöönpantavasta vankeusrangaistuksesta määrä, joka vastaa yhdyskuntapalveluna jo suoritettua osaa.

11. Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 16 ja 84 § koskevat sanamuotonsa mukaisesti vain tilannetta, jossa tuomittu muutoksenhaun vuoksi tuomitaan vankeusrangaistukseen. Lainsäädännössä ei ole 84 §:ää vastaavaa säännöstä jo suoritetun yhdyskuntapalvelun vähentämisestä silloin, kun muutoksenhaun seurauksena tuomitaan sakkoon.

Suoritetun yhdyskuntapalvelun huomioon ottaminen

12. Tuomiota edeltävän vapaudenmenetyksen ja sittemmin myös vapauden rajoittamisen ottamisesta huomioon rangaistusta tuomittaessa on säädetty lain tasoisesti. Tuomiota edeltävän vapaudenmenetyksen vähentämisestä säädettiin rikoslain 3 luvun 11 §:ssä jo sen alkuperäisessä muodossa vuonna 1889. Vähentämisen luonnetta yleisenä periaatteena ilmentävät vähentämissäännökseen eri vaiheissa tehdyt soveltamisalan laajennukset. Voimassa olevan lain 6 luvun 13 §:ään nyt arvioitavana olevan rikoksen tekoajan jälkeen tehdyt muutokset ovat ulottaneet vähentämisen myös vapauden rajoittamisluonteisiin tutkinta-arestiin ja tehostettuun matkustuskieltoon. Tämän asian ratkaisemisen kannalta merkityksellinen muutos 11 §:ään tehtiin myös vuonna 1954, kun vapaudenmenetykseen perustuva vähennys säädettiin tehtäväksi myös sakkorangaistuksesta (laissa 275/1954).

13. Vapaudenmenettämisen vähentämisperiaatteen vahvuutta kuvastavat myös edellä kohdassa 9 kuvatut ratkaisut, joissa Korkein oikeus on todennut, että vähentämissäännöksen tulkinnan tulee johtaa tosiasialliseen ja täysimääräiseen hyvittämiseen, eikä säännöksen soveltaminen saa johtaa ankarampaan kokonaisseuraamukseen kuin koituisi tuomittavalle, joka ei ole ollut vapautensa menettäneenä. Hyväksyttävänä ei siten voida pitää, että muutoksenhaun seurauksena sakkorangaistukseen tuomittu, samasta rikoksesta yhdyskuntapalvelurangaistusta jo suorittanut henkilö, joutuisi ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin vastaavaan sakkorangaistukseen tuomittu henkilö, joka ei ole jo suorittanut rikoksesta tuomittua yhdyskuntapalvelurangaistusta.

14. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että suoritettu osa yhdyskuntapalvelurangaistuksesta on kohtuullisessa määrin vähennettävä tuomittavasta sakkorangaistuksesta rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla, vaikka säännös ei sanamuotonsa mukaan vähentämiseen velvoitakaan.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

15. Asiassa on selvitetty, että A on ennen Korkeimman oikeuden antamaa täytäntöönpanon keskeytysmääräystä aloittanut käräjäoikeuden hänelle tuomitseman yhdyskuntapalvelun suorittamisen ja suorittanut sitä 31 tuntia. Hovioikeus ei ole ottanut tätä täytäntöön pantua osaa yhdyskuntapalvelurangaistuksesta huomioon sakkorangaistusta määrätessään.

16. Yhdyskuntapalvelun ja sakkorangaistuksen vakiintuneiden muuntosuhteiden mukaan laskien A:n suorittama yhdyskuntapalvelu on ankaruudeltaan selvästi ylittänyt hänelle tuomitun sakkorangaistuksen. Tähän nähden Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla sakkorangaistuksesta tehtävä vähennys on hovioikeuden määräämän sakkorangaistuksen täysi suoritus.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta muutetaan.

Suoritettu yhdyskuntapalvelu 31 tuntia on rangaistuksen täysi suoritus.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Pia Haga.

B:n pankkitilille oli siirretty A:n varoja, joilla B oli ostanut hänen ja A:n välisen sopimuksen mukaisesti bitcoin-virtuaalivaluuttaa ja säilyttänyt bitcoineja A:n lukuun nimissään ja määräysvallassaan olleella, erään yhtiön ylläpitämällä Coinmotion-tilillä. Ulosottomies oli ulosmitannut tilillä olleen virtuaalivaluutan B:n veloista.

Korkein oikeus katsoi, että Coinmotion-tilillä olleet bitcoinit voitiin ulosmitata B:n veloista, koska B:n A:n lukuun ostamat bitcoinit olivat sekoittuneet B:n tilillä B:n omiin bitcoineihin. Ks. KKO:1993:132 KKO:2012:17 KKO:2014:53

UK 4 luku 9 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 27.11.2018 (nro 18/42307) ja Turun hovioikeuden päätös 3.4.2019 (nro 264) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Marja Lehtimäki sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Elina Paasivirta, Matti Kolehmainen ja Pirjo Tammio. Esittelijä Nina Lahtinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

Verohallinto vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja A:n ulosottovalitus hylätään.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Ulosottomies on 6.7.2018 tekemällään päätöksellä ulosmitannut X Oy:n ylläpitämällä ja ulosottovelallisen B:n nimiin kirjatulla Coinmotion-tilillä olleen bitcoin-virtuaalivaluutan B:n veloista. Ulosottomies on ottanut haltuunsa yhteensä 4,40340874 bitcoinia.

2. A on käräjäoikeudelle toimittamassaan ulosottovalituksessa vaatinut, että ulosmittauspäätös kumotaan. Ulosmitatut bitcoinit ovat A:n mukaan hänen ja B:n välisen sopimuksen perusteella A:n omaisuutta.

3. Käräjäoikeus on päätöksessään katsonut varojen olleen B:n määräysvallassa ja hänen hallinnassaan, eivätkä A:n omaisuudeksi väitetyt varat olleet erotettavissa B:n varoista. Tämän vuoksi ne olivat olleet ulosmitattavissa B:n veloista. Käräjäoikeus on hylännyt ulosottovalituksen.

4. Hovioikeus on A:n valituksen johdosta kumonnut ulosottoviraston päätöksen bitcoinien ulosmittauksesta sekä käräjäoikeuden päätöksen tältä osin. Hovioikeus on katsonut, että A ja B olivat sopineet bitcoinien hankkimisesta A:lle ja niiden säilyttämisestä B:n Coinmotion-tilillä A:n lukuun, kunnes niiden arvo nousee. Eräs kolmas henkilö oli siirtänyt 24.5.2018 B:n pankkitilille 30 000 euroa, ja B oli 25.5.2018 hankkinut X Oy:n kautta samalla määrällä 4,64377098 bitcoinia Oy:n ylläpitämälle B:n Coinmotion-tilille.

5. Hovioikeus on katsonut B:n A:lle tämän varoilla ostamien bitcoinien kuuluneen A:lle. Ulosmittauksen tapahtuessa B:n Coinmotion-tilillä oli ollut yhteensä 4,40340874 bitcoinia eli vähemmän kuin B oli ostanut A:lta saamillaan varoilla. Siten hovioikeus on katsonut kaikkien Coinmotion-tilillä ulosmittaushetkellä jäljellä olleiden bitcoinien kuuluneen A:lle.

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on velkojan valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko X Oy:n ylläpitämältä Coinmotion-tililtä ulosmitatut bitcoinit olleet A:n eli sivullisen omaisuutta ja onko ne voitu ulosmitata B:n veloista.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

7. Ulosottokaaren 4 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan ulosmittauksen kohteena voi olla velalliselle kuuluva esine tai oikeus, joka voidaan yksilöidä ja jolla on varallisuusarvoa, jollei sellaisen omaisuuden ulosmittaamista laissa erikseen kielletä.

8. Mainitun luvun 9 §:n 1 momentin mukaan sivulliselle kuuluvaa omaisuutta ei saa ulosmitata, paitsi jos se ulosottoperusteen mukaan vastaa hakijan saatavasta tai kuuluu velalliselta ulosmitattuun esineeseen sen ainesosana tai tarpeistona. Luvun 10 §:n mukaan velallisen hallinnassa oleva irtain omaisuus saadaan ulosmitata, jollei sivullinen osoita tai muutoin käy ilmi, että omaisuus kuuluu sivulliselle. Lain perusteluissa (HE 13/2005 vp s. 44) on todettu, että se, milloin omaisuus kuuluu sivulliselle ja milloin velalliselle, ratkeaa myös ulosotossa lähtökohtaisesti tavanomaisten siviilioikeudellisten sääntöjen mukaan.

9. Vastaavasti Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:17 (kohta 6) on todettu, että kun kysymys sivullisen oikeudesta tulee tuomioistuimen tutkittavaksi, ei ole enää samoja menettelyn tehokkuuteen perustuvia syitä kuin ulosottomenettelyssä rajoittaa omistusoikeutta arvioitaessa merkityksellisten seikkojen piiriä helposti selvitettäviin ja havaittaviin seikkoihin. Perusteltua on, että omistusta arvioidaan nyt yleisten varallisuusoikeudellisten sääntöjen mukaan.

10. Konkurssilain 5 luvun 6 §:ssä on ulosottokaaren 4 luvun 9 §:n 1 momenttia vastaava säännös. Sen mukaan velallisen hallinnassa oleva sivullisen omaisuus, joka voidaan erottaa velallisen omaisuudesta, ei kuulu konkurssipesään. Sivullisen omaisuus on luovutettava omistajalle tai tämän määräämälle sellaisin ehdoin, joiden täyttämistä konkurssipesällä on oikeus vaatia.

11. Konkurssilain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että säännös toteuttaa yleisiä esineoikeudellisia periaatteita. Sekoittuminen voi tapahtua monin eri tavoin, ja jos velallisen ja sivullisen omaisuus ovat sekoittuneet toisiinsa, ne ovat menettäneet yksilöitävyytensä. Erityisesti rahavarojen osalta kysymys yksilöitävyydestä voi olla käytännössä merkityksellinen. Jos velallinen ei ole pitänyt sivullisen varoja tämän lukuun erillään muista varoistaan, varat eivät ole yleensä erotettavissa velallisen muista varoista. Joissakin tapauksissa esimerkiksi sivullisen velallisen pankkitilille maksamat varat voivat kuitenkin olla yksilöitävissä (HE 26/2003 vp s. 74).

12. Korkein oikeus on viimeksi ratkaisussaan KKO 2014:53 arvioinut vakiintunutta oikeuskäytäntöä vastaavasti pankkitilillä olevien varojen sekoittumisen vaikutusta varojen yksilöitävyyteen. Tapauksessa ammatinharjoittajina toimineiden lääkäreiden ja osakeyhtiömuotoisen lääkärikeskuksen välisten sopimusten mukaan yhtiö peri lääkäreiden vastaanottopalkkiot ja tilitti niistä kullekin lääkärille sopimuksen mukaan kuuluvan osuuden määräajassa. Lääkäreille suoritettavia osuuksia palkkioista ei ollut pidetty erillään yhtiön muista varoista heidän lukuunsa. Yhtiön kirjanpidossa osuuksia oli käsitelty palkkiotilitysvelkoina. Yhtiö oli määrännyt asiakkaiden maksamina lääkärinpalkkioina haltuunsa saamistaan varoista. Korkein oikeus katsoi, ettei lääkäreillä ollut oikeutta saada palkkiosaataviaan vastaavia varoja erotetuiksi yhtiön konkurssipesän muista varoista ja tilitetyiksi heille ennen konkurssivelkojen maksamista.

13. Ratkaisussa KKO 1993:132 oli puolestaan kysymys siitä, että konkurssiin asetetun osakeyhtiön velallisena ollut yhtiö oli erehdyksessä suorittanut rahoitusyhtiölle siirretyn saatavan pankkisiirtona konkurssiin asetetun osakeyhtiön velkasaldoa osoittaneelle shekkitilille. Tilille tulleilla varoilla oli suoritettu mainittu tilivelka ja pankkitakausprovisio. Kun tilillä ei ollut suorituksen tapahtuessa ollut lainkaan konkurssiin asetetun osakeyhtiön varoja eikä tilille ollut myöskään suoritettu muita varoja, velallisen pankkisiirtona suorittamat varat olivat yksilöitävissä konkurssiin asetetun osakeyhtiön muista varoista. Maksun suorittaneella yhtiöllä olisi ollut oikeus saada tilillä olleet varat erotetuksi konkurssipesän varoista.

14. Korkein oikeus katsoo, että pankkitilillä olevien varojen sekoittumista ja sen merkitystä ei ole perusteltua arvioida ulosmittauksen yhteydessä toisin kuin sitä on vakiintuneesti arvioitu konkurssin yhteydessä.

Bitcoin-virtuaalivaluutta

15. Euroopan keskuspankki on vuonna 2012 julkaisemassaan virtuaalisia valuuttoja koskevassa kertomuksessa todennut, että virtuaalinen valuutta voidaan määritellä sääntelemättömäksi digitaalisen rahan lajiksi, jonka laskee liikkeelle ja jota valvoo sen kehittäjä ja jonka tietyn virtuaalisen yhteisön jäsenet hyväksyvät. Virtuaalinen bitcoin-valuutta kuuluu niin sanotun kaksisuuntaisen vaihdannan (bidirectional flow) järjestelmään, jossa käyttäjät voivat ostaa ja myydä virtuaalista valuuttaa vaihtokurssien pohjalta. Tällaiset virtuaaliset valuutat vastaavat reaalimaailmassa käytön osalta muita vaihdantakelpoisia valuuttoja. Niillä voidaan ostaa sekä reaalisia että virtuaalisia tavaroita ja palveluja. Virtuaaliset valuutat eroavat sähköisestä rahasta, sellaisena kuin se on määritelty sähköisen rahan liikkeeseenlaskijalaitosten liiketoiminnan aloittamisesta, harjoittamisesta ja toiminnan vakauden valvonnasta, direktiivien 2005/60/EY ja 2006/48/EY muuttamisesta sekä direktiivin 2000/46/EY kumoamisesta 16.9.2009 annetussa direktiivissä 2009/110/EY (EUVL L 267, s. 7). Sähköisestä rahasta poiketen virtuaalisten valuuttojen yhteydessä varoja ei ilmaista perinteisinä laskentayksikköinä, kuten esimerkiksi euroina, vaan virtuaalisina laskentayksikköinä, kuten bitcoineina.

16. Euroopan unionin tuomioistuin on esimerkiksi arvonlisäveroa koskevassa ratkaisussaan 22.10.2015 (Skatteverket v. David Hedqvist, C-264/14, EU:C:2015:718) katsonut, että virtuaalinen bitcoin-valuutta on sopimukseen perustuva maksuväline. Bitcoin-valuutta on kuitenkin saamisista, shekeistä ja muista siirrettävistä asiakirjoista poiketen välitön maksuväline kyseisen valuutan hyväksyvien toimijoiden välillä.

17. Suomessa on tullut sittemmin voimaan laki virtuaalivaluutan tarjoajista (572/2019), jota sovelletaan sen 1 §:n mukaan virtuaalivaluutan tarjoajien harjoittamaan liiketoimintaan. Lain 2 §:n määritelmäsäännöksen mukaan mainitussa laissa virtuaalivaluutalla tarkoitetaan digitaalisessa muodossa olevaa arvoa, jota keskuspankki tai muu viranomainen ei ole laskenut liikkeeseen ja joka ei ole laillinen maksuväline, jota henkilö voi käyttää maksuvälineenä ja joka voidaan siirtää, tallentaa ja vaihtaa sähköisesti.

18. Virtuaalivaluutan tarjoajista annetun lain esitöissä (HE 167/2018 vp s. 84) on todettu, että virtuaalivaluutta ei voi olla laillinen maksuväline, koska velkojan ei ole pakko ottaa sitä vastaan. Velkoja ja velallinen voivat kuitenkin sopia virtuaalivaluutan hyväksymisestä maksuvälineenä.

19. Korkein oikeus katsoo, että bitcoin-virtuaalivaluutta on sopimukseen perustuva maksuväline, ja sen ulosmittauksessa palveluntarjoajan ylläpitämältä tililtä voidaan soveltaa niitä periaatteita, jotka koskevat pankkitilillä olevien varojen ulosmittaamista.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

20. Asiassa on riidatonta, että X Oy:n ylläpitämällä Coinmotion-tilillä on ollut B:n omistamia bitcoineja ennen kuin sinne on 25.5.2018 siirretty B:n A:lta saamilla varoilla ostetut 4,64377098 bitcoinia. Asiassa on myös riidatonta, että kysymyksessä oleva Coinmotion-tili on ollut yksin B:n nimissä ja määrättävissä.

21. Kirjallisena todisteena esitetyn B:n Coinmotion-tilille suoritettuja panoja ja sieltä tehtyjä ottoja koskevan selvityksen perusteella B:n tilillä on 24.5.2018 ollut 0,45540352 bitcoinia. A:lta tulleilla varoilla ostettujen bitcoinien jälkeen tilin saldo on 25.5.2018 ollut yhteensä 5,09917450 bitcoinia. B:n Coinmotion-tilin kulloisestakin saldosta esitettyjen kirjallisten todisteiden perusteella B on 30 000 euron määräisen bitcoin-oston jälkeen nostanut bitcoineja tililtä siten, että ulosoton hetkellä tilillä on ollut 4,40340874 bitcoinia eli vähemmän bitcoineja kuin niitä oli mainitulla 30 000 euron määrällä hankittu.

22. Arvioitaessa ulosottokaaren 4 luvun 9 §:n 1 momentin perusteella sitä, onko B:n hallinnassa ollut hänen omaisuudestaan erotettavissa olevaa sivullisen omaisuutta, merkityksellistä on se, että A:n osuutta bitcoineista ei ole pidetty erillään B:n muista varoista A:n lukuun. B:n Coinmotion-tilillä on ollut B:n bitcoineja jo silloin, kun sinne on talletettu A:n varoilla ostettuja bitcoineja. Tilillä on ollut ulosottohetkellä varoja vähemmän kuin mitä B on ollut hänen ja A:n välisessä suhteessa velvollinen säilyttämään A:n lukuun. A:n ja B:n väliseen sopimukseen perustuva tilitysvelvollisuus ja se, että tilitettävän saatavan määrä on ollut todettavissa asiassa esitetyistä tiliotteista, eivät osoita, että B:n hallussa olisi ollut hänen omaisuudestaan erotettavaa A:lle kuuluvaa omaisuutta.

23. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että ulosottomies on voinut ulosmitata kysymyksessä olevat bitcoinit B:n Coinmotion-tililtä B:n veloista. Hovioikeuden päätös on kumottava ja A:n ulosottovalitus hylättävä.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jää käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen ja oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo ja Timo Ojala. Esittelijä Jukka Loiva.

Avopuoliso B oli ostanut puoliosuuden kiinteistöstä, josta avopuoliso A ennestään omisti puolet ja jolla sijaitsevassa omakotitalossa avopuolisot asuivat. A ja B olivat yhdessä ottaneet pankkilainan, joka pääosin oli käytetty B:n ostaman kiinteistöosuuden kauppahinnan maksamiseen ja talon korjauskuluihin. Siltä osin kuin A oli maksanut B:n hyväksi käytettyä lainaosuutta, avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain 8 §:ssä tarkoitetun hyvityksen maksamisen edellytysten katsottiin täyttyvän ja B velvoitettiin suorittamaan hyvitystä A:lle. Kysymys myös hyvityksen sovittelun edellytyksistä sekä pesänjakajan palkkiosta.

L avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta 7 § 2 momentti, 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kemi-Tornion käräjäoikeuden tuomio 2.2.2018 nro 18/467 ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 24.4.2019 nro 147 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kirsi Erkkilä ja hovioikeudessa hovioikeudenlaamanni Teija Unkila, hovioikeudenneuvos Virve Salo (eri mieltä) ja asessori Meriel Koppström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

A vaati ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Toissijaisesti A vaati hovioikeuden tuomion muuttamista siten, että hyvityksen määräksi vahvistetaan 12 823,37 euroa.

B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja pesänjakajan ratkaisu

1. A ja B ovat olleet noin kahden vuoden kolmen kuukauden ajan avoliitossa, joka on päättynyt eroon 24.1.2016. Avopuolisoilla on yhteinen vuonna 2015 syntynyt lapsi. Ennen avoliittoa A oli asunut entisen aviopuolisonsa kanssa puoliksi omistamallaan kiinteistöllä sijaitsevassa omakotitalossa. A ja B ovat yhteiselämää aloittaessaan sopineet, että B ostaa A:n entisen aviopuolison osuuden kiinteistöstä, jota on ollut tarkoitus käyttää A:n ja B:n yhteisenä kotina. B on 2.4.2014 päivätyllä kauppakirjalla ostanut kyseisen osuuden 128 805,50 euron kauppahinnalla. Ennen kauppaa A ja B ovat ottaneet yhteisen 180 000 euron pankkilainan, jolla on maksettu B:n ostaman osuuden kauppahinta, A:n jäljellä ollut asuntolaina 26 805,50 euroa ja kiinteistöön kuuluvan omakotitalon avoliiton aikaisia korjauskuluja 24 389 euroa.

2. A ja B ovat lyhentäneet pankkilainaa yhtä suurin osuuksin niin, että sitä on omaisuuden erottelun yhteydessä tapahtuneeseen kiinteistön myyntiin mennessä ollut jäljellä 167 643,30 euroa. Kiinteistön myyntihinta on ollut 200 000 euroa, josta määrästä on maksettu jäljellä ollut lainan määrä, myyntikulut 6 710 euroa ja omaisuuden erottelua varten määrätyn pesänjakajan palkkio 10 456,94 euroa. Näiden erien jälkeen kauppahinnasta on jäänyt jäljelle 15 189,76 euroa.

3. A on omaisuuden erottelussa muun ohella vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (avoliittolaki) 8 §:ssä tarkoitettuna hyvityksenä se osa osapuolten yhteisesti omistaman tilan myynnistä saadusta kauppahinnasta, joka jäi jäljelle, kun siitä oli suoritettu osapuolten yhteinen asuntolaina ja myyntikulut sekä lisäksi rahaa niin, että hyvityksen määrä on yhteensä 51 000 euroa. B on kiistänyt hyvitystä koskevan vaatimuksen ja vaatinut, että kiinteistön kauppahinnasta myyntikulujen jälkeen jäljelle jäänyt osuus jaetaan osapuolten kesken heidän omistusosuuksiensa mukaisesti.

4. Pesänjakaja on 14.12.2016 velvoittanut B:n suorittamaan A:lle hyvityksenä vaaditun määrän. Pesänjakaja on todennut, että A on sijoittanut varoja B:n omistamaan omaisuuteen eli puoliosaan kiinteistöstä maksamalla sen kauppahinnasta 38 805,50 euroa sekä B:n osuuden kiinteistöön kohdistuneista remonttikustannuksista eli 12 194,50 euroa. Hyvityksestä on suoritettu omaisuuden erottelun yhteydessä se osa, joka osapuolten yhteisestä omaisuudesta jäi jäljelle jakokustannusten maksamisen jälkeen. Näin lasketusta yhteisen omaisuuden säästöstä laskettu B:n osuus 7 594,90 euroa on suoritettu A:lle hyvityksenä ja loppuosa hyvityksestä eli 43 405,11 euroa viivästyskorkoineen B on velvoitettu suorittamaan A:lle rahana.

Moitekanne ja alempien oikeuksien ratkaisut

5. B on pesänjakajan päätöstä koskevassa moitekanteessaan ensisijaisesti vaatinut, että pesänjakajan tekemä omaisuuden erottelu kumotaan siltä osin kuin hänet oli määrätty maksamaan A:lle omista varoistaan hyvitystä 43 405,11 euroa tai että hyvitys sovitellaan nollaan. Toissijaisesti B on vaatinut, että pesänjakajan tekemää omaisuuden erottelua muutetaan siten, että hyvityksen määräksi vahvistetaan 7 594,89 euroa.

6. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Käräjäoikeus on todennut, että A oli sijoittanut B:n kanssa yhdessä lainaamiaan varoja B:n puoliosuuteen kiinteistöstä sen kauppahinnan 128 805,50 euron ja B:n lainaosuuden 90 000 euron erotusta vastaavan määrän 38 805,50 euroa. A oli suorittanut omalla lainaosuudellaan kokonaan myös B:n osuuden omakotitalon remontista eli 12 194,50 euroa. Kun B ei ollut edes väittänyt saaneensa sanottua varojen sijoitusta A:lta lahjana eikä asiassa ollut esitetty näyttöä siitä, että A olisi muutoinkaan vastikkeetta halunnut luovuttaa varojaan B:lle, A:n lainaosuudellaan tekemää varojen sijoitusta B:n omistamaan puoliosaan kiinteistöstä oli pidettävä avoliittolain 8 §:n tarkoittamana panoksena yhteistalouden hyväksi. Mikäli B olisi ottanut tarvittavan lainan yksin omiin nimiinsä, hänelle olisi jäänyt velkaa kiinteistöstä sen myymisen jälkeen, toisin kuin oli tapahtunut. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n antama panos oli auttanut B:tä säilyttämään omaisuuttaan.

7. Käräjäoikeus on katsonut, että avoliiton jatkuessa A olisi saanut kiinteistön käytöstä vastiketta omistusosuutensa ylittävälle rahoituspanokselleen. Avoliiton päätyttyä A oli muuttanut pois kiinteistöltä. Verrattuaan A:n avoeron jälkeistä varallisuusasemaa aikaan ennen kiinteistöosuuden kauppaa ja yhteisen pankkilainan ottamista käräjäoikeus on todennut, että ilman hyvitystä B olisi saanut perusteetonta etua A:n kustannuksella. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut, että hyvityksen sovittelemiselle ei ollut perusteita.

8. Hovioikeus on muuttanut käräjäoikeuden tuomiota ja vapauttanut B:n velvollisuudesta maksaa A:lle rahana maksettavaa 43 405,11 euron suuruista hyvitysosuutta. Hyvityksen määräksi on vahvistettu kiinteistön kauppahinnasta pesänjakajan palkkio-osuus vähennettynä B:lle tullut määrä 7 594,89 euroa. Hovioikeuden mukaan A:n panoksen voitiin katsoa kartuttaneen tai säilyttäneen B:n omaisuutta avoliittolaissa tarkoitetulla tavalla A:n kustannuksella ainoastaan siltä osin kuin kiinteistön myynnistä pesänjakajan palkkiolla vähennettynä on jäänyt rahavaroja B:lle tämän omistusosuutta vastaavasti. Hovioikeus on antanut tässä arvioinnissa merkitystä B:n varallisuusoloille kiinteistön omistamisen osalta ennen ja jälkeen avoliiton purkautumisen ja ottaen erityisesti huomioon sen, että kiinteistön arvo oli lyhyessä ajassa laskenut ja että B:lle ei ollut jäänyt avoeron jälkeen lainkaan omaisuutta.

Kysymyksenasettelu

9. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko avoliittolain 8 §:ään perustuvan hyvityksen määrää korotettava käräjäoikeuden tuomitsemin tavoin A:n koko sijoituspanosta vastaavaan määrään ja jollei tähän suostuta, onko hyvitys ainakin vahvistettava ilman, että pesänjakajan palkkiota ensin vähennetään B:lle jäävää omaisuuden säästöä määritettäessä. Jos hyvityksen määrää korotetaan, B:n vaatimuksesta on lisäksi arvioitava sitä, onko hyvitystä soviteltava.

Sovellettava säännös ja sen tausta

10. Avoliittolain 8 §:n 1 momentin mukaan avopuolisolla on oikeus hyvitykseen, jos hän on yhteistalouden hyväksi antamallaan panoksella auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään tämän omaisuutta siten, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella. Pykälän 2 momentin mukaan yhteistalouden hyväksi annetuksi panokseksi katsotaan: 1) työ yhteisen talouden tai toisen avopuolison omistaman omaisuuden hyväksi; 2) varojen käyttö yhteiseen talouteen; 3) varojen sijoitus toisen avopuolison omistamaan omaisuuteen; tai 4) muu näihin verrattava toiminta. Pykälän 3 momentissa säädetään, että oikeutta hyvitykseen ei ole, jos yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta koitunut perusteeton etu on olosuhteet huomioon ottaen vähäinen.

11. Avoliittolain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 37/2010 vp s. 13-14) mukaan tavoitteena on ollut luoda säännökset avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta avoliiton päättyessä. Säännöksillä on pyritty edistämään oikeudenmukaisen lopputuloksen toteutumista omaisuuden erottelussa ottaen huomioon avopuolisoiden välillä avoliiton aikana vallinnut taloudellinen yhteisyys. Ehdotuksen lähtökohtana on ollut, että kumpikin avopuoliso pitää oman omaisuutensa avoliiton aikana sekä sen jälkeen.

12. Hallituksen esityksessä on todettu, että toimivassa yhteistalouteen perustuvassa parisuhteessa molemmat avopuolisot työskentelevät tasaveroisesti yhteisen talouden hyväksi kykyjensä mukaan. Jos toinen avopuoliso on kuitenkin työskennellyt tai panostanut varallisuudellaan yhteistalouden hyväksi siten, että hän on toimillaan kartuttanut tai auttanut säilyttämään toisen avopuolison omaisuutta, tilanne voi johtaa perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella omaisuutta eroteltaessa avoliiton päättyessä. Ehdotuksen mukaan avopuoliso voi tällaisessa tilanteessa vaatia hyvitystä antamastaan panoksesta (HE s. 14-15). Yhteistalouteen panostaminen sinällään ei riitä oikeuttamaan hyvitykseen, vaan panoksen tulee olla sen kaltainen, että se johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella omaisuutta eroteltaessa ilman hyvitystä. Hyvitykseen ei oikeuttaisi sellainen yhteistalouden hyväksi annettu panos, joka johtaa avoliiton päättyessä omaisuuden jakoon panosten mukaisessa suhteessa (HE s. 22). Panos voi yhtä hyvin olla niin työnä kuin taloudellisena sijoituksenakin annettu panostus yhteiseen tai toisen avopuolison talouteen. Omaan omaisuuteen sijoitettu työ tai varallisuus ei ole panos yhteisen talouden hyväksi. Hyvityksen määrä perustuu kokonaisvaltaiseen harkintaan puolisoiden panostuksesta. Hyvityksen määrän ei tarvitse perustua esimerkiksi tarkkoihin euromääriin, vaan hyvitystä määrättäessä otetaan huomioon omaisuuden omistussuhteet, avoliiton aikainen panos yhteistalouteen, panoksen vaikutus omaisuuden säilymiseen ja karttumiseen sekä muut puolisoiden talouteen vaikuttavat seikat (HE s. 23).

13. Lakivaliokunta on mietinnössään (LaVM 23/2010 vp s. 3) lausunut, että hallituksen esityksessä on pitkälti kyse nykyisen avopuolisoita koskevan varallisuusoikeudellisen oikeustilan kirjaamisesta lakiin. Mietinnön mukaan lähtökohtana on jatkossakin, että kumpikin avopuoliso pitää niin avoliiton aikana kuin sen jälkeenkin oman omaisuutensa. Lisäksi lain tasolla nimenomaisesti mahdollistetaan avopuolison yhteistalouden hyväksi antaman panoksen hyvittäminen avoliiton päättyessä nykyisten yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden ja oikeuskäytännön mukaisesti.

14. Korkein oikeus toteaa, että avoliiton päättymiseen liittyviä korvauskysymyksiä on ennen avoliittolain säätämistä ratkaistu lähinnä perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen nojalla. Korvausta on määrätty maksettavaksi esimerkiksi avopuolison toisen avopuolison omaisuuteen kohdistamasta työpanoksesta (KKO 1988:27), avopuolison toisen avopuolison omaisuuteen sijoittamista varoista (KKO 1988:28) sekä avopuolison perheen elatukseen käyttämien ansiotulojen sekä kotityön muodossa antamasta panoksesta toisen avopuolison omaisuuden kartuttamiseen (KKO 1993:168).

15. Edunpalautuksen tarkoittamana etuna on voitu pitää paitsi uuden varallisuusarvon saamista myös velkojen tai rasitusten kaventumista. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 1950 II 380 perusteeton etu on ilmennyt siten, että vasta syntymässä ollut velka syntyi määrältään pienempänä (ks. myös esim. KKO 1931 I 43, KKO 1979 II 134 ja 1984 II 6).

Yhteistalouden hyväksi annettu panos

16. B on väittänyt, että hän oli A:n ehdottamin tavoin suostunut ostamaan A:n entisen puolison osuuden kiinteistöstä sillä ehdolla, että hän saa puoliosuuden kiinteistöstä omistukseensa siitä huolimatta, että hänen rahoituspanoksensa ei kata hänen osuuttaan kauppahinnasta vaan vain puolet otetusta velasta. B on katsonut, että järjestelyssä on ollut kyse sopimuksesta ja lahjanluonteisesta oikeustoimesta. A on kiistänyt lahjoitustarkoituksen ja ilmoittanut antaneensa panoksen yhteistalouden hyväksi siinä uskossa ja tarkoituksessa, että yhteiselämä tulee kestämään loppuelämän.

17. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin näyttämättä jääneen, että kysymyksessä olisi ollut lahja. Näyttämättä on jäänyt sekin, että A ja B olisivat sopineet siitä, että A rahoittaa B:n puoliosuuden kauppahintaa ja tämän osuutta remonttikustannuksista avoliiton tulevasta kestosta riippumatta. B:n on päinvastoin täytynyt ottaa huomioon se lähtökohta, että tämänkaltainen yhteiseen talouteen kohdistuva rahoituspanos tehdään siinä tarkoituksessa, että yhteiselämä jatkuu. B ei ole edes väittänyt tulleensa tässä suhteessa erehdytetyksi tai pakotetuksi niin, että A:n menettelyn tarkoitusta olisi arvioitava toisin.

18. A on edellä kuvatuin tavoin sitoutunut avopuolisoiden yhdessä ottamaan 180 000 euron pankkilainaan. Pankkilainaa on käytetty A:n itsensä hyväksi siten, että sillä on maksettu hänen aikaisempi asuntolainansa ja A:n omistusosuutta kiinteistöstä vastaava puoliosuus omakotitalon remonttikustannuksista, määriltään yhteensä 39 000 euroa. Loppuosa lainasta on käytetty B:n ostaman kiinteistöosuuden kauppahinnan maksamiseen ja B:n puoliosuuteen sanotuista remonttikustannuksista. Sanotusta 180 000 euron lainasta on käytetty siten B:n hyödyksi yhteensä 141 000 euroa eli 51 000 euroa enemmän kuin A:n hyödyksi.

19. Korkein oikeus katsoo A:n antaneen yhteistalouden hyväksi avoliittolain 8 §:n 2 momentin 3 kohdassa tarkoitetun panoksen B:n omistamaan omaisuuteen sitoutumalla edellä kuvatuin tavoin yhteisvastuulliseen velkaan. Panoksen suuruutta määriteltäessä johtoa voidaan hakea yhteisvelallisen takautumisoikeudesta, josta säädetään velkakirjalain 2 §:n 2 momentissa. Jos jakoperusteesta ei ole sovittu, vakiintuneesti on katsottu, että velallisten keskinäisessä suhteessa velkavastuu jakautuu esimerkiksi sen mukaan, kuinka suuren osan vastikkeesta kukin velallinen on saanut (ks. esim. ehdotus velkakirjalaiksi, KomM 1936:1 s. 34 ja Olli Norros, Velvoiteoikeus, 2018 s. 365).

20. Korkein oikeus on antanut ennen avoliittolain voimaan tuloa ratkaisun KKO 2010:66, joka koskee saamisen vanhentumista. Kyseisessä tapauksessa avopuolisot olivat ostaneet omakotitalokiinteistön yhteiseksi asunnokseen. Toinen avopuolisoista oli rahoittanut kauppahinnasta 94 prosenttia ja toinen kuusi prosenttia. Ensin mainitun puolison tarkoituksena ei ollut ollut kauppahinnan maksutilanteessa lahjoittaa varojaan toiselle avopuolisolle. Korkein oikeus on asian taustaksi todennut (kohta 2), että kauppahintasuoritus oli siten ollut puolisoiden keskinäisessä suhteessa perusteeton ja enemmän suorittaneelle avopuolisolle oli tällä perusteella syntynyt varojen palautusta koskeva saaminen edun saaneelta avopuolisolta.

21. Korkein oikeus katsoo, että panoksen suuruus on lopullisesti määräytynyt sen mukaan, kuinka paljon A on maksanut B:n hyväksi käytettyä velkaosuutta takaisin pankille. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa kumpikin avopuoliso on lyhentänyt velkaa yhtä suurin osuuksin ja kiinteistön tultua realisoiduksi kummankin omistusosuuden mukainen osuus kauppahinnasta on käytetty velan maksuun.

22. Yhteisen velan pääomaa on lyhennetty yhteensä 12 356,70 euroa. Kun lasketaan avopuolisoiden hyväksi velasta käytettyjä osuuksia, A:n maksaman osuuden suuruus olisi edellä kohdassa 18 mainituista määristä johdettavan suhdeluvun 39/180 mukaisesti ollut 2 677,28 euroa ja B:n osuus suhdeluvun 141/180 mukaisesti 9 679,42 euroa. A on siten lyhentänyt yhteistä velkaa 3 501,07 euroa yli tällä tavoin määritellyn osuutensa. Sanottu määrä on kohdistunut B:n edellä mainituin perustein hyväkseen saamaan lainaosuuteen.

23. Vastaavalla tavalla laskettu A:n osuus kiinteistöä realisoitaessa maksamatta olleesta yhteisvastuullisesta pankkilainasta 167 643,30 eurosta on ollut 36 322,72 euroa. A:n kiinteistöosuuteen kohdistuvasta, myyntikustannuksilla vähennetystä myyntihinnasta on edellä mainitun 36 322,72 euron lisäksi käytetty lainan maksuun 47 498,93 euroa. Tämä viimeksi mainittu määrä on kohdistunut B:n edellä mainituin perustein hyväkseen saamaan lainaosuuteen.

24. A:n yhteistalouden hyväksi suorittaman panoksen määrä on edellä selostettujen B:n eduksi laskettavien lainanlyhennysten summa eli yhteensä 51 000 euroa.

Omaisuuden karttumista tai säilymistä koskeva arviointi

25. Asiassa on tämän jälkeen tarkasteltava, onko panos avoliittolain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla auttanut toista avopuolisoa kartuttamaan tai säilyttämään omaisuuttaan niin, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella.

26. Hovioikeus on oikeuskirjallisuuden kannanottoihin viitaten lausunut perusteluissaan, että A:n panoksen voidaan katsoa kartuttaneen tai säilyttäneen B:n omaisuutta avoliittolaissa tarkoitetulla tavalla A:n kustannuksella ainoastaan siltä osin kuin kiinteistön myynnistä on jäänyt rahavaroja B:lle tämän omistusosuutta vastaavasti. A on valituksessaan vaatinut koko antamansa panoksen palauttamista hyvityksenä katsoen, että B oli A:n panoksen perusteella saanut vastaavan suuruisen perusteettoman edun siten, että B oli välttynyt vastaavan suuruiselta velkavastuulta kiinteistöosuuttaan hankittaessa ja talon korjauksia kustannettaessa.

27. Korkein oikeus toteaa, että avoliittolain 8 §:n 1 momentin sanamuoto on tulkinnanvarainen sen suhteen, onko hyvityksen edellytyksiä ja määrää arvioitaessa annettava merkitystä sille, kuinka edun saaneen avopuolison omistaman omaisuuden nettomäärä on avoliiton aikana kehittynyt, ja rajoittuuko hyvityksen enimmäismäärä avopuolisolle erottelussa tulevan omaisuuden määrään. Sanamuoto ei estä sellaista tulkintaa, jonka mukaan hyvitystä voidaan määrätä, vaikka avopuolisolle erottelussa tulevan omaisuuden arvo alittaa hyvityksen määrän tai omaisuutta ei ole lainkaan. Edellytyksenä on tällöinkin, että toisen avopuolison antama panos on avoliiton aikana myötävaikuttanut toisen avopuolison omaisuuden karttumiseen tai säilymiseen. Lain esitöissä näihin kysymyksiin ei ole otettu nimenomaista kantaa.

28. Sen tulkinnan puolesta, että hyvitysmäärä rajoittuisi avopuolisolle erottelussa tulevan omaisuuden määrään, puhuu jossain määrin lain sanamuoto. Toisen avopuolison antaman panoksen tuottama perusteeton etu on hyvityssäännöksessä kytketty nimenomaan yhteistalouden purkamiseen omistussuhteiden perusteella eli ikään kuin omaisuuden erottelun lopputulokseen. Tämän tulkinnan mukaan hyvityksen määräämisen edellytykset eivät täyttyisi, jos erottelussa tulevan omaisuuden arvo alittaisi hyvityksen määrän tai jos avopuoliso olisi varaton. Myös oikeuskirjallisuudessa on esitetty kannanottoja, jotka puhuvat tämän suuntaisen tulkinnan puolesta (ks. Urpo Kangas, Perhe- ja jäämistöoikeuden perusteet, 2019, s. 440 ja Perhevarallisuusoikeus, 2018, s. 302–303).

29. Toisen suuntaista tulkintaa voidaan puolestaan perustella sillä avoliittolain esitöissäkin esitetyllä kannalla, jonka mukaan yhteistalouteen panostaneen osapuolen mahdollisuus saada korvausta yhtäältä avoliittolain hyvityssäännöksen ja toisaalta perusteettoman edun palautusta koskevan yleisen siviilioikeudellisen periaatteen nojalla pitäisi olla mahdollisimman yhtenäistä. Edellä todetuin tavoin avoliittolain hyvitystä koskevan sääntelyn taustalla on lakia edeltänyt perusteettoman edun palautusta koskenut oikeuskäytäntö (ks. KKO 2018:5, kohta 4).

30. Perusteettoman edun palautus ei pääsääntöisesti esty sellaisissakaan tapauksissa, joissa edunsaaja on hyvässä uskossa pitkänkin ajan kuluessa ottanut vastaan perusteetta saamansa suorituserät ja kuluttanut ne ennen edunpalautusvaatimuksen esittämistä. Tämäntyyppisissä tilanteissa palautusvelan alentaminen voi oikeuskäytännön ja -kirjallisuuden perusteella kuitenkin olla kohtuussyistä mahdollista (ks. KKO 1972 I 1, 1983 II 174 ja KKO 1986 II 126 sekä esimerkiksi Erkki Aurejärvi – Mika Hemmo, Velvoiteoikeuden oppikirja, 2007, s. 206–207 ja Olli Norros, Velvoiteoikeus, 2018 s. 146).

31. Korkein oikeus toteaa, että yhdenvertaisen kohtelun periaate puoltaa avoliittolain 8 §:n hyvityssäännöksen tulkitsemista siten, että säännöksen soveltaminen vastaa mahdollisimman pitkälle perusteettoman edun palautusta koskevia vakiintuneita tulkintoja ja oikeuskäytäntöä eikä ainakaan ole ristiriidassa niiden kanssa, elleivät avoliittolain soveltamisalaan kuuluvissa tilanteissa esiin tulevat erityispiirteet muuta edellytä.

32. Korkein oikeus katsoo, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella ottamatta huomioon avopuolisoiden henkilökohtaisen varallisuuden arvoa sekä yhteisten velkasitoumusten laskennallisia osuuksia, voi johtaa hyvitettävän perusteettoman edun saamiseen toisen osapuolen kustannuksella. Näin on siltäkin osin kuin toisen avopuolison yhteistalouteen sijoittama panos ylittää edun saaneen avopuolison hyväksi erottelussa tulevan omaisuuden määrän. Kun A:n antama edellä mainittu panos on avoliiton aikana osaltaan auttanut B:tä hankkimaan omistukseensa osuuden kiinteistöstä ja korjauttamaan sitä, pelkästään se seikka, että B:lle on kiinteistön myynnistä jäänyt rahavaroja panoksen määrää vähemmän, ei estä hovioikeuden ratkaisusta ilmenevää suuremman hyvityksen tuomitsemista, jos muut avoliittolain 8 §:n edellytykset täyttyvät.

Perusteeton etu ja hyötyminen toisen kustannuksella

33. Avoliittolain 8 §:n 1 momentin säännöksessä ei tarkemmin määritellä, milloin toiselle syntynyttä etua on pidettävä perusteettomana. Esitöistä ilmenevin tavoin johtoa voidaan hakea yleistä perusteettoman edun periaatetta koskevasta käytännöstä. Avoliiton purkautumistapauksissa edun perusteettomuutta arvioidaan yleensä siitä lähtökohdasta, että yhteiselämää ja sen jatkumista silmällä pitäen tehty varallisuudensiirto on myöhemmin osoittautunut tarkoitustaan vastaamattomaksi. Avoliittolain tarkoittamaan perusteettomuusarviointiin ja hyötymiseen toisen avopuolison kustannuksella liittyy kuitenkin erityispiirteitä, joiden vuoksi omistussuhteiden mukaan tapahtuva omaisuuden erittely ei välttämättä johda oikeudenmukaiseen lopputulokseen. Näitä erityispiirteitä ovat muun muassa se, että varallisuuden kartuttaminen on voinut ajoittua tavanomaisia varallisuusoikeudellisia oikeussuhteita pidemmälle ajanjaksolle ja myös, että toinen avopuoliso on voinut muutoin kuin rahallisesti, esimerkiksi koti- ja hoivatyötä tekemällä, antaa oman panoksensa yhteiseen talouteen.

34. Korkein oikeus on ennen avoliittolain säätämistä annetuissa edunpalautusratkaisuissaan KKO 1998:7 ja KKO 2010:66 arvioinut edun perusteettomuutta. Ensin mainitussa ratkaisussa Korkein oikeus on katsonut, että tilan yhteisomistaja A oli toiminnallaan kohottanut tilan arvoa toiseen yhteisomistajaan B:hen verrattuna enemmän kuin hänen omistusosuutensa olisi edellyttänyt. Kun A ei ollut voinut tarkoittaa toimenpiteillään B:n omaisuuden kartuttamista sillä tavoin kuin tilan myöhemmän halkomisen lopputuloksen perusteella oli tapahtunut, hänellä oli oikeus saada kohtuullinen korvaus tilan arvoa kohottaneista työ- ja rahasuorituksistaan. Ratkaisussa KKO 2010:66 yhteisen omaisuuden hankintaan pienemmällä rahoituspanoksella osallistuneen avopuolison katsottiin saaneen varat hyväkseen perusteettomasti.

35. Avoliittolain 8 §:ssä tarkoitetun hyvityksen edellytykseksi on säädetty, että toinen osapuoli saa perusteetonta etua toisen kustannuksella. Jos osapuolten panokset yhteiseen talouteen ovat tasapainossa, hyvityksen määräämiselle ei ole edellytyksiä. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa ei ole väitettykään, että B olisi antanut yhteistalouden hyväksi sellaista avoliittolain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua panosta, joka olisi otettava huomioon arvioitaessa A:n antaman panoksen hyvitettävyyttä. A:n ja B:n avoliitto on ollut suhteellisen lyhytaikainen, eikä asiassa muutoinkaan ole tullut esiin sellaisia avopuolisoiden välillä avoliiton aikana vallinnutta taloudellista yhteisyyttä korostavia seikkoja, joiden johdosta panoksen hyvitettävyyttä voitaisiin arvioida toisin.

36. B:n mukaan hyvityksen edellytyksiä ja soviteltavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että hänen kiinteistöosuudestaan sitä avosuhteen purkautumisen jälkeen myytäessä saatu kauppahinta ei ole vastannut sitä ostohintaa, jolla B oli kyseisen omaisuuden hankkinut. Korkein oikeus toteaa, että yhteiseksi hankitun kiinteistön arvonnousu laskettaisiin omaisuutta eroteltaessa avopuolisoiden hyväksi lähtökohtaisesti heidän omistusosuuksiensa suhteessa. Pelkästään markkinahintojen muutokseen perustuva kiinteistön arvonnousu ei siten merkitse sitä, että toinen puolisoista olisi avoliittolain 8 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla omalla panoksellaan säilyttänyt tai kartuttanut yhteisen omaisuuden arvoa. Tällöin on johdonmukaista katsoa, että toisen avopuolison omaisuuteen varoja sijoittaneelle avopuolisolle maksettavaa hyvitystä määrättäessä kiinteistön väitettyä arvonlaskua tai kiinteistöstä alun perin maksettua hintaa, joka ylittää siitä sittemmin realisoitaessa saatavan myyntihinnan, ei oteta huomioon hyvitystä alentavina seikkoina.

37. Korkein oikeus katsoo edellä kohdista 14, 15 ja 34 ilmenevä oikeuskäytäntö huomioon ottaen, että yhteistalouden purkaminen yksinomaan omistussuhteiden perusteella ja ottamatta huomioon A:n antamaa panosta B:n lainaosuuden lyhentämiseksi johtaisi siihen, että B saisi perusteetonta etua A:n kustannuksella. Avoliittolain 8 §:ssä säädetyt edellytykset ovat siten täyttyneet, ja A:n panosta vastaavan hyvityksen tuomitsemiselle on edellytykset.

Hyvityksen sovittelu

38. B on kanteessaan vaatinut, että hyvityksen määrää on soviteltava, jos A:lla katsotaan olevan oikeus hyvitykseen. B on vedonnut sovittelun perusteena heikkoon taloudelliseen asemaansa sekä siihen, että kiinteistön arvo oli omistusaikana alentunut ja että laina oli käytetty yhteisesti sovittuun remonttiin. Alemmat oikeudet ovat hylänneet sovitteluvaatimuksen avoliiton lyhyen keston vuoksi ja sillä perusteella, että myös A:n taloudellinen tilanne on varsin heikko.

39. Korkein oikeus toteaa, että avoliittolakiin ei sisälly hyvityksen kohtuullistamissäännöstä. Yleisen edunpalautusvastuun sovittelua on pidetty oikeuskirjallisuudessa mahdollisena (ks. esimerkiksi Aurejärvi – Hemmo, Velvoiteoikeuden oppikirja, 2007, s. 206 ja Norros, Velvoiteoikeus, 2018, s. 146), mutta sovittelu on nähty selvänä poikkeuksena palautusvastuun täysimääräisyydestä.

40. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisuissaan KKO 1983 II 174 ja 1986 II 126 sovitellut perusteettomana etuna palautettavaksi tuomitsemaansa määrää. Ensin mainitussa tapauksessa työntekijälle oli perusteettomasti maksettu työsuhteeseen perustuvia korvauksia yli neljän vuoden ajalta. Työntekijä oli voinut maksuperusteita koskevien säännösten tulkinnanvaraisuus huomioon ottaen luottaa siihen, että työnantaja oli selvittänyt maksuperusteet ja velvollisuutensa maksujen suorittamiseen. Näistä syistä ja ottaen huomioon työntekijän varallisuusolot katsottiin kohtuulliseksi sovitella työntekijän takaisin maksettavaa määrää.

41. Ratkaisussa KKO 1986 II 126 asuntotuotantolain alaisten asunto-osakkeiden ostajat olivat puolestaan maksaneet asunto-osakeyhtiön laatiman tahattoman virheellisen laskelman vuoksi kauppahintaa enemmän kuin mihin hintaan myyjät olivat olleet oikeutettuja osakkeet myymään. Kun virheellisyys oli paljastunut vasta jälkeenpäin tilanteessa, jossa myyjät olivat ehtineet sopeuttaa taloutensa saamansa kauppahinnan mukaiseksi ja kun palautettavaksi vaadittu summa oli verrattain korkea, palautettavaa määrää soviteltiin.

42. Korkein oikeus katsoo, että sovittelua puoltavana seikkana voidaan tässä tapauksessa pitää tuomitun hyvityksen suurta määrää, jonka seurauksena B:n velkavastuu A:lle käy raskaaksi, kun otetaan huomioon B:n taloudellisista oloista saatu selvitys. B:lle ei ole avoliiton päätyttyä jäänyt omaisuutta.

43. Sovittelua puoltaa myös se, että puolisoiden tarkoituksena on ollut käyttää nyt kysymyksessä olevaa kiinteistöä perheen yhteisenä kotina eikä kysymys siten ole ollut esimerkiksi ansaintatarkoituksessa hankitusta sijoitusvarallisuudesta. Kiinteistöllä asumisen aika on jäänyt ennakoitua lyhyemmäksi, eivätkä osapuolet ole asumisaikana ehtineet juurikaan lyhentää yhteistä lainaa. A on myös omalta osaltaan taloudellisesti kärsinyt kiinteistön arvon alentumisesta. Kiinteistön arvon alentumisesta aiheutuva taloudellinen taakka on kuitenkin B:lle suhteellisesti raskaampaa kuin A:lle, sillä B ei ole kyennyt sijoittamaan kiinteistöä hankittaessa siihen lainkaan omaa pääomaa. B:lle ei ole jäänyt puolisoiden omaisuuden erottelun jälkeen omaisuutta, vaan hänen on hyvitystä A:lle maksaakseen täällä esittämänsä mukaan otettava uutta lainaa. Lisäksi merkitystä voidaan antaa vähäisessä määrin B:n kiinteistöosuuden hankintaan liittyneille olosuhteille, vaikka niillä ei ole edellä todetulla tavalla katsottu olevan merkitystä hyvityksen edellytyksiä arvioitaessa.

44. Sovittelua vastaan puhuvana seikkana on A:n heikosta taloudellisesta asemasta esitetty selvitys. Lisäksi kiinteistön odotettua heikompi realisointitulos on edellä todetun mukaisesti vaikuttanut kielteisesti myös A:n taloudelliseen asemaan.

45. Korkein oikeus päätyy näitä seikkoja punnittuaan siihen, että sovittelulle on esitetty riittävän painavat perusteet. Hyvityksen määrää sovitellaan siten, että B:n A:lle maksettavan hyvityksen kohtuulliseksi määräksi arvioidaan 41 000 euroa. Tästä määrästä tulee vähennettäväksi toimituskokouksessa sovittu 1 000 euron hyvitys A:lta B:lle, jolloin hyvityksen lopulliseksi määräksi vahvistetaan 40 000 euroa.

Pesänjakajan palkkio

46. A:n mukaan siinä tapauksessa, että hyvityksen määräksi ei vahvisteta 51 000 euroa, on hovioikeuden katsottava arvioineen hyvityksen määrän väärin vähentäessään kiinteistön kauppahinnasta pesänjakajan palkkion määrän 10 456,94 euroa. B:n mukaan pesänjakajan palkkio on osapuolten yhteistä velkaa, joka on tullut ottaa huomioon nettovarallisuuslaskelmassa.

47. Avoliittolain 7 §:n 2 momentin mukaan pesänjakaja toimittaa omaisuuden erottelun siten kuin perinnönjaosta säädetään. Lakivaliokunta on viimeksi mainittua lainkohtaa koskevissa perusteluissaan (LaVM 23/2010 vp s. 5) viitannut perintökaaren 23 luvun 4 §:n 4 momenttiin, jonka mukaan pesänjakajalla on oikeus saada pesän varoista pesän laatuun ja laajuuteen sekä tehtävän suorittamiseen käytettyyn työhön katsoen kohtuullinen palkkio sekä korvaus kuluistaan. Valiokunta on viitannut mainittua perintökaaren säännöstä koskevaan oikeuskäytäntöön ja todennut säännöstä tulkitun niin, että aviopuolisot vastaavat pesänjakajan palkkiosta henkilökohtaisesti yhdessä (KKO 1985 II 88, KKO 1992:47 ja KKO 2006:21). Lakivaliokunta on näkemyksenään lausunut, että avioliittotapauksia koskevaan oikeuskäytäntöön voidaan tukeutua myös avoliittotapauksissa.

48. Mainitun oikeuskäytännön mukaan aviopuolisot vastaavat yleisen säännön mukaisesti palkkion suorittamisesta yhteisvastuullisesti henkilökohtaisilla varoillaan (KKO 1985 II 88, KKO 1992:47 ja KKO 2006:21, kohta 4), koska avioliittolaissa ei ole säännöstä, jossa määriteltäisiin vastuu omaisuuden erottelun tai osituksen suorittajalle tulevasta palkkiosta, ja koska toimitus tapahtuu asianosaisten edun vuoksi.

49. Koska myöskään avoliittolaissa ei ole säännöstä pesänjakajan palkkion suorittamisesta ja kun avopuolisoiden eroteltava omaisuus ei muodosta perintökaaren 23 luvun 4 §:n 4 momentissa tarkoitettua pesää, jonka varoista pesänjakajalla olisi oikeus saada palkkio, olisi A:n ja B:n tullut lähtökohtaisesti vastata pesänjakajan palkkiosta henkilökohtaisilla varoillaan eikä pesänjakajan palkkiota olisi tullut kattaa avopuolisoiden yhteisen omaisuuden säästöstä.

50. Kun pesänjakajan palkkiota ei oteta huomioon, on yhteisen kiinteistöomaisuuden säästöksi kiinteistön realisoinnin jälkeen jäänyt 25 646,73 euroa, josta B:n osuus on puolet eli 12 823,37 euroa. B:n on suoritettava A:lle mainitun kiinteistön myynnistä saadun osuutensa ohella omista varoistaan 27 176,63 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Hyvityksen määräksi vahvistetaan 40 000 €, josta B on hovioikeuden vahvistaman 7 594,89 euron hyvityksen lisäksi velvollinen maksamaan rahana 32 405,11 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettu seitsemän vuorokauden enimmäisaika tutkintavangin sijoittamiselle poliisin säilytystilaan alkaa kulua vangitsemispäätöksestä.

TutkintavankeusL 2 luku 1 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 24.5.2019 nro 19/212 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 30.7.2019 nro 419 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Heli Leinonen ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Aki Rasilainen ja Hanna Paronen sekä asessori Marleena Tuikkala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänet määrätään siirrettäväksi tutkintavankilaan viimeistään 28.5.2019.

Apulaispoliisipäällikkö vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Käräjäoikeus on 24.5.2019 vanginnut A:n todennäköisin syin epäiltynä törkeästä ryöstöstä ja törkeästä kotirauhan rikkomisesta sekä määrännyt hänet sijoitettavaksi tutkintavankilan sijasta poliisivankilaan, kunnes tarvittavat tutkintatoimet saadaan suoritetuksi. Käräjäoikeus on kuitenkin määrännyt, että A on viimeistään 31.5.2019 siirrettävä tutkintavankilaan, jollei muuta määrätä.

2. A on kannellut poliisivankilaan sijoittamista koskevasta määräyksestä hovioikeuteen ja vaatinut, että hänet siirretään tutkintavankilaan viimeistään 28.5.2019. A:n mukaan poliisivankilaan sijoittamista koskeva seitsemän vuorokauden enimmäisaika on alkanut kulua siitä, kun poliisi on ottanut hänet kiinni 21.5.2019, jolloin hän on menettänyt vapautensa.

3. A on 28.5.2019 eli hovioikeuskäsittelyn aikana siirretty esitutkintaviranomaisen päätöksellä tutkintavankilaan.

4. Hovioikeus on tutkinut kantelun ja katsonut, ettei se antanut aihetta toimenpiteisiin. Hovioikeus on lausunut, että tutkintavankeuslaista tai sen esitöistä ei ilmene, mistä lasketaan alkavan seitsemän vuorokauden enimmäisaika, joka tutkintavankia voidaan säilyttää poliisin säilytystilassa. Tutkintavankeuslain soveltamisala huomioon ottaen enimmäisaikaa laskettaessa ei kuitenkaan ollut syytä ottaa huomioon aikaa, jonka epäilty oli ollut kiinniotettuna ja pidätettynä ennen vangitsemistaan.

Kysymyksenasettelu

5. Asiassa on ensiksi ratkaistava, saako käräjäoikeuden päätökseen tutkintavangin säilytyspaikasta hakea muutosta kantelemalla ja voidaanko asia tutkia muutoksenhakutuomioistuimessa sen jälkeen, kun muutoksenhakijan sijoitus poliisivankilassa on päättynyt. Jos vastaus on myöntävä, kysymys on siitä, mistä ajankohdasta tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentin tarkoittama seitsemän vuorokauden enimmäisaika lasketaan.

Muutoksenhakuoikeus

6. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 1 §:n mukaan muutosta käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan hovioikeudelta valittamalla. Käräjäoikeuden tuomioon ja lopulliseen päätökseen sekä samassa yhteydessä tehtyyn muuhun ratkaisuun saa hakea muutosta valittamalla, jollei muutoksenhakua ole erikseen kielletty.

7. Pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 momentin mukaan vangitsemisasiassa annettuun päätökseen ei saa hakea erikseen muutosta valittamalla. Vangittu saa kuitenkin kannella päätöksestä, jolla hänet on vangittu tai määrätty pidettäväksi edelleen vangittuna.

8. Tutkintavangin sijoittamisesta poliisin säilytystilaan säädetään tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa. Sijoittamisesta päättää vangitsemisesta päättävä tuomioistuin. Tutkintavankeuslaissa tai pakkokeinolaissa ei ole nimenomaisia muutoksenhakusäännöksiä, jotka koskisivat tuomioistuimen määräystä poliisin tiloihin sijoittamisesta. Tutkintavankeuslain 15 luvun muutoksenhakua koskevat säännökset eivät sovellu asiaan.

9. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:64 katsonut, että yhteydenpidon rajoittamista koskevaan päätökseen voitiin nimenomaisen säännöksen puuttuessa hakea muutosta soveltaen muutoksenhakua vangitsemisasiassa koskevia pakkokeinolain säännöksiä. Yhteydenpidon rajoittamista koskevasta muutoksenhausta on sittemmin säädetty erikseen.

10. Kuten yhteydenpidon rajoittamista koskevalla asialla, myös sijoittamista koskevalla päätöksellä on kiinteä liityntä vangitsemisasiaan. Johdonmukaista on, että vangitsemispäätöksen yhteydessä annettavaan sijoittamismääräykseen voidaan hakea muutosta samalla tavalla kuin yhteydenpidon rajoittamista koskevaan määräykseen. Muutoksenhakuun voidaan siten soveltaa pakkokeinolain 3 luvun 19 §:n 1 momenttia. Eroa ei ole aihetta tehdä myöskään sen mukaan, hakeeko vangittu muutosta vain sijoittamista vai myös vangitsemista koskevaan päätökseen.

11. A:lla on siten ollut oikeus vaatia kanteluteitse muutosta käräjäoikeuden päätökseen, jolla hänet on määrätty sijoitettavaksi poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan.

Sijoituksen päättymisen vaikutus kantelun käsittelemiseen

12. A on saattanut Korkeimman oikeuden tutkittavaksi, onko määräykselle hänen sijoittamisestaan poliisin säilytystilaan 28.-31.5.2019 ollut lailliset perusteet. A on käräjäoikeuden määräyksen mahdollistamasta pidemmästä säilyttämisajasta huolimatta siirretty tutkintavankilaan jo 28.5.2019. Sijoittamista koskeneen ratkaisun lopputulokseen ei voida enää puuttua. Tilanne on tältä osin ollut sama jo hovioikeuden antaessa päätöksensä A:n kanteluun.

13. Vangitseminen pakkokeinona merkitsee vakavaa puuttumista henkilökohtaiseen vapauteen, ja on siten tärkeää, että vangitseminen tapahtuu laillisin ja yhtenäisesti sovelletuin perustein. Näistä syistä oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että muutoksenhakutuomioistuimella on mahdollisuus tutkia vangitsemisratkaisun perusteet, vaikka muutoksenhaun kohteena olevan ratkaisun lopputulokseen ei olisikaan enää mahdollista puuttua (esim. KKO 1998:90).

14. Tutkintavangin sijoituspaikkaa koskeva määräys ei merkitykseltään rinnastu vangitsemispäätökseen, vaikka poliisivankilaan sijoittaminen saattaa johtaa käytännössä laajempiin tutkintavangin toimintavapauden rajoituksiin kuin sijoitus varsinaiseen tutkintavankilaan. Pakkokeinojen oikeusturva- ja valvontajärjestelmä rakentuu kuitenkin nykyään yleisesti sille, että pakkokeinon laillisuus voidaan saattaa tuomioistuimen käsiteltäväksi jälkikäteisesti, vaikka ratkaisun lopputulokseen ei voida enää puuttua (KKO 2003:128, KKO 2004:7, KKO 2009:54 ja KKO 2018:52, kohta 9). Korkein oikeus toteaa, ettei jälkikäteisen tutkimisen tarvetta ole aihetta arvioida toisin, kun kysymys on tutkintavangin sijoituspaikkaa koskevasta päätöksestä.

15. A:lla on siten oikeudellinen tarve saada muutoksenhakutuomioistuimen lausunto sijoittamista koskevan päätöksen lainmukaisuudesta senkin jälkeen, kun hänen sijoittamisensa poliisivankilaan on päättynyt.

Sijoittamisen enimmäisaikaa koskeva säännös

16. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikosasian johdosta vangittu henkilö on viipymättä vietävä tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Vangitsemisesta päättävä tuomioistuin voi kuitenkin säännöksen 3 momentin mukaan päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi, turvallisuussyistä tai rikoksen selvittämiseksi. Tutkintavankia ei saa tällöinkään pitää poliisin säilytystilassa seitsemää vuorokautta pidempää aikaa, ellei siihen ole säännöksessä mainittuja poikkeuksellisen painavia syitä.

17. A on vedonnut siihen, että säännökselle on annettava perusoikeusmyönteinen tulkinta niin, että seitsemän vuorokauden enimmäisajan lasketaan alkavan vapauden menettämisestä eikä vasta vangitsemisesta.

18. Perusoikeusmyönteisellä laintulkinnalla tarkoitetaan yleisesti sitä, että tuomioistuimen on valittava perusteltavissa olevista lain tulkintavaihtoehdoista sellainen, joka parhaiten edistää perusoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka eliminoi perustuslain kanssa ristiriitaisiksi katsottavat vaihtoehdot. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan (KKO 2020:2, kohta 21 ja KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36). Perusoikeusmyönteinen laintulkinta ei väistämättä tarkoita muiden, esimerkiksi sääntelyn tarkoitusta ja johdonmukaisuutta koskevien, tulkintaperusteiden sivuuttamista (ks. KKO 2013:44).

Korkeimman oikeuden arviointi

19. Korkein oikeus toteaa, että tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentista ei suoraan ilmene, mistä ajankohdasta lainkohdassa tarkoitettu enimmäisaika lasketaan. Vain momentin sanamuotoa tarkastelemalla ei voida pitää poissuljettuna tulkintaa, jonka mukaan rikoksesta epäillyn vangitsemispäätöstä edeltävä aika poliisin tiloissa olisi rinnastettava siihen poliisin tiloissa pitämiseen, joka perustuu tuomioistuimen antamaan vangitsemis- ja sijoittamispäätökseen. Näin on erityisesti sen vuoksi, että tavallisesti rikoksesta epäilty on tutkintavankeuden alkaessa ennestään pidätettynä, jolloin vangitsemisen yhteydessä tehty päätös poliisivankilaan sijoittamisesta johtaa yhtäjaksoiseen poliisin säilytystiloissa pitämiseen.

20. Nykyisen tai sitä edeltäneen säännöksen (768/2005) esitöistä ei ilmene, mistä lukien enimmäisaika on tarkoitettu laskettavan. Tiedossa ei ole, että oikeuskäytännössä olisi enimmäisaikaa laskettaessa noudatettu vakiintunutta ja yhdenmukaista käytäntöä.

21. Tutkintavankeus alkaa vangitsemispäätöksestä, ja tutkintavankeuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan lakia sovelletaan tutkintavankeuden toimeenpanoon. Tutkintavangilla tarkoitetaan tuomioistuimen päätöksellä vangittua, ei poliisin pakkokeinolain nojalla kiinniottamaa tai pidättämää henkilöitä. Näiden pakkokeinojen käyttämiselle on omat, itsenäiset enimmäisajat. Niistä ei säädetä tutkintavankeuslaissa vaan pakkokeinolaissa.

22. Tulkinnallisena lähtökohtana on, että laissa ja toisiinsa liittyvissä laeissa käsitteitä käytetään johdonmukaisesti tarkoittamaan samaa asiaa. Pakkokeinolaki, tutkintavankeuslaki ja myös laki poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta muodostavat lainsäädännöllisen kokonaisuuden. Niissä kaikissa säädetään rikokseen perustuvasta vapauden menettämisestä mutta erotellen selvästi esitutkinta- ja rikosprosessin eri vaiheissa tapahtuvat vapauden menettämisen perusteet ja niistä käytettävät nimitykset.

23. Tutkintavankeuslain nyt tarkasteltavan 2 luvun 1 §:n 3 momentin sanamuotona on, että tutkintavankia ei saa pitää poliisin tiloissa seitsemää päivää pidempää aikaa. Vastaavasti pykälän 4 momentissa säädetään, että asia on saatettava tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos - poikkeuksellisten syiden vuoksi - tutkintavankia on säilytettävä poliisin säilytystilassa yli seitsemän vuorokautta (ks. KKO 2020:67). Säännösten sanamuodon mukaan kysymys on nimenomaan siitä ajasta, jonka henkilö voi joutua tutkintavankina olemaan poliisin tiloissa. Korkein oikeus katsoo, että säännöksen sanamuoto, ottaen huomioon myös kohdassa 21 mainitut lainsäädännön systemaattiset syyt, puoltaa selvästi tulkintaa, jonka mukaan enimmäisaika lasketaan vangitsemispäätöksestä.

24. Tutkintavangin pitäminen poliisin säilytystilassa yli seitsemän vuorokauden ajan edellyttää vielä painavampia syitä kuin mitä vaaditaan lyhyemmältä ajalta. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2020:67 (kohta 17) katsonut, että tällaista pidempää sijoittamista koskeva asia on saatettava uudestaan tuomioistuimen harkittavaksi ennen kuin seitsemän vuorokauden aika on kulunut umpeen. Jos tulkintana olisi, että myös pidätysaika laskettaisiin osaksi seitsemän vuorokauden määräaikaa, jouduttaisiin uusi käsittely tiukemmin edellytyksin toteuttamaan tuomioistuimessa jo muutaman päivän kuluessa ensimmäisestä vangitsemisistunnosta. Näin nopea velvollisuus uudelleen käsittelemiseen poikkeaisi pakkokeinolainsäädännön muusta uudelleen käsittelemissäännöstöstä.

25. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole kantelussaan väittänyt, että poliisin tiloihin sijoittamisen edellytykset eivät olisi täyttyneet tai että hänen olosuhteensa poliisin tiloissa olisivat puutteelliset. Kantelu koskee ainoastaan tulkintaa siitä, miten sijoittamispaikkaa koskevassa säännöksessä oleva määräaika on laskettava.

26. Korkein oikeus toteaa, että tulkinnassa on otettava huomioon ne syyt ja tavoitteet, joita lakia säädettäessä on esitetty tutkintavankeuden lyhentämisen perusteeksi ja uudistushankkeiden tueksi. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momentin muutokseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 252/2016 vp) todetaan, että kansainväliset valvontaelimet ja eduskunnan oikeusasiamies ovat toistuvasti arvostelleet Suomea siitä, että tutkintavankeja säilytetään poliisin tiloissa. Vastuun esitutkinnasta ja vastuun tutkintavangin olosuhteista ja säilyttämisestä on oltava eri viranomaistahoilla, koska muutoin järjestelyssä piilee tutkintavangin painostamis- tai lahjomisvaara. Vaikka tällaista painostamisvaaraa ei konkreettisessa yksittäistapauksessa olisikaan osoitettavissa, valvontaelimet katsovat, että pelkkä mahdollisuus antaa aiheen arvostelulle. Myös Euroopan neuvoston vankilasääntöjen mukaan tutkintavankeja ja vankeja tulisi lähtökohtaisesti pitää ainoastaan vankiloissa. Poliisivankiloiden säilytystilojen olosuhteet, niissä tarjolla olevat mahdollisuudet sellin ulkopuolella järjestettävään toimintaan ja ulkoiluun sekä terveydenhuoltopalvelut ovat puutteelliset. Poliisivankiloita ei ole suunniteltu vapautensa menettäneiden pitkäaikaiseen säilyttämiseen (HE 252/2016 vp s. 6 ja 26). Korkein oikeus toteaa kuitenkin, ettei esimerkiksi Euroopan neuvoston kidutuksen vastainen komitea (CPT) ole pitänyt tutkintavankien oloja poliisin säilytystiloissa sinänsä epäinhimillisinä tai alentavina.

27. Edellä kuvattu arvostelu on osaltaan johtanut siihen, että tutkintavankien säilyttämiselle poliisin tiloissa asetettu lähtökohtainen enimmäisaika on vuoden 2019 alusta lyhennetty neljästä viikosta nykyiseen seitsemään vuorokauteen. Poliisin säilytystiloja on tämän jälkeen kehitetty, ja huonokuntoisimpia tiloja on suljettu. Tilojen kunto kuitenkin vaihtelee. Oikeusministeriö on käynnistänyt lainvalmisteluhankkeen, jonka yhtenä tavoitteena on tutkintavankien sijoittaminen tutkintavankilaan välittömästi vangitsemisoikeudenkäynnin jälkeen vuoteen 2025 mennessä.

28. Korkein oikeus toteaa, että ratkaistavana oleva tulkintakysymys voi vaikuttaa enintään neljän vuorokauden pituisen ajan siihen, kuinka kauan tutkintavankia voidaan pitää poliisin tiloissa ilman poikkeuksellisen painavaa syytä. Vaikka poliisin säilytystilat voivat edelleen rajoittaa tutkintavangin toimintamahdollisuuksia, kysymys ei ole tutkintavangin perusoikeuksien kannalta kovin merkittävistä lisärajoituksista. Poliisin tiloihin sijoittamisen edellytyksistä, määräajoista ja tuomioistuinkäsittelystä on säädetty laissa varsin yksityiskohtaisesti.

29. Korkein oikeus katsoo, että säännöksen sanamuodosta lähtevät yleiset laintulkinnan periaatteet johtavat yhdensuuntaisesti siihen, että lähtökohtainen tutkintavangin sijoittamisen enimmäisaika määräytyy vangitsemisajankohdan perusteella. Näin ollen kysymys ei ole sellaisesta tilanteesta, jossa harkittavana olisivat erilaiset perusteltavissa olevat tulkinnat, joista olisi valittava perusoikeudet parhaiten turvaava vaihtoehto.

30. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy säännöksen tulkinnassa samaan lopputulokseen kuin hovioikeus.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo ja Jussi Tapani. Esittelijä Johannes Koskenniemi.

Tutkintavankia ei olisi saanut ensimmäisessä vangitsemisoikeudenkäynnissä määrätä pidettäväksi poliisin säilytystilassa seitsemää vuorokautta pidempää aikaa. (Ään.)

TutkintavankeusL 2 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 13.3.2019 nro 887 ja Helsingin hovioikeuden päätös 21.3.2019 nro 363 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Emilie Henn ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Åsa Nordlund ja Päivi Saukonoja sekä asessori Matti Pyöriä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin hänet on sijoitettu Helsingin poliisivankilaan määräyksin, että hänet on siirrettävä viimeistään neljän viikon kuluttua tutkintavankilaan.

Tutkinnanjohtaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Tutkinnanjohtaja on 12.3.2019 vaatinut, että A vangitaan todennäköisin syin epäiltynä taposta ja että hänet tutkinnallisista syistä ja sotkemisvaaran takia sijoitetaan tutkintavankilan sijasta poliisivankilaan 10.4.2019 asti. A on katsonut, että edellytyksiä poliisivankilaan sijoittamiselle ei ole ollut.

2. Käräjäoikeus on 13.3.2019 määrännyt A:n vangittavaksi ja määrännyt hänet sijoitettavaksi poliisin säilytystilaan, josta hänet oli siirrettävä viimeistään 10.4.2019 tutkintavankilaan, jollei aikaa pidennetä uudelleen. Käräjäoikeus on katsonut, että asiassa oli poikkeuksellisen painavia rikoksen esitutkintaan liittyviä ja pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdassa tarkoitetusta vaarasta aiheutuvia syitä erillään pitämiseen, minkä vuoksi poliisivankilaan sijoittamisen pitämisen aika voitiin pidentää yli seitsemän vuorokauden.

3. A on kannellut hovioikeuteen vaatien muun muassa, että hänet sijoitetaan poliisivankilan sijasta tutkintavankilaan.

4. Hovioikeus on hylännyt kantelun. Hovioikeus on todennut, että A:ta oli pidetty poliisivankilassa alle kaksi viikkoa, ja katsonut, että asiassa oli vielä käsillä poikkeuksellisen painavat erillään pitämiseen liittyvät syyt A:n säilyttämiselle edelleen poliisivankilassa.

5. A on valituksessaan vaatinut, että määräys poliisivankilaan sijoittamisesta kumotaan, koska käräjäoikeus olisi vangitsemisoikeudenkäynnissä voinut määrätä A:n sijoittamisesta poliisivankilaan enintään seitsemäksi vuorokaudeksi.

Asian tutkimisen edellytykset

6. Korkein oikeus on poliisivankilaan sijoittamista koskevassa ratkaisussa KKO 2020:66 katsonut, että tutkintavangilla on oikeus vaatia kanteluteitse muutosta vangitsemisasian yhteydessä annettuun määräykseen, jonka mukaan hänet sijoitetaan poliisin ylläpitämään säilytystilaan. Hovioikeus on siten voinut tutkia A:n muutoksenhakemuksen kanteluna.

7. A:n säilyttäminen poliisivankilassa on hovioikeuden päätöksen jälkeen päättynyt. Vaikka sijoittamista koskevan päätöksen lopputulokseen ei voida enää vaikuttaa, Korkein oikeus voi antaa lausunnon päätöksen perusteiden lainmukaisuudesta (ks. KKO 2020:66 ja vastaavasti yhteydenpidon rajoittamisen osalta KKO 2018:52).

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkeimmassa oikeudessa on arvioitavana se, voiko käräjäoikeus jo ensimmäisessä vangitsemiskäsittelyssä määrätä, että tutkintavanki sijoitetaan tutkintavankilan sijasta poliisin säilytystilaan yli seitsemän vuorokauden ajaksi.

Sovellettavat säännökset ja esityöt

9. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksen johdosta vangittu henkilö on viipymättä vietävä syyteasiaa käsittelevää tuomioistuinta lähimpänä sijaitsevaan tutkintavankilana toimivaan vankilaan tai erityisestä syystä muuhunkin tutkintavankilana toimivaan vankilaan. Pykälän 3 momentin mukaan vangitsemisesta päättävä tuomioistuin voi pakkokeinolain 2 luvun 9 §:ssä tarkoitetun pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän esityksestä päättää, että tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään tutkintavankien säilytystilaan, jos se on välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi, turvallisuussyistä tai rikoksen selvittämiseksi. Tutkintavankia ei saa tällöinkään pitää poliisin säilytystilassa seitsemää vuorokautta pidempää aikaa, ellei siihen ole poikkeuksellisen painavaa, tutkintavangin turvallisuuteen, rikoksen esitutkintaan tai pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdassa tarkoitetusta vaarasta aiheutuvaa, erillään pitämiseen liittyvää syytä.

10. Edellä mainitun pykälän 4 momentin mukaan jos tutkintavanki sijoitetaan poliisin ylläpitämään säilytystilaan, sijoittamista koskeva asia ja sen perusteet on otettava tuomioistuimessa käsiteltäväksi yhdessä vangitsemisasian kanssa pakkokeinolain 3 luvun 15 §:ssä tarkoitetun vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä. Tutkintavanki voi saattaa poliisin säilytystilassa säilyttämisen tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi myös erikseen. Pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän on saatettava asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos tutkintavankia on säilytettävä säilytystilassa yli seitsemän vuorokautta. Tutkintavangin saattaessa asian erikseen tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi ja pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän saattaessa asian tuomioistuimen käsiteltäväksi säilyttämisen kestäessä yli seitsemän vuorokautta noudatetaan pakkokeinolain 3 luvun 15 §:n 1, 3 ja 4 momentissa säädettyä menettelyä.

11. Pakkokeinolain 3 luvun 15 §:ssä säädetään vangitsemisasian uudelleen käsittelystä. Pykälän 1 momentin mukaan jos rikoksesta epäilty on vangittu, sen tuomioistuimen, joka käsittelee syytteen, on vangitun pyynnöstä otettava vangitsemisasia tuomion antamiseen asti uudelleen käsiteltäväksi viipymättä ja viimeistään neljän vuorokauden kuluttua pyynnön esittämisestä. Ennen syytteen nostamista asia saadaan käsitellä uudelleen myös siinä käräjäoikeudessa, jonka tuomiopiiriin säilyttämispaikkakunta kuuluu. Vangitsemisasiaa ei kuitenkaan tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden viikon kuluttua asian edellisestä käsittelystä.

12. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2020:66 (kohta 26) on tarkemmin selostettu, tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momentin muutokseen johtaneissa esitöissä on käsitelty kansainvälisten valvontaelinten ja eduskunnan oikeusasiamiehen esittämää arvostelua siitä, että Suomessa tutkintavankeja säilytetään poliisin tiloissa (HE 252/2016 vp s. 6 ja 26). Esitutkinnan selvittämisvastuun ja vastuun tutkintavangin säilyttämisestä tulisi hallituksen esityksen mukaan olla eri viranomaistahoilla. Lainsäädäntömuutoksen tavoitteeksi asetettiin, että tutkintavankien säilyttämistä poliisivankiloissa vähennetään voimakkaasti. Tämän toteuttamiseksi ehdotettiin, että tutkintavangin säilytysaikaa poliisivankilassa lyhennetään siten, että tutkintavanki olisi siirrettävä tutkintavankilaan nykyistä nopeammin (HE 252/2016 vp s. 30). Lakivaliokunta on katsonut mietinnössään (LaVM 10/2017 vp s. 5), että poliisin säilytystiloissa tapahtuvan säilyttämisen vähentämiseen on tarpeen ryhtyä esityksen mukaisesti viipymättä mutta asteittain.

13. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momentin 1.1.2019 voimaan tulleella muutoksella (103/2018) on lyhennetty sitä lähtökohtaista enimmäisaikaa, jonka tutkintavankia voidaan pitää poliisin ylläpitämässä säilytystilassa, neljästä viikosta seitsemään vuorokauteen. Samassa yhteydessä tehtiin vastaava enimmäisaikaa koskeva muutos pykälän 4 momenttiin, joka koskee menettelyä sijoituspäätöksen jatkamisesta. Nykyisen säännöksen mukaan pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän on saatettava asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos tutkintavankia oli säilytettävä säilytystilassa yli seitsemän vuorokautta aikaisemman neljän viikon sijasta.

14. Kyseistä 4 momentin menettelysäännöstä on aikaisemmissa lain esitöissä (HE 222/2010 vp s. 84) perusteltu sillä, että jos tutkintavankia ei neljän viikon määräajan kuluessa voida passittaa edelleen tutkintavankilana toimivaan vankilaan, pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai virallisen syyttäjän tulisi saattaa asia tutkintavangin säilyttämisestä edelleen poliisivankilassa tuomioistuimen käsiteltäväksi. Vangin oikeudella ja mainittujen virkamiesten velvollisuudella saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi voitiin paremmin varmistaa se, että tutkintavankia pidetään poliisivankilassa vain 3 momentissa tarkoitetusta rikoksen selvittämiseen liittyvästä erityisestä syystä tai 4 momentissa tarkoitetusta erittäin painavasta syystä.

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdassa 14 viitattujen lain esitöiden mukaan poliisivankilaan sijoittamista koskeva menettely oli jo vuonna 2010 tarkoitus uudistaa kaksivaiheiseksi siten, että ensimmäisessä käsittelyssä arvioitiin sitä, oliko sijoittaminen välttämätöntä tutkintavangin erillään pitämiseksi tai turvallisuussyistä taikka jos rikoksen selvittäminen sitä erityisestä syystä vaatii. Määräajan täyttyessä tuomioistuimen arvioitavaksi oli saatettava kysymys siitä, oliko erittäin painavia syitä tutkintavangin säilyttämiselle poliisivankilassa vielä tämän jälkeenkin. Tällä tavalla varmistettiin, että säilyttämisen jatkamiselle asetetut korotetut edellytykset täyttyvät.

16. Nykyinen 4 momentin menettelysäännös vastaa tältä osin aikaisempaa säännöstä niin, että siihen on tehty vain enimmäisaikaa koskeva muutos. Säännöksestä tai sen esitöistä ei ilmene, että poliisivankilaan sijoittamista koskevaa menettelyä olisi enimmäisajan lyhentämisen takia ollut tarkoitus muutoin muuttaa. Tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 4 momentissa säädetään aiemman lain tavoin pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän velvollisuudesta saattaa asia tuomioistuimen käsiteltäväksi, jos tutkintavankia halutaan pitää poliisin säilytystilassa yli seitsemän vuorokautta.

17. Viimeisimmän lainmuutoksen tavoitteena oli vähentää tutkintavankien säilyttämistä poliisivankilassa. Ottaen huo-mioon tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momentin sanamuodon sekä lain tavoitteen Korkein oikeus pitää perusteltuna tulkintaa, jonka mukaan tutkintavangin säilytystilaan sijoittamista koskeva käsittely on edelleen kaksivaiheinen. Tällä tavoin voidaan varmistaa, että tutkintavankia pidetään poliisivankilassa vain, kun se on tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla välttämätöntä, ja että tätä aikaa pidennetään yli seitsemän vuorokauden vain, kun siihen on sanotun lainkohdan tarkoittamia poikkeuksellisen painavia syitä. Koska tutkintavangin oikeudet ovat poliisivankilassa käytännön syistä usein rajoitetummat kuin tutkintavankilassa ja poliisivankilaan sijoittamiseen liittyy edellä kohdassa 12 mainittuja ongelmia, lain tarkoituksen mukaisesti säilytysajat poliisivankilassa tulee pyrkiä pitämään mahdollisimman lyhyinä.

18. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momenttia on tulkittava siten, että päättäessään rikoksesta epäillyn vangitsemisesta tuomioistuimen on arvioitava pidättämiseen oikeutetun virkamiehen tai syyttäjän esityksestä ja heidän esittämänsä selvityksen perusteella, onko tutkintavangin sijoittaminen enintään seitsemän vuorokauden ajaksi poliisin säilytystilaan välttämätöntä. Mikäli tutkintavangin säilyttämistä poliisin tiloissa on tämänkin jälkeen tarpeen jatkaa, asia on viranomaisten aloitteesta saatettava uudelleen tuomioistuimen ratkaistavaksi, jolloin tuomioistuin voi ajanmukaisen selvityksen perusteella harkita, onko asiassa poikkeuksellisen painavia syitä säilyttämisen jatkamiseen.

19. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että ensimmäisessä vangitsemisoikeudenkäynnissä ei olisi tullut antaa määräystä, jonka mukaan A:ta voidaan pitää poliisin tiloissa yli seitsemän vuorokauden ajan. Asian näin päättyessä ei ole tarvetta lausua siitä, onko asiassa ollut poikkeuksellisen painava syy yli seitsemän vuorokautta kestävälle sijoittamiselle.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden A:n vangitsemista koskevan päätöksen yhteydessä antamalle määräykselle hänen sijoittamisestaan Helsingin poliisivankilaan neljäksi viikoksi ei ole ollut laillisia edellytyksiä.

Hovioikeuden päätöksen lopputulos, jolla määräys A:n sijoittamisesta poliisivankilaan on pysytetty, ei ole enää voimassa. Näin ollen lausunnon antaminen A:n kantelusta enemmälti raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo (eri mieltä) ja Jussi Tapani (eri mieltä). Esittelijä Pia Haga.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunto

Oikeusneuvos Tapani: Olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö A:n kantelun tutkimisen edellytyksistä ja ratkaisun perusteluista kohdissa 1–14 sekä lopputuloksesta. Lausun perustelukohtien 15–19 asemesta seuraavaa.

Perustuslain 7 §:n 3 momentin mukaan vapautensa menettäneen oikeudet turvataan lailla. Tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että vapaudenmenetyksen perusteista on säädettävä lailla ja tällaisten perusoikeuksia koskevien rajoitusten on oltava selviä ja tarkkarajaisia.

Tutkintavangin asemasta on säädetty tutkintavankeuslaissa siten kuin kohdissa 9-14 on selostettu. Esitutkintalain, pakkokeinolain ja poliisilain kokonaisuudistuksen yhteydessä poliisin tiloihin sijoitetulle tutkintavangille annettiin oikeus saattaa sijoittamistaan koskeva kysymys uudelleen tuomioistuimen tutkittavaksi. Tällaista vaatimusta ei kuitenkaan tarvitse ottaa uudelleen käsiteltäväksi aikaisemmin kuin kahden viikon välein kuten tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 4 momentin viittauksesta pakkokeinolain 3 luvun 15 §:ään ilmenee. Tämän on tuolloin katsottu turvaavan riittävästi tutkintavangin oikeudet ja niiden rajoitukset häntä tutkintavankeuteen sijoitettaessa (Esitutkinta- ja pakkokeinotoimikunnan mietintö 2009:2 s. 597 ja HE 222/2010 vp s. 84). Samassa yhteydessä säädettiin siitä, että viranomaisten on saatettava tutkintavangin sijoittamista koskeva asia tuomioistuimen tutkittavaksi, jos sijoittaminen poliisin tiloihin jatkuu yli neljä viikkoa.

Sittemmin vuoden 2019 alusta lukien viimeksi mainittu aika on edellä selostetuin tavoin lyhennetty seitsemäksi päiväksi. Tässä yhteydessä tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 4 momenttia on muutettu ainoastaan sanotun aikamääreen osalta.

Katson, että tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 ja 4 momenttien sanamuotoa on tulkittava niin, että vangitsemisvaatimuksen ensimmäisessä käsittelyssä voidaan tehdä määräys tutkintavangin sijoittamista poliisin ylläpitämiin säilytystiloihin myös yli seitsemän vuorokauden ajaksi. Edellytyksenä on, että kyseisen lainkohdan 3 momentissa säädetty poikkeuksellisen painava syy poliisivankilaan sijoittamiselle voidaan todeta jo asian käsittelyn tuossa vaiheessa. Lain esityöt eivät tarjoa tukea tulkinnalle, jonka mukaan tutkintavangin oikeuksien turvaaminen edellyttäisi asian käsittelyä viranomaisaloitteisesti viikon välein, kun tutkintavangilla itsellään on oikeus saada asia tuomioistuimen arvioitavaksi vain kahden viikon välein. Tutkintavangin perusoikeuksista ja niiden turvaamisesta ei voida sellaisenaan johtaa perustetta sille, että tutkintavangin sijoittamista koskeva asia olisi käsiteltävä tiuhemmin välein kuin itse vapaudenmenetyksen perusteita.

Katson edelleen, että 1.1.2019 voimaan tulleen lainmuutoksen (103/2018) tavoite säilytysajan lyhentämisestä ei edellytä tutkintavangin sijoittamisesta päättämistä koskevien menettelysääntöjen tulkitsemista niin, että yli seitsemän vuorokauden säilytysajasta poliisivankilassa ei voitaisi määrätä jo vangitsemisvaatimuksen ensimmäisessä käsittelyssä. Hallituksen esityksestä annetussa lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 10/2017 vp s. 5–6) on korostettu lainmuutoksen lyhentävän huomattavasti säilytysaikaa poliisin tiloissa, mutta kaikkia muutoksia ei ole katsottu voitavan toteuttaa välittömästi. Näin ollen sääntelykokonaisuuden tulkitsemista edellä kuvaamallani tavalla voidaan perustella myös lainsäätäjän tarkoituksella. Sovellettavissa tutkintavankeuslain säännöksissä tai lain esitöissä ei ole nimenomaisesti todettu, että poliisivankilaan sijoittamista koskevan menettelyn olisi tarkoitettu olevan enemmistön katsomin tavoin kaksivaiheinen vielä senkin jälkeen, kun lähtökohtainen enimmäisaika on aivan olennaisella tavalla lyhennetty neljästä viikosta seitsemään päivään.

Tuomioistuimen on ensimmäisen vangitsemisvaatimuksen käsittelyn yhteydessä päättäessään tutkintavangin sijoittamisesta poliisin säilytystiloihin yli seitsemäksi vuorokaudeksi huolellisesti varmistauduttava siitä, että tutkintavankia pidetään poliisivankilassa vain silloin, kun se on tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla välttämätöntä ja siihen on yli seitsemän vuorokauden osalta sanotun lainkohdan tarkoittama poikkeuksellisen painava syy. Koska tutkintavangin oikeudet ovat poliisivankilassa käytännön syistä usein huomattavasti rajoitetummat kuin tutkintavankilassa ja poliisivankilaan sijoittamiseen liittyy enemmistön perustelujen kohdassa 12 mainittuja ongelmia, säilytysajat poliisissa on pyrittävä pitämään lain tarkoituksen mukaisesti mahdollisimman lyhyinä.

Jos poikkeuksellisen painava syy on käsillä ja tutkintavangin säilyttäminen poliisivankilassa jatkuu seitsemän vuorokauden jälkeen, säilyttämisen perusteet tutkitaan edellä mainitun lainkohdan 4 momentissa todetuin ja pakkokeinolain 3 luvun 15 §:ssä säädetyin tavoin vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä tai tutkintavangin vaatimuksesta erikseen. Totean, että yleensä ei ole tarvetta määrätä tutkintavangin sijoittamisesta poliisivankilaan pidemmäksi aikaa kuin enintään kahdeksi viikoksi kerrallaan.

Tämän jälkeen on vielä arvioitava, onko A:n osalta 13.3.2019 ollut käsillä tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momentissa säädetty poikkeuksellisen painava syy hänen säilyttämiselleen poliisivankilassa yli seitsemän vuorokauden ajan.

Poikkeuksellisen painavaa syytä on harkittava kussakin tapauksessa erikseen ottaen huomioon vangitsemisen peruste, rikoksen laatu, esitutkinnan vaihe ja esitutkinnan turvaamisen tarve (HE 263/2004 vp s. 216–217).

Hovioikeus on katsonut laissa tarkoitetuksi poikkeuksellisen painavaksi syyksi sen, että rikosnimike on esitutkinnassa muuttunut taposta murhaksi ja että rikoksen kokonaisuus on hahmottunut runsaan henkilötodistelun kautta. Hovioikeuden mukaan on olemassa vaara siitä, että A voisi vaikeuttaa asian selvittämistä pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 b kohdassa tarkoitetuin tavoin asian esitutkinnan ollessa edelleen kesken ja A:n todennäköisesti tuntiessa tai tietäessä todistajina kuultuja henkilöitä.

A:ta on epäilty taposta tai murhasta, joka on tehty julkisella paikalla kadulla. Teolla on ollut useita silminnäkijöitä. A on otettu kiinni tapahtumapaikan lähistöltä, kun häntä oli kyetty seuraamaan verijälkien perusteella. Myös tekoväline on löydetty lähistöltä. Tutkinnanjohtaja on ilmoittanut rikosnimikkeen jo muuttuneen murhaksi esitutkinnassa saadun selvityksen perusteella. Tutkinnanjohtaja ei ole kuitenkaan täsmentänyt sitä, millä rikoslain 21 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetyllä perusteella A:ta epäillään murhasta ja mitkä seikat voisivat siten perustella teon ankarampaa arviointia. Näin ollen myös väite sotkemisvaarasta jää hyvin vaikeasti arvioitavaksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on todettu, että asian selvittämisen vaikeuttamisen vaaran voidaan tyypillisesti katsoa vähenevän kuulustelujen ja muun tutkinnan edetessä, ellei muuta konkreettista selvitystä vaarasta esitetä (KKO 2018:87, kohta 15). Rikoksesta epäilty voi esitutkintakuulustelun jälkeen vielä vaikuttaa kanssavastaajan tai todistajan kertomukseen ennen kuin tätä kuullaan rikosasian pääkäsittelyssä. Esitutkintakertomuksen merkitys on toisenlainen kuin välittömästi oikeudenkäynnissä annetun kertomuksen, sillä asia ratkaistaan sen perusteella, mitä pääkäsittelyssä on käynyt ilmi. Sen takia sotkemisvaaraa koskevaa näyttökynnystä on rikosprosessin vuonna 1997 toteutetun uudistuksen jälkeen alennettu vaatimukseen, jonka mukaan sotkemisvaaran olemassaoloa on syytä epäillä (HE 52/2002 vp s. 18) (ks. KKO 2019:99, kohta 14).

Totean, että sotkemisvaaran on tutkintavankeuslain 2 luvun 1 §:n 3 momenttia sovellettaessa muodostettava poikkeuksellisen painava syy sijoittamiselle poliisivankilaan tutkintavankilan asemesta. Sotkemisvaaraa koskevan väitteen tueksi on tällöin esitettävä konkreettisia perusteita, jotka vielä esitutkinnan jo edettyäkin edelleen muodostavat aiheen epäillä tutkintavangin kykenevän merkittävällä tavalla vaikeuttamaan esitutkintaa ja asian selvittämistä. Tämän kaltainen sotkemisvaara voi liittyä esimerkiksi erittäin laajaan tai monimutkaiseen rikoskokonaisuuteen, jonka aikaa vievä esitutkinta on vielä alkuvaiheessa tai rikokseen, jota koskevien todisteiden hankkiminen on erityisen vaikeaa eikä tutkinta ole vielä edennyt niiden hankintaan.

Tässä asiassa on kyse vakavasta rikoksesta, jonka selvittämisen tarve on suuri. Esitetystä selvityksestä ilmenee, että esitutkinta on jo edennyt ja kuva epäillystä rikoksesta on tarkentunut. Tutkinnanjohtaja on kuitenkin perustellut sotkemisvaaraa koskevaa väitettään vain sillä, että A mahdollisesti tuntee tai tietää esitutkinnassa jo kuultuja henkilöitä. Katson, että tutkinnanjohtaja ei ole vaatimuksensa perusteena esittänyt sellaisia konkreettisia vangitsemisen perusteeseen, rikoksen laatuun, esitutkinnan vaiheeseen tai esitutkinnan turvaamisen tarpeeseen liittyviä seikkoja, joiden voitaisiin katsoa muodostavan poikkeuksellisen painavan syyn A:n säilyttämiselle tutkintavankilassa vielä seitsemän vuorokauden kuluttuakin.

Näin ollen katson edellä selostetun perusteella, että käräjäoikeudella 13.3.2019 ja hovioikeudella 21.3.2019 ei ole ollut perusteita määrätä A:ta sijoitettavaksi poliisivankilaan sen jälkeen, kun hänen sijoituksensa siellä oli kestänyt seitsemän vuorokautta. Näillä perusteilla päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

Oikeusneuvos Uusitalo: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tapani.

Poliisihallitus vaati rekisteröimättömän yhdistyksen julistamista lakkautetuksi sillä perusteella, että yhdistys toimii olennaisesti vastoin lakia ja hyviä tapoja. Korkein oikeus katsoi, että yhdistys toimi olennaisesti vastoin lakia, minkä vuoksi se oli lakkautettava. Korkein oikeus katsoi lisäksi, että yhdistyksen toiminta ei nauttinut sananvapauden eikä yhdistymisvapauden suojaa, sillä yhdistyksen toiminta on luonteeltaan näiden vapauksien väärinkäyttöä.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 30.11.2017 nro 17/41766

Poliisihallitus vaati kanteessaan käräjäoikeudessa, että Pohjoismainen vastarintaliike -niminen rekisteröimätön yhdistys (jäljempänä PVL) julistetaan lakkautetuksi, koska se toimii olennaisesti vastoin lakia tai ainakin hyviä tapoja, koska yhdistys tavoittelee kansallissosialistista valtiota, jonka aatemaailma on Suomen valtiosäännön vastainen, ja koska yhdistyksen tavoitteet ovat esimerkiksi rasistisia, maahanmuuttajavihamielisiä, juutalaisvastaisia ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia rajoittavia. Yhdistys on lisäksi kyseenalaistanut holokaustin ja hyväksynyt yhdistyksen toiminnassa tapahtuneen väkivallan.

PVL:n hallituksen jäsenet kiistivät kanteen ja katsoivat yhdistyksen toimivan sanan- ja yhdistymisvapauden rajoissa.

Käräjäoikeus hyväksyi tuomiollaan Poliisihallituksen kanteen ja julisti PVL:n lakkautetuksi.

Käräjäoikeus katsoi, että PVL on yhdistys, joka ajaa demokraattisten arvojen kanssa yhteensopimattomia tavoitteitaan laittomasti ja räikeästi hyvän tavan vastaisin keinoin. PVL solvasi ja panetteli maahanmuuttajia ja levitti maahanmuutto- ja rodunsekoitusteemaan liittyen vihapuhetta sekä julkaisi juutalaisvastaisia, vihapuheen kaltaisia kirjoituksia, jotka eivät nauttineet sananvapauden suojaa. PVL panetteli ja solvasi homoseksuaaleja, eikä kyse ollut sananvapauden rajoissa esitetystä asiallisesta kritiikistä. PVL kannusti kannattajiaan väkivaltaan. Lain ja räikeästi hyvän tavan vastainen toiminta oli monipuolista ja PVL:n ideologia huomioon ottaen keskeinen osa sen toimintaa, minkä vuoksi käräjäoikeus katsoi, että PVL:n toiminta oli olennaisesti lain ja hyvän tavan vastaista. Yhdistyksen toiminta ei ollut yhdistymis- ja sananvapauden suojan piirissä. Käräjäoikeus katsoi, että PVL:n toiminnan lakkauttamiselle oli pakottava yhteiskunnallinen tarve eikä varoitus tullut kyseeseen.

Asian on ovat ratkaisseet käräjätuomarit Virpi Pirhonen, Jyrki Jylhä ja Kirsi Kännö.

Turun hovioikeuden tuomio 28.9.2018 nro 777

PVL:n hallituksen jäsenet valittivat käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaativat käräjäoikeuden tuomion kumoamista. Hovioikeus hylkäsi valituksen ja pysytti käräjäoikeuden tuomion, jolla yhdistys oli julistettu lakkautetuksi.

Hovioikeus hyväksyi eräillä lisäyksillä käräjäoikeuden perustelujen johtopäätökset PVL:n tavoitteista ja toiminnasta maahanmuuttoteeman, juutalaisvastaisuuden ja fasistien ihannoinnin sekä seksuaalivähemmistöjen suhteen. Väkivallasta hovioikeus totesi, että tuomioita väkivaltarikoksista oli esitetty vuosilta 2011 – 2016 ja vaikka niitä ei ollut huomattavaa määrää, kysymys oli useimmiten ollut poliittisesta väkivallasta ja häirinnästä. Rikoksen tekijät olivat olleet PVL:n johtajia tai aktiiveja. PVL ei ollut tosiasiallisesti sanoutunut irti tästä väkivallasta. Asiassa oli selvitetty, että PVL hyväksyi yhdistyksen ja sen arvojen puolesta tehdyn väkivallan. Näin ollen pääteltävissä oli, että se hyväksyi väkivallan.

Olennaisuusarvioinnissaan hovioikeus katsoi, että yhdistyksen toiminnan merkittävä ulospäin näkyvä osa oli lain tai hyvien tapojen vastaista toimintaa. PVL:n aktiivinen toiminta oli jatkunut jo pitkään ja sen tarkoituksena oli kasvattaa jäsenmääräänsä. Hovioikeus katsoi, että yhdistyslain 43 §:n 1 momentin mukainen olennaisuusarvio täyttyi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Juha Laaksonen ja Kari Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Korkein oikeus myönsi PVL:n hallituksen jäsenille A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle valitusluvan rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko hovioikeuden tuomiossa selvitetyiksi katsottujen tosiseikkojen perusteella lainmukaiset edellytykset julistaa PVL lakkautetuksi. Korkein oikeus siirsi kysymyksen valitusluvan myöntämisestä A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle hovioikeuden tuomioon muilta osin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan PVL:n hallituksen jäsenet vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään tai PVL:lle annetaan enintään varoitus.

Poliisihallitus vaati, että PVL:n hallituksen jäsenten valitukset hylätään.

Välitoimet

Korkein oikeus hylkäsi A:n, B:n, C:n ja D:n vaatimukset hovioikeuden tuomion täytäntöönpanon kieltämisestä tai määräämisestä keskeytettäväksi.

Korkein oikeus määräsi Poliisihallituksen vaatimuksesta, että Pohjoismainen vastarintaliike -nimisen rekisteröimättömän yhdistyksen toiminta kielletään väliaikaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valitusluparatkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Käsittelyratkaisu

Poliisihallitus on vedonnut Korkeimmassa oikeudessa uutena kirjallisena todisteena tulosteeseen Pohjoismaisen vastarintaliikkeen verkkosivuilta teemalla, että Pohjoismainen vastarintaliike on ollut 6.12.2018 järjestäjänä mielenosoituksessa, jossa järjestön johtaja on kantanut hakaristilippua. Koska kysymys on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen julkaistusta materiaalista, Korkein oikeus sallii oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin ja 12 §:n 1 momentin nojalla siihen vetoamisen vasta Korkeimmassa oikeudessa.

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Poliisihallitus on käräjäoikeudessa vaatinut, että Pohjoismainen vastarintaliike -niminen rekisteröimätön yhdistys julistetaan lakkautetuksi, koska se toimii olennaisesti vastoin lakia tai ainakin hyviä tapoja, koska yhdistys tavoittelee kansallissosialistista valtiota, jonka aatemaailma on Suomen valtiosäännön vastainen, ja koska yhdistyksen tavoitteet ovat esimerkiksi rasistisia, maahanmuuttajavihamielisiä, juutalaisvastaisia ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksia rajoittavia. Yhdistys on lisäksi kyseenalaistanut holokaustin ja hyväksynyt yhdistyksen toiminnassa tapahtuneen väkivallan.

2. PVL:n hallituksen jäsenet ovat kiistäneet kanteen ja katsoneet yhdistyksen toimivan sanan- ja yhdistymisvapauden rajoissa.

3. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen tuomiossaan ja julistanut PVL:n lakkautetuksi. A:n, B:n, C:n ja D:n valitettua tuomiosta hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys

4. Asiassa on A:n, B:n, C:n ja D:n valituksen johdosta kysymys siitä, täyttyvätkö yhdistyslaissa säädetyt edellytykset julistaa PVL lakkautetuksi tai antaa sille varoitus.

Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

Yhdistyksen lakkauttamisen edellytykset yhdistyslain mukaan

5. Yhdistyslain 1 §:n 1 momentin mukaan yhdistyksen saa perustaa aatteellisen tarkoituksen yhteistä toteuttamista varten. Tarkoitus ei saa olla lain tai hyvien tapojen vastainen. Lain 43 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin voi Poliisihallituksen kanteesta julistaa yhdistyksen lakkautetuksi, jos yhdistys toimii olennaisesti vastoin lakia tai hyviä tapoja.

6. Yhdistyslain perustelujen (HE 64/1988 vp s. 65) mukaan mikä tahansa lain tai hyvien tapojen vastainen yksittäinen teko ei voisi johtaa lakkauttamiseen. Yleensä voitaneen edellyttää, että toiminnan olisi, johtaakseen yhdistyksen lakkauttamiseen, oltava jatkuvaa ja ilmennettävä selvää piittaamattomuutta yleisen edun vuoksi annetuista, pakottavista lain säännöksistä.

7. Korkein oikeus toteaa, että yhdistyslain 43 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu laki kattaa käsitteenä myös perustuslain perusoikeussäännökset sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen määräykset. Kyseisen lainkohdan soveltaminen ei siinä mainitun lainvastaisen toiminnan osalta edellytä sitä, että yhdistyksen toiminnassa olisi syyllistytty rangaistavaan tekoon. Riittävää on, että yhdistyksen toiminta on vastoin lain säännösten ilmentämää yleistä etua.

8. Yhdistyksen lakkauttamisen edellytyksenä yhdistyslain mukaan on, että yhdistyksen toiminta vastoin lakia tai hyviä tapoja on olennaista. Korkein oikeus toteaa, että olennaisuudella on tässä yhteydessä kaksi merkitystä. Yhtäältä toiminnan tulee olla luonteeltaan olennaisella tavalla lain tai hyvien tapojen vastaista, jotta edellytys lakkauttamiselle täyttyisi.

9. Toinen olennaisuusvaatimuksen merkitys koskee sitä, missä määrin yhdistyksen toiminta sisältää lainvastaisia tai hyvien tapojen vastaisia aineksia. Jos yhdistyksen toiminta on valtaosin lain ja hyvien tapojen mukaista, yksittäiselle lain tai hyvien tapojen vastaiselle toimelle ei välttämättä voida antaa suurta painoarvoa, kun lakkauttamisperusteita arvioidaan kokonaisuutena. Toisaalta lakkauttamiseen voidaan päätyä, jos olennainen osa yhdistyksen toimintaa olisi lain tai hyvien tapojen vastaista, vaikka yhdistyksellä olisi muunkinlaista toimintaa.

Lakkauttamisedellytysten suhde yhdistymis- ja sananvapauteen

10. Suomen perustuslain 12 ja 13 §, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 ja 11 artikla sekä Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen (KP-sopimus) 19 ja 21 artikla suojaavat yhdistymisvapautta ja sananvapautta poliittisina perusoikeuksina. Perustuslain mukaiseen yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Sananvapauteen sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä.

11. Yhdistyksen lakkauttamisella puututaan edellä mainittuihin oikeuksiin. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 ja 11 artiklan rajoitusperusteiden mukaan yhdistymisvapautta ja sananvapautta voidaan rajoittaa säädetyllä lailla. Yhdistymisvapaus ja sananvapaus eivät siten ole rajoittamattomia. Rajoitusten tulee kuitenkin olla välttämättömiä demokraattisessa yhteiskunnassa esimerkiksi kansallisen tai yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen tai rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi. Perusoikeusrajoitusten taas tulee olla muun ohella hyväksyttäviä, välttämättömiä sekä oikeasuhtaisia, ne eivät saa ulottua perusoikeuden ytimeen, ja niiden on oltava sopusoinnussa kansainvälisten ihmisoikeusvelvoitteiden kanssa (PeVM 25/1994 vp s. 5). Perustuslain yhdistymisvapautta koskevan säännöksen perusoikeusuudistuksen yhteydessä laadittujen perustelujen (HE 309/1993 vp s. 60) mukaan yhdistyslain sallima yhdistyksen lakkauttaminen olisi vasta viimekätisesti käyttöön otettava keino yhdistyksen lainvastaisen toiminnan estämiseksi.

12. Edellä tarkoitettujen perus- ja ihmisoikeuksien suojan kattavuutta määritettäessä on otettava huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 17 artikla oikeuksien väärinkäytön kiellosta. Kiellon tarkoituksena on estää sellainen ihmisoikeuksien hyväksikäyttö, jolla pyritään tekemään tyhjäksi jokin sopimuksessa tunnustettu oikeus tai vapaus taikka sopimuksen keskeiset päämäärät. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut esimerkiksi ratkaisussaan Refah Partisi ym. v. Turkki, (suuri jaosto, 13.2.2003, kohta 98), että poliittinen puolue sai ajaa lain tai valtion perustuslaillisten rakenteiden muutoksia kahdella edellytyksellä: käytettyjen keinojen tuli olla laillisia ja demokraattisia, ja ehdotetun muutoksen täytyi itsessään olla keskeisten demokraattisten periaatteiden kanssa yhteensopiva. Tuomioistuimen mukaan tästä välttämättä seuraa, että puolue, jonka johtajat yllyttivät väkivaltaan tai ajoivat demokratian kumoamiseen tai sen ja siinä tunnustettujen oikeuksien ja vapauksien loukkaamiseen tähtäävää politiikkaa, ei voinut vedota ihmisoikeussopimukseen sille noista syistä määrättyjä seuraamuksia vastaan.

13. Ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi yksiselitteisesti katsonut kansallissosialismin olevan totalitaarinen ideologia, joka ei ole yhteensopiva demokratian tai ihmisoikeuksien kanssa ja jonka kannattajat epäilemättä pyrkivät ihmisoikeussopimuksen 17 artiklassa kiellettyihin päämääriin (Nachtmann v. Itävalta 9.9.1998 ja Schimanek v. Itävalta 1.2.2000). Samaten ihmisoikeustuomioistuin on useissa ratkaisuissaan katsonut, ettei sananvapautta ollut rikottu, kun jollekin taholle oli tullut seuraamuksia holokaustin kiistämisestä (esimerkiksi Perinçek v. Sveitsi, suuri jaosto, 15.10.2015, kohdat 209-212 ja niissä mainitut ratkaisut).

14. Ihmisoikeustuomioistuin on useassa ratkaisussaan arvioinut sitä, milloin välittömässä tai laajemmassa yhteydessään riittävän täsmällisesti ilmaistut lausunnot voidaan nähdä suorana tai epäsuorana kehotuksena väkivaltaan taikka väkivallan, vihan tai suvaitsemattomuuden oikeutuksena. Tällaiset lausunnot eivät välttämättä nauti sananvapauden suojaa. Ihmisoikeustuomioistuin on suhtautunut erityisen herkästi yleistäviin lausuntoihin, joissa hyökätään kokonaista etnistä, uskonnollista tai muuta ryhmää, kuten esimerkiksi homoseksuaalista vähemmistöä, vastaan, tai asetetaan kielteiseen valoon tällainen ryhmä (esimerkiksi Perinçek v. Sveitsi, kohta 206 ja siinä mainitut ratkaisut).

15. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artikla turvaa sanamuotonsa mukaan vain oikeutta rauhanomaiseen kokoontumis- ja yhdistymisvapauteen. Perustuslakivaliokunnan kannanottojen mukaan esimerkiksi rikollisuuden edistämistä tai tukemista tarkoittavassa laittomassa toiminnassa ei ole kyse perustuslain 13 §:ssä turvatun yhdistymisvapauden käyttämisestä (PeVL 7/2002 vp s. 3 ja PeVL 10/2000 vp s. 3).

16. Korkein oikeus toteaa edellä mainitun perusteella, että perus- ja ihmisoikeuksia koskevien rajoitusten sallittavuutta on punnittava sitä vasten, missä määrin arvioitavana olevan toiminnan voidaan katsoa nauttivan näiden oikeuksien tuomaa suojaa.

PVL:n toiminnasta esitetty selvitys

Valtiojärjestykseen ja eri kansanryhmiin liittyvä toiminta

17. Hovioikeus on katsonut riidattomaksi tai muutoin selvitetyksi, että PVL:n tavoitteena on kansallissosialismi, sananvapauden rajoittaminen ja edustuksellisen demokratian muuttaminen siten, että yhdistys ja sen edustajat olisivat vallassa. PVL on myös ilmaissut tavoitteekseen puuttua varsin voimakkaasti muiden ihmisten yhdistymisvapauteen ja toimintaan. Riidatonta asiassa on lisäksi se, että PVL:n verkkosivuilla on keinoksi päästä edellä mainittuihin tavoitteisiin mainittu voima, taistelu ja aggressiivisuus ja sota Suomen irrottamiseksi EU:sta, jos sota on tarpeen Pohjoisen vapauden suojelussa. Riidatonta asiassa on sekin, että PVL pitää Adolf Hitleriä suurmiehenä sekä kyseenalaistaa ja vähättelee holokaustia ja väittää sen uhria valehtelijaksi.

18. PVL:n verkkosivuilla on julkaistu alempien oikeuksien tuomioista ilmeneviä tekstejä, jotka kuvastavat PVL:n edellä mainittuja tavoitteita. Verkkosivuilla julkaistut tekstit ovat osa PVL:n toimintaa.

19. PVL:n verkkosivuilla on hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen 13.12.2018 julkaistu kertomus Kohti vapautta -mars-sista 6.12.2018. Kirjoituksen mukaan marssilla oli mukana PVL:n aktivistien lisäksi osallistujia myös muista kansallismielisistä järjestöistä. Kirjoituksesta ilmenee, että osalla marssijoista oli ollut tunnuksenaan hakaristiliput, jotka poliisi oli poistanut. Tilanteessa oli otettu kiinni neljä aktivistia, koska he eivät olleet suostuneet vapaaehtoisesti luopumaan lipuistaan. Kiinni otettujen joukossa oli ollut PVL:n Suomen johtaja A.

20. Hovioikeus on katsonut riidattomaksi tai muutoin selvitetyksi, että niin sanotulla rotuopilla on keskeinen merkitys PVL:n toiminnassa. PVL pyrkii siihen, että etnisesti muut kuin pohjoiseurooppalaiset tai näiden lähisukulaiset palautettaisiin lähtömaihinsa tai niiden lähialueille. Lisäksi PVL:n toiminta on juutalaisvastaista, ja yksi PVL:n tavoitteista on rajoittaa voimakkaasti seksuaalivähemmistöjen oikeuksia.

21. Muun muassa verkkosivun julkaisussa "Vastarintaliike pähkinänkuoressa" (25.11.2012) todetaan, että "Ihmislaji on jakautunut evoluution myötä roduiksi, joilla on toisistaan eroavat henkiset ja fyysiset ominaisuudet." "Valkoisina kansallissosialisteina vaalimme eurooppalaisen rodun elinvoimaisuutta ja toteamme ylpeinä, että valkoinen rotu on kautta historian kulkenut tieteellisen, kulttuurisen ja ruumiillisen kehityksen kärkijoukossa. Rodunsekoitus on puolestaan ollut kaikkien kansojen ja kulttuurien rappion juuri antiikin Roomasta aina Yhdysvaltoihin, joten se on estettävä tiukalla lainsäädännöllä."

22. PVL:n verkkosivujen julkaisuissa "Politiikkamme, kohta 2" (19.1.2016), "Politiikkamme, kohta 5" (7.3.2016) ja Maanpettureita ja juutalaisvainoa" (25.10.2013) kerrotaan sionisteista tai järjestyneistä juutalaisista, jotka todisteiden mukaan ovat miehittäneet taloudellisesti ja sotilaallisesti suuren osan maailmaamme, työskentelevät monikulttuurisuuden ja joukkomaahanmuuton puolesta sekä aivopesevät pohjoismaalaisia massiivisella propagandalla.

23. PVL:n verkkosivujen julkaisussa, jonka otsikkona oli " ’Vuoden homoksi’ valittiin 15-vuotias poika" (5.2.2017), on todettu, että "Viime kesänä Kansallisessa Vastarinnassa julkaistiin artikkeli, jossa kerrottiin tutkimuksiin perustuvaa tilastotietoa rappiollisesta homokulttuurista. Esimerkiksi tökerön suuret määrät tuntemattomia petikumppaneita, laajalle levinneet sukupuolitautiepidemiat, masennus ja päihdeongelmat ovat paljon yleisempiä homojen keskuudessa kuin heteroilla."

Väkivallan hyväksyminen

24. PVL:n toimintaan ei julkilausutusti kuulu väkivallan käyttö, ja sen laatimissa ohjeissa väkivallan käyttö muuna kuin itsepuolustuksena on kielletty. Hovioikeus on kuitenkin katsonut selvitetyksi, että PVL:n johtajat tai aktiivit ovat syyllistyneet muun muassa useisiin eriasteisiin pahoinpitelyihin, haitantekoihin virkamiehelle ja poliittisten toimintavapauksien loukkaamisiin. Helsingin hovioikeuden lainvoimaisessa tuomiossa 26.1.2018 kysymyksessä olleen törkeän pahoinpitelyn rangaistusta oli kovennettu teon rasistisen motiivin perusteella (ns. asema-aukion pahoinpitely). Tekijä oli teon jälkeen palkittu PVL:n nimissä toiminnastaan vastarintaliikkeen hyväksi.

25. Hovioikeus on kokoavasti katsonut selvitetyksi, että PVL hyväksyy yhdistyksen ja sen arvojen puolesta tehdyn väkivallan, minkä vuoksi yhdistys tosiasiallisesti hyväksyy sen toimintaan liittyvän väkivallan.

PVL:n toiminnan arviointi

Valtiojärjestykseen liittyvä toiminta

26. Perustuslain 2 §:n 1 momentin ja 3 §:n 1 momentin mukaan valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta, joka käyttää lainsäädäntövaltaa.

27. Rikoslain 13 luvun 1 §:n mukaan valtiopetoksesta tuomitaan se, joka tekee teon, jonka tarkoituksena väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla tai siihen rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti pakottamalla taikka valtiosääntöä rikkoen on kumota Suomen valtiosääntö tai muuttaa sitä taikka muuttaa Suomen valtiojärjestystä. Valtiopetoksesta tuomitaan myös se, joka väkivaltaa käyttämällä tai sillä uhkaamalla syrjäyttää tai yrittää syrjäyttää tasavallan presidentin, valtioneuvoston tai eduskunnan taikka kokonaan tai osaksi estää tai yrittää estää niitä käyttämästä toimivaltaansa.

28. Korkein oikeus toteaa kohdasta 17 ilmenevin tavoin hovioikeuden selvitetyksi katsomien seikkojen perusteella, että PVL:n tavoitteena on pitkälti natsi-Saksassa vallinnutta kansallissosialismia vastaava valtiojärjestys. PVL:n tavoitteena on luoda yhteiskunta, jossa tietty kansanryhmä on nostettu muiden yläpuolelle ja jossa rajoitetaan voimakkaasti useiden muiden tahojen perus- ja ihmisoikeuksia. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainitut tavoitteet ovat perustuslaissa ja rikoslaissa säädettyjen kansanvaltaisen yhteiskunnan perusteiden ja mainittujen säännösten ilmentämien tausta-arvojen vastaisia.

Eri kansanryhmiin kohdistuva toiminta

29. Rikoslain 11 luvun 10 §:n mukaan kiihottamisesta kansanryhmää vastaan tuomitaan se, joka asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella.

30. Pykälän perusteluiden (HE 317/2010 vp s. 42) mukaan esimerkiksi maahanmuutto- ja ulkomaalaispolitiikan tai siitä vastuussa olevien ankarakaan arvostelu ei sellaisenaan täytä rikoksen tunnusmerkistöä. Rangaistavaa kuitenkin on kansanryhmien uhkaaminen, solvaaminen tai panettelu. Tyypillinen rangaistava menettely olisi sellaisen tiedon, mielipiteen tai muun viestin levittäminen, jossa ryhmään kohdistuvaa väkivaltaa tai syrjintää pidetään hyväksyttävänä tai toivottavana tai ihmisiä verrataan eläimiin, loisiin tai yleistäen väitetään heitä rikollisiksi tai esitetään alempiarvoisiksi. Vielä perusteluissa todetaan, että sananvapaudella on korostunut merkitys yhteiskunnallisen ja poliittisen keskustelun samoin kuin tieteen ja taiteen aloilla. Sananvapauden ydinalueeseen kuuluvan poliittisen ja yhteiskunnallisen keskustelun yhteydessä rajoituksiin on suhtauduttava tiukemmin kuin esimerkiksi kaupallisessa mainonnassa. Johtopäätöksenä Korkein oikeus toteaa, että sananvapautta saattaa nauttia varsin kovasanainenkin, provosoiva, liioitteleva ja tavanomaisista kohteliaisuussäännöistä piittaamaton kielenkäyttö.

31. Perustuslakivaliokunta on puolestaan maininnut, että kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa kriminalisoinnissa on kysymys yhteiskunnallisesti painavasta rasismin torjumistarkoituksesta, jonka nojalla yhdistymisvapautta voidaan rajoittaa (PeVL 10/2000 vp s. 3). Lisäksi perustuslakivaliokunta on korostanut vihapuheen torjumisen tärkeyttä ja viitannut vihapuheen määritelmänä Euroopan neuvoston ministerikomitean ehdotukseen, jonka mukaan vihapuheella tarkoitetaan sellaista ilmaisua, jolla levitetään, ylläpidetään, edistetään tai oikeutetaan rotuvihaa, muukalaisvihaa, antisemitismiä tai muunlaista suvaitsemattomuuteen perustuvaa vihaa (PeVL 52/2014 vp s. 4).

32. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdissa 21-23 selostetut ja hovioikeuden tuomiossa mainitut kirjoitukset sisältävät useita eri ihmisryhmiä solvaavia, panettelevia tai alistamaan pyrkiviä kannanottoja. Kirjoitukset ovat luonteeltaan omiaan herättämään yleisössä suvaitsemattomuutta, halveksuntaa ja jopa vihaa kirjoitusten kohteena olevia eri tahoja kohtaan. Levitetty materiaali on osaksi rasistista. Kirjoituksissa vahvistetaan tiettyihin ryhmiin kokonaisuudessaan kohdistuvia ennakkoluuloja ja esitetään osittain valheellisia väitteitä. Kirjoituksia ei ole pidettävä sananvapauden rajoissa esitettynä asiallisena, esimerkiksi maahanmuuttopolitiikkaan liittyvänä, ankarassakin muodossa hyväksyttävänä kritiikkinä taikka sallittuna liioitteluna tai provokaationa. Korkein oikeus katsoo, että kirjoitukset ovat kohdistuneet eri kansanryhmiin tavalla, jonka kaltainen toiminta on kriminalisoitu kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa tunnusmerkistössä.

Väkivallan hyväksyminen

33. Väkivallan ja muiden rikosten tekemisen osalta PVL on vedonnut siihen, ettei yksittäisten henkilöiden tekojen voida katsoa olevan yhdistyksen vastuulla. Korkein oikeus kuitenkin toteaa, että rikostuomioihin johtaneita väkivaltaa tai häirintää sisältäneitä tekoja on ollut useita, ja niitä on tehty valtaosin PVL:n tai muiden tahojen poliittisissa tai aatteellisissa tapahtumissa. PVL korostaa toiminnassaan voimaa ja aggressiivisuutta. PVL ei ole millään tavoin irtisanoutunut näistä teoista, vaan niitä on käsitelty puolustelevaan sävyyn esimerkiksi sen vuosikertomuksissa ja verkkosivujen kirjoituksissa. Väkivaltaisesti käyttäytyneet jäsenet ovat saaneet jatkaa toimintaansa yhdistyksessä, eivätkä teot ja tuomiot ole johtaneet sanktioihin PVL:n sisällä.

34. Yhdistyslain 43 §:n perustelujen mukaan yhdistyksen tarkoitus on se päämäärä, jonka saavuttamista yhdistyksen toiminnalla tavoitellaan. Toimintamuodot ovat keinoja tarkoituksen saavuttamiseksi. Tarkoitus ja toimintamuodot liittyvät läheisesti toisiinsa, toimintamuodoiksi ei voida valita mitään sellaista, joka ei voi edistää tarkoituksen toteuttamista (HE 64/1988 vp s. 27-28). Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että yhdistyksen toimintana on pidettävä yhdistyksen varsinaisen toiminnan eli sen eri elinten tekemien päätösten lisäksi myös tosiasiallista toimintaa yhdistyksen piirissä. Yhdistyksen toimintaa on samaten yhdistyksen osoittama tuki tai hyväksyminen jäsenkuntansa tai toimihenkilöittensä toimille. Tärkeää on usein selvittää, missä tarkoituksessa toiminta on tapahtunut ja miten se on liittynyt yhdistyksen varsinaiseen toimintaan. (Merikoski, Yhdistyslainsäädäntö selityksineen, 1935, s. 92-93; Halila – Tarasti, Yhdistysoikeus, 5. painos 2017, s. 643-644)

35. Yhdistyksen toimintana voidaan, harkittaessa lakkauttamisedellytysten täyttymistä, pitää sen varsinaisen toiminnan eli päätösten tekemisen ja niiden toimeenpanemisen lisäksi myös muunlaista yhdistyksen tosiasiallista toimintaa. Näin ollen muun muassa yhdistyksen osoittama tuki tai hyväksyminen sen toimihenkilön teoille saattaa tulla arvioiduksi osana yhdistyksen toimintaa. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että yhdistyksen tarkoituksella ja tavoitteilla on merkitystä arvioitaessa yhdistyksen toimintaa, jos nämä ilmenevät selvästi yhdistyksen toimintamuodoissa.

36. Korkein oikeus katsoo, että väkivallan käyttö on PVL:ssä vähintään hiljaisesti hyväksytty toimintatapa. Väkivallan käyttämisen ja muunlaisten edellä kohdassa 24 ja hovioikeuden tuomiosssa kuvattujen rikosten tekemisen voidaan katsoa olevan osa yhdistyksen toimintaa. Tällainen toiminta on lainvastaista.

Korkeimman oikeuden arvio PVL:n toiminnan lainvastaisuudesta

37. Korkein oikeus on edellä katsonut, että PVL:n tavoitteet ovat perustuslaissa ja rikoslaissa säädettyjen kansanvaltaisen yhteiskunnan perusteiden ja näiden säännösten ilmentämien tausta-arvojen vastaisia, sen kirjoitukset ovat kohdistuneet eri kansanryhmiin tavalla, joka on kriminalisoitu kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevassa tunnusmerkistössä ja sen toimintaan liittyvä väkivallan käyttö on lainvastaista. Edellä mainitun vuoksi PVL:n toimintaa on pidettävä yhdistyslaissa tarkoitetulla tavalla lainvastaisena.

Olennaisuusvaatimus

38. Korkein oikeus on edellä katsonut, että PVL:n toimintaa on pidettävä lainvastaisena. Korkein oikeus toteaa, että PVL:n lainvastainen toiminta loukkaa tai pyrkii loukkaamaan perustuslaissa ja kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa turvattuja perus- ja ihmisoikeuksia. Osa toiminnasta on

suoraan rikoslain vastaista. Selvää on, että toiminnan lainvastaisuus on tältä osin luonteeltaan yhdistyslain 43 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla olennaista.

39. Korkeimman oikeuden lainvastaisiksi katsomat toimintatavat ovat merkittävä osa PVL:n toimintaa. Yhdistyksellä on vain vähäisessä määrin muunlaista toimintaa, ja sekin palvelee PVL:n lainvastaisia tavoitteita. Korkein oikeus katsoo, että lainvastaiseksi katsottavat toimintatavat ovat niin keskeinen osa PVL:n toimintaa, että olennaisuusvaatimus myös tältä osin täyttyy.

Hyvien tapojen vastaisuus

40. Kun PVL:n on edellä katsottu toimineen yhdistyslain 43 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla olennaisesti vastoin lakia, asiassa ei ole tarpeen arvioida yhdistyksen toiminnan hyvien tapojen vastaisuutta.

Yhdistymisvapauden ja sananvapauden rajoittaminen

41. PVL on vedonnut asiassa yhdistymisvapauteen ja sananvapauteen. Korkein oikeus toteaa, että vetoaminen yhdistymisvapauteen tai sananvapauteen parlamentaarisen demokratian alas ajamiseksi, kansallissosialistisen aatteen ajamiseksi taikka jonkin kansanryhmän solvaamisen tai panettelun oikeutukseksi on ensiksi mainittujen oikeuksien väärinkäyttöä, koska tavoitteena on kansanvaltaisten rakenteiden kumoaminen tai muiden perus- ja ihmisoikeuksien olennainen vähentäminen. PVL:n edellä mainitut tavoitteet ja toiminta eivät näin ollen saa yhdistymisvapauden tai sananvapauden suojaa.

42. PVL on vedonnut myös siihen, että yhdistyslain 43 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös yhdistyksen lakkauttamisen perusteista ei ole riittävän täsmällinen ja tarkkarajainen. Kun PVL:n toiminta ei nauti yhdistymis- ja sananvapauden suojaa, tässä asiassa ei ole tarpeen arvioida sitä, onko yhdistyslaissa säädettyjen yhdistyksen lakkauttamisperusteiden soveltaminen PVL:n toimintaan perusoikeuksia rajoittavana sallittua. Edellä Korkein oikeus on katsonut PVL:n toiminnan monilta osin lainvastaiseksi, mikä on yhdistyslain mukainen lakkauttamisperuste.

Yhdistyksen lakkauttaminen tai varoituksen antaminen

43. Vastaajat ovat vaatineet, että PVL:lle annettaisiin enintään yhdistyslain 43 §:n 2 momentin mukainen varoitus. Sanotun lainkohdan mukaan yhdistykselle voidaan lakkauttamisen sijasta antaa varoitus, jos yleinen etu ei vaadi yhdistyksen lakkauttamista. Säännöksen perusteluissa (HE 64/1988 vp s. 66) on todettu, että varoituksen antaminen voisi käytännössä tulla kysymykseen lähinnä silloin, kun lakkauttamista on vaadittu pelkästään sillä perusteella, että yhdistys on toiminut olennaisesti vastoin sen säännöissä määrättyä tarkoitusta tai yhdistys on jättänyt noudattamatta vähäisessä määrin lupaehtojaan. Tällainen menettely ei yleensä vaaranna yleistä etua.

44. Korkein oikeus katsoo, että PVL:n toiminnassa on pääosin ollut kyse niin olennaisesta yleistä etua loukkaavasta lainvastaisuudesta, että varoituksen antamista ei voida pitää riittävänä seuraamuksena ja että yhdistys on julistettava lakkautettavaksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mika Ilveskero ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Eeva Palaja.