Hovioikeus oli korottanut käräjäoikeuden A:lle törkeästä ihmiskaupasta, rekisterimerkintärikoksesta, lapsikaappauksesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta tuomitseman ehdottoman yhteisen vankeusrangaistuksen 5 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta. Ennen hovioikeuden tuomion antamista A oli tuomittu Ruotsissa 4 vuoden vankeusrangaistukseen rikoksista, jotka oli tehty ennen käräjäoikeuden antamaa tuomiota.

Mainitsemillaan perusteilla Korkein oikeus katsoi, että rikoslain 7 luvun 9 §:ää oli tulkittava niin, että toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus oli otettava huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu rangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Sen vuoksi A:lle Ruotsissa tuomittu vankeusrangaistus oli otettava huomioon rangaistusta alentavana seikkana samalla tavalla kuin Suomessa tuomittu saman pituinen vankeusrangaistus otettaisiin huomioon.

Kysymys myös hovioikeuden menettelystä, kun se ei ollut täydentänyt pääkäsittelyä saatuaan tiedon Ruotsissa tuomitusta vankeusrangaistuksesta eikä ottanut sitä huomioon tuomitsemaansa vankeusrangaistusta alentavana seikkana eikä perustellut, mistä syystä sitä ei ollut otettu huomioon.

Kysymys myös yhteisen rangaistuksen mittaamisesta.

RL 7 luku 6 §
RL 7 luku 9 §
ROL 6 luku 13 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 20.3.2015 ja Turun hovioikeuden tuomio 23.5.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomarit Petteri Palomäki ja Ida-Sofia Mäki ja käräjänotaari Antti Hyvönen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Valituksessaan A vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

B ja muut asianomistajat eivät vastanneet valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 4 törkeän ihmiskaupan (tekoaika 1.5.2010 – 28.11.2014), syytekohdassa 5 rekisterimerkintärikoksen (1.9.2011 – 7.9.2013), syytekohdassa 7 lapsikaappauksen (28.11.2014) ja syytekohdassa 8 virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen (10. – 27.1.2015) sekä tuominnut hänet niistä 3 vuoden 10 kuukauden yhteiseen vankeusrangaistukseen.

2. Syyksilukeminen on perustunut muun muassa siihen, että A oli yhdessä toisen vastaajan kanssa erehdyttänyt B:n lähtemään mukaansa ja ottanut tämän valtaansa saattaakseen tämän ihmisarvoa loukkaaviin olosuhteisiin. B oli vastaajat tavatessaan ollut 19-vuotias ja kehitysviiveensä ja hyväuskoisuutensa vuoksi ilmeisen helposti houkuteltavissa näiden mukaan. B:ltä oli riistetty vapaus liikkua itsenäisesti ja pitää yhteyttä ulkomaailmaan. Hänellä ei ollut ollut henkilöllisyystodistusta eikä omaa pankkitiliä. B:n alistamisessa oli käytetty uhkauksia ja väkivaltaa. Asiassa oli myös pakkoavioliiton piirteitä, sillä A oli tehnyt B:n kanssa neljä lasta (syytekohta 4). Neuvolakäynneillä ja synnyttäessään B oli A:n määräyksestä joutunut esiintymään toisena henkilönä, minkä seurauksena väestötietojärjestelmään oli merkitty virheellinen tieto lasten äidistä (syytekohta 5). A oli tämän jälkeen vienyt yhden lapsista Ruotsiin ilman B:n lupaa (syytekohta 7). Asian esitutkinnan aikana A oli uhannut tutkijana ollutta poliisia väkivallalla tämän suorittaman virkatoimen johdosta (syytekohta 8).

3. Hovioikeus, jonne syyttäjä, B ja A ovat valittaneet, on 23.5.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden syyksilukemista koskevan ratkaisun ja korottanut A:n rangaistuksen 5 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta.

4. Ennen hovioikeuden tuomion antamista A oli 11.3.2016 tuomittu Ruotsissa neljän vuoden vankeusrangaistukseen 24. – 25.1.2008 tehdyistä rikoksista. Hovioikeuden tuomiosta ei ilmene, että hovioikeus olisi ottanut mainitun aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla huomioon tuomitsemaansa rangaistusta alentavana seikkana, eikä toisaalta myöskään se, miksi näin ei ole tehty.

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys Ruotsissa annetun aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen huomioon ottamisesta rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla. Lisäksi kysymys on hovioikeuden menettelystä, kun se ei ole käsitellyt sanotun rangaistuksen huomioon ottamista koskevaa kysymystä ja lausunut siitä tuomiossaan. Vielä kysymys on siitä, onko A:lle tuomittua rangaistusta alennettava muilla perusteilla kuin aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen johdosta.

Vieraassa valtiossa annetun tuomion huomioon ottamisesta

6. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana. Pykälän 2 momentin mukaan tuomiossa on ilmoitettava, mikä aikaisempi tuomio tai mitkä aikaisemmat tuomiot on otettu huomioon rangaistusta tämän pykälän mukaan mitattaessa. Luvun 7 §:ssä on vastaava säännös aikaisemmin tuomitun yhdyskuntapalvelurangaistuksen ja valvontarangaistuksen huomioon ottamisesta.

7. Rikoslain 7 luvun 9 §:n mukaan sovellettaessa 6 ja 7 §:ää voidaan ottaa huomioon myös toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa taikka Islannissa tai Norjassa tuomittu ehdoton vankeusrangaistus ja yhdyskuntapalvelurangaistus sekä niihin rinnastettava seuraamus.

8. Viimeksi mainitulla lainkohdalla on pantu täytäntöön neuvoston puitepäätös 2008/675/YOS Euroopan unionin jäsenvaltioissa annettujen tuomioiden huomioon ottamisesta uudessa rikosprosessissa. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan mukaan kunkin jäsenvaltion on varmistettava, että henkilölle toisissa jäsenvaltioissa eri tosiseikkojen perusteella annetut aiemmat rikostuomiot otetaan kansallisen lainsäädännön mukaisesti huomioon samassa määrin kuin vastaavat kansalliset tuomiot otetaan huomioon ja että niihin liitetään vastaavat oikeusvaikutukset kuin aiempiin kansallisiin tuomioihin. Puitepäätöksen johdanto-osan 5 kappaleen mukaan puitepäätöksen tarkoituksena on vahvistaa periaate, jonka mukaan muissa jäsenvaltioissa annetuilla tuomioilla olisi oltava vastaavat vaikutukset kuin jäsenvaltioiden omien tuomioistuinten kansallisen lainsäädännön mukaisesti antamilla tuomioilla riippumatta siitä, ovatko vaikutukset kansallisen lainsäädännön mukaan tosiseikkoja taikka prosessioikeudellisia tai aineellisoikeudellisia seikkoja.

9. Rikoslain 7 luvun 9 §:n säätämiseen johtaneissa esitöissä puitepäätöksen on todettu tarkoittavan sitä, että toisessa jäsenvaltiossa annettu aikaisempi tuomio on otettava huomioon, jos aikaisempi kansallinen tuomio otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Pyrkimyksenä on vastavuoroisen tunnustamisen periaatteen mukaisesti antaa tuomiolle sama vaikutus riippumatta siitä, onko se annettu Suomessa vai toisessa jäsenvaltiossa (HE 261/2009 vp s. 3, 7 ja 8 sekä LaVM 1/2010 vp s. 2). Edelleen esitöissä on todettu, että

rikoslain 7 luvun 6 ja 7 §:t jättävät soveltajalleen harkinnanvaraa tuomittavan rangaistuksen kohtuullistamisessa. Ulkomaisten tuomioiden osalta harkinnanvara voi koskea myös sitä, vastaako aikaisemmassa tuomiossa tuomittu rangaistus Suomen ehdotonta vankeusrangaistusta tai yhdyskuntapalvelurangaistusta eli onko ulkomainen rangaistus suomalaiseen rangaistukseen rinnastettava (HE 261/2009 vp s. 10).

10. Puitepäätöksen 3 artiklan 1 kohdan mukainen velvollisuus ottaa huomioon toisessa jäsenvaltiossa annetut rikostuomiot koskee sellaisia tuomioita, joista on saatu tietoa keskinäiseen oikeusapuun tai rikosrekisteritietojen vaihtoon sovellettavien sopimusten mukaisesti. Tietojensaannin helpottamiseksi neuvoston päätöksellä 2009/316/YOS on vuonna 2012 perustettu eurooppalainen rikosrekisteritietojärjestelmä (ECRIS), jonka kautta jäsenvaltiot toimittavat rikosrekisteritietoja siihen jäsenvaltioon, jonka kansalainen tuomittu on. Periaatteena järjestelmässä on, että rikosrekisteritiedot keskitetään henkilön kansalaisuusvaltioon, josta niitä voidaan tarvittaessa pyytää (Jäsenvaltioiden välisen rikosrekisteritietojen vaihdon järjestämisestä ja sisällöstä annettu neuvoston puitepäätös 2009/315/YOS). Tämän mukaisesti suomalaiseen rikosrekisteriin merkitään rikosrekisterilain 2 §:n 2 momentin nojalla tiedot muun muassa muissa Euroopan unionin jäsenvaltioissa annetuista tuomioistuinratkaisuista, joilla Suomen kansalainen ja Suomessa pysyvästi asuva ulkomaalainen on tuomittu saman pykälän 1 momentissa mainittua seuraamusta, esimerkiksi vankeutta, vastaavaan seuraamukseen. Lainkohdan mukaan Oikeusrekisterikeskus harkitsee, vastaako ulkomailla tuomittu rangaistus sellaista seuraamusta, joka merkittäisiin Suomessa rikosrekisteriin.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset toisessa jäsenvaltiossa annetun tuomion huomioon ottamisesta

11. Toisessa Euroopan unionin jäsenvaltiossa tuomittu ehdoton vankeusrangaistus voidaan rikoslain 7 luvun 9 §:n sanamuodon mukaan ottaa huomioon luvun 6 §:ää sovellettaessa. Edeltä ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että 9 §:ää on tulkittava puitepäätöksen ja lainkohdan esitöistä ilmenevän tarkoituksen mukaisesti niin, että toisessa jäsenvaltiossa tuomittu vankeusrangaistus on otettava huomioon, jos aikaisempi Suomessa tuomittu vankeusrangaistus otettaisiin vastaavassa tilanteessa huomioon. Tällöin jäsenvaltiossa tuomitun vankeusrangaistuksen vaikutuksen tuomittavaan rangaistukseen tulee lähtökohtaisesti vastata Suomessa tuomitun saman pituisen vankeusrangaistuksen vaikutusta, ellei vastasyitä ole.

12. Korkein oikeus on kotimaisen tuomion huomioon ottamista koskevassa ennakkopäätöksessään KKO 2009:77 todennut rikoslain 7 luvun 6 §:n tavoitteena olevan, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus on sama riippumatta siitä, käsitelläänkö rikokset samassa vai eri oikeudenkäynnissä. Tuomioistuimen on ratkaisun mukaan kohtuullistettava uutta rangaistusta yleensä aina, jos aikaisemman ja uuden rangaistuksen kokonaisuus ilman kohtuullistamista olisi ankarampi kuin jos rikoksista olisi tuomittu rangaistus samalla kertaa. Aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen vaikutusta uuteen rangaistukseen arvioidaan samojen perusteiden mukaan kuin mitattaessa kahdesta tai useammasta rikoksesta samalla kertaa tuomittavaa yhteistä vankeusrangaistusta rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momenttia soveltaen (kohdat 7 – 9).

13. Korkein oikeus on mainitussa ennakkopäätöksessään pitänyt hovioikeuden tuossa asiassa antamaa tuomiota virheellisenä, koska hovioikeus ei ollut rangaistusta määrätessään ottanut huomioon vastaajalle aikaisemmin tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta uutta rangaistusta alentavana seikkana eikä perustellut sitä, mistä syystä aikaisempaa rangaistusta ei ollut otettu huomioon (kohdat 14 ja 15). Korkein oikeus katsoo, että ratkaisusta KKO 2009:77 ilmenevää perusteluvelvollisuutta koskevaa periaatetta on sovellettava myös silloin, kun kysymys on rikoslain 7 luvun 9 §:n nojalla huomioon otettavasta ulkomaisesta tuomiosta.

14. Ulkomaisten tuomioiden huomioon ottaminen rikoslain 7 luvun 9 §:n nojalla tapahtuu viranomaisten rekistereissä olevien taikka rikosrekisteritietojen vaihtamisen tai muun kansainvälisen oikeusavun kautta saatujen tietojen perusteella. Rikosasian vastaajan esittämillä todentamattomilla ja vahvistamattomilla tiedoilla aikaisemmasta tuomiosta ei siten ole merkitystä kohtuullistamista arvioitaessa. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäillyn tai vastaajan yksilöidyn ilmoituksen perusteella syyttäjälle tai tuomioistuimelle voi kuitenkin syntyä velvollisuus selvittää, onko hänet tuomittu ulkomailla rangaistukseen, joka sanotun lainkohdan mukaan voidaan ottaa huomioon.

Hovioikeuden menettelystä

15. A:n puolustaja on muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle ilmoittanut olleensa ennen hovioikeuden tuomion antamista yhteydessä hovioikeuteen ja kertoneensa asian ratkaisseen kokoonpanon jäsenelle Ruotsissa annetusta tuomiosta. Asiakirjoihin on liitetty hovioikeuden tilaama 26.4.2016 päivätty rikosrekisteriote ja ECRIS:n kautta Ruotsista saatu 3.5.2016 päivätty vastaus, josta kysymyksessä oleva ruotsalainen tuomio on ilmennyt. Hovioikeus on siten ryhtynyt toimenpiteisiin tiedon saamiseksi ruotsalaisesta tuomiosta ja saanut siitä tiedon 2. – 5.2.2016 toimitetun pääkäsittelyn jälkeen mutta ennen tuomion antamista 23.5.2016.

16. Ruotsista saadusta vastauksesta ilmenee, että A on tuomittu Pohjois-Norlannin hovioikeuden 11.3.2016 antamalla lainvoiman saaneella tuomiolla 24. – 25.1.2008 tehdyistä rikoksista neljän vuoden yhteiseen vankeusrangaistukseen. Nämä teot oli siten tehty ennen käräjäoikeuden tuomion antamista tässä asiassa ja niitä koskeva syyte olisi näin ollen voitu periaatteessa käsitellä samassa oikeudenkäynnissä tässä asiassa nostetun syytteen kanssa. Toisaalta sanotut teot oli tehty sen jälkeen, kun A oli niitä ennen tuomittu aikaisempaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Ruotsalaisella tuomiolla on siten tuomittu rangaistus, joka rikoslain 7 luvun 6 ja 9 §:n nojalla olisi tullut ottaa huomioon tässä asiassa joko alentamalla rangaistusta tai perustelemalla, miksi rangaistusta ei alenneta.

17. Syyttäjä on vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle katsonut, ettei Ruotsissa tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta ollut tullut ottaa hovioikeudessa huomioon. Syyttäjä on viitannut muun muassa siihen, että ruotsalainen tuomio oli annettu vasta hovioikeuden pääkäsittelyn jälkeen ja ettei se siten ollut tullut esiin pääkäsittelyssä. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa seuraavan.

18. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 2 §:n 1 momentin ja oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 19 §:n mukaan lähtökohtana on, että hovioikeuden tuomiossa saadaan ottaa huomioon vain se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyssä. Hovioikeus voi kuitenkin rikosoikeudenkäyntilain 6 luvun 13 §:n ja oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 25 §:n mukaisesti täydentää pääkäsittelyä, jos hovioikeus pääkäsittelyn päättämisen jälkeen havaitsee sen välttämättömäksi. Tällöin tuomiossa saadaan ottaa huomioon myös se oikeudenkäyntiaineisto, joka on esitetty pääkäsittelyä täydennettäessä. Jos kysymys, jota käsittelyn täydentäminen koskee, on yksinkertainen tai vähäinen, tuomioistuin voi täydentää käsittelyä pyytämällä asianosaisilta kysymyksestä kirjallisen lausuman.

19. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen on otettava aikaisempi rangaistus huomioon omasta aloitteestaan osana vankeusrangaistuksen määräämistä koskevaa harkintaa ilman, että asianosaisen tarvitsisi siihen vedota (KKO 2009:77 kohta 13). Koska kysymys on rangaistuksen pituuteen usein olennaisestikin vaikuttavasta seikasta, tuomioistuin ei voi jättää aikaisempaa tuomiota huomioon ottamatta vain siitä syystä, ettei sitä ole annettu tai siitä ole saatu tietoa ennen pääkäsittelyn päättymistä, jos tuomioistuin saa siitä tiedon ennen oman tuomionsa antamista.

20. Asianmukaiseen oikeudenkäyntimenettelyyn kuuluu, että aikaisemman rangaistuksen huomioon ottamisesta käydään asianosaiskeskustelu (KKO 2009:77 kohta 13). Asianosaisten kuuleminen on korostetun tärkeää tilanteissa, joissa aikaisemmalla rangaistuksella saattaa olla tuntuva vaikutus tuomittavaan rangaistukseen tai joissa aikaisemman rangaistuksen huomioon ottamiseen liittyy tavanomaisista soveltamistilanteista poikkeavia piirteitä, kuten se, että kyse on ulkomailla annetusta tuomiosta. Asianosaisten kuuleminen on toteutettava täydentämällä pääkäsittelyä, jos tuomioistuin saa tiedon aikaisemmasta vankeusrangaistuksesta vasta pääkäsittelyn jälkeen. Pääkäsittelyn täydentäminen voi tällöin yleensä tapahtua kirjallisesti.

21. Koska hovioikeus ei ole tässä asiassa ottanut käsiteltäväkseen rangaistuksen alentamista aiemman Ruotsissa tuomitun rangaistuksen perusteella eikä lausunut siitä tuomiossaan, hovioikeus on menetellyt virheellisesti. Viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus määrää A:lle rangaistuksen palauttamatta asiaa hovioikeuteen.

Rangaistuksen mittaaminen

Mittaamisen lähtökohdat

22. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

23. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti (KKO 2017:31 kohta 21 ja KKO 2015:12 kohta 28). Rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32).

Hovioikeuden suorittaman mittaamisen arviointi

24. Rikoslain 25 luvun 3 a §:n mukaan törkeästä ihmiskaupasta tuomittava rangaistus on vähintään 2 vuotta ja enintään 10 vuotta vankeutta. Saman luvun 5 a §:n mukaan lapsikaappauksesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään 2 vuotta. Rikoslain 16 luvun 1 §:n nojalla virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta tuomittava rangaistus on vähintään 4 kuukautta ja enintään 4 vuotta vankeutta. Luvun 7 §:n mukaan rekisterimerkintärikoksesta tuomitaan sakkoa tai vankeutta enintään 3 vuotta.

25. Hovioikeus on todennut, että A:n syyksi luetuista rikoksista ankarimmin arvosteltava on törkeä ihmiskauppa. Teon moitittavuutta lisäävinä ja siten rangaistusta korottavina seikkoina hovioikeus on ottanut huomioon B:n nuoren iän, hänelle aiheutetun huomattavan kärsimyksen sekä yli neljä vuotta kestäneen lähes täydellisen eristämisen ulkomaailmasta. A:n osuus teossa oli ollut huomattavasti suurempi kuin rikoksen yhdessä A:n kanssa tehneen toisen vastaajan. Hän oli pahoinpidellyt B:tä ja uhannut väkivallalla myös tämän perheenjäseniä ja siten pitänyt tätä vallassaan. Lisäksi A:n syyksi luettua lapsikaappausta oli pidettävä erityisen moitittavana teon pitkän keston sekä lapsen nuoren iän vuoksi, joten siitä seuraava rangaistus tuli mitata asteikon yläpäästä. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut näiltä osin.

26. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että törkeä ihmiskauppa ja rekisterimerkintärikos ovat liittyneet A:n ja tämän rikoskumppanin yhteiseen pitkäaikaiseen toimintaan. Kohdassa 2 selostetuin tavoin myös lapsikaappaus on liittynyt törkeään ihmiskauppaan. Korkein oikeus katsoo, että rikosten keskinäinen yhteys osoittaa tässä tapauksessa sellaista pitkäjänteistä johdonmukaisuutta ja suunnitelmallisuutta rikosten toteuttamisessa, että se on perusteltua ottaa huomioon yhteistä rangaistusta korottavana seikkana. Syytekohdassa 8 A:n syyksi luetulla virkamiehen väkivaltaisella vastustamisella ei sitä vastoin ole sellaista yhteyttä muihin rikoksiin, että rangaistus olisi sen osalta mitattava muutoin kuin rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin normaalin soveltamiskäytännön mukaisesti.

27. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden A:lle tässä asiassa syyksi luetuista rikoksista tuomitsema 5 vuoden 8 kuukauden yhteinen vankeusrangaistus ole liian ankara.

Ruotsissa tuomitun vankeusrangaistuksen vaikutus tuomittavaan rangaistukseen

28. Syyttäjä on vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle viitannut mahdollisuuteen, että Pohjois-Norlannin hovioikeus olisi jo ottanut tuomiossaan huomioon Pirkanmaan käräjäoikeuden A:lle tuomitseman vankeusrangaistuksen. Asian selvittämiseksi Korkein oikeus on tilannut jäljennöksen sanotusta tuomiosta. Siitä ilmenee, ettei tuomiossa ole otettu huomioon muita rangaistuksia. Näin ollen Pohjois-Norlannin hovioikeuden tuomitsema rangaistus on otettava tässä asiassa huomioon rangaistusta alentavana seikkana.

29. Pohjois-Norlannin hovioikeus on tuominnut A:lle 4 vuoden vankeusrangaistuksen törkeästä raiskauksesta, ryöstöstä ja vapaudenriistosta. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa A:n syyksi luettua törkeää ihmiskauppaa on pidettävä myös näihin rikoksiin verrattuna ankarimmin rangaistavana tekona.

30. Pohjoismaissa rikosoikeuden alan lainsäädännöllistä yhteistyötä on harrastettu jo pitkään. Ruotsin ja Suomen rikosoikeusjärjestelmät ovat tämän vuoksi pitkälti samankaltaisia. Ruotsissa annetussa tuomiossa A:n syyksi luetut rikokset ovat tunnusmerkistöiltään ja rangaistusasteikoiltaan rinnastettavissa vastaaviin Suomen rikoslaissa rangaistavaksi säädettyihin rikoksiin. Ruotsissa tuomittu yhteinen vankeusrangaistus voidaan siten lähtökohtaisesti ottaa huomioon kuten Suomessa tuomittu samanpituinen ehdoton vankeusrangaistus.

31. A on tuomittu Ruotsissa rikoksista, jotka ovat kohdistuneet toisen vapauteen, terveyteen, seksuaaliseen itsemääräämisoikeuteen ja omaisuuteen. Kysymys on ollut sellaisista henkilöön kohdistuvista rikoksista, jotka ovat osin rinnastettavissa tässä asiassa syyksi luettuihin rikoksiin. Yhtäältä täällä ja toisaalta Ruotsissa tehdyillä teoilla ei ole ajallista tai paikallista tai muutakaan kokonaisrangaistukseen alentavasti vaikuttavaa yhteyttä keskenään. Sitä vastoin kummatkin rikoskokonaisuudet osoittavat sellaista vakavaa piittaamattomuutta henkilöön liittyvistä keskeisistä oikeushyvistä, jonka perusteella rangaistuksen kohtuullistamisen on perusteltua olla jonkin verran tavanomaista vähäisempää. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden A:lle tuomitsemaa rangaistusta on aikaisemmin tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella alennettava 2 vuodella.

32. Korkeimpaan oikeuteen hankitusta rikosrekisteriotteesta havaitaan, että A on lisäksi tuomittu Päijät-Hämeen käräjäoikeuden 8.11.2016 antamalla tuomiolla 14.5. – 27.9.2013 tehdystä törkeästä rahanpesusta 4 kuukauden vankeusrangaistukseen ja Turun hovioikeuden 10.1.2017 antamalla tuomiolla (Pirkanmaan käräjäoikeus 3.5.2016) 25.11.2009 – 1.12.2014 tehdystä törkeästä petoksesta 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. Mainitut rikokset oli tehty ennen käräjäoikeuden tuomion antamista tässä asiassa ja toisaalta sen jälkeen, kun A oli niitä ennen tuomittu aikaisempaan ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Koska kummassakin mainitussa tuomiossa on jo otettu rangaistusta alentavana seikkana huomioon hovioikeuden tässä asiassa A:lle tuomitsema rangaistus, A:lle nyt tuomittavaa vankeusrangaistusta ei ole aihetta alentaa niiden perusteella.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 3 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta.

Rangaistusta mitattaessa on otettu alentavana seikkana huomioon Pohjois-Norlannin hovioikeuden (Hovrätten för Övre Norrland) 11.3.2016 A:lle tuomitsema vankeusrangaistus.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Heidi Myllys.

Korkein oikeus oli pyytänyt asiantuntijalausunnon sairaanhoitopiiriltä, jonka puolesta lausunnon oli antanut sairaanhoitopiirin viranhaltija. Häntä kuultiin asianosaisten pyynnöstä suullisesti Korkeimmassa oikeudessa, ja hän vaati palkkiota suulliseen kuulemiseen liittyvästä ajankäytöstään. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla palkkiovaatimus hylättiin. Ks. KKO:2015:101

OK 17 luku 66 § 1 mom

Asiantuntijan palkkiovaatimus

Korkein oikeus pyysi liikennevakuutuskorvausta koskevassa asiassa asiantuntijalausunnon sairaanhoitopiiriltä, joka toimitti professori, toimialajohtaja A:n lausunnon. Lausunnon antamisen jälkeen asianosaiset pyysivät, että A:ta kuullaan Korkeimmassa oikeudessa suullisesti.

A:ta kuultiin Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä 15.6.2017. Kuulemisensa yhteydessä hän vaati, että asianosaiset velvoitetaan suorittamaan hänelle asiantuntijan palkkiona 1 800 euroa tai että palkkio suoritetaan valtion varoista.

Asianosaiset hyväksyivät palkkiovaatimuksen määrältään ja jättivät sen perusteen oikeuden ratkaistavaksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Palkkiovaatimuksen perusteet ja kysymyksenasettelu

1. A on ilmoittanut palkkiovaatimuksensa perustuvan työhön ja ajanhukkaan, joka liittyy suulliseen kuulemiseen sekä siihen valmistautumiseen ja matkustamiseen. Hän on ilmoittanut olevansa edelleen sairaanhoitopiirin toimialajohtajan virassa. Sairaanhoitopiiri oli maksanut hänelle palkkion lausunnon laatimisesta ja korvaa hänen matkakulunsa, mutta hän ei saa sairaanhoitopiiriltä erillistä korvausta suulliseen kuulemiseen liittyvästä ajankäytöstään. Hänellä ei ole työaikaa.

2. Asiassa on kysymys siitä, onko asiantuntijalla, joka on julkisen viran haltija, oikeus saada palkkio siltä osin kuin häntä kuullaan suullisesti tuomioistuimessa.

Sovellettavat säännökset ja aikaisempi ennakkopäätös

3. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 36 §:n mukaan asiantuntija antaa lausuntonsa kirjallisesti. Asiantuntijaa on kuultava tuomioistuimessa suullisesti, jos se on tarpeen asiantuntijan lausunnon epäselvyyksien, puutteellisuuksien tai ristiriitaisuuksien poistamiseksi, jos tuomioistuin katsoo sen muusta syystä tarpeelliseksi taikka jos asianosainen sitä pyytää eikä kuuleminen ole ilmeisesti merkityksetöntä.

4. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 66 §:n 1 momentin mukaan asiantuntijalla on oikeus saada kohtuullinen palkkio työstään ja ajanhukasta sekä korvaus tarpeellisista kuluistaan. Jos lausunnon on antanut viranomainen taikka julkisen viran tai toimen haltija taikka se, joka on määrätty antamaan lausuntoja kysymyksessä olevalta alalta, palkkio ja korvaus suoritetaan ainoastaan, jos siitä on erikseen säädetty. Pykälän 2 momentti sisältää säännökset siitä, kuka tai ketkä eri tilanteissa vastaavat asiantuntijan palkkion ja korvauksen suorittamisesta.

5. Yliopistolliset sairaanhoitopiirit antavat tuomioistuimille lausuntoja lääketieteellistä asiantuntemusta edellyttävistä kysymyksistä. Käytäntö ei perustu nimenomaisiin säännöksiin vaan siihen, että sosiaali- ja terveysministeriö on 31.10.2014 sairaanhoitopiireille ja tuomioistuimille toimittamassaan kirjeessä pyytänyt yliopistollisia sairaanhoitopiirejä antamaan vakuutuslääketieteellisiä lausuntoja sellaista pyytävälle tuomioistuimelle.

6. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2015:101 ratkaissut kysymyksen siitä, oliko tuomioistuimen pyynnöstä asiantuntijalausunnon antaneella sairaanhoitopiirillä oikeus saada korvaus lausunnon antamisesta. Ratkaisun mukaan sairaanhoitopiirillä ei ollut oikeutta vaatimaansa korvaukseen, koska se oli antanut lausuntonsa viranomaisena. Ratkaisun kohteena olleessa tapauksessa lausunnon laatijaa ei ollut kuultu tuomioistuimessa suullisesti.

Korkeimman oikeuden arviointi

7. Asiantuntijan oikeus palkkioon määräytyy oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 66 §:n 1 momentin perusteella. Säännös koskee asiantuntijana toimimiseen liittyvää työtä ja ajanhukkaa sekä kirjallisen lausunnon antamisen että mahdollisen suullisen kuulemisen osalta.

8. A on toiminut asiassa asiantuntijana sairaanhoitopiirin viranhaltijana. Hänen oikeutensa palkkioon edellyttäisi siten oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 66 §:n 1 momentin jälkimmäisen virkkeen mukaisesti, että oikeudesta palkkioon olisi erikseen säädetty. Kun tällaista sääntelyä ei ole sairaanhoitopiirien ja niiden viranhaltijoiden osalta annettu, A:lla ei ole oikeutta vaatimaansa palkkioon. Asiaa ei ole aihetta arvioida toisin sen vuoksi, että A:n kuuleminen suullisesti Korkeimmassa oikeudessa on perustunut asianosaisten pyyntöön.

Päätöslauselma

A:n palkkiovaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Ari Kantor, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Johanna Ehtamo-Kettunen.

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli laittanut toisen henkilön sijaansa suorittamaan yleisen kielitutkinnon ja että A oli käyttänyt näin saamaansa tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä. Käräjäoikeus tuomitsi A:n väärennyksestä. Hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi pitänyt myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

OK 25 a luku 11 §
RL 33 luku 1 §
RL 33 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Pirkanmaan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta väärennyksestä (tekoaika 25.1.2014 – 2.4.2014) sillä perusteella, että A oli teettänyt yleisen kielitutkintotodistuksen laittamalla sijaansa tuntemattomaksi jääneen henkilön suorittamaan kielitutkinnon ja käyttänyt näin saamaansa väärää tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä Maahanmuuttovirastolle.

A kiisti syytteen.

Käräjäoikeuden tuomio 9.5.2016

Käräjäoikeus katsoi kirjallisina todisteina esitettyjen rikostutkimuslaboratorion ääni- ja käsialatutkimuslausuntojen sekä oikeuden istunnossa tekemien havaintojen perusteella, että asiassa ei jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, että A ei ollut itse osallistunut kielikokeeseen. Käräjäoikeus katsoi, että mainitusta kielikokeesta A:lle myönnetty todistus oli rikoslain 33 luvun 6 §:ssä tarkoitettu väärä todistuskappale, koska se oli ollut omiaan aiheuttamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään eli siitä, että A olisi osallistumalla kokeeseen itse saanut mainitunsisältöisen todistuksen. Kun A oli tämän väärän asiakirjan esittänyt Suomen kansalaisuutta hakiessaan, oli A:n toiminnallaan katsottava syyllistyneen väärennykseen.

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen väärennykseen ja tuomitsi A:n 40 päiväsakkoon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Ritala-Kananoja.

Turun hovioikeuden päätös 19.8.2016

A valitti hovioikeuteen ja vaati jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutos-, tarkistus- ja muun painavan syyn perusteella. A katsoi, ettei menettely, josta asiassa on esitetty näyttöä, voinut ylipäätään olla väärennys. Käsiala- ja ääninäytteen perusteella A:n syyllisyydestä oli vähintään järkeviä epäilyjä. Asialla oli A:lle hänen kansalaisuushakemuksensa vuoksi erittäin suuri merkitys.

Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tarja Huossa, Rita Melartin ja Kari Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja syyte väärennyksestä hylätään.

Syyttäjä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta väärennyksestä sillä perusteella, että tämä oli käyttänyt teettämäänsä väärää yleisen kielitutkinnon tutkintotodistusta harhauttavana todisteena kansalaisuushakemuksen yhteydessä Maahanmuuttovirastolle. Teettäminen oli tapahtunut niin, että A oli laittanut kielikokeeseen sijaansa tuntemattomaksi jääneen henkilön ja että A oli näin saanut väärän tutkintotodistuksen.

2. A kiisti syytteen.

3. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A ei ollut itse osallistunut kielikokeeseen, josta hänelle oli myönnetty todistus. Käräjäoikeus katsoi, että kyseessä oli väärä todistuskappale, koska se oli ollut omiaan aiheuttamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään eli siitä, että vastaaja oli itse kokeeseen osallistumalla saanut mainitunsisältöisen todistuksen. Kun A oli esittänyt tämän väärän asiakirjan Suomen kansalaisuutta hakiessaan, hän oli syyllistynyt väärennykseen, mistä käräjäoikeus tuomitsi hänet 40 päiväsakkoon.

4. A valitti hovioikeuteen, joka ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa.

5. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.

Väärennyksestä

6. Rikoslain 33 luvun 1 §:n mukaan väärennyksestä tuomitaan se, joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena. Saman luvun 6 §:n 2 momentin mukaan todistuskappale on väärä, jos se todisteena käytettäessä on omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään tai antajansa henkilöllisyydestä.

7. Rikoslain esitöissä (HE 66/1988 vp s. 119) on todettu, että kotimaisessa oikeustieteessä on perinteisesti katsottu, että väärennyssäännösten tarkoitus on lähinnä suojata todistuskappaleiden ulkonaista luotettavuutta eli niiden oikeudellista aitoutta. Niiden varsinaisen sisällön totuudenmukaisuudella ei ole tässä suhteessa merkitystä. Asiakirjan on katsottu voivan olla väärä ainoastaan silloin, kun sen antajaksi on merkitty tai jollakin tavoin ilmaistu joku muu kuin sen todellinen antaja. Ehdotuksen mukaan lailla on pyritty vahvistamaan oikeustieteessä ja -käytännössä vakiintunut perusnäkemys siitä, että todistuskappaleen vääryys tarkoittaa sen omaa oikeaperäisyyttä koskevaa valhetta, ei sitä vastoin sen sisältämän todistusteeman muuta totuudenvastaisuutta.

Jatkokäsittelyluvan myöntämisen edellytyksistä

8. Tässä asiassa on riidatonta, että A:n Maahanmuuttovirastolle esittämä kielitutkintotodistus on kielitutkintotoimikunnan puheenjohtajan allekirjoittama. Todistus on siten sen henkilön antama, joka on asiakirjassa merkitty todistuksen antajaksi.

9. Käräjäoikeus on asiassa esitetyn näytön perusteella katsonut, että A:n esittämä kielitutkintotodistus on väärä, koska se on ollut omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään sen vuoksi, että A ei ole itse osallistunut kielikokeeseen. Käräjäoikeus on siis katsonut, että asiakirja on väärä sen vuoksi, että sen sisältö ei vastaa totuutta. Käräjäoikeus on näin ollen perustanut ratkaisunsa laintulkintaan, joka poikkeaa siitä, mitä edellä esitetyin tavoin lain esitöissä on katsottu todistuskappaleen vääryydellä tarkoitettavan.

10. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole selvää, että käräjäoikeuden oikeudellinen arviointi väärennysrikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä olisi oikea. Käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen oikeellisuutta on siten aihetta epäillä oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, ja hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

11. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muulla perusteella. Oikeusastejärjestyksestä johtuen asiaa ei voida ottaa tutkittavaksi suoraan Korkeimmassa oikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava A:n valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand. Esittelijä Katariina Sorvari.

Kun yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrä arvioidaan yrityssaneerauksessa, vakuutena olevan omaisuuden arvosta on rahaksimuuttokustannuksina vähennettävä välittömien realisointikulujen lisäksi muut arvioidut kustannukset, jotka yrityssaneerauksen vaihtoehtona olevassa konkurssimenettelyssä vähentäisivät kiinnityksenhaltijalle tulevaa suoritusta.

YSL 3 § 1 mom 7 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian käsittely Espoon käräjäoikeudessa

Käräjäoikeus aloitti A Oy:tä koskevan yrityssaneerausmenettelyn 11.7.2014. Selvittäjä toimitti käräjäoikeudelle selvittäjän ehdotuksen saneerausohjelmaksi.

Saneerausohjelmaehdotuksen mukaan A Oy:n omaisuuden arvo oli noin 150 000 euroa. Yrityskiinnitysvakuuden haltijoille kuuluvaa vakuusvelkaosuutta laskettaessa tästä määrästä vähennettiin konkurssivaihtoehdon mukaisesti arvioidut omaisuuden realisointikustannukset 4 000 euroa, työntekijöiden palkat kahden viikon irtisanomisajalta noin 10 700 euroa, pesänhoitajan palkkio kuluineen noin 40 000 euroa ja erityistarkastuksen kartoituksesta sekä kirjanpidon säilytyksestä ja hävittämisestä aiheutuvat kustannukset 6 000 euroa. Kokonaiskustannukset konkurssipesän osalta olisivat siten arviolta noin 60 000 euroa. Yrityskiinnitysvakuuden haltijat saisivat tavallisia velkoja paremmalla etuoikeudella puolet pesän säästöstä eli 45 000 euroa (150 000 – 60 000 = 90 000 : 2 = 45 000 euroa). Tästä B Oyj:n osuus olisi 18 594,51 euroa.

B Oyj vastusti ohjelmaehdotusta. Se katsoi, että yrityskiinnityksen alaisen vakuusvelan määrää laskettaessa vain 4 000 euroksi arvioidut realisointikustannukset voitiin ottaa huomioon. Sitä vastoin 56 000 euron määräisiä konkurssivertailuun pohjautuvia massavelkaisia kuluja ei tullut vähentää omaisuuden arvosta.

Käräjäoikeuden päätös 27.3.2015

Käräjäoikeus totesi, että mikäli realisointi tapahtuisi konkurssin yhteydessä, sovellettavaksi tulisi laki velkojien maksunsaantijärjestyksestä ja pesän arvo laskettaisiin pesänhoitokulujen ja massavelkojen jälkeen. Rahaksimuuttokustannuksina voitiin ottaa huomioon paitsi arvioidut realisointikulut konkurssissa myös arvioidut pesänhoitokulut ja muut massavelat. Sanottujen kulujen huomioon ottaminen ei loukannut velkojien yhdenvertaisuutta. Käräjäoikeus vahvisti saneerausohjelmaehdotuksen A Oy:n saneerausohjelmaksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Merja Rinne.

Helsingin hovioikeuden päätös 8.9.2015

B Oyj valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden päätös saneerausohjelman vahvistamisesta kumotaan, yrityskiinnityksiin perustuvien vakuusvelkojen määräksi vahvistetaan 73 000 euroa ja asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Perusteluissaan hovioikeus totesi, että asiassa oli kysymys vakuuden arvon määrittämisestä yrityssaneerauksessa tilanteessa, jossa velan vakuutena oli yrityskiinnitys.

Korkein oikeus oli ennakkoratkaisuissaan KKO 2015:2 ja 2015:3 todennut, että jo vakuusvelan määritelmää koskevan yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodosta voitiin päätellä, että vakuuden arvon määrittämisen yrityssaneerauksessa oli tarkoitettu perustuvan sen realisointiarvolle. Korkein oikeus oli katsonut huomioon ottaen myös lainkohtaa koskevat esityölausumat, että oli selvää, että vakuuden arvolla tarkoitettiin tässä yhteydessä nimenomaan vakuuden todennäköistä realisointiarvoa menettelyn alkaessa. Lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tuli olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voitiin pitää todennäköisimpänä ja mahdollisimman hyvän realisointituloksen tuottavana.

A Oy:n saneerausohjelmaehdotuksen mukaan vakuuden arvo olisi määritettävä vaihtoehtoisessa konkurssissa saatavan realisaatioarvon perusteella.

Asiassa oli riitaa siitä, oliko A Oy:n saneerausmenettelyssä B Oyj:n vakuusvelan määrää laskettaessa otettava saneerausohjelmaehdotuksen mukaisesti huomioon vähennyksenä pesänhoitokustannukset ja muut konkurssipesän velat kokonaisuudessaan vai B Oyj:n vaatimin tavoin ainoastaan omaisuuden realisointikustannukset.

B Oyj oli katsonut, että asiassa tulisi sovellettavaksi analogisesti konkurssilain 17 luvun 7 §:n panttiomaisuudesta aiheutuvia kustannuksia koskeva säännös. Hovioikeus totesi tämän johdosta, että panttivelkojalla oli separatistin asema. Tähän nähden oli perusteltua, että jos konkurssipesä huolehti konkurssilain säännösten mukaisesti panttiomaisuuden rahaksi muuttamisesta, panttivelkojalle tulevaa määrää laskettaessa myyntitulosta vähennettiin ainoastaan panttiomaisuuden hoidosta ja myynnistä pesälle aiheutuneet välttämättömät kustannukset. Sen sijaan yrityskiinnitys ei tuottanut velkojalle sellaista vakuusoikeutta, jonka johdosta hänen asemansa olisi rinnastettavissa separatistin asemassa olevaan velkojaan. Konkurssimenettelyssä yrityskiinnityksen kohteena oleva omaisuus realisoidaan konkurssipesän toimesta ja kiinnityksenhaltijalla oli oikeus saada suorituksensa laissa säädetyn maksunsaantijärjestyksen mukaisesti velkojalle tilitettävänä jako-osuutena. Koska yrityskiinnitystä paremmalla oikeudella maksettiin konkurssipesän velat eli massavelat, oli perusteltua, että massavelat otetaan saneerausohjelmaehdotuksessa esitetyin tavoin huomioon omaisuuden arvon vähennyksenä. Näin ollen syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen ei ollut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Erkki Koivula ja Jussi Heiskanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

B Oyj vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös saneerausohjelmaehdotuksen vahvistamisesta kumotaan ja saneerausohjelmaehdotus jätetään vahvistamatta kokonaan tai maksuohjelmaa koskevilta osin. Lisäksi B Oyj vaati, että yrityskiinnityksiin perustuvien vakuusvelkojen määräksi vahvistetaan 73 000 euroa ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

A Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Selvittäjänä toiminut asianajaja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on 11.7.2014 päättänyt aloittaa A Oy:tä koskevan saneerausmenettelyn. Yhtiön saneerausohjelma on vahvistettu käräjäoikeuden päätöksellä 27.3.2015.

2. Saneerausohjelman mukaan yhtiön saneerausvelkojen yhteismäärä on 441 983,30 euroa. Yrityskiinnityksen tuottamalla etuoikeudella maksettavien vakuusvelkojen yhteismäärä on ohjelman mukaan 45 000 euroa. B Oyj:n osuus sanotuista vakuusveloista on 18 594,51 euroa.

3. Vakuusvelkojen määrä on saatu arvioimalla A Oy:n omaisuuden arvoksi 150 000 euroa ja vähentämällä siitä yrityssaneerauksen vaihtoehtona olevan konkurssin arvioidut kustannukset 60 000 euroa. Näin on saatu kiinnitetyn omaisuuden arvoksi 90 000 euroa ja vakuusvelan määräksi 50 prosenttia siitä eli 45 000 euroa. Arvioidut konkurssikustannukset ovat muodostuneet paitsi 4 000 euron määräisistä omaisuuden realisointikustannuksista myös työntekijöiden palkoista kahden viikon ajalta, pesänhoitajan palkkiosta kuluineen, erityistarkastuksen kartoituksesta sekä kirjanpidon säilytyksestä ja hävittämisestä.

4. B Oyj on vastustaessaan maksuohjelmaehdotusta ja valittaessaan käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätöksistä katsonut, että vakuusvelkojen määrää laskettaessa A Oy:n omaisuuden arvosta 150 000 eurosta tuli vähentää vain omaisuuden realisointikustannukset 4 000 euroa, jolloin yrityskiinnityksen tuottamalla etuoikeudella maksettavien vakuusvelkojen yhteismääräksi tulisi 73 000 euroa.

5. Korkeimmassa oikeudessa on B Oyj:n valituksen johdosta kysymys yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrän laskentaperusteista yrityssaneerauksessa. Kysymys on tarkemmin siitä, onko vakuusvelan määrää laskettaessa yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta vähennettävä rahaksimuuttokustannuksina vain vakuuden realisointikulut vai myös konkurssimenettelystä aiheutuvat muut kustannukset.

Sovellettavat säännökset ja Korkeimman oikeuden ratkaisut KKO 2015:2 ja 2015:3

6. Yrityskiinnityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yrityskiinnitys koskee elinkeinonharjoittajan elinkeinotoimintaan kuuluvaa käyttöomaisuutta, vaihto-omaisuutta ja rahoitusomaisuutta. Yrityskiinnityslain 14 §:n 1 momentin mukaan kiinnityksenhaltijalla on oikeus saada maksu saatavalleen ulosmittauksessa ja konkurssissa siitä omaisuudesta, jota yrityskiinnitys koskee, laissa erikseen säädetyn etuoikeusjärjestyksen mukaan. Velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan saatavalle, jonka vakuutena on yrityskiinnitys, jaetaan konkurssissa ennen muita saatavia 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun paremmalla etuoikeudella olevat saatavat on suoritettu. Viimeksi mainittua säännöstä yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvon jakautumisesta yrityskiinnitysvelkojen ja muiden velkojen kesken sovelletaan myös yrityssaneerauksessa (KKO 2015:2 kohta 7 ja KKO 2015:3 kohta 6).

7. Yrityksen saneerauksesta annetun lain (yrityssaneerauslaki) 3 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan vakuusvelalla tarkoitetaan sellaista saneerausvelkaa, jonka vakuudeksi velkojalla on kolmansiin nähden tehokas esinevakuusoikeus velalliselle kuuluvaan tai velallisen hallinnassa olevaan omaisuuteen, siltä osin kuin vakuuden arvo menettelyn alkaessa olisi riittänyt kattamaan velkojan saatavan määrän rahaksimuuttokustannusten ja paremmalla etuoikeudella suoritettavien saatavien vähentämisen jälkeen.

8. Viimeksi mainitun lainkohdan mukaisesti yrityskiinnitysvelkojan saatava on yrityssaneerauksessa vakuusvelkaa ainoastaan siltä osin kuin vakuuden arvo siitä tehtävien vähennysten jälkeen riittää kattamaan saatavan. Muilta osin yrityskiinnitysvelkojan saatava on tavallista saneerausvelkaa, ja tältä osin yrityskiinnitysvelkojalla on yhtäläinen oikeus maksunsaantiin etuoikeudettomien velkojien kanssa (KKO 2015:2 kohta 20 ja KKO 2015:3 kohta 14). Vakuusvelan maksamatta olevaa määrää, toisin kuin tavallisen saneerausvelan määrää, ei voida ilman velkojan suostumusta alentaa yrityssaneerauksessa. Lisäksi vakuusvelalle tulevat suoritukset on määrättävä niin, että vähintään vakuusvelan nykyarvo tulee maksetuksi kohtuullisessa ajassa (yrityssaneerauslaki 45 §:n 1 ja 3 momentti).

9. Yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin mukaan velkojat, joilla saneerausmenettelyn ulkopuolella olisi yhtäläinen oikeus saada suoritus saatavalleen, on saneerausohjelmaan sisältyvissä velkajärjestelyissä asetettava keskenään yhdenvertaiseen asemaan. Lain 92 §:n 3 momentin mukaan ehdotusta saneerausohjelmaksi ei voida vahvistaa, ellei ehdotus ole sitä vastustaneen velkojan osalta 46 §:n mukainen.

10. Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään KKO 2015:2 (kohdat 11 ja 13) ja 2015:3 (kohta 8) todennut yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdan sanamuodon ja lainkohdan esitöiden perusteella olevan selvää, että vakuuden arvolla tarkoitetaan vakuuden todennäköistä realisointiarvoa menettelyn alkamisen ajankohtana. Lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tulee olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voidaan pitää todennäköisimpänä ja mahdollisimman hyvän realisointituloksen tuottavana. Todennäköisimpänä vaihtoehtona yrityssaneeraukselle voidaan ratkaisujen mukaan yleensä pitää konkurssia. Näissä ennakkopäätöksissä ei ole otettu kantaa tässä asiassa ratkaistavana olevaan kysymykseen siitä, mitkä rahaksimuuttokustannukset tai paremmalla etuoikeudella suoritettavat saatavat otetaan huomioon, kun määritetään yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrää.

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Laskettaessa vakuusvelan määrää yrityssaneerauksessa vakuuden arvosta on vähennettävä rahaksimuuttokustannusten lisäksi paremmalla etuoikeudella suoritettavat saatavat. Velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaan yrityskiinnitysvakuudella turvattua saatavaa paremmalla sijalla olevia saatavia ovat lain 3, 3 a ja 4 §:ssä tarkoitetut saatavat. A Oy:n 150 000 euron määräiseksi arvioitu omaisuus ei vastaa mainitun kaltaisista saatavista, joilla olisi yrityskiinnityksen tuottamaa etuoikeutta parempi oikeus.

12. Paitsi vakuuden arvo myös sen rahaksimuuttokustannukset joudutaan arvioimaan saneerausmenettelyssä vakuusvelkaa määritettäessä. Yrityssaneerauslain 3 §:n 1 momentin 7 kohdassa esinevakuusoikeuksilla tarkoitetaan kaikenlaisia velalliselle kuuluvaan tai velallisen hallinnassa olevaan omaisuuteen kohdistuvia tehokkaita vakuusoikeuksia. Vakuusoikeuden laadusta riippuen rahaksimuuttoon tarvittavat toimet ja niiden myötä rahaksimuuttokustannukset voivat vaihdella huomattavasti. Lainkohdassa tai sen esitöissä ei ole yksilöity, minkälaisia kuluja siinä tarkoitetut rahaksimuuttokustannukset voivat olla eri tilanteissa.

13. Korkein oikeus on kohdassa 10 mainituissa ratkaisuissaan katsonut, että lähtökohtana vakuuden arvon määrityksessä tulee olla sellainen realisointitapa, jota käsillä olevissa olosuhteissa voidaan pitää todennäköisimpänä, ja pitänyt todennäköisimpänä vaihtoehtona yrityssaneeraukselle yleensä konkurssia. Johdonmukaista näiden ratkaisujen kanssa on katsoa, että myös vakuuden rahaksimuuttokustannukset arvioidaan todennäköisimmän vaihtoehdon eli yrityskiinnitysvakuuden osalta yleensä sen perusteella, minkä suuruiset ne olisivat konkurssimenettelyssä.

14. Konkurssimenettelystä aiheutuvista kustannuksista säädetään konkurssilaissa. Lain 16 luvun 2 :n 1 momentin mukaan konkurssipesä vastaa muun muassa velasta, joka johtuu konkurssimenettelystä tai josta konkurssipesä on lain mukaan vastuussa (massavelat). Konkurssimenettelyn kustannuksina pidetään konkurssilain 10 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuinmenettelystä perittäviä oikeudenkäyntimaksuja, pesänhoitajan palkkiota sekä pesän selvityksestä ja hoidosta aiheutuvia muita kustannuksia. Korkein oikeus toteaa, että näissä säännöksissä tarkoitetut konkurssikustannukset kuuluvat massavelkoihin, jotka maksetaan konkurssipesän varoista ennen konkurssivelkojien saatavia.

15. Konkurssilain 17 luvun 7 §:ssä on erityissäännös panttiomaisuudesta aiheutuvista kustannuksista. Pykälän 1 momentin mukaan konkurssipesällä on oikeus saada korvaus pesään kuuluvan panttiomaisuuden hoidosta ja myynnistä pesälle aiheutuneista välttämättömistä kustannuksista, mukaan lukien pesänhoitajan palkkio omaisuuden myynnistä. Säännös tarkoittaa, että panttiomaisuuden arvosta vähennetään vain siihen kohdistuneet realisointi- ja hoitokulut. Luvun 17 §:n 1 momentissa kuitenkin säädetään, ettei se, mitä tässä luvussa säädetään panttivelkojasta, koske velkojaa, jolla on konkurssipesään kuuluvaan omaisuuteen yrityskiinnitykseen perustuva panttioikeus.

16. Yrityskiinnityksenhaltijat saavat maksun saatavalleen jako-osuutena konkurssipesän varoista sen jälkeen, kun niistä on otettu tai varattu tarpeellinen määrä täytäntöönpanokustannuksiin ja parempisijaisten saatavien suorittamiseen. Samalla tavalla lasketaan myös se 50 prosentin osuus, johon yrityskiinnitykset voivat enintään tuottaa etuoikeuden. Näin ollen yrityskiinnityksen kohteena oleva omaisuus yleensä vastaa kaikista massaveloista.

17. Edellä esitetyn johdosta on perusteltua lähteä siitä, että laskettaessa yrityskiinnitykseen perustuvan vakuusvelan määrää yrityssaneerauksessa rahaksimuuttokustannuksina otetaan huomioon sellaiset arvioidut kustannukset, jotka konkurssimenettelyssä vähennettäisiin yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden arvosta ja jotka siten vähentäisivät kiinnityksenhaltijoille etuoikeutettuna tulevaa suoritusta. Mikäli vakuuden arvosta niiden sijaan vähennettäisiin vain välittömästi yrityskiinnityksen alaisen omaisuuden realisoinnista aiheutuvat todennäköiset kustannukset, yrityskiinnitysvelkoja voisi saada yrityssaneerauksessa täysimääräisen suorituksen sellaisellekin saatavansa osalle, jolle saneerausmenettelyn ulkopuolella ei tulisi vakuudettomana velkana täyttä suoritusta. Tämä tarkoittaisi sitä, että yrityskiinnitysvelkoja vastoin yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin säännöstä asetettaisiin saneerausohjelmaan sisältyvissä velkajärjestelyissä saatavansa vakuudettomalta osalta parempaan asemaan kuin muut vakuudettomien saatavien velkojat.

Johtopäätös

18. A Oy:n saneerausohjelmassa noin 150 000 euron määräiseksi arvioitu yhtiön omaisuus on koostunut koneista ja kalustosta, vaihto-omaisuudesta, erilaisista saamisista sekä käteisestä rahasta. Saneerausohjelman perusteella tämän 150 000 euron arvoisen omaisuuden on katsottava olleen kokonaisuudessaan yrityskiinnityksen kohteena.

19. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kaikkien saneerausohjelmassa arvioitujen konkurssikustannusten vähentäminen yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden vakuusarvosta realisointikustannuksina on ollut perusteltua yhtiön vakuusvelan määrää laskettaessa. Pelkästään omaisuuden realisoinnista aiheutuvien kulujen vähentäminen vakuuden arvosta olisi johtanut kohdasta 17 ilmenevin tavoin yrityssaneerauslain 46 §:n 1 momentin vastaiseen lopputulokseen. A Oy:n saneerausohjelma on siten voitu vahvistaa B Oyj:n vastustuksesta huolimatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Ari Kantor ja Mika Huovila. Esittelijä Petteri Mikkola.

Pankin ja yhtiön välisen factoringsopimuksen mukaan pankille siirretyt yhtiön laskusaatavat olivat vakuutena kaikista yhtiön veloista pankille. Ennen yhtiön konkurssiin asettamista vakuuden määrä kasvoi takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:ssä tarkoitettuna kriittisenä aikana. Tänä aikana pankki antoi yhtiölle myös erillisen uuden lainan. Pankki ei näyttänyt sanotun lainan osalta sovitun erikseen, että laskusaatavat olisivat olleet myös sen vakuutena ja että myös tuo laina olisi tullut osaksi factoringrahoitusta. Erillisen lainan osalta vakuusylijäämän kasvu katsottiin vanhasta velasta annetuksi vakuudeksi.

TakSL 14 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Taustaa

Yhtiö oli asetettu konkurssiin 11.11.2009 samana päivänä tekemänsä oman hakemuksensa perusteella. Pesäluettelon mukaiset yhtiön varat olivat olleet 2 550 825,91 euroa ja velat 5 418 090,24 euroa. Takaisinsaantilain mukainen niin sanottu kriittinen aika oli alkanut 11.8.2009.

Yhtiö ja pankki olivat 15.6.2005 tehneet laskuluottosopimuksen, jota oli muutettu viimeksi 4.9.2009. Sopimusehtojen mukaan yhtiö oli sitoutunut siirtämään ja panttaamaan rahoittajalle ja pankille näiden tällä hetkellä olevien ja vastaisuudessa syntyvien yhtiöltä olevien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat saatavansa. Tähän liittyen pankille oli siirretty ja pantattu 11.8.2009 – 11.11.2009 välisenä aikana myyntisaatavia yhteensä 1 031 949 euroa.

Konkurssin jälkeen erääntyneitä laskuja oli 488 kpl pääomaltaan yhteensä 548 763,25 euroa, josta määrästä oli tosiasiallisesti tuloutunut 526 058,19 euroa.

Jokainen edellä viitattu lasku oli varustettu merkinnällä:

"Tämä saatava on siirretty ja pantattu pankille. Lasku on maksettava ja voidaan pätevästi maksaa vain pankin tilille. Tämä siirto on peruutettavissa vain pankin suostumuksella. Tähän saatavaan tai sen perusteeseen kohdistuvista huomautuksista on välittömästi ilmoitettava pankille."

Laskusaatavat oli varustettu edellä mainituin merkinnöin ja toimitettu pankille sopimuksen yleisten sopimusehtojen mukaan menetellen myyntisaatavan syntymisen ja laskun laatimisen jälkeen.

Yhtiö oli avannut yllä mainitun laskuluottosopimuksen yhteydessä 500 000 euron suuruisen shekkitililimiitin. Pankki oli myöntänyt shekkitililimiitin 3.6.2005. Factoringluototus oli hoidettu siten, että pankki oli laskuluottosopimuksen puitteissa myöntänyt laskuja vastaan uutta luototusta. Luoton määrä oli siirretty yhtiön maksuliikennetilinä käyttämälle shekkitilille sen mukaisesti kuin laskuluottosopimuksessa oli tarkemmin määritelty.

Kun suorituksia oli tullut pankin osoittamalle tilille, pankki oli siirtänyt niitä lyhennykseksi yhtiön edellä mainitulle luotolliselle shekkitilille.

Konkurssin alkaessa yhtiön factoringluottosopimukseen perustuvat velat olivat olleet 422 156,41 euroa. Pankilla oli ollut tuolloin hallussaan kyseisen sopimuksen perusteella sille siirrettyjä ja pantattuja myyntilaskusaatavia tosiasiallisesti kertyneeltä määrältään yhteensä 526 058,19 euroa. Pankki oli konkurssimenettelyn yhteydessä ilmoittanut käyttäneensä mainitun velan konkurssin jälkeen kertyneitä varoja factoringluoton kattamiseen, jonka jälkeen sillä ei ollut enää kyseiseen luottoon perustuvia saatavia yhtiöltä.

Pankki oli konkurssissa saataviaan valvoessaan ilmoittanut käyttävänsä loppuosan myyntisaatavista kertyneistä varoista kuittaus- ja panttioikeuden nojalla muiden yhtiöltä olevien saataviensa kattamiseen erillisen ilmoituksen mukaisesti.

Kanne Ylivieska-Raahen käräjäoikeudessa

Konkurssipesä vaati, että käräjäoikeus toteaa 11.8.2009 ja 11.11.2009 välisenä aikana tapahtuneiden konkurssivelallisen laskusaatavien siirtojen ja panttausten olevan takaisinsaantilain 14 §:n nojalla 103 901,78 euron osalta peräytyvää vakuutta ja määrää siirrot ja panttaukset mainitun määrän osalta peräytymään konkurssipesään. Konkurssipesä esitti kanteen perusteeksi, ettei muun kuin factoringluottosopimuksen osalta ollut luottoa myönnettäessä sovittu laskusaatavien siirtoon perustuvasta vakuudesta. Laskusaatavien vakuussiirrosta muiden velkojen kuin factoringvelan osalta oli kysymys kriittisenä aikana annetusta uudesta vakuudesta vanhaan velkaan, joka tuli peräyttää. Kun panttaus oli voinut syntyä vasta pitkän aikaviiveen jälkeen, julkivarmistus oli viivästynyt ja panttaukset peräytyivät.

Pankin vastaus

Pankki vaati, että kanne hylätään.

Panttaukset ja siirrot uusien laskujen osalta olivat tapahtuneet pankin kaikkien luottojen vakuudeksi. Kutakin laskua ei ollut tarkasteltava erikseen, vaan vakuutena oli vakuusmassa. Pankki ei ollut sopinut kriittisenä aikana aiemmasta poikkeavasta vakuusjärjestelystä, vaan jatkanut factoringluototusta samalla tavalla kuin aikaisemminkin oli menetellyt. Jos pantti oli peräytettävissä, peräytettävä määrä ei voinut olla vakuus kokonaisuudessaan, vaan ainoastaan kriittisenä aikana tapahtunut vakuuden lisäys eli 44 119,28 euroa.

Käräjäoikeuden tuomio 12.3.2013

Käräjäoikeus lausui, että pankki ja yhtiö olivat 15.6.2005 tekemänsä ja sen jälkeen uusien sopimusten yhteydessä sopineet, että yhtiö factoringsopimuksen mukaan sitoutui siirtämään ja panttaamaan pankille sillä hetkellä olleiden ja vastaisuudessa syntyvien yhtiöltä olevien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat saatavansa. Kysymys oli laskusaataviin liittyvästä yleispanttausehdosta, joka oli koskenut factoringrahoituksen lisäksi myös muita pankin yhtiölle myöntämiä luottoja.

Yksittäiset laskusaatavat oli heti niiden syntymisen jälkeen merkitty panttausmerkinnöin ja siirretty pankille. Ottaen huomioon vakuuslajin erityispiirteet olivat osapuolet tehneet sen, mitä velkojasuojan saamiseksi oli yleensä voitu tässä tapauksessa tehdä. Laskusaataviin liittyvän julkivarmennuksen yhteydessä oli tehty selväksi, että laskusaatavat olivat pankin luottojen vakuutena ilman luottoja koskevia rajoituksia.

Ei ollut havaittavissa, että vakuuspuskurin taso olisi noussut epätavallisena pidettävällä tavalla tai että olisi ryhdytty muihin toimiin, jolla olisi pyritty välttämään konkurssin vaikutuksia.

Vakuus oli ollut olemassa koko ajan sen jälkeen, kun sen antamisesta oli sovittu ja laskusaataviin oli koko ajan kohdistettu tarvittavat julkivarmennustoimenpiteet. Tämän perusteella sovittu panttaus oli ollut koko ajan muiden velkojien havaittavissa. Tässä tilanteessa yksittäisiin laskusaataviin kohdistuvat julkivarmennukset voivat liiketoiminnan yhä jatkuessa tapahtua aina vain yhä pitemmän ajan kuluttua panttauksesta sopimisen jälkeen. Tämä taas johtui vakuustyypin ominaispiirteistä, eikä tällä seikalla ollut ratkaisevaa merkitystä. Oli perusteltua irtaantua siitä käsityksestä, että panttausta tulisi lähestyä yksittäisten laskusaatavien pohjalta, vaan asiaa tuli arvioida laaja-alaisemman rahavirta-ajattelun pohjalta.

Ottaen huomioon asiaan liittyvät seikat kokonaisuudessaan factoringsopimukseen liittyvää laskusaatavien panttausta ja samoja laskusaatavia koskevia pankin muita luottoja koskevaa yleispanttausta ei voitu katsoa niin erilaisiksi toimiksi, että vain viimeksi mainitun panttauksen kohdalla olisi olemassa takaisinsaantiperuste.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Timo Tammiketo.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 29.7.2014

Konkurssipesä valitti hovioikeuteen toistaen käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimuksen.

Pankki vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja totesi, että laskusaamiset olivat toimineet yleisvakuusehdon mukaisesti vakuutena kaikista laskuluottosopimuksen mukaisista veloista sekä lisäksi kaikista niistä veloista, joita pankki oli yhtiölle myöntänyt. Yhtiön koko liiketoimintaan liittyviin laskusaataviin perustuva vakuus oli ollut voimassa ensimmäisen laskuluottosopimuksen allekirjoittamisesta 15.6.2005 lähtien. Laskuluottosopimusten ehdot ja käytäntö olivat pysyneet pääpiirteiltään samanlaisina konkurssin alkamiseen saakka.

Kriittisenä aikana ei ollut tehty poikkeuksellisia toimenpiteitä. Asiassa ei ollut näytetty eikä ollut väitettykään, että yhtiö tai pankki olisi ryhtynyt toimiin, joilla olisi pyritty estämään konkurssin vaikutuksia tai lisäämään vakuuden arvoa. Jokaisen laskusaatavan julkivarmistus oli tehty välittömästi kunkin laskusaatavan synnyttyä. Laskuluottorahoitus oli yleisesti käytössä oleva rahoitusmalli, eikä yhtiön ja pankin välisessä laskuluottosopimuksessa käytetty yleisvakuusehto ollut myöskään ollut poikkeuksellinen. Panttioikeus ei ollut millään tavalla yllätyksellinen yleiselle velkojataholle. Vakuustyyppi huomioon ottaen panttioikeus oli näissä olosuhteissa ollut tavanomainen ja perusteltu. Tähän nähden kysymyksessä ei ollut uuden vakuuden antaminen vanhalle velalle ja vakuusoikeuden syntymisen vaatimat toimet oli suoritettu ilman aiheetonta viivytystä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Auli Vähätörmä, Seppo Hyartt ja Pasi Oikkonen (eri mieltä). Esittelijä Tuomo Hietanen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Oikkonen katsoi, että pankki oli katsonut kriittisenä aikana sille siirrettyihin ja pantattuihin myyntisaataviin syntyneen panttioikeuden paitsi factoringluottosopimuksen myös yleispanttaussitoumuksen nojalla. Oikeuskirjallisuudessa ja pohjoismaisessa oikeuskäytännössä oli kuitenkin katsottu, että kun rahoittajan saamisen vakuutena pyritään yleisvakuuslausekkeen perusteella käyttämään luoton antamisen jälkeen siirrettyjä saamisia, kysymys oli pikemminkin korvaavan lisävakuuden hankkimisesta kuin vakuuden piiriin kuuluvien yksittäisten saamisten vaihtamisesta. Tähän nähden oli suhtauduttava pidättyvästi siihen, että sanottuja saamisia voitaisiin kriittisenä aikana tapahtuneen vakuuspuskurin kasvun osalta käyttää ennen siirtoa syntyneen velan kattamiseksi pankin hyväksi ja samalla yleisen velkojatahon vahingoksi. Tuolta osin laskusaatavien siirtojen ja panttausten määrä, 44 119,28 euroa, oli peräytettävissä konkurssipesään takaisinsaantilain 2 luvun 14 §:n nojalla.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Konkurssipesälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan konkurssipesä toisti hovioikeudessa esittämänsä vaatimuksen.

Pankki vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja sovellettavat säännökset

1. Yhtiön konkurssipesä on kannetta oikeudenkäynnin aikana rajoitettuaan Korkeimmassa oikeudessa katsonut, että yhtiön 11.8. – 11.11.2009 kriittisenä aikana tekemät laskusaatavien siirrot ja panttaukset Svenska Handelsbanken Ab:lle (jäljempänä pankki) ovat 44 119,28 euron osalta takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:n nojalla peräytettävää vakuutta. Tämän vuoksi konkurssipesä on vaatinut, että sanotut vakuudet on määrättävä peräytymään konkurssipesään.

2. Takaisinsaannista konkurssipesään annetun lain 14 §:ssä säädetään vakuuden peräytymisestä. Säännöksen mukaan velallisen myöhemmin kuin kolme kuukautta ennen määräpäivää velastaan luovuttama pantti tai asettama muu vakuus peräytyy, jos sellaisesta vakuudesta ei ollut sovittu velan syntyessä tai jos pantin hallintaa ei ollut luovutettu tai muita vakuusoikeuden syntymisen vaatimia toimia tehty ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen. Lainkohdassa mainitulla määräpäivällä tarkoitetaan lain 2 §:n 1 momentin mukaan päivää, jona konkurssihakemus tehtiin tuomioistuimelle.

3. Yhtiö on asetettu konkurssiin 11.11.2009 tuona päivänä tekemästään hakemuksesta. Yhtiö ja pankki ovat 15.6.2005 tehneet laskuluottosopimuksen eli niin sanotun factoring-sopimuksen laskusaatavien luotottamisesta. Sopimus on sittemmin useaan kertaan uudistettu pääosin samansisältöisenä. Sopimuksen yleisten ehtojen kohdan 7 mukaan yhtiö sitoutuu siirtämään ja panttaamaan pankille sen yhtiöltä tuolla hetkellä olevien ja vastaisuudessa syntyvien kaikkien saatavien vakuudeksi kaikki rahoitettavaan liiketoimintaansa perustuvat laskusaatavansa. Sopimuksen kohdan 13 mukaan pankille siirretyistä laskusaatavista kertyvät suoritukset käytetään ensisijaisesti yhtiön luoton lyhentämiseen siten, että luoton määrä pysyy sovitun enimmäismäärän puitteissa. Mikäli tämän jälkeen laskusaatavien vakuusmäärä vastaa myyjällä olevan luoton, korkojen ja palkkioiden yhteismäärää, pankki siirtää varat yhtiön shekkitilille. Asianosaisilla on eri käsitys siitä, tarkoitetaanko kohdassa 13 vain factoringluototusta vai yleispanttauslausekkeen nojalla myös pankin muiden saatavien kattamista.

4. Takaisinsaantilain 14 §:n tarkoittamana kolmen kuukauden aikana ennen konkurssia yhtiö on siirtänyt ja pantannut pankille yhteensä 1 031 949 euron myyntisaatavat. Konkurssin alkaessa yhtiön factoringsopimukseen perustuvat velat pankille ovat olleet yhteensä 422 156,41 euroa ja pankilla on tuolloin ollut vakuutena yhtiön sille siirtämiä laskusaatavia määrä, josta on sittemmin kertynyt kaikkiaan 526 058,19 euroa. Perittynä tuloutuneen vakuusylijäämän määrä on siten ollut 103 901,78 euroa. Kriittisenä aikana yhtiön pankille panttaamista saatavista muodostuneen vakuusylijäämän arvo on kasvanut 59 782,50 eurosta sanottuun 103 901,78 euroon eli 44 119,28 eurolla.

5. Tässä asiassa Korkeimman oikeuden arvioitavana on ensin se, onko edellä mainitun lainkohdan tarkoittamana kolmen kuukauden aikana tapahtuneen pankin vakuutena olleen ja factoringsopimukseen perustuneen saatavakannan kasvun katsottava olevan vakuutta sellaisesta velasta, jota annettaessa vakuudesta ei ollut sovittu. Mikäli sanottu takaisinsaannin peruste ei asiassa täyty, arvioitavaksi tulee myös, onko velkojan vakuusoikeuden syntymisen edellytyksenä oleva julkivarmistus, tässä tapauksessa velkakirjalain 31 §:n 1 momentin mukainen ilmoitus saatavan siirrosta velalliselle, tehty ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen.

Korkeimman oikeuden arviointi

6. Factoringrahoituksessa luotonantaja antaa jatkuvasti uutta luottoa sitä vastaan, että rahoitettava sopimuskumppani jatkuvasti siirtää luotonantajalle laskusaataviaan luoton vakuudeksi. Rahoitussopimuksen tarkoituksena on tällöin, että rahoittajan vakuutena on tietyissä rajoissa vaihteleva vakuusmassa. Oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on katsottu, että kun vakuutena on tällöin näistä saatavista muodostuva rahavirta vakuusmassana, ei tarvetta ole arvioida kutakin laskua vakuutena erikseen (KKO 1998:89, Jarmo Tuomisto: Saatavan panttaus, 2015, s. 261, ja Takaisinsaanti, 2012, s. 500 – 503, Jarno Tepora – Tapani Takki: Factoring, 1994, s. 127 – 128).

7. Takaisinsaantilain 14 §:n tarkoituksesta todetaan hallituksen esityksessä, että sääntelyllä halutaan estää se, että velallinen voisi suosia tiettyä velkojaa toisten velkojien kustannuksella asettamalla vakuuksia vanhoista veloista. Antaessaan vakuuden vanhasta velasta velallinen ei saa vakuudesta minkäänlaista vastiketta (HE 102/1990 vp s. 60). Tässä asiassa yhtiö ja pankki ovat yli neljä vuotta ennen konkurssia sopineet factoringrahoituksesta ja kaikkien rahoitettavaan liiketoimintaan liittyvien laskusaatavien siirtämisestä pankille. Kun laskusaatavista koostuvaa vakuutta arvioidaan edellä todetuin tavoin kokonaisuutena, ei konkurssihakemusta edeltävänä kriittisenä aikana rahoittajalle siirrettyjä saatavia voida lähtökohtaisesti pitää vanhasta velasta annettuina.

8. Edellä lausutusta lähtökohdasta voi olla syytä poiketa, jos vakuuskannan arvo edellä tarkoitettuna kriittisenä aikana voimakkaasti kasvaa. Syynä kasvulle on saattanut olla se, että aikaisemmissa saatavissa on ollut myöhempää saatavakantaa enemmän arvottomia tai vain osittain perityksi tulleita saatavia, joiden vakuusarvoa uudemmat saatavat korvaavat. Tällaisessa tilanteessa joudutaan arvioimaan, onko perusteltua katsoa vakuus annetuksi vanhasta velasta.

9. Jos vakuuskannan arvo on jo ennen kriittistä aikaa pysyvästi ylittänyt factoringrahoitukseen perustuvien saatavien määrän, puhuu tämä sitä vastaan, että kysymyksessä olisi lisävakuuden antaminen aikaisemmista vanhoista veloista. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee pankin esittäneen selvitystä siitä, että pankilla vakuutena olleiden factoringrahoitukseen perustuneiden saatavien määrä on ylittänyt yhtiön factoringrahoitukseen perustuneen velan kahden vuoden ajan ennen konkurssia. Vakuuden määrä on näissä olosuhteissa ollut kohtuudella ennakoitavissa. Selvitystä ei ole siitä, että vakuuskannan muutokset olisivat yhtiön liiketoimintaan ja factoringrahoituksen luonteeseen nähden poikkeuksellisia. Siten vakuuskannan arvon nousu ei asiassa sellaisenaan osoita, että yhtiö olisi antanut vakuuden sellaisesta velasta, jonka syntyessä vakuudesta ei ollut sovittu.

Julkivarmistus

10. Takaisinsaantilain 14 §:n säännökseen sisältyy edellä kohdissa 2 ja 5 tarkoitettu vaatimus, jonka mukaan vakuusoikeuden syntymisen vaatimat toimet on tullut tehdä ilman aiheetonta viivytystä velan syntymisen jälkeen. Tämä lisäedellytys koskee myös tilanteita, joissa vakuudesta on tosin sovittu lainan antamisen yhteydessä, mutta vakuusoikeus ei kuitenkaan ole syntynyt heti taikka ilman aiheetonta viivytystä. Hallituksen esityksessä tällaisten tilanteiden on katsottu viittaavan siihen, ettei vakuus ole tosiasiallisesti ollut velan syntymisen edellytyksenä, vaan se on annettu vasta velallisen maksuvaikeuksien ilmettyä. Vakuusoikeuksille ominaisen ulkopuolisen havaittavissa olevan julkisuuden tulisi syntyä mahdollisimman pian velanoton ja vakuusjärjestelystä sopimisen jälkeen (HE 102/1990 vp s. 61 – 62). Panttausilmoituksen selkeyttä ja viivytyksettömyyttä on edellytetty myös oikeuskäytännössä (KKO 2005:131).

11. Tässä asiassa kaikkiin yhtiön pankille vakuudeksi siirtämiin laskuihin on tehty merkintä saatavan siirrosta pankille ja siitä, että maksu voidaan pätevästi suorittaa vain pankille. Konkurssipesä ei ole riitauttanut tätä panttausilmoitusta sinänsä, vaan kanteen nimenomaisena perusteena on pankille siirretyistä ja pankin perimistä laskusaatavista kertyneen vakuusylijäämän kasvaminen kriittisenä aikana ennen konkurssia. Tällöin voi olla edellä todetuin tavoin perusteltua katsoa, että uudet saatavat ovat osin vakuutena vanhempia saatavia vastaan annetulle luotolle. Tällaisessa tapauksessa julkivarmistus ei tapahdu samalla tavoin välittömästi kuin pääsääntöisesti factoringrahoituksessa (Jarmo Tuomisto, 2012, s. 502).

12. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan factoringrahoituksessa on koko sopimuksen voimassaolon ajan ollut pankin hyväksi vakuusylijäämää. Kun factoringrahoitusta tarkastellaan edellä kohdissa 6 ja 7 todetuin tavoin kokonaisuutena, ei sen osalta ole katsottava laiminlyödyn viivytyksetöntä julkivarmistusta velan syntymisen jälkeen. Asiassa on kuitenkin erikseen arvioitava takaisinsaantilain 14 §:n asettamien vaatimusten täyttymistä muiden velkojen osalta. Riidatonta on, että kanteen kohteena olevat 44 119,28 euroa on käytetty yhtiön muiden kuin factoringrahoituksesta syntyneiden velkojen maksuun.

13. Factoringrahoitukseen on kiinteästi liittynyt pankin yhtiölle samaan aikaan avaama luotollinen shekkitili. Tili on toiminut paitsi factoringluoton, myös siitä erillisen shekkitililuoton maksuliikennetilinä. Shekkitililtä yhtiö on voinut nostaa luottoa, ja sille pankki on osapuolten sopimuksen mukaisesti siirtänyt factoringlaskujen perusteella luototettavat varat ja factoringrahoituksen vakuusylijäämän. Pankin 9.8.2010 tekemän ilmoituksen mukaan pankin saatava luotollisesta shekkitilistä on 8.4.2010 tapahtuneen suorituksen jälkeen ollut 395 028,62 euroa. Muista luotoista on asiassa nimenomaisesti yksilöity ainoastaan yhtiön 31.8.2009 nostama 50 000 euron luotto.

14. Vakuusylijäämän kasvu kriittisenä aikana on valtaosin tapahtunut sanotun 50 000 euron lainan antamisen jälkeen. Vakuuden ovat muodostaneet yleispanttauksen mukaisesti pantteina olleet laskusaatavat. Vakuusylijäämän kasvua takaisinsaannin kriittisenä aikana on tällaisen erillisen luottopäätöksen suhteen jo lähtökohtaisesti pidettävä vanhasta velasta annettuna vakuutena. Pankki ei ole edes väittänyt, että erillistä luottoa myönnettäessä olisi erikseen sovittu, että laskusaatavat olisivat olleet myös sen vakuutena ja että myös tuo luotto olisi tullut osaksi factoringrahoitusta. Näin ollen edellä kohdassa 6 kuvattu vakuusmassa-ajattelu ei ulotu sanottuun 50 000 euron erillisluottoon. Tällöin myöskään julkivarmistuksen ei voida tuohon luottoon nähden katsoa tapahtuneen edellä kohdassa 12 kuvatulla tavalla osana factoringrahoituksen kokonaisuutta ja tällä perusteella viivytyksettä. Kun pankki ei ole esittänyt muutakaan selvitystä julkivarmistuksesta erillisluottoon nähden, takaisinsaantilain 14 §:n edellytykset vakuuden peräytymiselle täyttyvät.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

15. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön laskusaatavien siirrot ja panttaukset pankille ovat 44 119,28 euron osalta takaisinsaantilain 14 §:n nojalla konkurssipesään peräytyvää vakuutta.

16. Alemmat oikeudet eivät ole konkurssipesän takaisinsaantikanteen hylätessään lausuneet pankin esittämästä kuittausvaatimuksesta. Kuittausvaatimuksen käsittelemistä varten asia on palautettava käräjäoikeuteen.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Petteri Mikkola.

Syyttäjä oli nimennyt rikosasiassa vastaajan äidin todistajaksi. Äiti kieltäytyi läheissuhteensa perusteella todistamasta.

Syyttäjän sallittiin esittää kirjallisina todisteina telekuunteluilla ja teknisellä kuuntelulla tallennetut äidin ja vastaajan sekä äidin ja kahden muun henkilön väliset, kirjalliseen muotoon saatetut keskustelut

OK 17 luku 20 § (571/1948)
OK 17 luku 24 § 1 mom (571/1948)
OK 17 luku 25 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 10.4.2015

Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä petoksesta, törkeän petoksen yrityksestä ja törkeästä väärennyksestä (kohdat 34, 35 ja 44) yhteiseen yhden vuoden viiden kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, johon sisältyi myös täytäntöönpantavaksi määrätty jäännösrangaistus. Käräjäoikeus katsoi A:n tunnustamisen ja muun näytön perusteella, että A oli 1. – 18.8.2014 erehdyttänyt väärentämiensä tekstiviestien ja internetsivustojen avulla useita asianomistajia luovuttamaan verkkopankkitunnuksiaan sekä tämän jälkeen käyttänyt kyseisiä tunnuksia oikeudettomasti ja yrittänyt tehdä tai tehnyt tilisiirtoja siten, että varat oli saatu siirrettyä hänen hallintaansa. A oli myös yrittänyt hakea pikaluottoja eräiden asianomistajien tiedoilla. A oli näin aiheuttanut asianomistajille useiden kymmenien tuhansien eurojen vahingon tai vahingonvaaran. Lisäksi A:n syyksi luettiin se, että hän oli rahoituslaitosten nimissä tehnyt ja lähettänyt lukuisille yksityishenkilöille edellä mainittuja vääriä verkkopankkitunnusten kalasteluviestejä.

Käräjäoikeus hylkäsi muut vastaavanlaiseen menettelyyn perustuneet syytteet petoksista ja törkeistä petoksista sekä niiden yrityksistä ja törkeästä väärennyksestä (kohdat 8 – 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 – 33). Mainituissa kohdissa tekoajat olivat aikavälillä 27.2. – 25.7.2014, ja teonkuvausten mukaan A oli toiminut yhdessä erään toisen henkilön kanssa. Käräjäoikeus katsoi, että A:n osallisuus tekoihin oli selvitetty elokuun 2014 osalta, mutta A:n syyllisyydestä tätä aikaisempiin rikoksiin ei ollut näyttöä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Juha Fredriksson ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden päätös 10.2.2016 ja tuomio 23.3.2016

Syyttäjä valitti hovioikeuteen hylättyjen syytteiden osalta. Hovioikeudessa syyttäjä nimesi uusiksi kirjallisiksi todisteiksi litteroinnit kolmesta keskustelusta, joissa A:n äiti B oli keskustellut A:n kanssa vankilan tapaamistilassa sekä kahden muun henkilön kanssa puhelimessa. Keskustelut oli tallennettu teknisellä kuuntelulla ja telekuunteluilla. Samalla syyttäjä nimesi B:n uudeksi todistajaksi.

Hovioikeuden pääkäsittelyssä B kieltäytyi todistamasta vedoten vaitiolo-oikeuteensa A:n läheisenä. Tämän johdosta hovioikeus katsoi päätöksessään, ettei myöskään litterointien käyttämistä todisteena voitu sallia, koska B oli käyttänyt oikeuttaan kieltäytyä todistamasta ja litterointien todistusteema olisi ollut sama kuin B:n kuulemisen.

Pääasiaa koskevassa tuomiossaan hovioikeus hylkäsi syyttäjän valituksen ja pysytti käräjäoikeuden tuomion A:n osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Katara, Caritha Aspelin ja Kaisa Voima.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa todistelun vastaanottamista koskevasta hovioikeuden päätöksestä, jolla hovioikeus ei ollut sallinut käyttää kirjallisina todisteina kolmen keskustelun litterointeja. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että todisteet, joita päätös koskee, otetaan vastaan. Syyttäjä vaati lisäksi, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:n syyksi luetaan kohdissa 8 - 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 – 33 kuvatut törkeät petokset, törkeän petoksen yritykset, petokset, petoksen yritykset ja törkeä väärennys, että A:n rangaistusta korotetaan ja että A tuomitaan menettämään valtiolle kohdassa 14 tarkoitetun rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 16 400 euroa.

A vaati vastauksessaan, että syyttäjän valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Syyttäjälle myönnetään valituslupa myös siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on kohdissa 34, 35 ja 44 katsonut A:n

syyllistyneen törkeään petokseen, törkeän petoksen yritykseen ja törkeään väärennykseen, jotka oli tehty 1. – 18.8.2014. A:n on katsottu väärennettyjen tekstiviestien ja internetsivustojen avulla erehdyttäneen useita yksityishenkilöitä luovuttamaan verkkopankkitunnuksensa, joita A on oikeudettomasti käyttänyt tilisiirtojen ja luottohakemusten tekemiseen. Käräjäoikeus on sen sijaan hylännyt muut vastaavanlaiseen menettelyyn perustuneet syytteet petoksista ja törkeistä petoksista sekä niiden yrityksistä ja törkeästä väärennyksestä 27.2. – 25.7.2014 (kohdat 8 – 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 – 33). Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi ennen elokuuta 2014 ollut osallisena syytteissä tarkoitettuihin rikoksiin.

2. Syyttäjä on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hylättyjen syytekohtien osalta hovioikeuteen ja tällöin nimennyt uusiksi kirjallisiksi todisteiksi litteroinnit kolmesta keskustelusta, joissa toisena osapuolena on ollut vastaaja A:n äiti B. Ensimmäinen litterointi on koskenut telekuuntelussa tallennettua B:n puhelinkeskustelua 12.9.2014 yhden A:n kanssasyytetyn, C:n kanssa. Toinen todisteista on ollut teknisessä kuuntelussa tallennettu keskustelu A:n ja B:n välillä Vantaan vankilan tapaamistiloissa 11.10.2014. Kolmas litterointi on koskenut telekuuntelussa 23.10.2014 tallennettua puhelinkeskustelua B:n ja "Tero"-nimisen henkilön välillä. Lisäksi syyttäjä on hovioikeudessa nimennyt B:n uudeksi todistajaksi. Syyttäjä on ilmoittanut litterointien todistusteemaksi sen, että A oli ollut ulkopuolisten kertoman mukaan mukana rikosten tekemisessä alusta alkaen ja että rikokset olivat jatkuneet samanlaisina. Syyttäjä on ilmoittanut todistaja B:n todistusteeman olevan sama kuin litterointien teema.

3. Hovioikeuden pääkäsittelyssä B on vastaajan äitinä kieltäytynyt todistamasta. Hovioikeus ei päätöksessään 10.2.2016 ole sallinut syyttäjän kirjallisiksi todisteiksi nimeämien B:n mainittujen keskustelujen litterointien käyttämistä todisteena asiassa, koska B oli käyttänyt oikeuttaan kieltäytyä todistamasta ja hänen todistusteemansa olisi ollut sama kuin litterointien.

4. Tuomiossaan hovioikeus on hylännyt syyttäjän valituksen ja pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän muutoksenhaun johdosta kysymys ensin siitä, estääkö rikosasian vastaaja A:n äidin B:n kieltäytyminen todistamasta sen, että hänen mainittuja salaisilla pakkokeinoilla tallennettuja ja kirjalliseen muotoon saatettuja keskustelujaan käytettäisiin asiassa todisteina. Jos litterointien käyttäminen todisteina sallitaan, kysymys on toiseksi näytön arvioinnista hylättyjen syytekohtien osalta sekä niistä mahdollisesti tuomittavista seuraamuksista.

Sovellettavat säännökset

6. Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevat 17 luvun säännökset on uudistettu lailla 732/2015, joka on tullut voimaan 1.1.2016. Oikeudenkäyntiä koskevia säännöksiä sovelletaan lähtökohtaisesti heti myös jo vireillä olevissa asioissa. Mainitussa laissa olevan siirtymäsäännöksen mukaan asiassa, joka on tullut vireille ennen lain voimaantuloa, noudatetaan kuitenkin lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta oikeudenkäynnissä. Koska tämä asia on tullut vireille ennen mainitun lain voimaantuloa, asiassa noudatetaan näin ollen aikaisemman lain säännöksiä siltä osin kuin kysymys on vaitiolovelvollisuudesta ja -oikeudesta oikeudenkäynnissä.

7. Jo asiassa sovellettavan aiemman lain aikana lähtökohtana on ollut niin sanottu vapaan todistelun periaate, josta poikkeamiselle on oltava riittävät oikeudelliset perusteet laissa. Periaate sisältää sen voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentissa (732/2015) lausutun oikeusohjeen, että asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle, jollei laissa toisin säädetä.

8. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n (571/1948) mukaan todistaja ei saa kieltäytyä todistamasta. Pykälässä säädetään kuitenkin tästä lähtökohdasta poikkeavasta asianosaisen lähiomaisen oikeudesta kieltäytyä kokonaan todistamasta. Pykälän mukaan vastoin tahtoansa älköön todistamaan vaadittako muun muassa sitä, joka on asianosaisen suoraan etenevässä tai takenevassa polvessa oleva sukulainen (2 kohta). Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa (732/2015) on tältä osin asiallisesti vastaava säännös asianosaisen läheisen kieltäytymisoikeudesta.

9. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentin (571/1948) mukaan todistaja saa kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään tai toista, joka on häneen sellaisessa suhteessa kuin luvun 20 §:ssä on sanottu. Tästä niin sanotusta itsekriminointisuojasta, joka koskee myös asianomaisen henkilön läheistä, säädetään aiempaa oikeustilaa asiallisesti vastaavasti voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18 §:n 1 momentissa (732/2015).

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä (732/2015) säädetään todisteen hyödyntämiskiellosta. Pykälän 2 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan tuomioistuin ei saa rikosasiassa hyödyntää luvun 18 §:ssä säädetyn vaitiolo-oikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Niin kuin lainkohdan esitöissäkin on todettu, hyödyntämiskielto koskee myös epäiltyyn tai vastaajaan luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetussa suhteessa olevan läheisen vaitiolo-oikeutta loukaten hankittua todistetta (HE 46/2014 vp s. 89).

11. Tässä asiassa vastaaja A:n äiti B on kieltäytynyt kokonaan todistamasta mainitun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n 2 kohdan (571/1948) nojalla. Tähän ja siihen nähden, että todisteiden todistusteemat olisivat olleet samat, hovioikeus ei ole sallinut B:n keskustelujen litterointien käyttämistä todisteina asiassa. Korkein oikeus toteaa, että kysymystä litterointien käyttämisestä todisteina on arvioitava sekä itsekriminointisuojaan liittyvän läheisen vaitiolo-oikeuden (eli niin sanotun läheiskriminointisuojan) että asianosaisen läheisen kokonaiskieltäytymisoikeuden kannalta.

Läheisen vaitiolo-oikeus

12. Rikoksesta epäillyn oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ovat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin keskeisiä vaatimuksia. Itsekriminointisuoja ei kuitenkaan anna suojaa syyllisyyttä tukevia lausumia vastaan sinänsä, vaan se turvaa sitä, ettei tällaisia todisteita hankita epäillyltä pakottamalla tai painostamalla (esim. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisu Ibrahim ja muut v. Iso-Britannia 13.9.2016 kohta 267 sekä KKO 2014:82 kohta 17 ja KKO 2015:6 kohta 11). Itsekriminointisuoja ei koske jonkin viranomaistoimenpiteen passiivista sietämistä. Henkilö on velvollinen sietämään esimerkiksi kotietsinnän ja takavarikon, puhalluskokeen sekä veri-, virtsa- ja ääninäytteen ja DNA-testiä varten hius- tai kudosnäytteen ottamisen (esim. Saunders v. Iso-Britannia 17.12.1996 kohta 69 ja Jalloh v. Saksa 11.7.2006 kohta 102). Suoja ulottuu niihin tilanteisiin, joissa henkilö pakotetaan aktiivisesti tuottamaan raskauttavia todisteita, kuten tunnustamaan tai kertomaan todisteen sijaintipaikka taikka johdattamaan todisteen luokse (LaVM 19/2014 vp s. 19 – 20 sekä HE 46/2014 vp s. 58 ja 89).

13. Korkein oikeus katsoo, ettei läheiskriminointisuojaa ole perusteita ulottaa ainakaan pidemmälle kuin itsekriminointisuojaa. Edellä todetut itsekriminointisuojan soveltumisalan rajat koskevat näin ollen vastaavasti myös rikoksesta epäillyn läheisten oikeutta olla myötävaikuttamatta läheisensä syyllisyyden selvittämiseen. Itse- tai läheiskriminointisuoja ei estä epäillyltä tai tämän läheiseltä myös pakkokeinoja käyttämällä saadun todistusaineiston hyödyntämistä, kunhan aineisto ei ole syntynyt tai sitä ei ole hankittu vaikuttamalla epäasianmukaisesti epäillyn tai tämän läheisen tahdonmuodostukseen. Todiste, joka on hankittu ilman asianomaisen henkilön myötävaikutusta, on hyödynnettävissä.

14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut itsekriminointisuojan ulottuvuutta lähemmin tilanteissa, joissa salaisella pakkokeinolla on tallennettu rikoksesta epäillyn keskusteluja, kiinnittämällä huomiota epäillyn toiminnan vapaaehtoisuuteen. Rikoksesta epäillyn oikeutta oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin ei ole katsottu loukatun, kun epäilty oli ryhtynyt teknisellä kuuntelulla tallennettuun keskusteluun toisen henkilön kanssa vapaaehtoisesti ja ilman, että epäiltyä olisi saatettu ansaan tai muutoin houkuteltu antamaan lausumia (Khan v. Iso-Britannia 12.5.2000 kohta 36). Vaitiolo-oikeutta ja itsekriminointisuojaa on sen sijaan katsottu loukatun tilanteessa, jossa tutkintavankeudessa olleen seuraan oli sijoitettu poliisin tietolähteenä toiminut henkilö, joka oli voimakkaasti ohjannut epäiltyä keskustelemaan tutkittavana olleesta rikoksesta. Vaikkei epäiltyä ollutkaan suoranaisesti pakotettu keskustelemaan rikosepäilystä, keskustelut olivat syntyneet kohdistamalla epäiltyyn poliisin tietolähteen toimesta psyykkistä painetta ja johdattelua, minkä vuoksi salaisilla pakkokeinoilla tallennettujen keskustelujen ei katsottu syntyneen vapaaehtoisesti ja spontaanisti (Allan v. Iso-Britannia 5.11.2002 kohdat 50 – 52). Toisaalta itsekriminointisuojaa ei ole katsottu loukatun, kun epäilty oli keskustellut häneltä surmaamistoimeksiannon saaneen henkilön kanssa omassa pihapiirissään. Epäilty ei ollut ollut alisteisessa asemassa suhteessa keskustelukumppaniinsa, vaan hän oli voinut vapaasti päättää tapaamisesta ja keskustelusta (Bykov v. Venäjä 10.3.2009 kohta 102).

15. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolain säännöksillä on määritelty, millaisilla edellytyksillä salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää. Esimerkiksi lain 10 luvun 52 §:ssä säädetään eräistä kuuntelu- ja katselukielloista. Pykälässä on säädetty erityisiä rajoituksia muun muassa sille, että kuuntelu kohdistetaan rikoksesta epäillyn ja hänen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 §:n 1 momentissa tarkoitetun läheisensä väliseen viestintään. Sikäli kuin pykälässä säädetyistä rajoituksista ei muuta johdu, telekuuntelussa ja teknisessä kuuntelussa voidaan laillisesti tallentaa myös sellaisten henkilöiden välisiä keskusteluja, joilla on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 17 ja 18 §:n nojalla vaitiolo-oikeus, taikka muutoin itse- tai läheiskriminointisuojan kannalta herkkiä lausumia. Lähtökohtana täytyy tällöin olla, että salaisilla pakkokeinoilla lainmukaisesti tallennettuja keskusteluja voidaan myös käyttää todisteina, vaikka keskustelut olisivat sinänsä luottamuksellisia.

16. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että salaisilta telepakkokeinoilta lähtökohtaisesti puuttuu ihmisoikeustuomioistuimen tarkoittama pakottava elementti. Tämä johtuu jo siitä pakkokeinolain 10 luvun 1 §:stä ilmenevästä ominaisesta piirteestä, että salaisia pakkokeinoja voidaan käyttää niiden kohteiden tietämättä. Telekuuntelulla ja teknisellä kuuntelulla saadaan tietoja kohteen tahdosta riippumatta. Niillä ei pakoteta rikoksesta epäiltyä tai tämän läheistä keskustelemaan tai käyttäytymään itseä tai toista syyllistävällä tavalla. Tilanne voi olla toinen, jos salaisen telepakkokeinon käyttöön poikkeuksellisesti liittyisi edellä perustelujen kohdassa 14 mainittuja muita piirteitä, joiden johdosta epäillyn tai läheisen tahdonmuodostukseen olisi keskustelussa vaikutettu epäasianmukaisella tavalla.

17. Tässä asiassa Helsingin käräjäoikeuden pakkokeinoasioissa tekemillä päätöksillä 22.8.2014 ja 22.10.2014 esitutkintaviranomaiselle on myönnetty lupa kohdistaa telekuuntelua C:n ja B:n käyttämiin teleliittymiin. C:tä ja B:tä epäiltiin tuolloin A:n rikosepäilyihin liittyneistä törkeistä rahanpesurikoksista. Lisäksi Helsingin käräjäoikeuden päätöksellä 23.9.2014 esitutkintaviranomaiselle on myönnetty lupa kohdistaa teknistä kuuntelua muun muassa Vantaan vankilan vankien käytössä olleisiin tiloihin silloin, kun rikoksesta epäilty A on niissä oleskellut.

18. A:n äiti B on edellä perustelujen kohdassa 2 kerrotuin tavoin keskustellut kahdesti puhelimessa poikansa tuttavien kanssa ja kerran henkilökohtaisesti vankilan tapaamistilassa poikansa kanssa. Mainittujen lupien perusteella käytetyillä salaisilla pakkokeinoilla on tallennettu näitä keskusteluja, joissa on tullut esiin seikkoja, jotka liittyvät A:n mahdolliseen osallisuuteen syytteissä tarkoitettuun rikoskokonaisuuteen. Keskusteluista on laadittu syyttäjän kirjallisiksi todisteiksi nimeämät litteroinnit.

19. Mainittuja kuuntelupakkokeinoja on kohdistettu kolmeen eri henkilöön, jotka ovat olleet rikoksesta epäiltyjä. Pakkokeinojen avulla on saatu tallennetuksi ja litteroiduksi B:n keskusteluja henkilöiden tietämättä. Vaikka keskustelut ovat luonteeltaan kuuluneet yksityiselämän suojan piiriin, ne on voitu pakkokeinolain 10 luvun 52 §:stä ilmenevät kuuntelu- ja katselukiellot huomioon ottaen tallentaa pakkokeinolupien perusteella. Asiassa ei ole myöskään ilmennyt, että ylimääräisen tiedon käyttämistä koskevat säännökset estäisivät todisteiden hyödyntämisen.

20. Korkein oikeus katsoo, että jo kyseisten pakkokeinojen luonteesta johtuen niillä ei lähtökohtaisesti ole voitu vaikuttaa kohdehenkilöiden tahtoon tai käyttäytymiseen. Kun asiassa ei ole edes väitetty, että B:tä olisi johdateltu, erehdytetty taikka fyysisen tai psyykkisen paineen avulla ohjattu keskustelemaan poikansa osallisuudesta syytteenalaisiin tekoihin tai että B:n asema suhteessa keskustelun toiseen osapuoleen olisi ollut alisteinen tai muutoin erityisen haavoittuvainen, Korkein oikeus katsoo, että B on ryhtynyt keskusteluihin vapaaehtoisesti. Näin ollen pakkokeinoilla tallennettujen keskustelujen esittäminen todisteena oikeudenkäynnissä ei voi loukata B:n oikeutta olla myötävaikuttamatta läheisensä syyllisyyden selvittämiseen.

Läheisen kieltäytymisoikeus

21. Toiseksi on arvioitava, estääkö B:n vetoaminen kokonaiskieltäytymisoikeuteensa syyttäjän nimeämien todisteiden käyttämisen. Hovioikeus on hyväksynyt B:n kieltäytymisen todistamasta, joten tältä osin kieltäytymisoikeutta ei ole voitu loukata. On kuitenkin arvioitava, merkitsisikö kirjallisiksi todisteiksi nimettyjen litterointien käyttäminen todisteena tosiasiassa läheisen kieltäytymisoikeuden loukkaamista.

22. Korkein oikeus toteaa, että laissa ei ole nimenomaista säännöstä, jonka mukaan tuomioistuin ei saisi hyödyntää läheisen kokonaiskieltäytymisoikeuden vastaisesti hankittua todistetta. Lähtökohtana kuitenkin on, että näyttöä, joka on esitetty vastoin todistamiskieltoa, ei saa käyttää oikeudenkäynnissä (LaVM 19/2014 vp s. 8 ja HE 46/2014 vp s. 92). Todistusoikeuden yleisistä periaatteista johtuu, että näyttönä ei myöskään voida käyttää todistetta, jonka esittäminen tai hyödyntäminen merkitsisi tosiasiassa todistamiskiellon loukkaamista, kiertämistä tai muutoin sen tarkoittaman suojan murtamista. Tätä ilmentää muun muassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 9 §:n 2 momentin säännös, jonka mukaan henkilöllä, jolla on tuomioistuimessa kuulusteltaessa velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta, ei ole velvollisuutta muun ohella luovuttaa esinettä tai asiakirjaa käytettäväksi todisteena näytön hankkimiseksi salassa pidettävästä tai vaitiolo-oikeuden alaisesta tiedosta. Kunkin todistamiskiellon osalta on kuitenkin erikseen tapauskohtaisesti arvioitava, milloin tällainen kiellon loukkaus voi olla käsillä.

23. Läheisen kieltäytymisoikeudella suojellaan läheisen luottamuksellista suhdetta asianosaiseen. Läheisen kieltäytymisoikeus liittyy muun muassa perustuslain 10 §:ssä ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityis- ja perhe-elämän suojaan. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että tällaisen todistamiskiellon tarkemmassa sääntelyssä valtioilla on laajahko harkintamarginaali (ks. esim. Van der Heijden v. Alankomaat 3.4.2012).

24. Oikeudenkäymiskaaressa säädetty läheisen kieltäytymisoikeus koskee sekä rikos- että riita-asioita ja antaa asianosaisen säännöksessä tarkoitetuille läheisille yleisen oikeuden pelkän läheissuhteen perusteella kieltäytyä oikeudenkäynnissä kokonaan todistamasta. Merkitystä ei ole sillä, mistä seikoista läheistä kuultaisiin. Jos taas läheinen suostuu todistamaan tuomioistuimessa, hän on totuusvelvollinen kuten muutkin todistajat, jollei luvun muista säännöksistä muuta johdu. Vastaavankaltainen vaitiolo-oikeus asianosaisen läheisellä on myös rikosasian esitutkinnassa (esitutkintalaki 7 luku 8 §).

25. Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntöä tässä asiassa esillä olevasta kysymyksestä ei ole. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1995:66 katsonut, ettei vastaajan lähiomaista esitutkinnassa puhutelleen poliisin todistajankertomukseen voitu nojautua näyttönä, kun lähiomainen oli alustavassa puhuttelussa kertonut syytteessä tarkoitetusta teosta ja myöhemmin oikeudenkäynnissä kieltäytynyt todistamasta asiassa. Nyt ei ole kysymys vastaavasta tilanteesta, jossa pyrittäisiin toista todistuskeinoa käyttämällä esittämään näyttöä läheisen rikosprosessin aikaisemmassa vaiheessa esitutkintaviranomaiselle kertomasta, vaan todisteeksi on nimetty B:n muiden henkilöiden kanssa käymiä yksityisluonteisia keskusteluja. Mainitun ratkaisun perusteella ei näin ollen voida tehdä sellaista päätelmää, että B:n keskustelujen käyttäminen todisteena merkitsisi läheisen kieltäytymisoikeuden kiertämistä.

26. Korkein oikeus katsoo, että vastaavasti kuin edellä on läheiskriminointisuojan osalta todettu, myös läheisen kokonaiskieltäytymisoikeutta loukkaisi se, jos todiste olisi hankittu läheiseltä pakottamalla, painostamalla tai muutoin hänen tahdonmuodostukseensa epäasianmukaisesti vaikuttamalla. Kuten edellä kohdassa 20 on todettu, tässä asiassa ei ole esitetty väitteitä tällaisesta epäasianmukaisesta vaikuttamisesta.

27. Läheisen kieltäytymisoikeutta koskevan voimassa olevan säännöksen esitöiden mukaan säännöksen tarkoituksena on suojella asianosaisen ja hänen läheisensä luottamuksellisia ja läheisiä suhteita, jotka voisivat vaarantua, jos toinen osapuoli olisi aina velvollinen kertomaan hänelle luottamuksellisesti uskottuja tai perhe-elämässä saatuja tietoja, jotka voivat olla toiselle haitallisia tai muuten arkaluonteisia. Todistamisvelvollisuus asettaisi osapuolen vaikeaan ristiriitatilanteeseen, jos hänen pitäisi valita valehtelemisen ja toiselle mahdollisesti haitallisten tietojen totuudenmukaisen kertomisen välillä. Tällaisessa tapauksessa voidaan myös asettaa kertomuksen luotettavuus kyseenalaiseksi (HE 46/2014 vp s. 74 – 75). Vastaavien seikkojen on jo vanhastaan nähty olevan läheisen kieltäytymisoikeuden taustalla (esim. Tauno Tirkkonen, Uusi todistuslainsäädäntö, 1949 s. 108; Lauri Hormia, Todistamiskielloista rikosprosessissa II, 1979 s. 74 ja Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus II, 2001 s. 217). Kysymys on siis todistajan vapauttamisesta luottamussuhteen ja totuusvelvollisuuden välisestä intressiristiriidasta (ks. myös em. Van der Heijden v. Alankomaat kohta 65).

28. Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa B on tehokkaasti vedonnut oikeuteensa kieltäytyä todistamasta eikä häntä ole velvoitettu kertomaan asiasta. Näin ollen hän ei ole joutunut ristiriitatilanteeseen, jossa hänen olisi mahdollisesti tullut valita totuuden kertomisen ja poikansa suojaamisen välillä. B oli käynyt vapaaehtoisesti kyseessä olevia keskusteluja luottamuksellisista, poikansa rikosepäilyihin liittyneistä seikoista. Tällaisten salaisilla pakkokeinoilla jo tallennettujen keskustelujen hyödyntäminen todisteena oikeudenkäynnissä ei sellaisenaan vaaranna hänen ja hänen poikansa välistä luottamussuhdetta. Ne läheisen todistajana antaman kertomuksen luotettavuuteen liittyvät epäilyt, joilla läheisen kieltäytymisoikeutta on myös perusteltu, eivät sovellu nyt kysymyksessä oleviin keskusteluihin, jotka B on käynyt tietämättä keskustelujen tallentamisesta. Nämä näkökohdat koskevat B:n keskusteluja sekä ulkopuolisten että A:n itsensä kanssa. Viimeksi mainitun keskustelun osalta Korkein oikeus toteaa lisäksi, että pakkokeinolain 10 luvun 52 §:ssä säädetyin edellytyksin telekuuntelun ja teknisen kuuntelun kohdistaminen rikoksesta epäillyn ja tämän läheisen väliseen viestintään on nimenomaisesti sallittu. Tämän todisteiden hankkimistavan tekisi pitkälti tyhjäksi se, jos läheisen todistamasta kieltäytymisestä kuitenkin seuraisi kielto käyttää näitä tallenteita todisteina.

29. Korkein oikeus toteaa, ettei todisteiden käyttäminen tosiasiallisesti merkitse läheisen kieltäytymisoikeuden murtamista. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että läheisen kieltäytymisoikeuden sääntelystä tai sen tavoitteista ei ole löydettävissä perusteita, joiden johdosta kyseisten kirjallisten todisteiden esittäminen voitaisiin kieltää.

Todisteiden hyödyntäminen

30. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksinään, että syyttäjän todisteiksi nimeämät, kirjalliseen muotoon saatetut keskustelut on tallennettu edellä mainittujen pakkokeinolupien voimassaoloaikoina ja että lupien myöntämiselle on jälkikäteenkin arvioiden ollut olemassa perusteet. Kysymys ei siten ole lainvastaisesti tai muutoin virheellisellä tavalla hankitusta aineistosta. Edellä selostetuin tavoin syyttäjän esittämillä todisteilla ei myöskään loukata läheiskriminointisuojaa eikä läheisen oikeutta kieltäytyä todistamasta. Muuhunkaan syyhyn perustuvaa estettä käyttää todisteina syyttäjän nimeämiä litterointeja asiassa ei ole tullut esille. B:tä ei ole kuultu asiassa todistajana eikä hänen muutakaan kertomustaan ole esitetty todisteena, joten myöskään mahdollisuus hänen vastakuulusteluunsa ei ole ollut asiassa merkityksellinen. Näin ollen litterointien käyttämiselle todisteina asiassa ei ole estettä.

Asian jatkokäsittely

31. Asiassa tulee arvioida nyt uusina todisteina sallittujen litterointien sekä muun asiassa esitettävän todistelun kokonaisuutta. Näytön uudelleen arvioiminen tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa. Asia on näin ollen palautettava hovioikeuteen siltä osin kuin se on syyttäjän muutoksenhaun kohteena.

Päätöslauselma

Hovioikeuden 10.2.2016 tekemä päätös kieltää syyttäjän nimeämien B:n keskusteluista 12.9.2014 C:n, 11.10.2014 A:n ja 23.10.2014 Tero-nimisen henkilön kanssa laadittujen litterointien käyttäminen todisteina kumotaan. Asiassa saa käyttää todisteina sanottuja päätöksessä tarkoitettuja litterointeja.

Hovioikeuden tuomio kumotaan A:ta koskevien syytekohtien 8 – 20, 23, 24, 26, 27, 29 ja 31 – 33 osalta sekä A:lle hänen syykseen jo lainvoimaisesti luetuista rikoksista tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen määräämisen ja kohdassa 14 esitetyn hyödyn menettämistä koskevan vaatimuksen osalta. Asia palautetaan edellä mainituilta osin Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Kysymys siitä, olivatko aikaisemmat vankeusrangaistukset ja yhdyskuntapalvelurangaistus esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.

RL 6 luku 11 § (515/2003)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 9.2.2015

Käräjäoikeus tuomitsi A:n ryöstön yrityksestä ja huumausainerikoksesta yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. A:n katsottiin kohdassa 1 kääntöveistä asianomistaja B:n kurkulla pitäen käskeneen B:n tyhjentämään taskunsa sekä sen jälkeen viiltäneen B:n käsivarteen kolme haavaa. B ei ollut antanut omaisuuttaan A:lle. Kohdassa 2 A:n katsottiin viljelleen laittomasti hamppua ja kasvattaneen 15 kannabiskasvia asunnossaan.

Rangaistuksesta käräjäoikeus totesi, että kohdan 1 ryöstön yritys täyttäisi lähtökohtaisesti teräaseen käytön, uhkauksen ja väkivallan käytön vuoksi törkeän ryöstön kvalifiointiperusteet, mutta tekoa ei ollut pidettävä kuitenkaan kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Kohdassa 2 täysikasvuisista kasveista olisi ollut saatavissa 375 grammaa huumausainetta eli teoreettisesti enimmillään yli 1 000 käyttöannosta. Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus otti A:lle tuomitun aiemman rangaistuksen rangaistusta alentavana seikkana huomioon. Käräjäoikeuden mukaan 8 kuukauden vankeusrangaistus oli A:lle oikeudenmukainen seuraamus. A:n aikaisempi rikollisuus edellytti, että vankeusrangaistus oli ehdoton, eikä A:lla siten ollut edellytyksiä myöskään yhdyskuntapalveluun.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Juha Fredriksson ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 25.2.2016

Hovioikeus, jonne A valitti, hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut syyksilukemisen ja rangaistuksen mittaamisen osalta. Rangaistuksen lajivalinnan osalta hovioikeus lausui, että muodolliset edellytykset yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle täyttyivät ottaen huomioon vankeusrangaistuksen pituus, A:n antama suostumus ja se, että A:n oli katsottu soveltuvan yhdyskuntapalveluun. Tällöin yhdyskuntapalveluun määrääminen on pääsääntö. Asiassa oli siten kysymys siitä, oliko aiempien ehdottomien vankeusrangaistusten, yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden katsottava tästä huolimatta muodostavan esteen yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle.

A oli ennen nyt kysymyksessä olevia tekoja tuomittu vuosina 2009 ja 2011 kaksi kertaa ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja kerran vuonna 2014 yhdyskuntapalveluun. Hovioikeuden mukaan yksi aikaisempi yhdyskuntapalvelu ei vielä estä uuden tuomitsemista. A:n syyksiluetut teot olivat olleet pahoinpitelyjä sekä vanhimman tuomion osalta törkeä kotirauhan rikkominen ja törkeä pahoinpitely. Nyt kysymyksessä oleva teko oli tehty vuonna 2013, eikä A ollut sen jälkeen syyllistynyt uusiin rikoksiin eikä häneen kohdistunut uusia rikosepäilyjä. Yhdyskuntapalvelua puolsi myös A:n nykyinen vakiintunut elämäntilanne. A oli hovioikeudessa kertonut, että hänellä on opiskelupaikka ja vakituinen asunto. Hän oli juuri päättänyt aiemman yhdyskuntapalvelunsa suorittamisen.

Toisaalta hänen aiemmin tekemistään rikoksista ei ollut kulunut vielä kovin pitkää aikaa. A:n aikaisemmassa rikollisuudessa oli ollut kyse pahoinpitelyrikoksista, joista osa oli ollut hyvin vakavia tekoja. Myös nyt tuomittava teko oli sisältänyt väkivaltaa ja se oli tehty ehdonalaisen vapauden koeajalla. Lisäksi A:lle tuomitun rangaistuksen pituus puhui yhdyskuntapalvelun määräämistä vastaan. Näin ollen hovioikeus päätyi siihen, että A:n aikaisemmat vankeusrangaistukset olivat rikosten laadun ja samankaltaisuuden vuoksi sekä tuomittujen rangaistusten ankaruuden vuoksi esteenä yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Ari Kyllönen ja Malla Sunell.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin A:lle.

Valituksessaan A vaati, että hänet tuomitaan yhdyskuntapalveluun hovioikeuden tuomitseman ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta.

Vastauksessaan syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

A:sta tehtiin Korkeimman oikeuden pyynnöstä yhdyskuntapalvelun soveltuvuusselvitys, jonka johdosta asianosaiset antoivat lausumat.

A:lle varattiin tilaisuus lausua syyttäjän lausumassaan esittämästä seikasta, jonka mukaan A:han kohdistui uusia rikosepäilyjä. A antoi pyydetyn lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n on lainvoimaisesti katsottu syyllistyneen ryöstön yritykseen ja huumausainerikokseen. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että hänet tuomitaan 8 kuukauden ehdottoman vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun.

2. Syyttäjä on vaatinut, että A:n valitus hylätään muun muassa sen vuoksi, että nyt kysymyksessä olevat rikokset olisi voitu käsitellä samalla kertaa kuin rikos, josta A:lle on aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelua. Yhdessä käsittely olisi johtanut syyttäjän mukaan siihen, että yhteinen rangaistus olisi todennäköisesti ollut yli 8 kuukautta vankeutta, jolloin yhdyskuntapalvelua ei voitaisi tuomita.

3. Asiassa on kysymys ensinnäkin siitä, estääkö A:lle aikaisemmin tuomittu yhdyskuntapalvelurangaistus syyttäjän mainitsemista syistä yhdyskuntapalvelun tuomitsemisen nyt kysymyksessä olevista rikoksista. Jos yhdyskuntapalvelu katsotaan mahdolliseksi tuomita, toiseksi asiassa on kysymys siitä, täyttyvätkö yhdyskuntapalvelun edellytykset muutoin vai onko sellaisen tuomitsemiselle este.

Rangaistuksen pituutta koskevan edellytyksen arviointi

4. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan, siinä muodossa kuin se rikoksentekohetkellä oli laissa 515/2003, rikoksentekijä, joka tuomitaan pituudeltaan määrättyyn, enintään kahdeksan kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, tuomitaan sen sijasta yhdyskuntapalveluun, jollei ehdottomien vankeusrangaistusten, aiempien yhdyskuntapalvelurangaistusten tai muiden painavien syiden ole katsottava olevan esteenä yhdyskuntapalveluun tuomitsemiselle.

5. A on syyllistynyt nyt kysymyksessä oleviin rikoksiin 20.7.2013. Hän on tämän jälkeen syyllistynyt 8.10.2013 tehtyyn pahoinpitelyyn, josta hänelle on käräjäoikeudessa 13.8.2014 tuomittu osittain täytäntöönpannun jäännösrangaistuksen kanssa yhteiseksi rangaistukseksi 3 kuukauden vankeuden sijasta 90 tuntia yhdyskuntapalvelua. Mainittu rangaistus on otettu Korkeimmassa oikeudessa käsiteltävässä asiassa rangaistusta alentavana seikkana huomioon.

6. Korkein oikeus toteaa, että rangaistuksen määräämistä koskevilla rikoslain säännöksillä on yleisesti pyritty siihen, ettei rikosten ilmitulon ajankohta ja rangaistusten tuomitseminen eri oikeudenkäynneissä vaikuta rangaistustasoon. Seuraamusharkinnan tulee tapahtua tekokokonaisuuksien pohjalta, eikä rangaistuksen laatu ja määrä tai kokonaisrangaistus saisi riippua siitä, onko rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä, jos ne periaatteessa olisi kaikki voitu käsitellä yhdessä.

7. Nyt kysymyksessä olevat rikokset olisi voitu käsitellä samassa oikeudenkäynnissä 8.10.2013 tehdyn rikoksen kanssa. Tuomittujen rangaistusten pituus huomioon ottaen A:lle ei todennäköisesti olisi voitu tuomita yhdyskuntapalvelua, mikäli kaikki rikokset olisivat olleet käsiteltävinä samalla kertaa ja niistä olisi tuomittu yksi yhteinen rangaistus.

8. Rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentin sanamuodon mukaan yhdyskuntapalvelurangaistus on kuitenkin muiden edellytysten täyttyessä mahdollinen, mikäli rikoksentekijä tuomitaan korkeintaan kahdeksan kuukauden vankeusrangaistukseen. Säännös on tältä osin yksiselitteinen, eikä siinä ole viitattu aikaisemmin tuomittujen rangaistusten vaikutukseen arvioitaessa säännöksessä mainittua kahdeksan kuukauden enimmäispituutta. Rangaistuksen enimmäispituutta koskevan edellytyksen osalta huomioon otetaan vain se rangaistus, joka on kyseisessä tuomiossa määrätty, huolimatta siitä, että kyseisestä teosta olisi voitu tuomita rangaistus yhdessä aikaisemmin tuomitun rangaistuksen kanssa.

Yhdyskuntapalvelun tuomitsemisen esteet muilta osin

9. A:lle määrätty vankeusrangaistus on kahdeksan kuukautta, A suostuu yhdyskuntapalvelun määräämiseen ja soveltuvuusselvityksen perusteella hän todennäköisesti suoriutuu siitä. Korkein oikeus katsoo, että yhdyskuntapalvelun tuomitseminen A:lle nyt kysymyksessä olevista teoista olisi nämä seikat huomioon ottaen mahdollista.

10. Yhdyskuntapalvelu on pääsääntö silloin, kun sen tuomitsemisen edellytykset täyttyvät. Yhdyskuntapalvelun esteeksi voivat kuitenkin muodostua ehdottomat vankeusrangaistukset, aikaisemmat yhdyskuntapalvelurangaistukset tai muut painavat syyt. Tällä hetkellä voimassa olevan rikoslain 6 luvun 11 §:n 1 momentissa (401/2015) esteenä mainitaan myös rikollisen toiminnan jatkaminen.

11. Arvioitaessa A:n aikaisempia rangaistuksia huomioon tulee muun ohella ottaa niiden lukumäärä ja ankaruus sekä aikaisempien rikosten vakavuus, uusimisnopeus ja aika, joka teoista on kulunut. Mitä pidemmästä ajanjaksosta on kysymys, sitä pienempi on aikaisempien rangaistusten merkitys.

12. Kuten lain esitöistä ilmenee, arvioitaessa aikaisemmin tuomittujen rangaistusten merkitystä yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemisen esteenä huomioon voidaan ottaa myös tuomittavana olevan rangaistuksen ankaruus osana tekijän kokonaisrikollisuutta (HE 44/2002 vp s. 208 – 209).

13. A:lle nyt tuomittu vankeusrangaistus on aivan yhdyskuntapalvelurangaistuksen edellytysten ylärajalla. Lisäksi A on aiemmin tuomittu edellä mainittuun 90 päivän yhdyskuntapalvelurangaistukseen teosta, joka olisi voinut tulla tuomittavaksi samalla kertaa nyt kysymyksessä olevan teon kanssa. Kuten kohdassa 7 on todettu, A:lle ei todennäköisesti olisi tällöin voitu tuomita yhdyskuntapalvelua. Rikoslain 7 luvun 6 §:n esitöissä (HE 48/1997 vp s. 8) on esitetty, että tämän kaltaisissa tapauksissa tulisi noudattaa yhdenvertaisuusperiaatteen takia yhdyskuntapalvelun tuomitsemisessa pidättyvyyttä. Korkein oikeus katsoo, yhdenvertaisuusperiaate huomioon ottaen, että yhdyskuntapalvelun tuomitsemiselle tulisi tällaisessa tilanteessa olla hyvin painavat perusteet.

14. A on aikaisemmin vuonna 2010 tuomittu 3 vuoden 4 kuukauden vankeuteen vuonna 2009 tehdyistä törkeästä kotirauhan rikkomisesta ja törkeästä pahoinpitelystä sekä vuonna 2011 tuomittu 7 kuukauden vankeuteen pahoinpitelystä, joka oli tehty vuonna 2010.

15. A on siten aikaisemmin syyllistynyt vakaviin rikoksiin, jotka ovat olleet laadultaan samankaltaisia eli pahoinpitelyrikoksia. Myös nyt kysymyksessä olevista rikoksista kohdan 1 ryöstön yritys on sisältänyt vakavaa, teräaseella tehtyä väkivaltaa.

16. Nyt kysymyksessä olevat rikokset on tehty vuonna 2013, jolloin A:n aikaisemmista tuomioista ja rikoksista oli kulunut kahdesta kolmeen vuotta. A oli vapautunut suorittamasta aikaisempia vankeusrangaistuksiaan heinäkuussa 2012 ja syyllistynyt nyt käsiteltävänä oleviin rikoksiin noin vuoden kuluttua vapautumisestaan ja aikaisempien rangaistusten koeajalla. Korkein oikeus toteaa, ettei A:n aikaisemmista teoista ole vielä kulunut niin pitkää aikaa, että niiden merkitys, harkittaessa yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemisen edellytyksiä tästä teosta, olisi kokonaan poistunut.

17. A:lle nyt tuomitun rangaistuksen pituus sekä hänen aikaisemmat rangaistuksensa puhuvat rikosten laadun, samankaltaisuuden sekä tuomittujen rangaistusten ankaruuden johdosta selkeästi yhdyskuntapalvelurangaistuksen tuomitsemista vastaan.

18. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännön mukaan merkitystä harkinnassa voidaan kuitenkin antaa myös tekijän elämäntilanteelle yleisemmin (KKO 2003:77). Vaikka henkilö olisi tuomittu aikaisemmin useampaan vankeus- tai yhdyskuntapalvelurangaistukseen, voidaan joissain tilanteissa katsoa, että yhdyskuntapalvelun estävää painavaa syytä ei ole. Näin saattaa olla, mikäli tekijä on uskottavasti irtaantunut aikaisemmasta rikollisesta toiminnastaan ja muuttanut rikosten uusimiseen liittyvää elämäntapaansa todennettavalla tavalla. Vastaavasti vuonna 2015 toteutetun rikoslain muutoksen (401/2015) esitöissä todetaan, että henkilön selvästi muuttunut elämäntilanne ja muutoksen tukeminen voivat olla peruste tuomita edelleen yhdyskuntapalvelua, vaikka aikaisempia yhdyskuntapalveluja olisi ollut useita (HE 215/2014 vp s. 89 – 90).

19. A on kertonut väsyneensä ja kyllästyneensä entiseen elämäntapaansa. Hän on esimerkiksi katkaissut suhteensa entiseen kaveripiiriinsä ja keskittynyt viemään omia asioitaan eteenpäin. A:sta laaditun seuraamusselvityksen mukaan hänen elämäntilanteensa on riittävän vakaa yhdyskuntapalvelusta suoriutumiseen. A elää avoliitossa, hänellä on vakituinen asunto ja opiskelupaikka. Seuraamusharkintalausunnon mukaan A vaikuttaa motivoituneelta jatkamaan elämänmuutosta.

20. Syyttäjä on A:sta laaditun seuraamusselvityksen johdosta antamassaan lausumassa kuitenkin todennut, että A:lla on uusia, avoinna olevia rikosasioita. Lausuman liitteenä olevien haastehakemusten mukaan A:ta epäillään näpistyksestä ja huumausaineen käyttörikoksesta sekä kahdesta lievästä vahingonteosta ja järjestysrikkomuksesta. Korkein oikeus toteaa, että kyseiset uudet rikosasiat eroavat laadultaan A aikaisemmasta rikollisuudesta ja niitä voidaan pitää vähäisinä.

21. Korkein oikeus toteaa, että seuraamusselvityksessä esitetyt näkökohdat A:n elämäntilanteen muutoksesta ovat uskottavia ja tukevat yhdyskuntapalvelun määräämistä, vaikka uudet rikosepäilyt eivät ole omiaan vahvistamaan seuraamusselvityksessä todettuja seikkoja. Toisaalta A:lle on nyt tuomittu kahdeksan kuukauden vankeusrangaistus. Tämä ja A:n aikaisempi rikollisuus puhuvat yhdyskuntapalvelun tuomitsemista vastaan, minkä lisäksi harkinnassa on kohdassa 7 todetun mukaisesti erityisesti otettava huomioon A:n kokonaisrangaistukseen liittyvät seikat. Asiaa kokonaisuutena harkittuaan Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa yhdyskuntapalvelun tuomitsemista vastaan puhuvat seikat ovat painavampia. Näin ollen hovioikeuden tuomiota ei ole aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Vapaa-aikaa viettänyt syyttäjä oli tavannut ravintolassa naishenkilön, jota hän oli syyttänyt pahoinpitelystä. He olivat keskustelleet vireillä olevasta pahoinpitelyasiasta. Ravintolan sulkeuduttua he olivat lähteneet syyttäjän kotiin, jossa heidän välillään oli ollut seksuaalista kanssakäymistä.

Kysymys siitä, täyttikö menettely lahjuksen antamisen ja ottamisen tai lahjusrikkomuksen tunnusmerkistöt ja oliko syyttäjä menettelyllään rikkonut virkavelvollisuuttaan. (Ään.)

RL 16 luku 13 §
RL 40 luku 1 §
RL 40 luku 3 §
RL 40 luku 9 §
RL 40 luku 10 §

ks. HD:2017:67

Lapsen isä haki lapsen tapaamisoikeutta koskevan lainvoimaisen päätöksen täytäntöönpanoa käräjäoikeudessa. Lapsen äiti vaati, että hakemus hylätään. Samalla hän vaati, että päätöksen mukaisia tapaamisoikeuden ehtoja muutetaan väliaikaisesti. Käräjäoikeus hylkäsi isän vaatimuksen päätöksen täytäntöönpanosta ja samoin äidin vaatimuksen tapaamisoikeuden ehtojen muuttamisesta. Oikeudenkäyntikulujen osalta käräjäoikeus katsoi, että kysymyksessä oli tilanne, jossa asianosaiset saavat pitää kulunsa vahinkonaan.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta koskevan valituksen johdosta lapsen äidille jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Lapin käräjäoikeuden päätös 11.12.2015, muutoksenhaku Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 13.7.2016 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Reetta Löija ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Virve Salo, Suvi Hannula ja Timo Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Lapsen äidille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan äiti vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan.

Lapsen isä vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rovaniemen hovioikeus on 24.3.2014 antanut muun ohella lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen (perustepäätös). Perustepäätös on lainvoimainen. Lapsen isä on 24.7.2015 hakenut perustepäätöksen täytäntöönpanoa käräjäoikeudessa.

2. Lapsen äiti on isän perustepäätöksen täytäntöönpanoa koskevan hakemuksen johdosta käräjäoikeudelle antamassaan lausumassa vaatinut, että isän hakemus hylätään. Äiti on vaatinut lisäksi, että käräjäoikeus muuttaa perustepäätöksen mukaisia tapaamisoikeutta koskevia ehtoja väliaikaisesti siihen saakka, kunnes asiasta päätetään niinikään käräjäoikeudessa vireillä olevan lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan pääasian (perusteriita) yhteydessä lopullisesti tai muuten toisin määrätään. Äiti on vaatinut vielä, että isä velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa.

3. Käräjäoikeus on hylännyt isän perustepäätöksen täytäntöönpanoa koskevan hakemuksen, koska perustepäätöksen täytäntöönpanon on selvitetty olevan selvästi lapsen edun vastaista. Käräjäoikeus on hylännyt myös äidin perustepäätöksen mukaisen tapaamisoikeuden ehtojen väliaikaista muuttamista koskevan vaatimuksen. Käräjäoikeus on perustellut päätöstään tältä osin sillä, että tapaamisoikeuden ehtoihin vaaditut muutokset ovat olennaisia, muutosten aiheellisuus on mahdollista tutkia perusteellisemmin perusteriidassa, ja isä on vastustanut muutoksia. Käräjäoikeus on lisäksi todennut, että vanhemmat ovat oikeudenkäynnin ulkopuolella sopineet joistakin lapsen ja isän valvotuista tapaamisista.

4. Käräjäoikeus on todennut, että isä on hävinnyt asian täytäntöönpanohakemuksensa osalta, ja äiti on hävinnyt asian tapaamisoikeuden ehtojen muuttamista koskevan vaatimuksen osalta. Kysymyksessä on siten ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ssä tarkoitettu tilanne, jossa vanhemmat ovat saaneet pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

5. Äiti on hovioikeudessa vaatinut, että isä velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa.

6. Hovioikeus ei ole myöntänyt äidille jatkokäsittelylupaa. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa.

Sovellettavat säännökset

7. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan myönnettävä muun ohella silloin, kun ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste).

8. Lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano on mahdollista ilman viranomaisen myötävaikutusta, eikä täytäntöönpanoasia siten ole oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitettu asia, jossa sovinto ei ole sallittu (KKO 2005:59 kohta 4). Tuomioistuin voi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain (täytäntöönpanolaki) 13 §:n mukaisesti täytäntöönpanoasiassa vähäisessä määrin muuttaa tapaamisoikeutta koskevia ehtoja taikka tehdä väliaikaisesti vähäistä suurempiakin muutoksia. Tällaisen vaatimuksen esittäminen täytäntöönpanoasiassa ei kuitenkaan lähtökohtaisesti merkitse, että asia muuttuisi oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 2 §:ssä tarkoitetuksi asiaksi.

9. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Luvun 3 §:n 1 momentti sisältää säännöksen sen tilanteen varalta, että samassa asiassa on esitetty useita vaatimuksia, joista osa ratkaistaan toisen ja osa toisen hyväksi. Asianosaiset saavat tällöin pitää oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan, jollei ole syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan niitä osaksi vastapuolelle. Jos sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, on vain vähäinen merkitys asiassa, hänen tulee saada täysi korvaus kuluistaan. Asiassa voivat tulla sovellettaviksi myös muut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännökset.

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Kohdassa 2 selostetulla tavalla äiti on esittänyt käräjäoikeudessa perustepäätöksen mukaisen tapaamisoikeuden ehtojen muuttamista koskevan vaatimuksen, jonka hän on hävinnyt. Käräjäoikeus on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla määrännyt oikeudenkäyntikulut jäämään asianosaisten vahingoksi, mikä on myös lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan näissä tilanteissa pääsääntö (HE 191/1993 vp s. 12). Käräjäoikeus ei ole enemmälti perustellut tätä ratkaisuaan. Asiassa tulee kuitenkin mainitun säännöksen mukaan arvioida, onko syytä velvoittaa asianosaista korvaamaan oikeudenkäyntikulut osaksi vastapuolelle, tai onko sillä, minkä asianosainen on hävinnyt, vain vähäinen merkitys asiassa, ja tuleeko hänen siten saada täysi korvaus kuluistaan.

11. Tässä arvioinnissa tulee oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 3 §:ää koskevan vakiintuneen oikeuskäytännön (esimerkiksi KKO 2010:24, KKO 2002:71, KKO 2002:70 ja KKO 1996:57) mukaisesti arvioida, minkä kysymysten käsittelyyn oikeudenkäynti on keskittynyt ja minkä kysymysten käsittely on aiheuttanut suurimman osan asianosaisten oikeudenkäyntikuluista.

12. Käsiteltävänä olevassa asiassa tulee lisäksi ottaa huomioon, että vaihtoehtona täytäntöönpanohakemuksen hylkäämiselle täytäntöönpanolain 14 §:n nojalla tulee yleensä arvioida, onko lapsen edun mukainen lopputulos saavutettavissa täytäntöönpanon yhteydessä täsmentämällä tai muuttamalla tapaamisoikeuden ehtoja täytäntöönpanolain 13 §:n nojalla. Kun tuomioistuin ei tällöin voi muuttaa ehtoja omasta aloitteestaan, sen on tarvittaessa tiedusteltava asianosaisilta, pyytävätkö he tapaamisoikeuden ehtojen täsmentämistä tai muuttamista (KKO 2016:61 kohdat 17 – 19).

13. Kohdissa 10 – 12 mainituista syistä ei voida pitää selvänä, että tapaamisoikeuden ehtojen muuttamista koskevan vaatimuksen hyväksymättä jättämisestä huolimatta äidillä ei olisi ollut oikeutta saada oikeudenkäyntikulunsa käräjäoikeudessa korvatuiksi osaksi tai kokonaan.

14. Edellä mainituista syistä asiassa on ilmennyt aihetta epäillä käräjäoikeuden oikeudenkäyntikuluja koskevan ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Hovioikeuden olisi tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Lapsen äidille myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Rovaniemen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pekka Koponen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Tatu Leppänen. Esittelijä Saini Siitarinen.

B oli hovioikeudessa tuomittu törkeästä raiskauksesta ehdottomaan vankeusrangaistukseen. B oli tekohetkellä 18-vuotias. C ja D oli tuomittu samasta teosta nuorena henkilönä ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä valvontaan. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla B:n katsottiin syyllistyneen törkeän raiskauksen asemesta perusmuotoiseen raiskaukseen. C:n ja D:n osalta asia oli Korkeimmassa oikeudessa esillä ainoastaan rangaistuksen määräämisen osalta.

Korkein oikeus otti B:n osalta kohtuullistamisperusteena huomioon hänen nuoren ikänsä ja alaikäisten C:n sekä D:n rangaistus tuomittiin lievennetyltä asteikolta. B:n, C:n ja D:n rangaistusta määrätessään Korkein oikeus otti huomioon kohtuullistamisperusteena myös rikoksesta seuranneen poikkeuksellisen julkisuuden ja siitä vastaajille aiheutuneet vakavat seuraukset.

B tuomittiin ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Rikoksentekohetkellä alle 18-vuotiaat C ja D tuomittiin ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen tehosteeksi valvontaan. (Ään.)

RL 20 luku 1 §
RL 20 luku 2 §
RL 6 luku 7 §
RL 6 luku 8 §
RL 6 luku 9 §
RL 6 luku 10 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 23.6.2015

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B, C ja D olivat 9.3.2015 seuranneet kahden muun henkilön kanssa juna-asemalta kotiaan kohti kävellyttä A:ta. C ja D olivat läpsineet A:ta takapuolelle. A:n kodin kohdalla C oli laittanut kätensä A:n kaulalle ja edelleen suun eteen siten, ettei A ollut pystynyt liikkumaan eikä huutamaan. C oli työntänyt sormensa A:n emättimeen ja B takaapäin A:n peräaukkoon D:n pitäessä A:ta lantion seudulta kiinni.

Käräjäoikeus, jossa syyttäjä vaati B:n, C:n ja D:n tuomitsemista rangaistukseen törkeästä raiskauksesta, katsoi vastaajien syyllistyneen raiskaukseen. Raiskauksen oli tehnyt kolme henkilöä. A:ta ei ollut riisuttu, eikä tekoa ollut tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Sormin tehtyä raiskausta ei ollut pidettävä yhtä moitittavana kuin sukuelimellä tehtyä tunkeutumista. Seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaus oli kestänyt hyvin lyhyen aikaa. Varsinaista kiinnipitotilannetta edeltänyt ahdistelu oli ollut omiaan lisäämään teon pelottavuutta. Väkivaltaa ei ollut käytetty muutoin kuin kiinnipitämiseen. Teko ei ollut suunnitelmallinen. Kokonaisuutena arvostellen tekoa ei ollut pidettävä törkeänä.

Rangaistusta mitatessaan käräjäoikeus otti huomioon vastaajille poikkeuksellisen laajasta julkisuudesta ja sitä seuranneista uhkailuista aiheutuneen muun seuraamuksen. C ja D olivat rikoksen tehdessään alle 18-vuotiaita, joten rangaistus tuomittiin lievennetyltä asteikolta. Käräjäoikeus tuomitsi B:n 1 vuoden 4 kuukauden ja C:n sekä D:n 1 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi B, C ja D tuomittiin valvontaan.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Peik Spolander ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 11.4.2016

Syyttäjä, A, C ja D valittivat hovioikeuteen. B teki vastavalituksen. Syyttäjä ja A vaativat valituksissaan, että B, C ja D tuomitaan törkeästä raiskauksesta ja rangaistuksia korotetaan. C vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja toissijaisesti hänen katsotaan syyllistyneen korkeintaan seksuaaliseen ahdisteluun. D vaati valituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen vain seksuaaliseen ahdisteluun ja että syyte enemmälti hylätään. B vaati vastavalituksessaan, että hänen katsotaan syyllistyneen vain pakottamiseen seksuaaliseen tekoon ja että syyte enemmälti hylätään.

Hovioikeus katsoi B:n, C:n ja D:n syyllistyneen törkeään raiskaukseen. Rikoksen olivat tehneet useat henkilöt. B, C ja D olivat seuranneet A:ta lähietäisyydeltä useita satoja metrejä. A:n henkilökohtaiseen koskemattomuuteen oli puututtu useita kertoja jo ennen kuin hänet oli raiskattu. B ja C olivat tunkeutuneet A:n kehoon hänen kotiportillaan D:n pitäessä hänestä kiinni. B, C, D ja seurueeseen kuuluneet kaksi muuta henkilöä olivat kaikki katselleet, mitä A:lle oli tehty ja käyttäytyneet ylimielisesti. Teko oli tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Tekotapa oli ollut omiaan aiheuttamaan A:lle tuntuvaa henkistä kärsimystä. A ei halunnut kulkea tekopaikan ohi päivittäin ja hän oli muuttanut toiselle alueelle. Raiskaus oli ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Rangaistuksia mitatessaan hovioikeus otti huomioon käräjäoikeuden tavoin kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden rangaistuksia lieventävänä seikkana. B tuomittiin 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Alle 18-vuotiaana rikokseen syyllistyneet C ja D tuomittiin lievennetyltä asteikolta 1 vuoden 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa valvontaan.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Seppo Ovaskainen ja Birgitta Lemström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan rangaistuksien osalta, rangaistuksia korotetaan ja ne tuomitaan ehdottomina vankeusrangaistuksina. B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan. Toissijaisesti B vaati, että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se määrätään ehdollisena.

Syyttäjä vastasi B:n valitukseen ja vaati, että se hylätään.

A vastasi B:n valitukseen ja vaati, että se hylätään.

B, C ja D vastasivat syyttäjän valitukseen ja vaativat, että se hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on lukenut B:n syyksi 9.3.2015 tehdyn törkeän raiskauksen sekä C ja D:n syyksi 9.3.2015 tehdyn törkeän raiskauksen nuorena henkilönä. Tekohetkellä 18-vuotias B on tuomittu 2 vuoden 4 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tekohetkellä alle 18-vuotiaat C ja D on tuomittu 1 vuoden 9 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen tehosteeksi valvontaan. Hovioikeus on ottanut kunkin vastaajan osalta rangaistuksen määräämisessä lieventävänä seikkana huomioon kohtuuttomiin mittasuhteisiin nousseen julkisuuden.

2. C:n ja D:n kohdalla hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi syyksilukemisen osalta ja heidän on siten katsottava syyllistyneen törkeään raiskaukseen.

3. B on Korkeimmassa oikeudessa hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon siltä osin kuin teko on luettu hänelle syyksi törkeänä raiskauksena. B:n valituksen johdosta asiassa on kysymys siitä, onko hän menettelyllään syyllistynyt törkeään raiskaukseen vai raiskaukseen. Lisäksi hänen osaltaan on kysymys rangaistuslajin valinnasta ja rangaistuksen mittaamisesta.

4. Syyttäjän valituksen johdosta asiassa on kysymys siitä, onko B:lle, C:lle ja D:lle tuomittuja rangaistuksia korotettava, sekä C:n ja D:n osalta rangaistuslajin valinnasta. Edelleen syyttäjä on valituksessaan katsonut, ettei asian saama poikkeuksellinen julkisuus ole tässä asiassa sellainen muu seuraus, jonka perusteella vastaajille tuomittua rangaistusta voidaan kohtuullistaa.

Raiskausrikosta koskevat säännökset ja niiden tulkinta

5. Rikoslain 20 luvun 1 §:ssä säädetään, että joka pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa, on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan raiskaus on törkeä, jos raiskauksessa 1) aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila, 2) rikoksen tekevät useat tai siinä aiheutetaan erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä, 3) kohteena on kahdeksaatoista vuotta nuorempi lapsi, 4) rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai 5) käytetään ampuma- tai teräasetta tai muuta hengenvaarallista välinettä taikka muuten uhataan vakavalla väkivallalla. Rikoksen arvioiminen törkeäksi raiskaukseksi edellyttää lisäksi, että raiskaus on kokonaisuutena arvostellen törkeä. Törkeästä raiskauksesta on tuomittava vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi. Saman luvun 10 §:n 1 momentin mukaan sukupuoliyhteydellä tarkoitetaan sukupuolielimellä tehtävää taikka sukupuolielimeen tai peräaukkoon kohdistuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon.

6. Vuoden 1999 alusta voimaan tulleella lailla (563/1999) rikoslain 20 luvun muuttamisesta toteutettiin raiskausrikosten törkeitä ja lievempiä tekomuotoja koskeva porrastus. Silloinen väkisinmakaamista koskeva rangaistussäännös oli rangaistusasteikoltaan poikkeuksellisen laaja eikä törkeimpinä pidettäviä tekomuotoja ollut lainkaan eriytetty muista (HE 6/1997 vp s. 164). Lakivaliokunta totesi, että porrastuksella korostetaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojan loukkaamattomuutta sekä henkilöön kohdistuvan väkivallan ja pakon tuomittavuutta (LaVM 3/1998 vp s. 20). Hallituksen esityksessä (s. 174) ja lakivaliokunnan mietinnössä (s. 21) kiinnitettiin huomiota raiskausrikokselle ehdotetun enimmäisrangaistuksen eli kuuden vuoden vankeuden poikkeukselliseen ankaruuteen rikoksen perustekomuodon enimmäisrangaistuksena. Lakivaliokunta esitti raiskauksen vähimmäisrangaistuksen korottamista hallituksen esityksestä poikkeavasti yhdeksi vuodeksi vankeutta ja totesi tällä haluavansa tehostaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden ja henkilökohtaisen koskemattomuuden rikosoikeudellista suojaa (s. 21). Valiokunta piti itsestään selvänä, että raiskausrikosten porrastus tulisi näkymään myös tuomioistuinten rangaistuskäytännössä (s. 21).

7. Raiskausrikosten porrastus kolmeen törkeysluokkaan on pysytetty rikoslain 20 luvun 1 ja 2 §:ssä näiden lainkohtien nykyisin voimassa olevassa muodossa (509/2014). Rikoslain 20 luvun 1 §:n 3 momentin vähemmän vakavan tekomuodon mukaisessa rikoksessa vähäisemmän törkeysarvostelun olisi katettava teko kaikin puolin ja säännöksen soveltamisala jäisi hyvin rajatuksi (HE 216/2013 vp s. 57 ja LaVM 4/2014 vp s. 5). Vastaavasti rikoslain 20 luvun 1 ja 2 §:ssä nykyisessä muodossaan on säilytetty edellä esitettyyn vuoden 1999 lainmuutokseen pohjautuvat rangaistusasteikot. Voimassa olevien raiskausta ja törkeää raiskausta koskevien säännösten esitöissä (HE 216/2013 vp) on säännösten soveltamisalaa tarkasteltaessa viitattu myös edellä mainittuihin aikaisemman lainmuutoksen esitöihin (HE 6/1997 vp ja LaVM 3/1998 vp).

8. Raiskaussäännöksissä on kysymys kaikkein vakavimmista seksuaalirikoksista. Raiskauksella loukataan sekä uhrin henkilökohtaista koskemattomuutta että seksuaalista itsemääräämisoikeutta tavalla, joka usein aiheuttaa rikoksen uhrille paitsi fyysistä kipua myös pitkäaikaista, jopa koko elämän kestävää henkistä kärsimystä (HE 6/1997 vp s. 175).

9. Törkeää raiskausta koskevan säännöksen esitöistä ei nimenomaisesti ilmene, millä tavalla vaatimusta rikoksen törkeyden kokonaisarvostelusta on tunnusmerkistössä tarkoitettu tulkita. Aikaisemman lainmuutoksen esitöissä (HE 6/1997 vp s. 174) on todettu, että eräät ankaroittamisperusteet voivat toteutua yhtäaikaisesti saman teon johdosta. Ankaroittamisperusteiden kuvaamiseen melko laajasti on tietoisesti pyritty, jottei vakavia raiskauksia jäisi säännöksen ulkopuolelle. Useamman ankaroittamisperusteen toteutumisen edellyttämä rangaistuksen ankaroituminen on arvioitava ehdotetun laajan rangaistusasteikon mahdollistamissa rajoissa.

10. Toisaalta voimassa olevaa lakia koskevissa esitöissä (LaVM 4/2014 vp s. 6) on todettu, että ankaroittamisperusteen käsillä olo ei vielä riitä, vaan se luo vasta eräänlaisen oletuksen raiskauksen törkeydestä. On mahdollista, että teko ei perusteen käsillä olosta huolimatta syystä tai toisesta ole kokonaisuutena arvostellen törkeä. Tällainen arviointi on kokonaisvaltaista, ja siinä otetaan huomioon niin kokonaistörkeyden puolesta kuin sitä vastaankin puhuvia seikkoja.

11. Lakivaliokunta on viimeksi mainitussa mietinnössään (s. 6) kiinnittänyt huomiota siihen, että raiskaus voi olla moitittavuudeltaan erilainen. Vaikka valiokunta korostaa raiskausrikosten moitittavuutta kaikissa muodoissaan, teon syyksilukemisessa ja rangaistuksen määräämisessä tulee asianmukaisesti huomioida erilaisten tekojen ja tekijöiden erityispiirteet. Myös henkilön iällä, esimerkiksi tekijän ollessa alle 18-vuotias nuori, voi jossain määrin olla merkitystä arvioitaessa sitä, kuinka törkeänä rikosta on pidettävä.

12. Korkein oikeus on varkausrikosta koskevassa ratkaisussaan KKO 2013:57 (kohdat 5 ja 6) todennut, että oikeuskäytännössä rikosten törkeyden kokonaisarvostelu on ollut jossakin määrin tapauskohtaista. Myös kokonaisarvostelun painoarvo rikoksen törkeyden arvioinnissa voi vaihdella. Rikoksen laji ja teko-olosuhteet voivat vaikuttaa siihen, millä tavoin rikoksen törkeys kokonaisuutena arvioidaan. Joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. On myös mahdollista, että rikoksessa täyttyy useampi kuin yksi ankaroittamisperuste, mikä voi puoltaa rikoksen arvioimista kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Ratkaisussaan KKO 2011:102 (kohta 13) Korkein oikeus on katsonut, että seksuaalirikokset ovat tyypillisesti rikoksia, joiden osalta vakavuudeltaan hyvinkin erilaisissa teoissa voivat täyttyä tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Senkin vuoksi kokonaisarvostelulla on näissä rikoksissa painava merkitys.

13. Korkein oikeus toteaa, että raiskausta ja törkeää raiskausta koskevat säännökset ovat soveltamisalaltaan laajoja. Niin kuin edellä on todettu, rikosten rangaistusasteikot ovat enimmäisrangaistusten osalta korkeita ja osin päällekkäisiä. Samankin rikosnimikkeen sisällä rikokset saattavat vaihdella merkittävästi laadultaan, tekotavoiltaan ja rangaistavuudeltaan.

14. Raiskausrikokseen voi syyllistyä monella eri tavalla ja eri tekojen moitittavuudessa on eroja. Jo lähtökohtaisesti vakavan loukkauksen arvioiminen puheena olevan luvun 1 §:n mukaiseksi raiskaukseksi sisältää myös sellaisia raiskauksen vakavia ilmenemismuotoja, jotka eivät kuitenkaan välttämättä täytä luvun 2 §:ssä tarkoitettuja törkeän tekomuodon arviointikriteereitä.

15. Raiskauksessa rikoksen törkeyden kokonaisarvostelu voi olla erilainen riippuen siitä, mistä ankaroittamisperusteesta on kysymys. Jos raiskausrikoksessa on useita tekijöitä, kokonaisarvostelussa tulee kiinnittää kunkin tekijän kohdalla huomiota siihen, miten tekijä itse osallistuu tekoon. Raiskauksia koskevassa oikeuskäytännössä teon törkeyttä on katsottu lisäävän muun muassa teon pitkä kesto, sen suunnitelmallisuus sekä tekoon sisältynyt vapaudenriisto tai kotirauhan rikkominen.

Teon törkeyttä koskeva arviointi B:n osalta

16. Syyttäjä on rikoksen törkeysarvioinnissa vedonnut Korkeimmassa oikeudessa ankaroittamisperusteisiin, joissa on kysymys rikoksen tekemisestä useiden henkilöiden toimesta ja rikoksen tekemisestä erityisen nöyryyttävällä tavalla.

17. B, C ja D ovat kahden muun seurueeseen kuuluneen henkilön kanssa tulleet samalla junalla A:n kanssa Tapanilan asemalle ja poistuttuaan junasta lähteneet seuraamaan A:ta, joka puolestaan lähti kulkemaan kävellen kotiinsa. B oli jo junan eteisessä junan pysähtymistä odoteltaessa omasta pyynnöstään tönäisty A:ta vasten tämän seistessä selin vastaajiin päin. Kävelymatkan aikana A:ta on seurattu lähietäisyydellä. C ja D ovat juosseet edellään kulkeneen A:n kiinni ja läpsäisseet häntä avokämmenellä takapuolelle. A:n kotiportin luona D on tullut A:n eteen ja pitänyt häntä lantion seudulta kiinni. C on pitänyt kättään ensin A:n harteilla ja sitten tämän suulla ja B on tullut A:n viereen. A:n kotiin meno on pysäytetty ja hänen liikkumistaan on estetty eikä hän ole aluksi voinut turvautua myöskään avunhuutoihin puolustautuakseen kolmen nuoren miehen ylivoimaa vastaan. C on työntänyt sormensa A:n emättimeen ja B samanaikaisesti A:n peräaukkoon D:n pitäessä edelleen A:sta kiinni. A:n kertoman mukaan hän työnsi kehoaan kaikin voimin taaksepäin, millä tavoin hän sai C:n sormet pois kehostaan. A sai kertomansa mukaan myös huitaistuksi käden suultaan, minkä jälkeen hän alkoi huutaa, jolloin muut B:tä lukuun ottamatta olivat menneet kauemmas. A:n mukaan tunkeutumiset tekivät kipeää ja hänen arvionsa mukaan tapahtumat kotiportilla kestivät muutamia minuutteja.

18. Hovioikeus on katsonut teon törkeäksi raiskaukseksi. Hovioikeus on tältä osin todennut ensiksi, että teon olivat tehneet useat henkilöt. Vastaajat olivat yhdessä kahden muun henkilön kanssa ryhmänä seuranneet A:ta junalta lähietäisyydellä useita satoja metrejä. Hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa oli puututtu useita kertoja jo ennen raiskausta. B ja C olivat sormin tunkeutuneet A:n kehoon, emättimeen ja peräaukkoon, D:n samalla pitäessä hänestä kiinni. Vastaajat ja sanotut muut henkilöt olivat katselleet mitä A:lle oli tehty. Hovioikeus on lausunut, että mainitut seikat huomioon ottaen rikos oli tehty myös erityisen nöyryyttävällä tavalla.

19. Rikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa hovioikeus on katsonut, että raiskauksen tekotapa on ollut omiaan aiheuttamaan A:lle tuntuvaa henkistä kärsimystä samojen seikkojen vuoksi, joiden perusteella rikos oli tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. A oli teon johdosta muuttanut pois sellaiselle alueelle, jossa yleensä liikkuu muita ihmisiä.

20. Syyttäjä ja A ovat hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa vedonneet myös siihen, että teko oli tapahtunut julkisella paikalla A:n kotiportilla. Tähän on vedottu ensi sijassa seikkana, joka osoittaa tekotavan erityistä nöyryyttävyyttä. Syytteen teonkuvauksessa nämä seikat on esitetty perusteina, joiden nojalla tekoa on pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

21. B on valituksessaan katsonut, ettei teko ollut raiskauksena erityisen nöyryyttävä eikä kokonaisuutena arvostellen törkeä. Tätä B on perustellut sillä, ettei tunkeutuminen A:n kehoon ollut tapahtunut sukuelimellä, A:ta ei ollut riisuttu, tapahtuma oli kestänyt hyvin lyhyen ajan, teossa ei aiheutettu ruumiinvammoja eikä siinä käytetty muuta väkivaltaa kuin kiinni pitämistä. Kahta muuta vastaajaa, joiden osalta syyte on hylätty, ei voida pitää lain tarkoittamina sivullisina.

22. Korkein oikeus toteaa, että raiskaukseen ovat tekijöinä osallistuneet B, C ja D, joten rikos on törkeää tekomuotoa koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla usean henkilön tekemä. Siten rikoksessa täyttyy rikoslain 20 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukainen ankaroittamisperuste.

23. Lain esitöissä (HE 6/1997 vp s. 174) on todettu, että erityisen nöyryyttävällä tavalla tehdystä raiskauksesta voi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun raiskaus tapahtuu uhrille läheisten ihmisten nähden tai kun raiskauksen kohdetta nöyryytetään muulla tavoin. Oikeuskirjallisuudessa erityisen nöyryyttäväksi tekotavaksi on mainittu muun ohella tekotapaan liittyvä fyysinen nöyryyttäminen, uhrin sitominen kiinni tai muulla tavoin pakottaminen sadomasokistisen toiminnan kohteeksi ja ulkona tai julkisella paikalla tapahtuva raiskaus.

24. Raiskauksen tekotavan erityiseen nöyryyttävyyteen viittaavia seikkoja ovat olleet rikoksen tekeminen kolmen vastaajan toimesta muiden asiassa vastaajina olleiden katsellessa sekä teon tapahtuminen julkisella paikalla A:n kodin edustalla. Raiskausrikokseen tyypillisesti kuuluvan nöyryyttävyyden vuoksi sanottu ankaroittamisperuste edellyttää teon poikkeavan nöyryyttävää luonnetta. Tässä tapauksessa raiskaukseen ei ole kuitenkaan liittynyt erityistä pyrkimystä asianomistajan nöyryyttämiseen eikä rikoksen tekotapa sellaista osoita, vaikka asianomistajan seuraamiseen onkin liittynyt poikkeuksellisen ahdistavia piirteitä. Myöskään se seikka, että tekijöitä on ollut useita ei sellaisenaan merkitse, että teko on tehty erityisen nöyryyttävällä tavalla. Korkein oikeus katsoo, ettei tämä ankaroittamisperuste täyty.

25. Tekotavan osalta lain esitöissä (HE 216/2013 vp s. 42 - 43) on todettu, että esineellä tai muulla ruumiinosalla peräaukkoon tunkeutuminen vähintäänkin rinnastuu sukupuolielimellä tehtyyn tekotapaan. Rikoksen uhrin ja hänen seksuaalisen itsemääräämisoikeutensa loukkaamisen määrän kannalta ei välttämättä ole merkitystä sillä, millä tunkeutuminen tapahtuu.

26. Korkein oikeus katsoo, ettei sormin tehtyä raiskausta voida sinällään pitää vähemmän vakavana tekona kuin sukupuolielimellä tehtyä raiskausta, vaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuutta tulee arvioida kokonaisuutena. Käytännössä on mahdollista, että sormin tehdyissä raiskauksissa muut teko-olosuhteet ovat keskimääräistä useammin vähemmän vakavia. Tässä asiassa asianomistajan kehoon tunkeutumisen tapaa ei kuitenkaan ole pidettävä vähemmän vakavana kuin tavanomaista sukupuoliyhteyttä.

27. Korkein oikeus toteaa, että samat seikat, joihin syyttäjä ja A ovat asiassa vedonneet raiskauksen erityisen nöyryyttävän tekotavan täyttävinä, tulee ottaa huomioon teon kokonaisarvostelussa. Tämä arviointi ei ole riippuvainen siitä, katsotaanko tietty seikka ankaroittamisperusteen täyttäväksi vai ei. Rikos on tehty usean henkilön toimesta. Edellä on kuvattu seikkoja, jotka korostavat rikoksen nöyryyttävää tekotapaa. Lisäksi hovioikeuden toteamin tavoin rikoksen tekotapa on ollut omiaan aiheuttamaan asianomistajalle tuntuvaa henkistä kärsimystä. Tältä osin on otettava huomioon varsinkin teon pelottavuus, joka on aiheuttanut A:lle teon jälkeen merkittävää henkistä haittaa.

28. Kokonaisarvostelussa on toisaalta otettava huomioon, että useaan tekijään perustuva ankaroittamisperuste ei tässä teossa tarkoita pitkäkestoista tai muutoin tekotavaltaan erityisen moitittavaa menettelyä. Usean tekijän toimiminen yhdessä on tarkoittanut ensi sijassa asianomistajan liikkumisen estämistä niin, että kehoon tunkeutuminen osin vaatteiden alta on ollut mahdollista. Vaikka edellä todettujen teon moitittavuutta korostavien seikkojen lukuisuus ja niiden yhteisvaikutus selvästi lisäävät A:han kohdistuneen seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuutta, Korkein oikeus päätyy punninnassa siihen, ettei tekoa ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Tämän vuoksi B:lle on luettava syyksi törkeän raiskauksen asemesta raiskaus.

Rangaistuksen määräämisperusteista

29. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaisesti rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

30. Kuten edellä on todettu, rikoslain 20 luvun 1 §:n mukaan raiskauksesta tuomitaan vähintään yhden ja enintään kuuden vuoden vankeusrangaistus. Törkeän raiskauksen rangaistusasteikko on saman luvun 2 §:n mukaan vankeutta vähintään kaksi ja enintään kymmenen vuotta. Säännöksiä koskevien esitöiden (HE 216/2013 vp s. 44) mukaan vähemmän vakavien tekomuotojen rangaistusasteikon ankaroittamisen odotetaan vaikuttavan välillisesti niin, että myös raiskauksen perustekomuotoa tai törkeää raiskausta koskevan säännöksen mukaan rangaistuista teoista rangaistaisiin jatkossa ankarammin.

31. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2014:91 vastaaja oli muun muassa kuristamalla ja tappamisella uhaten pakottanut hänelle entuudestaan tuntemattoman asianomistajan sukupuoliyhteyteen puistossa. Korkein oikeus katsoi, että yksittäisenä rikoksena vastaaja olisi tuomittava raiskauksesta 3 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen (kohdat 2 ja 17). Oikeuskäytäntöä koskevan selvityksen mukaan keskirangaistus raiskauksesta vuonna 2014 oli hieman yli kaksi vuotta vankeutta. (Helsingin yliopiston valtiotieteellinen tiedekunta: Seuraamusjärjestelmä 2015. Kontrollijärjestelmä tilastojen ja tutkimusten valossa.)

32. Korkein oikeus pitää B:lle tuomittavan rangaistuksen mittaamisen kannalta keskeisenä sen arvioimista, kuinka vakavasti teko on loukannut A:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Tässä arvioinnissa on otettava huomioon myös se, että B, C ja D ovat tehneet teon yhdessä.

33. Tässä tapauksessa raiskauksen tunnusmerkistön täyttävässä kehoon tunkeutumisessa ei ole ollut erityisiä rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia, sitä alentavia tai korottavia piirteitä. Sen sijaan tekotapa kokonaisuudessaan on ollut A:lle hyvin pelottava ja ahdistava sekä omiaan aiheuttamaan hänelle pitkäaikaista henkistä kärsimystä. Häntä on kotimatkallaan julkisella paikalla seurannut viiden tuntemattoman miehen ryhmä. Jo matkalla hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteensa on puututtu, mikä on lisännyt tilanteen ahdistavuutta. Hän on joutunut raiskauksen kohteeksi siten, ettei hän jo tekijöiden lukumääräisen ylivoiman vuoksi ole voinut itseään suojella.

34. Korkein oikeus katsoo, että tekotavan pelottavuus huomioon ottaen B:n, C:n ja D:n syyksi jäävästä rikoksesta tulee tuomita ankarampi rangaistus kuin raiskauksesta keskimäärin tuomitaan. Esitetyillä perusteilla teosta tulisi lähtökohtaisesti tuomita 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistus. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava lieventämis- ja kohtuullistamisperusteiden vaikutusta rangaistukseen.

Rangaistusasteikon lieventäminen ja rangaistuksen kohtuullistaminen nuoren iän perusteella

35. C ja D ovat tekohetkellä olleet alle 18-vuotiaita, joten rangaistus tulee heille tuomita rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan pykälän 2 momentissa säädetyltä lievennetyltä rangaistusasteikolta. Tällöin tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän. Enimmäisrangaistusta vastaavaa alennussuhdetta sovelletaan oikeuskäytännössä yleisesti rangaistuksen mittaamiseen alle 18-vuotiaalle myös rangaistusasteikon sisällä.

36. B on täyttänyt 18 vuotta kaksi kuukautta ennen tekopäivää. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon myös tekijän korkea ikä, heikko terveydentila ja muut henkilökohtaiset olot, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Säännöstä koskevissa esitöissä korkean iän yhteydessä lausutaan iän merkityksestä myös, että kehitysiässä oleva vaikutuksille altis nuori kokee laitoselämän ja ympäristön muutoksen voimakkaammin kuin kypsään ikään ehtinyt henkilö. Koulutuksen kannalta ratkaisevien elinvuosien hukkaaminen vankilaan merkitsee myös nuoren tulevaisuuden kannalta usein korvaamatonta menetystä. Tarkasteltavat perusteet koskevat ensi sijassa valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä, mutta niillä on myös merkitystä ehdottoman vankeuden pituudesta päätettäessä (HE 44/2002 vp s. 199 – 200).

37. Nuoresta, jota epäillään 15 – 20-vuotiaana tehdystä rikoksesta, on yleensä tehtävä seuraamusselvitys nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetun lain mukaan. Seuraamusselvityksessä arvioidaan sitä, miten seuraamusvalinnalla ja seuraamuksen täytäntöönpanolla voidaan edistää nuoren rikoksesta epäillyn sosiaalista selviytymistä ja estää hänen syyllistymistään rikoksiin. Alle 21-vuotiaan rikoksentekijän kohdalla rangaistusseuraamusta on harkittava tavanomaista kokonaisvaltaisemmin.

38. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 2014:60, jossa tekijä oli tekohetkellä ollut 19-vuotias, että nuoren rikoksentekijän iällä ja henkilöön liittyvillä seikoilla voi olla merkitystä rangaistusta määrättäessä esimerkiksi rangaistuslajin valinnassa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä silloinkin, kun hän on tehnyt rikoksen yli 18-vuotiaana (kohta 22). Tuossa asiassa vastaajan syyksi luetut rikokset olivat kuitenkin niin suurta syyllisyyttä osoittavia, ettei hänen iälleen voitu antaa rangaistuksen määräämiseen vaikuttavaa merkitystä.

39. B:n iän huomioon ottamisen merkitys korostuu tässä asiassa, koska B:n tekijäkumppaneihin sovelletaan lievennettyä rangaistusasteikkoa ja ikäero tekijöiden kesken on pieni B:n täytettyä 18 vuotta vasta kaksi kuukautta ennen tekopäivää. Kaikkien vastaajien syyllisyyttä arvioitaessa on ilmeistä, että rikoksen tekemiseen on vaikuttanut ikään liittyvä kypsymättömyys. Lisäksi kohdassa 36 mainitut pitkään vankeusrangaistukseen liittyvät haitalliset vaikutukset nuoren kehitykseen on syytä ottaa huomioon myös B:n rangaistusta määrättäessä, vaikkakin vähäisemmässä määrin. Näistä syistä B:lle tuomittavaa rangaistusta tulee rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan perusteella alentaa hänen nuoren ikänsä vuoksi.

Poikkeuksellinen julkisuus kohtuullistamisperusteena

40. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon vastaajalle aiheutunut muu seuraamus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Lainkohdan esitöiden mukaan säännöksessä on kysymys moitearvosteluun kuulumattomista kohtuusperusteista ja säännös voi tulla poikkeuksellisesti kysymykseen, jos kokonaisseuraamus olisi muutoin muodostumassa kohtuuttomaksi tai poikkeuksellisen haitalliseksi. Myös epävirallinen seuraamus kuten rikoksen saama poikkeuksellinen julkisuus kuuluu säännöksen piiriin. Säännönmukainen mediajulkisuus ei riitä lievennyksen perustaksi, mutta jos julkisuus nousee kohtuuttomiin mittasuhteisiin ja jos sillä on muita vakavia seuraamuksia tuomittujen ja usein jo epäiltyjen elämään, kyseiset seuraukset voidaan ottaa kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta määrättäessä (HE 44/2002 vp s. 199 – 200).

41. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohtaa on vakiintuneesti sovellettu niin, että ennakoitavissa olevat rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat seuraamukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen. Ratkaisussa KKO 2016:39 Korkein oikeus katsoi, että lahjusrikoksesta ja sitä koskevasta oikeudenkäynnistä aiheutuneet haitalliset seuraamukset, kuten laaja kielteinen julkisuus ja luottamustehtävien menettäminen, eivät olleet sellaisia poikkeuksellisia ja ennakoimattomia seikkoja, jotka olisi otettava huomioon rangaistusta määrättäessä (kohta 68). Ratkaisussa KKO 2006:44 Korkein oikeus katsoi, että vastaajat olivat voineet toimiessaan jalkapalloseuran johtotehtävissä varautua siihen, että seuran johdon piirissä käsiteltyjä rikoksia käsitellään julkisuudessa. Asiaa ei ollut käsitelty julkisuudessa epäasiallisesti eikä rikosten laatuun nähden poikkeuksellisella tai kohtuuttomia mittasuhteita saaneella tavalla eikä julkisuus siten ollut ollut sellaista, että se olisi voitu ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (kohdat 13 ja 14).

42. B:n, C:n ja D:n rikosta koskevissa uutisissa puhuttiin jo esitutkintavaiheessa ulkomaalaisten toteuttamasta joukkoraiskauksesta. Epäiltyjen nimet, kuvat ja yhteystiedot tulivat tässä yhteydessä esille jo ennen oikeudenkäyntiä. Vastaajia kohtaan esitettiin uhkauksia. Rikosseuraamuslaitoksen laatimissa nuoren seuraamusselvityksissä on ilmaistu vakava huoli uhkausten vaikutuksesta vastaajien kehitykseen. C ja D ovat joutuneet tutkintavankeudesta vapauduttuaan kiireellisesti lastensuojelun pakkotoimien kohteeksi ja sijoitettaviksi lastensuojelulaitokseen.

43. Korkein oikeus katsoo, että laajakaan julkisuus ei pääsääntöisesti vaikuta rangaistuksen mittaamiseen. Nykyisessä tiedonvälityksessä vakavat tai poikkeukselliset rikokset voivat useinkin tulla joukkotiedotusvälineiden huomion kohteeksi. Lähtökohtaisesti B, C ja D ovat voineet varautua siihen, että rikosta käsitellään julkisuudessa. Julkisuuden huomioon ottaminen rangaistusta määrättäessä edellyttää vastaajalle tosiasiallisesti aiheutuneita poikkeuksellisen haitallisia seurauksia. Tässä asiassa julkisuuden vaikutukset ovat johtaneet muun ohella vastaajien koulunkäynnin ja opintojen keskeytymiseen sekä alaikäisinä rikoksensa tehneiden C:n ja D:n osalta viranomaisten heihin kohdistamiin lastensuojelutoimiin. Rikoksesta seurannutta julkisuutta ja siitä aiheutuneita seurauksia on tässä tapauksessa pidettävä sellaisena poikkeuksellisena ja ennakoimattomana vastaajille aiheutuneena muuna seurauksena, joka on otettava rangaistusta määrättäessä huomioon.

B:lle tuomittava rangaistus

44. Korkein oikeus ottaa rangaistusta määrätessään huomioon B:n nuoresta iästä sekä poikkeuksellisesta julkisuudesta aiheutuneesta muusta seurauksesta johtuvat kohtuullistamisperusteet. Näistä perusteista nuorella iällä on suurempi merkitys rangaistuksen alentamisessa kuin poikkeuksellisella julkisuudella. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus B:lle on 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistus.

C:lle ja D:lle tuomittava rangaistus

45. C ja D ovat Korkeimmassa oikeudessa vastauksissaan vedonneet B:n valituksessaan mainitsemien seikkojen ohella erityisesti asian saamaan kohtuuttomaan julkisuuteen.

46. Kun otetaan huomioon rangaistuksen määrääminen lievennetyltä rangaistusasteikolta tekohetkellä alle 18-vuotiaille C:lle ja D:lle sekä rikoksen saamasta poikkeuksellisesta julkisuudesta johtuva kohtuullistamisperuste, Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden C:lle ja D:lle tuomitsema 1 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus on oikeudenmukainen rangaistus heidän syykseen luetuista teoista.

47. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Pykälän 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei kuitenkaan saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi. Oikeuskäytännössä painavien syiden vaatimusta on tulkittu ahtaasti ja niin, että verraten vakavissakin rikoksissa ehdollinen vankeus saa etusijan (KKO 2013:31, kohta 7, ja siinä mainitut ratkaisut).

48. Korkein oikeus katsoo, että raiskaus on lähtökohtaisesti erityisen moitittava uhrin seksuaalista itsemääräämisoikeutta vakavalla tavalla loukkaava rikos. Tässä asiassa rikoksesta on aiheutunut käytetyn väkivallan vähäisyydestä huolimatta A:lle huomattavaa kärsimystä. Korkeimman oikeuden C:lle ja D:lle tuomitsema vankeusrangaistus on lisäksi hyvin lähellä ehdollisen vankeusrangaistuksen enimmäismäärää kahta vuotta. Kun kuitenkin otetaan huomioon C:n ja D:n nuori ikä ja se, että heitä ei ole aikaisemmin rikoksesta rekisteröity, Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole edellä tarkoitettuja painavia syitä ehdottoman vankeusrangaistuksen tuomitsemiseen. Hovioikeuden tuomiota myöskään C:lle ja D:lle tuomitun ehdollisen vankeuden tehostamiseksi tuomitun valvonnan osalta ei ole syytä muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

B tuomitaan raiskauksesta 2 vuoden 2 kuukauden vankeuteen. Lainkohta: Rikoslaki 20 luku 1 § 1

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä) ja Tuula Pynnä (eri mieltä). Esittelijä Minna Heikinsalmi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen oikeussihteeri Heikinsalmi: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen ja lopputuloksen mukainen jäljempänä mainittuja kohtia lukuun ottamatta.

Korkeimman oikeuden ratkaisuperustelujen kohdan 26 sijaan Korkein oikeus lausunee tekotavasta seuraavan. Sormin tehtyä raiskausta ei voida kategorisesti arvioida vähemmän vakavana tekona kuin sukupuolielimellä tehtyä raiskausta, vaan seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkaavuuden vakavuutta tulee arvioida kokonaisuutena. On mahdollista, että sormin tehdyssä raiskauksessa muut teko-olosuhteet ovat keskimääräistä useammin vähemmän vakavia. Kahden henkilön yhtäaikaisesti toteuttama kehoon tunkeutuminen sormin on lähtökohtaisesti teon vakavuutta lisäävä tekijä. Tässä tapauksessa kehoon tunkeutuminen ei kuitenkaan ole ollut intensiteetiltään ja kestoltaan yhtä vakava kuin tyypillinen sukupuolielimellä tapahtuva tunkeutuminen. Näistä syistä asianomistajan kehoon tunkeutumisen tavan ei katsottane vertautuvan vakavuudeltaan tavanomaiseen sukupuoliyhteyteen.

B:n rikoksen törkeyttä koskevan arvioinnin osalta mietintö oli perusteluiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Korkeimman oikeuden perustelujen kohdassa 28 lausuttu johtopäätös siitä, ettei B:n syyksi luettua tekoa ole kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä ja hänelle on luettava syyksi törkeän raiskauksen asemesta raiskaus, oli mietinnön mukainen.

B:lle, C:lle ja D:lle rikoksesta määrättävän rangaistuksen osalta Korkein oikeus lausunee perustelujen kohdissa 33 ja 34 esitetyn sijaan seuraavan. Raiskausrikoksia koskevien rangaistussäännösten tarkoituksena on suojella seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Rangaistusta mitattaessa on kiinnitettävä huomiota itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuuteen. B:n, C:n ja D:n tekoa on pidettävä erityisen moitittavana sen johdosta, että teon on tehnyt useampi tekijä yhdessä. Usean tekijän ylivoiman vuoksi A ei ole voinut suojella itseään eikä hänellä ole ollut mahdollisuutta välittömästi tekohetkellä saada huutamallakaan apua. Varsinaista kehoon tunkeutumista on edeltänyt A:n seuraaminen ja hänen henkilökohtaiseen koskemattomuuteen puuttuminen, mikä on lisännyt kokonaistilanteen pelottavuutta ja ahdistavuutta A:lle. Lisäksi teolla on ollut A:lle vahingollisia seuraamuksia.

Korkein oikeus katsonee, että B:n syyksi luettavasta rikoksesta sekä C:n ja D:n syyksi jäävästä rikoksesta, kun otetaan huomioon teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä rikoksesta ilmenevä syyllisyys, tulee lähtökohtaisesti tuomita 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus.

Sen osalta, mitä Korkeimman oikeuden ratkaisussa on lausuttu rangaistusasteikon lieventämisestä ja rangaistuksen kohtuullistamisesta nuoren iän perusteella sekä poikkeuksellisesta julkisuudesta kohtuullistamisperusteena, mietintö oli perusteluiltaan ja johtopäätöksiltään Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen.

B:lle tuomittavan rangaistuksen osalta mietintö kuului seuraavasti: Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainitut kohtuullistamisperusteet ovat B:n osalta rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavia perusteita. Ottaen huomioon tässä tapauksessa erityisesti B:n nuori ikä ja lisäksi hänelle poikkeuksellisesta julkisuudesta aiheutunut muu haitallinen seuraus Korkein oikeus katsonee oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi B:lle 2 vuoden vankeusrangaistuksen.

Lajivalinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä tapahtuu kokonaisharkinnan perusteella rikoksen vakavuuden ja tekijän syyllisyyden sekä muiden rangaistuksen määräämisperusteiden pohjalta. Lähtökohtaisesti mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteluja tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena.

Nuoreen rikoksen tekijään suhtaudutaan rikosoikeusjärjestelmässä eri tavoin kuin vanhempaan rikoksentekijään. Rikosvastuu alkaa 15 vuoden iässä ja jatkuu 18 vuoden ikään asti lievemmän seuraamuskokonaisuuden pohjalta sekä ulottuu edelleen erityissäännösten kautta alle 21-vuotiaisiin rikoksentekijöihin.

B on tehnyt rikokset alle 21-vuotiaana, joten hänestä on tehty nuoren rikoksesta epäillyn tilanteen selvittämisestä annetussa laissa tarkoitettu seuraamusselvitys, jonka tarkoituksena on kartoittaa nuoren sosiaalista tilannetta ja rikokseen syyllistymiseen vaikuttaneita syitä sekä arvioida rikokseen syyllistymisen riskiä ja edellytyksiä tukea nuorta elämään rikoksetonta elämää. B:tä ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. B:stä laaditusta seuraamusselvityksestä ilmenevät seikat ja siinä esitetyt arviot ovat myönteisiä. Myönteisinä seikkoina on mainittu riittävät läheiset ihmissuhteet ja se, että hän ei käytä päihteitä, sekä peruskoulun jälkeen aloitetut opinnot, jotka ovat kuitenkin tämän rikosasian johdosta keskeytyneet. B:n asenteissa ei tule esiin rikosmyönteisyyttä tai yhteiskunnan vastaisuutta. B on suhtautunut mahdolliseen valvontaan asiallisesti.

Korkeimman oikeuden varattua siihen tilaisuuden B on antamassaan lausunnossa todennut sosiaalisen tilanteensa ja muiden olojensa olevan edelleenkin samanlaiset kuin edellä esitetyssä seuraamusselvityksessä on kerrottu. Seuraamusselvitykseen viitaten B on lausunut, että hänellä on erinomaiset edellytykset yhdyskuntaseuraamuksen suorittamiselle.

Niin kuin Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdassa 36 on esitetty, rangaistusten eriasteinen kohdentuminen eri henkilöille voidaan ottaa rangaistuksen lajivalinnassa huomioon. Rangaistuslajin valintaan sisältyy muunlaistakin kuin seuraamuksen ankaruuteen liittyvää harkintaa. Kohdassa 38 todetun mukaisesti rikoksentekijän iällä ja henkilöön liittyvillä seikoilla voi olla merkitystä rangaistuslajin valinnassa silloinkin, kun tekijä on tehnyt rikoksen yli 18-vuotiaana. Korkein oikeus katsonee, että B:n nuorta ikää koskevan kohtuullistamisperusteen soveltamiseen johtaneilla seikoilla tulee olla merkittävä painoarvo myös rangaistuslajin valinnassa (KKO 2014:87, kohta 33 ja KKO 2014:55, kohta 26).

Tarkoituksenmukaisuusnäkökohdat tekevät perustelluksi tekijälle tuomittavan rangaistusseuraamuksen vaikutusten arvioinnin. Korkein oikeus lausunee johtopäätöksenään, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpano merkitsisi B:lle hänen nuoren ikänsäkin huomioon ottaen kohtuuttoman haitallista lopputulosta. B:n henkilökohtaiset olosuhteet huomioon ottaen rikoksen vakavuus ja vankeusrangaistuksen pituus eivät ole tässä tapauksessa esteenä rangaistuksen määräämiselle ehdollisena tuomiolauselmassa esitettävällä tavalla määräytyvine koeaikoineen. Sen lisäksi B tuomittaneen käräjäoikeuden määräämään valvontaan.

Korkein oikeus katsonee, että ehdollista vankeutta on kuitenkin yksinään pidettävä riittämättömänä rangaistuksena B:n rikoksesta. Asiassa esiin tulleiden seikkojen ja B:n lausuman perusteella B:n voidaan olettaa suoriutuvan yhdyskuntapalveluksesta, mihin hänen voidaan katsoa lausumansa perusteella myös suostuneen. Korkein oikeus pitänee oikeudenmukaisena oheisseuraamuksena 60 tunnin yhdyskuntapalvelurangaistusta.

Mietintö oli C:lle ja D:lle tuomittavan vankeusrangaistuksen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisussa lausutun mukainen.

Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmanaan seuraavan. B tuomitaan raiskauksesta 2 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen koeajoin, joka käsittää käräjäoikeuden päätöksen antamisesta 23.6.2015 alkaneen ja hovioikeuden tuomion johdosta 11.4.2016 päättyneen ajan, sekä Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä alkavan ja 30.9.2018 päättyvän ajan. B määrätään käräjäoikeuden määräämään valvontaan. Lisäksi B:lle tuomitaan yhdyskuntapalvelua 60 tuntia.

Muilta osin mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun tuomiolauselmassa lausutun mukainen.

Oikeusneuvos Pynnä: Erimielisyyteni koskee rangaistuksen mittaamista. Muilta osin olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista kohdista 13 ja 14 ilmenee, raiskausta ja törkeää raiskausta koskevat säännökset ovat soveltamisalaltaan laajoja. Myös rikosten rangaistusasteikot ovat enimmäisrangaistusten osalta osin päällekkäisiä. Rikosnimikkeen sisällä sen soveltamisalaan kuuluvat rikokset saattavat vaihdella merkittävästi laadultaan, tekotavaltaan ja moitittavuudeltaan, mitkä seikat tulevat otettavaksi huomioon rangaistusta määrättäessä. B:n, C:n ja D:n osalta rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat keskeiset seikat ilmenevät Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista.

Korkein oikeus on lukenut B:n syyksi rikoslain 20 luvun 1 §:n mukaisen raiskauksen. Katson, että perustelujen kohdissa 33 ja 34 teon vahingollisuudesta lausuttu huomioon ottaen B:n syyksi luetusta raiskauksesta tulee tuomita selvästi ankarampi rangaistus kuin raiskauksesta keskimäärin tuomitaan. Vaikka Korkein oikeus pitää tekoa törkeän raiskauksen asemesta raiskauksena, katson että siitä tulisi lähtökohtaisesti tuomita hovioikeuden lähtökohtanaan pitämää rangaistusta ankarampi 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus.

B:n osalta tulee huomioon ottaa perusteluissa mainitut kohtuullistamisperusteet. Näistä perusteista nuorella iällä on suurempi merkitys rangaistuksen alentamisessa kuin poikkeuksellisella julkisuudella. Katson, että oikeudenmukainen rangaistus B:lle on hovioikeuden tuomitsema 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistus.

C:n ja D:n kohdalla hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi syyksilukemisen osalta. Heidän on siten katsottava syyllistyneen rikoslain 20 luvun 2 §:n tarkoittamaan törkeään raiskaukseen. Edellä mainitut rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat seikat huomioon ottaen katson, että myös C:n ja D:n kohdalla lähtökohdaksi tulee ottaa 2 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistus.

C ja D ovat tekohetkellä olleet alle 18-vuotiaita. Heidän osaltaan rangaistus tulee määrätä soveltaen lievennettyä rangaistusasteikkoa. Lisäksi huomioon otettavaksi tulee poikkeuksellisesta julkisuudesta johtuva kohtuullistamisperuste. Katson, että C:lle ja D:lle tuomittava rangaistus törkeästä raiskauksesta on korotettava hovioikeuden tuomitsemasta 1 vuodesta 9 kuukaudesta 1 vuodeksi 11 kuukaudeksi vankeutta. Korkeimman oikeuden enemmistön toteamin tavoin katson, ettei asiassa ole painavia syitä vankeusrangaistuksen tuomitsemiseksi ehdottomana ja ettei hovioikeuden tuomiota ole perustetta muuttaa ehdollisen vankeuden tehostamiseksi tuomitun valvonnan osalta.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaan mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

Oikeusneuvos Poutiainen: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Käräjäoikeuden lautamies oli lapseen kohdistunutta seksuaalirikosta koskevan asian käsittelyn yhteydessä kertonut joutuneensa itse lapsena 40 vuotta aikaisemmin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein lautamiestä ei pidetty esteellisenä.

OK 13 luku 7 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Käräjäoikeuden päätös 12.11.2014 ja tuomio 3.12.2014 sekä Turun hovioikeuden päätös 2.2.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Hannele Satopää ja Mika Koivunen. Esittelijä Hanna-Kaisa Heinonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuden käsiteltäväksi. Toissijaisesti A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asian käsittely palautetaan hovioikeuteen ainakin vastaaja C:n valituksen osalta.

B vaati, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut käräjäoikeudessa B:lle rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä C:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pakottamisesta seksuaaliseen tekoon.

2. Asiassa toimitetun pääkäsittelyn ensimmäisen käsittelypäivän tauolla käräjäoikeuden kokoonpanoon kuulunut lautamies on kertonut muulle kokoonpanolle joutuneensa itse lapsena seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi ja ettei hän ollut kertonut tapahtuneesta tuolloin kenellekään. Asiaa ei ollut lautamiehen kertoman mukaan myöskään ilmoitettu poliisille eikä sitä ollut käsitelty oikeudessa.

3. Seuraavana päivänä ennen pääkäsittelyn jatkamista käräjäoikeuden puheenjohtaja on tiedustellut lautamieheltä mahdollisesta ennakkoasenteesta tai esteellisyydestä. Lautamiehen mukaan ennakkoasennetta ei ollut. Tapahtuneesta oli kulunut 40 vuotta, hän oli hakeutunut aikuisena terapiaan ja asia oli hänen osaltaan loppuun käsitelty. Tämän jälkeen oikeuden puheenjohtaja on kertonut ilmi käyneestä asianosaisille ja todennut, ettei esteellisyysperustetta hänen mukaansa ollut. Puheenjohtaja on viitannut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:ään ja kehottanut asianosaisia tekemään mahdollisen esteellisyysväitteen ennen käsittelyn jatkamista.

4. Asianosaiset ovat vastaaja B:tä lukuun ottamatta ilmoittaneet, ettei lautamies heidän mielestään ollut edellä kerrotun johdosta esteellinen käsittelemään asiaa. B sen sijaan on katsonut, että lautamies on esteellinen, koska hänellä saattaa olla ennakkokäsitys asiasta.

5. Käräjäoikeuden puheenjohtaja on hylännyt esteellisyyttä koskevan väitteen. Käräjäoikeus on katsonut, että joutuminen samankaltaisen rikoksen kohteeksi 40 vuotta aikaisemmin ei objektiivisesti arvioiden antanut perusteltua aihetta epäillä lautamiehen puolueettomuutta asiassa.

6. Esteellisyysväitteen ratkaisemisen jälkeen käräjäoikeus on tutkinut syytteen ja tuominnut B:n lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 5 kuukaudeksi 15 päiväksi vankeuteen ja C:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä sekä pakottamisesta seksuaaliseen tekoon 2 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen sekä molemmat maksamaan erinäisiä korvauksia.

7. B ja C ovat valittaneet hovioikeuteen ja B on vaatinut lautamiehen esteellisyyden vuoksi asian palauttamista käräjäoikeuteen. Hovioikeus on todennut, että käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys vakavasta rikoksesta, joka tyypillisesti vaikuttaa uhrin mieleen hyvin pitkään. Hovioikeus on katsonut, että vaikka lautamieheen kohdistuneesta rikoksesta on kulunut huomattavan pitkä aika, on mahdollista, että samankaltaisen asian käsittely herättää muistot omasta kokemuksesta ja siten vaikuttaa lautamiehen asenteeseen. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, ettei ulkopuolinen henkilö voinut tässä tapauksessa vakuuttua lautamiehen kyvystä käsitellä asiaa puolueettomasti. Hovioikeus on palauttanut asian kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi esteettömässä kokoonpanossa.

8. Asiassa on syyttäjän ja asianomistaja A:n valitusten johdosta kysymys ensisijaisesti siitä, onko lautamies ollut omien lapsuuden kokemustensa johdosta esteellinen käsittelemään ja ratkaisemaan lapseen kohdistunutta seksuaalirikosta koskevaa asiaa. Jos hänen katsotaan olleen esteellinen, on asiassa kysymys myös siitä, onko hovioikeuden ratkaisu palauttaa asia kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen ollut oikea, kun toinen vastaajista eli C on nimenomaisesti ilmoittanut, ettei hän pidä lautamiestä esteellisenä ja kun hän ei ole myöskään hakenut esteellisyysväitettä koskevaan päätökseen muutosta.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

9. Esteellisyysratkaisua käräjäoikeudessa tehtäessä voimassa olleen käräjäoikeuslain (581/1993) 10 §:n mukaan lautamiehen esteellisyydestä on voimassa, mitä tuomarin esteellisyydestä säädetään.

10. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan tuomari ei saa käsitellä asiaa, jos hän on tässä luvussa tarkoitetuin tavoin esteellinen.

11. Sanotun luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tuomari on esteellinen, jos hän on asianosaisena samanlaisessa asiassa ja tämän asian laatu tai käsiteltävänä olevan asian ratkaisun vaikutus tuomarin asiaan antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa. Pykälän 3 momentin mukaan tuomari on esteellinen myös, jos jokin muu tässä luvussa tarkoitettuun seikkaan rinnastettava seikka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin puolueettomuutta asiassa.

12. Viimeksi mainittua lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan tuomari saattaa olla esteellinen käsittelemään asiaa silloinkin, kun hän ei ole esteellinen minkään erityisen esteellisyysperusteen nojalla, mutta jokin muu seikka antaa aiheen epäillä hänen puolueettomuuttaan. Jotta epäily voisi olla perusteltu, esteellisyyden täytyy perustua seikkaan, joka voidaan jollain tavoin rinnastaa muihin säännöksiin sisältyviin esteellisyysperusteisiin. Tuomaria on pidettävä esteellisenä, jos hänen puolueettomuutensa voidaan katsoa objektiivisesti arvioiden vaarantuvan. Tuomari on toisin sanoen esteellinen, jos ulkopuolinen henkilö ei voi vakuuttua hänen puolueettomuudestaan toimia tuomarina asiassa. Esteellisyysharkintaan vaikuttaa muun muassa tuomarin suhde käsiteltävään asiaan, asianosaisiin tai asiassa muutoin esiintyviin henkilöihin. Lähtökohtana on, että tuomarin puolueettomuuden vaarantavan seikan tulee olla riittävästi yksilöitävissä ja objektiivisesti arvioiden hyväksyttävissä, jotta esteellisyysperuste olisi käsillä (HE 78/2000 vp s. 20). Asianosaisen oma käsitys tuomarin esteellisyydestä ei sen sijaan sellaisenaan ole ratkaiseva. Tuomari voi olla objektiivisesti arvioiden puolueeton, vaikka asianosainen pitää häntä esteellisenä (HE 78/2000 vp s. 47).

13. Kuten ratkaisussa KKO 2015:39 on todettu, oikeudenkäymiskaaren tuomarin esteellisyyttä koskevat säännökset on pyritty laatimaan niin, että ne täyttävät Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen ja sitä koskevien ihmisoikeustuomioistuimen linjausten edellyttämät vaatimukset tuomioistuimen riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta. Tuomioistuinten riippumattomuus on turvattu myös perustuslain 3 §:n 3 momentin sekä 21 §:n 1 momentin nojalla. Jälkimmäisen säännöksen on tarkoitus kattaa ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen vaatimukset sekä oikeussuojaelimen riippumattomuudesta että sen puolueettomuudesta suhteessa oikeusjutun osapuoliin (kohta 9). Tuomarin tulisi käsitellä ja ratkaista asia kaikista sivuvaikutteista vapaana (kohta 11).

14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä ei ole nyt esillä olevaan asiaan suoranaisesti rinnastettavissa olevaa ratkaisua, mutta ihmisoikeustuomioistuin on harkitessaan tuomarin taustan merkitystä mahdollisen esteellisyyden kannalta kiinnittänyt ratkaisuissaan asian samuuden ohella huomiota esimerkiksi siihen, kuinka pitkä aika tuomarin puolueettomuuden mahdollisesti vaarantaneesta tapahtumasta tai muusta hänen taustaansa liittyneestä seikasta on asiaa ratkaistaessa kulunut (ks. esimerkiksi Walston v. Norja, päätös 11.12.2001, Puolitaival ja Pirttiaho v. Suomi, tuomio 23.11.2004, kohta 48 ja Mežnarić v. Kroatia, tuomio 15.7.2005, kohta 34). Toisaalta ihmisoikeustuomioistuin on antanut merkitystä myös sille, mihin toimenpiteisiin tuomioistuin on ryhtynyt sen jälkeen, kun se on saanut tiedon mahdollisesta puolueettomuuden vaarantavasta seikasta, ja ovatko tuomioistuimen toimenpiteet riittävällä tavalla poistaneet kaiken objektiivisesti oikeutetun tai hyväksyttävän epäilyn tuomioistuimen puolueettomuudesta (ks. esimerkiksi Gregory v. Yhdistynyt Kuningaskunta, tuomio 25.2.1997, kohdat 45 – 48 ja Sander v. Yhdistynyt Kuningaskunta, tuomio 9.5.2000, kohdat 27 ja 28).

15. Korkein oikeus katsoo, että tuomarin persoonaan tai taustaan liittyvillä seikoilla ei yleensä ole merkitystä esteellisyyden kannalta, ellei niillä voida osoittaa olevan sellaista konkreettista yhteyttä käsiteltävään asiaan, joka antaa perustellun aiheen epäillä tuomarin kykyä suhtautua siihen puolueettomasti. Tällaisia seikkoja voivat olla esimerkiksi tuomarin erityinen elämäntilanne tai poikkeukselliset elämänkokemukset. Tuomarin elämänvaiheilla on yleensä sitä vähemmän merkitystä, mitä pidempi aika niistä on kulunut.

Korkeimman oikeuden arviointi lautamiehen esteellisyydestä

16. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole tullut ilmi mitään sellaista, minkä perusteella olisi pääteltävissä, että lautamies olisi ollut tehtävässään subjektiivisesti puolueellinen ja sen vuoksi esteellinen toimimaan lautamiehenä asiassa.

17. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 3 momentin esteellisyyden yleissäännöstä sovelletaan lain esitöistä ilmenevällä tavalla tilanteissa, joissa tuomarin puolueettomuuden voidaan objektiivisesti arvioiden katsoa vaarantuvan (HE 78/2000 vp s. 47). Nyt kysymys on siitä, antaako kerrottu 40 vuotta aikaisemmin seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutuminen perustellun syyn epäillä lautamiehen puolueettomuutta toimia tuomarina vastaavaa rikosta koskevassa asiassa ja voiko ulkopuolinen henkilö vakuuttua hänen kyvystään käsitellä asia puolueettomasti. Merkitystä on tällöin paitsi sillä, onko lautamies ollut puolueeton arvioimaan näyttöä syyksilukemisen osalta, myös sillä, voidaanko hänen puolueettomuutensa katsoa rangaistuksen mittaamista koskevassa harkinnassa vaarantuneen.

18. Niin esillä olevassa asiassa kuin myös lautamiehen kertomassa omassa lapsuuden kokemuksessa on ollut kysymys erittäin vakavista ja mahdollisesti merkittäviäkin psyykkisiä jälkiä jättäneistä teoista. Poikkeuksellisina pidettävät lapsuuden kokemukset saattavat johtaa samaistumiseen ja erityiseen myötätuntoon rikosasian asianomistajaa kohtaan sekä kielteisiin tunteisiin vastaajaa kohtaan. Näin ollen kysymys voisi tältä osin olla tilanteesta, joka olisi rinnastettavissa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin toisen virkkeen mukaiseen samanlaisen asian laadusta johtuvaan esteellisyysperusteeseen.

19. Lautamiehen mahdollista esteellisyyttä harkittaessa on toisaalta kuitenkin otettava huomioon hänen oma menettelynsä samoin kuin tuomioistuimen toimenpiteet sen jälkeen, kun lautamies on ottanut esille omat lapsuuden kokemuksensa. Korkein oikeus katsoo, että se, että lautamies on tuonut esille omat lapsuuden kokemuksensa, on ollut omiaan osoittamaan, etteivät kokemukset ole vaarantaneet hänen puolueettomuuttaan niin subjektiivisesti kuin objektiivisestikaan arvioiden. Kun käräjäoikeuden puheenjohtaja on lisäksi tuonut lautamiehen kertoman käsittelyn yhteydessä asianosaisten tietoon ja varannut heille mahdollisuuden esittää lausumansa lautamiehen taustan merkityksestä, on puheenjohtajankin menettely ollut omiaan poistamaan epäilyjä tuomioistuimen ja sen jäsenen esteellisyydestä.

20. Edellä kerrotun johdosta ja ottaen erityisesti huomioon, että lautamiehen kertomasta seksuaalisen hyväksikäytön kohteeksi joutumisesta on kulunut esillä olevaan oikeudenkäyntiin mennessä jo 40 vuotta, Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole myöskään objektiivisesti arvioiden ollut perusteltua aihetta epäillä hänen puolueettomuuttaan toimia lautamiehenä lapseen kohdistuneita seksuaalirikoksia koskevassa asiassa. Lautamies ei ole siten ollut esteellinen käsittelemään asiaa.

21. Asian näin päättyessä ei asiassa ole tarpeen lausua siitä, onko hovioikeuden ratkaisu palauttaa asia kokonaisuudessaan käräjäoikeuteen ollut oikea.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia palautetaan hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan viipymättä ottaa pääasia käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Ilkka Lahtinen.

Kysymys laskutyönä toteutetun rakennusurakan hinnan sovittelun edellytyksistä.

OikTL 36 §
KSL 4 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 21.9.2015, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 14.7.2016 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Terhi Anttila ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Marja-Leena Honkanen, Juha Nieminen ja Katja Rytkönen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella kohtuullistettava ja mikä merkitys tätä arvioitaessa on sillä, että asunto-osakeyhtiö oli kahta laskua lukuun ottamatta maksanut kaikki laskut niistä erikseen reklamoimatta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä A Oy:lle muilta osin sekä kysymys valitusluvan myöntämisestä C Oy:lle siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle 114 870,92 euroa korkoineen, että asunto-osakeyhtiön vastakanne ja kanne hylätään ja että A Oy vapautetaan kaikesta maksuvelvollisuudesta asunto-osakeyhtiölle.

C Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio C Oy:n osalta kumotaan ja Asunto Oy B:n kanne hylätään.

Asunto Oy B vastasi valituksiin ja vaati, että ne hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemuksiin

A Oy:lle ei myönnetä valituslupaa siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

C Oy:lle myönnetään valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko C Oy hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella velvollinen palauttamaan Asunto Oy B:lle sen maksamaa urakkahintaa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. A Oy urakoitsijana ja Asunto Oy B tilaajana olivat huhtikuussa 2012 tehneet asuintalon ja autotallin rakentamista koskevan urakkasopimuksen.

2. A Oy oli luovuttanut kohteen Asunto Oy B:lle 26.11.2013. Asunto Oy B oli ennen kohteen luovuttamista maksanut A Oy:lle urakkahintaa yhteensä 834 389,21 euroa. Lisäksi Asunto Oy B oli maksanut C Oy:lle 134 148,70 euroa.

3. Asunto Oy B oli kieltäytynyt maksamasta A Oy:n 7.12.2013 ja 29.12.2013 päivättyjä laskuja nrot 590 ja 596, määriltään 110 912,68 euroa ja 17 440 euroa, katsoen, että hankkeen kokonaiskustannukset olivat nousseet liian suuriksi. A Oy oli keskeyttänyt työt ja 15.4.2014 purkanut sopimuksen.

Asian käsittely käräjäoikeudessa

A Oy:n kanne

4. A Oy on vaatinut, että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan sille urakkahintasaatavaa edellä mainittujen laskujen 590 ja 596 mukaisesti yhteensä 128 352,68 euroa viivästyskorkoineen. Käräjäoikeus on kanteen enemmälti hyläten velvoittanut Asunto Oy B:n suorittamaan A Oy:lle 107 860,20 euroa viivästyskorkoineen.

Asunto Oy B:n vastakanne

5. Asunto Oy B on vaatinut ensisijaisesti, että urakkasopimuksen kokonaishinnaksi ja Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden enimmäismääräksi vahvistetaan 522 721,45 euroa ja että A Oy velvoitetaan palauttamaan Asunto Oy B:n suoritukset urakkahinnan ylittävältä osalta viivästyskorkoineen. Toissijaisesti Asunto Oy B on vaatinut, että urakkahinta ja Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus kohtuullistetaan 600 000 euroon ja että A Oy velvoitetaan palauttamaan Asunto Oy B:n maksamat maksut tämän määrän ylittävältä osalta. Lisäksi Asunto Oy B on esittänyt vahingonkorvausvaatimuksen, josta Korkeimmassa oikeudessa ei ole kysymys.

6. Käräjäoikeus on hylännyt Asunto Oy B:n urakkahintaan liittyvät vaatimukset.

Asunto Oy B:n kanne

7. Asunto Oy B on vaatinut, että A Oy ja C Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan tai palauttamaan sille sen C Oy:lle maksamat 134 148,70 euroa viivästyskorkoineen. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen.

Asian käsittely hovioikeudessa

Muutosvaatimukset hovioikeudessa

8. Asunto Oy B on valituksessaan vaatinut, että sen käräjäoikeudessa esittämät vaatimukset hyväksytään ja A Oy:n vaatimukset hylätään. A Oy ja C Oy ovat vastustaneet Asunto Oy B:n muutosvaatimuksia.

9. A Oy on vaatinut vastavalituksessaan, että sen kanne hyväksytään kaikilta osin. Asunto Oy B on vastustanut A Oy:n muutosvaatimusta.

Asunto Oy B:n valituksen ja vastauksen perusteet

10. Asunto Oy B on ensisijaisesti katsonut, että urakkasopimuksessa oli sovittu urakan kokonaishinnaksi 550 000 euroa. Se ei sen vuoksi ole velvollinen maksamaan A Oy:lle enempää kuin sovitun kokonaishinnan, ja sovitun hinnan ylittävät suoritukset on palautettava. A Oy on ainakin antanut urakan hinta-arvioksi 550 000 euroa. Osapuolet ovat sopineet, että heidän sopimussuhteeseensa sovelletaan kuluttajansuojalakia, eikä Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus kuluttajansuolain säännösten mukaan voi olla suurempi kuin hinta-arvion määrä lisättynä 15 prosentilla.

11. Asunto Oy B:n maksuvelvollisuudesta oli joka tapauksessa vähennettävä laskuihin 590 ja 596 sisältyvät kustannukset sellaisista töistä, joista A Oy:llä ei urakkasopimuksen mukaan ollut oikeutta veloittaa Asunto Oy B:tä. Samoin maksuvelvollisuudesta oli vähennettävä Asunto Oy B:n kolmansille maksamat, A Oy:n vastuulle urakkasopimuksen mukaan kuuluneet erät.

12. Toissijaisesti Asunto Oy B on katsonut, että sen maksuvelvollisuutta on kohtuullistettava siten, että maksuvelvollisuuden määrä on ensisijaisesti 550 000 euroa, toissijaisesti 632 500 euroa, kolmassijaisesti 732 000 euroa ja joka tapauksessa enintään sen jo A Oy:lle maksamat 834 389,21 euroa.

13. A Oy oli tahallisesti tai törkeästä huolimattomuudesta antanut virheellisen hinta-arvion ja laiminlyönyt ilmoittaa ajoissa hinta-arvion ylittymisestä. A Oy oli laskuttanut yleiseen tasoon nähden kohtuuttomia katteita sekä yleiskuluja ja veloitettujen työtuntien määrä ja rakentamiseen käytetty aika oli ollut kohtuuton. A Oy oli laiminlyönyt kilpailuttaa merkittävät hankinnat ja tilaajan edun valvominen oli muutenkin laiminlyöty. Rakennuskustannukset olivat kohtuuttomasti ylittäneet yleisen rakennuskustannustason, joka oli noin 732 000 euroa. A Oy oli veloittanut Asunto Oy B:ltä kustannuksia, jotka kuuluivat A Oy:n vastattaviksi, ja Asunto Oy B oli maksanut kolmansille A Oy:n vastuulle kuuluvia kustannuksia.

14. Asunto Oy B ei ollut laiminlyönyt reklamaatiota. Se oli tehnyt reklamaation urakkahinnan ylityksestä maaliskuussa 2013 saatuaan tietää, että kustannukset nousisivat 750 000 euroon. Se oli 16.12.2013 ilmoittanut kirjallisesti A Oy:n ja C Oy:n edustajille, ettei se maksa enää mitään urakkaan liittyviä laskuja, koska laskutus oli jo ylittänyt sovitun urakkahinnan.

15. Asunto Oy B ei ollut hyväksynyt urakkahinnan ylitystä, mutta sen oli ollut pakko maksaa laskuja, jotta kohde olisi valmistunut ajoissa. Reklamaatio oli voitu tehdä vasta, kun Asunto Oy B oli saanut tietää lopullisen urakkahinnan ja saanut urakkahintaa koskevat laskut sekä laskuja koskevat selvitykset.

16. A Oy:n ja C Oy:n tuli yhteisvastuullisesti palauttaa Asunto Oy B:n C Oy:lle maksamat, C Oy:n perusteettomasti laskuttamat erät. Asunto Oy B:llä oli ollut sopimus vain A Oy:n kanssa, ja C Oy oli ollut A Oy:n aliurakoitsija, eikä Asunto Oy B:llä ollut ollut C Oy:hyn kohdistuvaa maksuvelvollisuutta. Asunto Oy B oli maksanut C Oy:n laskut erehdyksessä, koska se oli ymmärtänyt laskujen olevan osa A Oy:n kanssa sovittua urakkahintaa. C Oy:n laskuihin sisältyi eriä, joita urakkasopimuksen mukaan ei saanut laskuttaa, ja työtuntien määrä oli kohtuuton.

A Oy:n vastauksen ja vastavalituksen perusteet

17. A Oy on vedonnut siihen, että Asunto Oy B ei ollut maaliskuussa 2013 eikä myöhemminkään ennen kohteen luovuttamista reklamoinut kustannusarvion ylittymisestä, vaan se oli maksanut kahta laskua lukuun ottamatta kaikki laskut niistä reklamoimatta tai varaumaa tekemättä.

18. Työ oli sovittu tehtäväksi laskutyönä ja sopimuksen perusteella Asunto Oy B on ollut velvollinen maksamaan kaikki rakennuskustannukset. Kuluttajansuojalain soveltumisesta sopimussuhteeseen ei ollut sovittu.

19. Perusteita suoritusvelvollisuuden kohtuullistamiselle ei ollut. Reklamaatiovelvollisuus koski myös kohtuullistamisvaatimusta.

20. A Oy ei ollut johtanut Asunto Oy B:tä harhaan todellisista rakennuskustannuksista eikä se ollut antanut eikä olisi edes voinut antaa sitovaa hinta-arviota, koska sisustussuunnitelmat olivat valmistuneet vasta keväällä 2013. Sopimukseen oli kirjattu Asunto Oy B:n tavoitehinta, mutta Asunto Oy B ei ollut pyrkinyt tähän tavoitehintaan eikä muuttanut suunnitelmia kustannuksia alentaakseen, vaikka se olisi ollut mahdollista. Toteutuneet rakennuskustannukset eivät olleet kohtuuttomia tai liiallisia suhteessa työn tulokseen ja laajuuteen. Vaatimus oli A Oy:n liikevaihtoon ja maksukykyyn nähden kohtuuton.

21. C Oy oli ollut suorassa sopimussuhteessa Asunto Oy B:hen, se oli suorittanut laskuttamansa työn ja veloitus oli ollut asianmukainen. A Oy ei ollut Asunto Oy B:hen nähden palautusvastuussa, vaikka C Oy:lle olisi maksettu liikaa. Jos C Oy ei olisi laskuttanut suoraan Asunto Oy B:tä vaan A Oy:tä, Asunto Oy B olisi ollut laskutyösopimuksen perusteella velvollinen suorittamaan A Oy:lle aliurakoitsijan laskutuksen määrän.

C Oy:n vastauksen perusteet

22. C Oy on katsonut, että sen ja Asunto Oy B:n välillä on ollut laskutyötä koskeva sopimussuhde. Asunto Oy B oli hyväksynyt sopimuksen syntymisen ja laskutetut työt, eikä se ollut reklamoinut laskuista tai työerittelyistä. Työtuntien määrä ei ollut kohtuuton.

Hovioikeuden tuomio

23. Hovioikeus on katsonut, että Asunto Oy B ei ollut tehnyt asiassa varsinaista reklamaatiota. Kun Asunto Oy B:n ilmoitukseen maaliskuussa 2013 ei ollut sisältynyt yksilöityä ilmoitusta siitä, että Asunto Oy B piti A Oy:n menettelyä sopimusrikkomuksena, ja kun Asunto Oy B oli jatkanut hanketta tyytymättömyydestään huolimatta, A Oy ei ollut voinut Asunto Oy B:n ilmoituksen perusteella varautua Asunto Oy B:n myöhemmin sopimusrikkomuksen perusteella esittämiin vaatimuksiin. Reklamaatio hinnan ylittymisestä tai yksittäisistä laskuista ei kuitenkaan ollut ollut tarpeen, koska A Oy oli tiennyt ylittäneensä sopimukseen merkityn hinnan.

24. Urakka oli sovittu tehtäväksi laskutyönä ja osapuolet olivat sopineet 550 000 euron hinta-arviosta. Osapuolten keskinäisen sopimuksen perusteella sopimukseen tuli sovellettavaksi kuluttajansuojalaki, vaikka Asunto Oy B ei ollutkaan kuluttaja. Koska hinta-arvio oli sopimuksen mukaan ollut vain urakoitsijaa sitomaton suuntaa-antava hinta-arvio, kuluttajansuojalain 9 luvun 23 §, jonka mukaan suorituksen hinta saa ylittää hinta-arvion enintään 15 prosentilla, ei tullut sovellettavaksi. Sopimuksen osaksi otettujen yleisten sopimusehtojen mukaan urakoitsijan oli kuitenkin viipymättä otettava yhteyttä tilaajaan, jos työn kuluessa havaitaan hinnan nousevan huomattavasti ennakoitua suuremmaksi.

25. A Oy:n laskutukseen sisältyi veloitusta työmaapalveluista, joista A Oy:llä ei urakkasopimuksen mukaan ollut oikeutta laskuttaa. Laskun nro 590 osalta määrä oli 6 963,78 euroa ja laskun nro 596 osalta 377,44 euroa. Asunto Oy B:n kolmansille maksamista kustannuksista A Oy:n kustannusvastuulle olivat kuuluneet rakennusaikainen sähkö ja lämmitys sekä vakuutukset.

26. Maksamattomissa laskuissa oli käytetty alinta sopimuksen mukaista yleiskuluprosenttia. Asunto Oy B ei ollut näyttänyt, että laskussa 590 työtuntimäärä tai maksetut palkat olisivat olleet liiallisia.

27. Sovitteluvaatimuksen osalta hovioikeus on katsonut, että A Oy:n ja C Oy:n edustajat X ja Y olivat hinta-arvion antamisen osalta menetelleet huolimattomasti. Hinta-arvion ylittyminen oli ollut havaittavissa jo ennen maaliskuuta 2013, ja A Oy oli laiminlyönyt ilmoittaa ylittymisestä Asunto Oy B:lle sopimusehtojen edellyttämällä tavalla viipymättä. A Oy ei ollut laiminlyönyt hankintojen kilpailuttamista.

28. Todisteena esitetyn rakennusosa-arvion mukaan rakennus olisi voitu rakentaa 732 000 eurolla, mutta rakennusosa-arviossa ei ollut huomioitu kaikkia rakennuksen yksilöllisiä ominaisuuksia, jotka olivat perustellusti nostaneet rakennuskustannukset esitettyä arviota korkeammiksi. Rakennuksen tämänhetkisellä käyvällä arvolla ei ollut merkitystä urakkahinnan kohtuullisuutta arvioitaessa.

29. Hovioikeus katsoi, että koska osapuolet olivat sopineet kuluttajansuojalain soveltamisesta, urakkahinnan sovitteluun oli sovellettava kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n 1 momenttia.

30. Asunto Oy B:n A Oy:lle, C Oy:lle ja kolmansille jo maksamat sekä A Oy:n vielä vaatimat määrät huomioon ottaen urakan kokonaiskustannukset olivat muodostuneet sopimukseen merkittyyn hinta-arvioon nähden kaksinkertaisiksi. Asunto Oy B oli ollut rakennuksen pääasiallisen käyttötarkoituksen perusteella verrattavissa kuluttajaan. X:llä ja Y:llä oli ammattitaitonsa, kokemuksensa ja koulutuksensa perusteella ollut edellytykset arvioida rakennuskustannusten määrää ja urakkatyyppien ja -ehtojen vaikutusta kustannusten kertymiseen sekä ymmärtää kustannusarvion laatimisen tärkeys.

31. Hinnasta sovittaessa oli käytetty A Oy:n tavanomaisia laskutusperusteita, mutta sovitut hinnat olivat kuitenkin johtaneet ennakoitua olennaisesti suurempaan maksuvelvollisuuteen. A Oy oli antanut hinta-arvion huolimattomasti ja harhaanjohtavasti eikä ollut sopimusehtojen mukaisesti ilmoittanut arvion ylittymisestä. Asunto Oy B:ltä oli veloitettu sekä A Oy:n että kolmansien taholta palveluista, jotka olivat kuuluneet A Oy:n maksettaviksi, ja laskuissa oli osaksi käytetty sovittua suurempia yleiskuluprosentteja.

32. Maksuvelvollisuuden sovittelua vastaan puhui se, että osapuolet olivat sopineet laskutyöurakasta, ja se, että Asunto Oy B:n edustajat olivat oikeustieteen ja kauppatieteen koulutusta saaneina voineet ymmärtää hinnan muodostumistavan. Valitsemalla laskutyöurakan ja jättämällä selvittämättä tarkemmin rakennushankkeen arvioidut kustannukset he olivat ottaneet riskin hinnan nousemisesta hinta-arviota korkeammaksi.

33. Asiaa kokonaisuutena harkittuaan hovioikeus on katsonut, että sopimuksen ehdot ovat johtaneet Asunto Oy B:n kannalta kohtuuttomuuteen ja että maksuvelvollisuutta oli soviteltava siten, että Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus urakasta on 900 000 euroa.

34. Hovioikeus on katsonut C Oy:n olleen A Oy:n aliurakoitsija. C Oy:n laskuttamat kustannukset olivat kuuluneet Asunto Oy B:n ja A Oy:n välisen urakan kokonaishintaan. Koska Asunto Oy B oli urakkasopimuksen perusteella maksanut laskuja sekä A Oy:lle että C Oy:lle, ne vastasivat yhteisvastuullisesti Asunto Oy B:n suoritusten palauttamisesta kohtuulliseksi katsotun maksuvelvollisuuden ylittävältä osalta.

35. Hovioikeus on muuttanut käräjäoikeuden tuomiota siten, että A Oy:n kanne on hylätty ja että A Oy ja C Oy on velvoitettu yhteisvastuullisesti palauttamaan Asunto Oy B:lle sen maksamaa urakkahintaa 68 537,91 euroa viivästyskorkoineen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

36. A Oy on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden tuomiota muutettavaksi siten, että Asunto Oy B:n vastakanne ja kanne hylätään ja että Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle A Oy:n kanteessaan velkomia saatavia 114 870,92 euroa viivästyskorkoineen. A Oy:n vaatima määrä perustuu laskujen 590 ja 596 määriin, joista on vähennetty hovioikeuden sopimukseen perustumattomaksi katsoma veloitus sekä hovioikeuden A Oy:n vastuulle kuuluviksi katsomat Asunto Oy B:n kolmansille maksamat erät. A Oy on katsonut, että asiassa ei ole perusteita maksuvelvollisuuden sovittelulle. Asunto Oy B on menettänyt oikeutensa vedota kohtuuttomuuteen, kun se ei ole reklamoinut hinta-arvion ylittymisestä ja on maksanut A Oy:n laskut varaumia tekemättä. A Oy:n suorituksen ja veloituksen välillä ei ole myöskään osoitettu olevan sovittelun edellyttämää epätasapainoa.

37. C Oy on valituksessaan vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan C Oy:n osalta ja Asunto Oy B:n kanne hylätään. Se on katsonut, että sen palautusvelvollisuus ei voi perustua sopimuksen sovitteluun, koska se ei ole osapuolena A Oy:n ja Asunto Oy B:n välisessä sopimuksessa. Palautusvelvollisuudelle ei ole muitakaan perusteita, koska C Oy:n laskutus on perustunut sen tekemään työhön, tarvikkeisiin, materiaaleihin ja kalustovuokriin. C Oy:n tekemistä töistä ei ole laadun tai hinnan osalta reklamoitu missään vaiheessa rakennustyön aikana eikä sen jälkeen ja laskut on maksettu varaumia tekemättä.

38. Asunto Oy B on vastustanut A Oy:n ja C Oy:n muutosvaatimuksia katsoen, että hovioikeuden tuomio on oikea ja että asiassa on ollut hovioikeuden esittämillä perusteilla edellytykset maksuvelvollisuuden sovittelulle ja C Oy:n palautusvelvollisuudelle.

39. Hovioikeus on tuomionsa perusteluissa ottanut kantaa Asunto Oy B:n väitteisiin siitä, että A Oy:n laskuihin nro 590 ja 596 on sisältynyt perusteetonta laskutusta ja että Asunto Oy B:n maksuvelvollisuudesta on vähennettävä Asunto Oy B:n kolmansille maksamien suoritusten määrät. Näitä hovioikeuden johtopäätöksiä ei ole Korkeimmassa oikeudessa riitautettu. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys vain siitä, tuleeko Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta hovioikeuden tuomiossa todettujen seikkojen perusteella kohtuullistaa. Jos vastaus kysymykseen on kieltävä, A Oy:n ja C Oy:n muutosvaatimukset on hyväksyttävä. Jos vastaus on myöntävä, on arvioitava, mikä on Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden kohtuullinen määrä. Jos kohtuullinen määrä on alempi kuin Asunto Oy B:n jo maksama määrä, on vielä arvioitava, vastaako palautettavan määrän suorittamisesta pelkästään A Oy vai vastaavatko A Oy ja C Oy siitä yhteisvastuullisesti.

Sovellettavat säännökset

40. Hovioikeus on sovitellut Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n nojalla. A Oy on valituksessaan katsonut, että mainittu säännös ei sovellu sen ja Asunto Oy B:n väliseen sopimussuhteeseen, vaan sovittelun edellytykset määräytyvät varallisuusoikeudellisista oikeustoimista annetun lain (jäljempänä oikeustoimilaki) 36 §:n nojalla.

41. Kuluttajansuojalaki koskee lain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan kulutushyödykkeiden tarjontaa, myyntiä ja muuta markkinointia elinkeinonharjoittajilta kuluttajille. Se ei siten soveltamisalasäännöksensä mukaan sovellu urakkasopimukseen, jonka molemmat osapuolet ovat yhtiöitä.

42. Hovioikeus, jonka tuomioon ei tältä osin ole myönnetty valituslupaa, on katsonut, että A Oy ja Asunto Oy B ovat sopineet, että niiden väliseen sopimukseen sovelletaan kuluttajansuojalain säännöksiä. Korkein oikeus katsoo, että kuluttajansuojalain säännökset, mukaan lukien sopimuksen sovittelua koskeva kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §, tulevat sen vuoksi osapuolten välillä sovellettaviksi osapuolten sopimusehdon nojalla.

43. Osapuolten sopimus kuluttajansuojalain soveltamisesta ei sulje pois mahdollisuutta sovitella sopimusehtoja oikeustoimilain 36 §:n nojalla. Siten urakkasopimuksen mukaista maksuvelvollisuutta voidaan sovitella, jos sovittelulle on joko kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:ssä tai oikeustoimilain 36 §:ssä säädetyt edellytykset.

44. Kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n mukaan sopimuksen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta, jos ehto on kuluttajan kannalta kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Sopimuksen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta. Kohtuuttomuutta arvioitaessa otetaan huomioon sopimuksen koko sisältö, osapuolten asema, sopimusta tehtäessä vallinneet olot ja, jollei saman luvun 2 §:stä muuta johdu, olojen muuttuminen sekä muut seikat. Luvun 2 §:ssä säädetyt rajoitukset eivät tule sovellettaviksi tässä asiassa.

45. Oikeustoimilain 36 §:n 1 momentin mukaan oikeustoimen ehtoa voidaan sovitella tai jättää se huomioon ottamatta, jos ehto on kohtuuton tai sen soveltaminen johtaisi kohtuuttomuuteen. Kohtuuttomuutta arvosteltaessa on otettava huomioon oikeustoimen koko sisältö, osapuolten asema, oikeustointa tehtäessä ja sen jälkeen vallinneet olosuhteet sekä muut seikat. Pykälän 3 momentin mukaan oikeustoimen ehtona pidetään myös vastikkeen määrää koskevaa sitoumusta.

Sovitteluvaatimuksen esittämisen ajankohdan merkitys

46. A Oy on katsonut, ettei Asunto Oy B voi vaatia maksuvelvollisuutensa sovittelua, koska se ei ole tehnyt reklamaatiota hinta-arvion ylittymisestä ja koska se on maksanut A Oy:n laskut kahta lukuun ottamatta varaumaa tekemättä. Asunto Oy B on saanut tietää hinta-arvion ylittymisestä jo keväällä 2013, mutta se on ensimmäisen kerran kieltäytynyt A Oy:n laskujen maksamisesta sen jälkeen, kun rakennuskohde oli luovutettu sille marraskuussa 2013. Sovittelua koskeva vaatimus oli esitetty vielä myöhemmin.

47. Asunto Oy B on esittänyt, että sen saatua tiedon kustannusarvion ylittymisestä keväällä 2013 rakennustyö on ollut jo niin pitkällä, että urakan keskeyttäminen tai laskujen maksamatta jättäminen ei ole enää tullut kysymykseen.

48. Kuluttajansuojalakiin tai oikeustoimilakiin ei sisälly säännöstä siitä, missä ajassa sovitteluvaatimus on esitettävä. Kuluttajansuojalain esitöissä todetaan, ettei lakiin ole käytännössä esiintyvien tapausten moninaisuuden takia otettu säännöstä sovitteluvaatimuksen esittämisen ajankohdasta (HE 8/1977 vp s. 40). Oikeustoimilain 36 §:n esitöiden mukaan sovittelun vaatimiselle ei ole asetettu määräaikaa, vaan on katsottu tarkoituksenmukaiseksi jättää vaatimuksen esittämisen ajankohdan merkitys tuomioistuimen harkittavaksi (HE 247/1981 vp s. 17).

49. Korkein oikeus toteaa, että sopimuksen sovittelun edellytysten arviointi on kokonaisharkintaa, jossa on punnittava vastakkain toisaalta sovittelun puolesta ja toisaalta sitä vastaan puhuvia seikkoja. Tässä harkinnassa merkitystä on myös sillä, millä tavalla sovittelua vaativa osapuoli on menetellyt sovittelun perusteeksi vetoamistaan seikoista tiedon saatuaan. Se, että sovittelua vaativa osapuoli on toiminnallaan tai passiivisuudellaan antanut toiselle osapuolelle aiheen luottaa siihen, että hän hyväksyy sopimusehdon itseään sitovaksi ja haluaa pysyä sopimuksessa, on yleensä sovittelua vastaan puhuva seikka. Sovittelua vaativan osapuolen menettelylle annettavaa merkitystä arvioitaessa on otettava huomioon muun muassa sovitteluvaatimuksen perusteet, osapuolten asema, sovittelua vaativan osapuolen menettelyn syyt sekä menettelyn vaikutukset toisen osapuolen toimintaan.

Asunto Oy B:n tieto sovitteluvaatimuksen perusteeksi esitetyistä seikoista

50. Asunto Oy B on vedonnut perusteena sopimuksen sovittelulle ensiksi siihen, että A Oy on toiminut huolimattomasti antaessaan virheellisen hinta-arvion ja että A Oy on laiminlyönyt ilmoittaa hinta-arvion ylittymisestä. Sopimukseen on merkitty hinta-arvioksi 550 000 euroa, kun todelliset rakentamiskustannukset ovat olleet tähän nähden kaksinkertaiset. Lisäksi osapuolten välisissä suoritusvelvollisuuksissa on ollut merkittävä epätasapaino, sillä kohde olisi hovioikeudessa esitetyn todistelun perusteella voitu rakentaa 732 000 eurolla ja sen markkina-arvo jää merkittävästi alle veloitettujen rakennuskustannusten. Kun otetaan huomioon vielä vastoin sopimusta Asunto Oy B:ltä laskutetut työmaapalvelut, Asunto Oy B:llä maksatetut keittiökalusteet ja muut Asunto Oy B:n kolmansille urakasta maksamat kustannukset sekä Asunto Oy B:n urakan loppuun saattamisesta maksamat kustannukset, sopimuksen ehdot ovat johtaneet kohtuuttomuuteen.

51. Hinta-arvion ylittyminen on hovioikeuden tuomiossa todetuin tavoin tullut Asunto Oy B:n tietoon ensimmäisen kerran maaliskuussa 2013, jolloin X on sähköpostiviestissään 11.3.2013 ilmoittanut Asunto Oy B:tä edustaneelle Z:lle, että rakennus ei valmistu ainakaan alle 750 000 eurolla. Tämän jälkeen Z on antanut projektin kustannusten arvioinnin ulkopuolisen rakennusalan asiantuntijan tehtäväksi. Sittemmin osapuolet ovat X:n ja Z:n hovioikeudessa kertoman mukaan arvioineet kokonaiskustannuksiksi ainakin 850 000 euroa. Tämän arvion ylittyminen on selvinnyt Asunto Oy B:lle viimeistään silloin, kun siltä on laskutettu määrän ylittäviä kustannuksia.

52. Korkein oikeus toteaa, että ennen kuin Asunto Oy B on kieltäytynyt A Oy:n kahden viimeisen laskun maksamisesta, se on maksanut A Oy:lle yhteensä noin 834 000 euroa ja C Oy:lle noin 134 000 euroa. Sen lisäksi se on maksanut joitakin rakennuskustannuksia suoraan kolmansille. Asunto Oy B:n on täytynyt edellä mainittuja kustannuksia koskevat laskut saadessaan tietää, että kokonaiskustannukset muodostuvat vielä suuremmiksi, koska rakentaminen on tuossa vaiheessa ollut kesken.

53. Asunto Oy B:n velvollisuuksiin tilaajana on kuulunut sille osoitettujen laskujen tarkastaminen ja niiden mahdollisesta epäselvyydestä tai virheellisyydestä reklamoiminen ennen laskujen maksamista. Asunto Oy B on jo maaliskuussa 2013 kääntynyt rakennusalan asiantuntijan puoleen rakennuskustannusten selvittämiseksi. Asunto Oy B:n puolesta asiassa toimineella Z:lla on oikeustieteellisen koulutuksensa perusteella ollut edellytykset arvioida Asunto Oy B:n oikeudellista asemaa.

54. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Asunto Oy B on viimeistään syksyllä 2013 saanut hankkeen kokonaiskustannuksista riittävän tiedon arvioidakseen kustannusarvion ylittymisen ja sitä koskeneen tiedonantovelvollisuuden laiminlyönnin merkitystä sekä laskutettujen kustannusten sopimuksenmukaisuutta ja kohtuullisuutta.

Asunto Oy B:n menettely

55. Hovioikeuden tuomiossa todetun mukaisesti Asunto Oy B:tä edustanut Z on saatuaan tiedon kustannusarvion ylittymisestä ilmoittanut 14.3.2013 A Oy:lle, että Asunto Oy B oli antanut kustannukset ulkopuolisen asiantuntijan selvitettäviksi. Z ei ollut kuitenkaan ilmoittanut, että Asunto Oy B pitäisi kustannusarvion ylittymistä A Oy:n sopimusrikkomuksena. Z on 17.3.2013 ilmoittanut, että rakennushanketta oli päätetty jatkaa.

56. Asiassa on riidatonta, että Asunto Oy B on kahta joulukuussa 2013 päivättyä laskua lukuun ottamatta maksanut kaikki A Oy:n laskut niistä erikseen reklamoimatta. Se on siten jatkanut hanketta ja laskujen maksamista vielä sen jälkeen, kun A Oy:n ja C Oy:n siltä veloittamat kustannukset ovat nousseet noin miljoonaan euroon.

57. Korkein oikeus katsoo, että kun Asunto Oy B on kustannusarvion ylittymisestä tiedon saatuaankin jatkanut rakennushanketta ja maksanut sille osoitetut laskut kyseenalaistamatta maksuvelvollisuuttaan, A Oy on voinut perustellusti luottaa siihen, että se tulee saamaan Asunto Oy B:ltä urakkasopimuksessa sovittujen maksuperusteiden mukaisen vastikkeen rakennustyöstään ja sille rakentamisesta aiheutuneista kustannuksista.

Sovittelun edellytysten arviointi

58. Asunto Oy B:n menettelyä arvioitaessa on otettava huomioon se, että huolimattomasti annettu virheellinen hinta-arvio ja hinta-arvion ylittymistä koskevan tiedonannon laiminlyönti ovat sellaisia seikkoja, joihin Asunto Oy B olisi voinut vedota urakoitsijan virheinä. Virheisiin perustuvien vaatimusten esittäminen olisi yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden ja sopimussuhteeseen osapuolten välisen sopimuksen perusteella sovellettavien kuluttajansuojalain säännösten mukaan edellyttänyt virheistä ilmoittamista kohtuullisessa ajassa niiden havaitsemisesta. Sopimuksen osaksi otettujen yleisten sopimusehtojen kohdan 12.4 mukaan virheilmoitus on tullut tehdä kohtuullisen ajan, normaalisti 14 vuorokauden, kuluessa siitä, kun tilaaja on havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt havaita se. Reklamaatiovelvollisuuden merkitystä ja sen urakoitsijalle tarjoamaa suojaa olisi omiaan heikentämään se, jos urakoitsijan virheiden perusteella soviteltaisiin tilaajan maksuvelvollisuutta silloin, kun tilaaja on laiminlyönyt reklamaation.

59. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus katsoo, ettei pelkästään se seikka, että A Oy on tiennyt sopimukseen merkityn hinta-arvion ylittymisestä, ole tehnyt reklamaatiosta tarpeetonta. Reklamaation tarkoituksena on muun muassa, että sopimusta rikkonut osapuoli voi varautua toisen osapuolen esittämiin vaatimuksiin ja pyrkiä erimielisyyden ratkaisemiseen neuvottelemalla. Näiden tavoitteiden toteutuminen edellyttää sitä, että loukattu osapuoli ilmoittaa vastapuolelleen sopimusrikkomuksesta. Reklamaatio on pääsääntöisesti tarpeen myös silloin, kun sopijapuoli olisi voinut itsekin havaita laiminlyöneensä sopimusvelvoitteitaan.

60. Asunto Oy B on esittänyt perusteena menettelylleen, että rakennushanke on ollut niin pitkällä, ettei urakan keskeyttäminen tai laskujen maksamatta jättäminen tullut enää kysymykseen. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, ettei se, että urakan keskeyttäminen ei ole ollut tarkoituksenmukaista, ole estänyt riitauttamasta maksuvelvollisuutta jo rakentamisen aikana. Sitä, että tilaaja lykkää erimielisyyksistä ilmoittamista, jotta urakoitsija jatkaisi sopimuksen täyttämistä, ei voida pitää hyväksyttävänä menettelynä. Maksuvelvollisuutta koskevien erimielisyyksien ilmoittaminen viipymättä on urakoitsijan kannalta tärkeää, koska urakoitsijalle aiheutuu kustannuksia rakennustöistä ja hankinnoista niin pitkään kuin sopimuksen täyttämistä jatketaan.

61. Urakkasopimuksen mukaan Asunto Oy B:n maksuvelvollisuus on määräytynyt tehtyjen työtuntien määrän ja hankintojen kustannusten perusteella. A Oy on vedonnut siihen, että Asunto Oy B on kustannusarvion ylittymisestä tiedon saatuaankin käyttänyt päätösvaltaansa rakennuskustannuksiin vaikuttavalla tavalla. Mikäli Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta soviteltaisiin, jäisivät myös näistä Asunto Oy B:n päätöksistä aiheutuneet kustannukset osittain A Oy:n kannettaviksi. Jos Asunto Oy B sitä vastoin olisi ilmoittanut hinta-arvion ylittämisestä heti tultuaan siitä tietoiseksi, A Oy olisi voinut omalta osaltaan varautua tilanteeseen ja esimerkiksi neuvotella Asunto Oy B:n kanssa vaihtoehdoista, joilla vielä jäljellä olleiden rakennustöiden kustannuksissa voidaan mahdollisesti saavuttaa säästöä. Asunto Oy B on kuitenkin antanut A Oy:n olla aina rakennuskohteen luovuttamiseen asti siinä käsityksessä, että Asunto Oy B hyväksyy sopimuksenmukaisen maksuvelvollisuutensa. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa maksuvelvollisuuden sovittelu olisi A Oy:n kannalta kohtuutonta.

62. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että edellytyksiä Asunto Oy B:n maksuvelvollisuuden sovittelulle kuluttajansuojalain 4 luvun 1 §:n tai oikeustoimilain 36 §:n nojalla ei ole.

C Oy:n palautusvelvollisuus

63. Hovioikeuden tuomion mukainen C Oy:n palautusvelvollisuus on perustunut siihen, että hovioikeus on sovitellut Asunto Oy B:n maksuvelvollisuutta. Kun Korkein oikeus on edellä katsonut, että edellytyksiä sovittelulle ei ole, eikä Asunto Oy B ole Korkeimmassa oikeudessa esittänyt muita perusteita palautusvelvollisuudelle, Asunto Oy B:n C Oy:hyn kohdistamat vaatimukset on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

Asunto Oy B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle 114 870,92 euroa 9,5 prosentin viivästyskorkoineen 103 948,90 eurolle 17.12.2013 lukien ja 10 922,02 eurolle 3.1.2014 lukien.

Asunto Oy B:n kanne ja vastakanne hylätään. A Oy ja C Oy vapautetaan velvollisuudesta palauttaa urakkahintaa Asunto Oy B:lle.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

Velkojan samaa saatavaa koskevasta hakemuksesta oli ensin ulosmitattu velallisen palkkaa ja sen jälkeen hänen saamansa veronpalautus. Käräjäoikeus oli palkan ulosmittausta koskeneen ulosottovalituksen johdosta antamassaan päätöksessä kumonnut palkan ulosmittauksen, koska ulosottoperusteena ollut saatava oli vanhentunut. Käräjäoikeuden lainvoimainen päätös sitoi veronpalautuksen ulosmittaamista koskevassa asiassa.

UK 3 luku 31 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan ulosottoviraston päätös 2.11.2013

Länsi-Uudenmaan ulosottovirasto oli ulosmitannut A:n veronpalautuksen koskien muun muassa Lindorff Oy:n ulosottoasioita asianumerot: 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788.

Ulosottovalitus Espoon käräjäoikeudessa 27.11.2013

A vaati, että ulosmittaus kumotaan edellä mainittujen asioiden osalta. Kysymyksessä olevat saatavat olivat vanhentuneet ennen ulosmittausta. Tämä oli todettu Espoon käräjäoikeuden ulosottovalitusasiassa antamalla päätöksellä 22.11.2013, ja ulosottoperusteet olivat siten lakanneet. Ulosottomiehen olisi tullut ratkaista vanhentumiskysymykset itseoikaisuna käräjäoikeuden päätöksen mukaisesti. Vanhentumiskysymystä ei aikaisemman 22.11.2013 annetun ratkaisun oikeusvoimavaikutuksesta johtuen voitu tutkia uudelleen.

Ulosottomiehen lausunto

Ulosottomies lausui, että Espoon käräjäoikeus oli 22.11.2013 antamassaan ratkaisussa todennut, että aikaisempien päätösten oikeusvoima rajoittui vain siinä ratkaisussa kysymyksessä olevaan ulosmittaukseen. Velat eivät olleet vanhentuneita.

Velkojan lausuma

Lindorff Oy lausui, että vanhentumiskysymys oli ratkaistava uudelleen, koska aikaisempien päätösten oikeusvoimavaikutus ei ulottunut nyt kysymyksessä olevaan ulosmittaukseen. Velat eivät olleet vanhentuneita.

Käräjäoikeuden päätös 25.2.2015

Käräjäoikeus katsoi, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ollut sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa oli kysymys eri saatavasta ja eri velkojasta (KKO 2003:132 ja KKO 2004:93). Tilanteessa, jossa velkoja oli uudelleen hakenut saman saatavansa perimiseksi samojen velallisen tilillä olleiden varojen ulosmittausta, kysymys oli kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Samaa kysymystä koskevalla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä (KKO 2007:40).

Tässä ulosmittausasiassa oli Lindorff Oy:n osalta ollut kysymys samasta velkojasta ja samoista saatavista kuin aikaisemmassa päätöksessä. Ulosmittausten kohteena oli kuitenkin eri omaisuus, joten kysymys ei ollut kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Ainoastaan aikaisemman tuomion lopputuloksella, ei siinä esitetyillä kannanotoilla oikeustosiseikoista, voi olla oikeusvoimavaikutus. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että aikaisemmalla lainvoimaisella ratkaisulla ja siinä esitetyillä velan vanhentumista koskevilla kannanotoilla ei ollut sitovaa vaikutusta tätä ulosottovalitusta käsiteltäessä. Aikaisempi lainvoimainen ratkaisu ei siten estänyt tutkimasta kysymystä siitä, olivatko velat vanhentuneet ja tuliko veronpalautusta koskeva ulosmittaus sen vuoksi kumota.

Päätöksessään mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi, etteivät saatavat olleet vanhentuneet.

Käräjäoikeus hylkäsi valituksen Lindorff Oy:n saatavien osalta ja ulosmittaus jäi pysyväksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Norrkniivilä.

Helsingin hovioikeuden päätös 31.12.2015

A valitti hovioikeuteen ja toisti ulosottovalituksessa lausumansa. A katsoi lisäksi, että käräjäoikeus oli menetellyt virheellisesti ryhtyessään oma-aloitteisesti hankkimaan näyttöä asiassa vaatimalla ulosottomieheltä selvitystä Lindorff Oy:n velkojen vanhentumisen katkaisemisesta. Lindorff Oy vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että oikeuskäytännössä oli katsottu, että ulosottoasioissa annettujen ratkaisujen sitovuus myöhemmissä menettelyissä voi määräytyä eri tavoin riippuen siitä, minkälaisesta ratkaisusta kulloinkin oli kysymys. Käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevissä ratkaisuissa KKO 2003:132 ja KKO 2004:93 Korkein oikeus oli katsonut, että ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuutta uudessa ulosmittausasiassa ei ollut perusteltua arvioida samalla tavoin kuin aikaisemman ratkaisun sitovuutta esimerkiksi riita-asiassa. Korkein oikeus oli käräjäoikeuden viittaamassa ratkaisussa 2007:40 todennut, että edellä mainituista ennakkoratkaisuista ilmeni, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ollut sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa oli kysymys eri saatavasta tai eri velkojasta. Edelleen ratkaisussaan 2007:40 Korkein oikeus oli todennut, että kun sama velkoja oli hakenut saman saatavansa perimiseksi samojen velallisen tilillä olleiden varojen ulosmittausta, kysymys oli kaikilta osin saman hakemuksen uudistamisesta. Myöskään ulosmittaukseen vaikuttavissa olosuhteissa ei ollut edellisen ulosottohakemuksen hylkäämisen jälkeen väitetty tapahtuneen muutoksia. Samoin kysymys varojen oikeasta omistajatahosta oli pysynyt ennallaan. Korkein oikeus oli katsonut, että kun sama kysymys oli siten jo aikaisemmin käräjäoikeuden lainvoimaisella päätöksellä ratkaistu, oli tällaisessa tapauksessa perusteltua katsoa, että sanotulla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä.

Käsillä olevassa asiassa Lindorff Oy:n kaikkien saatavien osalta oli ollut vireillä useita ulosottohakemuksia, joiden vireilläolo oli päättynyt käräjäoikeuden päätöksestä ilmenevillä tavoilla. Ulosottopäätöksessä, jonka osalta käräjäoikeus oli 22.11.2013 katsonut saatavien olleen vanhentuneita, oli siten ollut kyse eri ulosottoasiasta kuin käräjäoikeuden 25.2.2015 tekemässä päätöksessä, vaikka ulosottoperuste eli Lindorff Oy:n saatavat olivat pysyneet samoina. Ottaen huomioon edellä todettu Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisu

KKO 2007:40 asiassa oli siten arvioitava erityisesti sitä, oliko kysymyksessä ollut kaikilta osin samojen ulosottohakemusten uudistamisesta kuin ne, joiden osalta käräjäoikeus oli 22.11.2013 katsonut, että saatavat olivat olleet vanhentuneet.

Kysymys oli kaikkien nyt käsiteltävänä olevien saatavien osalta samoista saatavista kuin käräjäoikeuden päätöksessä 22.11.2013. Kysymys oli saatavista, joita oli säännöllisin väliajoin haettu ulosottoteitse A:lta. Velkoja ja velallinen olivat kaikilta osin pysyneet samoina. Ulosottopäätöksissä 2.11.2013 ja 6.6.2013 ulosoton kohteena olivat kuitenkin olleet eri varat siten, että ensin mainittu oli koskenut A:n veronpalautusta ja jälkimmäinen oli koskenut A:n palkan ulosmittausta. Hovioikeus katsoi kuten käräjäoikeus, ettei kysymys siten ollut ollut saman ulosottohakemuksen uudistamisesta.

Syytä käräjäoikeuden päätöksen muuttamiseen tältä osin ei siten ollut.

Hovioikeus hylkäsi valituksen. Hovioikeus totesi vielä, että käräjäoikeus ei ollut menetellyt asiassa virheellisesti pyytäessään lisäselvitystä ulosottomieheltä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jarmo Kilpelä, Taina Tuohino ja Päivi Saukonoja. Esittelijä Jukka Loiva.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös ja 2.11.2013 ulosmittausta koskeva päätös nro 47081713 kumotaan Lindorff Oy:n saatavien osalta (ulosottonumerot 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788).

Lindorff Oy vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Länsi-Uudenmaan ulosottovirasto on päätöksellään 6.6.2013 ulosmitannut Lindorff Oy:n saatavista (ulosottoasiat numerot 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788) A:n palkkaa. Näitä Lindorff Oy:n saatavia koskevien ulosottoasioiden edelleen vireillä ollessa ulosottovirasto on päätöksellään 2.11.2013 ulosmitannut myös A:n saaman veronpalautuksen Lindorff Oy:n edellä mainittujen saatavien perimiseksi.

2. Espoon käräjäoikeus on 12.6.2013 vireille tulleessa A:n palkan ulosmittauspäätöstä koskeneessa ulosottovalitusasiassa antamassaan lainvoimaisessa päätöksessä 22.11.2013 katsonut, että ulosoton hakijan Lindorff Oy:n edellä mainittujen ulosottoasioiden mukaiset saatavat olivat vanhentuneet. Sen vuoksi ulosmittaus on tältä osin kumottu.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, sitooko käräjäoikeuden aikaisempi lainvoimainen päätös myös veronpalautuksen ulosmittaamista koskevassa asiassa.

Korkeimman oikeuden arviointi

4. Ratkaisussaan KKO 2004:93 Korkein oikeus on katsonut, että ulosmittausasiassa annetun ratkaisun sitovuutta uudessa ulosmittausasiassa ei ole perusteltua arvioida samalla tavoin kuin aikaisemman ratkaisun sitovuutta esimerkiksi riita-asiassa. Ratkaisun KKO 2007:40 mukaan ulosottoasioissa annettujen ratkaisujen sitovuus myöhemmissä menettelyissä voi määräytyä eri tavoin riippuen siitä, minkälaisesta ratkaisusta kulloinkin on kysymys. Ratkaisussa on edelleen todettu aiemmista Korkeimman oikeuden ratkaisuista (KKO 2003:132 ja 2004:93) ilmenevän, että ulosmittausasiassa annetulla ratkaisulla ei ole sitovaa vaikutusta ainakaan silloin, jos uudessa ulosmittausasiassa on kysymys eri saatavasta tai eri velkojasta. Kuitenkin silloin, kun velkoja hakee saman saatavansa perimiseksi velallisen samojen varojen ulosmittausta, kysymys on saman hakemuksen uudistamisesta. Korkeimman oikeuden mukaan tällaisessa tilanteessa oli perusteltua katsoa, että aikaisemmalla lainvoimaisella ratkaisulla oli sitova vaikutus myös saman sisältöistä uutta ulosottohakemusta käsiteltäessä.

5. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa A:n saaman veronpalautuksen ulosmittaus on perustunut samoihin Lindorff Oy:n saataviin perustuneisiin ulosottohakemuksiin kuin aiempi A:n palkan ulosmittaus, joka on sittemmin käräjäoikeuden lainvoimaisella päätöksellä 22.11.2013 kumottu sillä perusteella, että ulosottohakemuksen perusteena olleet Lindorff Oy:n saatavat olivat vanhentuneet. Nyt ratkaistavana oleva asia poikkeaa siten edellä mainituissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa arvioitavina olleista tilanteista siinä, että nyt ulosottovalituksen kohteena oleva ulosmittauspäätös on annettu samoissa ulosottoasioissa kuin käräjäoikeuden aikaisempi päätös.

6. Tällaisen tilanteen osalta ulosottokaaren 3 luvun 31 §:n 2 momentissa säädetään, että ulosottomiehen päätös on voimassa siinä ulosottoasiassa, jossa se on annettu. Säännös vastaa aikaisempaa ulosottolain 3 luvun 31 §:n 2 momentin (679/2003) säännöstä. Sen säätämiseen johtaneiden esitöiden (HE 216/2001 vp s. 121) mukaan säännöksestä seuraa, etteivät ulosottoasiassa annetun päätöksen oikeusvaikutukset heijastu kyseisen ulosottoasian ulkopuolelle. Ulosottomiehen ulosottoasiassa tekemä lopullinen asiaratkaisu saa kuitenkin eräänlaisen ulosottoasian sisäisen oikeusvoimavaikutuksen. Päätös sitoo myös ulosottomiestä itseään ja tuo sitä kautta tietynlaista oikeusvarmuutta ja edistää asianosaisten luottamuksensuojaa. Edelleen esitöissä todetaan, että ulosottomies voi korjata aikaisempaa samassa ulosottoasiassa antamaansa päätöstä asiavirheen itseoikaisulla 9 luvun (nykyään ulosottokaaren 10 luvun) mukaisesti, mutta olisi muussa tapauksessa itsekin velvollinen noudattamaan kerran tekemäänsä päätöstä ja asettamaan sen perusteeksi myöhemmille toimilleen siinä asiassa.

7. Korkein oikeus toteaa, että ulosottomiehen ratkaisun sitovuutta toisessa ulosottoasiassa on arvioitava kohdassa 4 mainituissa Korkeimman oikeuden ratkaisuissa todettujen näkökohtien pohjalta. Ulosottomiehen päätöksen sitovuus saman ulosottoasian sisäisesti määräytyy sen sijaan ulosottokaaren 3 luvun 31 §:n 2 momentin mukaisesti. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että jos ulosottomiehen päätökseen haetaan muutosta, myös muutoksenhakutuomioistuimen antamalla päätöksellä on samanlainen ulosottoasian sisäinen sitovuus kuin ulosottomiehen päätöksellä.

Johtopäätös tässä asiassa

8. Koska Espoon käräjäoikeus on nyt kysymyksessä olevia ulosottoasioita koskeneessa lainvoimaisessa päätöksessään 22.11.2013 katsonut, että ulosottoperusteena olevat Lindorff Oy:n saatavat olivat vanhentuneet, tuo ratkaisu sitoo tässä asiassa eikä vanhentumiskysymystä olisi tullut tutkia uudestaan. Sen vuoksi ulosmittauspäätökset ja alempien oikeuksien ratkaisut on kumottava.

9. Asian näin päättyessä asiassa ei ole tarvetta lausua A:n väitteestä, jonka mukaan käräjäoikeus olisi menetellyt virheellisesti vaatiessaan omasta aloitteestaan ulosottomieheltä selvitystä Lindorff Oy:n velkojen vanhentumisen katkaisemisesta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset sekä ulosmittaus ulosottoasioiden numerojen 1047845832, 1154426830, 1151625935, 1307821936, 1302020716 ja 1323820788 osalta kumotaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Päivi Hirvelä, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Petteri Mikkola.

A oli ollut pidätettynä neljän vuorokauden ajan ja myöhemmin suorittanut hänelle tuomittua vankeusrangaistusta 57 vuorokauden ajan. Syyte oli sittemmin hylätty. Hovioikeus velvoitti valtion maksamaan A:lle korvausta vapaudenmenetysten aiheuttamasta kärsimyksestä yhteensä 24 400 euroa. Korvauksen määrää harkitessaan hovioikeus otti huomioon muun muassa vapaudenmenetyksen saaman poikkeuksellisen julkisuuden.

Tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeuden tuomitsemaa korvausta ollut aihetta korottaa. Vrt. KKO:1991:128 KKO:1992:90

L syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta 4 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli tuomittu hovioikeuden 28.5.2009 antamalla tuomiolla törkeästä sisäpiirintiedon väärinkäytöstä ynnä muusta yhteiseen yhden vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen. A oli asian esitutkinnan yhteydessä ollut pidätettynä 22. – 25.11.2005, ja hän oli 8.4.2010 ryhtynyt suorittamaan tuomittua vankeusrangaistusta sen jälkeen, kun Korkein oikeus ei päätöksellään 10.3.2010 ollut myöntänyt hänelle valituslupaa. A oli suorittanut vankeusrangaistusta 3.6.2010 saakka, jolloin Korkein oikeus oli ylimääräistä muutoksenhakua koskeneen hakemuksen johdosta keskeyttänyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon. Korkeimman oikeuden poistettua päätöksellään hovioikeuden tuomion ja palautettua asian uudelleen hovioikeuden käsiteltäväksi hovioikeus oli pysyväksi jääneellä tuomiollaan 21.12.2012 hylännyt syytteet.

A oli vaatinut Valtiokonttorilta syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla korvausta kärsimyksestä sillä perusteella, että hän oli ollut aiheettomasti vapautensa menettäneenä yhteensä 61 vuorokautta. Valtiokonttori oli päätöksellään 3.3.2014 korvannut kärsimyksestä A:lle 15 250 euroa korkoineen.

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vapaudenmenetysaikaa vastaavana korvauksena

1. pidätysaikaa 22. – 25.11.2005 vastaavalta neljältä vuorokaudelta 1 150 euroa vuorokaudelta ja

2. vankeusaikaa 8.4. – 3.6.2010 vastaavalta 57 vuorokaudelta 1 750 euroa vuorokaudelta

eli yhteensä 102 925 euroa, vähennettynä jo suoritetulla määrällä, korkoineen.

Ratkaisuihin KKO 1991:128 ja 1992:90 viitaten A vaati, että korvausmäärää oli erityisesti korotettava, koska hänen vapaudenmenetystään oli käsitelty tiedotusvälineissä eri yhteyksissä ja erityisesti sen 10 kuukauden aikana, jona A oli joutunut odottamaan vankeusrangaistuksen suorittamisen aloittamista. Korvausta korottavana tekijänä oli lisäksi otettava huomioon hänen tulonmenetyksensä ja työllistymisen vaikeutuminen sekä se, että hän oli suuren julkisuuden vallitessa joutunut syyttömänä suorittamaan vankeusrangaistusta. A oli joutunut kantamaan huolta vastaisista ammattinsa harjoittamisen mahdollisuuksista ja läheisistään. Korvausta tuli A:n mukaan korottaa myös siksi, että A ei ollut myötävaikuttanut rangaistuksen, kärsimyksen tai negatiivisen julkisuuden määrään, kun taas syyttäjät olivat rikkoneet objektiviteettivelvoitettaan, ja myös hovioikeuden jäsenen esteellisyys oli otettava huomioon korvausta korottavana seikkana.

Valtio kiisti kanteen ja totesi, että oikeuskäytännössä vakiintunut keskimääräinen päiväkorvaus oli noin 100 euroa. Valtio katsoi, että tapauksen julkisuus oli aiheutunut jo ennen vankeusrangaistuksen suorittamista eikä se ollut vapaudenmenetyksen aiheuttamaa. A:n vankilassaoloa ei rangaistuksen suorittamisen aikana ollut käsitelty julkisuudessa, ja vapautumisensa jälkeen A oli itse antanut haastatteluja vankila-ajaltaan ja siten ylläpitänyt julkisuutta. A:n huoli vapaudenmenetyksen vaikutuksista hänen ammattinsa harjoittamiseen ja läheisiinsä oli tullut vasta pitkään kestäneen rikosprosessin myötä eikä asian alkuvaiheissa kuten ratkaisujen KKO 1991:128 ja 1992:90 kohteena olleissa tapauksissa. Valtion mukaan vankeusrangaistusaika verrattuna tutkintavankeus- ja pidätysaikaan ei ollut korvausta korottava seikka. A oli saanut suorittaa pääosan vankeusajastaan avovankilassa ja suorittaa päivisin erivapaudella opiskelua vankilan ulkopuolella. Valtio katsoi lisäksi, ettei sen edustajien väitetty väärä tai virheellinen toiminta taikka täytäntöönpanon alkaminen 10 kuukauden kuluttua ollut korvauksen korotusperuste. Valtion käsityksen mukaan A:n ilmoittamat tuloihin ja ammatilliseen arvostukseen liittyvät kärsimystä lisäävät seikat olivat johtuneet itse rikosprosessista eivätkä vankilassaolosta.

Käräjäoikeuden tuomio 20.10.2015

Käräjäoikeus totesi, että syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annettu laki) 4 §:n esitöiden mukaan korvausta maksetaan vain kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Syyttömästi tuomitulle ja vapautensa menettäneelle voi aiheutua myös vahinkoa, joka ei ole välittömässä yhteydessä itse vapaudenmenetykseen.

Käräjäoikeuden mukaan oikeuskäytännössä vakiintunut keskimääräinen päiväkorvaus oli ollut noin 100 euroa, ja viime vuosina rahan arvon muutosten myötä se oli noussut noin 120 euroksi.

Oikeuskäytännössä oli ratkaisuissa KKO 1991:128 ja KKO 1992:90 otettu korvausta korottavana huomioon asioiden saama runsas julkisuus ja muut erityispiirteet. Tuomittu korvaus oli molemmissa tapauksissa ollut hieman yli 4 700 markkaa päivältä. Sen nykyarvo vastasi elinkustannusindeksin perusteella arvioituna noin 1 150 euroa.

Käräjäoikeus katsoi, että tässä tapauksessa ja mainittujen ratkaisujen kohteena olleissa tapauksissa oli asioiden saaman suuren julkisuuden ja muiden samankaltaisten erityispiirteiden osalta niin runsaasti yhteisiä tekijöitä, että korvaustasoa oli lähtökohtaisesti arvioitava keskimääräisen päiväkorvauksen sijasta mainittujen ratkaisujen perusteella, jolloin lähtökohdaksi oli otettava päiväkorvauksen arvo 1 150 euroa.

A:n esittämän selvityksen perusteella käräjäoikeus katsoi, että myös A:n vankilassaoloa oli sekä välittömästi ennen että myös vankeusrangaistuksen aikana käsitelty julkisuudessa. Vapautumisensa jälkeen A oli sinänsä myös itse antanut haastatteluja vankila-ajoiltaan ja siten jossain määrin itse ylläpitänyt julkisuutta. Toisaalta näiltä osin oli ollut kysymys myös tarpeesta oikaista aikaisemmin julkisuudessa esitettyjä leimaavia tai virheellisiä tietoja.

Korvausmäärää oli erityisesti korotettava normaalikorvauksesta, koska A:n vapaudenmenetystä oli käsitelty tiedotusvälineissä runsaasti eri yhteyksissä ja A oli siten vapaudenmenetysten aikana ja niiden jälkeenkin joutunut kantamaan huolta laajasti julkistettujen vapaudenmenetysten vaikutuksista hänen ammattinsa harjoittamisen mahdollisuuksiin. A:n ehdottoman vankeusrangaistuksen ja sen täytäntöönpanon saama julkisuus oli edellä mainituista ratkaisuista ilmenevää vielä laajempaa ja leimaavampaa. A:n tulonmenetys oli myös huomioitava korvausta erityisesti korottavana tekijänä.

Käräjäoikeus katsoi, ettei vankeusrangaistusaikaa verrattuna tutkintavankeus- ja pidätysaikaan ollut pidettävä sellaisenaan korvausta korottavana seikkana. Tutkintavankeusaikana vangin oikeuksia poliisivankilassa rajoitetaan huomattavasti enemmän kuin vankeusrangaistusaikana. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskevista säännöksistä seurasi, että vangin kärsimyksiä vankeusrangaistuksen aikana pyritään myös vähentämään monin eri tavoin. A:kin oli voinut suorittaa pääosan vankeusajastaan avovankilassa saaden myös päivisin erivapaudella suorittaa opiskelua vankilan ulkopuolella. Korvausten saajien yhdenvertaisen kohtelun vaatimus edellytti myös näiden kärsimystä lieventäneiden erityisolosuhteiden huomioimista korvauksen määrässä.

Käräjäoikeuden mukaan lain esitöistä tai oikeuskäytännöstä ei löytynyt tukea myöskään sille, että valtion edustajien vääräksi tai virheelliseksi osoittautunut toiminta tai vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon alkaminen vasta 10 kuukauden kuluttua hovioikeuden tuomiosta olisi tässä tapauksessa korvauksen korottamisperuste.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoi, että A:n vaatimaa pidätysajan 4 vuorokauden päiväkorvausta 1 150 euroa oli pidettävä oikeana korvaustasona. Vankeusrangaistusajan 57 vuorokauden osalta päiväkorvauksen oikeana tasona oli pidettävä 1 200 euroa.

Käräjäoikeus katsoi siten, että korvaus oli korotettava yhteensä 73 000 euroksi, josta oli vähennettävä Valtiokonttorin jo maksama määrä. Käräjäoikeus velvoitti valtion suorittamaan erotukseksi jäävän määrän A:lle korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Saarikoski.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.6.2016

Valtio valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään.

Hovioikeus totesi olevan selvää, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla voidaan korvata ainoastaan sellainen kärsimys, joka johtuu vapaudenmenetyksestä. Rikosasioiden käsittelyyn ja tuomioistuimen antamaan ratkaisuun saattaa kohdistua julkisuutta ja asiaa saatetaan käsitellä laajastikin tiedotusvälineissä. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla suoritettava korvaus koskee ainoastaan korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä eikä siitä muusta kärsimyksestä, joka johtuu siitä, että rikosepäilyä ja tuomioistuimen ratkaisua on käsitelty julkisuudessa ja lopulta henkilö todetaan syyttömäksi.

Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa ei ollut tarkemmin säädetty siitä, mitä eri seikkoja tulee ottaa huomioon kärsimyskorvauksen suuruutta arvioitaessa. Hallituksen esityksen mukaan arvioinnissa tuli ottaa huomioon kunkin tapauksen ominaispiirteet. Hovioikeus totesi, että arvioinnissa huomioon voidaan ottaa ainakin vapaudenmenetyksen kesto, olosuhteet vapaudenmenetyksen aikana, vapaudenmenetyksen aiheuttamat vaikutukset henkilön sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen, vapaudenmenetyksen aiheuttama mahdollinen leimautuminen sekä vapaudenmenetyksen saama julkisuus.

Hovioikeus katsoi, että korvauksen määrittelyssä oli otettava huomioon Korkeimman oikeuden ratkaisujen ohella Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksesta vuodelta 2008 ilmenevä laajempaan oikeuskäytäntöön perustuva korvaustaso.

A:n kärsimyskorvausta arvioitaessa oli otettava ensinnäkin huomioon, että A oli ollut ensin pidätettynä 22. – 25.11.2005 ja sitten hän oli suorittanut hovioikeuden 28.5.2009 tuomitsemaa vankeusrangaistusta 8.4. – 3.6.2010. Vapaudenmenetyksen kesto oli ollut kaikkiaan 61 vuorokautta. A oli pidätysajan lisäksi suorittanut vankeusrangaistusta ennen kuin syytteet oli ylimääräisen muutoksenhaun jälkeen hylätty. Vankeusrangaistuksen suorittaminen oli kestänyt 57 vuorokautta eli varsin pitkän ajan. Nämä tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta.

A oli toiminut X Oyj:n toimitusjohtajana. Hovioikeus totesi, että jo epäillyt rikokset sinänsä olivat vaikuttaneet A:n sosiaaliseen asemaan ja hänen arvostukseensa. Kuitenkin myös pidättäminen ja erityisesti aiheettomasti suoritetun vankeusrangaistuksen aiheuttama vapaudenmenetys oli vaikuttanut A:n sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen sitä edelleen laskien. Tämä vapaudenmenetyksestä ja erityisesti vankeusrangaistuksen suorittamisesta aiheutunut vaikutus asemaan ja arvostukseen oli otettava huomioon kärsimyskorvausta arvioitaessa. Nämä tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta.

A oli vedonnut myös vankeusrangaistuksen suorittamisen aikaisiin olosuhteisiin ja muiden vankien aiheuttamaan pelkoon. Tältä osin hovioikeus totesi, että A oli saanut suorittaa vankeusrangaistustaan avovankilassa. A:lla oli siten ollut merkittäviä vapauksia verrattuna suljettuun vankilaan. A:n muiden vankien käyttäytymisestä kertoma ei ollut sellaista, että vapaudenmenetyksen aikaiset olosuhteet olisivat puoltaneet tavanomaista korkeampaa korvausta.

A oli vedonnut korvausta korottavana tekijänä saamaansa julkisuuteen. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa oli tarkasteltava A:n asian käsittelyä julkisuudessa erityisesti siitä näkökulmasta, oliko julkisuudessa käsitelty asiaa yleisesti vai A:n vapaudenmenetystä ja hänelle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Selvää oli, että pelkästään syyteasian käsittely julkisuudessa ei oikeuta kärsimyskorvaukseen syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain perusteella. Myös A:n kanssavastaajat, jotka eivät olleet olleet vapautensa menettäneenä, olivat joutuneet vastaavan laajuisen julkisuuden kohteeksi.

Kirjallisina todisteina oli esitetty selvitystä uutisoinnista ja asian käsittelystä julkisuudessa ajalla 29.5.2009 – 4.6.2010. Uutisoinnissa oli käsitelty hovioikeuden tuomiota 28.5.2009 ja Korkeimman oikeuden valitusluvan epäävää ratkaisua. Hovioikeuden tuomion 28.5.2009 antamiseen liittynyt uutisointi koski tuomion lopputuloksen selostamista ja siihen liittyen oli todettu myös tuomitut rangaistukset. Uutisointi ei olennaisilta osin liittynyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskeneisiin kysymyksiin. Tällainen uutisointi ei liittynyt vapaudenmenetykseen eikä se näin ollen korottanut aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittavaa korvausta.

Hovioikeus totesi esitetyn selvityksen perusteella, että Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeisessä uutisoinnissa oli tuotu esille A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpano ja myös vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen. A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon oli liittynyt sellaista julkisuutta, jota tavanomaisesti vankeusrangaistukseen tuomitun henkilön kohdalla ei ole. Tähän julkisuuteen liittyvät tekijät puolsivat tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta.

A:n vapaudenmenetyksessä oli tavanomaiseen korvaustilanteeseen nähden poikkeuksellisia piirteitä ja useita tekijöitä, jotka puolsivat tavanomaista suurempaa korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä. Korvauksen tuli siten olla selvästi keskimääräistä korvausta korkeampi. Nämä korottavat tekijätkin huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomitsema korvaus oli liian korkea.

Hovioikeus arvioi kohtuulliseksi korvaukseksi yhdeltä vapaudenmenetysaikaan sisältyvältä vuorokaudelta 400 euroa eli kohtuulliseksi korvaukseksi 61 vuorokauden vapaudenmenetysajalta 24 400 euroa, mihin määrään hovioikeus alensi valtion korvausvelvollisuuden.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Merja Söderström ja Heikki Rautiola. Esittelijä Heini Färkkilä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan, tai toissijaisesti, että asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Valtio vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Valtiokonttori on syyttömästi vangitulle tai tuomitulle valtion varoista vapauden menetyksen johdosta maksettavasta korvauksesta annetun lain (jäljempänä syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annettu laki) nojalla korvannut A:lle yhteensä 61 vuorokauden vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä 15 250 euroa. A:n kanteesta käräjäoikeus on tuomiollaan määrännyt korvauksen 73 000 euroksi. Valtion valituksen johdosta hovioikeus on alentanut korvauksen 24 400 euroon. A on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että korvaus korotetaan käräjäoikeuden tuomitsemaan määrään. Korkeimmassa oikeudessa on näin ollen kysymys siitä, tuleeko korvausta korottaa hovioikeuden tuomitsemasta määrästä.

Syyttömästi vapautensa menettäneelle aiheutuneen kärsimyksen korvaamisen lähtökohdat

2. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n voimassa olevan 1 momentin mukaan laissa tarkoitettuna korvauksena maksetaan hyvitys kuluista, tulojen tai elatuksen vähentymisestä ja kärsimyksestä.

3. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain säätämiseen johtaneissa esitöissä todettiin, että kärsimyksellä tarkoitetaan ehdotuksessa samaa kuin vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ssä, jossa on kysymys muun muassa vapauteen kohdistuvan rikoksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta (HE 187/1973 vp s. 32). Alkuperäisessä muodossaan syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:ssä (422/1974) säädettiin, että kärsimys korvataan vain, jos siihen on erityistä syytä. Mainittua rajoitusta perusteltiin esitöissä tapausten erilaisuudella ja sillä, että eri henkilöt saattavat kokea vapauden menetyksen eri tavoin.

4. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain voimassa olevan 4 §:n 1 momentin säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 204/1988 vp s. 2) on kuitenkin todettu, että tapausten erilaisuuden tai sen, miten vapaudenmenetys koetaan, ei pitäisi olla peruste korvauksen epäämiselle. Kunkin tapauksen ominaispiirteet voidaan ottaa huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Korvausta maksettaisiin edelleenkin vain sellaisesta kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Vapaudenmenetyksen kohteena olleelle voi aiheutua vahinkoa, joka ei ole välittömässä yhteydessä itse vapaudenmenetykseen. Johdonmukaisena ei voida pitää sitä, että vapautensa menettänyt saisi korvausta sellaisista vahingoista, jotka eivät liity vapaudenmenetykseen ja joista muut epäillyt, syytetyt tai tuomitut eivät saisi korvausta (HE 204/1988 vp s. 4 ja 6). Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tai sen esitöissä ei ole tarkemmin määritelty, mitä eri seikkoja tulee ottaa huomioon kärsimyskorvauksen suuruutta arvioitaessa.

5. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:ää muutettiin vuoden 2006 alusta voimaan tulleella lailla (509/2004) muun muassa lisäämällä säännökseen uusi 2 momentti, jossa säädetään kärsimyskorvauksen määräämisen perusteista. Momentin mukaan korvaus määrätään sen kärsimyksen perusteella, jonka loukkaus on omiaan aiheuttamaan ottaen erityisesti huomioon loukkauksen laatu, loukatun asema, loukkaajan ja loukatun välinen suhde sekä loukkauksen julkisuus. Vahingonkorvauslain uudistuksella katsottiin edistettävän pyrkimystä mahdollisimman yhtenäiseen oikeus- ja korvauskäytäntöön kärsimyksen ja muiden aineettomien vahinkojen korvaamisessa. Korvaukset aineettomasta vahingosta määrätään objektiivisesti arvioitavien seikkojen perusteella (HE 167/2003 vp s. 24). Lain esitöiden mukaan mainitulla säännöksellä ei pyritty muuttamaan kärsimyksestä maksettavien korvausten yleistä tasoa (HE 167/2003 vp s. 60).

6. Vahingonkorvauslain uudistamisen yhteydessä perustetun henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan tehtävänä on siitä annetun lain mukaan seurata henkilövahinkojen ja kärsimyksen korvaamista koskevan oikeus- ja korvauskäytännön kehitystä sekä antaa yleisiä suosituksia vahingonkorvauslain 5 luvun säännösten nojalla muun muassa kärsimyksestä suoritettavien korvausten määristä. Neuvottelukunta on sille laissa säädetyn tehtävän mukaisesti antanut suosituksia muun muassa vapauteen kohdistuvan loukkauksen aiheuttaman kärsimyksen korvaamisesta. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain mukaisten kärsimyskorvausten määristä lautakunta ei kuitenkaan anna suosituksia.

7. Korkein oikeus katsoo, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetussa laissa tarkoitetun kärsimyksen korvaamisen perusteiden ja korvauksen määrän harkinnassa tulee ottaa huomioon myös yleisessä vahingonkorvausoikeudellisessa sääntelyssä sekä oikeus- ja korvauskäytännössä tapahtunut kehitys ja lainsäädännöstä ilmenevä pyrkimys yhdenmukaistaa aineettomien vahinkojen korvauskäytäntöä.

8. Kuten syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain esitöissä on todettu, kunkin tapauksen ominaispiirteet voidaan ottaa huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Korkein oikeus on ratkaisunsa KKO 2004:92 perusteluissa todennut, että korvauksen määrää harkittaessa on mahdollista ottaa huomioon sekä korottavia että alentavia seikkoja (kohta 15). Alemmat oikeudet ovat arvioidessaan A:lle tuomittavan korvauksen määrää ottaneet huomioon useita kärsimyksen määrään vaikuttavia seikkoja, joina hovioikeus on tuonut esiin vapaudenmenetyksen keston, olosuhteet vapaudenmenetyksen aikana, vapaudenmenetyksen aiheuttamat vaikutukset henkilön sosiaaliseen asemaan ja arvostukseen, vapaudenmenetyksen aiheuttaman mahdollisen leimautumisen sekä vapaudenmenetyksen saaman julkisuuden. Alemmat oikeudet ovat korvauksen määrää harkitessaan verranneet A:n tilannetta erityisesti Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksissä KKO 1991:128 ja 1992:90 arvioinnin kohteena olleisiin seikkoihin.

Vapaudenmenetyskorvausten tasoa koskevasta oikeus- ja korvauskäytännöstä

9. Ratkaisun KKO 1991:128 kohteena olleessa tapauksessa asianajaja oli ollut 17 vuorokautta pidätettynä epäiltynä avunannosta konkurssipetokseen ja petoksesta. Pidätyksestä, jota oli käsitelty tiedotusvälineissä, ja siitä johtuneesta vapaudenmenetyksestä oli aiheutunut asianajajalle henkistä kärsimystä niin, että hän oli joutunut jäämään sairauslomalle. Korkein oikeus on ratkaisussaan todennut, että asianajajan ammatin harjoittaminen erityisesti edellytti rehellisyyttä sekä luotettavuutta ja että asianajaja oli joutunut kantamaan pidätyksen aikana ja sen jälkeen huolta pidätyksen vaikutuksista hänen mahdollisuuksiinsa harjoittaa ammat¬tiaan.

10. Ratkaisun KKO 1992:90 kohteena olleessa tapauksessa asuntohallituksen toimistopäällikkö oli ollut runsaat 22 vuorokautta pidätettynä ja vangittuna epäiltynä lahjoman vastaanottamisesta ja muista rikoksista, jotka olivat antaneet aiheen epäillä hänen sopivuuttaan hoitaa virkatehtäväänsä. Pidätystä ja vangitsemista oli käsitelty huomiota herättävällä tavalla tiedotusvälineissä. Epäilty oli pidätettynä ja vangittuna ollessaan sekä sen jälkeenkin joutunut kantamaan huolta pidätyksen ja vangitsemisen vaikutuksista virassa pysymiseensä ja virassa etenemisen mahdollisuuksiinsa sekä läheisiinsä.

11. Kummassakin edellä mainitussa ratkaisussa vapaudenmenetyksen käsittelyn julkisuudessa on katsottu vaikuttaneen vapaudenmenetyksen kohteeksi joutuneelle aiheutuneeseen kärsimykseen sitä lisäävästi. Korvaus on ratkaisuissa määrätty kokonaisuutena eikä päiväkohtaisesti. Nykyarvoon muunnettuina korvaukset ovat olleet määriltään ratkaisussa KKO 1991:128 noin 20 000 euroa ja ratkaisussa KKO 1992:90 noin 27 000 euroa. Yhtä päivää kohti laskettuna korvauksen määrä on kummassakin ratkaisussa ollut noin 1 200 euroa.

12. Korkein oikeus on edellä mainittujen ratkaisujen jälkeen antanut useita ratkaisuja, joissa aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittu kärsimyskorvaus on määräytynyt ilman, että ratkaisussa olisi otettu huomioon vapaudenmenetyksen saamaa poikkeuksellista julkisuutta tai useita korvauksen määrää korottavia perusteita (ks. KKO 2013:52, KKO 2010:4 ja 22, KKO 2008:10, KKO 2004:92, KKO 2002:86, KKO 2000:31, KKO 1996:75 ja 146, KKO 1995:100, KKO 1994:84 sekä KKO 1993:63 ja 156). Mainituissa tapauksissa tuomitut korvaukset ovat päivää kohti laskettuna vain poikkeuksellisesti ylittäneet 100 euron tason. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2010:4 Korkein oikeus on pitänyt kohtuullisena korvauksena 100 euroa vuorokaudelta ottaen huomioon käytännön tämän tyyppisissä kärsimyskorvauksissa (kohta 13).

13. Syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla kärsimyksestä valtion varoista maksettujen korvausten tasoa on selvitetty vuonna 2008 julkaistussa Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen tutkimuksessa (de Godzinsky – Niemi, Vapauden hinta, Rikosprosessuaalinen vapaudenriisto ja sen korvaaminen). Tutkimuksen aineisto käsitti Valtiokonttorissa ajalla 1.1. – 30.6.2006 vireille tulleet hakemukset. Tutkimuksen mukaan sekä Valtiokonttorin maksukäytännössä että oikeuskäytännössä kohtalaisen vakiintuneena voitiin pitää noin 100 euron korvausta yhdeltä vapaudenmenetysvuorokaudelta (s. 55). Vaihteluväli yleisimmin maksetuissa päiväkohtaisissa korvauksissa oli 80 – 120 euroa, ja erityisestä syystä korvaus saattoi olla myös tätä alhaisempi tai korkeampi. Vakiintunutta korvauskäytäntöä korkeampaa kärsimyskorvausta oli vaadittu muun muassa fyysisten tai psyykkisten sairauksien, korkean iän ja rikosepäilyn aiheuttaman leimautumisen perusteella. Keskimääräinen korotettu kärsimyskorvaus oli 120 euroa vuorokaudelta. Korkein tuomioistuimen tuomitsema korvaus oli määrältään 267 euroa vuorokaudelta (s. 57).

14. Korkein oikeus toteaa, että mainitussa selvityksessä esitetyt korvauksen tasoa koskevat johtopäätökset ovat yhdenmukaiset Korkeimman oikeuden antamista kohdassa 12 mainituista ratkaisuista ilmenevän korvaustason kanssa. Kuitenkin on jo lähtökohtaisesti otettava huomioon rahan arvon muutos vuodelta 2006 peräisin olevaan aineistoon nähden.

15. Tässä asiassa A on katsonut, että edellä kuvattua korvaustasoa ei tule soveltaa syyttömiksi osoittautuneiden vankeusvankien kärsimyskorvauksen määrittelyyn. Selvityksen aineistossa ei ole ollut vankeusvankeja, vaan pidätettyjä ja tutkintavankeja. A on vedonnut siihen, että vankeusvangin osalta vapaudenmenetyksestä aiheutuvia kärsimyksiä ei tarvitse pidätettyjen ja tutkintavankien tavoin minimoida ja että rangaistuksen täytäntöönpano on tapahtunut kärsimystä erityisesti lisäävissä olosuhteissa.

16. Edellä mainituista ratkaisuista tapaukset KKO 2002:86 ja 2008:10 ovat koskeneet tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon liittyneestä vapaudenmenetyksestä aiheutuneen kärsimyksen korvaamista. Ratkaisuista ei saa tukea sille käsitykselle, että vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvään vapaudenmenetykseen perustuvan korvauksen tulisi lähtökohtaisesti olla suurempi kuin pidätetyn tai tutkintavangin. Korkein oikeus toteaa, että tutkintavangin ja rangaistusta suorittavan vangin sijoittaminen, olosuhteet, toimintamahdollisuudet ja oikeudet poikkeavat jo lainsäädännölliseltä perustaltaan merkittävästi toisistaan. Tutkintavangin oikeuksia rajoitetaan yleensä enemmän kuin vankeusvangin. Toisaalta myös tutkintavankien säilyttämisessä ja olosuhteissa voi olla huomattavia tapauskohtaisia eroja. Korkein oikeus katsoo, että perusteettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneen kärsimyksen määrää arvioitaessa on tarkasteltava kunkin tapauksen olosuhteita, eikä pelkästään se seikka, että vapaudenmenetys on perustunut tuomitun rangaistuksen suorittamiseen, perusta oikeutta saada korotettua korvausta vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä.

Eräiden muiden kärsimyskorvausten määristä

17. Edellä kohdassa 7 todetun johdosta on aiheellista myös verrata aiheettomasta vapaudenmenetyksestä maksettavan kärsimyskorvauksen tasoa muilla perusteilla maksettavien kärsimyskorvausten määriin. Vapaudenmenetyskorvausten määrää voidaan verrata ensinnäkin niihin henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksiin, jotka koskevat rikoslain 25 luvun 1, 2 ja 6 §:ssä säädetyillä vapaudenriistorikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaamista. Neuvottelukunta on suosittanut korvauksen määräksi 2 500 – 7 000 euroa tapauksissa, joissa vapaudenriistoa on pidettävä pitkäaikaisena suhteutettuna tapaan, jolla loukatun vapautta on rajoitettu. Näissä tapauksissa tekoon voi liittyä merkittävää väkivaltaa tai sen uhkaa. Rikoslain 25 luvun 4 §:ssä tarkoitetusta panttivangin ottamisesta suositettu kärsimyskorvaus on määrältään 2 000 – 30 000 euroa ja mainitun luvun 3 ja 3 a §:ssä tarkoitetuista ihmiskaupparikoksista 5 000 – 30 000 euroa.

18. Syyttömästi vangitulle maksettavan korvauksen määrää voidaan verrata myös muun tyyppisillä rikoksilla aiheutetusta kärsimyksestä viime vuosina maksettavaksi tuomittujen korvausten tasoon. Korkeimman oikeuden ratkaistavina olleissa tapauksissa vain muutamissa kärsimyksestä tuomittu korvaus on noussut 10 000 euron tasolle. Näissä tapauksissa kysymys on ollut hyvin vakaviin seurauksiin johtaneista teoista, lähinnä kuoleman aiheuttamisesta tai törkeistä henkilön ruumiilliseen koskemattomuuteen liittyvistä rikoksista (ks. esimerkiksi KKO 2009:56, 2005:54, 2003:123, 2003:76, 2002:83).

19. Vapaudenmenetyksen saaman julkisuuden kärsimystä korottavaa vaikutusta voidaan verrata kunniaan ja yksityiselämään kohdistuneista loukkauksista viime vuosina maksettujen kärsimyskorvausten määrään. Näissäkin tapauksissa korvaus määrätään täyden korvauksen periaatteen mukaisesti, eikä korvauksen määrä voi pitää sisällään rangaistuksellisia elementtejä. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2010:88 Korkein oikeus korotti kunnianloukkausrikoksen asianomistajille kärsimyksestä maksettavia korvauksia 5 000 euroksi ja 10 000 euroksi. Tapauksessa television ajankohtaisohjelmassa asianomistajien oli perättömästi vihjattu kuuluneen terrorismia rahoittaneeseen ryhmään. Ratkaisussa KKO 2009:3 vastaajat tuomittiin yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä rangaistukseen heidän paljastettuaan television ajankohtaisohjelmassa salassa pidettäviä, seksuaalirikoksen alaikäisiin asianomistajiin liittyneitä tietoja. Vastaajat velvoitettiin suorittamaan kullekin asianomistajalle korvausta kärsimyksestä 5 000 euroa (ks. myös esimerkiksi KKO 2006:62 ja 2000:54).

20. Poikkeuksellisen laajan julkisuuden kärsimystä korottavan vaikutuksen osalta voidaan lisäksi viitata henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan kunniaan ja yksityisyyteen kohdistuvilla rikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaamista koskeviin suosituksiin. Vakavimpien kunnianloukkausten, joissa on esitetty erityisen vahingollinen, valheellinen tieto tai vihjaus tai halvennettu toista muulla tavoin erittäin vakavasti siten, että se tulee tai on omiaan tulemaan laajan henkilöpiirin tietoon, aiheuttamaa kärsimystä koskeva korvaussuositus on 5 000 – 10 000 euroa. Vakavimmilla yksityiselämää loukkaavaa tiedon levittämistä koskevilla rikoksilla aiheutetun kärsimyksen korvaussuositus on vastaavasti 1 500 – 5 000 euroa. Tällöin yksityiselämää koskeva tieto on tullut levittää hyvin laajan henkilöpiirin saataville.

Kärsimystä lisäävistä ja sitä vähentävistä seikoista tässä tapauksessa

21. A on katsonut, että hänelle vapaudenmenetyksestä aiheutunutta kärsimystä korvattaessa on tukeuduttava ennakkopäätöksistä KKO 1991:128 ja 1992:90 ilmenevään korvaustasoon. A on katsonut, että hänen vapaudenmenetykseensä liittynyt suuri julkisuus on vaikuttanut hänen arvostukseensa ja sosiaaliseen asemaansa poikkeuksellisen leimaavasti ja kielteisesti. Sen seurauksena A:n asema on laskenut arvostetusta johtajasta ja asiantuntijasta vangiksi, jonka ammatilliselle osaamiselle ei ole ollut enää käyttöä ja joka ei ole enää nauttinut sosiaalista arvostusta. A:n mukaan tämä seikka samoin kuin huoli vapaudenmenetyksen vaikutuksista hänen vastaisiin ammatin harjoittamisen mahdollisuuksiinsa ja hänen läheisiinsä on otettava huomioon kärsimyksestä korvattavaa määrää korottavina seikkoina.

22. Korkein oikeus toteaa, että syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla korvausta maksetaan vain sellaisesta kärsimyksestä, joka on johtunut vapauden menetyksestä. Pelkästään aiheettomaksi osoittautuneesta rikosepäilystä, syyteasian käsittelystä ja väärästä syyksilukevasta tuomiosta itsestään johtuva kärsimys ei sitä vastoin tule lain mukaan korvattavaksi. Sen arvioiminen, missä määrin A:n esiin tuomat kärsimystä korottavat seikat ovat johtuneet nimenomaan vapaudenmenetyksestä, edellyttää siten sen arvioimista, miltä osin julkisuudessa on käsitelty rikosasiaa yleisesti ja miltä osin A:n vapaudenmenetystä ja hänelle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa.

23. Asiassa on esitetty selvitystä A:n asiaa koskeneesta uutisoinnista ja asian käsittelystä julkisuudessa ajalla 29.5.2009 – 4.6.2010. Uutisointi on koskenut keskeisesti hovioikeuden tuomiota 28.5.2009 ja Korkeimman oikeuden valitusluvan epäävää ratkaisua 10.3.2010. Hovioikeuden tuomiota edeltäneestä uutisoinnista selvitystä ei ole esitetty.

24. Hovioikeuden tuomioon liittyneessä uutisoinnissa on käsitelty erityisesti tuomion syyksilukevaa lopputulosta sekä A:lle ja muille vastaajille tuomittuja rangaistuksia. Tämä uutisointi ei varsinaisesti ole liittynyt vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa koskeviin kysymyksiin, vaikkakin yhtiön johdolle tuomittujen rangaistusten ehdottomuus on siinä selvästi tuotu esiin. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden johtopäätöksen, ettei uutisointi tältä osin ole liittynyt vapaudenmenetykseen eikä sen voida katsoa korottavan aiheettomasta vapaudenmenetyksestä tuomittavaa korvausta.

25. Sen jälkeen, kun Korkein oikeus oli hylännyt A:n valituslupahakemuksen, Helsingin Sanomat on 11.3.2010 kirjoittanut uutisetusivullaan, että X Oyj:n johto joutuu vankilaan Suomen laajimmassa pörssirikosjutussa ja että Korkeimman oikeuden päätöksen seurauksena A joutuu vankilaan. Lehden sisäsivun uutisessa on puolestaan kirjoitettu, että "KKO ei antanut valituslupaa pitkittyneessä talousrikosjutussa: X Oyj:n johdolle vankilareissu". Kirjoituksessa on todettu, että hovioikeuden ratkaisu oli saanut lainvoiman ja että muun muassa A:n vankilatuomio voitiin panna täytäntöön. YLE:n verkkosivulla ollut uutinen on otsikoitu: "Ilman valituslupaa jäänyttä X Oyj:n ex-johtoa odottaa vankila". Esitetyn selvityksen mukaan saman tyyppistä uutisointia on Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeen ollut myös eräissä muissa tiedotusvälineissä. Helsingin Sanomien artikkelissa, joka on ilmestynyt 4.6.2010, on uutisoitu myös A:n vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen.

26. Korkeimman oikeuden valitusluparatkaisun jälkeisessä uutisoinnissa on siten tuotu esille A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen tuleva täytäntöönpano ja myöhemmin myös vankeusrangaistuksen täytäntöönpanon keskeyttäminen. Uutisoinnin voidaan tältä osin katsoa kohdistuneen A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon siten, että se tulee ottaa huomioon syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain nojalla kärsimyksestä tuomittavan korvauksen määrää arvioitaessa. Julkisuuden voidaan katsoa lisänneen vapaudenmenetyksen A:lle aiheuttamaa kärsimystä tavanomaiseen vankeusrangaistukseen tuomittuun henkilöön verrattuna, mikä puoltaa tavanomaista korkeampaa kärsimyskorvausta, kuten myös hovioikeus on katsonut.

27. X Oyj:n toimitusjohtajana toiminut A on ollut pidätettynä ja hänet on tuomittu rangaistukseen yhtiön toiminnassa tapahtuneista arvopaperimarkkinarikoksista. On selvää, että jo rikosepäilyyn ja rikosasian käsittelyyn ja viimeistään hovioikeuden syyksilukevaan tuomioon on liittynyt julkisuutta, joka on voinut aiheuttaa huolta sen vaikutuksista A:n vastaisiin mahdollisuuksiin ammattinsa harjoittamiseen. A on kuitenkin myös rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyneen julkisuuden johdosta joutunut kantamaan huolta sen vaikutuksista ammatinharjoittamismahdollisuuksiinsa ja läheisiinsä. Ennakkoratkaisuista KKO 1991:128 ja 1992:90 ilmenevin tavoin tämä seikka on otettava huomioon kärsimyksestä korvattavaa määrää korottavana. Kärsimyskorvauksessa ei kuitenkaan ole kysymys ansionmenetyksen korvaamisesta, mistä säädetään erikseen syyttömästi vangitulle maksettavasta korvauksesta annetun lain 4 §:n 1 momentissa.

28. Korkein oikeus yhtyy hovioikeuden perusteluihin siltä osin kuin niissä on katsottu, että tavanomaista korkeampaa korvausta puoltaa myös se, että A on pidätysajan lisäksi suorittanut vankeusrangaistusta pitkähkön ajan eli 57 vuorokautta ennen kuin syytteet on ylimääräisen muutoksenhaun jälkeen hylätty.

29. Kärsimyksestä tuomittavaa korvausta korottavana seikkana ei edellä todetuin tavoin sen sijaan ole pidettävä sitä, että A on rangaistuksen täytäntöönpanon alettua ollut vankeusvangin asemassa. Hän on suorittanut vankeusrangaistustaan avovankilassa ja voinut rangaistusta suorittaessaan opiskella ja tässä tarkoituksessa myös päästä poistumaan laitoksen ulkopuolelle. A:n rangaistuksen täytäntöönpanoon on siten liittynyt vapauksia, jotka on otettava huomioon kärsimystä lieventävinä seikkoina. A:n muiden vankien herättämästä pelosta ja vankeusrangaistuksen suorittamisolosuhteista muuten esittämään nähden Korkein oikeus katsoo, ettei hänelle tuomittua korvausta ole tällä perusteella aihetta korottaa. Muutkaan A:n esiin tuomat perustelut eivät ole sellaisia, joiden perusteella kärsimyksestä tuomittavaa korvausta olisi korotettava.

Kärsimyskorvauksen määrä tässä asiassa

30. Hovioikeus on tuominnut A:lle korvattavaksi 61 vuorokauden aiheettoman vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä yhteensä 24 400 euroa. Kuten edeltä kohdista 12 ja 13 ilmenee, oikeus- ja korvauskäytännössä omaksuttu korvaustaso tapauksissa, joihin ei liity erityisiä korottavia tai alentavia perusteita, on hovioikeuden nyt tuomitsemaa määrää selvästi alempi. Tavanomaiseen korvaustasoon suhteutettuna hovioikeuden tuomitsema korvaus on yli kolminkertainen. Tapauksen poikkeukselliseen julkisuuteen ja muihin kärsimyksen määrää korottaviin seikkoihin perustuva lisäys kärsimyksestä tavanomaisesti tuomittavaan määrään nähden on tässä tapauksessa 17 000 euron suuruusluokkaa.

31. A:n rangaistuksen täytäntöönpanoon on edeltä ilmenevin tavoin liittynyt poikkeuksellista julkisuutta, joka on vaikuttanut vapaudenmenetyksen hänelle aiheuttamaa kärsimystä lisäävästi. Kärsimystä ja sen määrää arvioitaessa on otettava huomioon, että A:han kohdistunut kielteinen julkisuus on vain osin perustunut vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon. Pidätysaikaan tällaista julkisuutta ei ole väitettykään liittyneen. Vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoon kohdistunut julkisuus on edellä kohdasta 25 ilmenevin tavoin ollut kuitenkin niin suurta ja sen vaikutukset A:n ammatilliseen asemaan ja maineeseen siinä määrin merkittäviä, että hänelle vapaudenmenetyksen aiheuttamasta kärsimyksestä tuomittavan korvauksen tulee olla tuntuvasti tavanomaista korkeampi. Korvauksen määrän arvioinnissa on toisaalta otettava huomioon, että A:n vapaudenmenetykseen on liittynyt myös kärsimystä vähentäviä, kohdassa 29 mainittuja piirteitä.

32. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että edellä kohdissa 17 ja 18 kuvatuin tavoin vakavistakaan vapauteen ja itsemääräämisoikeuteen kohdistuvista rikoksista aiheutuneesta kärsimyksestä tuomitaan oikeuskäytännössä vain harvoin korvausta määrää, joka ylittäisi hovioikeuden A:lle tässä tapauksessa tuomitseman korvauksen. Myös henkilön mainetta ja yksityisyyttä vakavastikin loukkaavista teoista aiheutuneesta kärsimyksestä tavallisesti tuomittavat korvaukset jäävät selvästi alle sen osan, jonka kohdassa 30 esitetyin tavoin voidaan arvioida aiheutuvan kärsimystä tavanomaisesta tasosta korottavista piirteistä tässä asiassa.

33. Kärsimyksestä yleensä ja aiheettomasta vapaudenmenetyksestä aiheutuneesta kärsimyksestä erityisesti tuomittavien korvausten yleiseen tasoon sekä aiheettomasti vapautensa menettäneiden yhdenmukaisen kohtelun vaatimukseen nähden Korkein oikeus katsoo, että perustetta korottaa hovioikeuden A:lle tuomitsemaa yhteensä 24 400 euron määräistä korvausta ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Tuomo Antila, Tatu Leppänen ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Maanviljelijä oli ostanut moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilansa työkoneissa. Polttoöljyssä olleiden epäpuhtauksien vuoksi maanviljelijän traktoreiden moottorit olivat vioittuneet. Hän vaati polttoöljyn myyjältä korvausta traktoreiden korjaamisesta ja asian selvittämisestä aiheutuneista kustannuksista.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kysymys oli välillisestä vahingosta ja että myyjä ei ollut vastuussa sen korvaamisesta.

KauppaL 40 §
KauppaL 67 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 25.6.2014, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 21.9.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Matti Mikkola ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Mariitta Lehmus, Elina Paasivirta ja Kaarina Syysvirta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko asiassa kysymys välittömästä vai välillisestä vahingosta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Maanviljelijä A on 27.6.2011 tilannut X Oy:ltä moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilansa työkoneissa. Polttoöljy on 29.6.2011 toimitettu A:n maatilalle ja purettu tilan polttoainesäiliöihin.

2. A on heinäkuussa 2011 alkanut käyttää kaupan kohteena ollutta polttoöljyä kolmessa traktorissaan ja kuormaimessaan. Työkoneisiin on tämän jälkeen ilmaantunut käyntihäiriöitä ja vikoja, ja niitä on jouduttu polttoaineperäisen vian vuoksi korjaamaan useita kertoja. Työkoneiden polttoainejärjestelmistä ja tilasäiliöstä otetuista polttoöljynäytteistä on laboratoriotutkimuksissa löytynyt epäpuhtauksia.

3. A on kanteessaan vaatinut, että X Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle hänen ostamassaan polttoöljyssä olleen laatuvirheen perusteella vahingonkorvausta, joka koostui vioittuneiden traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannuksista sekä asian selvittelystä aiheutuneista kustannuksista. A:n kanteen mukaan kysymys oli välittömistä vahingoista. Vaikka vahingot katsottaisiin välillisiksi, yhtiö oli niistä vastuussa, koska se oli antanut erityisen sitoumuksen siitä, että polttoöljy soveltuu moottorikäyttöön.

4. X Oy on kiistänyt kanteen katsoen, että kysymys on välillisistä vahingoista, joista yhtiö ei ole vastuussa. Yhtiö ei ollut antanut erityistä sitoumusta myydyn tuotteen ominaisuuksista.

5. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että kaupan kohteena ollut polttoöljy oli ollut virheellistä vaaranvastuun siirtymisen ajankohtana ja että A:lle aiheutuneet vahingot olivat seurausta tästä. Käräjäoikeus totesi, että polttoöljy oli tarkoitettu käytettäväksi muun ohella työkoneiden polttoaineena. Kun laadultaan virheellinen polttoöljy oli aiheuttanut A:n työkoneiden moottoreiden käyntihäiriöitä ja vaurioitumista, käräjäoikeus on pitänyt A:lle aiheutuneita traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannuksia sekä asian selvittämisestä aiheutuneita kustannuksia välittöminä vahinkoina, jotka X Oy on velvoitettu korvaamaan.

6. X Oy:n haettua muutosta hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

7. Yhtiön valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko kanteessa tarkoitettu vahinko välitöntä vai välillistä. Mikäli vahinko katsotaan välilliseksi, asiassa on lisäksi ratkaistava, onko X Oy velvollinen korvaamaan vahingon tuotteen ominaisuuksia koskevan erityisen sitoumuksen perusteella.

Sovellettavat säännökset

8. Kauppalain 40 §:n 1 momentin mukaan ostajalla on oikeus korvaukseen vahingosta, jonka hän kärsii tavaran virheen vuoksi, jollei myyjä osoita, että virheettömän tavaran luovuttamiselle on ollut lain 27 §:n 1 tai 2 momentissa tarkoitettu este. Pykälän 2 momentin mukaan pykälän 1 momentin mukaisen vastuuperusteen nojalla ei kuitenkaan korvata lain 67 §:ssä tarkoitettua välillistä vahinkoa. Pykälän 3 momentista puolestaan seuraa, että ostajalla on oikeus korvaukseen välillisestäkin vahingosta, jos virhe tai vahinko johtuu huolimattomuudesta myyjän puolella tai jos tavara kaupantekohetkellä poikkesi siitä, mihin myyjä on erityisesti sitoutunut.

9. Kauppalain 67 §:n 2 momentin mukaan välillisenä vahinkona pidetään muun ohella vahinkoa, joka johtuu muun omaisuuden kuin myydyn tavaran vahingoittumisesta (momentin 4 kohta).

Ovatko kanteessa tarkoitetut vahingot välitöntä vai välillistä vahinkoa

10. Kauppalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että lakiehdotusta laadittaessa on ollut lähtökohtana, että virheellisen tavaran muulle omaisuudelle aiheuttamien vahinkojen korvaamiseen ei tule soveltaa kauppalain säännöksiä silloinkaan, kun vahingonkärsijänä on ostaja, vaan pääosin tällaiset tuotevahingot jäävät lain ulkopuolelle. On kuitenkin olemassa määrätty, suppeahko tuotevahinkojen ryhmä, jonka osalta kauppalain vahingonkorvaussäännösten soveltamista voidaan pitää tarkoituksenmukaisena. Kysymyksessä ovat sellaiset tavaran virheestä johtuvat vahingot, jotka tosin kohdistuvat muuhun omaisuuteen kuin myytyyn tavaraan, mutta jotka läheisesti ja ennalta-arvattavasti liittyvät myydyn tavaran käyttötarkoitukseen. Sikäli kuin tämän kaltaisten vahinkojen korvaamiseen sovelletaan kauppalain säännöksiä, kysymyksessä on lakiehdotuksen mukaan välillinen vahinko. (HE 93/1986 vp s. 128)

11. Alemmat oikeudet ovat katsoneet kanteessa tarkoitettujen traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannusten aiheutuneen siitä, että kaupan kohteena olleessa polttoöljyssä olleet epäpuhtaudet ovat vioittaneet traktoreiden moottoreita. Korkein oikeus toteaa, että tällä tavoin syntyneessä vahingossa on kysymys tyypillisestä tuotevahingosta. Tällaisia vahinkoja voidaan pitää ennalta-arvattavina tilanteessa, jossa työkoneessa käytetään epäpuhtauksia sisältävää polttoainetta, ja vahingot liittyvät läheisesti myydyn polttoöljyn käyttötarkoitukseen. Näistä seikoista ei kuitenkaan kauppalain korvaussääntelyn kannalta seuraa, että vahinko olisi katsottava välittömäksi, vaan näiden seikkojen perusteella kysymyksessä on sellainen tuotevahinko, joka ylipäätään voi tulla kauppalain nojalla korvattavaksi. Tällöin on kysymys kauppalain 67 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitetusta välillisestä vahingosta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo toisin kuin alemmat oikeudet, että traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannukset ovat välillistä vahinkoa.

12. Kanteessa on vaadittu lisäksi korvausta kuluista, jotka ovat aiheutuneet A:n ottamien polttoöljynäytteiden tutkimisesta laboratoriossa. Korkein oikeus toteaa, että myydyn tavaran virheen ja siitä aiheutuneen vahingon selvittelystä aiheutuneita kuluja pidetään pääsääntöisesti kauppalaissa tarkoitettuna välittömänä vahinkona. Tässä tapauksessa on kuitenkin otettava huomioon, että X Oy oli omalla kustannuksellaan vaihtanut myydyn polttoöljyn virheettömään. Näytteiden tutkiminen laboratoriossa on liittynyt siihen, että A on polttoöljyn vaihtamisen jälkeenkin halunnut jatkaa työkoneille aiheutuneiden vaurioiden syyn selvittämistä. Laboratoriotutkimusten kustannukset liittyvät siten yksinomaan edellä välilliseksi vahingoksi katsotun vahingon ja sen korvattavuuden selvittelyyn. Korkein oikeus katsoo, että myös laboratoriotutkimusten kustannuksia on tämän vuoksi pidettävä välillisenä vahinkona.

Onko myyjä vastuussa välillisestä vahingosta

13. A on katsonut X Oy:n olevan vastuussa hänelle aiheutuneesta välillisestäkin vahingosta sillä perusteella, että yhtiön on katsottava antaneen myydyn polttoöljyn laadusta ja soveltumisesta käyttötarkoitukseensa kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetun erityisen sitoumuksen.

14. Myyjän erityiseen sitoumukseen perustuva vahingonkorvausvelvollisuus koskee kauppalain 40 §:n 3 momentin sanamuodon mukaan tilanteita, joissa tavara jo kaupantekohetkellä poikkeaa siitä, mihin myyjä on erityisesti sitoutunut. Yleensä kysymys on tällöin erityisesineen kaupasta. (Ks. KKO 2001:77)

15. Kauppalain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että mainitussa säännöksessä tarkoitetun erityisen sitoumuksen tulee yleensä perustua siihen, mitä myyjä on nimenomaisesti ilmaissut. Erityiseksi sitoumukseksi katsottava tahdonilmaisu saattaa kuitenkin perustua myös siihen, että ostaja on nimenomaisesti ilmoittanut edellyttävänsä tavaralta määrättyä ominaisuutta, ja myyjä on tästä tietoisena tehnyt sopimuksen. Kaikkia myyjän tavarasta antamia tietoja ei voida pitää erityisinä sitoumuksina, vaan on edellytettävä, että ostajalla huomioon ottaen tiedon merkityksen tai sen tavan, jolla tieto on annettu, on ollut erityistä syytä olettaa, ettei tavara poikkea siitä, mitä on ilmoitettu. (HE 93/1986 vp s. 94)

16. Edellä todetuin tavoin X Oy on myynyt A:lle moottoripolttoöljyä käytettäväksi polttoaineena maatilan työkoneissa. Jo tavaran sopimuksenmukaisuutta koskevien kauppalain 17 §:n säännösten nojalla on selvää, että myydyn polttoöljyn on tullut soveltua tällaiseen käyttötarkoitukseen, johon polttoöljyä yleensäkin käytetään.

17. Korkein oikeus katsoo, että kauppalain 40 §:n 3 momentin säännös myyjän antamasta erityisestä sitoumuksesta on tarkoitettu laajentamaan välillisten vahinkojen korvattavuutta tyypillisesti sellaisissa tapauksissa, joissa tavaran erityiset ominaisuudet ovat niin tärkeitä ostajalle, että niihin on kiinnitetty kauppaa tehtäessä huomiota, tai joissa myyjä on erityisesti tuonut ilmi tavaran jonkin ominaisuuden. Tällaisesta on käsillä olevan kaltaisessa käyttötarkoitukseltaan verraten yksinkertaisen tuotteen kaupassa harvoin kysymys. Tämänkaltaisissa tapauksissa velvollisuus välillisten vahinkojen korvaamiseen edellyttää yleensä huolimattomuutta myyjän puolella.

18. Jotta kysymyksessä voitaisiin katsoa olevan kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitettu myyjän erityinen sitoumus, A:lla olisi siis tullut olla X Oy:n nimenomaisen ilmoituksen tai muiden kaupanteko-olosuhteiden perusteella erityinen, tavanomaisista polttoöljyn ostamiseen liittyvistä tilanteista poikkeava aihe edellyttää, että polttoöljy on puhdasta. Pelkästään siitä seikasta, että X Oy on tiennyt A:n aikovan käyttää ostamaansa polttoöljyä työkoneiden polttoaineena eli tuotteen normaaliin käyttötarkoitukseen, ei seuraa, että yhtiön olisi katsottava antaneen erityisen sitoumuksen siitä, että polttoöljy ei sisällä epäpuhtauksia, jotka voivat aiheuttaa vikoja työkoneisiin, joissa polttoöljyä käytetään polttoaineena.

Yhteenveto

19. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kanteessa tarkoitetut traktoreiden korjaamisesta ja korjauskustannusten korvattavuuden selvittämisestä aiheutuneet kustannukset ovat kauppalain 67 §:n 2 momentin 4 kohdassa tarkoitettua välillistä vahinkoa. Kysymys ei ole sellaisesta kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jossa kaupan kohde olisi poikennut siitä, mihin myyjä oli erityisesti sitoutunut. Vastuuperusteena ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa vedottu huolimattomuuteen X Oy:n puolella. Yhtiö ei näin ollen ole kauppalain nojalla vastuussa kanteessa tarkoitetun vahingon korvaamisesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan niiltä osin kuin kanne on hyväksytty. Kanne hylätään kaikilta osin. X Oy vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle vahingonkorvausta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Tuula Pynnä, Tuomo Antila, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Samuli Sillanpää (mietintö).

Esittelijän mietintö

Esittelijäneuvos Sillanpää: Mietintö oli kohtien 1 – 15 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Muilta osin Korkein oikeus lausunee seuraavan.

A on tilannut kaupan kohteena olleen suuren kotimaisen öljynjalostamon valmistaman moottoripolttoöljyn X Oy:n liikkeestä 27.6.2011. Esitetyn näytön perusteella polttoöljy on ollut laadultaan virheellistä siinä vaiheessa, kun se on 29.6.2011 siirretty A:n maatilan tilasäiliöihin. Asiassa ei ole ilmennyt, että havaitut epäpuhtaudet olisivat sekoittuneet polttoöljyyn vasta kaupantekohetken jälkeen, esimerkiksi kuljetuksen yhteydessä. Näissä olosuhteissa sille seikalle, että A:n hankkimaa polttoöljyä ei ollut erotettu omaksi eräkseen vielä kaupantekohetkellä, ei ole perusteltua antaa ratkaisevaa merkitystä arvioitaessa sitä, voidaanko asiassa soveltaa kauppalain 40 §:n 3 momentin erityistä sitoumusta koskevaa säännöstä.

A on hankkinut kysymyksessä olevan moottoripolttoöljyn käyttääkseen sitä muun ohella maatilansa työkoneiden polttoaineena, mistä käyttötarkoituksesta X Oy:n on näytetty olleen tietoinen. Koneiden ja laitteiden polttoaineena käytettävän moottoripolttoöljyn olennaisesta epäpuhtaudesta aiheutuu tyypillisesti vahinkoa moottoreille, joiden polttoaineena polttoöljyä käytetään. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että X Oy ei ole kaupanteon yhteydessä nimenomaisesti sitoutunut siihen, että yhtiön myymä moottoripolttoöljy on niin puhdasta, että se ei vahingoita moottoreita, joissa sitä käytetään. Näin ollen X Oy ei ole velvollinen korvaamaan virheellisen moottoripolttoöljyn A:lle aiheuttamaa välillistä vahinkoa, ellei A:lla tuotteen laadun ja ominaisuuksien sekä kaupanteko-olosuhteiden perusteella ole muutoin ollut erityistä syytä olettaa, että X Oy:n polttoaineeksi myymä moottoripolttoöljy ei käyttötarkoituksensa mukaisesti käytettynä vahingoita työkoneita, joissa sitä käytetään.

Korkein oikeus todennee, että ostaja voi havaita moottoripolttoöljyn vahinkoa aiheuttavan epäpuhtauden yleensä vasta siinä vaiheessa, kun moottorille on jo aiheutunut vahinkoa. Koska vahinko on seurausta moottorissa käytetyn polttoaineen virheellisyydestä, ostajan vakuutusturva ei yleensä kata aiheutuneita vahinkoja. Moottoripolttoöljyn puhtaudella on siten ostajalle erityinen merkitys, jota korostaa vielä osaltaan se, että epäpuhtaudesta aiheutuvat vahingot ovat tavallisesti myydyn tuotteen arvoon nähden merkittäviä.

Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, että tilatun moottoripolttoöljyn puhtaudella on ollut A:lle erityinen merkitys, mikä myös X Oy:n on täytynyt käsittää. Näissä olosuhteissa A on voinut kauppalain 40 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla erityisesti luottaa siihen, että hänen valtakunnallisen maatalouskauppaketjun liikkeestä ostamansa suuren öljynjalostamon valmistama moottoripolttoöljy on laadultaan sellaista, että se ei käyttötarkoituksensa mukaisesti polttoaineena käytettäessä vahingoita A:n maatilan työkoneiden moottoreita. Näin on siitä huolimatta, että A ei ole kauppaa tehtäessä nimenomaisesti ilmoittanut, että hän edellyttää tilaamaltaan moottoripolttoöljyltä sitä, että se ei vahingoita työkoneiden moottoreita.

Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsonee, että X Oy on velvollinen korvaamaan A:lle virheellisestä moottoripolttoöljystä aiheutuneet traktoreiden korjaus- ja kuljetuskustannukset sekä asian selvittämisestä aiheutuneet kustannukset.

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muutettane.

Vastaajan syyksi oli luettu törkeänä veropetoksena muun muassa se, että yhtiön, jonka hallituksen ainoa jäsen hän oli, toiminnassa oli laiminlyöty ilmoittaa yhtiön maksamat palkat ja toimittaa ennakonpidätykset maksetuista palkoista, minkä vuoksi veroa oli jäänyt määräämättä. Kysymys siitä, minkä perusteiden mukaan vältetyn veron määrä oli arvioitava.

RL 29 luku 1 §
RL 29 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 14.8.2015

Syyttäjän ja asianomistaja Verohallinnon syytteestä käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen syytekohdassa 4.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 15.7.2008 – 12.4.2011 toimiessaan X Oy:n hallituksen ainoana jäsenenä antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta, salaamalla verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan sekä veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla oli ollut merkitystä veron määräämiselle, aiheuttanut X Oy:n veron määräämisen liian alhaiseksi.

X Oy oli antanut maksamistaan palkoista virheellisen vuosi-ilmoituksen vuonna 2009. Vuosilta 2010 ja 2011 X Oy ei ollut tehnyt vuosi-ilmoituksia. X Oy:lle oli näin jäänyt määräämättä ennakonpidätystä 26 804 euroa vuodelta 2009, 20 874 euroa vuodelta 2010 ja 1 216 euroa vuodelta 2011.

Käräjäoikeus katsoi, että suorittamatta jääneiden ennakonpidätysten määrät oli laskettava verotarkastuksen laskelmissa käytetyn 40 prosentin mukaisesti, koska ennakkoperintäasetuksen mukaan työnantaja oli velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen 60 prosentin suuruisena, mikäli verokorttia ei ollut toimitettu.

Lisäksi käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen veropetokseen X Oy:n arvonlisäverotuksessa ja sosiaaliturvamaksujen suorittamisessa siten, että kaiken kaikkiaan X Oy:lle oli jäänyt A:n menettelyn seurauksena määräämättä veroja yhteensä 133 153,19 euroa.

Rikosta oli pidettävä törkeänä, koska sillä oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Rikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytekohdan 4 törkeästä veropetoksesta sekä syytekohdan 1 törkeästä kirjanpitorikoksesta ja syytekohdan 7 törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta yhteiseen vankeusrangaistukseen.

Syyksilukemisen mukaisesti käräjäoikeus velvoitti A:n korvaamaan Verohallinnolle rikoksella aiheutettuna vahinkona muun ohella vältettyä ennakonpidätystä yhteensä 48 894 euroa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Markku Lindqvist ja Heikki Ryynänen sekä käräjänotaari Tuomas Härmäläinen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 19.2.2016

A valitti hovioikeuteen ja vaati muun ohella, että syytteet hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta.

Verohallinnon tarkistettua syytettä syytekohdassa 4 hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli käräjäoikeuden hänen syykseen lukeman lisäksi menetellyt tarkistetun syytteen mukaisesti siten, että X Oy:n toiminnassa oli laiminlyöty ilmoittaa yhtiön maksamat palkat kausiveroilmoituksilla tammikuusta 2009 helmikuuhun 2011 ja laiminlyöty toimittaa ennakonpidätykset maksetuista palkoista. Suorittamatta jääneen ennakonpidätyksen määrä oli arvioitava työntekijöiden lopullisen veroprosentin perusteella. Hovioikeus arvioi ottaen huomioon X Oy:n toimialan, että työntekijöiden veroprosentti oli ollut 25. Käräjäoikeuden katsomasta poiketen määräämättä jääneen ennakonpidätyksen määrä oli siten ollut 16 750 euroa vuonna 2009, 13 040 euroa vuonna 2010 ja 760 euroa vuonna 2011. Veroa oli kaiken kaikkiaan jäänyt määräämättä yhteensä 114 809 euroa.

Hovioikeus alensi A:lle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta.

Syyksilukemisen muutosta vastaavasti hovioikeus alensi A:n velvollisuutta korvata Verohallinnolle saamatta jääneitä ennakonpidätyksiä yhteensä 30 550 euroon käräjäoikeuden määräämine korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Pasi Vihla ja Samuli Nyblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

A:lle ei myönnetty valituslupaa syytekohtien 1 ja 7 osalta. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jäi siis pysyväksi. Kysymys valitusluvan myöntämisestä A:lle syytekohdan 4 osalta siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Verohallinto vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomiota syytekohdan 4 syyksilukemisen osalta muutetaan siten, että A:n menettelyn johdosta X Oy:n välttämien ennakonpidätysten määräksi katsotaan yhteensä 48 894 euroa hovioikeuden tuomitseman 30 550 euron asemesta ja että A:n vahingonkorvausvelvollisuutta Verohallinnolle vastaavasti korotetaan.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä A:lle on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis pysyväksi.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on hovioikeuden tuomiolla luettu syytekohdassa 4 törkeänä veropetoksena muun ohella se, että hän on rakennusalan yrityksen X Oy:n hallituksen ainoana jäsenenä antanut vuodelta 2009 yhtiön maksamista palkoista virheellisen vuosi-ilmoituksen eikä ole tehnyt vuosilta 2010 ja 2011 vuosi-ilmoituksia ja että hän on laiminlyönyt tehdä yhtiön maksamista palkoista kausi-ilmoitukset sekä toimittaa palkoista ennakonpidätykset.

2. Käräjäoikeus oli katsonut, että A:n menettelyn johdosta X Oy:lle oli jäänyt määräämättä ennakonpidätystä 26 804 euroa vuodelta 2009, 20 874 euroa vuodelta 2010 ja 1 216 euroa vuodelta 2011. Käräjäoikeus oli tältä osin hyväksynyt verotarkastuskertomuksen laskelmat suorittamatta jääneistä ennakonpidätyksistä, jotka olivat perustuneet arvioon maksettujen palkkojen määristä. Käräjäoikeus oli pitänyt myös laskelmien mukaista 40 prosentin ennakonpidätystä hyväksyttävänä, koska ennakkoperintäasetuksen mukaan työnantaja oli velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen 60 prosentin suuruisena, jos verokorttia ei ollut toimitettu.

3. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että suorittamatta jääneen ennakonpidätyksen määrä oli arvioitava työntekijöiden lopullisen veroprosentin perusteella. Hovioikeus on X Oy:n toimiala huomioon ottaen arvioinut, että työntekijöiden veroprosentti oli ollut 25. Tämän mukaisesti hovioikeus on katsonut määräämättä jääneen ennakonpidätyksen määräksi 16 750 euroa vuodelta 2009, 13 040 euroa vuodelta 2010 ja 760 euroa vuodelta 2011.

4. Verohallinnon valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, minkä perusteiden mukaisesti on arvioitava se vältetyn veron määrä, jonka A hänen syykseen törkeänä veropetoksena luetulla ennakkoperintälain vastaisella menettelyllä on aiheuttanut.

Sovellettavat säännökset ja niiden arviointi rikosoikeudellisen ja vahingonkorvausvastuun kannalta

5. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 ja 3 kohtien mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta tai veron välttämistarkoituksessa laiminlyömällä verotusta varten säädetyn velvollisuuden, jolla on merkitystä veron määräämiselle, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen. Luvun 9 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan verolla tarkoitetaan myös veron ennakkoa.

6. Ennakkoperintälain 9 §:n mukaan suorituksen maksaja on velvollinen toimittamaan ennakonpidätyksen. Lain 11 §:n 1 momentin mukaan ennakonpidätys toimitetaan siten, että suorituksen maksaja vähentää ennakonpidätysprosentin mukaan lasketun määrän rahana maksettavasta määrästä suorituksen yhteydessä tai merkitessään sitä tilille asianomaisen hyväksi.

7. Tekoaikana voimassa olleen ennakkoperintälain 3 §:n 1 momentin (1151/2005) mukaan ennakonpidätyksen määrän oli vastattava mahdollisimman tarkoin verovelvollisen ennakonpidätyksen alaisesta tulosta verovuoden veroasteikkolain ja muiden verovuoden veroperusteiden mukaan maksettavaa verojen ja maksujen yhteismäärää. Ennakkoperintäasetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan ennakonpidätys on toimitettava verokorttiin merkityn perus- ja lisäprosentin mukaan tai verokorttiin merkityn muun asianomaista tuloa koskevan pidätysprosentin mukaan. Asetuksen 3 §:n (1124/1996 ja 568/2010) mukaan ennakonpidätys on toimitettava 60 prosentin suuruisena, jos suorituksen saaja ei anna suorituksen maksajalle verokorttia.

8. Tekoaikana voimassa olleen ennakkoperintälain 38 §:n (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) mukaan, jos suorituksen maksaja oli osaksi tai kokonaan jättänyt ennakonpidätyksen toimittamatta, veroviranomaisen oli maksuunpantava pidättämättä jätetty määrä, jollei 39 §:stä muuta johtunut. Maksuunpantava ennakonpidätys oli enintään 40 prosenttia maksetuista suorituksista. Lain 41 §:ssä (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) säädettiin puolestaan arviomaksuunpanosta. Pykälän 1 momentti kuului laeissa 608/2009 ja 516/2010 seuraavasti: Jos suorituksen maksaja on laiminlyönyt ennakonpidätyksen ilmoittamisen tai on ilmoittanut sitä ilmeisesti liian vähän eikä ole kehotuksesta huolimatta antanut maksuunpanon toimittamisessa tarvittavia tietoja, verovirasto / Verohallinto arvioi maksuunpantavan määrän. Sääntely oli laissa 1118/1996 kyseiseltä osalta asiallisesti vastaavan sisältöinen. Edellä mainittujen lakien 41 §:n 2 momentin mukaan maksuunpantavaa määrää arvioitaessa veroviranomaisen oli otettava huomioon esimerkiksi suorituksen maksajan aikaisempi toiminta ja siinä tapahtuneet muutokset, toiminnan laatu ja laajuus, palkansaajien lukumäärä sekä maksettujen palkkojen ja pidätysten määrät. Jos oli mahdollista, veroviranomaisen oli vertailtava suorituksen maksajan toimintaa muihin samalla alalla ja samanlaatuisissa olosuhteissa toimiviin. Voimassa olevassa laissa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä säädetään veron määräämisestä asiallisesti vastaavanlaisesti kuin edellä mainituissa säännöksissä.

9. Edellä todettu sääntely osoittaa, että ennakkoperintämenettelyn tarkoituksena on verovelvollisen maksettavaksi tuloverolain perusteella määrättävien verojen periminen etukäteen tulonsaajalle maksettavan suorituksen yhteydessä. Ennakkoperinnällä pyritään siten turvaamaan työntekijöiden verojen kertyminen jo tulojen saamisen ajankohtana. Kuten ennakkoperintälain 3 §:stä ja sen esitöistä (HE 202/1996 vp s. 4, 6 ja 12) ilmenee, tärkein periaate ennakkoperinnässä onkin pyrkimys ennakkoperinnän ja lopullisen verotuksen mahdollisimman hyvään vastaavuuteen eli siihen, että ennakonpidätys vastaa mahdollisimman tarkasti työntekijälle verovuonna maksuunpantavien verojen määrää. Ennakkoperintälain mukaan tähän vastaavuuteen pyritään siten, että työnantaja toimittaa maksamastaan palkasta ennakonpidätyksen työntekijän antaman verokortin osoittaman ennakonpidätysprosentin mukaisesti.

10. Edellä selostetun mukaisesti ennakonpidätykset on tekoaikana voimassa olleiden ennakkoperintälain säännösten nojalla tullut maksuunpanna, jos työnantaja on laiminlyönyt ennakkoperintälain mukaiset velvollisuutensa, kuitenkin enintään 40 prosentin suuruisina maksetuista suorituksista. Jos Verohallinnon tiedossa ei työnantajan laiminlyöntien vuoksi ole ollut ennakonpidätyksen perusteena olevien palkkojen määriä ja saajia eikä siten myöskään sovellettavia ennakonpidätysprosentteja, maksuunpano on jouduttu suorittamaan arvioon perustuen. Ennakkoperintälain 41 §:stä ilmenevät arviomaksuunpanon suorittamista koskevat kriteerit osoittavat, että myös arviomaksuunpanossa on pyrittävä noudattamaan ennakkoperinnän vastaavuusperiaatetta niin, että maksuunpantava määrä vastaisi mahdollisimman hyvin saamatta jääneen veron määrää. Myös nämä maksuunpanossa noudatettavat säännökset ennakonpidätysvelvollisuuden laiminlyömisen seurauksista osoittavat siten osaltaan, että työnantajan ennakonpidätysvelvollisuuden tarkoituksena on ensisijaisesti varmistaa verovelvollisen eli työntekijän palkasta suoritettavan veron maksaminen ja että maksuunpanossakin maksuvelvollisuus on pyrittävä sovittamaan työntekijän tosiasiallisen verovastuun määräiseksi.

11. Arvioitaessa edellä mainitun sääntelyn pohjalta sitä, minkä määräisen veron välttämisen ennakkoperintälain vastainen menettely aiheuttaa, huomioon on otettava ensinnäkin se, että ennakonpidätyksessä on kysymys työntekijän verovelan maksamisesta. Työnantajaan kohdistuvan maksuunpanon tarkoituksena ei ole siirtää työntekijän verovelvollisuutta työnantajan velvollisuudeksi. Eri asia on, että silloin, kun työnantaja yhteisymmärryksessä työntekijän kanssa jättää ennakonpidätykset toimittamatta ja maksamatta Verohallinnolle ja palkansaajat jäävät tuntemattomiksi, työnantajalle maksuunpannut ennakonpidätykset voivat tosiasiassa jäädä lopullisesti hänen vastattavikseen.

12. Toiseksi huomioon on otettava ennakonpidätyksen tarkoitus varmistaa työntekijän verovelan maksaminen oikean määräisenä. Työnantajalle ennakkoperintälain mukaisesti maksuunpantavissa oleva määrä ei kuitenkaan välttämättä sellaisenaan osoita sitä veron määrää, jonka veronsaaja olisi oikein meneteltäessä ollut oikeutettu saamaan työntekijöille maksetuista palkoista. Maksuunpano ei siten myöskään sellaisenaan osoita sitä vahinkoa, jonka veronsaaja on veropetoksen johdosta kärsinyt.

13. Korkein oikeus katsoo edellä mainituista lähtökohdista seuraavan, että ennakonpidätyksen toimittamatta jäämisestä johtunutta, veron välttämiseen perustuvaa työnantajan edustajan rikosoikeudellista ja vahingonkorvausvastuuta ei ole perusteltua perustaa välittömästi siihen, minkä määräiseksi ennakonpidätys on voitu työntekijän tosiasiallisen verosaamisen turvaamiseksi hallinnollisessa maksuunpanomenettelyssä määrätä. Silloin, kun maksettujen palkkojen määrä ja työntekijöiden ennakonpidätysprosentit ovat jääneet selvittämättä, veronsaajan saamatta jääneinä veroina kärsimän vahingon määrä on arvioitava. Tämä arvio tosiasiassa saamatta jääneen veron määrästä on perusteltua perustaa arviomaksuunpanoa koskevaan sääntelyyn eli nyt kysymyksessä olevana tekoaikana ennakkoperintälain 41 §:n (1118/1996, 608/2009 ja 516/2010) mukaisiin kriteereihin. Arviossa on siten tullut ottaa huomioon työnantajan aikaisempi toiminta ja siinä tapahtuneet muutokset, toiminnan laatu ja laajuus, palkansaajien lukumäärä sekä maksettujen palkkojen ja pidätysten määrä, minkä lisäksi työnantajan toimintaa on tullut mahdollisuuksien mukaan vertailla muihin samalla alalla ja samanlaatuisissa olosuhteissa toimiviin.

Korkeimman oikeuden kannanotot tässä asiassa

14. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, minkä laajuista ja laatuista rakennusalalla toimineen X Oy:n toiminta on ollut, eikä siitäkään, paljonko X Oy:ssä olisi edes arviolta ollut alan työntekijöitä. Maksettujen palkkojen määräksi oli verotarkastuksessa arvioitu 67 010,30 euroa vuodelta 2009, 52 188,70 euroa vuodelta 2010 ja 3 040 euroa vuodelta 2011. Verohallinto ei kuitenkaan ole syytteen ja vahingonkorvausvaatimuksen perusteena olevassa laskelmassaan arvioinut X Oy:n työntekijöiden ennakonpidätysprosenttia tai sen määräytymisperusteita, vaan on enemmittä perusteluitta pitänyt sen määränä 40 prosenttia.

15. Hovioikeus on, hyväksyttyään verotarkastuksen arviot maksettujen palkkojen määristä, arvioinut X Oy:n työntekijöiden veroprosentiksi yhtiön toimiala huomioon ottaen 25. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty sellaisia perusteita, joiden mukaan veropetoksella aiheutetun, veronsaajan vältettynä verona kärsimän vahingon määrää olisi arvioitava toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Sen vuoksi hovioikeuden tuomion lopputulosta ei ole syytä muuttaa.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Mika Huovila ja Lena Engstrand. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Käräjäoikeus oli riitaisessa asiassa hylännyt kanteen kirjallisessa valmistelussa annetulla tuomiolla sen jälkeen, kun kantaja ei ollut antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa ja vastaaja oli pyytänyt asian ratkaisemista tuomiolla. Hovioikeus ei myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa.

Kysymys käräjäoikeuden menettelystä ja siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.

OK 25 a luku 11 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 30.12.2014 ja Turun hovioikeuden päätös 13.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Pertti Tuominen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Saara Laapas, Riitta Santo ja Juha Karvinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Tampereen Vuokratalosäätiö vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A ja Tampereen Vuokratalosäätiö (jäljempänä Vuokratalosäätiö) olivat tehneet asunnon vuokraamista koskevan sopimuksen. A:n vuokra-asunnossa tehtiin elo-, syys- ja lokakuun 2014 aikana vuokranantajan toimesta kylpyhuoneremontti.

2. A vaati Vuokratalosäätiötä vastaan nostamassaan kanteessa ja sen täydennyksessä, että Vuokratalosäätiö velvoitetaan palauttamaan hänelle remontin ajalta 2,5 kuukauden vuokra ja korvaamaan remontin aiheuttama pöly- ja hajuhaitta sekä asian hoitamisesta aiheutuneet matkakustannukset. A:n mukaan asunto oli remontin ajan asumiskelvoton ja hän oli joutunut muuttamaan muualle. Remontissa hänen huonekalunsa ja vaatteensa olivat likaantuneet ja hän oli joutunut pesettämään ne. Vaatimustensa tueksi A esitti kirjallista todistelua ja nimesi kuultavan todistajan. Lisäksi A esitti erääseen aiempaan lainvoimaiseen ratkaisuun liittyneitä vaatimuksia.

3. Vuokratalosäätiö kiisti kanteen. A:lle aiheutunut asumishaitta oli korvattu 60 päivältä 30 prosentin haitta-asteen perusteella. Lisäksi A:lle oli korvattu huoneiston sähkönkulutus kokonaisuudessaan remontin ajalta. A:lle suoritettu haittakorvaus oli ollut tavanomaista haittakorvausta suurempi.

4. Vuokratalosäätiön vastattua kanteeseen käräjäoikeus kehotti A:ta antamaan kirjallisen lausuman vastauksen johdosta uhalla, että asia voidaan lausuman antamatta jättämisen johdosta joko jättää sillensä tai ratkaista vastaajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla.

5. A ei antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa.

6. Vuokratalosäätiö vaati käräjäoikeuden sitä tiedusteltua, että asia ratkaistaan tuomiolla ja että A velvoitetaan suorittamaan sen oikeudenkäyntikulut. A kiisti oikeudenkäyntikuluista antamassaan lausumassa Vuokratalosäätiön oikeudenkäyntikuluvaatimuksen perusteeltaan.

7. Käsittelyjärjestystä koskevalta osalta käräjäoikeus katsoi, että A:n laiminlyötyä antaa lausuman vastaajan vastauksesta ja Vuokratalosäätiön pyydettyä asian ratkaisemista tuomiolla, asia oli ratkaistavissa kirjallisessa menettelyssä ilman suulliseen valmisteluun siirtämistä asianosaisten esittämien vaatimusten, niiden perusteluiden ja todistelun perusteella. Käräjäoikeuden mukaan A oli laiminlyödessään antaa vastauksen vastaajan vaatimuksiin luopunut nimeämästään henkilötodistelusta.

8. Pääasian osalta käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut kiistänyt Vuokratalosäätiön vastauksessaan esittämiä kannetta vastaan puhuvia seikkoja ja että siksi ne voitiin asettaa riidattomina ratkaisun lähtökohdiksi, ellei A:n esittämästä selvityksestä muuta johtunut. Kanteensa tueksi A ei ollut esittänyt uskottavaa selvitystä, joten vaadittuja suorituksia oli pidettävä ilmeisen perusteettomina tai joka tapauksessa toteen näyttämättöminä. Lopputuloksena käräjäoikeus hylkäsi kanteen ilmeisen perusteettomana ja jätti lainvoimaiseen ratkaisuun liittyneet vaatimukset tutkimatta sekä velvoitti A:n maksamaan oikeudenkäyntikulujen korvausta Vuokratalosäätiölle.

9. A valitti hovioikeuteen, vaati asian käsittelyä ja toisti käräjäoikeudessa esittämänsä vaatimukset. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

10. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää hänelle jatkokäsittelylupa käräjäoikeuden hylättyä kanteen selvästi perusteettomana ja ratkaistua asian kirjallisessa valmistelussa annetulla tuomiolla sen jälkeen, kun A ei ollut antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa vastaajan vastauksesta kanteeseen.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

11. Jatkokäsittelylupa on oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan myönnettävä, jos ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste). Mainitun lainkohdan sanamuodolla tarkoitetaan lain esitöiden mukaan sitä, että lupa tulisi järjestelmän soveltamisalaan kuuluvassa valitusasiassa myöntää aina jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan. Luvan myöntämiselle asetettu kynnys olisi näin ollen matala (HE 105/2009 vp s. 60).

12. Jatkokäsittelylupa on säännöksen 3 kohdan mukaan myönnettävä, jos lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste). Lupa tulisi tällä perusteella myöntää tilanteessa, jossa hovioikeus katsoo, että asian periaatteellisen merkityksen vuoksi olisi tärkeää, että hovioikeus antaisi laintulkintaa ohjaavan asiaratkaisun, vaikkakaan ei olisi suoranaista aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta (HE 105/2009 vp s. 61).

Korkeimman oikeuden arviointi

Vaatimuksen selvä perusteettomuus

13. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 6 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on haastetta antamatta heti hylättävä kanne tuomiolla, jos kantajan vaatimus on selvästi perusteeton. Vaikka laissa ei ole nimenomaista säännöstä asiasta, oikeuskirjallisuudessa ja oikeuskäytännössä on katsottu, että kanne on myös haasteen antamisen jälkeen koko valmistelun ajan hylättävissä tällä perusteella ja selvästi perusteetonta kannetta ei ole pakko viedä pääkäsittelyyn, vaikka kannetta ei olisikaan heti haastehakemusta käsiteltäessä hylätty (Juha Lappalainen, Siviilijutun käsittely käräjäoikeudessa vuoden 2002 uudistuksen mukaan, 2002 s. 99 – 100).

14. Lain esitöiden mukaan perusteettomuudella tarkoitetaan sitä, että vaatimus ei perustu lakiin ja että ilmoitetusta perusteesta ei voi seurata pyydettyä seuraamusta. Lisäksi perusteettomuudella tarkoitetaan sitä, että vaatimuksen perusteet eivät vastaa yleisesti tiedossa olevia seikkoja (HE 15/1990 vp s. 54).

15. A on haastehakemuksessaan ja sen täydennyksessä vaatinut kylpyhuoneremontin vuoksi vuokran palauttamista sekä korvausta remontin aiheuttamista haitoista ja kustannuksista. Hän on perustellut vaatimuksensa niin perusteen kuin määränkin osalta ja esittänyt vaatimustensa tueksi kirjallista todistelua sekä nimennyt kuultavan henkilötodistajan. Näin ollen A:n vaatimuksia ei yksin sillä perusteella, ettei hän ole antanut käräjäoikeudelle sen pyytämää lausumaa Vuokratalosäätiön vastauksen johdosta, ole pidettävä selvästi perusteettomina. Käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta on siten ollut aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi tullut tältä osin myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

Asian ratkaiseminen tuomiolla pääkäsittelyä toimittamatta

16. Jos asianosainen tuomioistuimen kehotuksesta huolimatta laiminlyö antaa häneltä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 a §:n nojalla pyydetyn kirjallisen lausuman, on tuomioistuimen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 10 §:n 1 momentin nojalla, jollei luvun 12 tai 13 §:stä muuta johdu, annettava yksipuolinen tuomio. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaan sen jälkeen, kun vastaaja on vastannut kanteeseen, asianosaisella, jolla luvun 10 §:n 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on oikeus yksipuolisen tuomion asemesta saada asia ratkaistuksi tuomiolla ja esittää sitä varten tarvittava selvitys.

17. Korkein oikeus toteaa, ettei oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä säädetä siitä, missä menettelyssä tuomio voidaan antaa eikä säännös sellaisenaan oikeuta tuomion antamiseen valmistelussa. Pykälän mukainen pyyntö edellyttää käsittelyn jatkamista normaaliin tapaan ja asiassa annettava tuomio tulee perustaa todistelussa esitettyyn selvitykseen. Jos pyyntö esitetään valmistelun aikana, on asia yleensä vietävä normaaliin tapaan pääkäsittelyyn ja asiassa vedottu selvitys on siten tässäkin tilanteessa esitettävä lähtökohtaisesti käräjäoikeuden pääkäsittelyssä (ks. tältä osin esim. Juha Lappalainen, edellä mainittu teos, s. 9, 146 ja 147). Asian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 ja 27 a §:ssä.

18. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:stä ilmenee, että valmistelussa voidaan paitsi jättää asia prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi tutkimatta, myös määrätyin edellytyksin antaa asiassa yksipuolinen tuomio tai tuomio sekä vahvistaa sovinto. Pykälä ei kuitenkaan sovellu riitaisen pääasian ratkaisemiseen (ks. HE 15/1990 vp s. 70 ja 71, HE 32/2001 vp s. 54). Riitaisen pääasian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään sen sijaan luvun 27 a §:ssä. Viimeksi mainitun pykälän mukaan riitainen asia voidaan ratkaista yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä.

19. Vaikka A ei ole käräjäoikeuden pyytämää lausumaa antanut ja siinä vastaajan vastauksessaan esittämiä perusteita kiistänyt, ei asia tämän vuoksi ole muuttunut riidattomaksi. Käräjäoikeus ei ole myöskään voinut tulkita lausuman antamatta jättämistä niin, että A on näin tehdessään luopunut nimeämästään henkilötodistelusta.

20. A on edellä kohdissa 2 ja 15 kuvatulla tavalla vaatinut kylpyhuoneremontin vuoksi vuokran palauttamista kokonaisuudessaan sekä korvausta remontin aiheuttamista haitoista ja kustannuksista. Hän on perustellut vaatimuksensa niin perusteen kuin määränkin osalta ja esittänyt vaatimustensa tueksi kirjallista todistelua sekä nimennyt kuultavan henkilötodistajan. Tähän nähden ja kun asiassa ei ole käynyt ilmi, että A:lta olisi nimenomaisesti edes tiedusteltu, suostuuko hän asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta siltä osin, ettei asian ratkaiseminen ole edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista, on ollut aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi siten tullut tältäkin osin myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

21. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisua liittyen oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n ja 5 luvun 27 a §:n tulkintaan nyt esillä olevan kaltaisessa tilanteessa. Näin ollen ja koska kysymyksellä on myös yleisempää merkitystä lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa, on jatkokäsittelyluvan myöntäminen ollut tärkeää myös tällä perusteella. Näin ollen hovioikeuden olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös ennakkoratkaisuperusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja A:lle myönnetään asiassa jatkokäsittelylupa.

Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan jatkettava valituksen käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Ilkka Lahtinen.

Käräjäoikeus oli riita-asiassa hylännyt kanteen vastaajan vaatimuksesta kirjallisessa valmistelussa antamallaan tuomiolla sen jälkeen kun asia oli muuttunut riitaiseksi vastaajan vastauksen johdosta eikä kantaja ollut antanut häneltä pyydettyä lausumaa vastaajan vastaukseen. Kantajan valituksen johdosta hovioikeus katsoi, ettei asiaa olisi saanut ratkaista tuomiolla kirjallisessa valmistelussa, ja palautti asian käräjäoikeuteen uutta käsittelyä varten.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevin perustein katsottiin, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n säännös asian ratkaisemisesta yksin kirjallisen valmistelun perusteella tuli sovellettavaksi asiaan, mutta asian laatu edellytti pääkäsittelyn toimittamista käräjäoikeudessa. Hovioikeuden olisi siten tullut palauttaa asia käräjäoikeuteen pääkäsittelyn toimittamiseksi.

OK 12 luku 10 §
OK 12 luku 11 §
OK 5 luku 27 §
OK 5 luku 27 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 10.2.2015 ja Turun hovioikeuden päätös 17.11.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Anna-Liisa Autio ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Leena Mikkonen ja Pirjo Tammio. Esittelijä Essi Kinnunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

B vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B on käräjäoikeudessa vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan hänelle 48 763,45 euroa korkoineen. B:n mukaan A oli ostaessaan 9.10.2009 päivätyllä kauppakirjalla eräältä henkilöltä puolet kolmen asunto-osakeyhtiön osakkeista, toisen puoliosuuden jäädessä B:n omistukseen, ottanut kaupassa kauppakirjan mukaisesti vastatakseen huoneistoihin kohdistuvista veloista. Velkojen tarkka määrä ei ollut tuolloin tiedossa, koska yhtiöiden kirjanpito ei ollut valmis. B oli rahoittanut asunto-osakeyhtiöiden rakennuskustannuksia yhteensä 157 110,99 eurolla, mistä osakkaiden laskennalliset osuudet olivat 78 555,49 euroa. B oli saanut saatavaansa suorituksia, kun hän ja A olivat myyneet asunto-osakeyhtiön osakkeita vuosina 2009 ja 2010 ja kun A oli vielä suorittanut hänelle erikseen 1 500 euroa. Kattamatta B:n saatavasta oli siten jäänyt kanteessa vaadittu 48 763,45 euroa.

2. A on vaatinut, että kanne hylätään. Hän on vedonnut ensisijaisesti siihen, että saaminen oli vanhentunut, ja toissijaisesti esittänyt, ettei B:n velkomaa saatavaa ollut olemassa ja ettei hän ollut millään perusteella sitoutunut velkavastuuseen B:lle.

3. Vanhentumisväitteen osalta A on todennut, että B:n velkoman saamisen syntyajankohta oli epäselvä. Osakeosuuden hankkimisesta 9.10.2009 laskettuna velka oli vanhentunut viimeistään 9.10.2012. Vanhentumista ei ollut ennen tätä ajankohtaa katkaistu, eikä vuonna 2009 ja 2010 tapahtuneilla kaupoilla ollut katkaisemisen kannalta merkitystä.

4. Saatavan olemassaolon osalta A on vedonnut muun ohella siihen, ettei B:llä ollut ollut saatavaa yhtiöiltä tai osakeosuuden vuonna 2009 hänelle myyneeltä henkilöltä ja ettei kaupoissa ollut siirtynyt mitään saatavia hänen maksettavakseen. B ei ollut esittänyt velkasuhteen olemassaolosta selvitystä.

5. A:n vastattua kanteeseen käräjäoikeus on kehottanut B:tä antamaan kirjallisen lausuman A:n vastauksen johdosta uhalla, että asia voidaan lausuman antamatta jättämisen johdosta joko jättää sillensä tai ratkaista vastaajan vaatimuksesta yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla.

6. B ei ole antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa.

7. Edellä kerrotun jälkeen A on vaatinut asian ratkaisemista tuomiolla kirjallisessa menettelyssä sekä oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. B ei ole antanut lausumaa myöskään käräjäoikeuden tiedusteluun asian ratkaisemisesta kirjallisessa menettelyssä. Oikeudenkäyntikuluvaatimusta koskevassa lausumassaan B on sen sijaan kiistänyt vaatimuksen perusteeltaan ja määrältään ja vedonnut siihen, että hänen vaatimuksensa oli ollut perusteltu eikä se ollut vanhentunut.

8. Käräjäoikeus on hylännyt B:n kanteen kirjallisessa valmistelussa antamallaan tuomiolla. Käräjäoikeus on ensinnäkin katsonut, ettei B ollut esittänyt perusteita, joiden nojalla voitaisiin päätyä siihen, että A olisi hänelle henkilökohtaisesti velkaa. Lisäksi käräjäoikeus on katsonut, että A:n väitetty velka, jonka vastattavaksiottamispäivä oli ollut 9.10.2009, oli vanhentunut viimeistään 9.10.2012, koska B ei ollut näyttänyt katkaisseensa velan vanhentumista laissa säädetyllä tavalla.

9. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja palauttanut asian käräjäoikeuteen. Hovioikeus on lausunut, että käräjäoikeus oli ratkaissut asian tuomiolla oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n säännöksiin nojautuvassa kirjallisessa menettelyssä, vaikka asiassa ei ollut kysymys tämän säännöksen soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta. Hovioikeus on viitannut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:ään ja Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2000:22 ja todennut, että asia oli A:n vastauksen myötä muodostunut riitaiseksi eikä B:n kanne ollut selvästi perusteeton. Edellytykset asian ratkaisemiselle valmistelussa annettavalla tuomiolla eivät olleet siten täyttyneet, vaan käräjäoikeuden olisi tullut ratkaista asia pääkäsittelyssä.

10. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys hovioikeuden palautusratkaisun oikeellisuudesta ja siitä, onko käräjäoikeus oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla voinut ratkaista vastauksen johdosta riitaiseksi muuttuneen asian kirjallisessa menettelyssä antamallaan tuomiolla sen jälkeen, kun B ei ole antanut häneltä pyydettyä lausumaa kanteeseen annetusta vastauksesta ja kun A on vaatinut asian ratkaisemista tuomiolla.

Sovellettavat lainkohdat

11. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 a §:n mukaan jatkaessaan valmistelua kirjallisesti tuomioistuin voi katsoessaan sen aiheelliseksi kehottaa asianosaista toimittamaan tuomioistuimeen kirjallisen lausuman. Tällöin tuomioistuimen on määrättävä, mistä kysymyksestä asianosaisen on lausuttava. Kehotuksen yhteydessä on luvun 16 §:n mukaan asianosaiselle ilmoitettava, mikä seuraamus 12 luvun perusteella voi aiheutua siitä, että asianosainen ei anna kirjallista lausumaa.

12. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 10 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, on asianosaisen vaatimuksesta annettava yksipuolinen tuomio, jos vastapuoli ei ole antanut häneltä pyydettyä kirjallista lausumaa, josta ilmenee hänen kantansa pyynnössä esitettyihin kysymyksiin. Pykälän 2 momentin mukaan asianosaiselta, jolla 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on tiedusteltava, vaatiiko hän yksipuolista tuomiota. Jos asianosainen ei vaadi yksipuolista tuomiota tai 11 §:n nojalla asian ratkaisemista tuomiolla, asia on jätettävä sillensä.

13. Oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaan sen jälkeen, kun vastaaja on vastannut kanteeseen, asianosaisella, jolla 10 §:n 1 momentin nojalla on oikeus yksipuoliseen tuomioon, on oikeus yksipuolisen tuomion asemesta saada asia ratkaistuksi tuomiolla ja esittää sitä varten tarvittava selvitys.

14. Korkein oikeus toteaa, ettei oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä säädetä siitä, missä menettelyssä tuomio voidaan antaa eikä säännös sellaisenaan oikeuta tuomion antamiseen valmistelussa. Pykälän mukainen pyyntö edellyttää käsittelyn jatkamista normaaliin tapaan ja asiassa annettava tuomio tulee perustaa todistelussa esitettyyn selvitykseen. Jos pyyntö esitetään valmistelun aikana, on asia yleensä vietävä normaaliin tapaan pääkäsittelyyn ja asiassa vedottu selvitys on siten tässäkin tilanteessa esitettävä lähtökohtaisesti käräjäoikeuden pääkäsittelyssä (ks. tältä osin esim. Juha Lappalainen, Siviilijutun käsittely käräjäoikeudessa vuoden 2002 uudistuksen mukaan, 2002 s. 9, 146 ja 147). Asian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 ja 27 a §:ssä.

15. Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan valmistelussa voidaan asia, jossa sovinto on sallittu, ratkaista yksipuolisella tuomiolla tai tuomiolla 12 luvussa mainituin edellytyksin. Pykälässä säädetään myös asian jättämisestä prosessinedellytyksen puuttumisen vuoksi tutkimatta ja sovinnon vahvistamisesta. Pykälä ei kuitenkaan sovellu riitaisen pääasian ratkaisemiseen (ks. HE 15/1990 vp s. 70 ja 71, HE 32/2001 vp s. 54).

16. Riitaisen pääasian ratkaisemisesta valmistelussa säädetään oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:ssä. Tämän säännöksen mukaan riitainen asia voidaan ratkaista yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä.

17. Riitaisen asian ratkaiseminen yksin kirjallisessa valmistelussa edellyttää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n mukaan sitä, että asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista ja, että asianosaiset suostuvat menettelyyn. Lisäksi tuomioistuimen on valmistelun kuluessa laadittava asianosaisille toimitettava oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 24 §:n 4 momentin mukainen kirjallinen yhteenveto.

18. Asian laadun vuoksi pääkäsittelyn järjestäminen voi säännöksen esitöiden mukaan olla tarkoituksetonta silloin, kun asiassa ei lainkaan esitetä suullista todistelua eikä pääkäsittelyyn muustakaan syystä ole tarvetta. Tällainen tilanne saattaa olla käsillä erityisesti silloin, kun jutun tosiseikasto on riidaton ja epäselvyys koskee vain asian oikeudellista arviointia. Tilanne voi olla sama silloin, kun asiassa esitetään ainoastaan kirjallisia todisteita ja epäselvyys koskee vain asian oikeudellista arviointia. Pelkästään tosiseikkojen riidattomuus ja siitä johtuva suullisen todistelun tarpeettomuus ei kuitenkaan voi yksistään merkitä sitä, että pääkäsittelyä olisi pidettävä asiassa tarpeettomana. Asian ratkaisemisen kannalta eduksi useimmiten on, että asianosaisilla ja heidän avustajillaan on tilaisuus pääkäsittelyssä suulliseen argumentointiin. Samoin lisäkysymysten esittämisen helpommin mahdollistava suullinen pääkäsittely voi olla tehokkaan prosessinjohdon kannalta tai asian selvittämiseksi tarpeen. Säännöksen tarkoituksena on mahdollistaa asian ratkaiseminen kirjallisen valmistelun perusteella vain silloin, kun pääkäsittelyn järjestäminen on asian ratkaisemisen kannalta selvästikin tarpeetonta (HE 32/2001 vp s. 54).

19. Tuomion antaminen yksin kirjallisen valmistelun perusteella edellyttää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n mukaan lisäksi aina sitä, ettei kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä. Lain esitöiden mukaan asianosaiset voivat antaa suostumuksensa vapaamuotoisestikin ja asianosaisen suostumus voisi olla myös niin sanottu hiljainen suostumus, joka voi ilmetä esimerkiksi siten, että asianosainen jättää vastaamatta käräjäoikeuden nimenomaiseen asiaa koskevaan kirjalliseen tiedusteluun, jossa tiedustelussa vastaamatta jättämisen merkitys on selvästi kerrottu asianosaiselle (HE 32/2001 vp s. 55).

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset

20. Hovioikeus on katsonut, ettei esillä olevassa asiassa ole ollut kysymys oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta. Hovioikeuden mukaan kysymys on sen sijaan ollut siitä, oliko asia voitu oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n nojalla ratkaista valmistelussa annetulla tuomiolla vai olisiko käräjäoikeuden tullut siirtää ratkaisun tekeminen pääkäsittelyyn. Hovioikeus on viitannut oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 §:ään ja Korkeimman oikeuden ratkaisuun KKO 2000:22 ja todennut, että tässä asiassa kannetta ei ollut myönnetty eikä siitä ollut luovuttu. Asianosaiset eivät olleet myöskään tehneet sovintoa. Sen sijaan asia oli A:n vastauksen myötä tullut riitaiseksi eikä B:n kanne ollut selvästi perusteeton. Edellytykset asian ratkaisemiselle valmistelussa annettavalla tuomiolla eivät siten olleet täyttyneet, vaan käräjäoikeuden olisi tullut ratkaista asia pääkäsittelyssä.

21. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a § voi kuitenkin tulla sovellettavaksi tilanteessa, jossa riitainen asia ratkaistaan asianosaisen laiminlyönnin johdosta oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:n mukaisesti yksipuolisen tuomion asemesta annettavalla tuomiolla. Jos kantaja vastaajan vastattua kanteeseen laiminlyö antaa käräjäoikeuden häneltä pyytämän lausuman ja jos vastaaja tällöin vaatii, että asia ratkaistaan tuomiolla, voidaan oikeudenkäymiskaaren 12 luvun 11 §:ssä tarkoitettu laiminlyöntiin perustuva tuomio antaa yksin kirjallisen valmistelun perusteella, jos 5 luvun 27 a §:n soveltamisen edellytykset täyttyvät eli asia on laadultaan sellainen, ettei sen ratkaisemista varten tarvittavan selvityksen esittäminen edellytä pääkäsittelyn toimittamista eikä kukaan asianosaisista vastusta asian ratkaisemista kirjallisessa menettelyssä.

22. B:n laiminlyötyä antaa käräjäoikeuden pyytämän kirjallisen lausuman ja A:n vaadittua asian ratkaisemista tuomiolla kirjallisessa menettelyssä, käräjäoikeus on tiedustellut B:ltä suostumusta asian ratkaisemiseen kirjallisessa menettelyssä. Kun B on jättänyt tiedusteluun vastaamatta, on esillä olevan asian ratkaisemisen kannalta merkityksellistä sen selvittäminen, onko asia ollut laadultaan sellainen, ettei sen ratkaiseminen ole edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista.

23. B on kanteessaan vedonnut hänen ja A:n yhteiseen rakennushankkeeseen, johon hän oli sijoittanut kertomansa mukaan varojaan yli 157 000 euroa ja johon perustuneesta saatavasta hän oli velkonut A:lta tämän osuutta. B:n mukaan A oli ostaessaan puolet asunto-osakeyhtiöiden osakkeista ottanut vastatakseen huoneistoihin kohdistuvista veloista. A on puolestaan kiistäessään kanteen väittänyt, ettei B:llä ollut ollut saatavaa yhtiöiltä tai osakkeet A:lle myyneeltä henkilöltä ja ettei näissä kaupoissa ollut siirtynyt mitään saatavia hänen maksettavakseen.

24. B on lisäksi kanteessaan esittänyt, ettei velkojen tarkka määrä ole ollut 9.10.2009 vielä tiedossa. A:kin on vastatessaan kanteeseen ja esittäessään vanhentumisväitteen lausunut, että väitetyn saamisen syntymishetki on ollut kanteen mukaan epäselvä.

25. Korkein oikeus toteaa, ettei B ole kanteessaan eikä A vastauksessaan tarjonnut asiassa henkilötodistelua. Tämä on sinällään tukenut johtopäätöstä siitä, että pääkäsittelyn toimittaminen asiassa ei ole ollut tarpeen. Kanteesta ja siihen annetusta vastauksesta ilmennyt jutun oikeustosiseikasto ei ole kuitenkaan ollut niin velkomuksen perusteen kuin sen perusteena mahdollisesti olleen velan vanhentumisenkaan osalta riidaton eikä jutun epäselvyys ole koskenut vain asian oikeudellista arviointia. Asian selvittäminen olisi edellyttänyt mahdollisuutta lisäkysymysten tekemiseen ja suulliseen argumentointiin. Asia on näin ollen ollut laadultaan sellainen, että sen käsittely olisi edellyttänyt pääkäsittelyn toimittamista eikä sitä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla olisi tullut ratkaista kirjallisessa valmistelussa. Tämän vuoksi asia on tullut palauttaa käräjäoikeuteen pääkäsittelyn toimittamiseksi. Syytä hovioikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei siten ole.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Ilkka Lahtinen.

A:ta oli kuultu käräjäoikeudessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä vastaajayhtiön edustajana henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa ja toisessa vastaavassa asiassa asianosaisena henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa. Ennen kuulemistaan näissä oikeudenkäynneissä A:ta oli kuultu rikoksesta epäiltynä velallisen rikoksia koskevassa esitutkinnassa, joka liittyi takaisinsaantioikeudenkäyntien kohteena oleviin toimiin. A:lle vaadittiin rangaistusta törkeästä petoksesta ja petoksesta, koska hän oli hankkiakseen edustamalleen yhtiölle ja itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla todistelutarkoituksessa henkilökohtaisesti kuultuna totuudenvastaisesti takaisinsaantikanteiden perusteita koskevista seikoista, aiheuttaen menettelyllään kanteiden hylkäämisen ja siten kantajalle vahinkoa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A:n itsekriminointisuojaa ollut loukattu. Syytteitä törkeästä petoksesta ja petoksesta ei ollut hylättävä itsekriminointisuojaa koskevalla perusteella. Ks. KKO:2015:6

RL 36 luku 1 §
RL 36 luku 2 §
OK 17 luku 24 § 1 mom (571/1948)
OK 17 luku 65 § (360/2003)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oulun käräjäoikeuden tuomio 15.5.2015

Syyttäjän ja asianomistaja X Oy:n konkurssipesän syytteestä käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän petoksen syytekohdassa 1 ja petoksen syytekohdassa 2.

Syytekohdassa 1 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A:ta oli 11.11.2010 kuultu todistelutarkoituksessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä Oulun käräjäoikeudessa. Riita-asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja vastaajana Y Oy, jonka edustajana A oli esiintynyt.

Kuvatuin tavoin kuultaessa A oli hankkiakseen edustamalleen Y Oy:lle oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että

- B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta,

- hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle ja

- hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen X Oy:n Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta.

Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli hylännyt X Oy:n konkurssipesän 50 000 euron korvausvaatimuksen ja tuominnut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut 10 433 eurolla. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle 60 433 euron vahingon.

Petoksella oli tavoiteltu huomattavaa hyötyä ja aiheutettu X Oy:n konkurssipesälle erityisen tuntuvaa vahinkoa. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Syytekohdassa 2 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A:ta oli 15.3.2011 kuultu todistelutarkoituksessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevan asian pääkäsittelyssä Oulun käräjäoikeudessa. Riita-asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja vastaajana A.

Kuvatuin tavoin kuultaessa A oli hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että

- hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle ja

- hän ei ollut 14.4.2009 jälkeen käyttänyt X Oy:n pankkikortteja.

Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli hylännyt X Oy:n konkurssipesän 5 890 euron korvausvaatimuksen. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle sanotun määräisen vahingon.

Käräjäoikeus lausui itsekriminointisuojasta, että vaikka A:ta ei ollut pääkäsittelyssä kuultu totuusvakuutuksen nojalla, hänen asemansa oli rinnastunut totuusvakuutuksen nojalla kuullun asianosaisen asemaan. A:lla oli siten ollut oikeus kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi tehdä sitä saattamatta itseään syytteen vaaraan. Häntä oli pääkäsittelyssä niin ikään muistutettu tästä vaitiolo-oikeudesta. Itsekriminointisuoja koski oikeutta olla ilmaisematta itselleen epäedullista seikkaa, ei oikeutta kertoa tästä seikasta totuudenvastaisesti. Kun A oli itsekriminointisuojaan vetoamatta kertonut syytteessä tarkoitetuissa käsittelyissä todistelutarkoituksessa totuudenvastaisesti, hän ei voinut menestyksellisesti vedota tässä asiassa itsekriminointisuojaan.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n törkeästä petoksesta ja petoksesta yhteiseen 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan X Oy:n konkurssipesälle rikosperusteista vahingonkorvausta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Mika-Pekka Sarkkinen.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 24.8.2016

A valitti hovioikeuteen ja vaati ensisijaisesti, että syytteet hylätään ja hänet vapautetaan korvausvelvollisuudesta. Toissijaisesti hän vaati, että rangaistusta ja vahingonkorvauksia joka tapauksessa alennetaan.

Hovioikeus lausui, että A:n 11.11.2010 ja 15.3.2011 takaisinsaantiasioiden yhteydessä antamissa kertomuksissa oli ollut kysymys osaltaan samasta tapahtumienkulusta kuin Rovaniemen hovioikeuden 1.11.2013 antamassa tuomiossa (Oulun käräjäoikeus 30.3.2012) ratkaistussa muun ohella törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa rikosasiassa. Tämän rikosasian esitutkinta oli tullut vireille lokakuussa 2009 eli ennen nyt syytteessä mainittuja kuulemisia.

A:ta oli kuultu takaisinsaantioikeudenkäynneissä riita-asian asianosaisena todistelutarkoituksessa. A:lla oli ollut asemansa perusteella velvollisuus puhua oikeudenkäynnissä totta. Hovioikeudella ei ollut aihetta epäillä käräjäoikeuden arviointia siitä, että A:n kertomukset olivat kuitenkin olleet syytteessä mainituilta osin totuudenvastaisia.

A oli nyt tuomittu rangaistukseen siitä, että hän oli antanut totuudenvastaisia tietoja takaisinsaantioikeudenkäynneissä. Selvää oli, että itsekriminointisuoja olisi oikeuttanut A:n pysymään näissä oikeudenkäynneissä passiivisena ja olemaan antamatta tietoja, joilla hän saattoi myötävaikuttaa syyllisyytensä selvittämiseen itseään koskevassa, jo vireillä olleessa rikostutkinnassa. A:n takaisinsaantioikeudenkäynneissä kertomat seikat olivat liittyneet olennaisesti häneen kohdistettuun rikosepäilyyn ja olleet olennaisilta osin samansisältöisiä kuin hänen rikosasiassa myöhemmin esittämänsä kiistämisperusteet.

Hovioikeus katsoi, ettei A:lta ollut voitu edellyttää takaisinsaantioikeudenkäyntien yhteydessä, että hän silloin kertoisi tapahtumienkuluista eri tavalla kuin hän oli puolustuksekseen kertonut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevassa esitutkinnassa. Siviiliasian yhteydessä annetun totuudenvastaisen kertomuksen katsominen rangaistavaksi loukkaisi olennaisesti syylliseksi epäillyn oikeutta olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen samaan aikaan vireillä olleeseen rikosepäilyyn liittyen. A:n väärien tietojen antamista ei sen vuoksi nyt kysymyksessä olleessa tilanteessa ollut syytä arvioida toisin kuin hänen oikeuttaan vaieta tai jättää tietojaan antamatta. Itsekriminointisuoja ulottui nyt kysymyksessä olleeseen menettelyyn. A:n syytteessä kuvattua menettelyä ei siten voitu pitää rangaistavana ja syytteet oli hylättävä.

Hovioikeus hylkäsi syytteet ja vapautti A:n rangaistuksesta ja X Oy:n konkurssipesälle maksettavaksi tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Marianne Wagner-Prenner, hovioikeudenlaamanni Sakari Laukkanen ja määräaikainen hovioikeudenneuvos Teemu Saukkoriipi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja X Oy:n konkurssipesälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä petoksesta ja petoksesta.

X Oy:n konkurssipesä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Poliisi oli 2.10.2009 käynnistänyt esitutkinnan, jossa A:ta oli epäilty muun ohella törkeästä velallisen epärehellisyydestä X Oy:n toiminnassa. A oli rikoksesta epäiltynä kertonut esitutkinnassa, että B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta, että hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle, ettei hän ollut käyttänyt kyseisiä pankkikortteja 14.4.2009 jälkeen ja että hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen sen Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta.

2. X Oy:n konkurssipesä oli 18.12.2009 pannut Oulun käräjäoikeudessa vireille Y Oy:tä vastaan takaisinsaantia konkurssipesään koskevan kanteen. Kanteessaan X Oy:n konkurssipesä vaati, että X Oy:n ja Y Oy:n välillä 14.4.2009 tehty kalustokauppa määrättäisiin käteiskauppahinnan osalta lahjana peräytettäväksi, koska kaupanteossa tai myöhemminkään kauppahinnasta ei ollut maksettu mitään käteisellä. Käräjäoikeuden asiassa toimittamassa pääkäsittelyssä oli 11.11.2010 kuultu todistelutarkoituksessa Y Oy:n edustajaa A:ta. Häntä oli muistutettu oikeudesta olla vastaamatta kysymyksiin, joihin vastaaminen saattoi johtaa hänet syytteen vaaraan. A oli kertonut osakekannan kaupasta, pankkikorttien luovuttamisesta ja kalustokaupasta samalla tavoin kuin esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli 17.12.2010 antamallaan, sittemmin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla hylännyt X Oy:n konkurssipesän kanteen siltä osin kuin kannetta ei ollut myönnetty ja velvoittanut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut.

3. X Oy:n konkurssipesä oli 4.6.2010 pannut Oulun käräjäoikeudessa vireille A:ta vastaan takaisinsaantia konkurssipesään koskevan kanteen. X Oy:n konkurssipesä vaati kanteessaan muun muassa, että X Oy:n pankkitililtä 14.4. – 10.9.2009 tehdyt selvittämättömät nostot määrättäisiin lahjana peräytettäväksi, koska yhtiön osakekannan kaupan jälkeen määräysvalta yhtiössä ei ollut muuttunut ja A oli edelleen käyttänyt yhtiön pankkitiliä ja pankkikorttia. Käräjäoikeuden asiassa toimittamassa pääkäsittelyssä oli 15.3.2011 kuultu todistelutarkoituksessa A:ta, joka oli kertonut osakekannan kaupasta ja pankkikorttien luovuttamisesta ja käyttämisestä samalla tavoin kuin esitutkinnassa. Käräjäoikeus oli 15.4.2011 antamallaan, sittemmin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla hylännyt X Oy:n konkurssipesän kanteen edellä mainittuja tapahtumia koskevilta osin.

4. Syyttäjä oli Oulun käräjäoikeudessa 23.2.2011 vireille panemassaan syytteessä vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella kahdesta törkeästä velallisen epärehellisyydestä, koska tämä oli X Oy:n toimitusjohtajana ja hallituksen jäsenenä sekä 14.4.2009 jälkeen tosiasiallista päätösvaltaa käyttäneenä ilman hyväksyttävää syytä luovuttanut kuljetuskaluston Y Oy:lle ja tekemänsä pankkitilinostot itselleen. Käräjäoikeus oli 30.3.2012 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja velallisen epärehellisyydestä rangaistukseen. Rovaniemen hovioikeus oli tuomiollaan 1.11.2013 pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

Kysymyksenasettelu

5. Syyttäjä on syytteessään tässä asiassa vaatinut A:lle rangaistusta syytekohdissa 1 ja 2 törkeästä petoksesta ja petoksesta. Syytteen teonkuvausten mukaan A:ta oli kuultu todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa takaisinsaantia konkurssipesään koskevien asioiden pääkäsittelyissä 11.11.2010 ja 15.3.2011. Kummassakin asiassa kantajana oli ollut X Oy:n konkurssipesä ja ensiksi mainitussa vastaajana Y Oy, jonka edustajana A oli esiintynyt, ja viimeksi mainitussa A itse. Takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuultaessa A oli hankkiakseen edustamalleen Y Oy:lle ja itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä erehdyttänyt käräjäoikeutta kertomalla totuudenvastaisesti, että B oli 14.4.2009 maksanut hänelle käteisellä 1 500 euroa suorituksena X Oy:n osakekannasta, että hän oli 14.4.2009 luovuttanut X Oy:n pankkikortit B:lle, ettei hän ollut käyttänyt kyseisiä pankkikortteja 14.4.2009 jälkeen ja että hän oli 14.4.2009 Y Oy:n edustajana tehnyt X Oy:lle 50 000 euron käteissuorituksen sen Y Oy:lle luovuttamasta kuljetuskalustosta. Näistä A:n kertomista seikoista erehtyneenä käräjäoikeus oli takaisinsaantiasioissa hylännyt X Oy:n konkurssipesän korvausvaatimukset 50 000 euron ja 5 890 euron osalta sekä tuominnut X Oy:n konkurssipesän korvaamaan Y Oy:n oikeudenkäyntikulut 10 433 eurolla. Menettelyllään A oli aiheuttanut X Oy:n konkurssipesälle mainitun määräiset vahingot.

6. X Oy:n konkurssipesä on yhtynyt syyttäjän syytteeseen ja vaatinut A:lta rikosperusteista vahingonkorvausta. A on kiistänyt syytteen.

7. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytteen mukaisesti rangaistukseen törkeästä petoksesta ja petoksesta sekä korvausvelvollisuuteen X Oy:n konkurssipesälle.

8. Hovioikeus on käräjäoikeuden tavoin katsonut syytteessä tarkoitetut A:n kertomukset totuudenvastaisiksi. Hovioikeus on kuitenkin itsekriminointisuojaa koskevien periaatteiden nojalla hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n rangaistuksesta ja korvausvelvollisuudesta.

9. Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta arvioida syytteessä tarkoitettujen A:n kertomusten totuudenvastaisuutta toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Korkeimmassa oikeudessa on tämän jälkeen kysymys siitä, onko syyte törkeästä petoksesta ja petoksesta tullut hylätä itsekriminointisuojaa koskevien periaatteiden nojalla.

Itsekriminointisuojan sisältö ja ulottuminen rikosoikeudenkäynnin ulkopuolelle

10. Korkein oikeus on todennut oikeuskäytännössään, kuten esimerkiksi ratkaisussa KKO 2015:6 (kohta 11), että rikoksesta epäillyn oikeus sekä esitutkinnassa että muussa viranomaismenettelyssä vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen on osa kansainvälisissä ihmisoikeussopimuksissa ja Suomen perustuslaissa turvattua oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä. Tämä niin sanottu itsekriminointisuoja tarkoittaa sitä, ettei rikoksesta syytettyä tai epäiltyä saa pakottaa tai painostaa myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämisessä. Itsekriminointisuoja ulottuu myös rikosoikeudenkäynnin ulkopuolisiin menettelyihin. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on suojata rikoksesta epäillyn tai syytteessä olevan tahtoa viranomaisten epäasiallista pakottamista vastaan.

11. Syytteessä tarkoitettujen takaisinsaantioikeudenkäyntien aikana riita-asian asianosaisen kuulustelemisesta todistuskeinona säädettiin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61, 64 ja 65 §:ssä. Kieltäytymisoikeudesta säädettiin 17 luvun 24 §:n 1 momentissa ja totuusvelvollisuudesta 14 luvun 1 §:ssä. Mainitut lainkohdat on muutettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla 732/2015.

12. Syytteessä tarkoitettuna aikana voimassa olleen oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 61 §:n 1 momentin (690/1997) mukaan asianosaista voitiin kuulustella todistelutarkoituksessa ja 2 momentin (1052/1991) mukaan myös totuusvakuutuksen nojalla riita-asiassa. Luvun 64 §:n (571/1948) mukaan asianosaisen laillinen edustaja voitiin kutsua kuulusteltavaksi samojen sääntöjen mukaan kuin asianosaisesta oli säädetty. Luvun 65 §:ssä (360/2003) säädettiin, että kuulusteltaessa asianosaista totuusvakuutuksen nojalla oli muun muassa noudatettava, mitä 24 §:ssä säädettiin todistajasta. Luvun 24 §:n 1 momentin (571/1948) mukaan todistaja sai kieltäytyä kertomasta seikkaa tai vastaamasta kysymykseen, jos hän ei voisi sitä tehdä saattamatta syytteen vaaraan itseään. Lain 14 luvun 1 §:n (595/1993) mukaan riita-asiassa asianosaisen oli tehdessään selkoa niistä seikoista, joihin hän vetosi jutussa, ja lausuessaan mielensä vastapuolen esittämistä seikoista sekä vastatessaan tehtyihin kysymyksiin pysyttävä totuudessa.

13. Korkein oikeus toteaa, että mainitun 17 luvun 65 §:n sanamuodon mukaan 24 §:ssä todistajan kieltäytymisoikeudesta säädettyä oli noudatettava asianosaista totuusvakuutuksen nojalla kuulusteltaessa. Vaikka asianosaisen kuulustelemista todistelutarkoituksessa koskevassa säännöksessä ei ollut vastaavaa viittausta, on perusteltua katsoa, että myös todistelutarkoituksessa kuulusteltavalla asianosaisella oli samansisältöinen kieltäytymisoikeus. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 1 §:n mukainen totuusvelvollisuus puolestaan koski paitsi oikeustosiseikkoihin vetoamista myös kuulemista todistelutarkoituksessa. Todistelutarkoituksessa kuultavalla riita-asian asianosaisella oli siten niin sanottu positiivinen totuusvelvollisuus eli hänen oli oma-aloitteisestikin kerrottava asiassa merkityksellisistä seikoista niin, ettei hänen lausumansa antanut todistelun kohteena olevasta kysymyksestä virheellistä kuvaa.

14. Voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 18, 26 ja 28 §:ssä säädetään aikaisempaa vastaavin tavoin riita-asian asianosaisen kuulustelemisesta todistelutarkoituksessa samoin kuin hänen kieltäytymisoikeudestaan ja totuusvelvollisuudestaan. Asianosaista ei voida kuitenkaan enää kuulustella totuusvakuutuksen nojalla.

15. Mainitut kansallisen lainsäädäntömme säännökset ilmentävät riita-asiassa todistelutarkoituksessa kuultavan asianosaisen itsekriminointisuojaa sekä hänen pääsääntöistä velvollisuuttaan pysyä kertomuksessaan totuudessa. Jos asianosainen antaa vääriä tietoja ja tällä tavoin erehdyttää tuomioistuinta antamaan jotakin osapuolta taloudellisesti suosivan tai vahingoittavan päätöksen, hänet voidaan rikoslain 36 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla tuomita petoksesta. Tämä niin sanottu prosessipetos täyttyy, kun tuomioistuin erehdytettynä päätyy toisen asianosaisen kannalta huonompaan ratkaisuun kuin mihin tämä olisi oikeutettu (HE 66/1988 vp s. 132).

Onko kysymyksessä ollut tilanne, johon itsekriminointisuoja voi ulottua

16. Kuten ratkaisussa KKO 2009:80 on todettu (kohdat 17 ja 18), oikeutta pysyä vaiti on arvioitava syytetyn näkökulmasta ja niiden tietojen perusteella, joita hänellä on silloin, kun häneltä pakon tai rangaistuksen uhalla vaaditaan tietoja. Syytetyllä ei ole velvollisuutta antaa sellaisia tietoja, joiden hän on perustellusti voinut arvioida vaarantavan tai heikentävän omia puolustusmahdollisuuksiaan. Samasta lähtökohdasta on arvioitava myös sitä, miten läheisesti tiedot liittyvät siihen rikokseen, josta häntä samaan aikaan epäillään. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan riittävää tässä suhteessa on jo se, ettei tietoja vaadittaessa ole voitu sulkea pois sitä mahdollisuutta, että tiedot saattavat olla merkityksellisiä rikosasiassa.

17. Edeltä kohdista 1 – 4 ilmenevällä tavalla A on ollut ensin velallisen rikoksista epäiltynä esitutkinnassa ja sen jälkeen syytetyn asemassa silloin, kun häntä on takaisinsaantiasioissa kuulusteltu asianosaisen edustajana ja asianosaisena todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa. Velallisen rikoksia koskevassa asiassa ja takaisinsaantioikeudenkäynneissä selvitettävinä ovat olleet samat X Oy:n osakekannan kauppaan, pankkikorttien luovuttamiseen ja käyttämiseen sekä kuljetuskaluston kauppaan liittyneet epäselvyydet. Takaisinsaantiasioissa kysymys on siten ollut itsekriminointisuojan tarkoittamista tilanteista, joissa A on myös saanut käyttää todistelutarkoituksessa kuultavan kieltäytymisoikeutta.

18. Kansallisen lainsäädäntömme mukaiset todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen velvollisuudet ja oikeudet eivät ole täysin yhdenmukaiset ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä muodostuneen itsekriminointisuojan kanssa. Todistelutarkoituksessa kuultavalla riita-asian asianosaisella on positiivinen totuusvelvollisuus, jollei hän vetoa syytteen vaaraan perustuvaan vaitiolo-oikeuteensa. Toisaalta sanottu kieltäytymisoikeus ei edellytä ihmisoikeustuomioistuimen tulkinnan mukaista rikoksesta syytetyn asemaa (ks. vastaavasti todistajan osalta KKO 2015:6 kohta 18).

19. Kysymys on tämän jälkeen siitä, onko A:han häntä asianosaisen edustajana ja asianosaisena riita-asiassa kuultaessa kohdistunut jotakin sellaista pakottamista, joka poistaa rangaistavuuden petoksena rangaistavalta menettelyltä.

Onko A pakotettu todistamaan itseään vastaan

20. A on lausunut, että hän oli takaisinsaantiasioissa ollut tietoinen siitä, ettei häntä ollut voitu velvoittaa kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Hän oli kuitenkin tahtonut tulla kuulusteltavaksi, koska käsiteltävänä olleet tapahtumat olivat olleet rikostutkinnan kohteena ja X Oy:n konkurssipesä oli ajanut takaisinsaantiasioita kuin rikossyytteitä. Vaikka käräjäoikeus ei ollut kohdistanut A:han pakkoa, hän oli X Oy:n konkurssipesän toimien johdosta ollut käytännössä pakotettu kertomaan ne tietonsa tapahtumista, jotka hän oli aiemmin kertonut esitutkinnassa ja myöhemmin toistanut velallisen rikoksia koskeneessa oikeudenkäynnissä. Jos A ei olisi tullut todistelutarkoituksessa kuulluksi, hänen vaikenemiseensa olisi epäilemättä vedottu velallisen rikoksia koskevassa asiassa osoituksena hänen syyllisyydestään. Vapaan todistusharkinnan puitteissa tällaiseen ei olisi ollut mitään estettä, koska hyödyntämiskieltoa ei ollut ollut.

21. Kuten ratkaisussa KKO 2015:6 (kohta 22) on todettu, oikeus vaieta ja olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen ei ole ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan ehdoton. Kiellettyä on sopimaton pakottaminen siihen. Pakottamiseksi on katsottu voiman käyttö sekä lain vaatimus siitä, että syytetyn pitää antaa näyttöä omassa asiassaan. Myös rikosoikeudellisen sanktion uhka tai sen langettaminen tapauksissa, joissa tietojen antamisesta kieltäydytään, voi olla pakottamista ja saattaa loukata itsekriminointisuojaa, vaikka henkilöä ei myöhemmin edes syytetä. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on kiinnitetty huomiota siihen, minkä laatuisella ja asteisella pakolla tietoja on vaadittu, millaisia prosessuaalisia oikeusturvatakeita menettelyyn liittyy sekä näin saadun aineiston käyttötarkoitukseen.

22. Mainitussa ratkaisussaan Korkein oikeus on arvioinut todistajan asemassa kuultavaan kohdistuvaa pakottamista. Korkein oikeus on lausunut (kohta 26), että todistajalla on lakiin perustuva oikeus kieltäytyä lausumasta tai vastaamasta kysymykseen, jos hän voisi lausumillaan vaarantaa oikeutensa epäiltynä tai syytettynä. Tämä kieltäytymisoikeus merkitsee sitä, että todistajalla, joka ei voi sulkea sanotunlaista vaaraa pois, on oikeus harkita, kertooko hän määrätystä seikasta tai vastaako kysymykseen. Kieltäytymisoikeuteensa asianmukaisesti vetoavaa ja sitä käyttävää kohtaan ei voida käyttää painostuksena sakkoa tai muuta uhkaa, eikä häntä voida tämän johdosta tuomita rangaistukseen. Jos todistaja tällaisessa tilanteessa kieltäytymisoikeuteensa vetoamatta kertoo tai vastaa kysymykseen, tämä ei siten ole todistamista siihen pakotettuna. Jos todistaja antaa itselleen epäedullisen lausuman, hänen ei voida katsoa tehneen sitä pakotettuna todistamaan itseään vastaan. Todistajan tahtoon ei tällöin voida katsoa kohdistuvan sopimatonta painostusta.

23. Ratkaisussaan Korkein oikeus on lausunut edelleen (kohta 27), että todistajalle esitetyt kysymykset liittyvät ensisijaisesti asiaan, jossa hänen kuulemisensa todistajana on tarpeen, ja että kysymysten tarkoituksena on saada selville totuus asiassa. Tähän nähden on tärkeää, että tuomioistuin saa tietää, mikäli todistajan kertomukseen jää aukko, ja syyn siihen. Todistajan vetoaminen kieltäytymisoikeuteensa ja sen syyn ilmoittaminen palvelevat siten oikeudenkäynnin tarkoitusta.

24. Korkein oikeus toteaa, että todistajan ja todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen asemat eroavat eräiltä osin toisistaan. Todistaja ei voi lähtökohtaisesti kieltäytyä velvollisuudestaan todistaa vaan hänen on saavuttava kutsusta tuomioistuimeen, annettava todistajanvakuutus ja kertomuksensa sekä pysyttävä kertomusta antaessaan totuudessa. Todistajalla on syytteen vaaraan perustuva kieltäytymisoikeus, mutta oikeutta käyttäessään hänellä on velvollisuus ilmoittaa tuomioistuimelle kieltäytymisen peruste ja tukea sitä todennäköisin syin. Niskoitteleva todistaja voidaan pakottaa todistamaan sakon ja painostusvankeuden uhalla, ja totuudenvastaisen kertomuksen antava todistaja voidaan tuomita perättömästä lausumasta tuomioistuimessa vankeusrangaistukseen.

25. Riita-asian asianosaisella ei ole vastaavaa velvollisuutta suostua kuultavaksi todistelutarkoituksessa. Hänet voidaan kuitenkin asian selvittämiseksi määrätä sakon uhalla saapumaan tuomioistuimeen tai määrätä noudettavaksi sinne. Kertomusta antaessaan hänen on pysyttävä totuudessa. Jos asianosainen todistelutarkoituksessa kuultaessa kieltäytyy antamasta kertomusta tai vastaamasta kysymykseen, häntä ei voida pakottaa todistamaan. Todistajalle säädetty velvollisuus kieltäytymisoikeutta käytettäessä ilmoittaa tuomioistuimelle kieltäytymisen peruste ja tukea sitä todennäköisin syin ei koske todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista. Kriminalisointi perättömästä lausumasta tuomioistuimessa ei koske todistelutarkoituksessa kuultavaa asianosaista, eikä häntä voida rangaista totuudenvastaisen kertomuksen antamisesta, ellei petoksen tunnusmerkistö täyty.

26. Selostetuista eroavaisuuksista huolimatta todistelutarkoituksessa kuultavan oikeudellinen asema on itsekriminointisuojan kannalta perusteltua rinnastaa todistajan asemaan. Siten ei voida katsoa, että rangaistusuhka petoksesta sellaisenaan merkitsisi todistelutarkoituksessa kuultavan riita-asian asianosaisen epäasianmukaista pakottamista selvittämään omaa syyllisyyttään. Kansallisen lainsäädäntömme säännöksiä kieltäytymisoikeudesta ja totuusvelvollisuudesta ei kuitenkaan ole tulkittava niin tiukasti, että ne tosiasiassa estäisivät itsekriminointisuojan käyttämisen tehokkaana oikeusturvatakeena.

27. Arvioitavana näin ollen vielä on, onko A:n tosiasiallinen asema häntä takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuulusteltaessa kuitenkin ollut hänen väittäminsä tavoin sellainen, ettei voida edellyttää hänen noudattaneen velvollisuutta puhua totta.

A:n asema häntä takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa kuulusteltaessa

28. A on edellä kohdassa 20 kerrotuista ilmoittamistaan syistä nimennyt itsensä kuultavaksi todistelutarkoituksessa käräjäoikeudessa, toisessa takaisinsaantiasiassa Y Oy:n edustajana ja toisessa henkilökohtaisesti. Kuulustelujen yhteydessä käräjäoikeus on asianmukaisesti kiinnittänyt A:n huomiota kieltäytymisoikeuteen eikä ole millään tavoin edellyttänyt hänen antavan kertomustaan tai vastaavan kysymyksiin.

29. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että X Oy:n konkurssipesä on ollut aktiivinen toimissaan A:ta vastaan. Se on ilmoittanut poliisille velallisen rikoksia koskevasta epäilystä, jota on ryhdytty lähes välittömästi tutkimaan, ja nostanut takaisinsaantikanteet käräjäoikeudessa. Sittemmin X Oy:n konkurssipesä on velallisen rikoksia koskevassa asiassa käyttänyt asianomistajan syyteoikeutta syyttäjän rinnalla ja vaatinut vahingonkorvauksia. Velallisen rikoksia koskevassa asiassa ja takaisinsaantiasioissa selvitettävinä ovat olleet samoja tosiseikkoja koskevat epäselvyydet, ja niissä on esitetty samaa todistelua näistä seikoista. Lisäksi X Oy:n konkurssipesä on velallisen rikoksia koskevassa asiassa nimennyt käräjäoikeudessa muuna oikeudenkäyntiaineistona esitettäväksi takaisinsaantiasiassa annetun tuomion Y Oy:tä vastaan.

30. Tilanteet, joissa A:ta on kuulusteltu takaisinsaantiasioissa todistelutarkoituksessa, ovat olleet hänelle vaikeita. Hän on joutunut tekemään valinnan eri suuntiin vaikuttavien intressien välillä sekä arvioimaan menettelynsä vaikutuksia vireillä olleissa eri prosesseissa.

31. A on tällaisessa intressikonfliktissa nimennyt itsensä todistelutarkoituksessa kuultavaksi. Tämä hänen menettelynsä ei viittaa siihen, että hän ei olisi takaisinsaantioikeudenkäynneissä tosiasiallisesti voinut vain olla vaiti ja kieltäytyä antamasta kertomusta ja vastaamasta kysymyksiin, vaan siihen, että hän on pyrkinyt voittamaan takaisinsaantiasiat niissä totuudenvastaiset kertomukset antamalla. A:han ei voida katsoa kohdistuneen sopimatonta pakottamista vain sen vuoksi, että X Oy:n konkurssipesä on toiminut aktiivisesti hänen saattamisekseen vastuuseen.

32. Edellä todetulla tavalla A:han ei ollut kohdistettu sopimatonta pakottamista. Asiassa ei ole tullut ilmi mitään sellaista, joka viittaisi siihen, että totuudessa pysyminen olisi ollut hänelle mahdotonta ilman vaaraa myötävaikuttaa oman rikoksensa selvittämiseen. Näissä olosuhteissa hänellä ei ole ollut oikeutta valehdella, vaan hänen olisi tullut käyttää niitä lain tarjoamia mahdollisuuksia, joita riita-asiassa todistelutarkoituksessa kuultavalla asianosaisella on itsekriminointisuojan turvaamiseksi.

33. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n itsekriminointisuojaa ole hänen samanaikaisesta rikoksesta epäillyn ja syytetyn asemastaan huolimatta loukattu, kun häntä on takaisinsaantiasioissa kuulusteltu todistelutarkoituksessa. Syytettä kohdissa 1 ja 2 törkeästä petoksesta ja petoksesta ei siten olisi tullut hylätä hovioikeuden lausumilla perusteilla.

34. A on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut muillakin kuin itsekriminointisuojaa koskevilla perusteilla syytteen hylkäämistä kohdissa 1 ja 2 sekä vapauttamistaan korvausvelvollisuudesta. Lisäksi hän on vaatinut, että rangaistusta ja vahingonkorvausvelvollisuutta joka tapauksessa alennetaan. Näiltä osin hovioikeus ei ole lausunut A:n vaatimuksista. Asian käsittelyä on siten jatkettava hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Asia palautetaan Rovaniemen hovioikeuteen, jonka tulee palauttamisen syy huomioon ottaen omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Lena Engstrand. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

A oli ollut tutkintavankina häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen tuomioistuimessa oli erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin. Ensin käsitellyssä asiassa hovioikeus oli A:n vankeusrangaistukseen tuomitessaan vähentänyt rangaistuksesta rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla paitsi ajan, jonka A oli ollut tämän asian vuoksi vangittuna, myös ajan, jonka A oli ollut vapautensa menettäneenä samaan asiakokonaisuuteen liittyneen, tuolloin vielä käräjäoikeudessa käsiteltävänä olleen toisen rikosasian vuoksi. Sittemmin A tuomittiin käräjäoikeudessa vankeusrangaistukseen myös toisessa asiassa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei vapaudenmenetysajan vähentämisessä ollut hovioikeudessa tapahtunut oikeudenkäyntivirhettä eikä tuomio perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylättiin.

RL 6 luku 13 §
RL 2 c luku 5 § 2 mom
VankeusL 3 luku 1 § 2 mom

Asian aikaisempi käsittely

Hakemuksen kohteena oleva Helsingin hovioikeuden lainvoimainen tuomio 30.9.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Ylimääräinen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati hakemuksessaan ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio poistetaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla, tai toissijaisesti, että tuomio puretaan saman luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla siltä osin kuin A:lle tuomitusta 3 vuoden vankeusrangaistuksesta on vähennetty vapaudenmenetysaika 12.11.2013 – 25.11.2015. Lisäksi A vaati, että tuomio oikaistaan vahvistamalla vapaudenmenetysajaksi 12.11.2013 – 13.4.2015.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on ollut 12.11.2013 alkaen tutkintavankina vapautensa menettäneenä häneen kohdistettujen rikosepäilyjen ja sittemmin syytteiden vuoksi rikosasioissa, joiden käsitteleminen on käräjäoikeudessa erotettu kahteen eri oikeudenkäyntiin.

2. Ensin käsitellyssä rikosasiassa käräjäoikeus antoi ratkaisunsa 2.6.2015 tuomiten A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 – 1.6.2015. Jo ennen tuomion antamista käräjäoikeus oli 13.4.2015 päättänyt, ettei A:ta ollut enää tämän asian vuoksi pidettävä vangittuna. A:n tutkintavankeus jatkui kuitenkin käräjäoikeuskäsittelyä odottavien muiden rikosepäilyjen johdosta.

3. Hovioikeus muutti syyksilukemista ja tuomitsi 30.9.2016 A:n törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä petoksesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta yhteiseen 3 vuoden vankeusrangaistukseen. Tuomiolauselmaan vapaudenmenetysajaksi on kirjattu 12.11.2013 – 25.11.2015.

4. Hovioikeus on vapaudenmenetysajan osalta todennut, että A oli ollut tämän asian vuoksi vangittuna 12.11.2013 – 13.4.2015. Hän oli kuitenkin ollut vapautensa menettäneenä 25.11.2015 saakka tähän asiakokonaisuuteen liittyvän, vielä käräjäoikeudessa käsiteltävänä olevan asian vuoksi. Tämän vuoksi hovioikeus on katsonut, että rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentin nojalla tuomioon merkittävä A:n vapaudenmenetyksen päättymispäivä oli 25.11.2015.

5. Käräjäoikeus tuomitsi 29.12.2016 A:n myös toisessa asiassa ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tässäkin asiassa vapaudenmenetysajaksi on merkitty 12.11.2013 – 25.11.2015.

6. Ensiksi ratkaistussa asiassa hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi Korkeimman oikeuden hylättyä A:n valituslupahakemuksen 26.1.2017. Toinen asia on asianosaisten valitusten johdosta käsiteltävänä hovioikeudessa.

7. A on nyt käsiteltävässä hakemuksessaan todennut, että ensiksi ratkaistussa asiassa tuomittua vankeusrangaistusta täytäntöönpantaessa täytäntöönpanoviranomaiset olivat kiinnittäneet huomiota siihen, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n nojalla rangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden pituudeksi muodostuisi 547 päivää hovioikeuden tuomioon merkityn vapaudenmenetysajan ollessa 744 päivää. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin säännös samaa kalenteriaikaa koskevan vapaudenmenetysvähennyksen huomioon ottamisesta vain kerran johti täytäntöönpanoviranomaisten kannan mukaan siihen, ettei nyt täytäntöönpantavana olevan vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan osuuden ylimenevää vapaudenmenetysaikaa voitaisi ottaa huomioon myöskään mahdollisen myöhemmin annettavan toisen vankeustuomion täytäntöönpanossa, koska sama kalenteriaika (12.11.2013 – 25.11.2015) oli otettu huomioon jo nyt täytäntöönpantavana olevassa rangaistuksessa. Aika, jota ei voitaisi huomioida mahdollisen tulevan tuomion täytäntöönpanossa, oli 197 päivää. Mikäli hovioikeuden tuomioon olisi merkitty vain tähän asiaan suoranaisesti liittyvä vapaudenmenetysaika (12.11.2013 – 13.4.2015), vapaudenmenetysaika ei ylittäisi tuomion vankilassa suoritettavaa määräosaa.

8. A on katsonut hakemuksessaan, että hovioikeus on virheellisesti ottanut huomioon toiseen asiaan liittyvää vapaudenmenetysaikaa, ja vaatinut, että hovioikeuden ratkaisu tältä osin joko poistetaan tai puretaan ja tuomiota oikaistaan kirjaamalla vapaudenmenetysajaksi 12.11.2013 – 13.4.2015. Syyttäjä ei ole vastustanut A:n vaatimuksia.

9. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt virheellisesti tai soveltanut ilmeisesti väärin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momenttia ottamalla vapaudenmenetysaikana huomioon myös 13.4.2015 jälkeisen tutkintavankeusajan.

Rikoslain 6 luvun 13 §:n sisällöstä

10. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentin mukaan, jos määräaikainen vankeusrangaistus tuomitaan teosta, jonka johdosta rikoksen tehnyt on ollut vapautensa menettäneenä yhtäjaksoisesti vähintään yhden vuorokauden, tuomioistuimen on vähennettävä rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaava aika tai katsottava vapaudenmenetys rangaistuksen täydeksi suoritukseksi. Vapaudenmenetysaika lasketaan päivinä. Tuomioon on merkittävä vapaudenmenetysten alkamis- ja päättymispäivät. Pykälän 2 momentin mukaan samoin on meneteltävä, jos vapaudenmenetys on aiheutunut muun saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleen rikoksen johdosta tai oikeuteen tuotavaksi määrätyn vastaajan säilöön ottamisen johdosta.

11. Voimassa olevan pykälän 2 momentin säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 44/2002 vp s. 214) mukaan momentti laventaa tutkintavankeuden vähennysoikeuden koskemaan muita tuomioon johtaneeseen rikokseen tutkinnallisesti läheisesti liittyviä rikoksia. Sitä, milloin kysymys on momentissa tarkoitetulla tavalla saman asian yhteydessä syytteen tai esitutkinnan kohteena olleesta rikoksesta, ei tarkemmin perustella tässä hallituksen esityksessä tai voimassa olevaa säännöstä sanamuodoltaan vastanneen rikoslain aikaisemman 3 luvun 11 §:n (577/1973) esitöissä (HE 237/1972 vp). Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1987:71 katsonut, että toisesta rikoksesta johtunut vapaudenmenetys voitiin ottaa huomioon tilanteessa, jossa tätä rikosta koskeva syyte hylättiin ja vastaaja tuomittiin rangaistukseen toisesta, tuomioistuimessa samaan aikaan käsiteltävänä olleesta rikoksesta.

12. Rikoslain 6 luvun 13 §:n 1 momentti ei jätä tuomioistuimelle harkintavaltaa, vaan tuomioistuimen on viran puolesta otettava vapaudenmenetys huomioon rangaistusta määrätessään siten kuin momentissa säädetään (ks. esim. HE 237/1972 vp s. 5). Myös pykälän 2 momentin sanamuoto "samoin on meneteltävä" on ymmärrettävä niin, että momentin soveltamisedellytysten täyttyessä tuomioistuimella on vastaavanlainen velvollisuus ottaa huomioon momentissa tarkoitettu vapaudenmenetys. Vapaudenmenetyksen vähentämisvelvollisuudesta 2 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa mainitaan myös lainkohdan esitöissä (HE 44/2002 vp s. 214).

Vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta sääntelystä

13. Kuten edellä on todettu, tuomioistuin on viran puolesta velvollinen vähentämään rangaistuksesta vapaudenmenetystä vastaavan ajan. Vähentäminen tehdään merkitsemällä tuomioon vapaudenmenetysajan alkamis- ja päättymispäivät. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vähennys otetaan rangaistuksen täytäntöönpanossa huomioon sen pituisena kuin tuomioistuimen päätöksessä on määrätty. Momentissa kuitenkin säädetään, että täytäntöönpanossa samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys otetaan huomioon vain kerran. Rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan lain 6 luvun 13 §:n mukainen vapaudenmenetysaika vähennetään pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista.

14. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti vastaa sisällöltään aikaisemmin voimassa ollutta rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:ää (laissa 958/1976). Pykälän säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä (HE 10/1976 vp s. 1) ilmenee, että sen jälkeen, kun vapaudenmenetysajan vähentämistä koskevasta rikoslain 3 luvun 11 §:stä tuli tuomioistuimia velvoittava ehdoton säännös, käytännössä ilmeni tilanteita, joissa sama vapaudenmenetysaika oli vähennetty eri tuomioissa useaan kertaan. Tämä johti myös rangaistusten täytäntöönpanossa vapaudenmenetysajan vähentämiseen useampaan kertaan. Tämän epäkohdan poistamiseksi rangaistusten täytäntöönpanosta annettua lakia muutettiin säätämällä rajoitus siitä, että samaa kalenteriaikaa koskeva vähennys voitiin rangaistusta täytäntöönpantaessa ottaa huomioon vain kerran. Lakia säädettäessä tarkoituksenmukaisimpana menettelynä pidettiin sitä, että tuomioistuimen olisi edelleen vähennettävä vapaudenmenetyksen aika täysimääräisenä ja vähennysten yhteensovittaminen annetaan nimenomaan täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi (HE 10/1976 vp s. 2). Vastaavasti Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:29 todennut, että jo täytäntöön pannun rangaistuksen vähentäminen kuuluu Rikosseuraamuslaitoksen velvollisuuksiin eikä se kuulu rangaistuksen määräävän tuomioistuimen toimivaltaan (kohta 11).

15. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2007:90 ja KKO 2015:102 ottanut kantaa siihen, mistä rangaistuksesta tai rangaistuksen osasta vapaudenmenetysajan vähennys on tehtävä. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:90 katsottiin, ettei aikaisemmin tuomitusta ehdollisesta vankeusrangaistuksesta tehty vapaudenmenetysajan vähentäminen ollut esteenä saman vapaudenmenetysajan vähentämiselle sittemmin annetussa tuomiossa, jossa vastaaja tuomittiin samassa yhteydessä tutkituista muista rikoksista yhteiseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tätä perusteltiin sillä, että vapaudenmenetysaika jää hyvittämättä, jos se otettaisiin huomioon vain ehdollisessa rangaistuksessa, joka ei tule täytäntöön pantavaksi (kohta 6). Ratkaisussa KKO 2015:102 Korkein oikeus katsoi, että vapaudenmenetysaika tulee vähentää ehdollisesta vankeusrangaistuksesta eikä oheisseuraamuksena tuomitusta yhdyskuntapalvelusta, jotta tuomittu saisi vapaudenmenetysajan hyväkseen vankeusajan vähennyksenä tilanteessa, jossa ehdollinen vankeus myöhemmin määrättäisiin pantavaksi täytäntöön (kohta 12). Molempien ratkaisujen keskeisenä perustana oli se, että vapaudenmenetysaika tulee voida tosiasiallisesti ja täysimääräisesti hyvittää vankilassa täytäntöönpantavasta rangaistuksesta.

16. Aikaisemmin voimassa olleen rangaistusten täytäntöönpanosta annetun lain 2 luvun 2 a §:stä tai pykälää vastaavan, nykyisin voimassa olevan vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentista taikka säännösten ja niiden muutosten esitöistä (edellä mainittu HE 10/1976 vp sekä HE 44/2002 vp, HE 263/2004 vp ja HE 45/2014 vp) ei kuitenkaan suoraan ilmene, mitä pykälässä mainitulla saman kalenteriajan huomioon ottamisella tässä yhteydessä tarkoitetaan.

17. Rikoslain 2 c luvun 4 §:n mukaan, jos tuomitun on samalla kertaa suoritettava useita määräaikaisia vankeusrangaistuksia, joista ei muodosteta yhteistä vankeusrangaistusta, ne on vankilassa laskettava yhteen. Näitä tilanteita silmälläpitäen vankeuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 263/2004 vp s. 144) todetaan 3 luvun 1 §:n 2 momentin osalta, että jos vangilla on samalla kertaa täytäntöönpantavana useampia vankeusrangaistuksia, vähennykset voitaisiin nykyiseen tapaan laskea yhteen ja vähentää kokonaisrangaistusajasta.

18. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin rajoitus saman kalenteriajan huomioon ottamisesta vain kerran ei muodosta estettä ottaa täysimääräisesti huomioon eri tuomioille merkittyjä vapaudenmenetysaikoja rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentin mukaan laskettavista vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista ainakaan niissä tilanteissa, joissa eri tuomiot tulevat samalla kertaa täytäntöönpantaviksi.

19. Rikoslain ja vankeuslain säännökset muodostavat tutkintavankeusajan huomioon ottamisen osalta sääntelykokonaisuuden, jonka tarkoituksena on, ettei rikosasian käsittelyn vuoksi vapautensa menettänyt henkilö joudu ankaramman kokonaisseuraamuksen kohteeksi kuin henkilö, jota vastaan tällaista pakkokeinoa ei ole käytetty (ks. esim. edellä mainitun rikoslain 3 luvun 11 §:n säätämiseen johtanut HE 237/1972 vp s. 4).

20. Määräaikainen vankeusrangaistus koostuu rangaistuksen vankilassa suoritettavasta määräosasta ja ehdonalaisessa vapaudessa suoritettavasta osasta. Rikoslain 2 c luvun 13 §:n mukaan ehdonalaisen vapauden koeaika on lähtökohtaisesti vapauttamishetkellä jäljellä olevan jäännösrangaistuksen pituinen. Vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan vankeusrangaistus on kokonaisuudessaan suoritettu, kun rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitettu koko rangaistus on suoritettu tai mainitun luvun 13 §:ssä tarkoitettu koeaika on päättynyt.

21. Vaikka vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika vähentää jäännösrangaistuksen pituutta ja siten ehdonalaisen vapauden koeaikaa, vankilassa suoritettavan määräosan ylittävä tutkintavankeusaika ei tule tosiasiallisesti hyvitetyksi niissä tilanteissa, joissa jäännösrangaistusta ei määrätä täytäntöönpantavaksi. Huomioon on otettava myös se, että rikoslain 2 c luvun 5 §:n 2 momentissa säädetään nimenomaisesti vapaudenmenetysajan vähentämisestä täytäntöönpanossa pykälässä mainituista, ehdottoman vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavista määräosista.

22. Edellä todettuihin seikkoihin nähden voidaan kysyä, edellyttääkö vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentti sellaista tulkintaa, että vapaudenmenetysajan pykälässä tarkoitettua huomioon ottamista olisi myös vankeusrangaistuksen vankilassa suoritettavan määräosan ylittävän tutkintavankeusajan vähentäminen jäännösrangaistuksesta ja ehdonalaisen vapauden koeajasta ilman, että tuomittu saisi tätä vapaudenmenetystään tosiasiassa hyväkseen toisen tuomion täytäntöönpanossa. Vankeuteen tuomittujen yhdenvertaisen kohtelun kannalta asianmukaista ei ole, jos vapaudenmenetysaikojen tosiasiallinen huomioon ottaminen vankeusrangaistusten täytäntöönpanossa olisi riippuvainen siitä sattumanvaraisesta seikasta, tulevatko tuomioistuimessa erillisissä käsittelyissä annetut tuomiot täytäntöönpantaviksi samaan aikaan.

23. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittu kysymys vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin tulkinnasta tulisi ajankohtaiseksi siinä tilanteessa, että A tuomittaisiin vankeusrangaistukseen myös asiassa, joka on tällä hetkellä hovioikeuden käsiteltävänä. Siinäkin tilanteessa säännöksen tulkinta kuuluu rangaistusaikapäätöksen tekevälle Rikosseuraamuslaitokselle. Sen vuoksi Korkein oikeus ei lausu tästä kysymyksestä.

Purku- ja kanteluperusteiden arviointi tässä asiassa

24. A on ollut esitutkinnassa epäiltynä lukuisista eri rikoksista, jotka ovat olleet samaan aikaan käräjäoikeuden käsiteltävinä ja myöhemmin erotettu kahdeksi eri kokonaisuudeksi. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden käsittelemät syytteet ovat liittyneet tutkinnallisesti toisiinsa siten kuin rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetaan. Muuta ei ole edes väitetty. Vaikka ensiksi ratkaistussa asiassa jo käräjäoikeus oli päättänyt, ettei A:ta tämän asian vuoksi ollut enää syytä pitää vangittuna, vapaudenmenetys oli jatkunut muista, näihin rikoksiin tutkinnallisesti läheisesti liittyvistä rikosepäilyistä johtuen. Hovioikeuden tuomiota annettaessa ei vielä ole ollut tiedossa se, että A tultaisiin tuomitsemaan käräjäoikeudessa myös toisessa rikosasiassa ja että 13.4.2015 jälkeen aiheutunut vapaudenmenetys voitaisiin ottaa huomioon tuossa asiassa annettavassa tuomiossa. Jälkimmäinen tuomio ei ole edelleenkään lainvoimainen.

25. Korkein oikeus katsoo, että rangaistusta käsillä olleissa olosuhteissa määrätessään hovioikeudella on ollut perusteet katsoa, että kysymys on ollut rikoslain 6 luvun 13 §:n 2 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jolloin hovioikeus on ollut velvollinen ottamaan huomioon myös vapaudenmenetysajan 14.4.2015 – 25.11.2015. Voimassa olevien rikoslain 6 luvun 13 §:n ja vankeuslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin sekä niitä vastanneiden aikaisempien säännösten tarkoituksena on edellä todetuin tavoin ollut, että tuomioistuin ottaa vapaudenmenetyksen täysimääräisenä huomioon ja vähennysten yhteensovittaminen jätetään täytäntöönpanoviranomaisten tehtäväksi. Sen arvioiminen, kuinka eri tuomioihin merkittyjen samojen vapaudenmenetysaikojen yhteensovittaminen tehdään täytäntöönpanossa vankeuslain ja rikoslain säännösten perusteella siten, että tutkintavankeudessa ollut henkilö saa vapaudenmenetysajan täysimääräisesti hyväkseen, ei kuulu yleisten tuomioistuinten toimivaltaan.

26. Asiassa ei ole osoitettu, että oikeudenkäynnissä olisi tapahtunut oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 1 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu oikeudenkäyntivirhe tai että hovioikeuden tuomio perustuisi vapaudenmenetysajan huomioon ottamisen osalta luvun 8 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tämän vuoksi A:n hakemus on hylättävä.

Päätöslauselma

A:n ylimääräinen muutoksenhakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Lena Engstrand. Esittelijä Heli Melander.