A oli tehnyt ulosottomiehen toimittamassa kiinteistön verkkohuutokaupassa korkeimman tarjouksen, joka oli hyväksytty. Hän ei ollut kuitenkaan maksanut käsirahaa, minkä vuoksi kiinteistö oli myyty uudelleen ulosottomiehen toimittamalla vapaalla myynnillä. Uudessa myynnissä korkein tarjous jäi ensimmäistä myyntiä alhaisemmaksi ja ulosottomies oli ulosottokaaren 5 luvun 25 §:n nojalla velvoittanut A:n korvaamaan kauppahintojen erotuksen. A vaati käräjäoikeudelle tekemässään ulosottovalituksessa korvausvelvollisuuden poistamista vedoten siihen, että uutta myyntiä ei ollut suoritettu ilmoitettujen yleisten huutokauppaehtojen mukaisesti. Käräjäoikeus hylkäsi A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteella.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 21.8.2018 nro 18/31888, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 30.10.2018 nro 837 selostetaan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Susanna Leppänen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Juha Laaksonen ja Virpi Vuorinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan.

Vastapuolena oleva pankki ei vastannut valitukseen.

Varsinais-Suomen ulosottovirasto antoi asiassa lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Ulosottomies oli päätöksellään ulosmitannut velalliselta kiinteistön rakennuksineen. Ulosmitattu kiinteistö oli ollut myynnissä huutokaupat.com -internetsivustolla 16.2.–4.3.2018. A teki mainitussa verkkohuutokaupassa kohteesta 29 000 euron määräisen korkeimman tarjouksen, jonka ulosottomies 5.3.2018 hyväksyi.

2. A ei kuitenkaan ulosottomiehen antamaan määräaikaan mennessä maksanut yleisissä huutokauppaehdoissa edellytettyä käsirahaa, minkä vuoksi ulosottomies 7.3.2018 tekemällään päätöksellä peruutti aiemman ratkaisunsa A:n tekemän tarjouksen hyväksymisestä.

3. Myynnin peruuttamisen jälkeen ulosottomies jatkoi ulosmitatun kiinteistön myyntiä siten, että kiinteistöstä verkkohuutokaupassa toiseksi ja kolmanneksi korkeimman tarjouksen tehneille tarjottiin tilaisuus sähköpostitse esittää ja korottaa tarjouksiaan. Tällä tavoin toteutetussa toisessa myynnissä kiinteistöstä esitetty korkein tarjous oli 22 000 euroa, minkä ulosottomies hyväksyi.

4. Edellä kuvatun ulosmitatun kiinteistön uudelleen myynnin jälkeen ulosottomies on 24.4.2018 tekemällään päätöksellä ulosottokaaren 5 luvun 25 §:n nojalla velvoittanut A:n korvaamaan edellä mainittujen kauppahintojen erotuksen 7 000 euroa viivästyskorkoineen sekä jälkimmäisen myynnin myyntimaksun 1 100 euroa.

5. A on tekemässään ulosottovalituksessa vaatinut, että ulosottomiehen tekemä korvausvelvollisuutta koskeva päätös 24.4.2018 kumotaan. Perusteinaan A on lausunut, että huutokauppaehtojen mukaan ostaja on korvausvelvollinen vain, jos kiinteistön myymiseksi järjestetään uusi huutokauppa, mitä tässä asiassa ei ollut järjestetty.

6. Käräjäoikeus on saatuaan lausunnon ulosottomieheltä hylännyt A:n ulosottovalituksen.

7. Ulosottomies on käräjäoikeudelle antamassaan lausunnossa todennut, että ulosottokaaren myyntisäännösten mukaan toimitetaan uusi myynti, jollei ostaja maksa kauppahintaa maksuaikana. Ostajan on korvattava erotus, jos korkein tarjous jää uudessa myynnissä alemmaksi kuin edellisen myynnin korkein tarjous lisättynä korolla sekä jälkimmäisestä myynnistä aiheutuneilla kuluilla. Ulosottomiehen lausunnon mukaan ulosottokaaressa on myyntiehdoista säännelty siten, että huutokaupasta säädettyjä yhteisiä säännöksiä noudatetaan soveltuvin osin myös niin sanotuissa vapaissa myynneissä, jollaisesta myös käsillä olevassa tilanteessa on ollut kysymys. Ulosottomiehen mukaan A:n väite siitä, ettei hänellä ollut korvausvelvollisuutta, koska ulosottomies ei ollut järjestänyt uutta huutokauppaa ei pitänyt paikkansa, vaan jokaisen toteutumatta jääneen myynnin jälkeen ulosottomies suorittaa uuden harkinnan uudesta myyntitavasta. A oli ollut tietoinen kaikista myyntiin liittyvistä ehdoista. Myynnin yhteydessä oli huutokaupat.com -sivustolla ollut esillä ulosottomiehen kohteesta laatima myyntiesite, jonka liitteenä oli ollut yleiset huutokauppaehdot. Lisäksi myyntiesitteessä oli mainittu ostajan velvollisuus maksaa käsiraha ja tarjoamansa kauppahinta sekä mahdollinen ostajan korvausvelvollisuus.

8. Käräjäoikeus on ratkaisussaan viitannut ulosottokaaren 5 luvun 25 §:n säännökseen, jonka 1 momentin mukaan jollei ostaja maksa kauppahintaa, toimitetaan uusi huutokauppa. Säännöksen 2 momentin mukaan ostajan on korvattava erotus, jos korkein tarjous jää uudessa huutokaupassa alemmaksi kuin edellisessä huutokaupassa tehty korkein tarjous siihen lisättynä ulosottokaaren 5 luvun 24 §:n 2 momentissa tarkoitettu korko. Jos tarjous nousee tätä korkeammaksi, ostajalla ei ole oikeutta ylijäämään. Ostajan on korvattava myös kulut jälkimmäisestä huutokaupasta, jollei niitä saada ylijäämästä. Käräjäoikeuden mukaan ulosottokaaren 5 luvun 25 §:ää koskevan hallituksen esityksen (HE 13/2005 vp) lähtökohtana on, että myös uusi myynti on huutokauppa, jollei ilmaannu erityistä perustetta vaihtaa myyntimuotoa. Esityölausumaan nähden kuitenkin myös muut myyntitavat kuin huutokauppa ovat sallittuja eikä valitulla myyntitavalla tai myyntitavan vaihtamisella ollut vaikutusta ostajan korvausvelvollisuuteen.

9. Käräjäoikeus on todennut, että kiinteistö oli myyty uudelleen ulosottomiehen toimittamalla vapaalla myynnillä. Ottaen huomioon, että myynnistä ei ollut aiheutunut uusia kustannuksia ja että se oli pystytty toimittamaan nopeasti, myyntitapaa oli tässä tapauksessa voitu vaihtaa. Asiassa ei käräjäoikeuden mukaan ollut aihetta epäillä, että uudelleen toimitetun myynnin kauppahinta selvästi alittaisi myydyn kiinteistön käyvän hinnan. Panttivelkoja oli hyväksynyt kauppahinnan. Näin ollen vapaan myynnin edellytykset olivat asiassa täyttyneet eikä A ollut edes väittänyt, että muulla myyntitavalla olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta.

10. A on hakenut muutosta käräjäoikeuden päätökseen hovioikeudessa katsoen edelleen, että hän ei ole korvausvelvollinen, koska uuden myynnin olisi tullut olla huutokauppa.

11. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu ja jatkokäsittelyluvan edellytykset

12. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa. A on edelleen Korkeimmassa oikeudessa todennut, että yleisten huutokauppaehtojen mukaan tilanteessa olisi tullut järjestää uusi huutokauppa. Näin ei ollut kuitenkaan menetelty, vaan uusi myynti oli tapahtunut tarjousten perusteella. A on katsonut, että hän ei ollut korvausvelvollinen, koska ulosottomies ei ollut menetellyt uudelleenmyyntitilanteessa ilmoitettujen huutokauppaehtojen mukaisesti.

13. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä, 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Mainitun säännöksen 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

14. Korkein oikeus katsoo, että asiassa on huomioon ottaen käräjäoikeuden päätös, A:n valitus hovioikeudelle ja valitus Korkeimmalle oikeudelle arvioitava oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista muutosperustetta ja 2 kohdan mukaista tarkistusperustetta sekä 3 kohdan mukaista ennakkoratkaisuperustetta.

15. Korkein oikeus on todennut, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella huomiota tulee kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä. Muutosperusteen osalta lupakynnyksen on tarkoitettu olevan matala, kun kysymyksessä ei ole yksinomaan näytön uudelleen arvioiminen. Jos harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2019:101, kohta 8 ja siinä mainitut ennakkopäätökset).

16. Tarkistusperustetta sovelletaan silloin, kun tuomion perustelut ovat niin puutteelliset, ristiriitaiset tai epäselvät, ettei lopputuloksen oikeellisuutta ja sen muuttumisen todennäköisyyttä ole mahdollista arvioida. Tarkistusperustetta sovellettaessa ratkaisevaa on se, ovatko perustelut riittävät ratkaisun lopputuloksen oikeellisuuden arvioimista varten (KKO 2013:66, kohdat 12 ja 14).

17. Ennakkoratkaisuperusteesta on puolestaan kysymys yleensä silloin, kun laissa ei ole selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan ja kysymys on periaatteellisesti merkityksellisestä asiasta. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (esimerkiksi KKO 2019:77, kohta 10).

Ulosottokaaren ulosmitatun omaisuuden myyntiä koskevat säännökset

18. Ulosmitatun omaisuuden myyntiä koskevat säännökset sisältyvät ulosottokaaren 5 lukuun. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan ulosmitattu omaisuus myydään luvussa säädetyssä järjestyksessä ulosottomiehen toimittamalla julkisella huutokaupalla (huutokauppa) taikka muulla tavalla, kuten toimeksiannolla tai vähittäin (vapaa myynti).

19. Ulosmitatun omaisuuden myyntitavan valinta on lähtökohtaisesti ulosottomiehen tehtävä (nk. virallisperiaate). Ulosottomiehen harkintaa ohjataan muun muassa ulosottokaaren 5 luvun 2 §:ssä säädetyillä perusteilla. Pykälän 1 momentin mukaan ulosottomiehen tulee pyrkiä myynnissä hyvään tulokseen. Myyntitavan valinnassa tulee ottaa huomioon saatavissa oleva kauppahinta, myyntikustannukset ja myynnin vaatima aika. Vapaan myynnin edellytyksistä säädetään luvun 75–79 §:ssä. Luvun 2 §:n 2 momentin mukaan, jos käytetty myyntitapa on ulosottokaaren mukaan sallittu, muun muassa kiinteistön myynti voidaan kumota myyntitavan valinnan perusteella vain, jos saatetaan todennäköiseksi, että muulla myyntitavalla olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta.

20. Ulosottomiehen toimittamaa vapaata myyntiä koskevan ulosottokaaren 5 luvun 76 §:n 1 momentin mukaan ulosottomies saa myydä irtaimen tai kiinteän omaisuuden vapaasti velallisen sekä niiden velkojien ja muiden oikeuksien haltijoiden suostumuksella, joiden oikeutta myynti koskee. Vapaata myyntiä ei saa järjestää, jos joku oikeuden haltijoista on jäänyt tuntemattomaksi. Pykälän 2 momentin mukaan ulosottomies saa myydä omaisuuden vapaasti ilman 1 momentissa tarkoitettua suostumusta, jos kauppahinta on mahdollisen luvun 23 §:ssä tarkoitetun vähimmäishinnan mukainen ja: 1) kauppahinta peittää kaikki etuoikeussaatavat tai kauppaan on saatu suostumus etuoikeussaatavien velkojilta; tai 2) korkein tarjous on huutokaupassa hylätty ja kauppahinta nousee vapaassa myynnissä sitä korkeammaksi ja peittää alimman hyväksyttävän tarjouksen.

21. Ulosottokaaren 5 luvun 79 §:n 1 momentin viittaussäännöksen mukaan edellä selostetussa 76 §:ssä tarkoitetussa vapaassa myynnissä noudatetaan soveltuvin osin, mitä luvun 3–15, 20, 21 ja 24–26 §:ssä säädetään, jolleivat asianosaiset ole toisin sopineet. Ostajan asemaa ei kuitenkaan saa heikentää.

22. Viittaussäännöksen nojalla ulosottomiehen vapaassa myynnissä tulevat siten sovellettaviksi muun ohessa ulosottokaaren 5 luvun 20 §:n 1 momentti, jonka mukaan kiinteistöstä tulee laatia myyntiesite, josta käyvät ilmi muun muassa myyntiehdot ja johon on liitetty yleiset huutokauppaehdot. Edelleen viittaussäännöksen perusteella vapaassa myynnissä tulevat sovellettavaksi myös 24 §:n maksuehtoja ja 25 §:n ostajan korvausvelvollisuutta koskevat pykälät. Ensiksi mainitun lainkohdan mukaan ulosottomies saa tarvittaessa antaa ostajalle maksuaikaa enintään kuusi viikkoa, mutta ostajan on heti suoritettava ulosottomiehen määräämä enintään 20 prosentin osuus kauppahinnasta (käsiraha). Kuten edellä kohdassa 8 on jo todettu, jälkimmäisen 25 §:n mukaan uusi huutokauppa on toimitettava, jollei ostaja maksa kauppahintaa, ja ostajan on myös korvattava kauppahintojen erotus sekä mahdolliset korot ja kulut.

Käräjäoikeuden päätöksen arviointi

23. Käräjäoikeus on ratkaisussaan hyväksynyt ulosottomiehen näkemyksen siitä, että käsirahan ja kauppahinnan maksamista koskevan laiminlyönnin vuoksi toteutumatta jääneen myynnin jälkeen ulosottomies voi suorittaa uuden harkinnan uudesta myyntitavasta. Jos myyntitapa on ulosottokaaren säännökset huomioon ottaen ollut sallittu, voidaan uusi myynti kumota vain ulosottokaaren 5 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyin rajoitetuin perustein. Kun ulosottokaaren 5 luvun 76 §:ssä ulosottomiehen toimittamalle vapaalle myynnille säädetyt edellytykset ovat tässä tapauksessa täyttyneet eikä A ole väittänyt, saati saattanut todennäköiseksi, että muulla myyntitavalla olisi saatu huomattavasti korkeampi kauppahinta, on ulosottovalitus tullut käräjäoikeuden mukaan hylätä.

24. Korkein oikeus toteaa, että A on ulosottovalituksessaan kuitenkin vedonnut ennen kaikkea siihen, ettei ulosottomies ole kiinteistöä uudelleen myydessään menetellyt huutokaupat.com -sivustolla ilmoitettujen yleisten huutokauppaehtojen mukaisesti. Yleisten huutokauppaehtojen ostajan korvausvelvollisuutta koskevan kohdan mukaan, jollei ostaja maksa kauppahintaa maksuaikana, toimitetaan uusi huutokauppa. Ostajan on korvattava erotus, jos korkein tarjous jää uudessa huutokaupassa alemmaksi kuin edellisessä huutokaupassa tehty korkein tarjous siihen lisättynä maksuajan korko ja viivästyskorko. Ostajan on korvattava kulut myös jälkimmäisestä huutokaupasta, jollei niitä saada ylijäämästä.

25. Käräjäoikeuden päätöksessä edellä mainittuun A:n esittämään valitusperusteeseen ei nimenomaisesti oteta kantaa. Korkein oikeus toteaa, että ulosmitatun omaisuuden myynnissä on ulosottovelallisen, -velkojan ja ulosottomiehen välisen suhteen lisäksi kysymys myös ulosmittausmyynnin ostajan ja ulosottomiehen välisestä suhteesta. Ostaja on tyypillisesti velalliseen ja velkojaan nähden ulkopuolinen, joka saa tietoa ostettavasta kohteesta lähinnä vain ulosottomiehen antamien tietojen perusteella.

26. A:n kiistettyä korvausvelvollisuutensa sillä perusteella, että kiinteistön uudelleen myyntiä ei ollut suoritettu huutokauppaehtojen mukaisesti, asiassa olisi tullut käräjäoikeudessa arvioida, mikä merkitys huutokauppaehdoilla on nimenomaan ostajan korvausvelvollisuuden kannalta. Ulosmitatun omaisuuden ostajan ja ulosottomiehen välillä yleisten huutokauppaehtojen merkitystä arvioitaessa kysymys ei ole siitä, voiko ulosottomies ulosottokaaren mukaisten edellytysten täyttyessä valita uudelleen myynnin tilanteessa ensimmäiseen myyntiin verrattuna toisen myyntitavan, vaan pikemminkin siitä, onko ensimmäisen myynnin ostajille ilmoitetuissa yleisissä huutokauppaehdoissa rajattu korvausvelvollisuuden perusteita siten, että korvausvelvollisuuden edellytyksiä on uudelleen myyntitilanteessa rajattu huutokauppaehdoissa ilmoitetun mukaisesti. Kysymys on siten sen arvioinnista, onko yleisillä huutokauppaehdoilla rajattu tai voitu rajata korvausvelvollisuuden perustavia edellytyksiä ulosottokaaren sääntelyyn nähden.

27. A on vedonnut kohdassa 24 mainittuun seikkaan myös valituksessaan hovioikeudelle. Kun käräjäoikeus ei ole ratkaisussaan lausunut tästä kysymyksestä, ei hovioikeus ole tältä osin voinut arvioida käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen oikeellisuutta jatkokäsittelylupaa myöntämättä. Jatkokäsittelylupa olisi siten tullut myöntää tarkistusperusteella. Kun ostajan korvausvelvollisuus ja yleisten huutokauppaehtojen merkitys sen kannalta on nyt käsillä olevan kaltaisessa tilanteessa lisäksi tulkinnanvarainen ja epäselvä, olisi hovioikeuden tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös muutosperusteella. Ulosottokaaressa ei ole myöskään säädetty siitä, mikä merkitys huutokauppaehdoilla on ostajan korvausvelvollisuuden perustavien seikkojen arvioinnin kannalta. Tämä kysymys on tulkinnanvaraisuuden lisäksi periaatteellisesti merkityksellinen, joten jatkokäsittelylupa olisi tullut myöntää myös ennakkoratkaisuperusteella.

Asian jatkokäsittely

28. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutos-, tarkistus- ja ennakkoratkaisuperusteella. Oikeusastejärjestys huomioon ottaen asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa. Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Asko Välimaa ja Timo Ojala. Esittelijä Essi Kinnunen.

A:n syyksi oli luettu törkeänä veropetoksena se, että hän oli X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä antanut verotusta varten väärää tietoa muun ohella ilmoittamalla yhtiön elinkeinotoiminnan verotettavan tuloksen liian pienenä. Lisäksi A:n syyksi oli luettu törkeänä työeläkevakuutusmaksupetoksena se, että hän oli laiminlyönyt työntekijän eläkelain mukaisen vakuuttamisvelvollisuuden ja aiheuttanut siten työeläkevakuutusmaksujen määräämättä jättämisen.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että määräämättä jääneitä työeläkevakuutusmaksuja ei ollut vähennettävä yhtiön verotettavasta tuloksesta laskettaessa veropetoksella vältetyn tuloveron määrää.

RL 29 luku 1 §
RL 29 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.2.2018 nro 18/107432 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 12.7.2019 nro 19/131398 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Minna Hällström ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Timo Ojala ja Outi Mikkola sekä asessori Inkeri Kuuskoski.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja Verohallinnolle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko syytekohdassa 3 tarkoitetun laiminlyönnin johdosta määräämättä jääneet työeläkevakuutusmaksut vähennettävä yhtiön tulon määrästä laskettaessa sen välttämän tuloveron määrää syytekohdissa 2.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A tuomitaan syytekohdassa 2 törkeästä veropetoksesta käräjäoikeuden hänen syykseen lukeman teon mukaisesti.

Verohallinto vaati valituksessaan, että A tuomitaan käräjäoikeuden tuomion mukaisesti törkeästä veropetoksesta siten, että vältettyjen verojen ja maksujen yhteismääräksi katsotaan 277 260,61 euroa, ja hänet velvoitetaan suorittamaan Verohallinnolle vahingonkorvausta yhteensä 277 260 euroa viivästyskorkoineen.

A vastasi valituksiin ja vaati niiden hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu syytekohdassa 2 törkeänä veropetoksena se, että hän oli rakennusalan yrityksen X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä 4.6.2008–31.10.2012 antanut veroviranomaisille väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavista seikoista. A oli ilmoittanut

- X Oy:n tulon perusteettomien alihankintalaskujen vähentämisen jälkeen liian pienenä,

- X Oy:n arvonlisäverotuksessa vähennettävinä ostoina perusteettomia aliurakointilaskuja ja

- X Oy:n työntekijöilleen maksamat palkat työnantajan valvonta- ja kausiveroilmoituksissa liian alhaisina, kun yhtiön toiminnassa oli perusteettomien alihankintalaskujen avulla maksettu palkkaa toimittamatta ennakonpidätyksiä ja sosiaaliturvamaksuja.

2. A:n syyksi on lisäksi syytekohdassa 3 luettu törkeänä työeläkevakuutusmaksupetoksena se, että hän oli X Oy:n edustajana laiminlyönyt työntekijän eläkelain mukaisen vakuuttamis- ja ilmoitusvelvollisuutensa vuosina 2008–2011 maksetuista palkoista ja aiheuttanut siten 87 000 euron määräisten työeläkevakuutusmaksujen määräämättä jättämisen. A on velvoitettu suorittamaan vahingonkorvauksena eläkevakuutusyhtiölle saamatta jääneistä vakuutusmaksuista 17 924 euroa.

3. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa todennut, että maksaessaan pimeitä palkkoja yhtiö oli samalla välttänyt työeläkevakuutusmaksujen suorittamisen. Mikäli yhtiö olisi maksanut sanotut maksut, se olisi saanut vähentää ne kuluina tuloverotuksessa elinkeinotulon verottamisesta annetun lain (elinkeinotuloverolain) 7 §:n nojalla. Koska yhtiö ei ollut maksanut työeläkevakuutusmaksuja, perusteltua ei ollut hyväksyä niitä elinkeinotoiminnan vähennyskelpoisiksi menoiksi arvioitaessa törkeällä veropetoksella vältetyn veron ja vahingonkorvauksen määrää. Käräjäoikeus on katsonut yhtiön elinkeinotuloverotuksessa vältetyn veron ja Verohallinnolle tuomittavan vahingonkorvauksen määräksi tältä osin 71 618 euroa.

4. Hovioikeus on sen sijaan katsonut, että laskettaessa elinkeinotuloverotuksessa vältetyn veron määrää X Oy:n verotettavassa tuloksessa oli otettava vähennyksenä huomioon törkeällä työeläkevakuutusmaksupetoksella vältetyt työeläkevakuutusmaksut 87 000 euroa. Vähennyksen jälkeen X Oy:n elinkeinotuloverotuksessa vältetyn veron määrä oli 48 999,33 euroa. Hovioikeus on alentanut Verohallinnolle tuloveron välttämisestä tuomitun vahingonkorvauksen tähän määrään.

5. Hovioikeus on perustellut ratkaisuaan veropetossäännöksen tarkoituksella turvata veronsaajan oikeus saada verovelvolliselta verojen määräämiseen vaikuttavat tiedot oikeansisältöisinä ja verot oikeanmääräisinä. Veropetosta koskevan rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 kohdan sanamuotoa oli säännöksen tarkoitukseen nähden perusteltua tulkita siten, että verovelvollisen menettelyn seurauksena määräämättä jääneen veron määränä oli pidettävä sitä veron määrää, jonka verovelvollinen olisi verolainsäädäntöön perustuvat velvollisuutensa asianmukaisesti täyttämällä ollut velvollinen veronsaajalle suorittamaan. Tätä tulkintaa oli hovioikeuden mukaan pidettävä myös rikosasian vastaajan kannalta tarkoituksenmukaisena niissä tilanteissa, joissa vastaaja tuomitaan samalla kertaa sekä veropetoksesta että työeläkevakuutusmaksupetoksesta.

6. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja Verohallinnon valitusten perusteella kysymys siitä, onko törkeällä työeläkevakuutusmaksupetoksella vältetyt työeläkevakuutusmaksut vähennettävä X Oy:n tulon määrästä arvioitaessa törkeällä veropetoksella vältetyn tuloveron määrää ja siihen perustuvaa vahingonkorvausvelvollisuutta Verohallinnolle.

Sovellettavat säännökset

7. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 ja 2 kohtien mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta tai salaamalla verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen. Säännöksellä pyritään sitä koskevan hallituksen esityksen mukaan ennen kaikkea suojaamaan verotulojen lainmukaista kertymistä valtiolle ja muille veronsaajina oleville julkisyhteisöille sekä verovelvollisten tasavertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta, jonka toteutuminen edellyttää, että kaikki verovelvolliset suorittavat veronsa lainsäädännön määräämällä tavalla (HE 66/1988 vp s. 52).

8. Verotusmenettelystä annetun lain 7 §:n 1 momentin mukaan verovelvollisen on verotusta varten ilmoitettava veronalaiset tulonsa, niistä tehtävät vähennykset, tiedot varoistaan ja veloistaan sekä muut verotukseen vaikuttavat tiedot. Elinkeinotuloverolain 8 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan vähennyskelpoisia menoja ovat muun muassa elinkeinotoiminnassa työskennelleiden henkilöiden palkat ja heidän eläkevakuutusmaksunsa.

9. Työntekijän eläkelain 141 §:n 1 momentin ja siinä viitatun 4 §:n 1 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työsuhteessa olevalle työntekijälleen eläketurva lainkohdassa tarkemmin säädetyin edellytyksin. Lain 152 §:n 1 momentin mukaan eläketurvan kustantamiseksi perittävä työeläkevakuutusmaksu koostuu työnantajan ja työntekijän maksusta. Työnantaja pidättää 2 momentin mukaan työntekijältä työntekijän työeläkevakuutusmaksun maksamastaan palkasta (työansio) sen maksamisen yhteydessä ja maksaa työeläkevakuutusmaksun kokonaisuudessaan eläkelaitokselle. Työnantaja vastaa eläkelaitokselle myös työntekijän työeläkevakuutusmaksun osuudesta.

10. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 29 luvun 4 a §:n 1 momentin 1 kohdan (398/2006) mukaan työeläkevakuutusmaksupetokseen syyllistyy työnantaja tai tämän edustaja, joka laiminlyömällä työntekijän eläkelain (395/2006) mukaisen vakuuttamisvelvollisuuden tai muun työntekijän eläkelaissa tarkoitetun ilmoitusvelvollisuuden aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa työeläkevakuutusmaksun määräämättä jättämisen, sen määräämisen liian alhaisena tai sen aiheettoman palauttamisen. Lainkohtaa on muutettu vuoden 2017 alusta voimaan tulleella lailla 1279/2016. Muutoksella ei kuitenkaan ole merkitystä tämän asian kannalta. Rikoslain 29 luvun 4 b §:ssä säädetään törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta.

Korkeimman oikeuden keskeinen ratkaisukäytäntö

11. Törkeää veropetosta ja siihen perustuvaa vahingonkorvausta koskevassa ratkaisussa KKO 2017:75 oli kysymys siitä, minkä perusteiden mukaan vältetyn veron määrä oli arvioitava, kun yhtiön toiminnassa oli laiminlyöty ilmoittaa yhtiön maksamat palkat ja toimittaa ennakonpidätykset maksetuista palkoista. Korkein oikeus katsoi, että syyksiluetulla rikoksella vältetyksi katsottavan veron määrän tulisi vastata mahdollisimman hyvin menettelyllä tosiasiallisesti vältetyn veron määrää (kohta 13).

12. Ratkaisussa KKO 2019:105 oli puolestaan kyse tilanteesta, jossa vastaaja oli harjoittanut käytettyjen ajoneuvojen kauppaa ja soveltanut marginaaliverotusmenettelyä siihen osaan kaupoista, jonka hän oli merkinnyt kirjanpitoon. Pääosa kaupoista oli jätetty merkitsemättä kirjanpitoon. Korkein oikeus katsoi, että tällaisessa tilanteessa törkeästä veropetoksesta syytetyn vastaajan välttämä arvonlisäveron määrä oli rikosoikeudellisen ja vahingonkorvausvastuun kannalta arvioitava arvonlisäverojärjestelmän pääsäännön mukaisesti hänen myynneistä saamiensa vastikkeiden eikä voittomarginaalien perusteella (kohta 26). Korkeimman oikeuden mukaan jos muotovaatimusten laiminlyönti marginaaliverotusmenettelyssä johtaa siihen, että menettelyn soveltamisen aineellisten edellytysten täyttymisestä ei ole saatavissa luotettavaa selvitystä, verovelvollinen ei voi yleensä edukseen vedota siihen, että hän laiminlyönnistään huolimatta olisi valinnut myynteihinsä sovellettavaksi marginaaliverotusmenettelyn (kohta 25).

13. Törkeään veropetokseen perustuvaa vahingonkorvausta koskevassa ratkaisussa KKO 2011:58 taas oli kysymys tilanteesta, jossa vastaajat olivat nostaneet omistamastaan ja määräysvallassaan olleesta osakeyhtiöstä varoja, jotka tuolloin voimassa olleen verotuslain mukaisesti oli katsottava niin sanottuna peiteltynä osingonjakona heidän veronalaisiksi tuloikseen. Korkein oikeus totesi, että vastaajat eivät olleet saaneet varoja haltuunsa avoimen osingonjaon kautta, jossa sovellettiin kahdenkertaisen verotuksen lievennyksiä osakeyhtiön osakkaan verotuksessa. Tapauksessa ei siten ollut perusteita arvioida rikoksella aiheutetun vahingon määrää sellaisen tapahtumainkulun nojalla, joka ei ole asiassa toteutunut (kohta 20).

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Veropetoksella vältetyn veron määrä perustuu verolainsäädäntöön, joka määrittää veron oikean määrän. Lähtökohdaksi otetaan näyttöharkinnan nojalla vastaajan syyksi luettu menettely tai laiminlyönti. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on suhtauduttu torjuvasti siihen, että arvioinnin pohjaksi otettaisiin rikosasian vastaajan eduksikaan sellainen tapahtumainkulku, joka ei ole toteutunut (esim. KKO 2011:58). Myös velallisen rikoksissa on katsottu, ettei kirjanpito- ja verolainsäädännön vastaisena toteutunutta menettelyä voida jälkikäteen arvioida näiden säännösten mukaisena tapahtumainkulkuna (KKO 2005:68 ja 2005:119).

15. Ratkaistaessa sitä, onko työnantajayritykselle määräämättä jääneet työeläkevakuutusmaksut vähennettävä yrityksen tulosta veropetoksella vältetyn tuloveron määrää arvioitaessa, lähtökohdaksi on perusteltua ottaa se, että elinkeinotuloverolain mukaan vähennettäviä menoja ovat vain tulon hankkimisesta tai säilyttämisestä johtuneet todelliset menot ja menetykset. Jos työnantaja ei ole elinkeinotoiminnassaan vakuuttanut työntekijöitään eikä työeläkevakuutusmaksuja ole sen vuoksi määrätty eikä tosiasiallisesti maksettu, laskennallisia maksuja ei vähennetä vältetyn tuloveron määrää laskettaessa. Siten elinkeinotoiminnan verotettava tulos muodostuu suuremmaksi kuin siinä tapauksessa, että työeläkevakuutusmaksut olisi asianmukaisten ilmoitusten perusteella määrätty.

16. Jos määräämättä jääneet laskennalliset työeläkevakuutusmaksut vähennettäisiin yhtiön tulosta laskettaessa veropetoksella vältetyn veron määrää, poikettaisiin edeltä ilmenevästä periaatteesta, jonka mukaan veropetoksella vältetyn veron arvioinnin pohjaksi otetaan toteutunut tapahtumainkulku. Korkein oikeus toteaa, että työeläkelainsäädäntöön perustuvan vakuutusvelvollisuuden laiminlyönti perustuu vastaajan omaan valintaan lakisääteisten velvollisuuksien laiminlyönnistä, jonka elinkeinoverolain mukaiset veroseuraamukset ovat ennakoitavissa.

17. Vahingonkorvausoikeuden yleisten periaatteiden mukaan vahingonkorvauksen tulee olla täysi korvaus niin, että vahingonaiheuttajan on korvattava vahinkoa kärsineelle vahingosta aiheutunut menetys kokonaisuudessaan. Vahingonkorvauksella vahingonkärsijä pyritään näin asettamaan siihen asemaan, jossa hän olisi, jos vahinkoa ei olisi tapahtunut (KKO 2019:9, kohta 15). Kun vahinko on aiheutettu rikollisella teolla, vaihtoehtoinen tapahtumainkulku on yleensä tilanne, josta on poistettu rikollinen teko ja sen vaikutukset (esim. KKO 2019:9, kohdat 16 ja 19).

18. Veropetoksen tunnusmerkistöstä ja A:n syyksi luetusta menettelystä johtuu, että tosiasiallisiin tapahtumiin vertailtava tapahtumainkulku on sellainen, jossa A olisi ilmoittanut verottajalle X Oy:n veronalaiset tulot ja niistä tehtävät vähennykset oikeamääräisinä. X Oy olisi siten ilmoittanut vähennyksenä työntekijöille maksamansa palkat. Se ei olisi kuitenkaan ilmoittanut laskennallisia eläkelaitokselle maksettavia eläkevakuutusmaksuja, koska niitä ei todellisuudessa ollut määrätty yhtiölle. Arvioitaessa Verohallinnolle aiheutuneen vahingon määrää ei siten oteta huomioon laskennallisia työeläkevakuutusmaksuja. Verohallinnon ei myöskään voida katsoa saavan tällöin sellaista taloudellista hyötyä, joka olisi otettava huomioon tuomittavan vahingonkorvauksen vähennyksenä.

19. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että A:n syyksi syytekohdassa 3 luetun törkeän työeläkevakuutusmaksupetoksen johdosta määräämättä jääneitä työeläkevakuutusmaksuja ei ole vähennettävä yhtiön elinkeinotoiminnan tuloksesta laskettaessa X Oy:n toiminnassa vältetyn tuloveron määrää syytekohdassa 2. Yhtiön elinkeinotuloverotuksessa vältetyn veron ja Verohallinnolle siitä tuomittavan vahingonkorvauksen määrä on näin ollen käräjäoikeuden toteamat 71 618 euroa. Tämän vuoksi A:n syyksi luetaan syytekohdassa 2 elinkeinotulon verotuksen osalta se menettely, jonka käräjäoikeus on hänen syykseen lukenut.

Rangaistus ja vahingonkorvaus

20. Hovioikeus on tuominnut A:n törkeästä kirjanpitorikoksesta (syytekohta 1), törkeästä veropetoksesta (syytekohta 2) ja törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta (syytekohta 3) yhteiseen 1 vuoden 11 kuukauden vankeusrangaistukseen. Törkeällä veropetoksella vältetyn veron kokonaismäärä on Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella hovioikeuden syyksi lukeman 254 641,94 euron asemesta käräjäoikeuden syyksi lukema 277 260,61 euroa. Korkein oikeus katsoo, että tämä muutos syyksilukemisessa ei anna aihetta korottaa hovioikeuden tuomitsemaa rangaistusta. A:n Verohallinnolle maksettavaksi tuomittua vahingonkorvausta on sen sijaan korotettava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A tuomitaan hovioikeuden syyksilukemista muuttaen syytekohdassa 2 törkeästä veropetoksesta 4.6.2008–31.10.2012 sekä muista hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista hovioikeuden hänelle tuomitsemaan yhteiseen rangaistukseen.

Hovioikeuden A:n maksettavaksi tuomitsemia vahingonkorvauksia korotetaan tuloveron välttämisestä Verohallinnolle maksettavan vahingonkorvauksen osalta. Vahingonkorvausvelvollisuus jää käräjäoikeuden tuomion varaan siltä osin kuin A on velvoitettu suorittamaan Verohallinnolle vahingonkorvausta.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Mika Huovila, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.

Eläinsuojelurikoksen kohteena oli ollut yhteensä noin 50 koiraa ja neljä ponia. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että rikoksen kohteena oli ollut rikoslain 17 luvun 14 a §:n 2 kohdassa tarkoitettu huomattavan suuri määrä eläimiä ja eläinsuojelurikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Vastaaja oli syyllistynyt törkeään eläinsuojelurikokseen.

Puolustajaksi määrätty asianajaja ei yleisesti hoitanut asianajoa tuomioistuinpaikkakunnalla. Hän oli vaatinut hovioikeuden toimittamaan pääkäsittelyyn osallistumisesta palkkiota matka-ajalta ja korvausta matkaan liittyvistä kuluista kuten tuomioistuinpaikkakunnalta tulevalle avustajalle olisi maksettu. Puolustajalle maksettiin palkkiona ja kulujen korvauksena hänen vaatimansa määrät.

RL 17 luku 14 a § 2 kohta
OikeusapuL 17 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 10.10.2017 (nro 17/137973) ja Vaasan hovioikeuden tuomio 4.12.2018 (nro 18/153596) kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ville Aaltonen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuula Keltikangas, Tapio Kaarniemi ja Pia-Maria Sillanpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, täyttikö hovioikeuden syyksilukema menettely törkeän eläinsuojelurikoksen tunnusmerkistön.

Asianajaja B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hänen katsotaan syyllistyneen menettelyllään törkeän eläinsuojelurikoksen asemesta eläinsuojelurikokseen.

Valituksessaan asianajaja B vaati, että hänelle valtion varoista A:n puolustamisesta hovioikeudessa maksettu palkkio ja korvaus kuluista määrätään samoin perustein kuin tuomioistuinpaikkakunnalla toimivalle avustajalle ja maksettua palkkiota ja korvausta korotetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään.

Syyttäjä ei vastannut asianajaja B:n valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä eläinsuojelurikoksesta tekoajalta 27.10.2013–9.2.2016. Syytteen mukaan A oli tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta jättämällä tarpeellista hoitoa tai ravintoa vaille tai muuten eläinsuojelulain tai sen nojalla annetun säännöksen vastaisesti kohdellut hoidossaan olleita koiria ja poneja tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa aiheuttaen. A oli muun muassa laiminlyönyt huolehtia siitä, että koirat olisivat saaneet riittävästi niille soveltuvaa ravintoa ja juomakelpoista vettä, koirien pitopaikat olisivat olleet puhtaat ja eläimille turvalliset, sairaat koirat olisivat päässeet hoitoon tai ne olisi kärsimysten ehkäisemiseksi lopetettu ja ponien pitopaikka olisi ollut puhdas, riittävän tilava ja eläimille turvallinen. A oli pitänyt koiria saadakseen pentuja myytäväksi. Syytteen mukaan teon kohteena oli huomattavan suuri määrä eläimiä. Rikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä ottaen huomioon rikoksen pitkä tekoaika ja A:n pyrkimys hankkia toiminnalla taloudellista hyötyä.

2. Käräjäoikeus on katsonut osan hoidon laiminlyönneistä jääneen näyttämättä, hylännyt syytteen törkeästä eläinsuojelurikoksesta ja lukenut A:n syyksi eläinsuojelurikoksen ajalla 1.6.2015–9.2.2016. Epäselväksi oli jäänyt, voitiinko samanaikaisesti hoidettavina olleita 10–20 koiraa ja neljää ponia pitää huomattavan suurena määränä eläimiä. Näin ollen kysymys ei ollut ollut huomattavan suuresta määrästä eläimiä.

3. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi törkeän eläinsuojelurikoksen. Hovioikeus on katsonut rikoksen tekoajaksi 27.10.2013–9.2.2016. A:lla tekoaikana olleita noin 50 koiraa ja 1.6.2015–9.2.2016 olleita neljää ponia oli pidettävä huomattavan suurena määränä. Tekoa oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä ottaen huomioon varsin pitkä tekoaika, koirien lukuisat hoitamattomat sairaudet ja viat sekä se, että kaksi koiraa oli jouduttu lopettamaan. Lisäksi A oli myynyt pentuja ja siten pyrkinyt saamaan koirista taloudellista hyötyä.

4. Korkeimman oikeuden arvioitavana on se, onko A:n rikoksen kohteena hovioikeuden toteamien tosiseikkojen perusteella ollut rikoslain 17 luvun 14 a §:n 2 kohdan tarkoittama huomattavan suuri määrä eläimiä ja onko A syyllistynyt törkeään eläinsuojelurikokseen.

Arvioinnin lähtökohdat

5. Rikoslain 17 luvun 14 a §:n mukaan eläinsuojelurikosta pidetään törkeänä 1) jos rikos tehdään erityisen raa’alla tai julmalla tavalla, 2) rikoksen kohteena on huomattavan suuri määrä eläimiä tai 3) tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä. Lisäksi edellytetään, että rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

6. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen (HE 97/2010 vp s. 24) mukaan eläinten huomattavan suuri määrä on osoitus toiminnan laajamittaisuudesta. Huomattavan suurta määrää tulisi arvioida eläinlajeittain, ja seura- tai harrastuseläinten huomattavan suuren määrän arviointi on erilainen kuin esimerkiksi siipikarjan tai lehmien suhteen. Tuotantoeläimiä on yleensä omistajallaan suurempi määrä kuin seura- tai harrastuseläimiä. Tämän vuoksi edellytettäisiin, että kyse ei ole vain suuresta määrästä, vaan huomattavan suuresta määrästä. Huomattavan suuresta määrästä eläimiä voisi olla kyse esimerkiksi, jos eläinten kuljetukseen osallistuneiden laiton toiminta on kestänyt useita vuosia tai se on muutoin ollut poikkeuksellisen laajamittaista.

Korkeimman oikeuden arviointi

7. A:lla on hovioikeuden selvitetyksi toteamalla tavalla ollut tekoaikana 27.10.2013–9.2.2016 hoidettavanaan yhteensä noin 50 koiraa ja aikana 1.6.2015–9.2.2016 neljä ponia, jotka kaikki olivat olleet eläinsuojelurikoksen kohteena. Kerrallaan A:lla on ollut hoidettavanaan noin 8–9 täysikasvuista koiraa sekä vuosittain noin 20 pentua.

8. Asiassa on A:n väitteen perusteella ensin arvioitava, tuleeko ankaroittamisperusteena olevaa eläinten huomattavan suurta määrää arvioida koko rikoksentekoaikana vastaajan hoidossa olleiden eläinsuojelurikoksen kohteeksi joutuneiden eläinten yhteismäärän perusteella vai sen perusteella, mikä määrä näin kohdeltuja eläimiä vastaajalla on kulloinkin kerrallaan ollut hoidossaan.

9. Rikoslain 17 luvun 14 §:n mukaisessa eläinsuojelurikoksessa teon kohteena ovat ne eläimet, joita rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla on kohdeltu julmasti tai joille on aiheutettu tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa. Törkeää tekomuotoa koskevan 14 a §:n 2 kohdan mukaista huomattavan suurta määrää arvioidaan rikoksen kohteena olevien eläinten määrän perusteella, johon lain esitöiden mukaan voi vaikuttaa myös laittoman toiminnan kesto. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että huomioon on otettava kaikki ne eläimet, joita rikoksen tekoaikana on kohdeltu julmasti tai joille on aiheutettu tarpeetonta kärsimystä, kipua tai tuskaa.

10. A:n on selvitetty menetelleen eläinsuojelulainsäädännön vastaisesti tarkemmin syytteessä kuvatulla tavalla kaikkien hänen hoidossaan syytteen tekoaikana olleiden koirien osalta. Näin ollen huomattavan suurta määrää arvioitaessa tulee ottaa huomioon kaikki ne noin 50 koiraa ja neljä ponia, jotka A:lla oli ollut tekoaikana hoidossaan.

11. Rikoslain 17 luvun 14 a §:n 2 kohdan mukaisen ankaroittamisperusteen soveltaminen edellyttää, että rikoksen kohteena on huomattavan suuri määrä eläimiä. Arviointi tulee tehdä eläinlaji huomioon ottaen. Kysymys on siten siitä, onko eläinten määrää pidettävä huomattavan suurena, kun sitä verrataan kyseisen eläinlajin tavanomaiseen määrään omistajallaan.

12. Lain esitöissä ei ole tarkemmin esitetty, millaista määrää olisi seura- ja harrastuseläinten osalta pidettävä huomattavan suurena. Hallituksen esityksessä huomattavan suuri määrä on kuitenkin liitetty toiminnan laajamittaisuuteen.

13. Eläinsuojelulain 24 §:ssä säädetään ammattimaiseen tai muutoin laajassa mitassa tapahtuvaan seura- ja harrastuseläinten pitoon liittyvästä ilmoitusvelvollisuudesta. Tätä ilmoitusvelvollisuutta tarkentavan eläinsuojeluasetuksen 26 §:n mukaan ammattimaiseksi tai muutoin laajassa mitassa tapahtuvaksi seura- ja harrastuseläinten pidoksi on koirien tai kissojen osalta katsottava muun ohella toiminta, jossa omistajalla tai haltijalla on kasvatettavanaan vähintään kuusi siitosnarttua, jotka ovat penikoineet ainakin yhden kerran tai jossa otetaan hoidettavaksi säännönmukaisesti ja samanaikaisesti vähintään kuusi yli viiden kuukauden ikäistä koiraa. Käytännössä siitosnarttujen pitäminen voi nopeasti moninkertaistaa eläinten kokonaismäärän.

14. Korkein oikeus toteaa, että eläinsuojelurikoksen katsominen törkeäksi vain eläinten määrän perusteella edellyttää laajuudeltaan tavanomaisesta poikkeavaa tai pitkään jatkunutta toimintaa. Kun kysymys on koirista tai muista niihin verrattavista seura- ja harrastustarkoituksissa pidettävistä eläimistä, huomattavan suurena voidaan pitää vain sellaista koirien määrää, joka selvästi ylittää yksityistaloudessa tavanomaisesti pidettävien ja päivittäin hoidettavien eläinyksilöiden määrän.

15. Edellä kohdassa 14 selostetussa eläinsuojeluasetuksessa on määritelty, millaisissa tilanteissa koirien kasvatus- tai hoitolatoimintaa ryhdytään ennalta valvomaan viranomaistoimin. Sääntelyn erilaiset tarkoituksetkin huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, ettei eläinsuojeluasetuksen varsin tarkkoja määritelmiä laajassa mitassa tapahtuvasta eläinten pidosta voida sellaisinaan käyttää perusteena, kun arvioidaan sitä, onko eläinsuojelurikos kohdistunut huomattavan suureen määrään koiria. Määritelmät kuvaavat lähinnä sitä, milloin seura- tai harrastuseläinten pito saavuttaa elinkeinotoimintana pidettävän tason. Lain esitöiden mukaan elinkeinotoiminnassa pidettävien eläinten määrä ei kuitenkaan lähtökohtaisesti vielä täytä ankaroittamisperustetta.

16. Korkein oikeus toteaa, ettei koirien tai muidenkaan eläinten osalta voida esittää täsmällisiä rajoja sille, mitä määrää tietyn eläinlajin osalta on pidettävä huomattavan suurena, vaan ratkaisu jää tehtäväksi tapauksittain. Ottaen kuitenkin huomioon tavanomaisesti hoidettavissa olevien koirien määrä ja myös eläinsuojeluasetuksen säännökset Korkein oikeus katsoo, että huomattavan suurta määrää koskeva ankaroittamisperuste voi täyttyä, kun rikoksen kohteena on yhteenlaskettuna kymmeniä koiria.

17. A:n syyksi luettu eläinsuojelurikos on koskenut yhteensä noin 50 koiraa ja neljää ponia. Korkein oikeus katsoo, että A:n rikoksen kohteena on ollut törkeän eläinsuojelurikoksen rangaistussäännöksessä tarkoitettu huomattavan suuri määrä eläimiä. Edellä kohdassa 3 viitattujen hovioikeuden tuomion perustelujen mukaisesti Korkein oikeus katsoo, että rikosta on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A on siten syyllistynyt törkeään eläinsuojelurikokseen. Aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei tältä osin ole.

II Palkkio matka-ajasta aiheutuvasta ajanhukasta ja matkaan liittyvät kulukorvaukset

18. Asianajaja B on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 2 momentin 1 kohdan perusteella määrätty A:n puolustajaksi nyt kysymyksessä olevassa törkeää eläinsuojelurikosta koskevassa asiassa.

19. Syyteasiaa on käsitelty ensiasteena Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden Kauhajoen istuntopaikassa. Puolustajaksi määrätyn asianajaja B:n toimisto on Tampereella, eikä hän yleisesti hoitanut asianajoa Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeudessa. Hovioikeus on toimittanut asiassa pääkäsittelyn Vaasassa, jonne asianajaja B oli saapunut Tampereelta. Hän on vaatinut hovioikeudessa palkkiota matka-ajalta sekä korvausta matkaan liittyvistä kuluista kuten tuomioistuinpaikkakunnalta eli tässä tapauksessa Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden kanslian sijaintipaikalta Seinäjoelta tulevalle avustajalle olisi maksettu. Hovioikeus on hylännyt kyseiset vaatimukset, koska asianajaja B ei yleisesti hoitanut asianajotehtäviä Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeudessa eikä asiassa ollut esitetty, että A:lla olisi ollut oikeusapulain 17 §:ssä tarkoitettu peruste käyttää Tampereelta tulevaa puolustajaa.

20. Asiassa on kysymys siitä, onko asianajaja B:llä oikeus saada palkkio ja korvaus samoin perustein laskettuna ja saman määräisenä kuin mitä tuomioistuinpaikkakunnalta tulevalle avustajalle maksettaisiin siitä ajanhukasta ja matka- ja majoituskuluista, jotka ovat johtuneet matkoista Vaasan hovioikeudessa toimitettuun pääkäsittelyyn.

21. Oikeusapulain 17 §:n 1 momentin mukaan yksityiselle avustajalle vahvistetaan kohtuullinen palkkio tarpeellisista toimenpiteistä ja välttämättömästä matkustamisesta johtuvasta ajanhukasta sekä korvaus kuluista. Jos avustajaksi on määrätty henkilö, joka ei yleisesti hoida asianajotehtäviä kyseisessä tuomioistuimessa, korvataan matkustamisesta syntyvät lisäkulut ja ajanhukka ainoastaan, jos tällaisen avustajan käyttäminen on perusteltua. Tätä säännöstä sovelletaan oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan myös puolustajalle maksettavaan palkkioon.

22. Oikeusapulain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 82/2001 vp s. 109–110) mukaan matka-ajan ja kulujen korvaamista koskevan rajoituksen tarkoituksena on, että oikeusapua saavan asianosaisen avustajalle suoritettaisiin korvausta vain sellaisista kuluista, joita kyseisessä tuomioistuimessa normaalisti toimivalle avustajalle aiheutuu. Avustajan matkustamiseen liittyvien lisäkulujen välttämiseksi avustaja yleensä palkataan kyseisessä tuomioistuimessa yleisesti asianajotehtäviä hoitavien avustajien piiristä. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, ettei säännös sinänsä estäisi muunkin kuin kyseisessä tuomioistuimessa yleisesti asioivan avustajan määräämistä, vaan kyse olisi vain matkustamisesta syntyvän lisäkulun ja ajanhukan korvaamisesta.

23. Tuomioistuinpaikkakunnan ulkopuolisen avustajan lisäkuluja koskevasta erityisen syyn edellytyksestä säädettiin myös oikeusapulain säätämisen yhteydessä kumotussa laissa maksuttomasta oikeudenkäynnistä (87/1973). Maksuttomasta oikeudenkäynnistä annetun lain 15 §:n 1 momentin muuttamista koskevista esitöistä (HE 185/1992 vp s. 3–4) ilmenee, että jos hakija pyytää avustajan määräämistä toiselta paikkakunnalta ja samalla osoittaa, että kustannukset tästä muodostuvat enintään yhtä suuriksi kuin avustajan kustannukset samalta paikkakunnalta, tätä voidaan pitää erityisenä syynä. Jos avustaja tulee muualta kuin tuomioistuinpaikkakunnalta eikä tähän ole erityisiä syitä, hänelle maksettaisiin palkkio ottamatta huomioon tästä seikasta syntyvää ylimääräistä ajanhukkaa.

24. Korkein oikeus katsoo, että oikeusapulain 17 §:ää on nykyisen ja aikaisemman lain esityöt huomioon ottaen perusteltua tulkita niin, että matkustamisesta syntyvillä lisäkuluilla ja ajanhukalla tarkoitetaan lainkohdassa kustannuksia, jotka ylittävät tuomioistuinpaikkakunnalta tulevalle avustajalle suoritettavat palkkiot ja kulukorvaukset. Säännöksellä on pyritty rajoittamaan kulujen määrää eikä sinänsä ammatinharjoittamista. Siten avustajalla, joka ei yleisesti hoida asianajoa kyseisessä tuomioistuimessa, on oikeus saada matkustamisesta johtuva palkkio ja kulut siihen määrään, joka vastaa tuomioistuinpaikkakunnalta tulevalle avustajalle maksettavia rahamääriä.

25. Puolustajaksi määrätty asianajaja B on tässä tapauksessa vaatinut matka-ajan palkkiota ja korvausta kuluista samojen perusteiden mukaan kuin hovioikeuden pääkäsittelyyn osallistuvalle, tuomioistuinpaikkakunnalla toimivalle puolustajalle korvattaisiin. Asianajaja B:llä on näin ollen oikeus saada valtion varoista palkkio puolustajan tehtävästä vaatimaltaan kahden ja puolen tunnin matka-ajalta Vaasan hovioikeudessa toimitettuun pääkäsittelyyn sekä korvaus matka- ja majoituskuluista. Majoituskulut ovat olleet kahden päivän pääkäsittelyssä kahdesta edestakaisesta matkasta aiheutuneita kustannuksia alhaisemmat.

Tuomiolauselma

I

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

II

Hovioikeuden tuomiota muutetaan puolustajan palkkion osalta.

Valtion varoista asianajaja B:lle A:n puolustamisesta hovioikeudessa maksettua palkkiota ja korvausta kuluista korotetaan siten, että hänelle maksetaan hovioikeuden maksaman määrän lisäksi palkkiota kahden ja puolen tunnin matka-ajalta 275 euroa ja korvaukseksi matkakuluista 67,20 euroa ja majoituskuluista 95,40 euroa, sekä arvonlisäveron määrä 105,02 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Päivi Hirvelä, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen ja Timo Ojala. Esittelijä Hanna Vieruaho.

A, B ja C olivat tehneet amfetamiiniemäksestä saostamalla ja jatkeainetta lisäämällä lähes 18 kilogrammaa amfetamiinisulfaattia. Hovioikeus oli katsonut, että A:lla ja B:llä oli ollut määräysvalta huumausaineeseen ja että huumausaineen määrän perusteella heidät tuli lähtökohtaisesti tuomita törkeästä huumausainerikoksesta enimmäisrangaistukseen eli 10 vuodeksi vankeuteen. Koska C:n osallisuus oli ollut A:ta ja B:tä huomattavasti vähäisempää, hovioikeus oli tuominnut hänet 8 vuodeksi vankeuteen.

Korkein oikeus katsoi, että rangaistusasteikon ylintä osaa tuli myös törkeissä huumausainerikoksissa käyttää vain kaikkein vaarallisimpien ja vakavimpien rikosten rangaistuksena. Vaikka huumausaineen laadulla ja määrällä oli keskeinen merkitys rangaistuksen mittaamisessa, rangaistuksen tuomitseminen asteikon ylärajalta edellytti, että rikokseen liittyi myös muita teon erityistä moitittavuutta tai tekijän suurta syyllisyyttä osoittavia seikkoja.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n ja B:n teossa ei ollut tällaisia erityisiä moitittavuutta lisääviä tekijöitä, joten heille tuomittavan rangaistuksen tuli olla selvästi enimmäisrangaistusta alempi. Vastaavasti tuli myös C:n rangaistusta alentaa. Korkein oikeus katsoi oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi törkeästä huumausainerikoksesta A:lle ja B:lle 8 vuoden vankeusrangaistuksen ja C:lle 6 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistuksen.

Vahvennettu jaosto

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oulun käräjäoikeuden tuomio 16.3.2018 nro 18/112020

Käräjäoikeus katsoi syytekohdassa 1 näytetyksi, että A ja B olivat 16.12.2016 alkaen pitäneet hallussaan noin 5 litraa amfetamiiniemästä. B:n toimeksiannosta A ja eräs kolmas henkilö olivat 16.12.2016 hankkineet tavaratalosta amfetamiiniemäksen amfetamiinisulfaatiksi saostamiseen tarvittavaa metanolia. B oli lisäksi järjestänyt ainakin viisi kilogrammaa amfetamiinisulfaatin jatkamiseen käytettävää kofeiinia Alankomaissa olleelle C:lle, joka oli lähettänyt kofeiinin huhtikuussa 2017 Alankomaista Suomeen A:lle.

A, B ja C olivat 13.6.2017 kokoontuneet A:n järjestämälle mökille, jonne A oli kuljettanut amfetamiiniemäksen sekä rikkihappoa ja metanolia. A:n, B:n ja C:n kokoonnuttua mökille C oli jäänyt vartioimaan mökkiä ja siellä ollutta amfetamiiniemästä A:n ja B:n hankkiessa lisätarvikkeita amfetamiiniemäksen saostamista ja aineen jatkamista varten. A, B ja C olivat 13.–14.6.2017 yhdessä valmistaneet hallussaan pitämästä amfetamiiniemäksestä erittäin suuren määrän amfetamiinisulfaattia, jota he olivat osin jatkaneet kofeiinilla ja muulla jatkeaineella. Poliisi oli ottanut A:n, B:n ja C:n kiinni 14.6.2017. Mökiltä oli takavarikoitu yhteensä 17 886 grammaa osin erittäin vahvaa ja osin jatkettua vahvaa amfetamiinia sekä 1,3 grammaa amfetamiiniemästä. A:n, B:n ja C:n katsottiin syyllistyneen syytekohdassa 1 törkeään huumausainerikokseen.

Syytekohdassa 3 käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että B oli pitänyt ampuma-aselain vastaisesti hallussaan Walther 9 mm pistoolia ja siihen lipastettuja 14 kappaletta patruunoita ilman niiden hallussapitoon oikeuttavaa ampuma-aselain mukaista lupaa. B oli pitänyt pistoolia hallussaan 14.6.2017, jolloin hänet oli otettu kiinni syytekohdassa 1 tarkoitetun rikoksen yhteydessä. B:n syyksi luettiin ampuma-aserikos.

Syytekohdassa 4 käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että B oli laittomasti pitänyt levitystarkoituksessa hallussaan 65,1 grammaa kokaiinia. Poliisi oli 25.8.2016 takavarikoinut B:n hallussaan maastokätkössä pitämän kokaiinin. B oli vielä 27.9.2016 käynyt poliisin B:n tietämättä tyhjentämällä maastokätköllä yrittäen ottaa osan kokaiinista mukaansa levitystarkoituksessa. Teon kohteena olleen kokaiinin pitoisuus oli ollut 54–55 painoprosenttia. B:n syyksi kohdassa 4 luettiin törkeä huumausainerikos.

Syytekohdassa 16 käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli laittomasti viljellyt 38 kappaletta Cannabis Sativa -kasveja käytettäväksi huumausaineena. A oli siten syyllistynyt huumausainerikokseen.

Tuomittavista rangaistuksista käräjäoikeus totesi, että syytekohdassa 1 teon kohteena olleen huumausaineen määrä oli siten tuntuva, että rangaistus läheni yleisen rangaistuskäytännön mukaisesti enimmäisrangaistusta eli 10 vuoden vankeusrangaistusta.

Käräjäoikeus katsoi asiassa olevan perusteet määrätä A:n 3 vuoden 10 päivän jäännösrangaistus kokonaan täytäntöönpantavaksi. Jäännösrangaistuksen vaikutus yhteiseen rangaistukseen oli yksi vuosi. A:n ja B:n kohdalla sovellettavaksi tuli aikaisempien vakavien huumausainerikosten perusteella myös rikoslain 6 luvun 5 §:n 5 kohdan mukainen koventamisperuste, mutta koventamisperusteen vaikutus rangaistukseen oli rangaistuksen ankaruudesta johtuen varsin vähäinen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n koventamisperustetta soveltaen törkeästä huumausainerikoksesta ja huumausainerikoksesta sekä täytäntöönpannusta jäännösrangaistuksesta yhteiseen 10 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. B tuomittiin koventamisperustetta soveltaen kahdesta törkeästä huumausainerikoksesta ja ampuma-aserikoksesta yhteiseen 10 vuoden vankeusrangaistukseen. C tuomittiin törkeästä huumausainerikoksesta 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Mika-Pekka Sarkkinen ja Kari Aho sekä lautamiehet.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 7.6.2019 nro 19/126129

A, B ja C valittivat hovioikeuteen. Syyttäjät vaativat vastavalituksessaan A:lle ja B:lle tuomittujen rangaistusten korottamista.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota rikosten syyksilukemisten osalta.

Rangaistuksista hovioikeus totesi, että syytekohdassa 1 vastaajien hallussapitämän amfetamiinin määrä oli ollut 17 886 grammaa. Amfetamiinin kokonaismäärä oli katukaupassa keskimäärin tavattuun 25 prosentin vahvuuteen muunnettuna 22 291 grammaa. Kysymys oli siten ollut poikkeuksellisen suuresta huumausaine-erästä, joka oli sisältänyt erittäin suuren määrän erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi luokiteltua amfetamiinia. Yleisen rangaistuskäytännön mukaan jo selvästi tätä pienemmän amfetamiinimäärän maahantuonnista oli voitu tuomita keskeiselle tekijälle lähellä kymmentä vuotta olevia vankeusrangaistuksia. Näin ollen hovioikeus katsoi, että yksin kohdan 1 törkeästä huumausainerikoksesta tuli lähtökohtaisesti tuomita 10 vuotta vankeutta.

A:lla ja B:llä oli selvästi ollut määräysvalta kyseiseen huumausaine-erään. Vaikka C:n tehtävä ei ollut ollut rikoskokonaisuuden kannalta välttämättä keskeinen, se oli ollut kuitenkin siten tarpeellinen, että hänen läsnäolonsa mökillä oli mahdollistanut A:n ja B:n kaupassa käymisen hänen vartioidessaan amfetamiinia. C oli myös osallistunut amfetamiinierän saostamiseen. C:llä ei kuitenkaan ollut määräysvaltaa amfetamiinierään. Kun C:n toiminta ja osallisuus amfetamiinin saostamista edeltäneissä vaiheissa oli ollut kahta muuta vastaajaa huomattavasti vähäisempää, hovioikeus katsoi, että C:lle tuomittavan rangaistuksen tuli olla selvästi alempi kuin A:lle ja B:lle tuomittava rangaistus.

Hovioikeus katsoi toisin kuin käräjäoikeus, että B:n kohdalla koventamisperusteen soveltamiseen ei ollut edellytyksiä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua A:n osalta koventamisperusteen soveltamisesta ja jäännösrangaistuksen täytäntöönpanosta. Hovioikeus hyväksyi myös käräjäoikeuden perustelut jäännösrangaistuksen vaikutuksesta A:n yhteiseen rangaistukseen.

Hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden A:lle ja B:lle tuomitsemat rangaistukset olivat liian lieviä siitäkin huolimatta, että koventamisperustetta ei B:n osalta tullut soveltaa. Hovioikeus korotti A:lle tuomittavan rangaistuksen 12 vuodeksi vankeutta ja B:n rangaistuksen 10 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. C:n rangaistus alennettiin 8 vuodeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Marjo Juotasniemi ja Meriel Koppström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta.

A vaati valituksessaan, että jäännösrangaistusta ei määrätä pantavaksi täytäntöön eikä rangaistuksen mittaamisessa sovelleta koventamisperustetta ja hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan. Toissijaisesti A vaati, että jäännösrangaistus määrätään pantavaksi täytäntöön vain osittain ja rangaistusta alennetaan.

B ja C vaativat valituksissaan, että heille tuomittuja rangaistuksia alennetaan.

Syyttäjät vaativat vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Asia on ratkaistu Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä vahvennetussa jaostossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A, B ja C on syyksi lukemisten osalta lainvoimaiseksi jääneellä hovioikeuden tuomiolla tuomittu syytekohdassa 1 törkeästä huumausainerikoksesta (tekoaika 16.12.2016–14.6.2017). A ja B olivat pitäneet 16.12.2016 alkaen hallussaan noin 5 litraa amfetamiiniemästä. B:n toimeksiannosta A oli hankkinut tavaratalosta amfetamiiniemäksen sulfaatiksi saostamiseen tarvittavaa metanolia. B oli lisäksi järjestänyt Alankomaissa olleelle C:lle ainakin viisi kilogrammaa amfetamiinisulfaatin jatkamiseen käytettävää kofeiinia, jonka C oli huhtikuussa 2017 lähettänyt Alankomaista Suomeen A:lle. A, B ja C olivat 13.6.2017 kokoontuneet A:n järjestämälle mökille ja saostaneet amfetamiiniemäksestä erittäin suuren määrän kofeiinilla ja muulla aineella jatkettua amfetamiinisulfaattia. Mökiltä oli takavarikoitu 356,70 grammaa 55–86 painoprosenttista ja 17 530 grammaa 26–35 painoprosenttista amfetamiinia eli amfetamiinia yhteensä 17 886 grammaa sekä 1,3 grammaa amfetamiiniemästä. A:n, B:n ja C:n on katsottu pitäneen hallussaan amfetamiiniemästä ja siitä saostamalla aikaansaatua amfetamiinisulfaattia ja siten syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen.

2. Syytekohdan 1 lisäksi A:n syyksi on luettu syytekohdan 16 huumausainerikos ja B:n syyksi on kohdan 1 lisäksi luettu kohdan 3 ampuma-aserikos ja kohdan 4 törkeä huumausainerikos.

3. Hovioikeus on todennut rangaistuksista, että syytekohdan 1 teosta rangaistuksen tulee lähtökohtaisesti olla vankeutta 10 vuotta. A:lle tuomittavaa rangaistusta harkitessaan hovioikeus on soveltanut tämän aikaisempien samankaltaisten rikosten perusteella koventamisperustetta, määrännyt jäännösrangaistuksen pantavaksi kokonaan täytäntöön ja tuominnut A:n yhteiseen 12 vuoden vankeusrangaistukseen. B on tuomittu yhteiseen 10 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. C:n osallisuuden kohdan 1 rikoksessa on katsottu olleen muita vastaajia vähäisempi, ja hänet on tuomittu tästä rikoksesta 8 vuoden vankeusrangaistukseen.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n, B:n ja C:n valitusten perusteella kysymys siitä, tuleeko heille tuomittuja rangaistuksia alentaa. A:n osalta kysymys on myös siitä, tuleeko jäännösrangaistus määrätä pantavaksi täytäntöön ja onko rangaistuksen mittaamisessa sovellettava koventamisperustetta.

Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

5. Rangaistuksen määräämisestä säädetään rikoslain 6 luvussa. Rangaistuksen määräämisen lähtökohtana on sovellettavan rangaistussäännöksen rangaistusasteikko.

6. Rangaistusasteikosta ilmenevissä rajoissa rangaistusta määrättäessä on rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

7. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että rikoksen vahingollisuudella ja vaarallisuudella tarkoitetaan sovellettavan rangaistussäännöksen seurausten arvottamista. Lähtökohtana arvioinnissa on rangaistussäännöksen tarkoittama suojeltava oikeushyvä ja sitä koskeva suojelutavoite. Vaaralla ja vahingolla tarkoitetaan rangaistussäännöksellä suojelluille oikeushyville aiheutuneita seurauksia sekä myös niitä seurauksia, joita teosta on voinut ennalta arvioiden olettaa aiheutuvan (HE 44/2002 vp s. 187).

8. Rikoksen tekotavalla on myös merkitystä arvioitaessa tuomittavaa rangaistusta. Hallituksen esityksestä (HE 44/2002 vp s. 189–190) ilmenevin tavoin tekotapojen erot heijastavat pääsääntöisesti teon vaihtelevaa vahingollisuutta tai vaarallisuutta taikka ne ovat osoituksena tekijän syyllisyyden asteesta. Tekotapojen erilaisuuden merkitys rangaistuksen mittaamisessa määräytyykin sen mukaan, mitä erilaisista tekotavoista voidaan päätellä teon vahingollisuudesta, vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä.

9. Rikosoikeudellisella suhteellisuusperiaatteella pyritään oikeuskäytännössä turvaamaan se, että rikoksista tuomittavat rangaistukset ovat oikeudenmukaisessa suhteessa toisiinsa lievimmästä tekomuodosta ankarimmin arvioitavaan tekoon saakka. Rikoslain 6 luvusta ilmenevien rangaistuksen mittaamisperusteiden soveltaminen ja eri tekotapojen keskinäinen vertaaminen yhdessä sovellettavaksi tulevan rangaistusasteikon kanssa määrittävät sen, minkälainen rangaistus kulloisessakin tapauksessa tuomitaan.

10. Edellä todetun lisäksi rangaistuksen mittaamisen ja rangaistusasteikon käyttämisen yhtenä vakiintuneena soveltamisohjeena voidaan pitää rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamisenkin yhteydessä todettua lähtökohtaa, jonka mukaan kunkin rikoksen enimmäisrangaistus on tarkoitettu kaikkein törkeimmille ajateltavissa oleville tapauksille. Valtaosassa rikostyypeistä tuomitaankin sovellettavan rangaistussäännöksen enimmäisrangaistus vain harvoin. Enimmäisrangaistuksen soveltamista on pidetty osoituksena siitä, että rangaistusasteikko ei anna enää riittävää harkintavaraa (HE 44/2002 vp s. 179).

Rangaistuksen mittaaminen törkeästä huumausainerikoksesta

11. Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

12. Törkeää huumausainerikosta koskevasta rangaistuksesta säädettiin ensimmäisen kerran vuoden 1972 huumausainelaissa (41/1972), jossa törkeän huumausainerikoksen enimmäisrangaistukseksi säädettiin vankeutta 10 vuotta. Huumausainerikokset siirrettiin huumausainelaista rikoslakiin vuoden 1994 alussa voimaan tulleella lailla (1304/1993). Törkeän huumausainerikoksen enimmäisrangaistus pysytettiin tuossa yhteydessä 10 vuodessa vankeutta, eikä rangaistusasteikkoa ole tämän jälkeen muutettu. Huumausainerikosten rikoslakiin siirtämistä koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, kuten rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamisen yhteydessä rangaistusasteikkojen käyttämisestä yleensäkin, että törkeän huumausainerikoksen 10 vuoden enimmäisrangaistusta tarvitaan kaikkein törkeimpiä ja vaarallisimpia rikoksia varten (HE 180/1992 vp s. 14).

13. Törkeän huumausainerikoksen rangaistusasteikko on laaja. Törkeissä huumausainerikoksissa voi olla kyse vaarallisuudeltaan erilaisista huumausaineista ja myös huumausaineiden määrissä on suurta vaihtelua. Törkeät huumausainerikokset poikkeavat myös tekotavoiltaan ja muutoinkin moitittavuudeltaan toisistaan.

14. Yleisistä rangaistuksen mittaamisperusteista ja törkeää huumausainerikosta koskevasta rangaistussäännöksestä seuraa, että törkeän huumausainerikoksen vaarallisuuden ja vahingollisuuden kannalta olennainen lähtökohta on tarkasteltavana olevan huumausaineen laatu ja siihen liittyen aineen vaarallisuus sekä huumausaineen määrä. Tämän lisäksi rangaistuksen mittaamisessa on annettava merkitystä muillekin rikoslain 6 luvussa säädetyille mittaamisperusteille.

15. Korkein oikeus on huumausainekuriirille tuomittavaa rangaistusta koskevassa ennakkoratkaisussaan KKO 2017:9 (kohta 11) todennut, että oikeuskäytännössä rangaistus huumausainerikoksesta määräytyy usein melko kaavamaisesti aineen määrän ja laadun perusteella. Tämä edistää rangaistusten mittaamisessa rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä ja ennakoitavuutta. Toisaalta huumausainerikokset ovat kohdistuneet yhä suurempiin määriin huumausainetta ja niiden kohteeksi on tullut lukuisia uusia erittäin vaarallisina pidettäviä huumausaineita. Tämä on yhdessä edellä mainitun kaavamaisen mittaamistavan kanssa johtanut törkeistä huumausainerikoksista tuomittavien rangaistusten kohoamiseen lähelle enimmäisrangaistusta myös sellaisista teoista, jotka eivät tekotavoiltaan ole kaikkein vahingollisimpia, vaarallisimpia ja suurinta syyllisyyttä osoittavia. Ankarimmat rangaistukset eivät siten kohdistu vain kaikkein törkeimpiin huumausainerikoksiin eivätkä tekojen rangaistusarvot ole riittävästi erotettavissa toisistaan. Samalla törkeiden huumausainerikosten rangaistuskäytäntö on erkaantunut muun tyyppisistä rikoksista, joissa on sama rangaistusasteikko.

16. Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussaan KKO 2017:9 huomattavasti alentanut huumausainekuriirille tuomittua rangaistusta ja painottanut sitä, että etenkin törkeimmissä huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä (kohta 12).

17. Korkeimman oikeuden niin kutsuttujen kuriiriratkaisujen (KKO 2017:9 ja KKO 2017:23) jälkeen alemmat oikeusasteet ovat aikaisempaa useammin muidenkin kuin kuriirien tai vastaavien epäitsenäisten tekijöiden osalta ottaneet huomioon huumausaineen laadun ja määrän lisäksi muitakin rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia tekijöitä (ks. esimerkiksi Helsingin ja Rovaniemen hovioikeuspiirien laatuhankkeen 2019 raportti ˮRangaistuksen määrääminen huumausaine-, lääke- ja dopingrikoksissaˮ s. 74–75). Rangaistuskäytännössä on tästä huolimatta tapauksia, joissa muussa kuin kuriirin tai epäitsenäisen tekijän asemassa olevalle tuomitaan suhteellisen mekaanisesti 10 vuoden enimmäisrangaistus tai sitä lähellä oleva rangaistus, kun tietty huumausainemäärä on ylitetty. Tällaisissa tilanteissa alempien oikeusasteiden ratkaisuissa huumausaineen laadun ja määrän on katsottu olleen yksin riittävä peruste sille, että olennaisessa tekijänasemassa oleva tuomitaan enimmäisrangaistukseen tai sitä lähellä olevaan rangaistukseen.

18. Törkeissä huumausainerikoksissa, toisin kuin muissa rikoslajeissa yleensä, oikeuskäytännössä sovelletaan koko rangaistusasteikkoa ja käytetään usein asteikon ylintä neljännestä. Enimmäisrangaistusten laajan käytön yhtenä syynä on se, että huumausainerikosten rangaistustaso on tuomioistuinkäytännössä aikanaan muodostunut varsin ankaraksi, jolloin siihen on ollut vaikea suhteuttaa huumausaineiden määrissä tapahtunutta kasvua.

19. Myös oikeusjärjestelmältään Suomea lähinnä olevan Ruotsin oikeuskäytännössä törkeistä huumausainerikoksista tuomittiin aikaisemmin vakiintuneesti rangaistusasteikon mukainen enimmäisrangaistus silloin, kun huumausaineen määrä ylitti tietyn tason. Ruotsin korkein oikeus antoi vuosina 2011–2013 useita ennakkoratkaisuja, joissa katsottiin rangaistusasteikon ylimmän osan käyttämisen olevan perusteltua vain kaikkein törkeimpinä pidettävissä rikoksissa. Huumausaineen laadulla ja määrällä katsottiin olevan vain rajallinen merkitys rangaistusasteikon yläosaa käytettäessä. Kyseisissä ennakkoratkaisuissa huumausainerikosten rangaistuskäytäntöä muutettiin, ja huumausainerikoksista tuomittiin aikaisempaa alhaisempia rangaistuksia erityisesti niissä tilanteissa, joissa yksinomaan huumausaineen määrä olisi aikaisemman käytännön mukaan johtanut enimmäisrangaistuksen tuomitsemiseen.

20. Korkein oikeus toteaa, että törkeissä huumausainerikoksissa huumausaineen laadulla ja määrällä on keskeinen merkitys rangaistuksen mittaamisen lähtökohtana, koska ne ilmentävät rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta (KKO 2017:9, kohta 10 ja KKO 2011:108, kohta 11). Tuomitsemiskäytäntö, jossa suuren huumausainemäärän hallussapidosta lähes säännönmukaisesti tuomitaan enimmäisrangaistus tai sitä lähellä oleva rangaistus, on kuitenkin rangaistuksen mittaamisessa noudatettavan suhteellisuusperiaatteen kannalta ongelmallinen. Enimmäisrangaistuksen tuomitseminen ei tällöin kohdistu lainsäätäjän tavoitteen mukaisesti vain kaikkein törkeimpiin huumausainerikoksiin. Rangaistukset eivät kohdennu myöskään rangaistusasteikon sisällä oikeasuhtaisesti, jos vahingollisuuden, vaarallisuuden ja tekijän syyllisyyden kannalta toisistaan huomattavasti poikkeavat rikokset johtavat keskenään samaan rangaistukseen. Huumausainerikollisuuden yleisestä vakavoitumisesta huolimatta asteikon ylimmän osan soveltaminen tulisi jättää vain kaikkein vakavimmille teoille.

21. Jotta erilaiset rangaistuksen mittaamisperusteet voitaisiin ottaa seuraamusharkinnassa täysimääräisesti huomioon rikosoikeudellisen suhteellisuusperiaatteen mukaisesti, Korkein oikeus katsoo perustelluksi, että huumausaineen laadun ja määrän itsenäinen merkitys rangaistuksen mittaamisessa on nykyistä vähäisempi, kun määrät ovat hyvin suuria. Enimmäisrangaistuksen tai sitä lähellä olevan rangaistuksen tuomitsemisen perusteena tulee siten huumausaineen laadun ja suuren määrän lisäksi olla muitakin teon erityistä moitittavuutta tai tekijän suurta syyllisyyttä osoittavia seikkoja. Merkitystä voidaan antaa esimerkiksi seikoille, jotka liittyvät rikoksen erityiseen suunnitelmallisuuteen, organisoitumisen asteeseen, mahdollisuuteen määrätä huumausaineesta, tekijän osuuteen toiminnassa, toiminnan kestoon sekä levitystoiminnan laatuun ja laajuuteen.

22. Kun huumausaineen laatu ja määrä eivät lähtökohtaisesti yksin johda rangaistusasteikon ylärajalla olevan rangaistuksen tuomitsemiseen, tuomioistuimella on mahdollisuus yksilöidysti arvioida kunkin rikoksentekijän syyllisyyttä ja rikoksen vahingollisuutta sekä vaarallisuutta niin rangaistusta lieventävinä kuin korottavinakin tekijöinä.

Rangaistuksen mittaaminen syytekohdassa 1

23. Kahdesta tai useammasta rikoksesta tuomittavaa yhteistä rangaistusta määrättäessä lähtökohdaksi on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus. Yhteinen rangaistus on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Korkein oikeus katsoo, että ankarin rangaistus kaikille vastaajille seuraa syytekohdan 1 törkeästä huumausainerikoksesta. Tästä kohdasta tuomittava rangaistus on siten otettava yhteisen rangaistuksen lähtökohdaksi.

24. A, B ja C ovat syytekohdassa 1 pitäneet hallussaan amfetamiiniemästä ja saostamalla emäksen amfetamiinisulfaatiksi saaneet aikaan erittäin suuren määrän amfetamiinisulfaattia, joka on pieneltä osalta ollut tavanomaista pitoisuutta selvästi vahvempaa. Amfetamiiniemäs on sellaisenaan huumausaineena pidettävää amfetamiinia, mutta haluttujen vaikutusten ja käytettävyyden vuoksi emäs saostetaan amfetamiinisulfaatiksi ja sitä jatketaan lisäaineilla. Amfetamiiniemäksen määrää on rangaistuksen mittaamisen kannalta perusteltua arvioida sillä perusteella, paljonko siitä olisi saatavissa tai on saatu tavanomaisessa käyttövahvuudessa olevaa amfetamiinisulfaattia.

25. Tässä tapauksessa amfetamiinisulfaattia on ollut yhteensä 17 886 grammaa. Amfetamiini on erittäin vaarallinen huumausaine ja määrä on hyvin suuri. Hovioikeus on huumausaineen laadun ja määrän perusteella katsonut vallitsevan rangaistuskäytännön mukaiseksi rangaistukseksi enimmäisrangaistuksen eli vankeutta 10 vuotta.

26. Korkein oikeus toteaa amfetamiinin määrästä, että poliisi ja Tulli ovat viime vuosina takavarikoneet amfetamiinia ja metamfetamiinia vuosittain yhteensä noin 200–300 kilogrammaa. Poliisin tilastotietojen perusteella vuosittain on joitakin yksittäisiä amfetamiinin takavarikkoja, joissa aineen määrä ylittää 10 kilogrammaa. Esimerkiksi vuonna 2015 suurin yksittäisen takavarikon määrä on ollut noin 104 kilogrammaa. Muutoin yksittäiset suuret takavarikot ovat vaihdelleet noin 10 kilogrammasta yli 50 kilogrammaan. Viime vuosina nimenomaan amfetamiiniemäkseen liittyvä rikollisuus on yleistynyt.

27. Korkein oikeus toteaa, että amfetamiinin määrä tässä tapauksessa on ollut suuri, mutta ei poikkeuksellinen. Selvää on, että amfetamiinin kokonaismäärä edellyttää lähtökohtaisesti ankaraa vankeusrangaistusta. Edellä kohdissa 21–22 todetuin perustein huumausaineen laadun ja määrän ei kuitenkaan tule yksin johtaa enimmäisrangaistuksen tai sitä lähellä olevan rangaistuksen tuomitsemiseen. Myös muut rangaistuksen mittaamisperusteet on otettava huomioon ja arvioitava, onko kysymys sellaisesta törkeän huumausainerikoksen kaikkein törkeimmästä tekotavasta, josta tulisi tuomita 10 vuoden enimmäisrangaistus. Asiassa on siten arvioitava laadun ja määrän lisäksi muitakin mittaamisharkinnassa huomioon otettavia tekijöitä.

28. Muista mittaamisperusteista asiassa on ensin arvioitava mikä merkitys teon moitittavuudessa on sillä, että tekoon sisältyy amfetamiiniemäksen saostaminen ja että tällä toimenpiteellä on saatu aikaan lähes 18 kilogrammaa käyttövalmista amfetamiinia.

29. Amfetamiiniemäs ja amfetamiinisulfaatti ovat molemmat amfetamiinia eli molemmat ovat huumausainelaissa ja siinä viitatussa yleissopimuksessa tarkoitettuja huumausaineita. Amfetamiiniemäs saostetaan amfetamiinisulfaatiksi eli suolamuotoon, jotta se imeytyisi tarkoitetulla tavalla käyttäjän elimistöön ja saisi aikaan halutun vaikutuksen.

30. Korkein oikeus toteaa, että amfetamiiniemäksen saostaminen ja sulfaatin jatkaminen tavanomaiseen käyttöpitoisuuteen tuottaa käyttövalmista amfetamiinia huomattavasti suuremman määrän kuin emästä on alun perin ollut. Tässä tapauksessa 5 litrasta emästä on saatu lähes 18 kilogrammaa vahvaa ja osin tavanomaista käyttövahvuutta vahvempaa amfetamiinia.

31. Amfetamiiniemäksen saostaminen edellyttää lähtöaineena käytettävän amfetamiiniemäksen hankinnan lisäksi muun muassa liuotinten ja erilaisten työvälineiden hankintaa. Amfetamiiniemäksen saattaminen käyttökelpoiseen muotoon vaatii ainakin jossain määrin osaamista. Näistä syistä amfetamiiniemäksen käsittelyn voidaan katsoa tyypillisesti osoittavan suurempaa suunnitelmallisuutta ja siten suurempaa syyllisyyttä kuin käyttövalmiin amfetamiinin hankkiminen. Amfetamiiniemäksen saostamiseen liittyy siten piirteitä, jotka ovat omiaan korostamaan rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta sekä tekijän syyllisyyttä.

32. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla A:lla ja B:llä on ollut määräysvalta amfetamiiniin. A ja B ovat hankkineet amfetamiinin saostamisessa käytetyn metanolin sekä amfetamiiniemäksen noin puoli vuotta ennen saostamista. Jatkeaineena käytetty kofeiini on hankittu ulkomailta ja toimitettu Suomeen useiden välikäsien kautta. A on hankkinut saostamista varten vastaajien käyttöön mökin. Kenelläkään vastaajista ei ole ollut matkapuhelinta mukanaan mökille mennessään. B:llä on ollut hallussaan ammuntavalmis pistooli. Mökiltä on löytynyt amfetamiinisulfaatin paketointiin liittyvää välineistöä, mikä yhdessä jatkeaineiden käyttämisen sekä takavarikoidun yhteismäärän kanssa viittaa laajamittaiseen levittämistarkoitukseen. Tässä kuvatut seikat ilmentävät suunnitelmallisuutta. Takavarikoidun amfetamiinin kokonaismäärä on ollut suuri, ja syytteen mukaan aineen katukauppa-arvo olisi ollut lähes 1,4 miljoonaa euroa. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainitut seikat puoltavat ankaran rangaistuksen tuomitsemista.

33. Toisaalta on todettava, että suurten huumausainemäärien käsittely ja levittämisen valmistelu vaativat aina jonkinasteista suunnitelmallisuutta. Vaikka amfetamiiniemäksen hankkiminen ja käsittely ovat vaatineet erilaisia toimenpiteitä, tässä asiassa ei ole kuitenkaan havaittavissa sellaisia piirteitä, jotka lisäisivät teon moitittavuutta siitä, mitä se tyypillisesti on tämän kaltaisissa teoissa. A:n ja B:n suunnitelmallisuus ei siten merkittävästi poikkea suurten huumausainemäärien käsittelyssä vaadittavasta ja tavanomaisesti esiintyvästä suunnitelmallisuudesta. Rikokseen on osallistunut kolme henkilöä, mutta kysymys ei ole ollut sellaisesta yhteenliittymästä, että tälle seikalle olisi annettava rangaistusta korottavaa merkitystä. Esitetyn selvityksen valossa teko ei ole liittynyt rajat ylittävään tai muuhunkaan järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Amfetamiinin saostaminen ja jatkeaineen lisääminen eivät ole edellyttäneet erityistä asiantuntemusta tai välineistöä. Näiden seikkojen voidaan katsoa puoltavan sitä, että asiassa ei ole teon moitittavuutta erityisesti korottavia tekijöitä.

34. Edellä todetuin tavoin A:lla ja B:llä on ollut määräysvalta amfetamiiniin ja he ovat tosiasiallisin toimenpitein osallistuneet aineen käsittelyyn. Teossa ei ole sellaisia erityisiä piirteitä, jotka tulisi edellä kohdissa 16 ja 17 mainituista kuriiriratkaisuista ilmenevien perusteiden nojalla ottaa huomioon rangaistusta lieventävinä, eikä myöskään kohdassa 21 mainittuja seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon rangaistusta korottavina perusteina. Kokonaisuutena arvioiden heidän rikostaan ei voida luonnehtia kaikkein törkeimmäksi huumausainerikokseksi, joten tuomittavan rangaistuksen tulee olla selvästi enimmäisrangaistusta alempi. Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n rooli rikoksen suunnittelemisessa ja toteuttamisessa on ollut samankaltainen, eikä heidän välillään vaikuta olleen käskyvaltasuhdetta. Näin ollen heille tuomittavan rangaistuksen tulee olla samansuuruinen.

35. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla C:n osallisuus rikokseen on ollut huomattavasti A:ta ja B:tä vähäisempää. C:llä ei ole ollut itsenäistä määräysvaltaa amfetamiiniin, vaan hänen tehtävänään on ollut jatkeaineen toimittaminen Suomeen, osallistuminen amfetamiiniemäksen saostamiseen sekä vartiointi mökillä. C:n asema rikoksen tekemisessä on siten ollut vähäisempi kuin A:n ja B:n. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden johtopäätöksen siitä, että C:lle tuomittavan rangaistuksen tulee olla selvästi alempi kuin A:lle ja B:lle tuomittava rangaistus. C:n osallisuuden aste otetaan siten huomioon rangaistusta alentavana samassa suhteessa kuin hovioikeus on tehnyt.

36. Huumausaineen laadun ja määrän sekä muiden edellä selostettujen rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavien tekijöiden perusteella Korkein oikeus harkitsee oikeudenmukaiseksi seuraamukseksi A:lle ja B:lle syytekohdan 1 törkeästä huumausainerikoksesta 8 vuotta vankeutta. C:lle tuomittava rangaistus on hänen vähäisempi syyllisyytensä huomioon ottaen 6 vuotta 4 kuukautta vankeutta.

A:n yhteinen rangaistus

37. A:n syyksi on syytekohdan 1 lisäksi kohdassa 16 luettu huumausainerikos, jossa on ollut kysymys 38 Cannabis sativa -kasvin kasvattamisesta. Korkein oikeus katsoo kuten hovioikeus, että tällä rikoksella on vain vähäinen vaikutus yhteiseen rangaistukseen. Korkein oikeus hyväksyy alempien oikeusasteiden perustelut ja johtopäätöksen A:lle määrätyn jäännösrangaistuksen täytäntöönpanon ja vaikutuksen sekä koventamisperusteen soveltamisen osalta. Jäännösrangaistuksen vaikutus yhteiseen rangaistukseen on siten 1 vuosi. Koventamisperusteen soveltaminen huomioon ottaen A tuomitaan yhteiseen 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

B:n yhteinen rangaistus

38. B:n syyksi on syytekohdan 1 lisäksi luettu syytekohdassa 3 ampuma-aserikos ja kohdassa 4 törkeä huumausainerikos, jossa on ollut kysymys yrityksestä hankkia hallinnassaan olleesta maastokätköstä 65,1 grammaa kokaiinia. Korkein oikeus katsoo, että kohdan 4 rikoksesta tulisi yksin arvioituna tuomita noin 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta. Yhteistä rangaistusta mitattaessa on syytekohdan 3 ampuma-aserikoksen osalta otettava huomioon, että B on pitänyt asetta hallussaan syytekohdan 1 rikoksen tekemisen yhteydessä. Rikosten keskinäisen yhteyden johdosta ampuma-aserikoksella ei ole merkittävää vaikutusta B:lle tuomittavaan yhteiseen rangaistukseen. Kohdan 4 törkeä huumausainerikos ja ampuma-aserikos korottavat B:lle syytekohdasta 1 tuomittua rangaistusta yhteensä 6 kuukaudella. B tuomitaan yhteiseen 8 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle kohdissa 1 ja 16 syyksi luetuista rikoksista ja täytäntöönpantavaksi määrätystä jäännösrangaistuksesta tuomittu rangaistus alennetaan 9 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

B:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 8 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

C:lle tuomittu rangaistus alennetaan 6 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeutta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä, Jussi Tapani ja Timo Ojala. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Yhtiö oli vuosina 2013 ja 2014 tuonut maahan jäätelötuotteita Euroopan unionin toisesta jäsenvaltiosta. Yhtiön hallituksen jäsenenä ollutta A:ta syytettiin törkeästä veropetoksesta sillä perusteella, että hän oli laiminlyönyt tekoaikana voimassa olleen verolainsäädännön mukaisia velvollisuuksiaan, jotka koskivat jäätelöstä perittävää valmisteveroa. Verolainsäädäntöä oli tämän jälkeen muutettu niin, että tuomitsemishetkellä jäätelöstä ei enää ollut suoritettava valmisteveroa. Lainmuutoksen perusteena oli ollut epäily siitä, että sääntely saattoi johtaa unionin oikeuden vastaiseen valtiontukeen, mikäli jäätelöstä perittiin valmisteveroa mutta sitä ei peritty muista samankaltaisista tuotteista.

Korkein oikeus katsoi ensiksi, ettei verovelvollisuuden poistamista koskeva lainmuutos ollut osoittanut muuttunutta suhtautumista teon rangaistavuuteen. Asiassa oli siten sovellettava tekoaikana voimassa ollutta lakia. Toiseksi Korkein oikeus katsoi, ettei unionin oikeuden valtiontukea koskeva sääntely ollut esteenä vastaajan tuomitsemiselle rangaistukseen kansallisen lainsäädännön nojalla riippumatta siitä, olisiko muiden yritysten saamaa verovapautusta pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena. A:n menettely oli siten rangaistavaa.

RL 3 luku 2 §
RL 29 luku 1 §
Euroopan unionin perusoikeuskirja 49 artikla 1 kohta
SEUT 107 artikla 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 18.4.2017 nro 17/115828

Syyttäjän ja asianomistaja Tullin syytteestä, sen osaksi hylättyään, käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen seuraavasti.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 11.4.–27.10.2014 X Oy:n hallituksen jäsenenä yhdessä yhtiön toisen vastuuhenkilön kanssa veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli merkitystä veron määräämiselle. A oli yhtiön toiminnassa tilannut ja vastaanottanut toisesta Euroopan unionin jäsenvaltiosta valmisteverollisia jäätelötuotteita usealla eri kerralla vuonna 2014 eli tarkemmin 7.4.2014 alkaen yhteensä 121 888 kilogrammaa. Hän oli jättänyt antamatta veroilmoitukset kaikista vastaanottamistaan jäätelöeristä neljän arkipäivän kuluessa kunkin tuote-erän vastaanottamisesta ja jättänyt verot maksamatta kymmenen arkipäivän kuluessa kunkin tuote-erän vastaanottamisesta.

Saatuaan viranomaiselta kehotuksen antaa ilmoitus kaikesta yhtiön toiminnassa tapahtuneesta jäätelön tuonnista 16.5.2014 mennessä A oli antanut viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta. Hän oli yhtiön puolesta 14.5.2014 jättämällään veroilmoituksella ilmoittanut yhtiön vastaanottaneen valmisteverollisia jäätelötuotteita vuonna 2013 eri kerroilla yhteensä 13 230 kilogrammaa. Hän oli kehotuksesta huolimatta jättänyt kokonaan ilmoittamatta yhtiön vuonna 2013 eri kerroilla vastaanottamia valmisteverollisia jäätelötuotteita yhteensä noin 25 472 kilogrammaa ja yhtiön vuonna 2014 eri kerroilla vastaanottamia valmisteverollisia jäätelötuotteita yhteensä noin 124 536 kilogrammaa, josta määrästä yhtiö oli 16.5.2014 mennessä vastaanottanut kyseisiä tuotteita noin 32 767 kilogrammaa.

Yhtiön puolesta vältettyjen valmisteverojen määrä vuosilta 2013–2014 oli ollut yhteensä 142 506,75 euroa.

Veropetoksessa oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, veroilmoitukset vastaanotetuista valmisteverollisista jäätelöeristä oli jatkuvasti ja pitkään ja jopa kehotuksesta huolimatta jätetty antamatta ja kehotuksesta annetun ilmoituksenkin osalta väärän sisältöisenä, joten veropetosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Käräjäoikeus lausui, että syytteen tekoaikana voimassa olleen lain mukaan jäätelöstä oli tullut maksaa valmisteveroa. Se, että jäätelön osalta tämän veron kantamisesta oli luovuttu vuoden 2017 alusta lukien, ei poistanut sitä seikkaa, että syytteessä kuvattuna tekoaikana verovelvollisuus oli ollut olemassa. Tekoaikana ja tuomitsemishetkellä oli ollut voimassa samat veropetosta koskevat rikoslain säännökset. Lievemmän lain periaate ei soveltunut kysymyksessä olevaan rikosasiaan.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä veropetoksesta 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Petteri Kosonen (eri mieltä) ja lautamiehet.

Eri mieltä ollut käräjätuomari Kosonen katsoi A:n syyllistyneen ajalla 22.3.2013–27.10.2014 törkeään veropetokseen, jossa vältettyjen valmisteverojen yhteismäärä oli ollut 155 075,25 euroa.

Turun hovioikeuden tuomio 17.8.2018 nro 18/133162

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään.

Syyttäjä teki vastavalituksen ja vaati, että A:n syyksi luetaan törkeä veropetos ajalla 22.3.2013–27.10.2014 ja että vältettyjen valmisteverojen yhteismääräksi katsotaan 159 849 euroa. Myös Tulli teki vastavalituksen ja vaati, että A:n syyksi luetaan syytteen mukainen törkeä veropetos.

Hovioikeus lausui, että A:lle oli vaadittu rangaistusta törkeästä veropetoksesta tekoaikana voimassa olleesta valmisteverotuslaista sisältönsä saavan veropetosrikossäännöksen perusteella. Valmisteverotuslakia oli muutettu ennen tuomitsemishetkeä niin, että velvollisuus suorittaa valmisteveroa maahan tuodusta jäätelöstä oli poistettu. Esitöiden (HE 137/2016 vp s. 9 ja 11) mukaan verosta luopumisen syynä oli muun ohella ollut Euroopan komission epävirallinen kanta siitä, että tullitariffin nimikkeisiin sidottuun ja valtiontaloudellisin perustein kannettavaan veroon voi sisältyä valtiontueksi katsottavia elementtejä, sekä se, ettei vero kohdellut samankaltaisia tuotteita neutraalisti. Asiaan sovellettava rikoslain törkeää veropetosta koskeva säännös oli ollut teko- ja tuomitsemishetkellä sisällöltään sama. Jäätelön valmisteverosta luopumista koskeva lainmuutos ei ollut sellainen rikoslainsäädännön lievennys, joka tässä tapauksessa olisi oikeuttanut lievemmän lain periaatteen soveltamiseen. A:n tekoon oli sovellettava tekohetkellä voimassa ollutta lakia. Lainmuutoksella ei siten ollut vaikutusta teon rangaistavuuteen.

Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli tahallaan veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt ilmoitusvelvollisuutensa ja vähintään varsin todennäköisesti mieltänyt verojen jäävän määräämättä. Hovioikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen syytteen mukaisesti myös ajalta ennen 11.4.2014.

Tekoaika oli alkanut 22.3.2013, jolloin yhtiön olisi pitänyt tehdä valmisteveroilmoitus ensimmäisestä vastaanottamastaan jäätelöerästä. Tekoaika oli päättynyt 27.10.2014, kun viimeisestä vastaanotetusta erästä olisi pitänyt maksaa vero. Tekoaika oli siten 22.3.2013–27.10.2014.

Yhtiön välttämien valmisteverojen yhteismäärä oli ollut 159 849 euroa, kun yhtiö oli tuonut maahan jäätelötuotteita syytteen mukaiset määrät eli noin 43 727 kilogrammaa vuonna 2013 ja noin 124 536 kilogrammaa vuonna 2014.

Hyväksyttyään muilta osin käräjäoikeuden syyksilukemisen ja ankaroitettuaan sitä edellä selostetulla tavalla hovioikeus pysytti käräjäoikeuden A:lle tuomitseman rangaistuksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Asko Nurmi, Leena Mikkonen ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja hänet vapautetaan rangaistuksesta.

Syyttäjä ja Tulli vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Välitoimet

Varattuaan A:lle, syyttäjälle ja Tullille tilaisuuden ilmaista käsityksensä ennakkoratkaisupyynnön esittämisestä ja sen sisällöstä Korkein oikeus päätöksellään 20.6.2019 nro 1128 esitti Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 267 artiklan mukaisen ennakkoratkaisupyynnön Euroopan unionin tuomioistuimelle. Unionin tuomioistuin vastasi pyyntöön tuomioistuimen työjärjestyksen 99 artiklan mukaisella perustellulla määräyksellä 19.11.2019, Syyttäjä ja Tulli, C-486/19, EU:C:2019:984.

A, syyttäjä ja Tulli antoivat unionin tuomioistuimen määräyksen johdosta kirjalliset lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. X Oy oli tuonut Suomeen jäätelötuotteita Euroopan unionin toisesta jäsenvaltiosta vuosina 2013 ja 2014. Jäätelötuotteet olivat tuolloin olleet Suomen kansallisen lainsäädännön mukaan valmisteveron alaisia. A oli yhtiön hallituksen jäsenenä yhdessä yhtiön toisen vastuuhenkilön kanssa jättänyt jäätelötuotteita koskevia valmisteveroilmoituksia antamatta ja valmisteveroja maksamatta sekä antanut sisällöltään virheellisen ilmoituksen valmisteveron määräämiseen vaikuttavista seikoista. Hovioikeus on tuominnut A:n 22.3.2013–27.10.2014 tehdystä törkeästä veropetoksesta vankeusrangaistukseen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

2. A:n valituksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko asiassa sovellettava tekoaikana voimassa ollutta makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteverosta annetun lain (jäljempänä makeisverolaki) verovelvollisuutta koskevaa säännöstä, vaikka tuomitsemishetkellä ei ole enää ollut voimassa säännöstä, jonka mukaan jäätelöstä olisi suoritettava valmisteveroa. Valmisteverotuslain mukaan valmisteveron alaisten tuotteiden veron määräämisen perusteista ja veron määrästä säädetään asianomaisessa valmisteverolaissa. Valmisteveron lainvastainen välttäminen ja sen yrittäminen on säädetty veropetoksena rangaistavaksi. Toiseksi kysymys on siitä, onko unionin oikeus esteenä A:n tuomitsemiselle rangaistukseen kansallisen valmisteverolainsäädännön rikkomisesta, jos tämä lainsäädäntö on ollut Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen (SEUT) 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikiellon vastainen.

Rikoslain ajallinen soveltuvuus ja lievemmän lain periaate

3. Rikoslain 3 luvun 2 §:ssä säädetään rikoslain ajallisesta soveltuvuudesta. Pykälän 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Pykälän 2 momentissa säädetään niin sanotusta lievemmän lain periaatteesta. Sen mukaan silloin, kun tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä, sovelletaan pykälän 1 momentista poiketen uutta lakia, jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen.

4. Lievemmän lain periaate on kansainvälisesti hyväksytty rikosoikeudellinen periaate. Se sisältyy muun muassa Suomea velvoittavaan Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevaan kansainväliseen yleissopimukseen (KP-sopimus), jonka 15 artiklan mukaan, jos rikoksenteon jälkeen lailla säädetään sovellettavaksi lievempi rangaistus, rikoksentekijän tulee päästä tästä osalliseksi. Euroopan ihmisoikeussopimuksessa lievemmän lain periaatetta ei nimenomaisesti mainita. Vastaavan periaatteen on kuitenkin katsottu tulkinnallisesti sisältyvän myös ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan vaatimuksiin (Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tuomio Scoppola v. Italia No. 2, suuri jaosto 17.9.2009, kohta 109).

5. Myös Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklan 1 kohdassa säädetään, että lievempää rangaistusta on sovellettava, jos rikoksen teon jälkeen laissa säädetään lievemmästä rangaistuksesta. Nyt arvioitavana olevassa asiassa rikosoikeudellisen vastuun perustavat säännökset ovat osaksi kansallisessa valmisteverolainsäädännössä, joka pohjautuu valmisteveroja koskevasta yleisestä järjestelmästä ja direktiivin 92/12/ETY kumoamisesta annettuun neuvoston direktiiviin 2008/118/EY (valmisteverotusdirektiivi). Vaikka jäätelö ei ole ollut yhdenmukaistetun vaan kansallisen valmisteveron alainen tuote, verosta säädettäessä on pitänyt ottaa huomioon myös unionin oikeuden määräykset. Korkein oikeus toteaa, että käsillä oleva asia koskee unionin oikeutta ja kuuluu siten perusoikeuskirjan soveltamisalan piiriin.

6. Rikoslain 3 luvun 2 §:ssä on säädetty kaksi poikkeusta lievemmän lain periaatteesta. Pykälän 3 momentin mukaan, jos laki on tarkoitettu olemaan voimassa vain määrättynä aikana, sovelletaan sinä aikana tehtyyn tekoon tekohetkellä voimassa ollutta lakia, jollei toisin ole säädetty. Pykälän 4 momentti koskee niin sanottuja blankorangaistussäännöksiä eli tilanteita, joissa lakiin sisältyvä rikossäännös saa täsmällisen sisältönsä muualta laista tai sen nojalla annetuista säännöksistä tai määräyksistä. Tällöin teon rangaistavuus arvioidaan tekohetkellä voimassa olleiden säännösten tai määräysten perusteella, jollei laissa ole toisin säädetty tai jollei uusi sääntely osoita suhtautumisen teon rangaistavuuteen muuttuneen.

7. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentti on saanut edellä kuvatun sisältönsä eduskunnan lakivaliokunnan tekemän, hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp) ehdotetusta säännöksestä poikenneen ehdotuksen perusteella. Lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa on todettu, että käyttäytymisnormien muuttaminen ei yleensä osoita muuttunutta käsitystä käyttäytymisnormien rikkomisen rangaistavuudesta. Esimerkiksi liikennesääntöjen tai verolainsäädännön noudattaminen on tärkeää niiden sisällöstä riippumatta. Joissakin tapauksissa käyttäytymissääntöjen muuttaminen voi kuitenkin osoittaa muuttunutta suhtautumista käyttäytymissäännön rikkomiseen, jolloin teon rangaistavuutta ei ole perusteltua arvioida tekohetkellä voimassa olleiden sääntöjen perusteella. Siksi lakivaliokunta ehdotti 4 momenttiin lisättäväksi tällaista tilannetta koskevan poikkeuksen (LaVM 28/2002 vp s. 8).

8. Korkein oikeus on viimeksi arvioinut rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentin soveltamista ennakkopäätöksessään KKO 2019:40. Korkein oikeus on todennut, että tuomioistuimen on säännöksessä tarkoitetuissa tilanteissa arvioitava, voidaanko käyttäytymisnormin muuttamisen katsoa samalla poikkeuksellisesti osoittavan myös muuttunutta suhtautumista siihen, pitääkö käyttäytymisnormin rikkomisen olla rangaistavaa (kohta 23). Asiaa arvioitaessa keskeinen merkitys on sillä, miten kysymyksessä olevan käyttäytymisnormin muuttamista on muutokseen johtaneissa valmisteluasiakirjoissa perusteltu. Jos normin muuttamisen taustalla ovat esimerkiksi olleet yksinomaan luonnontieteelliset, tekniset tai taloudelliset seikat, normin sisällön muuttaminen ei osoita muuttunutta suhtautumista normin rikkomisen rangaistavuuteen. Jos käyttäytymisnormin muuttamista on sen sijaan perusteltu esimerkiksi sillä, että muuttuneiden yhteiskunnallisten arvostusten seurauksena tietynlainen aikaisemmin kielletty käyttäytyminen on jatkossa syytä sallia, normin muuttamisen voidaan katsoa osoittavan myös muuttunutta suhtautumista normin rikkomisen rangaistavuuteen (kohta 24).

9. Unionin tuomioistuin on arvioinut perusoikeuskirjan 49 artiklassa vahvistetun lievemmän lain periaatteen tulkintaa tuomiossaan Clergeau ym. (tuomio 7.8.2018, C-115/17, EU:C:2018:651). Tapauksessa vastaajia syytettiin vääristä ilmoituksista tai petollisista toimista, joiden seurauksena he olivat tekoaikaan saaneet suurempia naudanlihan vientitukia kuin heidän yritykselleen olisi tuolloin unionin oikeuden mukaan kuulunut. Vastaajat olivat ilmoittaneet nautaeläinten etuneljänneksistä olleen lihan takaneljänneksistä olleeksi lihaksi. Kansallinen rikossäännös oli tekoaikaan ja tuomitsemishetkellä sama, mutta vientitukia koskeva unionin asetus oli muuttunut. Kun aikaisemmin vientitukea oli voinut saada vain takaneljänneksistä olevasta lihasta, tuomitsemishetkellä vientitukea oli voinut saada myös etuneljänneksistä olevasta lihasta.

10. Unionin tuomioistuin on Clergeau ym. -tuomiossaan lausunut (kohdat 33–38), että vastaajalle lievemmän rikoslain taannehtiva soveltaminen edellyttää välttämättä lakien ajallista seuraantoa ja perustuu toteamukseen siitä, että lainsäätäjä on muuttanut mieltään joko tekojen rikosoikeudellisesta luokittelusta tai tiettyyn rikkomiseen sovellettavasta rangaistuksesta. Tapauksessa kansallisen lainsäätäjän arviointi ei ollut muuttunut syyksi luettujen tekojen rikosoikeudellisen luokittelun tai sovellettavan rangaistuksen osalta. Unionin säännöstö oli muuttunut, ja kyseisen asetuksen johdanto-osan perustelukappaleesta ilmeni, että nautaeläinten etuneljänneksistä saatujen palojen vientiin myönnettävän tuen käyttöönottamisella mainittu säännöstö pyrittiin mukauttamaan lihamarkkinoiden muuttuviin realiteetteihin ja erityisesti maailmanmarkkinoiden muuttuneeseen tilanteeseen. Unionin lainsäätäjän päätös muuttaa säädettyjä tuen saamisen perusteita perustui siis lihan maailmanmarkkinoilla vallinneen tilanteen yksinomaan taloudelliseen ja tekniseen arviointiin. Unionin lainsäätäjä ei ollut pyrkinyt kyseisellä muutoksella asettamaan kyseenalaiseksi rikosoikeudellista luokittelua tai sitä, miten kansalliset toimivaltaiset viranomaiset arvioivat sitä rangaistusta, jota oli sovellettava menettelyihin, joiden johdosta on saatu perusteettomasti vientitukia.

11. Unionin tuomioistuin on johtopäätöksenään katsonut, että perusoikeuskirjan 49 artiklassa vahvistettua lievemmän rikoslain taannehtivaa soveltamista koskevaa periaatetta on tulkittava siten, ettei se ole esteenä henkilön tuomitsemiselle rangaistukseen siitä, että hän on saanut perusteettomasti asetuksessa säädettyjä vientitukia petollisten toimien tai tavaroiden luonnetta koskevien väärien ilmoitusten johdosta, kun kyseisen henkilön viemille tavaroille voidaan asetukseen syyksi luettujen tosiseikkojen tapahtumahetken jälkeen tehdyn muutoksen johdosta myöntää kyseisiä tukia.

12. Korkein oikeus katsoo Clergeau ym. -tuomion perusteella, että perusoikeuskirjan 49 artiklasta ei johdu estettä tulkita ja soveltaa rikoslain 3 luvun 2 §:n sääntelyä myös tässä unionin oikeutta koskevassa asiassa samalla tavalla kuin ratkaisussa KKO 2019:40 on tehty.

Jäätelön valmisteverovelvollisuutta koskevat säännökset tekoaikana ja tuomitsemishetkellä

13. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 ja 3 kohtien mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta taikka veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen. Luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä veropetoksesta, jos veropetoksessa tavoitellaan huomattavaa taloudellista hyötyä ja veropetos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

14. Rikoksen tekoaikaan makeisverolain 1 §:ssä (1127/2010) säädettiin lain soveltamisalasta siten, että makeisista, jäätelöstä ja virvoitusjuomista oli suoritettava valtiolle valmisteveroa sen mukaan kuin tässä laissa säädettiin. Laissa ja sen liitteenä olevassa verotaulukossa säädettiin tarkemmin jäätelötuotteista suoritettavasta valmisteverosta.

15. Voimassa olevassa laissa 1127/2010 säädetään vain virvoitusjuomia koskevasta verovelvollisuudesta. Velvollisuus suorittaa valmisteveroa makeisista ja jäätelöstä on poistettu 1.1.2017 voimaan tulleella lainmuutoksella 1535/2016. Samalla lainmuutoksella myös lain nimike muutettiin laiksi virvoitusjuomaverosta.

16. Sanotun lainmuutoksen perusteluissa (HE 137/2016 vp s. 9–10) on todettu, että makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteveron tavoite oli ollut valtiontaloudellinen. Veron oli tullut kohdistua mahdollisimman tasapuolisesti ja laaja-alaisesti samankaltaisiin tuotteisiin, jotta se olisi SEUT:n 107 artiklan valtiontukimääräysten mukainen. Rajanveto veronalaisten ja veron ulkopuolella olevien tuotteiden välillä oli tehty tullitariffin nimikkeiden perusteella. Veron kohteeksi oli valittu olemassa olevia tuoteryhmiä, jolloin oli voitu täsmällisesti rajata veronalaisten tuotteiden piiri. Tavoitteena rajauksessa oli myös ollut, että veronkantojärjestelmä olisi yksinkertainen ja yksiselitteinen sekä yritysten kannalta ennakoitava.

17. Samassa hallituksen esityksessä (HE 137/2016 vp s. 9) on lisäksi todettu, että Euroopan komissiolle oli tehty kaksi makeisverolain veropohjan rajauksiin liittyvää valtiontukikantelua. Suomi oli vastaanottanut kanteluita koskevat tietopyynnöt komissiolta ja antanut vastaukset niihin. Jos komissio alustavan tutkinnan perusteella toteaisi, että verojärjestelmän soveltuvuudesta yhteismarkkinoille oli epäilyjä, se voisi päättää aloittaa asiassa muodollisen tutkintamenettelyn. Tällaista päätöstä ei ollut toistaiseksi tehty. Valtiontaloudellista tavoitetta palvelevan veropohjan yhteensopivuudesta valtiontukisäännösten kanssa ei toistaiseksi ollut olemassa myöskään Euroopan unionin tuomioistuimen ratkaisukäytäntöä. Komissio oli kuitenkin epävirallisesti ilmoittanut kantanaan, että tullitariffin nimikkeisiin sidottuun ja valtiontaloudellisin perustein kannettavaan veroon voi sisältyä valtiontueksi katsottavia elementtejä. Vero ei komission mukaan kohdellut samankaltaisia tuotteita veron tavoitteen kannalta neutraalisti ja saattoi siksi sisältää valtiontueksi katsottavaa valikoivaa verotukea veron ulkopuolelle jääville tuotteille. Komissio oli katsonut, että muutokset veropohjaan tai veron tavoitteeseen olivat tarpeen.

18. Hallituksen esityksessä (HE 137/2016 vp s. 9) on selostettu, että makeisten ja jäätelön verossa oli tehty rajanvetoa veronalaisten ja veron ulkopuolella olevien tuotteiden välillä esimerkiksi pakaste- ja jäätelökakkujen, suklaavanukkaiden ja -jäätelön sekä suklaavohvelien ja -patukoiden välillä. Veron ulkopuolelle oli jätetty merkittävä määrä veronalaisten tuotteiden kaltaisiksi arvioituja tuotteita, kuten makeisiin verrattavat keksit ja makeat leivonnaiset sekä jäätelöön verrattavat vanukkaat ja jogurtit. Oli esitetty, että samankaltaisia tuotteita kohdeltiin verotuksessa eri tavoin.

19. Kuten hallituksen esityksestä (HE 137/2016 vp s. 9–11) käy ilmi, lainmuutoksen tavoitteena oli korjata makeisten, jäätelön ja virvoitusjuomien valmisteverotuksen epäkohtia, jotka olivat ilmenneet rajanvedossa veronalaisten ja veron ulkopuolella olevien tuotteiden välillä ottaen huomioon veron ensisijainen valtiontaloudellinen tavoite. Esityksellä pyrittiin löytämään ratkaisu, jolla valmisteverotuksessa kohdeltaisiin mahdollisimman neutraalisti saman tuoteryhmän tuotteita. Makeisten ja jäätelön valmisteveroon liittyvien neutraalisuusongelmien vuoksi esityksessä ehdotettiin, että makeisten ja jäätelön valmisteverosta luovuttaisiin vuoden 2017 alusta. Verosta luopumisesta oli päätetty talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa syksyllä 2015. Tuolloin oli ollut tiedossa komission epävirallinen näkemys. Koska kyse ei ollut komission virallisesta kannasta valtiontukiasiaan, talouspoliittinen ministerivaliokunta ei hallituksen esityksen mukaan ollut ottanut päätöksellään kantaa valtiontukikysymykseen.

Korkeimman oikeuden arviointi sovellettavasta laista

20. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 29 luvun 1 §:n veropetossäännöksessä on kyse rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentissa tarkoitetusta blankorangaistussääntelystä. Veropetossäännös saa täsmällisen sisältönsä asianomaisen verolainsäädännön säännöksistä eli tässä tapauksessa valmisteverotuslain ja makeisverolain säännöksistä. Ratkaistavana siten on, osoittaako makeisverolain muutos 1535/2016, jolla jäätelöä koskeva verovelvollisuus on poistettu, muuttunutta suhtautumista makeisveron välttämistä koskevan teon rangaistavuuteen.

21. Kuten kohdassa 8 selostetusta ennakkopäätöksestä KKO 2019:40 ilmenee, sanotussa arvioinnissa on keskeinen merkitys normin muutokseen johtaneilla perusteluilla. Tässä tapauksessa edellä selostetut esityölausumat (kohdat 16–19) osoittavat, että makeisten ja jäätelön veropohjan rajauksia oli pidetty ongelmallisina valtiontukisääntelyn kannalta. Tämän vuoksi on pidetty aiheellisena luopua aiemmin asetetuista valtiontaloudellisista tavoitteista ja siten makeisten ja jäätelön valmisteverosta. Esitöistä on pääteltävissä, että syynä verosta luopumiselle on ollut se, että vero mahdollisesti oli unionin oikeuden valtiontukimääräysten vastainen.

22. Lainmuutos on siten perustunut seikkaan, joka ei liity menettelyn rikosoikeudellisen moitittavuuden arviointiin. Lainmuutoksen ei sen vuoksi voida katsoa osoittavan muuttunutta suhtautumista aikaisemman verovelvollisuutta koskevan säännöksen rikkomisen rangaistavuuteen. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että asiassa on rikoslain 3 luvun 2 §:n 4 momentin nojalla sovellettava tekoaikaan voimassa ollutta sääntelyä eli makeisverolain (1127/2010) säännöksiä, joiden mukaan jäätelöstä oli suoritettava valmisteveroa. Syytettä ei näin ollen ole hylättävä sillä perusteella, että jäätelöstä ei enää ole suoritettava valmisteveroa.

Lähtökohdat arvioitaessa unionin valtiontukisääntelyn merkitystä rikosoikeudellisen vastuun kannalta

23. A on esittänyt, että tekoaikaan voimassa ollut velvollisuus suorittaa jäätelöstä valmisteveroa oli perustunut unionin oikeuden vastaiseen lainsäädäntöön ja ettei hänen menettelyään ole tästä syystä pidettävä rangaistavana.

24. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan kansalliset viranomaiset eivät saa määrätä rangaistusta sellaisen kansallisen säännöksen noudattamatta jättämisestä, joka ei ole unionin oikeuden mukainen (esim. tuomio 14.7.1977, Sagulo ym., C-8/77, EU:C:1977:131, 6 kohta, ja tuomio 3.7.1980, Pieck, C-157/79, EU:C:1980:179, 16 kohta).

25. SEUT 107 artiklan 1 kohdan mukaan, jollei perussopimuksissa toisin määrätä, jäsenvaltion myöntämä taikka valtion varoista muodossa tai toisessa myönnetty tuki, joka vääristää tai uhkaa vääristää kilpailua suosimalla jotakin yritystä tai tuotannonalaa, ei sovellu sisämarkkinoille, siltä osin kuin se vaikuttaa jäsenvaltioiden väliseen kauppaan.

26. Kuten edellä selostetuista makeisverolakia koskevan lainmuutoksen 1535/2016 perusteluista (kohdat 16–19) käy ilmi, makeisten ja jäätelön valmisteverosta luopumisen taustalla ovat vaikuttaneet epäilyt siitä, että verojärjestelmä saattaa olla SEUT 107 artiklan 1 kohdan valtiontukikiellon vastainen.

27. Korkein oikeus on katsonut, ettei unionin tuomioistuimen aikaisemman käytännön perusteella ollut selvää, voiko verovelvollisen edustaja, jolla on ollut velvollisuus maksaa tuotteista valmistevero ja joka on laiminlyönyt tähän veroon liittyviä velvollisuuksia, vapautua näiden laiminlyöntien johdosta tuomittavasta rikosoikeudellisesta rangaistuksesta sillä perusteella, että muiden yritysten samankaltaisten tuotteiden verottomuus olisi ollut SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea. Tämän vuoksi Korkein oikeus on esittänyt asiassa unionin tuomioistuimelle muun ohella seuraavan ennakkoratkaisukysymyksen:

"1. Onko unionin oikeutta tulkittava siten, että se olisi esteenä verovelvollisen yhtiön puolesta toimineen luonnollisen henkilön, joka on laiminlyönyt jäätelötuotteista perittävään valmisteveroon liittyviä velvollisuuksia, tuomitsemiselle näistä laiminlyönneistä rikosoikeudelliseen rangaistukseen, mikäli muiden yritysten harjoittaman, samankaltaisia tuotteita koskevan toiminnan verottomuus olisi katsottava SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetuksi tueksi?"

Unionin tuomioistuimen vastaus ennakkoratkaisupyyntöön

28. Unionin tuomioistuin on vastannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisupyyntöön 19.11.2019 antamallaan määräyksellä Syyttäjä ja Tulli, C-486/19, EU:C:2019:984, seuraavasti:

"Unionin oikeutta on tulkittava siten, että se ei ole esteenä luonnollisen henkilön, joka on toiminut pääasiassa kyseessä olevan veron kaltaisen tietyistä tuotteista suoritettavan valmisteveron maksamiseen velvollisen yhtiön puolesta ja joka on laiminlyönyt kyseiseen veroon liittyviä velvollisuuksia, tuomitsemiselle rikosoikeudelliseen rangaistukseen asiassa sovellettavan kansallisen lainsäädännön nojalla, vaikka muiden yritysten samankaltaisten tuotteiden osalta saamaa verovapautusta olisi pidettävä SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettuna valtiontukena."

29. Unionin tuomioistuin on perusteluissaan (kohdat 22–27) todennut, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan verosta vapauttamisen lainvastaisuus valtiontukia koskevien oikeussääntöjen kannalta ei vaikuta itse veron laillisuuteen. Verovelvolliset eivät näin ollen voi vapautua veron suorittamisesta vetoamalla siihen, että muiden yritysten saama verovapaus on valtiontukea. Tästä säännöstä on kaksi poikkeusta. Ensimmäinen koskee tilannetta, jossa vero ja säädetty vapautus ovat erottamaton osa tukitoimenpidettä, ja toinen tilannetta, jossa vero ja väitetty tukitoimi muodostavat yhden ja saman verotustoimenpiteen kaksi erottamatonta osaa. Nyt käsillä olevassa asiassa ei ole kuitenkaan kysymys näistä poikkeuksista. Tästä seuraa, että vaikka muiden yritysten samankaltaisten tuotteiden osalta saaman vapautuksen katsottaisiin olevan SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu tukitoimenpide, tämän tuen mahdollinen lainvastaisuus ei olisi ollut omiaan vaikuttamaan itse makeisveron lainmukaisuuteen. Tämän veron maksuvelvolliset eivät näin ollen voi vapautua veroon liittyvistä velvollisuuksista vetoamalla siihen, että muiden yritysten samankaltaisten tuotteiden osalta saama vapautus oli valtiontukea. Tästä seuraa, että makeisveron maksuvelvolliset eivät voi myöskään vedota tällaiseen tukeen välttääkseen sovellettavan kansallisen lainsäädännön mukaiset rikosoikeudelliset rangaistukset, jotka määrätään näiden velvollisuuksien laiminlyömisestä.

Korkeimman oikeuden arviointi unionin valtiontukisääntelyn merkityksestä rikosoikeudellisen vastuun kannalta

30. Ennakkoratkaisupyyntöön saadun vastauksen perusteella Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole tarpeen arvioida sitä, onko rikoksen tekoaikana voimassa olleen kaltainen jäätelötuotteista perittävää valmisteveroa koskeva kansallinen verojärjestelmä täyttänyt SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitetun valtiontuen käsitteen. Unionin oikeus ei edeltä ilmenevästi ole esteenä A:n tuomitsemiselle rangaistukseen riippumatta siitä, olisiko muiden yritysten harjoittaman, samankaltaisia tuotteita koskevan toiminnan verottomuutta pidettävä unionin oikeuden valtiontukea koskevien määräysten vastaisena. A ei siten voi tällä perusteella vapautua rikosoikeudellisesta vastuusta. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely on ollut veropetoksena rangaistavaa.

Tuomiolauselma

A:n valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Ari Kantor, Tuomo Antila, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

A oli kutsuttu hovioikeuden pääkäsittelyyn valittajana henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan voidaan jättää sillensä. A:n jäätyä pois pääkäsittelystä hovioikeus oli jättänyt valituksen sillensä. Muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle A katsoi, että hovioikeuden olisi tullut ratkaista valitus kirjallisessa menettelyssä, ja vaati asian palauttamista hovioikeuteen. A:n muutoksenhakemus tutkittiin valituksena.

Ks. KKO:2000:44

Vrt. KKO:2004:22 KKO:2004:94 KKO:2011:30 KKO:2012:22 KKO:2012:49 KKO:2012:76 KKO:2015:15

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 1.11.2017 nro 17/144117 ja Turun hovioikeuden päätös 22.10.2018 nro 18/147085 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anne Ritala-Kananoja sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Kari Lahdenperä ja Virpi Vuorinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A pyysi muutoksenhakemuksessaan valituslupaa ja vaati, että hovioikeuden päätös valituksen sillensä jättämisestä kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuteen tai, jos asia ratkaistaan suoraan Korkeimmassa oikeudessa, että

käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja syytteet hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus oli tuominnut A:n ehdolliseen vankeusrangaistukseen virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta, pahoinpitelystä ja kunnianloukkauksesta. Samalla hänet oli määrätty suorittamaan rikosuhrimaksu sekä korvauksia asianomistajalle ja valtiolle.

2. A:n haettua muutosta tuomioon hovioikeus oli päättänyt toimittaa asiassa pääkäsittelyn. A oli kutsuttu pääkäsittelyyn valittajana henkilökohtaisesti uhalla, että valitus hänen poissa ollessaan voidaan jättää sillensä.

3. A oli pääkäsittelyä edeltävänä arkipäivänä hovioikeudelle saapuneessa kirjoituksessaan ilmoittanut, ettei hänellä ollut edellytyksiä hoitaa suullista prosessia. Hän oli pyytänyt, että hovioikeus ratkaisee valituksen kirjallisessa menettelyssä.

4. A:n jäätyä pois pääkäsittelystä syyttäjä oli katsonut, että asia voidaan ratkaista esittelystä hovioikeuteen toimitetun aineiston perusteella. Asianomistaja oli katsonut, että valitus tulisi jättää sillensä.

5. Hovioikeus on pääkäsittelyssä julistamallaan päätöksellä jättänyt valituksen A:n poissaolon vuoksi sillensä. Muutoksenhakuosoituksessaan hovioikeus on ensinnäkin ilmoittanut, että mikäli valittajalla on ollut poissaoloon laillinen este, jota hän ei ole voinut ilmoittaa, hänellä on oikeus saattaa valitus uudelleen hovioikeuden käsiteltäväksi ilmoittamalla siitä kirjallisesti hovioikeudelle 30 päivän kuluessa. Toisaalta hovioikeus on ilmoittanut, että muutoin ratkaisuun saadaan hakea muutosta Korkeimmalta oikeudelta valittamalla, jos Korkein oikeus myöntää valitusluvan.

6. A on toiminut kummankin muutoksenhakuohjauksen mukaisesti. Hän on ensinnäkin saattanut valituksensa hovioikeuden uudelleen käsiteltäväksi määräajassa esittäen, että hänellä oli ollut laillinen este. Hovioikeus on 29.11.2018 antamassaan päätöksessä katsonut, ettei A:lla ollut ollut laillista estettä poissaololleen pääkäsittelystä, ja hylännyt hakemuksen. Päätös on lainvoimainen Korkeimman oikeuden hylättyä A:n sitä koskevan valituslupahakemuksen.

7. Nyt käsiteltävänä olevassa muutoksenhakemuksessaan A on pyytänyt valituslupaa valituksen sillensä jättämistä koskevaan hovioikeuden päätökseen ja vaatinut, että asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. A on valituksessaan esittänyt, että hovioikeus olisi voinut tutkia hänen valituksensa kirjallisessa menettelyssä.

Kysymyksenasettelu

8. Korkeimman oikeuden arvioitavana on kysymys siitä, voidaanko hovioikeudessa valittajan poissaolon perusteella tehtyyn päätökseen, jolla valitus on jätetty sillensä, hakea muutosta Korkeimmalta oikeudelta valitusteitse silloin, kun muutoksenhaun perusteena on jokin muu seikka kuin väite siitä, että valittajalla oli ollut laillinen este saapua hovioikeuden pääkäsittelyyn.

Sovellettavat säännökset

9. Hovioikeuden päätöksen aikaan voimassa olleessa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 §:n 1 momentissa (381/2003) säädettiin, että jos valittaja on jäänyt pois hovioikeuden pääkäsittelystä, valitus jätetään pääkäsittelyn kohteena olevalta osalta sillensä. Saman luvun 22 §:n mukaan valittajalla, jonka valitus on hänen poissaolonsa vuoksi jätetty sillensä, mutta jolla on ollut laillinen este, jota hän ei ole voinut ajoissa ilmoittaa, on oikeus saattaa valitus uudelleen käsiteltäväksi ilmoittamalla siitä kirjallisesti hovioikeudelle 30 päivän kuluessa valituksen sillensä jättämisestä. Lainkohdassa säädetään lisäksi, että jollei valittaja näytä toteen laillista estettä, valitusta ei oteta tutkittavaksi.

10. Laissa ei ole erikseen säädetty, voidaanko hovioikeuden päätökseen, jolla valitus on jätetty sillensä, hakea muutosta muulla kuin oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Muutoksenhakua hovioikeuden ratkaisuun säännellään yleisesti oikeudenkäymiskaaren 30 luvussa. Luvun 1 §:n mukaan hovioikeuden tuomioon ja päätökseen haetaan muutosta Korkeimmalta oikeudelta valittamalla. Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden ratkaisusta valittamista varten on pyydettävä Korkeimmalta oikeudelta valituslupa, jos valitus koskee hovioikeuden muutoksenhakuasteena ratkaisemaa asiaa tai tällaisen asian yhteydessä antamaa ratkaisua.

Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntö ja oikeuskirjallisuuden kannanotot

11. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksellä KKO 2000:44 ratkaisemassa asiassa hovioikeuden pääkäsittelystä pois jäänyt valittaja, jonka valituksen hovioikeus oli jättänyt hänen poissaolonsa vuoksi sillensä, oli hakenut hovioikeuden päätökseen muutosta Korkeimmalta oikeudelta oikeudenkäymiskaaren 30 luvun mukaisella valituksella. Hän oli valituksessaan esittänyt, että hovioikeuden olisi tullut tutkia hänen valituksensa niiltä osin kuin sen käsitteleminen ei edellyttänyt hänen henkilökohtaista läsnäoloaan. Korkein oikeus on ratkaissut asian säännönmukaisessa muutoksenhakumenettelyssä.

12. Ennakkopäätöksessä KKO 2004:22 on ollut kysymys muutoksenhakukeinosta silloin, kun hovioikeus oli jättänyt valituksen sillensä valittajan poissaolon vuoksi, mutta valittaja oli pitänyt hovioikeudelle juuri ennen pääkäsittelyn alkamista ilmoittamaansa estettä laillisena ja oli vaatinut saada valituksensa käsitellyksi hovioikeudessa. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että päätökseen, jolla hovioikeus oli jättänyt pääkäsittelystä pois jääneen valittajan valituksen sillensä, ei voida hakea muutosta valitusteitse. Korkein oikeus on tutkinut muutoksenhakemuksen kanteluna ja oikeudenkäyntivirheen vuoksi palauttanut asian hovioikeuteen, jonka tuli antaa uusi sillensäjättämispäätös ja liittää siihen oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 22 §:n mukainen ohjaus mahdollisuudesta saattaa valitus uudelleen hovioikeudessa käsiteltäväksi.

13. Ennakkopäätöksessä KKO 2004:22 todettua oikeusohjetta, jonka mukaan valituksen sillensä jättämistä koskevaan hovioikeuden päätökseen ei voida hakea muutosta valitusteitse, vaan muutoksenhakukeino on kantelu ylimääräisenä muutoksenhakuna, on tämän jälkeen noudatettu Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Sitä on ratkaisusta KKO 2004:94 lähtien sovellettu myös tapauksissa, joissa valitus ei ole perustunut väitteeseen laillisen esteen olemassaolosta vaan johonkin muuhun seikkaan, kuten siihen, että hovioikeuden olisi tullut valittajan poissaolosta huolimatta tutkia valitus joko kokonaan tai joiltakin osin (ks. myös KKO 2011:30, KKO 2012:22, KKO 2012:49, KKO 2012:76 ja KKO 2015:15).

14. Oikeuskirjallisuudessa esitettyjen kannanottojen mukaan asian jättäminen sillensä ei käsitä valituskelpoista päätöstä, vaan merkitsee, että asian vireilläolo ja käsittely tuomioistuimessa päättyy välittömästi. Asian sillensä jättämiseen ei ole katsottu liittyvän oikeusvoimavaikutusta eikä se siten estä panemasta samansisältöistä vaatimusta uudelleen vireille. (Esim. Tauno Tirkkonen: Suomen siviiliprosessioikeus II, 2. p., 1977, s. 65 ja 236–237; Tatu Leppänen – Asko Välimaa: Muutoksenhaun pääpiirteet, 4. p., 1998, s. 22; Juha Lappalainen: Siviiliprosessioikeus II, 2001, s. 350 ja 414; Antti Jokela: Oikeudenkäynti III, 2015, s. 575).

15. Toisaalta kirjallisuudessa on esitetty myös käsitys, jonka mukaan silloin, kun juttu jätetään sillensä, vaikka asianosainen on tätä vastustanut ja vaatinut käsittelyn jatkamista, on syytä nimenomaisella sillensäjättämispäätöksellä hylätä vaatimus prosessin jatkamisesta ja todeta jutun jääminen sillensä. Tällaiseen päätökseen asianosainen voi hakea muutosta kuten tutkimatta jättämistä koskevaan päätökseenkin (Lappalainen mts. 350, Lappalainen ja Tuomas Hupli teoksessa Prosessioikeus 2017, 5. p., s. 740).

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätös

16. Ennakkopäätösten KKO 2004:22 ja KKO 2004:94 kohteena olleissa tapauksissa oli hovioikeudessa ollut sovellettavana oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 20 § alkuperäisessä muodossaan (165/1998), joka oli varsin ehdoton. Jos valittaja jäi ilman laillista estettä pois hovioikeuden pääkäsittelystä, valitus oli jätettävä kokonaisuudessaan sillensä. Oikeustila on sittemmin muuttunut, kun hovioikeuden tutkimisvelvollisuutta poissaolotilanteissa on sekä lainsäädännössä että oikeuskäytännössä laajennettu (lainmuutokset 381/2003 ja 422/2018 sekä erityisesti ennakkopäätökset KKO 2012:22, KKO 2012:49 ja KKO 2015:14). Tapahtunut kehitys on vahvistanut muutoksenhakijan oikeutta saada valitukseensa aiempaa useammin hovioikeuden asiaratkaisu.

17. Edellä kuvattu oikeustilan kehitys on merkinnyt samalla sitä, että ratkaisuun siitä, milloin ja miltä osin valitus voidaan hovioikeudessa tutkia valittajan jäätyä saapumatta pääkäsittelyyn, liittyy nyt aikaisempaa enemmän oikeudellista harkintaa. Tämän harkinnan tuloksella on olennainen vaikutus valittajan oikeusturvan toteutumiseen, sillä päätös valituksen jättämisestä sillensä merkitsee, että muutoksenhaun kohteena oleva käräjäoikeuden ratkaisu jää pysyväksi, jollei valittaja kykene oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 22 §:ssä tarkoitetulla tavalla näyttämään toteen laillista estettä. Hovioikeuden päätös valituksen sillensä jättämisestä ei sen vuoksi ole suoraan rinnastettavissa edellä selostetuissa oikeuskirjallisuuden kannanotoissa tarkoitettuihin alioikeudessa tapahtuviin sillensä jättämisiin, jotka eivät pääsääntöisesti estä panemasta asiaa uudelleen vireille. Korkein oikeus katsoo, että valittajan oikeussuojan tarve hovioikeuden sillensäjättämispäätöksen yhteydessä puoltaa vahvasti päätöksen valituskelpoisuutta.

18. Perustuslain 21 §:n 2 momentin mukaan oikeus hakea muutosta turvataan lailla. Perustuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on ylimpien tuomioistuinten tehtäviä koskevan 99 §:n perusteluissa todettu, että valituskielloista tulee säätää lailla (HE 1/1998 vp s. 156). Korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 2019:15 (kohta 11) katsonut perustuslain 21 §:stä seuraavan, että asianosaiselle lain mukaan kuuluvaa muutoksenhakuoikeutta ei voida rajoittaa, jollei rajoitukselle ole laissa säädettyä perustetta.

19. Laissa ei ole nimenomaisesti säädetty, että valittaja, jonka valitus on hovioikeudessa jätetty hänen poissaolonsa vuoksi sillensä, ei saisi hakea päätökseen muutosta valitusteitse silloin, kun muutoksenhaku perustuu muuhun seikkaan kuin lailliseen esteeseen. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 22 §:n säännös samoin kuin vastaavanlainen, kantajan poissaoloa käräjäoikeudessa koskeva 12 luvun 22 §:n säännös antavat lailliseen esteeseen vetoavalle mahdollisuuden saattaa asia yksinkertaisella menettelyllä uudelleen arvioitavaksi, mikäli hän pystyy näyttämään laillisen esteen. Tämän vuoksi ja edellä kohdassa 17 mainituista syistä oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 22 §:n säännöstä ei voida pitää valituskieltona, joka koskisi muuta valitusperustetta kuin laillisen esteen arviointia.

20. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 1 §:n yleissäännöstä oikeudesta hakea valittamalla muutosta hovioikeuden ratkaisuihin on edellä esitettyjen näkökohtien vuoksi ja perustuslain 21 §:n valossa perusteltua tulkita siten, että hovioikeuden päätökseen valituksen sillensä jättämisestä voidaan nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa hakea valitusteitse muutosta.

21. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus hakea valitusteitse muutosta hovioikeuden päätökseen siltä osin kuin hänen muutoksenhakemuksensa perustuu siihen, että hovioikeuden olisi tullut tutkia valitus kirjallisessa menettelyssä. Hovioikeuden antama muutoksenhakuosoitus on siten ollut oikea. A:n valituksen tutkiminen edellyttää kuitenkin, että Korkein oikeus myöntää hänelle valitusluvan.

Päätöslauselma

Kysymys valitusluvan myöntämisestä siirretään oikeudenkäymiskaaren 2 luvun 9 §:n 3 momentin nojalla käsiteltäväksi ja ratkaistavaksi kokoonpanossa, jossa on kaksi tai kolme jäsentä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Juha Mäkelä ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

A:n syyksi oli luettu kaksi pahoinpitelyä. Niissä A oli lyönyt nyrkillä useita kertoja maassa maannutta uhria kasvoihin ja pään alueelle aiheuttaen toiselle uhreista muun muassa murtumavammoja kasvojen alueelle. A oli useita vuosia aiemmin tuomittu lukuisista samankaltaisista väkivaltarikoksista vankeusrangaistuksiin.

Korkein oikeus katsoi, että rikosten vakavuus, niistä ilmenevä tekijän syyllisyys ja A:n aikaisempi rikollisuus yhdessä arvioituina edellyttivät yhden vuoden vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. (Ään.)

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 9 § 1 mom
RL 7 luku 5 §
RL 21 luku 5 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 16.2.2018 nro 18/107165 ja Turun hovioikeuden tuomio 5.4.2019 nro 19/115722 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Antti Ristimäki ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Tarja Huossa ja Nora Viikari sekä asessori Martta Plathin-Arvidsson.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että vankeusrangaistusta alennetaan ja määrätään ehdolliseksi.

Syyttäjä ja asianomistaja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi kaksi pahoinpitelyä. Syytekohdassa 1 A:n on katsottu 21.4.2016 yksityisasunnossa kaataneen B:n väkivalloin maahan ja jatkaneen pahoinpitelyä lyömällä maassa maannutta B:tä nyrkillä kasvoihin noin viisi kertaa. Pahoinpitelystä on aiheutunut B:lle useita kasvon alueen luiden murtumia, kuten poskiluunmurtuma ja leukaluun murtuma, sekä silmän verkkokalvon repeämä. Noin viisi kuukautta mainitun teon jälkeen 22.9.2016 syytekohdassa 2 tarkoitetussa pahoinpitelyssä A on kerrostalon piha-alueella lyönyt maassa maannutta C:tä molemmilla nyrkeillä kasvoihin useita kertoja. Pahoinpitelystä on aiheutunut C:lle turvotusta kasvojen oikealle puolelle.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n mainituista kahdesta pahoinpitelystä yhteiseen yhden vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Käräjäoikeus on todennut ehdottoman ja ehdollisen vankeuden välisestä lajivalinnasta, että A:n aikaisemmasta rikollisuudesta kulunut pitkä aika puoltaisi ehdollista vankeutta. Käräjäoikeuden syyksi lukemien rikosten vakavuus ja niiden A:ssa osoittama suuri syyllisyys ovat kuitenkin edellyttäneet, että yhden vuoden vankeusrangaistus tuomitaan ehdottomana.

3. A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hovioikeuden tuomitsemaa vankeusrangaistusta alennettava ja onko rangaistus määrättävä ehdolliseksi.

Säännökset rangaistuksen mittaamisesta ja pahoinpitelyä koskeva ratkaisukäytäntö

5. Rikoslain 21 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan pahoinpitelystä on tuomittava sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Samalla kertaa tuomittavana olevista kahdesta pahoinpitelystä on tuomittava rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan ja 2 momentin mukaisesti yhteisenä rangaistuksena vähintään sakkoa ja enintään neljä vuotta vankeutta.

6. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

7. Rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaan yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä, ja lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

8. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:7 kysymys on ollut nyrkillä lyömällä tehdyistä kolmesta pahoinpitelystä. Kahdessa pahoinpitelyssä nyrkillä lyöntejä oli ollut useita ja ne olivat kohdistuneet päähän ja ylävartaloon. Lisäksi toisen henkilön suorittama uhrin lyöminen pyykkikorilla on yhdessä pahoinpitelyssä luettu vastaajan syyksi rikoskumppanuuden perusteella. Kolmannessa pahoinpitelyssä oli ollut yksi päähän kohdistunut lyönti. Ratkaisussa tarkasteltuja pahoinpitelyjä on pidetty tekotavoiltaan varsin tavanomaisina (kohta 30). Moitittavimpana on pidetty pahoinpitelyä, jossa tekijä oli lyönyt uhria useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon, minkä lisäksi uhria oli lyöty pyykkikorilla pään alueelle. Uhrille oli teosta aiheutunut oikeaan silmäkulmaan liimattava haava ja vasempaan silmään ompeleita vaatinut haava, kylkeen voimakasta paineluarkuutta sekä vasemman etusormen murtuma. Tästä rikoksesta oikeudenmukaisena rangaistuksena on pidetty joitakin kuukausia tavanomaisesta pahoinpitelystä tuomittavaa keskipituista vankeusrangaistusta pidempää rangaistusta. Tekijälle on mitattu tästä ja kahdesta vähemmän moitittavana pidetystä pahoinpitelystä yhteinen kahdeksan kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus.

9. Korkein oikeus on jo hieman vanhemmassa ratkaisussaan KKO 1990:157 katsonut oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi tapauksessa kuvatuissa olosuhteissa kasvoihin kohdistuneesta nyrkillä suoritetusta lyönnistä ja yhdestä potkusta kahdeksan kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

10. Pahoinpitelystä tuomittujen vankeusrangaistusten keskipituus on useina vuosina ollut 3,5 kuukautta (ks. KKO 2014:6, kohta 17 ja KKO 2019:29, kohta 15 sekä Seuraamusjärjestelmä 2018, Helsingin yliopiston Kriminologian ja oikeuspolitiikan instituutti 2019, s. 99). Korkein oikeus toteaa, että perusmuotoiset pahoinpitelyt voivat kuitenkin poiketa tekotavoiltaan sekä teko-olosuhteiltaan ja siten moitittavuudeltaan suurestikin toisistaan.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

11. Korkeus oikeus toteaa, että A:n syyksi luetuista pahoinpitelyistä erityisesti syytekohdan 1 teko on moitittavampi kuin ratkaisussa KKO 2017:7 kuvatut pahoinpitelyt, vaikka teot eivät vaarallisuudeltaan olennaisesti poikkea toisistaan. A:n teoille ei ole tullut esille syytä, ja ne ovat kohdistuneet maassa makaavaan puolustuskyvyttömään henkilöön. Syytekohdassa 1 A on ollut kutsumattomana vieraana asianomistajan ystävän asunnossa. Pahoinpitely on loppunut vasta asunnon haltijan puuttuessa tilanteeseen. Nämä tekijät asianomistajalle aiheutuneiden vammojen ohella lisäävät syytekohdan 1 pahoinpitelyn moitittavuutta.

12. Molemmissa pahoinpitelyissä A:n käyttämä väkivalta on sisältänyt useita kasvojen alueelle kohdistuneita ilmeisen voimakkaita lyöntejä. Syytekohdan 1 pahoinpitelyssä asianomistajalle on aiheutunut kasvojen alueelle vakavina pidettäviä vammoja. Syytekohdan 2 pahoinpitelyä on pidettävä myös tekotavaltaan vaarallisena, vaikka aiheutuneet vammat ovat jääneet vähäisiksi.

13. Molemmissa syytekohdissa A:n syyksi luettuja pahoinpitelyjä on pidettävä vahingollisina ja vaarallisina. Teot ilmentävät tekijässään myös merkittävää syyllisyyttä. Syytekohdan 1 pahoinpitelyä voidaan pitää kahdesta teosta moitittavampana, ja yksin siitä tulisi A:lle mitata lähes yhden vuoden vankeusrangaistus eli lähes törkeästä pahoinpitelystä säädettyä yhden vuoden vähimmäisrangaistusta vastaava rangaistus. Pahoinpitelyt ovat kohdistuneet eri asianomistajiin sekä olleet toisistaan erillisiä tapahtumia, joten rikoksilla ei ole sellaista keskinäistä yhteyttä, jolla olisi yhteistä rangaistusta määritettäessä tavanomaisesta poikkeavaa vaikutusta.

14. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole aihetta alentaa hovioikeuden tuomitsemaa yhden vuoden yhteistä vankeusrangaistusta.

Rangaistuslajin valintaa koskevat säännökset ja soveltamiskäytäntö

15. Rangaistuslajin valinnassa on noudatettava rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavien perusteiden ohella, mitä luvun 9–12 §:ssä säädetään.

16. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. A:n syyksi luettujen rikosten tekoaikana voimassa olleen rikoslain 6 luvun 10 §:n 1 momentin (401/2015) mukaan, jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa tai ehdollisen vankeuden ollessa kahdeksan kuukautta tai sitä pidempi yhdyskuntapalvelua vähintään 14 ja enintään 90 tuntia. Kysymyksessä olevien rikosten tekoajankohtien jälkeen viimeksi mainittua pykälää on muutettu 1.1.2020 voimaan tulleella lailla (272/2019) muun muassa siten, että myös rikoksen 21 vuotta täytettyään tehnyt henkilö voidaan tuomita ehdollisen vankeuden tehosteeksi valvontaan. Kysymys on uudesta rangaistusvaihtoehdosta, joka saattaisi johtaa eräissä tilanteissa lievempään lopputulokseen kuin aikaisemmin voimassa ollut laki (ks. myös KKO 2003:134).

17. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan alle kahden vuoden vankeusrangaistuksissa lähtökohtana on rangaistuksen ehdollisuus, elleivät säännöksessä mainitut seikat edellytä rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (ks. KKO 2019:29, kohta 26 ja siinä viitatut ratkaisut). Yleensä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitseminen ensikertalaiselle tulee kysymykseen vasta yli vuoden pituisissa rangaistuksissa (KKO 2018:92, kohta 24). Ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välinen rangaistuslajin valinta on kuitenkin kokonaisharkintaa (esim. KKO 2010:18, kohta 9).

18. Ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välisessä lajivalinnassa keskeisiä arvioitavia seikkoja ovat rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys ja tekijän aikaisempi rikollisuus. Lain esitöiden mukaan rikoksen vakavuus viittaa ensi sijassa ulkoiseen teonkuvaan, ennen kaikkea aiheutettuun vahinkoon ja teolla tuotettuun vaaraan. Ulkoisen teonkuvan ohella teon moitittavuus- ja törkeysarvosteluun vaikuttaa tekijän syyllisyys. Syyllisyysarvostelu painottaa konkreettisesta teosta ilmenevää syyllisyyttä (HE 44/2002 vp s. 205).

19. Aikaisemmalla rikollisuudella tarkoitetaan niitä rikoksia, joista tekijä on tuomittu rangaistukseen ennen kuin hän syyllistyy tuomittavana olevaan uuteen rikokseen. Mitä useammasta ja vakavammasta rikoksesta tuomittava henkilö on aikaisemmin tuomittu ja mitä nopeammin hän syyllistyy uuteen rikokseen, sitä suurempi estevaikutus aikaisemmilla rikoksilla on ehdollisen vankeuden tuomitsemiselle. Mitä pidempi aika on kulunut aikaisemmasta tuomiosta, sitä pienempi merkitys uusimiselle on syytä antaa. Mitään ehdotonta sääntöä sille, miten kauan aikaa aikaisemmin tehdyille rikoksille kulloinkin voidaan antaa merkitystä, ei tapausten ja tilanteiden erilaisuuteen nähden voida asettaa (HE 44/2002 vp s. 205–206).

20. Edellä kerrotussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2017:7 tekijä tuomittiin kolmesta pahoinpitelystä kahdeksan kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus totesi perusteluissaan, että rikosten vakavuus ja niistä ilmenevä tekijän syyllisyys sen paremmin kuin hänen aikaisempi rikollisuutensa siitä kuluneeseen aikaan nähden eivät edellyttäneet ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomitsemista (kohta 32). Myös ratkaisussa KKO 1990:157 tekijä tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

21. Korkein oikeus on törkeää rattijuopumusta koskevassa ratkaisussaan KKO 2018:92 arvioinut rangaistuslajin valintaa sellaisen henkilön kohdalla, jota ei ollut aikaisemmin rikoksesta rekisteröity. Korkein oikeus on antanut merkitystä muun ohella sille, että kysymyksessä ollut törkeä rattijuopumus oli ollut tavanomaista törkeää rattijuopumusta selkeästi vakavampi ja aiheuttanut myös vakavaa vaaraa muiden tiellä liikkujien hengelle ja terveydelle. Ratkaisussa todetuilla perusteilla Korkein oikeus on tuominnut tekijän viiden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

22. Ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välisen lajivalinnan ohella aikaisemmalla rikollisuudella on merkitystä myös rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista aikaisempaa rikollisuutta koskevaa rangaistuksen koventamisperustetta sovellettaessa. Tältä osin Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisussaan KKO 2019:21 todennut, että yksin aikarajoilla ei voida määritellä sitä, milloin uutta rikollisuutta on pidettävä koventamisperusteen ulkopuolelle jäävänä satunnaisena uusimisena. Mainitussa ratkaisussa (kohta 25) koventamisperusteen soveltamiselle katsottiin olevan edellytykset noin yhdeksän vuoden rikoksettomasta ajanjaksosta huolimatta, kun aikaisempi rikos ja tuomittavana ollut uusi rikos olivat huomattavan samankaltaisia sekä poikkeuksellisen harkittuja ja suunnitelmallisia. Rikosta ei voitu pitää sellaisena satunnaisena uusimisena, joka osoittaisi muuta kuin tekijän tietoista haluttomuutta noudattaa lakia ja jäisi siten koventamisperusteen soveltamisen ulkopuolelle.

Rangaistuslajin valinta tässä tapauksessa

23. A on tuomittu yhden vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen. Korkein oikeus toteaa, että vankeusrangaistus ei yksin pituutensa puolesta puolla eikä toisaalta puhu myöskään ehdotonta vankeusrangaistusta vastaan.

24. Korkein oikeus toteaa, että pään alueelle kohdistuvaan voimakkaaseen väkivaltaan liittyy aina vaara vakavien vammojen syntymisestä. Päähän kohdistuvassa väkivallassa on usein sattumanvaraista, minkälaisia vammoja kussakin tilanteessa aiheutuu. Teon moitittavuuden kannalta olennaista on seurausten arvioinnin ohella lyöntien määrän ja voimakkuuden arviointi. Tekona tällaisia pahoinpitelyjä on pidettävä lähtökohtaisesti vakavina ja ne osoittavat tekijässä huomattavaa syyllisyyttä.

25. A on molemmissa pahoinpitelyissä kohdistanut useita ilmeisen voimakkaita nyrkiniskuja puolustuskyvyttömänä maassa makaavan henkilön kasvoihin. Syytekohdan 1 pahoinpitely on alkanut ilman ulkoista syytä A:n ollessa kutsumattomana vieraana asianomistajan ystävän asunnossa. Myös syytekohdan 2 pahoinpitely kerrostalon piha-alueella vaikuttaa alkaneen ilman, että teolle olisi aikaisemmasta toiminnasta johtunutta syytä. Teoille ei ole esitetty mitään motiivia. Kummatkin teot ovat keskeytyneet vasta ulkopuolisen väliintulon johdosta. Syytekohdan 1 pahoinpitelyssä on aiheutunut vakavina pidettäviä vammoja, kun taas syytekohdan 2 pahoinpitelyssä on A:n käyttämästä voimakkaasta väkivallasta huolimatta vältytty vakavimmilta vammoilta. A:n syyksi luetut pahoinpitelyt osoittavat hänessä huomattavaa syyllisyyttä ja tekoja on pidettävä vakavina.

26. Mainitut A:n syyksi luettujen tekojen vakavuutta ja niistä ilmenevää A:n syyllisyyttä koskevat seikat puoltavat sinänsä vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että kysymys on erilaisesta lajivalintatilanteesta kuin edellä todetussa törkeää rattijuopumusta koskevassa ratkaisussa KKO 2018:92. Edellä todetuin tavoin nyt kysymyksessä olevat pahoinpitelyt eivät ole olleet tekotavoiltaan harvinaisia eikä niitä voida pitää tekomuodossaan poikkeuksellisen vakavina. Pahoinpitelyitä ei ole myöskään arvioitu törkeän tekomuodon rangaistussäännöksen perusteella.

27. Tekojen ilmentämän A:n syyllisyyden, tekojen vakavuuden sekä rangaistuksen pituuden lisäksi valinnassa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä on arvioitava myös A:n aikaisemman rikollisuuden vaikutusta rangaistuslajin valintaan.

28. A on syyllistynyt nyt käsillä oleviin pahoinpitelyihin 21.4. ja 22.9.2016. Viimeisten 10 vuoden aikana ennen syyllistymistään näihin tekoihin A on tuomittu Turun hovioikeuden tuomiolla 23.6.2009 pahoinpitelystä 21.3.2008 9 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, Turun hovioikeuden tuomiolla 29.6.2009 muun muassa kahdesta laittomasta uhkauksesta ja kahdesta kotirauhan rikkomisesta 8.3. ja 9.3.2007 yhteiseen 5 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, Turun hovioikeuden tuomiolla 3.4.2008 muun muassa kahdesta pahoinpitelystä 28.7.2006 ja muista syyksi luetuista rikoksista yhteiseen 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen sekä Turun hovioikeuden tuomiolla 16.10.2006 50 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen törkeästä rattijuopumuksesta 24.6.2005. A on myös edellä mainittuja tuomioita aikaisemmin tuomittu useita kertoja vapausrangaistuksiin muun muassa väkivaltarikoksista.

29. A:n aikaisemmista rikoksista ja niitä koskevista tuomioista on kulunut aikaa useita vuosia, ja viimeisimmästäkin tuomiosta noin seitsemän vuotta ennen kysymyksessä olevia kahta pahoinpitelyä. Viimeisimmän tuomion suorittamisesta A on vapautunut ehdonalaiseen vapauteen 28.4.2010 eli noin kuusi vuotta ennen nyt kysymyksessä olevia pahoinpitelyjä. Tämä puoltaisi vahvasti sitä, että aikaisemmalle rikollisuudelle ei annettaisi merkitystä rangaistuksen lajivalintaa harkittaessa.

30. A:n aiemmissa rikoksissa on kuitenkin ollut kysymys laadultaan samankaltaisesta väkivaltarikollisuudesta, aikaisemmista lukuisista pahoinpitelyrikoksista on tuomittu osaksi varsin ankaria ehdottomia vankeusrangaistuksia ja myös nyt kysymyksessä olevista kahdesta pahoinpitelystä tuomittava vankeusrangaistus on varsin tuntuva. Korkein oikeus katsoo, että erityisesti A:n aiemmille pahoinpitelyrikoksille ja niistä tuomituille ehdottomille vankeusrangaistuksille voidaan antaa tässä tapauksessa merkitystä lajivalintaa harkittaessa, vaikka aikaisemmista rikoksista ja niitä koskevista tuomioista on kulunut varsin pitkä aika.

31. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että A:n syyksi luettujen pahoinpitelyjen vakavuus ja hänen niistä ilmenevä syyllisyytensä eivät itsessään edellyttäisi yhden vuoden vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Kun kuitenkin otetaan lisäksi huomioon A:n aikaisempi rikollisuus, harkinnassa huomioon otettavat tekijät yhdessä kokonaisuutena arvioituna puoltavat sitä, että vankeusrangaistus tuomitaan ehdottomana. Korkein oikeus katsoo edelleen, että riittävänä ei voida pitää ehdollista vankeusrangaistusta ja sen ohella tuomittavaa yhdyskuntapalvelua tai määrättävää valvontaa. Ehdottoman vankeuden pituuteen nähden asiassa ei ole myöskään edellytyksiä tuomita ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalvelua tai valvontarangaistusta.

32. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole aihetta A:lle tuomitun rangaistuksen lieventämiseen ja määräämiseen ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen sekä oikeusneuvokset Lena Engstrand, Juha Mäkelä, Jussi Tapani (eri mieltä) ja Timo Ojala. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Vanhanen: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen, lukuun ottamatta perustelujen kohtia 23–31, joiden osalta esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan seuraavaa:

Rikosten vakavuus ja tekijän syyllisyys

Päähän kohdistuvaan voimakkaaseen väkivaltaan liittyy aina vaara vakavien vammojen syntymisestä. Syytekohdan 1 pahoinpitelyssä on myös aiheutunut tällaisia vammoja. On osin ollut sattumanvaraista, että pahoinpitelyn kohteina olevat henkilöt eivät ole kärsineet vieläkin vakavampia vammoja. A:n pahoinpitelyjä on pidettävä pahoinpitelyn tunnusmerkistön sisällä selvästi keskimääräistä vakavimpina. A:n menettely kummassakaan pahoinpitelytilanteessa ei erityisen olennaisesti poikkea niistä maassa makaavien uhrien törkeistä pahoinpitelyistä, joista on ollut kysymys ratkaisuissa KKO 2014:60 (kohta 15), KKO 2011:53 ja KKO 2005:134. Esimerkiksi viimeisimmässä ratkaisussa tekijälle on mitattu 1 vuosi 2 kuukautta vankeutta menettelystä, jossa maassa maannutta uhria oli lyöty kaksi kertaa ja potkittu viisi kertaa ylävartaloon ja päähän aiheuttaen uhrille ulkoisia vammoja päähän.

A on kummassakin pahoinpitelyssä lyönyt useita ilmeisen voimakkaita nyrkiniskuja puolustuskyvyttömänä maassa makaavan henkilön kasvoihin. Syytekohdan 1 pahoinpitely on alkanut, kun A on tullut kolmannen henkilön yksityisasunnon parvekkeen ovesta kutsumattomana sisälle. Myös syytekohdan 2 pahoinpitely kerrostalon piha-alueella vaikuttaa alkaneen täysin A:sta johtuvasta syystä. Teoille ei ole esitetty mitään motiivia. Kummatkin teot ovat keskeytyneet vasta ulkopuolisen väliintulon johdosta. Näin ollen A:n syyksi luetut teot ilmentävät tekijässään jossain määrin tavanomaiseen pahoinpitelyrikokseen verrattuna suurempaa syyllisyyttä.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:92 tuominnut ensikertalaisen rikoksentekijän törkeästä rattijuopumuksesta ja liikenneturvallisuuden vaarantamisesta yhteiseen viiden kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistuksen ehdottomuutta on perusteltu erityisesti sillä, että rattijuopumusrikosta oli lajissaan pidettävä tavanomaista selkeästi vakavampana rikoksena ja että tekijä oli teollaan aiheuttanut vakavaa vaaraa muiden tiellä liikkujien hengelle ja terveydelle (kohta 26). Korkein oikeus on lausunut edelleen, että yleensä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitseminen ensikertalaiselle tulee kysymykseen vasta yli vuoden pituisissa rangaistuksissa (kohta 24). Yhdenvertaisuuden toteutuminen edellyttää sitä, että tunnusmerkistökohtaiset erot rangaistuskäytännössä eivät voi olla huomattavan suuria. Ratkaisevaa pitää olla teon luonteen tapauskohtainen arviointi. Myös muissa kuin törkeää rattijuopumusta koskevissa tunnusmerkistöissä vuotta lyhyempi vankeusrangaistus voidaan tuomita ensikertalaiselle ehdottomana, mikäli rikos on tekomuodossaan poikkeuksellisen vakava (kohta 28).

Ratkaisussa KKO 2018:92 on ollut kysymys abstrakteista vaarantamisrikoksista, kun taas A:n kohdalla rangaistuslajin valinta kohdistuu välittömästi hengen ja terveyden oikeushyvää loukkaaviin pahoinpitelyrikoksiin. Korkein oikeus todennee, että rangaistuslajin valinnassa on yhdenvertaisuuden toteuttamiseksi kiinnitettävä huomiota myös rikosten rangaistusasteikkojen ilmentämään moitittavuuteen ja tekojen sijoittumiseen kyseisten rikostunnusmerkistöjen sisällä. Tästä näkökulmasta A:n menettelyyn liittyy samankaltaisia rangaistuslajin valinnassa merkityksellisiä seikkoja kuin ratkaisussa KKO 2018:92 käsillä olleessa tilanteessa. A:n pahoinpitelyjä voidaan nimittäin pitää suhteessa tyypilliseen pahoinpitelyyn vähintään yhtä moitittavina kuin ratkaisussa KKO 2018:92 arvioituja liikennerikoksia kyseisten tunnusmerkistöjen sisällä. Lisäksi asiassa on merkityksellistä, että törkeän rattijuopumuksen rangaistusminimi on korkeampi kuin pahoinpitelyssä, vaikka enimmäisrangaistus on kummassakin rikoksessa sama. A:n pahoinpitelyistä mitattu rangaistus on myös suhteessa kyseisen rikostyypin mediaanirangaistukseen vähintään sama kuin ratkaisussa KKO 2018:92 mitattu yhteinen 5 kuukauden rangaistus suhteessa törkeän rattijuopumuksen noin 60 päivän mediaanirangaistukseen (Tilastokeskus: rangaistukset rikoksittain).

Tekijän aikaisempi rikollisuus

Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin säännös sekä edellä perustelujen kohdassa 19 selostetussa hallituksen esityksessä ja ratkaisussa KKO 2019:21 (kohta 25) lausuttu huomioon ottaen tekijän aikaisemman rikollisuuden merkitystä arvioitaessa kiinnitetään huomiota siihen, kuinka pitkä aika on kulunut aikaisemman ja uuden rikoksen tekemisen välillä.

A on syyllistynyt nyt käsillä oleviin pahoinpitelyihin 21.4.2016 ja 22.9.2016. Tätä ennen A on syyllistynyt

- pahoinpitelyyn 21.3.2008, josta hänet on tuomittu 9 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- kahteen laittomaan uhkaukseen 8.3.2007 ja eräisiin muihin rikoksiin, joista hänet on tuomittu yhteiseen 5 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- kahteen pahoinpitelyyn 28.7.2006 ja eräisiin muihin rikoksiin, joista hänet on tuomittu yhteiseen 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- törkeään rattijuopumukseen 24.6.2005, josta hänet on tuomittu 50 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- vangin karkaamiseen ja virkamiehen vastustamiseen 30.9.2000, joista hänet on tuomittu yhteiseen, kohtuullistettuun 20 päivän ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- törkeään pahoinpitelyyn, törkeään ryöstöön ja eräisiin muihin rikoksiin 10.11.2000, joista hänet on tuomittu yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen sekä

- kahteen pahoinpitelyyn 6.8.1998 ja 3.12.1999 ja eräisiin muihin rikoksiin, joista hänet on tuomittu yhteiseen 170 tunnin yhdyskuntapalveluun.

A:n aikaisempi rikollisuus on osittain luonteeltaan samankaltaista, mutta hän on syyllistynyt ennen nyt käsillä olevia rikoksia yli kahdeksan vuotta sitten rikokseen. Vapauduttuaan suorittamasta kyseistä rangaistusta A:ta ei ole rekisteröity rikoksista kuuteen vuoteen. A:n rikoshistoriassa on myös muutoin useiden vuosien rikoksettomia ajankohtia.

Pelkillä aikarajoilla ei voida määritellä sitä, milloin tekijän aikaisempi rikollisuus muodostaa esteen vankeusrangaistuksen tuomitsemiselle ehdollisena. Korkeimman oikeuden omasta ratkaisukäytännöstä ja oikeuskirjallisuudessa esitetyistä kannanotoista ilmenee, että tekijän alle neljän vuoden rikokseton ajanjakso voi mahdollistaa ehdollisen vankeusrangaistuksen tuomitsemisen.

Korkein oikeus todennee, että rikoksentekijälle on pahoinpitelyrikoksissa pikemminkin tyypillistä reagoida spontaanisti tai perustaa toimintansa opittuun, norminvastaiseen ja väkivaltaiseen käyttäytymismalliin kuin toimia suunnitelmallisesti tähdäten erittäin vakavan rikoksen toteuttamiseen. Näin ollen on perusteltua, että viimeksi mainituilla seikoilla voi olla tekijän aikaisempien ja uusien rikosten välillä kuluneen hyvin pitkän ajan jälkeen poikkeuksellisesti rangaistusta ankaroittavia vaikutuksia. A:n pahoinpitelyrikoksissa ei kuitenkaan ole rikosten samanlaisuudesta huolimatta kysymys tällaisista erittäin moitittavista ja suunnitelmallisista rikoksista.

Ratkaisussa KKO 2019:21 rikoksentekijän rangaistusta on kovennettu tekijän aikaisemman rikollisuuden perusteella. Ratkaisussa uuden, arvokuljetusta koskeneen törkeän ryöstön ja aikaisemman samankaltaisen törkeän ryöstön välillä oli kulunut lähes 9 vuotta. Ratkaisussa KKO 2006:82 aikaisempien rikosten ja uuden rikoksen eli törkeän huumausainerikoksen välillä kulunut yli 8 vuoden aika oli puolestaan niin pitkä, ettei ollut edellytyksiä rangaistuksen koventamiseen tekijän aikaisemman rikollisuuden perusteella.

Vaikka A:ta ei voida rikoslain 6 luvun rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten näkökulmasta merkittävän ajan kulumisesta huolimatta pitää rikoksentekijänä ensikertalaisena, Korkein oikeus katsonee, että hänen aikaisempi rikollisuutensa ei edellytä vankeusrangaistuksen määräämistä ehdottomana.

Rangaistuslajin valinta tässä tapauksessa

A:lle tuomittu yhteinen yhden vuoden vankeusrangaistus ei yksin pituutensa puolesta puolla eikä toisaalta puhu myöskään ehdotonta vankeusrangaistusta vastaan. A:n menettely on kuitenkin ollut tekotavaltaan toisen hengestä ja terveydestä täysin piittaamatonta ja käytetty väkivalta silmitöntä. Pahoinpitelyt ovat olleet tekomuodossaan poikkeuksellisen vakavia, ja niistä ilmenevä tekijän syyllisyys on ollut tavanomaisesta pahoinpitelyrikoksesta poikkeavalla tavalla suurempi. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että A:n rikosten vakavuus ja rikoksista ilmenevä A:n syyllisyys edellyttävät A:lle tuomittavan vankeusrangaistuksen määräämistä ehdottomaksi. Korkein oikeus katsonee edelleen, että riittävänä ei voida pitää ehdollista vankeusrangaistusta ja sen ohella tuomittavaa yhdyskuntapalvelua tai ehdollisen vankeuden ohella määrättävää valvontaa. Ehdottoman vankeuden pituuteen nähden asiassa ei ole myöskään edellytyksiä tuomita ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalvelua tai valvontarangaistusta.

Oikeusneuvos Tapani: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

A oli noin 23 vuotta perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen maistraattiin tallettamista varten. A:n osuus kuolinpesästä oli tämän jälkeen ulosmitattu hänen velkojensa suoritukseksi. A:n valitettua ulosmittauksesta käräjäoikeus katsoi A:n ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut voinut enää pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa. Käräjäoikeus hylkäsi A:n ulosottovalituksen. Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kysymys siitä, oliko A voinut velkojia sitovasti luopua perinnöstä, oli käsillä olleissa olosuhteissa niin epäselvä, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutos- ja ennakkoratkaisuperusteella. (Ään.)

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta
OK 25 a luku 11 § 1 mom 3 kohta
UK 4 luku 81 § 1 mom 3 kohta
PK 17 luku 2 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden päätös 10.12.2018 nro 18/43472, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 1.3.2019 nro 183 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ida-Sofia Mäki ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Mikkonen, Rita Melartin ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan ja hänen ulosottovalituksessaan esittämänsä vaatimus ulosmittauksen kumoamisesta hyväksytään.

Ulosottomies antoi pyydetyn lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Ulosottomies on 20.6.2018 tekemällään päätöksellä ulosmitannut A:n osuuden tämän 11.7.1993 kuolleen isän kuolinpesässä A:n velkojen maksamiseksi.

2. A on valittanut ulosmittauspäätöksestä käräjäoikeuteen ja vaatinut, että ulosmittaus kumotaan. A:n mukaan hän oli 2.6.2016 allekirjoittamallaan ilmoituksella luopunut perinnöstä isänsä jälkeen. Luopumisilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten 8.6.2016 eli ennen ulosmittausta. Pesäosuuden ulosmittaamiselle ei ollut ollut laillisia edellytyksiä.

3. Ulosottomies on antanut ulosottovalituksen johdosta käräjäoikeudelle lausunnon, jossa hän on katsonut A:n ryhtyneen kuolinpesään ennen kuin perinnöstä luopumista koskeva ilmoitus oli jätetty maistraattiin tallettamista varten. Siksi luopuminen oli tehoton A:n velkojiin nähden ja hänen osuutensa kuolinpesään oli ulosmitattavissa.

4. Käräjäoikeus on hylännyt ulosottovalituksen. Perusteluissaan käräjäoikeus on todennut, että sinänsä A:n isän kuolinpesä oli edelleen jakamaton ja vainajan ja lesken keskinäisen hallintaoikeustestamentin perusteella lesken hallinnassa. Toisaalta A:n voitiin olettaa maksaneen hänelle aikanaan määrätyn perintöveron ja veron maksaminen oli selkeä osoitus tahdosta ottaa perintö vastaan. Lisäksi A oli toiminut vuosia kuolinpesän asioiden hoitajana ja laatinut kuolinpesän veroilmoitukset lesken toimittamien asiakirjojen perusteella. A:n velkaantuminen oli ajoittunut vuosiin 2013–2017 ja erityisesti vuoteen 2016, jolloin oli 21.6.2016 annettu käräjäoikeuden ratkaisu A:n yli 250 000 euron määräisestä velasta. Tästä oli pääteltävissä, että perinnöstä luopuminen oli mitä ilmeisimmin liittynyt A:n huomattavaan velkaantumiseen. Lisäksi käräjäoikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, että perittävän kuolemasta perinnöstä luopumiseen oli kulunut 23 vuotta, mitä oli pidettävä varsin pitkänä aikana. Kulunut aika on käräjäoikeuden mielestä osoittanut A:n tahtoa sitoutua perinnön synnyttämiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Käräjäoikeus on katsonut asiaa kokonaisuutena tarkastellen A:n menettelyllään ryhtyneen kuolinpesään siten, ettei hän ollut enää 2.6.2016 allekirjoittamallaan luopumisilmoituksella voinut pätevästi luopua perinnöstä suhteessa velkojiinsa. Vielä käräjäoikeus on huomauttanut, että myöhäisen perinnöstä luopumisen vuoksi kysymys A:n sijaantulijasta kuolinpesässä oli epäselvä.

5. A on valittanut hovioikeuteen vaatien käräjäoikeuden päätöksen kumoamista. A:n mukaan käräjäoikeuden tulkinta perintöveron suorittamisen merkityksestä asettaisi tosiasiallisesti takarajan perinnöstä luopumiselle, mikä ei ollut ollut lainsäätäjän tarkoitus. A:n toiminta kuolinpesän asioiden hoitajana oli rajoittunut vuosittaisen veroilmoituksen laatimiseen lesken antamien tietojen perusteella. Yksinomaan ajan kuluminen perittävän kuoleman jälkeen ei osoittanut perintöön ryhtymistä. Luopumistahdonilmaisun ajallisella yhteydellä A:n velkaantumisen kanssa tai sijaantulijaa koskevilla pohdinnoilla ei ollut merkitystä arvioitaessa sitä, oliko A ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen olisi katsottava ottaneen perinnön vastaan.

6. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu

7. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden pitänyt myöntää A:lle jatkokäsittelylupa ulosottovalituksen hylkäämistä koskevaan käräjäoikeuden ratkaisuun. Korkein oikeus katsoo, että jatkokäsittelyluvan edellytyksiä on tässä asiassa perusteltua tarkastella muutosperusteen ja ennakkoratkaisuperusteen kannalta.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

8. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Säännöksen sanamuoto viittaa matalaan lupakynnykseen, joten lupa tulee myöntää jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan, jollei kysymys ole saman pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla yksinomaan näytön uudelleen arvioimisesta. Kun harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (esimerkiksi KKO 2019:101, kohta 8 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

9. Jatkokäsittelylupa on saman pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Kysymys on tällöin yleensä siitä, ettei laki anna selvää vastausta käsiteltävässä asiassa ilmenevään ongelmaan. Hovioikeuden tehtävänä on myös osaltaan valvoa lainkäytön yhtenäisyyttä ja ohjata laintulkintaa (esimerkiksi KKO 2019:77, kohta 10).

Perintöön ryhtyminen tehokkaan luopumisen esteenä

10. A:n pesäosuuden ulosmittausajankohtana voimassa olleen ulosottokaaren 4 luvun 81 §:n 1 momentin 3 kohdan (705/2007) mukaan velallisen oikeutta perintöön tai testamenttiin ei saa ulosmitata, jos velallinen osoittaa, että hän on perittävän kuoleman jälkeen jättänyt perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen kotipaikkansa maistraattiin tallettamista varten. Voimassa oleva säännös (1141/2019) vastaa toimivaltaista viranomaista koskevaa muutosta lukuun ottamatta aiempaa säännöstä.

11. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että velkojiin nähden tehokkaan luopumisen edellytyksenä on, ettei perintöä ole otettu vastaan, ja viitattu tältä osin perintökaaren 17 luvun 2 a §:ään (HE 13/2005 vp s. 106–107).

12. Perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaan perillisellä on oikeus luopua oikeudestaan perittävän kuoltua, jollei hän ole jo ryhtynyt sellaisiin toimiin, että hänen on katsottava ottaneen perinnön vastaan. Lainkohdassa ei ole määritelty, mitä perinnön vastaanottamisella siinä tarkoitetaan. Perintöoikeuden vanhentumiseen liittyen perintökaaren 16 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetään, että perillisen on katsottava vanhentumisen estävällä tavalla ottaneen perinnön vastaan, jos hän on yksin tai muiden kanssa ottanut pesän hoitoonsa, osallistunut perunkirjoitukseen tai perinnönjakoon taikka perillisenä muutoin ryhtynyt jäämistöä koskeviin toimiin.

13. Korkein oikeus on arvioinut perintöön ryhtymistä osoittavia seikkoja ratkaisussaan KKO 2003:95. Ratkaisussa perintöön ryhtymisenä ei ole pidetty perunkirjoitukseen osallistumista eikä tavanomaiseksi ja välttämättömäksi vainajan asioiden hoidoksi katsottavaa menettelyä. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä ei ole otettu kantaa perintöveron maksamisen merkitykseen perintöön ryhtymistä arvioitaessa. Ulosottovalitusta koskevan ratkaisun KKO 2005:98 perusteluista ilmenee, että perinnöstä luopumista on pidetty mahdollisena vielä lähes neljä vuotta perittävän kuoleman jälkeen. Myös oikeuskirjallisuudessa on katsottu, ettei tehokkaalle perinnöstä luopumiselle voida asettaa mitään aikarajaa ja että luopumistoimi voidaan tehdä vielä vuosienkin kuluttua perittävän kuolemasta, jollei perittävä ole ryhtynyt perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitettuihin toimiin (esimerkiksi Aulis Aarnio – Urpo Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, 6. p., 2016, s. 727–728).

Arviointi tässä asiassa

14. Oikeudenkäynnissä esitettyjen tietojen valossa A:n edesmenneen isän kuolinpesä on perinnöstä luopumista koskevan ilmoituksen jättämisen aikaan ollut edelleen jakamatta ja pesän omaisuus on ollut lesken hallinnassa. Kuolinpesän hoitajan tehtävässään A on huolehtinut ainoastaan kuolinpesän vuosittaisen veroilmoituksen laatimisesta leskeltä saamiensa tietojen perusteella.

15. Korkein oikeus toteaa, että perinnön vastaanottaminen on vapaamuotoinen toimenpide. Perintöön ryhtymistä koskeva arviointi on siten perustettava asiassa esitettyyn selvitykseen niistä toimista, joiden voidaan katsoa osoittavan perintöön ryhtymisen. Ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä, mutta yksinomaan ajan kuluminen perittävän kuoleman jälkeen ei osoita perillisen ottaneen perinnön vastaan.

16. Korkein oikeus katsoo, että kuolinpesän jakamattomuus ja lesken testamenttiin perustuva asema omaisuuden haltijana eivät tue käsitystä siitä, että A olisi ryhtynyt isänsä jäämistöomaisuuteen perintökaaren 17 luvun 2 a §:ssä tarkoitetulla tavalla. Edellä mainittujen oikeusohjeiden perusteella ei ole ollut selvää, mikä merkitys perittävän kuoleman ja perinnöstä luopumisen väliselle huomattavan pitkälle viiveelle tulee antaa perintöön ryhtymistä arvioitaessa. Selvää ei ole ollut myöskään se, voidaanko veroilmoituksen laatimista jakamattoman kuolinpesän puolesta pitää pesään ryhtymistä osoittavana määräämistoimena vai onko kysymys tavanomaisesta ja välttämättömästä asioiden hoitamisesta.

17. Käräjäoikeuden mukaan A oletettavasti on maksanut hänelle aikanaan määrätyn perintöveron. Käräjäoikeus on katsonut veron maksamisen selkeästi osoittavan tahtoa ottaa perintö vastaan. Korkein oikeus toteaa, että perintöveron määrääminen ja maksuunpano tapahtuu melko pian perittävän kuoleman jälkeen ja että veron maksun laiminlyönti voi johtaa perillisen kannalta negatiivisiin taloudellisiin seuraamuksiin. Edellä kuvattujen oikeusohjeiden perusteella ei ole ollut selvää, voidaanko perintöveron maksamiselle antaa merkitystä harkittaessa, onko perillinen ryhtynyt perinnön vastaanottamista tarkoittaviin toimiin.

18. Sovellettavien ulosottokaaren ja perintökaaren säännösten perusteella ratkaisevaa on arvioida perintöön ryhtymistä osoittavia konkreettisia toimia. Toisin kuin käräjäoikeus on ratkaisussaan todennut, arvioinnissa merkitystä ei voida antaa perinnöstä luopumista koskeville perillisen motiiveille, koska perinnöstä luopuminen on lakisääteinen oikeus, joka ei loukkaa perillisen velkojien oikeuksia (ks. KKO 1982 II 54). Luopujan sijaan tulevaa perillistä koskeville mahdollisille epävarmuustekijöille ei voida myöskään antaa merkitystä. Perinnöstä luopuminen tarkoittaa sitä, että perillinen vetäytyy oikeudestaan perintöön, jolloin perintöosuus menee suoraan lain nojalla sijaan tulevalle perilliselle.

19. Edellä todetun perusteella hovioikeudella ei ole jatkokäsittelyluvan myöntämistä harkitessaan ollut edellytyksiä pitää selvänä, että käräjäoikeuden johtopäätös on oikea, kun A:n on katsottu ottaneen isänsä jälkeen tulevan perinnön vastaan ennen kuin perinnöstä luopumista koskeva ilmoitus on jätetty maistraattiin tallettamista varten. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on näin ollen ilmennyt aihetta epäillä. Lisäksi kyse on sellaisesta oikeuskysymyksestä, johon laista tai oikeuskäytännöstä ei ilmene selvää kantaa, ja asian merkityksen takia on tärkeää, että siinä annetaan laintulkintaa ohjaava ratkaisu. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa sekä muutos- että ennakkoratkaisuperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan viivytyksettä jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen (eri mieltä), Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Koponen: Katson että enemmistön ratkaisussa on annettu selvästi liian vähäinen painoarvo perintötapahtuman ja perinnöstä luopumisilmoituksen välillä kuluneelle poikkeuksellisen pitkälle ajalle. Vaikka perinnöstä luopumiselle ei ole säädetty nimenomaista määräaikaa, kysymyksessä oleva yli kahdenkymmenen vuoden viive on otettava olennaisena seikkana arvioinnissa huomioon. Se vaikuttaa sekä näytön arviointiin muutoksenhakijan tarkoituksista että perintöoikeutta koskevan säännöskokonaisuuden johdonmukaiseen tulkintaan.

Perintökaaren 16 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan perinnönsaajan on saatettava oikeutensa voimaan viimeistään kymmenen vuoden kuluttua perittävän kuolemasta. Tämän määräajan umpeen kuluminen johtaa perintöoikeuden vanhentumiseen eikä sanottua määräaikaa voida millään tavoin jatkaa.

Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan perillisen on otettava perintö vastaan saattaakseen perintöoikeutensa voimaan. Tulkinta pykälän 2 momentin tarkoittamista toimista, jotka merkitsevät perinnön vastaanottamista, ei välttämättä ole täysin yhtenevä perintökaaren 17 luvun 2 a §:n mukaisten perintöön ryhtymistä koskevien tointen kanssa. Säännösten tavoitteet ja niillä suojattavat intressit ovat erilaiset (Aulis Aarnio – Urpo Kangas: Suomen jäämistöoikeus I, 6. p. 2016, s. 729–730 ja Urpo Kangas: Oikeustapauskommentaari KKO 2003:95, KKO:n ratkaisut kommentein II 2003, 2004, s. 295–296).

Säännöksissä käytetty samanlainen sanamuoto ja niiden muodostaman kokonaisuuden johdonmukaisuus kuitenkin edellyttävät, ettei niiden tulkintaa ole perusteltua varsin ratkaisevalla tavalla eriyttää.

Myöskään oikeuskäytännöstä ei voida tehdä enemmistön kantaa tukevia johtopäätöksiä. Ratkaisun KKO 2003:95 perusteluissa todetaan kysymyksessä olleen tavanomainen ja välttämätön vainajan asioiden hoito, johon perinnöstä luopuja oli äitinsä lähimpänä omaisena ryhtynyt ja mihin hänellä oli ollut velvollisuuskin ryhtyä. Pelkästään hoitamalla näitä asioita, kuten järjestämällä hautajaiset ja perunkirjoituksen tai hoitamalla välttämättömiä pankkiasioita taikka muita pesän omaisuutta koskevia juoksevia asioita, hän ei ollut Korkeimman oikeuden mukaan menetellyt tavalla, joka olisi osoittanut tahtoa vastaanottaa perintö eikä hän siten ollut ryhtynyt pesään.

Ratkaisussa kysymyksessä olleessa asiassa luopuminen tapahtui noin kahden ja puolen kuukauden kuluttua perittävän kuolemasta. Selvänä voitaneen pitää myös sitä, ettei osallistuminen perunkirjoitukseen merkinnyt pesään ryhtymistä sellaisessa tilanteessa, jossa henkilö oli jo tuossa samassa perunkirjoitustilaisuudessa ilmoittanut luopumisestaan perinnöstä.

Ratkaisussa KKO 2005:98 on puolestaan Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun kohteena ollut perinnöstä luopumisen jälkeen tapahtuneiden toimenpiteiden mahdollinen luonne keinotekoisena järjestelynä ulosotossa.

Tässä asiassa A on luopunut perinnöstä pitkälti edellä mainitun perintöoikeuden vanhentumista koskevan kymmenen vuoden määräajan jälkeen. Mikäli hänen ei katsota ottaneen perintöä vastaan tuon määräajan kuluessa, hän on tämän vuoksi menettänyt perintöoikeutensa. Oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 1987:99 otetun tulkinnan mukaan sanottu määräaika koskee myös sijaisperillistä eli sitä, jolle perintö menee siinä tapauksessa, että perillinen on laiminlyönyt perinnön vastaanottamisen.

Siten myös sijaisperillisen oikeus perintöön vanhentuu, jos ensisijainen perillinen ei ole kymmenessä vuodessa ottanut perintöä vastaan. Oikeusvarmuuden kannalta olisi epätyydyttävää, jos sijaisperillisen olisi nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa aina turvauduttava perintökaaren 16 luvun 1 §:n 2 momentin mukaiseen oikeussuojakeinoon saadakseen määräajan kuluessa selvyyden siitä, onko ensisijainen perillinen ottanut perinnön vastaan vai ei. On perusteltua edellyttää perijältä huomattavasti ripeämmin kannanottoa siihen, ottaako hän perinnön vastaan vai luopuuko siitä.

Enemmistön ratkaisusta poikkeavaa kantaa puoltavat myös asian selvittämismahdollisuuksia koskevat argumentit. Oikeusvarmuuteen liittyvä yleinen tavoite on pyrkimys näytönvaraisten kysymysten ripeään ratkaisemiseen myös sen vuoksi, että ajan kuluminen vaikeuttaa näytön esittämistä ja näytön luotettavaa arviointia. Perustelujen kohdassa 14 lausutusta osin poiketen katson, että asiassa on varsin rajalliset edellytykset ylipäätään arvioida sitä, mitä toimia A on mahdollisesti tehnyt kuolinpesässä kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana.

Arvioitaessa A:n tahdonmuodostusta mikään ei viittaa siihen, ettei hän olisi tarkoittanut ottaa perintöä vastaan. Lesken hallintaoikeus on asiassa ollut luonnollinen peruste pesän jakamattomuudelle. Toimiminen kuolinpesän asioiden hoitamisessa tukee selvästi sitä näkemystä, että A:n tarkoituksena on ollut ottaa perintö vastaan. Toisin kuin ratkaisun KKO 2003:95 tilanteessa tässä asiassa ei ole kysymys välittömästi perittävän kuolemaa seuranneista kiireellisistä toimenpiteistä. Tämän asian olosuhteissa ei ole kysymys kohdassa 16 tarkoitetusta tavanomaisesta ja välttämättömästä asioiden hoitamisesta. Merkityksettömänä ei voida pitää sitäkään, että A on myös perintöverotuksessa hyväksynyt sen, että hän on tullut käsitellyksi perinnön saajana.

Edellä lausutuilla perusteilla katson, että käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen oikeellisuutta ei ole asiassa aihetta epäillä. Ennakkoratkaisuintressiä asiaan saattaa liittyä, mutta hovioikeus on voinut tapauksen olosuhteissa katsoa, ettei myöskään lain soveltamisen kannalta ole tärkeää myöntää jatkokäsittelylupaa. Näin ollen pysytän hovioikeuden päätöksen.

Ammattiliitot A ry, B ry ja C ry olivat päättäneet tukea ammattiliitto X ry:tä sen käymissä työehtosopimusneuvotteluissa myötätuntotyötaistelutoimenpiteillä, jotka olisivat kohdistuneet yhteen työehtosopimusneuvotteluihin nähden sivulliseen yritysryhmään. Yritysryhmään kuuluvat yhtiöt vaativat turvaamistoimihakemuksessaan, että ammattiliittoja kielletään sakon uhalla ryhtymästä ilmoittamiinsa toimenpiteisiin. Yhtiöiden mukaan toimenpiteet olisivat olleet syrjiviä ja hyvän tavan vastaisia, koska ne oli ollut tarkoitus kohdistaa ainoastaan yritysryhmän yrityksiin.

Korkein oikeus katsoi päätöksestään ilmenevillä perusteilla, etteivät yhtiöt olleet saattaneet todennäköiseksi, että yhdistysten ilmoittamat myötätuntotyötaistelutoimenpiteet olisivat olleet syrjiviä ja hyvän tavan vastaisia. Niiden kieltämiselle väliaikaisena turvaamistoimena ei siten ollut ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaisia edellytyksiä.

OK 7 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Posti Oyj:n työntekijöitä koskevan työehtosopimuksen voimassaolon päätyttyä sen osapuolet eivät olleet päässeet sopimukseen uudesta työehtosopimuksesta, minkä seurauksena ammattiliitto X ry oli 19.11.2015 aloittanut työtaistelutoimenpiteet. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry, Suomen Merimies-Unioni SMU ry ja Julkisten ja Hyvinvointialojen Liitto JHL ry (jäljempänä yhdistykset) olivat päättäneet ryhtyä myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin X ry:n tukemiseksi.

Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto AKT ry oli päättänyt, että sen jäsenet eivät käsittele tietyissä satamissa DHL:n yksiköitä eikä niissä tulevia tai lähteviä lasteja. Suomen Merimies-Unioni SMU ry oli ilmoittanut, etteivät sen jäsenet ota DHL:n yksiköitä rahti- eikä matkustaja-aluksiin, yhteysaluksiin, lauttoihin, losseihin eikä muihinkaan kuljetusvälineitä tai lastia kuljettaviin aluksiin Suomen satamissa. Julkisten ja Hyvinvointialojen Liitto JHL ry oli ilmoittanut, että erään lauttaliikennettä hoitavan yhtiön ja erään henkilöstövuokrausalalla toimivan yhtiön työntekijöinä olevat JHL:n jäsenet eivät ota Posti Oyj:n tai DHL-yhtiöiden ajoneuvoja tai muita kuljetuksia aluksille koko Suomessa. Yhdistysten ilmoittamat myötätuntotyötaistelutoimenpiteet oli ollut tarkoitus aloittaa 30.11.2015.

Turvaamistoimihakemus Helsingin käräjäoikeudessa

DHL Freight (Finland) Oy, DHL Global Forwarding (Finland) Oy ja DHL Supply Chain (Finland) Oy (jäljempänä DHL-yhtiöt) vaativat käräjäoikeuteen 26.11.2015 saapuneessa hakemuksessaan, että käräjäoikeus velvoittaa kunkin yhdistyksen 1 000 000 euron sakon uhalla lopettamaan ja olemaan ryhtymättä 30.11.2015 alkavaksi ilmoitettuun tukilakkoon siltä osin kuin se estäisi hakijoiden ja DP DHL Group -konsernin kuljetusyksiköiden ja lastien lastaamisen laivoihin ja purkamisen laivoista sekä satamakäsittelyt Suomen satamissa. DHL-yhtiöt pyysivät, että turvaamistoimi myönnetään väliaikaisena vastapuolia kuulematta.

Käräjäoikeuden päätös väliaikaisesta turvaamistoimesta 26.11.2015 nro 15/51927

Käräjäoikeus määräsi 26.11.2015 antamallaan päätöksellä vastapuolia kuulematta väliaikaisen turvaamistoimen hakemuksen mukaisena muutoin mutta määräsi uhkasakon suuruudeksi kunkin yhdistyksen osalta 500 000 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Antti Sjöstedt.

Yhdistysten vastaus

Käräjäoikeus varasi väliaikaisen turvaamistoimipäätöksen annettuaan yhdistyksille tilaisuuden vastauksen antamiseen.

Yhdistykset vastasivat turvaamistoimihakemukseen ja vaativat, että käräjäoikeus hylkää hakemuksen.

Käräjäoikeuden päätös 30.6.2017 nro 17/36000

Käräjäoikeus määräsi 30.6.2017 antamallaan päätöksellä väliaikaisen turvaamistoimen peruutettavaksi ja jätti asian sillensä.

Päätöksensä perusteluissa käräjäoikeus totesi, että yhdistykset olivat väliaikaisen turvaamistoimipäätöksen antamisen jälkeen päättäneet peruuttaa työtaistelun tukitoimet. Siten ei enää ollut syytä, jonka vuoksi turvaamistoimesta oli päätetty.

Käräjäoikeus antoi ratkaisun myös turvaamistoimen edellytyksistä. Se katsoi, että valikoidusti vain yhteen varsinaisen työtaistelun ulkopuoliseen kuljetusalan toimijaan kohdistettu myötätuntotyötaistelutoimenpide suhteutettuna sen välittömiin seurauksiin hakijoille ja suhteessa kilpaileviin alan muihin toimijoihin oli siinä määrin oikeutukseltaan kyseenalainen, että hakijoiden oli katsottava saattaneen oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaisen oikeutensa riittävän todennäköiseksi. Näin ollen edellytykset väliaikaisen turvaamistoimen myöntämiselle olivat olleet olemassa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Antti Sjöstedt.

Helsingin hovioikeuden päätös 18.12.2018 nro 1637

Yhdistykset valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että turvaamistoimihakemus hylätään ja käräjäoikeuden antama väliaikainen turvaamistoimi määrätään peruutettavaksi myös tällä perusteella. Toissijaisesti yhdistykset vaativat vahvistettavaksi, ettei turvaamistoimen edellytyksiä olisi ollut edes väliaikaisen turvaamistoimen osalta.

DHL-yhtiöt vaativat valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden päätöstä siten, että se kumosi päätöksen asian sillensä jättämisestä. Se hylkäsi yhdistysten vahvistusvaatimuksen eikä muilta osin muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Hovioikeus totesi työtaistelun kieltämisen turvaamistoimella edellyttävän, että hakija saattaa todennäköiseksi, että työtaistelu on oikeudenvastainen. Koska hakija saisi turvaamistoimella jo ennen pääasian vireillepanoa sen oikeuden, jonka se on väittänyt sillä olleen vastapuolta kohtaan, hakijan tulee saattaa toimenpiteen väitetty oikeudenvastaisuus huomattavasti todennäköisemmäksi kuin mitä esimerkiksi saamisen todennäköisyydeltä takavarikkoasiassa edellytetään.

Oikeuskäytännön mukaan saarto työtaistelutoimenpiteenä on turvaamistoimella kiellettävissä oikeudenvastaisena vain, jos se toteuttamistapansa, päämääriensä tai seuraustensa johdosta olisi oikeuskäytännössä vakiintunein perustein katsottava oikeuden tai hyvän tavan vastaiseksi taikka kohtuuttomaksi.

Hovioikeus totesi, että tässä tapauksessa myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden seurauksena yhtiöiden Suomen liiketoiminta olisi kokonaisuudessaan keskeytynyt. Asiassa ei ollut ilmennyt hyväksyttäviä perusteita sille, että yhdistysten ilmoittamat tukitoimet olisivat kohdistuneet ainakin pääasiallisesti vain yhteen tuettavan työtaistelun ulkopuoliseen yritykseen. Yhdistysten kannalta työtaistelutoimenpiteen tehokkuutta olisi merkittävästi vähentänyt se, että yhtiöiden asiakkaat olisivat voineet käyttää kuljetuksiin yhtiöiden sijasta muita alan toimijoita. Myötätuntotyötaistelutoimenpiteet eivät siksi olisi olleet suhteessa niiden tavoitteiden kanssa. Hovioikeus katsoi, että tällaiset työtaistelutoimet olivat syrjiviä ja loukkasivat perusteettomasti DHL-yhtiöiden oikeusasemaa. Siksi toimenpiteitä oli pidettävä työtaisteluoikeuden väärinkäyttämisenä ja yhtiöiden kannalta kohtuuttomina ja siten hyvän tavan vastaisina.

Näillä perusteilla hovioikeus päätyi siihen, että yhdistysten toimenpiteiden kieltämiselle väliaikaisella turvaamistoimella oli ollut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaiset edellytykset.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvos Jussi Heiskanen, hovioikeudenneuvos Tiina Nurmimäki ja asessori Matti Pyöriä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhdistyksille myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, olivatko DHL-yhtiöt saattaneet todennäköiseksi, että niillä on yhdistyksiä vastaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeus.

Yhdistykset vaativat valituksessaan, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden päätöksen ja ensisijaisesti hylkää väliaikaista turvaamistoimea koskevan hakemuksen sekä määrää käräjäoikeuden antaman väliaikaisen turvaamistoimen peruutettavaksi myös tällä perusteella tai toissijaisesti vahvistaa, ettei turvaamistoimen edellytyksiä ole ollut edes väliaikaisen turvaamistoimen osalta.

DHL-yhtiöt vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Yhdistykset olivat päättäneet tukea X ry:tä sen käymissä työehtosopimusneuvotteluissa myötätuntotyötaistelutoimenpiteillä, jotka olisivat kohdistuneet työehtosopimusneuvotteluihin nähden sivullisiin DHL-yhtiöihin. Yhtiöt ovat vaatineet turvaamistoimihakemuksessaan, että yhdistyksiä kielletään sakon uhalla ryhtymästä ilmoittamiinsa toimenpiteisiin. Yhtiöiden mukaan toimenpiteet olisivat olleet syrjiviä ja hyvän tavan vastaisia, koska ne oli ollut tarkoitus kohdistaa ainoastaan DHL-yhtiöihin.

2. Käräjäoikeus on myöntänyt yhtiöiden vaatiman turvaamistoimen väliaikaisena yhdistyksiä kuulematta. Yhdistysten vastattua hakemukseen käräjäoikeus on määrännyt väliaikaisen turvaamistoimen peruutettavaksi, koska sille ei enää ollut tarvetta yhdistysten päätettyä olla ryhtymättä myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin. Käräjäoikeus on päätöksessään lisäksi lausunut siitä, oliko väliaikaisen turvaamistoimen myöntämiseen ollut edellytykset. Käräjäoikeus on katsonut, että hakijat olivat saattaneet oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n mukaisen oikeutensa riittävän todennäköiseksi ja että edellytykset väliaikaisen turvaamistoimen myöntämiseen olivat siten olleet olemassa.

3. Yhdistysten haettua muutosta myös hovioikeus on katsonut, että väliaikaisen turvaamistoimen myöntämiseen oli ollut lainmukaiset edellytykset.

Kysymyksenasettelu ja sovellettava säännös

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko DHL-yhtiöt saattaneet todennäköiseksi, että niillä on yhdistyksiä vastaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettu oikeus.

5. Mainitussa pykälässä säädetään tuomioistuimen määräämästä muusta turvaamistoimesta kuin saman luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetusta takavarikosta, jollainen puolestaan voidaan määrätä saamisen taikka vastapuolen hallussa olevaan esineeseen tai muuhun tiettyyn omaisuuteen kohdistuvan paremman oikeuden turvaamiseksi. Nyt kysymyksessä olevan 3 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla tuomioistuin voi sakon uhalla kieltää vastapuolta tekemästä jotakin tai ryhtymästä johonkin, jos hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on vastapuolta vastaan muu oikeus, joka voidaan vahvistaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1 momentin 1–4 kohdassa tarkoitetulla ratkaisulla. Lisäksi tulee olla olemassa vaara, että vastapuoli tekemällä jotakin, ryhtymällä johonkin tai laiminlyömällä jotakin tai jollakin muulla tavoin estää tai heikentää hakijan oikeuden toteutumista tai olennaisesti vähentää sen arvoa tai merkitystä.

Turvaamistoimen edellytysten arvioinnin lähtökohdat

6. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa on katsottu, että työtaistelutoimenpide voidaan kieltää turvaamistoimenpiteenä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:n nojalla (KKO 2000:94 ja KKO 2018:61). Edellytyksenä on, että turvaamistoimihakemus liittyy sellaiseen pääasiaan, joka voisi johtaa ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä tarkoitettuun ratkaisuun, jolla työtaistelutoimenpide kiellettäisiin (KKO 2016:14, kohdat 53 ja 54).

7. Turvaamistoimiasia käsitellään summaarisessa menettelyssä, jossa tutkittavana on vain turvaamistoimen edellytysten täyttyminen, kuten se, onko hakija saattanut todennäköiseksi, että hänellä on vastapuoltaan kohtaan väittämänsä oikeus. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jos hakija saisi turvaamistoimella jo ennen pääasian ratkaisemista sen oikeuden, jonka se on väittänyt sillä vastapuolta vastaan olevan (etukäteisnautinta), hakijan oikeuden todennäköisyydelle on turvaamistoimen myöntämistä harkittaessa asetettava huomattavasti suuremmat vaatimukset kuin saamisen todennäköisyydelle takavarikkoasiassa (esim. KKO 2018:61, kohta 17 ja KKO 2019:34, kohta 14). Takavarikon osalta riittävänä on pidetty, ettei saamista esitetyn näytön valossa tai oikeudellisesti voida pitää selvästi perusteettomana. Tässä tapauksessa näyttövelvollisuus koskee sen todennäköisyyttä, että kanne myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden kieltämiseksi menestyisi.

8. Työtaistelutoimenpiteet voivat olla kiellettyjä, jos ne kohdistuvat työntekijäyhdistystä sitovaan työehtosopimukseen tai ovat muutoin oikeudenvastaisia. Työehtosopimuslain 8 §:ssä säädetty työrauhavelvoite koskee vain työehtosopimukseen osallisia tai siihen muuten sidottuja.

9. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:61 todennut saarron olevan Suomen oikeusjärjestyksen hyväksymä työtaistelutoimi, joka nauttii perusoikeustasoista suojaa osana perustuslain 13 §:ssä turvattua ammatillista yhdistymisvapautta. Oikeus työtaisteluun on tunnustettu ihmisoikeutena myös useissa Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa (kohta 16). Lisäksi Korkein oikeus on aikaisempaan ratkaisuunsa viitaten todennut, että työtaistelutoimenpiteen osapuolille tai kolmannellekaan aiheutuvat taloudelliset menetykset eivät sellaisinaan ole riittävä peruste rajoittaa perusoikeuksia (kohta 21).

10. Aikaisemmassa ratkaisukäytännössä on lisäksi todettu, että työtaistelutoimenpide on kiellettävissä lähinnä silloin, kun sellaisen toimenpiteen käyttämistä on nimenomaisesti rajoitettu kansallisessa lainsäädännössä tai Euroopan unionin oikeudessa siten, että rajoitukseen voidaan vedota yksityisten välisessä suhteessa. Turvaamistoimi työtaistelutoimenpidettä vastaan voi lisäksi menestyä tilanteessa, jossa työtaistelutoimenpide toteuttamistapansa, päämääriensä tai seuraustensa johdosta olisi oikeuskäytännössä vakiintunein perustein katsottava oikeuden tai hyvän tavan vastaiseksi taikka kohtuuttomaksi (KKO 2000:94 ja KKO 2018:61, kohta 18).

11. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussa KKO 2018:61 turvaamistoimen hakijan saattaneen varsin todennäköiseksi, että ulkomaiseen kauppa-alukseen kohdistunut saarto oli ollut päämäärältään oikeudenvastainen, koska sillä oli tavoiteltu työehtosopimusta, joka ei olisi aluksen työntekijöiden työsopimuksiin sovellettavan lain mukaan sitova eikä voisi saada aikaan sopimuksessa tarkoitettuja oikeusvaikutuksia. Ratkaisussa KKO 1985 II 118 saartoa on pidetty tavoitteeltaan hyvän tavan vastaisena tilanteessa, jossa ammattijärjestöt olivat pyrkineet sen avulla pakottamaan yhtiön maksamaan niille saatavia, joiden suorittamisesta yhtiö ei lain mukaan ollut vastuussa. Ratkaisussa KKO 1987:85 on todettu, että saarrolla tavoiteltu päämäärä voi tehdä saarron oikeudenvastaiseksi esimerkiksi silloin, kun saarrolla tavoitellaan Suomen oikeusjärjestyksen mukaan kiellettyä sopimusta. Ratkaisussa KKO 1987:86 saartoa on pidetty oikeudenvastaisena siltä osin kuin sillä oli tavoiteltu toisen, eri omistajalle kuuluneen aluksen miehistön palkka-asioiden selvittämistä, koska saarretun aluksen omistaja ei ollut vastuussa tuon aluksen miehistön palkoista.

12. Ratkaisussa KKO 1999:39 Korkein oikeus on arvioinut ammattiliiton ja sen paikallisjärjestöjen velvollisuutta korvata vahinko, joka oli aiheutunut vain tiettyihin yrityksiin kohdistetusta ostosaarrosta. Korkein oikeus on todennut, että ammattiliitto oli ostosaartoon ryhtyessään valvonut jäsentensä yhteistä etua tilanteessa, jossa työntekijöiden palkkaetujen katsottiin olevan huonontumassa. Niin ikään paikallisjärjestöt saartoa tukiessaan olivat ajaneet työntekijöiden yhteistä etua. Seikat, joiden perusteella saartoon oli ryhdytty, eivät olleet olleet syrjiviä tai muutoin epäasiallisia. Saarron yhteydessä ei ollut esitetty vääriä tietoja taikka muutoin turvauduttu lainvastaisiin tai epäasiallisiin menettelytapoihin. Saartoa ei myöskään ollut toteutettu tavoitteen saavuttamiseen nähden liiallisilla toimenpiteillä. Korkein oikeus katsoi, ettei ostosaartoa voitu katsoa lain tai hyvän tavan vastaiseksi.

Arviointi tässä asiassa

13. Korkein oikeus toteaa, että turvaamistoimea hakeneiden DHL-yhtiöiden asiana on näyttää, että turvaamistoimen edellytykset asiassa täyttyvät. Koska hakemuksella on pyritty edellä kohdassa 7 tarkoitettuun etukäteisnautintaan, myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden väitetty oikeudenvastaisuus on tullut saattaa huomattavasti todennäköisemmäksi kuin mitä esimerkiksi saamisen todennäköisyydeltä takavarikkoasiassa edellytetään.

14. Yhdistysten ilmoittamilla työtaistelutoimenpiteillä on ollut tarkoitus tukea työehtosopimusneuvotteluissa X ry:tä, jolla ei ole ollut voimassa olevaa työehtosopimusta ja joka oli aloittanut omat työtaistelutoimensa. Asiassa ei ole väitettykään, että X ry:n aloittama työtaistelu olisi ollut lainvastainen. Tällaisten myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden käyttämistä ei ole laissa kielletty, ja tällaisessa tilanteessa kiellon määrääminen kuuluu yleisen tuomioistuimen toimivaltaan. Työtaistelutoimenpide voidaan turvaamistoimena kieltää edellä kohdassa 10 selostetuilla perusteilla.

15. DHL-yhtiöt ovat Korkeimmassa oikeudessa vedonneet siihen, että yhdistysten ilmoittamat myötätuntotyötaistelutoimenpiteet olisivat olleet syrjiviä ja hyvän tavan vastaisia, kun ne oli kohdistettu alan toimijoista vain DHL-yhtiöihin. Lisäksi DHL-yhtiöt ovat vedonneet siihen, että yhdistysten toimenpiteet eivät olisi olleet asianmukaisessa suhteessa niillä saavutettavien etujen kanssa. Työtaistelutoimenpiteet eivät DHL-yhtiöiden mukaan olisi vaikuttaneet käsillä olleeseen ensisijaiseen lakkoon eivätkä Suomen sisäisiin tai ulkomaan kuljetuksiin. Vielä DHL-yhtiöiden mukaan myötätuntotyötaistelutoimenpiteillä olisi loukattu yhtiöiden perustuslaissa turvattua elinkeinovapautta.

16. Yhdistykset olivat ilmoittaneet kohdistavansa myötätuntotyötaistelutoimenpiteensä varsinaisena työtaisteluosapuolena olleen Posti Oyj:n lisäksi vain DHL-yhtiöihin. Perusteeksi kohdistamiselle yhdistykset ovat ilmoittaneet pyrkimyksen estää sen, että Posti Oyj voisi siirtää omia kansainvälisiä kuljetuksiaan tälle hyvin merkittävälle kuljetusyritykselle. DHL-yhtiöiden mukaan toimenpiteiden kohdistaminen tällä tavoin jo itsessään osoittaa niiden olevan syrjiviä.

17. Korkein oikeus katsoo, että tiettyyn tahoon mielivaltaisesti tai epäasianmukaisista vaikuttimista kohdistettua työtaistelutoimenpidettä voidaan pitää syrjivänä ja hyvän tavan vastaisena ja että sellainen työtaistelu voidaan kieltää. Turvaamistoimiasiassa menettelyn ja asian tutkimisen summaarisuudesta johtuen seikkojen, joiden vuoksi työtaistelutoimea on pidettävä syrjivänä, on oltava kuitenkin melko ilmeisiä.

18. Myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin ryhtyvien ammattijärjestöjen harkintavaltaan lähtökohtaisesti kuuluu se, miten toimenpiteet kohdennetaan. Tätä harkintavaltaa ei tässä asiassa voida katsoa käytetyn väärin tai syrjivästi ainoastaan sillä perusteella, että myötätuntotyötaistelutoimenpiteet oli tarkoitus kohdistaa vain DHL-yhtiöihin. Tällainen johtopäätös vaatisi tuekseen muitakin seikkoja, kuten työtaistelun ulkopuolisia asiattomina pidettäviä vaikuttimia kohdistamiselle. Sellaisia ei asiassa kuitenkaan voida katsoa tulleen selvitetyksi. Korkein oikeus katsoo, ettei toimenpiteiden kohdistaminen kohdassa 16 sanotulla tavalla tee myötätuntotyötaistelutoimenpiteistä tässä tapauksessa syrjiviä.

19. Korkein oikeus toteaa, että työtaistelutoimenpiteiden huomattava liiallisuus niillä tavoiteltaviin päämääriin nähden voi joissain tilanteissa antaa aihetta päätelmään, että toimenpiteet ovat hyvän tavan vastaisia tai kohtuuttomia. Korkein oikeus kuitenkin toteaa, että myötätuntotyötaistelutoimenpiteitä käytetään varsin yleisesti tukemaan ensisijaisen työtaistelun osapuolta. Turvaamistoimen edellytyksiä harkittaessa ei ole mahdollista kovin perusteellisesti arvioida myötätuntotyötaistelutoimenpiteen tehokkuutta. Turvaamistoimiasian yhteydessä ei ole myöskään mahdollista suorittaa yksityiskohtaista harkintaa sen suhteen, onko myötätuntotyötaistelutoimenpide suhteeton tavoiteltavaan päämäärään nähden. Lähtökohtana tässä arvioinnissa onkin pidettävä työtaisteluoikeuden sallittavuutta.

20. DHL-yhtiöt ovat erityisesti vedonneet siihen, etteivät yhdistykset olisi pystyneet kattavasti estämään Posti Oyj:n kuljetusten toimittamista, kun ne ovat kohdistaneet myötätuntotyötaistelutoimenpiteensä vain DHL-yhtiöihin mutta eivät muihin kuljetusyrityksiin. Korkein oikeus toteaa, että myötätuntotyötaistelutoimenpiteisiin ryhdyttäessä on tavallista, että toimenpiteitä ei kohdisteta esimerkiksi koko tiettyyn toimialaan vaan ne suunnataan vain sellaisiin valikoituihin toimijoihin, joiden kautta toimenpiteeseen ryhtyvä arvioi saavuttavansa hyvän painostustehon. Se, että painostuksen kohteeksi tarkoitettu neuvotteluosapuoli saattaa osaksi kyetä torjumaan suunnattujen toimenpiteiden vaikutuksia esimerkiksi käyttämällä saarron kohteeksi valittujen yritysten sijasta toisten yritysten palveluita, ei sinänsä merkitse, että toimenpiteillä ei voisi olla painostusvaikutusta.

21. Korkein oikeus katsoo, etteivät DHL-yhtiöt ole nyt käsillä olevassa asiassa saattaneet todennäköiseksi, että ilmoitettujen myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden vaikutukset työehtosopimusneuvotteluissa osapuolena olevaan työnantajatahoon olisivat toimenpiteiden rajatun kohdistamisen vuoksi olleet selvästi tehottomia suhteessa niillä tavoiteltuun painostusvaikutukseen. Siten ei ole aihetta katsoa, että toimenpiteet olisivat olleet liiallisia suhteessa tavoitteisiin ja että ne voitaisiin tämän vuoksi kieltää.

22. DHL-yhtiöt ovat vielä vedonneet siihen, että kysymyksessä olevat toimenpiteet olisivat loukanneet niiden perustuslain 18 §:ssä suojattua elinkeinovapautta ja sitä kautta perustuslain 15 §:ssä suojattua omaisuudensuojaa. Toisaalta asiassa on kysymys perusoikeussuojaa nauttivasta työtaisteluoikeudesta. Perusoikeussuojaa nauttivien intressien välisessä punnintatilanteessa tulee valita vaihtoehto, joka kokonaisuutena tarkastellen turvaa mahdollisimman hyvin kilpailevien perusoikeuksien samanaikaisen toteutumisen. Tällaista harkintaa ei yleensä voida ainakaan kovin perusteellisesti tehdä summaarisessa menettelyssä. Kohdassa 9 viitatun oikeuskäytännön mukaan kolmannellekaan aiheutetut taloudelliset tappiot eivät lähtökohtaisesti oikeuta rajoittamaan työtaisteluoikeutta. Esille ei ole myöskään tullut seikkoja, joiden perusteella voitaisiin arvioida, että DHL-yhtiöiden elinkeinotoiminta olisi joutunut vakavalla tavalla vaarannetuksi yhdistysten ilmoittamien myötätuntotyötaistelutoimenpiteiden vuoksi. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole saatettu todennäköiseksi sitä, että myötätuntotyötaistelutoimenpiteitä voitaisiin pitää tältäkään näkökannalta oikeuden tai hyvän tavan vastaisina taikka kohtuuttomina.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

23. DHL-yhtiöt eivät ole saattaneet todennäköiseksi, että yhdistysten ilmoittamat myötätuntotyötaistelutoimenpiteet olisivat olleet toteutustavoiltaan, päämääriltään tai seurauksiltaan oikeuden tai hyvän tavan vastaisia tai syrjiviä taikka johtaneet kohtuuttomuuteen. Näin ollen DHL-yhtiöt eivät ole saattaneet todennäköiseksi, että niillä olisi ollut yhdistyksiä vastaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 3 §:ssä tarkoitettu oikeus. Käräjäoikeudella ei ole ollut edellytyksiä määrätä väliaikaista turvaamistoimea ja DHL-yhtiöiden hakemus olisi siten tullut hylätä.

24. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeus on 30.6.2017 antamallaan päätöksellä peruuttanut määräämänsä väliaikaisen turvaamistoimen. Sen vuoksi Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta antaa asiassa lausuntoa enemmälti.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset kumotaan ja asiassa vahvistetaan, ettei edellytyksiä väliaikaisen turvaamistoimen määräämiseen ole ollut.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Asko Välimaa ja Timo Ojala. Esittelijä Eeva Palaja.

Syyttäjä oli vaatinut A:lle rangaistusta kavalluksesta, koska A oli anastanut hallussaan olevia varoja käyttämällä tilillään olevia B:n varoja omiin tarkoituksiinsa. Hovioikeus katsoi, että A:n tilillä olleet varat olivat muuttuneet siviilioikeudellisesti A:n omaisuudeksi ja luki A:n syyksi kavalluksen sillä perusteella, että A oli jättänyt tilittämättä B:lle varojen arvon. Kysymys syytesidonnaisuudesta.

ROL 11 luku 3 §
RL 28 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 22.5.2017 nro 17/120806 ja Turun hovioikeuden tuomio 21.6.2018 nro 18/127477 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mari Sulkonen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Nina Porkka, Kai Kokko ja Anne Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte kavalluksesta hylätään.

Syyttäjä ja asianomistaja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta kavalluksesta 11.11.2015–15.5.2016. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli anastanut hallussaan olevia varoja käyttämällä tilillään olevia asianomistaja B:n rahoja omiin tarkoituksiinsa. B oli siirtänyt A:n tilille 10 000 euroa. B:n pyytäessä rahojaan takaisin A oli palauttanut niitä yhteensä noin 3 000 euroa, mutta enempää A ei ollut pyynnöstä huolimatta B:n varoja palauttanut. A oli anastanut haltuunsa saamia B:n varoja yhteensä noin 7 000 euroa käyttäen varat omiin tarkoituksiinsa.

2. A on kiistänyt syytteen ja sen, että hänen hallussaan olleet varat olivat olleet B:n. A:n mukaan asianosaiset olivat sopineet siitä, etteivät varat olleet enää B:n tämän pyrkiessä välttämään mahdollista tasingonmaksuvelvollisuuttaan avioerossa. Kysymys ei ollut lainan antamisesta A:lle.

3. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut, että rahat olivat olleet B:n omaisuutta, vaikka ne olivat olleet A:n pankkitilillä. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi sen kavalluksen, mistä syyttäjä hänelle oli vaatinut rangaistusta.

4. A on valittanut hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä. Valituksessaan A on kiistänyt anastaneensa B:n omaisuutta ja väittänyt tehneensä B:n kanssa sopimuksen rahojen luovuttamisesta A:lle. A oli tämän jälkeen palauttanut B:lle osan rahoista, koska B oli irtisanonut kyseisen sopimuksen tai koska A oli tehnyt B:n kanssa uuden sopimuksen rahojen palauttamisesta. B oli irtisanonut sopimuksen myös 6 800 euron osalta, mitä määrää A ei ollut pystynyt palauttamaan B:lle.

5. Syyttäjä ei ole oikeudenkäynnissä tarkistanut syytettä tai esittänyt vaihtoehtoista rangaistusvaatimusta. Hovioikeuden pääkäsittelyn pöytäkirjan mukaan syyttäjä on jättänyt hovioikeuden harkintaan, onko asiassa kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentissa tarkoitetusta kavalluksesta.

6. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, että varat olivat A:n tilillä sekoittuneet A:n varoihin ja menettäneet siten yksilöitävyytensä. Varat olivat näin ollen siviilioikeudellisesti muuttuneet A:n omaisuudeksi, eikä A ollut siten voinut varat käyttäessään syyllistyä rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuun kavallukseen. Hovioikeus katsoi kuitenkin A:n ja B:n sopineen, että A:lla ei ollut oikeutta käyttää hänen tililleen talletettuja varoja ja että A:n oli B:n pyynnöstä tilitettävä varojen arvo takaisin B:lle. Koska A oli oikeudettomasti varat käyttänyt eikä ollut B:n pyytäessä pystynyt tilittämään B:lle varojen arvoa, hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaiseen kavallukseen.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus tuominnut A:n muusta teosta kuin siitä, mistä hänelle on vaadittu rangaistusta.

Syytesidonnaisuudesta

8. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tuomioistuin ei ole sidottu rikosnimikkeeseen eikä lainkohtaan, jonka nojalla rangaistusta on vaadittu.

9. Rikosoikeudenkäyntilain esitöissä (HE 82/1995 vp s. 126) kyseisestä lainkohdasta on todettu, että tuomioistuinta sitoo teon ulkoisen tapahtumankuvauksen lisäksi se, mitä syytteessä on selostettu vastaajan käyttäytymisestä ja hänen tarkoituksestaan. Tuomioistuinta sitoo ainoastaan teonkuvaus, mutta sen, minkä rikoksen tunnusmerkistön syytteessä kuvailtu teko täyttää, tuomioistuin ratkaisee viran puolesta.

10. Syytteen sisältöä koskevan rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 3 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan rikosasian haastehakemuksessa on ilmoitettava syytteenalainen teko, sen tekoaika ja -paikka ja muut tiedot, jotka tarvitaan teon kuvailemiseksi. Lainkohdan perustelujen mukaan (HE 82/1995 vp s. 63) teon kuvailemiseksi tarpeellisilla tiedoilla tarkoitetaan sellaisten seikkojen ilmoittamista, jotka ovat tarpeen syytteessä tarkoitetun rikoksen tunnusmerkistön toteutumiseksi. Haastehakemuksessa on nimenomaisesti kuvailtava teko historiallisena tapahtumainkulkuna siten, että voidaan arvioida, täyttääkö teko rikoksen tunnusmerkistön. Rikosoikeudenkäyntilain 5 luvun 17 §:n mukaisesti syytettä voidaan kuitenkin oikeudenkäynnin aikana tarkistaa esimerkiksi vetoamalla uusiin seikkoihin ja eräin edellytyksin myös laajentaa. Syytesidonnaisuus kohdistuu siihen tekoon, josta oikeudenkäynnissä on rangaistusta vaadittu.

11. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä (KKO 2017:7, kohta 12 ja siinä mainitut ratkaisut) on vakiintuneesti katsottu, että teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Koska vastaajalla tulee olla asianmukainen mahdollisuus puolustautua syytettä vastaan, syyksilukeminen ei saa perustua muihin seikkoihin kuin niihin, joihin syytteen teonkuvauksessa on vedottu rangaistusvaatimuksen tueksi. Tuomioistuimella ei siten ole oikeutta perustaa ratkaisuaan vastaajan sellaiseen menettelyyn, jota syytteessä ei ole kuvattu. Syytesidonnaisuuden tarkoituksena on erityisesti turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla.

12. Syytesidonnaisuutta arvioidaan ensi sijassa syytteen teonkuvauksen sanamuodon mukaisen merkityksen perusteella (KKO 2017:7, kohta 17). Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että syytteen teonkuvauksessa ei ole tarkoitus toistaa rangaistussäännöstä eikä välttämättä käyttää samoja ilmaisuja. Olennaista on se, miten tapahtumat, subjektiiviset edellytykset ja olosuhteet on tosiseikkoina esitetty. Lähtökohtana on, että tunnusmerkistön toteuttava historiallinen tapahtumainkulku kuvataan yleiskielisesti ja erityisesti puolustuksen näkökulmasta ymmärrettävällä tavalla.

13. Rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin ei ole sidottu syytteessä esitettyyn rikosoikeudelliseen arviointiin. Tähän liittyy läheisesti se, että tuomioistuin voi poiketa teonkuvauksessa esitetystä oikeustoimien ja järjestelyiden jäsentämisestä ja niiden oikeusvaikutuksista. Ratkaisussa KKO 2003:74 Korkein oikeus katsoi, että kavalluksesta syytetty vastaaja voitiin syytesidonnaisuuden estämättä tuomita petoksesta, koska rikoksen kohteena olevat osituksessa salatut varat olivat vastaajan omaisuutta, johon hänen puolisollaan oli vain avio-oikeus.

14. Mikäli syytteen sanamuoto on tulkinnanvarainen tai ristiriitainen, tuomioistuimen rikosoikeudenkäyntilain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisesti pyrittävä selventämään sitä prosessinjohdollisin keinoin huomioon ottaen kuitenkin erityisesti vastaajan puolustautumismahdollisuudet ja tuomioistuimeen kohdistuva puolueettomuusvaatimus (esim. KKO 2013:98, kohta 10 ja KKO 2017:7, kohta 17). Näin on aiheellista menetellä myös tilanteissa, joissa tuomioistuin viran puolesta harkitsee teon arvioimista muun kuin syyttäjän esittämän lainkohdan perusteella.

Kavallusta koskevat rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 ja 3 momentti

15. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan kavalluksesta on tuomittava se, joka anastaa hallussaan olevia varoja tai muuta irtainta omaisuutta. Pykälän 3 momentin mukaan kavalluksesta tuomitaan niin ikään se, joka saatuaan toimeksiannon perusteella tai muulla sellaisella tavalla haltuunsa varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä toiselle, oikeudettomasti käyttämällä sanottuja tai niiden tilalle tulleita varoja taikka muulla sellaisella tavalla aiheuttaa tilitysvelvollisuuden täyttämättä jäämisen joko sovittuna tai muuten edellytettynä aikana.

16. Rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa rangaistavaksi säädetty kavallus koskee toisen omaisuuden tai varojen anastamista (esinekavallus). Pykälän 3 momentissa säädetty niin sanottu saatavan kavallus ei sen sijaan kohdistu toisen omistamaan omaisuuteen, vaan siinä rikotaan velvoiteoikeudellista tilitysvelvollisuutta, joka on syntynyt toisen omaisuuden tai varojen muututtua liittämisen tai sekoittumisen kautta siviilioikeudellisessa merkityksessä haltuunsaajan omaisuudeksi. Omistusta arvioidaan keskeisesti sen kannalta, olisiko kyseinen omaisuus kuulunut maksukyvyttömyystilanteessa luovuttajan vai omaisuuden hallintaansa saaneen varallisuuspiiriin.

17. Korkein oikeus toteaa, että ratkaisevaa rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin saatavan kavalluksen tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on ensinnäkin se, että tekijä saa haltuunsa toisen varoja, joiden arvo hänen on tilitettävä takaisin. Toiseksi edellytetään, että tekijä käyttää haltuunsa saamiaan tai niiden sijaan tulleita varoja oikeudettomasti, ja kolmanneksi, että varojen oikeudettoman käytön seurauksena tilitysvelvollisuus jää täyttämättä. Sillä seikalla, miten toiselle kuuluneet varat ovat joutuneet rikoksentekijän haltuun, ei ole merkitystä, kunhan haltuunsaamiseen liittyy tilitysvelvollisuus. Jos taas haltuunsaajalla on oikeus käyttää varat omiin tarkoituksiinsa, kuten velaksiannossa, hän ei voi syyllistyä kavallukseen vaikka ei kykenisikään täyttämään takaisinmaksuvelvollisuuttaan (ks. HE 23/1972 vp s. 10–11, LaVM 4/1972 vp s. 3 ja HE 66/1988 vp s. 41).

Korkeimman oikeuden arviointi

18. Nyt käsiteltävässä asiassa syyte on perustunut sellaiseen teonkuvaukseen, jonka mukaan A on syyllistynyt kavallukseen anastamalla hallussaan olevia varoja käyttämällä tilillään olevia asianomistaja B:n rahoja omiin tarkoituksiinsa. B:n pyytäessä rahojaan takaisin A ei ole pyynnöstä huolimatta varoja palauttanut. Hovioikeus on puolestaan katsonut varojen siviilioikeudellisesti muuttuneen A:n tilillä hänen omaisuudekseen ja on lukenut A:n syyksi kavalluksen sillä perusteella, että A on oikeudettomasti käyttänyt varat eikä ole B:n pyytäessä pystynyt tilittämään tälle varojen arvoa.

19. A on valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle katsonut, että hänet on tuomittu muusta teosta kuin mistä hänelle on vaadittu rangaistusta. Hän on korostanut, että syytteen teonkuvauksessa on lähdetty siitä, että varat olisivat olleet asianomistaja B:n. Syytettä ei ole missään vaiheessa tarkistettu. A on katsonut voineensa tässä tilanteessa lähteä puolustuksessaan siitä, että syytteen hylkäämiseksi on riittänyt se, että varat eivät olleet asianomistajan omaisuutta.

20. Syyttäjä on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa vaatinut valituksen hylkäämistä vedoten siihen, että syytteessä kuvatussa menettelyssä on ollut kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisesta saatavan kavalluksesta, vaikka sanaa tilitysvelvollisuus ei teonkuvauksessa ole suoraan mainittukaan. Teonkuvauksesta on kuitenkin käynyt ilmi varojen tallettaminen A:n tilille, jolloin on selvää, että B:n varat ovat sekoittuneet A:n varoihin. Edelleen teonkuvauksesta on selvästi käynyt ilmi A:n velvollisuus palauttaa eli tilittää varat takaisin B:lle. Asianomistaja B on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa väittänyt, että varat oli talletettu A:n tilille ainoastaan säilytystä varten ja että A:lla oli pyydettäessä ollut velvollisuus palauttaa ne hänelle.

21. Kuten edellä kohdasta 18 ilmenee, syyte on perustunut sellaiseen teonkuvaukseen, jonka mukaan A on anastanut haltuunsa saamiaan B:n varoja. Korkein oikeus katsoo tämän viittaavan siihen, että syyte on koskenut rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentissa säädettyä toisen omaisuuden anastamista eli esinekavallusta. Toisaalta teonkuvauksen mukaan B on siirtänyt 10 000 euroa A:n tilille ja anastus on toteutettu niin, että A on käyttänyt B:n siirtämät varat omiin tarkoituksiinsa ja jättänyt loppuosan varoista palauttamatta, kun B on pyytänyt varojaan takaisin. Nämä seikat viittaavat puolestaan siihen, että syytteessä on tarkoitettu pykälän 3 momentissa säädettyä tilitysvelvollisuuden täyttämättä jättämistä eli saatavan kavallusta.

22. Kuten edellä kohdissa 11–13 on todettu, syytesidonnaisuuden asettamat rajat eivät määräydy syyttäjän esittämien oikeudellisten arvioiden vaan teonkuvauksessa mainittujen tosiseikkojen perusteella. Tällöin syytesidonnaisuutta arvioidaan ensi sijassa syytteen teonkuvauksen sanamuodon yleiskielisen merkityksen perusteella ja sitä verrataan kysymykseen mahdollisesti tulevan rikoksen tunnusmerkistöön. Ratkaisevaa merkitystä ei ole sillä, onko syytteen teonkuvauksessa käytetty samoja ilmaisuja kuin tunnusmerkistössä eikä myöskään ilmaisujen juridisteknisellä täsmällisyydellä.

23. Teonkuvauksen mukaan varat on tässä tapauksessa siirretty toiselle henkilölle, jonka olisi tullut palauttaa ne pyydettäessä takaisin. Korkeimman oikeuden mukaan on katsottava, että tällainen palautusvelvollisuus tarkoittaa 3 momentissa mainittua tilitysvelvollisuutta, jonka on tarkoitus kattaa myös yksityishenkilöiden väliset sopimukset säilyttämisestä toisen hallinnassa olevalla pankkitilillä. Tilisiirrosta on puolestaan aiheutunut varojen sekoittuminen tilillä oleviin tilinhaltijan varoihin. Esineoikeudellisten sääntöjen mukaan tilivarojen sekoittumisen välittömänä oikeusvaikutuksena on se, että siirrettyjen varojen katsotaan kuuluvan tilinhaltijan omaisuuteen. Tämä ei ole edellyttänyt tahdonilmaisuja asianosaisilta. Korkein oikeus katsoo, ettei syytesidonnaisuus ainakaan yleensä edellytä, että teonkuvauksessa kuvatun tosiasiallisen menettelyn ohella olisi selostettava sopimusten ja toimien tämän kaltaisia oikeusvaikutuksia. Korkein oikeus katsoo myös, että yleiskieliset ilmaisut "B:n varat" ja "rahojen takaisin pyytäminen" ovat tässä asiayhteydessä vaivatta ymmärrettävissä tarkoittamaan B:n siirtämien ja hänelle palautettavien varojen arvoa siitä riippumatta, mikä niiden esineoikeudellinen suoja on ollut.

24. Nyt käsiteltävässä asiassa syytteessä on kuvattu tapahtumainkulkua siten, että A:n menettelyä on ollut mahdollista arvioida sekä rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 momentin että 3 momentin mukaan. Kavalluksen tunnusmerkistön mainituissa lainkohdissa säädettyjen eri toteuttamistapojen kannalta olennaiset seikat ilmenevät näin ollen syytteen teonkuvauksesta, vaikka käytetyt ilmaisut ovat osin epätäsmällisiä. Hovioikeudessa syytteen teonkuvauksen tulkinnanvaraisuus on ollut keskustelun kohteena ja asianosaisille on varattu tilaisuus lausua siitä. Syyttäjä on jättänyt tämän kysymyksen hovioikeuden harkintaan, eikä A:lla ole ollut asiasta lausuttavaa.

25. Syytesidonnaisuuden tarkoituksena on erityisesti turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla. Tältä osin on huomattava, että asianosaisilla on edellä todetulla tavalla ollut mahdollisuus lausua siitä, onko teonkuvauksen mukaisessa menettelyssä kysymys rikoslain 28 luvun 4 §:n 1 vai 3 momentin mukaisesta kavalluksesta. A on lisäksi oikeudenkäynnin aikana ottanut kantaa 3 momentissa säädettyihin tunnusmerkistötekijöihin, jolloin hän on muun muassa todennut, että hänellä on ollut velvollisuus palauttaa tilille siirretyt varat mutta ei ollut kyennyt palauttamaan loppuosaa. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettelyn oikeudellinen arviointi 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena ei ole ollut yllätyksellistä eikä se ole vaarantanut hänen puolustusmahdollisuuksiaan. Teonkuvauksen ja oikeudenkäynnissä esitetyn perusteella A ei ole voinut puolustuksessaan lähteä siitä, että hänen menettelyään ei voitaisi tuomioistuimessa tutkia myös rikoslain 28 luvun 4 §:n 3 momentin mukaisena saatavan kavalluksena.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

26. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että se teko, mistä A on tuomittu, on ollut asianmukaisesti oikeudenkäynnin kohteena. Oikeudenkäyntimenettelyä kokonaisuutena arvioiden A:n syytesidonnaisuuden suojaamaa puolustautumismahdollisuutta ei ole loukattu. A:lla on ollut tilaisuus lausua kaikista hovioikeuden hänen syykseen lukeman teon tunnusmerkistön täyttymisen kannalta olennaisista seikoista, jotka ovat riittävällä täsmällisyydellä ilmenneet syytteen teonkuvauksesta.

27. A:ta ei siten ole tuomittu muusta teosta kuin mistä rangaistusta on vaadittu, eikä syyte tule tällä perusteella hylättäväksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Lena Engstrand ja Asko Välimaa. Esittelijä Hanna Vieruaho.

A ja B olivat käyttäneet määräysvaltaa yhtiössä, joka oli teettänyt rakennussiivoustyötä alihankintana. Yhtiöllä oli ollut sopimuskumppaneina useita toisiaan ajallisesti seuranneita alihankintayhtiöitä, joiden nimissä toimitetut laskut yhtiö oli maksanut. Hovioikeus oli katsonut alihankintatoiminnan olleen alihankintayhtiöiden sijasta työvoiman välittämiseen osallistuneen X:n liiketoimintaa. X oli tuomittu törkeästä veropetoksesta hänen laiminlyötyään verotusta varten säädetyt velvollisuutensa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että A:n ja B:n menettely oli ajallisesti yhteydessä päätekoon sekä edistänyt päätekoa ja lisännyt sen tekemisen mahdollisuutta, minkä vuoksi A:n ja B:n menettelyä voitiin arvioida avunantona X:n syyksi luettuun törkeään veropetokseen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Rangaistusvaatimukset ja vastaukset

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle syytekohdassa 1 rangaistusta törkeästä veropetoksesta (tekoaika A:n osalta 1.2.2008–21.2.2014 ja B:n osalta 5.2.2010–21.2.2014). Syytteen mukaan A Z Oy:n hallituksen jäsenenä ja 15.12.2009 alkaen hallituksen puheenjohtajana ja yhtiön toimitusjohtajana ja B Z Oy:n hallituksen jäsenenä olivat antaneet Verohallinnolle verotusta varten väärää tietoa veron määräämiseen vaikuttavista seikoista ja siten aiheuttaneet veron määräämisen liian alhaisena. Z Oy:n kirjanpitoon oli viety perusteettomia eri yhtiöiden alihankintalaskuja yhteensä 2 420 894,79 euron arvosta. Laskut olivat olleet tosiasioita vastaamattomia, koska todellisuudessa Z Oy ei ollut ostanut alihankintana työvoimaa yhtiöiltä, vaan laskuilla oli peitelty Z Oy:n omaa pimeää palkanmaksua ja varojen nostoa yhtiöstä. Vältettyjen arvonlisäverojen, ennakonpidätysten, työnantajan sosiaaliturvamaksujen sekä tuloverojen määrä oli 896 713 euroa, josta B:n vastuuaikaan kohdistui 504 499 euroa.

Syytekohdassa 4 syyttäjä vaati X:lle rangaistusta avunannosta syytekohdassa 1 tarkoitettuun törkeään veropetokseen (tekoaika 7.1.2008–25.9.2013). Syytteen mukaan X oli välittänyt pimeitä työntekijöitä Z Oy:lle, maksanut pimeitä palkkoja ja toiminut yhteyshenkilönä A:n ja B:n ja tekaistuja laskuja laatineiden muiden henkilöiden välillä. X oli ollut mukana Z Oy:n tekaistussa laskutuksessa 2 306 896,20 euron osalta.

Toissijaisesti syyttäjä vaati syytekohdassa 18 X:lle rangaistusta törkeästä veropetoksesta (tekoaika 12.2.2008–12.11.2013). Toissijaisen syytteen mukaan X oli liiketoiminnan harjoittajana ja yksityisenä elinkeinonharjoittajana veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, sekä muuten petollisesti aiheuttanut veron määräämättä jättämisen. X oli myynyt työvoimaa alihankintana Z Oy:lle ja jättänyt tekemättä kaikki ilmoitukset elinkeinotoiminnastaan ja tuloistaan verottajalle ja maksanut kaikki palkat työntekijöille pimeästi käteen. X oli toiminut yhdessä muiden henkilöiden kanssa, jotka olivat olleet työvoimasta laskuttaneiden yhtiöiden tosiasiallisia toimijoita. X oli laskuttanut Z Oy:tä työvoimasta yhteensä 2 306 896,20 euroa. X oli laiminlyönyt antaa verottajalle kaikki arvonlisäveron ja työnantajasuoritusten valvontailmoitukset ja kausiveroilmoitukset ajalta tammikuu 2008 – syyskuu 2013. Vältettyjen arvonlisäverojen, ennakonpidätysten ja työnantajan sosiaaliturvamaksujen määrä oli 666 766 euroa.

Syytekohdassa 21 syyttäjä vaati toissijaisesti A:lle ja B:lle rangaistusta avunannosta syytekohdassa 18 tarkoitettuun törkeään veropetokseen (tekoaika A:n osalta 1.1.2008–23.9.2013 ja B:n osalta 15.12.2009–23.9.2013). Toissijaisen syytteen mukaan A ja B olivat hankkineet tarvitsemaansa työvoimaa X:ltä, vaikka he olivat tienneet, että X harjoittaa toimintaansa veroviranomaisten tietämättä ja maksaa palkan työntekijöille pimeästi käteen. A ja B olivat hyväksyneet X:n laskut, jotka oli tehty kuuden eri yhtiön nimissä, vaikka X:llä ei ollut ollut yhtiöissä minkäänlaista asemaa. A:n ja B:n toiminnan avulla X oli pystynyt harjoittamaan elinkeinotoimintaansa välttäen veroja yhteensä 666 766 euroa, josta B:n vastuuaikaan kohdistui 341 206 euroa.

Verohallinto yhtyi syytteisiin ja vaati vahingonkorvausta vältetyistä veroista syytteissä kuvatuista määristä.

A ja B vaativat, että syytteet hylätään. Z Oy:ssä ei ollut maksettu pimeitä palkkoja, vaan kyse oli alihankinnasta ja toteutuneisiin työtunteihin perustuvien laskujen maksamisesta.

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 18.8.2017 nro 17/131409

Käräjäoikeus totesi, että asiassa oli tullut esille seikkoja, jotka viittaisivat osaltaan siihen, että kysymys ei ollut ollut aidosta sopimussuhteesta Z Oy:n ja toisen osapuolen välillä, ja että A ja B olisivat voineet olla mukana lainvastaisessa järjestelyssä tai siitä tietoisia. Tällaisia seikkoja olivat työntekijöiden henkilökorttien käyttötapa ja se, että Z Oy:n sopimuskumppaneille oli jätetty kertomatta siitä, että Z Oy oli käyttänyt myös muuta kuin omaa työvoimaa. Se, että laskuttavilla yhtiöillä ei ollut ollut omaa työnjohtoa tai työvälineitä, oli osaltaan viitannut siihen, että kysymys oli ollut epäaidosta työnantaja-asemasta, vaikka työnjohdon järjestämisestä ei voitukaan vetää pidemmälle meneviä johtopäätöksiä. Poissaoloista sopiminen ja työntekijöiden yhteydenotot Z Oy:öön ylityö- ja muiden lisien maksamiseen liittyen olivat myös sopineet huonosti siihen, että kysymys olisi ollut työntekijän ja jonkun muun välisestä työsuhteesta. Se, että yhtiöt olivat vaihtuneet ja että vaihtumisten syitä ei ollut Z Oy:ssä selvitelty, viittasi osaltaan siihen, että kysymys oli ollut lainvastaisesta järjestelystä, josta myös A ja B olisivat voineet olla tietoisia.

Se, että työn tekemisestä ja palkasta oli sovittu joko X:n tai toisen henkilön kanssa, tuki käsitystä siitä, että kysymys ei olisi ollut Z Oy:n työntekijöistä. Asiassa ei ollut mitään näyttöä siitä, että A tai B olisivat sopineet edellä mainittujen tai kenenkään muun kanssa lainvastaisista järjestelyistä.

Asiassa oli jäänyt epäselväksi se, millä tavoin A ja B olisivat hyötyneet järjestelystä. Asiassa esitetyn perusteella muiden Z Oy:n sopimuskumppaneiden tuntilaskutus oli ollut sama kuin nyt kysymyksessä olevien yhtiöiden. Rahojen palautumisesta Z Oy:öön oli esitetty vain yhden todistajan kertomus, jonka perusteella ei voitu tehdä kyseisestä seikasta mitään johtopäätöksiä.

Johtopäätöksenään ensisijaisista syytteistä käräjäoikeus totesi, että asiassa esitetyn näytön perusteella oli jäänyt varteenotettava epäily siitä, että A ja B olisivat olleet tietoisia lainvastaisesta järjestelystä. Oli myös mahdollista, että heitä oli erehdytetty. Näin ollen käräjäoikeus hylkäsi A:ta, B:tä ja X:ää koskevat ensisijaiset syytteet kohdissa 1 ja 4.

Syytekohdan 18 osalta käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että X oli välittänyt työntekijöitä Z Oy:n työmaille, toimittanut laskutustietoja Z Oy:lle ja jakanut työntekijöille palkkoja kirjekuorissa. Veronalaisen tulonmuodostuksen oli mahdollistanut keskeiseltä osaltaan X:n toiminta, vaikka X ei ollutkaan työstä laskuttaneiden yhtiöiden muodollinen tai tosiasiallinen toimija. Laskutusyhtiöiden käytön tarkoitus oli ollut pyrkiä todellisten vastuusuhteiden häivyttämiseen. Kuvatuissa olosuhteissa X:ää voitiin pitää liiketoiminnan harjoittajana. Käräjäoikeus katsoi, että X oli menetellyt syytteessä kuvatulla tavalla sillä rajauksella, että menettely oli alkanut 20.12.2010 ja päättynyt 9.9.2013. Rikosta oli pidettävä kokonaisuudessaan törkeänä. X oli välttänyt veroja yhteensä 142 625,81 euroa, mikä määrä hänet velvoitettiin suorittamaan vahingonkorvauksena Verohallinnolle.

Syytekohdan 21 osalta käräjäoikeus viittasi ensisijaisia syytteitä koskeviin perusteluihinsa ja totesi asiassa jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat tienneet tai pitäneet varsin todennäköisenä, että X harjoittaa toimintaansa veroviranomaisten tietämättä ja maksaa palkan työntekijöille pimeästi. Varteenotettavan epäilyn ulkopuolelle ei voitu sulkea sitä, että A:ta ja B:tä oli erehdytetty eikä asiassa ollut tullut esiin selitystä sille, minkä vuoksi heillä olisi ollut syy auttaa X:ää tahallisen rikoksen tekemisessä. Käräjäoikeus hylkäsi A:ta ja B:tä koskevan syytteen avunannosta törkeään veropetokseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Pauliina Hermunen, Emma Hakala ja Otto Ollikainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.4.2019 nro 114490

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että A, B ja X tuomitaan rangaistukseen ensisijaisten syytteiden mukaisesti, ja toissijaisesti, että X tuomitaan rangaistukseen kohdassa 18 myös siltä osin kuin syyte oli käräjäoikeudessa hylätty, ja että A ja B tuomitaan avunannosta törkeään veropetokseen syytekohdan 21 mukaisesti. Syyttäjä tarkisti valituksessaan teonkuvauksiin liittyviä vältettyjen verojen määriä. Verohallinto yhtyi omassa valituksessaan syyttäjän valitukseen ja toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vahingonkorvausvaatimukset tehden niihin määrän osalta syyttäjän tarkistuksia vastaavat korjaukset. X valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte kohdassa 18 hylätään.

Ensisijaisten syytteiden osalta hovioikeus katsoi, että asiassa oli esitetty tiettyjä seikkoja Z Oy:n yhteyksistä pimeää palkkaa saaneisiin työntekijöihin, työntekijöiden hallinnoimiseen ja työntekijöiden työmaille ohjaamiseen ja työnantajan työnjohtoon ja -valvontaan liittyen, jotka saattoivat viitata siihen, että kysymys ei olisikaan ollut itsenäisen alihankkijan tarjoamasta työvoimasta.

Asiassa esitetty näyttö ei kuitenkaan tukenut sitä, että A ja B olisivat pyrkineet yhteisymmärryksessä alihankintayhtiöiden tosiasiallisten toimijoiden kanssa välttämään verovelvoitteita vaihtuvien alihankintayhtiöiden kautta. Lisäksi palkanmaksua ei ollut näytetty koskaan hoidetun Z Oy:n työkohteessa eikä A:n tai B:n ollut näytetty osallistuneen pimeän palkan maksamiseen tai siitä sopimiseen. Ulospäin järjestely oli näyttänyt siltä, että alihankintayhtiöiden tilaajiin, mukaan lukien Z Oy, kohdistama laskutus oli tullut näiden alihankintayhtiöiden liiketoiminnaksi. Asiassa ei siten ollut esitetty näyttöä siitä, että rahat, joita Z Oy oli maksanut alihankintayhtiöiden tileille, olisivat osaksikaan palautuneet Z Oy:lle tai A:lle ja B:lle tai että varojen jakamisesta olisi vallinnut jonkinlainen yhteisymmärrys. Asiassa ei ole myöskään esitetty näyttöä siitä, että A:lla tai B:llä olisi ollut muutoinkaan asemaa tai määräysvaltaa alihankintayhtiöissä.

Näin ollen asiassa oli jäänyt varteenotettava epäily siitä, että Z Oy:n ja alihankintayhtiöiden välillä olisi ollut tietoista järjestelyä ja suunnitelmaa siitä, että kysymyksessä olisi ollut keinotekoinen ja tosiasioita vastaamaton järjestely, jossa pimeään palkanmaksuun liittyvä rahaliikenne olisi ulkoistettu alihankintayhtiöille.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota ensisijaisten syytteiden hylkäämisen osalta.

Toissijaisten syytteiden osalta hovioikeus totesi syytekohdassa 18, että X:n menettelyä voitiin pitää syytteen mukaisen tekoajan alusta saakka kokonaisuuden kannalta merkittävänä. Asiassa ei jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, etteikö X olisi menetellyt syytteessä tarkoitetulla tavalla jo 12.2.2008 alkaen. Tekoajan päättymispäivä oli syytteen mukaisesti 12.11.2013, jolloin X oli velvollinen viimeistään antamaan arvonlisäveroilmoituksen syyskuun 2013 arvonlisäverovelvollisesta myynnistä. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että X ei ollut osallistunut erään syytteessä mainitun yhtiön Z Oy:öön kohdistuneeseen laskutukseen 9.2.–15.3.2009 välisenä aikana eikä vastaavaa verovelvollisuuttakaan tältä ajalta ollut. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota siltä osin kuin X oli tuomittu törkeästä veropetoksesta. Syyksilukemisen ja vältettyjen verojen määrää koskevan muutoksen johdosta X:n välttämien verojen määrä oli hovioikeuden mukaan 515 456,63 euroa, mikä määrä hänet velvoitettiin korvaamaan Verohallinnolle.

Kohdassa 21 hovioikeus totesi ensinnäkin, että Z Oy oli tilannut X:ltä siivous- ja raivaustöiden tekemiseen työvoimaa ja maksanut työvoiman tilaamisesta aiheutuneet alihankintayhtiöiden nimissä toimitetut laskut. A ja B olivat asemansa johdosta vastanneet näistä tilauksista. A:n ja B:n menettelyn ja rikosten välinen yhteys oli kuitenkin välillinen se huomioon ottaen, että kummankin menettely oli osa oikeusjärjestyksen sallimaa elinkeinotoimintaa. Asiassa oli siten arvioitava, olivatko A ja B olleet velvollisia ottamaan omassa toiminnassaan huomioon sen, että työvoiman tilaaminen saattoi edistää myöhempää verorikosta.

Koska kysymys oli keinotekoisesta järjestelystä, sitä seikkaa, että hovioikeus oli edellä kohdassa 18 katsonut X:n verovelvolliseksi Z Oy:n muodollisina sopimuskumppaneina olleiden alihankintayhtiöiden sijaan, ei voitu pitää ratkaisevana avunannon rangaistavuuden edellytysten kannalta. A ja B olivat syytteen tekoaikana tosiasiallisesti hoitaneet alihankintaa ainoastaan X:n kanssa.

Asiassa oli selvitetty, että pimeää palkkaa saaneista työntekijöistä osa oli aloittanut Z Oy:n työmailla työskentelyn jo ennen vuotta 2008, useampi heistä jo vuonna 2006. Kysymys oli siten ollut järjestelystä, joka oli ollut käynnissä syytteen mukaisten tekoaikojen alkaessa. Suurin osa työntekijöistä oli jatkanut työskentelyään Z Oy:n työmailla syytteen mukaisten tekoaikojen loppuun saakka. Työvoiman tilaaminen oli jatkunut usean vuoden ajan. Myös pimeän palkan maksaminen oli ollut jatkuvaa syytteen mukaisina tekoaikoina. A:n ja B:n toimet olivat näin ollen ajallisesti päällekkäisiä X:n syyksiluetun menettelyn kanssa. Työntekijöiden ja laskutuksen määrä sekä toiminnan jatkuvuus huomioon ottaen hovioikeus katsoi edelleen, että A:n ja B:n toimet olivat olleet myös oikeudellisesti merkittäviä.

Hovioikeus katsoi, että A:n ja B:n menettely oli välillisyydestään huolimatta lisännyt verorikoksen tekemisen mahdollisuutta avunannolta edellyttävällä tavalla. A:n ja B:n menettely saattoi siten tulla arvioitavaksi rangaistavana avunantona X:n syyksi luettuun rikokseen.

Tahallisuutta koskevan arvion osalta hovioikeus totesi, että A ja B olivat tienneet epäillä alihankintayhtiöiden toiminnan asianmukaisuutta. X oli edustanut ilman muodollista kelpoisuutta kaikkia syytteessä tarkoitettuja alihankintayhtiöitä, jotka olivat vaihtuneet tiheään ja joiden viestintä oli ollut epätavanomaista. Alihankintayhtiöiden vaihtumisista huolimatta Z Oy:n työmailla oli työskennellyt yhtiöiden nimissä usean vuoden ajan pimeää palkkaa saaneita työntekijöitä, joihin nähden A ja B olivat käyttäneet korostunutta direktio-oikeutta.

Hovioikeus katsoi kokonaisuutta arvioituaan, ettei asiassa jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, etteivätkö A ja B olisi tienneet Z Oy:n työmailla alihankintayhtiöiden nimissä työskennelleiden työntekijöiden saaneen palkkansa pimeänä.

Alihankintayhtiöiden laskutus oli muodostanut merkittävän osan Z Oy:n alihankinnasta ja yhtiöt olivat vaihtuneet varsin tiheään koko X:n harjoittaman toiminnan aikana. A:n ja B:n oli siten täytynyt ymmärtää myös se, että X harjoittaa toimintaansa kokonaisuudessaan veroviranomaisten tietämättä.

Johtopäätöksenään hovioikeus katsoi, että A:n ja B:n menettely oli ollut pääteon edistämisen kannalta olennaista. A:n ja B:n oli näissä olosuhteissa täytynyt mieltää menettelynsä seurauksena olevan veron välttämisen ja heidän oli katsottava suhtautuneen vähintäänkin välinpitämättömästi siihen mahdollisuuteen, että X:n rikos edistyy heidän toimintansa seurauksena.

Hovioikeus tuomitsi A:n ja B:n avunannosta törkeään veropetokseen ja velvoitti A:n osallistumaan X:n vahingonkorvausvelvollisuuteen Verohallinnolle koko korvausmäärästä ja B:n 258 285,49 euron osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Päivi Saukonoja (eri mieltä), Mirjami Paso ja Hanna Vieruaho.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Saukonoja katsoi, että X:n oli näytetty syyllistyneen törkeään veropetokseen kohdassa 18 vasta 16.3.2009 alkaen ja 9.9.2013 saakka. Kohdassa 21 eri mieltä ollut jäsen katsoi jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat ymmärtäneet, että tilaamalla työvoimaa syytteessä mainituilta yhtiöiltä he olisivat menettelyllään edistäneet ja mahdollistaneet X:n syyksi luetun veropetosrikoksen tekemistä. Eri mieltä ollut jäsen ei olisi muuttanut käräjäoikeuden tuomiota tältä osin.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna siihen kysymykseen, ovatko he hovioikeuden selvitetyiksi katsomien seikkojen perusteella syyllistyneet avunantoon törkeään veropetokseen ja ovatko he velvollisia suorittamaan vahingonkorvausta Verohallinnolle.

A ja B vaativat valituksessaan, että syyte kohdassa 21 hylätään ja että heidät vapautetaan kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Syyttäjä ja Verohallinto vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Hovioikeus on tuominnut X:n 12.2.2008–12.11.2013 tehdystä törkeästä veropetoksesta (syytekohta 18). Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että X oli myynyt rakennussiivouspalveluihin liittyvää työvoimaa alihankintana Z Oy:lle kuuden eri yhtiön nimissä, jättänyt tekemättä kaikki ilmoitukset elinkeinotoiminnastaan ja tuloistaan verottajalle ja maksanut kaikki palkat työntekijöille pimeästi käteen. Hovioikeuden mukaan X ei ollut ollut tosiasiallisen määräysvallan käyttäjä työvoimaa myyneissä alihankintayhtiöissä, vaan kyse oli ollut hänen omasta liiketoiminnastaan. X oli hovioikeuden mukaan laskuttanut Z Oy:tä myymästään työvoimasta 2 262 731,29 euroa sekä laiminlyönyt antaa verottajalle kaikki arvonlisäveron ja työnantajasuoritusten valvontailmoitukset ja kausiveroilmoitukset ajalta tammikuu 2008 – tammikuu 2009 sekä maaliskuu 2009 – syyskuu 2013. X:n välttämien verojen yhteismäärä oli ollut 515 456,63 euroa. Vältetty määrä on koostunut arvonlisäverosta, ennakonpidätyksistä sekä työnantajan sosiaaliturvamaksuista. Hovioikeuden tuomio on jäänyt X:n osalta lainvoimaiseksi.

2. Hovioikeus on tuominnut Z Oy:n hallituksen jäsenen ja toimitusjohtajan A:n 1.1.2008–23.9.2013 tehdystä ja hallituksen jäsenen B:n 15.12.2009–23.9.2013 tehdystä avunannosta X:n syytekohdan 18 mukaiseen törkeään veropetokseen (syytekohta 21). Hovioikeuden syyksilukeva tuomio on perustunut siihen, että A ja B olivat edistäneet ja mahdollistaneet X:n syyksi luetun törkeän veropetoksen tekemisen ennen rikosta ja sen aikana. A ja B olivat hankkineet tarvitsemaansa työvoimaa X:ltä, vaikka he olivat tienneet, että X oli harjoittanut toimintaansa veroviranomaisten tietämättä ja maksanut palkan työntekijöille pimeästi käteen. A ja B olivat hyväksyneet X:n laskut, jotka oli tehty kuuden eri yhtiön nimissä ja siitä huolimatta, että X:llä ei ollut ollut yhtiöissä minkäänlaista asemaa. A ja B olivat lisäksi jättäneet omille pääurakoitsijoilleen kertomatta X:ltä ostamastaan aliurakoinnista, ohjanneet hänen työntekijöitään oikeille työmaille ja opastaneet näitä siellä X:n puolesta sekä antaneet työntekijöiden ilmoittaa työnantajakseen Z Oy:n.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeuden A:n ja B:n osalta selvitetyksi katsomassa menettelyssä kyse rangaistavasta avunannosta törkeään veropetokseen.

Avunannon rangaistavuuden edellytykset

4. Rikoslain 5 luvun 6 §:n mukaan avunannosta tuomitaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä. Lainkohdan perusteluissa (HE 44/2002 vp s. 157) on todettu, että avunantoa on kaikkinainen myötävaikuttaminen toisen henkilön tekijänä tekemään tekoon, jota ei ole katsottava rikoskumppanuudeksi tai yllytykseksi. Avunannon ei tarvitse olla seurauksen syntymisen välttämätön edellytys. Muussa tapauksessa avunanto useimmissa tapauksissa jäisi rankaisematta. Kausaalisuusvaatimusta onkin lievennetty avunannon osalta. Aina kuitenkin edellytetään, että avunanto on edistänyt rikosta. Vaaditaan siis, että avunantotoimi on lisännyt rikoksen toteutumisen todennäköisyyttä.

5. Avunannon rangaistavuuden edellytyksiä on arvioitu Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä. Ratkaisussa KKO 2009:75 oli kyse tilanteesta, jossa päätekijä oli syyllistynyt törkeään veropetoksen, kun hän oli usean vuoden ajan laiminlyönyt antaa arvonlisäverotukseen liittyvät veroilmoitukset. Päätekijän avopuolisoa syytettiin avunannosta veropetokseen, koska tämä oli sallinut päätekijän käyttää omaa pankkitiliään siten, että päätekijän liiketoimintaan liittyviä rahasuorituksia oli maksettu avopuolison pankkitilille, josta tämä oli nostanut rahat ja luovuttanut ne edelleen päätekijälle. Korkein oikeus totesi, että päätekijän syyksi oli luettu arvonlisäveroilmoitusten tekemättä jättäminen, mihin liiketoimintaan liittyvän rahaliikenteen järjestämisen tapa ei suoraan liittynyt. Päätekijä oli laiminlyönyt veroilmoitusten tekemisen jo runsaan kahden vuoden ajan ennen kuin avopuolison pankkitiliä oli kahden viimeisen toimintakuukauden aikana käytetty rahasuoritusten vastaanottamiseen. Pankkitilin käyttö oli perustunut ainakin ensisijaisesti siihen, että päätekijä oli joutunut ulosottotoimien kohteeksi. Korkein oikeus katsoi, ettei avunannosta syytetyn avopuolison menettely ollut siinä määrin edistänyt päätekijän kuukausittaisten veroilmoitusten antamatta jättämistä ja siten arvonlisäveron määräämiselle merkityksellisen lakisääteisen velvollisuuden laiminlyömistä, että teko olisi rangaistava avunantona veropetokseen.

6. Ratkaisussa KKO 2009:87 oli puolestaan kyse tilanteesta, jossa päätekijä oli tuomittu törkeästä velallisen petoksesta hänen salattuaan ulosottoselvityksessä tosiasiassa omistamansa, kahden lapsensa nimiin hankitut kiinteistöt. Lapsia syytettiin avunannosta törkeään velallisen petokseen heidän allekirjoitettuaan kiinteistöjen hankintaan tarvittavia valtakirjoja ja kauppakirjoja sekä avattuaan omiin nimiinsä mutta päätekijän käyttöön pankkitilejä kiinteistöihin liittyvää rahaliikennettä varten. Korkein oikeus katsoi, että silloin kun kuvatunlaiset omaisuusjärjestelyt liittyvät velallisen petoksen valmisteluun tai rikoksesta kiinnijäämisen välttämiseen, niihin osallistuminen lisää rikoksen toteutumisen todennäköisyyttä. Toiminta velallisen omaisuuden peittämisessä saattoi Korkeimman oikeuden mukaan tulla arvioitavaksi avunantona velallisen petokseen (kohta 7). Lasten menettelyn tahallisuuden tuli ulottua siihen, että heidän toimintansa on osaltaan tehnyt velallisen petoksen mahdolliseksi ja siten edistänyt tekoa (kohta 8).

7. Ratkaisussa KKO 2015:10 oli käsillä tilanne, jossa törkeästä velallisen epärehellisyydestä tuomittu päätekijä oli käyttänyt eräässä yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa ja ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut yhtiön omaisuutta siirtämällä varoja yhtiön pankkitililtä yhtiössä työskennelleiden puolisonsa ja poikansa pankkitileille. Päätekijän menettely oli aiheuttanut yhtiön maksukyvyttömäksi tulemisen ja oleellisesti pahentanut maksukyvyttömyyttä. Korkein oikeus katsoi, että tilien käyttäminen varojen siirtämiseen oli lisännyt velallisen epärehellisyysrikoksen tekemisen mahdollisuutta avunannolta edellytettävällä tavalla. Päätekijä oli siirtänyt varoja puolisonsa ja poikansa tileille pienissä erissä koko yhtiön toiminta-ajan. Päätekijän poika oli antanut tilinsä verkkopankkitunnukset päätekijälle ja puolisonsa tilille siirrettyjä varoja päätekijä oli käyttänyt tältä saamallaan pankkiautomaattikortilla. Korkein oikeus katsoi, että kuvatuissa olosuhteissa puolison ja pojan menettely ei ollut ollut ainoastaan passiivista päätekijän toiminnan sallimista, vaan se oli sisältänyt myös aktiivisia toimia, jotka olivat edistäneet päätekijän mahdollisuutta siirtää yhtiön tililtä varoja velallisen epärehellisyyden tunnusmerkistön toteuttavalla tavalla. Menettelyä voitiin arvioida rangaistavana avunantona päätekijän syyksi luettuun rikokseen.

8. Korkein oikeus toteaa edeltävään perustuen, että avunantoa on kaikentyyppinen myötävaikuttaminen toisen henkilön tekijänä tekemään tekoon, jota ei ole katsottava rikoskumppanuudeksi tai yllytykseksi. Avunannon rangaistavuus edellyttää tahallista avunantotointa, joka edistää päätekoa ja lisää sen tekemisen mahdollisuutta. Lisäksi avunannon muodostavan myötävaikutuksen on toteuduttava ennen päätekoa tai sen aikana.

Avunannon edellytysten täyttyminen tässä asiassa

9. Päärikosta koskevan hovioikeuden johtopäätöksen mukaan X on rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 momentin 3 ja 4 kohdissa tarkoitetulla tavalla veron välttämistarkoituksessa laiminlyönyt verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, sekä muuten petollisesti aiheuttanut veron määräämättä jättämisen. X on hovioikeuden mukaan kokonaan laiminlyönyt veroviranomaisille annettavien arvonlisäveron ja työnantajasuoritusten valvontailmoitusten sekä kausiveroilmoitusten tekemisen. Korkein oikeus toteaa, että päärikoksessa on kysymys itseverotuksesta, joka tapahtuu verovelvollisen omasta aloitteesta.

10. Z Oy on hankkinut rakennussiivouspalveluihin liittyvää työvoimaa alihankintana useilta alihankintayhtiöltä ja maksanut työvoiman käytöstä niille alihankintayhtiöille, joiden nimissä työvoimaa koskevat laskut on Z Oy:lle toimitettu. Z Oy on maksanut kyseiset varat alihankintayhtiöille sisällöltään asianmukaisten ja tosiasioita vastaavien laskujen perusteella, jotka asiassa esitetyn selvityksen mukaan ovat olleet hinnoitteluperusteiltaan samanlaisia kuin muillakin Z Oy:n alihankkijoilla.

11. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että Z Oy on kuuden alihankintayhtiön osalta hankkinut työvoimaa tosiasiassa suoraan X:ltä käytännössä yhtäjaksoisesti lähes kuuden vuoden ajan. Kyseisen ajanjakson aikana Z Oy on maksanut X:n välittämään työvoimaan liittyviä laskuja kuudelle eri yhtiölle yli 2 miljoonan euron arvosta, vaikka X:llä ei ole ollut mitään muodollista tai tosiasiallista asemaa kyseisissä yhtiöissä. Z Oy ei ole kertonut X:ltä hankkimansa työvoiman käytöstä omille sopimuskumppaneilleen ja on antanut työntekijöiden ilmoittaa työnantajakseen Z Oy:n. Z Oy on ohjannut kyseistä työvoimaa työmaille ja opastanut työntekijöitä siellä X:n puolesta. A ja B ovat Z Oy:n määräysvallan käyttäjinä vastuussa Z Oy:n toiminnasta.

12. Pääteko eli törkeä veropetos on tässä asiassa täyttynyt pelkästään X:n oman ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena. Kysymys on ollut kokonaan verovalvonnan ulkopuolella harjoitetusta toiminnasta, joka on puolestaan perustunut yksinomaan liikesuhteeseen Z Oy:n kanssa. Z Oy:n alihankintayhtiöille suorittamat maksut ovat perustuneet samaan palveluun, jonka tuottamiseen perustuvien työnantajamaksujen ja arvonlisäverojen ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä X on tuomittu. Edellä kuvattu Z Oy:n ja X:n liiketoiminnallinen yhteys liittää A:n ja B:n menettelyn siihen törkeään veropetokseen, joka on luettu X:n syyksi. A:n ja B:n toiminta on edistänyt päätekoa ja lisännyt sen tekemisen mahdollisuutta, koska liikesuhde ja siihen perustuvat maksut vaihtuville yrityksille ovat mahdollistaneet X:lle verovalvonnan ulkopuolelle jätetyn tulonmuodostuksen jatkumisen. Kun A:n ja B:n hovioikeuden selvittämäksi katsoma toiminta on jatkunut pitkään ja yhtäaikaisesti pääteon kanssa, heidän menettelyllään on myös ollut avunannon rangaistavuuden edellyttämä ajallinen yhteys päätekoon.

13. Korkein oikeus katsoo sanotuin perustein, että syytteen teonkuvauksessa kuvattu A:n ja B:n menettely voi tulla arvioitavaksi rangaistavana avunantona X:n törkeään veropetokseen.

14. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A ja B olivat tienneet, että X oli harjoittanut toimintaansa veroviranomaisten tietämättä ja maksanut palkan työntekijöille pimeästi käteen. Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta arvioida A:n ja B:n tahallisuutta eri tavalla kuin hovioikeus on tehnyt. Näin ollen hovioikeuden tuomion muuttamiseen ei ole aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Mika Ilveskero, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Ilmavoimien komentaja A oli saanut tietoja, joiden mukaan lennoston komentaja Y oli johtaessaan Puolustusvoimien vapaaehtoista harjoitusta esiintynyt päihtyneenä ja käyttäytynyt epäasiallisesti harjoitukseen osallistuneita kohtaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n olisi Y:n kurinpitoesimiehenä tullut pyytää esitutkinnan toimittamista muutaman päivän kuluessa siitä, kun hän oli saanut harjoituksen tapahtumista sellaiset tiedot, että hänellä oli ollut syytä epäillä Y:n syyllistyneen sotilasrikokseen. Kun A oli ilman perusteltua syytä tehnyt tutkintapyynnön yli kaksi kuukautta myöhemmin, hän oli tahallaan jättänyt täyttämättä palvelusvelvollisuutensa ja siten syyllistynyt palvelusrikokseen.

RL 45 luku 1 §
L sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa 27 § 1 mom
Yleinen palvelusohjesääntö 60 §
Yleinen palvelusohjesääntö 66 §

Asian tausta

Lemmenjoella on 22.–24.9.2017 järjestetty Puolustusvoimien vapaaehtoinen harjoitus, jonka johtajana on toiminut X:n lennoston komentaja eversti Y. Useat henkilöt ovat harjoituksen aikana ja sen jälkeen tehneet havaintoja Y:n epäasiallisesta käytöksestä ja esiintymisestä humaltuneena harjoituksen aikana.

Tämän rikosasian vastaaja kenraalimajuri A on tapahtuma-aikaan toiminut Ilmavoimien komentajana ja Y:n suoranaisena esimiehenä ja siten tämän kurinpitoesimiehenä.

Asian käsittely hovioikeudessa

Syyte ja vastaus Helsingin hovioikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle hovioikeudessa rangaistusta 29.9.–18.12.2017 tehdystä palvelusrikoksesta. Syytteen mukaan A oli toimiessaan Y:n suoranaisena esimiehenä ja kurinpitoesimiehenä tultuaan tietoiseksi Y:n tekemäksi epäillystä palvelusrikoksesta tai muusta sotilasoikeudenkäyntilaissa tarkoitetusta rikoksesta tai kun hänellä oli ainakin ollut syytä epäillä, että tällainen rikos oli tehty, laiminlyönyt hänelle kurinpitoesimiehenä kuuluneen velvollisuutensa viipymättä huolehtia, että asiassa toimitetaan esitutkinta.

Syytteen mukaan A oli 24.9.2017 alkaen saanut eri tahoilta tietoja, joiden perusteella hänellä oli viimeistään 29.9.2017 ollut vähintäänkin syytä epäillä Y:n rikkoneen Yleisessä palvelusohjesäännössä sotilaalle asetettuja velvoitteita kohtelemalla käskynalaisiaan nöyryyttävällä tavalla, käyttäytymällä muuten epäasiallisesti ja hyvien tapojen vastaisesti sekä esiintymällä ilmeisen päihtyneenä ja siten alkoholin vaikutuksen alaisena, että hänen kykynsä suorittaa palvelusta oli ollut alentunut. A oli tehnyt tutkintapyynnön Y:n menettelystä Pääesikunnan oikeudelliselle osastolle vasta 18.12.2017 sen jälkeen, kun Puolustusvoimien asessori oli kiinnittänyt hänen huomiotaan kurinpitoesimiehen velvollisuuteen huolehtia esitutkinnan toimittamisesta. A oli kuvatulla tavalla menetellessään tahallaan rikkonut tai jättänyt täyttämättä palvelukseen kuuluvan velvollisuutensa.

A kiisti syyttäjän rangaistusvaatimuksen ja vaati syytteen hylkäämistä.

Hovioikeuden tuomio 25.6.2019 nro 128635

Hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen syytteen mukaiseen palvelusrikokseen ja tuomitsi tämän 30 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Hovioikeus totesi, että A:n heti harjoituksen jälkeen saamat tiedot Y:n käyttäytymisestä olivat olleet siinä määrin yksiselitteiset, ettei esitutkinnan käynnistämättä jättäminen ollut enää voinut olla kurinpitoesimiehelle kuuluvan harkintavallan rajoissa. Asiassa esitetty näyttö viittasi varsin vahvasti siihen, että A oli jo aikaisessa vaiheessa päätynyt siihen, että asiassa ei ryhdytä esitutkintaan tai että hän ei ainakaan itse vie rikostutkinta-asiaa eteenpäin.

Hovioikeus totesi, että A oli tehdessään 18.12.2017 Pääesikunnalle tutkintapyynnön viimeistään täyttänyt hänelle lain mukaan kurinpitoesimiehenä kuuluvan velvollisuuden huolehtia siitä, että Y:n asiassa toimitetaan esitutkinta. Pyyntö oli kuitenkin tehty yli kaksi ja puoli kuukautta sen jälkeen, kun A oli saanut ensimmäiset tiedot Lemmenjoen harjoituksen tapahtumista. A:lla oli ollut syytteessä todetuin tavoin viimeistään syys-lokakuun vaihteessa 2017 syytä epäillä Y:n syyllistyneen sotilasrikokseen harjoituksessa 22.–24.9.2017. A ei ollut käynnistänyt esitutkintaa viipymättä ja hän oli näin rikkonut palvelusvelvollisuuttaan.

Tahallisuuden osalta hovioikeus totesi, että A oli ollut korkeassa sotilasvirassa oleva kenraali ja Ilmavoimien komentaja. Kurinpitoesimiehelle esitutkinnan toimittamisesta huolehtivana virkamiehenä kuuluvista velvollisuuksista on säädetty laissa ja säännökset ovat tältä osin yksiselitteisiä. A:n oli täytynyt jo asemansa perusteella olla niistä tietoinen. Ilmavoimien komentajalla oli ollut Ilmavoimien esikunnassa lakimieskoulutuksen saaneita sotilaslakimiehiä, joilta hän olisi voinut tarvittaessa pyytää oikeudellista neuvontaa. A oli kaikista olennaisista seikoista tietoisena tehnyt ratkaisun siitä, että esitutkintaa ei toimiteta tai että hän ei ainakaan vie asiaa eteenpäin. Laiminlyödessään syytteen mukaisesti velvollisuutensa huolehtia siitä, että asiassa toimitetaan viipymättä esitutkinta, A oli toiminut tahallisesti. Tahallisuutta ei voinut poistaa se seikka, että hänellä oli ollut vain vähän kokemusta kurinpitoesimiehenä toimimisesta.

Rangaistusseuraamuksen osalta hovioikeus totesi, että A ei olisi todennäköisesti käynnistänyt esitutkintaa laisinkaan, jollei Puolustusvoimien asessori olisi tähän häntä kehottanut. A:n menettelyä voitiin pitää varsin vahingollisena. Esitutkinnan viivästyminen oli ollut omiaan aiheuttamaan erityisesti harjoitukseen osallistuneiden ja lennoston henkilökunnan keskuudessa sen käsityksen, että korkeassa upseerinvirassa olevia ei kohdella oikeudenhoidossa samalla tavoin kuin muita sotilaita. Kaikki nämä seikat puolsivat kohtuullisen tuntuvaa sakkorangaistusta.

Toisaalta A oli heti ryhtynyt muilla kuin rikosoikeudellisilla keinoilla hoitamaan asiaa. Hän oli kerännyt tietoa, ollut yhteydessä harjoitukseen osallistuneisiin, kertonut toimenpiteistään Pääesikunnalle sekä ryhtynyt valmistelemaan Y:n siirtämistä toisiin tehtäviin. Asiassa ei ollut aihetta myöskään epäillä, että laiminlyönti käynnistää esitutkinta viipymättä olisi johtunut A:n halusta suojella erityisesti Y:tä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä, sotilasjäsenet, eversti Kari Pietiläinen ja eversti Petteri Tervonen, sekä hovioikeudenneuvokset Timo Ojala ja Tuula Myllykangas.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati valituksessaan ensisijaisesti, että syyte hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että hänet jätetään rangaistukseen tuomitsematta tai että rangaistusta ainakin alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Lemmenjoella on 22.–24.9.2017 järjestetty Puolustusvoimien vapaaehtoinen harjoitus, jonka johtajana on toiminut X:n lennoston silloinen komentaja eversti Y. Useat henkilöt ovat harjoituksen aikana tehneet havaintoja Y:n esiintymisestä päihtyneenä sekä tämän epäasiallisesta kielenkäytöstä ja käyttäytymisestä harjoitukseen osallistuneita henkilöitä kohtaan.

2. Y on Helsingin hovioikeuden 25.6.2019 antamalla lainvoimaisella tuomiolla tuomittu rangaistukseen Lemmenjoella 22.–24.9.2017 tehdystä palvelusrikoksesta sekä eräistä muista rikoksista. Hänen on muun ohella katsottu rikkoneen palvelusvelvollisuuksiaan käyttäytymällä Yleisen palvelusohjesäännön vastaisesti epäasiallisesti, hyvien tapojen vastaisesti ja arvoonsa ja asemaansa sopimattomalla tavalla sekä nauttineen alkoholia niin, että hän oli ollut ilmeisen päihtynyt harjoituksen aikana.

3. Kenraalimajuri A on tapahtuma-aikaan toiminut Ilmavoimien komentajana ja Y:n suoranaisena esimiehenä ja siten tämän kurinpitoesimiehenä. Hän on 18.12.2017 tehnyt Pääesikunnan oikeudelliselle osastolle tutkintapyynnön koskien Y:n menettelyä Lemmenjoen harjoituksessa.

4. Syyttäjä on vaatinut A:lle hovioikeudessa ensimmäisenä oikeusasteena rangaistusta 29.9.–18.12.2017 tehdystä palvelusrikoksesta. Syytteen mukaan A oli tultuaan tietoiseksi Y:n tekemäksi epäillystä palvelusrikoksesta tai muusta sotilasoikeudenkäyntilaissa tarkoitetusta rikoksesta tai kun hänellä oli ainakin ollut syytä epäillä, että tällainen rikos oli tehty, laiminlyönyt hänelle kurinpitoesimiehenä kuuluneen velvollisuuden viipymättä huolehtia, että asiassa toimitetaan esitutkinta.

5. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi syytteen mukaisen palvelusrikoksen ja tuominnut tämän 30 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Ilmavoimien komentajana toimiessaan syyllistynyt palvelusrikokseen jättämällä tahallaan huolehtimatta siitä, että Y:tä koskevan rikosepäilyn johdosta käynnistetään viipymättä esitutkinta. Jos A:n katsotaan menetelleen syytteessä kuvatulla tavalla, asiassa on kysymys myös rangaistuksen tuomitsematta jättämisen edellytyksistä ja rangaistuksen mittaamisesta.

7. A on valituksensa perusteena esittänyt ensinnäkin, että hän oli ryhtynyt välittömästi selvittämään asiaa ja suorittanut asian edellyttämiä toimenpiteitä. Hänellä oli ollut kurinpitoesimiehenä harkintavaltaa esitutkinnan käynnistämisessä. Y:n harjoituksen aikainen menettely oli lisäksi A:n mukaan ollut Pääesikunnan ja sen oikeudellisen osaston tiedossa ja A oli jäänyt odottamaan Pääesikunnan ohjausta asiassa. A on joka tapauksessa katsonut toimineensa viipymättä tehtyään tutkintapyynnön 18.12.2017.

Sovellettavat säännökset

8. Rikoslain 45 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan palvelusrikoksesta on tuomittava sotilas, joka rikkoo tai jättää täyttämättä palvelukseen kuuluvan velvollisuuden taikka palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskevan ohjesäännöllä tai muulla tavoin annetun määräyksen, jollei teosta rikoslain 11 luvun 9 a §:ssä, 40 luvun 1–3 tai 5 §:ssä tai 45 luvussa erikseen säädetä rangaistusta. Palvelusrikoksesta tuomitaan saman pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan myös sotilas, joka on palvelustehtävässä siinä määrin alkoholin tai muun huumaavan aineen vaikutuksen alainen, että hänen kykynsä suorittaa palvelusta on alentunut.

9. Sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:n 1 momentin mukaan sotilasoikeudenkäyntiasioita ovat sotilasrikoksia koskevat asiat. Sotilaskurinpidosta ja rikostorjunnasta puolustusvoimissa annetun lain (sotilaskurinpitolaki) 27 §:n 1 momentin mukaan, kun sotilasoikeudenkäyntilaissa tarkoitettu rikos on tullut kurinpitoesimiehen tietoon tai kun on syytä epäillä, että tällainen rikos on tehty, kurinpitoesimiehen on viipymättä huolehdittava, että asiassa toimitetaan esitutkinta. Saman lain 35 §:ssä säädetään Pääesikunnan toimivallasta suorittaa esitutkinta kurinpitoesimiehen pyynnöstä tai syyttäjän määräyksestä.

10. Yleisen palvelusohjesäännön kohdan 60 mukaan esimiehen tehtävänä on määrätietoisesti ylläpitää kuria ja sotilaallista järjestystä sekä kaikin tavoin edistää niiden noudattamista. Jos kuria rikotaan, yritetään rikkoa tai horjutetaan, hänen on ryhdyttävä asian vaatimiin toimenpiteisiin. Kurinpitoesimiehistä ja heidän toimivallastaan on säädetty erikseen. Edelleen kohdan 66 mukaan ollessaan velvollinen puuttumaan käskynalaisen rikkomukseen tai häiriötilanteeseen esimiehen on ryhdyttävä sellaisiin tilanteen ja asian edellyttämiin toimenpiteisiin, joita voidaan pitää tarkoituksenmukaisina.

Arvioinnin lähtökohdat

11. A:lla on Y:n kurinpitoesimiehenä ollut edellä kohdissa 9 ja 10 selostetun sääntelyn perusteella velvollisuus huolehtia siitä, että asiassa toimitetaan esitutkinta viipymättä siinä vaiheessa, kun hänellä on ollut syytä epäillä Y:n syyllistyneen sotilasrikokseen. Asiassa on siten ensiksi arvioitava, missä vaiheessa A:lla on ollut Lemmenjoen tapahtumista siinä määrin kattavat tiedot, että ˮsyytä epäilläˮ -kynnys on ylittynyt.

12. Esitutkintalakia koskevassa hallituksen esityksessä (HE 14/1985 vp s. 16) ja Pääesikunnan joukko-osastossa suoritettavasta esitutkinnasta antamassa ohjeessa on katsottu, että rikosta on syytä epäillä, kun asioita huolellisesti harkitseva ihminen havaintojensa perusteella päätyy tällaiseen tulokseen. Korkein oikeus on palvelusrikosta koskevassa ennakkopäätöksessään KKO 2010:75 (kohdat 14 ja 20) todennut, että silloin, kun rikoksen tapahtumisesta on olemassa vain epäilyjä, kurinpitoesimiehellä on esitutkinnan aloittamisen suhteen harkintavaltaa. Harkintaan vaikuttavat epäillyn rikoksen laatu, siitä saadut tiedot ja olosuhteet myös muutoin.

13. Korkein oikeus toteaa, että esitutkinnan aloittamisen edellyttämä ˮsyytä epäilläˮ -kynnys ei edellytä varmuutta tai edes suurta todennäköisyyttä rikoksen tekemisestä. Sitä, onko asiassa tapahtunut rikos ja mikä voisi olla mahdollinen rikosnimike, vasta tarkemmin selvitetään esitutkinnassa. Esitutkinnan tarkoituksena on selvityksen hankkiminen epäillystä rikoksesta, sen tekijästä ja uhrista mahdollista syyteharkintaa ja oikeudenkäyntiä varten.

A:n saamat tiedot Y:n menettelystä

14. Lemmenjoen harjoituksen päätyttyä siihen osallistunut X:n lennoston esikuntapäällikkö, todistajana kuultu H oli kertomansa mukaan sunnuntaina 24.9.2017 soittanut Ilmavoimien esikunnan esikuntapäällikölle I:lle ja kertonut tälle Y:n epäasiallisesta käyttäytymisestä harjoituksessa. I, jota myös on kuultu todistajana, on vahvistanut H:n soittaneen hänelle tuolloin. I on kertonut välittäneensä H:lta saamansa tiedot harjoituksen tapahtumista välittömästi A:lle, jonka kanssa hän oli tuolloin ollut virkamatkalla. I oli laatinut puhelun perusteella muistiinpanot, jotka on esitetty kirjallisena todisteena asiassa.

15. H on kertonut keskustelleensa harjoituksen tapahtumista puhelimitse myös A:n kanssa heti seuraavana päivänä eli 25.9.2017. Hän oli tuossa yhteydessä kertonut A:lle paitsi omista harjoituksen aikaisista havainnoistaan myös siitä, mitä hän oli kuullut muilta harjoitukseen osallistuneilta. Kaikki kertomukset tapahtumista olivat hänen mukaansa olleet hyvin yhdenmukaisia. A:n kanssa keskusteltuaan H oli pyytänyt neljää harjoitukseen osallistunutta X:n lennoston johtoryhmän jäsentä toimittamaan hänelle kirjallisesti havaintonsa Y:n käyttäytymisestä harjoituksessa. H oli 26.9.2017 lähettänyt sähköpostitse A:lle ja I:lle koonnoksen johtoryhmän jäseniltä saamistaan kirjallisista kuvauksista tapahtumista. Koonnoksessa, joka on esitetty kirjallisena todisteena, on kuvattu yksityiskohtaisesti Y:n karkeaa kielenkäyttöä ja muutoin epäasiallista käyttäytymistä sekä runsasta alkoholinkäyttöä ja esiintymistä päihtyneenä. Koonnoksen kaikissa kuvauksissa Y:n käyttäytymistä on selostettu varsin yhdenmukaisesti ja tavalla, joka on vastannut myös H:n näkemystä tapahtumista.

16. A on heti harjoituksen jälkeisellä viikolla ollut yhteydessä eräisiin harjoitukseen osallistuneisiin henkilöihin, kuten harjoituksessa lääkärinä toimineeseen naishenkilöön sekä todistajana kuultuun kaupunginjohtaja J:hin. J:n mukaan A oli pahoitellut Y:n käyttäytymistä kysymättä häneltä kuitenkaan lisätietoja tapahtumista. J oli puhelinkeskustelun perusteella jäänyt siihen käsitykseen, että A tiesi tarkasti, mitä Lemmenjoella oli tapahtunut. Samaan käsitykseen oli jäänyt myös todistajana kuultu X:n lennoston kilta ry:n puheenjohtaja K, jolle A oli niin ikään soittanut harjoituksen jälkeen pahoitellakseen tapahtunutta. Sekä J että K olivat kertomansa mukaan pitäneet kokonaisuutta vakavana ja kehottaneet A:ta viemään asiaa eteenpäin. J oli lisäksi ilmoittanut harkitsevansa myös itse tutkintapyynnön tekemistä Y:n häneen kohdistamien loukkaavien puheiden vuoksi.

17. A on 29.9.2017 lähettänyt kirjallisena todisteena esitetyn sähköpostiviestin, jonka otsikkona on ˮCase LSTOKOMˮ, Pääesikunnan päällikölle ja Puolustusvoimien henkilöstöpäällikölle. Hän on 5.10.2017 lähettänyt saman viestin myös Puolustusvoimain komentajalle. A:n mukaan viestin lähettämisen tarkoituksena oli raportoida Y:n asiassa tehdyt alustavat toimenpiteet. Viestissä ei ole mainittu nimenomaisesti Lemmenjoen harjoitusta, vaan siinä on viitattu yleisemmin siihen, ˮmitä viikonloppuna koettiin ja miten esimiestyöskentely on 5–6 viikon aikana mennytˮ. A on viestissään ilmaissut huolensa lennoston esimies- ja johtoryhmätyöskentelyn jatkuvuudesta sekä lennoston arvovallan säilymisestä. Hän on lisäksi todennut, että tapauksen hoitamiseen liittyvät ensitoimet oli saatu päätökseen.

18. A on kertonut, että hän oli lukenut H:n hänelle 26.9.2017 lähettämän, edellä kohdassa 15 mainitun sähköpostiviestin vasta useita viikkoja sen lähettämisen jälkeen. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että saatuaan H:lta ja I:ltä heti harjoituksen jälkeen yhdenmukaiset tiedot Lemmenjoen tapahtumista A:lla on Y:n kurinpitoesimiehenä ollut velvollisuus ottaa selvää myös asiaa koskevista uusista viesteistä ja tiedoista. A ei siten voi välttää vastuutaan vetoamalla siihen, ettei hän ole ottanut selvää H:n lähettämän sähköpostiviestin tarkemmasta sisällöstä.

19. Korkein oikeus katsoo edellä selostetun näytön osoittavan, että A:lla on hyvin pian harjoituksen päätyttyä, viimeistään 29.9.2017, ollut X:n lennoston johtoryhmän jäseniltä saatu ja muiden harjoituksessa mukana olleiden vahvistama tieto Lemmenjoen harjoituksen tapahtumista. Kysymys ei enää tässä vaiheessa ole ollut A:n esittämin tavoin pelkistä huhupuheista, joiden perusteella esitutkintaa ei olisi voitu pyytää toimitettavaksi. Jo pelkästään tieto siitä, että Y oli esiintynyt palveluksessa selvästi päihtyneenä, on muodostanut vahvan viitteen tämän syyllistymisestä sotilasrikokseen ja ollut siten peruste huolehtia viipymättä esitutkinnan käynnistämisestä. A on kertomansa mukaan 27.9.2017 puhutellut Y:tä, ja hän on harjoitusta seuranneella viikolla ottanut yhteyttä harjoitukseen osallistuneisiin henkilöihin pahoitellakseen tapahtunutta kysymättä kuitenkaan enää lisätietoja tapahtumista. Lisäksi hän on keskustellut asiasta ainakin jollain tasolla myös omien esimiestensä kanssa. Nämä seikat osoittavat, että A on myös itse pitänyt saamiaan tietoja luotettavina.

20. Edellä sanottu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A:lla on viimeistään 29.9.2017 ollut Lemmenjoen harjoituksen tapahtumista sellaiset tiedot, että hänellä on ollut syytä epäillä, että Y on harjoituksen yhteydessä syyllistynyt sotilasrikokseen.

Onko A tehnyt tutkintapyynnön viipymättä?

Mitä tarkoittaa viipymättä?

21. Korkein oikeus toteaa edellä kohdassa 9 selostetun sotilaskurinpitolain 27 §:n 1 momentin sanamuodon valossa olevan selvää, että esitutkinnan käynnistämisessä ei saa tarpeettomasti viivytellä, vaan tutkintapyyntö tulee tehdä heti, kun sille on olemassa perusteet. Mikäli tutkintapyyntöä ei tehdä heti, sen lykkäämiselle tulee olla perusteltu syy.

22. Esitutkinnan aloittaminen ei edellä kerrotulla tavalla edellytä perustavanlaatuista selvittelyä tai suurta todennäköisyyttä rikoksen tapahtumisesta. Edellä kohdassa 12 mainitussa Pääesikunnan ohjeessa, joka koskee tavanomaista joukko-osastossa suoritettavaa esitutkintaa, on todettu, että ilman erityistä syytä esitutkinnan aloittaminen ei saisi viivästyä kahta vuorokautta pidempään. Pääesikunnan oikeudellisen osaston päällikkö, asessori L sekä Ilmavoimien johtava sotilaslakimies M ovat todistajina kuultuina kertoneet edellä sanotun ohjeen soveltamiskäytännöstä Puolustusvoimissa. Heidän mukaansa yksinkertaisissa ja selvissä asioissa esitutkinta tulee käynnistää yhden tai enintään kahden vuorokauden kuluessa. M:n mukaan harkinta voi olla moninaisempaa esimerkiksi silloin, kun epäiltynä on siviili tai korkeammassa sotilasasemassa oleva henkilö.

23. Korkein oikeus toteaa, että esitutkinnan aloittamisen kynnys määräytyy kysymyksessä olevan menettelyn ja siitä saatavilla olevan selvityksen perusteella ja siten riippumatta siitä, epäilläänkö rikoksentekijäksi esimerkiksi varusmiestä vai korkeammassa sotilasvirassa olevaa henkilöä, kuten joukko-osaston komentajaa. Selvässä ja yksinkertaisessa asiassa, jossa ˮsyytä epäilläˮ -kynnyksen ylittyminen on selvästi havaittavissa, tutkintapyynnön tekeminen ei siten sotilasarvosta riippumatta saa ilman perusteltua syytä kestää muutamaa päivää pidempään.

24. Korkein oikeus on edellä katsonut, että A:lla on viimeistään perjantaina 29.9.2017 ollut käytettävissään sellaiset tiedot, joiden perusteella hänellä on ollut syytä epäillä Y:n syyllistyneen Lemmenjoella sotilasrikokseen. Korkein oikeus katsoo, että A:lla on tämän jälkeen ollut muutama päivä aikaa harkita asiaa, antaa tutkintapyynnön laatimista koskeva toimeksianto alaisilleen sekä huolehtia siitä, että esitutkinnan toimittamista tarkoittava pyyntö toimitetaan eteenpäin Pääesikunnalle. Toimiakseen viipymättä A:n olisi siten tullut viimeistään tiistaina 3.10.2017 huolehtia siitä, että asiassa toimitetaan esitutkinta, mikäli käsillä ei ole ollut perusteltua syytä vielä lykätä esitutkinnan aloittamista.

Onko A selvittänyt asiaa 18.12.2017 asti?

25. A on vedonnut puolustuksekseen myös siihen, että hän oli aina tutkintapyynnön tekemiseen asti selvittänyt asiaa ja hankkinut siitä tutkintapyynnön tekemiseksi tarvittavia lisätietoja.

26. A on kertonut keskustelleensa Y:n menettelyn edellyttämistä henkilöstöhallinnollisista toimenpiteistä Puolustusvoimien henkilöstöpäällikön kanssa lokakuun alussa. Tuossa yhteydessä oli A:n mukaan keskusteltu myös mahdollisista rikosnimikkeistä, joita tapaukseen ei mahdollisia asianomistajarikoksia lukuun ottamatta tuntunut löytyvän.

27. Todistajana kuultu Ilmavoimien henkilöstöosaston apulaisosastopäällikkö N on kertonut saaneensa I:ltä 9.10.2017 alkaneella viikolla 41 tehtäväksi selvittää vielä tarkemmin Lemmenjoen tapahtumia. Selvittelytyö oli valmistunut 23.10.2017 alkaneella viikolla 43. Siitä laaditun, kirjallisena todisteena esitetyn muistion tapahtumainkuvaus vastaa lähes sanasta sanaan edellä kohdassa 15 mainitusta H:n 26.9.2017 sähköpostiviestistä ilmeneviä lennoston johtoryhmän jäsenten antamia tapahtumakuvauksia. N oli toimittanut selvityksensä I:lle, M:lle ja Ilmavoimien henkilöstöpäällikölle, ja muistiota oli käyty suullisesti läpi A:n, M:n ja N:n kesken 7.11.2017. N on kertonut tässä yhteydessä ilmaisseensa A:lle käsityksensä siitä, että asiassa tuli toimittaa esitutkinta. H ja I olivat kertomansa mukaan olleet jo alun perin tätä mieltä.

28. Korkein oikeus toteaa, että A:n 29.9.2017 jälkeen tekemä rikosepäilyn kannalta merkityksellinen selvitystyö on ollut hyvin vähäistä eikä se ole tuonut mitään olennaista lisätietoa tapahtumiin, jotka olivat edellä todetuin tavoin olleet varsin kattavasti selvillä jo 29.9.2017. Tutkintapyyntö, joka oli tehty 18.12.2017, on ollut sisällöltään suppea eikä sen sisältö tue käsitystä siitä, että asian selvittely olisi ollut vaativaa tai työlästä.

29. Ruska-harjoituksen yhteydessä lokakuun alussa 2017 pidetyssä X:n lennoston johtoryhmän kokouksessa läsnä olleet X:n lennoston henkilöstöpäällikkö O ja H sekä lennoston johtamisjärjestelmän päällikkö, viestitekniikkakeskuksen johtaja P ovat todistajina kuultuina kertoneet jääneensä kokouksen jälkeen siihen käsitykseen, että A oli päättänyt olla saattamatta Y:n asiaa esitutkintaan. O on kertonut A:n todenneen Y:n asian olevan loppuun käsitelty ja sitä koskevien tietojen pysyvän A:n kassakaapissa. A oli O:n mukaan tehnyt selväksi sen, että Y:llä oli A:n luottamus, mitä käsitystä tukee Korkeimman oikeuden käsityksen mukaan myös edellä kohdassa 17 selostetun sähköpostiviestin sisältö. Myös J on kertonut hänelle käyneen Ruska-harjoituksen jälkeen selväksi, ettei A aio viedä Y:n asiaa eteenpäin. Niin ikään asessori L on kertonut A:n ilmoittaneen hänelle 15.12.2017 käydyn puhelinkeskustelun aluksi, että Y:n asiassa ei toimiteta esitutkintaa.

30. A, jolla on ollut Ilmavoimien esikunnan viisihenkinen lakimiestiimi käytettävissään tämän kaltaisiin tehtäviin, ei esitetyn näytön perusteella ollut pyrkinyt selvittämään asiaa ja siihen mahdollisesti soveltuvia rikosnimikkeitä näiden lakimiesten kanssa. A on omankin kertomansa mukaan pitänyt asiaa ensisijaisesti lennoston sisäisenä henkilö- ja johtamisongelmana sekä Y:hyn kohdistuvana virkamiesoikeudellisena asiana ja käyneensä sitä läpi lähinnä Puolustusvoimien henkilöstöpäällikön kanssa.

31. Edellä selostetun näytön perusteella Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A:n tarkoituksena ei ole ollut syys-joulukuun 2017 aikana edistää Y:n menettelyn rikosoikeudellista selvittelyä ja sen saattamista esitutkintaan. Asiassa 29.9.2017 jälkeen tehdyt selvittelytyöt eivät näin ollen ole muodostaneet perusteltua syytä olla käynnistämättä esitutkintaa viimeistään 3.10.2017. Sillä seikalla, että A on ryhtynyt Y:n menettelyn johdosta virkamiesoikeudellisiin toimenpiteisiin, ei ole merkitystä arvioitaessa hänelle kurinpitoesimiehenä kuuluvan esitutkinnan käynnistämistä koskevan palvelusvelvollisuuden täyttymistä.

Onko A voinut jäädä odottamaan ohjeistusta Pääesikunnalta?

32. A on vedonnut myös siihen, että Y:n Lemmenjoen harjoituksen aikainen menettely oli ollut Pääesikunnan ja sen oikeudellisen osaston tiedossa ja hän oli odottanut Pääesikunnan ohjeistusta asiassa.

33. Riidatonta on, että A oli syyskuun lopussa 2017 lähettänyt edellä kohdassa 17 kuvatun sähköpostiviestin Pääesikunnan päällikölle ja Puolustusvoimien henkilöstöpäällikölle ja edelleen 5.10.2017 myös Puolustusvoimain komentajalle. Hän on lisäksi edellä kerrotulla tavalla tämän jälkeen käynyt Y:n asiaa ja erityisesti sen virkamiesoikeudellista puolta läpi Puolustusvoimien henkilöstöpäällikön kanssa. Arvioitaessa sitä, onko Pääesikunta ja erityisesti sen oikeudellisia asioita hoitava oikeudellinen osasto A:n 29.9. ja 5.10.2017 toimittaman sähköpostiviestin perusteella tai muutoin ollut tietoinen Y:n menettelystä siten, että A on tämän perusteella voinut perustellusti olettaa Pääesikunnan ohjeistavan häntä esitutkinnan aloittamisesta, on huomioitava seuraavat seikat.

34. Edellä kohdassa 9 todetuin tavoin Pääesikunta voi suorittaa esitutkinnan vain kurinpitoesimiehen pyynnöstä tai syyttäjän määräyksestä. A ei ole edes väittänyt, että hänen 29.9. ja 5.10.2017 lähettämänsä viesti olisi ollut tarkoitettu pyynnöksi esitutkinnan käynnistämisestä tai että käsillä olisi hänen käsityksensä mukaan ollut tilanne, jossa Pääesikunta olisi ilman A:n pyyntöä voinut suorittaa esitutkinnan.

35. Kuten edellä kohdassa 17 on todettu, A:n 29.9. ja 5.10.2017 lähettämässä sähköpostiviestissä ei ole suoraan viitattu Lemmenjoen harjoitukseen tai muutoinkaan mihinkään yksilöityyn Y:n käyttäytymiseen, saati syntyneeseen rikosepäilyyn. A ei ole viestissä esittänyt minkäänlaista pyyntöä siitä, että viestin vastaanottajat tai Pääesikunta selvittäisivät asian rikosoikeudellista puolta tai antaisivat hänelle ohjeistusta siitä, miten hänen tulee asiassa toimia. Viestiä ei ole toimitettu Pääesikunnan oikeudelliselle osastolle tai Puolustusvoimien asessorille, jolle oikeudelliset asiat kuuluvat. Viestin perusteella ei voida tehdä päätelmiä siitä, mitä muita keskusteluja A on mahdollisesti käynyt Pääesikunnan henkilökunnan kanssa aiheesta. Tältä osin on kuitenkin huomionarvoista, että A ei ole edes väittänyt toimittaneensa Pääesikuntaan kirjallisesti mitään yksilöityä selvitystä Lemmenjoen tapahtumista ja Y:n käyttäytymisestä siellä, esimerkiksi H:n hänelle 26.9.2017 sähköpostitse toimittamaa koonnosta tai sitä vastaavaa N:n viikolla 43 valmistunutta selvitystä.

36. A on kertonut tavanneensa asessori L:n kaksi kertaa Pääesikunnan käytävillä, missä yhteydessä oli hänen mukaansa keskusteltu Y:n tapauksen etenemisestä. Ensimmäinen tapaaminen oli ollut 23.10.2017 alkaneella viikolla, jolloin A oli kertomansa mukaan tiedustellut L:ltä, oliko X:n lennoston komentajan asiassa jotain uutta ja oliko J tehnyt tutkintapyyntöä kunnianloukkauksesta. L oli A:n mukaan vastannut selvittävänsä asiaa. L ei A:n mukaan ollut vaikuttanut yllättyneeltä, ja A on kertonut L:n vastauksesta päätelleensä tämän tietävän, mistä tapauksesta puhuttiin. Toinen käytävätapaaminen oli ollut marraskuun lopussa tai joulukuun alussa 2017. Tuolloin L oli A:n kertoman mukaan tokaissut töykeästi hänelle Pääesikunnan hoitavan asiaa.

37. L on kertonut kuulleensa ensimmäistä kertaa Lemmenjoen harjoituksen tapahtumista vasta 8.12.2017, jolloin Pääesikunnan oikeudelliselle osastolle oli saapunut asiaa koskeva vihjetieto. Oikeudellinen osasto oli heti ryhtynyt selvittämään asiaa ja ollut yhteydessä Ilmavoimien esikuntaan ja X:n lennoston henkilökuntaan.

38. L on kertonut keskustelleensa asiasta puhelimessa A:n kanssa 15.12.2017. L:n tiedusteltua syytä sille, miksi Y:n asiassa ei ollut tehty tutkintapyyntöä, A oli ilmoittanut, että asia oli hoidettu ja että tutkintaa ei toimiteta. A oli L:n mukaan todennut, että Y on pyytänyt anteeksi käyttäytymistään ja että myös muita työilmapiiritoimia on tehty. L:n mukaan A oli vähätellyt asian vakavuutta ja pyrkinyt vakuuttamaan myös L:n siitä, ettei asiaa tarvitse enemmälti käsitellä. Puhelun kuluessa A oli maininnut vielä myös sen, että Pääesikunta tietää asiasta, ja viitannut kohdassa 17 selostettuun sähköpostiviestiinsä. L on kuitenkin kertonut itse nähneensä ensimmäisen kerran mainitun sähköpostiviestin vasta 15.12.2017 A:n välitettyä sen hänelle puhelinkeskustelun aikana. Kun L oli tiedustellut dokumenttia koskien päätöstä jättää tutkintapyyntö tekemättä, A oli alkanut perua puheitaan todeten selvittelevänsä vielä asiaa ennen lopullista päätöksentekoa. L oli kehottanut A:ta tekemään välittömästi tutkintapyynnön sillä uhalla, että hän muutoin kääntyy Puolustusvoimain komentajan tai syyttäjän puoleen. Hän oli vielä soittanut M:lle ja pyytänyt tätä avustamaan A:ta tutkintapyynnön tekemisessä. Tutkintapyyntö oli tämän jälkeen saapunut oikeudelliselle osastolle 18.12.2017.

39. L ei ole muistanut käyneensä A:n kanssa tämän mainitsemia kohdassa 36 selostettuja käytäväkeskusteluja Lemmenjoen tapahtumista taikka Y:n käyttäytymisestä siellä. Epäviralliset käytäväkeskustelut tämän tyyppisissä asioissa olisivat L:n mukaan vastoin kaikkia oikeudellisen osaston käytäntöjä. L:n mukaan nyt käsillä olevan kaltainen rikosepäilyä koskeva asia valmistellaan kyseisen esikunnan omien lakimiesten toimesta ja asiointi Pääesikunnan suuntaan tapahtuu kirjallisesti. Mikäli A olisi pysäyttänyt hänet Pääesikunnan käytävällä ja halunnut keskustella tällaisesta asiasta, L olisi ohjeistanut A:ta toimimaan edellä kerrotulla tavalla. L on sen sijaan pitänyt mahdollisena, että jonkinlaista yleistä keskustelua häirinnästä tai vastaavista ajan ilmiöistä on saatettu syksyn 2017 aikana käydä Pääesikunnan käytävillä.

40. I, M ja N ovat kertoneet A:n maininneen heille, että Y:n asia on Pääesikunnan ja myös asessori L:n tiedossa ja selvittelyn alla. M on tämän kuultuaan neuvonut A:ta odottamaan, millaista ohjeistusta Pääesikunnasta annetaan. M on kertomansa mukaan olettanut, että Pääesikunnalla ja A:lla on ollut samat tiedot Lemmenjoen tapahtumista ja Y:n menettelystä siellä.

41. Korkein oikeus toteaa, että kukaan ulkopuolinen henkilö ei ole tehnyt välittömiä havaintoja A:n väittämistä ja L:n kiistämistä käytäväkeskusteluista heidän välillään. I:n, M:n ja N:n käsitykset asiasta ovat perustuneet A:n heille kertomaan. Esitetyn näytön valossa on selvitetty, että kukaan muu kuin A ei ole ollut Ilmavoimien esikunnasta yhteydessä Pääesikuntaan eikä kukaan asiassa kuultu henkilö ole ollut tietoinen siitä, mitä tietoa ja aineistoa A oli Pääesikunnalle toimittanut Lemmenjoen tapahtumista.

42. Pääesikunnan oikeudellinen osasto on asessori L:n johdolla heti vihjetiedon saatuaan 8.12.2017 ryhtynyt pikaisiin toimiin Y:n menettelyn esitutkintaan saattamiseksi. Tähän nähden Korkein oikeus ei pidä uskottavana väitettä siitä, että yksilöityä tietoa Lemmenjoen tapahtumista olisi ollut Pääesikunnan oikeudellisella osastolla A:n kertomalla tavalla jo aikaisemmin. Pelkästään 29.9. ja 5.10.2017 lähettämänsä sähköpostiviestin perusteella A ei ole voinut olettaa Pääesikunnan ottaneen asiaa hoitaakseen. Ottaen lisäksi huomioon L:n uskottavana pidettävän kertomuksen oikeudellisissa asioissa vakiintuneesti noudatettavista menettelytavoista Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että A:n ja L:n kesken mahdollisesti käydyt yleisluontoiset käytäväkeskustelut eivät ole olleet sisältönsä puolesta sellaisia, että A on niiden perusteella voinut perustellusti olettaa Pääesikunnan ottaneen Y:n rikosepäilyä koskevan selvittelyn hoitaakseen ja tulevan antamaan A:lle ohjeistusta asiassa. Kuten edellä on todettu, A ei ole edes väittänyt missään vaiheessa suoranaisesti pyytäneensä ohjeistusta Pääesikunnalta, saati tehneensä sille tutkintapyyntöä asiassa.

43. Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A ei ole voinut olla perustellusti siinä käsityksessä, että Pääesikunta hoitaa Y:n asiaa siten, että hänellä kurinpitoesimiehenä ei ole velvollisuutta toimia asiassa vaan hän voi odottaa passiivisena Pääesikunnan ohjeistusta. Kurinpitoesimiehen tulee sotilaskurinpitolain säännösten mukaan olla aloitteellinen rikosepäilyn saattamiseksi esitutkintaan, joten vastuu asian eteenpäin viemisen valvonnasta on joka tapauksessa ollut A:lla. A ei voi välttää lakiin perustuvaa vastuutaan kurinpitoesimiehenä vedoten myöskään siihen, että Ilmavoimien työjärjestyksen mukaan jonkun olisi ilman hänen määräystään tullut valmistella ja esitellä tutkintapyynnön tekemistä koskeva ratkaisuehdotus.

Tahallisuus

44. Korkein oikeus toteaa, että kysymyksessä olevat kurinpitoesimiehen toimintaa ja esitutkinnan toimittamista koskevat edellä kohdissa 8–10 selostetut säännökset ja määräykset ovat olleet varsin selkeät ja yksiselitteiset. A on ollut korkeassa asemassa oleva sotilas ja hänellä on ollut korostunut velvollisuus ottaa selvää häntä velvoittavista säännöksistä, ohjeista ja määräyksistä ja tuntea ne. A:n on täytynyt ymmärtää, että kyseisten säännösten ja määräysten noudattaminen on keskeinen osa hänen palvelusvelvollisuuksiaan kurinpitoesimiehenä.

45. A on hyvin pian Lemmenjoen harjoituksen päätyttyä tullut tietoiseksi Y:n palveluksenaikaisesta epäasiallisesta käyttäytymisestä, runsaasta alkoholinkäytöstä ja esiintymisestä päihtyneenä. Esitutkinnan aloittamisen edellyttämä ˮsyytä epäilläˮ -kynnys on ylittynyt selvästi. Ilmavoimien esikuntapäällikkö I sekä useat muut henkilöt, joilla oli ollut samat tiedot kuin A:lla, olivat kehottaneet A:ta huolehtimaan asian saattamisesta esitutkintaan. A:n on vallinneissa olosuhteissa täytynyt pitää vähintään varsin todennäköisenä, että esitutkinnan toimittamatta jättäminen tai viivyttely esitutkinnan toimittamisessa on vastoin hänen palvelusvelvollisuuksiaan. Hänen menettelynsä on siten ollut tahallista.

Johtopäätös ja syyksilukeminen

46. Edellä sanotuilla perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A on viimeistään 29.9.2017 tullut tietoiseksi Y:n tekemäksi epäillystä sotilasrikoksesta ja hänen olisi Y:n kurinpitoesimiehenä viimeistään 3.10.2017 tullut huolehtia siitä, että asiassa toimitetaan esitutkinta. Tehdessään tutkintapyynnön vasta 18.12.2017 hän on tahallaan jättänyt täyttämättä sotilaskurinpitolain 27 §:n 1 momentissa ja Yleisessä palvelusohjesäännössä asetettuihin määräyksiin perustuneen palvelusvelvollisuutensa viipymättä huolehtia siitä, että asiassa toimitetaan esitutkinta. A on menettelyllään syyllistynyt palvelusrikokseen.

Rangaistuksen määrääminen

47. Rikoslain 45 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan palvelusrikoksesta tuomitaan kurinpitorangaistus tai vankeutta enintään yksi vuosi. Sotilaskurinpitolain 4 §:n 2 momentin mukaan tilanteessa, jossa rikoksesta on säädetty seuraamukseksi kurinpitorangaistus, saadaan sen asemesta tuomita sakkoa.

48. Hovioikeus on tuominnut A:n 30 päiväsakkoon. Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole tekoajan muutoksesta huolimatta ilmennyt syytä arvioida rangaistusseuraamusta toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Perusteita jättää A rikoslain 6 luvun 12 §:n nojalla rangaistukseen tuomitsematta ei ole ilmennyt.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

Hovioikeudessa A:n syyksi luetun palvelusrikoksen tekoaika muutetaan alkavaksi 4.10.2017. Tätä aikaisemmalta ajalta syyte hylätään.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Tuomo Antila, Lena Engstrand, Asko Välimaa ja Alice Guimaraes-Purokoski sekä sotilasjäsenet, prikaatikenraali Mikko Heiskanen ja prikaatikenraali Vesa Virtanen. Esittelijä Paula Jutila.

Syytteen mukaan A oli A:n ja B:n välisessä omaisuuden osituksessa erehdyttänyt sen toimittanutta pesänjakajaa jättämällä ilmoittamatta avioeron vireille tulon jälkeen saamansa osinkotulot osittain omistamastaan osakeyhtiöstä, jossa hän työskenteli. Kysymys siitä, olivatko maksetut osingot avio-oikeuden alaista omaisuutta ja oliko A syyllistynyt hovioikeuden hänen syykseen lukemaan törkeään petokseen. Ks. KKO:1994:6

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyttäjän ja asianomistajan vaatimukset Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä petoksesta. Syytteen mukaan A oli 26.3.2013–29.7.2013 hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä salaamalla omaisuuttaan osituksessa erehdyttänyt tai ainakin yrittänyt erehdyttää osituksen 29.7.2013 toimittanutta pesänjakajaa tai tämän erehdystä hyväksi käyttämällä saanut tämän toimittamaan virheellisen osituksen. A oli pesänjakajan toimittamassa osituksessa jättänyt ilmoittamatta osittain omistamansa osakeyhtiön 26.3.2013 päättämästä vuoden 2012 osingosta. Pesänjakaja oli A:n varojen määrästä erehtyneenä toimittanut virheellisen osituksen, koska siinä ei ollut A:n varoina otettu huomioon tämän saamaa 54 000 euron osinkoa. A oli siten saanut itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä. Teosta oli aiheutunut B:lle ainakin 27 000 euron suuruinen taloudellinen vahinko tai ainakin sen suuruinen taloudellisen vahingon vaara. Petoksessa oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä ja petos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Asianomistaja B yhtyi syyttäjän rangaistusvaatimukseen.

Käräjäoikeuden tuomio 8.12.2017 nro 17/150471

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä jättänyt ilmoittamatta vuodelta 2012 jaetun osingon sekä siten erehdyttämällä pesänjakajaa tai tämän erehdystä hyväksi käyttäen saanut tämän toimittamaan virheellisen osituksen. A:n oli selvitetty aiheuttaneen B:lle taloudellisen vahingon tai ainakin taloudellisen vahingon vaaran.

Käräjäoikeus totesi, että ositusperusteen syntyhetki oli ollut 6.7.2011, jolloin A:n ja B:n avioero oli tullut vireille, ja osituksen toimittamisajankohta oli ollut 29.7.2013. Avioliittolain selkeä lähtökohta oli se, että ositusperusteen syntyhetken jälkeen puolison ansaitsema omaisuus, kuten hänen palkkatulonaan saamansa, ei enää kuulu puolison avio-oikeuden alaiseen ja osituksessa tasingon osalta huomioitavaan varallisuuteen. Toisaalta avio-oikeuden alaisen omaisuuden tuotto kuuluu avio-oikeuden alaisuuteen ajalta osituksen päättymiseen asti. A ei ollut kysyttäessä ilmoittanut pesänjakajalle omistamastaan katsastusyhtiöstä vuodelta 2012 maksettua osinkoa määrältään 54 000 euroa. A:lla ja B:llä ei ollut ollut avioehtosopimusta. Myöhemmin A oli osituksen moitetta koskevassa riita-asiassa myöntänyt osinkotulon kuuluvan avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen, mutta tämän myöntämisen oli katsottava tapahtuneen erehdyksestä.

Käräjäoikeus totesi, että katsastusyhtiön toiminta sekä sen synnyttämä tuotto oli pitkälti perustunut yhtiön kahden omistajan ja sen hallinnossa toimineiden henkilöiden lähes päivittäiseen työpanokseen. Katsastustoiminnan tekninen luonne ja sitä koskevan lainsäädännön erityisluonne sekä niiden vaatimat pääomapanostukset huomioiden käräjäoikeus arvioi enemmän selvityksen puuttuessa, että A:n vuodelta 2012 saamista tuotoista 10 800 euroa olisi pitänyt ilmoittaa osituksessa. Käräjäoikeus katsoi, ettei kyseinen määrä täyttänyt törkeän petoksen tunnusmerkistössä mainittua huomattavan hyödyn edellytystä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n petoksesta 70 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Vesa-Matti Valkama.

Turun hovioikeuden tuomio 15.10.2018 nro 18/143932

B valitti hovioikeuteen ja vaati A:n tuomitsemista syytteen mukaisesti törkeästä petoksesta.

A teki vastavalituksen. A vaati, että syyte petoksesta hylätään.

Hovioikeus totesi, että asiassa oli kysymys siitä, oliko A:lle maksetun osingon jakoperusteena ollut hänen työpanoksensa yhtiössä vai hänen osakeomistuksensa määrä. Tuloverolain 33 b §:n 3 momentin mukaan osinko on ansiotuloa, jos osingon jakoperusteena yhtiöjärjestyksen määräyksen, yhtiökokouksen päätöksen, osakassopimuksen tai muun sopimuksen mukaan on osingonsaajan työpanos. Hovioikeuden mukaan osinko ei ollut korvausta työpanoksesta pelkästään sen johdosta, että yhtiön tulos oli kertynyt osingonsaajan työpanoksen johdosta.

Hovioikeus totesi, että osingon jakoperusteena ei ollut A:n työpanos yhtiössä, vaan osinko oli maksettu A:lle tämän omistamien osakkeiden perusteella ja suhteessa. A:n olisi tullut ilmoittaa osituksessa saamansa 54 000 euron osinko hänen avio-oikeuden alaisen omaisuutensa tuottona. Salaamalla sanotun seikan hän oli toiminut tahallaan ja saanut pesänjakajan toimittamaan virheellisen osituksen. Teolla oli tavoiteltu 27 000 euron huomattavaa hyötyä ja teko oli olosuhteet huomioon ottaen ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Hovioikeus tuomitsi A:n törkeästä petoksesta 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Elina Paasivirta, Matti Kolehmainen ja Pirjo Tammio. Esittelijä Juho Angervo (mietintö).

Esittelijä Angervo lausui mietinnössään, että A:n saamaa osinkoa ei ollut näytetty ylimitoitetuksi eikä avio-oikeuden alaisena omaisuutena huomioon otettavaksi, joten syyte oli hylättävä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa koskemaan kysymystä siitä, täyttääkö A:n syyksi luettu menettely törkeän petoksen tunnusmerkistön.

Valituksessaan A vaati, että syyte hylätään tai että hänen syykseen luetaan enintään käräjäoikeuden tuomitsema petos. Joka tapauksessa rangaistusta oli alennettava.

Vastauksissaan syyttäjä ja B vaativat valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeusasteiden ratkaisut

1. A:n ja B:n avioerohakemus oli tullut vireille 6.7.2011. Ositusta toimitettaessa A:n asiamies oli 25.3.2013 ilmoittanut pesänjakajalle A:n tilikaudelta 2011 saamat osingot katsastusyhtiöstä, jonka osakekannasta hän omisti puolet. Asiamies oli samalla ilmoittanut, ettei yhtiö ollut maksanut A:lle osinkoa 31.12.2012 päättyneeltä tilikaudelta. Katsastusyhtiö oli kuitenkin 26.3.2013 päättänyt jakaa osinkoa tilikaudelta 2012 yhteensä 108 000 euroa, josta A:n osuus on ollut 54 000 euroa. A ei ollut ilmoittanut viimeksi mainittua osinkoa pesänjakajalle eikä sitä ollut otettu huomioon 29.7.2013 toimitetussa osituksessa. B:n nostaman osituksen moitekanteen perusteella ositusta oli tältä osin oikaistu.

2. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä petoksesta. Teonkuvauksen mukaan A oli salaamalla omaisuuttaan 54 000 euron osalta osituksessa erehdyttänyt tai ainakin yrittänyt erehdyttää osituksen toimittanutta pesänjakajaa tai tämän erehdystä hyväksi käyttämällä saanut tämän toimittamaan virheellisen osituksen. Teosta oli aiheutunut B:lle 27 000 euron suuruinen taloudellinen vahinko tai ainakin sen suuruinen taloudellisen vahingon vaara. Petoksessa oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä ja se oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. B on yhtynyt rangaistusvaatimukseen ja vaatinut, että A velvoitetaan korvaamaan hänelle rikoksella aiheutettuna vahinkona viivästyskorkoa 27 000 euron pääomalle tekopäivästä lukien. A on suorittanut sanotun pääoman B:lle.

3. A on kiistänyt syytteen ja katsonut, että osinko on kokonaisuudessaan perustunut hänen työpanokseensa, minkä vuoksi osinko ei ole osaksikaan kuulunut avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen.

4. Käräjäoikeus on tuomiossaan arvioinut, että osinkojen 54 000 euron yhteismäärästä ainakin 20 prosenttia eli 10 800 euroa oli koostunut sellaisista tuloista, jotka avioliittolain säännösten ja niiden vakiintuneen tulkinnan perusteella A:n olisi tullut osituksessa ilmoittaa avio-oikeuden alaisina tuloinaan. Ottaen huomioon sanotun tulon vaikutus tasinkona maksettavaan määrään A oli aiheuttanut B:lle syytteessä mainitun määrän sijasta 5 400 euron suuruisen taloudellisen vahingon tai ainakin sen suuruisen vahingon vaaran. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle petoksesta 70 päivän ehdollisen vankeusrangaistuksen.

5. B:n valituksesta hovioikeus on lukenut A:n syyksi törkeän petoksen katsoen, että hänen saamansa osinko oli ollut kokonaisuudessaan avio-oikeuden alaista omaisuutta. Osingon jakoperusteena ei ollut ollut A:n työpanos, vaan osinko oli maksettu hänen omistamiensa osakkeiden perusteella. Teolla oli tavoiteltu syytteen mukaista 27 000 euron suuruista huomattavaa hyötyä ja teko oli olosuhteet huomioon ottaen ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä. Hovioikeus on korottanut ehdollisen vankeusrangaistuksen kuudeksi kuukaudeksi.

Sovellettava rikoslain säännös ja kysymyksenasettelu

6. Petoksesta tuomitaan rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista hyötyä taikka toista vahingoittaakseen, erehdyttämällä tai erehdystä hyväksi käyttämällä saa toisen tekemään tai jättämään tekemättä jotakin ja siten aiheuttaa taloudellista vahinkoa erehtyneelle tai sille, jonka eduista tällä on ollut mahdollisuus määrätä. Mainitun luvun 2 §:n mukaan petosta on pidettävä törkeänä muun muassa silloin, kun siinä tavoitellaan huomattavaa hyötyä ja petos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

7. Asiassa on harkittavana se, onko A:lle tilikaudelta 2012 maksettua osinkoa pidettävä kokonaan avio-oikeuden alaisena osituksessa huomioon otettavana omaisuutena ja täyttääkö A:n syyksi alemmissa oikeuksissa luettu menettely törkeän petoksen tunnusmerkistön.

Sovellettava avioliittolain säännös ja oikeuskäytäntö

8. Avioliittolain 90 §:n 1 momentin mukaan omaisuuden ositusta toimitettaessa on omaisuutena, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta, pidettävä 1) omaisuutta, jonka puoliso on ansainnut taikka saanut perintöä, lahjana tai testamentin nojalla avioliiton purkauduttua toisen puolison kuoleman vuoksi; 2) omaisuutta, jonka puoliso on ansainnut taikka saanut perintönä, lahjana tai testamentin nojalla sen jälkeen, kun avioeroa koskeva asia on tullut vireille.

9. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 62/1986 vp s. 64) todetaan pykälässä säänneltävän avio-oikeuden ajallista ulottuvuutta ja se, minä ajankohtana avio-oikeus katkeaa toisen puolison myöhempiin omaisuuden saantoihin nähden. Ansaitulla omaisuudella tarkoitetaan esimerkiksi rahavaroja, jotka toinen puoliso on ansainnut omalla työllään, sekä tällaisilla varoilla hankittua omaisuutta. Pykälän 1 momentin 1 kohtaan liittyen lausutaan, että puolison kuoleman jälkeen kertynyt avio-oikeuden alaisen omaisuuden tuotto, samoin kuin avio-oikeuden alaisen omaisuuden sijaan tämän ajankohdan jälkeen tullut omaisuus, olisi sen sijaan luettava osituksessa avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi.

10. Avioeroasian vireilletulo aiheuttaa sanotun 1 momentin 2 kohdan mukaisesti aviopuolisoiden avio-oikeusyhteyden katkeamisen. Oikeuskäytännössä avio-oikeus on myös avioerotilanteissa käsittänyt paitsi sen omaisuuden, jonka puoliso omisti ositusperusteen syntyessä, myös tämän omaisuuden tuoton ositukseen toimittamiseen saakka (ks. KKO 1994:6). Välillisesti tämä ilmenee avioliittolain 86 §:n 2–3 momentin säännöksissä, joiden mukaan puolison on osituksessa tehtävä tili sekä omaisuuden vallinnasta että sen tuotosta ositusperusteen jälkeiseltä ajalta.

11. Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussa KKO 1994:6 katsonut, että apteekkitoiminnan harjoittaminen oli perustunut olennaisilta osiltaan apteekkarin henkilökohtaiseen ammattitaitoon ja työpanokseen. Lisäksi toiminta oli edellyttänyt, että apteekkari oli pysyväisluonteisesti sijoittanut siihen varoja ainakin kaluston ja kojeiston sekä lääkevaraston hankintaan. Apteekkiliikkeen tulot olivat siten olleet apteekkarin työn ja omaisuuden yhteisvaikutuksen tulos. Tämän johdosta vain osan avio-oikeuden alaisen apteekkiliikkeen tuloksesta ositusperusteen syntymisen ja osituksen väliseltä ajalta oli katsottu olleen apteekkarin avio-oikeuden alaisen omaisuuden tuottoa. Omaisuuden tuoton suuruutta vahvistaessaan Korkein oikeus on ottanut huomioon apteekkarin henkilön keskeisen merkityksen apteekkitoiminnassa, asianomaisen apteekin toiminnan tuloksen ja apteekkarin siihen sijoittaman omaisuuden arvon.

Asiassa esitetty selvitys

12. A:n ja B:n avioerohakemus on tullut vireille ennen tilikautta 2012, jolta kysymyksessä oleva osinko on maksettu. Osituksessa B:lle on tasinkona siirtynyt puolet A:n omistamista katsastusyhtiön osakkeista. B:n nostaman osituksen moitetta koskevan kanteen perusteella käräjäoikeus on tuomiossaan 24.7.2015 muuttanut ositusta muun muassa siten, että A:n varoihin on tämän myöntämänä lisätty 54 000 euron osinko. Tältä osin käräjäoikeuden tuomio on tullut lainvoimaiseksi. Asiassa on myös selvitetty, että A on maksanut tasingon kokonaisuudessaan 11.10.2017 mennessä.

13. Alempien tuomioistuinten tuomioissa on todettu, että A on yleensä nostanut palkkaa katsastusyhtiöstään rajoitetusti ja verotuksellisista syistä loput palkasta on nostettu osinkona. A on valituksessaan todennut, että hän on tehnyt katsastusmiehenä ja katsastuksesta vastaavana henkilönä kokoaikaisesti töitä katsastusyhtiönsä hyväksi eikä ole nostanut palkkaa yhtiöstään vuonna 2012, mitä seikkoja syyttäjä ja B eivät ole riitauttaneet.

14. Kirjallisena todisteena esitetystä katsastusyhtiön vuoden 2012 tilinpäätöksestä ilmenee, että yhtiön liikevaihto on ollut 156 665,83 euroa, liiketoiminnan muut tuotot 894 000 euroa ja tilikauden voitto 1 020 462,42 euroa. Yhtiön vapaaseen omaan pääomaan on jätetty 1 092 841 euroa. Hovioikeudessa on asianosaisten yhdenmukaisin ilmoituksin selvitetty, että katsastusyhtiö on vuonna 2012 myynyt omistamansa toisen katsastusaseman osakkeet, ja yhtiön liiketoiminnan muut tuotot ovat muodostuneet tästä myynnistä saadusta tulosta.

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Nyt käsiteltävänä olevassa rikosasiassa A on kiistänyt sen, että osinko vuodelta 2012 kuuluu ositettavaan varallisuuteen. A on katsonut, ettei osituksen moitetta koskeneessa oikeudenkäynnissä annetulla ratkaisulla ole merkitystä tässä asiassa, koska hän on moiteoikeudenkäynnissä silloisen asiamiehensä antaman virheellisen neuvon perusteella myöntänyt tämän seikan.

16. Oikeuskäytännön mukaan aiemmassa oikeudenkäynnissä lainvoimaisesti ratkaistulla kysymyksellä voi olla uudessa oikeudenkäynnissä todistusvaikutus, jonka merkitys on kuitenkin arvioitava tapauskohtaisesti (KKO 2005:90 kohta 11, KKO 2011:58 kohta 7 ja KKO 2014:72 kohta 16). Kysymys ositusperusteen jälkeen saatujen tulojen kuulumisesta ositettavaan varallisuuteen on oikeudellisesti tulkinnanvarainen. A:n myöntämisen vuoksi käräjäoikeus ei ole riita-asian ratkaisussaan ottanut asian oikeudelliseen arviointiin enemmälti kantaa. Korkein oikeus arvioi tässä tilanteessa sanotusta ratkaisusta riippumatta itsenäisesti sen, miten A:lle maksettuja osinkoja arvioidaan rikosoikeudellisesti.

17. Avioliittolain lähtökohta on kohdista 8–10 ilmenevin tavoin se, että avioeron vireilletulohetken jälkeen puolison ansaitsema omaisuus ei enää kuulu avio-oikeuden alaiseen ja osituksessa huomioon otettavaan varallisuuteen. Tätä perustelee se, että puolisoiden taloudellinen ja sosiaalinen yhteenkuuluvuus ovat tuossa vaiheessa menettäneet merkitystään.

18. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 1994:6 apteekkiliikkeen tuottoa on arvioitu sekä puolison henkilökohtaisen työpanoksen että tuottoa kerryttävän aikaisemmin hankitun omaisuuden merkityksen kannalta. Ratkaisussa avio-oikeuden alaisen omaisuuden tuotosta vähennettiin apteekkarin henkilökohtaista työpanosta vastaava määrä asumuseron ja osituksen väliseltä ajalta.

19. Hovioikeus on katsonut, että osinko ei ole ollut korvausta työpanoksesta, kun osinko on maksettu A:lle hänen omistamiensa osakkeiden perusteella eikä tuloverolain 33 b §:n 3 momentin mukaisesti osakkeenomistajan ansiotulona. Tämän vuoksi A:n jälkikäteisellä palkkaväitteellä ei ollut merkitystä asiassa.

20. Korkein oikeus katsoo, että osinkosuoritusta on arvioitava edellä selostettujen avioliittolain 90 §:n säännöksen ja ratkaisusta KKO 1994:6 ilmenevän oikeusohjeen nojalla. Näin ollen muusta kuin julkisesti noteeratusta yhtiöstä saadun osingon tuloverolain mukaista käsittelyä pääoma- tai ansiotulona ei voida pitää perusteena osingon aviovarallisuusoikeudelliselle arvioinnille.

21. Pääomaan ja työpanokseen perustuvan tuoton suhdetta arvioitaessa lähtökohdaksi on tältä pohjalta otettava se, että osakeyhtiön omistajajohtajalla on oikeus kohtuulliseen korvaukseen tekemästään työstä. Tältä osin voidaan ottaa huomioon henkilökohtainen työskentely, osaaminen ja ammattitaito. Samalla yritystoiminta edellyttää usein pääomapanostuksia ja aineellisia hyödykkeitä, jotka ovat osaltaan myötävaikuttaneet tuloksen syntymiseen.

22. Valtaosa katsastusyhtiön tuotoista tilikaudella 2012 on jätetty yhtiön vapaaseen omaan pääomaan. Pääosin tilikauden voitto on peräisin toisen katsastusyhtiön osakekannan myynnistä saadusta tulosta. Yhtiön tuotto on siten perustunut aiemmin hankitun omaisuuden luovutukseen. Kun nämä varat on mainituin tavoin jätetty jakamatta osinkona, ovat ne myöhemmin tulleet myös B:n hyväksi, kun hän on osituksessa saanut tasinkona 25 prosenttia yhtiön osakekannasta.

23. Katsastusyhtiön toiminta sekä sen synnyttämä tuotto on muilta kuin osakkeiden luovutuksen osalta perustunut asiassa esitetyn todistelun mukaan pitkälti yhtiön kahden omistajan työpanokseen. A on tehnyt kokoaikaisesti töitä katsastusyhtiönsä hyväksi vuonna 2012 eikä asiassa ole riitautettu hänen ilmoitustaan siitä, ettei hän ole kyseisenä vuonna nostanut palkkaa yhtiöstään. Katsastusyhtiö on siten saanut hyväkseen A:n tekemän työpanoksen, mikä on vaikuttanut yhtiön tulokseen ja välillisesti myös voitonjakoon.

24. Korkein oikeus toteaa, että katsastusyhtiöllä on toiminnan laatu ja sen edellytykset huomioiden täytynyt olla myös huomattava määrä erilaista teknistä laitteistoa, joka on myötävaikuttanut yhtiön taloudelliseen tulokseen. Korkeimmalla oikeudella ei ole tältä osin aihetta poiketa käräjäoikeuden johtopäätöksestä, jonka mukaan ainakin 20 prosenttia osinkotuotosta on perustunut toimintaan sijoitettuun pääomapanostukseen ja loppuosa A:n henkilökohtaiseen työpanokseen. Näillä perusteilla A:n vuodelta 2012 saamien osinkotuottojen 54 000 euron määrästä 10 800 euroa on koostunut avio-oikeuden alaisen omaisuuden tuotosta, joka olisi tullut ottaa huomioon osituksessa.

25. Edellä mainituilla perusteilla A:n teosta on aiheutunut B:lle osituksessa hänen tasinko-oikeutensa alentumisena 5 400 euron suuruinen taloudellinen vahinko. Petoksen kohteena ei siten ole ollut suuri määrä varoja eikä teossa ole tavoiteltu huomattavaa hyötyä, minkä vuoksi tekoa ei ole pidettävä törkeänä. A on näin ollen syyllistynyt petokseen.

Rangaistusseuraamus

26. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden mittaama 70 päivän ehdollinen vankeusrangaistus on oikeudenmukainen seuraamus A:n rikoksesta ottaen huomioon tavoitellun hyödyn määrä, teon vahingollisuus ja rikoksesta ilmenevä syyllisyys.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:ta koskeva syyte törkeästä petoksesta hylätään ja asia jätetään syyksilukemisen ja tuomittavan rangaistuksen osalta käräjäoikeuden tuomion varaan. Ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamispäivästä ja päättynyt 31.8.2019.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Mika Huovila, Timo Ojala ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Pia Haga.

Tekohetkellä 18-vuotias A oli syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen kuljettamalla henkilöautoa noin 500 metrin matkan 190 kilometrin tuntinopeudella yleisellä tiellä, jolla nopeusrajoitus oli ollut 80 kilometriä tunnissa. Olosuhteet tekopaikalla olivat olleet hyvät, eikä A:n näköpiirissä ollut ollut muita ajoneuvoja. A:lla ei ollut ollut kyydissään matkustajia. Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että A voitiin teon vakavuudesta huolimatta tuomita sakkorangaistukseen.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 8.4.2019 nro 19/115452 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 11.7.2019 nro 19/131186 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Timo Vuojolahti ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Merja Lahti, Virpi Pääkkönen ja Juha Palkamo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden A:lle tuomitsema sakkorangaistus kovennetaan ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. Käräjäoikeus on 8.4.2019 antamallaan tuomiolla lukenut A:n syyksi törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen ja tuominnut hänet 110 päiväsakon sakkorangaistukseen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli ajanut ylinopeutta noin 500 metrin matkan ja ylittänyt sallitun ajonopeuden enimmillään 110 kilometrillä tunnissa kuljettaessaan henkilöautoa 190 kilometrin tuntinopeudella alueella, jossa suurin sallittu ajonopeus oli ollut 80 kilometriä tunnissa. Menettely oli ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle.

2. Hovioikeus ei ole syyttäjän valituksen johdosta muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen perusteella kysymys siitä, onko A:lle tuomittu sakkorangaistus kovennettava ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi.

Rangaistuksen määräämistä koskevat säännökset

4. Rikoslain 23 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta tuomitaan vähintään 30 päiväsakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta.

5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Päätettäessä rangaistuksen lajista noudatetaan pykälän 3 momentin mukaan 6 luvun 4–8 §:ssä säädettyjen mittaamisperusteiden ohella, mitä luvun 9–12 §:ssä säädetään.

6. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Arvioitavina ovat tällöin paitsi teosta aiheutuneet seuraukset, myös se vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85, kohta 4).

7. Rikoslaki ei sisällä nimenomaisia säännöksiä lajinvalinnasta sakon ja vankeusrangaistuksen välillä. Lajinvalinnassa on siten rikoslain 6 luvun 3 §:n nojalla noudatettava rikoslain yleisiä mittaamisperusteita. Lain esitöiden mukaan tämä koskee sekä moitittavuusarvioinnissa vaikuttavia perusteita että moitearvosteluun kuulumattomia kohtuus- ja tarkoituksenmukaisuusperusteita (HE 44/2002 vp s. 190 ja 202).

Ylinopeutta koskeva Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö

8. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1981 II 67 katsonut, että sakkoa ei voitu pitää riittävänä seuraamuksena tilanteessa, jossa syytetty oli kuljettanut valtatiellä henkilöautoa ainakin kymmenen kilometrin matkan huomattavan suurella ylinopeudella, kun nopeus oli eräällä osuudella ollut 155 kilometriä tunnissa suurimman sallitun nopeuden ollessa tuolloin 80 kilometriä tunnissa. Matkalla oli ollut kaarteita, mäenharjanteita ja risteyksiä. Ajo oli tapahtunut sunnuntaina päivällä, tiellä oli ollut muuta liikennettä, ja kuljettaja oli ohittanut matkan aikana muun ohella kaksi pyörällä liikkunutta lasta. Syytetty tuomittiin kahden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

9. Ratkaisuissa KKO 1991:29 ja 1991:80 oli kysymys liikenteen vaarantamisen törkeysarvostelusta huomattavan ylinopeuden tilanteissa. Ensin mainitussa tapauksessa syytetty oli kuljettanut henkilöautoa noin kolmen kilometrin matkan 190 kilometrin tuntinopeudella moottoritiellä, jolla suurin sallittu ajonopeus oli ollut 100 kilometriä tunnissa. Asfaltti oli ollut uusi ja liukas ja kaistamaalaukset olivat puuttuneet. Autossa oli ollut kaksi matkustajaa, ja syytetty oli ajon aikana ohittanut kaksi tai kolme autoa. Toisessa tapauksessa syytetty oli kuljettanut henkilöautoa 154 kilometrin tuntinopeudella tiellä, jolla nopeusrajoitus oli ollut 80 kilometriä tunnissa. Tiellä oli ollut myös muuta liikennettä. Korkein oikeus tuomitsi molemmissa ratkaisuissaan syytetyt törkeästä liikenteen vaarantamisesta, ensimmäisessä 80 ja toisessa 70 päiväsakon sakkorangaistuksiin.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

Asiassa esitetty selvitys

10. Asiassa on selvitetty, että A on ajanut ylinopeutta enimmillään 110 kilometriä tunnissa noin 500 metrin matkan kantatiellä 62 alueella, jossa nopeusrajoitus oli ollut 80 kilometriä tunnissa. Ajo oli tapahtunut arki-iltapäivänä. Ajo- ja sääolosuhteet sekä näkyvyys olivat olleet hyvät kuivan ja suoran tieosuuden, päivänvalon sekä puolipilvisen sään vuoksi. Risteäviä teitä ei ollut ollut, mutta tiellä oli ollut vähäisiä korkeuseroja. A:lla ei ollut ollut kyydissään matkustajia. Tieosuudella ei ollut myöskään ollut muita tienkäyttäjiä, mikä oli osittain johtunut siitä, että paikalla nopeusvalvontaa suorittamassa ollut poliisipartio oli varotoimena pysäyttänyt kaksi vastaantulevaa ajoneuvoa pysäytyspaikalle havaittuaan A:n lähestyvän vastakkaisesta suunnasta huomattavalla ylinopeudella.

Rikoksentekijän ikä ja ensikertalaisuus rangaistusharkinnassa

11. Alemmat oikeudet ovat rangaistusharkinnassaan antaneet itsenäistä merkitystä myös A:n nuorelle iälle ja ensikertalaisuudelle. A oli täyttänyt 18 vuotta kaksi kuukautta ennen tekoaan. Syyttäjä on valituksessaan katsonut, että mainittujen seikkojen huomioon ottaminen rangaistuslajin valinnassa ei perustu lakiin.

12. Korkein oikeus toteaa, että rikosoikeusjärjestelmä suhtautuu rikoksen tehneeseen nuoreen lähtökohtaisesti eri tavoin kuin aikuiseen. Tämä ilmenee esimerkiksi nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetusta laista, jonka mukaan 15–20 vuotiaana tehdystä nuoren rikoksesta epäillystä tulee laatia seuraamuksen määräämistä varten erityinen seuraamusselvitys. Mainitun lain perusteluissa nuoren lievempää kohtelua perustellaan muun muassa sillä, että nuori syyllistyy rikokseen usein ajattelemattomuuttaan tai yhteisön rajoja koetellen. Lakia säädettäessä on lähdetty siitä, että rikosoikeusjärjestelmässä rikoksentekijän nuoruus otetaan huomioon muun muassa rikosasian käsittelymenettelyssä, seuraamuslajin valinnassa sekä rangaistuksen mittaamisessa (HE 229/2009 vp s. 4).

13. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään (esim. KKO 2014:60, kohta 22 ja KKO 2017:69, kohta 39) katsonut, että nuoren rikoksentekijän iällä ja henkilöön liittyvillä seikoilla voi olla merkitystä rangaistusta määrättäessä esimerkiksi rangaistuslajin valinnassa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä silloinkin, kun hän on tehnyt rikoksen yli 18-vuotiaana. Alle 21-vuotiaan rikoksentekijän kohdalla rangaistusseuraamusta on harkittava tavanomaista kokonaisvaltaisemmin (KKO 2017:69, kohta 37).

14. Korkein oikeus katsoo, että rikoksen tehneen nuoruudella voi olla merkitystä arvioitaessa rangaistuslajin valintaa sakon ja ehdollisen vankeuden välillä, vaikka valinnalla ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä on nuorelle vielä korostuneempi merkitys. Erityisesti silloin, kun teon motivaatiotausta liittyy nuoren hetkelliseen harkintakyvyn pettämiseen ja kokeilunhaluun, iän merkitystä rangaistusharkinnassa ei ole perusteltua sivuuttaa.

15. Lajinvalintaa koskevaa ratkaisua tehtäessä on vielä otettava huomioon Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2017:28 (kohta 40) ja KKO 2016:56 (kohta 16) todettu periaate rangaistusjärjestelmän asteittaisesta ankaroitumisesta. Tällä tarkoitetaan seuraamuksen määrän ja lajin ankaroittamista asteittain rikosten vakavuuden ja uusimisen mukaan. Tehtäessä lajinvalintaa sakon ja vankeusrangaistuksen välillä huomiota voidaan siten kiinnittää myös tekijän ensikertalaisuuteen tai vastaavasti aikaisempaan rikollisuuteen.

Rangaistuksen määrääminen

16. Korkein oikeus toteaa, että huomattavalla ylinopeudella ajaminen on tyypillinen törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tekotapa. Huomattavaan ylinopeuteen liittyy aina varteenotettava vahingon vaara, ja teko on siten tekotavaltaan hyvin vaarallinen ja moitittava. Näin merkittävä ylinopeus merkitsee sitä, että kuljettajalla ja muilla tienkäyttäjillä ei ole juurikaan mahdollisuutta reagoida konkreettisen vaaratilanteen ilmetessä. Korkein oikeus katsoo siten, että kysymyksessä olevan kaltaisesta huomattavan suuresta ylinopeudesta tulee teon vakavuuden vuoksi lähtökohtaisesti tuomita vankeusrangaistus.

17. Rangaistuksen määräämisessä on kuitenkin käytetyn ajonopeuden lisäksi otettava rikoslain 6 luvun 4 §:n nojalla huomioon myös muut seikat, kuten mahdollisten vahinkojen vakavuus ja niiden todennäköisyys, joihin teon olosuhteet olennaisesti vaikuttavat. Ajonopeus voidaan ylittää hyvin erilaisissa olosuhteissa, ja merkitystä on siten annettava käytetyn ajonopeuden lisäksi myös muille tapauskohtaisille seikoille.

18. Arki-iltapäivänä tienkäyttäjiä on yleensä runsaasti kysymyksessä olevalla kantatiellä, ja mahdollisen vahinkoseurauksen todennäköisyys on siten lähtökohtaisesti suurempi kuin hiljaisempaan vuorokaudenaikaan. Näin suurella ylinopeudella ajettaessa mahdolliset vahingot ovat todennäköisesti vakavia. Toisaalta hyvä keli ja näkyvyys sekä lyhyt ajomatka ovat alentaneet vahinkoseurauksen todennäköisyyttä. Tässä tapauksessa A:n menettelystä ei sen lähtökohtaisesta vaarallisuudesta huolimatta ole aiheutunut konkreettista vaaraa.

19. A on ilmoittanut tekonsa motiiviksi halun kokeilla auton huippunopeutta turvalliseksi katsomallaan tieosuudella. Korkein oikeus pitää A:n ilmoitusta uskottavana, eikä syyttäjäkään ole sitä riitauttanut. Tähän teon vaikuttimeen nähden on uskottavaa myös se, että A on tarkoittanut ajaa suurella ylinopeudella vain suhteellisen lyhyen ajan. A on ollut ajoneuvossa yksin, ja hän on kertonut ryhtyneensä kiihdyttämään vasta havaittuaan, ettei näköpiirissä ollut muita tienkäyttäjiä. Ajo-olosuhteet ovat edellä kerrotulla tavalla olleet hyvät. Teko-olosuhteet ovat siten olleet erilaiset kuin edellä viitatussa ratkaisussa KKO 1981 II 67, jossa tuomittiin vankeusrangaistus.

20. A on tarkoituksellisesti ajanut huomattavaa ylinopeutta, ja hänen tahallisuutensa on siten suuri. Teon vaikuttimet eivät toisaalta ole olleet erityisen moitittavat. Sillä, että poliisi on pysäyttänyt hänet ja vastaantulevaa liikennettä, ei edellisessä kohdassa mainittujen seikkojen vuoksi ole merkitystä hänen syyllisyyttään arvioitaessa.

21. A oli täyttänyt 18 vuotta kahta kuukautta ennen tekoa. Hän on ryhtynyt ajamaan ylinopeutta hetken mielijohteesta. Kysymys on Korkeimman oikeuden arvion mukaan ollut pikemminkin nuoren harkintakyvyn pettämisestä ja ymmärtämättömyydestä kuin tietoisesta ja piittaamattomasta lain rikkomisesta.

22. Koska A on tehnyt rikoksensa alle 21-vuotiaana, hänestä on laadittu nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa tarkoitettu seuraamusselvitys. Selvityksestä ilmenee, että A:n elämäntilanne on hyvä ja hän suhtautuu rikokseensa asiaankuuluvalla vakavuudella ja katuu tekoaan. Selvityksessä esitetyt arviot A:sta ovat myönteisiä. Selvityksestä ilmenee myös se, ettei A ole aikaisemmin syyllistynyt rikoksiin.

23. Harkittaessa teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta, sen vaikuttimia ja A:n syyllisyyttä kokonaisuutena Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomitsema sakkorangaistus on oikeudenmukainen ja riittävä rangaistus A:n syyksi luetusta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä ja Timo Ojala. Esittelijä Paula Jutila.

A:lla oli ollut paitansa alla 400 grammaa synteettistä hasista (AB-CHMINACA) sisältäneitä levyjä, kun poliisi oli tarkastanut hänet huoltoaseman pihalla. Hovioikeus oli hylännyt ensisijaisen syytteen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä ja tuominnut A:n toissijaisen syytteen mukaisesti kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta, koska A oli varastoinut kyseistä ainetta.

A:lle oli myönnetty valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, oliko A:n menettelyä pidettävä kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoimisena. Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A:n menettelyssä ei ollut ollut kysymys sanotun rangaistussäännöksen mukaisesta varastoimisesta, minkä vuoksi syyte kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta hylättiin.

Syyttäjän vastauksessaan A:n valitukseen Korkeimmassa oikeudessa esittämä ensisijainen rangaistusvaatimus laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä jätettiin tutkimatta, koska vaatimus ei koskenut sitä kysymystä, johon valituslupa oli myönnetty.

RL 44 luku 5 a §
OK 30 luku 3 § 2 mom 2 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä. Syytteen mukaan A oli 8.4.2015 hankkinut ja ottanut huostaansa 400 grammaa AB-CHMINACAa eli synteettistä hasista, johon nähden sitä maahan tuotaessa oli tehty rikoslain 46 luvun 1–5 §:ssä tarkoitettu rikos, tietoisena siitä, että omaisuus oli tällä tavalla maahan tuotu.

A myönsi synteettisen hasiksen hallussapidon mutta vaati syytteen hylkäämistä.

Käräjäoikeuden tuomio 24.2.2017 nro 17/108147

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli syyllistynyt siihen laittomaan tuontitavaraan ryhtymiseen, josta syyttäjä oli vaatinut hänelle rangaistusta.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Mitja Korjakoff.

Muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään.

Syyttäjä vaati ensisijaisesti valituksen hylkäämistä. Toissijaisesti syyttäjä vaati A:n tuomitsemista rangaistukseen kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta, koska A oli 8.4.2015 huumausainelain vastaisesti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta varastoinut 400 grammaa AB-CHMINACAa eli synteettistä hasista.

A vaati syyttäjän esittämän toissijaisen syytteen jättämistä tutkimatta tai hylkäämistä.

Hovioikeuden tuomio 29.6.2018 nro 18/128010

Hovioikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A:n hallussa ollut aine-erä oli tuotu maahan sen jälkeen, kun AB-CHMINACA oli 2.2.2015 lukien määritelty kuluttajamarkkinoilta kielletyksi psykoaktiiviseksi aineeksi ja sen maahantuonti tästä johtuen oli muuttunut rangaistavaksi. Hovioikeus hylkäsi ensisijaisen syytteen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä.

Hovioikeus lausui toissijaisen syytteen osalta, että sen esittämisessä oli kysymys sallitusta syytteen tarkistamisesta. Syyteoikeus ei myöskään ollut vanhentunut. Tämän jälkeen arvioitavana oli, oliko A rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä tarkoitetulla tavalla varastoinut kuluttajamarkkinoilta kiellettyä psykoaktiivista ainetta.

Hovioikeus totesi, että varastoinnilla tarkoitettiin yleiskielessä esimerkiksi säilyttämistä ja säilöön laittamista. A:n hallusta löydetystä 400 grammasta AB-CHMINACAa oli ollut saatavissa n. 2 000–4 000 käyttöannosta. Kyse oli siten määrästä, jota yksi henkilö ei pystynyt käyttämään lyhyessä ajassa. Vaikka tarkempaa selvitystä ei ollut esitetty, miten A oli tarkoittanut ainetta säilytettäväksi, siitä saatavien käyttöannosten suureen määrään nähden oli selvää, että ainemäärä oli edellyttänyt jollain tavoin tapahtuvaa säilyttämistä ja siten rangaistussäännöksessä tarkoitettua varastointia. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli syyllistynyt syyttäjän toissijaisen syytteen mukaiseen kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomiseen.

Hovioikeus tuomitsi A:n kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Mikko Saleva (eri mieltä) ja Terhi Mattila.

Hovioikeudenneuvos Saleva, joka oli eri mieltä A:n syyllistymisestä toissijaisen syytteen mukaiseen menettelyyn, lausui, että kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisen kuten lääkerikoksenkin tekotapoja oli olennaisesti vähemmän kuin huumausainerikoksen tekotapoja. Kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomiselle ei ollut säädetty myöskään huumausaineen käyttörikosta vastaavaa kriminalisointia eikä tällaisen aineen hallussapitoa ollut säädetty rangaistavaksi. Varastointi tarkoitti hallussapitoa suunnitelmallisempaa ja pidempiaikaista säilyttämistä. Asiassa ei ollut näytetty, että A:lta takavarikoitu ainemäärä olisi ollut niin sanottua katukauppavahvuutta voimakkaampaa. Sellaista johtopäätöstä ei voitu tehdä, että ainemäärä olisi ollut suurempi kuin mitä A:n oli voitu arvioida hankkineen omaan käyttöönsä. A:n ei siten voitu katsoa varastoineen ainetta. Saleva hylkäsi syytteen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla koskemaan kysymystä siitä, onko hänen menettelyään pidettävä rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä tarkoitettuna kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoimisena. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati valituksessaan, että syyte kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään ja A tuomitaan rangaistukseen käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa esitetyn ensisijaisen syytteen teonkuvauksen mukaisesti laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä.

Välitoimet

Korkein oikeus varasi A:lle ja syyttäjälle tilaisuuden antaa lausuma siitä, mikä merkitys myönnetyllä rajoitetulla valitusluvalla oli syyttäjän vastauksessaan esittämän ensisijaista syytettä koskevan vaatimuksen tutkittavaksi ottamisen kannalta.

A vaati lausumassaan, että syyttäjän vaatimus hänen tuomitsemisestaan rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä jätetään tutkimatta.

Syyttäjä katsoi lausumassaan, että hän voi esittää ensisijaista syytettä koskevan rangaistusvaatimuksen Korkeimmassa oikeudessa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä A:lle on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on syyttäjän syytteen mukaisesti tuominnut A:n rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli 8.4.2015 hankkinut ja ottanut huostaansa 400 grammaa AB-CHMINACAa eli synteettistä hasista tietoisena siitä, että aine oli tuotu maahan laittomasti.

2. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut syytteen hylkäämistä. Syyttäjä on valitukseen vastaajana vaatinut ensisijaisesti valituksen hylkäämistä ja toissijaisesti A:n tuomitsemista rangaistukseen kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta, koska A oli 8.4.2015 huumausainelain vastaisesti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta varastoinut 400 grammaa AB-CHMINACAa eli synteettistä hasista. Hovioikeus on hylännyt ensisijaisen syytteen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä ja syyksilukenut toissijaisen syytteen kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta.

3. A on hakenut muutosta Korkeimmalta oikeudelta. Hänelle on myönnetty oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla valituslupa rajoitettuna sen arvioimiseksi, onko hänen menettelyään pidettävä rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä rangaistavaksi säädettynä kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoimisena. Syyttäjä on häneltä valitusluvan myöntämisen jälkeen pyydetyssä vastauksessa vaatinut valituksen hylkäämistä ja A:n tuomitsemista rangaistukseen syyttäjän alemmissa tuomioistuimissa esittämän ensisijaisen syytteen mukaisesti laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on ensiksi kysymys siitä, estääkö A:lle myönnetty rajoitettu valituslupa syyttäjän vastauksessaan esittämän ensisijaisen rangaistusvaatimuksen ottamisen tutkittavaksi. Toiseksi kysymys on siitä, onko A:n menettelyä pidettävä kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoimisena.

Myönnetyn rajoitetun valitusluvan merkitys

Asianosaisten kannanotot

5. A on vaatinut syyttäjän ensisijaista syytettä koskevan vaatimuksen jättämistä tutkimatta. A:n oma muutoksenhaku ei koske ensisijaista syytettä siltä osin kuin hänelle on myönnetty valituslupa tai muutoinkaan. Syyttäjä puolestaan ei ole hakenut hovioikeuden tuomioon muutosta määräajassa.

6. Syyttäjä on katsonut voivansa esittää ensisijaista syytettä koskevan rangaistusvaatimuksen Korkeimmassa oikeudessa. Syyttäjän mukaan hänellä ei ole ollut intressiä valittaa hovioikeuden tuomiosta, jolla hänen toissijainen vaatimuksensa oli hyväksytty. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 3 §:n mukaisesti arvioitavana on teonkuvauksessa yksilöity A:n tosiasiallinen menettely, koska ensisijainen ja toissijainen syyte koskevat samaa menettelyä. Kun otetaan huomioon rikoslain 44 luvun 5 a §:n toissijaisuuslauseke, ensin on arvioitava A:n syyllistyminen laittomaan tuontitavaraan ryhtymiseen ja vasta tämän jälkeen kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomiseen.

Säännökset ja tulkintakäytäntö

7. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan valituslupa voidaan myöntää ainoastaan, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa tapauksissa tai oikeuskäytännön yhtenäisyyden vuoksi on tärkeätä saattaa asia Korkeimman oikeuden ratkaistavaksi taikka jos siihen on erityistä aihetta asiassa tapahtuneen sellaisen oikeudenkäynti- tai muun virheen takia, jonka perusteella ratkaisu olisi purettava tai poistettava, tahi jos valitusluvan myöntämiseen on muu painava syy. Pykälän 2 momentissa säädetään valitusluvan myöntämisestä osittain. Momentin 2 kohdan mukaan valituslupa voidaan tällöin rajoittaa koskemaan kysymystä, jonka ratkaiseminen on tarpeen oikeuskäytännön ohjaamiseksi tai valituslupaperusteen kannalta muutoin. Pykälän 3 momentin mukaan, jos valituslupa myönnetään 2 momentin 2 kohdan mukaisesti rajoitettuna, Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

8. Korkeimman oikeuden päätehtävä on ennakkopäätöstuomioistuimena huolehtia lainkäytön yhtenäisyydestä ja oikeuskäytännön ohjaamisesta. Rajoitettua valituslupaa koskevan lainkohdan säätämisellä on tavoiteltu yhtäältä sitä, että Korkeimman oikeuden edellytykset myöntää valituslupia oikeudellisesti merkittävissä kysymyksissä paranevat, ja toisaalta sitä, että Korkein oikeus pystyy entistä paremmin keskittymään päätehtäväänsä eli antamaan oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkopäätöksiä. Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla valituslupa ja siten asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa voidaan aiempaa tarkoituksenmukaisemmin kohdentaa valituslupajärjestelmän kannalta keskeisiin ennakkopäätöskysymyksiin (HE 9/2005 vp s. 4, 9, 11 ja 21).

9. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2013:20 ja KKO 2015:42 syyttäjä oli esittänyt ensisijaisen ja toissijaisen syytteen. Alemmat asteet olivat molemmissa ratkaisuissa tuominneet vastaajat ensisijaisen syytteen mukaisesti. Molemmissa ratkaisuissa Korkein oikeus oli myöntänyt vastaajille rajoitetun valitusluvan kysymyksestä, olivatko he hovioikeuden heidän syykseen lukemilla menettelyillä syyllistyneet ensisijaisen syytteen mukaiseen tekoon. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osilta oli siirretty ratkaistavaksi valitusten käsittelyn yhteydessä. Vastapuolet eli syyttäjät ja asianomistajat olivat tämän jälkeen toistaneet alemmissa asteissa esittämänsä toissijaiset syytteet. Molemmissa asioissa Korkein oikeus oli varannut vastaajille tilaisuuden lausua toissijaisesta syytteestä. Ratkaisussa KKO 2013:20 vastaajille myönnettyä valituslupaa oli laajennettu koskemaan kysymystä siitä, olivatko he hovioikeuden heidän syykseen lukemalla menettelyllä syyllistyneet toissijaisen syytteen mukaiseen rikokseen. Ratkaisussa KKO 2015:42 Korkein oikeus vastaajalle myönnettyä rajoitettua valituslupaa laajentamatta otti asiassa tutkittavakseen vastapuolten esittämät toissijaiset syytteet.

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Valituslupajärjestelmää koskevat säännökset ovat erityissäännöksiä suhteessa niihin sääntöihin ja periaatteisiin, joiden nojalla muutoksenhakuoikeus ja tuomioistuimen tutkimisvalta yleisesti on järjestetty. Arvioitaessa Korkeimman oikeuden tutkimisvaltaa valitusluvan myöntämisen jälkeen huomioon otettaviksi voivat valitusluparajauksen ohella tulla ainakin ehdottomat prosessinedellytykset, kohderatkaisun saama osittainen lainvoima, reformatio in peius -kielto sekä oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin ja 12 §:n 1 momentin säännöksistä ilmenevä prekluusio. Lähtökohtaisesti oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla myönnetty rajoitettu valituslupa rajaa kuitenkin asian tutkimisen Korkeimmassa oikeudessa siihen kysymykseen, johon valituslupa on myönnetty.

11. Jollei muutoksenhakuasetelmasta tai Korkeimmassa oikeudessa valitusluvan rajauksesta muuta johdu, rikosasiassa tuomioistuimen arvioitaviksi tulevat kaikki ne teonkuvaukset, jotka rangaistusvaatimuksissa on esitetty. Asianosaisen vaihtoehtoisten teonkuvausten syyksilukemiselle mahdollisesti esittämä etusijajärjestys ei sido tuomioistuinta, kuten ei myöskään asianosaisen näkemys yksiköinnistä yhdeksi tai useammaksi rikokseksi. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa esitettyjen rangaistusvaatimusten keskinäinen etusijajärjestys perustuu puolestaan kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomista koskevassa rangaistussäännöksessä säädettyyn toissijaisuuteen.

12. A:n valituslupahakemuksen perusteella asiassa on myönnetty hovioikeudessa hänen syykseen luettua toissijaista syytettä koskeva valituslupa rajoitettuna kysymykseen siitä, onko hänen menettelyään pidettävä rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä rangaistavaksi säädettynä kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoimisena. Rajoitettu valituslupa koskee siten sen oikeudellista arviointia, täyttääkö A:n menettely varastoimista koskevan tunnusmerkistötekijän kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomista koskevassa rikossäännöksessä.

13. Syyttäjä on vastauksessaan esittänyt vaatimuksen A:n tuomitsemisesta ensisijaisen syytteen mukaisesti rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä rikoslain 46 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla. Tämä vaatimus ei koske sitä kysymystä, johon rajoitettu valituslupa on myönnetty. Sen vuoksi syyttäjän vaatimus A:n tuomitsemisesta rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä on jätettävä tutkimatta.

Kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoiminen

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

14. Huumausainelain 5 §:ssä säädetään valvottavien aineiden yleiskielloista. Pykälän 2 momentin mukaan kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen valmistus, tuonti Suomen alueelle, varastointi, myynnissä pitäminen ja luovuttaminen on kielletty. Kiellosta voidaan poiketa tutkimuksellisissa ja teollisen käytön tarkoituksissa siten kuin niistä säädetään erikseen huumausainelaissa tai muualla laissa.

15. Sanotun kiellon rikkominen säädetään rangaistavaksi rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä. Sen mukaan, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta tuomitaan se, joka huumausainelain vastaisesti tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta valmistaa, tuo maahan, varastoi, pitää myynnissä tai luovuttaa kuluttajamarkkinoilta kiellettyä psykoaktiivista ainetta.

16. Kuluttajamarkkinoilta kiellettyjen psykoaktiivisten aineiden valvonta on kuulunut aikaisemmin lääkelain soveltamisalaan, mutta valvonta on siirretty osaksi huumausaineiden sääntelyä 20.12.2014 voimaan tulleilla huumausainelain muuttamisesta annetulla lailla 1127/2014 ja rikoslain 44 luvun muuttamisesta annetulla lailla 1128/2014. Lainmuutosten perusteluissa on lausuttu, että psykoaktiivisten aineiden valvonta perustuu edelleen kaksiportaiseen järjestelmään, jossa huumausaineiden ja kuluttajamarkkinoilta kiellettyjen psykoaktiivisten aineiden sääntely eroaa toisistaan. Kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastoinnista voidaan tuomita uuden rikossäännöksen nojalla sama rangaistus kuin aiemmin lääkerikoksesta. Kuten aiemmin lääkeaineiden osalta kuluttajamarkkinoilta kiellettyjen psykoaktiivisten aineiden hallussapito ei ole uuden säännöksen nojalla rangaistavaa, mutta aikaisempaan tapaan siitä voidaan edelleen tuomita tietyissä tilanteissa rangaistus laittomana tuontitavaraan ryhtymisenä (HE 327/2014 vp s. 6 ja 8).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

17. Asiassa on riidatonta, että A on pitänyt hallussaan 400 grammaa AB-CHMINACAa eli synteettistä hasista, joka tekoaikana on luokiteltu kuluttajamarkkinoilta kielletyksi psykoaktiiviseksi aineeksi. Samoin riidatonta on, että tätä ainetta sisältäneet levyt ovat olleet kätkettyinä A:n paidan alle, kun poliisi on tarkastanut hänet huoltoaseman pihalla. Tekoajan jälkeen AB-CHMINACA on luokiteltu huumausaineeksi. Luokittelun muutoksella ei kuitenkaan ole tässä asiassa merkitystä.

18. Asiassa on syyksilukemisen kannalta ratkaisevaa, onko A:n menettely ollut kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen varastointia, koska kyseisten aineiden hallussapito ei ole rangaistavaa. Korkein oikeus toteaa, että varastointi tarkoittaa hallussapitoa suunnitelmallisempaa ja pidempiaikaista säilyttämistä. Hovioikeuden toteamin tavoin A:n hallussa olleesta AB-CHMINACAsta olisi ollut saatavissa huomattavan suuri määrä käyttöannoksia eikä se siten olisi ollut käytettävissä lyhyessä ajassa. Asiassa ei kuitenkaan ole selvitystä muusta A:n menettelystä kuin siitä, että hän on edellä todetuin tavoin tavattaessa säilyttänyt AB-CHMINACAa vaatteidensa alla. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely ei täytä rikoslain 44 luvun 5 a §:ssä varastoimista koskevalle tunnusmerkistötekijälle asetettuja edellytyksiä. Näin ollen syyte on hylättävä.

Tuomiolauselma

Syyttäjän vaatimus A:n tuomitsemisesta rangaistukseen laittomasta tuontitavaraan ryhtymisestä jätetään tutkimatta.

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Syyte kuluttajamarkkinoilta kielletyn psykoaktiivisen aineen kiellon rikkomisesta hylätään ja A vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Mika Ilveskero, Asko Välimaa, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Vuokralaista ei voitu velvoittaa maksamaan tuomion antamishetkellä erääntymättömiä vuokria siihen saakka, kunnes huoneisto oli luovutettu vuokranantajan hallintaan. Kun kantaja ei ollut edes väittänyt saatavaansa erääntyneeksi, kanne tuli tältä osin jättää tutkimatta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, Helsingin käräjäoikeuden yksipuolinen tuomio ja tuomio 6.7.2018 nro 18/36465 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 12.4.2019 nro 446 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Riitta Kiiski. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Ari Siltama ja Tarja Raiskinen sekä asessori Karri Tolttila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Kaupunki vaati valituksessaan, että A velvoitetaan suorittamaan kaupungille vuokraa 19,70 euroa päivältä käräjäoikeuden tuomion antamista seuraavan kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien siihen saakka, kunnes huoneisto oli luovutettu kaupungin hallintaan.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Kaupunki on asuinhuoneiston vuokrasopimuksen perusteella vuokranantajana käräjäoikeudessa vaatinut A:n velvoittamista maksamaan erääntyneet sekä oikeudenkäynnin aikana erääntyvät vuokrat viivästyskorkoineen. Kaupunki on myös vaatinut, että vuokrasopimus vahvistetaan puretuksi ja että A velvoitetaan häädön uhalla muuttamaan huoneistosta ja jättämään sen kaupungin vapaaseen hallintaan. Lisäksi kaupunki on vaatinut, että A on velvoitettava suorittamaan vuokraa 19,70 euroa päivältä tuomion antamista seuraavan kuukauden ensimmäisestä päivästä lukien siihen saakka, kunnes huoneisto on luovutettu kantajan hallintaan.

2. Kun A ei ollut antanut häneltä pyydettyä vastausta, käräjäoikeus on yksipuolisella tuomiolla velvoittanut A:n kantajan vaatimuksen mukaisesti maksamaan ennen oikeudenkäyntiä ja sen aikana erääntyneet vuokrat kaupungille viivästyskorkoineen. Vuokrasopimus on myös vahvistettu puretuksi, ja A on velvoitettu häädön uhalla muuttamaan pois huoneistosta ja jättämään sen kantajan vapaaseen hallintaan.

3. Käräjäoikeus on hylännyt tuomiolla kanteen siltä osin kuin kantaja oli vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan vuokraa tuomion antamisen jälkeiseltä ajalta siihen saakka, kunnes huoneisto on luovutettu kantajan hallintaan. Perusteluinaan käräjäoikeus on todennut, että tuomiolla määrättävä maksuvelvollisuus voi koskea vain tuomion antamista edeltävää aikaa ja että kantajan vaatimus tuomion antamishetkellä erääntymättömien vuokrien osalta siten on hylättävä ennenaikaisena.

4. Hovioikeus on kaupungin muutoksenhakemuksen johdosta todennut, ettei ollut aihetta käräjäoikeuden tuomion muuttamiselle. Hovioikeuden mukaan saatavan erääntyneisyyttä on pidettävä pääsääntönä suorituskanteen tutkimiselle ja hyväksymiselle eikä tästä pääsäännöstä ollut asuinhuoneiston vuokrauksesta annetussa laissa poikettu. Kaupungin vaatimus on siten ollut aiheeton ja ennenaikainen ja sen vuoksi selvästi perusteettomana hylättävä.

Kysymyksenasettelu

5. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, voidaanko vuokralainen velvoittaa maksamaan tuomion antamishetkellä erääntymättömiä vuokria.

6. Kaupunki on valituksessaan esittänyt, ettei sen erääntymätöntä päivävuokraa koskeva vaatimus ole aiheeton tai ennenaikainen eikä selvästi perusteeton. Päivävuokraa koskevan vaatimuksen peruste ja määrä on johdettavissa suoraan vuokrasopimuksesta. Vuokralainen on sitoutunut suorittamaan vuokraa kunkin kuukauden toisena päivänä siltä ajalta, kun hän käyttää huoneistoa. Päivävuokrasaatavan syntyminen edellyttää, että vuokralainen edelleen pitää vuokrasopimuksen purkamisesta ja häätötuomiosta huolimatta asuinhuoneistoa hallinnassaan. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 34 §:n 3 momentti osoittaa, että tällaisessa tapauksessa vastaisuudessa erääntyvä vuokra voidaan määrätä tuomiolla maksettavaksi. Saatavan erääntyneisyys ei aina ole kanteen tutkimisen tai hyväksymisen edellytys, vaan pääsäännöstä on poikkeuksia. Päivävuokravaatimus onkin rinnastettavissa ennakolliseen viivästyskorkovaatimukseen. Maksuvelvollisuuden määrä perustuu koron osalta suoraan lakiin ja päivävuokravaatimuksen osalta osapuolten keskinäiseen sopimukseen. Kummankin vaatimuksen osalta kysymys on määrällisesti selvästä saatavasta. Kaupunki on viitannut eräissä käräjäoikeuksissa muodostuneeseen oikeuskäytäntöön, jonka mukaan ulosottoviranomaiset voivat vahvistaa päivävuokraa koskevan maksuvelvollisuuden päättymispäivän. Kaupunki on painottanut sitä, että ulosottoviranomaiset eivät ole pitäneet päivävuokravaatimuksiin liittyvää täytäntöönpanoa ongelmallisena. Myös prosessiekonomiset syyt puoltavat päivävuokraa koskevien vaatimusten hyväksymistä erääntymättömyydestä huolimatta.

Kanteen ennenaikaisuudesta

7. Kaupunki on vaatinut, että A velvoitetaan suorittamaan sille vuokria, jotka eivät olleet erääntyneet tuomion antamishetkellä vaan perustuvat huoneiston myöhempään käyttämiseen. Kuten alemmat oikeudet ovat todenneet, suorituskanteen hyväksymisen yleisiin edellytyksiin kuuluu, että saatava on erääntynyt tai muutoin langennut maksettavaksi.

8. Ratkaisussa KKO 2017:14 on todettu, että erääntymätöntä saatavaa koskeva kanne on pääsääntöisesti hylättävä ennenaikaisena (KKO 2017:14, kohta 7). Jos kantaja väittää maksuvelvollisuuden alkaneen, asia tutkitaan tuomioistuimessa ja ratkaistaan hyväksyvällä tai hylkäävällä tuomiolla. Prosessisääntöjen mukaan tilanne on toinen silloin, kun kantaja ei edes väitä saatavaa erääntyneeksi vaan haluaa saada maksutuomion jo ennen saatavan erääntymistä. Tällöin kysymys on siitä, onko kantajalla riittävä oikeudellinen intressi nostaa kannetta. Jollei kantajalla ole oikeussuojan tarvetta, kanne tulee jättää tutkimatta.

9. Korkein oikeus toteaa, että edellä kuvatuista pääsäännöistä huolimatta joissakin tapauksissa on mahdollista saada suoritustuomio sellaisestakin velvoitteesta, joka erääntyy vasta tulevaisuudessa. Tällöin suoritusvelvollisuuden määrääminen etukäteen perustuu nimenomaiseen lainsäännökseen tai on lain tarkoituksesta suoraan johdettavissa. Tällaisia tulevaan aikaan kohdistuvia tuomioita voidaan antaa esimerkiksi viivästyskorosta, lapsen elatusavusta ja ansionmenetystä koskevasta korvausvelvollisuudesta.

10. Suoritustuomio voidaan poikkeuksellisesti antaa myös ehdollisena siten, että vastaajan täytettäväksi tuomittu velvoite asetetaan riippuvaksi tulevaisuudessa tapahtuvan ehdon täyttymisestä. Tällaiset ehdot voivat koskea esimerkiksi vastasuoritusta, kuten asiakirjan tai esineen takaisinsaamista. Velvoite voidaan tuomita myös toissijaisena sen varalta, ettei vastaaja täytä hänelle määrättyä ensisijaista velvoitetta. Lisäksi ehdollinen suoritustuomio voidaan antaa monissa pääkanteen yhteyteen liitettävissä takautumis- ja seurannaistilanteissa (ks. esim. KKO 2009:64, kohta 11).

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Korkein oikeus toteaa, että asuinhuoneistosta maksettava vuokra on korvausta huoneiston hallinnasta. Vuokra erääntyy maksettavaksi joko vuokrasopimuksen osapuolten sopimana ajankohtana tai asuinhuoneiston vuokrauksesta annetun lain 34 §:n 1 momentissa säädettynä maksuajankohtana. Vuokralainen ei ole velvollinen suorittamaan vuokraa ennen edellä todettua ajankohtaa.

12. Edellä mainitun pykälän 3 momentin mukaan vuokra on maksettava huoneiston hallintaoikeuden kestoajalta ja hallintaoikeuden päättymisen jälkeiseltä ajalta, jos vuokralainen tai tältä oikeutensa johtanut edelleen käyttää huoneistoa.

13. Momentissa säädetään vuokranmaksuvelvollisuuden kestosta sitäkin tilannetta varten, että vuokralainen vielä vuokrasopimuksen päättymisen jälkeen käyttää huoneistoa. Korkein oikeus kuitenkin toteaa, ettei kyseinen lainkohta muuta vuokran erääntymisajankohtaa eikä siitä seuraa, että vastaisuudessa erääntyvä vuokra voitaisiin häätötuomion yhteydessä määrätä maksettavaksi. Asuinhuoneiston vuokrauksesta annettu laki ei muutoinkaan sisällä säännöksiä, joiden nojalla olisi mahdollista saada suoritustuomio velvoitteesta, joka erääntyy vasta tulevaisuudessa. Erääntymätöntä vuokraa koskevaa vaatimusta ei voida perustellusti rinnastaa myöskään edellä kohdassa 10 selostettuihin ehdollista suoritustuomiota koskeviin poikkeuksiin.

14. Kaupunki on kantansa tueksi vedonnut prosessiekonomisiin syihin ja siihen, että ulosottoviranomaiset kykenevät vaikeudetta selvittämään huoneiston hallinta-ajan ja näin määrittämään myös täytäntöönpantavan vuokran määrän. Korkein oikeus toteaa, että tämän kaltaisia näkökohtia voidaan esittää koskien monenlaisia toistuvaissuorituksia. Käytännölliset syyt eivät kuitenkaan luo perustaa ennakollisen maksutuomion saamiselle ilman, että tästä säädetään lailla.

Johtopäätökset

15. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että tuomiolla määrättävä vuokrasaatavan maksuvelvollisuus voi koskea vain tuomion antamishetkellä erääntyneitä vuokria.

16. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että kaupunki on kanteessaan selvästi vaatinut tuomion antamishetkellä erääntymättömiä vuokria. Tältä osin kaupungilla ei ole ollut riittävää oikeudellista intressiä nostaa asiassa kannetta. Oikeudenkäynnin edellytyksen puuttumisen vuoksi kanne tulee tältä osin jättää tutkimatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta muutetaan siten, että hylkäämisen sijasta kaupungin kannevaatimus, jolla kaupunki on vaatinut A:n velvoittamista maksamaan tuomion antamishetkellä erääntymättömiä vuokria, jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Aksu Jokinen.

Työnantaja oli järjestänyt samanaikaisesti kahdet kustannussäästötarpeista johtuneet työvoiman vähentämistä koskeneet yhteistoimintaneuvottelut, joissa käsiteltiin työnantajan harkitsemia, osin eri henkilöstöryhmiin kohdistuvia säästö- ja tehostamistoimenpiteitä.

Korkein oikeus katsoi, että työnantaja oli voinut järjestää eri toimenpiteitä koskevat neuvottelut erikseen ja neuvotella kustakin toimenpiteestä niiden henkilöstöryhmien edustajien kanssa, joiden työ uhkasi toimenpiteen vuoksi vähentyä. Työnantaja vastasi kuitenkin neuvottelujen järjestämisestä siten, että henkilöstön edustajien tiedonsaanti ja mahdollisuus lausua toimenpidevaihtoehdoista toteutuivat myös siltä osin kuin neuvotteluissa nousi esiin kysymyksiä, joilla oli liityntä kumpiinkin neuvotteluihin. Kun tällaisista kysymyksistä oli neuvoteltu asianmukaisesti molemmissa neuvotteluissa, työnantajan ei katsottu laiminlyöneen yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain mukaisia velvoitteitaan.

L yhteistoiminnasta yrityksissä 7 §, 46 § ja 50 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A, B, C, D, E, F, G, H, I, J ja K (jäljempänä kantajat) olivat työskennelleet L Oyj:n (jäljempänä myös yhtiö) palveluksessa toistaiseksi voimassa olevissa työsuhteissa. C, D, F ja G olivat toimineet lennonneuvonnan tehtävissä Vantaalla sijaitsevassa lennonneuvontapalveluiden yksikössä ja muut kantajat lennonjohto-operaattoreina Tampereella sijainneessa Suomen aluelennonjohdossa.

Yhtiö oli 25.4.2013 antanut Suomen aluelennonjohtoa ja sen yhteydessä toimivia tukitoimia koskevan yhteistoimintaneuvotteluesityksen, ja neuvotteluja oli käyty 3.5.2013 ja 12.8.2013 välisenä aikana. Neuvotteluesityksen mukaan neuvottelut koskivat mahdollista aluelennonjohdon ja sen yhteydessä toimivien tukitoimien siirtämistä Tampereelta Helsinki–Vantaalle. Neuvottelujen tuloksena yhtiö oli 2.l2.20l3 ilmoittanut päätöksestä vähentää henkilöstöä ja perustaa aluelennonjohto Vantaalle.

Yhtiö oli 25.4.2013 antanut myös lennonneuvontapalveluita koskevan yhteistoimintaneuvotteluesityksen, ja neuvotteluja oli käyty 3.5.2013 ja 1.7.2013 välisenä aikana. Neuvotteluesityksen mukaan neuvottelujen aiheena oli yhtiön suunnitelma tuottaa lennonneuvontapalveluja yhteisyrityksessä tai hankkia ne alihankintana sekä yhdistää jäljelle jäävät lennonneuvontapalvelut Helsinki-Vantaan lennonjohdon yhteyteen. Neuvottelujen tuloksena yhtiö oli 2.12.2013 ilmoittanut henkilöstön vähentämistä ja töiden organisointia koskevasta päätöksestä.

Yhtiö oli 1.5.2014 irtisanonut kantajien sekä kolmen muun työntekijän työsopimukset.

Kanne ja vastaus Vantaan käräjäoikeudessa

Kantajat vaativat kanteessaan, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan heille yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (yhteistoimintalaki) 62 §:ssä tarkoitettua hyvitystä. He katsoivat, että edellä mainituissa yhteistoimintaneuvotteluissa käsitellyillä asioilla oli ollut sama peruste ja ne olivat liittyneet siinä määrin toisiinsa, että ne olisi tullut käsitellä yksissä neuvotteluissa kaikkien niiden henkilöstöryhmien edustajien kanssa, joita suunnitellut irtisanomistoimenpiteet koskettivat. Kun neuvottelut oli käyty erikseen, aluelennonjohdon neuvotteluihin osallistunut henkilöstöryhmän edustus ei ollut tullut tietoiseksi kaikista lennonneuvonnan neuvotteluissa käsitellyistä seikoista. Yhtiö oli molemmissa neuvotteluissa kilpailuttanut henkilöstöä suostumaan siihen, että neuvotteluissa edustettuna ollut ryhmä tekisi toisten neuvottelujen alaista työtä aikaisempien töidensä lisäksi.

Yhtiö vaati kanteen hylkäämistä. Se katsoi toimineensa yhteistoimintalain mukaisesti järjestäessään kahdet erilliset neuvottelut. Vaikka molemmissa neuvotteluissa oli ollut kysymys alan kannattavuusvaatimuksista johtuneesta tarpeesta tehostaa toimintaa, neuvottelut olivat koskeneet eri toimenpiteitä ja eri henkilöpiirejä. Kummissakin neuvotteluissa olivat olleet edustettuina ne henkilöstöryhmät, joita käsiteltävät asiat koskivat. Lennonneuvojien tekemää vaihtoehtoista esitystä, jonka mukaan osa aluelennonjohdon operaattoreiden tehtävistä hoidettaisiin jatkossa osana lennonneuvojien työtä, oli käsitelty myös aluelennonjohtoa koskeneissa neuvotteluissa.

Käräjäoikeuden tuomio 23.12.2016 nro 16/21492

Käräjäoikeus totesi, että molempien yhteistoimintaneuvottelujen perusteena oli ollut lennonvarmistusliiketoiminnan kannattavuuden parantaminen. Aluelennonjohdon neuvotteluissa oli ollut kysymys aluelennonjohdon siirtämisestä Helsinki-Vantaalle ja lennonneuvonnan neuvotteluissa käytännössä työn siirtämisestä tehtäväksi Viroon. Neuvottelut oli siksi voitu aloittaa erikseen. Kuitenkin neuvottelujen yhdistämistä voitiin puoltaa, jos samaan aikaan käydyissä neuvotteluissa eri työntekijäryhmien kanssa oli samojen perusteiden vuoksi käsitelty samoja säästö- ja toimenpidevaihtoehtoja, jotka olivat voineet vaikuttaa molempiin ryhmiin.

Todisteina esitetyt neuvottelupöytäkirjat osoittivat, että aluelennonjohto oli esittänyt lennonneuvontapalvelujen siirtämistä Tampereelle ja lennonneuvonta aluelennonjohdon operaattoreiden tehtävien yhdistämistä lennonneuvojien hoidettavaksi Helsinki–Vantaalle. Työnantajalle ei ollut voinut jäädä epäselväksi, että esillä olleet vaihtoehdot olivat koskeneet sekä aluelennonjohdon operaattoreita että lennonneuvojia ja että he olivat taistelleet keskenään samasta työstä. Lopulta lennonneuvonnan esityksen mukaisesti oli tehty kumpaakin erikseen neuvotellutta työntekijäryhmää koskeva päätös.

Käräjäoikeus katsoi, että yhtiö ei ollut menetellyt yhteistoimintalain 46 §:n mukaisesti, kun se oli jättänyt neuvottelematta aluelennonjohdon operaattoreiden ja lennonneuvoji¬en kanssa myös yhdessä operaattoreiden tehtävien siirtämisestä lennonneuvojille. Yhtiön menettely oli ollut ainakin huolimatonta. Sen vuoksi käräjäoikeus velvoitti yhtiön suorittamaan kantajille yhteistoimintalain 62 §:ssä tarkoitettua hyvitystä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Jyrki Rinnemaa.

Helsingin hovioikeuden tuomio 14.8.2018 nro 1021

Hovioikeus katsoi, että molempien neuvottelujen perusteena oli ollut kustannustehokkuuden parantaminen, mutta neuvotteluissa ehdotetut toimenpidevaihtoehdot olivat olleet neuvottelujen alkaessa erilaiset ja neuvottelut olivat koskeneet organisaation eri osia. Neuvotteluissa Helsinki–Vantaan lennonneuvontayksikön työntekijöiden kanssa oli käyty keskustelua yhteistyöstä Viron kanssa ja Tampereen aluelennonjohdon neuvotteluissa keskustelua siitä, millä paikkakunnalla Suomessa toimintaa harjoitetaan. Aluelennonjohdon neuvotteluihin olivat osallistuneet kaikki Tampereen aluelennonjohdossa työskentelevät henkilöstöryhmät, kun taas Helsinki–Vantaan lennonneuvojia koskevat neuvottelut oli käyty yksinomaan heidän kanssaan.

Hovioikeus totesi, että yhteistoimintalaissa ei ole tarkkoja säännöksiä siitä, mitä henkilöstöryhmiä neuvotteluissa tulee olla mukana. Tärkeintä on, että kaikkien niiden henkilöstöryhmien kanssa, joita asia koskee, tulee neuvotella. Laissa ei ole myöskään säännöksiä siitä, että yhteistoimintaneuvottelut tulisi tietyissä tilanteissa yhdistää. Neuvottelujen tarkoituksena on muun ohella se, että työnantaja saa tietoonsa työntekijöiden näkemykset ja heidän esittämänsä ratkaisuvaihtoehdot. Neuvotteluissa tulee pyrkiä yksimielisyyteen, mutta lopullinen päätösvalta on työnantajalla. Laista tai esitöistä ei käy ilmi tulkintaa, että henkilöstöryhmien pitäisi saavuttaa keskenään yhteisymmärrys siitä, mitä toimenpiteitä työnantajalle ehdotetaan.

Tässä asiassa lennonneuvojien ehdotus operaattorityön siirtämisestä lennonneuvojille oli ollut esillä aluelennonjohdon neuvottelussa. Molemmissa neuvotteluissa oli ollut henkilöstön edustajana mukana pääluottamusmies, jonka kautta tieto oli kulkenut molemmissa neuvotteluissa olleiden henkilöstöryhmien välillä. Neuvottelut oli lopetettu siinä vaiheessa, kun työnantajalla oli ollut oma ehdotuksensa ja työntekijäryhmillä omansa. Jatkoneuvottelut olisivat voineet koskea lähinnä sitä, miten lennonneuvojat ja aluelennonjohdon operaattorit suhtautuisivat toistensa ehdotuksiin. Työnantajalla oli tässä tilanteessa ollut riittävät tiedot päätöksentekoa varten, ja kumpikin työntekijäryhmä oli ollut tietoinen heidän työtään koskevista ehdotuksista.

Hovioikeus katsoi, ettei yhtiö ollut menetellyt miltään osin yhteistoimintalain vastaisesti käydessään neuvottelut erikseen toisaalta Tampereen aluelennonjohdon ja toisaalta Helsinki–Vantaan lennonneuvojien kanssa. Sen vuoksi hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Vihriälä, Ari Kyllönen (eri mieltä) ja Ville Laine.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kyllönen hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja velvoitti yhtiön suorittamaan kantajille yhteistoimintalain 62 §:ssä tarkoitettua hyvitystä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko asiassa yhteistoimintalain 62 §:n 1 momentin tarkoittamat edellytykset määrätä L Oyj maksamaan A:lle ja hänen myötäpuolilleen hyvitystä.

A ja hänen myötäpuolensa vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja L Oyj velvoitetaan suorittamaan kullekin heistä yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 62 §:n mukaisena hyvityksenä 34 140 euroa viivästyskorkoineen.

L Oyj vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A ja hänen myötäpuolensa (jäljempänä kantajat) ovat työskennelleet L Oyj:n (jäljempänä myös yhtiö) lennonvarmistusliiketoiminnan palveluksessa toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa niin, että osa heistä on toiminut lennonneuvonnan tehtävissä Helsinki-Vantaan lennonneuvonnan yksikössä ja osa lennonjohto-operaattoreina Tampereen aluelennonjohdossa. Yhtiö on käynyt erilliset yhteistoimintaneuvottelut yhtäältä aluelennonjohdon ja toisaalta lennonneuvonnan kanssa lennonvarmistustoiminnan kustannustehokkuuden parantamiseksi unionin oikeuden asettamien vaatimusten mukaisesti ja työvoiman vähentämiseksi. Yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen yhtiö on irtisanonut muun muassa kantajien työsopimukset.

2. Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiö jättänyt täyttämättä yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (yhteistoimintalaki) mukaisen neuvotteluvelvoitteensa, kun se oli käynyt edellä mainitut neuvottelut erillisinä ja yhdistämättä niitä toisiinsa, ja onko yhtiö siten velvollinen suorittamaan kantajille yhteistoimintalain 62 §:ssä tarkoitettua hyvitystä. Tämän säännöksen mukaan työnantaja on määrättävä maksamaan muun muassa irtisanotulle työntekijälle enintään 30 000 euron suuruinen hyvitys, jos työnantaja on irtisanonut työntekijän jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta, mitä yhteistoimintalain 44–51 §:ssä säädetään.

3. Käräjäoikeus on hyväksynyt A:n ja tämän myötäpuolten hyvityskanteen ja velvoittanut yhtiön suorittamaan kantajille hyvitystä. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen.

4. Kantajat ovat Korkeimmassa oikeudessa uudistaneet yhteistoimintalain mukaista hyvitystä koskevan vaatimuksensa. He ovat katsoneet, että yhteisestä säästötarpeesta johtuneissa yhteistoimintaneuvotteluissa oli ollut kysymys sillä tavalla samasta asiasta, että työnantajan olisi yhteistoimintalain 46 §:n ja 9 §:n 1 momentin mukaan tullut käydä yhdet yhteiset neuvottelut kaikkien ehdotettujen muutosten vaikutuspiiriin kuuluvien henkilöstöryhmien kanssa. Eri henkilöstöryhmien kesken jaetut erilliset neuvottelut eivät olleet mahdollistaneet vuorovaikutteista osallistumista oikein ja ajantasaisin tiedoin. Ainakin yhtiön olisi tullut yhdistää neuvottelut siinä vaiheessa, kun neuvottelujen aikana kummissakin neuvotteluissa alettiin neuvotella siitä, että lennonneuvonnan töitä siirrettäisiin lennonjohto-operaattoreille tai lennonjohto-operaattoreiden töitä lennonneuvojille.

5. Yhtiö on vastustanut kantajien muutosvaatimuksia ja katsonut täyttäneensä neuvotteluvelvoitteensa oikein. Yhtiön harkitsemien toimenpiteiden sisältö, niiden kohdistuminen eri toimipaikoissa tehtävään erilaiseen työhön ja toimenpiteiden taustasyyt olivat antaneet yhtiölle asiallisen perusteen käsitellä asiat erillisissä neuvotteluissa. Yhteistoimintaneuvottelujen käyminen erikseen ei ollut estänyt henkilöstöryhmien edustajien tiedonsaantia asiaan vaikuttavista seikoista eikä johtanut siihen, että toisissa neuvotteluissa saavutettu yhteisymmärrys olisi vaikuttanut heikentävästi henkilöstöryhmien mahdollisuuksiin vaikuttaa työnantajan päätöksiin toisissa neuvotteluissa.

6. Korkeimmassa oikeudessa on siten kantajien valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko erillisinä järjestetyt neuvottelut täyttäneet yhteistoimintalain vaatimukset.

Ennakkoratkaisupyynnön tarve

7. Kantajat ovat vaatineet, että asiassa pyydetään unionin tuomioistuimelta ennakkoratkaisu joukkovähentämisdirektiivin (neuvoston direktiivi 98/59/EY työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä) 2 ja 3 artiklan tulkinnasta. Ennakkoratkaisupyynnön tarvetta korostaa kantajien mukaan se, että kysymys on Euroopan unionin perusoikeuskirjan 27 artiklassa suojatusta työntekijöiden oikeudesta saada tietoja ja tulla kuulluksi yrityksessä.

8. Korkein oikeus toteaa, että ennakkoratkaisupyynnön esittämisen tarpeen arvioinnin kannalta merkityksellisenä voidaan pitää joukkovähentämisdirektiivin 2 artiklan 2 kohtaa, jonka mukaan työnantajan ja työntekijöiden edustajien välisissä neuvotteluissa on käsiteltävä ainakin mahdollisuuksia joukkovähentämisen välttämiseksi tai niiden kohteena olevien työntekijöiden määrän rajoittamiseksi sekä seurausten pienentämiseksi. Artiklan 3 kohdan a alakohdassa säädetään työnantajan velvollisuudesta hyvissä ajoin neuvottelujen kuluessa antaa työntekijöiden edustajille kaikki tarvittavat tiedot ja b alakohdassa yksilöidään, mitä näillä tiedoilla tarkoitetaan.

9. Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan jäsenvaltiolla on velvollisuus ottaa käyttöön menettelyt, joiden avulla joukkovähentämisdirektiivissä säädettyjen velvoitteiden noudattaminen voidaan taata, ja säätää näissä menettelyissä noudatettavista yksityiskohtaisista säännöistä (tuomio 16.7.2009, Mono Car Styling, C-12/08, EU:C:2009:466, 34 kohta). Unionin tuomioistuin on edelleen katsonut, että vaikka joukkovähentämisdirektiivillä on yhdenmukaistettu vain osittain työntekijöiden suojaa joukkovähentämistilanteissa koskevat säännöt, ei yhdenmukaistamisen rajallisuus voi merkitä sitä, että direktiivin säännökset menettävät tehokkaan vaikutuksensa (tuomio Mono Car Styling, 35 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

10. Korkein oikeus toteaa, että joukkovähentämisdirektiiviin ei sisälly yksityiskohtaisia säännöksiä direktiivissä tarkoitettujen neuvotteluiden järjestämisestä. Joukkovähentämisdirektiivissä ei säädetä velvollisuudesta aloittaa esimerkiksi samaa kustannussäästöjä koskevaa perustetta mutta eri toimenpiteitä koskevat neuvottelut yhdessä tai yhdistää tällaiset jo aloitetut neuvottelut. Joukkovähentämisdirektiivissä ei myöskään säädetä, millä henkilöstöryhmillä tulee olla oikeus osallistua neuvotteluihin. Yhteistoimintamenettelydirektiivin (työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevista yleisistä puitteista Euroopan yhteisössä annettu direktiivi 2002/14/EY) 4 artiklan 4 kohdan b alakohdan säännös siitä, että kuulemisen on tapahduttava käsiteltävästä asiasta riippuen soveltuvalla johdon ja edustuksen tasolla, jättää kansallisella tasolla määritettäväksi, mitä tällaisella tasolla kussakin yksittäistapauksessa tarkoitetaan. Mainittuihin direktiiveihin ei siten sisälly yhteistoimintaneuvottelujen yhdessä aloittamista tai yhdistämistä taikka neuvotteluihin osallistuvia henkilöstöryhmiä koskevia säännöksiä, joihin työntekijät voisivat vedota suoraan tai joiden tulkinnasta tässä asiassa olisi kysymys. Unionin perusoikeuskirjan 27 artiklalla ei ole tämän kaltaisessa tilanteessa suoria oikeusvaikutuksia (tuomio 15.1.2014, Association de médiation sociale, C-176/12, EU:C:2014:2, 45–49 kohta).

11. Tässä asiassa tulee näin ollen yhteistoimintalakia sovellettaessa arvioitavaksi, onko se, että yhtiö ei ole aloittanut yhteistoimintaneuvotteluja yhdessä tai yhdistänyt niitä, tai se, miten neuvotteluihin osallistunut henkilöstöryhmä on määräytynyt, merkinnyt sitä, että työntekijöille joukkovähentämisdirektiivissä ja unionin perusoikeuskirjan 27 artiklassa vahvistettu oikeus saada tietoja ja tulla kuulluksi ovat menettäneet unionin oikeuden edellyttämän tehokkaan vaikutuksensa.

12. Korkein oikeus toteaa, että unionin tuomioistuimen vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan kansallisilla tuomioistuimilla on velvollisuus tulkita kansallista lainsäädäntöä mahdollisimman pitkälle direktiivin sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti, jotta direktiivillä tarkoitettu tulos saavutetaan (tuomio Mono Car Styling, 60 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Tästä seuraa, että Korkeimman oikeuden tulee tässä tapauksessa tulkita yhteistoimintalakia mahdollisimman pitkälle joukkovähentämisdirektiivin säännösten ja unionin perusoikeuskirjan 27 artiklan mukaisesti sellaisina kuin niitä on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä tulkittu. Siltä osin kuin unionin oikeuden tulkinta ei ole selvä, Korkein oikeus on velvollinen pyytämään asiasta ennakkoratkaisua unionin tuomioistuimelta.

13. Korkein oikeus katsoo, ettei edellä mainittujen ja jäljempänä tarkemmin käsiteltävien, tässä asiassa merkityksellisten unionin oikeuden säännösten tai määräysten tulkinta ole asiaan vaikuttavilta osin epäselvä. Sen vuoksi ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle ei ole tarpeen. Se seikka, että yhteistoimintaneuvotteluissa käsitellyt tehostamistoimenpiteet ovat osittain johtuneet unionin oikeuden mukaisista kustannustehokkuusvaatimuksista, ei anna aihetta arvioida ennakkoratkaisupyynnön esittämisen tarvetta toisin.

Yhteistoimintamenettelystä työvoiman käyttöä vähennettäessä

14. Asiassa sovellettavilla yhteistoimintalain säännöksillä on osaltaan saatettu kansallisesti voimaan yhteistoimintamenettelydirektiivi ja joukkovähentämisdirektiivi. Sen vuoksi yhteistoimintalain säännöksiä on tulkittava mahdollisimman pitkälle näiden direktiivien säännösten ja unionin perusoikeuskirjan 27 artiklan mukaisesti.

15. Yhteistoimintamenettelydirektiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tarkoituksena on luoda yleiset puitteet, joilla asetetaan vähimmäisvaatimukset työntekijöiden oikeudelle saada tietoja ja tulla kuulluksi yhteisössä sijaitsevissa yrityksissä tai toimipaikoissa. Artiklan 2 kohdan mukaan tiedottamista ja kuulemista koskevat yksityiskohtaiset säännöt määritellään ja toteutetaan kunkin jäsenvaltion kansallisen lainsäädännön ja työmarkkinasuhteissa vallitsevien käytäntöjen mukaisesti siten, että taataan niiden tehokkuus.

16. Yhteistoimintamenettelydirektiivin 4 artiklan 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on määriteltävä tiedottamista ja kuulemista asianmukaisella tasolla koskevat yksityiskohtaiset säännöt kyseisen artiklan mukaisesti direktiivin 1 artiklassa mainittuja periaatteita noudattaen, sanotun kuitenkaan rajoittamatta työntekijöille suotuisampien voimassa olevien säännösten tai käytäntöjen soveltamista. Artiklan 4 kohdan b alakohdan mukaan kuulemisen on tapahduttava käsiteltävästä asiasta riippuen soveltuvalla johdon ja edustuksen tasolla. Niin kuin edellä ennakkoratkaisupyynnön esittämistä koskevan arvioinnin yhteydessä on lausuttu, direktiivissä ei ole tarkemmin säädetty siitä, mitä voidaan pitää soveltuvana johdon ja edustuksen tasona.

17. Joukkovähentämisdirektiivi sisältää yhteistoimintamenettelydirektiiviä tarkempia, erityisesti työntekijöiden joukkovähentämistä koskevia säännöksiä. Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan työnantajan on aloitettava hyvissä ajoin neuvottelut työntekijöiden edustajien kanssa sopimukseen pääsemiseksi, kun työnantaja harkitsee työntekijöiden joukkovähentämistä. Artiklan 2 kohdan mukaan neuvotteluissa on käsiteltävä ainakin mahdollisuuksia joukkovähentämisen välttämiseksi tai sen kohteena olevien työntekijöiden määrän rajoittamiseksi sekä seurausten pienentämiseksi. Artiklan 3 kohdan mukaan työnantajan on annettava työntekijöiden edustajille kaikki tarvittavat tiedot ja kirjallisesti tietyt erikseen luetellut tiedot, jotta heillä on mahdollisuus tehdä rakentavia ehdotuksia. Kuten edellä ennakkoratkaisupyynnön esittämisen tarvetta arvioitaessa on lausuttu, direktiivissä ei ole tarkempia säännöksiä siitä, millä tavalla neuvottelut työntekijöiden kanssa on järjestettävä.

18. Yhteistoimintalain 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää yrityksen ja sen henkilöstön välisiä vuorovaikutuksellisia yhteistoimintamenettelyjä, jotka perustuvat henkilöstölle oikea-aikaisesti annettuihin riittäviin tietoihin yrityksen tilasta ja sen suunnitelmista. Tavoitteena on yhteisymmärryksessä kehittää yrityksen toimintaa ja työntekijöiden mahdollisuuksia vaikuttaa yrityksessä tehtäviin päätöksiin, jotka koskevat heidän työtään, työolojaan ja asemaansa yrityksessä. Tarkoituksena on myös tiivistää työnantajan, henkilöstön ja työvoimaviranomaisten yhteistoimintaa työntekijöiden aseman parantamiseksi ja heidän työllistymisensä tukemiseksi yrityksen toimintamuutosten yhteydessä.

19. Yhteistoiminnasta työvoiman käyttöä vähennettäessä säädetään yhteistoimintalain 8 luvussa. Yhteistoimintalain 44 §:n mukaan lain 8 luvun säännöksiä sovelletaan työnantajan harkitessa toimenpiteitä, jotka voivat johtaa yhden tai useamman työntekijän irtisanomiseen, lomauttamiseen tai osa-aikaistamiseen taloudellisilla tai tuotannollisilla perusteilla. Säännöksiä sovelletaan myös, jos työnantaja aikoo muutoin irtisanoa, lomauttaa tai osa-aikaistaa yhden tai useamman työntekijän edellä mainituilla perusteilla.

20. Neuvotteluvelvoitteen sisällöstä on säädetty yhteistoimintalain 50 §:ssä. Jos työnantajan harkitsemat, yritystoimintaa koskevat ratkaisut ilmeisesti johtavat yhden tai useamman työntekijän irtisanomiseen, lomauttamiseen tai osa-aikaistamiseen, yhteistoimintaneuvotteluissa on säännöksen mukaan käsiteltävä yhteistoiminnan hengessä yksimielisyyden saavuttamiseksi näiden toimenpiteiden perusteita ja vaikutuksia, 49 §:ssä tarkoitettuja toimintaperiaatteita tai toimintasuunnitelmaa, vaihtoehtoja työvoiman vähentämisen kohteena olevan henkilöpiirin rajoittamiseksi sekä vähentämisestä työntekijöille aiheutuvien seurausten lieventämiseksi.

21. Työvoiman vähentämistä koskevien neuvottelujen osapuolista säädetään yhteistoimintalain 46 §:ssä. Tämän erityissäännöksen lisäksi neuvottelujen osapuolia koskevat lain 2 luvun yleiset yhteistoiminnan osapuolia koskevat säännökset.

22. Yhteistoimintalain 2 lukuun sisältyvän 7 §:n 1 momentin mukaan yhteistoimintalaissa tarkoitetun yhteistoiminnan osapuolina ovat työnantaja ja yrityksen henkilöstö. Pykälän 2 momentin mukaan yhteistoimintaneuvotteluissa ovat osallisina työntekijä, jota yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävä asia koskee, ja hänen esimiehensä taikka henkilöstöryhmän tai sen osan edustaja tai asianomaisten henkilöstöryhmien edustajat sekä kulloinkin käsiteltävässä asiassa toimivaltainen työnantajan edustaja. Yhteistoimintalakia koskevan hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa (HE 254/2006 vp s. 43) täsmennetään pääperiaatteena olevan, että yhteistoiminta toteutetaan toisaalta yrityksen toimintaorganisaation puitteissa ja toisaalta työnantajan ja henkilöstöryhmien edustajien kesken. Asianomaiset henkilöstöryhmät määräytyvät sen mukaan, mitä henkilöstöryhmiä käsiteltävä asia koskee.

23. Yhteistoimintalain 46 §:n 1 momentin mukaan työntekijöiden irtisanomista, lomauttamista tai osa-aikaistamista käsitellään työnantajan ja henkilöstöryhmän tai -ryhmien edustajien kesken tai ne voidaan käsitellä 9 §:n 1 momentissa tarkoitetussa yhteisessä kokouksessa. Säännöksessä viitatun lain 2 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävä asia, joka koskee yhtä useampaan henkilöstöryhmään kuuluvia työntekijöitä, käsitellään työnantajan ja asianomaisten henkilöstöryhmien edustajien yhteisessä kokouksessa. Asia voidaan sopia käsiteltäväksi myös työnantajan ja kaikkien henkilöstöryhmien asianomaisten edustajien yhteisessä kokouksessa.

Yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävien asioiden ja neuvotteluosapuolten määräytyminen

24. Edellä selostettujen säännösten mukaisesti velvollisuus yhteistoimintalain 8 luvun mukaisiin neuvotteluihin syntyy, kun työnantaja harkitsee henkilöstön vähentämiseen johtavia toimenpiteitä tai kun työnantaja aikoo muutoin vähentää henkilöstöä. Yhteistoimintaneuvottelut on käytävä niiden henkilöstöryhmien edustajien kanssa, joiden edustamiin henkilöstöryhmiin kuuluvia työntekijöitä käsiteltävä asia koskee. Työnantajan suunnittelemaa toimenpidettä on siten käsiteltävä kaikkien niiden henkilöstöryhmien kanssa, joiden työ uhkaa toimenpiteen vuoksi vähentyä.

25. Työnantajan harkittavana voi samanaikaisesti olla useita luonteeltaan erilaisia toimenpiteitä, joiden kaikkien perusteena on pyrkimys kustannussäästöihin. Yhteistoimintalakiin ei sisälly säännöksiä siitä, että samasta perusteesta johtuvat tai samanaikaisesti suunnitteilla olevat eri toimenpiteet tulisi käsitellä samoissa yhteistoimintaneuvotteluissa. Käytännössä eri toimenpiteiden käsittely yhdessä voi olla tarkoituksenmukaista esimerkiksi silloin, kun näiden toimenpiteiden vaikutukset kohdistuvat samoihin henkilöstöryhmiin. Toisaalta myös samaan henkilöstöryhmään vaikutuksensa ulottavia toimenpiteitä voi olla tarkoituksenmukaista käsitellä erillisissä neuvotteluissa esimerkiksi silloin, kun toimenpiteet koskevat yrityksen toimintaorganisaation eri yksiköitä.

26. Korkein oikeus toteaa edellä mainituista lähtökohdista seuraavan, että työnantajan harkittavissa lähtökohtaisesti on se, onko tarkoituksenmukaista neuvotella samaan aikaan suunnitteilla olevista toimenpiteistä yhdessä vai erikseen. Työnantaja vastaa kummassakin tapauksessa siitä, että neuvottelut täyttävät niille yhteistoimintalaissa asetetut vaatimukset.

27. Keskeistä on, että kutakin toimenpidettä koskevat yhteistoimintaneuvottelut käydään niiden henkilöstöryhmien edustajien kanssa, joita toimenpiteet koskevat. Silloin, kun kaksissa eri neuvotteluissa käsiteltävät toimenpiteet vaikuttavat toisiinsa, työnantajan on huolehdittava siitä, että henkilöstöryhmien edustajat saavat molemmissa neuvotteluissa käsiteltävistä toimenpiteistä tarpeelliset tiedot. Jos yksissä neuvotteluissa käsitellään ratkaisuvaihtoehtoja, jotka vaikuttavat työnantajan päätöksentekoon myös toisissa neuvotteluissa käsiteltävän toimenpiteen osalta, on näitä vaihtoehtoja käsiteltävä myös toisissa neuvotteluissa. Jos eri toimenpiteitä koskevat neuvottelut päättyvät eri aikaan, työnantaja ei saa tehdä kummissakin neuvotteluissa käsiteltävän toimenpiteen kannalta ratkaisevia päätöksiä ennen kuin kummatkin neuvottelut on käyty.

Arviointi tässä asiassa

Yhteistoimintaneuvottelujen kohteena olleet toimenpiteet ja neuvottelujen jälkeen tehdyt päätökset

28. Yhteistoimintaneuvottelujen kohteena on työnantajan antamista kahdesta neuvotteluesityksestä ilmenevin tavoin ollut kaksi eri suunnitelmaa, joiden tarkoituksena on ollut muun muassa parantaa lennonvarmistustoiminnan kustannustehokkuutta siten, että viranomaisten lennonvarmistustoiminnalle unionin oikeuden mukaisesti asettamat kustannustehokkuusvaatimukset saavutetaan. Aluelennonjohdon neuvottelut ovat koskeneet koko Tampereen yksikön toiminnan lopettamista ja toimintojen siirtämistä Vantaalle. Lennonneuvonnan osalta käsiteltävänä on ollut yhtiön aikomus hankkia tai tuottaa osa lennonneuvontapalveluista yhteisyrityksissä tai alihankintana ja yhdistää jäljelle jäävät lennonneuvontapalvelut Helsinki–Vantaan lennonjohdon yhteyteen.

29. Aluelennonjohtoa koskevien yhteistoimintaneuvottelujen päätyttyä 12.8.2013 yhtiö on 30.9.2013 päättänyt perustaa aluelennonjohdon Helsinki–Vantaalle ja jatkaa aluelennonjohdon toimintaa ainakin vuoteen 2018 asti kahdessa toimipaikassa. Samalla yhtiö on ilmoittanut, että aluelennonjohdon operaattoreiden osalta päätös tehdään myöhemmin osana lennonneuvontaa koskevaa päätöstä.

30. Lennonneuvontaa koskevien neuvottelujen päätyttyä 1.7.2013 yhtiö on 2.12.2013 ilmoittanut sekä lennonneuvontapalveluita että aluelennonjohdon operaattoritoimintoja koskevista päätöksistä. Lennonneuvontaa koskevan päätöksen mukaan lennonneuvonnan tehtävistä vähennettäisiin kahdeksan henkilöä ja lennonneuvojille siirrettäisiin osa aluelennonjohdon operaattoreiden aiemmin hoitamista tehtävistä. Aluelennonjohdon operaattoritoimintoja koskevan päätöksen mukaan osa Tampereen aluelennonjohdon tehtävistä siirrettäisiin Helsinki–Vantaan lennonneuvontayksikköön, ja Tampereen aluelennonjohdon operaattoreista vähennettäisiin kahdeksan henkilöä. Lisäksi osalle työntekijöistä tarjottaisiin uusia työsopimuksia uusilla työaikaehdoilla.

31. Korkein oikeus toteaa, että neuvotteluissa on ollut aluksi kysymys kahdesta erillisestä toimenpiteestä, jotka ovat koskeneet yhtiön eri yksiköitä. Yhtiö ei kuitenkaan ole neuvottelujen jälkeen toteuttanut toimenpiteitä aluksi suunnitellun mukaisesti erillisinä, vaan se on päätynyt yhtenä tehostamistoimenpiteenä siirtämään lennonneuvojien tehtäväksi aiemmin aluelennonjohdon operaattoreille kuuluneita töitä siten, että lennonjohto-operaattoreiden työ on vähentynyt. Yhtiön velvollisuutena on ollut huolehtia myös tämän toimenpidevaihtoehdon asianmukaisesta käsittelystä asianomaisten henkilöstöryhmien edustajien kanssa.

Henkilöstöryhmien edustajat

32. Neuvotteluesityksen mukainen suunnitelma Helsinki-Van-taan lennonneuvonnan ulkoistamisesta olisi tarkoittanut lennonneuvontayksikön työntekijöiden työn vähenemistä. Tampereen aluelennonjohtoa koskevan suunnitelman henkilöstövaikutukset olisivat puolestaan kohdistuneet aluelennonjohdon yksikön henkilöstöön.

33. Yhtiö on neuvotellut ensin mainitusta suunnitelmasta Helsinki–Vantaan lennonneuvontayksikön työntekijöitä edustaneen pääluottamusmiehen kanssa. Sama pääluottamusmies on edustanut Tampereen lennonjohto-operaattoreita aluelennonjohdon neuvotteluissa, joissa ovat lisäksi olleet edustettuina muut aluelennonjohdossa työskennelleet henkilöstöryhmät. Henkilöstöryhmien edustajien lisäksi molemmissa neuvotteluissa on ollut yhtiön suostumuksella läsnä järjestäytymättömiä työntekijöitä. Yhteistoimintaneuvotteluissa ovat siis olleet edustettuina ne henkilöstöryhmät, joihin kuuluvien työntekijöiden työ on yhtiön suunnittelemien toimenpiteiden vuoksi uhannut vähentyä. Sama pääluottamusmies on edustanut neuvotteluissa kaikkia tämän asian kantajia, joiden työsopimukset yhtiö on neuvottelujen jälkeen irtisanonut.

Asioiden käsittely neuvotteluissa ja henkilöstöryhmien edustajien saamat tiedot

34. Neuvottelujen aikana esiin on noussut mahdollisuus, että Helsinki–Vantaan lennonneuvojien töitä siirrettäisiin aluelennonjohdon operaattoreille Tampereelle tai vaihtoehtoisesti Tampereen lennonjohto-operaattoreiden töitä Helsinki–Vantaan lennonneuvojille. Valinta näiden vaihtoehtojen välillä on ollut kummankin käynnissä olleen neuvottelun kannalta merkityksellinen. Yhtiön on siksi työnantajana tullut huolehtia siitä, että kummassakin neuvottelussa osallisina olevilla henkilöstön edustajilla on ollut tieto näistä vaihtoehdoista ja mahdollisuus ottaa niihin kantaa neuvottelujen aikana. Lisäksi yhtiön on tullut käydä molemmat neuvottelut loppuun ennen päätöksen tekemistä.

35. Lennonneuvontapalveluita koskevien neuvottelujen pöytäkirjan 20.5.2013 mukaan työnantajan edustaja on kyseisessä kokouksessa kertonut, että aluelennonjohto on esittänyt lennonneuvontapalvelujen keskittämistä Tampereelle ja että kyseinen vaihtoehto selvitetään. Vastaavasti aluelennonjohdon neuvottelupöytäkirjasta 3.6.2013 käy ilmi, että kyseisessä kokouksessa työnantajan edustaja on tuonut esiin sen, että osa aluelennonjohdon operaattoreiden tehtävistä voi siirtyä lennonneuvojille. Samoin pöytäkirjasta ilmenee työnantajan edustajan kertoneen lennonneuvojien esityksestä, että aluelennonjohdon operaattoreiden tehtävät siirtyisivät heille. Näiden kokousten jälkeen kummissakin neuvotteluissa on käsitelty sellaisia toimenpidevaihtoehtoja, joihin on sisältynyt lennonneuvojien töiden siirtyminen lennonjohto-operaatto-reille tai päinvastoin.

36. Korkein oikeus toteaa, että kumpiinkin neuvotteluihin osallistuneet henkilöstön edustajat ovat saaneet jo varhaisessa vaiheessa neuvotteluja tiedon edellä mainituista ehdotuksista, jotka ovat olleet merkityksellisiä kummissakin neuvotteluissa käsiteltävien asioiden kannalta. Hovioikeuden tuomiossa todetuin tavoin tiedonkulkua eri neuvotteluiden välillä on turvannut myös se, että molempiin neuvotteluihin on osallistunut lennonneuvojien ja lennonjohto-operaattorien henkilöstöryhmää edustanut pääluottamusmies. Asiassa ei ole yksilöitävissä sellaisia tietoja, jotka yhtiön olisi tullut antaa henkilöstön edustajille mutta jotka olisivat jääneet antamatta. Sen vuoksi yhtiön on katsottava täyttäneen yhteistoimintalain mukaisen tiedonantovelvollisuutensa.

37. Kantajat ovat korostaneet myös, että neuvotteluja ei saa käydä siten, että jokin yksittäisen työsuhteen irtisanomiseen vaikuttava osakysymys on ratkaistu tai ratkaistaan neuvottelujen ulkopuolella. He eivät ole kuitenkaan yksilöineet, mikä kysymys olisi ratkaistu neuvottelujen ulkopuolella. Yhtiö on ilmoittanut sekä aluelennonjohdon operaattoreita että lennonneuvojia koskevista päätöksistä vasta molempien neuvottelujen päätyttyä.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

38. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiö ei ole laiminlyönyt yhteistoimintalain 8 luvun mukaisia velvoitteitaan. Se, että yhtiö ei ole aloittanut yhteistoimintaneuvotteluja yhdessä tai yhdistänyt niitä, tai se, miten neuvotteluihin osallistunut henkilöstöryhmä on määräytynyt, ei myöskään ole merkinnyt sitä, että työntekijöille joukkovähentämisdirektiivissä ja unionin perusoikeuskirjan 27 artiklassa vahvistettu oikeus saada tietoja ja tulla kuulluksi olisi menettänyt unionin oikeuden edellyttämän tehokkaan vaikutuksensa. Edellytyksiä yhteistoimintalain 62 §:ssä tarkoitetun hyvityksen määräämiselle ei siten ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Eva Tammi-Salminen ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Mia Hoffrén.

A oli erehdyttänyt useita henkilöitä ilmoittamalla olevansa oikeustieteen kandidaatti tai asianajaja ja esiintynyt heidän avustajanaan riita- ja rikosoikeudenkäynneissä, vaikka hänellä ei ollut ollut suomalaista oikeustieteellistä tutkintoa eikä oikeutta toimia oikeudenkäyntiavustajana.

Kysymys rangaistuksen määräämisestä.

Ks. KKO:2020:27

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 14.6.2017 nro 17/124637 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 24.1.2019 nro 19/103055 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Minna Hällström sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Pia Sandvik ja Petri Voima.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan. B vaati puolestaan, että rangaistusta korotetaan ja vankeus tuomitaan ehdottomana.

A vastasi B:n valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

B ja syyttäjä vastasivat A:n valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Kysymys siitä, millä tavalla useasta rikoksesta mitattavan yhteisen rangaistuksen määräämiseen muutoksenhakutuomioistuimessa vaikuttaa se, että vain yhden rikosasian asianomistaja on hakenut muutosta vaatien rangaistuksen korottamista, on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa.

Korkein oikeus on 1.4.2020 antamassaan päätöksessä (KKO 2020:27) katsonut, että A:lle käräjäoikeudessa määrättyä yhteistä rangaistusta voidaan B:n valituksen johdosta korottaa vain häneen kohdistuneen rikoksen perusteella ottaen huomioon myös sen yhteys muihin rikoksiin. Rangaistuksen määräämisen osalta asia on siirretty viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuomiollaan 14.6.2017 lukenut A:n syyksi kohdissa 1–5, 7–8, 10 ja 12 yhdeksän törkeää petosta sekä kohdassa 6 asianajajista annetun lain säännösten rikkomisen. Käräjäoikeus on katsonut A:n hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä 15.4.2011 ja 20.3.2014 välisenä aikana erehdyttäneen yhdeksää eri asianomistajaa esiintymällä joko oikeustieteen kandidaattina tai oikeustieteen kandidaattina ja asianajajana sekä saaneen asianomistajat palkkaamaan hänet asiamiehekseen ja avustajakseen riita- tai rikosasian oikeudenkäynneissä ilman, että hänellä oli todellisuudessa ollut kelpoisuutta hoitaa kyseisiä tehtäviä. A:lla ei ollut myöskään ollut Suomessa ylempää oikeustieteellistä korkeakoulututkintoa tai siihen rinnastettavaa tutkintoa ulkomailla, eikä hän siten ollut saanut toimia oikeudenkäyntiavustajana Suomen tuomioistuimissa. Petoksilla oli aiheutettu yhteensä hieman alle 40 000 euron suuruinen vahinko asianomistajille. Petokset oli tehty käyttämällä hyväksi vastuulliseen asemaan perustuvaa erityistä luottamusta, ja tekoja oli niiden suunnitelmallisuus ja vahingollisuus huomioon ottaen myös kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeinä.

2. Käräjäoikeus on katsonut, että oikeudenmukainen rangaistus rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen sekä rikoslain 6 luvun säännöksiin nähden on 1 vuosi 5 kuukautta vankeutta. Koska A oli ensikertalainen, rangaistus voitiin tuomita ehdollisena.

3. Syytekohdan 12 asianomistaja B on valittanut hovioikeuteen vaatien rangaistuksen korottamista ja sen määräämistä ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi. A on vastavalituksessaan vaatinut muun muassa rangaistuksen alentamista. Hovioikeus on korottanut rangaistuksen 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdollista vankeutta.

4. Rangaistuksen korottamista koskevissa perusteluissaan hovioikeus on todennut, että A oli jatkanut samankaltaista menettelyään vuoden 2013 alun jälkeen siitä huolimatta, että laki luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista oli tullut voimaan. Rikokset olivat ajoittuneet noin kolmen vuoden ajanjaksolle, ja niistä oli aiheutunut yksityishenkilöille taloudellista vahinkoa ja sen vaaraa. A:n vastaanottamat toimeksiannot olivat olleet paitsi riita-asioita, myös vakavia rikosasioita, mikä vaikutti rangaistusta korottavasti. Käräjäoikeuden mittaama rangaistus oli näihin seikkoihin nähden liian lievä.

5. Lajinvalintaa koskevassa harkinnassaan hovioikeus on pitänyt erityisen moitittavana sitä, että A oli käyttänyt hyväkseen yksityishenkilöiden luottamusta siihen, että hän omasi kelpoisuuden hoitaa asioita suomalaisessa tuomioistuimessa. Toisaalta hovioikeus on todennut, etteivät rikokset vakavuudeltaan olleet sellaisia, että rangaistus olisi tämän vuoksi tullut tuomita ehdottomana. Teoista oli kulunut jo noin viisi vuotta, eikä A:ta ollut rikoksesta rekisteröity. Vaikka menettelyn kesto ja A:n syyllisyyden aste puhuivat sinänsä ehdottoman vankeusrangaistuksen puolesta, hovioikeus on päätynyt kokonaisharkinnassaan siihen, että vankeus voitiin tuomita ehdollisena.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. A:n syyksi on alempien tuomioistuinten tältä osin lainvoimaisiksi jääneissä tuomioissa luettu yhdeksän törkeää petosta ja asianajajista annetun lain säännösten rikkominen. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ja B:n valitusten johdosta kysymys ainoastaan siitä, onko hovioikeuden tuomitsemaa 1 vuoden 8 kuukauden ehdollista vankeusrangaistusta alennettava vai korotettava ja onko se muutettava ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi.

Rangaistuksen mittaamista ja rangaistuslajin valintaa koskevat säännökset

7. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

8. Yhteisen rangaistuksen mittaamisessa noudatetaan rikoslain 7 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan soveltuvin osin rikoslain 6 luvun säännöksiä. Yhteistä rangaistusta mitattaessa on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lähtökohdaksi otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

9. Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Tämän lisäksi rangaistuksen lajista päätettäessä tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan ottaa huomioon myös rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavat 6 luvun 4–8 §:n säännökset.

Muutoksenhakuasetelmasta johtuvat rajoitukset rangaistuksen määräämiseen

10. A on käräjäoikeudessa tuomittu yhdeksästä törkeästä petoksesta, jotka ovat kohdistuneet eri asianomistajiin. Heistä vain syytekohdan 12 asianomistaja B on hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa vaatinut yhteisen rangaistuksen korottamista.

11. Korkein oikeus on samaa asiaa koskevassa ratkaisussaan KKO 2020:27 katsonut, että tuomioistuin ei voi yhden asianomistajan valituksen johdosta arvioida muiden kuin valituksen kohteena olevan rikoksen yksittäistä rangaistusarvoa (kohta 19). Muutoksenhakutuomioistuimen tehtävänä on tällöinkin rikoslain 7 luvun 5 §:ää soveltaessaan arvioida se teko, josta olisi sen harkinnan mukaan tuleva ankarin rangaistus, ja mitattava kaikista vastaajan syyksi luetuista rikoksista yhteinen rangaistus mainitussa säännöksessä mainitut seikat huomioon ottaen. Valitukseen perustuva muutos voi kuitenkin kohdistua valituksen kohteena olevaa rikosta koskevan harkinnan ohella vain arviointiin sen ja muiden rikosten keskinäisestä yhteydestä (kohta 20).

12. Ratkaisu KKO 2020:27 merkitsee sitä, että A:lle käräjäoikeudessa määrätyn 1 vuoden 5 kuukauden yhteisen rangaistuksen korottaminen on asianomistaja B:n valituksen johdosta ollut hovioikeudessa ja on nyt Korkeimmassa oikeudessa mahdollista vain häneen kohdistuneen rikoksen perusteella ottaen huomioon myös sen yhteyden muihin rikoksiin. Siten B:n valitus voi johtaa vain syytekohdassa 12 tarkoitetun teon rangaistusarvon uudelleen arvioimiseen. Yhtenäisrangaistusjärjestelmän vuoksi on kuitenkin lisäksi harkittava, onko syytekohdan 12 rikos ankarimmin rangaistava ja siksi otettava rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi ja minkälainen kyseisen rikoksen suhde on muihin A:n syyksi luettuihin rikoksiin.

13. Myös A on valittanut rangaistuksesta vaatien sen alentamista. Rangaistuksen alentamisvaatimustaan A on perustellut sillä, että hovioikeus ei olisi saanut korottaa rangaistusta vain B:n tekemän valituksen perusteella, ja vetoamalla myös eräisiin lieventäviin seikkoihin. Muutoksenhakuasetelma ei siten aseta estettä alentaa A:lle tuomittua yhteistä rangaistusta noudattaen rikoslain 6 ja 7 luvun säännöksiä.

Syytekohdan 12 teon arviointi

Avustajan kelpoisuusvaatimukset

14. Oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan yleisiä kelpoisuusehtoja on Suomessa kiristetty 2000-luvulla. Vuoden 2002 kesäkuusta lukien oikeudenkäyntiasiamieheltä ja avustajalta on oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n (259/2002) mukaan edellytetty eräitä poikkeustilanteita lukuun ottamatta oikeustieteen kandidaatin tutkinnon suorittamista. Vuoden 2013 alusta lukien kelpoisuusedellytyksiä on tiukennettu edelleen siten, että oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana on oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 momentin (718/2011) mukaan saanut toimia pääsääntöisesti vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa (715/2011) tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja.

15. Oikeus pätevään oikeusapuun nähdään nykyään keskeisenä oikeuksien ja lainkäytön tosiasiallisen saavutettavuuden sekä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeena. Kysymys on kansalaisten prosessuaalisesta perusoikeudesta, joka osaltaan takaa sen, että kansalaisille turvataan tosiasiallinen ja yhdenvertainen mahdollisuus tiedollisen eriarvoisuuden estämättä ja taloudellisesta asemastaan riippumatta päästä oikeuksiinsa (HE 82/2001 vp s. 5). Kelpoisuusehtojen tiukentamista on lain esitöissä perusteltu paitsi päämiehen oikeusturvalla, myös muiden asianosaisten oikeusturvan toteutumisella sekä prosessiekonomisilla näkökohdilla. Asiamiehen laadukas työskentely helpottaa tuomioistuimen ja syyttäjän työtä sekä tekee oikeudenhoitoa sujuvammaksi ja nopeammaksi (HE 82/2001 vp s. 42-45 ja HE 318/2010 vp s. 16).

Teon rangaistusarvo syytekohdassa 12

16. Syytekohdan 12 mukaisesti A:n on katsottu syyllistyneen törkeään petokseen, kun A oli erehdyttänyt B:tä palkkaamaan hänet avustajakseen oikeudenkäynnissä, jossa B on ollut syytettynä törkeästä huumausainerikoksesta. A on 17.11.2013 allekirjoitetussa toimeksiantosopimuksessa sitoutunut hoitamaan toimeksiannon "hyvää asianajajatapaa noudattaen päämiehen laillinen etu turvaten". Kirjallisesta todistelusta ilmenee, että toimeksianto oli solmittu noin kuukausi sen jälkeen, kun vastauksena A:n tiedusteluun Opetushallituksen virkamies oli ilmoittanut, että Opetushallitus ei ole tehnyt yhtään myönteistä päätöstä venäläisten juristitutkintojen rinnastamisesta suomalaiseen tutkintoon ja ettei juristitutkintojen riittävää samankaltaisuutta voida saavuttaa lain sallimilla täydentävien opintojen enimmäismäärilläkään.

17. Törkeän petoksen rangaistusasteikko on vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Korkein oikeus ei ole antanut sellaisia rangaistuksen mittaamista ohjaavia ennakkoratkaisuja, joista olisi saatavissa suoraa johtoa mittaamisharkintaan tässä tapauksessa.

18. Se, että menettely on luettu A:n syyksi törkeänä petoksena, kuvastaa menettelyn moitittavuutta. Moitittavuusarviointiin vaikuttavat toimeksiannon sisältö vastaajan avustamisesta vakavassa rikosasiassa ja petoksella aiheutetuksi katsotun vahingon määrä, 9 262,80 euroa. Rikos on tehty aikana, jolloin avustajana oikeudenkäynnissä on saanut toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Lisäksi A on juuri ennen toimeksiannon solmimista saanut nimenomaisen varmistuksen kelpoisuutensa puuttumisesta.

19. A:n päämies on ollut syytettynä törkeästä rikoksesta, johon on liittynyt ilmeinen vankeusrangaistuksen uhka. Toisaalta asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, miten A on hoitanut vastaanottamansa toimeksiannon. Hänen venäjän kielen taidostaan on epäilemättä ollut hyötyä, kun hän on hoitanut venäjää äidinkielenään puhuvan päämiehensä toimeksiantoa. A on Venäjällä suorittanut oikeustieteellisen tutkinnon, minkä lisäksi hän suorittanut Suomessa 50 opintopisteen verran oikeustieteen lisäopintoja. Hän on ennen syyksi luettuja tekoja ollut kaksi vuotta suomalaisen asianajotoimiston palveluksessa sekä työskennellyt omassa toimistossaan. Tämän vuoksi hänellä on ollut maallikkoa paremmat edellytykset selviytyä toimeksiannosta, mikä jossain määrin vähentää hänen menettelynsä moitittavuutta.

20. Ottaen huomioon syyksi lukemisen pohjana olleen vahingon määrä sekä A:n menettelyn vahingollisuus ja vaarallisuus Korkein oikeus katsoo, että kohdan 12 rikoksesta olisi erikseen tuomittava ilman mahdollisen lieventämisperusteen vaikutusta rangaistukseksi noin 6 kuukautta vankeutta.

Syytekohdan 12 teon suhde muihin syyksi luettuihin rikoksiin

21. A:n syyksi on syytekohdan 12 teon ohella luettu kahdeksan muuta törkeää petosta ja yksi vähäisempi rikos, joista on määrättävä yhteinen rangaistus. Petokset ovat kohdistuneet eri asianomistajiin. Kaikissa petoksissa on ollut kysymys samankaltaisesta menettelystä. Eroa syytekohtien välillä on lähinnä toimeksiantosuhteen solmimisajankohdan ja keston, hoidettavan asian luonteen sekä aiheutuneeksi todetun vahingon suhteen.

22. Alempien oikeuksien tuomioissa ei ole yksilöity, mistä A:n syyksi luetuista rikoksesta olisi tullut ankarin rangaistus, joka rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan on otettava yhteisen rangaistuksen lähtökohdaksi. Moitittavimman teon määrittäminen edellyttää, että A:n syyksi luettuja petosrikoksia on verrattava keskenään. Vaikka petosrikokset ovat varsin samankaltaisia, Korkein oikeus katsoo edellä kohdissa 18-19 mainittujen seikkojen perusteella, että ankarin rangaistus tulisi tuomita juuri syytekohdan 12 teosta. Tästä rikoksesta tuomittava rangaistus on siten otettava yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi.

23. Yhteistä vankeusrangaistusta mitattaessa tulee arvioida myös muutoin rikosten suhdetta ja niiden muodostamaa kokonaisuutta. A on tehnyt useita samankaltaisia rikoksia noin kolmen vuoden ajanjakson kuluessa. Korkein oikeus katsoo, että tällainen menettely osoittaa jonkinasteista suunnitelmallisuutta ja johdonmukaista pyrkimystä laittoman hyödyn saamiseen. Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevän suunnitelmallisuuden on vakiintuneesti katsottu voivan vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Yhteistä rangaistusta mitattaessa on kuitenkin pyrittävä kokonaisrangaistukseen, joka on oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31). Tämä on erityisen perusteltua silloin kun rikokset liittyvät kiinteästi toisiinsa (KKO 2014:85, kohta 9).

24. A:n syyksi luetut petosrikokset muodostavat ajallisen ja toiminnallisen jatkumon, jossa toiminnan motivaatioperusta on pysynyt samana siitäkin huolimatta, että jokainen rikos on edellyttänyt erillistä päätöksentekoa. Oikeuskäytännössä on katsottu, että tällaisessa tapauksessa aina uudesta rikoksesta johtuva kokonaisrangaistusta lisäävä vaikutus on vähäisempi kuin tilanteessa, jossa rikoksilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä (KKO 2018:44, kohta 17 ja KKO 2017:88, kohta 27). Korkein oikeus on muun muassa ratkaisussaan KKO 2018:44 (kohta 17) todennut, että tämänkaltaisessa tilanteessa rikoksia voi olla perusteltua arvioida kokonaisuutena yhteistä rangaistusta mitattaessa.

25. A on avustajan kelpoisuutta koskevasta sääntelystä piittaamatta toistuvasti noin kolmen vuoden ajan ottanut vastaan toimeksiantoja ja esiintynyt oikeudenkäynneissä avustajana ja asiamiehenä riita- ja rikosasioissa. A on jatkanut menettelyään vielä vuoden 2013 lainmuutoksen jälkeenkin.

26. Edellä sanotut näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että kohdassa 12 A:n syyksi luetusta törkeästä petoksesta tulevaan ankarimpaan rangaistukseen on hänen syykseen luetuista muista rikoksista lisättävä yksi vuosi vankeutta. Oikeudenmukainen yhteinen vankeusrangaistus on siten tässä tapauksessa ennen lieventämisperusteen mahdollista vaikutusta 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta. A:n ensikertaisuus ja rikoksista kulunut pitkä aika huomioon ottaen vankeus voidaan määrätä ehdolliseksi.

Rangaistuksen lieventämisperuste

27. A on ennen käräjäoikeuden käsittelyä palauttanut B:lle ja eräälle toiselle yksityishenkilölle näiltä saamansa palkkion kokonaan.

28. Vastaajan pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja pyrkimys estää tai poistaa rikosten vaikutuksia voidaan rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Rikoslain yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 198-199) on todettu, että tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot vahingonkorvauksin. Vahinkojen korvaamista onkin pidetty tyypillisenä lieventämisperusteen tarkoittamana soveltamistilanteena.

29. Jos jokin 6 luvussa tarkoitettu rangaistuksen koventamis- tai lieventämisperuste koskee vain jotakin tai joitakin samalla kertaa tuomittavista rikoksista, se on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin jälkimmäisen virkkeen mukaan otettava kohtuullisessa määrin huomioon yhteistä rangaistusta mitattaessa. Lainkohdan esitöiden mukaan tällainen tilanne voi olla esimerkiksi silloin, kun useisiin rikoksiin syyllistynyt oma-aloitteisesti myötävaikuttaa rikostensa selvittämiseen vain joidenkin rikosten osalta. Lainkohdassa tarkoitetuissa tapauksissa voidaan menetellä siten, että ajatuskokeen tavoin mitataan ensin yhteinen rangaistus kaikista rikoksista ilman erityisten koventamis- ja lieventämisperusteiden soveltamista. Näiden perusteiden vaikutus voidaan sitten ottaa huomioon lisäyksenä tai vähennyksenä tällaiseen "normaalitapauksen" mukaiseen rangaistukseen (HE 40/1990 vp s. 33).

30. Oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi A:n syyksi luetuista rikoksista ilman lieventämisperusteen soveltamista on edellä mitattu 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta. Korkein oikeus katsoo, että palkkioiden takaisin maksamiselle tulee antaa vähäinen merkitys rangaistusharkinnassa. Korkein oikeus katsoo siten, että rangaistusta on tällä perusteella lievennettävä yhdellä kuukaudella. Oikeudenmukainen yhteinen rangaistus on siten 1 vuosi 5 kuukautta vankeutta.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

A:lle tuomittu yhteinen ehdollinen vankeusrangaistus alennetaan 1 vuodeksi 5 kuukaudeksi. Ehdollisen vankeuden koeaika on päättynyt 13.6.2019.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Juha Mäkelä ja Asko Välimaa. Esittelijä Paula Jutila (mietintö).

Esittelijän mietintö

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Jutila: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen perustelujen kohtien 1–18 osalta. Tämän jälkeisiltä osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuisi perusteluinaan ja johtopäätöksinään seuraavaa:

Avustajan kelpoisuusehtojen täyttymisellä on edellä selostettujen näkökohtien valossa tärkeä merkitys paitsi asianosaisten oikeusturvan, myös yleisen oikeudenhoidon ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tavoitteiden toteutumisen kannalta. A:n päämies B on ollut syytettynä törkeästä rikoksesta, johon on liittynyt ilmeinen vankeusrangaistuksen uhka. Kysymys on siten ollut B:n henkilökohtaisesta vapaudesta. B on A:n erehdyttämisen johdosta ollut siinä virheellisessä käsityksessä, että hänen puolustuksensa toteutuu asianmukaisen koulutuksen ja pätevyyden omaavan asianajajan välityksellä. Selvää on, että A:n kelpoisuuden puute on voinut vaikuttaa paitsi rikosasian lopputulokseen, myös prosessin sujuvuuteen ylipäänsä ja sitä kautta myös oikeudenhoitoon kokonaisuudessaan. A:n menettelyä on siten pidettävä lajissaan erittäin vahingollisena ja moitittavana.

A on katsonut, että eräät rikosasian vireilletulon jälkeiset seikat vähentäisivät hänen menettelynsä moitittavuutta. Hän on ennen käräjäoikeuden käsittelyä palauttanut B:lle tältä saamansa palkkion sekä pyrkinyt edesauttamaan asian selvittämistä.

Vastaajan pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä ja pyrkimys estää tai poistaa rikosten vaikutuksia voidaan rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Rikoslain yleisten oppien uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 198-199) on todettu, että tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot vahingonkorvauksin. Vahinkojen korvaamista onkin pidetty tyypillisenä lieventämisperusteen tarkoittamana soveltamistilanteena.

Korvauksen suorittamisen ajankohdalla ja tekijän suhtautumisella omaan tekoonsa voi olla merkitystä lieventämisperusteen arvioinnissa. Harkinnassa voidaan kiinnittää huomiota myös siihen, kuinka oma-aloitteista tekijän toiminta on ollut. Vahingonkorvauksen suorittamiselle voidaan pääsääntöisesti antaa rangaistuksen mittaamisessa sitä enemmän merkitystä, mitä aikaisemmassa vaiheessa korvaukset on maksettu (KKO 2018:23, kohta 30 ja KKO 2011:93, kohta 23).

A ei ole tunnustanut syytekohdan 12 tekoa esitutkinnassa eikä vielä alemmissa oikeuksissakaan. Hän ei ole myöskään myöntänyt asianomistajan korvausvaatimusta perusteeltaan. B:ltä saadun palkkion takaisin maksamisessa on ollut kysymys rikoksesta säännönmukaisesti seuraavan velvoitteen täyttämisestä maksamalla rikoksen perusteella saatu laiton hyöty ja syntynyt vahingonkorvaussaatava. Palkkion palauttaminen ei ole poistanut sitä mahdollista vahinkoa, joka A:n menettelystä on voinut aiheutua B:n henkilökohtaiselle vapaudelle. Kysymys ei siten ole ollut rikoksen vaikutusten poistamisesta merkittävällä tavalla (vrt. KKO 2018:23, kohta 32) eikä A:n mainitulle menettelylle sen vuoksi tule antaa juurikaan painoarvoa rangaistusharkinnassa.

Ottaen huomioon aiheutetun vahingon määrä sekä edellä selostetut A:n menettelyn moitittavuutta ja A:n syyllisyyttä korostavat seikat Korkein oikeus katsonee, että kohdan 12 rikoksesta olisi erikseen tuomittava vankeutta noin 8 kuukautta.

Syytekohdan 12 teon yhteys muihin syyksi luettuihin rikoksiin

A:n syyksi on syytekohdan 12 teon ohella luettu kahdeksan muuta törkeää petosta ja yksi vähäisempi rikos, joista on määrättävä yhteinen rangaistus. Petokset ovat kohdistuneet eri asianomistajiin. Kaikissa petoksissa on ollut kysymys samankaltaisesta menettelystä. Eroa syytekohtien välillä on lähinnä toimeksiantosuhteen solmimisajankohdan ja keston, hoidettavan asian luonteen sekä aiheutuneeksi todetun vahingon suhteen.

Alempien oikeuksien tuomioissa ei ole yksilöity, mistä A:n syyksi luetuista rikoksesta olisi tullut ankarin rangaistus, joka rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan on otettava yhteisen rangaistuksen lähtökohdaksi. Moitittavimman teon määrittäminen edellyttää, että A:n syyksi luettuja petosrikoksia verrataan keskenään. Vaikka petosrikokset ovat varsin samankaltaisia, Korkein oikeus katsonee - ottaen huomioon toimeksiannon sisältö vastaajan asiamiehenä toimimisesta vakavassa rikosasiassa, aiheutetun vahingon määrä sekä A:n juuri ennen toimeksiannon solmimista saama nimenomainen varmistus kelpoisuutensa puuttumisesta - että rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettu ankarin rangaistus tulisi tuomita juuri syytekohdan 12 teosta. Mainitusta rikoksesta tuomittava rangaistus on siten otettava yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi.

Yhteistä vankeusrangaistusta mitattaessa tulee arvioida myös muutoin rikosten suhdetta ja niiden muodostamaa kokonaisuutta. A on tehnyt useita samankaltaisia rikoksia noin kolmen vuoden ajanjakson kuluessa. Korkein oikeus katsonee, että tällainen menettely osoittaa suunnitelmallisuutta ja johdonmukaista pyrkimystä laittoman hyödyn saamiseen. Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevän suunnitelmallisuuden on vakiintuneesti katsottu voivan vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32). Yhteistä rangaistusta mitattaessa on kuitenkin pyrittävä kokonaisrangaistukseen, joka on oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31). Tämä on erityisen perusteltua silloin kun rikokset liittyvät kiinteästi toisiinsa. (KKO 2014:85, kohta 9).

A:n syyksi luetut petosrikokset muodostavat ajallisen ja toiminnallisen jatkumon, jossa toiminnan motivaatioperusta on pysynyt samana siitäkin huolimatta, että jokainen rikos on edellyttänyt erillistä rikoksentekopäätöstä. Oikeuskäytännössä on toisaalta katsottu, että tällaisessa tapauksessa aina uudesta rikoksesta johtuva kokonaisrangaistusta lisäävä vaikutus on vähäisempi verrattuna tilanteeseen, jossa rikoksilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä (KKO 2018:44, kohta 17 ja KKO 2017:88, kohta 27). Korkein oikeus on muun ohessa ratkaisussaan KKO 2018:44 (kohta 17) todennut, että tällaisessa tilanteessa rikoksia voi olla perusteltua arvioida kokonaisuutena yhteistä rangaistusta mitattaessa.

A on johdonmukaisesti ja toistuvasti avustajan kelpoisuutta koskevasta sääntelystä piittaamatta ottanut vastaan toimeksiantoja ja esiintynyt oikeudenkäynneissä avustajana ja asiamiehenä riita- ja rikosasioissa. A:n menettely on ollut tietoista ja se on jatkunut noin kolmen vuoden ajan. A on jatkanut menettelyään vuoden 2013 lainmuutoksen jälkeen ja saatuaan viimeistään lokakuussa 2013 opetushallituksen virkamieheltä nimenomaisen ja yksiselitteisen tiedon siitä, ettei hänen suorittamansa juristitutkinto ole rinnastettavissa suomalaiseen oikeustieteelliseen tutkintoon edes täydentävien opintojen jälkeen. A:n menettely on ollut suunnitelmallista ja myös kokonaisuutena arvioiden erittäin moitittavaa.

Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus ja eri tekojen yhteinen motivaatioperusta vaikuttavat eri suuntaisesti harkittaessa rikosten keskinäisen yhteyden vaikutusta yhteisen rangaistuksen määrään. Korkein oikeus katsonee, että tässä tapauksessa A:n syyksi kohdassa 12 luetusta törkeästä petoksesta tulevaan ankarimpaan rangaistukseen 8 kuukauteen vankeutta on hänen syykseen luetuista muista rikoksista lisättävä 1 vuosi vankeutta. Korkein oikeus katsonee siten, että oikeudenmukainen yhteinen vankeusrangaistus on tässä tapauksessa hovioikeuden tuomitsema 1 vuosi 8 kuukautta vankeutta.

Rangaistuslajin valinta

Valinta ehdollisen ja ehdottoman rangaistuksen välillä tapahtuu viime kädessä kokonaisharkinnan perusteella. Tällöin on kiinnitettävä huomiota paitsi tekijän aikaisempaan rikollisuuteen myös rikoksen vakavuuteen ja rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen ja muihinkin mittaamisperusteisiin. Mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (HE 44/2002 vp s. 205 sekä esim. KKO 2018:91, kohta 21 ja KKO 2015:18, kohta 19 ja siinä viitattu oikeuskäytäntö).

A:n syyksi on luettu yhdeksän törkeää petosta ja asianajajista annetun lain säännösten rikkominen, joista hänet on tuomittu 1 vuoden 8 kuukauden pituiseen vankeusrangaistukseen. A:n syyksi luettu menettely on ollut erittäin vahingollista ja moitittavaa. Toisaalta erityisesti A:n ensikertalaisuus ja rikoksista kulunut pitkä aika puoltavat vankeusrangaistuksen määräämistä ehdollisena. Korkein oikeus päätynee siten kokonaisharkinnassaan siihen, että A:lle tuomittu vankeus voidaan määrätä ehdolliseksi.

Näillä perusteilla Korkein oikeus pysyttänee hovioikeuden tuomion.

Vanhemman elatuskykyä oli hoitovapaan aikana arvioitava hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella. Vanhemman hoitovapaata edeltävän elatuskyvyn perusteella kohtuulliseksi elatusavun määräksi katsottiin kuitenkin tosiasiallisiin tuloihin perustuvaa elatuskykyä vastaavaa määrää korkeampi määrä. (Ään.)

ElatusL 2 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden päätös 20.4.2017 nro 17/6526 ja Helsingin hovioikeuden päätös 19.9.2018 nro 1197 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pia Hansson-Anttonen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Pekka Haapaniemi ja Heli Melander.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

E:lle myönnettiin valituslupa.

E vaati valituksessaan, että hovioikeuden ratkaisu kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan. Lisäksi E vaati, että jo maksetut tai perityt hovioikeuden ratkaisuun perustuvat elatusmaksut tulee palauttaa tai vähentää tulevista elatusmaksuista.

A, B, C ja D vaativat vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. E:llä ja L:llä on yhteiset lapset A, B, C ja D. Lapset asuvat L:n luona.

2. E:llä on lisäksi vuonna 2016 syntynyt lapsi, jota hoitaakseen hän on ollut työstään hoitovapaalla 9.7.2017 alkaen. Ennen hoitovapaata hän on ollut osittaisella hoitovapaalla ja isyysvapaalla. Asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä E on ilmoittanut palaavansa hoitovapaalta työhön viimeistään 20.8.2019. Korkeimmassa oikeudessa hän on ilmoittanut palanneensa työhön 1.2.2018. Hoitovapaajakson jälkeen hänelle on syntynyt kuudes lapsi.

3. Myös L:llä on kaksi muuta lasta. Hän on ollut nuoremman vuonna 2016 syntyneen lapsensa hoidon vuoksi hoitovapaalla heinäkuusta 2017 alkaen. Ennen hoitovapaata L on ollut vanhempainvapaalla.

4. A, B, C ja D ovat käräjäoikeudessa vaatineet, että E velvoitetaan suorittamaan heille elatusapua 1.5.2016 alkaen, ensin 356 euroa lasta kohden ja 1.8.2016 alkaen 382,75 euroa lasta kohden. Lapset ovat katsoneet, että E:n hoitovapaan aikana hänen elatuskykynsä oli arvioitava sen mukaan, mitkä hänen tulonsa olisivat olleet, jos hän olisi ollut työssä. E:n työssäolon aikaiset nettotulot olivat olleet 3 695 euroa kuukaudessa.

5. E on katsonut, että elatusavun määräksi 9.7.2017 alkaen on vahvistettava 0 euroa, koska hänen elatuskykynsä on arvioitava hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella eikä hänellä ole hoitovapaan aikana elatuskykyä.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että kummankin vanhemman tulot on otettava huomioon sen suuruisina kuin ne esitetyn selvityksen mukaan kunakin ajanjaksona ovat tosiasiassa olleet. Käräjäoikeus on velvoittanut E:n suorittamaan kullekin lapselle kuukausittaista elatusapua, määrältään 1.5.2016 ja 31.5.2017 välisenä aikana 330 euroa, 1.6.2017 ja 31.7.2017 välisenä aikana 230 euroa ja 1.9.2019 lukien 310 euroa, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta tai toisin sovitaan tai määrätään. Elatusavun määräksi E:n hoitovapaan ajalta 1.8.2017–31.8.2019 on vahvistettu puuttuvan elatuskyvyn vuoksi 0 euroa.

7. Hovioikeudessa on lasten valituksen johdosta ollut kysymys elatusavun määrästä ajalla 1.6.2017–31.8.2019. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua isyysvapaan ajalta (1.6.-31.7.2017) maksettavan elatusavun osalta.

8. Hoitovapaan aikaisen elatusavun osalta hovioikeus on katsonut, että hoitovapaalle jäämisestä aiheutunutta ansiotason laskua ei voida pitää elatuksen tarpeessa olevien lasten kannalta hyväksyttävänä tilanteessa, jossa nämä jäisivät elatusvelvollisen vanhemman hoitovapaan vuoksi pitkäksi aikaa tämän vanhemman osalta pelkästään elatustuen varaan. Hovioikeus on katsonut perustelluksi, että kummankin vanhemman ollessa yhtä aikaa uuden lapsen vuoksi hoitovapaalla kummankin vanhemman elatuskyky määritetään laskennallisesti potentiaalisen elatuskyvyn perusteella siten kuin he molemmat olisivat ansiotyössään.

9. Hovioikeus on velvoittanut E:n suorittamaan kullekin lapselle elatusapua 1.8.2017 ja 31.8.2019 väliseltä ajalta 269,50 euroa kuukausittain siihen asti, kunnes lapsi täyttää 18 vuotta tai toisin sovitaan tai määrätään.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevat kysymykset

10. Asiassa on ensiksi arvioitavana, onko E:n maksettavaksi tuomitun elatusavun määrää 1.8.2017–31.8.2019 väliseltä ajalta alennettava tai onko velvollisuus maksaa elatusapua poistettava sen vuoksi, että hän on tuona aikana ollut hoitovapaalla työstään 31.1.2018 saakka ja siten vailla ansiotuloja. Toiseksi, jos E:n velvollisuutta maksaa elatusapua alennetaan tai velvollisuus poistetaan, asiassa on kysymys siitä, onko suoritetut elatusavut tai osa niistä palautettava.

Sovellettavat säännökset

11. Lapsen elatuksesta annetun lain (elatuslaki) mukaan lapsen elatus määräytyy yhtäältä lapsen elatustarpeen ja toisaalta lapsen vanhempien elatuskyvyn mukaan. Lain 1 §:n mukaan lapsella on oikeus riittävään elatukseen. Se käsittää lapsen kehitystason mukaisten aineellisten ja henkisten tarpeiden tyydyttämisen, lapsen tarvitseman hoidon ja koulutuksen sekä tästä aiheutuvat kustannukset.

12. Elatuslain 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemmat vastaavat lapsen elatuksesta kykynsä mukaan. Vanhempien elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon heidän ikänsä, työkykynsä ja mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön, käytettävissä olevien varojen määrä sekä heidän lakiin perustuva muu elatusvastuunsa.

Elatusavun arvioimista koskeva ohje

13. Oikeusministeriön 31.5.2007 julkaisemassa ohjeessa lapsen elatusavun arvioimiseksi esitetään yksityiskohtainen, elatuslain säännösten tulkintaan perustuva malli siitä, miten elatusavun määrä voidaan laskea toisaalta lapsen elatuksen tarpeeseen ja toisaalta vanhempien elatuskykyyn vaikuttavien tekijöiden perusteella.

14. Ohje on tarkoitettu ensisijaisesti sosiaaliviranomaisille, mutta sen on katsottu soveltuvan myös tuomioistuimissa käytettäväksi. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:37 (kohta 8) katsonut yhdenvertaisen kohtelun periaatteen puoltavan sitä, että ohjetta käytetään apuna myös tuomioistuimissa elatusapua määritettäessä. Silloin on kuitenkin otettava huomioon ensiksikin, ettei ohjeen antaminen perustu lakiin eikä se sen vuoksi sido tuomioistuinta. Ohjetta käyttävän tuomioistuimen on siksi arvioitava, onko ohjeen mukainen tulos elatuslain mukainen, ja perustettava ratkaisunsa viime kädessä elatuslain säännöksiin. Toiseksi on otettava huomioon, että ohje on käyttötarkoituksensa vuoksi laadittu siten, että elatusapu voidaan laskea melko yksinkertaisilla laskukaavoilla, jotka voivat poikkeuksellisissa tapauksissa varsinkin mekaanisesti sovellettuina johtaa tuloksiin, jotka eivät ole elatuslain mukaisia.

15. Mainitun ohjeen mukaan vanhemman elatuskyky arvioidaan yleensä vähentämällä vanhemman tuloista kulutustutkimuksiin perustuvien yleisten elinkustannusten lisäksi muun muassa asumis- ja työmatkakustannukset sekä vanhemman muu elatusvastuu. Jos vanhemman tulot ilman hyväksyttävää syytä ovat pienemmät kuin hän kykenisi hankkimaan, hänen tuloinaan otetaan huomioon se määrä, jonka hän voisi saada. Ohjeen mukaan hyväksyttävänä syynä tulojen vähäisyydelle pidetään muun muassa äitiys-, isyys, vanhempain- tai hoitovapaan taikka osittaisen hoitovapaan käyttämistä.

16. Kun lapsen elatuksen tarve ja kummankin vanhemman elatuskyky on määritetty, lasketaan elatusavun määrä ohjeen mukaan jakamalla lapsen elatuksen tarve vanhempien kesken heidän elatuskykyjensä mukaisessa suhteessa. Koska kaavamainen laskutapa ei mahdollista kaikkien yksittäistapauksessa merkityksellisten seikkojen huomioon ottamista, on lopuksi vielä arvioitava, onko laskelman mukainen elatusavun määrä kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen kohtuullinen. Tällöin laskelman osoittamaan elatusavun määrään on tarvittaessa tehtävä harkinnanvarainen tarkistus, jotta elatusapua ei vahvistettaisi kohtuuttoman suureksi tai pieneksi.

Oikeuskäytäntö

17. Oikeuskäytännössä vanhemman käytettävissä olevilla tuloilla ja varoilla sekä niiden määrässä tapahtuneilla muutoksilla on ollut keskeinen merkitys vanhemman elatuskykyä arvioitaessa. Ne eivät kuitenkaan ole yksin olleet ratkaisevia, vaan erityisesti vanhemman taloudellisen aseman ollessa heikko tai sen heikentyessä aiempaan nähden elatuskyvyn arvioinnissa on kiinnitetty huomiota vanhemman taloudelliseen asemaan vaikuttaneisiin tekijöihin.

18. Yhtäältä vanhemman väliaikaisesti tai pysyvästi heikentynyt taloudellinen asema on otettu huomioon vanhemman elatuskykyä arvioitaessa silloin, kun taloudellisen aseman heikentyminen on johtunut vanhemman ansiotyöhön osallistumista rajoittaneista olosuhteista tai muutoin vanhemmasta riippumattomaksi katsotusta syystä (ks. KKO 1983 II 74, KKO 1987:70 ja KKO 1993:116). Toisaalta elatuskyky on arvioitu muuten kuin vanhemman tosiasiallisen taloudellisen aseman perusteella silloin, kun vanhempi on tietoisena elatusvastuustaan hankkinut tuloihinsa nähden kalliin asunnon ja näin heikentänyt taloudellista asemaansa (ks. KKO 1993:138 ja KKO 2010:37).

Hoitovapaan aikaisen elatuskyvyn arviointi

19. Edellä selostetuista säännöksistä, oikeuskäytännöstä ja oikeusministeriön ohjeesta ilmenevin tavoin vanhemman elatuskyvyn arvioinnin lähtökohdaksi otetaan vanhemman tosiasiallinen taloudellinen asema, joka määräytyy hänen tulojensa ja elatusavun määrässä huomioitavien menojensa sekä varallisuutensa perusteella. Vanhemman elatuskyvyn arviointia ei voida kuitenkaan perustaa pelkästään tosiasialliseen taloudelliseen asemaan silloin, kun vanhemman tulot ilman hyväksyttävää syytä jäävät vähäisiksi tai kun elatusapua määritettäessä huomioon otettavat vanhemman menot ylittävät olosuhteisiin nähden kohtuullisen tason. Elatusvastuuta onkin vakiintuneesti pidetty ankaroitettuna vastuuna, millä on viitattu muun muassa siihen, että elatusvelvollinen ei voi ilman hyväksyttävää syytä heikentää elatuskykyään.

20. Elatuslain 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemman elatuskykyä arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa hänen mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön sekä hänen muu lakiin perustuva elatusvelvollisuutensa. Elatuskyvyn arvioinnissa on sen vuoksi perusteltua antaa merkitystä sille, että vanhemman luona asuvasta lapsesta huolehtiminen rajoittaa vanhemman mahdollisuuksia osallistua ansiotyöhön. Myös oikeusministeriön ohjeessa lapsen elatusavun arvioimiseksi hyväksyttävänä syynä tulojen vähäisyydelle pidetään muun muassa äitiys-, isyys-, vanhempain- ja hoitovapaan käyttämistä. Korkein oikeus katsoo, että elatusvelvollisten yhdenvertaisen kohtelun periaate tukee ohjeen mukaista tulkintaa.

21. Hoitovapaa eroaa kuitenkin äitiys- ja isyysvapaasta sekä vanhempainvapaasta siten, että nämä muut perhevapaat kohdistuvat aikaan, jolloin lapsen hoito on tämän nuoresta iästä johtuen käytännössä lähes välttämätöntä järjestää kotona. Tämän ajan jälkeen ja siten hoitovapaan ajankohtana kunnalla on myös velvollisuus järjestää kokopäiväistä varhaiskasvatusta (varhaiskasvatuslain 12 §). Näin ollen vanhempien valinnanmahdollisuudet lapsen hoitomuodon suhteen ovat selvästi rajatummat hoitovapaata edeltävänä ajankohtana kuin sen aikana.

22. Vanhempien mahdollisuutta valita lapsen hoitomuoto myös ajankohtana, jolloin vanhempi on oikeutettu hoitovapaaseen, on lainsäädännöllä tuettu. Työsopimuslain 4 luvun 3 §:n perusteella on turvattu työntekijän oikeus saada hoitovapaata lapsensa tai muun hänen taloudessaan vakituisesti asuvan lapsen hoitamiseksi, kunnes lapsi täyttää kolme vuotta. Oikeuskäytännössä pyrkimystä tukea mahdollisuutta hoitovapaan pitämiseen ilmentää Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jossa on katsottu, että arvioitaessa oikeutta toimeentulotukeen hoitovapaan aikana hakijan tuloiksi voitiin lukea vain ne tulot, jotka hän hoitovapaalla ollessaan todellisuudessa sai (KHO 30.10.2001 nro 2661).

23. Korkein oikeus toteaa, että hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyvyn arvioiminen hänen työssäoloaikaisten tulojensa perusteella heikentäisi käytännössä usein vanhemman tosiasiallisia taloudellisia mahdollisuuksia jäädä hoitamaan lasta kotiin. Toisaalta elatuskyvyn arviointi tosiasiallisten tulojen perusteella hoitovapaan aikana merkitsisi usein sitä, että vanhemmalla ei ole lainkaan elatuskykyä hoitovapaansa aikana. Toisen vanhemman luona asuvan lapsen elatusta muun muassa tällaisten tilanteiden varalta turvaa osaltaan elatustukijärjestelmä. Vanhemman luona ja tästä erillään asuvien sisarusten yhdenvertaisuutta puolestaan on pyritty turvaamaan muun muassa elatusapuohjeen kaavamaisella elatusvähennyksellä vanhemman muita elatusvastuita arvioitaessa.

24. Korkein oikeus toteaa, että pienen lapsen hoitomuodon valinta on sellainen perhe-elämän järjestämistä koskeva perusratkaisu, johon liittyy taloudellisten seikkojen ohella myös muita tärkeitä ja laissakin tunnustettuja arvoja. Edellä mainittuja näkökohtia punnittuaan Korkein oikeus päätyy katsomaan, että vastaavasti kuin äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaata myös hoitovapaata on vapaalle jäävän elatuskykyä arvioitaessa perusteltua pitää hyväksyttävänä syynä sille, että vanhemman mahdollisuus osallistua ansiotyöhön on rajoittunut. Näin ollen myöskään hoitovapaan osalta ei ole perusteita poiketa siitä lähtökohdasta, että hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskykyä tuona aikana arvioidaan hänen todellisten tulojensa mukaan. Korkein oikeus katsoo, että riittävä peruste tästä lähtökohdasta poikkeamiselle ei ole se, että lapsen hoito on mahdollisesti ollut järjestettävissä muullakin tavoin kuin kotihoitona.

25. Korkein oikeus toteaa kuitenkin edelleen, että kun hoitovapaalle jäämistä suunnittelevan vanhemman on joka tapauksessa otettava huomioon taloudelliset edellytyksensä ansiotyöstä pois jäämiselle, voidaan hänen edellyttää ottavan tässä harkinnassa huomioon myös toisen vanhemman luona asuviin lapsiin kohdistuvan elatusvastuunsa. Sen vuoksi ei voida pitää perusteltuna, että vanhempi voisi aina hoitovapaan perusteella välttyä kokonaan suorittamasta elatusapua. Yksittäistapauksittain onkin vielä arvioitava, onko hoitovapaan aikaisten todellisten tulojen perusteella lasketun elatusavun määrä kokonaisuutena arvioiden kohtuullinen, kun otetaan huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

E:n elatuskyvyn ja elatusavun määrän arviointi

26. E on 9.7.2017–31.1.2018 ollut työstään hoitovapaalla hoitamassa elokuussa 2016 syntynyttä lastaan. Korkein oikeus katsoo, että hoitovapaa on ollut hyväksyttävä syy siihen, että hänen tulonsa ovat olleet alhaisemmat kuin hän olisi kyennyt työssä ollessaan hankkimaan. Jos elatuskykyä arvioitaisiin vain hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella, hänellä ei oikeusministeriön antaman ohjeen mukaisella laskutavalla olisi elatuskykyä.

27. Tämän jälkeen on arvioitava, onko E:n tosiallisten tulojen perusteella laskettu elatusapu kohtuullinen, kun otetaan huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat.

28. E:n elatuskyky on hänen työssäolonsa aikana ollut noin 2 180 euroa kuukaudessa, mikä on ylittänyt selvästi hänen yhteenlasketun 1 320 euron elatusvastuunsa määrän. E:n tosiasialliset tulot seitsemän kuukauden pituisen hoitovapaan aikana ovat olleet 410 euroa kuukaudessa. Kysymys on ollut väliaikaisesta tulotason laskusta, johon hän on hoitovapaasta päättäessään voinut ainakin jossakin määrin varautua huomioon ottaen hänen työssäoloaikaiset tulonsa.

29. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus päätyy arvioon, että E on kyennyt väliaikaisesti suorittamaan pelkästään hänen hoitovapaan aikaisten tulojensa perusteella laskettavaa elatusapua jonkin verran suurempaa elatusapua. E:n hoitovapaan aikaisten tulojen perusteella määritettävä elatusapu olisi kohtuuttoman alhainen hänen elatuskykyynsä nähden. Korkein oikeus katsoo kohtuulliseksi elatusavun määräksi 100 euroa lasta kohden.

[Perustelujen kohdat 30–35 jätetään tässä julkaisematta, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.]

Suoritettujen elatusapujen palauttaminen

36. Elatuslain 12 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on elatusavun määrää alentaessaan harkittava, onko kanteen vireillepanon jälkeen suoritetut elatusavut tai osa niistä palautettava. Lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 90/1974 vp s. 56) mukaan palauttamisvelvollisuus voidaan asettaa vain, kun palauttamista on pidettävä kohtuullisena esimerkiksi elatusvelvollisen vähävaraisuuden tai muiden erityisten syiden johdosta eikä palauttamisvelvollisuus vaaranna lapsen toimeentuloa.

37. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2010:38 (kohta 20) katsonut, että palauttamista harkittaessa on otettava huomioon erityisesti lapsen olosuhteet ja lapsen etu. Mainitussa ratkaisussa jo suoritettujen maksujen palauttamiseen ei katsottu olevan perusteita, kun maksetut elatusavut oli jo käytetty lapsen elatukseen ja maksut suorittaneen vanhemman elatuskykyä oli pidettävä hyvänä. Myös ratkaisussa KKO 2016:74 (kohdat 19–21) on palautusharkinnassa otettu huomioon lapsen etu ja maksut suorittaneen vanhemman elatuskyky. Siinä katsottiin äidin heikon taloudellisen tilanteen antavan perustellun aiheen olettaa, että äiti oli käyttänyt jo maksetut elatusavut lapsen elatukseen. Elatusapujen palauttaminen olisi siksi saattanut vakavasti vaarantaa lapsen toimeentulon ja olla lapsen edun vastainen. Kun hovioikeuden määräämän palauttamisvelvollisuuden poistamista ei isän elatuskyky huomioon ottaen voitu pitää isän kannalta kohtuuttomana, palautusvelvollisuus poistettiin.

38. Elatusavun alentaminen kohdistuu aikaan, jona L, jonka luona on asunut kuusi alaikäistä lasta, on ollut hoitovapaalla ilman ansiotuloja. Sen perusteella voidaan olettaa, että maksetut elatusavut on jo käytetty lasten elatukseen ja että niiden palauttaminen voisi vaarantaa lasten toimeentulon ja olla heidän etujensa vastaista. Palauttamatta jättämistä ei voida pitää E:n kannalta kohtuuttomana hänen elatuskykyynsä nähden. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei jo suoritettuja elatusapuja tule määrätä palautettaviksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan 1.8.2017 ja 31.1.2018 väliseltä ajalta suoritettavien elatusapujen osalta siten, että E velvoitetaan hovioikeuden vahvistaman elatusavun asemesta suorittamaan A:lle, B:lle, C:lle ja D:lle kullekin erikseen 100 euroa kuukausittain. E:n vaatimus hovioikeuden päätöksen perusteella maksettujen elatusapujen palauttamisesta hylätään.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero (eri mieltä) ja Juha Mäkelä. Esittelijä Mia Hoffrén (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Hoffrén: Esittelijän mietintö oli kohtien 1-18 ja 30–38 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Kohtien 19–29 sijaan mietintö kuului seuraavasti:

Hoitovapaan aikaisen elatuskyvyn arviointi

Edellä selostetuista säännöksistä, oikeuskäytännöstä ja oikeusministeriön ohjeesta ilmenevin tavoin vanhemman elatuskyvyn arvioinnin lähtökohdaksi voidaan yleensä ottaa vanhemman tosiasiallinen taloudellinen asema, joka määräytyy pitkälti hänen tulojensa ja elatusavun määrässä huomioitavien menojensa perusteella. Jotta lapsen oikeus elatukseen toteutuisi, elatusvelvollisen vanhemman voidaan kuitenkin edellyttää hyödyntävän tulonhankkimiskykyään lapsensa hyväksi ja ottavan myös muissa taloudelliseen asemaansa liittyvissä ratkaisuissa huomioon lapsensa tarpeen saada elatusta. Sen vuoksi elatuskyvyn arviointia ei voida perustaa pelkästään vanhemman tosiasialliseen taloudelliseen asemaan silloin, kun vanhemman tulot ilman hyväksyttävää syytä jäävät vähäisiksi tai kun elatusapua määritettäessä huomioon otettavat vanhemman menot ylittävät olosuhteisiin nähden kohtuullisen tason.

Elatuslain 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemman elatuskykyä arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa hänen mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön sekä hänen muu lakiin perustuva elatusvelvollisuutensa. Elatuskyvyn arvioinnissa on sen vuoksi perusteltua antaa merkitystä sille, että vanhemman luona asuvasta lapsesta huolehtiminen rajoittaa vanhemman mahdollisuuksia osallistua ansiotyöhön.

Työsopimuslain 4 luvun perhevapaita koskevilla säännöksillä turvataan molempien vanhempien oikeus työstä poissaoloon pienen lapsen hoitamiseksi. Äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaa kohdistuvat aikaan, jolloin lapsi on vauvaikäinen ja lasta kotona hoitavalla vanhemmalla on oikeus sairausvakuutuslain mukaiseen ansiosidonnaiseen päivärahaan. Hoitovapaa taas tulee yleensä käytettäväksi edellä mainittujen vapaiden jälkeen, eikä hoitovapaata pitävällä vanhemmalla ole oikeutta ansiosidonnaiseen päivärahaan. Hoitovapaalla olevan vanhemman tulot jäävät yleensä niin pieniksi, että jos elatuskyky määritettäisiin tosiasiallisten tulojen perusteella, vanhemmalla ei olisi elatuskykyä.

Korkein oikeus todennee, että hoitovapaa sijoittuu yleensä aikaan, jolloin lapsen hoito on mahdollista järjestää myös siten, että molemmat vanhemmat voivat osallistua ansiotyöhön. Hoitovapaan aikaisen tulojen vähentymisen ei voida siksi katsoa johtuvan pelkästään elatusvelvollisuudesta vaan myös vanhemman tekemästä valinnasta.

Jos hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyky määritettäisiin oikeusministeriön antaman ohjeen mukaisesti hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella, hoitovapaalla olevalla vanhemmalla ei olisi käytännössä juuri koskaan velvollisuutta suorittaa elatusapua. Tällöin elatusapua vaativan lapsen oikeus tarpeitaan vastaavaan elatukseen vaarantuisi. Kun lapsilla on yhtäläinen oikeus saada elatusta molemmilta vanhemmiltaan riippumatta siitä, kumman vanhemman luona he asuvat, ei voida pitää hyväksyttävänä sitä, että vanhempi voisi päättää käyttää elatuskykynsä pelkästään sen lapsen hyväksi, joka asuu hänen luonaan.

Sinänsä myös vanhemmalla, joka on velvollinen osallistumaan toisen vanhemman luona asuvien lastensa elatukseen, on vapaus päättää luonaan asuvan lapsen hoitamisen järjestämisestä perheelleen sopivalla tavalla. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että tästä päätöksestä johtuvan ansiotason vähentymisen tulisi täysimääräisesti vähentää hänen elatusvastuutaan. Kun hoitovapaalle jäämistä suunnittelevan vanhemman on joka tapauksessa otettava huomioon taloudelliset edellytyksensä ansiotyöstä pois jäämiselle, voidaan hänen edellyttää ottavan hoitovapaasta ja sen kestosta päättäessään huomioon myös toisen vanhemman luona asuviin lapsiin kohdistuvan elatusvastuunsa.

Hoitovapaan elatusapujärjestelmän näkökulmasta hyväksyttävä peruste huomioon ottaen perusteltuna ei voida kuitenkaan pitää, että hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyky arvioitaisiin kaavamaisesti vain hänen työssäolonsa aikaisten ansioiden perusteella ottamatta lainkaan huomioon hoitovapaasta aiheutuvaa ansionmenetystä. Tällainen elatusavun kaavamainen laskeminen voisi johtaa vanhemman käytettävissä olevat varat huomioon ottaen kohtuuttoman suureen elatusapuun, jota vanhempi ei tosiasiassa kykenisi suorittamaan. Sen lisäksi hänen edellytyksensä huolehtia omasta elatuksestaan sekä luonaan asuvien lastensa elatuksesta voisivat heikentyä merkittävästi. Tällainen ratkaisu jättäisi huomioimatta myös sen, että vanhemman poissaolo työstä voi olla myös elatusapuun oikeutettujen lasten edun mukaista esimerkiksi silloin, kun vanhempi hoitovapaan aikana voi viettää enemmän aikaa heidän kanssaan ja osallistua heidän elatukseensa muutoin kuin elatusapua maksamalla.

Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsonee, että hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyky voidaan arvioida hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella lähinnä silloin, kun lapsen hoito ei ole perheen olosuhteet huomioon ottaen kohtuudella järjestettävissä muulla tavoin tai kun tällaista ratkaisua voidaan muusta erityisestä syystä pitää elatukseen oikeutettujen lasten etu huomioon ottaen kohtuullisena.

Muissa tapauksissa elatuskyvyn arvioinnin lähtökohdaksi on lasten elatuksen turvaamiseksi perusteltua ottaa ne tulot, jotka elatusvelvollinen olisi töissä ollessaan voinut hankkia. Elatusapua ei voida kuitenkaan kaavamaisesti määrittää vain näiden tulojen perusteella, vaan huomioon on otettava myös vanhemman tosiasialliset taloudelliset olosuhteet siten, että elatusvastuun määrä ei muodostu kohtuuttoman suureksi.

E:n elatuskyvyn ja elatusavun määrän arviointi

E on 9.7.2017–31.1.2018 ollut työstään hoitovapaalla hoitamassa elokuussa 2016 syntynyttä lastaan. Tuona aikana hänen tulonsa ovat olleet 410 euroa kuukaudessa. Mikäli elatuskykyä arvioitaisiin vain hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella, hänellä ei oikeusministeriön antaman ohjeen mukaisella laskutavalla olisi elatuskykyä.

E on jäänyt hoitovapaalle sen jälkeen, kun aika, jolta voidaan suorittaa sairausvakuutuslaissa tarkoitettua äitiys- ja vanhempainrahaa tai osittaista vanhempainrahaa, on päättynyt. Hoitovapaa kohdistuu siten aikaan, jona hänen lapsellaan olisi ollut oikeus kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen. Asiassa ei ole tullut esiin sellaisia erityisiä olosuhteita, joiden vuoksi lapsen hoito olisi ollut tarpeellista järjestää nimenomaan kotona. Sen vuoksi Korkein oikeus katsonee, että lapsen hoito olisi ollut kohtuudella järjestettävissä myös siten, että E olisi voinut osallistua ansiotyöhön ja ansaita vastaavat tulot kuin aiemmin työssä ollessaan. Asiassa ei ole tullut esiin sellaisia seikkoja, joiden vuoksi voitaisiin pitää A:n, B:n, C:n ja D:n etu huomioon ottaen kohtuullisena, että E:llä ei hoitovapaan aikana olisi velvollisuutta osallistua heidän elatukseensa elatusapua suorittamalla.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että E:n hoitovapaan aikaisen elatusvastuun arvioinnin lähtökohdaksi on otettava ne tulot, jotka hän olisi voinut saada töissä ollessaan. Hovioikeuden tuomion mukaan kullekin lapselle suoritettavan elatusavun määrä E:n ja L:n työssäolon aikaisten tulojen perusteella olisi 269,50 euroa kuukaudessa.

Edellä todetun mukaisesti elatusavun suuruutta on arvioitava myös suhteessa E:n tosiasiallisiin taloudellisiin olosuhteisiin.

E:n tulot seitsemän kuukauden pituisen hoitovapaan aikana ovat olleet vain 410 euroa kuukaudessa. Kysymys on ollut määrältään huomattavasta mutta väliaikaisesta tulotason laskusta, johon E:n on hoitovapaasta päättäessään tullut varautua. Hoitovapaan aikana E:n perhe ei ole ollut yksin hänen elatuksensa varassa, vaan E:n ilmoittaman mukaan hänen puolisonsa on ollut ansiotyössä. Puolison tuloista ei ole esitetty selvitystä. Ennen hoitovapaata E:n elatuskyky on ollut noin 2 180 euroa kuukaudessa, mikä on ylittänyt selvästi hänen yhteenlasketun 1 320 euron elatusvastuunsa määrän.

Edellä esitetyn perusteella työssäolon aikaisten tulojen perusteella määritettävä elatusapu olisi kohtuuttoman korkea suhteessa E:n tosiasialliseen taloudelliseen asemaan. Korkein oikeus katsonee E:n elatuskykyyn ja tosiasiallisiin taloudellisiin olosuhteisiin nähden kohtuulliseksi kuukausittaisen elatusavun määräksi 170 euroa lasta kohden.

Oikeusneuvos Ilveskero: Perustelujen kohdasta 19 alkaen lausun seuraavaa:

Hoitovapaan aikaisen elatuskyvyn arviointi

Elatuslain 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemmat vastaavat lapsen elatuksesta kykynsä mukaan ja vanhemman elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon muun ohella hänen mahdollisuutensa osallistua ansiotyöhön.

Kunnan on järjestettävä lapselle varhaiskasvatusta sen ajan päätyttyä, jolta voidaan suorittaa sairausvakuutuslaissa tarkoitettua äitiys- ja vanhempainrahaa (varhaiskasvatuslain 12 §). Kunnan järjestämisvelvollisuuden vuoksi lapsen hoito on yleensä mahdollista järjestää hoitovapaan aikana siten, että vanhemmilla on mahdollisuus osallistua ansiotyöhön.

Elatuslain 2 §:n 1 momentin mukaan vanhemman elatuskykyä arvioitaessa otetaan huomioon muun ohella hänen lakiin perustuva muu elatusvastuunsa. Lapsen oikeus elatukseen on lapselle kuuluva taloudellinen etuus (HE 90/1974 vp s. 47). Siten vastaavasti elatusvastuu on taloudellinen vastuu. Vanhemman luona asuvasta lapsesta aiheutuva elatusvastuu otetaan huomioon vanhemman elatuskykyä arvioitaessa taloudellisena vastuuna, joka voi vähentää vanhemman elatuskykyä hänen muihin lapsiinsa nähden, mutta tällä ei ole merkitystä arvioitaessa vanhemman mahdollisuutta osallistua ansiotyöhön.

Totean, että vanhemmalla, joka on velvollinen osallistumaan toisen vanhemman luona asuvien lastensa elatukseen, on vapaus päättää luonaan asuvan lapsen hoidon järjestämisestä perheelleen sopivalla tavalla. Siitä ei kuitenkaan seuraa, että tästä päätöksestä aihetuvan ansiotason vähentymisen tulisi vähentää hänen elatusvastuutaan. Kun hoitovapaalle jäämistä suunnittelevan vanhemman on joka tapauksessa otettava huomioon taloudelliset edellytyksensä ansiotyöstä pois jäämiselle, hänen voidaan edellyttää ottavan tässä harkinnassa huomioon myös toisen vanhemman luona asuviin lapsiin kohdistuvan elatusvastuunsa.

Edellä esitetyn perusteella katson, että oikeus hoitovapaaseen ei poista vanhemman mahdollisuutta osallistua ansiotyöhön. Siksi hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyky arvioidaan lähtökohtaisesti niiden tulojen perusteella, jotka hän olisi töissä ollessaan voinut hankkia. Hoitovapaalla olevan vanhemman elatuskyky voidaan arvioida hänen tosiasiallisten tulojensa perusteella lähinnä silloin, kun vanhemman luona asuvan lapsen hoito ei ole perheen olosuhteet huomioon ottaen kohtuudella ollut järjestettävissä muulla tavoin.

Olen edellä esittänyt perustelut, joiden nojalla vanhemman elatuskyvyn arvioinnin kannalta hoitovapaa on erilainen kuin sitä edeltävät äitiys-, isyys- tai vanhempainvapaa. Siten arvioinnissa ei ole merkitystä sillä, että oikeusministeriön ohjeessa lapsen elatusavun arvioimiseksi hoitovapaa on rinnastettu äitiys-, isyys- ja vanhempainvapaaseen tai että työsopimuslain 4 luvun perhevapaita koskevilla säännöksillä turvataan vanhempien oikeus työstä poissaoloon myös hoitovapaan aikana.

E:n elatuskyvyn ja elatusavun määrän arviointi

E on jäänyt hoitovapaalle sen jälkeen, kun aika, jolta voidaan suorittaa sairausvakuutuslaissa tarkoitettua äitiys- ja vanhempainrahaa tai osittaista vanhempainrahaa, on päättynyt. Hoitovapaa kohdistuu siten aikaan, jona hänen lapsellaan olisi ollut oikeus kunnan järjestämään varhaiskasvatukseen. Asiassa ei ole tullut esiin sellaisia erityisiä olosuhteita, joiden vuoksi lapsen hoito olisi ollut tarpeen järjestää kotona. Sen vuoksi katson, että lapsen hoito olisi ollut kohtuudella järjestettävissä siten, että E olisi voinut osallistua ansiotyöhön ja ansaita vastaavat tulot kuin aiemmin työssä ollessaan.

Edellä mainituilla perusteilla katson, että E:n hoitovapaan aikaisen elatusvastuun arvioinnin lähtökohdaksi on otettava ne tulot, jotka hän olisi voinut saada töissä ollessaan. A:n, B:n, C:n ja D:n toinen vanhempi L on ollut hoitovapaalla samaan aikaan kuin E. Elatuskyvyn arvioimisen perusteeksi on kummankin vanhemman osalta otettava tulot, jotka he olisivat ansainneet työssä ollessaan.

Hovioikeuden esittämillä perusteilla vanhempien työssäoloaikaisesta elatuskyvystä ja lasten yhteenlasketusta elatuksen tarpeesta E:n kullekin lapselle suoritettavan elatusavun määrä on 269,50 euroa kuukaudessa. Kuten hovioikeus, katson, että elatusapu on määrältään kohtuullinen elatukseen oikeutettujen lasten ja elatusvelvollisten vanhempien kannalta.

Johtopäätökseni

Edellä mainituilla perusteilla katson, että hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena lausumaan suoritettujen elatusapujen palauttamisvelvollisuudesta ilmoitan olevani siitä samaa mieltä enemmistön kanssa.

Vastaaja oli esitutkinnassa antanut tunnustuslausuman, jonka hän oli käräjäoikeudessa peruuttanut. Kysymys näytön arvioinnista ampuma-aserikosta koskevassa asiassa. Ks. KKO:2000:35

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.8.2018 nro 18/135338 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 12.2.2019 nro 19/106067 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Essi Konttinen-Di Nardo sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Anna-Liisa Hyvärinen, Åsa Nordlund ja Tiina Isokääntä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte ampuma-aserikoksesta hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syytteen mukaan A oli yhdessä toisen henkilön kanssa pitänyt ampuma-aselain vastaisesti hallussaan pistoolia ilman sen hallussapitämiseen vaadittavaa lupaa. Käräjäoikeus on todennut olleen riidatonta, että huoneistosta, jossa A oli asunut, oli keittiön pöydältä takavarikoitu luvanvarainen osiin purettu pistooli. A oli esitutkinnassa kertonut pistoolin kuuluneen hänelle. Hän oli kuitenkin käräjäoikeudessa ilmoittanut peruuttavansa esitutkinnassa antamansa kertomuksen ja kiistänyt pitäneensä kyseistä pistoolia hallussaan. Käräjäoikeus on katsonut, että aseen takavarikko oli pääasiallinen näyttö A:n syyllistymisestä ampuma-aserikokseen, mitä A:n esitutkinnassa antama suhteellisen yksityiskohtainen kertomus oli tukenut. Kun näyttö ei ollut siten perustunut ainoastaan tai pääasiassa A:n oikeudessa peruuttamaan esitutkintakertomukseen, käräjäoikeus on katsonut näytön riittävän syyksi lukemiseen ja tuominnut A:n ampuma-aserikoksesta.

2. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko asiassa esitetty riittävä näyttö A:n syyllistymisestä ampuma-ase-rikokseen, kun A on peruuttanut esitutkinnassa antamansa kertomuksen.

Vastaajan peruuttaman esitutkintakertomuksen merkitys näyttönä

4. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä.

5. Mainitun luvun 5 §:n 3 momentin mukaan tuomioistuin harkitsee, mikä vaikutus tunnustuksella tai tunnustuksen peruuttamisella on todisteena, jos tunnustus on annettu riita-asiassa, jossa sovinto ei ole sallittu, tai rikosasiassa taikka jos asianosainen peruuttaa pykälän 2 momentissa tarkoitetun tunnustuksensa. Laissa ei ole säännöksiä syylliseksi epäillyn esitutkinnassa antaman tunnustuslausuman näyttöarvosta häntä vastaan ajetussa rikosasiassa.

6. Korkein oikeus toteaa, että vastaajan tunnustus ei ainakaan vähäisimpiä vakavammissa rikoksissa yksin riitä syyksilukevaan tuomioon. Myös oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain mukaisessa tunnustamisoikeudenkäynnissä tuomioistuimen on arvioitava, jääkö tunnustuksen vapaaehtoisuudesta ja oikeellisuudesta varteenotettavaa epäilyä ottaen huomioon myös asiaa koskeva esitutkinta-aineisto (5 b luvun 4 §:n 1 momentin 2 kohta).

7. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:35 katsonut, ettei todistelun suullisuudesta ja välittömyydestä aiheudu vapaan todistusharkinnan periaate huomioon ottaen estettä käyttää vastaajan esitutkintakertomusta näyttönä asiassa vastaajan peruutettua kertomuksensa. Näyttöä arvioitaessa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota myös siihen, että tunnustus on peruutettu. Selvää on, ettei langettavaa tuomiota voida perustaa yksin taikka pääasiassa epäillyn esitutkinnassa antamaan ja sittemmin peruuttamaan lausumaan. Korkein oikeus katsoi kyseisessä ratkaisussa, että syyttäjä ei ollut esittänyt asiassa näyttöä, jonka perusteella voitaisiin luotettavasti kontrolloida peruutetun esitutkintakertomuksen luotettavuutta. Näin ollen Korkein oikeus hylkäsi syytteen. Todistelun hyödyntämiskieltoa koskevassa ratkaisussaan KKO 2013:25 Korkein oikeus on viitannut peruutetun esitutkintakertomuksen näyttöarvon osalta ratkaisussa KKO 2000:35 todettuun.

Ampuma-aserikoksesta esitetty näyttö

8. A:ta oli esitutkinnassa kuultu viidellä eri kerralla, joista kolmessa kuulemisessa oli ollut läsnä hänen avustajansa. Esitutkintapöytäkirjan kirjausten perusteella A:lle oli ilmoitettu esitutkintalain 4 luvun 16 §:n mukaisesti hänen oikeuksistaan.

9. A oli kahdessa ensimmäisessä kuulustelussaan ilmoittanut, että hän ei tiedä mitään huoneistosta takavarikoidusta pistoolista. Kolmannessa kuulustelussa A oli avustajan läsnä ollessa ilmoittanut pistoolin kuuluneen hänelle ja kertonut hankkineensa aseen heräteostoksena ja huvin vuoksi tuntemattomalta henkilöltä Itäkeskuksessa. Hän oli muistellut maksaneensa aseesta 300 euroa ja todennut, että ei ollut ostanut aseeseen patruunoita. A oli todennut pistoolin olevan käyttökelvoton, koska siitä puuttui osia. Neljännellä kuulustelukerralla hän oli vahvistanut kolmannessa kuulustelussa antamansa kertomuksen pitävän paikkansa. Viidennessä ja viimeisessä esitutkintakuulemisessa A oli toistanut kertomuksensa aseen hankkimisesta sekä siitä, että se oli ollut käyttökelvoton. Lisäksi hän oli kertonut, että ase oli ollut aiemmin piilotettuna häneen huoneeseensa sängyn alle ja että se oli jäänyt vahingossa keittiön pöydälle.

10. Käräjäoikeudessa A on kiistänyt pitäneensä pistoolia hallussaan ja syyllistyneensä ampuma-aserikokseen. Hän ei ole halunnut tulla alemmissa oikeuksissa kuulluksi eikä ole ilmoittanut syytä esitutkintakertomuksensa peruuttamiselle.

11. Syyttäjä on vedonnut A:n kolmessa viimeisessä esitutkintakuulemisessa pistoolista kertoman lisäksi näyttönä kotietsintä- ja takavarikkopöytäkirjaan, ampuma-asetutkimuksesta laadittuun raporttiin sekä pistoolista otettuihin valokuviin. Kotietsintä- ja takavarikkopöytäkirjaan on rikoksesta epäillyksi ja kohdehenkilöksi nimetty B sekä kohdepaikaksi B:n asunto ja siihen kuuluvat kellaritilat. Pöytäkirjasta ilmenee myös, että A:lla oli ollut asunnossa oma huone. Pöytäkirjan mukaan keittiön pöytätasolta oli löytynyt osiin purettuna 7,65 kaliiperin pistooli ja B:n makuuhuoneen sängyn alta 20 kappaletta 7,65 kaliiperin patruunoita.

12. Ampuma-asetutkimuksesta laaditun raportin mukaan pistoolista oli puuttunut osia eikä se ollut toimintakuntoinen. Valokuvat vahvistavat sen, että pistoolista oli puuttunut osia.

13. A on vedonnut todisteena DNA-tutkimuksen tuloksiin, joiden mukaan pistoolin eri osista otetuista näytteistä ei ollut todettu hänen vaan muun henkilön DNA:ta. Lisäksi hän on vedonnut takavarikkopöytäkirjaan, josta ilmenee, että pistooli oli löydetty huoneiston yhteisistä tiloista.

Korkeimman oikeuden näytönarviointi

14. Korkein oikeus toteaa, että vastaajan peruuttaman esitutkintakertomuksen painoarvoa näyttönä on arvioitava kertomuksen luotettavuuden perusteella. Näytön arvioinnissa on kiinnitettävä tämän ohella huomio erityisesti siihen, kyetäänkö peruutetun esitutkintalausuman totuudenmukaisuus riittävällä varmuudella vahvistamaan muun asiassa esitetyn näytön perusteella. Tuomioistuimen on harkittava kunkin todisteen näyttöarvoa erikseen ja tehtävä todisteiden yhteisestä näyttöarvosta kokonaisharkinta. Kun tunnustus tuomioistuimessakaan annettuna ei pääsääntöisesti yksin riitä tuomion perusteeksi, on selvää, ettei sellaiseksi yksin riitä myöskään esitutkinnassa annettu, sittemmin peruutettu tunnustuslausuma.

15. Vastaajan peruuttaman esitutkintalausuman näyttöarvoa punnittaessa voidaan kiinnittää huomiota muun muassa esitutkintakertomuksen antamisen olosuhteisiin, kertomuksen johdonmukaisuuteen ja yksityiskohtaisuuteen sekä vastaajan kertomuksensa peruuttamiselle esittämiin syihin.

16. Korkein oikeus toteaa, että A:n esitutkinnassa antama kertomus aseen hankinnasta on varsin yleisluontoinen ja epämääräinen ja ettei kertomuksessa ole sellaisia yksityiskohtaisia tietoja, joiden paikkansapitävyys voitaisiin varmistaa. Aseen säilyttämisen osalta kertomus on yksityiskohtaisempi. A ei ole käräjäoikeudessa esittänyt mitään syytä kertomuksensa muuttamiselle. Hän on kertomuksen antaessaan ollut vangittuna jo kolme viikkoa toisen rikoksen tutkinnan yhteydessä. Korkein oikeus katsoo, että A:n esitutkinnassa antaman kertomuksen näyttöarvoa on pidettävä merkittävämpänä kuin käräjäoikeudessa tehdyn täysin perustelematta jääneen kiistämisen, mutta kertomuksen epämääräisyys heikentää sen luotettavuutta.

17. Ampuma-asetutkimusraportissa todettu vastaa A:n esitutkintakertomusta aseen kunnosta. Tämä seikka on kuitenkin ollut kaikkien asunnossa olleiden havaittavissa, koska ase oli ollut osiin purettuna keittiön pöydällä. Myös poliisin ensimmäisessä kuulustelussa esittämästä kysymyksestä on suoraan ilmennyt, että asunnosta on löydetty purettu ase. Korkein oikeus katsoo, että raportti ei tue A:n syyllisyyttä mutta ei myöskään puhu sitä vastaan.

18. Kotietsintä- ja takavarikkopöytäkirjan mukaan ase on löytynyt huoneistossa asuneiden A:n ja B:n yhteisessä käytössä olleen keittiön pöydältä. Aseen löytyminen asunnosta tukee yleensä vahvasti olettamaa, että se on asukkaan hallussa. Tässä tapauksessa asunnossa on kuitenkin asunut kaksi henkilöä eikä ase ollut löytynyt kummankaan yksinomaisessa käytössä olleesta huoneesta. Aseen löytyminen yhteisestä tilasta tukee sitä, että A oli ollut tietoinen aseesta ja myös sallinut sen pitämisen asunnossa. Pelkästään se, että henkilö sallii toisen samassa asunnossa asuvan säilyttävän luvatonta esinettä huoneistossa, ei merkitse hallussapitoa, eikä siitä voida myöskään päätellä, että asukkaiden välillä vallitsisi rikoskumppanuuden edellyttämä yhteisymmärrys aseen hallussapidosta (ks. KKO 2017:88, kohta 43). Edellä mainittu raportti tukee A:n kertomusta siltä osin, että hän oli jättänyt pistoolin vahingossa keittiön pöydälle ja että pistooli oli ollut pöydällä jonkin aikaa. Toisaalta useilla henkilöillä oli ollut mahdollisuus sekä havaita pistooli keittiön pöydällä että käsitellä pistoolia. Korkein oikeus katsoo, että aseen löytyminen A:n ja B:n asunnon keittiön pöydältä tukee vain vähäisessä määrin A:n syyllisyyttä.

19. Kotietsintä- ja takavarikkopöytäkirjan mukaan B:n yksinomaisessa käytössä olleesta makuuhuoneesta oli löydetty 20 kappaletta patruunoita, joiden kaliiperi oli ollut sama kuin pistoolin. Tämä ei tue sitä, että pistooli olisi ollut A:n hallussa. Patruunoiden löytymispaikka ei kuitenkaan merkittävästi puhu syytettä vastaan, sillä teonkuvauksessa A:n on väitetty syyllistyneen ampuma-aserikokseen yhdessä toisen henkilön kanssa. A on myös kertonut, ettei hän ollut ostanut patruunoita aseeseen. A:n syyllisyyttä ei myöskään tue syyttäjän ilmoitus siitä, että toinen henkilö on myöntänyt eri oikeudenkäynnissä syyllistyneensä yhdessä tehtyyn ampuma-aserikokseen tuntemattomaksi jääneen henkilön kanssa.

20. DNA-tutkimuksessa pistoolista oli todettu muun henkilön kuin B:n ja A:n DNA:ta. Tämä puhuu vähäisessä määrin A:n syyllisyyttä vastaan.

Johtopäätökset

21. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyllisyyttä tukeva keskeinen näyttö on ollut hänen oma esitutkintakertomuksensa. A:n peruuttamat esitutkintalausumat ovat edellä todetulla tavalla olleet suurpiirteisiä. Muu asiassa esitetty näyttö tukee A:n peruuttamien tunnustuslausumien luotettavuutta ja A:n syyllisyyttä vain vähäisessä määrin. Korkein oikeus katsoo, että syyttäjän asiassa esittämä selvitys ei kokonaisuutena arvioiden riitä teon syyksi lukemiseksi. Syyte ampuma-aserikoksesta on sen vuoksi hylättävä.

22. Kun käräjäoikeus on katsonut aiemmin tuomitun rangaistuksen olevan riittävä seuraamus myös tässä asiassa syyksi luetuista rikoksista, asiassa ei ole tarvetta lausua rangaistuksesta käräjäoikeuden lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla A:n syyksi luetun huumausainerikoksenkaan osalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että syyte ampuma-aserikoksesta syytekohdassa 2 hylätään.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Pekka Koponen, Juha Mäkelä ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.