Tilitoimisto A Oy:n toimitiloissa oli yhtiön edustajaan kohdistuneiden rikosepäilyjen vuoksi suoritettu paikanetsintä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että yhtiöllä oli oikeus saattaa etsintä tuomioistuimen tutkittavaksi.

Kysymys myös siitä, olisiko etsintä tullut toimittaa erityisenä kotietsintänä.

PakkokeinoL 8 luku 18 § 1 mom
OK 17 luku 23 § (571/1948)
IhmisoikeusSop 8 artikla

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tilitoimisto A Oy:n toimitiloissa oli 2.6.2015 ja 5.6.2015 toimitettu pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 4 momentissa tarkoitettu paikanetsintä ja sen yhteydessä oli takavarikoitu yhtiön omaisuutta. Yhtiö saattoi paikanetsinnän ja takavarikon lainmukaisuuden edellytysten ja menettelyn osalta tuomioistuimen tutkittavaksi.

Espoon käräjäoikeuden päätös 10.7.2015

Käräjäoikeus totesi, että pakkokeinolain säännösten nojalla paikanetsintää ei voitu saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Tutkiessaan hakemuksen takavarikon osalta käräjäoikeus katsoi, että edellytykset sille olivat olleet ja olivat edelleenkin olemassa.

Käräjäoikeus jätti hakemuksen tutkimatta paikanetsinnän osalta ja hylkäsi sen takavarikon osalta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Outi Nokso-Koivisto.

Helsingin hovioikeuden päätös 16.12.2015

A Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että eduskunnan apulaisoikeusasiamies oli 29.5.2015 antamassaan erityistä kotietsintää koskevassa ratkaisussa 2657/4/14 todennut, että etsinnän kohteella oli katsoessaan poliisin toimittaman paikanetsinnän erityiseksi kotietsinnäksi mahdollisuus saattaa etsinnän laillisuus tuomioistuimen arvioitavaksi pakkokeinolain 8 luvun 18 §:ssä säädetyllä tavalla. Tuomioistuimen oli tällöin arvioitava, oliko kysymys vastoin poliisin näkemystä erityisestä kotietsinnästä, jonka edellytysten ja menettelyn arvioimiseen tuomioistuimella oli toimivalta.

Hovioikeus totesi, että paikanetsinnän edellytyksiä ei voi pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n perusteella saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Hakemuksessa oli kuitenkin väitetty, että kysymys oli ollut paikanetsinnän sijasta erityisestä kotietsinnästä. Käräjäoikeus ei olisi siten saanut jättää hakemusta tutkimatta. Hovioikeus tutki viivytyksen välttämiseksi asian.

Selvitettyään asiassa sovellettaviksi tulevia yhtäältä pakkokeinolain 8 luvun säännöksiä ja toisaalta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun vaitiolovelvollisuutta ja -oikeutta koskevia säännöksiä ja niiden esitöitä hovioikeus lausui seuraavan.

Ratkaisevaa oli, voitiinko tilitoimisto rinnastaa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettuun asiamieheen ja oikeudenkäyntiavustajaan. Asiamiehen ja oikeudenkäyntiavustajan käsitettä ei ennakkopäätöksestä KKO 2003:119 ilmenevän oikeusohjeen mukaan voitu tulkita laajentavasti. Tilitoimiston ei pelkästään sen toiminnan luonteen perusteella voitu katsoa toimivan oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa tarkoitettuna asiamiehenä tai oikeudenkäyntiavustajana, eikä A Oy ollut myöskään esittänyt seikkoja, joiden perusteella tilitoimistoa voitaisiin sen hallussa pitämien asiakkaidensa tietojen perusteella pitää edellä tarkoitettuna asiamiehenä tai avustajana. Tämän vuoksi erityistä kotietsintää koskevat säännökset eivät tulleet asiassa sovellettaviksi. Kysymys oli ollut paikanetsinnästä.

Poliisin ilmoituksen mukaan takavarikoitu omaisuus oli palautettu tilitoimistolle ja tilitoimiston hallusta kopioitu data oli hävitetty. Vaatimus takavarikon kumoamisesta näin ollen hylättiin.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Leeni Kivalo ja Birgitta Lemström. Esittelijä Saara El Tobgy.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että sen tiloissa 2.6.2015 ja 5.6.2015 suoritettujen etsintöjen vahvistetaan olleen erityisiä kotietsintöjä ja suoritettujen etsintöjen ja takavarikkojen todetaan olleen laittomia.

Rikoskomisario K antoi vastauksensa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Tilitoimisto A Oy:n (jäljempänä yhtiö tai tilitoimisto) toimitiloissa on 2.6. ja 5.6.2015 suoritettu paikanetsintä ja takavarikoitu omaisuutta yhtiön edustajaan kohdistuneiden rikosepäilyjen vuoksi.

2. Yhtiö on hakemuksellaan saattanut paikanetsinnän ja takavarikon tuomioistuimen tutkittavaksi. Yhtiön mukaan paikanetsinnässä ja omaisuuden takavarikoimisessa ei ollut menetelty lain mukaisesti eikä takavarikolle ollut ollut laillisia edellytyksiä.

3. Käräjäoikeus totesi, että pakkokeinolain säännösten nojalla paikanetsintää ei voida saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Sen vuoksi käräjäoikeus jätti hakemuksen paikanetsintää koskevalta osalta tutkimatta. Omaisuuden takavarikoimista koskevalta osalta käräjäoikeus lausumillaan perusteilla hylkäsi hakemuksen ja määräsi, että takavarikko oli pidettävä edelleen voimassa.

4. Yhtiön valituksen johdosta hovioikeus katsoi, että käräjäoikeus ei olisi saanut jättää hakemusta tutkimatta siltä osin kuin yhtiö oli väittänyt, että kysymys oli ollut paikanetsinnän sijasta erityisestä kotietsinnästä. Lausumillaan perusteilla hovioikeus katsoi, että hakemuksessa tarkoitetuissa etsinnöissä ei kuitenkaan ollut ollut kysymys erityisestä kotietsinnästä vaan paikanetsinnästä, jota ei käräjäoikeuden toteamin tavoin voida saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi. Hovioikeuden mukaan vaatimus takavarikon kumoamisesta oli hylättävä, koska kaikki takavarikoitu omaisuus oli palautettu tilitoimistolle ja tilitoimiston hallusta kopioitu data oli hävitetty. Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

5. Korkeimmassa oikeudessa on yhtiön valituksen johdosta kysymys siitä, olisiko yhtiön toimitiloissa toimitettuihin etsintöihin pitänyt soveltaa pakkokeinolain 8 luvun erityistä kotietsintää koskevia säännöksiä, joiden mukaan etsintää varten on määrättävä etsintävaltuutettu ja etsinnästä päättää tuomioistuin.

6. Korkein oikeus on omasta aloitteestaan ottanut ensiksi ratkaistavakseen kysymyksen siitä, voidaanko tilitoimiston toimitiloissa suoritetut etsinnät, jotka niiden toimittamista koskevien päätösten mukaan ovat olleet paikanetsintöjä, saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

Etsinnän saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi

7. Pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, tuomioistuimen on todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa taikka onko kotietsinnässä menetelty saman luvun 5 §:n (läsnäolo kotietsinnässä) tai 6 §:n (menettely kotietsinnässä) edellyttämällä tavalla.

8. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 1 momentissa on määritelty, että sanotun luvun mukaisia paikkaan kohdistuvia etsintöjä ovat kotietsintä, joka voi olla yleinen tai erityinen kotietsintä, sekä paikanetsintä.

9. Yleisellä kotietsinnällä tarkoitetaan mainitun pykälän 2 momentin mukaan rikoslain 24 luvun 11 §:ssä tarkoitetussa kotirauhan suojaamassa paikassa toimitettavaa etsintää. Rikoslain mainitun säännöksen mukaan kotirauhan suojaamia paikkoja ovat asunnot, loma-asunnot ja muut asumiseen tarkoitetut tilat sekä asuintalojen porraskäytävät ja asukkaiden yksityisaluetta olevat pihat niihin välittömästi liittyvine rakennuksineen.

10. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 3 momentin mukaan, sellaisena kuin se oli kysymyksessä olevien etsintöjen aikaan voimassa olleessa laissa 806/2011, erityisellä kotietsinnällä tarkoitetaan etsintää sellaisessa tilassa, jossa etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentissa (571/1948) tarkoitettu henkilö ei saa todistaa oikeudenkäynnissä tai josta mainitun luvun 24 §:n 2 tai 3 momentissa (461/2003) tarkoitettu henkilö saa kieltäytyä kertomasta ja johon ei pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n nojalla saa kohdistaa takavarikkoa tai asiakirjan jäljentämistä.

11. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 4 momentin mukaan paikanetsinnällä tarkoitetaan etsintää, joka toimitetaan muussa kuin pykälän 2 tai 3 momentissa tarkoitetussa paikassa, vaikka siihen ei ole yleistä pääsyä tai yleinen pääsy siihen on rajoitettu tai estetty etsinnän toimittamisajankohtana, taikka jonka kohteena on kulkuneuvo.

12. Oikeus saattaa etsinnän lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi koskee pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan vain kotietsintää. Paikanetsintä jää siis säännöksen sanamuodon mukaan sen soveltamisalan ulkopuolelle, niin kuin alemmat oikeudet ovat katsoneet. Tilitoimiston toimitiloissa toimitettua etsintää ei voida pitää yleisenä kotietsintänä. Erityisenä kotietsintänä sitä voidaan pitää vain, jos etsinnän kohteeksi on ollut syytä olettaa joutuvan tietoa, johon kohdistuu laissa tarkemmin määritelty vaitiolovelvollisuus tai -oikeus.

13. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia kotiinsa kohdistuvaa kunnioitusta. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä kodin käsite on laajentunut koskemaan myös liikehuoneistoja ja ammattikäytössä olevia huoneistoja (ks. esim. Niemietz v. Saksa, 13710/88, tuomio 16.12.1992, kohdat 27 – 33; Buck v. Saksa, 41604/98, tuomio 28.4.2005, kohdat 31 – 33; Sallinen ym. v. Suomi, 50882/99, tuomio 27.9.2005, kohdat 70 – 71; Heino v. Suomi, 56720/09, tuomio 15.2.2011, kohta 33; Lindstrand Partners Advokatbyrå AB v. Ruotsi, 18700/09, tuomio 20.12.2016, kohta 83; Posevini v. Bulgaria, 63638/14, tuomio 19.1.2017, kohta 65).

14. Ihmisoikeustuomioistuin on edellä mainitussa asianajotoimistossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Heino v. Suomi (kohdat 44 – 48) todennut ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkauksen, koska Suomen lainsäädäntö ei sisältänyt riittäviä oikeusturvakeinoja joko ennen etsintää tai sen jälkeen. Ihmisoikeustuomioistuin on myös esimerkiksi edellä mainitussa valokuvastudiossa toimitettua etsintää koskeneessa ratkaisussa Posevini v. Bulgaria (kohdat 83 – 87) katsonut Bulgarian rikkoneen oikeutta tehokkaisiin oikeussuojakeinoihin koskevaa ihmisoikeussopimuksen 13 artiklaa, koska Bulgarian lainsäädäntö ei mahdollistanut etsinnän lainmukaisuuden saattamista tuomioistuimen tutkittavaksi.

15. Edellä esitetyn perusteella pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentti näyttää johtavan ristiriitaan ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytännön kanssa, jos säännöstä tulkittaisiin sanamuotonsa mukaisesti niin, että yrityksen toimitiloissa suoritettu etsintä voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi vain silloin, kun kyse on ollut pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaisesta erityisestä kotietsinnästä.

16. Perustuslain 22 §:n mukaan julkisen vallan on turvattava perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien toteutuminen. Tämä voi tapahtua muun ohella siten, että lain perusteltavissa olevista tulkintavaihtoehdoista valitaan se, joka parhaiten edistää perusoikeuksien ja ihmisoikeuksien tarkoituksen toteutumista ja joka ehkäisee ristiriidan niiden kanssa. Jotta edellä todettu ristiriita yhtäältä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan ja sen tulkintakäytännön ja toisaalta pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin välillä vältetään, säännöksessä käytettyä ilmaisua "kotietsintä" on perusteltua tulkita laajentavasti niin, että sen katsotaan kattavan paitsi saman luvun 1 §:ssä määritellyt yleisen kotietsinnän ja erityisen kotietsinnän myös paikanetsinnän, joka toimitetaan sellaisessa paikassa, joka ihmisoikeustuomioistuimen tulkintakäytännön mukaan nauttii kodin suojaa.

17. Tilitoimiston toimitilat kuuluvat ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitetun kodin suojan piiriin. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että yhtiöllä on ollut oikeus saattaa toimitiloissaan suoritettujen etsintöjen lainmukaisuus tuomioistuimen tutkittavaksi riippumatta siitä, onko niitä pakkokeinolaissa käytetyn käsitteistön mukaan pidettävä erityisinä kotietsintöinä vai paikanetsintöinä.

18. Kun kotietsintä on saatettu tuomioistuimen tutkittavaksi, tuomioistuimen on pakkokeinolain 8 luvun 18 §:n 1 momentin mukaan todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa taikka onko kotietsinnässä menetelty saman luvun 5 tai 6 §:n edellyttämällä tavalla. Luvun 5 §:ssä säädetään siitä, keitä kotietsinnässä tulee olla läsnä ja keille on varattava tilaisuus olla siinä läsnä. Luvun 6 §:ssä säädetään kotietsintää suoritettaessa noudatettavasta menettelystä. Korkein oikeus katsoo, että sääntelyn tarkoitus huomioon ottaen 18 §:n 1 momenttia ei ole perusteltua tulkita ahtaasti. Tuomioistuimella on säännöksen nojalla toimivalta tutkia myös kysymys siitä, olisiko paikanetsintänä toimitetussa etsinnässä tullut noudattaa erityistä kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä.

Onko kysymys ollut erityisestä kotietsinnästä

19. Yhtiön valituksen perusteella asiassa on tutkittavana, onko kysymyksessä olevissa etsinnöissä menetelty lainvastaisesti, kun niissä ei ole noudatettu pakkokeinolain 8 luvun säännöksiä, joiden mukaan erityistä kotietsintää varten on määrättävä etsintävaltuutettu ja erityisestä kotietsinnästä päättää tuomioistuin. Yhtiö on valituksessaan esittänyt, että se hoitaa asiakkaidensa puolesta toimeksiantoja muun muassa verotuksen oikaisulautakunnassa ja hallintotuomioistuimissa. Etsinnän yhteydessä oli takavarikoitu tilitoimiston omaa ja myös sen asiakkaiden kirjanpitoaineistoa, tilitoimiston tietokoneita ja muistitikku sekä tehty laite-etsintä tilitoimiston tietokonepalvelimeen. Lisäksi oli jäljennetty dataa. Tästä syystä käsillä oli yhtiön mukaan ollut selkeästi mahdollisuus siihen, että etsintä kohdentuisi salassa pidettävään aineistoon salassapidon vaarantavalla tavalla.

20. Edellä kohdassa 10 on selostettu tässä asiassa sovellettava pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 3 momentin säännös, jossa on määritelty erityinen kotietsintä. Säännöksessä viitatun oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentin 4 kohdan (395/2011) mukaan asiamies tai oikeudenkäyntiavustaja ei saa todistaa siihen, mitä päämies on hänelle asian ajamista varten uskonut, ellei päämies todistamiseen suostu.

21. Pakkokeinolain 8 luvun 1 §:n 3 momentissa käytetyllä ilmaisulla "etsinnän kohteeksi on syytä olettaa joutuvan tietoa" tarkoitetaan lain esitöiden mukaan sitä, että etsinnän arvioiminen erityiseksi kotietsinnäksi olisi tietyn kynnyksen takana. Tämä kynnys riippuisi siitä, onko kysymyksessä salassapitoon velvollisen tai oikeutetun työhuone, liiketila tai muu vastaava ammatinharjoittamispaikka vai onko kysymyksessä muu tila. Jos kysymys on ammatinharjoittamispaikasta ja jos etsinnän kohteena ovat paikassa olevat asiakirjat ja tiedot, lähtökohtana olisi etsinnän katsominen erityiseksi kotietsinnäksi. Muiden tilojen osalta tulisi olla nimenomaista tietoa siitä, että sieltä saattaa löytyä kysymyksessä olevaa tietoa. Kumpienkin paikkojen kohdalla vaikuttaisi se, mitä etsintäpäätöksen perusteella paikasta etsitään ja mitä siellä tutkitaan. Lisäksi kynnykseen saattaisi vaikuttaa se, minkälaisen henkilön salassapitovelvollisuudesta tai -oikeudesta on kysymys. Esimerkiksi virkamiehillä ei välttämättä ole työhuoneessaan samassa määrin salassa pidettävää tietoa kuin asianajajalla. (HE 222/2010 vp s. 291 - 292)

22. Pakkokeinolain säännöksissä on varauduttu siihen mahdollisuuteen, että alkuperäinen arvio tilojen luonteesta osoittautuu virheelliseksi etsinnän jo ollessa käynnissä. Tällöin etsintä on muutettava erityiseksi kotietsinnäksi kesken etsinnän toimittamisen. Pakkokeinolain 8 luvun 15 §:n 2 momentissa säädetään, että jos yleisessä kotietsinnässä tai paikanetsinnässä ilmenee, että etsintä kohdistuu saman luvun 1 §:n 3 momentissa tarkoitettuun tietoon, pidättämiseen oikeutettu virkamies päättää erityisen kotietsinnän toimittamisesta ja etsintävaltuutetun määräämisestä.

23. Korkein oikeus on aikaisemmassa ratkaisussaan KKO 2003:119 katsonut, että oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 23 §:n 1 momentin 4 kohdan (571/1948) todistamiskieltosäännöksessä käytetyllä ilmaisulla "asiamies tai oikeudenkäyntiavustaja" viitattiin oikeudenkäymiskaaren 15 luvussa tarkoitettuun oikeudenkäyntiasiamieheen tai -avustajaan. Se, että lainkohdassa ei ollut erikseen mainittu asianajajaa tai oikeudellista neuvonantajaa yleensä, tuki sitä tulkintaa, että todistamiskielto koski asianajajaa tai muuta oikeudellista neuvonantajaa lähtökohtaisesti vain hänen oikeudenkäyntiin liittyvässä asiamiehen tai avustajan tehtävässään. Säännöksen tarkoitus huomioon ottaen ei ollut yleensä kuitenkaan estettä rinnastaa oikeudenkäyntiin myös päämiehen asian muuta viranomaiskäsittelyä esimerkiksi hallintoviranomaisessa. Ratkaisussa omaksutun tulkinnan mukaan lainkohta koski lähtökohtaisesti vain vireillä tai odotettavissa olevaan oikeudenkäyntiin liittyviä toimeksiantoja eikä yleistä oikeudellista neuvontaa.

Korkeimman oikeuden arviointi

24. Korkein oikeus toteaa, että tilitoimiston edustaja ei olisi saanut todistaa oikeudenkäynnissä siitä, mitä tilitoimiston asiakkaat olivat valituksessa kuvattujen asioiden ajamista varten hänelle uskoneet, elleivät asiakkaat olisi todistamiseen suostuneet. Jos etsinnästä päätettäessä tai viimeistään etsinnän kuluessa on ollut syytä olettaa etsinnän kohteeksi joutuvan tällaista tietoa, etsintä olisi tullut toimittaa erityisenä kotietsintänä.

25. Arvioitaessa sitä, onko etsinnän kohteeksi syytä olettaa joutuvan salassapitovelvollisuuden alaista tietoa, kysymys on tapauskohtaisesta harkinnasta. "Syytä olettaa" on oikeudellinen ilmaus, jolla on suhde muihin erilaista todennäköisyyttä koskeviin esitutkinta- ja pakkokeinolaeissa käytettyihin ilmaisuihin. "Syytä olettaa" on lievempi edellytys kuin "todennäköiset syyt", jota pakkokeinolaissa käytetään muun muassa pidättämisen ja vangitsemisen edellytyksenä. "Syytä olettaa" rinnastuu pitkälti ilmaukseen "syytä epäillä", jota käytetään muun muassa esitutkinnan aloittamiskynnyksenä.

26. Korkein oikeus toteaa, että tilitoimistoon suoritettava etsintä eroaa lähtökohdiltaan esimerkiksi asianajotoimistoon suoritettavasta etsinnästä. Tilitoimiston kohdalla ei yleensä ole etukäteen yhtä selvää, että etsintä kohdistuu oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan tehtäviä hoitavan tahon salassapitovelvollisuuden alaiseen tietoon. Toisinaan saattaa kuitenkin olla käsillä tilanne, jossa esimerkiksi etsinnän kohteena olevan tilitoimiston toiminnan laajuuden perusteella on jo ennen etsinnän suorittamista pääteltävissä, että tilitoimisto hoitaa sen ydintehtävien ohessa oikeudenkäyntiasiamies- ja avustajatoimintaan kuuluvia toimeksiantoja.

27. Tässä tapauksessa ei ole tullut esiin sellaisia seikkoja, joiden perusteella etsinnästä päätettäessä olisi ollut syytä olettaa etsinnän kohteeksi joutuvan tietoa, jota koskee oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan vaitiolovelvollisuus.

28. Tilitoimiston toimitiloissa 2.6.2015 toimitetusta paikanetsinnästä laaditun 22.6.2015 päivätyn pöytäkirjan mukaan yhtiön edustaja on ollut henkilökohtaisesti läsnä etsinnän kohteena olevassa toimitilassa. Paikalla on ollut myös kaksi tilitoimiston työntekijää. Asiassa ei ole väitettykään, että yhtiön edustaja olisi etsintää aloitettaessa tai sen aikana tuonut etsintää suorittaneille poliisimiehille esiin sen, että hän toimii asiakkaidensa oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana. Tällaisia seikkoja ei ole esitetty käyneen muullakaan perusteella ilmi etsinnässä. Yhtiö on vedonnut asiamiehen ja avustajan tehtäviin perustuvaan salassapitovelvollisuuteen vasta tätä asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei näin ollen ole pääteltävissä, että etsintää suorittaneilla poliisimiehillä olisi ollut etsintää aloitettaessa tai sen aikana syytä olettaa, että etsinnän kohteeksi joutuu laissa tarkoitettua salassapitovelvollisuuden alaista tietoa.

29. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että etsinnät on voitu toimittaa paikanetsintöinä. Yhtiön väite, jonka mukaan etsinnöissä on menetelty virheellisesti, kun niissä ei ole noudatettu erityistä kotietsintää koskevia menettelysäännöksiä, on näin ollen perusteeton.

Takavarikko

30. Omaisuuden takavarikoimista koskevalta osalta yhtiö ei ole valituksessaan esittänyt sellaisia perusteita, joiden johdosta hovioikeuden päätöstä olisi syytä muuttaa.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset kumotaan niiltä osin kuin hakemus on etsintöjen lainmukaisuutta koskevalta osalta jätetty tutkimatta. Hakemus tältä osin hylätään.

Omaisuuden takavarikoimista koskevalta osalta hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jorma Rudanko, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Hovioikeus oli tuominnut vastaajan rangaistukseen avunannosta törkeään veropetokseen, törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta.

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 5 §
RL 7 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyttäjän ja A:n vaatimukset, Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.10.2014 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 26.11.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari Timo Niemi ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Vanamo, Timo Ojala ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa A:lle tuomitun rangaistuksen mittaamisen osalta. A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:lle rangaistusta mitattaessa sovelletaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 ja 3 kohdan koventamisperusteita ja A:lle tuomittua vankeusrangaistusta joka tapauksessa korotetaan.

A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua vankeusrangaistusta alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi.

A vaati vastauksessaan, että syyttäjän valitus hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rakennusalan liiketoimintaa harjoittaneen P Oy:n hallituksen jäsenet ja yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttäneet B ja C on hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla tuomittu P Oy:n toiminnassa tehdyistä törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta ja törkeästä veropetoksesta rangaistuksiin. Hovioikeus on katsonut, että P Oy:n ja eräiden sen alihankintayhtiöiden välillä oli vallinnut tosiasioita vastaamaton keinotekoinen järjestely, jossa alihankintayhtiöt eivät olleet todellisuudessa vuokranneet P Oy:lle työvoimaa vaan niiden väitettyjä työntekijöitä oli pidettävä tosiasiassa P Oy:n työntekijöinä. Alihankintayhtiöiden perusteeton laskutus arvonlisäverovähennyksineen oli merkitty P Oy:n kirjanpitoon, ja sen johdosta oli annettu vääränsisältöiset arvonlisävero- ja elinkeinotoiminnan veroilmoitukset. Näin oli aiheutettu arvonlisäveron ja tuloveron määrääminen liian alhaisina. P Oy:n työntekijöille oli maksettu niin sanottuja pimeitä palkkoja, minkä seurauksena yhtiö oli välttänyt ennakonpidätyksiä ja sosiaaliturvamaksuja ja sen kirjanpitoon oli jätetty merkitsemättä pimeä palkanmaksu veroineen. Myös työntekijän eläkelain mukaiset vakuutusmaksuun liittyvät tiedot olivat olleet virheelliset, osa työntekijöistä oli laiminlyöty vakuuttaa ja työeläkevakuutusyhtiölle oli jäänyt ilmoittamatta ja maksamatta työeläkevakuutusmaksuja.

2. Hovioikeus on katsonut A:n toimineen eräissä edellä tarkoitetuissa P Oy:n käyttämissä alihankintayhtiöissä hallituksen jäsenenä tai tosiasiallisena määräysvallan käyttäjänä ja tahallaan auttaneen B:tä ja C:tä törkeän kirjanpitorikoksen, törkeän työeläkevakuutusmaksupetoksen ja törkeän veropetoksen tekemisessä P Oy:n toiminnassa. A on tuomittu yhden vuoden 10 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen avunannosta osaan B:n ja C:n rikoksista P Oy:ssä. Hovioikeuden tuomio on A:ta koskevan syyksilukemisen osalta lainvoimainen.

3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ja A:n valitusten johdosta kysymys rangaistuksen määräämisestä.

Käräjäoikeuden ratkaisu

4. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi 17.9.2007 ja 25.6.2009 välisenä aikana tehdyt avunannon törkeään kirjanpitorikokseen (syytekohta 2), törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen (syytekohta 4) ja törkeään veropetokseen (syytekohta 6).

5. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli R Oy:n hallituksen jäsenenä toimiessaan laatinut 17.9. - 13.11.2007 yhtiön nimissä P Oy:n maksettavaksi yhteensä 329 399,51 euron määrästä perusteettomia laskuja, nostanut P Oy:n laskujen perusteella maksamia varoja käteisenä R Oy:n tililtä sekä siirtänyt niitä muun muassa omalle tililleen. Varoja oli käytetty myös pimeiden palkkojen maksamiseen P Oy:n työntekijöille. A oli saanut toiminnastaan palkkion. Lisäksi A oli menetellyt yhtiöiden tosiasiallisena määräysvallan käyttäjänä vastaavalla tavalla S Oy:n nimissä 27.11.2007 - 22.2.2008, T Oy:n nimissä 4.3. - 18.9.2008 sekä U Oy:n nimissä 7.10.2008 - 25.6.2009. Perusteettomien laskujen määrä oli ollut S Oy:ssä 299 463,37 euroa, T Oy:ssä 805 143,90 euroa ja U Oy:ssä 708 449,87 euroa.

6. Käräjäoikeus on katsonut A:n täytyneen syytekohdan 2 osalta ymmärtää, että kirjanpitoon vietyinä perusteettomat laskut olivat vaikeuttaneet oikean ja riittävän kuvan saamista P Oy:n toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta. Kirjanpitorikoksessa väärien tai harhaanjohtavien tietojen määrä oli ollut huomattavan suuri, ne olivat koskeneet suuria summia ja perustuneet sisällöltään vääriin tositteisiin ja teko oli myös ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

7. Syytekohdan 4 osalta A:n oli täytynyt ymmärtää, että perusteettomien laskujen ja varojen palauttamisen avulla P Oy:n toiminnassa voitiin maksaa pimeitä palkkoja ja välttää lakisääteisten työeläkevakuutusmaksujen määrääminen. Palautetuilla varoilla oli maksettu P Oy:n toiminnassa pimeitä palkkoja 1 163 388,15 euroa. Lakisääteisiä työeläkevakuutusmaksuja oli jäänyt määräämättä P Oy:n toiminnassa yhteensä 245 729,58 euron määrästä. Työeläkevakuutusmaksupetoksella oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, rikos oli tehty erityisen suunnitelmallisesti ja rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

8. Syytekohdan 6 osalta käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen avunantajana yhteensä 298 439 euron ennakonpidätysten, 27 467 euron sosiaaliturvamaksujen, 388 577 euron arvolisäverojen ja 191 196 euron tuloveron välttämiseen. A:n oli täytynyt ymmärtää, että perusteettomien laskujen ja rahan palauttamisen avulla P Oy:n toiminnassa oli voitu maksaa pimeitä palkkoja toimittamatta ennakonpidätyksiä ja sosiaaliturvamaksuja, tehdä perusteettomia arvonlisäverovähennyksiä ja pienentää yhtiön verotettavaa tuloa ja siten välttää veroja. Veropetoksella oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, rikos oli tehty erityisen suunnitelmallisesti ja teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

9. Rangaistuksen osalta käräjäoikeus on todennut A:n syyllistyneen avunantajana talousrikoksiin yli 1,7 miljoonan euron määräisillä tekaistuilla laskuilla neljän yhtiön puolesta aiheuttaen asianomistajille noin yhden miljoonan euron taloudellisen vahingon. Käräjäoikeus on tuominnut A:n näistä rikoksista yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen otettuaan huomioon rangaistusta lieventävänä seikkana ajan kulumisen ja rangaistusta alentavana seikkana hänelle aikaisemmin tuomitun 10 kuukauden vankeusrangaistuksen. Käräjäoikeus on hylännyt syyttäjän vaatimuksen rangaistuksen koventamisesta rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 ja 3 kohdan (515/2003) nojalla.

Hovioikeuden ratkaisu

10. Hovioikeus, jonne A on valittanut ja syyttäjä tehnyt vastavalituksen, ei ole muuttanut käräjäoikeuden syyksilukemista R Oy:n, S Oy:n ja T Oy:n osalta mutta on hylännyt syytteet U Oy:n osalta. Hovioikeus on lausunut A:n laatineen R Oy:n, S Oy:n ja T Oy:n nimissä perusteettomia laskuja toimitettavaksi P Oy:n kirjanpitoon noin 1,4 miljoonan euron arvosta sekä edesauttaneen noin 155 000 euron työeläkevakuutusmaksujen ja noin 464 000 euron verojen välttämistä.

11. Hovioikeus on tuominnut A:n 17.9.2007 ja 18.9.2008 välisenä aikana tehdyistä avunannoista törkeään kirjanpitorikokseen, törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen ja törkeään veropetokseen. Hovioikeus on alentanut A:lle tuomitun rangaistuksen 1 vuoteen 10 kuukauteen vankeutta otettuaan huomioon käräjäoikeuden mainitseman aikaisemman vankeusrangaistuksen. Hovioikeus on hylännyt syyttäjän vaatimuksen rangaistuksen koventamisperusteen soveltamisesta, koska A:n avunantotoimet eivät edellyttäneet tavanomaista yhtiön liiketoimintaan liittyvää talousrikosta suurempaa suunnittelua.

Lähtökohdat rangaistuksen mittaamisesta avunantajalle

12. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Luvun 3 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita ovat lisäksi luvun 5 – 8 §:n mukaiset perusteet.

13. Avunannosta rikokseen säädetään rikoslain 5 luvun 6 §:ssä. Sen mukaan avunantaja tuomitaan saman lainkohdan mukaan kuin tekijä, mutta rangaistusta määrättäessä sovelletaan kuitenkin, mitä 6 luvun 8 §:n 1 momentin 3 kohdassa ja 2 momentissa säädetään. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin 3 kohdan mukaan rangaistus määrätään noudattaen lievennettyä rangaistusasteikkoa, jos tekijä tuomitaan avunantajana rikokseen soveltaen, mitä 5 luvun 6 §:ssä säädetään. Lain 6 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan määrättäessä rangaistusta 1 momentin nojalla tekijälle saa tuomita enintään kolme neljännestä rikoksesta säädetyn vankeus- tai sakkorangaistuksen enimmäismäärästä ja vähintään rikoksesta säädetyn rangaistuslajin vähimmäismäärän.

14. Viimeksi mainitun säännöksen esitöissä (HE 44/2002 vp s. 204) on todettu säännöksen tarkoitukseksi ohjata tuomioistuimet ottamaan lieventämisperusteet huomioon myös rangaistusta käytännössä mitattaessa. Esitöissä (s. 203) on edelleen lausuttu, että avunantajan rangaistusta mitattaessa lähtökohtana on avunantajan toimien merkitys osana kokonaistulosta. Mitä vähäisempi merkitys avunantajan toimilla on ollut, sitä lievempi on myös vastuu. Myös avunantotoimien laadulla sinänsä voi olla merkitystä. Pelkkä teon aikana neuvoin tapahtuva psyykkinen avunanto voi usein tulla lievemmin arvosteltavaksi kuin avunantajan suorittamat ponnekkaat konkreettiset rikoksen edistämistoimet. Mitä lähempänä ollaan tekijävastuuta, sitä ankarampi on avunantajan vastuu.

Yhteisen rangaistuksen mittaamisesta

15. Jos joku on tuomittava samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta vankeusrangaistukseen, hänet tuomitaan rikoslain 7 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan yhteiseen vankeusrangaistukseen. Saman luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan yhteistä rangaistusta määrättäessä eri rikoksista seuraavan ankarimman enimmäisrangaistuksen saa ylittää, mutta rangaistus ei saa olla eri rikosten enimmäisrangaistusten yhteisaikaa pitempi. Momentin 2 kohdan mukaan ankarinta enimmäisrangaistusta ei myöskään saa ylittää enempää kuin kahdella vuodella, jos ankarin enimmäisrangaistus on vankeutta vähintään yksi vuosi kuusi kuukautta mutta vähemmän kuin neljä vuotta.

Oikeuskäytännöstä

16. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkopäätöstä rangaistuksen mittaamisesta avunantajalle nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa talousrikoksessa. Korkeimman oikeuden ratkaisut KKO 2013:92 ja KKO 2013:93 koskevat rangaistuksen mittaamista rikoksen tekijälle, ja niistä varsinkin ensin mainitussa on ollut kysymys laadultaan ja laajuudeltaan samankaltaisesta talousrikoskokonaisuudesta kuin tässä tapauksessa.

17. Ratkaisun KKO 2013:92 mukaan vastaaja oli maksanut yhtiön työntekijöille pimeitä palkkoja noin 1,6 miljoonaa euroa. Menettelyllä vältettyjen verojen yhteismäärä oli ollut yli 1,2 miljoonaa euroa ja vältettyjen työeläkevakuutusmaksujen määrä noin 140 000 euroa. Menettelyn peittämiseksi yhtiön kirjanpitoon oli kirjattu tekaistuja tositteita noin 2,5 miljoonan euron arvosta. Lisäksi vastaaja oli saattanut omaisuuttaan velkojiensa ulottumattomiin noin 60 000 euron arvosta. Vastaaja tuomittiin kahdesta törkeästä veropetoksesta, kirjanpitorikoksen ja törkeän kirjanpitorikoksen käsittävästä rikoksesta, törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta ja törkeästä velallisen epärehellisyydestä.

18. Rangaistuksen osalta Korkein oikeus totesi (kohta 18), että oikeuskäytännössä rangaistuksen määrääminen talousrikoksista oli usein suhteutettu etupäässä tavoitellun hyödyn tai aiheutetun vahingon rahamääriin. Rangaistusta mitattaessa oli kuitenkin tämän ohella tapauskohtaisesti arvioitava, liittyykö rikoksiin myös muita teon vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä tekijän syyllisyyden arviointiin vaikuttavia seikkoja, joille on syytä antaa merkitystä teon rangaistusarvoa määriteltäessä. Korkein oikeus päätyi ratkaisussaan (kohta 33) siihen, että vastaajan osoittama korostunut syyllisyys ja rikosten poikkeuksellisen laaja-alainen vahingollisuus edellyttivät rangaistuksen mittaamista selvästi ankarammaksi kuin jos asiaa arvioitaisiin yksinomaan rikoksilla tavoitellun hyödyn määrän ja aiheutetun vahingon perusteella. Korkein oikeus katsoi, ettei hovioikeuden tekijälle tuomitsemaa viiden vuoden yhteistä vankeusrangaistusta ollut aihetta alentaa.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

Rikosten moitittavuuden ja rangaistusarvon arviointi

19. Törkeästä kirjanpitorikoksesta, törkeästä työeläkevakuutusmaksupetoksesta ja törkeästä veropetoksesta tuomittava rangaistus on kustakin vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta vankeutta. Näin ollen avunannosta kuhunkin mainittuun rikokseen saa rikoslain 6 luvun 8 §:n 2 momentin nojalla tuomita vähintään 14 päivää ja enintään kolme vuotta vankeutta. Sanotun enimmäisrangaistuksen saa puolestaan yhteistä rangaistusta määrättäessä rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisesti ylittää enintään kahdella vuodella. A:lle tuomittava rangaistus voi siten olla enintään viisi vuotta vankeutta.

20. A:n syyksi luettu menettely on tähdännyt verojen ja veronluonteisten maksujen välttämiseen P Oy:n toiminnassa ja mahdollistanut sen. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin tarkoittamaksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on perusteltua ottaa A:n syyksi luettu avunanto törkeään veropetokseen. A on vuoden ajan kolmessa eri yhtiössä laatinut ja toimittanut P Oy:lle perusteettomia laskuja sekä nostanut laskujen maksamisesta saatuja varoja käytettäväksi pimeään palkanmaksuun P Oy:ssä. Tämän johdosta P Oy:ssä on voitu maksaa lukuisille työntekijöille pimeitä palkkoja ennakonpidätyksiä ja sosiaaliturvamaksuja toimittamatta, tehdä perusteettomia arvonlisäverovähennyksiä ja pienentää yhtiön verotettavaa tuloa. A on edistänyt väärien tietojen antamista Verohallinnolle useista veron määräämiseen vaikuttavista eri seikoista ja siten verojen välttämistä P Oy:ssä. Hänen toimiensa johdosta P Oy:ssä vältettyjen verojen ja veronluonteisten maksujen määrä on ollut noin 464 000 euroa. A:n avustama B:n ja C:n laajamittainen toiminta on ollut omiaan heikentämään talouselämään kohdistuvaa luottamusta ja vääristämään kilpailua sekä mahdollistamaan muunkin sellaisen toiminnan, jossa velvoitteet julkisyhteisöä kohtaan jäävät hoitamatta. A:n toimet yksi toisensa jälkeen kolmessa eri yhtiössä osoittavat harkintaa ja taloudellisen hyödyn tavoittelua, ja hänen osuutensa rikosten toteuttamisessa on ollut merkittävä. Hän on lisäksi saanut toimistaan palkkion, jonka suuruus on kuitenkin jäänyt tarkemmin selvittämättä.

21. A:n syyksi luettu avunanto törkeään veropetokseen on siten ollut hyvin vahingollinen ja vaarallinen ja osoittanut hänessä suurta syyllisyyttä. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus tästä avunannosta olisi erikseen tuomittuna 1 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistus.

22. Avunannossa törkeään kirjanpitorikokseen on ollut kysymys rahamäärältään hieman yli 1,4 miljoonan euron perusteettomien laskujen laatimisesta P Oy:n kirjanpitoa varten. A:n menettelyllä tältä osin on ollut olennainen merkitys B:n ja C:n suunnitelmallisen ja laajamittaisen verojen välttämiseen tähdänneen toiminnan peittämisessä ja heidän verorikoksensa ilmitulon estämisessä. Korkein oikeus katsoo, että tästä rikoksesta yksinään mitattava rangaistus olisi ankaruudeltaan lähellä avunannosta törkeään veropetokseen tuomittavaa rangaistusta mutta sitä hieman lievempi. Avunannossa törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen on puolestaan ollut kysymys noin 155 000 euron työeläkevakuutusmaksujen välttämisestä P Oy:n toiminnassa. Tästä rikoksesta yksinään mitattava rangaistus olisi jonkin verran alle vuoden vankeusrangaistus.

23. A:n syyksi luetuilla rikoksilla on keskinäistä yhteyttä. Ne on toteutettu samoilla toimilla, jotka ovat täyttäneet avunantoa törkeään veropetokseen, törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen koskevat tunnusmerkistöt. Toisaalta A:n menettely osana kokonaisuutta on ollut suunnitelmallista ja merkityksellistä, ja sovelletut eri rangaistussäännökset myös suojaavat erilaisia oikeushyviä. Korkein oikeus katsoo, että rikosten keskinäisellä yhteydellä on tässä tapauksessa tavanomainen rangaistusta alentava vaikutus.

24. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetuista avunannosta törkeään veropetokseen, törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen olisi, ennen asiassa vedottujen rangaistuksen koventamista ja kohtuullistamista koskevien perusteiden arviointia, 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistus.

Syyttäjän vetoamat koventamisperusteet

25. Syyttäjä on vaatinut, että A:lle tuomittavaa rangaistusta kovennetaan sillä perusteella, että A:n rikollinen toiminta on ollut suunnitelmallista (rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 kohta laissa 515/2003) ja hän on tehnyt rikoksensa palkkiota vastaan (3 kohta).

Rikollisen toiminnan suunnitelmallisuus

26. Tätä koventamisperustetta koskevissa esitöissä on todettu, että suunnitelmallisuus on osoitus rikollisen tahdon intensiteetistä. Koventamisperusteen soveltamiseksi ei vielä riitä lyhyt täytäntöönpanohetkinen harkinta, vaan rikoksen tekemisen ja siihen tähtäävän pitempiaikaisen toiminnan pitää olla suunniteltua. Suunnitelmallisuus on usein pääteltävissä rikoksen tekotavasta. Erityisesti pitkäaikaiset valmistelutoimet ennen rikoksen tekemistä ovat osoituksena perusteen käsillä olosta. Edelleen suunnitelmallisuudesta voivat olla osoituksena toimet, joilla taataan rikoksen menestyksellinen suorittaminen, samoin kuin poikkeuksellisen laajamittaiseen toimintaan tähtäävät hankkeet. Suunnitelmallisuus voi vaihdella kumppaneiden osuuden ja toiminnan mukaan. Kunkin tekijän rangaistusta mitattaessa tutkitaan, kuinka hän on omissa toimissaan osoittanut suunnitelmallisuutta (HE 44/2002 vp s. 191).

27. Edelleen esitöissä on lausuttu, että mittaamisperusteen soveltamisen kynnys vaihtelee rikostyypin mukaan. Jos tunnusmerkistö edellyttää jo itsessään jonkinasteista suunnittelua, suunnitelmallisuuden tulee olla voimaperäisempää kuin puheena olevaan rikoslajiin säännönmukaisesti kuuluvan harkinnan. Lisäksi on huomattava, että suunnitelmallisuus tai erityinen suunnitelmallisuus mainitaan useiden yksittäisten rikosten ankaroittamisperusteena. Näissä tilanteissa koventamisperusteen soveltamiselle on asetettava aivan erityisen suuret vaatimukset (HE 44/2002 vp s. 191). Esimerkkinä on todettu, että jos veropetos katsotaan törkeäksi teon suunnitelmallisuuden vuoksi, törkeästä veropetoksesta tuomittavan rangaistuksen koventaminen suunnitelmallisuutta koskevan koventamisperusteen nojalla on mahdollista vain, jos suunnitelmallisuus on poikkeuksellisen perinpohjaista (HE 44/2002 vp s. 190).

28. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkopäätöstä suunnitelmallisuutta koskevan koventamisperusteen soveltamisesta veropetoksessa, kirjanpitorikoksessa eikä työeläkevakuutusmaksupetoksessa. Korkeimman oikeuden viime aikaisessa käytännössä koventamisperusteen soveltamista on koskenut vain rangaistuksen mittaamisesta kahdesta törkeästä varkaudesta annettu ratkaisu KKO 2014:55. Siinä vastaaja oli tekijänä osallistunut hyvin suunnitelmallisiin perävaunujen anastuksiin. Koventamisperustetta ei kuitenkaan sovellettu, koska vastaajan osuus rikosten toteuttamisessa oli rajoittunut vain osaan rikollisesta toiminnasta ja perustunut toimeksiantajan ohjeisiin eikä hänen toimintansa ollut edellyttänyt häneltä itseltään merkittäviä valmistelutoimia tai erityistä suunnittelua.

29. Rikoksen tekeminen erityisen suunnitelmallisesti on sekä törkeän veropetoksen että törkeän työeläkevakuutusmaksupetoksen ankaroittamisperuste. Tämän ankaroittamisperusteen on myös katsottu täyttyneen P Oy:n toiminnassa tehdyissä törkeässä veropetoksessa ja törkeässä työeläkevakuutusmaksupetoksessa sekä niihin liittyneissä A:n avunantoteoissa. Jotta rangaistuksen mittaamisessa avunannosta näihin rikoksiin voitaisiin soveltaa koventamisperusteena rikollisen toiminnan suunnitelmallisuutta, A:n avunantotoimista ilmenevän suunnitelmallisuuden tulisi olla poikkeuksellisen perinpohjaista.

30. P Oy:n useita vuosia jatkuneessa rakennusalan liiketoiminnassa on sinänsä ollut kysymys verojen ja maksujen laajamittaisesta ja suunnitelmallisesta välttämisestä muita yhtiöitä apuna käyttämällä. Sen toiminnassa tehdyt rikokset ovat myös vaatineet lukuisia eri toimia, jotka ovat edellyttäneet jatkuvasti eri rikoksentekopäätöksiä, ja rikoksiin osallistuneiden tehtäväjako on ollut eriytynyttä. P Oy:n ja sen apuna käytettyjen yhtiöiden välillä vallinnut järjestely on kuitenkin ollut tällaiselle rakennusalan talousrikollisuudelle tyypillistä.

31. A on toiminut tässä kokonaisuudessa niin sanottuna kuittikauppiaana. Hänen oman menettelynsä suunnitelmallisuutta osoittaa se, että hän on yhden vuoden aikana toiminut peräjälkeen kolmessa eri yhtiössä laatien ja toimittaen P Oy:lle perusteettomia laskuja sekä nostaen laskujen maksamisesta saatuja varoja käytettäväksi pimeään palkanmaksuun P Oy:n työntekijöille. Hänen osuutensa rikosten mahdollistamisessa on ollut merkittävä, ja ilman hänen osuuttaan rikosten tekeminen olisi vaikeutunut huomattavasti. Toisaalta A:n osuus rikosten toteuttamisessa on ajallisesti ja toimiltaan rajoittunut vain osaan P Oy:ssä harjoitetusta rikollisesta toiminnasta. Hänen menettelyänsä voidaan pitää melko tavanomaisena avunantona tällaisissa talousrikoksissa. Korkein oikeus katsoo, etteivät A:n toimet osoita sellaista erityisen voimaperäistä, poikkeuksellisen perinpohjaista suunnitelmallisuutta, joka ylittäisi esillä olevan kaltaiseen talousrikollisuuteen kuuluvan säännönmukaisen harkinnan tai valmistelun ja jota koventamisperusteen soveltaminen tässä tapauksessa edellyttäisi. A:lle tuomittavaa rangaistusta mitattaessa ei siten voida soveltaa rikollisen toiminnan suunnitelmallisuutta koskevaa koventamisperustetta.

Rikoksen tekeminen palkkiota vastaan

32. Koventamisperustetta koskevien esitöiden mukaan palkkiota vastaan tehdyn rikoksen on katsottu osoittavan erityisen suurta syyllisyyttä. Se, että tekijä suostuu rikkomaan yhteiskunnan normeja vastaan, kunhan vain saa siitä korvauksen, osoittaa hänessä erityistä piittaamattomuutta muiden intressejä kohtaan. Palkkiota vastaan tehdyt rikokset vaativat usein myös suunnittelua, mikä sekin tukee vaatimusta keskimääräistä ankarammasta rangaistuksesta. Kovennus edellyttää, että palkkiosta on sovittu ennakolta tai että tekijän on ainakin voitava pitää palkkiota aikaisempien kokemustensa perusteella todennäköisenä. Koventamisperusteen soveltamista harkittaessa korostuvat kokonaisarvostelu ja teon koko motivaatioperustan merkitys. Kaikki palkkiosta tehdyt teot eivät välttämättä ole suunniteltuja. Luvattu palkkio voi poikkeustilanteissa päinvastoin muodostua tekijälleen niin suureksi houkutukseksi, ettei hän ole voinut vastustaa kiusausta, mikä puolestaan voisi olla aiheena pikemmin rangaistuksen lieventämiseen (HE 44/2002 vp s. 192).

33. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkopäätöstä tämän koventamisperusteen soveltamisesta.

34. A on saanut menettelystään palkkiona rahaa, mikä viittaa siihen, että hän on tehnyt rikoksensa palkkion vuoksi. A:n saaman palkkion määrästä ei ole esitetty mitään selvitystä. Taloudellisen edun saaminen käsillä olevan kaltaisessa talousrikollisuudessa on kuitenkin tavanomaista eikä siten osoita lajissaan erityisen suurta syyllisyyttä. Korkein oikeus katsoo, että rikoksen tekemistä palkkiota vastaan koskevan koventamisperusteen soveltamisen edellytykset eivät täyty, eikä perustetta siten voida soveltaa A:lle tuomittavaa rangaistusta mitattaessa.

A:n vetoama rangaistuksen kohtuullistamisperuste

35. A on vaatinut, että hänelle tuomittavaa rangaistusta kohtuullistetaan hänen heikon terveydentilansa perusteella rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan nojalla. Tämän kohtuullistamisperusteen soveltaminen edellyttää esitöidensä (HE 44/2002 vp s. 200) mukaan sitä, että vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen esimerkiksi vakavan sairauden vuoksi. Korkein oikeus katsoo, että A:n terveydentilastaan esittämän selvityksen perusteella rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan kohtuullistamisperusteen soveltamiselle ei ole edellytyksiä.

Oikeudenkäynnin keston merkitys rangaistuksen mittaamiselle

36. Oikeudenkäynnin keston osalta Korkein oikeus toteaa, että P Oy:n toimintaan liittyvän rikoskokonaisuuden tutkinta on alkanut 1.9.2010 ja että A:ta on kuulusteltu esitutkinnassa rikoksesta epäiltynä ensimmäisen kerran 23.3.2011. Syyteharkinnassa tai tuomioistuinkäsittelyssä ei asian laatu ja laajuus huomioon ottaen ole ilmennyt selvästi osoitettavaa viivästymistä. A:n asian käsittelyaika kokonaisuudessaan on kuitenkin ollut niin pitkä, että Korkein oikeus katsoo olevan perusteita alentaa A:lle edellä mitattua rangaistusta rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla oikeudenkäynnin viivästymisen johdosta 3 kuukaudella.

Aikaisemmin tuomittujen vankeusrangaistusten huomioon ottaminen

37. Rikoslain 7 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että jos ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomittua syytetään hänen ennen tämän rangaistuksen tuomitsemista tekemästään muusta rikoksesta, voidaan aikaisempi ehdoton vankeusrangaistus ottaa uutta rangaistusta määrättäessä kohtuuden mukaan huomioon rangaistusta alentavana tai lieventävänä seikkana.

38. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2009:77 (kohdat 9 ja 11) on lausuttu, rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisella pyritään siihen, että rikoksentekijän kokonaisrangaistus muodostuisi samaksi riippumatta siitä, onko eri aikoina tehdyt rikokset käsitelty yhdessä vai useammassa oikeudenkäynnissä. Aikaisemman ehdottoman vankeusrangaistuksen vaikutusta uuteen rangaistukseen on tämän vuoksi perusteltua arvioida samojen perusteiden mukaan kuin mitattaessa kahdesta tai useammasta rikoksesta samalla kertaa tuomittavaa yhteistä vankeusrangaistusta rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momenttia soveltaen. Joissakin tilanteissa voi olla perusteltua, ettei aikaisempaa ehdotonta vankeusrangaistusta oteta huomioon uutta ehdotonta vankeusrangaistusta alentavana seikkana, vaikka rikoslain 7 luvun 6 §:n soveltamisen edellytykset olisivat muutoin käsillä. Varsinkin silloin, kun käsiteltävänä olevia rikoksia on tehty useiden aikaisempien tuomioiden välissä, aikaisempien vankeusrangaistusten tuomittavaa rangaistusta alentavan vaikutuksen arviointi ei ole aina edes mahdollista.

39. A on aikaisemmin tuomittu Helsingin hovioikeuden tuomiolla 19.6.2014 (Helsingin käräjäoikeus 12.6.2013) avunannosta törkeään veropetokseen 10 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Hänet on lisäksi tuomittu Helsingin hovioikeuden tuomiolla 16.4.2015 (Helsingin käräjäoikeus 10.3.2014) muun ohella avunannosta törkeään veropetokseen 3 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka osalta alentavana on otettu huomioon ensiksi mainittu rangaistus. Edelleen hänet on tuomittu Helsingin käräjäoikeuden tuomiolla 8.1.2016 avunannosta törkeään veropetokseen 6 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen, jonka osalta alentavana on otettu huomioon ensiksi mainittu rangaistus sekä Helsingin hovioikeuden nyt kysymyksessä olevassa asiassa 26.11.2015 tuomitsema rangaistus. Hänet on vielä tuomittu Helsingin hovioikeuden tuomiolla 31.5.2016 muun ohella avunannosta kahteen törkeään veropetokseen ja kahteen törkeään kirjanpitorikokseen 9 kuukauden vankeusrangaistukseen, jonka osalta alentavana on otettu huomioon ensiksi mainittu rangaistus.

40. Korkein oikeus toteaa, että kaikki edellä mainitut rikokset olisi voitu käsitellä yhdellä kertaa A:n nyt esillä olevien rikosten kanssa. Sen sijaan A:n muita rikoksia edellä mainituissa hovioikeuden tuomioissa 16.4.2015 ja 31.5.2016 sekä Helsingin hovioikeuden tuomiossa 27.11.2007 (Helsingin käräjäoikeus 12.4.2006) ja Helsingin hovioikeuden tuomiossa 26.6.2015 (Helsingin käräjäoikeus 30.4.2014) ei olisi voitu käsitellä samassa yhteydessä. Vastoin A:n käsitystä näistä muista rikoksista tuomittuja rangaistuksia ei siten voida ottaa rikoslain 7 luvun 6 §:ää sovellettaessa huomioon.

41. A:n rikoksista ankarimmin rangaistava on nyt käsillä oleva avunanto törkeään veropetokseen. Korkein oikeus on edellä päätynyt siihen, että tästä sekä avunannosta törkeään kirjanpitorikokseen ja törkeään työeläkevakuutusmaksupetokseen olisi oikeudenkäynnin kesto lieventävänä huomioon ottaen tuomittava 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. Kohdassa 39 selostetut A:n seitsemän rikosta, jotka olisi voitu käsitellä yhdessä nyt käsiteltävien rikosten kanssa, ovat samanlaatuisia kuin hänen syykseen tässä asiassa luetut rikokset. Kaikkien rikosten tekoaika on ajoittunut vuosien 2004 ja 2009 välille painottuen vuoteen 2007. A:n rikokset osoittavat hänen aktiivista ja laajaa osallistumistaan talousrikoksiin. Kysymys ei ole sellaisesta hallitsemattomasta rikoskierteestä, jonka vuoksi tuomittavaa rangaistusta olisi kohtuullista alentaa tavanomaista enemmän, vaan pikemminkin samankaltaisten rikosten harkitusta jatkamisesta. Aikaisempien tuomioiden alentavaa vaikutusta vähentää myös se, että muita nyt huomioon otettavia rangaistuksia tuomittaessa on jo noita rangaistuksia alennettu nyt huomioon otettavien tuomioiden perusteella kohdasta 39 ilmenevin tavoin.

42. Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavaa rangaistusta on rikoslain 7 luvun 6 §:n nojalla kohtuuden mukaan alennettava 4 kuukaudella. A on siten tuomittava rikoksistaan 1 vuoden 11 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Rangaistuksen laji

43. A on vaatinut rangaistuksen lieventämistä ehdolliseksi vankeudeksi. Hänen syykseen tässä asiassa luettujen rikosten vakavuus, niistä ilmenevä hänen syyllisyytensä sekä hänen aikaisempi rikollisuutensa edellyttävät kuitenkin ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus korotetaan 1 vuodeksi 11 kuukaudeksi vankeutta.

Rangaistusta alentavina on otettu huomioon Helsingin hovioikeuden tuomio 19.6.2014 (Helsingin käräjäoikeus 12.6.2013), Helsingin hovioikeuden tuomio 16.4.2015 (Helsingin käräjäoikeus 10.3.2014), Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.1.2016 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 31.5.2016.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jukka Sippo, Ari Kantor ja Mika Huovila. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

A Oy:lle oli rekisteröity tavaran muotoon perustuvat tavaramerkit, jotka esittivät avaimen lehteä eli sitä avaimen osaa, josta pidetään kiinni lukkoa avattaessa. A Oy:n lukitsemisjärjestelmää suojanneen patentin päättymisen jälkeen B Oy toi markkinoille kilpailevan avaimen aihion, joka äärilinjoiltaan vastasi A Oy:n tavaramerkkejä.

Korkein oikeus katsoi, että käyttötavaran ulkoasuun suoraan perustuvien tavaramerkkien erottamiskyky oli tässä tapauksessa heikko ja siten merkkien suoja oli suppea. B Oy:n avainaihion ulkoasu ei johtanut avainten alkuperää koskevaan sekaannusvaaraan. B Oy ei ollut menettelyllään loukannut A Oy:n tavaramerkkioikeutta.

TavaramerkkiL 4 § 1 mom (56/2000)
TavaramerkkiL 6 § 1 mom (996/1983)
Tavaramerkkidirektiivi (2008/95/EY) 5 art 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Abloy Oy:lle oli Suomessa rekisteröity tavaraluokkaan 6 avaimille ulkoasutavaramerkit (rekisterinumero 258163, hakemispäivä 21.9.2012 ja rekisterinumero 258512, hakemispäivä 8.2.2013), jotka käsittivät Abloy Oy:n valmistaman ja markkinoiman EXEC-avaimen ulkomuodon.

Abloy Oy:n ABLOY EXEC oli asuinkiinteistöjen lukitusjärjestelmä, jolla oli vuodesta 1994 lähtien ollut huomattava markkina-asema Suomessa. ABLOY EXEC -lukitusjärjestelmä oli ollut patentilla suojattu maaliskuuhun 2013 asti.

Hardware Group Finland Oy oli syyskuussa 2013 tuonut markkinoille ABLOY EXEC lukitusjärjestelmän kanssa yhteensopivan EDGE-avainaihion, josta voitiin jyrsiä EDGE-avain.

Kanne markkinaoikeudessa

Abloy Oy vaati, että markkinaoikeus vahvistaa Hardware Group Finland Oy:n loukanneen edellä mainittuja Abloy Oy:lle rekisteröityjä tavaramerkkejä tuomalla maahan, saattamalla vaihdantaan ja markkinoimalla EDGE-nimistä avainta tai avainaihiota taikka sen olennaisesti samankaltaista muunnelmaa (kannevaatimus 1), ja kieltää Hardware Group Finland Oy:tä jatkamasta tai toistamasta tavaramerkkioikeuden loukkausta (kannevaatimus 2).

Lisäksi Abloy Oy vaati, että markkinaoikeus velvoittaa Hardware Group Finland Oy:n suorittamaan kohtuullisen hyvityksen tavaramerkkioikeuden loukkauksesta (kannevaatimus 3) sekä korvaamaan tavaramerkin loukkauksella aiheutetun vahingon (kannevaatimus 4).

Vielä Abloy Oy vaati, että markkinaoikeus määrää tavaramerkkejä loukkaavat avaimet tai avainaihiot hävitettäviksi Hardware Group Finland Oy:n kustannuksella ja viranomaisen valvonnassa (kannevaatimus 5).

Kanteessaan Abloy Oy lausui muun ohella, että kyseiset Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkit olivat erottamiskyvyltään vahvoja ja niiden suojapiiri oli laaja. Merkit olivat myös laajalti tunnettuja ja niillä oli vahva maine. Tavaramerkkien mukaisen avaimen lehden ulkoasun muotoilu oli hyvin erottava sellaisenaan sekä pitkäaikaisen käytön perusteella. Yleisö tunnisti pelkän abstraktin kolmiomaisen harjakattoisen muodon viittaavan Abloy Oy:öön tai sen yhteistyökumppaniin. Tavaramerkkirekisteröinnit eivät suojanneet avaimen tunnistimelle varattua reikää eivätkä metallista avaimen profiiliosaa, koska nämä osat olivat yksinomaan tuotteen käyttökelpoisuutta lisääviä piirteitä.

Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avaimen ulkonäkö oli käytännössä identtinen Abloy Oy:n rekisteröityjen ulkoasutavaramerkkien kanssa. Molemmissa avaimen lehti erottui metallisesta profiiliosasta, lehdet olivat yksityiskohtiaan myöten käytännössä samanmuotoiset ja ne levenivät samalla tavalla. Molempien yläreunassa oli tunnistettava, terävän kaareva, harjakattoinen muotoilu. Myös avaimen reiälle varattu kohta oli muotoiltu käytännössä samalla tavalla. Hardware Group Finland Oy:n avaimessa luki "EDGE", joka muistutti sanaa "EXEC" ja oli kirjoitettu samalla tavalla ja samaan kohtaan kuin sana "ABLOY" EXEC-avaimessa. Molemmissa oli käytetty samaa väriä ja materiaalia eli mustaa muovia.

Vertailtavissa merkeissä olleet erot eivät riittäneet poistamaan sekaannusvaaraa, koska muotoilun erot olivat todella vähäisiä ja ilmenivät vain vertaamalla merkkejä vierekkäin. Vertailu tuli kuitenkin tehdä yleisön epätäydellisen muistikuvan perusteella. Muotoilun samankaltaisuudet olivat merkityksellisempiä kuin vähäiset eroavaisuudet.

EDGE-avaimen lehdessä lukenut "EDGE"-teksti tuli jättää huomiotta tavaramerkkioikeudellisessa vertailussa, koska kanteessa tarkoitetut tavaramerkit oli rekisteröity ilman lisätunnusmerkkejä, kuten sanoja. EDGE-avaimen ulkoasu oli itsenäisessä asemassa ja sana "EDGE" ei poistanut sitä vaaraa, että kohdeyleisö saattoi luulla, että kyseiset tavarat olivat peräisin vähintäänkin taloudellisesti keskenään sidoksissa olevista yrityksistä. Tuotenimi näkyi lisäksi vain avaimen lehden toisella puolella. Tuotteen nimi ei myöskään välttämättä näkynyt esimerkiksi hämärässä tai kun avain oli asetettu pöydälle nimipuoli alaspäin. Edes ammattilainen ei aina kyennyt erottamaan EDGE- ja EXEC-avaimia.

Sekaannusvaaraa arvioitaessa merkitystä oli annettava koko kohdeyleisölle sekä sille, että Hardware Group Finland Oy:n oli täytynyt ymmärtää, että samanlaisen avaimen lehden käyttäminen johti siihen, että jälleenmyyjät saattoivat markkinoida tuotetta ABLOY-avaimena.

EDGE-avainaihio oli tarkoitettu jyrsittäväksi ja myytäväksi tavallisille kuluttajille jälleenmyyjien toimesta, mistä aiheutui sekaantumisvaaraa, sillä jälleenmyyjät olivat mainostaneet avaimia ilman mainintaa siitä, kenen valmistamasta tuotteesta oli kysymys. Kuluttajat ymmärsivät jälleenmyyjien käyttämistä ilmaisuista "Nyt meiltä" ja "Nyt niitä saa", että kyseisestä paikasta saisi Abloy Oy:n tai sen yhteistyökumppanien tuotteita. Lisäksi kopioavaimia oli mainostettu Abloy Oy:n avaimina.

Kuluttajat mielsivät tai ainakin saattoivat mieltää EDGE-avaimen ABLOY-avaimeksi siitä riippumatta, kuka avaimen myi. Sekaannusvaaraa lisäsi se, että patenttisuojan päättymisen jälkeen avain voitiin valmistaa avainkorttia vastaan myös Abloy-valtuutetuissa liikkeissä, ilman että sitä täytyi lähettää Abloy Oy:n Joensuun tehtaalle. Vaikka monet kuluttajat tiesivät, että ABLOY-avaimen saattoi ostaa Abloy-valtuutetusta liikkeestä, he eivät tyypillisesti tienneet, saiko valtuuttamaton liike myydä ABLOY-avaimia ilman Abloy Oy:n suostumusta. Sekaannusvaaraa lisäsi se, että valtuuttamattomat liikkeet saattoivat myydä alkuperäisiä ABLOY CLASSIC ja PROFILE avaimia.

Kuluttajien tiedolla vara-avaimien teknisestä valmistusmahdollisuudesta patenttisuojan päättymisen jälkeen ei ollut merkitystä, eikä se osoittanut mitään siitä, kuka miellettiin avaimen valmistajaksi.

Asiassa oli otettava huomioon myös muiden kuin tavaran ostaneiden loppukäyttäjien, kuten avaimien käyttäjien tai isännöitsijöiden taholta tapahtuva sekaantumisen vaara tavaran ostohetken jälkeen. Näiden tahojen näkökulmasta ei ollut merkitystä sillä, mikä liike avaimen oli myynyt.

Kokonaisarvioinnissa kohdeyleisö saattoi erehtyä luulemaan EDGE-avaimia Abloy Oy:n tuotteiksi tai sen hyväksymiksi, esimerkiksi yhteistyökumppanin valmistamiksi avainaihioksi, joten ne olivat sekoitettavissa Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkeihin tavaramerkkilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla.

Lisäksi Abloy Oy lausui, että jos asiassa katsottaisiin, että EDGE-avainta ei olisi pidettävä sekoitettavana Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkeihin, EDGE-avaimen oli kuitenkin katsottava loukkaavan tavaramerkkejä tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin perusteella. Kun otettiin huomioon kysymyksessä olleiden tunnusten samankaltaisuus, tavaroiden identtisyys, aiemman merkin maine Suomen markkinoilla sekä asiassa esitetty näyttö, oli ilmeistä, että kohdeyleisö yhdisti EDGE-avaimen ja sen kuvat Abloy Oy:n laajalti tunnettuihin ulkoasutavaramerkkeihin.

Vastaus

Hardware Group Finland Oy vaati, että Abloy Oy:n kanne hylätään.

Vastauksessaan Hardware Group Finland Oy lausui muun ohella, että Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkien erottamiskyky oli heikko. Tavaramerkkirekisteröintien mukainen avainten ulkomuoto oli tavanomainen ja sitä käytettiin kotiavainten yleisenä muotona. Muoto oli degeneroitunut ja sille voitiin antaa korkeintaan hyvin heikkoa suojaa. Kolmiomaisten avainten muodon oli katsottava olleen vailla erottamiskykyä, koska se muodostui teknisen tuloksen saavuttamiseksi välttämättömästä muodosta. ABLOY-avaimien (ABLOY CLASSIC ja EXEC) kolmiomuodon erottamiskyky oli heikko, joten suoja-ala oli erittäin kapea. Kolmiomuoto oli käytössä useilla lukko- ja avainvalmistajilla ja se oli vähintään osittain käyttötarkoituksen sanelema, sillä se tarjosi hyvän vääntö- ja veto-otteen.

Abloy Oy:llä ei ollut yksinoikeutta soikeaan ripustusreikään, joka oli yleinen elementti avaimissa. Abloy Oy:n ripustusreikä poikkesi markkinoilla olevista avaimista siten, että reikä oli asetettu selvästi viistoon, 14 asteen kulmaan, suhteessa avaimen lehteen. Tämä oli poikkeuksellista ja auttoi kuluttajia erottamaan avaimet. Hardware Group Finland Oy:n ripustusreikä oli 40 prosenttia suurempi ja muodoltaan pyöreämpi.

Abloy Oy:n yksinoikeus ei koskenut avaimen lehden materiaalia eikä mustaa väriä. Suurin osa avainten lehdistä oli muovipäällysteisiä tai muovisia ja niiden yleisin väri oli musta. Musta muovinen CLASSIC-muotoa seuraava tarvikeavain oli tuotu markkinoille ennen kuin Abloy Oy käytti mustaa muovia omissa avaimissaan.

Tunnistimelle varattu reikä ja avaimen profiiliosa eivät kuuluneet ulkoasutavaramerkkien suoja-alaan, joten niitä ei tarvinnut huomioida vertailussa.

EDGE-avain ei ollut kokonaisuutena tarkasteltuna tavaramerkkilaissa tarkoitetussa mielessä sekoitettavissa Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkeihin. Pienetkin erot avaimien kokonaisuuteen perustuvassa vertailussa olivat riittäviä, jotta EDGE-avaimen ei voitu katsoa olleen sekoitettavissa ulkoasutavaramerkkeihin.

Sana "EDGE" oli lisätty Hardware Group Finland Oy:n avainaihioon nimenomaan sekaannusvaaran välttämiseksi, ja se tuli ottaa huomioon eroavaisuuksia ja samankaltaisuuksia arvioitaessa. Hardware Group Finland Oy oli käyttänyt kyseistä nimeä jo vuodesta 2004. Nimi oli suojattu "EDGE riippulukko" tavaramerkillä.

Sekaannusvaaran osalta Hardware Group Finland Oy lausui lisäksi muun ohella, että tarvikeavainalalla tarvikeavaimet oli käyttäjien eduksi tyypillisesti muotoiltu muistuttamaan alkuperäistä avainta. EXEC-avaimilla ja EDGE-avaimilla oli lisäksi eri jakelukanavat. Tiedotusvälineissä oli uutisoitu laajasti Abloy Oy:n EXEC-avaimen patenttisuojan päättymisestä.

Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkit eivät olleet laajalti tunnettuja tavaramerkkejä.

Abloy Oy oli aikoinaan hakenut EXEC-avaimen ulkoasulle mallisuojaa, joka oli rauennut 7.3.2004. Patenttisuoja oli ollut voimassa 25.3.2013 asti. Ulkoasutavaramerkkejä oli haettu 21.9.2012 eli juuri ennen patentin raukeamista. Abloy Oy oli pyrkinyt siihen, että sillä oli jokin EXEC-avaimen kopiointia suojaava immateriaalioikeus. Mallioikeuden antaman suojan uudelleensynnyttäminen tavaramerkkirekisteröinnillä oli kyseenalaista ja immateriaalioikeusjärjestelmän periaatteiden vastaista erityisesti tilanteessa, jossa siihen syyllistyi määräävässä markkina-asemassa ollut toimija, kuten Abloy Oy. Koska Abloy Oy oli jo saanut nauttia mallioikeuslain antamasta yksinoikeudesta, ulkoasurekisteröinneille ei tullut antaa mitään suojaa.

Markkinaoikeuden välituomio 26.6.2015

Markkinaoikeus päätti asianosaisten pyynnöstä ottaa asiassa ensin välituomiolla kantaa Abloy Oy:n kannevaatimuksiin 1, 2 ja 5.

Kysymyksenasettelu

Välituomiossaan markkinaoikeus lausui, että kannevaatimuksen 1 osalta asiassa oli ensisijaisesti kysymys siitä, oliko Hardware Group Finland Oy:n syyskuussa 2013 markkinoille tuoma EDGE-avain sekoitettavissa tavaramerkkilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkeihin rekisterinumerot 258163 ja 258512. Toissijaisesti asiassa oli kysymys siitä, olivatko mainitut Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkit laajalti tunnettuja ja mikäli olivat, loukkasiko Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avain mainittuja ulkoasutavaramerkkejä tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin perusteella.

Sekaannusvaaran aiheutumiseen perustuva ensisijainen kanneperuste

Markkinaoikeus lausui, että tavaramerkkilain 4 §:n mukaan oikeus tavaran tunnusmerkkiin sisälsi sen, että elinkeino-toiminnassa kukaan muu kuin merkin haltija ei saanut tavaroittensa tunnuksena käyttää siihen sekoitettavissa olevaa merkkiä tavarassa tai sen päällyksessä, mainonnassa tai liikeasiakirjassa tai muulla tavalla, siihen luettuna myös suullinen käyttäminen. Tavaramerkkilain 6 §:n 1 momentin mukaan tunnusmerkkien katsottiin olevan toisiinsa sekoitettavissa vain, jos ne tarkoittivat samoja tai samankaltaisia tavaralajeja.

Tavaramerkkilaissa ei ollut säädetty tarkemmin siitä, milloin ja millä ehdoilla samankaltaiset tunnusmerkit voivat olla laissa tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa. Asian arvioinnissa oli otettava huomioon paitsi tavaramerkkilaki myös jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2008/95/EY (kodifioitu toisinto; jäljempänä tavaramerkkidirektiivi).

Markkinaoikeus totesi, että erityisesti oli kiinnitettävä huomiota tavaramerkkidirektiivin 4 artiklan 1 kohdan b alakohtaan sekä 5 artiklan 1 kohdan b alakohtaan. Ensiksi mainitun kohdan mukaan tavaramerkkiä ei saanut rekisteröidä, tai jos se oli rekisteröity, se oli julistettava mitättömäksi, jos sen vuoksi, että tavaramerkki oli sama tai samankaltainen kuin aikaisempi, samoja tai samankaltaisia tavaroita tai palveluja varten ollut tavaramerkki, yleisön keskuudessa oli sekaannusvaara, joka sisälsi vaaran tavaramerkin ja aikaisemman tavaramerkin välisestä mielleyhtymästä. Jälkimmäisessä tavaramerkkidirektiivin kohdassa säädettiin vastaavasti, että rekisteröidyn tavaramerkin haltijalla oli oikeus kieltää muita ilman hänen suostumustaan käyttämästä elinkeinotoiminnassa merkkiä, joka 4 artiklan 1 kohdan b alakohdassa mainitulla tavalla aiheutti yleisön keskuudessa sekaannusvaaran, joka sisälsi myös vaaran merkin ja tavaramerkin välisestä mielleyhtymästä.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan sekaannusvaaraa oli arvioitava kokonaisuutena. Huomioon oli tällöin otettava kaikki tekijät, jotka olivat merkityksellisiä kyseisessä yksittäistapauksessa (esim. tuomio SABEL v. Puma, Rudolf Dassler Sport, C-251/95, EU:C:1997:528, 22 kohta; tuomio Canon Kabushiki Kaisha v. Metro-Goldwyn-Mayer, C 39/97, EU:C:1998:442, 16 kohta, sekä tuomio Lloyd Schuhfabrik Meyer, C-342/97, EU:C:1999:323, 18 kohta).

Unionin tuomioistuin oli katsonut sekaannusvaaran olleen kyseessä silloin, jos yleisö saattoi erehtyä kyseisten tavaroiden tai palvelujen alkuperästä. Sekaannusvaara oli olemassa, jos yleisö saattoi luulla, että kyseiset tavarat tai palvelut olivat peräisin samasta yrityksestä taikka mahdollisesti taloudellisessa etuyhteydessä tai taloudellisesti keskenään sidoksissa olevista yrityksistä (esim. tuomio Canon Kabushiki Kaisha v. Metro-Goldwyn-Mayer, EU:C:1998:442, 26 ja 29 kohta, sekä tuomio Lloyd Schuhfabrik Meyer, EU:C:1999:323, 17 kohta).

Unionin tuomioistuimen mukaan sekaannusvaara oli sitä suurempi, mitä erottamiskykyisempi aikaisempi tavaramerkki oli. Sellaisia tavaramerkkejä, jotka olivat erittäin erottamiskykyisiä joko ominaispiirteidensä vuoksi tai sen vuoksi, että ne tunnettiin markkinoilla, suojattiin laajemmin kuin niitä, joiden erottamiskyky oli heikompi (esim. tuomio SABEL v. Puma, Rudolf Dassler Sport, EU:C:1997:528, 24 kohta; tuomio Canon Kabushiki Kaisha v. Metro-Goldwyn-Mayer, EU:C:1998:442, 18 kohta, sekä tuomio Lloyd Schuhfabrik Meyer, EU:C:1999:323, 20 kohta).

Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ilmeni lisäksi, että tulkittaessa tavaramerkkien ulkoasun, lausuntatavan tai merkityssisällön samankaltaisuutta tämän kokonaisarvioinnin oli perustuttava tavaramerkeistä syntyvään kokonaisvaikutelmaan. Huomioon oli otettava erityisesti tavaramerkkien erottavat ja hallitsevat osat. Sillä, miten tämän tyyppisten tavaroiden tai palvelujen keskivertokuluttaja ymmärsi tavaramerkit, oli ratkaiseva merkitys sekaannusvaaran kokonaisarvioinnissa. Yleensä keskivertokuluttaja käsitti tavaramerkin kokonaisuutena eikä ryhtynyt tutkimaan merkin erilaisia yksityiskohtia (esim. tuomio SABEL v. Puma, Rudolf Dassler Sport, EU:C:1997:528, 23 kohta, sekä tuomio Lloyd Schuhfabrik Meyer, EU:C:1999:323, 25 kohta).

Edellä mainitussa kokonaisarvioinnissa kyseisen tyyppisten tavaroiden keskivertokuluttajan oletettiin olevan tavanomaisesti valistunut sekä kohtuullisen tarkkaavainen ja huolellinen. Oli kuitenkin otettava huomioon se, että keskivertokuluttajalla oli ainoastaan harvoin mahdollisuus verrata suoraan eri tavaramerkkejä. Useimmiten hänen oli turvauduttava siihen epätäydelliseen muistikuvaan, joka hänellä oli tavaramerkeistä. Lisäksi unionin tuomioistuin oli korostanut, että keskivertokuluttajan tarkkaavaisuusaste voi vaihdella kyseisten tavaroiden tai palvelujen tyypin mukaan (esim. tuomio Lloyd Schuhfabrik Meyer, EU:C:1999:323, 26 kohta).

Asiassa oli riidatonta, että vertailtavien tunnusmerkkien osalta kysymys oli samoja tavaroita eli avaimia tarkoittavista merkeistä. Asianosaisten esittämän mukaan kohdeyleisö muodostui avainten loppukäyttäjistä eli tavallisista kuluttajista. Sekaannusvaaran arvioinnin kannalta relevanttina kohdeyleisönä oli siten pidettävä tavallisia suomalaisia kuluttajia.

Abloy Oy:n esittämän mukaan sen ulkoasutavaramerkkien suoja-alaan ei ensinnäkään kuulunut tavaramerkkirekisterin rekisteriotteista näkyvä avaimen metallinen niin sanottu profiiliosa. Edelleen Abloy Oy oli esittänyt, ettei ulkoasutavaramerkkien suoja-alaan kuulunut avaimen lehdessä esiintynyt niin sanotulle tunnistimelle varattu reikä. Abloy Oy oli vielä esittänyt, että rekisterinumeron 258163 mukaisen tavaramerkin suoja-alaan kuului musta avaimen lehti ja rekisterinumeron 258512 mukaisen tavaramerkin suoja-alaan kuuluivat avaimen lehdet niiden väristä riippumatta.

Markkinaoikeus totesi, että avaimen lehden ulkoasua säänteli jossain määrin sen käyttötarkoitus, eli lukon avaaminen kääntämällä avainta lukossa. Avaimen lehden tuli mahdollistaa tukeva ote, riittävä vääntömomentti ja miellyttävä vääntöliike. Asiassa esitetyn näytön valossa avaimen lehden muodoissa esiintyi sinänsä huomattavaakin vaihtelua, mutta myös muilla kuin Abloy Oy:llä oli muodoltaan kolmiomaisia harjakattoisia avaimia. Ainakin osa näistä muiden valmistajien kolmiomaisista avaimista oli Abloy Oy:n lukkoihin yhteensopivia muiden valmistajien niin sanottuja tarvikeavaimia. Asiassa esitetyn näytön valossa myös muilla kuin Abloy Oy:llä oli myös avaimia, joiden lehti oli mustaa muovia. Lisäksi avaimen kiinnitystä varten oli tarve sallia avaimen lehdessä myös reikä. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen markkinaoikeus katsoi, että Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkien erottamiskykyä oli pidettävä lähtökohtaisesti heikkona ja niiden suoja-alaa kapeana. Jäljempänä mainituilla perusteilla ulkoasutavaramerkkien ei ollut myöskään katsottava tulleen laajalti tunnetuiksi. Näin ollen ulkoasutavaramerkkien ei tälläkään perusteella voitu katsoa omanneen edellä todettua laajempaa suojapiiriä. Edellä mainitun perusteella oli siten katsottava, että kysymyksessä olleiden kaltaisten ulkoasutavaramerkkien kohdalla pienetkin erot loukkaavaksi väitetyssä avaimessa saattoivat olla riittäviä siihen, että sekaannusvaaraa ei ollut katsottava olevan olemassa.

Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkien ja EDGE-avaimen ulkoasun samankaltaisuuden arviointiin liittyen markkinaoikeus totesi, että EDGE-avain oli ääriviivoiltaan käytännössä identtinen ulkoasutavaramerkkien kanssa. Lisäksi EDGE-avaimessa tunnistimelle varattu reikä oli käytännössä samassa paikassa kuin ulkoasutavaramerkeissä. Käytännössä ainoa eroavaisuus ulkoasutavaramerkkien ja EDGE-avaimen välillä olikin siinä, että ulkoasutavaramerkeissä soikean muotoinen kiinnitysreikä oli asetettuna vinoittain avaimen profiiliosaan nähden, kun taas EDGE-avaimessa kiinnitysreikä oli vaakatasossa avaimen profiiliosaan nähden ja havaittavasti jossain määrin suurempi kuin ulkoasutavaramerkeissä. Koska mainittua kiinnitysreikää yhtäältä ulkoasutavaramerkeissä ja toisaalta EDGE-avaimessa oli kuitenkin pidettävä varsin samankaltaisena, markkinaoikeus edellä esitetyt seikat huomioon ottaen katsoi, että EDGE-avainta oli ulkoasultaan pidettävä varsin samankaltaisena ulkoasutavaramerkkien kanssa.

Markkinaoikeus totesi, ettei ulkoasutavaramerkkeihin liittynyt mitään sellaista elementtiä, jonka osalta merkkien lausuntatavan samankaltaisuus voisi tulla arvioitavaksi. Ulkoasutavaramerkeillä ei myöskään ollut sellaista merkityssisältöä, jonka osalta merkkien merkityssisällön samankaltaisuus voisi tulla arvioitavaksi.

Arvioidessaan sekaantumisvaaraa ulkoasutavaramerkkien sekä EDGE-avaimen välillä kokonaisuutena markkinaoikeus katsoi, että erottamiskykyisimpänä ja hallitsevimpana osana ulkoasutavaramerkkejä oli pidettävä lehdessä esiintyneen soikiomaisen kiinnitysreiän asettamista vinottain avaimen profiiliosaan nähden. Vaikka ulkoasutavaramerkkejä yhtäältä sekä EDGE-avainta toisaalta oli pidettävä ulkoasultaan varsin samankaltaisina, niin ottaen huomioon edellä lausuttu ulkoasutavaramerkkien suoja-alan kapeudesta sekä siitä, että ulkoasutavaramerkit ja EDGE-avain erosivat toisistaan erityisesti kiinnitysreiän asettelun suhteen, minkä lisäksi arvioitaessa sekaannusvaaraa kokonaisuutena oli otettava huomioon, että EDGE-avaimeen oli stanssattu sen tunnus "EDGE", mikä omalta osaltaan oli omiaan vähentämään sekaantumisvaaran aiheutumista ulkoasutavaramerkkeihin, markkinaoikeus katsoi, vaikka otettiin huomioon, että sekaantumisvaaran arviointi tuli tehdä kohdeyleisön epätäydellisen muistikuvan perusteella, etteivät Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkit rekisterinumerot 258163 ja 258512 yhtäältä sekä Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avain toisaalta olleet tavaramerkkilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa toisiinsa edellä mainitun kohdeyleisön piirissä. Sanottuun nähden asiassa ei ollut tarpeen lausua muista Hardware Group Finland Oy:n tältä osin esittämistä kiistämisperusteista.

Laajalti tunnetun tavaramerkin suojaan perustuva toissijainen kanneperuste

Laajalti tunnetun tavaramerkin suojaan perustuvan kanneperusteen osalta markkinaoikeus lausui seuraavaa.

Tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin mukaan tavaramerkkien sekoitettavuuteen voitiin mainitun pykälän 1 momentin estämättä vedota sellaisen tunnusmerkin hyväksi, joka oli laajalti tunnettu Suomessa, jos toisen samankaltaisen tunnusmerkin käyttäminen ilman hyväksyttävää syytä merkitsisi aikaisemman merkin erottamiskyvyn ja maineen epäoikeudenmukaista hyväksikäyttöä taikka olisi haitaksi aikaisemman merkin erottamiskyvylle tai maineelle.

Laajalti tunnetun tavaramerkin suojasta säädettiin lisäksi tavaramerkkidirektiivissä. Tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltio voi säätää, että rekisteröidyn tavaramerkin haltijalla oli oikeus kieltää muita ilman hänen suostumustaan elinkeinotoiminnassa käyttämästä merkkiä, joka oli sama tai samankaltainen kuin tavaramerkki, vaikka tavarat tai palvelut, joita varten merkki oli, eivät olleet samankaltaisia kuin ne, joita varten tavaramerkki oli rekisteröity, milloin viimeksi mainittu tavaramerkki oli laajalti tunnettu kyseisessä jäsenvaltiossa ja merkin aiheeton käyttö merkitsi tavaramerkin erottuvuuden tai maineen epäoikeutettua hyväksi käyttämistä taikka oli haitaksi tavaramerkin erottuvuudelle tai maineelle.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä oli katsottu, että mikäli jäsenvaltio käytti tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 2 kohdassa säädettyä mahdollisuutta, kyseisen jäsenvaltion oli myönnettävä kyseisen säännöksen mukainen erityinen suoja siinä tapauksessa, että kolmas osapuoli käytti sellaista myöhempää merkkiä tai tavaramerkkiä, joka oli sama tai samankaltainen kuin laajalti tunnettu rekisteröity merkki, sekä sellaisia tavaroita tai palveluita varten, jotka eivät olleet samankaltaisia, että sellaisia tavaroita tai palveluja varten, jotka olivat samoja tai samankaltaisia kuin tämän tavaramerkin suojaamat tavarat tai palvelut (esim. tuomio Adidas-Salomon ja Adidas Benelux, C-408/01, EU:C:2003:582, 22 kohta).

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön valossa oli näin ollen lähdettävä siitä, että tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin mukaisen laajalti tunnetun tavaramerkin suojan tuli koskea myös samanlajisia tavaroita.

Unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä oli katsottu, että tutkiessaan onko tavaramerkki laajalti tunnettu, kansallisen tuomioistuimen oli otettava huomioon kaikki asiassa merkitykselliset seikat, joita olivat muun muassa tavaramerkin markkinaosuus, tavaramerkin käyttämisen intensiivisyys, maantieteellinen laajuus ja kesto sekä se, missä määrin yritys oli käyttänyt varoja tavaramerkin tunnetuksi tekemiseen (esim. tuomio General Motors, C-375/97, EU:C:1999:408, 27 kohta).

Abloy Oy oli vedonnut ulkoasutavaramerkkiensä laajalti tunnettuisuuden tueksi lähinnä Abloy Oy:n toimesta tapahtuneeseen pitkäaikaiseen harjakattoisen kolmiomaisen muodon käyttöön, EXEC-avainten korkeisiin myyntilukuihin ja markkinaosuuksiin, muiden kuin Abloy-lukkojen avainten lehtien erinäköisyyteen sekä Abloy Oy:n markkinaoikeudelle esittämiin kyselytutkimuksiin ja asiassa esitettyyn muuhun näyttöön.

Markkinaoikeus totesi, että Abloy Oy:llä oli sinänsä ollut vuosikymmeniä avainmalleja, joissa avaimen lehti oli muodoltaan kolmiomainen ja harjakattoinen. Hardware Group Finland Oy:n esittämän todistelun mukaan vastaavan muotoisia avainten lehtiä oli vuosikymmeniä ollut myös muilla avainten valmistajilla. Näistä muiden valmistajien, Abloy Oy:n avaimia ulkonäöltään muistuttavista avaimista osa oli ollut ABLOY-lukkoihin yhteensopivia, mutta osa oli ollut muiden kuin ABLOY-lukkojen avaimia.

Asiassa oli sinänsä kiistatonta, että Abloy Oy:n markkina-asema lukitusjärjestelmissä Suomen markkinoilla oli ollut erittäin vahva ja että se oli hyvin vahva tänä päivänäkin, vaikka kilpailua oli tullut lisää. Asiassa oli sinänsä myös kiistatonta, että Abloy Oy oli tunnetuin lukkojärjestelmien ja avainten valmistaja Suomessa. Kiistatonta oli myös, että Abloy Oy:n ABLOY EXEC -lukitusjärjestelmällä oli ollut hyvin vahva markkina-asema rakennuslukoissa.

Ulkoasutavaramerkkien laajalti tunnettuisuuden puolesta voitiin sinänsä katsoa puhuvan myös se Abloy Oy:n esittämästä tutkimuksesta tehtävä havainto, että kyselyyn vastanneista 75 prosenttia oli yhdistänyt EXEC-avaimen kuvan Abloy Oy:öön.

Viimeksi mainittuun kyselytutkimukseen liittyen, kuten muihinkin Abloy Oy:n asiassa esittämiin kyselytutkimuksiin liittyen, oli kuitenkin todettava, ettei tutkimuksesta käynyt ilmi, millä perusteella kyselyyn vastanneet olivat yhdistäneet avaimen kuvan Abloy Oy:öön. Lisäksi kaikkiin esitettyihin kyselytutkimuksiin liittyen oli huomattava, että kyselyyn vastanneille esitetyissä kaikissa avainten kuvissa avain, joko valokuvana tai piirrettynä, oli käsittänyt paitsi avaimen lehden myös sen profiiliosan, joka ei Abloy Oy:n itsensäkään esittämän mukaan kuulunut ulkoasutavaramerkkien suoja-alan piiriin.

Asiassa ei ollut esitetty mitään selvitystä ulkoasutavaramerkkien eli EXEC-avaimen ulkonäön nimenomaan tavaramerkkinä käyttämisen intensiivisyydestä taikka niistä investoinneista, joita ulkoasutavaramerkkien tunnetuksi tekemiseen tavaramerkkinä olisi käytetty.

Edellä esitetyillä perusteilla markkinaoikeus katsoi, että asiassa oli jäänyt näyttämättä, että ulkoasutavaramerkkejä olisi pidettävä tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla laajalti tunnettuina. Näin ollen Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avaimen ei ollut katsottava loukanneen Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkkejä rekisterinumerot 258163 ja 258512 myöskään tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin perusteella.

Yhteenveto

Markkinaoikeus totesi, että kun Abloy Oy:n ulkoasutavaramerkit ja EDGE-avain eivät olleet tavaramerkkilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa toisiinsa eikä EDGE-avaimen ollut katsottava loukanneen Abloy Oy:n tavaramerkkejä myöskään tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentin perusteella, Abloy Oy:n kannevaatimukset 1, 2 ja 5 oli hylättävä.

Abloy Oy:n tavaramerkkien loukkausta tarkoittaneen kannevaatimuksen 1 tullessa hylätyksi oli myös tavaramerkkien loukkaukseen perustetut vahingonkorvausta ja hyvitystä koskeneet kannevaatimukset 3 ja 4 hylättävä. Abloy Oy:n kanne tuli siten hylätyksi kokonaisuudessaan.

Asian ovat ratkaisseet markkinaoikeuden ylituomari Kimmo Mikkola, markkinaoikeustuomarit Jussi Karttunen ja Petri Rinkinen sekä asiantuntijajäsen Paula Paloranta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Abloy Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko Hardware Group Finland Oy:n EDGE-merkkinen avain tai sen aihio tavaramerkkilain (7/1964) 4 §:ssä (56/2000) tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa Abloy Oy:n tavaramerkkeihin 258163 ja 258512. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Valituksessaan Abloy Oy vaati, että markkinaoikeuden välituomio kumotaan ja asia palautetaan markkinaoikeuteen tai Hardware Group Finland Oy:n vahvistetaan loukanneen Abloy Oy:n tavaramerkkejä kanteessa tarkoitetulla tavalla ja yhtiötä kielletään jatkamasta tai toistamasta tavaramerkin loukkausta.

Hardware Group Finland Oy vastasi valitukseen ja vaati, että Abloy Oy:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Abloy Oy:lle on Suomessa rekisteröity 30.4.2013 tavaramerkki numero 258163 ja 14.6.2013 tavaramerkki numero 258512 avaimia varten. Tavaramerkit koskevat Abloy Oy:n valmistaman ja markkinoiman EXEC-avaimen ulkomuotoa (katso kuva 1 ja kuva 2). ABLOY EXEC on asuinkiinteistöjen lukitusjärjestelmä, joka on ollut patentilla suojattu maaliskuuhun 2013 saakka. Abloy Oy:lle rekisteröity avainaihion mallisuoja on päättynyt 7.3.2004.

Kuva 1. 258163

Kuva 2. 258512

2. Abloy Oy:n mukaan tavaramerkki koskee vain avaimen niin sanottua lehteä eli sitä avaimen osaa, josta pidetään kiinni lukkoa avattaessa. Tavaramerkit eivät kata metallista avaimen profiiliosaa eivätkä avaimen tunnistimelle varattua pienempää reikää. Tavaramerkkien ulkopuolelle jäävät avaimen osat on merkitty kuvassa 2 katkoviivoilla.

3. Hardware Group Finland Oy on syyskuussa 2013 tuonut markkinoille EDGE-avainaihion, josta voidaan jyrsiä ABLOY EXEC lukitusjärjestelmään sopiva EDGE-avain (katso kuva 3).

Kuva 3. EDGE-avain

4. Abloy Oy on 6.2.2014 markkinaoikeudessa vireille panemassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, että Hardware Group Finland Oy on loukannut Abloy Oy:n tavaramerkkejä tuomalla maahan, saattamalla vaihdantaan ja markkinoimalla EDGE-nimistä avainta tai avainaihiota. Abloy Oy on vaatinut loukkauksen johdosta myös hyvitystä ja vahingonkorvausta sekä tavaramerkkejä loukkaavan käytön kieltämistä ja Hardware Group Finland Oy:n markkinoimien avainten ja avainaihioiden hävittämistä.

5. Markkinaoikeus on hylännyt kanteen katsottuaan, ettei Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avain ollut tavaramerkkilain 4 §:ssä tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa Abloy Oy:n tavaramerkkeihin. Vaikka EDGE-avain oli ulkoasultaan varsin samankaltainen kuin Abloy Oy:n rekisteröidyt tavaramerkit, markkinaoikeuden mukaan merkkien erottamiskyky oli heikko ja suoja-ala kapea. Merkkien erottamiskykyisimpänä ja hallitsevimpana osana oli avaimen lehdessä olevan soikion muotoisen kiinnitysreiän asettaminen vinottain avaimen profiiliosaan nähden. Hardware Group Finland Oy:n avaimessa oli myös merkintä "EDGE", jollaista ei ollut rekisteröidyissä tavaramerkeissä. Lisäksi markkinaoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että Abloy Oy:n tavaramerkit olisivat olleet tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla laajalti tunnettuja.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kilpailevan elinkeinonharjoittajan markkinoimien avainten muoto sekoitettavissa Abloy Oy:n tavaramerkkeihin niin, että kohdeyleisöllä on vaara erehtyä avainten kaupallisesta alkuperästä. Erityisesti kysymys on suoraan kulutustavaran muotoon perustuvien tavaramerkkien erottamiskyvystä.

Sovellettava laki ja oikeuskäytäntö

Tavaramerkkilaki ja -direktiivi

7. Tavaramerkkilakia on muutettu 1.9.2016 voimaan tulleella lailla (616/2016). Lainmuutoksen tarkoituksena oli muuttaa muun muassa tavaramerkin rekisteröinnin edellytyksiä ja suojan sisältöä koskevia säännöksiä niin, että ne vastaavat jäsenvaltioiden tavaramerkkilainsäädännön lähentämisestä annettua Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiiviä (jäljempänä tavaramerkkidirektiivi, 2008/95/EY, kodifioitu toisinto).

8. Abloy Oy:n 6.2.2014 esittämät kannevaatimukset perustuvat keskeisesti siihen, että Hardware Group Finland Oy on loukannut Abloy Oy:n tavaramerkkejä syyskuusta 2013 lähtien. Korkein oikeus toteaa, että tavaramerkkien väitettyä loukkausta on arvioitava tuona ajankohtana voimassa olleen lain nojalla. Sovellettavalla lailla ei kuitenkaan ole merkitystä jutun lopputuloksen kannalta, koska tavaramerkkilakia on joka tapauksessa tulkittava ja sovellettava ottaen huomioon tavaramerkkidirektiivi ja sitä koskeva unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö.

9. Tavaramerkkilain 4 §:n (56/2000) mukaan oikeus tavaran tunnusmerkkiin sisältää sen, että elinkeinotoiminnassa kukaan muu kuin merkin haltija ei saa tavaroittensa tunnuksena käyttää siihen sekoitettavissa olevaa merkkiä tavarassa tai sen päällyksessä, mainonnassa tai liikeasiakirjassa tai muulla tavalla, siihen luettuna myös suullinen käyttäminen. Tavaramerkkilain 6 §:n 1 momentissa (996/1983) säädetään, että tunnusmerkkien katsotaan tavaramerkkilain mukaan olevan toisiinsa sekoitettavissa vain, jos ne tarkoittavat samoja tai samankaltaisia tavaralajeja.

10. Rekisteröidyn tavaramerkin haltijalla on tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 1 kohdan mukaan yksinoikeus tavaramerkkiin. Tavaramerkin haltija voi 5 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan kieltää muita ilman hänen suostumustaan käyttämästä elinkeinotoiminnassa merkkiä, joka on sama kuin tavaramerkki ja samoja tavaroita tai palveluja varten kuin ne tavarat tai palvelut, joita varten tavaramerkki on rekisteröity. Sama kielto-oikeus koskee b alakohdan mukaan merkkiä, joka sen vuoksi, että se on sama tai samankaltainen kuin samoja tai samankaltaisia tavaroita tai palveluja varten oleva tavaramerkki, aiheuttaa yleisön keskuudessa sekaannusvaaran, joka sisältää myös vaaran merkin ja tavaramerkin välisestä mielleyhtymästä.

11. Tavaramerkkien sekaannusvaara, erottamiskyky ja samankaltaisuus ovat oikeudellisia käsitteitä, joita on tulkittava yhdenmukaisesti unionin alueella. Tavaramerkkilain 4 §:ssä käytettyä ilmaisua "sekoitettavissa oleva" arvioidaan siten niiden perusteiden mukaan, joita unionin tuomioistuin on antanut tavaramerkkien sekaannusvaaran tulkinnasta. Koska nykyisin voimassa oleva tavaramerkkidirektiivi vastaa sisällöltään aikaisempaa direktiiviä 89/104/ETY, tulkinnassa voidaan edelleen tukeutua sitä koskevaan oikeuskäytäntöön. Myös yhteisön tavaramerkistä annetun neuvoston asetuksen (tavaramerkkiasetus (EY) N:o 207/2009, kodifioitu toisinto) johdosta annetut unionin tuomioistuimen ratkaisut ovat merkityksellisiä, kun tulkitaan asetuksen ja direktiivin yhteisiä käsitteitä.

12. Tavaramerkkien sekaannusvaaraa koskevaa unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöä on käsitelty muun muassa Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2004:49 (kohdat 6 - 10). Keskeiset tulkintalinjaukset voidaan tiivistää seuraavasti. Sekaannusvaaraa on arvioitava kokonaisuutena ottaen huomioon kaikki kyseisessä yksittäistapauksessa merkitykselliset tekijät. Sekaannusvaara on olemassa, jos kohdeyleisö voi erehtyä kyseisten tavaroiden tai palvelujen kaupallisesta alkuperästä. Sekaannusvaara on sitä suurempi, mitä erottamiskykyisempi aikaisempi tavaramerkki on, joten ominaispiirtei¬densä tai hyvän tunnettuuden vuoksi erittäin erottamiskykyisiä tavaramerkkejä suojataan muita laajemmin ja päinvastoin. Sekaannusvaaran arvioiminen on perustettava tavaramerkeistä syntyvään kokonaisvaikutelmaan, jota varten on määritettävä tavaramerkkien ulkoasun, lausuntatavan tai merkityssisällön samankaltaisuuden aste ja otettava huomioon erityisesti tavaramerkkien erottavat ja hallitsevat osat. Sekaannusvaaraa arvioidaan tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan näkökulmasta. Tällaisen kuluttajan on tavaramerkkejä tarkastellessaan useimmiten turvauduttava epätäydellisiin muistikuviin.

Tavaran muotoa koskeva oikeuskäytäntö

13. Tavaramerkkinä voidaan esimerkiksi sanojen ja kuvioiden ohella rekisteröidä myös graafisesti esitetty tavaran muoto, jos sellaisella merkillä voidaan erottaa yrityksen tavarat tai palvelut muiden yritysten tavaroista tai palveluista.

14. Unionin tuomioistuimen mukaan kolmiulotteisten, tavaran muotoon perustuvien tavaramerkkien (ulkoasutavaramerkki) erottamiskykyä arvioidaan samojen kriteerien mukaan kuin muunkin tyyppisten tavaramerkkien (tuomio 18.6.2002, Philips, C-299/99, EU:C:2002:377, 48 kohta ja tuomio 8.4.2003, Linde ym., C-53/01 – C-55/01, EU:C:2003:206, 49 kohta).

15. Luontaista erottamiskykyä on sellaisella tavaramerkillä, joka poikkeaa merkittävästi yleisestä käytännöstä tai toimialalla vallitsevasta tavasta ja joka tästä syystä täyttää keskeisen tehtävänsä alkuperän osoittajana. Ulkoasutavaramerkin erottamiskykyä on arvioitava tavaramerkin kattamiin tavaroihin nähden ja ottamalla huomioon se, miten näiden tavaroiden käyttäjistä muodostuva kohderyhmä oletettavasti käsittää asian. Keskivertokuluttaja ei välttämättä miellä kolmiulotteista tavaramerkkiä samalla tavoin kuin sellaista sana- tai kuviomerkkiä, joka ei liity sillä varustettujen tavaroiden ulkonäköön. Keskivertokuluttajat eivät nimittäin ole tottuneet olettamaan vain tavaroiden tai niiden pakkauksen muodon perusteella, että tavaroilla on tietty alkuperä, joten tällaisen kolmiulotteisen merkin erottamiskykyä voi olla vaikeampi osoittaa kuin sana- tai kuviomerkin erottamiskykyä (tuomio 12.2.2004, Henkel, C-218/01, EU:C:2004:88, 49 – 52 kohta ja tuomio 20.10.2011, Freixenet v. SMHV, C 344/10 P ja C-345/10 P, EU:C:2011:680, 46 ja 47 kohta).

16. Unionin tuomioistuin on tavaramerkin rekisteröimisen edellytyksiä arvioidessaan todennut seuraavan: mitä enemmän rekisteröitäväksi haettu muoto muistuttaa sitä muotoa, joka sille tavaralle, jolle rekisteröintiä haetaan, tullaan antamaan, sitä todennäköisempää on, että kyseiseltä muodolta puuttuu erottamiskyky (tuomio 29.4.2004, Procter & Gamble v. SMHV, C-468/01 P – C-472/01 P, EU:C:2004:259, 37 kohta).

17. Erottamiskykyyn vaikuttaa myös se, kuinka hyvin tavaramerkki tunnetaan markkinoilla. Tunnettuuden arvioinnissa voidaan ottaa huomioon kaikki asiassa merkitykselliset seikat, kuten tavaramerkin markkinaosuus, käytön intensiivisyys, maantieteellinen laajuus ja kesto sekä se, missä laajuudessa asianomaisessa kohderyhmässä tunnistetaan tämän merkin perusteella kyseinen tavara tietyn yrityksen tavaraksi (tuomio 4.5.1999, Windsurfing Chiemsee, C-108/97 ja C 109/97, EU:C:1999:230, 51 kohta). Konkreettisten ja uskottavien seikkojen avulla on kuitenkin selvitettävä, tunnistaako merkittävä osa keskivertokuluttajista tavaran olevan peräisin tietystä yrityksestä juuri tavaramerkin muodostavan tavaran ulkoasun perusteella (tuomio 18.6.2002, Philips, C 299/99, EU:C:2002:377, 64 ja 65 kohta).

18. Vaikka kolmiulotteinen tavaramerkki olisi sinänsä erottamiskykyinen, sitä ei saa tavaramerkkidirektiivin 3 artiklan 1 kohdan e alakohdan mukaan rekisteröidä, jos se muodostuu yksinomaan tavaran luonteenomaisesta muodosta, teknisen tuloksen saavuttamiseksi välttämättömästä tavaran muodosta tai tavaran arvoon olennaisesti vaikuttavasta muodosta. Unionin tuomioistuimen mukaan tällaisen merkin tavaramerkiksi rekisteröintiä ei voida kuitenkaan evätä, jos kyseisen tavaran muotoon sisältyy merkittävä ei-toiminnallinen osatekijä, kuten koristeellinen tai mielikuvituksellinen osatekijä, jolla on huomattava merkitys kyseiselle muodolle (tuomio 14.9.2010, Lego Juris v. SMHV, C-48/09 P, EU:C:2010:516, 52 kohta).

19. Unionin tuomioistuin on edellä viitatussa Lego-palikoita koskevassa ratkaisussaan katsonut, ettei teknisen ratkaisun kehittäneelle yritykselle voida tavaramerkillä luoda monopolia eikä suojaa sellaisia kilpailijoita vastaan, jotka saattavat markkinoille tavaran muodon tarkkoja kopioita, joihin sisältyy täsmälleen sama ratkaisu (tuomio 14.9.2010, Lego Juris v. SMHV, C 48/09 P, EU:C:2010:516, 61 kohta). Oikeuskäytännössä on korostettu yleisen edun vaativan, ettei tavaramerkin rekisteröintiä käytetä keinona saada yksinoikeus sellaisiin teknisiin ratkaisuihin tai tavaran käyttöön liittyviin piirteisiin, joita tavaroiden käyttäjät saattavat haluta sisältyvän myös kilpailijoiden tavaroihin (tuomio 18.6.2002, Philips, C-299/99, EU:C:2002:377, 77 - 79 kohta). Tavaramerkistä johtuvaa pysyvää yksinoikeutta ei saa käyttää patenttioikeuden tai muiden immateriaalioikeuksien säilyttämiseen, joille unionin lainsäätäjä on asettanut ajalliset voimassaolon rajat (tuomio 14.9.2010, Lego Juris v. SMHV, C 48/09 P, EU:C:2010:516, 45 ja 46 kohta).

Korkeimman oikeuden arviointi

Abloylle rekisteröidyt tavaramerkit

20. Abloy Oy:n tavaramerkit perustuvat suoraan tai piirroksina esitettyinä yhtiön kuluttajille markkinoiman tavaran ulkoasuun. Tavaramerkit koskevat Abloy Oy:n lukitsemisjärjestelmään sopivia avaimia.

21. Rekisteritiedoissa ei ole Abloy Oy:n tavaramerkkien selityksiä eikä rajoituksia. Oikeudenkäyntiasiakirjoista ei myöskään käy ilmi, millä perusteilla tavaramerkit on katsottu erottamiskykyisiksi. Kohdassa 2 todetulla tavalla Abloy Oy on oikeudenkäynnissä ilmoittanut, etteivät sen tavaramerkit kata avainprofiilia eivätkä lehdessä olevaa tunnistimen reikää. Tavaramerkit kuvaavat siten kolmiulotteista avaimen lehteä, joka on reunoistaan kolmiomainen ja harjakattoinen ja jossa on avaimen profiiliin nähden viistoon asetettu aukko avainrengasta varten. Jälkimmäinen tavaramerkki koskee avaimen lehtiä kaikissa väreissä.

Tavaramerkkien erottamiskyky

22. Riidatonta on, että asiassa on kysymys samoista tavaroista. Hardware Group Finland Oy:n markkinoimat avaimet eivät kuitenkaan ulkoasultaan täysin vastaa Abloy Oy:n tavaramerkkejä, joten väitettyä loukkausta on arvioitava tavaramerkkien sekaannusvaaran perusteella.

23. Tavaramerkin tarkoitus on osoittaa tavaran tai palvelun alkuperä ja erottaa tavaramerkin haltijan hyödykkeet kilpailijoiden tarjoamista hyödykkeistä. Sekaannusvaaran kannalta keskeinen arviointiperuste onkin rekisteröidyn tavaramerkin erottamiskyky kohdeyleisön piirissä. Mitä erottamiskykyisempi aikaisempi tavaramerkki on, sitä laajemmin merkkiä suojataan. Tavaran luonteenomaisilla taikka sen laatua tai käyttöä kuvailevilla tai osoittavilla merkeillä on heikompi suoja kuin omintakeisilla ja muista merkeistä selvästi poikkeavilla tavaramerkeillä.

24. Ulkoasutavaramerkkejä ei voida yleisesti luokitella niin, että niillä olisi joko vahva tai heikko erottamiskyky. Erottamiskykyä koskeva arviointi perustuu kokonaisharkintaan, johon vaikuttavat monet tapauskohtaiset tekijät ja jossa lähtökohtana ovat keskivertokuluttajan tavaramerkistä tekemät oletukset. Edellä kohdissa 15 - 17 selostetusta unionin tuomioistuimen oikeuskäytännöstä kuitenkin ilmenee, että kulutustavaroiden muotoon suoraan perustuvien tavaramerkkien erottamiskykyä on pidetty ongelmallisena. Kuten kohdassa 18 on esitetty, tavaramerkin rekisteröinti ei voi koskaan perustua tavaran tekniseen tulokseen olennaisesti vaikuttaviin piirteisiin. Rekisteröidynkin tavaramerkin erottamiskyvyn vahvuutta arvioitaessa on merkitystä sillä, missä määrin tavaramerkkiin liittyy yhtäältä sanotunlaisia toiminnallisia piirteitä ja toisaalta ei-toiminnallisia, kuten koristeellisia tai mielikuvituksellisia osatekijöitä.

25. Abloy Oy:n tavaramerkit koostuvat muotoillusta geometrisestä perusmuodosta. Kolmiomainen muoto on asiassa esitetyn selvityksen mukaan yksi muidenkin yritysten yleisesti käyttämistä avaimen lehden muodoista. Pyöristetyt kulmat, kiinnitystä varten tehty aukko samoin kuin mustan muovin käyttö ovat niin ikään avainaihioissa tavanomaisia piirteitä. Monet Abloy Oy:n tavaramerkkien piirteet liittyvät sellaisiin markkinoitavan tavaran ominaisuuksiin, jotka ovat tarpeellisia tavaran käytettävyyden ja teknisen tuloksen saavuttamisen kannalta. Korkein oikeus katsoo, että Abloy Oy:n tavaramerkit ovat luontaisilta ominaisuuksiltaan heikkoja.

26. Näyttöä arvioituaan markkinaoikeus on katsonut, etteivät Abloy Oy:n tavaramerkit ole tavaramerkkilain 6 §:n 2 momentissa (39/1993) ja tavaramerkkidirektiivin 5 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla laajalti tunnettuja, eikä tämä seikka ole valitusluvan rajauksen johdosta Korkeimman oikeuden tutkittavana. Kuitenkin myös sekaannusvaaran kannalta on merkitystä sillä, kuinka hyvin tunnetusta ja tätä kautta erottamiskykyisestä tavaramerkistä on kysymys. Tällöin huomiota on kiinnitettävä muun muassa siihen, kuinka suuri markkinaosuus tavaramerkkien kattamilla tavaroilla on, kuinka pitkään ja intensiivisesti merkki on ollut käytössä ja missä laajuudessa kohdeyleisö tunnistaa tavaramerkin perusteella tavaroiden kaupallisen alkuperän. Olennaista on, mieltävätkö kuluttajat pelkästään rekisteröidyn tavaramerkin – eikä muiden tunnusten tai ominaisuuksien – perusteella, että tavaramerkillä varustettu tuote on peräisin tietystä yrityksestä (tuomio 7.7.2005, Nestlé, C-353/03, EU:C:2005:432, 30 kohta ja tuomio 16.9.2015, Société des Produits Nestlé, C-215/14, EU:C:2015:604, 67 kohta).

27. Abloy Oy:n lukitusjärjestelmillä on suomalaisissa kotitalouksissa suuri markkinaosuus. EXEC-lukitusjärjestelmä ja siihen sopivat avaimet ovat olleet markkinoilla pitkään ja ne ovat edelleen laajassa käytössä. Abloy Oy:n teettämissä kyselytutkimuksissa suurin osa kuluttajista ilmoitti, että Abloy Oy olisi sekä Abloy Oy:n että Hardware Group Finland Oy:n avainaihioiden valmistaja, kun kuluttajille oli esitetty avaimen lehdestä ja avaimen profiilista koostuvien avainten kuvia. Samanlainen tulos saavutettiin myös esittämällä kuva, jossa esitettiin vain Abloy-avaimen lehden ja profiilin äärilinjat. Korkein oikeus katsoo kuitenkin, ettei kyselytutkimuksista voida luotettavasti päätellä, ovatko vastaajat tosiasiassa tunnistaneet alkuperän juuri tavaramerkkinä olevasta avaimen lehden muodosta vai ovatko he jollakin muulla perusteella mieltäneet avaimen Abloy Oy:n lukkoon sopivaksi. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa kysymys ei ole siitä, että keskivertokuluttaja tuntisi avaimen lehden muodon nimenomaan tavaramerkkinä. Sekaannusvaarana ei pidetä sitä, että tavaramerkkien välille syntyy pelkkä mielleyhtymä. Korkein oikeus katsoo, että Abloy Oy:n tuotteiden tunnettuus ja kuluttajatutkimukset eivät osoita, että sen rekisteröimät tavaramerkit olisivat saavuttaneet merkittävää erottamiskykyä. Kuluttajatutkimukset eivät voi yleensäkään olla ainoa ja ratkaiseva näyttö sille, että erottamiskyky olisi saavutettu käytön perusteella (tuomio 19.6.2014, Oberbank ym., C 217/13 ja C-218/13, EU:C:2014:2012, 48 kohta).

Merkkien samankaltaisuuden arviointi

28. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön mukaan tavaramerkkien sekaannusvaaran kokonaisarviointi merkitsee myös huomioon otettavien tekijöiden keskinäistä riippuvuutta ja erityisesti sitä, että tavaramerkkien samankaltaisuus on vuorovaikutussuhteessa niiden tavaroiden tai palveluiden samankaltaisuuteen, joita varten nämä tavaramerkit on tarkoitettu. Niinpä tavaroiden vähäisen samankaltaisuuden saattaa korvata niitä varten tarkoitettujen tavaramerkkien merkittävä samankaltaisuus ja päinvastoin (tuomio 22.6.1999, Lloyd Schuhfabrik Meyer, C-342/97, EU:C:1999:323, 19 kohta). Koska Abloy Oy:n ja Hardware Group Finland Oy:n tavarat ovat samoja, merkkien melko vähäinenkin samankaltaisuus saattaa aiheuttaa sekaannusvaaran.

29. Rekisteröidyn tavaramerkin ja väitetyssä loukkauksessa käytetyn merkin samanlaisuutta arvioidaan kyseisen tyyppisten tavaroiden keskivertokuluttajan näkökulmasta. Huomiota on kiinnitettävä tavaramerkkien erottaviin ja hallitseviin osiin, mutta lopulta arvio perustetaan tavaramerkeistä syntyvään kokonaisvaikutelmaan. Merkitystä on myös tavaroiden tyypillä ja tavaroiden markkinointiin liittyvillä olosuhteilla.

30. Korkein oikeus toteaa, että Abloy Oy:stä ja Hardware Group Finland Oy:stä peräisin olevat avainaihiot muistuttavat ensisilmäyksellä huomattavasti toisiaan. Toisaalta tavaran laatu, käyttötarkoitus ja kuluttajalle tehtävän avaimen valmistustapa määrittävät avainaihioiden ulkoasua. Vaikka avaimen lehti voidaan nopeasti hahmottaa lehden äärilinjojen ja mahdollisesti värin perusteella, Abloy Oy:n tavaramerkit eivät merkittävästi poikkea alalla yleisesti käytettävistä avainten ulkoasusta, kuten edellä kohdassa 25 on todettu. Avaimen lehden piirteet ovat pikemmin toiminnallisia kuin koristeellisia tai omaperäisiä. Korkein oikeus katsoo markkinaoikeuden tavoin, että Abloy Oy:n tavaramerkkien erottamiskykyisin osa muodostuu avaimen lehdessä olevasta soikion muotoisesta ripustusreiästä, joka on asetettu viistoon avaimen profiiliosaan nähden. Hardware Group Finland Oy:n avainaihiossa ripustusreikä on puolestaan vaakatasossa avaimen profiiliin nähden ja se on havaittavalla tavalla suurempi kuin Abloy Oy:n avaimissa.

31. Kun Abloy Oy:n tavaramerkit perustuvat vain avaimen lehtiosan abstraktiin muotoon, ei ole mahdollista arvioida merkkien lausuntatavan tai merkityssisällön samankaltaisuuden astetta.

32. Hardware Group Finland Oy on vedonnut merkkien erottavana tekijänä siihen, että sen markkinoiman avaimen lehdessä on lisäksi tunnuksena sana "EDGE". Kun Abloy Oy:n tavaramerkit suoraan perustuvat kulutustavaran ulkoasuun, vertailukohteena olevana EDGE-avaimen tunnuksena on vastaavasti pidettävä avainaihion ulkoasua kokonaisuudessaan. Samankaltaisuudesta syntyvässä kokonaisvaikutelmassa voidaan siten ottaa huomioon myös sellaiset kilpailijan tuotteeseen lisätyt tai yhdistetyt muut tunnukset, jotka ovat omiaan erottamaan merkkejä toisistaan. Sana "EDGE" ei viittaa Abloy Oy:öön yrityksenä mutta muistuttaa Abloy Oy:n lukitsemisjärjestelmän nimeä "EXEC". Tämä nimi ei kuitenkaan ole osa Abloy Oy:n tavaramerkkejä eikä sitä ole merkitty avaimiin. Keskivertokuluttajan ei voida olettaa muistavan lukitusjärjestelmän tuotenimeä esimerkiksi lisäavaimia teettäessään. Korkein oikeus katsoo, että EDGE-tunnus ei lisää merkkien samankaltaisuutta. Erottavanakin tekijänä tunnuksen merkitys on vähäinen, koska se ei näy avaimen lehdessä kovinkaan huomiota herättävällä tavalla.

33. Uusia avaimia teetettäessä kuluttajalla on tavallisesti mukanaan aikaisempi avain, kun hän asioi avainpalveluja tarjoavassa liikkeessä. Kuluttajalla on siten hyvät mahdollisuudet verrata tuotteita keskenään. Lisäksi Abloy Oy:n patenttisuojan lakkaamisesta ja markkinoille tulleesta kilpailusta on tiedotettu laajasti. Korkein oikeus katsoo, että tavanomaisesti valistuneen sekä kohtuullisen tarkkaavaisen ja huolellisen keskivertokuluttajan voi niin ostopäätöstä tehdessään kuin myöhemminkin olettaa mieltävän, että ulkoasultaan varsin samankaltaisetkin avaimet voivat olla peräisin eri yrityksistä.

Kokonaisarviointi ja johtopäätös

34. Sekaannusvaaran mahdollisuutta lisää se, että Abloy Oy:n ja Hardware Group Finland Oy:n tuotteet koskevat samoja tavaroita. Kilpailijan EDGE-tunnuksella varustetun avaimen lehtiosa ja Abloy Oy:n tavaramerkkinä rekisteröity avaimen lehden muoto eivät yleisvaikutelmaltaan juurikaan poikkea toisistaan. Abloy Oy:n tuotteilla on lisäksi suuri markkinaosuus, ja sen tuotteet ovat hyvin tunnettuja. Nämä seikat puoltavat sitä, että Hardware Group Finland Oy:n katsottaisiin loukanneen Abloy Oy:n yksinoikeutta sen tavaramerkkeihin.

35. Toisaalta Korkein oikeus katsoo, että kulutustavaran muotoa suoraan kuvaavat Abloy Oy:n tavaramerkit ovat ominaisuuksiltaan vain heikosti erottamiskykyisiä. Avainten lehden ulkoasun samankaltaisuus perustuu suurelta osin kyseisen tavarantyypin luontaisiin ja käyttötarkoitukseen liittyviin piirteisiin. Abloy Oy ei ole luotettavasti osoittanut, että tavaramerkit itsessään olisivat se tekijä, jonka johdosta kuluttajat tunnistaisivat avainten kaupallisen alkuperän. Sekaannusvaaraa arvioidessaan Korkein oikeus antaa painoarvoa myös sille, miten lisätarvikkeiksi tarkoitettuja avaimia on Abloy Oy:n patenttisuojan päättymisen jälkeen markkinoitu ja miten kuluttajat niitä käytännössä hankkivat. Näissä olosuhteissa sinänsä melko vähäisiä eroavuuksia - ripustusreiän asettelua ja kokoeroa sekä EDGE-avaimessa olevaa tuotenimeä - voidaan pitää riittävinä tavaramerkkioikeudellisen sekaannusvaaran välttämiseksi.

36. Kokonaisarviossaan Korkein oikeus katsoo markkinaoikeuden tavoin, ettei Hardware Group Finland Oy:n EDGE-avain tai sen aihio ole tavaramerkkilain 4 §:n ja 6 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla sekoitettavissa Abloy Oy:n tavaramerkkeihin. Hardware Group Finland Oy ei siten ole loukannut Abloy Oy:n tavaramerkkeihin perustuvia oikeuksia.

Tuomiolauselma

Markkinaoikeuden välituomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Tuomo Antila. Esittelijä Pertti Lenkkeri.

KäräjäoikeusL (581/1993) 17 § (608/2011) 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa B Oy:n (yhtiö) palveluksessa 10.11.1998 lukien työskennellyt A oli lomautettu toistaiseksi 27.12.2011 lukien. A:lle oli myönnetty 1.10.2013 lukien täysi työkyvyttömyyseläke. Tämän jälkeen hän oli 2.1.2014 irtisanonut työsopimuksensa. Yhtiö oli 17.1.2014 maksanut A:lle irtisanomisajan palkkaa vastaavana korvauksena 4 921,82 euroa.

Kanne ja vastaus Kymenlaakson käräjäoikeudessa

Yhtiö vaati kanteessaan, että A velvoitetaan palauttamaan yhtiölle aiheettomasti maksettu irtisanomisajan palkka.

Perusteinaan yhtiö esitti, että A:n työsopimus oli täyden työkyvyttömyyseläkkeen saamisen myötä rauennut jo ennen työsopimuksen irtisanomista. A ei ollut oikeutettu irtisanomisajan palkkaa vastaavaan korvaukseen, koska hän ei ollut irtisanonut työsopimustaan ollessaan lomautettuna. Korvaus oli siten maksettu perusteetta.

A vaati, että kanne hylätään. Perusteinaan A lausui, että korvausta ei ollut maksettu aiheettomasti. A:n oikeus irtisanomisajan palkkaan yli 200 päivää jatkuneen lomautuksen perusteella oli syntynyt jo vuonna 2012. Tämän jälkeen hän oli voinut vedota tähän oikeuteen milloin tahansa. A:n työsopimus ei ollut voinut raueta ilman nimenomaisia työsopimuksen päättämistoimia. Irtisanomisajan palkkaa vastaava korvaus oli luonteeltaan korvausta ennen lomautusta tehdystä työstä. Oikeus tähän korvaukseen oli säilynyt A:lla työsuhteen päättymiseen 2.1.2014 asti. Kysymyksessä olevan 200 päivän säännön tarkoituksena oli turvata työntekijälle kaikissa tilanteissa, joissa työsuhde päättyi pitkään lomautukseen, irtisanomisajan palkkaa vastaava korvaus. Kanteen hyväksyminen olisi siten lainsäätäjän tarkoituksen ja työntekijän suojelun periaatteen vastaista.

Käräjäoikeuden tuomio 30.12.2014

Käräjäoikeus lausui perusteluinaan, että A:n edellytykset tehdä työtään olivat lopullisesti hävinneet ja hänen työsopimuksensa oli rauennut, kun hänelle oli myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Työkyvyttömyyseläkkeen myöntäminen voitiin rinnastaa työntekijän suorittamaan työsopimuksen päättämiseen. Ei olisi lainsäätäjän tarkoituksen mukaista, että työnantaja voisi vapautua korvausvastuusta roikottamalla työntekijän lomautusta siihen asti, kunnes työntekijä saisi myönteisen eläkepäätöksen. Tällaisessa tilanteessa työnantaja saisi perusteetonta hyötyä sellaisen sattumanvaraisen seikan kuin täyden työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen perusteella. Näillä perusteilla käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Oikeudenkäyntikulujen osalta käräjäoikeus totesi, että asia oli ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että yhtiöllä oli ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin. Sen vuoksi asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa asiassa vahinkonaan.

Asian on ratkaissut käräjänotaari Matti Pyöriä.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 16.7.2015

Yhtiö valitti hovioikeuteen ja toisti käräjäoikeudessa esittämänsä kanteen.

A vaati, että valitus hylätään.

Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, että A:n työsopimus oli rauennut, kun A:lle oli myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Hovioikeus totesi, että lomauttamista oli lähtökohtaisesti pidettävä irtisanomisen sijasta käytettävänä väliaikaisena toimenpiteenä, jonka luonteeseen kuului ennakointi työnteon jatkumisesta tulevaisuudessa. Lomautetun työntekijän oikeus irtisanomisajan palkkaan oli korvausta siitä, että työntekijä ei ollut lomautuksen yhteydessä saanut irtisanomisajan palkkaansa. A:lla oli siten katsottava olleen oikeus irtisanomisajan palkkaan jo silloin, kun lomautusta oli käytetty irtisanomisen sijasta.

Sillä, että A:n työsopimus oli lomautuksen kestettyä yli 200 päivää päättynyt ilman varsinaista päättämistointa, ei ollut oikeudellista merkitystä. Koska työnantajalla ei tällöin ollut oikeutta vaatia työntekijältä enää irtisanomisajan palkkaa vastaavaa työsuoritusta, työnantaja ei voinut myöskään kieltäytyä maksamasta työntekijälle korvausta irtisanomisajan palkan menetyksestä. A:lle ei siten ollut maksettu irtisanomisajan palkkaa perusteetta.

Asianosaiset saivat pitää oikeudenkäyntikulunsa myös hovioikeudessa vahinkonaan, koska asia oli ollut oikeudellisesti epäselvä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lea Nousiainen, Sisko Heimonen ja Toni Savolainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhtiölle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Välitoimet

Käräjäoikeuden laamanni antoi häneltä käräjäoikeuden päätösvaltaisuudesta pyydetyn lausuman.

Yhtiö ja A antoivat lausuman johdosta omat lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Yhtiö on 27.12.2011 lomauttanut A:n toistaiseksi. Lomautuksen jatkuttua yli 200 päivää A:lle on 1.10.2013 lukien myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. A on irtisanonut työsopimuksensa 2.1.2014, minkä jälkeen yhtiö on maksanut A:lle työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin mukaisen, irtisanomisajan palkkaa vastaavan korvauksen 4 921,82 euroa.

2. Yhtiö on A:ta vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan yhtiölle takaisin aiheettomasti saamansa korvauksen. Yhtiö on kanteensa tueksi esittänyt, että A:n työsopimus oli työkyvyttömyyseläkepäätöksen johdosta 1.10.2013 rauennut, eikä A:n tämän jälkeen suorittamalla työsopimuksen irtisanomisella ollut enää oikeudellista merkitystä. A:lla ei sen vuoksi ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan.

3. Käräjäoikeuden laamanni on käräjäoikeuslain 17 §:n (608/2011) 2 momentin 1 kohdan nojalla määrännyt käräjänotaarin toimimaan asiassa puheenjohtajana. Käräjänotaari on käsitellyt asian yhden tuomarin kokoonpanossa ja ratkaissut sen oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla yksin kirjallisen valmistelun perusteella. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen.

4. Yhtiön valitettua käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeus ei ole muuttanut tuomion lopputulosta.

5. Yhtiön haettua muutosta hovioikeuden tuomioon Korkein oikeus on ottanut viran puolesta tutkittavakseen, onko käräjäoikeuden notaarilla ollut toimivalta käsitellä ja ratkaista käsillä oleva riita-asia. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys käräjäoikeuden päätösvaltaisuudesta.

Käräjänotaarin toimivaltaa koskeva sääntely

6. Käräjäoikeuden päätösvaltaisuus määräytyy asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä voimassa olleiden säännösten mukaan (KKO 2003:5). Käräjänotaarin toimivallasta säädettiin tätä asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä käräjäoikeuslain 17 §:ssä. Käräjäoikeuslaki on kumottu 1.1.2017 voimaan tulleella tuomioistuinlailla (673/2016), jolloin käräjänotaarin toimivaltaa koskevat säännökset on siirretty samana päivänä voimaan tulleen tuomioistuinharjoittelusta annetun lain (674/2016) 14 – 16 §:ään. Käräjänotaarin toimivalta on lainmuutoksen yhteydessä pysynyt samana kuin aikaisemmin, vaikka käräjäoikeuslain 17 §:n säännökset on jaettu kolmeen eri pykälään tuomioistuinharjoittelusta annetussa laissa (ks. HE 7/2016 vp s. 128).

7. Käräjäoikeuslain 17 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan käräjänotaari saa ilman eri määräystä käsitellä ja ratkaista muiden ohella oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 3 §:ssä ja 14 §:ssä tarkoitettuja niin sanottuja summaarisia riita-asioita. Kysymys on lähtökohtaisesti yksinkertaisista, selvistä ja riidattomista asioista, joissa sovinto on sallittu ja jotka yleensä ratkaistaan oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 6 §:ssä, 13 §:ssä ja 14 §:ssä säädetyin edellytyksin vastausta pyytämättä tai valmistelua kirjallisen vastauksen pyytämisen jälkeen jatkamatta.

8. Mikäli vastaus annetaan ja siinä kannetta vastustetaan oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla, asian käsittelyä jatketaan oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 15 §:ssä säädetyllä tavalla. Käräjänotaarilla ei käsittelyn näin jatkuessa enää ole käräjäoikeuslain 17 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista toimivaltaa käsitellä asiaa, vaikka se alun perin olisi tullut vireille summaarisena riita-asiana.

9. Käräjäoikeuslain 17 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan laamanni voi määrätä virassa kaksi kuukautta olleen käräjänotaarin toimimaan yksittäisessä asiassa puheenjohtajana, jos asia on riita-asia, joka koskee asuinhuoneiston vuokrausta tai jossa riidan kohteena oleva rahamäärä taikka omaisuuden tai etuuden arvo on pääomaltaan enintään 20 000 euroa. Puheenjohtajana toimimisella tarkoitetaan lainkohdassa sitä, että käräjänotaari voi ratkaista asian joko kirjallisesti oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 27 a §:n nojalla tai istunnossa (ks. HE 278/2010 vp s. 18).

10. Käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa on kielletty määräämästä käräjänotaaria käsittelemään yksin tai käräjäoikeuden puheenjohtajana asiaa, jota laatunsa tai laajuutensa vuoksi on pidettävä vaikeana ratkaista. Kuten lainkohdan esitöissä todetaan, säännös velvoittaa laamannia seuraamaan käräjänotaareille jaettavien asioiden laatua ja laajuutta (LaVM 41/2010 vp s. 4).

11. Hallituksen esityksessä tuomioistuinharjoittelua koskevaksi lainsäädännöksi (HE 278/2010 vp s. 20 – 22) ehdotettiin käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentin kumoamista tarpeettomana. Esityksessä katsottiin, että laamannin velvollisuutena olisi lainkohdan kumoamisesta huolimatta edelleenkin kussakin yksittäistapauksessa tarkoin huolehtia siitä, että käräjänotaarin ratkaistavaksi annetaan vain sellaisia asioita, joista hän taitonsa ja kokemuksensa perusteella selviää. Lakivaliokunta kuitenkin katsoi hallituksen esityksestä antamassaan mietinnössä (LaVM 41/2010 vp s. 4) tuomioistuinharjoittelijan toimivaltuuksien laajentamisen tuolloin esitetyllä tavalla edellyttävän, ettei käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momenttia kumota. Lakivaliokunta perusteli 3 momentin säilyttämistä muun muassa sillä, että se on käytännössä antanut hovioikeuksille mahdollisuuden valvoa notaareiden toimivaltuuksien käyttöä ja mahdollistanut tuomioistuinharjoittelussa tapahtuneen virheen korjaamisen palauttamalla asian käsittely käräjäoikeuteen.

12. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2002:12 katsonut, ettei notaaria yleensä ollut syytä määrätä käsittelemään työturvallisuusrikosasiaa, koska näissä asioissa oli usein vaikeita näyttö- ja oikeuskysymyksiä ja koska niiden vähäinen lukumäärä teki niistä tavallista vaikeampia käsitellä ja ratkaista. Ennakkoratkaisussa KKO 2002:75 Korkein oikeus on toisaalta katsonut, ettei riitainen yksityishenkilön velkajärjestelyä koskeva asia ollut aina käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea, vaikka yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa oli useita avoimia säännöksiä, jotka jättivät tuomioistuimelle harkintavaltaa, ja vaikka laki velvoitti tuomioistuimen myös oma-aloitteisesti selvittämään asiaa. Korkein oikeus perusteli ratkaisuaan sillä, että velkajärjestelyn keskeisistä laintulkintakysymyksistä, kuten edellytyksistä ja esteistä, oli annettu useita oikeuskäytäntöä ohjaavia ennakkoratkaisuja.

Korkeimman oikeuden kannanotot

13. Arvion tekeminen siitä, onko asia käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla laatunsa tai laajuutensa vuoksi vaikea, kuuluu ensi sijassa käräjäoikeuden laamannille hänen harkitessaan käräjänotaarin määräämistä toimimaan puheenjohtajana asiassa. Koska tuomioistuimen kokoonpanon laillisuus on oikeudenkäynnin ehdoton edellytys, käräjäoikeuden päätösvaltaisuus tulee kuitenkin ottaa viran puolesta huomioon muutoksenhakuasteissa silloinkin, kun syynä siihen on liian vaikean asian määrääminen käräjänotaarin käsiteltäväksi.

14. Edellä mainitussa lainkohdassa tarkoitettuun arvioon voivat tapauskohtaisesti vaikuttaa myös käräjänotaarin henkilöön liittyvät seikat kuten hänen kokemuksensa ja taitonsa (ks. HE 278/2010 vp s. 21 – 22). Ylemmissä oikeuksissa nämä seikat ilmenevät yleensä arvioitaessa muutoksenhaun perusteella asian käsittelyn asianmukaisuutta käräjäoikeudessa ja siinä tehdyn ratkaisun oikeellisuutta. Kuitenkin useat riita-asiat ovat laatunsa tai laajuutensa vuoksi niin vaikeita, ettei käräjänotaaria henkilökohtaisista ominaisuuksistaan riippumatta voida määrätä käsittelemään niitä puheenjohtajana. Myös tiettyihin asiaryhmiin kuuluvat asiat ovat niiden vaikeusasteen vuoksi lähtökohtaisesti sopimattomia käräjänotaarin käsiteltäväksi. Tällaisia ovat paitsi ratkaisussa KKO 2002:12 todetut työturvallisuusrikosasiat myös työoikeudelliset riita-asiat.

Arviointi tässä tapauksessa

15. Asia ei ole laaja eikä siten laajuutensa perusteella vaikea. Ratkaisevaa on siten se, onko asia ollut laatunsa puolesta liian vaikea käräjänotaarin ratkaistavaksi.

16. Yhtiö on kanteessaan vaatinut, että A velvoitetaan maksamaan yhtiölle takaisin siltä saamansa irtisanomisajan palkka. A:n vastustettua kannetta asiassa on ollut kysymys siitä, onko vähintään 200 päivää lomautettuna olleella työntekijällä oikeus saada työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin nojalla irtisanomisajan palkkaa vastaava korvaus, jos työntekijä on irtisanonut työsopimuksensa vasta sen jälkeen, kun hänelle oli myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke. Asiassa on siten kysymys työoikeudellisesta riita-asiasta.

17. Työsopimuslaissa ei ole säännöksiä työsopimuksen raukeamisesta. Asian arvioinnissa on näin ollen syytä ottaa huomioon yleiset sopimusoikeudelliset periaatteet ja arvioida niiden soveltuvuutta käsillä olevassa työsuhdeturvaa koskevassa tilanteessa. Työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin sanamuodosta tai esitöistä ei voida päätellä, onko säännöstä tarkoitettu sovellettavaksi myös silloin, kun vähintään 200 päivää lomautettuna olleelle työntekijälle myönnetyn eläkkeen johdosta työsopimus on rauennut ennen työsopimuksen irtisanomisilmoitusta. Huomioon ottaen myös sen, että ratkaistavana olevasta oikeuskysymyksestä ei ole annettu ohjaavaa ennakkoratkaisua, Korkein oikeus katsoo, että kysymys on oikeudellisesti selvästi tavanomaista vaikeammasta työoikeudellisesta riita-asiasta.

18. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että asia on ollut käräjäoikeuslain 17 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vaikea ratkaista sen laadun vuoksi. Käräjänotaaria ei sen vuoksi olisi saanut määrätä toimimaan siinä puheenjohtajana.

19. Koska käräjäoikeus ei ole ollut asian ratkaistessaan päätösvaltainen, käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot on poistettava ja asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa valmisteluvaiheesta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot poistetaan.

Asia palautetaan Kymenlaakson käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mikä Huovila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Samuli Sillanpää.

A Oy oli alihankintasopimuksen perusteella kuljettanut B Oy:n toimeksiannosta C Oy:lle raaka-ainetta. Raaka-aineeseen oli sekoittunut kuljetuksen aikana toista ainetta, koska A Oy:n työntekijä ei ollut riittävästi puhdistanut ajoneuvon säiliötä ennen kuljetusta. B Oy oli korvannut C Oy:lle sekoittumisesta aiheutuneen vahingon, ja A Oy oli velvoitettu korvaamaan B Oy:n maksaman vahingonkorvauksen määrä B Oy:lle.

A Oy:n konkurssipesän vaadittua yhtiön vahingonkorvausvastuun perusteella korvausta yhtiön vastuuvakuutuksesta vakuutusyhtiö kieltäytyi korvaamasta vahinkoa, koska vastuuvakuutuksen ehdon mukaan vakuutuksesta ei korvattu vahinkoa siltä osin kuin korvausvastuu perustui sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta. Korkein oikeus katsoi, että koska A Oy:n velvollisuus huolehtia säiliön puhdistamisesta oli perustunut pelkästään sen ja B Oy:n väliseen sopimukseen, puhdistamisvelvollisuuden laiminlyönnistä aiheutunutta vahinkoa ei ollut korvattava vastuuvakuutuksesta.

Kysymys myös siitä, oliko vakuutusyhtiö täyttänyt vakuutusehtoa koskevan tiedonantovelvollisuutensa. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 23.5.2014 ja Turun hovioikeuden tuomio 20.5.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pasi Kettula ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Mariitta Lehmus ja Pirjo Tammio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Folksam Vahinkovakuutus Oy:lle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan vakuutusyhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A Oy:n konkurssipesä vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A Oy:llä on ollut Folksam Vahinkovakuutusyhtiö Oy:n (jäljempänä Folksam) myöntämä toiminnan vastuuvakuutus.

2. Vakuutusehtojen 4 kohdan mukaan vakuutuksesta korvataan vakuutetussa toiminnassa vakuutuksen voimassaoloalueella toiselle aiheutettu henkilö- ja esinevahinko, joka todetaan vakuutuskauden aikana ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa. Ehtojen 5.7 kohta on otsikoitu sopimusvastuuksi ja sen mukaan vakuutuksesta ei korvata vahinkoa siltä osin kuin korvausvastuu perustuu sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen, ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta (jäljempänä "rajoitusehto").

3. Vakuutuksen voimassaoloaikana A Oy oli B Oy:n kanssa tekemänsä alihankintasopimuksen perusteella kuljettanut kalkkikivifilleriä C Oy:lle, joka oli tilannut kuljetuksen B Oy:ltä. Kuljetuksen aikana kalkkikivifilleriin oli sekoittunut A Oy:n kuljetusajoneuvon säiliössä ollutta ferrosulfaattia. Kun C Oy oli käyttänyt sille toimitettua kalkkikivifilleriä tasoitteen valmistamiseen, kalkkikivifilleriin sekoittunut ferrosulfaatti oli aiheuttanut kahden tasoite-erän pilaantumisen.

4. B Oy oli korvannut C Oy:lle aiheutuneen vahingon, ja A Oy oli lainvoimaisesti velvoitettu korvaamaan B Oy:lle sen C Oy:lle maksaman vahingonkorvauksen määrä.

5. Käräjäoikeus on A Oy:n konkurssipesän (jäljempänä konkurssipesä) kanteesta velvoittanut Folksamin suorittamaan konkurssipesälle vastuuvakuutuksen perusteella vakuutuskorvausta A Oy:n toteutuneen vahingonkorvausvastuun johdosta. Käräjäoikeus on katsonut, että ferrosulfaatin sekoittuminen kalkkikivifilleriin oli johtunut A Oy:n vastuulla olevasta tuottamuksellisesta menettelystä. A Oy:n kuljettaja ei ollut puhdistanut säiliötä kuljetusten välillä riittävän huolellisesti ottaen huomioon se, että hänen oli täytynyt ymmärtää säiliöiden huolellisen tyhjentämisen merkitys kuljetusalan toiminnassa ja pystyä ennakoimaan ne vahingot, joita puhdistamisvelvoitteen laiminlyönti voi aiheuttaa seuraavalle kuormalle.

6. Käräjäoikeus on katsonut, että puhdistamisvelvoite on ollut paitsi sopimusperusteinen myös säiliöauton kuljettajan yleiseen ammattitaitoon kuuluva sopimuksesta riippumaton velvollisuus. Myös sopimukseen nähden ulkopuolisen vahingonkärsijän olisi ollut mahdollista saada vahingonkorvauslain nojalla vahingonkorvausta tällaisen velvollisuuden laiminlyönnistä aiheutuneesta vahingosta. A Oy:n tuottamuksellisesti aiheuttama vahinko olisi tullut A Oy:n korvattavaksi myös sopimussuhteen ulkopuolella, minkä vuoksi käräjäoikeus velvoitti Folksamin suorittamaan kanteessa vaaditun korvauksen konkurssipesälle.

7. Folksam on valittanut käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen. Folksam on valituksessaan riitauttanut vakuutusehdon tulkinnan mutta ei käräjäoikeuden selvitetyksi katsomaa tapahtumainkulkua. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

8. Folksam on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä. Se on katsonut, että A Oy:n vahingonkorvausvastuu on ollut yksinomaan sopimukseen perustuvaa vastuuta, jota ei rajoitusehdon mukaan korvata vakuutuksesta.

9. Konkurssipesä on vaatinut Folksamin valitusta hylättäväksi ja katsonut, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot ovat oikeita. Korvausvastuu ei perustu pelkästään sopimukseen, vaan kysymyksessä on esinevahinko, josta A Oy on ollut huolimattomuutensa perusteella vastuussa vahingonkorvauslain nojalla. Konkurssipesä on katsonut, että rajoitusehto, johon Folksam on vedonnut, on epäselvä ja moniselitteinen. Lisäksi se on katsonut, että kyseinen rajoitusehto on tarkoittanut sellaista vakuutusturvan olennaista rajoitusta, johon Folksam vakuutuksenantajana on ollut velvollinen kiinnittämään A Oy:n huomiota ennen sopimuksen tekemistä.

10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Oy:n edellä kuvattuihin tapahtumiin perustuva vahingonkorvausvastuu vastuuvakuutuksesta korvattavaa vahinkoa. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko Folksam ennen vakuutussopimuksen päättämistä laiminlyönyt vakuutussopimuslain 5 §:n mukaisen tiedonantovelvollisuutensa vakuutusturvan rajoituksesta siten, että vakuutussopimuksen on vakuutussopimuslain 9 §:n nojalla katsottava olevan voimassa sen sisältöisenä kuin A Oy:llä oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää.

Rajoitusehtoa koskevan tiedonantovelvollisuuden täyttäminen

Sovellettavat säännökset

11. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuudesta ja sen laiminlyönnin seurauksista säädetään vakuutussopimuslaissa. Vakuutussopimuslain 5 §:n (543/1994) 1 momentin mukaan vakuutuksenantajan on ennen vakuutussopimuksen päättämistä annettava vakuutuksen hakijalle vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot, kuten tietoja vakuutusmuodoistaan, vakuutusmaksuistaan ja vakuutusehdoistaan. Tietoja annettaessa tulee kiinnittää huomiota myös vakuutusturvan olennaisiin rajoituksiin. Lainkohtaa on muutettu 1.11.2010 voimaan tulleella lailla (426/2010), joka kysymyksessä olevilta osilta on asiallisesti samansisältöinen kuin edellä selostettu säännös.

12. Vakuutussopimuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan vakuutusturvan rajoituksen olennaisuutta arvioidaan sen mukaan, mitä tavallisen vakuutusta harkitsevan henkilön voidaan olettaa pitävän kyseisessä vakuutuksessa tärkeänä. Vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden täyttämistapa ja tietojen sisältö yksittäistapauksessa riippuvat vakuutuksen laadusta ja vakuutuksen ottamiseen liittyvistä olosuhteista. Yleensä voidaan pitää riittävänä, että hakijalle luovutetaan kirjallista aineistoa, jossa selkeästi ja tarvittaessa esimerkkien avulla havainnollistaen tuodaan esille momentissa edellytetyt tiedot. Pelkkä vakiovakuutusehtojen luovuttaminen ei riitä täyttämään tiedonantovelvollisuutta. (HE 114/1993 vp s. 26 – 27.)

13. Vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momentin mukaan vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää, jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja.

Onko kysymys olennaisesta vakuutusturvan rajoituksesta?

14. Konkurssipesä on katsonut, että rajoitusehto on vakuutussopimuslain 5 §:n 1 momentissa tarkoitettu vakuutusturvan olennainen rajoitus, johon vakuutuksenantaja on velvollinen kiinnittämään vakuutuksenottajan huomiota. Sopimukseen perustuvan vastuun sulkemisella pois vakuutussuojan piiristä on erittäin suuri merkitys vakuutuksenottajan kannalta, koska vastuuvakuutus koskee sellaista liiketoimintaa, joka perustuu sopimussuhteisiin.

15. Folksam on katsonut, että kysymyksessä ei ole olennainen rajoitus, koska koko vastuuvakuutuksen merkitys kuljetusyritykselle on vähäinen. Kuljetusyrityksen toiminnan pääasialliset vastuuriskit liittyvät kuljetettavana olevan lastin vahingoittumiseen sekä liikenteessä aiheutettuihin vahinkoihin, ja nämä riskit on tyypillisesti vakuutettu kuljetusvastuuvakuutuksella ja liikennevakuutuksella.

16. Korkein oikeus katsoo, että sopimuksiin perustuvaa yritystoimintaa harjoittavan yrityksen voidaan olettaa pitävän tärkeänä vakuutusturvansa arviointiin vaikuttavana seikkana sitä, korvataanko vastuuvakuutuksesta sopimukseen perustuva korvausvastuu. Tieto korvattavia vahinkoja koskevista rajoituksista on edellytys sille, että yritys voi arvioida, onko kyseinen vakuutus tarpeen ja millaiset muut vakuutukset ovat tarpeen sen yritystoimintaan liittyvien riskien varalta. Siitä, että vastuuvakuutuksen merkitys voi olla kuljetusyritykselle selvästi vähäisempi kuin kuljetusvastuuvakuutuksen ja liikennevakuutuksen merkitys, ei voida tehdä johtopäätöstä, ettei vakuutuksenottajan kannalta olisi olennaista tietää vastuuvakuutuksen merkityksen arvioinnin kannalta keskeisistä vakuutusturvan rajoituksista. Vaikka ehto on vastuuvakuutuksissa tavanomainen, se saattaa rajoittaa oikeutta korvaukseen laajemmin kuin vakuutuksenottaja lähtökohtaisesti olettaa.

17. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rajoitusehdossa on kysymys säännöksessä tarkoitetusta vakuutusturvan olennaisesta rajoituksesta.

Onko Folksam kiinnittänyt A Oy:n huomiota rajoitusehtoon?

18. Folksam on katsonut, että sen vakuutussopimusta tehtäessä A Oy:lle toimittamassa toiminnan vastuuvakuutuksen tuoteselosteessa on riittävällä tavalla kiinnitetty huomiota rajoitusehtoon. Konkurssipesä on puolestaan katsonut, että rajoitusehtoa olisi tullut erikseen korostaa vakuutussopimusta tehtäessä.

19. Asiassa todisteena esitetyn tuoteselosteen ensimmäisellä sivulla on otsikon "Näitä vahinkoja ei korvata" alla luettelo vahingoista, joita vastuuvakuutuksesta ei korvata. Tässä luettelossa mainitaan ensimmäisenä, että vakuutus ei kata vahingonkorvausvastuuta, joka perustuu sopimukseen tai vakuuksiin. Luettelon alla esitetään esimerkkejä vahingoista, joita vakuutus ei korvaa. Esimerkkeinä mainitaan muun muassa, ettei vakuutuksesta korvata pesulanpitäjän vastuuta pestäväksi otettujen vaatteiden vahingoittumisesta pesun yhteydessä, kultasepän vastuuta korjattavaksi otetun kellon vahingoittumisesta korjauksen yhteydessä eikä maataloustuotteita varastoivan yrityksen vastuuta varastoitavaksi otettujen perunoiden pilaantumisesta varastotilojen liian alhaisen lämpötilan vuoksi.

20. Korkein oikeus katsoo, samoin kuin ratkaisussa KKO 2011:5 (kohta 17), että vakuutuksenottajan voidaan edellyttää ennen vakuutuksen ottamista tutustuvan kohtuullisella huolellisuudella sille toimitettuun kirjalliseen aineistoon. Kun tuoteselosteessa on nimenomaisesti kiinnitetty huomiota siihen, että vakuutus ei kata sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta, rajoitusehto ei ole voinut jäädä tuoteselosteeseen tutustuvalta vakuutuksenottajalta huomaamatta. Esitetyt esimerkit ovat osaltaan havainnollistaneet sitä, että vastuuvakuutuksen ottaneen yrityksen toiminnalle tyypilliset sopimusvelvoitteiden täyttämiseen liittyvät vastuuriskit eivät tule korvattaviksi vastuuvakuutuksesta.

21. Korkein oikeus katsoo, että kun kysymys on yritykselle tarjottavasta, ehdoiltaan tavanomaisesta vakuutuksesta, edellä kuvattua tiedonantoa voidaan pitää riittävänä. Folksamin ei siten ole katsottava laiminlyöneen vakuutussopimuslain 5 §:n mukaista tiedonantovelvollisuuttaan.

Rajoitusehdon merkitys

22. Folksam on valituksessaan katsonut, että rajoitusehdon soveltamisessa on noudatettava vahingonkorvausoikeudellista jakoa sopimuksen ulkoisen vahingonkorvausvastuun ja sopimusvastuun välillä. A Oy:n vahingonkorvausvastuussa on kysymys yksinomaan sopimukseen perustuvasta vastuusta, koska ilman kuljetussopimusta A Oy:llä ei olisi ollut velvollisuutta puhdistaa kuljetusajoneuvon säiliötä, eikä A Oy olisi siksi voinut olla vastuussa puhdistamisen laiminlyönnistä johtuneesta vahingosta.

23. Konkurssipesä on puolestaan katsonut, että vahingonkorvausvastuun korvattavuutta tulee arvioida sen mukaan, aiheuttaako suoritettu toiminta vahingonkorvausvelvollisuuden, kun toimintaa arvioidaan vahingonkorvauslain nojalla ottamatta huomioon sopimuksessa mahdollisesti asetettua, vahingonkorvauslain mukaista vastuuta laajempaa vastuuta. Vahingonkorvauslain nojalla A Oy olisi ollut korvausvastuussa C Oy:lle aiheuttamastaan esinevahingosta, kun se ei ollut huolelliselta henkilöltä edellytettävin tavoin varmistunut siitä, ettei kuljetettava kalkkikivifilleri saastu autossa aiemmin kuljetetun lastin jäännöksistä. Konkurssipesän mukaan sopimusehtoa on epäselvässä tilanteessa tulkittava laatijansa eli Folksamin vahingoksi.

24. Korkein oikeus toteaa, että rajoitusehto on vakuutukseen liittyvä vakioehto, joka on laadittu silmällä pitäen laajaa vakuutettujen joukkoa. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2000:67 todennut, tällaisia ehtoja on perusteltua tulkita objektiivisesti, kun sekä vakuutettujen että vakuutusyhtiön kannalta on tärkeää, että ehtoja sovelletaan vakuutettuihin mahdollisimman yhdenmukaisella tavalla. Mainitussa ratkaisussa ilmaistun tavoitteen toteutumista edistää lisäksi se, että vakuutusehdoissa käytetyt oikeudelliset käsitteet ja termit ymmärretään lähtökohtaisesti samoin kuin niiden merkitys kyseisellä oikeudenalalla vakiintuneesti ymmärretään.

25. Rajoitusehdon sanamuodon mukaan vakuutuksesta ei korvata vahingonkorvausvastuuta, joka perustuu sopimukseen, takuuseen tai muuhun sitoumukseen, ellei tällaista korvausvastuuta olisi ilman mainittua sitoumusta. Korkein oikeus katsoo, että sopimusehdon tulkinnan lähtökohdaksi on perusteltua ottaa jaottelu sopimusperusteisen korvausvastuun ja muun vahingonkorvausvastuun eli rikkomusvastuun välillä. Sopimukseen perustuvan korvausvastuun ala vakuutusehdossa on perusteltua ymmärtää siten kuin sopimukseen perustuva korvausvastuu oikeudessamme vakiintuneesti ymmärretään.

26. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on ollut kysymys A Oy:n sopimuskumppaniin kohdistuvasta korvausvastuusta sellaisesta vahingosta, joka on johtunut A Oy:n huolimattomuudesta sopimusvelvoitteidensa täyttämisessä. Kun kyseinen korvausvastuu on selvästi ollut sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta, arvioitavaksi tulee rajoitusehdon mukaan se, olisiko korvausvastuuta ollut ilman sopimusta.

27. Mainitun edellytyksen voidaan katsoa tarkoittavan sitä, että myös rikkomusperusteisen korvausvastuun edellytykset olisivat täyttyneet. Vahinko on toisin sanoen aiheutettu rikkomalla sellaista huolellisuusvelvollisuutta, joka on ollut voimassa sopimuksesta riippumatta. Tällöin sopimuskumppani on rinnastettavissa ulkopuoliseen vahingon kärsijään ja vahinko on rajoitusehdon estämättä korvattava.

28. Sopimusperusteisen korvausvastuun lähtökohtana ovat sopimuksen osapuolten itsensä asettamat sopimusehdot sekä sopimukseen vaikuttavasta alan tavasta, osapuolten välisestä käytännöstä, toiseen osapuoleen sovellettavista ammattitaitovaatimuksista tai lainsäädännöstä johtuvat velvoitteet, joiden rikkomiseen korvausvastuu voidaan perustaa. Silloin, kun korvausvastuu perustuu sopimusvelvoitteen rikkomiseen, loukkauksen kohteena on tyypillisesti toinen sopimuksen osapuoli ja rikkojana hänen vastapuolensa. Rikkomusvastuu puolestaan perustuu sopimuksesta riippumatta voimassa olevan velvollisuuden rikkomiseen. Loukkaus kohdistuu tyypillisesti rikotun huolellisuusvelvoitteen suojan piirissä olleeseen ulkopuoliseen.

29. Rikkomusvastuun alalla vahingonkorvauslaki on toiselle tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheutettua vahinkoa koskeva yleislaki. Vahingonkorvauslain 2 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan se, joka tahallisesti tai tuottamuksesta aiheuttaa toiselle vahingon, on velvollinen korvaamaan sen, jollei siitä, mitä vahingonkorvauslaissa säädetään, muuta johdu.

30. Konkurssipesä on katsonut, että A Oy on toiminut edellä kuvatussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla tuottamuksellisesti, kun se ei ole riittävän huolellisesti varmistunut siitä, että kuljetettava kalkkikivifilleri ei saastu kuljetetun lastin jäännöksistä.

31. Korkein oikeus toteaa, ettei säiliöajoneuvon omistajalla ole yleistä velvollisuutta pitää ajoneuvon säiliötä puhtaana sen välttämiseksi, että säiliössä kuljetettavaan aineeseen ei sekoitu muita aineita. Asiassa ei ole väitettykään, että ferrosulfaatin jäämisestä säiliöön olisi aiheutunut vahinkoa muuten kuin sen johdosta, että ferrosulfaatin jäämät ovat sekoittuneet muuhun kuormaan. A Oy:n velvollisuus huolehtia säiliöajoneuvonsa säiliön puhtaudesta siten, ettei säiliössä ole sellaisia epäpuhtauksia, jotka aiheuttaisivat vahinkoa sopimuksen perusteella kuljetettavalle B Oy:n sopimuskumppanin omaisuudelle, on siten perustunut vain sen ja B Oy:n väliseen kuljetussopimukseen.

32. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A Oy:llä ei olisi ollut korvausvastuuta ilman A Oy:n ja B Oy:n välistä sopimusta. Kysymys on siten ollut vahingonkorvausvastuusta, jota toiminnan vastuuvakuutus ei rajoitusehdon mukaan kata.

Johtopäätös

33. Edellä sanotun perusteella Folksam ei ole velvollinen maksamaan konkurssipesän vaatimaa vakuutuskorvausta. Sen vuoksi konkurssipesän kanne on hylättävä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan ja kanne hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio (eri mieltä), Pekka Koponen, Tuula Pynnä (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Kohtien 1 – 17 osalta olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Muilta osin lausun seuraavan:

Onko Folksam kiinnittänyt A Oy:n huomiota rajoitusehtoon?

Se, mitä tietoja vakuutuksenantajan tulee kussakin yksittäisessä myyntitilanteessa vakuutuksen hakijalle antaa, riippuu vakuutuksen laadusta ja vakuutuksen ottamiseen liittyvistä olosuhteista. Asiassa vakuutuksen hakijana on ollut A Oy, joka on tiedonsaantitarpeen kannalta kuluttajaan verrattava tieliikennekuljetuksia suorittava pienehkö yritys. Yhtiön toiminta perustuu tiekuljetusta koskeviin sopimuksiin. Se on ottanut toiminnan vastuuvakuutukseksi kutsutun vakuutuksen. Vakuutus koskee vakuutuksenottajan harjoittamaa, vakuutuksenottajalle ilmoitettua ja vakuutuskirjaan merkittyä toimintaa. Vakuutussopimuksen ehtojen mukaan vakuutuksesta korvataan vakuutetussa toiminnassa vakuutuksen voimassaoloaikana toiselle aiheutettu henkilö- ja esinevahinko, joka on todettu vakuutuskauden aikana ja josta vakuutuksenottaja on voimassa olevan oikeuden mukaan korvausvastuussa.

Vakuutuksenantaja Folksam on Korkeimmassa oikeudessa todennut, että toiminnanvastuuvakuutuksen merkitys on kuljetusyritykselle hyvin pieni. Sen mukaan kuljetusyrityksen pääasialliset vastuuriskit liittyvät kuljetettavana olevan lastin vahingoittumiseen sekä liikenteessä aiheutettuihin vahinkoihin. Näistä ensimmäinen on sopimusvastuuta ja voidaan vakuuttaa kuljetusvastuuvakuutuksella. Jälkimmäinen vakuutetaan tieliikennevakuutuksella.

Nyt kysymyksessä oleva vakiosopimuksen ehto rajoittaakin toiminnanvastuuvakuutuksen merkitystä kuljetusyrityksen toiminnan kannalta oleellisesti siitä, mitä pientä kuljetusyritystä harjoittavan vakuutuksen hakijan voidaan edellyttää vakuutusta ottaessaan vakuutuksen nimen ja vakuutettua toimintaa koskevan sopimusehdon perusteella vakuutukselta odottavan. Rajoitusehdon huomattava vaikutus tällaisessa yritystoiminnassa on omiaan korostamaan vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuutta.

Vakuutussopimuslain 5 §:ssä vakuutuksenantajalle asetettu tiedonantovelvollisuus edellyttää, että vakuutuksen hakija kykenee saamansa aineiston perusteella ymmärtämään oleellisten rajoitusehtojen merkityksen. Tiedonantovelvollisuus on vakuutuksenantajalle asetettu velvollisuus. Vakuutuksen hakijalta ei edellytetä esimerkiksi oikeudellisen asiantuntija-avun käyttämistä.

Nyt kyseessä oleva rajoitusehto on kuitenkin tulkinnanvarainen ja sen ymmärtäminen edellyttäisi sopimus- ja rikkomusvastuun välisen eron ymmärtämistä. Oikeuskirjallisuudessa on todettu sopimusvastuuta koskevien ehtojen olevan tulkinnanvaraisia ja aiheuttaneen riitoja. Asiassa on tuotu esiin, että myös Vakuutuslautakunnan käytännössä esiintyy horjuvuutta. Rajoitusehdon tulkinnanvaraisuutta osoittaa sekin, että korvauskäsittelyä koskevien asiakirjojen mukaan rajoitusehdon sisältö on korvauskäsittelyn yhteydessä myös vakuutuksenantajan taholla ymmärretty toisin kuin mitä Folksam on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt. Folksam on vielä korvauskäsittelyn aikana pitänyt merkityksellisenä sitä, onko kuljettaja laiminlyönyt ajoneuvon puhdistamisen tuottamuksellisesti.

Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdasta 12 ilmenee, vakuutuksenantaja voi antaa vakuutuksen hakijalle vakuutussopimuksen päättämiseksi tarpeelliset tiedot kirjallisessa muodossa. Edellytyksenä kuitenkin on, että luovutetussa aineistossa selkeästi ja havainnollisesti tuodaan esiin vakuutussopimuslain 5 §:ssä tarkoitetut tiedot, joista laissa erikseen mainitaan vakuutusturvan olennaiset rajoitukset. Tiedonantotavasta riippumatta vakuutuksenantajan tiedonantovelvollisuuden kannalta oleellisinta onkin se, että vakuutuksen hakija pystyy saamansa aineiston perusteella arvioimaan tarjotun vakuutuksen sopivuutta ja vakuutusturvan kattavuutta käyttötarkoitukseensa sekä ymmärtämään vakuutusturvaan olennaisesti vaikuttavan rajoitusehdon merkityksen.

Sopimusvastuuta koskeva rajoitusehto perustuu Finanssialan Keskusliiton mallisopimusehtoihin. Oikeuskirjallisuuden mukaan vastaava ehto esiintyy jossain muodossa myös useiden muiden vakuutusyhtiöiden vakioehdoissa. Se, että kysymyksessä on tavanomainen rajoitusehto, ei kuitenkaan poista vakuutuksenantajan vakuutussopimuslain mukaista tiedonantovelvollisuutta vakuutuksen hakijan kannalta oleellisten rajoitusehtojen sisällöstä. Toiminnanvastuuvakuutuksen ottaminen voi olla hakijan kannalta ainutkertainen tapahtuma, eikä hänellä ole välttämättä tietoa siitä, millaisia rajoitusehtoja vakuutuksiin yleensä sisältyy.

Riidatonta on, että A Oy on saanut sopimusta tehtäessä toiminnanvastuuvakuutusta koskevan tuoteselosteen, minkä Folksam on katsonut olevan riittävä tieto rajoitusehdosta. Tuoteselosteessa on mainittu kahdeksan rajoitusehtoa, joista sopimusvastuuta koskeva rajoitusehto on luettelon ensimmäisenä. Se on siteerattu vakuutusehdon sanamuotoa suppeammin seuraavasti: "Vakuutuksesta ei korvata vahinkoja, joissa korvausvastuu perustuu sopimukseen tai vakuuksiin".

Rajoitusehtoja koskevan luettelon jälkeen on esitetty kahdeksasta rajoitusehdosta neljä yhteistä esimerkkiä vahingoista, joita vakuutus ei korvaa. Esimerkkinä on mainittu muun ohella pesulaan viedyt vaatteet. Toisaalta tuoteselosteessa on myös esimerkkejä vahingoista, jotka vakuutus korvaa. Tällaisena on mainittu muun ohella maalarinliike, joka oli taloa maalatessa jättänyt varoittamatta maalaamisesta, minkä seurauksena väriä tippui autolle.

Rajoitusehtoja koskevan luettelon ja rajoitusehtoja koskevien esimerkkien voidaan olettaa kiinnittävän vakuutuksen hakijan huomiota rajoitusehtojen olemassaoloon yleensä. Tuoteselosteen esimerkit korvausvastuun rajoituksista eivät kuitenkaan kuvaa kerrotun vahingon syytä. Sen vuoksi ne vain rajallisesti osoittavat sopimussuhteen merkitystä vastuun rajoittamisessa. Niistä ei esimerkiksi selvästi ilmene, mikä vaikutus työn huolimattomalla suorittamisella on vastuun kannalta. Ne ovat myös verraten vaikeasti rinnastettavissa kuljetuksessa tapahtuviin virheisiin. Nyt kysymyksessä olevaa keskeistä rajoitusehtoa ei ole millään tavoin kuvattu, sen sisältämiä käsitteitä ei ole avattu eikä sen merkitystä ole selostettu.

Niin kuin edellä on todettu, nyt kysymyksessä oleva rajoitusehto, Folksamin esittämin tavoin tulkittuna, rajoittaa vakuutuksen merkitystä kuljetusyritykselle hyvin olennaisesti. Jo tästä syystä vakuutuksenantajan olisi tullut ennen vakuutussopimuksen tekemistä selkeällä tavalla kiinnittää vakuutuksenhakijan huomiota rajoitusehtoon ja sen merkitykseen siinä toiminnassa, jota varten vakuutusta oltiin ottamassa.

Kun vakuutuksenantaja on vedonnut ainoastaan siihen, että se on vakuutussopimusta tehtäessä antanut edellä kuvatun tuoteselosteen, katson, että se ei ole täyttänyt vakuutussopimuslain 5 §:n mukaista velvollisuutta antaa vakuutuksen hakijalle ennen vakuutussopimuksen päättämistä vakuutustarpeen arvioimiseksi ja vakuutuksen valitsemiseksi tarpeelliset tiedot vakuutusehdoistaan.

Vakuutussopimuslain 9 §:n 1 momentin mukaan, jos vakuutuksenantaja tai sen edustaja on vakuutusta markkinoitaessa jättänyt vakuutuksenottajalle antamatta tarpeellisia tietoja vakuutuksesta tai antanut hänelle siitä virheellisiä taikka harhaanjohtavia tietoja, vakuutussopimuksen katsotaan olevan voimassa sen sisältöisenä kuin vakuutuksenottajalla oli saamiensa tietojen perusteella ollut aihetta käsittää.

Konkurssipesä on katsonut, että hovioikeuden tuomiota ei tule muuttaa. Vakuutuksenottaja on ymmärtänyt rajoitusehdon siten, että sen estämättä korvattavaksi tulee sellainen toiminnassa aiheutettu vahinko, joka voisi tulla korvattavaksi vahingonkorvauslain nojalla ottamatta huomioon sopimukseen perustuvan korvausvastuun rajoituksia. A Oy ja konkurssipesä ovat katsoneet vahingon tulevan korvattavaksi, koska yhtiö on laiminlyönyt huolehtia ajoneuvon riittävästä puhdistuksesta.

Tämän johdosta katson, että perusteita hovioikeuden tuomion muuttamiseen ei ole.

Äänestyksen lopputuloksen johdosta velvollisena lausumaan rajoitusehdon merkityksestä, jos katsoisin, että vakuutuksenottajalle on sen merkitystä riittävästi selostettu, ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Rautio: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Pynnä.

Kiinteistön omistajat, joilta ei lunastettu aluetta maantietoimituksessa mutta jotka oli kutsuttu toimituskokoukseen, eivät esittäneet toimituksessa haitan- ja vahingonkorvausvaatimuksia. Korvausvaatimus esitettiin maaoikeudelle tehdyssä muutoksenhakukirjelmässä. Maaoikeus jätti valituksen tutkimatta, koska korvausasiaa ei ollut käsitelty toimituksessa. Kiinteistön omistaja haki maantielain 74 §:n mukaista maantietoimitusta korvauskysymysten käsittelemiseksi. Korvausvaatimukset jätettiin maantietoimituksessa käsittelemättä, koska vaatimukset olisi tullut esittää jo varsinaisessa maantietoimituksessa.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että uudessa maantietoimituksessa korvausvaatimukset olisi tullut tutkia. Asia palautettiin toimitukseen.

MaantieL 55 § 1 mom
MaantieL 74 § (503/2005)

Asian aikaisemmat vaiheet

Maantietoimitus 10.5.2014

Kehä III:n (Kt 50) parantamista Vantaan kaupungissa välillä Vantaankoski – Pakkala koskevassa tiehankkeessa käsiteltiin useassa eri maantietoimituksessa alueiden ja oikeuksien lunastusta. Tiehankkeen haitan- ja vahingonkorvauksia käsiteltiin kiinteistörekisteriin 10.5.2014 merkityssä maantietoimituksessa TNro 2012-408422. Kyseisissä maantietoimituksissa ei tilasta Koivumäki 1:14 lunastettu alueita eikä perustettu oikeuksia tai käsitelty tilaan liittyviä korvauskysymyksiä.

Maaoikeuden tuomio 3.10.2014

Tilan Koivumäki 1:14 omistajat A ja B valittivat maantietoimituksesta maaoikeuteen ja vaativat valituksessaan haitan- ja vahingonkorvauksia tiehankkeen johdosta. Maaoikeus jätti A:n ja B:n valituksen tutkimatta, koska vaatimusta ei ollut käsitelty maantietoimituksessa eikä sitä olisi tullut myöskään viran puolesta ottaa käsiteltäväksi.

Maantietoimitus 1.9.2015

Valituksenalainen maantielain 74 §:n mukainen toimitus tuli vireille tilan Koivumäki 1:14 omistajien A:n ja B:n hakemuksesta. Hakemuksessaan A ja B vaativat uudelleen korvausta niistä haitoista ja vahingoista, joita Kehä III:n parantamisesta oli aiheutunut heidän kiinteistölleen.

Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus katsoi, että korvausvaatimus oli esitetty liian myöhään ja toimitushakemus tuli jättää tutkimatta.

Maantietoimitusta varten pidettiin toimituskokous 1.9.2015. Toimituksessa todettiin, että tila Koivumäki 1:14 oli ollut mukana Kehä III:n parantamiseen liittyvissä aikaisemmissa maantietoimituksissa lunastusrelaation ulkopuolisena eli sellaisena tilana, josta ei ole lunastettu alueita tai muitakaan oikeuksia. Kiinteistön omistajille oli lähetetty kutsukirjeitä ja lisäksi toimituksesta oli tiedotettu lehtikuulutuksin. A ja B eivät olleet olleet läsnä yhdessäkään maantieprosessiin kuuluvassa toimituskokouksessa eivätkä he olleet tehneet ennen toimituksen lopettamista kirjallisia vaatimuksia.

Lunastustoimikunta päätti, että esitettyjä korvausvaatimuksia ei käsitelty toimituksessa, koska A:lle ja B:lle oli lähetetty aikaisempaan maantietoimitukseen kutsukirjeet tilalla suoritettujen melumittausten takia ja heidän olisi pitänyt esittää vaatimuksensa jo tämän aikaisemman maantietoimituksen yhteydessä. Aikaisemman maantietoimituksen toimituskäsittely oli päättynyt ja toimitus oli saanut lainvoiman. Mikäli korvausasioita voisi saattaa nyt käsiteltävän kaltaisessa tilanteessa käsiteltäväksi uudelleen, menettely johtaisi tienpitäjän kannalta kohtuuttomaan ja hallitsemattomaan menettelytapaan korvausasioiden käsittelyssä.

Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Tuomas Lehtonen ja uskotut miehet.

Vantaan käräjäoikeuden maaoikeutena 24.2.2016 antama tuomio

A ja B valittivat maaoikeuteen ja vaativat tutkimatta jättämistä koskevan toimitusratkaisun kumoamista sekä haitan- ja vahingonkorvauksia. A ja B perustelivat valitustaan sillä, että he eivät olleet saaneet asianmukaisesti kokouskutsuja tiedoksi ja että toimitusinsinööri oli heille puhelimitse ilmoittanut, että loppukokouksessa ei käsitellä heitä koskevia asioita.

Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus vaati, että valitus jätetään tutkimatta liian myöhään esitettynä, koska A ja B olivat saaneet kutsukirjeet varsinaiseen haitankorvauksia koskeneeseen maantietoimitukseen. Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus katsoi, että kysymys ei myöskään ollut lisä- tai jälkikorvauksista, koska ne haitat ja vahingot, joista vaadittiin korvausta, olivat kaikilta osin olleet tiedossa jo aikaisemman maantietoimituksen loppukokouksen hetkellä.

Maaoikeus totesi, että asiassa oli selvitetty, että A:lle ja B:lle oli lähetetty kutsukirjeet aikaisempaan haitankorvauksia koskeneeseen maantietoimituksen alku- ja loppukokoukseen. Lisäksi A ja B olivat olleet yhteydessä toimitusinsinööriin ennen loppukokousta. Tästä huolimatta he eivät olleet esittäneet toimituksessa korvausvaatimusta, vaan vasta maaoikeudessa, jolloin maaoikeus jätti ne tutkimatta.

Lisäksi maaoikeus katsoi, että kysymys ei ollut maantielain 74 §:n 2 momentin tarkoittamista niin sanotuista jälkikorvauksista, joten maaoikeuden aikaisempi 3.10.2014 tekemä tutkimattajättämispäätös ei tarkoittanut sitä, että korvausvaatimukset tulisi jälkikäteen jälkikorvauksina tutkia ja ratkaista.

Maaoikeus päätti, että A ja B olivat menettäneet oikeutensa korvausvaatimuksen esittämiseen ja hylkäsi valituksen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Elina Lampi-Fagerholm, maaoikeusinsinööri Sakari Haulos (eri mieltä) ja lautamiehet.

Eriävässä mielipiteessään maaoikeusinsinööri Haulos katsoi, että nyt kysymyksessä olevia korvausasioita ei ollut tiehankkeen vuoksi suoritetuissa maantietoimituksissa miltään osin tutkittu tai ratkaistu. Lunastustoimikunta ei voinut viran puolesta tutkia lunastusrelaation ulkopuolisten omistajien korvauskysymyksiä, vaikka heidät olisi kutsuttu toimitukseen henkilökohtaisella kutsukirjeellä. Tällöin ei myöskään syntynyt sellaista ratkaisua, jonka oikeusvoima estäisi uuden toimituksen vireille laittamisen. Maantielaissa ei myöskään ole yleistä korvausvaatimukselle asetettuun määräaikaan liittyvää prekluusiosäännöstä.

Maaoikeusinsinööri katsoi, että maantielain 74 §:n 2 momentista ilmenee, että tiehankkeen toteuttamiseen liittyvä korvauskysymys, jos sitä ei ollut tutkittu ja ratkaistu aiemmin, voi tulla tutkittavaksi vielä tiehankkeeseen liittyvien maantietoimitusten jälkeenkin. Nyt kysymyksessä oli luonteeltaan jälkikorvaustyyppiset korvauskysymykset, jotka voivat tulla tutkittavaksi tiehankkeeseen liittyneiden maantietoimitusten päättymisen jälkeenkin.

Siten A:n ja B:n korvausvaatimukset olisi tullut tutkia ja ratkaista nyt valituksenalaisessa maantietoimituksessa. Asia tuli palauttaa toimitukseen uudelleen käsiteltäväksi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A ja B vaativat, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan toimitukseen korvausten määräämistä varten.

Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. Tilan Koivumäki 1:14 omistajille A:lle ja B:lle (jäljempänä hakijat) oli lähetetty kutsukirjeet Kehä III:n parantamista koskevan tiehankkeen haitan- ja vahingonkorvauksia käsitelleeseen maantietoimitukseen Tnro 2012-408422. Toimitus on merkitty 10.5.2014 kiinteistörekisteriin ja on siten lainvoimainen. Kyseisessä maantietoimituksessa tilasta Koivumäki 1:14 ei lunastettu alueita, siihen ei perustettu oikeuksia eikä sen osalta maantietoimituksessa esitetty tai käsitelty korvausvaatimuksia.

2. Hakijat ovat valittaneet maantietoimituksesta maaoikeuteen ja vaatineet valituksessaan maaoikeutta määräämään haitan- ja vahingonkorvauksia tiehankkeen johdosta. Maaoikeus on jättänyt ratkaisussaan 3.10.2014 valituksen tutkimatta, koska vaatimuksia ei ollut käsitelty maantietoimituksessa eikä niitä olisi tullut myöskään viran puolesta ottaa siinä käsiteltäväksi.

3. Hakijat ovat esittäneet Maanmittauslaitokselle hakemuksen maantielain 74 §:n tarkoittaman maantietoimituksen suorittamiseksi, jossa edellä mainittuja haitan- ja vahingonkorvauksia käsiteltäisiin. Hakemuksesta vireille tulleessa maantietoimituksessa Tnro 2015-508638 hakijoiden vaatimukset on jätetty 1.9.2015 käsittelemättä sillä perusteella, että vaatimukset olisi tullut esittää jo varsinaisessa toimituksessa TNro 2012-408422. Tätä perusteltiin erityisesti sillä, että hakijoille oli tiedotettu toimituksesta normaalilla kutsukirjeellä muiden maanomistajien tapaan.

4. Hakijat ovat valittaneet toimituksesta Tnro 2015-508638 maaoikeuteen, jossa he ovat vaatineet haitan- ja vahingonkorvauksia. Maaoikeus on tuomiollaan 24.2.2016 hylännyt hakijoiden valituksen. Maaoikeus on perustellut ratkaisuaan sillä, että hakijat eivät olleet esittäneet varsinaisessa toimituksessa korvausvaatimuksia, ja sillä, ettei kyse ollut maantielain 74 §:n 2 momentin tarkoittamista niin sanotuista jälkikorvauksista.

5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, ovatko hakijat, jotka oli asianmukaisesti kutsuttu varsinaiseen haitan- ja vahingonkorvauksia käsitelleeseen maantietoimitukseen, menettäneet oikeutensa vaatia korvausta maantielain mukaisesta tiehankkeesta kiinteistölleen mahdollisesti aiheutuvasta haitasta ja vahingosta sen seurauksena, että he eivät olleet esittäneet korvausvaatimusta varsinaisessa maantietoimituksessa.

Sovellettavat säännökset

6. Maantielain 5 lukuun sisältyvät lain säännökset alueiden hankkimisesta ja korvauksista. Lain 53 §:n 1 momentin mukaan tietä varten tarvittavat alueet ja oikeudet lunastetaan maantietoimituksessa ja lunastamisessa noudatetaan, mitä kiinteän omaisuuden ja erityisten oikeuksien lunastuksesta annetussa laissa (603/1977), jäljempänä lunastuslaki, säädetään, jollei tästä laista muuta johdu.

7. Maantielain 55 §:n 1 momentin mukaan maantietoimituksen asianosainen on toimituksen hakija ja muu henkilö, jonka oikeutta tai etua toimitus koskee. Tien rakentamisesta tai sen käyttämisestä aiheutuvasta haitasta tai vahingosta voidaan vaadittaessa määrätä korvaus lunastuslain 38 §:n estämättä. Säännöksen esitöiden (HE 17/2004 vp s. 56) mukaan asianosainen yleensä olisi se, jolta omaisuutta lunastetaan taikka jonka omaisuuteen muuten puututaan, mutta voisi maantiehankkeiden usein laajalle ulottuvien vaikutusten johdosta olla sellainenkin, joka ei luovuta omaisuutta. Koska korvaus niiden kiinteistöjen osalta, joista ei luovuteta alueita tietarkoituksiin, voidaan parhaiten selvittää korvausta vaativan aloitteesta, tulee tällaista korvausta virallisperiaatteesta poiketen maantietoimituksessa erikseen vaatia.

8. Maantielain 74 §:ssä, sellaisena kuin se on ollut toimitusajankohtana voimassa (503/2005), säädetään muista korvauksista ja korvauksia koskevasta maantietoimituksesta. Säännöksen 1 momentin mukaan, jos maantien rakentamisesta tai sen käyttämisestä aiheutuu kiinteistölle muuta kuin maantielain 5 luvussa tarkoitettua vahinkoa tai haittaa, on kiinteistön omistajalla oikeus saada siitä korvaus tienpitäjältä. Jollei korvauksesta sovita, on korvausasia ratkaistava maantietoimituksessa. Säännöksen esitöissä todetaan (HE 17/2004 vp s. 63), että maantietoimituksessa määrättävä korvaus muodostuu kohteen- ja haitankorvauksesta sekä vahingonkorvauksesta ja että kun korvauskysymys on maantietoimituksessa käsitelty ja ratkaistu, sisältää se myös korvauskysymyksen lopullisen ratkaisun. Riittävän joustavuuden turvaamiseksi pykälän 1 momentissa on ehdotettu, että jos maantien rakentaminen tai sen käyttäminen aiheuttaa kiinteistölle muuta kuin lain 5 luvussa tarkoitettua vahinkoa tai haittaa, olisi kiinteistön omistajalla oikeus saada siitä korvaus tienpitäjältä. Tällainen korvausasia käsiteltäisiin ja ratkaistaisiin maantietoimituksessa, ellei siitä voitaisi sopia.

9. Edelleen maantielain 74 §:n 2 momentissa säädetään, että jos tästä laista johtuva korvaus- tai lunastuskysymys tulee esille muutoin kuin maantietoimituksen yhteydessä tai jos korvaus voidaan määrätä vasta maantietoimituksen päätyttyä eikä korvauksista sovita, on korvausasia ratkaistava tienpitoviranomaisen tai korvausta vaativan hakemuksesta pidettävässä maantietoimituksessa. Esitöiden mukaan (HE 17/2004 vp s. 63) korvauskysymys voi olla myös sellainen, että siitä voidaan päättää vasta maantietoimituksen päätyttyä joko niin, että se on todettu maantietoimituksessa, mutta ei ole siellä voitu vielä ratkaista tai korvausasia tulisi esille vasta toimituksen päätyttyä. Tällaista maantietoimitusta voisi hakea tienpitoviranomainen tai korvausta vaativa.

10. Lunastuslain 38 §:n mukaan, jos työntekijä tai naapuri taikka muu henkilö, jolta ei lunasteta omaisuutta, kärsii lunastuksen tai lunastuksella toteutettavan yrityksen vuoksi merkittävää haittaa tai vahinkoa, josta olisi määrättävä korvaus, jos häneltä olisi lunastettu, haitta tai vahinko voidaan vaadittaessa korvata, jos korvaamista on olosuhteisiin katsoen pidettävä kohtuullisena.

Korkeimman oikeuden kannanotto

11. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että maantielain 55 §:stä ja sen esitöistä ilmenevällä tavalla haitan- ja vahingonkorvausta on maantietoimituksessa nimenomaisesti vaadittava. Virallisperiaate ei sovellu näihin korvauksiin, toisin kuin lunastustilanteissa. Hakijoiden korvausvaatimusta ei siten olisi tullut viran puolesta ottaa varsinaisessa maantietoimituksessa käsiteltäväksi.

12. Korkein oikeus toteaa edelleen, että maantielain 74 §:n esitöistä ilmenevällä tavalla haitan- ja vahingonkorvaukset käsitellään ja ratkaistaan lopullisesti korvauksia koskevassa maantietoimituksessa. Tällainen korvausasian lopullinen käsitteleminen kuitenkin edellyttää, kuten maantielain 74 §:n 2 momentin sanamuodosta ja perusteluista ilmenee, että korvausta on vaadittu ja sitä on käsitelty kyseisessä maantietoimituksessa ja että siitä on annettu toimituksessa ratkaisu. Lain mukaan tilanteissa, joissa korvausasia ei tule esille maantietoimituksessa, se on vaadittaessa käsiteltävä varsinaisesta maantietoimituksesta erillisessä maantietoimituksessa. Siten pelkästään siitä, että korvausta vaativa taho on saanut kutsun maantietoimitukseen ja ollut tietoinen maantiehankkeesta hänelle aiheutuneesta haitasta, ei maantielain 74 § 2 momentti huomioon ottaen seuraa, että hän menettäisi lopullisesti oikeuden saada korvauksia, mikäli korvausvaatimusta ei ole esitetty eikä ratkaistu kyseisessä maantietoimituksessa.

13. Myös Maanmittauslaitokselta saatu selvitys laajoissa maantietoimituksissa noudatettavista kutsumenettelyistä on sopusoinnussa edellä todetun johtopäätöksen kanssa. Selvitys osoittaa, että kutsukäytännöt vaihtelevat sekä alueellisesti että eri maantietoimitusten välillä merkittävästikin ja että kutsumisen oikeusvaikutusten arvioimisessa on myös suuria eroja. Saatu selvitys ei myöskään osoita, että mahdollisuus esittää erillisessä maantietoimituksessa korvausvaatimuksia merkittävästi lisäisi toimitusten määrää tai että se johtaisi hallitsemattomaan menettelytapaan ja asianosaisten epäyhdenvertaiseen kohteluun, kuten Uudenmaan elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus on esittänyt.

14. Hakijoiden korvausvaatimuksia ei ole käsitelty varsinaisessa maantietoimituksessa TNro 2012-408422 eikä niistä sen vuoksi ole voitu antaa lopullista ratkaisua. Hakijat ovat siten olleet maantielain 74 §:n 2 momentin perusteella oikeutettuja hakemuksellaan saattamaan korvausasiansa maantietoimituksessa käsiteltäväksi, kuten he ovat menetelleetkin. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, ettei hakijoiden vaatimuksia olisi saanut jättää toimituksessa TNro 2015-508638 käsittelemättä ja ettei maaoikeuden olisi tullut lausumillaan perusteilla hylätä hakijoiden tätä koskevaa valitusta.

15. Hakijoiden esittämät korvausvaatimukset on siten käsiteltävä ja ratkaistava maantietoimituksessa. Korvausasia on sen vuoksi palautettava maantietoimitukseen.

Päätöslauselma

Maaoikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan A:n ja B:n korvausvaatimusten käsittelemistä ja ratkaisemista varten maantietoimitukseen uuteen käsittelyyn.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Ari Kantor ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Heikki Heino.

Käräjäoikeus oli tuominnut A:n vankeusrangaistuksen sijasta yhdyskuntapalveluun 237 tunniksi soveltaen tuomion antohetkellä voimassa ollutta lakia yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta. Vastaajalle syyksi luettujen rikosten tekohetkellä voimassa olleen yhdyskuntapalvelusta annetun lain mukaan yhdyskuntapalvelurangaistuksen enimmäismäärä oli 200 tuntia. Korkein oikeus katsoi, että yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain siirtymäsäännöstä tuli tulkita niin, ettei se ollut ristiriidassa rikoslain ajallista soveltuvuutta koskevan säännöksen kanssa. Tuomio purettiin A:lle vankeuden sijasta tuomitun yhdyskuntapalvelurangaistuksen osalta, ja A:lle vankeusrangaistuksen sijasta tuomittava yhdyskuntapalvelurangaistus oikaistiin rikosten tekohetkellä voimassa olleen lain mukaiseksi.

L yhdyskuntapalvelusta 1 §
L yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta 37 §
L yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta 96 § 1 ja 2 mom
OK 31 luku 8 § 4 kohta
RL 3 luku 2 §

Hakemus

Syyttäjä pyysi, että käräjäoikeuden tuomio puretaan rangaistusseuraamuksen osalta ja A:lle määrätään yhdyskuntapalvelurangaistus tekoaikana voimassa olleen lain mukaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Hakemuksen kohteena oleva ratkaisu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi 4.6.2010 – 17.1.2011 tehdyt kaksi varkautta, kaksi törkeää varkautta ja moottorikulkuneuvon käyttövarkauden. Käräjäoikeus on tuominnut A:lle yhteisen kahdeksan kuukauden vankeusrangaistuksen, josta rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vähennettävä vapaudenmenetysaika on 28. – 30.10.2010, ja määrännyt hänet sen sijasta yhdyskuntapalveluun 237 tunniksi. Käräjäoikeuden tuomio on lainvoimainen.

Syyttäjän hakemuksen perustelut

2. Syyttäjä on hakemuksessaan pyytänyt käräjäoikeuden tuomion purkamista vastaajan eduksi siten, että A:lle tuomitun yhdyskuntapalvelurangaistuksen pituus määrätään rikosten tekoaikana voimassa olleen lain mukaisesti. Käräjäoikeus on soveltanut yhdyskuntapalvelurangaistuksen määräämisessä 1.5.2015 voimaan tullutta yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annettua lakia (400/2015), vaikka yhdyskuntapalvelun pituus olisi tullut määrätä tekoaikana voimassa olleen yhdyskuntapalvelusta annetun lain (1055/1996) soveltamisessa noudatetun oikeuskäytännön mukaisesti.

3. Asiassa on syyttäjän hakemuksen perusteella kysymys siitä, onko asiassa tullut soveltaa käräjäoikeuden tuomion antohetkellä voimassa ollutta yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annettua lakia (400/2015) vai A:lle syyksi luettujen rikosten tekohetkellä voimassa ollutta yhdyskuntapalvelusta annettua lakia (1055/1996).

4. Hakemuksen mukaan tekohetkellä voimassa ollut yhdyskuntapalvelusta annettu laki johtaa asiassa lievempään lopputulokseen kuin käräjäoikeuden soveltama yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annettu laki. Mikäli lievemmän lain periaate tulee asiaan sovellettavaksi, on asiassa kysymys myös siitä, voidaanko tuomio rangaistusseuraamuksen osalta purkaa ilmeisesti vääränä lain soveltamisena.

Sovellettavat säännökset

5. A:n syyksi luettujen rikosten tekohetkellä ehdottoman vankeuden sijaan tuomittavasta yhdyskuntapalvelusta säädettiin yhdyskuntapalvelusta annetussa laissa. Lain 1 §:n 1 momentin mukaan yhdyskuntapalvelu käsitti vähintään 20 ja enintään 200 tuntia valvonnan alaisena tehtävää säännöllistä, palkatonta työtä.

6. Yhdyskuntapalvelusta annettu laki kumottiin 1.5.2015 voimaan tulleella yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetulla lailla. Viimeksi mainitun lain 37 §:n 1 momentin mukaan yhdyskuntapalvelu sisältää vähintään 14 ja enintään 240 tuntia valvonnan alaisena tehtävää säännöllistä, palkatonta työtä.

7. Yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 96 §:n siirtymäsäännöksen 1 momentin mukaan yhdyskuntaseuraamuksen määräämistä, valmistelua ja täytäntöönpanoa koskevissa asioissa sovelletaan päätöstä tehtäessä voimassa olleita säännöksiä. Tämän lain säännöksiä sovelletaan kuitenkin, jos asia tulee ehtojen rikkomisen, edellytysten muuttumisen tai vastaavan syyn vuoksi uudelleen käsiteltäväksi tämän lain tultua voimaan. Pykälän 2 momentin mukaan lain voimaan tullessa vireillä olevan ehtojen rikkomista tai täytäntöönpanon lykkäämistä taikka keskeyttämistä koskevaan asiaan sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. Haettaessa muutosta ennen tämän lain voimaantuloa tehtyyn päätökseen sovelletaan tämän lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä.

8. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Pykälän 2 momenttiin sisältyvän lievemmän lain periaatteen mukaan rikokseen sovelletaan kuitenkin uutta lakia, jos tuomittaessa on voimassa toinen laki kuin rikosta tehtäessä ja jos sen soveltaminen johtaa lievempään lopputulokseen.

9. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Tuomion purkamisen tämän lainkohdan nojalla on katsottu edellyttävän, että lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa.

Siirtymäsäännöksen tulkinta

10. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:100 katsonut, että yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta annetun lain 96 §:n 2 momentin siirtymäsäännöstä voitaisiin sanamuotonsa perusteella tulkita siten, ettei lainmuutosta tulisi yhdyskuntapalvelun muuntamisessa vankeudeksi lainkaan arvioida rikoslain 3 luvun 2 §:n 2 momentissa säädetyn lievemmän lain periaatteen kannalta. Korkein oikeus kuitenkin katsoi, että siirtymäsäännöstä oli perusteltua tulkita siten, että se ei ole ristiriidassa lievemmän lain periaatteen kanssa. Asiassa tuli tehdä lievemmän lain periaatteen mukainen vertailu siitä, kumpi laki johti vastaajan kannalta edullisempaan lopputulokseen (kohdat 12 – 18).

11. Nyt käsiteltävässä asiassa kysymys on 96 §:n siirtymäsäännöksen 1 momentin mukaisesta yhdyskuntaseuraamuksen määräämisestä. Kuten ratkaisussa KKO 2015:100 on todettu, siirtymäsäännöksen sisältöä ei ole lain esitöissä perusteltu (kohta 15). Myös säännöksen 1 momentissa lähtökohtana on sen sanamuodon mukaan tuomitsemishetken lain soveltaminen.

12. A:n rikosten tekoaikana yhdyskuntapalvelurangaistuksen enimmäispituus oli 200 tuntia. Yhdyskuntapalvelun enimmäisaikaa on sittemmin korotettu niin, että hakemuksen kohteena olevan tuomion antamishetkellä vankeuden sijaan voitiin tuomita enintään 240 tuntia yhdyskuntapalvelua. Korkein oikeus toteaa, että tuomitsemishetken säännös johtaa A:n osalta ankarampaan lopputulokseen, joten A:lle vankeuden sijaan tuomittavaan yhdyskuntapalveluun on sovellettava rikosten tekohetkellä voimassa ollutta säännöstä. A:lle on tuomittu ehdottoman vankeusrangaistuksen sijaan yhdyskuntapalvelua 237 tuntia, mikä ylittää tekohetkellä voimassa olleen yhdyskuntapalvelun 200 tunnin enimmäispituuden. Käräjäoikeuden tuomio on siten perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

13. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:stä ilmenee, että jos asia on selvä ja tuomion purkaminen tapahtuu syytetyn eduksi, Korkein oikeus voi välittömästi oikaista tuomiota. Asiaa on pidettävä oikaisun perusteen ja oikaisun tarkemman sisällön osalta selvänä. Tämän vuoksi A:lle syyksi luettujen rikosten asianomistajille ei ole varattu tilaisuutta tulla kuulluksi. A:lle vankeusrangaistuksen sijasta tuomittava yhdyskuntapalvelu on määrättävä yhdyskuntapalvelusta annetun lain 1 §:n 1 momentin nojalla 200 tunniksi, josta on tehtävä vapaudenmenetysaikaa vastaava vähennys.

Päätöslauselma

Etelä-Savon käräjäoikeuden tuomio 16.11.2016 nro 16/148032 puretaan A:lle vankeuden sijasta tuomitun yhdyskuntapalvelun osalta ja tuomiota oikaistaan seuraavasti:

A:lle tuomitusta 8 kuukauden vankeusrangaistuksesta vähennetään rikoslain 6 luvun 13 §:n nojalla vapaudenmenetysaikoja 28.10. – 30.10.2010 ja 9. – 10.3.2011 vastaava aika. Vankeusrangaistuksen sijasta A:lle tuomitaan yhdyskuntapalvelua 195 tuntia.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Jorma Rudanko, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Ahvenanmaan maakunnan hallituksen ja maa- ja metsätalousministeriön välisessä toimivaltakiistassa oli kysymys siitä, oliko valtakunnan viranomaisella toimivalta päättää Euroopan unionin Suomelle jakaman kalastuskiintiön jaosta valtakunnan ja maakunnan välillä. Korkein oikeus katsoi, että oli kysymys asiasta, jossa valtakunnan viranomainen voi päättää jaosta ilman, että jaosta oli maakunnan ja valtakunnan viranomaisten kesken syntynyt yhteisymmärrystä. (Ään.) Vrt. KKO:1998:8

ks. HD:2017:47

Ahvenanmaan maakunnan hallituksen ja maa- ja metsätalousministeriön välisessä toimivaltakiistassa oli kysymys siitä, kuuluvatko maatiloille vuosina 2016 ja 2017 myönnettävistä valtiontakauksista annetun lain mukaiset valtiontakaukset ja niihin liittyvät päätökset valtakunnan vai maakunnan toimivaltaan.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevin perustein katsottiin, että lain tarkoittamat toimet kuuluvat maa- ja metsätaloutta sekä maataloustuotannon ohjaamista koskevan maakunnan toimivallan alaan ja siten maakunnan toimivaltaan. Tämän vuoksi valtakunnan viranomaiset eivät olleet toimivaltaisia asiassa.

Ahvenanmaan itsehallintoL 18 § 15 kohta
Ahvenanmaan itsehallintoL 27 § 15 kohta
Ahvenanmaan itsehallintoL 60 § 2 mom

ks. HD:2017:48

Puolisot A ja B olivat tehneet keskinäisen testamentin, jonka mukaan toisen heistä kuoltua kaikki omaisuus jää täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle. Testamentissa ei ollut toissijaismääräystä. A:n kuoltua testamentti annettiin tiedoksi hänen rintaperillisilleen ja hänen omaisuutensa siirtyi testamentin nojalla B:lle. B:n kuoltua 16 vuotta myöhemmin hänen sisarensa C otti jäämistön hallintaansa. A:n rintaperilliset vaativat C:tä vastaan ajamassaan kanteessa vahvistettavaksi, että A:n ja B:n tarkoituksena oli ollut, että molempien puolisoiden kuoltua puolisoiden omaisuus jaetaan kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken.

Korkein oikeus katsoi, että A:n rintaperilliset eivät olleet menettäneet kanneoikeuttaan, vaikka testamentin tulkintaa koskevaa kannetta ei ollut nostettu vielä A:n kuoleman jälkeen. Tulkintakanne katsottiin ajoissa nostetuksi, kun se oli pantu vireille kohtuullisessa ajassa siitä, kun rintaperilliset olivat havainneet, että C oli B:n kuoltua ottanut B:n koko jäämistön hallintaansa.

Kysymys myös testamentin tulkinnasta.

PK 11 luku 1 §

Asian tausta

Aviopuolisot A ja B olivat 28.6.1971 tehneet keskinäisen testamentin. Testamentissa oli määrätty, että puolisoiden kaikki omaisuus oli toisen heistä kuoltua jäävä täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle. A:lla oli ollut aikaisemmasta avioliitostaan yhdeksän lasta, joista osa oli ollut testamentin tekohetkellä alaikäisiä.

A oli kuollut 17.5.1996. Keskinäinen testamentti oli elokuussa 1996 annettu tiedoksi A:n lapsille. Lapset olivat hyväksyneet testamentin ja osa heistä oli esittänyt lakiosavaatimuksen.

B oli kuollut rintaperillisittä 17.11.2012. Perukirjaan hänen ainoaksi perillisekseen oli merkitty hänen sisarensa C, joka oli perunkirjoituksen jälkeen ottanut omaisuuden hallintaansa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Pohjois-Savon käräjäoikeudessa

A:n rintaperilliset vaativat 10.1.2014 vireille panemassaan kanteessa käräjäoikeutta vahvistamaan, että A:n ja B:n testamenttia oli tulkittava siten, että testamentin tekijöiden tarkoituksena oli ollut turvata lesken asema elinaikanaan ja että lesken kuoltua kummankin puolison perillisten oli tarkoitettu perivän puolisoiden omaisuuden. Tämä oli ollut testamentin tekijöiden todellinen tahto, mutta toissijaismääräystä ei ollut ymmärretty kirjoittaa testamenttiin. Kanne oli nostettu kohtuullisessa ajassa siitä, kun kantajat olivat tulleet tietoisiksi testamentin tulkinnan tarpeesta.

C vaati vastauksessaan, että kanne hylätään. Testamentti oli yksiselitteinen eikä siihen sisältynyt toissijaismääräystä. Kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.

Käräjäoikeuden tuomio 18.12.2014

Käräjäoikeus totesi, että testamentin sanamuodon mukaista tulkintaa vastaan puhui asiassa se, että todistelussa ei ollut tullut esille mitään sellaista, joka viittaisi siihen, että A:lla olisi ollut jokin syy syrjiä lapsiaan. Esitetyn selvityksen perusteella kantajien esittämää tulkintavaihtoehtoa voitiin pitää uskottavana. Kun otettiin vielä huomioon se, ettei testamentin laatineen asianajajan kertomuksen perusteella ollut voitu yksiselitteisesti osoittaa, että A:n ja B:n nimenomaisena tarkoituksena olisi ollut poiketa lakimääräisestä perimyksestä molempien puolisoiden kuoleman jälkeen, testamentin sananmuodon mukaista tulkintaa ei voitu pitää testamentin tekijöiden todellisena tahtona. A:n ja B:n oli siten katsottava tarkoittaneen, että puolisoiden kuoleman jälkeen heidän omaisuutensa perivät kummankin puolison perilliset.

Kanneajan osalta käräjäoikeus totesi, että testamentin tulkinnan tarve oli tullut esille vasta B:n kuoleman jälkeen. Kantajien, jotka olivat saaneet tiedon testamentin sisällöstä vuonna 1996, ei siten voitu katsoa menettäneen ajan kulumisen tai passiivisuutensa vuoksi kanneoikeuttaan, vaikka kanne olikin nostettu vasta 18 vuotta testamentin tiedoksisaannin jälkeen.

Käräjäoikeus hyväksyi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Karhu.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 1.10.2015

Hovioikeus, jossa C haki muutosta, totesi kanneajan osalta, että testamentin tulkintakysymys oli voinut tulla esille jo A:n kuoleman jälkeen. Perunkirjoituksessa toisena uskottuna miehenä ja testamentin toimeenpanijana toimineen julkisen oikeusavustajan ja A:n rintaperillisten lakiosavaatimukset laatineen lakimiehen voitiin olettaa selvittäneen kuolinpesän osakkaille, miten omaisuus jaetaan testamentin perusteella lesken jälkeen etenkin, kun lakiosia vaatineet lapset eivät olleet puolisoiden yhteisiä. Tästä huolimatta A:n rintaperillisillä oli maallikkoina voinut olla vahva käsitys siitä, että he perivät isänsä B:n jälkeen. Oli mahdollista, että he eivät olleet ymmärtäneet erehdystään testamentin sisällöstä edes silloin, kun testamentin oikeusvaikutuksia oli heille mahdollisesti selvitetty, ja että he olivat havainneet toissijaismääräyksen puuttumisen merkityksen vasta C:n ryhdyttyä hallinnoimaan B:ltä perintönä saamaansa omaisuutta kesällä 2013. Kohtuullinen aika kanteen nostamiseen oli siten alkanut kulua vasta tästä ajankohdasta lukien. Kanne oli nostettu noin kuusi kuukautta tämän ajankohdan jälkeen eli kohtuullisessa ajassa.

Testamentin tulkinnan osalta hovioikeus totesi, että asiassa ei ollut esitetty riittävän vahvaa näyttöä siitä, että A:n ja B:n tahtona olisi ollut jokin muu kuin mitä testamentin sanamuoto osoitti. Näin ollen testamenttia oli sanamuotonsa mukaisesti pidettävä keskinäisenä täytenä omistusoikeustestamenttina, jossa ei ollut toissijaismääräystä.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Helena Lindgren ja Tero Vauhkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:n rintaperillisille myönnettiin valituslupa.

A:n rintaperilliset vaativat yhteisessä valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

C vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Aviopuolisot A ja B ovat 28.6.1971 tekemässään keskinäisessä testamentissa määränneet, että heidän kaikki omaisuutensa oli toisen heistä kuoltua jäävä täydellä omistusoikeudella eloonjääneelle puolisolle.

2. A on kuollut 17.5.1996. Hänen jälkeensä on toimitettu perunkirjoitus 2.8.1996. Keskinäinen testamentti on osin perunkirjoituksen yhteydessä, osin seuraavana päivänä annettu tiedoksi A:n lapsille. Lapset ovat hyväksyneet testamentin ja osa heistä on vaatinut lakiosaansa.

3. B on kuollut rintaperillisittä 17.11.2012. Perukirjaan hänen ainoaksi perillisekseen on merkitty hänen sisarensa C, joka on ottanut jäämistön hallintaansa kesällä 2013.

4. A:n rintaperilliset ovat 10.1.2014 vireille panemassaan kanteessa vaatineet vahvistettavaksi, että A:n ja B:n keskinäistä testamenttia on tulkittava siten, että puolisoiden tarkoituksena on ollut turvata lesken asema tämän elinaikana ja että leskenkin kuoltua puolisoiden omaisuus on ollut tarkoitus jakaa kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken.

5. C on vastauksessaan vaatinut kanteen hylkäämistä. Hänen mukaansa testamentti on yksiselitteinen eikä siihen sisälly toissijaismääräystä. Lisäksi C on vedonnut siihen, että tulkintakannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa.

6. Sekä käräjäoikeus että hovioikeus ovat katsoneet, että kantajat eivät olleet ajan kulumisen vuoksi menettäneet kanneoikeuttaan. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen, koska asiassa ei ollut yksiselitteisesti osoitettu, että A:n ja B:n nimenomaisena tarkoituksena olisi ollut poiketa lakimääräisestä perimyksestä heidän molempien kuoleman jälkeen eikä testamentin sanamuodon mukaista tulkintaa siten voitu pitää testamentin tekijöiden todellisena tahtona. Hovioikeus on hylännyt kanteen, koska asiassa esitetty näyttö ei riittänyt osoittamaan, että A:n ja B:n tahtona olisi ollut jokin muu kuin mitä testamentin sanamuoto osoitti. Näin ollen testamenttia oli pidettävä sanamuotonsa mukaisesti täytenä omistusoikeustestamenttina, jossa ei ollut toissijaismääräystä.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, ovatko A:n rintaperilliset menettäneet oikeuden vedota kanteessa esittämäänsä tulkintaan testamentista sen vuoksi, että kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa siitä, kun testamentti oli annettu tiedoksi. Mikäli rintaperillisten ei katsota ajan kulumisen vuoksi menettäneen oikeuttaan ajaa tulkintakannetta, asiassa on ratkaistava kysymys siitä, miten testamenttia on tulkittava.

Tulkintakannetta koskevasta kanneajasta

8. Testamentin tulkintaa koskevan kanteen nostamiselle ei ole laissa säädetty määräaikaa. Tämä on ymmärrettävää siihen nähden, että testamentin tulkinnasta voi syntyä epätietoisuutta niin kauan kuin testamenttia joudutaan panemaan täytäntöön. Jos testamentin tietynlaisen tulkinnan perusteella vaatimuksia esittävä henkilö on ennen vaatimustensa esittämistä pysynyt pitkään passiivisena, tämän voidaan kuitenkin olosuhteista riippuen katsoa merkitsevän sitä, että hän oli hiljaisesti hyväksynyt sen, että testamentti pannaan täytäntöön hänen kannastaan poikkeavan tulkinnan mukaisesti. Tällaisessa tilanteessa on perusteltua suojata muiden testamenttiin oikeutensa perustavien henkilöiden luottamusta siihen, että kysymys testamentin tulkinnasta ei ole riitainen tai epäselvä.

9. Yksityisoikeuden alalla noudatetaan laajasti periaatetta, jonka mukaan kanne on nostettava tai muu vaatimus esitettävä kohtuullisessa ajassa siitä, kun vaatimuksen esittäjä on tullut tai hänen olisi pitänyt tulla tietoiseksi vaatimuksen perusteena olevista seikoista. Periaate ilmenee useista lain säännöksistä, joissa kanteen nostamiselle tai vaatimuksen esittämiselle on myös saatettu säätää täsmällinen määräaika. Periaatetta on kuitenkin useissa tapauksissa noudatettu ilman kirjoitetun lain tukeakin. Aviovarallisuus- ja jäämistöoikeudellisia asioita koskevasta oikeuskäytännöstä voidaan esimerkkeinä mainita ratkaisut KKO 1991:124, KKO 2001:103, KKO 2003:23 ja KKO 2011:57.

10. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että myös testamentin tulkintakanne on nostettava kohtuullisessa ajassa.

11. Kaikki testamentin tulkintaan liittyvät kysymykset eivät ole ajankohtaisia heti testamentin tiedoksisaannin jälkeen. Siksi kohtuullinen aika tulkintakanteen nostamiselle ei voi aina alkaa testamentin tiedoksisaannista. Arvioitaessa sitä hetkeä, josta kohtuullinen aika lasketaan, on otettava huomioon myös erilaisten testamenttimääräysten ja tulkintatilanteiden moninaisuus. Näistä näkökohdista seuraa, että kohtuullisen ajan alkamishetkeä joudutaan harkitsemaan tapauskohtaisesti. Kohtuullisen ajan voidaan kuitenkin katsoa alkavan viimeistään silloin, kun testamentin perusteella vaatimuksia esittävä henkilö on havainnut tai hänen olisi pitänyt havaita, että testamenttia ollaan panemassa täytäntöön hänen kannastaan poikkeavan tulkinnan mukaisesti.

Arviointi tässä tapauksessa

12. A:n rintaperilliset ovat katsoneet, että kohtuullinen kanneaika on alkanut kulua vasta kesällä 2013, kun B:n sisar C on ottanut B:n jäämistön hallintaansa ja A:n rintaperilliset ovat saaneet tästä tiedon. C on puolestaan katsonut, että testamentin tulkintakanne on tullut nostaa kohtuullisessa ajassa siitä, kun A:n lapset ovat elokuussa 1996 saaneet testamentin tiedokseen.

13. C:n kantaa kohtuullisen ajan aikaisemmasta alkamishetkestä puoltaa se, että A:n rintaperilliset vetoavat sellaiseen testamentin tulkintaan, joka ei perustu testamentin sanamuotoon. Heillä on siten ollut testamentin tiedoksisaannista lähtien mahdollisuus havaita, että testamentin sanamuoto ja heidän käsityksensä testamentin merkityksestä poikkeavat toisistaan.

14. Tulkintaerimielisyys koskee kuitenkin vain sitä, miten puolisoiden omaisuus on jaettava vasta leskenkin kuoltua. Kysymys testamentin tulkinnasta tässä suhteessa ei ole ollut rintaperillisten kannalta ajankohtainen vielä A:n kuoleman jälkeen. Hovioikeuden tuomiossa selostetun selvityksen perusteella asiassa ei myöskään ole osoitettu, että A:n perunkirjoituksessa olisi nimenomaisesti käsitelty sitä, miten puolisoiden omaisuus olisi testamentin sisältö huomioon ottaen jaettava leskenkin kuoltua.

15. Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen on mahdollista, että A:n lapset ovat A:n kuoleman ja perunkirjoituksen jälkeen jääneet siihen käsitykseen, että testamentti ei vaikuta heidän oikeuteensa saada perintöä isänsä jälkeen leskenkin kuoltua. Tällaisen käsityksen syntymiseen ovat osaltaan voineet myötävaikuttaa keskustelut, joissa A ja B ovat asiassa esitetyn selvityksen mukaan saattaneet antaa ymmärtää, että A:n perilliset olisivat osakkaita myös B:n kuolinpesässä.

16. Käsillä olevassa tilanteessa A:n rintaperillisten tarve tulkintakanteen nostamiseen on viime kädessä riippunut siitä, miten B:n kuoleman jälkeen hänen oikeudenomistajansa tulkitsevat puolisoiden keskinäistä testamenttia. Korkein oikeus katsoo, että A:n lasten ei ole vielä testamentin tiedoksisaamisen aikaan tarvinnut varautua siihen, että B:n oikeudenomistajat saattavat aikanaan tulkita testamenttia heidän käsityksestään poikkeavalla tavalla. Näin ollen kohtuullinen aika nostaa tulkintakanne on tässä tapauksessa alkanut vasta silloin, kun A:n rintaperilliset ovat havainneet, että C on B:n kuoleman jälkeen ryhtynyt hallinnoimaan tämän koko jäämistöä.

17. Korkein oikeus katsoo alempien oikeuksien tavoin, että noin kuuden kuukauden kuluessa kohtuullisen ajan edellä määritellystä alkamishetkestä vireille pantu tulkintakanne on nostettu kohtuullisessa ajassa.

Testamentin tulkinta

18. Perintökaaren 11 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan testamentti on niin tulkittava, että tulkinnan voidaan otaksua vastaavan testamentin tekijän tahtoa. Pykälän 2 momentin mukaan, jos testamentti on kirjoitusvirheen tai erheellisen sanonnan vuoksi saanut toisenlaisen sisällön kuin mitä testamentin tekijä on tarkoittanut, pantakoon testamentti kuitenkin täytäntöön, mikäli oikea tarkoitus saadaan selville.

19. Tulkittavana oleva testamentti on sanamuotonsa perusteella rajoittamaton keskinäinen omistusoikeustestamentti. Näyttötaakka siitä, että testamentin tekijöiden todellisena tarkoituksena oli ollut tehdä toisen sisältöinen testamentti, on tähän vetoavalla eli tässä tapauksessa A:n rintaperillisillä. Kun kysymys on testamentista, jonka kirjoitusasu ei ole tulkinnanvarainen ja joka sinällään olisi pantavissa täytäntöön vaikeuksitta, testamentin tekijöiden testamentin sanamuodosta poikkeavasta tarkoituksesta testamenttia tehtäessä olisi esitettävä vahvaa näyttöä.

20. Testamenttia tulkittaessa voidaan yhtenä lähtökohtana ottaa huomioon olosuhteet testamentin tekemisen aikaan. A oli eronnut aikaisemmasta aviopuolisostaan, jonka kanssa hänellä oli yhteisiä lapsia, kaksi kuukautta ennen kuin hän solmi avioliiton B:n kanssa vuonna 1966. Testamentti on tehty viisi vuotta myöhemmin vuonna 1971. Testamentin tekemisen aikaan osa A:n lapsista oli vielä alaikäisiä. Kun otetaan huomioon kerrotut olosuhteet sekä se, että vuonna 1971 lesken oikeutta pitää yhteisenä kotina käytetty asunto hallinnassaan ei vielä ollut lainsäädännössä suojattu, on perusteltua otaksua, että testamentin tekemisen pääasiallisena tarkoituksena on ollut suojata B:n asemaa ja etenkin asumista suhteessa A:n rintaperillisiin, jos A kuolisi ennen häntä. Sanotuista olosuhteista ei ole perusteltua tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä sen suhteen, mikä olisi ollut testamentin tekijöiden tarkoituksena jäämistön jaon suhteen kummankin heistä kuoltua.

21. Ainoa asiassa esitetty suoranainen näyttö testamentin tekijöiden tarkoituksesta testamentin tekemisen aikaan on testamentin laatineen asianajaja V:n kertomus. V on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa kertonut, että A ja B olivat pyytäneet häntä laatimaan yksinkertaisen keskinäisen omistusoikeustestamentin. V ei ole kertonut, että puolisot olisivat halunneet testamenttiinsa muita määräyksiä. V:n kertomus puhuu sitä vastaan, että testamentin tekijät olisivat tarkoittaneet muuta kuin mitä testamentin sanamuodosta ilmenee.

22. Asiassa esitetyllä selvityksellä siitä, miten testamentin tekijät ovat vuosikymmeniä testamentin laatimisen jälkeen ilmaisseet mieltävänsä sen, kuka tietyn omaisuuserän heidän jälkeensä perii, on vain vähäinen todistusarvo arvioitaessa sitä, mitä testamentin tekijät ovat testamenttia tehdessään tarkoittaneet. Tätä arvioitaessa ei ole sanottavaa merkitystä myöskään sillä seikalla, että testamentin tekijöiden ja A:n lasten välien on osoitettu olleen hyvät.

23. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus hovioikeuden tavoin katsoo jääneen näyttämättä, että puolisot olisivat testamenttia tehdessään testamentin sanamuodosta poiketen tarkoittaneet, että leskenkin kuoltua puolisoiden omaisuus on jaettava kummankin puolison perintökaaren mukaisten perillisten kesken.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Samuli Sillanpää.

A, B ja C olivat useita kertoja erikseen keskustelleet internetissä seksuaalisista asioista 14–15-vuotiaan lapsen kanssa. Kukin heistä oli erikseen kerran tavannut lapsen ja ollut hänen kanssaan sukupuoliyhteydessä. Kutakin A:n, B:n ja C:n syyksi luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä pidettiin myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. (Ään.)

B oli myös keskustellut seksuaalissävytteisesti internetissä kahden alle 16-vuotiaan lapsen kanssa ilman kuvayhteyttä. B:n viestit katsottiin seksuaalisesti olennaiseksi teoksi, ja menettelyn katsottiin täyttävän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön.

B oli lisäksi internetissä käynyt 12-vuotiaan lapsen kanssa seksuaalissävytteistä keskustelua. B:n esittämät tapaamisehdotukset katsottiin sillä tavalla yksilöidyiksi ja konkreettisiksi, että hänen katsottiin syyllistyneen lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla A, B ja C tuomittiin yli 2 vuoden ehdottomiin vankeusrangaistuksiin useista seksuaalirikoksista. A:n ja B:n rangaistusta lieventävänä seikkana otettiin huomioon asianomistajien kanssa tehdyt sovinnot vahingonkorvauksista. C:n rangaistusta lievensi tämän sairastuminen ja hoitoon hakeutuminen. (Ään.)

RL 20 luku 6 §
RL 20 luku 7 §
RL 20 luku 8 b §
RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 6 § 3 kohta
RL 7 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 17.1.2014

Käräjäoikeus tuomitsi

- A:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, kymmenestä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta yhteiseen 2 vuoden 9 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen,

- B:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, neljästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikoksesta yhteiseen 2 vuoden 2 kuukauden ehdottomaan vankeusrangaistukseen ja

- C:n törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seitsemästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Käräjäoikeuden A:lle, B:lle ja C:lle syyksilukema menettely lapsen seksuaalisissa hyväksikäytöissä koostui siitä, että vastaajat olivat internetin keskustelupalveluissa keskustelleet seksuaalisväritteisesti alle 16-vuotiaiden asianomistajatyttöjen kanssa. Vastaajat olivat keskusteluissaan tiedustelleet lasten seksuaalikokemuksista, ehdotelleet lapsille tapaamista tarkoituksin harjoittaa yhdessä monenlaista seksuaalista kanssakäymistä kuvaillen yksityiskohtaisesti näitä seksuaalitekoja, jossain kohdin pyytäneet lasta näyttäytymään ainakin osin alasti tai lähettämään tällaisia kuvia ja paikoin saaneet lapsen näin menettelemään.

Törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä (syytekohdat 14, 19 ja 26) käräjäoikeus luki kullekin vastaajalle menettelyn, jossa he olivat edellä kuvatuin tavoin keskustelleet 14 – 15-vuotiaan lapsen kanssa ja lisäksi kukin eri ajankohtana tavanneet tämän ja olleet tämän kanssa muun muassa muutamia kertoja yhdynnässä.

Käräjäoikeus otti rangaistuksen määräämisen pohjaksi A:lle, B:lle ja C:lle syyksi luetun törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön. Rangaistuksen määräämisessä käräjäoikeus ei pitänyt A:n, B:n eikä C:n tekoja siinä määrin suunnitelmallisina, että heille tuomittuja rangaistuksia olisi tullut koventaa. A:n ja B:n rangaistuksia määrätessään käräjäoikeus katsoi, että A:n ja B:n tekemät sovinnot asianomistajien kanssa vahingonkorvausten maksamisesta ja näiden suorittaminen tuli ottaa huomioon jossain määrin rangaistusta alentavana seikkana. C:n rangaistusta määrätessään käräjäoikeus ei katsonut tekojen seurauksena tapahtuneen C:n psyykkisen sairastumisen olevan peruste lieventää rangaistusta. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että psyykkinen sairastuminen lieveilmiöineen voitiin ottaa jonkin verran huomioon rangaistusta alentavana.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Maritta Pakarinen ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 31.10.2014

Syyttäjät valittivat hovioikeuteen ja vaativat muun muassa, että A:lle, B:lle ja C:lle tuomittuihin rangaistuksiin sovelletaan koventamisperustetta rikollisen toiminnan suunnitelmallisuuden vuoksi ja että rangaistuksia korotetaan A:n osalta vähintään 4 vuodeksi, B:n osalta vähintään 3 vuodeksi 8 kuukaudeksi ja C:n osalta vähintään 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi.

A, B ja C valittivat hovioikeuteen. Kukin heistä vaati useiden syytteiden hylkäämisen ohella muun muassa, että hänen katsotaan syyllistyneen syytekohdassa 14, 19 tai 26 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asemesta lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi. Lisäksi B vaati, että syytteet lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä kohdissa 18 ja 21 ja lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin kohdassa 22 hylätään.

Hovioikeus muutti kaikkien vastaajien kohdalla syyksilukemista ja alensi ja lievensi vastaajien rangaistuksia tuomiten

- A:n kahdeksasta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta yhteiseen 1 vuoden 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon,

- B:n kolmesta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä, lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikoksesta yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon ja

- C:n seitsemästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon.

Kaikkien vastaajien osalta hovioikeus syytekohdissa 14, 19 ja 26 katsoi, ettei lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tullut pitää niin paheksuttavana, että rikos tulisi katsoa yhden ankaroittamisperusteen täyttymisestä eli sukupuoliyhteydestä huolimatta kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Hovioikeus katsoi kyseisen teon kuitenkin kunkin vastaajan osalta moitittavimmaksi ja arvioi sen mukaiseksi pohjarangaistukseksi kullekin 1 vuotta 2 kuukautta. Yhteinen rangaistus koostui tästä ja muista syyksiluetuista rikoksista tuomitusta seuraamuksesta.

Rangaistuksen määräämisessään hovioikeus katsoi, että syytekohdissa 14, 19 ja 26 toteutettu tapaaminen ja asianomistajaan kohdistettu seksuaaliteko osoittivat A:ssa, B:ssä ja C:ssä suurta syyllisyyttä. Muut syyksiluetut teot olivat käsittäneet pääosin seksuaalisväritteistä viestittelyä sellaisella internet-sivustolla, jolla seksuaalisväritteistä viestittelyä oli esiintynyt muutoinkin. A:n ja B:n kohdalla hovioikeus lievensi käräjäoikeuden tapaan rangaistusta asianomistajien kanssa tehtyjen sovintosopimusten perusteella. C:n kohdalla rangaistusta kohtuullistavana otettiin huomioon tämän sairastuminen ja tämän edelleen jatkuvat terapiakäynnit. Kokonaisuutena asiaan arvioituaan hovioikeus katsoi, etteivät tekojen vakavuus ja niistä ilmenevä A:n, B:n ja C:n syyllisyys edellyttäneet heidän tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teemu Paasikoski, Elina Setälä ja Terhi Mattila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjille myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti valituslupa rajoitettuna koskemaan yhtäältä kysymystä siitä, täyttääkö hovioikeuden kunkin vastaajan osalta erikseen asianomaisessa syytekohdassa eli syytekohdissa 14, 19 ja 26 lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi lukema menettely törkeän lapsen hyväksikäytön tunnusmerkistön, ja toisaalta koskemaan rangaistuksen määräämistä.

B:lle myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, täyttääkö B:n syyksi syytekohdissa 18 ja 21 luettu menettely lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön sekä täyttääkö B:n syyksi syytekohdassa 22 luettu menettely lapsen houkuttelemisen seksuaalisiin tarkoituksiin tunnusmerkistön.

Muilta osin valitusluvan myöntäminen siirrettiin ratkaistavaksi valitusasian käsittelyn yhteydessä.

Syyttäjät vaativat valituksessaan, että

- A:n syyksi luetaan syytekohdassa 14 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja rangaistus korotetaan vähintään 3 vuodeksi 2 kuukaudeksi vankeutta,

- B:n syyksi luetaan syytekohdassa 26 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rangaistus korotetaan vähintään 2 vuodeksi 8 kuukaudeksi vankeutta ja B tuomitaan menettämään sotilasarvonsa,

- C:n syyksi luetaan syytekohdassa 19 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, rangaistus korotetaan vähintään 3 vuodeksi vankeutta ja C tuomitaan menettämään sotilasarvonsa.

Vastauksissaan A, B ja C vaativat, että syyttäjien valitus hylätään.

Valituksessaan B vaati, että syytteet kohdissa 18, 21 ja 22 hylätään ja näihin liittyvä korvausvelvollisuus poistetaan ja että rangaistusta syyksilukemista vastaavasti alennetaan tai oheissakko poistetaan.

Valituslupahakemuksessaan B lisäksi pyysi, että hänelle myönnetään valituslupa päiväsakon rahamäärää koskevaan kysymykseen ja vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta joka tapauksessa lievennetään siten, että oheissakon rahamäärää alennetaan.

Vastauksissaan syyttäjät ja asianomistaja X vaativat, että B:n muutoksenhakemus hylätään.

Asianomistaja Y ei antanut vastausta.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Korkein oikeus ei myönnä B:lle valituslupaa enemmälti.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A, B ja C olivat kirjoitelleet seksuaalissävytteisiä viestejä internetin keskustelupalvelun tai -palvelujen välityksellä alle 16-vuotiaille tytöille. Lisäksi he olivat kukin tavanneet yhden näistä tytöistä ja olleet tämän kanssa sukupuoliyhteydessä.

2. Hovioikeudessa A:n syyksi on luettu kahdeksan lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä sekä sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. B:n syyksi on luettu kolme lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikos, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon. C:n syyksi on luettu seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, joista rikoksista hänet on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohessa 50 päiväsakkoon.

3. Korkeimmassa oikeudessa on B:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän syytekohdissa 18 ja 21 syyllistynyt lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin kirjoittaessaan lapselle internetin keskustelupalvelun kautta viestejä, ja siitä, onko hän syytekohdassa 22 syyllistynyt lapsen houkutteluun seksuaalisiin tarkoituksiin.

4. Syyttäjien valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kaikkien vastaajien osalta kysymys siitä, onko lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö syytekohdissa 14, 19 ja 26 arvioitava törkeäksi. Lisäksi kysymys on siitä, tuleeko vastaajien rangaistuksia korottaa.

Onko B syyllistynyt lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin syytekohdissa 18 ja 21

5. B on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, ettei lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistö täyttynyt pelkästään sillä, että internetissä tai muutoin sähköisesti käydään kirjallista keskustelua ja lähetetään viestejä ilman kuvayhteyttä. Lisäksi B on katsonut, ettei hänen ja lasten välisessä viestinvaihdossa internetin keskustelupalvelussa ollut ollut kysymys seksuaalisesta teosta ja ettei hänen menettelynsä ollut ollut omiaan vahingoittamaan lasten kehitystä.

6. Syytekohdan 18 mukaan B on syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Asiassa on selvitetty, että B oli 21.2. – 26.6.2012 useina eri kertoina kirjoitellut reaaliaikaisesti internetin keskustelupalvelussa 13 - 14 vuotiaalle lapselle. B oli muun muassa kysynyt, miltä tuntuisi katsoa, kun siskoa pannaan ja paneeko lapsi itse. B oli kehunut lasta hyvännäköiseksi ja kertonut haluavansa suudella tätä ja tekevänsä tämän kanssa, mitä ikinä tämä haluaakaan. Edelleen B oli kysynyt lapsen aikaisemmasta seksikokemuksesta ja todennut, että hän saisi siemensyöksyn lapsen sisään, jos hän harrastaisi tämän kanssa seksiä. B oli ehdottanut lapselle tapaamista tämän asuinpaikkakunnalla tai sen lähistöllä sijaitsevassa kaupungissa. B oli myös lisännyt lapsen sähköpostiosoitteen kontakteihinsa ja antanut lapselle oman sähköpostiosoitteensa. Yhteensä B oli lähettänyt lapselle noin 60 viestiä, joissa oli esiintynyt 26-vuotiaana. Viestejä B oli lähettänyt viitenä eri päivänä.

7. Syytekohdan 21 mukaan B on syyllistynyt lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Asiassa on selvitetty, että B oli 15.4. – 14.5.2012 useina eri kertoina kirjoitellut reaaliaikaisesti internetin keskustelupalvelussa 15-vuotiaalle lapselle seksiin liittyvistä asioista. B oli muun muassa kysynyt lapselta, saisiko hän nuolemalla aiheuttaa tälle orgasmin, itsetyydyttikö lapsi parhaillaan ja kuinka monta kertaa päivässä lapsi oli itsetyydyttänyt. Edelleen B oli kertonut omasta itsetyydytyksestään, kehottanut lasta ajattelemaan B:tä alasti, ehdottanut, että he voisivat itsetyydyttää yhdessä ja että he lähtisivät yhdessä ajelulle. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee myös, että B oli syytekohdassa 21 tiedustellut lapsen seksuaalisista mieltymyksistä muun muassa seuraavasti: "yk vai useampi orkku", "saisko nuolla sulle yhdet", "onko sulla leluja vai sormilla vaa" ja "millon leikittäis kahdestaan ?". Erillisiä viestittelykertoja oli ollut kahdeksan. Yhteensä B oli lähettänyt lapselle yli 100 viestiä.

8. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on tuomittava muun muassa se, joka koskettelemalla tai muulla tavoin tekee kuuttatoista vuotta nuoremmalle lapselle seksuaalisen teon, joka on omiaan vahingoittamaan tämän kehitystä. Rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa määritellään, että seksuaalisella teolla tarkoitetaan sellaista tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

9. Rikoslain 20 luvun 6 §:ää koskevien perustelujen mukaan seksuaalisen teon ei välttämättä tarvitse merkitä puuttumista toisen ruumiilliseen koskemattomuuteen, vaan muukin loukkaavuudeltaan vastaava tapa voi tulla kysymykseen (HE 6/1997 vp s. 181). Myös seksuaalisesti latautuneiden tapahtumien tai asioiden kertominen lapselle tai seksuaalisväritteisten viestien lähettäminen hänelle täyttää lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön (HE 282/2010 vp s. 107).

10. Korkein oikeus toteaa, että tekijän ja teon kohteena olevan henkilön iällä ja keskinäisellä suhteella on vaikutusta siihen, millaista tekoa voidaan pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäätään seksuaalisena (HE 6/1997 vp s. 189). Tässä tapauksessa keskustelukumppaneina ovat olleet 32-vuotias B ja toisella puolella 13 – 14-vuotias ja 15-vuotias lapsi. Osapuolet eivät ole tunteneet toisiaan ennen B:n yhteydenottoa. Keskustelu pikaviestein on käyty internetin sivustolla, jolla tyypillisesti keskustellaan hyvin vaihtelevista ja joskus myös sukupuolielämään liittyvistä asioista. B:n viestit ovat kummassakin tapauksessa sisältäneet suoria seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä ehdotuksia, intiimejä tiedusteluja ja suoria viittauksia seksuaalisiin tekoihin. B:n viestit ovat olleet kummankin lapsen näkökulmasta korostuneen henkilökohtaisia, sillä ne ovat sisältäneet kuvauksia seksuaalisista teoista, joita B tekisi lapselle tai joita hän haluaisi lapsen tekevän. B on jo keskustelun alkuvaiheessa ryhtynyt käsittelemään lasten seksuaalikokemuksia ja palannut tähän toistuvasti. B:n käynnistämät ja ohjaamat keskustelut ovat kauttaaltaan olleet seksuaalisesti latautuneita.

11. Korkein oikeus katsoo, että B:n viestien lähettäminen on selvästikin ollut seksuaalisesti olennainen teko. Keskustelusivuston luonne tai lasten oma käyttäytyminen eivät vaikuta sen arvioimiseen, onko B:n menettely täyttänyt seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Suorasukainen tapa, jolla B on seksuaaliasioita koskevia keskusteluja ohjannut, on korostanut viestien - osaksi pornografiseksikin katsottavaa - sisältöä. Korkein oikeus myös katsoo, että B:n on täytynyt viestiensä sisällön, sävyn ja henkilökohtaisuuden perusteella ymmärtää niiden mahdolliset haitalliset vaikutukset lapsiin. B:n teot ovat olleet omiaan vahingoittamaan kummankin lapsen kehitystä, ja hän on syyllistynyt syytekohdissa 18 ja 21 kuvattuihin lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin.

Onko B syyllistynyt lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin syytekohdassa 22

12. Syytekohdassa 22 on B:n väitteiden johdosta kysymys siitä, onko B esittänyt sellaisen tapaamisehdotuksen, jota lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin koskevassa rikoslain 20 luvun 8 b §:n tunnusmerkistössä tarkoitetaan. B on katsonut, etteivät tapaamisehdotukset ole olleet riittävän konkreettisia rikosvastuun toteutumiseksi.

13. Syytteen mukaan B oli reaaliaikaisesti tietokoneen välityksellä internetin kahdessa eri keskustelupalvelussa useina eri kertoina kirjoitellut 12-vuotiaalle tytölle ja ehdottanut tälle tapaamisia. B oli muun muassa kehunut lapsen vartaloa sanoen "mikä kroppa sulla", "oot kans niin söpö" ja ilmoittanut, että "haluaisin sut". B oli myös pyytänyt lapselta kuvia, joissa tämä esiintyi vähissä vaatteissa ja pyytänyt tätä avaamaan tietokonekamerayhteyden. Lapsi oli poistanut B:n useasti keskustelupalveluihin tallennetuista yhteystiedoistaan, mutta B oli toistuvasti ottanut uudestaan yhteyttä ja pyytänyt palauttamaan hänet lapsen kontakteihin. Asiassa on lisäksi selvitetty, että B oli 18.4. – 3.5.2012 lähettänyt lapselle kahdeksana eri päivänä ainakin 50 viestiä.

14. Kuudennella keskustelukerralla 30.4.2012 B oli kysynyt lapselta: "eikö voitas nähdä?". B oli lapsen kysyttyä sanonut itse asuvansa Helsingissä ja voivansa tulla lapsen kotipaikkakunnalle tätä tapaamaan, mikäli lapsi ei olisi tulossa Helsinkiin. Lapsen vastattua tapaamisen sopivan B oli ehdottanut, että hän voisi tulla "vaikka viikonloppuna" ja pyytänyt lasta ehdottamaan jotakin paikkaa. Tapaamispaikasta keskusteltaessa B oli vielä kysynyt lapselta, missä tämä oli tavannut muita miehiä.

15. Rikoslain 20 luvun 8 b §:n mukaan muun muassa se, joka ehdottaa tapaamista tai muuta kanssakäymistä lapsen kanssa siten, että ehdotuksen sisällöstä tai olosuhteista muuten ilmenee tekijän tarkoituksena olevan muun muassa kohdistaa tähän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä tai sen törkeää tekomuotoa tarkoittava rikos, on tuomittava lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin.

16. Säännöksen perustelujen mukaan lapsen houkuttelemisessa seksuaalisiin tarkoituksiin on kysymys rikoksesta, joka ajallisesti edeltää tunnusmerkistössä mainittujen seksuaali- ja muiden rikosten yrityksiä (HE 282/2010 vp s. 106 – 107). Tällaisesta houkuttelurikoksesta voisi olla kysymys esimerkiksi silloin, kun vaaraa lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen toteutumisesta ei vielä olisi sen johdosta, ettei tekijällä ja lapsella olisi välitöntä tai saman tien toteuttavissa olevaa kuvayhteyttä toisiinsa. Menettely on edennyt rangaistavaksi jo silloin, kun tekijä on ehdottanut kanssakäymistä. Rikoksentekijän tarkoituksen tulisi ilmetä ulkoisista, objektiivisesti havaittavista seikoista. Rikoksentekijän tulisi siis ehdotusta tehdessään tai sen jälkeen toimia tavalla, joka osoittaisi hänen tarkoitustaan tehdä säännöksessä tarkoitettu rikos. Houkuttelurikokselle olisi tyypillistä, että rikoksentekijä esiintyy väärällä profiililla esimerkiksi todellista ikäänsä huomattavasti nuorempana.

17. Korkein oikeus katsoo, että säännöksessä tarkoitetun ehdotuksen tapaamisesta tai muusta kanssakäymisestä tulee olla luonteeltaan konkreettinen. Ehdotuksesta tai muutoin olosuhteista tulee käydä ilmi tapaamisen tai muun kanssakäymisen ajankohta ja paikka siten, ettei tapaamisen onnistuminen käytettävissä olevien tietojen perusteella ole epätodennäköistä tai ettei suunnitelman toteuttaminen ole ainakaan käytännössä mahdotonta.

18. B on yksilöinyt tapaamisajankohdan seuraavaksi viikonlopuksi ja tapaamispaikaksi lapsen asuinpaikkakunnan tai Helsingin. Asiassa ei ole selvitystä siitä, onko B ollut tietoinen lapsen asuinpaikkakunnasta tai onko lapsi ollut tietoinen B:n tarkemmasta asuinpaikasta Helsingissä. Ottaen kuitenkin huomioon, että B:llä ja lapsella oli ollut ainakin toistensa keskustelupalveluun liittyvät yhteystiedot, jotka ovat mahdollistaneet suunnitellun tapaamisen tarkempien yksityiskohtien myöhemmän sopimisen, Korkein oikeus katsoo, että henkilökohtaisesti tapahtuvaksi suunnitellun tapaamisen yksityiskohdat oli määritelty tunnusmerkistön täyttymisen kannalta riittävän konkreettisesti.

19. Siltä osin kuin kysymys on B:n ehdotuksesta keskustella lapsen kanssa verkkokamerayhteyden välityksellä, Korkein oikeus katsoo, että asiassa on jäänyt epäselväksi, oliko lapsella ylipäätään ollut käytettävissään verkkokamerayhteyteen vaadittavat välineet. Todistustaakka tästä seikasta on syyttäjällä. Näin ollen edellä kuvattua vaaraa lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen toteutumisesta ei ole osoitettu. Tältä osin syyte on hylättävä.

20. Arvioidessaan B:n menettelyn tarkoitusta Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että 32-vuotias B on viestinnässään esiintynyt 21-vuotiaana ja käyttänyt nimimerkkiä. B ja 12-vuotias lapsi eivät olleet tunteneet toisiaan entuudestaan. Tapaamista oli ehdotettu jo kuudennella keskustelukerralla vain runsas viikko ensimmäisen kontaktin jälkeen. B on kehunut lapsen ulkonäköä ja pyytänyt tältä kuvia, joissa tämä esiintyy vähäpukeisena. Yllä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että B:n tarkoituksena on ollut kohdistaa lapseen tekoja, jotka täyttäisivät lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön. Puolustautuessaan syytettä vastaan B ei ole esittänyt uskottavaa vaihtoehtoa, jonka pohjalta hänen menettelynsä tarkoitusperiä olisi perusteltua arvioida toisin. Näin ollen B on asiassa syyllistynyt syytteen mukaisesti lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin.

Törkeysarvostelu (syytekohdat 14, 19 ja 26)

Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

21. A, B ja C olivat kukin eri aikoina saaneet internetin keskustelupalstan kautta yhteyden samaan alle 16-vuotiaaseen tyttöön ja olleet tämän kanssa sukupuoliyhteydessä ensimmäisellä henkilökohtaisella tapaamiskerrallaan. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, etteivät vastaajien tekemät lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt olleet ankaroittamisperusteen täyttymisestä huolimatta olleet kokonaisuutena arvostellen törkeitä. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko lapsen seksuaalisia hyväksikäyttöjä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeinä.

22. Rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä muun muassa silloin, jos tekijä on sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

23. Korkein oikeus toteaa, että pelkästään rikoksen törkeän tekomuodon jonkin ankaroittamisperusteen täyttyminen ei riitä rikoksen katsomiseen kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Joissakin tapauksissa ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin korostunut, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Arviointi perustuu tällöin kunkin ankaroittamisperusteen tai -perusteiden ilmenemismuotoon. Rikoksen katsominen törkeäksi ei siis aina edellytä ankaroittamisperusteeseen liittymättömiä teon törkeyttä osoittavia seikkoja (KKO 2013:57 kohta 6).

24. Myös kokonaisarvostelun painoarvo rikoksen törkeyden arvioinnissa voi vaihdella. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2011:102 (kohta 13) katsonut, että kokonaisarvostelulla on seksuaalirikoksissa painava merkitys, koska vakavuudeltaan hyvinkin erilaiset teot voivat täyttää kyseisen tunnusmerkistön mukaiset ankaroittamisperusteet. Rikoslain 20 luvun 7 §:n perustelujen mukaan sukupuoliyhteyden sisältävä hyväksikäyttörikos katsottaisiin lähtökohtaisesti törkeäksi lapsen seksuaaliseksi hyväksikäytöksi (HE 282/2010 vp s. 1, 15 ja 105). Myös lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 43/2010 vp s. 8) todetaan samansuuntaisesti, että tekotapaa, johon sisältyy sukupuoliyhteys, on perusteltua jo lähtökohtaisesti arvioida ankarammin kuin muita seksuaalisen hyväksikäytön muotoja, koska sukupuoliyhteys on omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin muut tekotavat.

25. Lakia säädettäessä on siis lähdetty siitä, että sukupuoliyhteys tekotapana on omiaan vahingoittamaan lasta siinä määrin, että näin pitkälle vietynä hyväksikäyttöä on lähtökohtaisesti pidettävä törkeänä. Tällainen arvio ei kuitenkaan ole kaikissa tapauksessa perusteltu. Niin kuin säännöksen perusteluissa (HE 282/2010 vp s. 105) on todettu, törkeyden kokonaisarvostelu edellyttää myös sukupuoliyhteytenä toteutetun teon kyseessä ollen muiden tapauskohtaisten tekoon, tekijään ja teon kohteeseen liittyvien seikkojen huomioon ottamista. Tällaisia kokonaisarvosteluun vaikuttavia seikkoja voivat olla esimerkiksi tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso. Säännöksen perustelujen mukaan teko voitaisiin esimerkiksi katsoa törkeän tekomuodon sijasta perusmuotoiseksi hyväksikäytöksi, jos tekijän ja lapsen välillä on seurustelusuhde. Toisaalta tekijän ja lapsen läheinen suhde voi vaikuttaa toiseenkin suuntaan esimerkiksi heidän välisensä luottamussuhteen väärinkäyttämisen kautta.

26. Korkein oikeus katsoo, että sukupuoliyhteyteen edenneen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeyden kokonaisarvioinnissa on edellä todetut esityölausumatkin huomioon ottaen perusteltua kiinnittää huomiota erityisesti siihen, kuinka vahingollinen teko on lapselle ollut. Tähän arviointiin vaikuttaa keskeisesti se, liittyykö tekoon sukupuoliyhteyden toteuttamistapa ja muut seikat huomioon ottaen teon moitittavuutta lisääviä tai vähentäviä piirteitä.

27. Myös lapsen iällä sekä asianosaisten välisellä ikäerolla tekoaikana on tässä suhteessa oma merkityksensä niin, että teon tapahtuminen lähellä suojaikärajaa yhdistettynä asianosaisten vähäiseen ikäeroon voi puhua kokonaisarvioinnissa teon törkeyttä vastaan.

28. Huomioon on otettava myös se, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja sen törkeän tekomuodon kriminalisointien tarkoituksena on turvata kaikkia suojaikärajaa nuorempia lapsia ja näiden kehitystä yhtäläisesti. Pelkästään se seikka, että lapsi on teon tapahtuessa iältään lähellä 16 vuoden suojaikärajaa, ei siten ainakaan sellaisenaan merkitse sitä, että tekoa ei olisi perusteltua pitää törkeänä, jos teko on toteuttamistapansa ja muut tekoon liittyneet olosuhteet huomioon ottaen omiaan vakavasti vahingoittamaan lasta.

29. Korkein oikeus toteaa, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeysarvostelussa lapsen antama suostumus seksuaalisiin tekoihin taikka edes aloitteellisuus ja aktiivisuus eivät ole lieventäviä seikkoja. Lapsen mahdollisella aikaisemmalla seksuaalisella kokemuksella tai tämän muilla henkilökohtaisilla ominaisuuksilla ei myöskään lähtökohtaisesti ole lieventävää vaikutusta törkeyden kokonaisarvostelussa. Kokonaistörkeyttä poissulkevaa tai edes sitä vähentävää vaikutusta ei ole silläkään lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöön liittymättömällä seikalla, ettei yhdyntään lapsen kanssa liity raiskauksen tunnusmerkistöön kuuluvia elementtejä, kuten pakottamista tai väkivaltaa, tai sillä, että yhdyntä on ollut suojattu. Sen sijaan lapsen painostaminen tai taivuttelu sukupuoliyhteyteen ja yhdynnän suojaamattomuus voivat ankaroittaa arviointia.

A:n menettelyn törkeyden arviointi

30. Syytekohdassa 14 A on lähettänyt 14 – 15-vuotiaalle lapselle yhteensä ainakin 460 pääosin seksuaalissävytteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. Viesteissään A on muun muassa kertonut harrastaneensa seksiä äitinsä ja tätinsä kanssa sekä tarvitsevansa uuden panolelun. A on ehdottanut lapselle ryhmäseksiä ja puhunut tämän parittamisesta. A on ehdotuksensa mukaisesti tullut autollaan tapaamaan lasta, ja he ovat ajaneet syrjäiseen paikkaan metsätielle. Siellä he ovat autossa olleet kahdesti emätin- ja kerran oraaliyhdynnässä.

31. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee myös, että A on jatkanut yllä kuvailtua viestittelyään lapsen kanssa vielä sukupuoliyhteyden tapahtumisen jälkeisinä kuukausina. A on tällöin esiintynyt ensin itsensä ikäisenä, keksityn nimisenä miehenä ja sitten myös 13-vuotiaana tyttönä. Hän on kuvaillut seksuaalisia tekoja puhuen muun muassa "panosta", sukupuoliyhteyden harjoittamisesta auton takapenkillä, "persepanosta" ja lapsen aikaisemmista seksuaalikokemuksista.

32. A, joka itse on tekoaikana ollut 23-vuotias, on ajanut noin 150 kilometrin matkan tapaamaan tuolloin 14 vuoden 11 kuukauden ikäistä lasta. Yhdynnät ovat tapahtuneet heti ensimmäisellä tapaamiskerralla autossa, kahden vuorokauden kuluttua ensikontakteista keskustelupalvelussa. Yhdynnät ovat olleet suojattuja. Lapsi on ollut itse aktiivinen sekä viestittelyssä että sukupuoliyhteyden aloittamisessa. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa.

33. A:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena A:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää lisäksi huomiota siihen, että A on lähettänyt lapselle useita seksuaalisväritteisiä, sisällöltään varsin karkeitakin viestejä ja ehdotuksia. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. A on käyttänyt lasta, kuten hän omin sanoin on kuvannut, esineenä, "panoleluna". Kasvokkain tapahtunut, suoraviivaisesti sukupuoliyhteyteen tähdännyt kanssakäyminen on pitänyt sisällään vain siirtymisen syrjäiseen paikkaan, kolme sukupuolielimellä toteutettua sukupuoliyhteyttä emättimeen ja suuhun sekä lapsen viemisen takaisin tien varteen. Tekoon ei ole liittynyt mitään sen moitittavuutta lieventäviä seikkoja. Ottaen huomioon A:n toiminnan päämäärätietoisuuden ja esineellisen suhtautumisen häntä noin 8 vuotta nuorempaan lapseen Korkein oikeus katsoo olevan selvää, että A:n teko on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan asianomistajaa ja sitä on pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. A on siten syyllistynyt syytekohdassa 14 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

B:n menettelyn törkeyden arviointi

34. Syytekohdassa 26 B on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle ainakin kahtena eri päivänä pääosin seksuaalisväritteisiä viestejä internetin keskustelupalvelujen kautta. B on tehnyt lapselle seksuaalisia ehdotuksia. B on myöhemmin vienyt lapsen asunnolleen ja ollut tämän kanssa suojaamattomissa emätin-, anaali- ja oraaliyhdynnöissä sekä nuollut lapsen sukupuolielintä ja saanut lisäksi lapsen virtsaamaan B:n suuhun.

35. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että B on lähettänyt asianomistajalle ainakin 60 viestiä. Viestit ovat sisältäneet seksuaalisten tekojen kuvailuja ja yhteisen seksin harrastamisen suunnittelemista: "hihih ;D ooks ollu silleen että eka joku on tullu sisään ja sitte perään toinen ;D tai silleen kahden kans ;D", "Ootko pissaleikkejä ollu? ;)". Yhdyntöjä varten B on ehdottanut tapaamista ja noutanut lapsen tämän asuinpaikasta. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa. Sukupuoliyhteydet ovat tapahtuneet B:n asunnolla lähes heti osapuolten sinne saavuttua. Tekoaikana B on ollut 32-vuotias ja asianomistaja 15 vuoden 9 kuukauden ikäinen.

36. B:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena B:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että asianomistajaa 16 vuotta vanhempi B on ensin lähettänyt tälle useita hyvin seksuaalisväritteisiä viestejä. Sen jälkeen B on lapsen tavatessaan ollut tämän kanssa sukupuolielimellään sukupuoliyhteydessä monimuotoisesti sekä saanut tämän virtsaamaan suuhunsa. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. B:n kanssakäyminen lapsen kanssa on sekä internetissä että kasvotusten ollut päämäärätietoisesti sukupuoliyhteyteen tähtäävää ja lasta esineellistävää ja se on rajautunut seksuaalisiin tekoihin. B:n lapseen kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö on selvästi ollut laadultaan sellaista, että se on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan lasta. Tätä arviota ei muuta se, että asianomistaja on ollut lähellä suojaikärajaa teon tapahtuessa. Tekoa on siten pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. B on syyllistynyt syytekohdassa 26 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

C:n menettelyn törkeyden arviointi

37. Syytekohdassa 19 C on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle useina eri päivinä viestejä internetin keskustelupalvelujen kautta ja kerran soittanut äänipuhelun lapselle. Viestit ja puhelu olivat koskeneet seksuaalisia asioita. C oli kysellyt lapsen seksuaalisista kokemuksista ja esimerkiksi siitä, pitääkö tämä ryhmäseksistä ja montako seksikumppania tällä oli ollut. Sovitun tapaamisen yhteydessä C on ollut lapsen kanssa kahdesti emätinyhdynnässä, joista yhdynnöistä toinen on ollut suojaamaton. Lisäksi tapaamisessa on ollut molemminpuolista oraaliseksiä, halaamista, suutelua ja muuta koskettelua. Seksuaaliset teot ovat tapahtuneet C:n käytössä olleella asunnolla pian sen jälkeen, kun osapuolet ovat sinne saapuneet. Yhdynnöissä ei ole käytetty fyysistä pakottamista tai väkivaltaa.

38. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee lisäksi, että C on viestittänyt asianomistajalle ainakin runsaan kuukauden ajanjaksolla, viestejä on ollut ainakin 20, ja viestit ovat sisältäneet seksuaalisten tekojen kuvailuja ja vihjailuja, kuten: "Se on jo aika monta ku vaik otat joka reikää ni pari jää ulkopuolelle :P". C on esiintynyt keskustelupalveluissa nimimerkillä mutta omana itsenään. C on tekoaikana ollut 43-vuotias ja asianomistaja 15 vuoden 10 kuukauden ikäinen.

39. C:n teko täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan sukupuoliyhteyttä koskevan ankaroittamisperusteen. Arvioidessaan kokonaisuutena C:n tekoa Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että asianomistajaa 27 vuotta vanhemman C:n viestit lapselle ovat olleet hyvin seksuaalisväritteisiä, minkä lisäksi hän on soittanut lapselle seksuaaliasioita sisältäneen puhelun. Fyysiset seksuaaliset teot ovat käsittäneet kaksi sukupuolielimellä tehtyä yhdyntää, suuseksiä ja muita vähäisempiä tekoja. Kysymys ei ole ollut miltään osin aidosta seurustelu- tai siihen rinnastettavasta suhteesta vaan pelkästä hyväksikäyttösuhteesta. C:n kanssakäyminen lapsen kanssa sekä internetissä että kasvotusten on ollut esineellistävää ja rajautunut seksuaalisiin tekoihin. C:n asianomistajaan kohdistama seksuaalinen hyväksikäyttö on selvästi ollut laadultaan sellaista, että se on ollut omiaan vakavasti vahingoittamaan asianomistajaa. Tätä arviota ei muuta se, että asianomistaja on ollut varsin lähellä suojaikärajaa teon tapahtuessa. C:n tekoa on siten pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä. C on syyllistynyt syytekohdassa 19 törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

Rangaistuksen määrääminen

Rikosten rangaistusarvo ja yhteisen rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

40. Rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta, teon vaikuttimia sekä rikoksesta ilmenevää muuta tekijän syyllisyyttä arvioitaessa huomiota on kiinnitettävä paitsi teosta aiheutuneisiin seurauksiin, myös siihen vahinkoon ja vaaraan, joita teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan. Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (esim. KKO 2014:91, kohta 8 ja KKO 2015:12, kohta 9).

41. Kun useista rikoksista mitataan yhteinen rangaistus, lähtökohdaksi on rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus. Yhteinen rangaistus on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

42. Rangaistukseksi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on nykyisessä rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädetty vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta. Törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä säädetään rangaistukseksi vankeutta vähintään yksi ja enintään kymmenen vuotta. Lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin rangaistaan rikoslain 20 luvun 8 b §:n ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta rikoslain 17 luvun 19 §:n nojalla sakolla tai enintään yhdellä vuodella vankeutta sekä huumausaineen käyttörikoksesta rikoslain 50 luvun 2 a §:n nojalla sakolla ja enintään kuudella kuukautta vankeutta.

43. Vuoden 2011 lainmuutoksessa (540/2011) lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta korotettiin merkittävästi, koska tarkoituksena oli korostaa lapsiin kohdistuvien hyväksikäyttörikosten paheksuttavuutta ja vahingollisuutta. Tämä liittyi lisääntyneeseen tietoon tällaisen rikollisuuden vahingollisuudesta, minkä vuoksi riittävää rangaistustasoa pidettiin yhtenä keinona suojelutavoitteen saavuttamiseksi (HE 282/2010 vp s. 14 ja 104 sekä LaVM 43/2010 vp s. 4).

44. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä rangaistaan teko, joka on omiaan aiheuttamaan vahinkoa lapsen kehitykselle. Säännöksessä siis edellytetään, että teko on luonteeltaan sellainen, joka tyypillisesti aiheuttaa tunnusmerkistössä kuvatun seurauksen. Lakivaliokunnan mukaan yleistäen voidaan todeta, että lapseen kohdistuva seksuaalinen teko aina vahingoittaa lasta (LaVM 3/1998 vp s. 23).

45. Korkein oikeus toteaa, että lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja etenkin törkeän tekomuodon rangaistusasteikko on laaja, mikä kuvastaa sitä, että teot saattavat tunnusmerkistön sisälläkin poiketa moittivuudeltaan huomattavasti toisistaan. Oikeuskäytännössä fyysisenä kajoamisena tapahtunutta lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä on arvioitu ratkaisussa KKO 2011:102, jossa osapuolet olivat lähisukulaisia. Mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on kiinnitettävä erityistä huomiota ensinnäkin siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Mitä läheisempi ja luottamuksellisempi suhde on kysymyksessä, sitä vahingollisempi seksuaalinen hyväksikäyttö lapselle on. Toiseksi teon vahingollisuuteen vaikuttaa hyväksikäyttöteon laatu eli se, onko kysymys lapsen alistamisesta seksuaalisen teon tai aineiston katselemiselle taikka seksuaalisille puheille, lapsen sukuelimen tai muiden alueiden seksuaalisesta koskettelusta vai alistamisesta sukupuoliyhteyteen. Kolmanneksi on perusteltua antaa merkitystä hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat (kohta 20).

46. Ratkaisu KKO 2013:26 koski lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jossa 63-vuotias mies oli saanut 12 – 14-vuotiaat pojat katsomaan itsetyydytystään. Ratkaisussa todettiin muun muassa, että lievimmin rangaistavina on oikeuskäytännössä pidetty kertaluonteisia tekoja, joihin ei ole liittynyt lapsen koskettelua (kohta 9). Lievimmin rangaistaviksi voidaan yleensä katsoa sanalliselle tasolle jäävät teot. Sanallista tekoa moitittavampi on jo lapsen houkutteleminen katselemaan itsetyydytystä, koska tällöin rikoksentekijä saattaa lapsen suoraan oman fyysisen tekonsa kohteeksi (kohta 20).

47. Korkein oikeus toteaa, että edellä lausutulla tavalla fyysinen kajoaminen lapseen, tämän houkuttelu katselemaan paikan päällä tapahtuvaa seksuaalitekoa ja sanalliset teot voidaan yleensä erottaa vahingollisuudeltaan toisistaan. Rikoksen tekeminen etäyhteydessä ei kuitenkaan suoraan merkitse rikoksen vähäisyyttä. Internetissä lapseen voidaan yhtäältä kohdistaa seksuaalisia ehdotuksia ja kuvailuja ja toisaalta lapsi voidaan saada itse aktiivisesti osallistumaan seksuaaliseen viestittelyyn, paljastuksiin ja kuvitelmiin. Intiimin kuvamateriaalin toimittaminen on omiaan lisäämään hyväksikäytön vahingollisuutta etenkin, kun vaarana on tällaisen materiaalin levittäminen internetissä. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö voi siten myös internetissä olla monimuotoista ja moitittavuudeltaan eritasoista. Rangaistusta mitattaessa on kuhunkin uhriin kohdistuvan teon osalta erikseen arvioitava, kuinka moitittavasta teosta on kysymys, vaikka lopulta rikoksista määrätäänkin yhteinen rangaistus.

48. Rangaistuksen mittaamisharkinnassa keskeisessä asemassa ovat mittaamista ohjaavat ja muut Korkeimman oikeuden ratkaisut. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta lainkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (KKO 2011:102, kohta 19). Se, että hyvin erilaiset rikokset voivat täyttää saman tunnusmerkistön, on otettava huomioon arvioitaessa yksittäistapauksessa rangaistuksen mittaamisharkinnassa tilastollisten selvitysten merkitystä (KKO 2014:91, kohta 9). Korkeimman oikeuden aikaisemmat ratkaisut koskevat rikoksia, jotka on tehty ennen lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan rangaistusasteikon ankaroittamista ja jotka myös ovat olleet hyvin erilaisia tekoja kuin mitkä nyt ovat arvioitavina. Tilastotietojen mukaan lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä määrättyjen ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani on 1.6.2011 tapahtuneen lainmuutoksen jälkeen ollut 7 kuukautta vankeutta, kun taas törkeässä tekomuodossa mediaanirangaistus on vuosittain vaihdellut vajaasta puolestatoista vuodesta runsaaseen kahteen ja puoleen vuoteen vankeutta (Suomen virallinen tilasto: Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset).

Korkeimman oikeuden arviointi

A

49. A:n syyksi on luettu edellä perustelujen kohdissa 30 – 32 selostettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 14), jota on pidettävä A:n teoista moitittavimpana. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta A:lle olisi mitattava 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta.

50. Lisäksi A:n syyksi on syytekohdissa 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17 luettu seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Vielä A:n syyksi on syytekohdassa 13 luettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapito, kun hän on pitänyt oikeudettomasti hallussaan tietokoneensa kovalevyllä 29:ää kuvatallennetta muun muassa miehen sukupuolielimestä koskettamassa lapsen sukupuolielintä sekä alastomista, sidotuista tai pakotetuista lapsista. A:n teot ajoittuvat yhden vuoden kahden kuukauden ajanjaksolle siten, että syytekohtien 4 ja 5 lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt on tehty ennen 1.6.2011 voimaan tullutta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistöä koskenutta lainmuutosta. Näihin kahteen tekoon sovelletaan siten rangaistusasteikkoa 14 päivää – 4 vuotta vankeutta. Muihin lapsen seksuaalisiin hyväksikäyttöihin A on syyllistynyt voimassa olevan lain aikana, joten niihin sovelletaan rangaistusasteikkoa neljä kuukautta – neljä vuotta vankeutta.

51. Perusmuotoisista hyväksikäyttörikoksista moitittavimpana on pidettävä voimassa olevan lain aikana tehtyä syytekohdan 12 tekoa, jossa A:n syyksi on luettu se, että hän on lähettänyt 14-vuotiaalle lapselle 32 pääosin seksuaalisviritteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. A on viesteissään esittänyt lapselle ehdotuksia tapaamisesta ja seksin harrastamisesta sekä saanut tämän näyttämään hänelle rintansa internetissä toimivan videopalvelun välityksellä. Oikeudenkäyntiaineiston perusteella viestittelystä ilmenee lisäksi, että viestejä on lähetetty ainakin kahdeksana eri päivänä. Viesteissään A on esittänyt esimerkiksi seuraavaa: "vieläks haluut munaa?" "mist tykkäät?" "anaalist?:DD" "panisin;)". Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi syytekohdassa 12 luetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä erikseen tuomittuna olisi 7 kuukautta vankeutta.

52. Vähiten moitittavana seksuaalisista hyväksikäytöistä on pidettävä syytekohdassa 5 kuvattua aikaisemman lain aikana tehtyä tekoa, jossa A on lähettänyt 14-vuotiaalle lapselle yhteensä ainakin 23 viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. A on viesteissään ehdottanut seksin harrastamista ja esittänyt muita seksuaalissävytteisiä kommentteja. Oikeudenkäyntiaineistosta ilmenee, että A on lähettänyt viestejä ainakin kahtena eri päivänä. Viesteissä on puhuttu panemisesta, ja ne ovat olleet pääosin seksuaalisväritteistä, mitä kuvaa seuraava esimerkki: "ps. kyl noilla tisseillä saa niin paljon kullia kun haluaa;D".

53. A:n perusmuotoiset hyväksikäyttöteot ovat kohdistuneet kaikkiaan seitsemään eri tyttöön, jotka ovat olleet iältään 13 – 15-vuotiaita. Useimmissa syytekohdissa A on esittänyt lapsille tapaamispyyntöjä ja suoria seksin harrastamisehdotuksia. A on viestittelyllään pyrkinyt saattamaan lapset osallisiksi yksityiskohtaiseen seksuaaliseen keskusteluun. Osaa lapsista A on lisäksi erehdyttänyt esiintymällä internetin keskustelupalvelussa muun muassa 13-vuotiaana tyttönä ja tällöin yrittämällä saada lasta puhumaan seksuaaliasioista.

54. Korkein oikeus toteaa, että perusmuotoiset hyväksikäyttöteot ovat olleet keskenään samanaikaisia ja sisällöltään samankaltaisia, mikä vähentää niiden yhteistä rangaistusta korottavaa vaikutusta. Vaikutusta toisaalta vahvistaa se, että A:n menettely on osittain ollut myös petollista ja sitä on leimannut määrätietoinen pyrkimys seksuaalisiin tekoihin. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luetut seitsemän lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17) ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito (syytekohta 13) korottavat hänelle tuomittavaa rangaistusta yhteensä seitsemällä kuukaudella.

55. Kysymys on vielä siitä, tuleeko A:n rangaistusta lieventää tai alentaa. A on tehnyt yhtä, syytekohdan 29 törkeän seksuaalisen hyväksikäytön, asianomistajaa lukuun ottamatta kaikkien asianomistajana olevien lasten kanssa sovinnon vahingonkorvauksista. A on myös maksanut asianomistajille nämä, pääomaltaan yhteensä noin 20 000 euron korvaukset. Hovioikeus on tuomiossaan lieventänyt A:n rangaistusta korvausten maksamisen vuoksi. Syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vastustaneet lieventämistä.

56. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisia rangaistuksen lieventämisperusteita ovat tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto ja tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia. Lain esitöiden (HE 44/2002 vp s. 198 ja 199) mukaan käytännössä tekijä voi poistaa rikoksen vaikutukset tai ainakin hyvittää aiheuttamansa vahingot suoraan vahingonkorvauksin. Lievennykseen riittää pelkkä pyrkimys, joskin onnistuessaan toimet rikoksen vaikutusten poistamiseksi tuovat usein vielä suuremman lievennyksen. Korvaamisen vapaaehtoisuuteen ja oma-aloitteisuuteen voidaan kiinnittää huomiota, vaikka näitä ei siis edellytetä (KKO 2011:93 kohta 22 ja 23). Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että lapsen seksuaalisella hyväksikäyttörikoksella loukatun toipumisen kannalta voidaan pitää ilmeisen myönteisenä sitä, että tekijä ottaa vastuun teoistaan esimerkiksi myöntämällä asianomistajan esittämät vahingonkorvausvaatimukset ja maksamalla korvaukset (KKO 2011:102 kohta 31).

57. Korkein oikeus toteaa, että A on sopinut vahingonkorvauksista ja maksanut korvaukset ennen oikeudenkäynnin alkamista käräjäoikeudessa sen jälkeen, kun hän on tullut haastetuksi vastaamaan rikosasiassa. Korkein oikeus katsoo, että sovintojen tekeminen ja vahingonkorvausten maksaminen on tapahtunut vapaaehtoisesti. A on kuitenkin voinut ennakoida, että oikeudenkäynnissä tullaan esittämään korvausvaatimuksia, mikä alentaa korvaamisen oma-aloitteisuuden astetta. Ratkaisun KKO 2011:93 (kohta 23) mukaisesti se, missä vaiheessa ja kuinka oma-aloitteisesti korvauksia on maksettu, voidaan ottaa huomioon lievennyksen suuruutta harkittaessa. Korkein oikeus katsoo, että rangaistuksen lieventämiselle on rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaiset perusteet, ja harkitsee oikeaksi alentaa A:lle tuomittavaa rangaistusta vahingonkorvauksia koskeneiden sovintojen perusteella kahdella kuukaudella.

B

58. B:n syyksi on luettu edellä kohdissa 34 ja 35 kuvattu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 26), jota on pidettävä hänelle syyksi luetuista teoista moitittavimpana. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta olisi mitattava 2 vuotta 2 kuukautta vankeutta. Tämän lisäksi B on syyllistynyt edellä kohdissa 6, 7 ja 13 kuvattuihin kahteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja 12-vuotiaan lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin (syytteen kohdat 18, 21 ja 22). B:n syyksi on vielä luettu huumausaineen käyttörikos (syytteen kohta 27).

59. B:n syyksi luetut lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt on tehty hieman yli neljän kuukauden ajanjaksona nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. Yksittäin tuomittuna teoista tulisi siten mitata vähintään neljän kuukauden mittainen vankeusrangaistus. Teot ovat kohdistuneet kahteen eri lapseen, jotka ovat olleet iältään 13 – 15-vuotiaita. B on lähettämissään yli 160 viestissä esittänyt tapaamisehdotuksia, minkä lisäksi hän on yrittänyt jatkaa viestittelyä lasten kanssa sen jälkeen, kun nämä ovat irtautuneet yhteydenpidosta. Viesteissään lapsille B on esittänyt suorasukaisia ehdotuksia seksuaalisesta kanssakäymisestä. Kielenkäyttö on kuitenkin osin ollut vähemmän karkeaa tai seksuaalisesti latautunutta kuin A:n syyksi luetuissa teoissa.

60. B on esiintynyt itseään nuorempana ja tietoisesti ja toistuvasti hakeutunut keskustelemaan seksin harrastamisesta lasten kanssa ja ehdottanut sitä näille. B:n menettelyä on leimannut määrätietoisuus, kun hän on sinnikkäästi pyrkinyt pääsemään kontaktiin lasten kanssa. Korkein oikeus katsoo, että B:n syyksi luetut kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen houkuttelu seksuaalisiin tarkoituksiin ja huumausaineen käyttörikos korottavat B:lle tuomittavaa rangaistusta yhteensä kolmella kuukaudella.

61. Kysymys on vielä siitä, tuleeko B:n rangaistusta lieventää tai alentaa rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella. B on tehnyt kaikkien asianomistajana olevien lasten kanssa sovinnon vahingonkorvauksista ja maksanut heille pääomaltaan noin 15 000 euron määräiset korvaukset. Hovioikeus on sovinnon perusteella lieventänyt B:n rangaistusta, mitä syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vastustaneet.

62. Vastaavilla perusteilla kuin mitä edellä kohdissa 56 ja 57 on A:n osalta esitetty, myös B:n rangaistusta on vahingonkorvauksia koskeneiden sovintojen perusteella alennettava. Siihen nähden, että B on sopinut korvauksista kaikkien asianomistajien ja siten myös törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön asianomistajan kanssa, Korkein oikeus harkitsee oikeaksi alentaa B:n rangaistusta tällä perusteella kolmella kuukaudella.

C

63. C:n syyksi luetuista teoista moitittavin on perustelujen kohdissa 37 ja 38 kuvattu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö (syytteen kohta 19). Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä teosta C:lle olisi mitattava 1 vuosi 11 kuukautta vankeutta. Tämän lisäksi C on syyllistynyt kuuteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön (syytteen kohdat 20, 25, 28, 29, 31 ja 34), joiden keskinäisen moitittavuuden välillä ei ole merkittäviä eroja. Kaikki teot on tehty nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa.

64. Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevista syytekohdista kohdassa 25 uhri on ollut 12-vuotias ja siis selvästi nuorempi kuin muissa C:n teoissa. C on syyksi lukemisen mukaan useina kertoina kirjoittanut lapselle seksuaalissävytteisiä asioita internetin keskustelupalvelun kautta. C on kehunut lasta kauniiksi ja kysynyt tältä, oliko tämä ollut sukupuoliyhdynnässä, oliko tämä poikaseuraa vailla ja oliko tällä kiima päällä. Vielä C oli ehdottanut lapselle tapaamista ja yrittänyt saada tämän antamaan pikaviestiohjelman osoitteensa.

65. Syytekohdassa 31 C on lähettänyt 15-vuotiaalle lapselle ainakin yli 60 pääosin seksuaalisviritteistä viestiä internetin keskustelupalvelun kautta. C on nimittänyt lasta seksikkääksi pörröpääksi, kysynyt lapselta, panettaako, lupautunut hieromaan lasta ja ehdottanut, että hän voisi työntää sormiaan lapsen emättimeen.

66. Käräjäoikeuden tuomion johtopäätösjaksosta ja oikeudenkäyntiaineistoon sisältyvistä C:n ja asianomistajien välistä viestitystä koskevista raporteista ilmenee syytteen teonkuvauksia täsmentäviä tietoja. C on oikeudenkäyntiaineistosta ilmenevin tavoin lähettänyt syytekohtien 20, 25, 28, 29, 31 ja 34 kuudelle asianomistajalle kullekin ainakin 50 ja enimmillään yli 300 viestiä. Viestejä oli lähetetty ainakin neljänä ja enimmillään 26 päivänä. Viesteistä suuri osa oli ollut seksuaalisävytteisiä.

67. C:n teot on tehty kahdeksan kuukauden aikana nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. C:n teot ovat kohdistuneet lapsiin, jotka ovat olleet iältään 12 – 15-vuotiaita. C on viesteissään esittänyt tapaamisehdotuksia ja kuvaillut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalisia tekoja, joita hän haluaisi lapselle tehdä. C:n viestittely on ollut paikoin hyvinkin intensiivistä ja hänen kuvaileva kielenkäyttönsä seksuaalisesti voimakkaan latautunutta ja lasta osallistavaa. C on johdatellut määrätietoisesti keskustelun kunkin lapsen kanssa seksuaaliasioihin. Korkein oikeus katsoo, että kuuden lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tulee korottaa C:n yhteistä rangaistusta yhteensä seitsemällä kuukaudella.

68. Hovioikeus on tuomiossaan ottanut rangaistusta lieventävänä lisäksi huomioon C:n sairastumisen ja hänen terapiakäyntinsä. Syyttäjät eivät ole valituksessaan, jossa on muuten vaadittu C:n rangaistuksen korottamista, vastustaneet lieventämistä C:n vaatimalla perusteella. Rikoksesta tekijälle johtunut tai tuomiosta hänelle aiheutunut muu seuraus voi olla rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan nojalla peruste kohtuullistaa rangaistusta. Korkein oikeus katsoo, että C:n rangaistusta on hänen vetoamallaan perusteella lievennettävä kahdella kuukaudella.

69. C on lisäksi vedonnut rangaistusta lieventävänä seikkana asian saamaan suureen julkisuuteen ja hänelle siitä seuranneisiin vaikeuksiin. Korkein oikeus toteaa, ettei julkisuutta voida pitää tämänkaltaisen rikoksen yhteydessä sellaisena poikkeuksellisena ja ennakoimattomana seurauksena, joka olisi otettava rikoslain 6 luvun 7 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä huomioon.

Rangaistuksen mittaamisen lopputulos, rangaistuslaji ja sotilasarvon menettäminen

70. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukaisena seuraamuksena A:lle on pidettävä yhteistä 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistusta, B:lle yhteistä 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistusta ja C:lle yhteistä 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistusta. Rangaistusta mitattaessa Korkein oikeus on arvioinut erikseen kunkin tekijän jokaisen yksittäisen teon ja ottanut arvioinnissa huomioon muun muassa asianomistajan iän, tekijöiden tekemät ehdotukset, viestien karkeuden ja henkilökohtaisuuden sekä mahdollisen kuvayhteyden.

71. B on sotilasarvoltaan ylikersantti ja C alikersantti. B:n ja C:n tullessa tuomituksi vähintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen Korkein oikeus tuomitsee rikoslain 2 luvun 14 a §:n nojalla heidät menettämään sotilasarvonsa. Rikosten laatu huomioon ottaen seuraamusta ei ole pidettävä kohtuuttomana.

72. Syyttäjät ovat Korkeimmassa oikeudessa vaatineet, että C, B ja A on määrättävä Korkeimman oikeuden tuomiolla vangittavaksi. Korkein oikeus katsoo, ettei vangitsemiseen ole aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:n syyksi luetaan syytekohdassa 14 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 1.8.2011 – 20.2.2012. A tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 8 kuukauden vankeusrangaistukseen.

B:n syyksi luetaan syytekohdassa 26 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.4. – 31.5.2012. B tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi B tuomitaan menettämään sotilasarvonsa.

C:n syyksi luetaan syytekohdassa 19 lapsen seksuaalisen hyväksikäytön sijasta törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 15.3. – 12.6.2012. C tuomitaan tästä ja hovioikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen 2 vuoden 4 kuukauden vankeusrangaistukseen. Lisäksi C tuomitaan menettämään sotilasarvonsa.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela (eri mieltä), Jukka Sippo ja Jarmo Littunen (eri mieltä). Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen perustelujen kohtien 1 – 48 ja 71 – 72 osalta. Sen sijaan siltä osin kuin kysymys oli rangaistuksen mittaamisesta ja sen osatekijöistä esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi lopputuloksenaan ja muutoin kohtien 49 – 70 perusteluihin kirjatun lisäksi seuraavaa:

Pohjarangaistuksesta

Rikosasian vastaajia ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Heidän kunkin syykseen luettu törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö on rikoksena hyvin vakava.

Korkein oikeus katsonee, että

- A:n kohdalla teoista moitittavin on syytekohdan 14 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta;

- B:n moitittavin teko on syytekohdan 26 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta;

- C:n moitittavin teko syytekohdan 19 törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö, josta hänelle tulisi yksin tuomittuna mitata 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta.

Yhteisen rangaistuksen mittaamisen periaatteista

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla rikoksista on mittava yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Säännöksessä mainitut kriteerit eli rikosten lukumäärä, vakavuus eli törkeys ja rikosten keskinäinen yhteys tulevat yleensä arvioitaviksi samanaikaisina vaihtelevina yhdistelminä. Rangaistuksen koventamisperusteena voi olla se, että rikoksia on suuri lukumäärä, vaikka rikokset olisivatkin vähäisiä, tai se, että rikosten keskinäisen yhteyden perusteella rikollinen toiminta osoittaa suunnitelmallisuutta. Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31 – 32).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:93 (kohta 11) todennut, että samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti. Rangaistusta tavanomaisesta määrästä korottavaa vaikutusta rikosten keskinäisellä yhteydellä on katsottu olevan muun muassa silloin, kun lyhyenäkin ajanjaksona tehdyt rikokset ovat liittyneet rikossuunnitelmaan (KKO 2014:60, KKO 2014:85 ja KKO 2015:12).

Ratkaisussa KKO 2014:60 tekijä oli kahtena eri päivänä kolmen viikon sisällä syyllistynyt ensin törkeään pahoinpitelyyn ja sen jälkeen törkeään pahoinpitelyyn, pahoinpitelyyn ja sen yritykseen sekä laittomaan uhkaukseen. Ratkaisussa katsottiin rikosten keskinäisellä yhteydellä olevan yhteistä rangaistusta korottava vaikutus. Rangaistuslisää perusteltiin (kohta 19) sillä, että väkivaltateot ja uhkailut olivat kohdistuneet uhreihin, jotka olivat yrittäneet päästä eroon tekijästä ja tämän seurueesta. Ratkaisussa KKO 2014:85 (kohdat 17 ja 20) kahden peräkkäisen päivän aikana toteutetut yhden tekijän osalta kaksi raiskausrikosta ja kaksi vapaudenriistoa sekä toisen tekijän osalta avunanto raiskaukseen ja kaksi vapaudenriistoa olivat rikosten keskinäisen yhteyden johdosta rangaistuksia korottava seikka. Ratkaisussa KKO 2015:12 (kohta 29) törkeällä kotirauhan rikkomisella katsottiin olevan vahva keskinäinen yhteys tapon yritykseen saman lyhytkestoisen tapahtuman ja tekokokonaisuuden osana, mistä syystä rangaistusta oli korotettava.

Rikosten keskinäisellä yhteydellä on saattanut olla rangaistusta lieventävää vaikutusta muun muassa silloin, kun yhden rikoksen on katsottu mahdollistaneen muiden rikosten tekemisen, rikokset muutoin ovat olleet osa laajempaa toimintakokonaisuutta tai kun rikoksilla loukatut oikeushyvät ovat olleet päällekkäisiä. Myös jos rikokset on tehty samalla teolla tai tällaisia samantyyppisiä rikoksia on tehty toistuvasti lyhyen ajan sisällä osoittaen niiden perustuvan samaan rikoksentekopäätökseen, rikosten keskinäisen yhteyden on arvioitu voivan vähentää rangaistusta (KKO 2013:92 kohta 31 ja KKO 2011:93 kohta 14).

Vastaajien syyksiluettujen muiden rikosten rangaistusta lisäävästä vaikutuksesta

A on syytekohdan 14 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt seitsemään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön ja yhteen sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan hallussapitoon. A:n menettely näyttäytyy suunnitelmallisena. Hän on nimenomaisesti tehnyt internetissä verkkohakuja etsien enintään 12 – 14-vuotiaita tyttöjä ja poikia keskustelufoorumilta. Kaikista hänen keskustelupalvelussa lähettämistään yli 3 000 viestistä lähes viidennes on osoitettu alle 16-vuotiaalle lapselle. A:n yhteydenpidot kuhunkin lapseen ovat yhtä tapausta lukuun ottamatta jakautuneet useammalle päivälle. A:n viestien lähettely yhteensä kahdeksalle eri lapselle on jatkunut yli vuoden ajan. Yhteydenotto uuteen lapseen on säännönmukaisesti pitänyt sisällään manipulatiivisen johdattelun keskustelemaan seksuaaliasioista ja sitten ehdotuksen tapaamisesta. Paikoin viestittely on ollut sinnikästä ja valeprofiilien käytön osalta petollistakin. Tällainen vaiheittainen menettely ei ole selitettävissä yksin pakonomaisella internetin käytöllä tai uteliaisuudella siitä, miten keskustelukumppani yllättäviin ärsykkeisiin reagoi. Viimeksi mainittua johtopäätöstä tukee sekin, että A on lisäksi pitänyt hallussaan lapsipornografisia kuvia ja yhdessä tapauksessa saanut lapsen näyttämään rintansa videopalvelun välityksellä.

B on syytekohdan 26 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt kahteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön, yhteen lapsen houkuttelemiseen seksuaalisiin tarkoituksiin ja yhteen huumausaineen käyttörikokseen. B:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. Vaikka B:n kaikista lähes 22 000 keskusteluviestistä vain noin 4 prosenttia on osoitettu alle 16-vuotiaille lapsille, B on sinnikkäästi yrittänyt ylläpitää seksuaalista keskustelua lasten kanssa ja yrittänyt tavoittaa näitä senkin jälkeen, kun lapset ovat jo irtautuneet yhteydenpidosta. B:n jokaiselle neljälle lapselle lähettämät viestit ovat jakautuneet useammalle päivälle ja pitäneet sisällään ehdotuksen tai useita sellaisia tapaamisesta seksin harjoittamiseksi yhdessä. Pääosa B:n viestittelystä on kylläkin tapahtunut melko lyhyen ajanjakson sisällä. Viestittelyä ei kuitenkaan voida pitää sattumanvaraisena päähänpistona tai yhden päätöksentekohetken tuotteena, vaan enemmänkin projekteja muistuttavina hankkeina, joissa tavoitteena on ollut altistaa lapsi seksuaalikuvauksille ja herättää tämän mielenkiinto yhteisestä tapaamisesta.

C on syytekohdan 19 törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ohella syyllistynyt kuuteen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. C:n menettelyssä on suunnitelmallisia piirteitä. C on lähettänyt keskustelupalvelussa yhteensä yli 8 500 viestiä, josta määrästä yli 2 500 eli lähes kolmannes on osoitettu alle 16-vuotiaille lapsille. C:n yhteydenpito lapsiin seksuaalisviritteisiä viestejä lähettämällä on kestänyt yhteensä kahdeksan kuukautta. Tänä aikana C on ollut lähes koko ajan aktiivinen lähettäen usein samalle lapselle lähes perättäisinä päivinä seksuaalisia viestejään ja ehdotuksiaan yhteisestä tapaamisesta. Viesteissä C on tyypillisesti aloittanut kehumalla lapsen profiili- tai muuta kuvaa keskustelupalvelussa ja tämän jälkeen hiljalleen edennyt tunnustelemaan lapsen reagointia esille tuomiinsa seksuaaliasioihin ja lopulta kuvannut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalitekoja, joita hän haluaisi tai myöhemmässä tapaamisessa tulisi lapselle tekemään. C:n toiminnasta ja sen motiivista ei voida tehdä muuta johtopäätöstä kuin se, että C on tietoisesti yhä uudelleen toiminut nimenomaan omien seksuaalisten halujensa tyydyttämiseksi.

Korkein oikeus katsonee, että A:n, B:n ja C:n syyksiluetut seksuaalirikokset ovat sellaisessa rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetussa keskinäisessä yhteydessä toisiinsa, että vastaajien rangaistuksia tulee tämän johdosta ankaroittaa.

Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti yhteisen rangaistuksen mittaamisessa katsottu, että moitittavimman teon rangaistusarvo asetetaan rangaistuksen mittaamisen pohjaksi ja sen jälkeen muiden tekojen yksittäisistä rangaistusarvoista moitittavuusjärjestyksessä lisätään pohjarangaistukseen kunkin yksittäisen rangaistusarvon osa, esimerkiksi rikosten lukumäärää noudattavan vähenevän murto-osan mukaisesti (esim. R¹ + 1/3 x R²+ 1/4 x R­…). Tässä kohden kuitenkin vastaajille syyksiluettujen seksuaalirikosten keskinäisen yhteyden vuoksi muista seksuaalirikoksista kuin moitittavimmasta teosta kullekin vastaajalle mitattavat rangaistuslisät vaikuttavat kunkin vastaajan yhteiseen rangaistukseen tavanomaista tuntuvammin. Vaikutus on suurin A:n kohdalla ja vähäisin B:n osalta, C:n rangaistuslisän vaikutuksen sijoittuessa edellä mainittujen välille.

A:n muut kahdeksan seksuaalirikosta korottavat syytekohdan 14 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 10 kuukaudella. B:n muut kolme seksuaalirikosta ja huumausaineen käyttörikos korottavat syytekohdan 26 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 5 kuukaudella. C:n muut kuusi seksuaalirikosta korottavat syytekohdan 19 rikoksesta mitattua pohjarangaistusta yhteensä 8 kuukaudella.

Rangaistuksen lieventämisperusteista

Korkein oikeus katsonee, että niin A:n kuin B:nkin yhteistä rangaistusta lievennetään rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla asianomistajien kanssa tehtyjen sovintojen ja maksettujen vahingonkorvausten johdosta kolmella kuukaudella.

C:n rangaistusta on, hovioikeuden katsomin tavoin, lievennettävä sairastumisen ja terapiaan hakeutumisen johdosta. Lievennyksen määrää ei ole hovioikeudessa julkilausuttu. Terapia on toteutettu avohoidossa siten, että se on alkanut pian C:n esitutkintakuulustelujen jälkeen ja päättynyt hovioikeuden pääkäsittelyn ajankohtaan. Korkein oikeus katsonee, että yhden kuukauden vähennys C:n yhteisestä rangaistuksesta on riittävä. Asian saamalla julkisuudella ei ole tässä asiassa rangaistusta alentavaa vaikutusta.

Yhteisestä rangaistuksesta

Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen yhteinen rangaistus syyksiluetuista rikoksista on A:n osalta 3 vuotta vankeutta, B:n osalta 2 vuotta 7 kuukautta vankeutta ja C:n osalta 2 vuotta 10 kuukautta vankeutta. Vankeusrangaistukset on niiden pituus huomioon ottaen tuomittava ehdottomina.

Oikeusneuvos Littunen: Olen enemmistön kanssa eri mieltä siitä, mikä merkitys kokonaisarvostelussa tulee antaa sille, miten lähellä lapsen ikä on 16 vuoden suojaikärajaa.

Rikoslakiin on sen laillisuusperiaatteen vaatimusten vuoksi ja käytännön syistä otettu ikärajoja, jotka ovat lähtökohtaisesti ehdottomia. Ikärajat voivat koskea rikosoikeudellista vastuuta toisaalta tekijän, toisaalta uhrin iän perusteella. Se seikka, että ihmisen vastuukyky ei iän karttumisen myötä muutu hetkessä vaan liukuvasti, on otettu ehdottomiin ikärajoihin pohjautuvassa tekijää koskevassa sääntelyssä eri tavoin huomioon. Rangaistusjärjestelmä on rakennettu tekijän iän mukaan portaittain ankaroituvaksi. Vastuu alkaa 15 vuoden alarajalla ja jatkuu 18 vuoden ikään ulottuvan kevennetyn seuraamuskokonaisuuden ja alle 21-vuotiaita koskevien erityissäännösten kautta 21 vuotta täyttäneiden lähtökohtaisesti täysimääräiseen vastuuseen. Periaatetta vastuuperusteiden liukuvuudesta on noudatettu myös silloin, kun laissa on muodollisesti ehdottomia aikarajoja. Tätä ajattelua edustaa se oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa omaksuttu ohje, että syytteeseenpanon vanhentumisen läheisyys voidaan ottaa huomioon rangaistusta määrättäessä (KKO 2014:87, kohdat 20–22; Tapani-Tolvanen: Rikosoikeus, 2016, s. 127). Pyrkimys loiventaa ehdottomien aikarajojen aiheuttamia hyppäysvaikutuksia ilmenee useiden rangaistuksen määräämistäkin koskevien säännösten yhteydessä, esimerkiksi seuraamusluonteisessa tuomitsematta jättämisessä tekijän iän perusteella (Lappi-Seppälä: Rangaistuksen määräämisestä I, s. 288 – 289, 484, 633 – 634). Ikää tai aikaa koskevien säännösten hyppäyksellisten vaikutusten loiventamista voidaankin pitää yleisenä rikosoikeudellisena periaatteena.

Seksuaalirikoksia koskevassa lainsäädännössä edellä kuvattu loiventamisajatus näkyy suoraan eräissä tunnusmerkistöissä, joita on porrastettu uhrin iän mukaan. Esimerkiksi kuusitoista vuotta täyttäneitäkin lapsia suojataan erityissäännösten perusteella joiltakin teoilta, kuten törkeältä paritukselta (rikoslain 20 luvun 9 a §) ja seksuaaliselta hyväksikäytöltä tekijän asemaa hyväksi käyttäen (20 luvun 5 §). Nyt kysymyksessä oleva törkeää seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa säännöksessä, jossa sukupuoliyhteyteen on kytketty erityinen 16 vuoden suojaikäraja, on erikseen säädetty myös 18 vuoden suojaiästä.

Törkeää lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa säännöksessä kokonaisharkintalauseke antaa osaltaan mahdollisuuden itsessään ehdottoman ikärajasäännöksen asteikolliseen soveltamiseen. Tässä asiassa on ratkaistavana, mikä merkitys säännökseen sisältyvälle kokonaisharkintalausekkeelle on asiassa annettava.

Enemmistö on kohdissa 24 ja 25 nostanut esiin säännöksen esitöiden maininnat siitä, että sukupuoliyhteyden sisältävä hyväksikäyttö katsottaisiin lähtökohtaisesti törkeäksi. Totean, että viitatuilla esityölausumilla ei ole otettu kantaa siihen, miten säännöstä tulisi yksittäistapauksissa soveltaa. Niillä perustellaan nimenomaan ja vain sitä, että sukupuoliyhteys on ehdotettu säädettäväksi ankaroittamisperusteeksi. Viitatussa lakivaliokunnan mietinnössäkään ei lausuta mitään siitä, että kokonaisarviointi tulisi sukupuoliyhteyden vuoksi tehdä jollakin tapaa toisin kuin muita ankaroittamisperusteita sovellettaessa (LaVM 43/2010 s. 12 ja 13).

Viitatun hallituksen esityksen yleisperusteluissa kyllä puhutaan enemmistön kohdassa 24 viittaamalla tavalla sukupuoliyhteyden sisältävän teon vahingollisuudesta verrattuna tekoon, jossa on ainoastaan koskettelua tai jossa fyysistä kontaktia tekijän ja uhrin välillä ei ole ollenkaan. Esitystä koskevassa mietinnössään lakivaliokunta puolestaan toteaa, että tekotapaa, johon sisältyy sukupuoliyhteys lapsen kanssa, on perusteltua jo lähtökohtaisesti arvioida ankarammin kuin muita seksuaalisen hyväksikäytön muotoja, koska sukupuoliyhteys on omiaan vahingoittamaan lasta enemmän kuin muut tekotavat. Sukupuoliyhteyden sisältävän teon vahingollisuutta käsitellään kuitenkin verrattaessa sukupuoliyhteyden sisältävää tekoa perustunnusmerkistön täyttävään tekoon, mutta ei kokonaisarvioinnin näkökulmasta.

Edellä olevilla perusteilla katson, että lainsäätäjä ei ole halunnut antaa sukupuoliyhteydelle törkeän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ankaroittamisperusteena mitään erityistä, muista ankaroittamisperusteista poikkeavaa painoarvoa. Näin ollen perustetta tulee soveltaa kokonaisarvioinnissa vastaavalla tavalla kuin rikoslain muidenkin säännösten ankaroittamisperusteita.

Uhrin ikä ja sukupuoliyhteys muodostavat tässä asiassa sen ankaroittamisperusteen, joka voi johtaa törkeätä tekomuotoa koskevan säännöksen soveltamiseen. Tunnusmerkistön valinta pelkistyykin tekojen kokonaisarvostelua koskevaan punninta-asetelmaan, jossa vastakkain ovat toisaalta tuomion kohdissa 33, 36 ja 39 kuvatut tekojen moitittavuutta lisäävät piirteet ja toisaalta uhrin iän vaikutus.

Lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä koskevan perustunnusmerkistön soveltamisessa uhrin iän merkitykseen on nimenomaisesti otettu kantaa rikoslajia koskevan alkuperäisen säännöksen perusteluissa. Niiden mukaan tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on suuri merkitys niin teko-olosuhteilla kuin osapuolten iällä ja heidän keskinäisellä suhteellaan (HE 6/1997 vp s. 181). Voimassa olevan törkeää tekomuotoa koskevan säännöksen perusteluissa vastaava ilmaistaan nimenomaan törkeysasteen valinnan yhteydessä hieman pehmeämmin toteamalla, että nämä seikat voivat vaikuttaa siihen, millaista tekoa voidaan pitää seksuaalisesti olennaisena tai ylipäätään seksuaalisena (HE 282/2010 vp s. 105). Vaikka kumpikaan perustelulausuma ei koske nimenomaan nyt ratkaistavana olevaa kysymystä suojaiän ylärajan läheisyyden merkityksestä, yhdessä edellä ikärajojen vaikutuksen loiventamispyrkimyksestä lausutun kanssa ne tukevat iälle annettavaa vahvaa merkitystä myös nyt tehtävässä kokonaisarvostelussa. Tätä tulkintaa tukee myös se, mitä ankaroittamisperusteen ilmenemisen vahingollisuuden tai vaarallisuuden asteen merkityksestä on lausuttu kohdassa 23 viitatussa ratkaisussa KKO 2013:57. Kun vahingollisuuden ja vaarallisuuden aste voi vaikuttaa kokonaisarvioinnissa ankaroittavaan suuntaan, on perusteltua katsoa, että se voi vaikuttaa myös lieventävään suuntaan. Seksuaalirikoksia koskevissa säännöksissä vahingollisuus ja vaarallisuus on edellä kuvatulla tavalla keskeisesti kytketty juuri uhrin ikään.

Kaikkien vastaajien teoille on yhteistä runsas seksuaalisväritteinen viestittely uhrina olleen lapsen kanssa, päämäärätietoinen pyrkiminen sukupuoliyhteyteen tämän kanssa ja lapsen esineellinen kohteleminen puhtaasti tekijöiden omien tarpeiden tyydyttäjänä. Nämä moitittavat seikat vaikuttavat kaikissa tapauksissa kokonaisarvostelussa ankaroittavaan suuntaan. Itse sukupuoliyhteyksissä on ollut vastaajien rikosten välillä eroja, mutta katson, että erot eivät ole kokonaisarvostelun kannalta ratkaisevia.

Kun A on ollut asianomistajan kanssa sukupuoliyhteydessä, asianomistaja on ollut vuoden ja lähes kuukauden suojaiän ylärajaa nuorempi. Katson, että tässä tapauksessa suojaiän saavuttaminen ei ole ollut niin lähellä, että sillä olisi ratkaiseva merkitys kokonaisarvioinnissa. Olen tämän vuoksi enemmistön kanssa samaa mieltä A:n teon törkeysarvioinnista.

Sen sijaan sekä C:n että B:n tekojen aikaan uhri on ollut jo lähellä laissa säädetyn ikärajan saavuttamista. Kun C on ollut uhrin kanssa sukupuoliyhteydessä, uhri on ollut kahden kuukauden ja kymmenen päivän päässä suojaiän päättymisestä, minkä jälkeen tekoa ei olisi millään edellytyksillä voitu pitää sovellettavan lainkohdan mukaan törkeänä. B:n ja uhrin sukupuoliyhteyden tarkka ajankohta ei ole selvillä, mutta syytteen teonkuvauksen mukaan uhrin ikä on ollut enimmillään kolmen kuukauden ja kolmen viikon ja vähimmillään kahden kuukauden ja kolmen viikon päässä suojaiän päättymisestä. Näissä tapauksissa katson suojaiän päättymisen läheisyyden niin painavaksi arviointiperusteeksi, että hyväksyn hovioikeuden ratkaisun tuomita C ja B lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikoksen törkeän tekomuodon asemesta.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan C:lle ja B:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättävästä rangaistuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Jokela: Olen eri mieltä siitä, onko C syytekohdassa 19 syyllistynyt törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön vai perusmuotoiseen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

C on ollut sukupuoliyhteydessä asianomistajan kanssa, joka on tuolloin ollut 15 vuotta ja 10 kuukauden ikäinen. Tätä on edeltänyt kuukausia jatkunut seksuaalissävytteinen viestittely internetissä. C on esiintynyt keskustelupalstalla omilla kuvillaan ja on kertonut asianomistajalle oikein myös ikänsä. Asianosaisten yhtäpitävän kertomuksen mukaan aloite tapaamisesta oli tullut asianomistajalta, kun tämä oli Helsinkiin tultuaan soittanut C:lle. C:n asunnossa harjoitettu seksi, hyväilyt ja yhdynnät, ei ollut sisältänyt mitään tavanomaisesta poikkeavaa.

Kun C on ollut sukupuoliyhteydessä kuuttatoista vuotta nuoremman lapsen kanssa, hänen menettelynsä täyttää rikoslain 20 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan ankaroittamisperusteen. Kuten enemmistön perusteluista ilmenee, rikosta ei yleensä voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä vain siksi, että jokin ankaroittamisperuste täyttyy. Joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi.

Kokonaisarvostelussa huomioon otettavista tekoa lieventävistä tai ankaroittavista seikoista ei ole yleisiä säännöksiä. Merkitystä on ainakin sellaisten seikkojen arvioinnilla, jotka käyvät ilmi muista ankaroittamisperusteista, vaikka niiden tunnusmerkistö ei täyttyisikään. Silloin, kun sukupuoliyhteys lapsen kanssa säädettiin yhdeksi törkeän tekomuodon tunnusmerkiksi, lain esitöissä kokonaisarvosteluun vaikuttavina esimerkkeinä mainittiin tekijän ja lapsen välinen suhde, heidän ikäeronsa sekä lapsen ikä ja kehitystaso (HE 282/2010 vp s. 105). Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2011:102 mukaan lapsen seksuaalirikoksen törkeysarvostelussa merkitystä voidaan antaa ennen kaikkea sille, miten paheksuttavana tekoa on luonteensa, tekotapansa ja vahingollisuutensa vuoksi pidettävä (KKO 2011:102, kohta 13).

Lapsen ikä ja kehitysvaihe ovat keskeisiä tekijöitä lapsen seksuaalisen hyväksikäytön törkeyttä arvioitaessa. Tässä tapauksessa asianomistaja on ollut sukupuoliyhteyden aikaan aivan suojaikärajan tuntumassa – kahta kuukautta myöhemmin teko ei olisi ollut lainkaan rikos. Lapsen henkinen ja seksuaalinen kehitys ei ole hyppäyksellistä eikä yleispätevästi ajoitu juuri 16 vuoden täyttämisen ajankohtaan. Törkeysarvioinnissa voidaan perustellusti lähteä siitä, että sukupuoliyhteys ei ole lähes 16-vuotiaalle lapselle niin vahingollista ja vaarallista kuin nuoremmille lapsille.

C ja asianomistaja eivät ole olleet seurustelusuhteessa. Toisaalta heidän välillään ei ole ollut myöskään riippuvuussuhdetta eikä sellaista läheistä ja luottamuksellista suhdetta, joka lisäisi teon vahingollisuutta lapselle. C ei ole toiminut petollisesti tai suunnitelmallisesti, eikä hän ole houkutellut tai taivutellut asianomistajaa luokseen tai ryhtymään seksuaaliseen kanssakäymiseen. Alkoholia tai muita päihteitä ei ollut käytetty eikä tarjottu. C:n menettelyssä ei siten ole asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta loukkaavia piirteitä.

Sukupuoliyhteyden erityinen merkitys ja vahingollisuus muihin seksuaalisiin tekoihin verrattuna on jo lainsäädännössä otettu huomioon sillä, että se muodostaa itsenäisen ankaroittamisperusteen. Teon törkeyttä voi silti edelleen arvioida sen kannalta, onko tekotavassa ollut esimerkiksi joitain loukkaavia, nöyryyttäviä tai muita erityisen paheksuttavia piirteitä. C:n ja asianomistajan väliseen seksiin ei ole liittynyt tällaisia teon vakavuutta lisääviä seikkoja. Vaikka yhdyntöjä voidaan oikeudellisesti katsoa olleen useampia, kysymys on yhtäjaksoisesta seksuaalisesta kanssakäymisestä. Asianomistaja on yöpynyt C:n luona, mutta seksuaalista kanssakäymistä ei ole yritettykään jatkaa myöhemmin yöllä tai aamulla. Vaikka rikoksen ajankohta on kirjattu viestittelyn mukaan, teon törkeysarvostelun kannalta merkityksellisiä hyväksikäyttökertoja on vain yksi.

C:n ja asianomistajan ikäero on suuri, mikä lisää teon paheksuttavuutta. Ottaen kuitenkin huomioon edellä esitetyt näkökohdat katson, ettei C:n rikosta ole kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä vaan perusmuotoisena lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä.

Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan C:lle törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä määrättävästä rangaistuksesta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Poutiainen: Erimielisyyteni koskee rangaistuksen mittaamista vastaajille.

Olen Korkeimman oikeuden pääasiaratkaisun perustelujen kohdissa 1 – 48 lausutun kannalla. Sen lisäksi mitä perusteluissa on lausuttu lapsen seksuaalisen hyväksikäyttörikoksen lähtökohtaisesta vahingollisuudesta lapselle viittaan seuraavaan. Väestöliiton Seksuaaliklinikan asiantuntija- ja lääkärinlausunnossa oikeudenkäyntiä varten (5.3.2006) todetun mukaisesti tilanteen lopettamista tai hyväksikäytön välttämistä ei ole pidettävä lapsen vastuulla olevana seikkana. On perusteltua katsoa, että sääntelyn tavoitteena on kaikenlaisen taustan, kehitysasteen ja ikäryhmän lasten tehokas suojeleminen täysi-ikäisten, aikuisten hyväksikäytöltä.

Niillä perusteilla, jotka on mainittu Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 33, 36 ja 39, katson, että A on syytekohdassa 14, B on syytekohdassa 26 ja C on syytekohdassa 19 syyllistynyt törkeään lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön.

A:lle, B:lle ja C:lle tuomittavien rangaistusten osalta lausun seuraavan.

A

A:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 30, 31 ja 32 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 14) yksinään tuomita 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta.

A:n syyksi luettujen muiden seitsemän lapsen seksuaalisen hyväksikäytön (syytekohdat 4, 5, 8, 10, 11, 12 ja 17) ja yhden sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidon (syytekohta 13) osalta yhdyn ratkaisuperustelujen kohdissa 50, 51, 52 ja 53 lausuttuun. Siten yhdyn johtopäätökseen siitä, että A:lle tulisi hänen syykseen syytekohdassa 12 luetusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä erikseen tuomittuna mitata rangaistukseksi seitsemän kuukautta vankeutta.

Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan. A:n syyksi luetut perusmuotoiset hyväksikäyttörikokset ovat olleet keskenään samanaikaisia ja sisällöltään samankaltaisia, mikä jossain määrin vähentää niiden yhteistä rangaistusta korottavaa vaikutusta. A:n menettely näyttäytyy toisaalta myös jossain määrin suunnitelmallisenakin. A:n yhteydenpidot kuhunkin lapseen ovat yhtä tapausta lukuun ottamatta jakautuneet useammalle päivälle. A:n viestien lähettely seitsemälle eri lapselle, iältään 13 – 15-vuotiaita, on jatkunut yli vuoden ajan. Yhteydenotto uuteen lapseen on säännönmukaisesti pitänyt sisällään manipulatiivisen johdattelun keskustelemaan seksuaaliasioista ja sitten ehdotuksen tapaamisesta. Tällainen vaiheittainen menettely ei ole selitettävissä pakonomaisella internetin käytöllä tai uteliaisuudella siitä, miten keskustelukumppani yllättäviin ärsykkeisiin reagoisi. Paikoin viestittely on ollut sinnikästä ja valeprofiilien käytön osalta petollistakin. A on lisäksi pitänyt hallussaan lapsipornografisia kuvia ja yhdessä nyt kyseessä olevista tapauksissa saanut lapsen näyttämään rintansa videopalvelun välityksellä. A:n toiminta kokonaisuudessaan kysymyksessä olevissa rikoksissa on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut A:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 14 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä yhdeksällä kuukaudella.

Arvioidessani sitä, tuleeko A:n rangaistusta lieventää hänen ja asianomistajien kesken saavutetun sovinnon ja vahingonkorvausten heille maksamisen perusteella, kantani vastaa ratkaisuperustelujen kohdissa 55, 56 ja 57 lausuttua muutoin paitsi, että katson tässä tapauksessa korvausten kokonaismääräänkin nähden lievennysperusteen rangaistusta vähentäväksi vaikutukseksi kolme kuukautta.

Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden yhdentoista kuukauden vankeusrangaistuksen.

B

B:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 34 ja 35 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 26) yksinään tuomita 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta.

B:n syyksi on sen ohessa luettu kaksi lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 18 ja 21) ja yksi lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin (syytekohta 22) sekä lisäksi hänen syykseen jää huumausaineen käyttörikos (syytekohta 27). Lapsiin kohdistuneiden seksuaalirikosten osalta yhdyn ratkaisuperustelujen kohdassa 59 lausuttuun.

Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan. B:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. B on sinnikkäästi yrittänyt ylläpitää seksuaalista keskustelua lasten kanssa ja yrittänyt tavoittaa näitä senkin jälkeen, kun lapset ovat irtautuneet yhteydenpidosta. B:n kyseessä oleville lapsille lähettämät viestit ovat jakautuneet useammalle päivälle ja pitäneet sisällään yhden tai useita ehdotuksia tapaamisesta seksin harjoittamiseksi yhdessä ja tässä tarkoituksessa B on myös itseään lapsille tarjonnut. Pääosa B:n viestittelystä on kylläkin tapahtunut melko lyhyen ajanjakson sisällä. Viestittelyä ei kuitenkaan voida pitää sattumanvaraisena päähänpistona tai yhden päätöksentekohetken tuotteena, vaan enemmänkin projekteja muistuttavina hankkeina, joissa tavoite on altistaa lapsi seksuaalikuvauksille ja herättää tämän mielenkiinto yhteisestä tapaamisesta. B on myös esiintynyt itseään nuorempana. B:n toiminta kokonaisuudessaan on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut B:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 26 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä viidellä kuukaudella.

Arvioidessani sitä, tuleeko B:n rangaistusta lieventää hänen ja asianomistajien kesken saavutetun sovinnon ja vahingonkorvausten heille maksamisen perusteella, olen ratkaisuperustelujen kohdissa 61 ja 62 lausutun kannalla ja yhdyn johtopäätökseen siitä, että lievennysperusteen rangaistusta vähentävä vaikutus on kolme kuukautta.

Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi B:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden seitsemän kuukauden vankeusrangaistuksen.

C

C:lle tulee Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdissa 37 ja 38 selostetusta, törkeänä lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä syyksi luettavasta rikoksesta (syytteen kohta 19) yksinään tuomita 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta.

C:n syyksi luettujen muiden kuuden lapsen seksuaalisen hyväksikäytön osalta (syytteen kohdat 20, 25, 28, 29, 31 ja 34) totean Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenevin tavoin, ettei rikosten keskinäisen moitittavuuden välillä ole merkittäviä eroja ja että kaikki rikokset on tehty nykyisen rikoslain 20 luvun 6 §:n voimassa ollessa. Olen samalla kannalla kuin perustelujen kohdissa 64, 65 ja 66 on lausuttu. Sen ohessa lausun kokoavasti seuraavan.

C:n menettelyssä on jossain määrin suunnitelmallisia piirteitä. C:n yhteydenpito lapsiin seksuaalisviritteisiä viestejä lähettämällä on kestänyt yhteensä kahdeksan kuukautta. Teot ovat kohdistuneet iältään 12 – 15-vuotiaisiin lapsiin. C on ollut lähes koko ajan aktiivinen lähettäen usein samalle lapselle lähes perättäisinä päivinä seksuaalisia viestejään ja ehdotuksiaan yhteisestä tapaamisesta. Viesteissä C on tyypillisesti aloittanut kehumalla lapsen profiili- tai muuta kuvaa keskustelupalvelussa ja tämän jälkeen hiljalleen edennyt tunnustelemaan lapsen reagointia esille tuomiinsa seksuaaliasioihin ja lopulta kuvannut yksityiskohtaisesti niitä seksuaalitekoja, joita hän haluaisi tai myöhemmässä tapaamisessa tulisi lapselle tekemään. C:n viestittely on ollut intensiivistä, hänen kielenkäyttönsä seksuaalisesti voimakkaan latautunutta ja lasta osallistavaa. C:n toiminnasta ja sen motiivista on perustellusti pääteltävissä, että C on tietoisesti yhä uudelleen toiminut nimenomaan omien seksuaalisten halujensa tyydyttämiseksi. C:n toiminta kokonaisuudessaan on ollut vakavalla tavalla vahingollista lapsen kehityksen ja terveyden kannalta. Muut kyseessä olevat C:n syyksi luetut rikokset korottavat syytekohdasta 19 mittaamaani yksittäisrangaistusta yhteensä yhdeksällä kuukaudella.

Arvioidessani sitä, tuleeko C:n rangaistusta lieventää hänen sairastumisensa ja terapiaan hakeutumisensa johdosta, olen ratkaisuperustelujen kohdassa 68 lausutun kannalla ja yhdyn johtopäätökseen siitä, että lievennysperusteen rangaistusta vähentävä vaikutus on kaksi kuukautta. Olen myös ratkaisuperustelujen kohdassa 69 esitetyn kannalla mitä tulee julkisuuden merkitykseen rangaistuksen lieventämisperusteena.

Edellä lausutuilla perusteilla katson oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi C:lle hänen syykseen luetuista rikoksista yhteisen kahden vuoden kymmenen kuukauden vankeusrangaistuksen.

Muilta osin ratkaistavana olevien kysymysten osalta olen Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä kannalla.

A oli internetissä usealla valeprofiililla esiintyen käynyt seksuaalisävyisiä keskusteluja 18 iältään 10–15-vuotiaan lapsen kanssa. A oli pyytänyt lapsia lähettämään intiimejä kuvia itsestään tai kuvaamaan verkkokameralla itseään. Kahdessa tapauksessa A olikin saanut lapsista alastonkuvia, jotka hän oli tallentanut tietokoneelleen. Lisäksi A oli levittänyt internetissä lapsipornografiaa sisältäviä kuvia.

Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajista. (Ään.)

RL 6 luku 4 §
RL 6 luku 6 § 3 kohta
RL 6 luku 9 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oulun käräjäoikeuden tuomio 13.2.2014

Käräjäoikeus luki A:n syyksi seuraavat rikokset:

1. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 1.8.2009 – 31.5.2010

2. Lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin 19.12.2011 – 5.2.2012

4. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 31.8.2009 – 30.9.2010

7. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yritys 7.3. – 25.3.2012

8. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.10. – 19.12.2011

9. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 17.2. – 6.6.2010

10. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 14.4.2010 – 5.2.2012

11. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 21.10.2009 – 19.1.2010

12. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 8.5.2009 – 17.3.2012

13.2. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito 12.2. – 17.3.2012

14. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 11.8.2009

15. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 21.7. – 29.12.2010

16. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 13.6. – 13.11.2011

17. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 6.5. – 7.9.2009

18. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 25.6.2008 – 25.7.2009

19. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 6.7.2008 – 13.5.2009

20. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 18.11.2008 – 11.10.2010

21. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 19.6.2008 – 17.7.2009

22. Sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen 7.7.2008 – 16.1.2012

23. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 5.10. – 21.11.2009

24. Lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 17.7. – 29.7.2011

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että 34 – 38 vuotias A oli 19.6.2008 – 25.3.2012 muun muassa esiintynyt internetin keskustelupalveluissa teinipoikana, 12-vuotiaana tyttönä ja yli 30-vuotiaana naisena ja tällöin lähetellyt 10 – 15 vuotiaille tyttölapsille seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä viestejä. A oli kuvaillut, mitä seksuaalisia tekoja hän voisi tavattaessa tehdä asianomistajien kanssa. A oli myös saanut asianomistajia lähettämään vastaavanlaisia viestejä. A oli lähettänyt asianomistajille alastonkuvia tarkoituksenaan saada näiltä vastaavia kuvia. Lisäksi A oli pyytänyt asianomistajia esiintymään alasti hänelle web-kameran välityksellä ja kahdessa tapauksessa onnistunutkin tallentamaan omalle tietokoneelleen web-kameran avulla saamiaan valokuvia alastomasta tai vähäpukeisesta asianomistajasta. A oli antanut usean asianomistajan uskotella, että hän seurusteli tämän kanssa.

Rangaistusta määrätessään käräjäoikeus katsoi, ettei A:n tekoja voitu pitää yhtä vahingollisina kuin fyysisessä kontaktissa tapahtuvaa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Käräjäoikeus kuitenkin katsoi, että alastonkuvien hallussapito ja levittäminen lisäsi menettelyn vakavuutta. Samoin menettelystä teki moitittavamman asianomistajien suuri lukumäärä, menettelyn jatkaminen usean vuoden ajan ja se, että A oli suunnitelmallisesti luonut valheelliset profiilit päästäkseen helpommin keskustelemaan lasten kanssa. Käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut edistänyt omien rikostensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla, mutta A:n hakeutuminen seksuaali- ja psykoterapiaan ja tämän hoidon jatkuminen osoittivat sitoutumista pitkäaikaiseen terapiaan, mikä jossain määrin lievensi A:lle tuomittavaa rangaistusta. Käräjäoikeus tuomitsi A:n yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen, joka tekokokonaisuuden vakavuuden vuoksi tuomittiin ehdottomana.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Päivi Rousti ja lautamiehet.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 9.1.2015

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että A:lle tuomittua rangaistusta korotetaan. A puolestaan valituksessaan vaati, että rangaistusta lievennetään.

Rangaistusta määrätessään hovioikeus katsoi, että valeprofiilien luominen, lähes neljä vuotta jatkunut toimintamalli sekä tekojen lukumäärä osoittivat A:ssa suunnitelmallisuutta ja lasten sitouttamista hänen toimintaansa. A ei tosin ollut pyrkinyt henkilökohtaisesti tapaamaan asianomistajia eikä siten fyysisesti lähentelemään heitä, mutta A:n menettelyn moitittavuutta kuitenkin lisäsi hänen pitkään jatkunut tarkoituksensa erehdyttää lapsia sekä se, että useisiin tekoihin liittyi seksuaalissävytteisten viestien lähettämisen lisäksi kuvien lähettämistä alastomista tai vähäpukeisista henkilöistä sekä alastonkuvien pyytämistä asianomistajilta. A oli myös web-kameran avulla pyrkinyt ja myös kahdessa tapauksessa onnistunut katselemaan alastomia tai vähäpukeisia asianomistajia. Toisessa tapauksista A oli ottanut asianomistajasta web-kameralla kuvia, jotka hän oli tallentanut tietokoneensa kovalevylle. Asianomistajat olivat olleet iältään 10 – 15 vuotiaita A:n itsensä ollessa tekoaikana 34 – 38 vuotias. A oli lähettänyt asianomistajille yhteensä yli 3 000 viestiä. Yksittäisten tekojen kesto oli vaihdellut ollen pisimmillään lähes kolme vuotta. Nämä ja käräjäoikeuden tuomiossa mainitut seikat sekä erityisesti tekojen vahingollisuus ja A:n syyllisyyden aste huomioon ottaen hovioikeus katsoi, että teoista olisi ennen mahdollisia lieventämisperusteita tuomittava yhteinen 2 vuoden 4 kuukauden rangaistus.

Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus katsoi, ettei A:n voitu katsoa edistäneen rikostensa selvittämistä rikoslain 6 luvun 6 §:n 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla, mutta rangaistusta tuli lieventää sen perusteella, että A oli hakeutunut hoitoon ja sitä edelleen jatkanut. Rangaistusta oli siten lievennettävä neljällä kuukaudella. Koska A:n tekojen vahingollista vaikutusta asianomistajiin ei voitu pitää vähäisenä, hovioikeus katsoi, että vankeusrangaistus tuli tuomita ehdottomana.

Hovioikeus korotti A:n rangaistusta ja tuomitsi A:n hänen syykseen käräjäoikeudessa luetuista rikoksista yhteiseen 2 vuoden ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Maarit Tukiainen, Pasi Oikkonen ja Ville Vuorialho.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hänelle tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta alennetaan ja että se lievennetään ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi tai ehdolliseksi vankeusrangaistukseksi ja sen ohessa tuomittavaksi yhdyskuntapalveluksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu käräjäoikeuden tältä osin lainvoimaisessa tuomiossa 17 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, lapsen seksuaalisen hyväksikäytön yritys, lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin, sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen. A on syyllistynyt mainittuihin seksuaalirikoksiin 19.6.2008 – 25.3.2012.

2. Syyksi luetut lapsen seksuaaliset hyväksikäytöt ja tällaisen rikoksen yritys sekä lapsen houkutteleminen seksuaalisiin tarkoituksiin ovat pitäneet sisällään sen, että A ollessaan 34 – 38-vuotias on esiintynyt internetin keskustelupalveluissa valeidentiteeteillä ja tällöin lähetellyt 10 – 15 vuotiaille lapsille seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä kuvailevia viestejä ja alastonkuvia. A on saanut useat lapset lähettämään hänelle vastaavanlaisia viestejä. Lisäksi A on pyytänyt lapsia esiintymään hänelle alasti web-kameran välityksellä. Kahdessa tapauksessa A on tallentanut omalle tietokoneelleen web-kameran avulla ottamiaan valokuvia alastomista tai vähäpukeisista lapsista. Osa lapsista on A:n viestittelyn johdosta uskonut seurustelevansa sen henkilön kanssa, jona A on esiintynyt. A ei ole tavannut ketään lapsista eikä pyrkinytkään tapaamaan näitä.

3. Korkein oikeus toteaa, että A on seksuaalisissa hyväksikäyttöteoissaan runsaan kolmen vuoden ja yhdeksän kuukauden aikana lähettänyt internetin eri keskustelupalvelujen välityksellä 18 lapselle ainakin yli 1 800 viestiä. Vähimmillään lapset ovat saaneet viestejä vain yhtenä päivänä ja enimmillään yli 50:nä eri päivänä. Tyypillisimmin A:n yhteydenpito yhteen lapseen on kestänyt noin viisi kuukautta ja sisältänyt lähes 100 viestiä. Yhtäaikaisesti A:lla on ollut kontakti 4 – 7 eri lapseen. Hän on aloittanut keskustelun uusien lasten kanssa entisten yhteydenottojen päätyttyä. A:n ensimmäisen yhteydenoton ajankohtana yksi lapsista on ollut 10 vuotias ja yksi 11 vuotias, kolme 12 vuotiaita, neljä 13 vuotiaita, kuusi 14 vuotiaita ja kolme 15 vuotiaita.

4. Korkein oikeus katsoo, että moitittavimpana A:lle syyksi luettuna seksuaalisena tekona on pidettävä syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Siinä A on tuomittu menettelystä, jossa hän on internetin keskustelupalvelussa lähettänyt seksuaaliseen kanssakäymiseen liittyviä viestejä 12 – 15-vuotiaalle lapselle 8.5.2009 – 17.3.2012. A on viestejä lähettäessään esiintynyt viitenä eri henkilönä: nuorena tyttönä, yli 30 vuotiaana naisena, miehenä ja kahtena eri teinipoikana. Lapsi ei ole ollut tietoinen siitä, että hän on keskustellut koko ajan saman henkilön kanssa. A on viesteissään kuvaillut, mitä hän voisi lapsen kanssa tehdä, esimerkiksi seuraavalla tavalla: "nam :P ottaisin sun farkut pois ja nuolisin sua ;)", "sä oisit tuossa asennossa ku mä nuolisin sua eka ja sit panisin rajusti ;)". Lisäksi A on saanut lapsen lähettämään vastaavan kaltaisia viestejä ja sitä pyydettyään saanut lapsen lähettämään itsestään alastonkuvia ja näyttämään itseään vähäpukeisena web-kameran kautta. A on lähettänyt lapselle myös alastonkuvia.

5. Osa A:lle syyksi luetuista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä on moitittavuudeltaan muita selvästi vähäisempiä. Lievimpiä tekoja edustaa syytekohdan 18 teko. Siinä A on 25.6.2008 – 25.7.2009 internetin keskustelupalvelussa lähettänyt 13 – 14-vuotiaalle lapselle yhdeksänä eri päivänä noin 20 viestiä, joista osa on liittynyt seksuaaliseen kanssakäymiseen. A on yli 30-vuotiaana naisena esiintyen kuvaillut viesteissä lapselle sitä, mitä hän haluaisi tälle tehdä tavattaessa: "nätti peppu ;) vielä kun olis hiukan kireemmät housut niin näkis muodot hyvin :P", "tekee kyllä mieli koskee :P koskisin kyllä muualtakin ;)". Lisäksi A on saanut lapsen lähettämään hänelle vastaavankaltaisia viestejä.

6. A:lle syyksi luetussa lapsen houkuttelemisessa seksuaalisiin tarkoituksiin on kysymys siitä, että A on 16 vuotiaana teinipoikana esiintyen lähettänyt 12 – 13-vuotiaalle lapselle internetin keskustelupalvelun välityksellä viestejä, joilla A on pyrkinyt siirtämään keskustelun seksuaalista kanssakäymistä koskevaksi. Tämän lisäksi A:n syyksi on luettu sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapito, kun hän on pitänyt hallussaan 15-vuotiaalta lapselta saamiaan alastonkuvia, joita hän on lapselta pyytänyt, ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittäminen, kun A on internetin keskustelupalvelussa lähettänyt edelleen ainakin viidelle miehelle 10 – 16 vuotiaiden lasten kanssa käymiensä kuvayhteyskeskustelujen yhteydessä valmistamiaan tai lapsen itsensä lähettämiä alastonposeerauskuvia. A on itsetyydytystarkoituksessa käynyt internetissä vaihtokauppaa lapsien alastonkuvista kyseisten miesten kanssa.

7. Käräjäoikeudessa A on tuomittu yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistukseen, minkä rangaistuksen hovioikeus on korottanut 2 vuodeksi. Kummatkin vankeusrangaistukset ovat olleet ehdottomia. Käräjä- ja hovioikeus ovat ottaneet rangaistusta lieventävänä seikkana huomioon sen, että A oli hakeutunut terapiahoitoon. Käräjäoikeus on katsonut tämän vaikuttavan jossain määrin rangaistusta lieventävästi, ja hovioikeus on alentanut A:n rangaistusta samasta syystä neljällä kuukaudella. Kumpikaan alemmista oikeuksista ei ole katsonut, että A olisi väittäminsä tavoin edistänyt rikostensa selvittämistä siten, että hänen rangaistustaan olisi sillä perusteella tullut lieventää.

8. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hänelle tuomittua yhteistä vankeusrangaistusta alennettava ja onko se lievennettävä ehdolliseksi vankeudeksi tai ehdolliseksi vankeudeksi ja sen lisäksi tuomittavaksi oheisseuraamukseksi.

Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

9. Perussäännökset rangaistuksen mittaamisesta ovat rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:ssä. Yhteisen rangaistuksen mittaamisesta säädetään rikoslain 7 luvun 5 §:ssä.

10. Rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädetyn lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistus korotettiin 1.6.2011 voimaan tulleella lailla 14 päivän vankeudesta neljään kuukauteen enimmäisrangaistuksen pysyessä neljässä vuodessa. Lapsen houkuttelemisesta seksuaalisiin tarkoituksiin rangaistaan rikoslain 20 luvun 8 b §:n ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapidosta 17 luvun 19 §:n nojalla sakolla tai enintään yhdellä vuodella vankeutta. Rikoslain 17 luvun 18 §:n mukaan sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämisestä tuomitaan sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

11. Lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusasteikko on melko laaja, mikä kuvastaa sitä, että tunnusmerkistön täyttävätkin teot voivat poiketa moitittavuudeltaan huomattavasti toisistaan. Konkreettisia vertailukohtia rangaistuksen mittaamisharkinnassa annetaan Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuissa, joilla ohjataan rangaistuskäytäntöä ja pyritään edistämään sen yhtenäisyyttä. Etäyhteyden kautta, kuten internetin välityksellä, pääasiassa sanoin ja puhein tehtyjen lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen moitittavuutta ei ole aikaisemmin Korkeimman oikeuden ratkaisuissa arvioitu.

12. Tilastotietojen mukaan lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä määrättyjen ehdollisten vankeusrangaistusten mediaani on 1.6.2011 tapahtunutta lainmuutosta edeltävinä vuosina ollut 6 kuukautta ja lainmuutoksen jälkeen 7 kuukautta vankeutta (Suomen virallinen tilasto: Syytetyt, tuomitut ja rangaistukset). Tilastojen tai yksittäisen ratkaisun perusteella ei voida päätellä, minkälainen on ollut mediaanirangaistukseen johtava seksuaalinen teko, miten ankarasti pelkästään sanallisesti tehtyihin tai kuviin liittyviin hyväksikäyttörikoksiin tulisi suhtautua ja millaisia keskinäisiä moitearvojen eroja etäyhteyksillä tehdyillä seksuaalirikoksilla voi olla.

13. Rikoslain 20 luvun 6 §:n 1 momentissa säädetään, että lapsen seksuaalisena hyväksikäyttönä rangaistaan teko, joka on omiaan aiheuttamaan vahinkoa lapsen kehitykselle. Säännöksessä siis edellytetään, että teko on luonteeltaan sellainen, joka tyypillisesti aiheuttaa tunnusmerkistössä kuvatun seurauksen. Yleistäen on todettu, että lapseen kohdistuva seksuaalinen teko aina vahingoittaa lasta (LaVM 3/1998 vp s. 23).

14. Oikeuskäytännössä sovellettuja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön mittaamisperusteita on käsitelty kootusti ratkaisussa KKO 2017:50. Ratkaisussa on esitetty myös yleisiä näkökohtia siitä, miten internetissä tapahtuvan hyväksikäytön vahingollisuutta ja moitittavuutta voidaan arvioida (kohdat 45 – 47). Sanalliselle tasolle rajoittuneiden tekojen moitittavuutta arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös siihen, onko kielenkäyttö ollut voimakkaan seksuaalista ja onko niillä valmisteltu lasta vastaamaan samankaltaisilla viesteillä taikka esimerkiksi paljastamaan itseään videoyhteydessä tai toimittamaan arkaluontoisia kuvia hyväksikäyttäjälle.

Yhteinen rangaistus

15. Rikoslain 3 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti rikokseen sovelletaan sitä lakia, joka oli voimassa, kun rikos tehtiin. Edellä perustelujen kohdassa 10 todetuin tavoin lapsen seksuaalisen hyväksikäytön vähimmäisrangaistusta on ankaroitettu 1.6.2011 voimaan tulleella lailla. A:n syyksi on luettu 12 sellaista lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jotka on tehty kokonaan vanhan lain aikana ja joiden rangaistuksen mittaamiseen on siten rikosoikeuden lievemmän lain periaate huomioon ottaen sovellettava tuon lain (563/1998) mukaista 14 päivän vähimmäisrangaistusta. Lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä kolmeen (syytekohdat 8, 16, 24) on puolestaan sovellettava voimassa olevaa lakia ja sen neljän kuukauden vähimmäisrangaistusta. Kahteen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 10 ja 12) on sovellettava kumpaakin lakia. Ratkaisussa KKO 2007:38 (kohta 11) annetun oikeusohjeen mukaan tällaisen teon eri osatekoihin voidaan soveltaa eri lakeja. Ratkaisun kohdista 18 – 20 ilmenevällä tavalla rangaistus määrätään tällöin siten, että huomioon otetaan osatekojen jakautuminen toisaalta lievemmän ja toisaalta ankaramman lain voimassaoloaikaan.

16. A:n syyksi luetuista teoista moitittavimpana on pidettävä syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jota on kuvattu edellä kohdassa 4. Korkein oikeus toteaa, että syytekohdan osateoista valtaosa on tehty nykyisen lain ollessa voimassa, ja kaikki rangaistuksen mittaamisen kannalta merkitykselliset osateot kuuluvat tähän ryhmään. Näin ollen aikaisemman lain soveltaminen ei käytännössä juuri vaikuta tästä teosta tuomittavaan rangaistukseen. Korkein oikeus arvioi, että yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta. Muista hyväksikäyttörikoksista kolme muuta kuuluu moitittavuudeltaan samaan ryhmään tämän ankarimmin rangaistavan teon kanssa, mutta ne ovat tätä lievempiä. Suurin osa muista hyväksikäyttörikoksista sen sijaan vertautuu moitittavuudeltaan edellä kohdassa 5 kuvattuun syytekohdan 18 lajissaan lieväksi arvioitavaan tekoon. Viimeksi mainituista rikoksista, samoin kuin A:n syyksi luetuista houkuttelu- ja lapsipornografiarikoksista, tulisi yksittäisinä rikoksina mitattavaksi kuhunkin sovellettavaksi tuleva vähimmäisrangaistus tai sitä lähellä oleva rangaistus.

17. A:n syyksi luettu seksuaalirikollisuus on kokonaisuutena arvioiden luonteeltaan vakavaa, vaikka yksittäiset teot sijoittuvatkin lapsen seksuaalisten hyväksikäyttöjen lievimpään ryhmään. Teot ovat kohdistuneet sekä 16 vuoden suojaikärajaa lähellä olleisiin että tätä 4 – 5 vuotta nuorempiin lapsiin. A:n rikokset ovat pääosin rajoittuneet seksuaalisväritteiseen keskusteluun internetin pikaviesti- ja tekstipalveluissa. Rikokset ovat olleet sisällöltään pääosin samankaltaisia ja osin samanaikaisiakin.

18. A:n toiminnan moitittavuutta lisää se, että hän on ollut kahdessa tapauksessa lapsiin yhteydessä myös verkkokameran välityksellä niin, että hän on onnistunut katselemaan alastomia tai vähäpukeisia lapsia ja myös tallentamaan näistä kuvia. A:n menettely on lisäksi ollut petollista, kun hän on eri valehenkilöllisyyksien varjolla yrittänyt saada lapsia keskustelemaan seksuaalisista teoista, joita lapset haluaisivat itselleen tehtävän tai tehdä A:lle. A on tällä tavoin määrätietoisesti johdatellut lapsia seksuaalisten aiheiden pariin. Lisäksi hän on onnistunut uskottelemaan kolmelle lapselle, että he seurustelivat A:n kulloinkin käyttämän valepersoonan kanssa. Kun lisäksi otetaan huomioon A:n uhrien, syyksi luettujen tekojen ja viestien lukumäärä sekä viestien sisältö, Korkein oikeus katsoo, että yhteisen rangaistuksen mittaamisessa muut rikokset korottavat syytekohdassa 12 mitattua seitsemän kuukauden rangaistusta kahdeksalla kuukaudella.

Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi

Tunnustaminen ja pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä

19. A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään sillä perusteella, että hän on pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä.

20. Korkein oikeus toteaa, ettei A ole missään vaiheessa kiistänyt menettelyään, mutta hän ei ole myöskään sitä olennaisessa laajuudessaan oma-aloitteisesti tuonut ilmi. Asiassa ei ole tullut esille, että A olisi tunnustamisellaan paljastanut jotain sellaista tekokokonaisuutensa kannalta olennaista, joka ei olisi selvinnyt esitutkintaviranomaiselle viimeistään A:n älylaitteisiin kohdistetun teknisen tutkinnan perusteella. Näin ollen A:n ei voida katsoa säännöksessä mainitulla tavalla pyrkineen edistämään rikostensa selvittämistä. Hänen rangaistustaan ei siten tule sanotulla perusteella lieventää.

Hoitoon hakeutuminen

21. A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään myös sillä perusteella, että hän oli oma-aloitteisesti hakeutunut hoitoon. Hovioikeus on lieventänyt A:n rangaistusta neljällä kuukaudella hoitoon hakeutumisen johdosta. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä myös tällä perusteella.

22. A on hakeutunut seksuaaliterapiaan muutama kuukausi kiinniottonsa ja ensimmäisten esitutkintakuulustelujen jälkeen. Hän on jatkanut hoitoja siten, että hän on tavannut hoitavan lääkärin ainakin 25 kertaa. Lääkärinlausunnon merkintöjen mukaan A:n pitkäjänteinen terapia on suunnitteilla, ja hänen on ollut määrä jatkaa harvajaksoisesti kriisivaiheen psykoterapiassa.

23. Hakeutumista hoitoon tai ohjelmiin, joiden tavoitteena on vähentää alttiutta rikosten uusimiselle, ei ole säädetty yleiseksi rangaistuksen lieventämisperusteeksi. Huumausaineen käyttöön liittyvistä rikoksista voidaan rikoslain 50 luvun 7 §:n erityissäännöksen perusteella jättää hoitoon hakeutumisen perusteella syyte nostamatta tai rangaistukseen tuomitsematta. Sosiaali- ja terveydenhuollon tointen huomioon ottamisesta rikosoikeusjärjestelmässä säädetään nimenomaisesti oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 8 §:ssä, jonka mukaan tällaiset toimet voivat olla syyttämättä jättämisen perusteena.

24. Lieventämisperusteita koskevan rikoslain 6 luvun 6 §:n perusteluissa on todettu, että ne ovat ilmaisultaan varsin väljiä ja että säännösten laajentavaa tulkintaa vastaajan eduksi voidaan pitää perusteltuna (HE 44/2002 vp s. 195). Myös oikeuskäytännössä on katsottu, että sellaiseen hoitoon hakeutuminen, jonka tarkoituksena on estää rikosten uusimista, voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena (KKO 2012:9 kohta 26). Rangaistuksen lieventämissäännösten soveltamista tällä tavoin niiden sanamuotoa laajemmin tukee myös se, että koko rikoslainsäädännön keskeisenä tavoitteena on rikosten ehkäiseminen, mitä tavoitetta seksuaaliterapia tässä tapauksessa palvelee.

25. Korkein oikeus toteaa, että A:n hoitoon hakeutumisen syynä näyttäisi olleen nimenomaan halu muuttaa tulevaa seksuaalista käyttäytymistään. Seksuaaliterapia vaikuttaa kohdistuneen enemmän A:n toimintamalliin ja sen syihin kuin hänen rikosepäilyjensä julkitulon aiheuttamiin psyykkisiin haittoihin. A:n käyntikertojen lukumäärä osoittaa hänen sitoutumistaan terapiaan, vaikka hoitosuhteen jatkumisesta 7.11.2014 jälkeen ei ole selvitystä. Näistä syistä A:n hoitoon hakeutumista on, hovioikeuden tuomiossaan katsomin tavoin, pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa mainittuna pyrkimyksenä poistaa rikostensa vaikutuksia. Korkein oikeus katsoo, että lieventämisperusteen soveltamisen tulee alentaa yhteistä rangaistusta kahdella kuukaudella.

Rangaistuksen mittaamisen lopputulos ja rangaistuslaji

26. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista seksuaalirikoksista on yksi vuosi yksi kuukausi vankeutta. Rangaistusta mitattaessa Korkein oikeus on arvioinut erikseen jokaisen yksittäisen teon ja ottanut arvioinnissa huomioon muun muassa asianomistajan iän, A:n tekemät ehdotukset, viestien karkeuden ja henkilökohtaisuuden sekä mahdollisen kuvayhteyden.

27. A:n syyksi luettujen rikosten kokonaisuus ilmentää rikosten vakavuutta. Yksittäiset rikokset eivät kuitenkaan ole olleet lajissaan vakavia, eikä tuomittava rangaistus ole lähellä ehdollisen rangaistuksen ylärajaa. Asiassa on lisäksi sovellettu lieventämisperusteena A:n hakeutumista hoitoon. A:ta ei ole myöskään aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Korkein oikeus katsoo, että tekokokonaisuuden vakavuus ja siitä ilmenevä A:n syyllisyys eivät edellytä hänen tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen.

28. Tämänkaltaisista rikoksista ehdollinen rangaistus voi yksinään olla riittämätön seuraamus, jolloin harkittavana on rikoslain 6 luvun 10 §:ssä tarkoitettu oheisseuraamus. A on rikostensa johdosta ollut vapautensa menettäneenä sekä esitutkinnan aikana että suorittaessaan hovioikeuden määräämää vankeusrangaistusta. Vapaudenmenetysaika on yhteensä yli kolmen kuukauden pituinen. Korkein oikeus katsoo, ettei oheisseuraamuksen määrääminen ole tässä tapauksessa aiheellista.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A tuomitaan käräjäoikeuden hänen syykseen lukemista rikoksista yhteiseen yhden vuoden yhden kuukauden vankeusrangaistukseen.

Rangaistus on ehdollinen. Koeaika päättyy 31.8.2018.

Vähennettävä vapaudenmenetysaika 24. – 25.4.2012 ja 2. – 4.5.2012 sekä 9.3. – 9.6.2015.

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Rangaistusta on lievennetty rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan perusteella.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen (eri mieltä), Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen. Esittelijä Teemu Vanhanen (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Vanhempi oikeussihteeri Vanhanen: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen perustelujen kohtien 1 – 14 osalta. Muilta osin esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi lopputuloksenaan seuraavaa:

Sovellettava laki ja vähimmäisrangaistus

A:n syyksiluetuista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä 12 tällaista rikosta on tehty lain (563/1998) voimassaolon aikana, jolloin niihin tulee soveltaa rikosten tekoajankohtana voimassa olleen rikoslain 20 luvun 6 §:n mukaista 14 päivän vähimmäisrangaistusta. Edellä perustelujen kohdasta 10 ilmenevin tavoin uuden lain soveltaminen ei johtaisi lievempään lopputulokseen. Kolmeen lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 8, 16 ja 24) on puolestaan sovellettava voimassa olevaa lakia ja sen neljän kuukauden vähimmäisrangaistusta. Kahteen hyväksikäyttörikokseen (syytekohdat 10 ja 12) on sovellettava kumpaakin lakia (esim. KKO 2007:38 kohta 11), jolloin rangaistus määrätään ottaen huomioon osatekojen jakautuminen lievemmän ja ankaramman lain voimassaoloaikaan.

Yhteisen rangaistuksen mittaaminen

Moitittavimpana tekona on pidettävä A:n syyksi syytekohdassa 12 luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä, jota on edellä selostettu perustelujen kohdassa 4. Yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta.

A:n syyksi luetuista muista lapsen seksuaalisista hyväksikäytöistä seitsemästä rikoksesta tulisi yksin tuomittaessa mitata 4 – 6 kuukautta vankeutta ottaen erityisesti huomioon lähetettyjen viestien laatu, toteutettu web-kamerayhteys tai välitetyt alastonkuvat (syytekohdat 1, 4 ja 20) taikka neljän kuukauden vähimmäisrangaistus tai muutoin lainmuutoksella ankaroitunut suhtautuminen kyseisiin tekoihin (syytekohdat 7, 8, 16 ja 24). Muut kymmenen A:n syyksi luettua lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä (syytekohdat 9 – 11, 14 – 15, 17 – 19, 21 ja 23) vertautuvat moitittavuudeltaan lähemmäs edellä perustelujen kohdassa 5 kuvattua, syytekohdan 18 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä. Näistä rikoksista yksittäin tuomittuna seuraisi 14 päivän vähimmäisrangaistusta lähenevä rangaistus tai muutamassa kohden enintään kolme kuukautta vankeutta.

A:lle syyksi luettua lapsen houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin (syytekohta 2), sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan lasta esittävän kuvan hallussapitoa (syytekohta 13.2) ja sukupuolisiveellisyyttä loukkaavan kuvan levittämistä (syytekohta 22) olisi puolestaan rangaistusarvoltaan yksittäin arvioituna pidettävä enintään joidenkin kymmenien vankeuspäivien määräisenä.

Yhteisen rangaistuksen mittaamisen kannalta olennaiseksi muodostuu kysymys siitä, missä määrin edellä mainittujen rikosten tulee vaikuttaa korottavasti syytekohdan 12 teosta mitattuun pohjarangaistukseen. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin nojalla rikoksista on mitattava yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Rikosten lukumäärä, vakavuus eli törkeys ja rikosten keskinäinen yhteys tulevat yleensä arvioitaviksi samanaikaisina vaihtelevina yhdistelminä. Rangaistuksen koventamisperusteena voi olla se, että rikoksia on suuri lukumäärä, vaikka rikokset olisivatkin vähäisiä, tai se, että rikosten keskinäisen yhteyden perusteella rikollinen toiminta osoittaa suunnitelmallisuutta. Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymisen tavoitteena on ollut, että yhteistä rangaistusta mitattaessa on pyrittävä aikaisempaa enemmän kokonaisrangaistukseen, joka olisi oikeudenmukaisessa ja kohtuullisessa suhteessa tuomittavina olevien rikosten kokonaisuuteen (HE 40/1990 vp s. 31 – 32). Rangaistusta korottavaa vaikutusta rikosten keskinäisellä yhteydellä on katsottu olevan muun muassa silloin, kun lyhyenäkin ajanjaksona tehdyt rikokset ovat liittyneet rikossuunnitelmaan (KKO 2014:60, KKO 2014:85 ja KKO 2015:12).

A:n lapsiin kohdistamat seksuaaliteot ovat edellä perustelujen kohdassa 2 selostetuin tavoin rajoittuneet seksuaalisväritteiseen keskusteluun muutamilla internetin eri keskustelufoorumeilla tai pikaviestipalveluilla. Pääosin tämä on tapahtunut ilman kuvayhteyttä lapseen. A on rikosten tekoaikana 19.6.2008 – 25.3.2012 käynyt kyseisillä foorumeilla keskusteluja, jotka ovat kaikkiaan sisältäneet lähes 15 000 viestiä. Tästä määrästä yli neljännes on koostunut A:n alle 16 vuotiaiden lasten kanssa käydyistä keskusteluista. A on kyseisen yli 3,5 vuoden aikana lähetellyt viestejään lapsille säännöllisesti, lukuun ottamatta noin puolen vuoden passiivista ajanjaksoa vuoden 2011 alusta lukien. A on toistanut saman mallin mukaista rikollista käyttäytymistään. A on myös yhteydenotoissaan ollut melko itsepintainen ja sinnikäs siten, että hän on ottanut uudelleen yhteyttä lapsiin, joiden kanssa keskusteluyhteys on aikaisemmin lapsen aloitteesta tai muutoin päättynyt.

Useat A:n viestit lapsille ovat sisältäneet yksityiskohtaisen ja vastaanottajan osallistavan kuvauksen erinäisistä seksuaaliteoista, joissa A asettaa itsensä tekijäksi ja lapsen kohteeksi (esim. syytekohta 10: "levittäisin jalkasi ja alkaisin nuolemaan sua"). Lisäksi viestit ovat sisältäneet toistuvia pyyntöjä lapsen yhteystietojen saamiseksi ja epämääräiseksi jääneitä tapaamisehdotuksia. A on useassa kohdin ollut yhteydessä samaan lapseen eri valeidentiteettien turvin. Keskustelujen perimmäisenä tarkoituksena on ollut johdatella lapsi puhumaan henkilökohtaisella tasolla seksuaaliteoista. Muu A:n lasten kanssa käymä keskustelu on tähdännyt lapsen luottamuksen saamiseen ja vaiheittain valmistellut lasta seksuaalitekoa varten. Osa lapsista, jotka ovat saattaneet luulla aidosti seurustelevansa jonkin A:n valeidentiteetin kanssa, on A:n tekojen johdosta oirehtinut vaikeasti ja pitänyt tapahtunutta järkyttävänä, iljettävänä tai saamiaan viestejä ahdistavina. Osa lapsista ei ole kuitenkaan reagoinut tapahtuneeseen juuri millään tavoin tai heidän on ollut vaikeaa muistaa vastaanottamiaan A:n viestejä. Yksittäiselläkin seksuaalissävytteisellä lausahduksella on kuitenkin vaikutusta lapseen, vaikka hän keskeyttäisi yhteydenpidon tekijään. Erityisen vaurioittavaa lapselle on epätietoisuus itsestä otettujen ja lähetettyjen intiimien viestien, kuvien, videoiden ja muiden tallenteiden leviämisestä. Seksuaalisen hyväksikäytön vahingollisuus liittyy osin lapsen erehdyttämiseen ja siihen, että lapsi jossain vaiheessa ymmärtää hyväksikäyttäjän petoksen, sen laajuuden ja omat virhearvionsa. Grooming- tai hyväksikäyttöteko on lähtökohtaisesti yhtä haitallinen myös sellaisissa tapauksissa, joissa lapsi ei ole ikänsä puolesta voinut täysin ymmärtää tapahtunutta tai joissa lapsella ei ole tapahtumasta varsinaisia muistikuvia. Aidot muistikuvat koetuista tilanteista korvanneet mielikuvat voivat olla yhtä haitallisia (Väestöliiton asiantuntija- ja lääkärilausunto 22.4.2014 koskien digitaalisessa mediassa tapahtuvaa lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja tämän houkuttelua seksuaalisiin tarkoituksiin). Tästä syystä johtuen A:n tekoa on kuitenkin kaikkien tekojen kohteina olleiden lasten kehityksen kannalta pidettävä vahingollisena, osittain näin jopa merkittävässä määrin.

A:n menettely on kokonaisuudessaan ollut määrätietoista ja siinä on ollut suunnitelmallisia piirteitä, vaikka tekojen taustalla ehkä osittain on saattanutkin olla internetriippuvuuden kaltainen piintynyt käyttäytymismalli. A on kuitenkin kunkin lapsen kohdalla tehnyt harkitun ja tietoisen rikoksentekopäätöksen ottaa lapseen yhteyttä ja tällöin ratkaissut, millä nimimerkillä ja persoonalla hän lapselle esiintyy. Uhrien lukumäärä ja oikeudenloukkauksen kohdistuminen aina uuteen, korostetusti henkilökohtaiseen ja merkittävään oikeushyvään, kuten lapsen terveyteen, puoltaa sitä, että A:n menettelyn kokonaisuutta on yhteistä rangaistusta mitattaessa pidettävä enemmän kuin osatekojensa summana. A:n rikoksia ei voida pitää vähäisinä, eikä myöskään tekotapojen samanlaisuus edellä mainitusta syystä vaikuta niiden rangaistusarvoon lieventävästi.

Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti yhteisen rangaistuksen mittaamisessa katsottu, että moitittavimman teon rangaistusarvo asetetaan rangaistuksen mittaamisen pohjaksi ja sen jälkeen muiden tekojen yksittäisistä rangaistusarvoista moitittavuusjärjestyksessä lisätään pohjarangaistukseen kunkin yksittäisen rangaistusarvon osa, esimerkiksi rikosten lukumäärää noudattavan vähenevän murto-osan mukaisesti (esim. R¹ + 1/3 x R²+ 1/4 x R­…). Edellä mainituista syistä Korkein oikeus kuitenkin A:n yhteisen rangaistuksen mittaamisen kohdalla katsonee, että rikosten keskinäisen yhteyden ja tekojen lukumäärän perusteella A:n muiden kuin syytekohdan 12 rikoksen vaikutus yhteiseen rangaistukseen tulee arvioida tavanomaista ankarammin. Näin ollen muiden kuin syytekohdan 12 rikoksen oikeudenmukaista yhteistä rangaistusta korottavana vaikutuksena on pidettävä yhteensä yhtä vuotta kahta kuukautta.

Rangaistuksen lieventämisperusteiden arviointi

Tunnustaminen ja pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä

A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään sillä perusteella, että hän on pyrkinyt edistämään rikostensa selvittämistä. Syyttäjä on vastustanut vaatimusta.

Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia taikka hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä on rangaistuksen lieventämisperuste. Lain esitöiden mukaan taustalla ovat sekä eettiset että tarkoituksenmukaisuussyyt, kuten tutkinnalliset intressit, minkä lisäksi merkitystä voidaan antaa vilpittömälle käyttäytymiselle kuulusteluissa, muun muassa tunnustamiselle ja itsensä ilmiantamiselle (HE 44/2002 vp s. 198 – 199).

Ratkaisussa KKO 2015:69 (kohta 11) on katsottu, että rangaistusta mitattaessa voidaan antaa merkitystä tekijän kaikenlaisille pyrkimyksille selvittää rikoksensa ja estää tai poistaa sen vaikutuksia. Lainkohdan tausta ja tavoitteet huomioon ottaen on kuitenkin perusteltua, että tekijän sanotunlainen teonjälkeinen menettely vaikuttaa tuomittavaan rangaistukseen sitä enemmän, mitä varhaisemmassa vaiheessa se ilmenee, ja että menettelyn vaikutus rangaistuksen mittaamiseen on vielä merkittävämpi silloin, kun rikoksen seuraukset pystytään ehkäisemään tai muutoin poistamaan. Myös tekijän oma-aloitteisuudelle voidaan antaa merkitystä, vaikka se ei enää – toisin kuin edeltäneessä rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 kohdassa (466/1976) – olekaan säännöksen soveltamisedellytys. Ratkaisussa KKO 2011:102 on katsottu, ettei yksin rikosasian vastaajan tunnustaminen, joka on helpottanut sekä esitutkintaa että tuomioistuinkäsittelyä, täytä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan rangaistuksen lievennysperusteen edellytyksiä siinä tapauksessa, että epäiltyyn tekoon liittyneet yksityiskohdat ovat olleet pääosiltaan esitutkintaviranomaisen tiedossa.

A on tultuaan kiinniotetuksi ensimmäisissä esitutkintakuulusteluissaan kertonut, millä älylaitteilla hän on internetissä seksuaalipitoisia keskusteluja käynyt, mitä nimimerkkejä ja valeprofiileja hän on tällöin käyttänyt ja millä internetin keskustelupalstoilla hän on lasten kanssa keskustellut. Lisäksi A on nimennyt muutamia alaikäiseksi muistamiaan lapsia, joiden kanssa hän on seksuaalipitoisia viestejä tai alastonkuvia vaihtanut. Sen jälkeen, kun poliisi on A:n käyttämät älylaitteet takavarikoinut ja niiden sisäisen muistin tutkinut, A on tarkentanut tunnustustaan vastaamalla poliisin yksilöityihin kysymyksiin omista ja lasten käyttämistä nimimerkeistä ja keskustelufoorumeista.

Korkein oikeus katsonee, ettei A ole tunnustamisellaan edistänyt asian esitutkintaa siinä määrin, että hän olisi kertonut poliisille esitutkintakuulusteluissaan jotakin sellaista tekokokonaisuuden kannalta olennaista, joka ei olisi myöhemmin ilmennyt muutoinkin esimerkiksi A:n käyttämiin älylaitteisiin kohdistuneen teknisen tutkinnan perusteella. Tässä merkityksessä A ei siis ole ilmiantanut itseään missään määrin. A on kuitenkin tunnustanut epäillyt seksuaaliteot kokonaisuudessaan. Hän ei vaikuta salanneen, vähätelleen tai vääristelleen tekojensa yksityiskohtia omaksi edukseen.

Ratkaisun KKO 2011:102 jälkeen on 1.1.2015 tullut voimaan syyteneuvottelua koskeva uudistus (670 – 675/2014), jonka mukaan rikoksensa selvittämiseen myötävaikuttaneelle tekijälle määrätään rangaistus tunnustamismenettelyn piiriin kuuluvista rikoksista lievennettyä rangaistusasteikkoa noudattaen. Mainittu uudistus on yleisellä tasolla muuttanut oman rikoksen selvittämiseen liittyvää suhtautumista siinä määrin, ettei ratkaisun KKO 2011:102 edellä selostetulla oikeusohjeella ole enää aikaisempaa vastaavaa merkitystä. Tästä syystä ja muutoin edellä selostetusta A:n esitutkintakäyttäytymisestä johtuen Korkein oikeus katsonee, että A:n tunnustamista on pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 momentin mukaisena pyrkimyksenä edistää rikostensa selvittämistä. Näin ollen hänen rangaistustaan tulee sanotulla perusteella lieventää. Ottaen huomioon, ettei A:n tunnustaminen ole ollut asian selvittämisen kannalta ratkaiseva eikä merkittävä, lieventämisperuste vaikuttaa yhteiseen rangaistukseen alentaen sitä kahdella kuukaudella.

Hoitoon hakeutuminen

A on vaatinut, että hänen rangaistustaan lievennetään, koska hän on oma-aloitteisesti hakeutunut hoitoon. Hovioikeus on lieventänyt A:n rangaistusta neljällä kuukaudella hoitoon hakeutumisen johdosta. Syyttäjä on vastustanut rangaistuksen lieventämistä myös tällä perusteella.

A on hakeutunut seksuaaliterapiaan muutama kuukausi kiinniottonsa ja ensimmäisten esitutkintakuulustelujen jälkeen. Hän on jatkanut hoitoja siten, että hän on tavannut hoitavan lääkärin ainakin 25 kertaa. A:n pitkäjänteinen terapia on lääkärinlausunnon merkintöjen mukaan suunnitteilla ja hänen on määrä jatkaa potilaana harvajaksoisesti kriisivaiheen psykoterapiassa.

Oikeuskäytännössä on katsottu, että hoitoon hakeutuminen voidaan ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa (pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia), 7 §:n 1 kohdassa (rikoksesta johtunut tai tuomiosta aiheutunut muu seuraus) tai 8 §:n 1 momentin 5 kohdassa (poikkeukselliset perusteet) tarkoitettuna lieventämisperusteena. Kyseiset säännökset ovat ilmaisultaan varsin väljiä ja tulkintoja mahdollistavia. Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 195) onkin perusteiden laajentavaa tulkintaa vastaajan eduksi pidetty perusteltuna (KKO 2012:9 kohta 22).

Korkein oikeus katsonee, että A:n hoitoon hakeutumisen syynä näyttäisi olleen nimenomaan halu muuttaa tulevaa seksuaalista käyttäytymistään. Seksuaaliterapia vaikuttaa kohdistuneen enemmän A:n toimintamalliin ja sen syihin eikä niinkään hänen rikosepäilyjensä julkitulosta itselleen aiheutuneisiin psyykkisiin haittoihin. A:n hoitosuhde käyntikertojensa perusteella osoittaa hänen sitoutumistaan terapiaan, vaikka hänen hoitosuhteensa jatkumisesta 7.11.2014 jälkeen ei ole selvitystä. Näin ollen A:n hoitoon hakeutumista on, hovioikeuden tuomiossaan katsomin tavoin, pidettävä rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa mainittuna pyrkimyksenä poistaa rikostensa vaikutuksia. Korkein oikeus katsonee, että lieventämisperuste alentaa yhteistä rangaistusta yhdellä kuukaudella.

Rangaistuksen mittaamisen lopputulos ja rangaistuslaji

Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetuista seksuaalirikoksista on yksi vuosi kuusi kuukautta vankeutta.

Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Rangaistuslajista päätettäessä tulee rikoslain 6 luvun 3 §:n 3 momentin mukaan lisäksi ottaa huomioon myös rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavat 6 luvun 4 – 8 §:n säännökset. Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä tapahtuu kokonaisharkinnan perusteella. Tällöin on kiinnitettävä huomiota rikoksen vakavuuden ja teosta ilmenevän syyllisyyden lisäksi myös muihin mittaamisperusteisiin. Mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (KKO 2011:93 kohta 33, KKO 2014:87 kohta 32, KKO 2015:18 kohta 19 ja KKO 2016:39 kohta 70).

A:ta ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity, mikä puoltaa vankeusrangaistuksen määräämistä ehdollisena. Sen sijaan A:lle mitattu rangaistuksen pituus puoltaa vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Näin tekee myös A:n syyksi luettujen rikosten luonne lapsiin kohdistuvina seksuaalirikoksina, rikoksista ilmenevä A:n syyllisyys ja osittain myös rikosten vakavuus. Rikoksiin on syyllistytty huomattavan pitkän ajanjakson aikana. Rikosten kohteena on ollut 18 eri lasta, joista osa on ikänsä ja kehitysasteensa johdosta ollut täysin puolustuskyvyttömiä A:n manipuloinnille. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, ettei asiassa ole edellytyksiä määrätä vankeusrangaistusta ehdolliseksi.

Oikeusneuvos Poutiainen: Olen lähtökohtaisesti Korkeimman oikeuden pääasiaratkaisun perusteluista ilmenevällä kannalla. Erimielisyyteni koskee A:lle hänen syykseen luetuista seksuaalirikoksista tuomittavaa rangaistusta, jonka osalta katson, että hänet tulee tuomita enemmistön kantaa ankarampaan rangaistukseen.

Yhdyn enemmistön perustelujen kohdissa 1 – 15 esitettyyn. A:n syyksi luetuista teoista moitittavimpana pidän enemmistön perustelujen kohdassa 16 esitetyin tavoin syytekohdan 12 lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja myös yhdyn enemmistön kantaan siitä, että yksin tästä rikoksesta tulisi mitata seitsemän kuukautta vankeutta.

Edelleen perustelujen kohdasta 16 ilmenevin tavoin A:n muista hyväksikäyttörikoksista kolme muuta rinnastuu moitittavuudeltaan likimain tähän ankarimmin rangaistavaan tekoon. Suurin osa muista hyväksikäyttörikoksista vertautuu kuitenkin moitittavuudeltaan enemmän perustelujen kohdassa 5 kuvattuun, syytekohdan 18 lapsen seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Sanotuista rikoksista ja A:n syyksi luetusta houkuttelu- ja lapsipornografiarikoksista tulisi harkintani mukaan yksittäisinä rikoksina kustakin mitattavaksi rangaistus, joka ylittää ainakin jonkin verran kulloinkin sovellettavan vähimmäisrangaistuksen.

Arvioidessani A:n syyksi luettua seksuaalirikollisuutta kokonaisuutena yhdyn enemmistön perusteluissa 17 ja 18 esitettyihin näkökohtiin. Lisäksi lausun kokoavasti seuraavan.

Rikoskokonaisuuteen kuuluvien tekojen ajallinen ulottuvuus yli kolmelle vuodelle sekä tekojen kohdistuminen useisiin lapsiin, joista osa on ollut selvästi alle suojaikärajan, ja A:n menettelyn petollisuus valehenkilöllisyyksien käytöllä sekä hänen viestiensä sisältö henkilökohtaisuudessaan ja karkeudessaan sekä hänen päämäärätietoinen toimintansa viestittelyssä osoittavat rikosten vaarallisuutta ja vahingollisuutta lasten terveyden ja kehityksen kannalta ja A:n huomattavaa syyllisyyttä rikoksissaan. Tekotapojen samankaltaisuus ja osittainen samanaikaisuus eivät A:n tekokokonaisuus huomioon ottaen vaikuta kokonaisrangaistuksen harkinnassani lieventävästi. Kokonaisarvioinnissani päädyn katsomaan, että yhteisen rangaistuksen mittaamisessa muut rikokset korottavat syytekohdassa 12 mittaamaani seitsemän kuukauden yksittäisrangaistusta yhdellätoista kuukaudella.

Rangaistuksen lieventämisperusteiden arvioinnin osalta olen samalla kannalla kuin enemmistö.

Edellä lausutuilla perusteilla katson, että oikeudenmukainen rangaistus A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista on yksi vuosi neljä kuukautta vankeutta. Tähän nähden ja huomioon ottaen se, ettei A:ta ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity, määrään rangaistuksen ehdolliseksi enemmistön määräämin koeajoin. Enemmistön perustelujen kohdasta 28 ilmeneviin näkökohtiin yhtyen en pidä oheisseuraamuksen määräämistä A:lle aiheellisena.

Muutoin ratkaistavina olevien kysymysten osalta olen samalla kannalla kuin enemmistö.

Syytteen mukaan A oli sopinut Irakissa asuvan isänsä kanssa sisarensa tappamisesta ja lupautunut tekemään teon. A oli syytteen mukaan lisäksi laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja.

Kysymys törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistön täyttymisestä.

RL 21 luku 6 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.6.2015

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi seuraavaa:

A oli syytekohdassa 1 usealla eri kerralla ajalla 1.1.2014 – 22.4.2015 tehnyt ruumiillista väkivaltaa sisarelleen B:lle siten, että hän oli äitinsä asunnossa repinyt B:tä hiuksista, potkinut jalkoihin, lyönyt kasvoihin ja vesipiipun varrella selkään sekä Helsingin rautatieasemalla syrjäisessä paikassa lyönyt tätä useita kertoja kaulaan ja kasvoihin. A oli menettelyllään aiheuttanut B:lle kipua ja kasvojen punoitusta.

Syytekohdassa 2 syyttäjä vaati A:lle rangaistusta törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Tältä osin käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että A oli yrittänyt löytää B:n tämän paettua perheen kodista. Muilta osin käräjäoikeus katsoi selvitetyksi seuraavaa:

Ampuma-aseen hallussapito

Syytteen mukaan A oli pitänyt hallussaan ampuma-asetta tarkoituksin tappaa sisarensa B ampumalla tai jollakin muulla tavalla.

A kiisti pitäneensä hallussaan ampuma-asetta.

Tuomiossaan mainitsemillaan perusteilla käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi pitänyt hallussaan ampuma-asetta.

Yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaolo

Syytteen mukaan A oli laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja.

Chat-viesteistä kävi ilmi, että A oli pitänyt häpeällisenä sitä, että hänen sisarensa oli ollut poissa kotoa useamman yön. Hän oli harkinnut viesteissä erilaisia tapoja surmata sisarensa muun muassa puukottamalla, päähän ampumalla ja syömällä tämän omin hampain. Suunnitelma oli tekotavan osalta täsmentynyt ja alkanut konkretisoitua viimeistään 19.4.2015 kello 18.49, jolloin A oli todennut "Jos saan B mun käteen. Mä ammun sen. Päätä. Vannon Allahin nimeeee. B kuoleeeee. Ja mun kädessä laitan sen hautamaan". A oli myös todennut samana päivänä kello 21.25 lähettämässään viestissä hankkivansa aseen äitinsä rahoilla. Hän oli myös kuvaillut sekä viesteissään että puhelimitse todistajana kuullulle poliisi V:lle yksityiskohtaisesti teon kertomalla muun muassa miten se tapahtuu, minkä seuraamuksen hän siitä nuorena henkilönä saa ja sen, että hän poistuu Suomesta vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeen.

A:n selitys siitä, että hän oli uhkauksillaan ainoastaan pyrkinyt saamaan sisareensa yhteyden tai sisarensa ottamaan yhteyttä viranomaisiin, oli epäuskottava. B oli esitutkinnassa kertonut, että hänen veljensä oli aikaisemminkin uhkaillut tappamisella, kun B oli jäänyt kiinni viestittelystä poikaystävänsä kanssa. Käräjäoikeus katsoi, että viesteissä ei ollut voinut olla kyse pelkästä vihastuksesta tai uhoamisesta, koska niitä oli lähetetty kolmen vuorokauden ajan ja tappamisella uhkaaminen oli myös jatkunut koko ajan. Tätä päätelmää osaltaan tuki myös se, että A oli jatkanut vakavien uhkausten esittämistä V:lle, vaikka tämä oli todennut olevansa poliisi ja pitävänsä A:n kertomaa vakavana asiana, ja edelleen poliisin virkatehtävissä olleelle N:lle.

A:n suunnitelmaan olivat edellä ilmenevästi sisältyneet pääpiirteittäin ja myös yksityiskohtaisesti syytteessä tarkoitetun teon toteuttamistavat ja -keinot, teosta seuraavan rangaistuksen pituuden arviointi ja maasta poistumista koskeva aie rangaistuksen kärsimisen jälkeen. Edelleen osa suunnitelmaa oli N:n kertomuksen perusteella ollut se, että surmaaminen tapahtuu, mikäli B ei suostu palaamaan kotiin ja alistumaan hänelle osoitettuihin käyttäytymissääntöihin. Käräjäoikeus katsoi, että ampuma-asetta lukuun ottamatta suunnitelma oli ollut jo täysin toteuttamiskelpoinen A:n tultua poliisin kiinniottamaksi ja että vaikka A:lla ei olisi ollut hallussaan asetta, olisi hän sellaisen voinut hankkia tai toteuttaa surman muulla tavoin. Käräjäoikeus katsoi, että A:n laatimaa suunnitelmaa oli pidettävä rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetuin tavoin riittävän yksityiskohtaisena.

Rikoksesta sopiminen ja lupautuminen tekemään teko

Syytteen mukaan A oli sopinut teosta Irakissa olevan isänsä kanssa sekä lupautunut tekemään sen.

Todistaja N:n kertoman mukaan A oli sanonut saaneensa isältään ohjeen, jonka mukaan B ja tämän ystävät tuli tarvittaessa surmata perheen kunnian palauttamiseksi, ja olevansa valmis tekemään ihan mitä tahansa suvun maineen palauttamiseksi. A oli myöntänyt sanoneensa näin N:lle, mutta kiistänyt tarkoittaneensa sanomaansa, koska hän oli ollut suuttuneessa mielentilassa. A oli oikeudessa kertonut, ettei hän ollut ollut yhteydessä isäänsä sisarensa katoamiseen liittyen, vaan hän oli sanonut isälleen kaiken olevan hyvin, jotta tieto asiasta ei leviäisi Irakissa. N oli pitänyt A:n hänelle kertomaa totena, vaikka tämä oli ollutkin hermostunut. N oli pitänyt uhkauksia myös siinä määrin vakavina, että hän oli ilmoittanut asiasta tutkijoille vietyään ensin B:n turvaan. Käräjäoikeus totesi, että A:n N:lle antama kertomus oli ollut siinä määrin yksityiskohtainen, että se ei ollut voinut olla ainoastaan suutuspäissään keksittyä uhoamista. N:n kertomusta vahvisti osaltaan myös B:n esitutkinnassa kertoma siitä, että hänen äitinsä oli ollut yhteydessä isään ja kertonut B:n tilanteesta isälle ja muille sukulaisille Irakissa. Lupautumista oli pidettävä vakavasti otettavana. Sopimisen kohteena oli ollut nimenomaisesti tietty henkilö eli B.

Edellä mainituin perustein käräjäoikeus katsoi, että A oli sopinut teosta Irakissa olevan isänsä kanssa sekä lupautunut tekemään sen.

Oliko A toiminut rikoksen tekemistä varten

Syyttäjä väitti A:n toimineen tarkoituksenaan tappaa B.

Esitetyn näytön perusteella käräjäoikeus katsoi, että B oli ottanut uhkaukset tosissaan. Hänen subjektiiviselle näkemykselleen uhasta ei voitu kuitenkaan antaa asiassa ratkaisevaa merkitystä, vaan asiaa oli käräjäoikeuden mukaan arvioitava tuomiossa selostettujen ulkoisesti havaittavien seikkojen perusteella.

Käräjäoikeus katsoi A:n toimineen syytteessä väitetyssä tarkoituksessa. Vaara rikoksen toteuttamisesta ei myöskään ollut ollut vähäinen eikä A ollut luopunut rikoksen valmistelusta.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä ja törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta yhteiseen 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Petteri Plosila ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.1.2016

A valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus pysytti käräjäoikeuden tuomion syytekohdan 1 pahoinpitelyn osalta, mutta hylkäsi syytteen syytekohdassa 2 törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Hovioikeus alensi A:n rangaistuksen kuudeksi kuukaudeksi vankeutta, mikä määrättiin ehdollisena. A määrättiin ehdollisen vankeuden tehosteeksi valvontaan.

Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut enää kyse ampuma-aseen hallussapidosta käräjäoikeuden hylättyä syytteen siltä osin.

Yksityiskohtaisen suunnitelman laatimisen osalta hovioikeus totesi, että viestien ja A:n lausumien perusteella voitiin pitää selvitettynä, että A:n tappouhkaukset olivat kohdistuneet B:hen. Kohde oli siten ollut tarkasti rajattu. Edelleen mahdollinen tekoaika oli ollut ainakin jollakin tarkkuudella päätetty. A oli viesteissään muun ohella kertonut, että hän aikoi puukottaa B:n, jos näkee tämän, ampuu tämän heti, kun näkee tämän ja että jos hän saa B:n kiinni, hän tappaa saman tien. Viesteistä voitiin siten päätellä, että A oli suunnitellut surmaavansa B:n heti tilaisuuden tullen.

Viesteissä A oli kuitenkin luetellut useita erilaisia surmaamistapoja. Hän oli puhunut B:n puukottamisesta, ampumisesta, nälkään näännyttämisestä, syömisestä ja hautaamisesta sekä toisaalta tämän hiusten leikkaamisesta ja kasvojen tärvelemisestä. Useimmin A oli puhunut B:n ampumisesta. A oli 19.4.2015 klo 21.25 lähettämässään viestissä kertonut ostavansa äitinsä rahoilla aseen ja 21.4.2015 klo 10.50 lähettämässään viestissä ostaneensa jo aseen.

A:n hallusta ei kuitenkaan ollut löytynyt ampuma-asetta. Tämä sekä viesteissä luetellut lukuisat eri surmaamistavat huomioon ottaen hovioikeus katsoi, ettei viestien perusteella voitu luotettavasti päätellä A:n päätyneen mihinkään tiettyyn surmaamistapaan. Tämän perusteella hovioikeus katsoi mahdollisen suunnitelman jääneen toteuttamistavan osalta merkittävällä tavalla puutteelliseksi.

A:n luettelemat surmaamistavat olivat toteutustavaltaan sellaisia, etteivät ne toteutuakseen vaatineet erityisen yksityiskohtaista suunnitelmaa tai tarkkaa etukäteisvalmistelua. Toisen henkilön surmaaminen ampumalla oli mahdollista toteuttaa myös ilman yksityiskohtaista suunnitelmaa. Asiassa oli jo käräjäoikeudessa jäänyt näyttämättä, että A:lla olisi ollut hallussaan mitään tekovälinettä.

Hovioikeus katsoi, että yksityiskohtaisen suunnitelman laatiminen valmistelurikoksen tekotapana voi koskea vain sellaisia yksilöitävissä olevia toimia, jotka olivat välttämättömiä rikoksen toteuttamiseksi. Tällaisia toimia olivat esimerkiksi uhrin reitin etukäteinen selvittäminen, tekovälineiden hankkiminen ja kokoaminen ja eri toimintojen aikataulutus.

Pelkästään ne seikat, että A:n voitiin katsoa aikoneen surmata B:n heti tämän tavattuaan ja että hän oli yrittänyt selvittää tämän olinpaikkaa, eivät täyttäneet vaatimusta yksityiskohtaisesta suunnitelmasta, kun A:n ei ollut näytetty päättäneen tekotapaa tai ryhtyneen mihinkään teon vaatimiin etukäteisvalmisteluihin. Vaikka päätös rikoksen tekemisestä oli sinänsä edellytys rikoksen toteuttamiselle, ei tällainen päätös muodostanut sellaista faktatietoon perustuvaa toimintakokonaisuuden suunnitelmaa, joka olisi välttämätön rikoksen toteuttamiselle. A:n ei ollut näytetty suunnitelleen sisarensa surmaamista siten, että suunnitelma olisi luonut edellytykset ja ollut välttämätön rikoksen toteuttamiselle.

A oli viesteissään arvioinut teostaan seuraavaa rangaistusta ja suunnitelmiaan rangaistuksen jälkeen. Hän oli arvellut joutuvansa vankilaan kuudeksi vuodeksi, mistä hän kärsisi kolme vuotta ja lähtisi tämän jälkeen pois Suomesta. Hovioikeuden näkemyksen mukaan tämä osoitti kuitenkin lähinnä A:n valmiutta tehdä mainittu teko.

Vaikka yksityiskohtainen suunnitelma ei edellyttänyt, että kaikki teon pienetkin yksityiskohdat oli lyöty lukkoon, hovioikeus katsoi toisin kuin käräjäoikeus, että A:n ei ollut näytetty laatineen laissa tarkoitettua yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta. Hovioikeus katsoi, että kyse oli ollut lähinnä A:n valmiudesta tarpeen tullen surmata sisarensa, mikä valmius ei lain esitöiden mukaan vielä täyttänyt törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistöä.

Surmaamisesta sopiminen tai siihen lupautuminen

A oli kiistänyt sopineensa isänsä kanssa B:n surmaamisesta. A oli kertomansa mukaan päinvastoin ilmoittanut isälleen, että B:n asiat olivat hyvin ja että tämä kävi koulua. Todistaja N oli sen sijaan kertonut, että A oli kertonut hänelle saaneensa isältään ohjeeksi surmata B tarvittaessa, jos tämä ei palaisi kotiin. A oli myöntänyt sanoneensa N:lle näin. A oli ollut tuolloin suuttunut, koska hän ei ollut tavannut sisartaan pitkään aikaan.

Hovioikeus totesi, että A:n isää ei ollut kuultu asiassa. Edellä selostetun lisäksi muuta näyttöä A:n ja hänen isänsä välisestä yhteydenpidosta ja sen sisällöstä ei ollut esitetty. Pelkästään N:n kertomuksen ja A:n kiihtyneessä mielentilassa N:lle lausuman perusteella A:n ei voitu vastoin kiistämistään katsoa sopineen B:n surmaamisesta isänsä kanssa tai lupautuneen tekemään teon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Seppo Ovaskainen ja Birgitta Lemström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan syytekohdassa 2 rangaistukseen syytteen mukaisesti 17. – 22.4.2015 tehdystä törkeän henkeen ja terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut syytekohdassa 2 A:lle (jäljempänä myös vastaaja) rangaistusta törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta. Syytteen mukaan hän oli ajalla 17. – 22.4.2015 pitänyt hallussaan ampuma-asetta tarkoituksin tappaa sisarensa B ampumalla tai jollakin muulla tavalla. Hän oli sopinut Irakissa olevan isänsä kanssa teon tekemisestä ja lupautunut tekemään sen. A oli syytteen mukaan lisäksi laatinut yksityiskohtaisen suunnitelman etsien sisartaan usean vuorokauden ajan, jona aikana hän oli suunnitellut sekä kuvaillut erilaisia sisarensa surmaamistapoja.

2. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi pitänyt hallussaan ampuma-asetta. Muilta osin käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen syytteen mukaisen menettelyn törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmisteluna.

3. Ainoastaan vastaaja on valittanut hovioikeuteen vaatien syytteen hylkäämistä. Syyttäjä on vastauksessaan hovioikeudelle vaatinut, että käräjäoikeuden tuomio pysytetään voimassa perusteluineen. Hovioikeudessa ei siten enää ole ollut kysymys siitä, onko vastaaja pitänyt hallussaan ampuma-asetta.

4. Hovioikeus on hylännyt syytteen.

5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelun tunnusmerkistön täyttymisestä siltä osin, onko vastaajalla ollut tarkoitus tappaa sisarensa ja onko hän syyllistynyt kyseiseen rikokseen sopimalla isänsä kanssa tai laatimalla yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta tai lupautumalla tekemään teon.

Sovellettava säännös

6. Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin mukaan törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta tuomitaan muun muassa se, joka 1 §:ssä tarkoitetun tapon tekemistä varten

1) pitää hallussaan ampuma- tai teräasetta tai muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä taikka välinettä, joka soveltuu erityisesti käytettäväksi välineenä rikoksessa,

2) sopii toisen kanssa tai laatii yksityiskohtaisen suunnitelman mainitun rikoksen tekemisestä tai

3) palkkaa, käskee tai muuten yllyttää toista mainitun rikoksen tekemiseen taikka lupautuu tai tarjoutuu tekemään sen.

Pykälän 2 momentin mukaan jos vaara rikoksen toteuttamisesta on ollut muista kuin satunnaisista syistä vähäinen taikka jos henkilö on vapaaehtoisesti luopunut rikoksen valmistelusta, estänyt sen jatkumisen tai muuten poistanut oman toimintansa merkityksen rikoksen valmistelussa, 1 momenttia ei kuitenkaan sovelleta.

Rangaistussäännöksen tausta

7. Törkeän henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelu on säädetty Suomessa rangaistavaksi 1.8.2013 alkaen. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen mukaan kansallisessa rikosoikeudessa lähtökohtana on perinteisesti ollut, että rangaistusvastuuta ei ole tarkoituksenmukaista ulottaa rikoksen yritystä aikaisempaan vaiheeseen. Suunnittelu- tai valmisteluvaiheessa konkreettinen vaara rikoksen toteuttamisesta saattaa olla vähäinen. Eräät kotimaan tapahtumat, muun muassa koulusurmat sekä eräät rahankuljetusryöstöt, ovat kuitenkin antaneet aiheen kriminalisoida tiettyjen törkeiden rikosten valmistelu (HE 141/2012 vp s. 4).

8. Rikoksen valmistelulla tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan subjektiivisessa suhteessa rikokseen tähtäävää toimintaa, jolla luodaan edellytyksiä rikoksen myöhemmälle toteuttamiselle. Tavoitteena on toteuttaa valmisteltava rikos. Valmistelutoimet ovat yritystä varhaisempia tekoja, joissa rikoksen tekemistä ei ole vielä aloitettu. Rangaistavaa valmistelua voi olla vasta jokin konkreettinen ulkomaailmassa ilmenevä teko, valmistelutoimi (HE 141/2012 vp s. 5 – 6 ja 18).

9. Sovellettavaa lainkohtaa koskevissa hallituksen esityksen yksityiskohtaisissa perusteluissa todetaan, että rikoksen valmistelua koskevat säännökset merkitsevät rikosoikeudellisen vastuun ulottamista poikkeuksellisesti rikoksen yritystäkin aikaisempaan vaiheeseen. Mitä varhaisempaan vaiheeseen vastuu liittyy, sitä merkittävämmiksi nousevat myös subjektiiviset edellytykset, kuten tekijän tietoja ja tarkoituksia koskevat edellytykset. Tällaisessa tilanteessa myös näytölliset vaikeudet usein korostuvat. Muun muassa tämä seikka antaa aiheen edellyttää, että vastuun edellytyksiä tulkitaan paitsi sääntelyn tarkoituksen mukaisesti, myös kohtalaisen suppeasti (HE 141/2012 vp s. 34). Myös lakivaliokunta on hallituksen esityksen johdosta antamassaan mietinnössä korostanut säännöksen suppeaa ja sen tarkoituksen mukaista tulkintaa (LaVM 8/2013 vp s. 4).

Tapahtumainkulusta

10. Riidatonta on, että B on 17.4.2015 jättänyt palaamatta kotiin, minkä jälkeen A on alkanut etsiä sisartaan. B:stä on 20.4.2015 tehty poliisille katoamisilmoitus. A on 17. – 22.4.2015 lähettänyt sisarelleen sekä useille muille henkilöille matkapuhelimella viestejä, joissa hän on uhannut sisarensa henkeä tai fyysistä koskemattomuutta eri tavoin.

11. A on 22.4.2015 saanut ystävältään tietää sisarensa olinpaikan. A:n ystävä C on hakenut B:n Vuosaaressa sijaitsevasta McDonald’s-ravintolasta ja vienyt tämän veljensä A:n luokse Vuosaaren metroaseman lähellä sijaitsevaan puistoon. Puistossa on ollut paikalla myös useita muita henkilöitä. Lopulta paikalle ovat tulleet myös poliisipartion jäsenet N ja K.

Suullisessa käsittelyssä vastaanotettu henkilötodistelu

12. Asianomistaja B on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut asuneensa tapahtuma-aikaan huhtikuussa 2015 kaksistaan äitinsä kanssa. A oli kuitenkin käynyt kotona melkein päivittäin. Sisarusten isä oli asunut Irakissa.

13. Asianomistaja on edelleen kertonut, ettei hänellä ollut ollut ongelmia veljensä kanssa eikä tämä ollut ollut väkivaltainen häntä kohtaan. Asianomistaja oli määrätty toisinaan kotiarestiin, jos hän esimerkiksi oli tavannut poikia, tai häneltä oli otettu puhelin pois rangaistukseksi. Asianomistaja oli lähtenyt huhtikuussa 2015 pois kotoa, koska hän ei kertomansa mukaan jaksanut noudattaa hänelle asetettuja liian tiukkoja sääntöjä. A oli lähettänyt hänelle kotoa poistumisen jälkeen uhkauksia, joissa tämä muun muassa oli uhannut pään irti leikkaamisella. B:n mukaan hänen veljensä ei ollut kuitenkaan tarkoittanut sitä, mitä hän oli sanonut, vaan oli vain ollut vihainen sisarelleen.

14. B ei ollut Vuosaaressa lähtenyt vapaaehtoisesti tapaamaan veljeään, mutta C oli houkutellut hänet mukaansa ja vienyt hänet kädestä kiinni pitäen A:n luo. Sisarukset olivat keskustelleet rauhanomaisesti keskenään eikä veli ollut yrittänyt tilanteessa lyödä asianomistajaa. Keskustelu oli ollut "ystävällistä ja surullista".

15. B on lisäksi kertonut tavanneensa veljeään syytteessä tarkoitetun tekoajan jälkeenkin, viimeksi maaliskuun 2017 alussa Helsingissä.

16. Todistaja D, jonka tytär on asianomistajan ystävä, on kertonut kuulleensa tyttäreltään asianomistajan kotoa poistumisesta ja siitä, ettei tämä ollut uskaltanut mennä kotiinsa. D:n tytär oli tullut 22.4.2015 kotiin hysteerisenä ja kertonut, että asianomistajan veli ja tämän kaverit olivat löytäneet asianomistajan Vuosaaren McDonald’sista ja lähteneet viemään tätä metroaseman suuntaan. Koska tytär oli ollut niin järkyttyneen oloinen, D oli katsonut parhaaksi mennä itse paikalle. Metroaseman lähettyvillä oli ollut arviolta 10 – 15 hengen nuorisojoukko, joka oli huutanut kovaan ääneen ja ollut silminnähden paniikissa. D oli nähnyt osittain valaistussa puistossa kahden hahmon seisovan ja yhden olevan maassa. D:n lähtiessä kävelemään siihen suuntaan nuorisojoukko oli huutanut, että "älä mene sinne, sut tapetaan, veli on ihan hullu". D oli pyytänyt maassa istuneen asianomistajan luokseen. Asianomistaja oli ollut shokin kaltaisessa tilassa ja hän oli ollut itkeneen näköinen. D ei ollut nähnyt tilanteessa väkivaltaa. D oli kysynyt vastaajalta, etteihän tämä haluaisi tappaa sisartaan, mihin vastaaja oli vastannut kieltävästi.

17. Todistaja, vanhempi konstaapeli K on kertonut A:n olleen Vuosaaressa kiihtyneen oloinen. Vastaaja oli uhonnut, että jos hän olisi halunnut hakata sisarensa, niin hän olisi voinut sen tehdä. Tilanteessa ei ollut kuitenkaan todistajan mukaan ollut suoranaista laitonta uhkausta eikä väkivaltaa, joten K oli vain ottanut ylös A:n ja tämän kaverin yhteystiedot suorittamatta kiinniottoa. Työpariltaan todistaja N:ltä K oli kuullut sisarusten isän suhtautumisesta tyttärensä kodista poistumiseen ja länsimaisten tapojen noudattamiseen.

18. Ulkona B oli ollut melko rauhallinen, mutta kun veli ei ollut ollut enää kuuloetäisyydellä, tämä oli ollut itkuinen ja kertonut selkeästi pelkäävänsä kotiin joutumista.

19. Todistaja, vanhempi konstaapeli N on kertonut A:n sanoneen saaneensa isältään tehtäväksi palauttaa sisar kotiin ja saada hänet noudattamaan islaminuskon mukaisia tapoja. Jos tämä ei onnistuisi, sisar pitäisi tarvittaessa tappaa. Tarvittaessa B:n kaveritkin tulisi tappaa. A:n mukaan pääasia oli ollut perheen kunnian palauttaminen. Jos siitä seuraisi vankeusrangaistus, hän ottaisi sen vastaan ja suorittaisi rangaistuksesta ensikertalaisena vain puolet. N:n mukaan vastaaja oli ollut selvin päin ja vakavissaan toistaessaan tätä useita kertoja. Asianomistajan turvaan vienti oli ollut tilanteessa pääasia ja häneen kohdistuneen uhan poistamiseen ei katsottu tarvittavan vastaajan kiinniottamista.

20. B:n katoamista tutkinut vanhempi rikoskonstaapeli V on kertonut olleensa puhelimitse yhteydessä asianomistajaan ja tämän jälkeen myös A:han. B ei ollut halunnut kertoa olinpaikkaansa eikä tavata perhettään tai viranomaisia. A oli V:n mukaan puhelimessa kertonut sisarensa pilanneen suvun kunnian ja maineen sekä sanonut tappavansa sisarensa, jos saisi tietää tämän olleen sukupuolisuhteessa. A oli edelleen sanonut V:lle, että jos hänen sisarelleen tapahtuisi jotakin, hän olisi tehnyt sen. A oli lisäksi sanonut, että jos sisko palaisi kotiin ja kertoisi, ettei ollut tehnyt mitään väärin, ja hän uskoisi siskoaan, hän lupaisi olla tekemättä mitään. V oli muistuttanut A:n puhuvan poliisin kanssa, mutta tämä oli sanonut ymmärtävänsä sen ja oli vain toistanut uhkauksiaan kiihtyneessä mielentilassa. V:n mukaan vastaaja oli ollut tosissaan.

21. Todistaja E oli kuljettanut asianomistajan muutama päivä Vuosaaren tapahtumien jälkeen lastensuojeluyksikköön. Hän oli keskustellut autossa asianomistajan kanssa. Asianomistaja oli kertonut veljensä ottaneen isän paikan sekä kasvatusvastuun ja määräysvallan. Asianomistaja oli lisäksi kertonut E:lle veljen uhkauksista, kotiaresteista sekä hiuksista vetämisistä ja lyömisistä silloin, kun asianomistaja ei ollut noudattanut veljensä asettamia kotiintuloaikoja ja muita määräyksiä. B oli kertonut lähteneensä kotoa, koska hän oli pitänyt veljensä asettamia kotiintuloaikoja ja määräyksiä sekä pahoinpitelyjä kohtuuttomina. Kotoa lähdön jälkeen B oli saanut veljeltään tappouhkauksia ja muita eritasoisia uhkauksia, koska oli veljen mukaan häpäissyt perheen olemalla väärässä seurassa. B:n kertomus oli E:n mukaan ollut uskottava. Tämä oli näyttänyt pahoinpitelyistä jääneitä arpia ja kertonut rauhallisesti ja loogisesti tapahtumista perheessä. E:n mukaan he olivat keskustelleet lisäksi myös perheen kulttuuritaustasta sekä siitä, että käytetyt ilmaisut saattavat olla voimakkaita eikä niitä aina tarkoiteta kirjaimellisesti.

22. A on todistelutarkoituksessa kuultuna kertonut lähettäneensä kirjallisina todisteina olevat viestit, koska hän oli ollut huolissaan nuoresta sisarestaan, joka oli ollut poissa kotoa useita päiviä. Hänen tarkoituksenaan ei ollut vahingoittaa sisartaan, vaan saada tämä palaamaan kotiin tai menemään poliisin tai sosiaaliviranomaisten luo kadulla olemisen sijaan.

23. Vastaaja on todennut käyttäneensä voimakasta kieltä viesteissä ja tehneensä siinä virheen. Hänellä ei ollut ollut tarkoitusta vahingoittaa tai tappaa sisartaan taikka suunnitelmaa sisarensa tappamisesta. Jos sellainen olisi ollut, hän olisi toteuttanut sen Vuosaaressa.

24. Vastaaja oli ollut metrossa Helsingin Kalasatamassa C:n kanssa menossa jalkapalloharjoituksiin, kun hänelle oli soitettu sisaren olevan Vuosaaressa. Vastaaja oli pyytänyt C:tä hakemaan hänen sisarensa metroaseman lähellä olevaan puistoon keskustelua varten. A on kertonut olleensa tilanteessa kiihtynyt, mutta hän ei ollut yrittänyt tehdä sisarelleen väkivaltaa.

25. Vastaaja ei ollut kertonut sisarensa katoamisesta isälleen. Päinvastoin hän on kertonut väittäneensä isälleen asioiden olevan kunnossa.

26. Todistaja C on kertonut kuulleensa B:n katoamisesta ystävältään A:lta vasta, kun tämä oli metrossa matkalla jalkapalloharjoituksiin kuullut sisaren löytyneen. A oli ollut huolissaan ja hermostuneen näköinen ja halunnut jopa pahoinpidellä sisartaan. C oli estänyt vastaajaa ja ilmoittanut poistuvansa paikalta, jos väkivaltaa käytetään. C:n mukaan vastaaja ei aina tarkoita sitä, mitä sanoo. Tämä ei ole väkivaltainen.

Surmaamisesta sopiminen tai siihen lupautuminen

27. Syytteen mukaan A oli sopinut Irakissa olevan isänsä kanssa sisarensa tappamisesta ja lupautunut tekemään teon. Vastaaja on kiistänyt kertoneensa isälleen edes sisarensa poistumisesta kotoaan.

28. Hälytystehtävää Vuosaareen suorittamaan menneeseen poliisipartioon kuuluneen todistaja N:n mukaan vastaaja oli tapahtumapaikalla Vuosaaressa kertonut isältään saamastaan tehtävästä palauttaa sisar kotiin ja saada hänet noudattamaan islamilaisia tapoja. Mikäli tämä ei onnistuisi, sisar ja tarvittaessa tämän suomalaiset kaverit tulisi tappaa. Poliisipartion toinen jäsen todistaja K on kertonut kuulleensa N:ltä sisarusten isän suhtautumisesta tyttärensä kotoa poistumiseen. Vastaaja ei ole kiistänyt puhuneensa tapahtumapaikalla tällä tavoin poliisille, mutta hän oli kertomansa mukaan ollut tuolloin kiihtyneessä mielentilassa.

29. Muuta selvitystä vastaajan yhteydenpidosta isäänsä tai mahdollisen yhteydenpidon sisällöstä ei ole esitetty. Korkein oikeus katsoo, että asiassa esitetty näyttö ei syyksi lukemiseen riittävällä varmuudella osoita, että A olisi sopinut isänsä kanssa sisarensa surmaamisesta taikka lupautunut tekemään syytteen mukaisen teon. Syyte on siten näiltä osin hylättävä näyttämättömänä.

Surmaamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman laatiminen

30. Rikoslain 21 luvun 6 a §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitettua tekotapaa koskevissa hallituksen esityksen perusteluissa todetaan, että koska pelkkiä pahoja ajatuksia ei voida kriminalisoida, tulee suunnitelmalta vaatia yksityiskohtaisuutta. Yksityiskohtaisen suunnitelman pitää olla sellainen faktatietoon perustuva toimintakokonaisuuden suunnitelma, joka luo edellytykset ja on välttämätön rikoksen toteuttamisessa. Yksityiskohtainen suunnitelma edellyttää selvästi enemmän kuin rikoksen pääpiirteittäinen suunnitelma. Yksityiskohtainen suunnitelma ei kuitenkaan edellytä sitä, että rikossuunnitelman kaikki pienimmätkin yksityiskohdat olisi lopullisesti päätetty (HE 141/2012 vp s. 36 – 37).

31. B on halunnut tulla ensimmäistä kertaa henkilökohtaisesti tuomioistuimessa kuulluksi vasta Korkeimmassa oikeudessa. Hän on Korkeimmassa oikeudessa kertonut, ettei hänellä ollut ollut kotona asuessaan ongelmia veljensä kanssa. Kotoa poistuttuaan hän oli saanut veljeltään viestejä, joissa oli uhattu käyttää häntä kohtaan väkivaltaa eri tavoin. B:n kertoman mukaan hänen veljensä ei kuitenkaan ollut ollut tosissaan lähettämiensä uhkausten suhteen.

32. Koska B:n kertomus Korkeimmassa oikeudessa on osaksi poikennut hänen esitutkinnassa kertomastaan, syyttäjä on vedonnut näyttönä hänen esitutkintakertomuksiinsa siitä, mitä hän oli niissä kertonut veljensä häneen kohdistamista uhkauksista ja väkivallasta. Hän on huhtikuussa 2015 toimitetuissa kahdessa ensimmäisessä kuulustelussa kertonut yksityiskohtaisesti veljensä hänelle asettamista käyttäytymissäännöistä, joiden rikkomisen seurauksena hänen veljensä oli määrännyt hänet olemaan kotiarestissa ja lyönyt häntä useita eri kertoja. Lisäksi B on jälkimmäisessä kuulustelussa kertonut veljensä uhanneen häntä aikaisemminkin tappamisella, mikäli hän jäisi toistamiseen kiinni yhteydenpidosta poikaystävänsä kanssa.

33. B ei ole Korkeimmassa oikeudessa esittänyt syytä kertomuksensa muuttumiselle. Korkein oikeus pitää hänen huhtikuussa 2015 pian syytteessä tarkoitettujen tapahtumien jälkeen pidetyissä esitutkintakuulusteluissa antamiaan kertomuksia syyttäjän vetoamilta, kohdassa 32 mainituilta osin uskottavampina kuin hänen kertomustaan toukokuussa 2015 pidetyssä kolmannessa esitutkintakuulustelussa ja Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä. Hänen ensin mainittujen esitutkintakertomustensa luotettavuutta tukee todistaja E:n kohdassa 21 selostettu kertomus. Sitä tukee myös se, että A on tuomittu lainvoimaisesti B:hen useissa eri tilanteissa 1.1.2014 – 22.4.2015 kohdistuneista pahoinpitelyteoista. Nämä seikat puoltavat myös johtopäätöstä siitä, että A:lla on voinut olla aikomus käyttää väkivaltaa sisartaan kohtaan tai jopa surmata sisarensa, mikäli tämä ei muuta käyttäytymistään tai palaa takaisin kotiin.

34. Syyttäjä on vedonnut kirjallisina todisteina A:n 17.4. – 22.4.2015 eri henkilöille lähettämiin chat-viesteihin. Niistä ilmenevät B:hen kohdistuneet surmaamisuhkaukset tukevat päätelmää siitä, että A oli saattanut suunnitella surmaavansa sisarensa sopivan tilaisuuden tullen, mikäli tämä ei palaisi kotiin. Hän on maininnut viesteissään useita erilaisia surmaamistapoja puhuen sisarensa puukottamisesta, ampumisesta, nälkään näännyttämisestä, syömisestä ja hautaamisesta. Hän on maininnut viesteissään myös muita väkivallan käytön tapoja, kuten hiusten leikkaamisen ja kasvojen tärvelemisen. Edelleen viesteistä ilmenee, että hän on niiden lähettämisen aikana pyrkinyt selvittämään sisarensa olinpaikan.

35. Myös todistajina kuultujen K:n, N:n ja V:n kertomukset tukevat sitä, että A:lla on saattanut olla valmius ja aikomus käyttää väkivaltaa sisartaan kohtaan tai tietyin edellytyksin jopa tappaa sisarensa. Näiden kertomusten merkitystä tappamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaoloa arvioitaessa vähentää kuitenkin se, että heidän kaikkien kertoman mukaan A:n uhkaukset sisarensa tappamisesta ovat olleet ehdollisia ja riippuneet muun muassa siitä, tuleeko tämä palaamaan takaisin kotiin.

36. Toisaalta viesteistä niitä kokonaisuutena tarkastellen ilmenee, että A on uhannut vakavuudeltaan vastaavan kaltaisilla teoilla useita muitakin ihmisiä, joiden hän on epäillyt osallistuneen sisarensa kodista poissaoloon liittyviin toimiin. Useissa viesteissään hän on kytkenyt sisarensa surmaamisaikomuksen siihen edellytykseen, että tämä jättäisi palaamatta kotiin. Eräässä viestissään hän on suunnitellut palauttavansa sisarensa takaisin Irakiin.

37. A on kertonut, että hänellä ei ollut lähettämistään viesteistä huolimatta ollut tarkoitusta tappaa tai edes vahingoittaa sisartaan. Hän oli viestejä lähettäessään ollut hermostunut ja huolissaan sisarestaan, ja hän oli käyttänyt voimakasta kieltä pelottelukeinona saadakseen sisarensa palaamaan kotiin tai menemään sosiaaliviranomaisten luokse. Korkein oikeus toteaa, että myös viestien sisällöstä voidaan päätellä, että A on viestejä kirjoittaessaan ollut voimakkaassa kiihtymystilassa ja mahdollisesti myös huolissaan sisarestaan ja äidistään. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää mahdollisena vaihtoehtona myös sitä, että viestit on kirjoitettu A:n kertomassa tarkoituksessa.

38. Tappamista koskevan yksityiskohtaisen suunnitelman olemassaoloa vastaan puhuu jossain määrin kohdassa 37 todetun ohella se, että A:lla ei ole selvitetty olleen hallussaan mitään tekovälinettä, joka olisi soveltunut käytettäväksi henkirikoksessa. Kohdissa 3 ja 5 todetulla tavalla Korkeimmassa oikeudessa ei ole ollut ratkaistavana, onko hän syytteessä mainittuna tekoaikana pitänyt hallussaan ampuma-asetta.

39. Korkein oikeus toteaa näytön arvioinnin lähtökohtana, että rikosasiassa syyksilukevan tuomion edellytyksenä on, että syyttäjä on esittänyt asiassa sellaisen selvityksen, jonka perusteella vastaajan syyllisyys on näytetty toteen sellaisella varmuudella, ettei siitä jää varteenotettavaa epäilyä.

40. Punnitessaan vastakkain syytettä tukevaa ja sitä vastaan puhuvaa näyttöä Korkein oikeus toteaa, että A:n sisareensa aikaisemmin kohdistama väkivalta sekä hänen lähettämistään viesteistä ja hänen puheistaan ja käyttäytymisestään ilmenevä aggressiivisuutensa osoittavat yleistä valmiutta käyttää jonkinasteista väkivaltaa sisartaan kohtaan. Yleinen valmius väkivallan käyttöön ei kuitenkaan vielä riitä osoittamaan, että hän olisi tehnyt yksityiskohtaisen suunnitelman sisarensa tappamisesta. Todisteina esitetyt viestitkin osoittavat pikemminkin kiihtymystilassa tapahtunutta uhoamista kuin yksityiskohtaisen surmaamissuunnitelman olemassaoloa. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n ei ole näytetty tehneen yksityiskohtaista suunnitelmaa sisarensa surmaamisesta.

41. Näin ollen syytekohdassa 2 esitetty syyte törkeästä henkeen tai terveyteen kohdistuvan rikoksen valmistelusta laatimalla rikoksen tekemisestä yksityiskohtainen suunnitelma on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Kysymys vesijätön lunastamisen edellytysten täyttymisestä. (Ään.)

KML 60 §

Asian käsittely lunastustoimituksessa ja maaoikeudessa

Vesijätön lunastustoimituksen päätös 27.5.2015

EM ja RM olivat hakeneet toimitusta omistamansa Kaunissaaressa sijaitsevan kiinteistön Vitikko 3:101 edustalla olevan vesijätön lunastamiseksi katsoen, että ranta-alue oli tärkeä kiinteistölle muun muassa veneilyn ja kalastuksen takia.

Toimitusmiehet totesivat, että alueelle oli alkanut muodostua vesijättöä 15.2.1866 päättyneestä isojaosta lähtien maankuoren kohoamisen seurauksena. Vesijättöä oli Vitikon tilan edustalla 8 – 10 metriä leveä kaistale, joka vedenpinnan huomattavien korkeusvaihtelujen johdosta oli usein kokonaan veden alla. Vesijätön omistusoikeus kuului yhteisen vesialueen 876:1 omistavalle Kaunissaaren osakaskunnalle.

Toimitusmiehet totesivat, että vesijätön lunastusta hakenut kiinteistö Vitikko oli rakennuspaikka ja että kohdealueella oli voimassa yleiskaava. Kaavassa Vitikon kiinteistön alueesta noin 1/3 osa oli loma-asumiseen varattua RA-aluetta ja rannasta alkaen noin 2/3 osaa oli maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi varattua M-aluetta.

Toimitusmiehet katsoivat, että yleiskaavalle ja sen määräyksille oli annettava merkitystä toimituksessa, koska kaavaa laadittaessa Kaunissaaren tiloille oli tarkkaan mitoitettu omarantaiset ja kuivan maan rakennuspaikat. Kaavan mukaan tila Vitikko oli niin sanottu kuivan maan rakennuspaikka, koska tilan rantaan rajoittuva kiinteistön ala oli M-aluetta. Toimitusmiehet katsoivat myös, että vesijättöä voitiin käyttää tarkoituksenmukaisesti Kaunissaaren osakaskunnan yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan perinteinen vapaa kulku Kaunissaaren ranta-alueella. Vesijätön lunastuksista mahdollisesti seuraavat aitojen tai muiden esteiden rakentamiset voisivat estää tai rajoittaa vapaata kulkua ja muuttaa Kaunissaaren luonnetta. Vitikon tilan tarve vesialueelle pääsemiseksi voitiin turvata perustamalla vesijätölle venevalkamaoikeus.

Toimitusmiehet päättivät, että edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ei ollut. Lunastuksen sijaan toimitusmiehet päättivät perustaa Vitikon tilan hyväksi venevalkamaoikeuden vesijätölle.

Asian olivat ratkaisseet toimitusinsinööri Matti Laari ja uskotut miehet.

Vantaan käräjäoikeuden maaoikeutena 31.12.2015 antama tuomio

EM ja RM valittivat toimitusratkaisusta maaoikeuteen ja vaativat, että heidän hakemuksensa vesijätön lunastamisesta hyväksytään.

Maaoikeus totesi, että alueella oli voimassa 23.7.1991 vahvistettu oikeusvaikutteinen Kaunissaaren osayleiskaava. Kaavakartan mukaan Vitikon tilan RA-alue oli tarkoitettu sisämaan loma-asuntoa varten.

Maaoikeus katsoi, että tilan käytön vaikeutumista tuli arvioida koko tilan kannalta. Vitikon tila oli pinta-alaltaan pieni eli noin 1,2 hehtaaria. Yleiskaava ei osoittanut sitovasti rakennuspaikan rajoja, eikä yleiskaavan mukainen maa-ja metsätalousvaltainen alue ollut tarkoitettu yleiseksi alueeksi vaan tilan yksityiseen metsätalouteen. Metsätalouteen varattua tilan aluetta voitiin hyödyntää rakennuspaikan lisäalueena. Lisäksi Kaunissaaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsi saaren eteläosassa, josta oli matkaa Vitikon tilalle noin 3 kilometriä. Tämän vuoksi veneellä pääsy tilan omaan rantaan oli tärkeää.

Maaoikeus katsoi, että vesijätöstä aiheutuva rantayhteyden puuttuminen oli omiaan vaikeuttamaan huomattavasti Vitikon tilan käyttöä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n tarkoittamalla tavalla.

Maaoikeus totesi edelleen, että nyt kysymyksessä oleva vesijättö oli siinä määrin kapea ja pieni, että sen käyttäminen esimerkiksi rakennuspaikkana tai jonkin toisen rakennuspaikan lisäalueena ei ollut mahdollista. Vesijätöllä ei ollut myöskään maa- tai metsätaloudellista käyttöä. Lisäksi maaoikeus katsoi isojaon toimitusasiakirjojen, myöhemmän toimitus- ja kartta-aineiston sekä todistajien kertomusten perusteella, että lunastettavaksi vaadittuun vesijättöön ei kohdistunut yleistä ja todellista tarvetta käyttää sitä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen.

Mainituilla perusteilla maaoikeus katsoi, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:ssä säädetyistä vaihtoehtoisista kiinteistökohtaisista edellytyksistä toteutui myös yksinomaiseen käytettävyyteen liittyvä edellytys.

Edelleen maaoikeus katsoi, että tilussijoitusta ei voitu tilusvaihdolla korjata ja että vesijätön lunastamisesta ei aiheutunut kenellekään huomattavaa haittaa. Lunastus ei aiheuttanut haittaa myöskään kiinteistöjärjestelmän selvyydelle. Maaoikeus päätyi siihen, että tässä asiassa ei ollut kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettuja lunastamisen rajoituksia.

Maaoikeus siten päätti, että EM:llä ja RM:llä oli oikeus lunastaa Vitikon tilan edessä oleva vesijättö. Toimitus palautettiin uudelleen käsiteltäväksi vesijätön lunastuksen ja siihen liittyvien kysymysten ratkaisemista varten.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Elina Lampi-Fagerholm,

maaoikeusinsinööri Sakari Haulos ja lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

H:lle ja N:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan H ja N vaativat, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja että EM:n ja RM:n vaatimus saada lunastaa vesijättö hylätään.

EM ja RM, PT, ST ja D vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Kaunissaaren osakaskunta ei antanut pyydettyä vastausta.

Katselmus

Korkein oikeus toimitti Kaunissaaressa katselmuksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. EM ja RM omistavat Vitikon tilan itäisellä Suomenlahdella sijaitsevan Kaunissaaren pohjoisosassa. He ovat hakeneet tilan kohdalla meren rannalla olevan vesijätön lunastamista. Lunastustoimituksessa on todettu, että tila rajoittuu yhteiseen vesialueeseen 624-406-876-1 kuuluvaan vesijättöön, joka kuuluu Kaunissaaren osakaskunnalle. Toimitusmiehet ovat katsoneet, ettei lain mukaisia edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ole. Maaoikeus on EM:n ja RM:n valituksen johdosta katsonut, että vesijätön lunastamisen edellytykset täyttyvät, ja palauttanut asian toimitukseen uudelleen käsiteltäväksi.

2. Korkeimmassa oikeudessa muutoksenhakijoina olevat H ja N omistavat Vitikon tilan länsipuolella sijaitsevan Luolilahden tilan, jolla on osuus edellä mainittuun yhteiseen vesialueeseen. He ovat siten yhteisen vesialueen omistavan Kaunissaaren osakaskunnan osakkaita. H ja N ovat valituksessaan vaatineet maaoikeuden tuomion kumoamista. He ovat valituksensa perusteeksi vedonneet ensisijaisesti siihen, että lunastettavaksi haettu alue ei ole isojaon jälkeen muodostunutta vesijättöä, vaan joutomaata, jonka on isojaossa tarkoitettu jäävän Kaunissaaren tilojen yhteiseen käyttöön. Toissijaisesti he ovat katsoneet, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentin mukaisia edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ei ole ja että lunastaminen aiheuttaisi heille huomattavaa haittaa.

3. EM ja RM ovat vastauksessaan vaatineet valituksen hylkäämistä perusteettomana. He ovat pitäneet maaoikeuden tuomiota oikeana. Vastaavalla tavalla ovat valitusta vastustaneet myös Vitikon tilan itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan omistaja PT sekä käyttöoikeuden haltijat ST ja D.

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensinnäkin siitä, onko lunastettavaksi haettu alue vesijättöä. Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, on arvioitava, täyttyykö kumpikaan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädetyistä kiinteistökohtaisista lunastamisen edellytyksistä. Mikäli ainakin toinen kiinteistökohtaisista edellytyksistä täyttyy, tulee ratkaistavaksi, aiheutuuko lunastamisesta H:lle ja N:lle sellaista huomattavaa haittaa, joka lunastamisen yleisiä edellytyksiä koskevan kiinteistönmuodostamislain 64 §:n mukaan estää vesijätön lunastamisen.

Onko lunastettavaksi haettu alue vesijättöä?

5. H ja N ovat esittäneet, että lunastustoimituksen kohteena olleelle alueelle ei ole muodostunut vesijättöä siten, että se voitaisiin määritellä. Tuuliolosuhteiden ja vedenpinnan korkeuden vaihtelun takia rantaviiva hietikolla muuttuu alati. Vuonna 2015 merivesi oli ollut niin korkealla, että isojaon jälkeen mahdollisesti muodostunut vesijättö oli ollut veden peitossa. Kaikki muu alue vesijätön ja Vitikon tilan rajan välillä on H:n ja N:n mukaan joutomaata, jonka on isojaossa tarkoitettu jäävän Kaunissaaren tilojen yhteiseen käyttöön.

6. Korkein oikeus toteaa, että vesijätöllä tarkoitetaan esimerkiksi maankohoamisen seurauksena paljastunutta vesialueen pohjaa. Vesijätöksi on katsottava alue, joka on muodostunut yhtäältä rantakiinteistön ja vesialueen välisen vanhan kiinteistörajan ja toisaalta nykyisen rantaviivan väliin. Vesilain 1 luvun 5 §:n 1 momentin mukaisesti vesialueen rajana maata vastaan pidetään keskivedenkorkeuden mukaista rantaviivaa.

7. Lunastustoimituksessa on todettu, että vuonna 1866 päättyneestä isojaosta lähtien vesijättöä on muodostunut maankohoamisen seurauksena korkeussuunnassa 40 – 45 senttimetriä. Toimitusmiehet ovat toimittamassaan katselmuksessa todenneet, että tilojen vanhoilla kartoilla olevat +mitat rantapyykeistä vanhaan rantaan johtivat huomattavasti eri korkeudelle nykyisestä merenpinnasta. Toimitusmiesten harkinnan mukaan Luolilahden tilan ja Vitikon tilan välinen +mitta osoitti isojaossa määrätyn rajan sijainnin oikeammin kuin huomattavasti korkeammalle jäänyt Vitikon tilan ja Luoderannan tilan rajalle merkitty rajapiste. Toimitusmiehet ovat arvioineet, että Vitikon tilan kohdalla on vesijättöä 8 – 10 metriä leveä kaistale.

8. Toimitusmiehet ovat siis pitäneet vesijättönä aluetta, joka on maankohoamisen seurauksena muodostunut isojaon mukaisen kiinteistörajan ja nykyisen rantaviivan väliin. Tämä on kohdassa 6 esitetyn perusteella ollut oikea lähtökohta asian arvioinnille.

9. Niin kuin maaoikeus on todennut, Kaunissaaren 15.2.1866 vahvistetussa isojaossa on annettu määräys Kaunissaaren rantojen jäämisestä, mikäli ne voitiin katsoa joutomaiksi, kyläkunnan yhteisiksi. Sittemmin maarekisteriin 28.8.1975 merkityssä jaon täydentämisessä on ratkaistu, mitä edellä mainitulla isojakoasiakirjojen merkinnällä tarkoitetaan. Merkinnällä ei ole katsottu tarkoitetun rantojen yhteiseksi erottamista vaan rasitetta eli venevalkamaoikeutta. Isojakoasiakirjojen kyseisen merkinnän perusteella on jaon täydentämisessä perustettu Kaunissaaren kylän tiloille rasitteena oikeus tarkemmin määriteltyihin valkama-alueisiin. Nyt ei ole kysymys tällaisesta valkama-alueesta. Näistä syistä Korkein oikeus pitää perusteettomana H:n ja N:n väitettä siitä, että isojaon mukaisen kiinteistörajan ja nykyisen rantaviivan välissä olisi myös sellaista isojaossa yhteiseen käyttöön osoitettua aluetta, jota ei voitaisi pitää vesijättönä.

10. Toimitusmiehet ovat alustavasti arvioineet vesijätön 8 – 10 metriä leveäksi. Vesijättöalueen laajuutta ei ole määritetty yksityiskohtaisesti, koska toimituksessa katsottiin, ettei edellytyksiä vesijätön lunastamiselle ole. Korkein oikeus katsoo, että H ja N eivät ole esittäneet valituksensa tueksi sellaisia perusteita, joiden johdosta olisi toimitusmiesten arviosta poiketen katsottava, ettei kohdealueella ole lainkaan vesijättöä.

Vesijätön lunastamista koskevat säännökset

11. Kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön omistajalla on oikeus lunastaa vesijättö tai osa siitä, jos kiinteistön kohdalla on yhteistä vesijättöä, joka vaikeuttaa huomattavasti kiinteistön käyttämistä tai jota voidaan tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä.

12. Vesijättö voidaan lunastaa vain, jos kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädettyjen kiinteistökohtaisten edellytysten ohella myös lain 64 §:ssä säädetyt, kaikille lunastustilanteille yhteiset edellytykset täyttyvät. Lain 64 §:n mukaan vesijätön lunastamisen edellytyksenä on muun ohella, ettei se aiheuta kenellekään asianosaiselle huomattavaa haittaa.

Kohdealueen kuvaus

13. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa tehtyjen havaintojen mukaan Kaunissaaren pohjoisessa kärjessä sijaitsevan Pohjaspään niemen rannat muodostavat pitkän yhtenäisen hiekkarannan, jossa on dyynimäisiä muodostumia. Katselmushavaintojen ja kartta-aineiston perusteella hiekkaranta alkaa niemen länsipuolella noin 300 metrin päässä niemenkärjestä, kiertää koko niemen ja jatkuu saaren itäpuolella yli kilometrin päähän niemenkärjestä.

14. Vitikon tila sijaitsee edellä kuvatun hiekkaranta-alueen läntisessä päässä. Tilan pinta-ala on noin 1,2 hehtaaria. Tilalla sijaitsee loma-asuntona käytetty rakennus ja talousrakennuksia, jotka maaoikeuden tuomion mukaan sijaitsevat noin 80 metrin päässä rannasta. Rakennusten ja rannan välinen tilan alue on karua ja paikoin kitukasvuista luonnontilaista metsää.

15. Tilan noin 75 metriä leveän pohjoisrajan ja merenrannan välissä sijaitsee nauhamainen vesijättö. Toimitusmiesten arvion mukaan vesijättö on merenpinnan ollessa normaalikorkeudessa leveydeltään 8 – 10 metriä ja se on merenpinnan vaihteluiden johdosta usein kokonaan veden alla. Korkeimman oikeuden toimittaessa katselmuksen merenpinta oli lähes normaalikorkeudessa. Havaittavissa oli, että maapohja Vitikon tilan kohdalla jatkuu vesijätön jälkeen ensin samankaltaisena alavana ja pääosin hiekkapohjaisena kuin vesijätön kohdalla ja muuttuu rantatörmän yläpuolella edellä kuvatuksi metsämaaksi.

Vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä?

Yleiskaavan ja kiinteistön käyttötarkoituksen merkitys

16. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:8 on otettu kantaa vesijätön lunastamisen edellytyksiin asemakaava-alueella. Ratkaisun mukaan (kohta 16) vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Lähtökohtaisesti tätä arvioidaan kiinteistön nykyisen käytön sekä todennäköisten ja uskottavien kehityssuunnitelmien perusteella. Asemakaava, jota on ryhdytty toteuttamaan, on ratkaisun mukaan yleensä perusteltua ottaa arvioinnin pohjaksi.

17. Nyt kysymyksessä olevalla alueella ei ole voimassa asemakaavaa. Aluetta koskee rakennuslain (370/1958) nojalla 23.7.1991 vahvistettu Kaunissaaren osayleiskaava. Kaavan mukaan noin 1/3 Vitikon tilasta eli sen sisämaan puoleinen osuus on RA-aluetta eli loma-asuntoaluetta. Loput 2/3 tilasta eli sen rannan puoleinen osuus on M-aluetta eli maa- ja metsätalousvaltaista aluetta. Kaavaan liittyvien määräysten mukaan muu kuin maa- ja metsätaloutta varten tarpeellinen rakentaminen M-alueelle on kielletty.

18. Toimitusmiehet ovat todenneet, että yleiskaavaa laadittaessa Kaunissaaren tiloille oli hyvin tarkkaan mitoitettu omarantaiset rakennuspaikat ja kuivan maan rakennuspaikat. Toimitusmiehet ovat sen vuoksi katsoneet, että myös yleiskaavalle oli annettava toimituksessa merkitystä. Vitikon tila on kuivan maan rakennuspaikka. Sitä ei ole kaavoitettu rantarakennuspaikaksi, vaan ranta on M-aluetta. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että vesijättö ei vaikeuta huomattavasti M-alueen käyttöä.

19. Myös maaoikeus on katsonut, ettei vesijättö vaikeuta tilan käyttämistä metsätalouteen. Maaoikeuden mukaan käytön vaikeutumista tuli kuitenkin arvioida koko Vitikon tilan kannalta. Tila on pinta-alaltaan verraten pieni, joten vesijätöllä kokonaisuutena on merkitystä tilalla sijaitsevalle lomarakennuspaikalle. Yleiskaava ei osoita sitovasti rakennuspaikan rajoja, eikä yleiskaavan mukaista maa- ja metsätalousvaltaista aluetta ole tarkoitettu yleiseksi alueeksi vaan tilan yksityiseen metsätalouteen. Koska yleiskaava ainoastaan rajoittaa mahdollisuutta sijoittaa rakennuksia tälle alueelle, metsätalouteen varattua aluetta voidaan hyödyntää rakennuspaikan lisäalueena. Maaoikeus on lisäksi todennut, että yleiskaavaan ei tässä tapauksessa liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Yleiskaavan mukaisella M-alueella on siten mahdollista tehdä maisemanhoitoa ja muita toimenpiteitä, jotka edistävät sen käyttöä rakennuspaikan lisäalueena.

20. Maaoikeus on edelleen todennut, että saaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsee noin kolmen kilometrin päässä Vitikon tilalta. Tämän vuoksi veneellä pääsy tilan omaan rantaan on tärkeää. Maaoikeus on katsonut, että vesijätöstä aiheutuva rantayhteyden puuttuminen on omiaan vaikeuttamaan Vitikon tilan käyttöä lomarakennuspaikkana.

21. Asiassa ei ole esitetty aluetta koskevaan yleiskaavaan mahdollisesti liittyvää kaavaselostusta, josta ilmenisivät suunnittelun tavoitteet. Korkeimman oikeuden katselmuksessa tekemät havainnot antavat kuitenkin aihetta päätellä, että Vitikon tilan, kuten myös sen itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan, rannan puoleinen osa on yleiskaavassa osoitettu M-alueeksi, jotta estetään lomarakennusten sijoittaminen rannan läheisyyteen ja siten vaalitaan Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävän yhtenäisen hiekkaranta-alueen maisemaa ja luonnonarvoja.

22. Kaunissaaren 23.7.1991 vahvistettu osayleiskaava on maankäyttö- ja rakennuslain 211 §:n perusteella voimassa mainitun lain mukaisena oikeusvaikutteisena yleiskaavana. Lain 42 §:n 2 momentin mukaan viranomaisten on suunnitellessaan alueiden käyttöä koskevia toimenpiteitä ja päättäessään niiden toteuttamisesta katsottava, ettei toimenpiteillä vaikeuteta yleiskaavan toteutumista. Tämän perusteella ja ottaen huomioon nyt kysymyksessä olevan yleiskaavan suunnittelutarkkuuden Korkein oikeus katsoo toimitusmiesten tavoin, että yleiskaavalle on annettava merkitystä arvioitaessa, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti Vitikon tilan käyttämistä.

23. Korkein oikeus katsoo, että vesijätöstä Vitikon tilan käyttämiselle aiheutuvaa haittaa arvioitaessa on lähtökohtana pidettävä sitä, että yleiskaavan mukaan tila on tarkoitettu kuivan maan lomarakennuspaikaksi. Lomarakennuspaikaksi osoitetun alueen ja ranta-alueen väliin jää yleiskaavan mukaan maa- ja metsätalouskäyttöön osoitettu alue. Maaoikeuden toteamin tavoin yleiskaavaan ei sinänsä liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Kuten maaoikeus on tuomiossaan todennut, tilalla oleva lomarakennus ei sijaitse RA-alueella vaan sen rannan puolella M-alueella. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa on lisäksi voitu havaita, että Vitikon tilan omistajat käyttävät osaa M-alueeksi osoitetusta alueesta loma-asuntoon liittyvänä piha-alueena. Nämä tilan tosiasiallista käyttötapaa koskevat seikat eivät kuitenkaan poista M-alueen ja RA-alueen erottelun merkitystä eivätkä tarvetta huolehtia siitä, ettei yleiskaavan tavoitteiden toteutumista enemmälti vaikeuteta. Korkein oikeus katsoo, että vesijätön lunastamisen edellytyksiä arvioitaessa ei ole perusteltua pitää Vitikon tilan rannan puoleista osaa lomarakennuspaikkana.

Venevalkamaoikeuden perustamisen merkitys

24. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että Vitikon tilan tarve päästä vesialueelle voidaan täyttää perustamalla sille venevalkamaoikeus vesijätölle. Toimituksessa on päätetty jatkaa aiemmin Vitikon tilan pohjoiskulmaan perustettua venevalkamaa rantaan saakka. Maaoikeus on katsonut, että venevalkamarasitetta koskevaa järjestelyä ei tule ottaa huomioon lunastamisen edellytyksiä arvioitaessa, koska se on tehty lunastamisen sijasta.

25. Korkein oikeus toteaa, että kiinteistön omistajalle annettavan lunastusoikeuden on katsottu olevan ristiriidassa perustuslaissa turvatun omaisuuden suojan kanssa (HE 227/1994 vp s. 14 ja 96 – 97). Kiinteistönmuodostamislain 60 § on voitu säätää tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä sen vuoksi, että sen säätäminen on perustunut samanaikaisesti kiinteistönmuodostamislain kanssa annettuun niin sanottuun valtuuslakiin eli lakiin kiinteistötoimituksessa tapahtuvasta lunastamisesta, joka on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä eli silloin voimassa olleen valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä säädetyllä tavalla.

26. Vaikka kiinteistönmuodostamislain 60 § pohjautuukin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyyn valtuuslakiin, säännöstä sovellettaessa on annettava merkitystä myös perusoikeusmyönteisen tulkinnan periaatteelle. Sanottua lainkohtaa, joka jättää soveltajalleen runsaasti harkintavaltaa, on sen vuoksi perusteltua tulkita suppeasti. Tätä harkintavaltaa rajoittaa osaltaan myös perusoikeuksien yleisiin rajoitusedellytyksiin kuuluva suhteellisuusvaatimus. Suhteellisuusvaatimuksesta seuraa, että omaisuuden suojaa rajoitettaessa on kiinnitettävä huomiota muun ohella siihen, voitaisiinko omaisuuden suojaa rajoittavan toimenpiteen tarkoitus saavuttaa jollakin vaihtoehtoisella ja omaisuuden suojaa vähemmän rajoittavalla toimenpiteellä. Arvioitaessa, onko kiinteistön omistajalla oikeus lunastaa vesijättö siitä kiinteistön käyttämiselle aiheutuvan haitan poistamiseksi, on sen vuoksi perusteltua ottaa huomioon, voidaanko tuota haittaa vähentää jollakin vesijätön omistajan omaisuuden suojaan lievemmin puuttuvalla keinolla.

27. Korkein oikeus katsoo, että kuivan maan lomarakennuspaikaksi tarkoitetun Vitikon tilan tarve päästä vesialueelle voidaan riittävällä tavalla täyttää perustamalla tilalle venevalkamaoikeus vesijätölle. Näin voidaan vähentää vesijätöstä Vitikon tilan käyttämiselle aiheutuvaa haittaa sellaisella tavalla, joka puuttuu osakaskunnan omaisuuden suojaan lievemmin kuin vesijätön lunastaminen.

Johtopäätökset

28. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei vesijättö vaikeuta huomattavasti Vitikon tilan käyttämistä yleiskaavan mukaisena kuivan maan lomarakennuspaikkana.

Voidaanko vesijättöä tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä?

Arvioinnin lähtökohtia

29. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:57 on todettu, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa toiseksi lunastusperusteeksi säädetty yksinomaisen käytön edellytys täyttyy lähinnä silloin, kun vesijättöä voidaan käyttää ainoastaan viereisen kiinteistön yhteydessä. Mainitussa ratkaisussa on korostettu sitä, että kun kyse on lunastusvelvollisuuden asettamisesta, vesijätön tarkoituksenmukaista käyttöä on arvioitava kunkin lunastajan osalta kiinteistökohtaisesti suhteessa yhteisen vesijätön omistavaan osakaskuntaan.

30. Ratkaisussa KKO 2015:8 Korkein oikeus katsoi (kohta 19), että käytön yksinomaisuutta tulee tarkastella laajemmin, kun kysymys on oikeudesta lunastaa vesijättö. Korkein oikeus totesi, että vesijättöä voi olla mahdollista käyttää myös naapurikiinteistöjen eduksi tai niiden kautta ja että vesijättöalueelle rakennettu tie, venevalkama tai uimapaikka saattaa olla muidenkin kuin jakokunnan osakkaiden käytössä.

Vesijätön käyttäminen vapaaseen kulkuun rannalla

31. Toimitusmiehet ovat todenneet, että Kaunissaaressa ei ollut tehty yhtään tavanomaista vesijätön lunastusta. Ainoat lunastukset oli tehty asemakaava-alueella rakennuspaikan osan lunastuksina. Saaren on perinteisesti voinut kiertää rantoja pitkin. Vesijätön lunastuksista mahdollisesti seuraavat aitojen tai muiden esteiden rakentamiset voisivat estää vapaan kulun tai ainakin vaikeuttaa sitä. Lunastukset vaikeuttaisivat siten rantojen perinteistä yhteiskäyttöä ja muuttaisivat Kaunissaaren luonteen. Toimitusmiehet ovat katsoneet, että vesijättöä voidaan edelleen käyttää tarkoituksenmukaisesti yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan vapaa kulku rannalla.

32. Maaoikeus on katsonut, että mikäli toimitusmiesten mainitsema saaren kiertäminen olisi tosiasiallisesti vakiintunutta, sillä voisi olla merkitystä yksinomaista käytettävyyttä arvioitaessa. Edellä kohdassa 9 selostettujen seikkojen perusteella maaoikeus on katsonut, että väitettä vakiintuneesta saaren kiertämisestä ei voida perustaa isojakoon. Tutkimansa kartta-aineiston perusteella maaoikeus ei ole pitänyt uskottavana, että Kaunissaaren pohjoisrannalla olisi yleisemmin kuljettu rantoja pitkin. Maaoikeus on katsonut, ettei ole yleistä ja todellista tarvetta käyttää lunastettavaksi haettua vesijättöä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen.

33. Niin kuin edellä on selostettu, lunastettavaksi haettu vesijättö on osa Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävää yhtenäistä hiekkaranta-aluetta. Vaikka nyt kysymyksessä oleva vesijättöalue sijaitseekin aivan hiekkaranta-alueen päässä, sillä on oma merkityksensä osana tuon luonnonkauniin alueen muodostamaa kokonaisuutta. Jos tällaisesta yhtenäisestä vesijättöalueesta osakin lunastettaisiin ja otettaisiin lunastavan kiinteistön yksinomaiseen käyttöön, se vaikuttaisi haitallisesti ranta-alueen muodostamaan kokonaisuuteen. Lunastusvaatimuksen hyväksyminen voisi lisäksi johtaa vesijätön muitakin osia koskeviin lunastusvaatimuksiin, jotka lunastusta hakevien yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta lähtökohtaisesti tulisi hyväksyä. Korkein oikeus pitää selvänä, että tällainen kehityskulku vaikeuttaisi yleiskaavan ja sen tavoitteiden toteutumista.

34. Asiassa esitetystä selvityksestä ilmenee, että toimitusmiesten päätöksessä mainitut rakennuspaikan osan lunastukset on tehty Kaunissaaren eteläosassa, jossa sijaitsee tiheämmin asuttu kylä. Korkein oikeus katsoo, että näillä luonteeltaan toisenlaisella alueella tehdyillä lunastuksilla ei ole merkitystä nyt kysymyksessä olevaa asiaa arvioitaessa.

35. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus maaoikeuden esittämästä arviosta poiketen katsoo, että nyt ei ole kysymys tavanomaisesta vesijätön lunastustilanteesta vaan lunastuksen edellytyksiä arvioitaessa on perusteltua antaa merkittävä painoarvo Kaunissaaren erityisolosuhteille ja saaren rantojen perinteisille käyttötavoille. Korkein oikeus pitää yhtenä vesijätön tarkoituksenmukaisena käyttötapana sitä, että saarelaiset ja saarella vierailevat voivat jatkossakin vapaasti kulkea saaren rannoilla ja erityisesti helppokulkuisella ja maisemallisesti arvokkaalla hiekkarantaosuudella. Asiaa tältä kannalta arvioitaessa ei ole perusteltua antaa olennaista merkitystä sille, kuinka helppoa tai tavallista nimenomaan saaren kiertäminen kokonaan nykyään on.

Vesijätön käyttäminen rantakiinteistöjen kulkuyhteytenä

36. Maaoikeus on katsonut, että vesijätön kuulumista yhteiseen vesialueeseen ei voida perustella kulkuyhteyden tarpeella. Maaoikeus on lisäksi ottaessaan kantaa kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä säädettyjen lunastamisen yleisten edellytysten täyttymiseen todennut, että H ja N olivat aikaisemmin hakeneet yksityistietoimitusta saadakseen kulkuyhteyden Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen, mutta heidän hakemuksensa oli lainvoimaisesti hylätty. Tällöin oli maaoikeuden mukaan tullut lainvoimaisesti ratkaistuksi, ettei tällainen kulkuyhteys ollut Luolilahden tilan tarkoituksenmukaista käyttöä varten tärkeää.

37. Korkein oikeus toteaa, että yksityisistä teistä annetun lain 8 §:n 1 momentin mukaan tieoikeuden perustamisen edellytyksenä on, että kiinteistön tarkoituksenmukaista käyttöä varten on tärkeätä saada kulkuyhteys toisen kiinteistön kautta eikä siitä aiheudu huomattavaa haittaa millekään kiinteistölle. Siitä, että mainitun säännöksen mukaisten tieoikeuden perustamisen edellytysten ei ole aikaisemmassa tietoimituksessa ja sitä seuranneessa muutoksenhaussa katsottu täyttyneen, ei voida suoraan tehdä päätelmiä suhteessa vesijätön lunastamisen edellytysten täyttymiseen. Korkein oikeus katsoo, että mahdollisuus käyttää vesijättöä sen omistavan osakaskunnan osakkaiden kulkuyhteytenä on merkityksellinen seikka arvioitaessa sitä, voidaanko vesijättöä käyttää tarkoituksenmukaisesti vain lunastusta hakevan kiinteistön yhteydessä.

38. Asiassa on selvitetty, että Pohjaspään niemeä käytetään virkistystarkoituksiin ja yhteysaluksen talvisatamana. Matka Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen on vesijättöä pitkin huomattavasti lyhyempi kuin sisämaassa kulkevaa rasitetietä pitkin. Katselmuksessa on lisäksi todettu, että Luolilahden tilan pohjoisosassa kulkee rannan suuntaisesti polku, joka jatkuu tilan länsipuolelle. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vesijättöä käytetään ja voidaan jatkossakin tarkoituksenmukaisesti käyttää myös Luolilahden tilan ja sen länsipuolella sijaitsevien kiinteistöjen kulkuyhteytenä Pohjaspään niemeen.

Johtopäätös

39. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vesijättöä voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti muutoinkin kuin vain Vitikon tilan yhteydessä. Myöskään yksinomaista käyttöä koskeva vesijätön lunastamisen edellytys ei siten täyty.

40. Kun kumpikaan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa säädetyistä kiinteistökohtaisista lunastamisen edellytyksistä ei täyty, asiassa ei ole tarpeen ottaa kantaa kiinteistönmuodostamislain 64 §:n mukaisten yleisten edellytysten täyttymiseen.

Tuomiolauselma

Maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia jää toimitusratkaisun varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Pekka Koponen, Mika Huovila (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Heikki Heino (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Heino: Esittelijän mietintö on kohtien 1 – 15 osalta Korkeimman oikeuden tuomion mukainen. Kohdan 15 jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavan.

Kiinteistön käytön huomattava vaikeutuminen

Vitikon tila on pinta-alaltaan noin 1,2 hehtaarin suuruinen vapaa-ajan rakennuspaikka. Tilan alueella voimassa olevassa oikeusvaikutteisessa, ympäristöministeriössä 23.7.1991 vahvistetussa Kaunissaaren osayleiskaavassa tilan vesijättöön rajoittuva osa on kaavoitettu maa- ja metsätalousvaltaiseksi alueeksi M-kaavamerkinnällä. Tämän alueen eteläpuolella oleva loma-asuntoalueeksi RA-kaavamerkinnällä kaavoitettu tilan osa on kaavamääräysten mukaan tarkoitettu vähintään 100 metrin päähän rannasta sijoittuvien loma-asuntojen alueeksi.

Korkein oikeus todennee, että vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella, kuten ratkaisun KKO 2015:8 kohdassa 16 on katsottu, on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, aiheutuuko vesijätöstä kiinteistölle kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitettua huomattavaa haittaa. Oikeusvaikutteisella yleiskaavalla on merkitystä arvioitaessa tilan kaavan mukaista ja tosiallista käyttötarkoitusta sekä tilalle vesijätöstä mahdollisesti aiheutuvaa haittaa.

Korkein oikeus todennee, kuten toimituksessa ja maaoikeudessa on katsottu, että vesijättö ei vaikeuta tilan käyttämistä metsätalouteen, jonka harjoittamisen yleiset edellytykset alueella ovat heikot.

Korkein oikeus katsonee katselmushavaintojen tukemana, että Vitikon tilan kokonaispinta-ala ja tosiasiallinen käyttötarkoitus huomioon ottaen osayleiskaavassa maa- ja metsätalousalueeksi tilan yksityiseen metsätalouteen varattua aluetta voidaan käyttää maaoikeuden katsomalla tavalla rakennuspaikan lisäalueena. Osayleiskaava rajoittaa rakennusten sijoittamista maa- ja metsätalousvaltaiselle alueelle, mutta aluetta voidaan käyttää olemassa olevan lomarakennuspaikan lisäalueena ja alueella voidaan tehdä muun muassa maisemanhoitoa palvelevia toimenpiteitä.

Kaunissaaren yleisessä käytössä olevaan venesatamaan on matkaa Vitikon tilalta noin kolme kilometriä. Lomarakennuspaikkana käytettävien vapaa-ajan kiinteistöjen käytön kannalta veneellä pääsy tilan omaan rantaan on etenkin saariolosuhteissa tärkeää, ja Kaunissaaren merelliset olosuhteet edellyttävät erityisjärjestelyjä veneiden turvallisen säilyttämisen ja muutoinkin rannan käytön kannalta. Vesijättöalue liittyy kiinteästi Vitikon tilaan ja sitä voidaan käyttää tilan uimarantana. Tarkoituksenmukaisinta on, että rannan käyttäjällä on kaikki vesilain mukaiset rannan omistajan oikeudet käytössään.

Toimituksessa perustettu vesijätölle laajennettu venevalkamarasite ja sen käyttömääräys, jonka mukaan valkamaan ei saa rakentaa jalankulkua estäviä rakenteita, ei ole riittävä turvaamaan näissä olosuhteissa veneilyn vaatimuksia. Korkein oikeus siten katsonee, että näissä olosuhteissa edellä esitetyin perusteluin kiinteistökohtaisista vesijätön lunastamisen edellytyksistä kiinteistön käytön huomattavan vaikeutumisen edellytys täyttyy.

Tarkoituksenmukainen käyttö vain kiinteistön yhteydessä

Vesijätön lunastuksen tarkoituksena on edistää lunastuksen kohteena olevien alueiden tarkoituksenmukaista käyttöä (HE 227/1994 vp s. 32). Se, kuinka vesijättöä voidaan tosiasiassa käyttää, riippuu monesta seikasta kuten rantakiinteistön käyttötarkoituksesta sekä vesijätön ja vesistön laadusta ja laajuudesta.

Korkein oikeus todennee, kuten ratkaisussa KKO 2007:57 kohdassa 6 on todettu, että kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitettu yksinomaisen käytön edellytys täyttyy lähinnä silloin, kun vesijättöä voidaan käyttää ainoastaan viereisen kiinteistön yhteydessä.

Nyt kysymys on alavasta, kapeasta ja nauhamaisesta meren rannalla olevasta vesijätöstä. Vesijättöä ei ole mahdollista käyttää itsenäisenä rakennuspaikkana eikä minkään muun tilan kuin siihen rajoittuvan Vitikon tilan lisäalueena. Asiassa ei ole esitetty luotettavaa selvitystä siitä, että vesijättöä tältä kohdin käytettäisiin vakiintuneesti Kaunissaaren osakaskunnan osakkaiden toimesta saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. Naapuritilan Luolilahti viralliset kulkuyhteydet on lainvoimaisesti järjestetty toisaalle, eivätkä osayleiskaavan mukaiset kevyen liikenteen reitit mene rantoja pitkin. Korkein oikeus siten katsonee katselmushavaintojen tukemana, että näissä olosuhteissa kiinteistökohtaisista vesijätön lunastamisen edellytyksistä myös kiinteistön yksinomaisen käytön edellytys täyttyy.

Lunastamisen rajoitukset

Korkein oikeus todennee, että nyt kysymyksessä olevan nauhamaisen vesijätön lunastustoimituksen yhteydessä tilussijoitusta ei voida korjata tilusvaihdolla. Kiinteistöjärjestelmän selvyydelle vesijätön lunastuksesta ei aiheudu haittaa. Alueella on voimassa oleva oikeusvaikutteinen osayleiskaava, joten lunastus ei voi vaikeuttaa asemakaavaan sopeutuvien kiinteistöjen muodostamista.

Muutoksenhakijat ovat vedonneet siihen, että vesijätön lunastuksesta aiheutuu heille huomattavaa haittaa, koska kulkuyhteys Luolilahden tilalta uimarannalle ja lähimpään maihinnousupaikkaan pitenee 75 metristä 800 metriin. Vastapuolet ovat katsoneet, että poikkeuksellisissa talviolosuhteissa, jolloin yhteisalus joutuu käyttämään Pohjaspään talvisatamaa, kulku muutoksenhakijoiden tilalle onnistuu Päätien itäisempää haaraa ja Luolilahden polkua pitkin tai vaihtoehtoisesti suoraan jäätä pitkin.

Korkein oikeus todennee, että asianosaiselle aiheutettavan huomattavan haitan kielto on tarkoitettu suojaamaan yksityistä intressiä, ja kun kiinteistökohtaiset vesijätön lunastusedellytykset täyttyvät, säännöksen soveltaminen tulee vain poikkeuksellisesti sovellettavaksi.

Muutoksenhakijoiden kiinteistölle on aikaisemmin perustettu tarvittavat tieoikeudet, eikä muutoksenhakijoiden esittämillä tai muillakaan perusteilla voida katsoa heille aiheutuvan laissa tarkoitettua huomattavaa haittaa. Korkein oikeus siten katsonee, että lunastamiselle ei ole laissa tarkoitettua estettä.

Korkeimman oikeuden johtopäätös vesijätön lunastuksen edellytyksien osalta

Kiinteistönmuodostamislain 60 §:n sanamuodon mukaan vesijätön lunastus on mahdollista, mikäli edes toinen kiinteistökohtainen edellytys täyttyy eikä lunastamiselle ei ole kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä mainittuja rajoituksia.

Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, että Vitikon tila rajoittuu vesijättöön, joka kiinteistönmuodostamislain 60 §:ssä tarkoitetulla tavalla vaikeuttaa huomattavasti Vitikon tilan käyttöä vapaa-ajan käyttötarkoituksiin ja että vesijättöä voidaan käyttää tarkoituksenmukaisesti vain tämän kiinteistön yhteydessä. Vesijätön lunastamiselle ei myöskään ole kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettua muuta estettä.

Lopputulos

H:n ja N:n valitus hylättäneen. Maaoikeuden tuomion lopputulos jäänee siten pysyväksi.

Oikeusneuvos Huovila: Erimielisyyteni koskee vesijätön lunastamisen edellytyksiä. Hyväksyn tältä osin esittelijän mietinnön lopputuloksen enkä siten muuta maaoikeuden tuomiota siltä osin kuin EM:lle ja RM:lle on myönnetty oikeus lunastaa omistamansa Vitikon tilan kohdalla oleva vesijättö. Hyväksyn Korkeimman oikeuden perustelut kohtaan 15 saakka, minkä jälkeen perustelen eriävää mielipidettäni seuraavasti.

Vesijätön lunastamista koskevien säännösten soveltamisen lähtökohdat

Vesijätön lunastamista koskevien säännösten tarkoituksena on toisaalta poistaa vesijätön muodostumisesta rantakiinteistölle aiheutuvaa haittaa ja toisaalta edistää vesijättöjen tarkoituksenmukaista käyttöä (HE 227/1994 vp s. 32). Vaikka vesijätön lunastaminen tapahtuu yksityistä tarvetta varten, se palvelee myös yleistä etua paitsi edistämällä kiinteistöjen tarkoituksenmukaista käyttöä myös parantamalla kiinteistörakennetta ja selkeyttämällä kiinteistöjärjestelmää.

Lunastuksen kiinteistökohtaisia edellytyksiä koskevan kiinteistönmuodostamislain 60 §:n mukaan kiinteistön omistajalla on oikeus lunastaa kiinteistön kohdalla oleva vesijättö tai osa siitä, jos se vaikeuttaa huomattavasti kiinteistön käyttämistä tai sitä voidaan tarkoituksenmukaisesti käyttää vain kiinteistön yhteydessä. Lainkohdassa on sanamuotonsa mukaan säädetty kahdesta kiinteistökohtaisesta edellytyksestä, joista ainoastaan toisen on täytyttävä, jotta vesijätön lunastaminen olisi lainkohdan mukaan mahdollista.

Vesijätön lunastaminen edellyttää kiinteistökohtaisten edellytysten lisäksi lain 64 §:ssä säädettyjen, kaikille lunastustilanteille yhteisten edellytysten täyttymistä. Lainkohdassa on säädetty niistä tilanteista, joissa oikeus vesijätön lunastamiseen estyy lunastuksen kiinteistökohtaisten edellytysten täyttymisestä huolimatta. Lainkohdan mukaan vesijätön lunastaminen edellyttää muun ohella, ettei se aiheuta kenellekään asianosaiselle huomattavaa haittaa. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:8 todennut (kohta 15), näitä vesijätön lunastamisen yleisiä edellytyksiä on tarpeen arvioida vasta sen jälkeen, jos lunastamisen kiinteistökohtaisten edellytysten katsotaan täyttyvän.

Vaikka kiinteistönmuodostamislain 60 §:n säätäminen on perustunut Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdasta 25 ilmenevin tavoin perustuslain säätämisjärjestyksessä säädettyyn valtuuslakiin, lainkohtaa sovellettaessa on annettava merkitystä myös perusoikeusmyönteisen tulkinnan periaatteelle. Sanottua lainkohtaa, joka jättää soveltajalleen runsaasti harkintavaltaa, on sen vuoksi perusteltua tulkita suppeasti. Sitä vastoin en pidä perusteltuna enemmistön tavoin (kohta 26) soveltaa lain sanamuodon mukaisten edellytysten lisäksi suhteellisuusperiaatetta vesijätön lunastusharkintaan yleisesti, koska vesijättö on tyypillisesti verraten vähäarvoista maaomaisuutta, jonka lunastamista puoltavat edellä todetuin tavoin sekä yksityiseen että julkiseen etuun liittyvät perusteet. Lisäksi lunastettavasta vesijätöstä on aina suoritettava perustuslain 15 §:ssä edellytetty täysi korvaus. Varsinkin niissä tapauksissa, joissa yhtäältä vesijättö vaikeuttaa lunastusta hakevan kiinteistön käyttöä ja toisaalta vesijätön lunastaminen aiheuttaa muulle asianosaiselle haittaa, on kuitenkin perusteltua kiinnittää huomiota siihen, voidaanko kiinteistön käytön vaikeutuminen tai haitta poistaa tai niitä vähentää muulla toimenpiteellä kuten perustamalla kiinteistörasite.

Koska asiassa sovellettavissa säännöksissä säädetään henkilöiden oikeuksista ja niitä vastaavista velvoitteista toisiaan kohtaan, katson, että asiassa on lisäksi kiinnitettävä huomiota yhdenvertaisuuden toteutumiseen lain edessä ja siten lainkäytön yhtenäisyyteen. Tältä osin viittaan siihen, että maaoikeus on arvioidessaan lunastuksen edellytysten asiassa täyttyvän katsonut, että kysymyksessä oli kokonaisuutena arvioiden verraten tavanomainen vesijätön lunastustilanne ja että perusteita tulkita vesijätön lunastamista koskevia säännöksiä tavanomaisesta poikkeavalla tavalla ei ollut. Kysymys oli maaoikeuden mukaan tilanteesta, jossa edellytysten yleensä katsottiin täyttyvän. Yhdenvertaisuuden toteutumisessa on kysymys siitä, että lakia sovelletaan samalla tavalla sen soveltamisedellytysten kannalta relevantilla tavalla samanlaisissa tapauksissa. Koska vesijätön lunastuksen lailliset edellytykset tulee aina arvioida kiinteistö- ja tapauskohtaisesti, lunastushakemuksen hyväksyminen tässä asiassa ei tarkoittaisi yhdenvertaisen kohtelun näkökulmasta sitä, että muutkin samaa vesijättöä koskevat lunastusvaatimukset tulisi myöhemmin hyväksyä (vrt. enemmistö kohta 33).

Vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä?

Vitikon tilan pinta-ala on noin 1,2 hehtaaria. Tilan pohjoisrajan ja merenrannan välillä sijaitsee nauhamainen vesijättö. Kuten kohdasta 15 ilmenee, vesijättö on meren pinnan normaalikorkeuden vallitessa leveydeltään 8 – 10 metriä ja merenpinnan vaihteluiden johdosta usein kokonaan veden peitossa.

Vuonna 1991 vahvistetun Kaunissaaren osayleiskaavan mukaan noin 1/3 Vitikon tilasta eli sen sisämaan puoleinen osa on loma-asuntoaluetta eli RA-aluetta ja loput 2/3 tilasta eli sen rannan puoleinen osa on maa- ja metsätalousvaltaista M-aluetta. Kaavaan liittyvien määräysten mukaan muu kuin maa- ja metsätaloutta varten tarpeellinen rakentaminen M-alueelle on kielletty. Maaoikeus on tuomiossaan todennut, että tilalla oleva lomarakennus ei kuitenkaan sijaitse RA-alueella vaan sen rannan puolella M-alueella.

Yleiskaavaan ei tässä tapauksessa liity maankäyttö- ja rakennuslain 43 §:n 2 momentissa tarkoitettua toimenpiderajoitusta. Lainkohdan mukaan yleiskaavassa voidaan määrätä, ettei maisemaa muuttavaa toimenpidettä saa suorittaa ilman lupaa. Yleiskaavan mukaisella M-alueella on siten kaavan estämättä mahdollista paitsi rakentaa maa- ja metsätalouden kannalta tarpeellisia rakennelmia myös tehdä maisemanhoitoa ja muita toimenpiteitä, jotka edistävät alueen käyttöä rakennuspaikan lisäalueena. Korkeimman oikeuden toimittamassa katselmuksessa on voitu havaita, että Vitikon tilan omistajat käyttävätkin osaa M-alueeksi osoitetusta alueesta loma-asuntoon liittyvänä piha-alueena.

Korkein oikeus ei ole ottanut ennakkoratkaisuissaan kantaa yleiskaavan merkitykseen vesijätön lunastusasiassa. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2015:8 oli kysymys vesijätön lunastamisen edellytyksistä asemakaava-alueella. Ratkaisun mukaan (kohta 16) vesijättöön rajautuvan kiinteistön käyttötarkoituksella on keskeinen merkitys arvioitaessa sitä, vaikeuttaako vesijättö huomattavasti kiinteistön käyttämistä kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Lähtökohtaisesti tätä arvioidaan kiinteistön nykyisen käytön sekä todennäköisten ja uskottavien kehityssuunnitelmien perusteella. Asemakaava, jota on ryhdytty toteuttamaan, on ratkaisun mukaan yleensä perusteltua ottaa arvioinnin pohjaksi.

Totean, että maankäytön yleispiirteiseen ohjaamiseen tarkoitetun yleiskaavan vaikutus vesijätön lunastusasiassa on lähtökohtaisesti selvästi vähäisempi kuin asemakaavan, joka laaditaan alueiden käytön yksityiskohtaista järjestämistä ja rakentamista varten. Yleiskaava ei esimerkiksi osoita rakennuspaikan rajoja sitovasti kuten asemakaava osoittaa. Tässä tapauksessa yleiskaavan rakennuspaikkoja koskeviin merkintöihin on viranomaisten valvomassa rakentamisessa suhtauduttukin edellä todetuin tavoin joustavasti. Vaikka yleiskaavalle on annettava asiassa merkitystä, kiinteistön nykyiselle yleiskaavan puitteissa tapahtuvalle käytölle on mainituista syistä annettava tässä tilanteessa yleiskaavaa suurempi paino.

Mainituilla perusteilla hyväksyn maaoikeuden johtopäätöksen siitä, että vesijätöstä aiheutuvaa käytön vaikeutumista on arvioitava koko tilan kannalta. Katson, että kyseinen nauhamainen, leveydeltään meren pinnan vaihteluiden mukaan muuttuva vesijättö, joka erottaa tilan vesialueesta, vaikeuttaa virkistyskäyttöön tarkoitetun Vitikon tilan käyttöä.

Totean lisäksi, että Kaunissaaren yleisessä käytössä oleva venesatama sijaitsee saaren eteläosassa, jonne Vitikon tilalta on matkaa noin kolme kilometriä. Kuten maaoikeus on todennut, veneellä pääsy tilan omaan rantaan on tämän vuoksi tärkeää. Vaikka yhteinen vesijättö ei estä rantautumista tilan kohdalla, siitä aiheutuu maaoikeuden tuomiosta tarkemmin ilmenevää haittaa muun muassa sen vuoksi, että säännöllinen toiselle kuuluvan alueen käyttö rantautumiseen ja veneen pitoon sekä näiden edellyttämien rakenteiden sijoittaminen edellyttävät maanomistajan lupaa, ja myös sen vuoksi, että vain rannan omistajalla on oikeus vesilain 2 luvun 5 ja 6 §:ssä säädettyihin veneen käytön kannalta tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Edellä mainituilla perusteilla katson, että kysymyksessä olevasta vesijätöstä Vitikon tilalle aiheutuva haitta on kiinteistönmuodostamislain 60 §:n 1 momentissa tarkoitetuin tavoin huomattava. Tämän vuoksi ei ole tarpeen arvioida sitä, täyttyykö myös toinen, vesijätön tarkoituksenmukaista käyttöä koskeva kiinteistökohtainen lunastamisen edellytys asiassa.

Vesijätön lunastamisen yleiset edellytykset

Asiassa on vedottu kahteen perusteeseen, joilla lähtökohtaisesti voi olla merkitystä arvioitaessa, aiheutuuko vesijätön lunastamisesta kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettua huomattavaa haittaa muille asianosaisille. Ensinnäkin asiassa on katsottu, että lunastamisella voisi olla merkitystä mahdollisuudelle kiertää Kaunissaari ja kulkea vapaasti rantoja pitkin. Toiseksi H ja N ovat katsoneet, että he tarvitsevat aluetta kulkuyhteytenään Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen.

Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdista 31 ja 32 tarkemmin ilmenee, toimitusmiehet ovat katsoneet, että saaren on voinut perinteisesti kiertää rantoja pitkin ja että vesijättöä voidaan edelleen käyttää tarkoituksenmukaisesti yhteisen vesialueen yhteydessä mahdollistamaan vapaa kulku rannalla. Maaoikeus ei puolestaan ole pitänyt uskottavana muun muassa tutkimansa kartta-aineiston perusteella, että Kaunissaaren pohjoisrannalla olisi yleisemmin kuljettu rantoja pitkin. Myöskään yleiskaavassa ei ollut suunniteltu kattavasti pohjoisrantoja pitkin kulkevaa kevyen liikenteen reittiä, vaan reitti oli pääosin linjattu rakennuspaikkojen maan puolelta siten, että tilan Luolilahti kohdalla reitti oli suunniteltu jo yleiskaavan mukaisen rakennuspaikan maan puolelle. Maaoikeus on katsonut, ettei ole yleistä ja todellista tarvetta käyttää lunastettavaksi haettua vesijättöä saaren kiertämiseen tai muuhunkaan kulkemiseen. Totean, että Korkeimman oikeuden katselmuksessa tehdyt havainnot tukevat selvästi maaoikeuden kantaa.

Katselmuksessa on voitu ensinnäkin havaita, että Vitikon tilan kohdalla ja sen koillispuolella sijaitseva vesijättö ja siihen liittyvä alava hiekkainen maapohja päättyvät Vitikon ja Luolilahden tilojen rajalle siten, että jo Luolilahden tilan ranta on louhikkoista ja erittäin vaikeakulkuista. Lisäksi Luolilahden tila on rakennettua RA-aluetta rannan läheisyyteen saakka, joten rannalla kulkeminen tarkoittaisi pihapiirissä kulkemista. Luolilahden tilalta sen länsipuolelle jatkuva polku kulkee sekin aivan tuon tilan pihapiirissä. Katselmuksessa ei ole voitu havaita muutakaan reittiä, jota myöten vapaa kulku saaren rantoja pitkin voisi yleisesti toteutua Vitikon tilalta eteenpäin. Huomioon ottaen vesijätön kapeus Vitikon tilan kohdalla ja se, että vesijättö on ajoittain jopa kokonaan veden peitossa, vesijätöllä ei muutoinkaan ole sanottavaa merkitystä vapaan rannalla kulkemisen kannalta. Katselmushavaintojen ja maaoikeuden tuomiossa esitetyn perusteella hyväksyn maaoikeuden tekemän johtopäätöksen saaren kiertämistä ja rannoilla kulkemista koskevan perusteen osalta.

Kulkuyhteyttä Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen koskevan perusteen osalta maaoikeus on katsonut, ettei vesijätön kuulumista yhteiseen vesialueeseen voida perustella kulkuyhteyden tarpeella. Maaoikeus on edelleen todennut, että H ja N olivat aikaisemmin hakeneet yksityistietoimitusta saadakseen kulkuyhteyden Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen, mutta heidän hakemuksensa oli lainvoimaisesti hylätty. Maaoikeuden mukaan tällöin oli tullut ratkaistuksi, ettei tällainen kulkuyhteys ollut Luolilahden tilan tarkoituksenmukaista käyttöä varten tärkeää.

Totean, että kulkuyhteys Luolilahden tilalta Pohjaspään niemeen Vitikon tilan kohdalla olevan vesijätön kautta oikaisten on selvästi tieoikeuden mukaista yhteyttä lyhyempi. Vesijätön käyttömahdollisuudella on siten jonkinasteista merkitystä Luolilahden tilalle. Kun kuitenkin otetaan huomioon Luolilahden tilan luonne omarantaisena rakennuspaikkana ja Pohjaspään niemen suhteellisen rajoitetut käyttömahdollisuudet virkistäytymiseen ja talvisatamana, haittaa ei kuitenkaan voida pitää kiinteistönmuodostamislain 64 §:ssä tarkoitettuna huomattavana haittana.

Luonnonarvojen huomioon ottaminen

Enemmistön mukaan Korkeimman oikeuden katselmuksessa tekemät havainnot antavat aihetta päätellä, että Vitikon tilan, kuten myös sen itäpuolella sijaitsevan Luoderannan tilan, rannan puoleinen osa on yleiskaavassa osoitettu M-alueeksi, jotta estetään lomarakennusten sijoittaminen rannan läheisyyteen ja siten vaalitaan Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävän yhtenäisen hiekkaranta-alueen maisemaa ja luonnonarvoja (kohta 21). Enemmistö on kohdasta 33 ilmenevin tavoin perustellut lunastusvaatimuksen hylkäämistä tarkoittavaa ratkaisuaan osaksi myös sillä, että lunastettavaksi haetulla vesijätöllä on merkitystä osana Kaunissaaren pohjoista niemeä kiertävää yhtenäistä luonnonkaunista hiekkaranta-aluetta, vaikka se sijaitsee aivan hiekkaranta-alueen päässä. Enemmistö on katsonut, että jos tällaisesta yhtenäisestä vesijättöalueesta osakin lunastettaisiin ja otettaisiin lunastavan kiinteistön yksinomaiseen käyttöön, se vaikuttaisi haitallisesti ranta-alueen muodostamaan kokonaisuuteen.

Tämän johdosta totean, että luonnonarvojen edistäminen on maankäyttö- ja rakennuslain 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti eräänä tavoitteena alueiden käytön suunnittelua toteuttavissa kaavoitusmenettelyissä. Vesijättöön rajoittuva asema- tai yleiskaava otetaan edeltä ilmenevin tavoin huomioon lunastusta harkittaessa. Kuten edellä on todettu, yleiskaavaan ei liity M-aluetta koskevaa toimenpiderajoitusta eikä kaava estä esimerkiksi maa- ja metsätaloutta varten tarpeellisten rakenteiden rakentamista M-alueella siitäkään huolimatta, että puheena oleva luonnonkaunis hiekkaranta on jo kaavaa vuonna 1991 vahvistettaessa sijainnut suurelta osin kapean vesijätön takaisella alueella. Katson, ettei yleiskaavasta voida tässä tapauksessa johtaa perusteita luonnonarvojen huomioon ottamiseen siten, että vesijätön lunastusvaatimuksen hylkäämistä voitaisiin perustella niillä.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

Lapsen tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen sisältyi vanhempien sopimuksen mukaisesti ehto, jonka mukaan äidin ja lasten tapaamiset muuttuvat valvotuiksi, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen.

Äiti oli tapaamisella vienyt lapset lääkäriin havaittuaan toisella lapsella mustelman ja koska lapset olivat äidin mukaan kertoneet isän lyöneen heitä. Sairaalakäynnin vuoksi lapset oli palautettu isälle noin neljä tuntia sovitun tapaamisajankohdan jälkeen. Käräjäoikeus vahvisti sovitun ehdon mukaisesti, että tapaamiset olivat toistaiseksi valvottuja.

Kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää asiassa jatkokäsittelylupa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Vanhemmilla on yhteiset, tammikuussa 2012 syntyneet lapset, joiden huolto oli vuonna 2014 uskottu yksin isälle.

Kymenlaakson käräjäoikeus oli 29.4.2015 antamallaan päätöksellä (perustepäätös) ratkaissut lasten tapaamisoikeutta koskevan asian vanhempien sopimalla tavalla. Vanhempien tekemän sopimuksen mukaan lasten ja äidin väliset tapaamiset laajenivat asteittain siten, että ensin tapaamiset olivat tietyn ajan lyhytaikaisia valvottuja ja tämän jälkeen tuettuja sekä sen jälkeen valvomattomia viikonlopputapaamisia. Sopimuksen 16 kohdan mukaan, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana, eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen, siirrytään takaisin valvottuihin tapaamisiin niin, että lapset tapaavat äitiään valvotusti joka toinen viikko kaksi tuntia kerrallaan.

Tapaamisella 12. – 13.9.2015 äiti oli havainnut toisella lapsella mustelman poskessa. Äidin mukaan molemmat lapset olivat kertoneet isän lyöneen heitä. Äiti oli vienyt lapset lääkärin tarkastettaviksi keskussairaalaan. Lääkärikäynnin pitkittyessä äiti oli ilmoittanut isälle, että he eivät ehtisi sopimuksen mukaisesti vaihtopaikalle. Lapset oli palautettu isälle 3,5 tuntia sovitun luovutusajan jälkeen.

Isä oli tämän jälkeen ilmoittanut äidille, että kaikki valvomattomat tapaamiset oli peruttu perustepäätöksen sopimusehdon 16 kohdan perusteella.

Äidin täytäntöönpanohakemus Kymenlaakson käräjäoikeudessa

Lasten äiti vaati, että isä velvoitetaan sakon uhalla noudattamaan tapaamisoikeutta koskevaa päätöstä. Lisäksi hän muun ohella vaati, että tapaamissopimuksen tulkinnanvaraista 16 kohtaa täsmennetään.

Isän lausuma

Lasten isä vaati ensisijaisesti, että hakemus hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että tapaamisehtoja muutetaan määräajaksi siten, että tapaamiset alkavat valvottuina ja laajenevat vähitellen perustepäätöksestä ilmenevällä tavalla lausumassa yksilöidyin muutoksin.

Käräjäoikeuden päätös 15.4.2016

Käräjäoikeus katsoi, että kirjallisesta todistelusta ilmenevän historiatiedon, vanhempien asiassa kertoman ja heidän tekemänsä tapaamisoikeutta koskevan sopimuksen kokonaistarkastelun perusteella oli selvää, että sopimuksen 16 kohta oli ollut tarpeellinen, jotta aikaisemmin keskeytyneet äidin ja lasten tapaamiset oli voitu aloittaa. Mikään asiassa ei vahvistanut äidin esittämää huolta siitä, että isä pahoinpitelisi lapsiaan. Sopimuskohta oli ollut tarpeellinen vanhempien välisen syvän luottamuspulan ja isän uskottavasti kertomien pelkojen vuoksi. Koska äiti oli 13.9.2015 menetellyt tapaamissopimuksen 16 kohdan vastaisesti jättäessään lapset palauttamatta isälle sovittuna ajankohtana, tapaamiset oli ehtokohdan mukaisesti toteutettava toistaiseksi valvottuina.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Markku Almgrén.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 30.6.2016

Äiti valitti hovioikeuteen ja vaati, että hakemus hyväksytään.

Hovioikeus ei myöntänyt jatkokäsittelylupaa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kari Janhunen, Jukka Hallavainio ja Tarja Ylikoski.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Äidille myönnettiin valituslupa. Valituksessaan äiti vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan, hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Isä vastasi valitukseen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Vanhemmat olivat vuonna 2015 vireillä olleen oikeudenkäynnin aikana sopineet yksin isän huollossa olleiden ja hänen luonaan asuneiden kahden tammikuussa 2012 syntyneen lapsen ja äidin tapaamisista. Käräjäoikeus oli lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 10 §:n 2 momentin nojalla 29.4.2015 antamallaan päätöksellä ratkaissut äidin ja lasten tapaamisoikeutta koskevan asian vanhempien sopimalla tavalla.

2. Käräjäoikeuden päätöksen mukaan äiti tapasi lapsia ensin valvotusti ja tämän jälkeen tuetusti, minkä jälkeen lasten ja äidin tapaamisissa siirryttiin asteittain tapaamisiin äidin luona joka toisena viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin. Päätökseen sisältyi muun ohella vanhempien sopimuksen mukainen kohta 16, jonka mukaan kahden tunnin valvottuihin tapaamisiin isän ja lasten kotikunnan sopimassa paikassa joka toinen viikko palataan, jos äiti ei palauta lasta tapaamisesta sovittuna aikana eikä hänellä ole esittää ulkopuolisen terveydenhuollon ammattilaisen toteamaa hyväksyttävää syytä menettelylleen.

3. Äiti jätti ensimmäisen viikonlopputapaamisen 12. - 13.9.2015 päätteeksi palauttamatta lapset isälle sovitussa paikassa ja sovittuna kellonaikana. Lapset palautettiin isälle noin 3,5 tuntia myöhässä sairaalan pihassa, kun äiti oli vienyt lapset lääkäriin selvittääkseen epäilystään isän lapsiin kohdistamasta pahoinpitelystä. Isä oli tämän jälkeen vedoten tapaamisoikeuspäätöksen kohtaan 16 järjestänyt äidin ja lasten tapaamisen valvottuun lasten kotikunnan kanssa sopimaansa paikkaan ja jättänyt tuomatta lapset tapaamiseen äidin luokse 25.9.2015.

4. Äiti on tässä asiassa vaatinut, että isä velvoitetaan sakon uhalla noudattamaan käräjäoikeuden päätöstä 29.4.2015 tapaamisista äidin luona joka toisena viikonloppuna tai että lapset määrätään noudettaviksi tapaamiseen äidin luokse, jollei isä tuo lapsia sopimuksen mukaisesti äidin luona tapahtuvaa tapaamista varten. Lisäksi äiti on vaatinut tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täsmentämistä muun muassa niin, että tapaamiset muuttuvat valvotuiksi kolmen kuukauden ajaksi, jos äiti palauttaa lapset myöhässä päätöksen kohdassa 16 tarkoitettua hyväksyttävää syytä esittämättä. Isä on vaatinut hakemuksen hylkäämistä ja vastustanut tapaamisoikeuden täsmentämistä koskeneita vaatimuksia.

5. Käräjäoikeus on hylännyt kaikki mainitut äidin vaatimukset katsoen, että päätöksen kohta 16, joka oli ollut tapaamisoikeuden toteuttamisesta päätettäessä vanhempien välisen syvän luottamuspulan vuoksi tarpeellinen, oli tullut noudatettavaksi, kun äiti oli menetellyt lasten edun vastaisesti jättäessään lapset palauttamatta isälle 13.9.2015 sovittuna kellonaikana. Lasten ja äidin tapaamiset tapahtuivat päätöksen mukaisesti jatkossa toistaiseksi valvottuina. Hovioikeus ei myöntänyt äidille jatkokäsittelylupaa.

6. Korkeimman oikeuden arvioitavana on, olisiko hovioikeuden tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa.

Jatkokäsittelylupaa koskevat säännökset ja esityöt

7. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos: 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeää myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkopäätösperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Pykälän 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

8. Säännöksen 1 momentin 1 kohdan muutosperustetta koskevalla sanamuodolla tarkoitetaan hallituksen esityksen mukaan sitä, että lupa tulisi myöntää aina jo silloin, kun syntyy epäily ratkaisun oikeellisuutta kohtaan ja luvan myöntämiselle asetettu kynnys on näin ollen matala. (HE 105/2009 vp s. 60.)

9. Jatkokäsittelylupa tulisi hallituksen esityksen mukaan myöntää säännöksen 1 momentin 4 kohdan mukaisen muun painavan syyn perusteella esimerkiksi silloin, kun syntyy epäily siitä, ettei käräjäoikeuden menettely täyttäisi ihmisoikeussopimuksen vaatimuksia. Muu painava syy voi olla myös ratkaisun tavanomaista suurempi merkitys valittajalle (HE s. 61).

10. Jatkokäsittelylupajärjestelmää laajennettiin 1.10.2015 voimaan tulleella lailla 386/2015, jolloin myös lapsiasiat tulivat jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin. Tässä yhteydessä luvan myöntämiskynnyksen varsin matalalle asettavia lupaperusteita ei muutettu. Järjestelmän soveltamisalan laajentamista lapsiasioihin perusteltiin lain esitöissä muun ohella sillä, että lapsen edun kannalta on erityisen tärkeää, että häntä koskeva oikeudenkäynti päättyy kohtuullisessa ajassa. Pitkään kestävän huoltoriidan voidaan jopa katsoa vahingoittavan lasta ja näin olevan suoraan lapsen edun vastainen. (HE 246/2014 vp s. 13 ja LaVM 24/2014 vp.)

11. Jatkokäsittelylupajärjestelmän laajentamista perusteltiin sillä, että kun käräjäoikeuden ratkaisuun haetaan muutosta, kysymys ei välttämättä ole siitä, onko käräjäoikeuden ratkaisu juridisin argumentein arvioituna oikea vai väärä, vaan siitä, päätyisivätkö toiset ratkaisijat saman aineiston kokonaisarvion perusteella toiseen ratkaisuun. Muutoksenhaussa ei silloin tosiasiassa ole kysymys ratkaisun oikeellisuuden arvioimisesta (överprövning) – vaan asian uudelleen käsittelemisestä (omprövning). Harkittaessa jatkokäsittelylupajärjestelmän soveltamisalan laajentamista lapsiasioihin katsottiin lopulta olevan kysymys siitä, tuleeko lapsesta riitelevillä vanhemmilla aina olla oikeus saada riitansa käsitellyksi täysimittaisessa oikeudenkäynnissä kahdessa oikeusasteessa, kun näin ei muiden riita-asioiden osalta ole asian laita. Jos arvioinnin lähtökohdaksi otetaan lapsen etu, näin ei ole. (HE 246/2014 vp s. 13 – 14).

Tapaamisoikeuden täytäntöönpanoa koskevat säännökset

12. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 2 §:n mukaan tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Lapsen vanhempien tulee keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja pitäen silmällä ennen kaikkea lapsen etua pyrkiä siihen, että tapaamisoikeuden tarkoitus toteutuu lain 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti.

13. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain (täytäntöönpanolaki) 1 §:n 1 momentin mukaan tapaamisoikeutta koskeva päätös pannaan täytäntöön siten kuin täytäntöönpanolaissa säädetään. Jos täytäntöönpanoasian hakija näyttää, että vastapuoli on estänyt tapaamisen ja jos vastapuoli ei pysty näyttämään, että hänellä on ollut menettelylleen hyväksyttävä syy, tuomioistuimen on hyväksyttävä hakemus, ellei täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi ole selvästi lapsen edun vastaista. Korkeimman oikeuden ratkaisusta 2016:61 (kohta 12) ilmenevin tavoin täytäntöönpanon lähtökohtana on, että tapaamisoikeutta koskevassa päätöksessä on selvitetty, millä tavoin tapaamisoikeus on lapsen etu huomioon ottaen perusteltua järjestää. Olosuhteet ovat kuitenkin voineet päätöksen antamisen jälkeen muuttua tai täytäntöönpanoasiassa järjestettävä sovittelu saattaa tuoda esiin uusia näkökohtia. Sen vuoksi lapsen etu voi täytäntöönpanovaiheessa olla eri kuin alkuperäisessä päätöksessä. (LaVM 7/1996 vp s. 3.)

14. Olosuhteiden muuttumiseen on täytäntöönpanolaissa varauduttu kahdella tavalla. Ensiksikin lain 13 §:n mukaan tuomioistuin voi pyynnöstä käsittelyn ajaksi tai muutoin väliaikaisesti taikka vähäisessä määrin pysyvästi muuttaa tai täsmentää tapaamisoikeutta koskevia ehtoja, jos se edistää tapaamisoikeuden toteuttamista ja on lapsen edun mukaista. Ehtoja saa kuitenkin muuttaa pysyvästi vain, jos täytäntöönpantavana oleva päätös on lainvoimainen. Toiseksi lain 14 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanoa koskeva hakemus on hylättävä, jos täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi on selvästi lapsen edun vastaista.

15. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään vakiintuneesti katsonut, että vanhemman ja lapsen mahdollisuus saada viettää aikaa yhdessä on perustavaa laatua oleva osa ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa tarkoitettua perhe-elämän suojaa. Sen vuoksi tapaamisoikeuden rajoituksia on arvioitava tiukemmin kuin muiden vanhemmuuteen liittyvien oikeuksien rajoituksia. Tämä tarkoittaa muun ohella sitä, että kansallisilla viranomaisilla on velvollisuus ryhtyä toimenpiteisiin vanhemman ja hänestä erossa asuvien lasten tapaamisten toteuttamiseksi. Täytäntöönpanon tulee olla joutuisaa, koska ajan kulumisella voi olla korjaantumattomia seurauksia lapsen ja hänestä erossa asuvan vanhemman väliseen suhteeseen. Vanhemmalla ei ole kuitenkaan oikeutta vaatia sellaisia toimenpiteitä, joista aiheutuisi haittaa lapsen terveydelle ja kehitykselle. Ihmisoikeussopimuksen mukaan oikeudessa perhe-elämään on kyse myös vanhempien oikeudesta tavata lastaan. (Ks. esim. W v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.7.1978, kohta 59, Hokkanen v. Suomi 23.9.1994, kohta 58, Ribic v. Kroatia 2.4.2015, kohdat 92 – 95 ja K.B. ym. v. Kroatia 14.3.2017, kohdat 142 – 144 sekä tapauksissa mainittu oikeuskäytäntö.)

Korkeimman oikeuden arviointi

16. Asiassa on riidatonta, että isä ei ole tuonut lapsia perustepäätöksen mukaisesti 25.9.2015 alkavaan valvomattomaan tapaamiseen. Äidin täytäntöönpanohakemuksen johdosta käräjäoikeuden ratkaistavana on ollut kysymys siitä, oliko isä menettelyllään estänyt äidin ja lasten välisen tapaamisen ilman hyväksyttävää syytä ja kysymys siitä, oliko täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi ollut selvästi lasten edun vastaista. Näitä kysymyksiä arvioitaessa on tullut kiinnittää huomiota äidin menettelyyn 12. – 13.9.2015 toteutuneen viikonlopputapaamisen yhteydessä sekä perustepäätöksen kohdan 16 tulkintaan.

17. Käräjäoikeus on päätöksessään arvioinut erityisesti äidin menettelyä tapaamisessa 12.9. – 13.9.2015 ja katsonut tämän menetelleen lasten edun vastaisesti jättäessään palauttamatta lapset tapaamisioikeuspäätöksen mukaisesti isälle. Käräjäoikeus ei ole arvioinut sitä, onko tapaamisoikeuspäätös ja erityisesti sen tulkinnanvarainen kohta 16, joka vuonna 2015 on vanhempien sopimalla tavalla otettu tapaamisoikeuspäätökseen heidän välisensä luottamuspulan vuoksi, myös edelleen käsillä olevissa olosuhteissa lasten edun mukainen.

18. Äiti on valituksessaan hovioikeudelle kertonut vieneensä tapaamisella 12. – 13.9.2015 lapset lääkäriin havaittuaan toisella lapsista mustelman ja lasten hänen mukaansa kerrottua isän lyöneen heitä. Kirjallisista todisteista ilmenee, että toisella lapsella on ollut mustelma poskessa ja ylävartalossa punaisia jälkiä. Lapsille tehdyt somaattiset tutkimukset eivät tukeneet eivätkä poissulkeneet epäiltyjä pahoinpitelyjä. Lääkäri oli käynnin aikana tehnyt lastensuojeluilmoituksen.

19. Tapaamisoikeuspäätöksen kohta 16 on osoittautunut tulkinnanvaraiseksi ainakin siltä osin, mitä voidaan pitää tarkoitettuna hyväksyttävänä syynä lasten palauttamatta jättämiselle. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen edellä selostettu oikeuskäytäntö huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että ehtokohdan 16 tulkinnanvaraisuus ja sen toistaiseksi voimassa oleva vaikutus lasten ja äidin välisiin tapaamisiin on puoltanut jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella. Asiassa olisi ollut tarpeen selvittää, onko lasten edun mukaista tulkita tapaamisoikeuspäätöstä siten, että kuvatun kaltaisessa tilanteessa lasten ja äidin välisen tapaamiset muuttuvat toistaiseksi valvotuiksi.

20. Molemmat vanhemmat ovat lisäksi käräjäoikeudessa ehdottaneet, että valvotuiksi muuttuneista tapaamisista siirryttäisiin vaiheittain normaalitapaamisiin. Äiti on esittänyt tapaamisoikeuspäätökseen uutta kohtaa, jonka mukaan lasten palauttamatta jättäminen ilman hyväksyttävää syytä johtaisi valvottuihin tapaamisiin kolmen kuukauden ajaksi sen sijaan, että tapaamiset olisivat valvottuja toistaiseksi. Isä taas on vastustettuaan vaatimusta, toissijaisesti vaatinut, että tapaamiset alkaisivat valvottuina, mutta laajenisivat vaiheittain sopimuksen mukaisiksi normaalitapaamisiksi. Sovittelijan mukaan sovittelussa vanhempien kanssa käyty keskustelu oli ollut hyvää ja rakentavaa. Sovittelijan mukaan lasten edun mukaista olisi, että lapsille mahdollistettaisiin molempien vanhempien kanssa pidettävä säännöllinen yhteys ja että lapset saisivat oleskella luonnollisissa olosuhteissa tuttujen ja turvallisten ihmisten ympäröiminä.

21. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden päätöksestä ei ilmene, miksi se ei ole antanut merkitystä näille vanhempien ja sovittelijan esittämille näkemyksille ja, miten lasten etu ja heidän oikeutensa pitää yhteyttä molempiin vanhempiinsa toteutuisi parhaiten jatkossa. Ottaen huomioon täytäntöönpanolain 13 §:ssä säädetty mahdollisuus tapaamisoikeutta koskevien ehtojen täsmentämiseen tai väliaikaiseen muuttamiseen ja se, että Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan tapaamisoikeuksiin tehtäviä rajoituksia on arvioitava tiukasti, syntyy tältäkin osin epäily käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuudesta.

22. Edellä selostettu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut myöntää äidille jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Huomioon ottaen lisäksi, että kysymys on edellä selostetuin tavoin liittynyt myös merkittävällä tavalla lasten ja äidin perus- ja ihmisoikeutena turvattuun perhe-elämän suojaan, olisi jatkokäsittelylupa tullut näissä olosuhteissa myöntää myös painavan syyn perusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin jatkokäsittelylupaa ei ole myönnetty. Jatkokäsittelylupa myönnetään. Asia palautetaan Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Outi Anttila.

H oli työskennellyt 3.3.2003 - 31.12.2011 kuntayhtymän palveluksessa yhtäjaksoisesti 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalityöntekijänä. Hänellä ei ollut sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun lain mukaista kelpoisuutta tehtävään. Kuntayhtymällä katsottiin olleen lailliset perusteet solmia työsopimuksia H:n kanssa toistuvasti määräaikaisina.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kuntayhtymä oli laiminlyönyt työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa asiassa. Kun se oli päättänyt työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti, se velvoitettiin maksamaan H:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

TSL 1 luku 3 § 2 mom (55/2001)
TSL 1 luku 3 § 2 mom (1224/2010)
TSL 1 luku 3 § 3 mom (1224/2010)
TSL 2 luku 2 § 2 mom (55/2001)
TSL 2 luku 2 § 3 mom (55/2001)
TSL 7 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

H oli työskennellyt Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymän (jäljempänä kuntayhtymä) palveluksessa sosiaalityöntekijänä 3.3.2003 ja 31.12.2011 välisen ajan keskeytyksettä 16 peräkkäisellä määräaikaisella työsopimuksella. Määräaikaisuuksien perusteeksi oli työsopimukseen kirjattu sijaisuus lukuun ottamatta kahta määräaikaista sopimusta, joiden perusteeksi oli kirjattu "määräaikainen lisähenkilö" ja viittä viimeisintä sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi oli kirjattu "avoimen vakanssin hoito".

H:lla ei ollut ollut sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista annetun lain (272/2005, jäljempänä sosiaalihuollon kelpoisuuslaki) 3 §:n mukaista kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Hän oli koulutukseltaan perushoitaja ja hänellä oli sosiaaliohjaajan tutkinto. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:n mukaan jos sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön tehtävään ei saada henkilöä, jolla on säädetty kelpoisuus, tehtävään voidaan ottaa enintään vuodeksi henkilö, jolla suoritettujen opintojen perusteella on riittävät edellytykset tehtävän hoitamiseen.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

H vaati, että kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 15 kuukauden palkkaa vastaava määrä 18 884,25 euroa sekä korvaukseksi irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä täyden palkan irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta 5 539,40 euroa, molemmat määrät korkoineen.

Työsopimuksia, joiden perusteeksi oli ilmoitettu työ "määräaikaisena lisähenkilönä" sekä "avoimen vakanssin hoito" ei ollut voinut solmia määräaikaisina. Työsopimusten määräaikaisuudelle ei ollut ollut perusteltua syytä. H:n työsuhde oli näin ollen ollut voimassa toistaiseksi.

Työsopimusten ketjuttaminen vuodesta 2003 alkaen osoitti, että kuntayhtymän työvoiman tarve oli ollut luonteeltaan jatkuvaa ja pysyvää. Toistuvien määräaikaisten työsopimusten käytölle ei ollut ollut perusteltua syytä. H:n työsuhde oli ollut toistaiseksi voimassa oleva myös tällä perusteella.

H:n työsuhde oli tosiasiassa päätetty perusteetta ja ilman irtisanomisaikaa, kun hänen työsuhteensa oli päättynyt viimeisen määräaikaisen työsopimuksen mukaisesti 31.12.2011. Kuntayhtymä oli laiminlyönyt selvittää, olisiko H:lle voitu tarjota hänen työsopimuksensa mukaista työtä tai muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Se oli myös laiminlyönyt järjestää H:lle sellaista uusien tehtävien mahdollisesti edellyttämää koulutusta, jota olisi voitu pitää molempien osapuolten kannalta tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena. Myös tällä perusteella H:n työsuhteen päättäminen oli ollut työsopimuslain säännösten vastaista ja perusti oikeuden työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen.

Vastaus

Kuntayhtymä kiisti kanteen.

H:lla ei ollut ollut sosiaalihuollon kelpoisuuslaissa edellytettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Työnantajan oli lain 12 §:n nojalla tullut solmia työsopimukset määräaikaisina. Työsopimuslain mukaiset määräaikaisen työsopimuksen solmimisen edellytyksiä koskevat säännökset eivät olleet voineet mennä erityissäännökseksi katsottavan sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:n edelle. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain säännöksillä oli selkeä oikeudellinen etusija suhteessa työsopimuslain säännöksiin.

Kuntayhtymän oli ajoittain ollut pakko käyttää määräaikaista työvoimaa, kun työntekijöitä, joilla olisi ollut säädetty kelpoisuus, ei ollut ollut saatavilla. Kaikille määräaikaisille sopimuksille oli ollut perusteltu syy.

H oli solminut kuntayhtymän kanssa työsopimuksen ajalle 3.1.2012 – 26.12.2012. H oli 23.2.2012 itse irtisanoutunut kuntayhtymän palveluksesta siten, että työsuhde oli päättynyt 7.3.2012.

Määrällisesti enintään kolmen kuukauden palkkaa vastaava korvaus oli kohtuullinen.

Käräjäoikeuden tuomio 12.3.2014

Käräjäoikeus katsoi, että työsopimuslaki oli yleislaki ja sosiaalihuollon kelpoisuuslaki erityislaki. Yleislaki väistyi erityislain tieltä.

H:lla ei ollut sosiaalihuollon kelpoisuuslain 3 §:n mukaista kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Näin ollen kuntayhtymä ei ollut mainitun säännöksen ja lain 12 §:n 2 momentin perusteella ollut voinut ottaa H:ta toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen eikä H:n työsuhteen voitu katsoa olleen voimassa toistaiseksi.

H oli työskennellyt määräaikaisella työsopimuksella, joka oli päättynyt määräajan päättyessä. Kuntayhtymä ei ollut päättänyt työsopimusta työsopimuslain vastaisesti eikä ollut velvollinen maksamaan H:lle korvauksia työsopimuslain perusteella.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Helena Valkama.

Helsingin hovioikeuden tuomio 25.6.2015

H valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hyväksytään.

Hovioikeus selostettuaan asiassa esitetyn näytön ja asiaa koskevan sääntelyn totesi, että työsopimuslain 1 luvun 3 §:n säännös oli pakottavaa oikeutta, eikä siitä voinut poiketa työntekijän haitaksi edes työehtosopimuksella. Asiassa kuultujen todistajien kertomuksista ilmeni, että pätevien sosiaalityöntekijöiden palkkaaminen oli kuntayhtymässä ollut vaikeaa, minkä vuoksi oli jouduttu palkkaamaan epäpäteviä. Kuntayhtymässä oli vuodesta 2008 ollut ohjeistus, jonka perusteella oli vuosittain tarkasteltu määräaikaisten työsuhteiden käyttöä. Siinä tavoitteena oli ollut pitää mahdollisimman vähän työntekijöitä määräaikaisina ja löytää ne, jotka pitäisi vakinaistaa. Sosiaalityöntekijöitä koskevan kelpoisuuslain ja määräaikaisuuksien ristiriidasta oli näissä neuvotteluissa keskusteltu lähes joka vuosi. Se, että H:ta ei ollut voitu vakinaistaa, oli johtunut siitä, että tällä ei ollut sosiaalityöntekijän kelpoisuutta. Luottamusmiehet olivat puuttuneet H:n työsuhteisiin useamman kerran eri vuosina. H:n työn loputtua saman työn tekemisen tarve ei ollut loppunut ja kuntayhtymässä oli vielä nykyäänkin sosiaalityöntekijän töissä epäpäteviä.

Hovioikeus katsoi, että se, että H:lla oli kahdeksan vuoden aikana ollut 16 peräkkäistä määräaikaista sopimusta, joista kaikki olivat olleet korkeintaan vuoden mittaisia, ja niistä muodostuva kokonaisuus osoittivat, että kuntayhtymässä työvoiman tarve sosiaalityöntekijälle oli ollut pysyvä. Tätä tuki myös henkilötodistelu. Tällaisessa tilanteessa toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttö ei ollut ollut sallittua. Työsopimuslain säännökset olivat pakottavaa oikeutta, joka oli säädetty työntekijän suojaksi. Kelpoisuuslaki erityislakina ei mennyt työsopimuslain pakottavien säännösten edelle.

Korvausvelvollisuuden osalta hovioikeus totesi, että H:n työsuhde oli kestänyt yli kahdeksan vuotta. Hän oli työsuhteen päätyttyä ollut yhtä lyhyttä työsuhdetta lukuun ottamatta työttömänä ja työllistynyt seuraavan kerran vasta syyskuussa 2014. Lyhyt työsuhde ei ollut katkaissut syy-yhteyttä työsuhteen perusteettoman päättämisen ja H:n työttömyyden välillä (KKO 1981 II 11). H:lla oli kuitenkin koulutuksensa ja ammattitaitonsa perusteella hyvät mahdollisuudet työllistyä jatkossakin. Nämä seikat huomioon ottaen hovioikeus arvioi kohtuullisen korvauksen määräksi kymmenen kuukauden palkkaa vastaavan määrän eli 12 589,50 euroa. Korvaus oli viiden kuukauden palkkaa vastaavalta osalta korvausta menetetyistä palkkaeduista. H:lle tuomittavasta korvauksesta vähennettiin työsopimuslain 12 luvun 3 §:n perusteella 75 prosenttia irtisanomisajan jälkeiseltä viiden kuukauden ajalta maksetusta työttömyyspäivärahasta. Työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin perusteella työnantajan, joka oli irtisanonut työsopimuksen noudattamatta irtisanomisaikaa, oli maksettava työntekijälle korvauksena täysi palkka irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta. Korvauksen määrä oli tältä osin riidaton.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja velvoitti kuntayhtymän suorittamaan H:lle korvaukseksi saamatta jääneestä irtisanomisajan palkasta lomakorvauksineen yhteensä 5 539,40 euroa, korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 7 073,01 euroa ja Työttömyysvakuutusrahastolle H:lle tuomitusta korvauksesta vähennetyn osuuden 5 516,49 euroa, kaikki määrät korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Harri Katara (eri mieltä) ja Ari Kyllönen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Katara hyväksyi käräjäoikeuden tuomion perustelut ja lopputuloksen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kuntayhtymälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan kuntayhtymä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

H vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. H on 3.3.2003 ja 31.12.2011 välisenä aikana työskennellyt kuntayhtymän palveluksessa 16 määräaikaisessa työsuhteessa sosiaalityöntekijänä. Työsopimukset ovat seuranneet toisiaan keskeytyksettä. Hänen työskentelypaikkansa on vaihdellut kuntayhtymän eri toimipisteissä. Kahden viimeisen työsopimuksen ajan hänen työskentelypaikkansa on ollut työsopimuksen mukaan Jorvin klinikkaryhmä. Sosiaalityöntekijän tehtävä on loppuvuodesta 2011 laitettu avoimeen hakuun eikä H ole tullut valituksi tehtävään.

2. H on tämän jälkeen hakenut työttömänä työnhakijana määräaikaista vuorotteluvapaan sijaisuutta naisten- ja lastentautien tulosyksiköstä Meilahden Lastenklinikalta ajalle 3.1. – 26.12.2012. Hän on tullut valituksi tehtävään, mutta irtisanoutunut siitä terveydellisistä syistä. Työsopimus on päättynyt 7.3.2012, minkä jälkeen H on ollut työttömänä syyskuuhun 2014 asti. H on koulutukseltaan perushoitaja ja hänellä on sosiaaliohjaajan tutkinto. Riidatonta on, että hänellä ei ole ollut sellaista ylempää korkeakoulututkintoa, joka vastaisi lakisääteistä sosiaalityöntekijän kelpoisuusvaatimusta.

Kysymyksenasettelu

3. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko H:n määräaikaisille työsopimuksille ollut laillinen peruste, koska hänellä ei ole ollut laissa säädettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Toiseksi asiassa on kysymys siitä, onko H:n työsuhdetta pidettävä toistaiseksi voimassa olevana sillä perusteella, että työvoiman tarve sosiaalityöntekijälle olisi ollut kuntayhtymässä pysyvää. Vielä asiassa on ratkaistava se, onko työnantaja muutoin menetellyt työsopimuslain säännösten mukaisesti H:n sopimusketjun päättyessä 31.12.2011.

Asiaa koskeva sääntely

Työsopimuslaki

4. H:n työsopimuksiin sovelletaan viimeistä työsopimusta lukuun ottamatta työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) säännöstä, joka oli voimassa 31.12.2010 asti. Tämän lainkohdan mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta samoin kuin ilman perusteltua syytä tehtyjä toisiaan seuraavia määräaikaisia työsopimuksia on pidettävä toistaiseksi voimassa olevina. Lain soveltamiskäytännössä säännöstä on vakiintuneesti tulkittu siten, ettei toistuvia määräaikaisia työsopimuksia ole sallittu solmia silloin, kun työvoiman tarve on arvioitavissa pysyväksi (KKO 2011:73, KKO 2012:2, KKO 2015:64 ja KKO 2015:65).

5. H:n viimeiseen työsopimukseen sovelletaan työsopimuslain 1 luvun 3 §:n (1224/2010) säännöstä, joka on tullut voimaan vuoden 2011 alussa. Pykälän 2 momentin mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana. Pykälän 3 momentin mukaan toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö ei ole sallittua silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi.

6. Mainitut työsopimuslain säännökset osoittavat, että työsopimusten päätyyppinä ovat toistaiseksi voimassa olevat sopimukset ja että työsopimuksen määräaikaisuus edellyttää perusteltua syytä. Työvoimatarpeen osoittautuessa pysyväksi työnantajalla ei ole oikeutta sopia määräaikaisesta työsuhteesta tai jatkaa sopimussuhdetta määräaikaisena. Kysymys on työntekijän suojaksi säädetystä pakottavasta sääntelystä. Todistustaakka määräaikaisuuden lainmukaisesta perusteesta on työnantajalla.

Määräaikaista työtä koskeva direktiivi

7. Unionin oikeudessa määräaikaisten työsuhteiden käytöstä säädetään määräaikaista työtä koskevalla neuvoston direktiivillä 1999/70/EY (direktiivi). Direktiivillä on pantu unionin tasolla täytäntöön Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemä määräaikaista työtä koskeva puitesopimus.

8. Puitesopimuksen tarkoituksena on sen 1 lausekkeen mukaan parantaa määräaikaisen työn laatua varmistamalla syrjimättömyyden periaatteen soveltaminen. Lisäksi sopimuksen tarkoituksena on luoda puitteet sellaisten väärinkäytösten ehkäisemiseksi, jotka johtuvat toistuvasti tehtyjen määräaikaisten työsopimusten tai työsuhteiden käytöstä.

9. Puitesopimuksen mukaan määräaikaisten sopimusten väärinkäyttö on pyrittävä estämään. Sopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan mukaan jäsenvaltioiden on otettava käyttöön yksi tai useampi puitesopimuksessa mainituista toimenpiteistä. Puitesopimuksessa mainittuja toimenpiteitä ovat perustellun syyn vaatimus määräaikaisten sopimusten uusimiselle ja peräkkäisten määräaikaisten työsopimusten enimmäiskokonaiskeston tai työsopimusten uudistamisen lukumäärän rajoittaminen.

10. Unionin oikeuden yleisten periaatteiden mukaan kansallisten tuomioistuinten tehtävänä on varmistaa, että yksityiset oikeussubjektit saavat sen oikeusturvan, joka heille unionin oikeuden säännöksillä myönnetään. Puitesopimuksen täytäntöönpaneva direktiivi on luonteeltaan vähimmäissääntelyä. Esillä olevassa asiassa merkitystä on erityisesti sillä, miten unionin tuomioistuin on tulkinnut puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettua perustellun syyn käsitettä.

11. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään katsonut, että määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltujen syiden käsite on ymmärrettävä siten, että sillä tarkoitetaan määrätylle toiminnalle ominaisia täsmällisiä ja konkreettisia olosuhteita, jotka ovat sellaisia, että niillä voidaan tuossa nimenomaisessa yhteydessä perustella perättäisten määräaikaisten työsopimusten käyttöä. Nämä olosuhteet voivat olla muun muassa seurausta niiden työtehtävien erityisluonteesta, joiden suorittamiseksi tällaiset työsopimukset on tehty, sekä näille tehtäville luontaisista ominaispiirteistä tai mahdollisesti siitä, että jäsenvaltio pyrkii hyväksyttävään sosiaalipoliittiseen päämäärään (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 38 kohta ja siinä mainittu oikeuskäytäntö).

12. Unionin tuomioistuin on kuitenkin korostanut vaatimusta arvioida sitä, onko määräaikaisten työsopimusten uudistaminen tosiasiassa vastannut todellista tarvetta ja ollut sopiva ja tarpeellinen keino tavoitellun päämäärän saavuttamiseksi. Uudistaminen sellaisten tarpeiden tyydyttämiseksi, jotka eivät tosiasiassa ole luonteeltaan väliaikaisia vaan päinvastoin pysyviä ja jatkuvia, ei ole perusteltua puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 39 – 40 ja 48 – 49 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö).

13. Oikeuskäytännössään unionin tuomioistuin on todennut, että tietyillä aloilla tilapäiset sijaisuudet ovat väistämättä tarpeen muun muassa siksi, että työntekijöitä on paljon perhevapailla. Työntekijöiden tilapäinen sijaistaminen näissä olosuhteissa voi olla määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltu syy, joka oikeuttaa sekä sopimusten määräaikaisuuden että näiden sopimusten uudistamisen tarpeen mukaan, mutta kuitenkin siten, että puitesopimuksen mukaisia edellytyksiä noudatetaan. Tämä johtopäätös pätee unionin tuomioistuimen mukaan erityisesti silloin, kun kansallisella säännöstöllä, jossa oikeutetaan määräaikaisten työsopimusten uudistaminen, pyritään myös päämääriin, joiden on tunnustettu olevan sosiaalipoliittisesti perusteltuja (tuomio 26.11.2014, Mascolo ym., C-22/13, C-61/13 - 63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 90 – 93 kohdat ja tuomio 14.9.2016, López, C 16/15, EU:C:2016:679, 45 kohta ja niissä mainittu oikeuskäytäntö).

14. Unionin tuomioistuin on edelleen todennut, että jäsenvaltioilla on puitesopimusta sovellettaessa mahdollisuus ottaa huomioon myös eri alojen erityistarpeet, kunhan se on objektiivisesti perusteltua. Opetusalaa koskevassa tuomiossa unionin tuomioistuin katsoi, että opetus on kyseisen jäsenvaltion perustuslaissa taattu perusoikeus, ja perustuslaki velvoittaa valtion järjestämään koulujärjestelmän niin, että oppilasmääriä varten taataan jatkuvasti riittävä määrä opettajia. Tällaiset seikat ovat osoitus opetusalalla vallitsevasta erityisestä joustavuuden tarpeesta, joka on tällä erityisalalla puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitettu perusteltu syy tehdä perättäisiä määräaikaisia työsopimuksia, jotta koulutustarpeisiin voidaan vastata asianmukaisesti ja jotta voidaan välttää se, että valtion on tämän alan työnantajana toimiessaan palkattava vakinaisiin toimiin huomattavasti suurempi määrä opettajia kuin mikä on tosiasiallisesti tarpeen tätä alaa koskevien valtion velvollisuuksien täyttämiseksi (tuomio 26.11.2014, Mascolo ym., C-22/13, C-61/13 – 63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 70 ja 94 – 95 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö).

15. Julkista terveydenhoitoalaa koskevassa tuomiossa López unionin tuomioistuin katsoi, että velvollisuus organisoida terveydenhuoltopalvelut niin, että varmistetaan jatkuva hoitohenkilökunnan jäsenten lukumäärän ja potilaiden lukumäärän vastaavuus, kuuluu julkishallinnolle ja siihen liittyy suuri määrä tekijöitä, jotka voivat heijastaa erityistä joustavuuden tarvetta. Tämä tarve voi puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohtaan nähden objektiivisesti oikeuttaa perättäisten määräaikaisten työsopimusten käytön. Sitä vastoin ei voida todeta, että määräaikaisia työsopimuksia voitaisiin solmia peräkkäin, jotta pysyvällä ja jatkuvalla tavalla suoritettaisiin terveydenhuoltoalan tehtäviä, jotka kuuluvat tavanomaisen sairaalahenkilöstön normaaliin toimintaan. Perustellun syyn konkreettisen soveltamisen on oltava kyseessä olevan toimialan erityispiirteisiin ja toiminnan harjoittamisen edellytyksiin nähden puitesopimuksen vaatimusten mukainen (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 46 – 49 ja 54 kohdat ja niissä mainittu oikeuskäytäntö).

Sosiaalihuoltoalan kelpoisuutta koskevat säännökset

16. H:n ensimmäisten määräaikaisten työsuhteiden aikana sosiaalityöntekijän kelpoisuusehdoista oli säädetty asetuksella sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusehdoista (804/1992). Kelpoisuusehtona sosiaalityöntekijän tehtävään oli asetuksessa tarkemmin säädetyin tavoin tehtävään soveltuva ylempi korkeakoulututkinto. Jos tehtävään ei saatu kelpoisuusvaatimukset täyttävää henkilöä, siihen voitiin ottaa enintään kahdeksi vuodeksi kerrallaan henkilö, jolla oli riittäväksi katsottava koulutus ja mahdollisuuksien mukaan käytännön kokemusta tehtävästä.

17. H:n muiden määräaikaisten työsuhteiden aikana sosiaalityöntekijän kelpoisuusehdoista oli säädetty elokuussa 2005 voimaan tulleella lailla (272/2005) sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön kelpoisuusvaatimuksista (sosiaalihuollon kelpoisuuslaki). Sen 3 §:n mukaan kelpoisuusvaatimuksena sosiaalityöntekijän tehtäviin on ylempi korkeakoulututkinto, johon sisältyy tai jonka lisäksi on suoritettu pääaineopinnot tai pääainetta vastaavat yliopistolliset opinnot sosiaalityössä. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan jos sosiaalihuollon ammatillisen henkilöstön tehtävään ei saada henkilöä, jolla on säädetty kelpoisuus, tehtävään voidaan ottaa enintään vuodeksi henkilö, jolla suoritettujen opintojen perusteella on riittävät edellytykset tehtävän hoitamiseen.

18. Sosiaalihuollon kelpoisuuslain 1 §:n mukaan lain tarkoituksena on edistää sosiaalihuollon asiakkaan oikeutta laadultaan hyvään palveluun edellyttämällä, että sosiaalihuollon ammatillisella henkilöstöllä on tarvittava koulutus ja perehtyneisyys.

19. Mainittu laki on sittemmin vuonna 2016 kumottu. Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöistä (817/2015) on tullut voimaan 1.3.2016. Lain 12 §:n 1 momentin mukaan sosiaalityöntekijän ammatissa voi toimia tilapäisesti enintään vuoden ajan sosiaalityöntekijän ammattiin opiskeleva henkilö, joka on suorittanut hyväksytysti sosiaalityön aineopinnot ja käytännön harjoittelun.

Asian arviointi

Onko yksittäisille määräaikaisille sopimuksille ollut perusteltu syy

20. H:n työsopimuksiin on kirjattu määräaikaisten työsopimusten perusteeksi sijaisuus lukuun ottamatta kahta sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi on kirjattu määräaikainen lisähenkilö, ja viittä viimeisintä sopimusta, joiden määräaikaisuuden perusteeksi on kirjattu avoimen vakanssin hoito. H:n mukaan määräaikaiset työsopimukset olivat perusteettomia siltä osin kuin määräaikaisuuden perusteeksi on ilmoitettu määräaikainen lisähenkilö tai avoimen vakanssin hoito. Kuntayhtymä taas on katsonut, että sillä ei ole ollut laillisia perusteita ottaa H:ta toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, koska tällä ei ole ollut tehtävään edellytettyä kelpoisuutta.

21. Hovioikeuden tuomioon kirjatuista todistajien kertomuksista ilmenee, että kuntayhtymässä kelpoisuusvaatimukset täyttävien sosiaalityöntekijöiden palkkaaminen oli ollut vaikeaa, minkä vuoksi tehtäviin oli jouduttu palkkaamaan epäpäteviä. Myös se, ettei H:ta ollut voitu ottaa toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen, oli todistajien kertomusten mukaan johtunut siitä, että tällä ei ollut sosiaalityöntekijän kelpoisuutta. Luottamusmiehet olivat nostaneet H:n työsopimusten määräaikaisuudet esiin useamman kerran ja eri vuosina. Työnantaja oli toistuvasti perustellut määräaikaisuutta sillä, että H ei ollut kelpoinen tehtävään. H:n oli täytynyt itsekin olla tietoinen siitä, että kelpoisuuden puuttuminen sosiaalityöntekijän tehtävään oli ollut syynä hänen työsopimustensa määräaikaisuudelle. Epäpätevyyden voidaan katsoa olleen H:n määräaikaisten työsopimusten varsinainen peruste.

22. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessä KKO 2015:65 todennut (kohta 20), että työnantajalla on oikeus asettaa tehtävän hoitamiseen vaadittavat pätevyysedellytykset ja painottaa työnhakijoiden ansioita omien tarpeidensa mukaan. Työnantaja ei kuitenkaan voi pätevyysvaatimuksiin vetoamalla kiertää työntekijän suojaksi säädettyä pakottavaa oikeutta työsopimuksen kestosta.

23. Toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:65, tässä asiassa kyse ei ole työnantajan asettamasta pätevyysvaatimuksesta vaan laissa säädetystä kelpoisuusvaatimuksesta sosiaalihuollon alalla. Perustuslain 19 §:ssä edellytetään, että julkinen valta turvaa jokaiselle riittävät sosiaalipalvelut. Kelpoisuusvaatimuksen tarkoituksena on lain mukaan turvata sosiaalihuollon asiakkaiden asioiden laadukasta palvelua. Kun sosiaalityöntekijän tehtävään ei ole ollut saatavilla kelpoisuusvaatimukset täyttäviä sosiaalityöntekijöitä, on perusteltua katsoa, että epäpätevyys on tällaisessa tilanteessa työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitettu perusteltu syy tehdä työsopimus määräaikaisena sosiaalihuollon kelpoisuuslain 12 §:ssä edellytetyllä tavalla enintään vuoden ajaksi.

Työvoimatarpeen pysyvyys

24. Korkein oikeus on edellä katsonut, että tehtävään vaadittavan, laissa asetetun kelpoisuuden puuttuminen on perusteltu syy sille, että henkilö valitaan sosiaalityöntekijän tehtävään korkeintaan vuoden mittaiseksi määräajaksi. Vastaavasti estettä ei lähtökohtaisesti ole sille, että henkilö valitaan sosiaalityöntekijän tehtävään uudestaan, jos tehtävään ei saada kelpoisuusvaatimukset täyttävää henkilöä. Jos tehtävään kuitenkin olisi vuoden jälkeen saatavissa kelpoisuusvaatimukset täyttävä henkilö, ei uuden määräaikaisen sopimuksen tekemiselle olisi lain mukaista perustetta.

25. H:lla on yli kahdeksan vuoden aikana ollut 16 peräkkäistä määräaikaista työsopimusta, joista kaikki ovat olleet korkeintaan vuoden mittaisia. Niistä muodostuva kokonaisuus yhdessä sen seikan kanssa, että kuntayhtymä on vuosien ajan aktiivisesti pyrkinyt saamaan palvelukseensa riittävän määrän kelpoisuusvaatimukset täyttäviä sosiaalityöntekijöitä tässä kuitenkaan onnistumatta, osoittaa sosiaalityöntekijän tarpeen pysyvyyttä. Korkein oikeus katsoo, että tällaisessa tilanteessa toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttö ei lähtökohtaisesti ole työsopimuslain mukaan sallittua.

26. H:lla ei ole kuitenkaan ollut laissa säädettyä kelpoisuutta sosiaalityöntekijän tehtävään. Vaikka tarve sosiaalityöntekijälle on sinänsä ollut pysyvä, on työnantajan tarve epäpätevän työntekijän työpanokselle sosiaalityöntekijän tehtävässä ollut tilapäistä kestäen vain siihen asti, kunnes tehtävään saadaan palkattua kelpoisuusehdot täyttävä työntekijä. Ottaen lisäksi huomioon sosiaalihuollon kelpoisuuslain edellä kohdassa 23 selostettu asiakkaan oikeuksia turvaamaan pyrkivä tarkoitus Korkein oikeus katsoo, että kuntayhtymä ei ole menetellyt asiassa työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) tai työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 3 momentin (1224/2010) vastaisesti. Näin ollen H:n työsuhdetta ei ole pidettävä toistaiseksi voimassa olleena.

Ennakkoratkaisupyynnön tarve

27. H on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että asiassa pyydetään ennakkoratkaisu unionin tuomioistuimelta puitesopimuksessa tarkoitetun perustellun syyn tulkinnasta.

28. Korkein oikeus toteaa, että sen tulee ottaa myös viran puolesta harkittavakseen kysymys mahdollisen ennakkoratkaisupyynnön tekemisestä unionin oikeuden tulkinnasta. Korkein oikeus voi jättää tällaisen ennakkoratkaisupyynnön tekemättä ainoastaan, jos asiasta on jo olemassa vakiintunut oikeuskäytäntö tai jos kyseessä olevan oikeussäännön tulkinnasta ei jää todellista epäilyä.

29. Tältä osin on huomattava, että unionin tuomioistuimen ratkaistavaksi ei ole vielä saatettu kysymystä määräaikaista työtä koskevassa puitesopimuksessa tarkoitetun perustellun syyn tulkinnasta tilanteessa, jossa perusteltu syy liittyisi nimenomaisesti laissa säädetyn kelpoisuusvaatimuksen puuttumiseen. Unionin tuomioistuin on kuitenkin antanut useita ennakkoratkaisuja sekä puitesopimuksessa tarkoitetun pätevän syyn tulkinnasta että kansallisen tuomioistuimen tehtävistä tilanteessa, jossa niiden ratkaistavana on määräaikaisten työsuhteiden väärinkäyttöön liittyviä asioita.

30. Ottaen huomioon edellä kohdissa 11 – 15 selostettu unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö Korkein oikeus katsoo, ettei unionin oikeuden tulkinnasta tässä yhteydessä jää todellista epäilystä. Tämän johdosta ennakkoratkaisupyynnön esittäminen unionin tuomioistuimelle ei ole tarpeen.

Työnantajan velvollisuus työn tarjoamiseen

31. H on vielä vedonnut siihen, että kuntayhtymä oli laiminlyönyt selvittää, olisiko H:lle voitu tarjota muuta työtä tai kouluttaa hänet uuteen työhön. H on katsonut, että hänen työsuhteensa oli tämän laiminlyönnin perusteella päätetty työsopimuslain vastaisesti. Kuntayhtymä on vedonnut siihen, että se on sisäisen pysyväisohjeensa mukaisesti käynyt määräaikaiset palvelussuhteet vuosittain läpi kullakin tulosalueella pyrkimyksenään pitää mahdollisimman vähän työntekijöitä määräaikaisuuksissa ja löytää ne, jotka pitäisi vakinaistaa. Kuntayhtymä on kuitenkin katsonut, että sillä ei ole ollut velvollisuutta "räätälöidä" epäpätevälle sosiaalityöntekijälle jotakin muuta tehtävää, työsopimusta tai vakanssia. Edelleen kuntayhtymä on vedonnut siihen, että H ei ollut koskaan hakenut kuntayhtymästä perushoitajan tai sosiaaliohjaajan töitä. Lisäksi se on korostanut sitä, että H oli solminut kuntayhtymän kanssa määräaikaisen työsopimuksen ajalle 3.1. – 26.12.2012, mutta irtisanonut itse sopimuksen päättymään 7.3.2012.

32. Kun kyse on toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevästä työntekijästä, työnantajan on työsopimuslain 7 luvun 2, 3 ja 4 §:n mukaisesti selvitettävä, onko työntekijän irtisanominen vältettävissä sijoittamalla tai kouluttamalla työntekijä muihin tehtäviin. Mainitun 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä vastaavaa työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä. Säännöksen 2 momentin mukaan työnantajan on järjestettävä työntekijälle sellaista uusien tehtävien edellyttämää koulutusta, jota voidaan molempien sopijapuolten kannalta pitää tarkoituksenmukaisena ja kohtuullisena.

33. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti määräaikaisissa työsuhteissa ei saa pelkästään työsopimuksen kestoajan vuoksi soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin muissa työsuhteissa, ellei se ole perusteltua asiallisista syistä. Säännös perustuu määräaikaista työtä koskevaan direktiiviin 1999/70/EY, jonka liitteenä olevan puitesopimuksen 4 lausekkeen 1 kohdan mukaan määräaikaisiin työntekijöihin ei saa soveltaa epäedullisempia työehtoja kuin vastaaviin vakituisiin työntekijöihin pelkästään siksi, että heillä on määräaikainen työsopimus tai työsuhde, ellei siihen ole asiallisia syitä. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut puitesopimuksen mukaisen syrjinnän kiellon merkitsevän sitä, että toisiinsa verrattavissa olevassa tilanteessa olevien määräaikaisessa työsuhteessa ja toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevien työntekijöiden erilainen kohtelu on kiellettyä (tuomio 14.9.2016, López, C-16/15, EU:C:2016:679, 63 – 65 kohdat sekä niissä mainittu oikeuskäytäntö).

34. Syrjintäkieltoa täydentää työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin säännös työnantajan velvollisuudesta kohdella työntekijöitään tasapuolisesti. H:n työsopimusten aikaan tasapuolisen kohtelun vaatimuksesta säädettiin työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 3 momentissa (55/2001). Säännöksen mukaan työnantajan on muutoinkin kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, ellei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Tasapuolisen kohtelun periaatteen lähtökohtana on, että toisiinsa rinnastettavia työntekijöitä kohdellaan samankaltaisissa tilanteissa yhdenvertaisesti. Periaate edellyttää siten työnantajalta johdonmukaisia toimia tai ratkaisuja suhteessa työntekijöihinsä.

35. Edellä kohdissa 25 ja 26 selostetuin perustein H:n työsuhdetta olisi tullut pitää toistaiseksi voimassa olleena, jos hänellä olisi ollut sosiaalityöntekijän tehtävään laissa edellytetty kelpoisuus. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa H:n asema on työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutta koskevan työsopimuslain 7 luvun 4 §:n kannalta rinnastettavissa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa olevan työntekijän asemaan. Tämän mukaisesti kuntayhtymän olisi ennen H:n määräaikaisten työsopimusten päättymistä tullut selvittää, olisiko hänelle voitu tarjota muuta työtä tai järjestää hänelle uusien tehtävien edellyttämä tarkoituksenmukainen ja kohtuullinen koulutus. Kuntayhtymän olisi jo lojaliteettivelvoitteensa perusteella tullut oma-aloitteisesti selvittää H:lle tarjottavissa olevat työt.

36. Korkein oikeus katsoo, että kuntayhtymä ei ole esittänyt sellaista perustetta, joka osoittaisi sen täyttäneen työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuutensa. Näin ollen kuntayhtymän on katsottava päättäneen H:n työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti. Asiaa ei ole arvioitava toisin, vaikka H on sopimusketjun joulukuussa 2011 päätyttyä hakeutunut saman työnantajan palvelukseen toiseen toimipisteeseen.

Korvaukset

37. Korkein oikeus ei ole edellä hovioikeuden tavoin katsonut, että toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö H:n tapauksessa olisi ollut kiellettyä. H on kuitenkin tullut rinnastaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevään työntekijään niiltä osin, kuin on kysymys työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuudesta. Kun kuntayhtymä on laiminlyönyt mainitun työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä säädetyn velvollisuutensa, se on päättänyt työsopimuksen työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti. Se on sen vuoksi velvoitettava maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla. Korkein oikeus katsoo, että kohtuullinen korvaus on viiden kuukauden palkkaa vastaava määrä.

38. Koska H:n työsuhde on rinnastettu toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen vain suhteessa työnantajan työn tarjoamis- ja koulutusvelvollisuuteen, perusteita työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukaisen irtisanomisajan palkan ja lomakorvauksen maksamiselle ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiirin kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan H:lle korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä hovioikeuden tuomitseman määrän asemesta 3 536,50 euroa. Korvaukselle on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaista viivästyskorkoa haasteen tiedoksiantopäivästä 25.10.2012 lukien.

Kuntayhtymä vapautetaan velvollisuudesta suorittaa H:lle korvausta irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä.

Kuntayhtymä velvoitetaan suorittamaan työttömyysvakuutusrahastolle hovioikeuden tuomitseman määrän asemesta 2 758,25 euroa. Korvaukselle on maksettava hovioikeuden tuomitsema viivästyskorko.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Outi Anttila.

A oli liittynyt palveluun, jossa välitettiin henkilökuljetuksia mobiilisovelluksen (Uber-sovellus) avulla, ja ajanut henkilöautollaan palvelun kautta tietoonsa saamia kuljetuksia korvausta vastaan. Hänen katsottiin harjoittaneen ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa, ja hänet tuomittiin rangaistukseen luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta.

Kysymys myös siitä, miltä osin A:n kuljetuksista saamat palkkiot oli tuomittava valtiolle menetetyiksi rikoksen tuottamana hyötynä. Ks. KKO:2011:61 Vrt. KKO:2004:73 KKO:2007:1

TaksiliikenneL 28 § 1 mom
RL 4 luku 2 §
RL 10 luku 2 § 1 mom (875/2001)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden tuomio 8.4.2016

Syyttäjän syytteen johdosta käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 27.7. – 29.8.2015 harjoittanut ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksiliikennelaissa edellytettyä taksilupaa. Hän oli liittynyt niin sanottuun Uber-palveluun 27.7.2015 ja kuljettanut sen kautta kyydin tilanneita henkilöitä korvausta vastaan. Hän oli kuljetuksista ansainnut yhteensä noin 3 000 euroa.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta 20 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä 3 000 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Kalske-Haikonen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 21.9.2016

A:n valituksen johdosta hovioikeus lausui seuraavaa:

Kysymyksenasettelu

A oli ajanut 27.7.–29.8.2015 henkilöautollaan Uber-sovelluksen kautta tietoonsa saamia henkilökuljetuksia korvausta vastaan. A ei ollut tuntenut entuudestaan kuljetettavia henkilöitä eikä hänellä ollut ollut taksilupaa.

Hovioikeudessa oli ensinnäkin kysymys siitä, oliko syytteessä kuvattua menettelyä pidettävä sellaisena taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettuna ammattimaisena henkilöiden kuljettamisena henkilöautolla, mikä oli edellyttänyt lain 4 §:n mukaan taksilupaa. Mikäli tunnusmerkistön katsottiin asiassa täyttyvän, oli vielä arvioitava, oliko A vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdyksen perusteella.

Toiseksi hovioikeudessa oli kysymys siitä, tuliko menetettävä hyöty määritellä niin sanotun bruttohyötyperiaatteen mukaan vai tuliko se laskea ajoista saadun palkkion ja erinäisten kulujen erotuksena eli nettohyötyperiaatteen mukaan. Toissijaisesti oli kysymys siitä, tuliko menettämisseuraamusta joka tapauksessa kohtuullistaa.

Uber-kuljetukset

Hovioikeus totesi, että Uber on monikansallinen teknologiayhtiö, joka on kehittänyt älypuhelinsovelluksen. Suomessa sovellus on ollut vuoden 2014 syksystä lähtien käytössä pääkaupunkiseudulla. Kuljettajilla ja asiakkailla on ollut omat Uber-sovelluksensa. Sovelluksen kautta kyytiä tarvitseva henkilö on voinut tilata kyydin ja kyytejä ajava henkilö saa sovelluksen kautta puolestaan tiedon kyytiä tarvitsevasta ja tämän sijainnista. Sovelluksen kautta kuljettaja on saanut tiedon aina häntä lähinnä olevasta asiakkaasta ja kuljettaja on voinut hyväksyä tai hylätä pyynnön. Jos kuljettaja ei ole vastannut riittävän ajoissa kyytiä koskevaan pyyntöön tai on hylännyt tällaisen pyynnön, sovellus on siirtänyt pyynnön asiakasta seuraavaksi lähimpänä olleelle kuljettajalle.

A tai muutkaan Uber-sovellusta käyttäneet kuljettajat eivät ole olleet Uberiin työsuhteessa, vaan heistä on käytetty nimitystä partnerikuljettaja. Uber on antanut partnerikuljettajille oikeuden käyttää Uberin kuljettajille tarkoitettua sovellusta, kun taas asiakkaat ovat voineet ladata oman sovelluksensa älypuhelimeensa. Uber on muun muassa edellyttänyt partnerikuljettajiltaan ajokorttia, enintään kymmenen vuotta vanhaa autoa, tiettyjä Trafin asiakirjoja sekä voimassa olevaa vakuutusta. Yhtiö on järjestänyt kuljettajille lyhyen perehdytyksen.

Asiakkaat ovat maksaneet kuljetusten palkkiot sovellukseen syöttämiensä luottokorttitietojen avulla Uberille. Yhtiö on pidättänyt palkkiosta itselleen 20 prosentin osuuden ja tilittänyt loput 80 prosenttia kuljettajalle. Asiakkaan kuljetuksestaan maksama palkkio on perustunut sekä aika- että kilometriperusteiseen veloitusperusteeseen vähimmäisveloituksen ollessa kuitenkin 4 euroa.

Onko kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetusta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta

A oli vedonnut siihen, että Uber-kuljetuksessa ei ollut ollut kysymys ammattimaisesta henkilöiden kuljettamisesta, vaan kimppakyyteihin tai naapuriapuun verrattavasta toiminnasta, sillä yksittäisestä kyydistä maksettu korvaus oli ollut vähäinen.

Taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaan se, joka harjoittaa ammattimaista henkilöliikennettä henkilöautolla ilman taksilupaa, on tuomittava luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

Taksiliikennelain 4 §:n 1 momentin mukaan ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa. Lain 3 §:n mukaan ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan elinkeinon harjoittamisen tai toimeentulon hankkimisen taikka muun tulonhankkimisen tarkoituksessa harjoitettua henkilöiden kuljettamista tiellä henkilöautolla korvausta vastaan päätoimisesti taikka sivutoimimisesti tai muuten toisen elinkeinon ohella. Ammattimaiseen henkilöiden kuljettamiseen rinnastetaan kuljetus korvausta vastaan, jos kuljetusta edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla.

Taksiliikennelain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 38/2006 vp s. 19 ja 35) mukaan lupavaatimuksen säilyttäminen oli perusteltua asiakkaan turvallisuuden kannalta. Luvanvaraisuuden tavoitteena oli myös turvata taksipalvelujen hyvä laatu koko maassa. Ammattimaisen liikenteen käsite ymmärrettäisiin laajasti siten, että siihen sisältyisi varsinaisen elinkeinotoiminnan ohella myös muu ansiotarkoituksessa harjoitettu henkilöiden kuljetus. Myös sivutoiminen ja toisen elinkeinon yhteydessä harjoitettu henkilöiden kuljetus korvausta vastaan katsottaisiin liikennelupaa edellyttäväksi. Valvonnan mahdollistamiseksi liikennelupaa edellytettäisiin tietyissä olosuhteissa myös silloin, kun toiminta ei täytä ammattimaisuuden tunnusmerkkejä. Tällaiseksi lupaa edellyttäväksi toiminnaksi katsottaisiin yksikin henkilöiden kuljetus korvausta vastaan silloin, kun kuljetuksen suorittamista edeltää kuljetuspalvelun tarjoaminen yleisölle julkisella paikalla. Taksipalvelujen tarjoaminen internet-sivuilla katsottaisiin puolestaan ammattimaisuuteen viittaavaksi menettelyksi. Kyytien odottelu ja niiden tarjoaminen kenelle tahansa osoittaa suunnitelmallisuutta, joka on tunnusomaista ansiotarkoituksessa harjoitetulle toiminnalle.

Perustuslakivaliokunnan lausunnon (PeVL 31/2006 vp) mukaan taksiliikenteen harjoittamisen luvanvaraisuus ja säännökset luvan myöntämisen henkilökohtaisista edellytyksistä eivät muodostuneet perustuslaissa turvatun elinkeinovapauden kannalta ongelmallisiksi. Myöskään Euroopan unionin oikeudesta ei seurannut sellaisia, nyt käsiteltävänä olevan asian kannalta merkityksellisiä rajoituksia tai vaatimuksia, jotka tulisi ottaa huomioon taksiliikennelain luvanvaraisuuden ja ammattimaisuuden käsitteitä tulkittaessa.

A oli ilmoittanut ansainneensa 27.7. – 29.8.2015 iltaisin ja viikonloppuisin ajamillaan Uber-kuljetuksilla noin 2 800 – 2 900 euroa. A:n menettelyn ammattimaisuutta arvioitaessa keskeistä oli, että hän oli kuljettanut autollaan itselleen entuudestaan tuntemattomia ihmisiä korvausta vastaan. Kuka tahansa Uber-sovelluksen käyttäjä oli voinut tilata A:lta kyydin, ja asiakkaat olivat valikoituneet sattumanvaraisesti läheisimmän sijainnin perusteella. Kyytien tilaaminen ja ajaminen perustuivat sovelluksen kautta tapahtuvaan kyydin tilaamiseen, mikä osoitti toiminnan laajuutta ja ansaintatarkoitusta. A oli ansainnut noin kuukauden mittaisen ajanjakson aikana lähes 3 000 euroa. Tämä osoitti kyytejä olleen paljon ja tuki johtopäätöstä siitä, että toimintaa oli harjoitettu nimenomaan ansaintatarkoituksessa. Toiminnan ammattimaisuutta arvioitaessa merkitystä ei voitu antaa sille, että yksittäisestä kyydistä saatu korvaus oli voinut olla vähäinen. Merkitystä ei voitu antaa myöskään sille, että maksu ei ollut tapahtunut asiakkaalta suoraan kuljettajalle, vaan sovelluksen kautta Uberille asiakkaan luottokortilta ja Uber oli tilittänyt kuljettajan osuuden tämän tilille.

Hovioikeus katsoi, että A:n menettelyssä oli ollut kysymys ammattimaisesta ja siten taksilupaa edellyttävästä toiminnasta. Koska A:lla ei ollut ollut taksilupaa, hänen menettelyssään oli kysymys taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin mukaisesta luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta.

Kieltoerehdys

A oli esittänyt, että hänen oli joka tapauksessa katsottava rikoslain kieltoerehdystä koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla erehtyneen pitämään tekoaan sallittuna ja hänet oli sen vuoksi jätettävä rangaistukseen tuomitsematta.

Kieltoerehdystä sääntelevän rikoslain 4 luvun 2 §:n mukaan, jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana 1) lain puutteellisen tai virheellisen julkistamisen, 2) lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden, 3) viranomaisen virheellisen neuvon tai 4) muun näihin rinnastettavan seikan vuoksi.

Lain esitöissä (HE 44/2002 vp s. 106 – 107) kieltoerehdyksen todetaan liittyvän ennen muuta tilanteisiin, joissa rangaistavuuden rajat määräytyvät rikoslain ulkopuolisen, muun aineellisen lainsäädännön perusteella. Jokaisen tulee kuitenkin lähtökohtaisesti ottaa selvää oman alansa erityismääräyksistä. Pelkkä säännösten tulkinnanvaraisuus ei riitä väärän käsityksen asiasta muodostaneen tekijän vastuusta vapautumiseen, vaan edellytyksenä on, että lain sisällön selvittäminen kohtaa ylivoimaisia taikka kohtuuttomia vaikeuksia. Tieto normien sisällöstä tulee hankkia ensi sijassa virallislähteistä eikä muissa lähteissä annettu väärä tieto voi juuri johtaa anteeksiannettavaan menettelyyn.

Luvattoman taksiliikenteen harjoittamista koskeva rangaistussäännös sai sisältönsä taksiliikennelain 28 §:n 1 momentista sekä lain 3 ja 4 §:n tulkinnasta. Lain 3 §:ssä oli ilmaistu, mitä ammattimaisella henkilöiden kuljettamisella tarkoitetaan. Lain 4 §:stä ilmeni, että ammattimainen henkilöiden kuljettaminen edellyttää taksilupaa, ja lisäksi ne poikkeukset, joissa lupaa ei tarvita. Lisäksi lain esitöissä oli lueteltu erinäisiä seikkoja, jotka tulisi ottaa huomioon ammattimaisuutta arvioitaessa. Perustuslakivaliokunta oli lausunnossaan (PeVL 31/2006 vp) todennut, että luvanvaraisuuden ala on mainituissa säännöksissä määritelty riittävän täsmällisesti.

A ei ollut edes väittänyt yrittäneensä selvittää taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksessä tarkoitettua ammattimaisuuden käsitettä. Sitä vastoin A oli ulkomaalaisuutensa ohella vedonnut siihen, että ammattimaisuuden käsite oli niin epäselvä, ettei hän olisi ylipäätään voinut saada viranomaisilta tietoa lain sisällöstä. Tätä hän oli perustellut sillä, ettei taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin tulkinnasta ollut oikeuskäytäntöä ja että liikenne- ja viestintäministeriön liikennekaariluonnoksessa ammattimaisuuden käsitteen oli todettu olevan epäselvä.

Hovioikeus katsoi, että perehtymällä taksiliikennelain sisältöön A:lla olisi ollut perusteltu aihe olettaa, että hänen menettelynsä voidaan katsoa taksiliikennelain 3 §:n nojalla ammattimaiseksi ja siten taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla rangaistavaksi. A:n ulkomaalaisuus tai se, että Uberin tarjoamassa perehdytyksessä ei asiaan ollut suoraan otettu kantaa, eivät hovioikeuden näkemyksen mukaan muodostaneet perustetta rikoslain 4 luvun 2 §:n kieltoerehdyksen soveltamiselle. Pikemminkin perehdytyksessä avoimeksi jäänyt kysymys toiminnan lainmukaisuudesta olisi antanut aiheen selvittää menettelyn luvanvaraisuutta Suomessa. Liikennekaariluonnoksesta ei voitu tehdä sellaista johtopäätöstä, että voimassa oleva lainsäädäntö olisi kysymyksessä olevan Uber-kuljetuksen kannalta sisällöltään epäselvä. Luonnoksessa ei myöskään otettu suoraan kantaa taksiliikennelain 28 §:n 1 momentin rangaistussäännöksen sisältöön tai tulkintaan. Mikäli tekijä soveltaa säännöksiä virheellisesti tiedossaan oleviin tosiasioihin, ei tätä voitu pitää vastuuvapauden tuottavana kieltoerehdyksenä. A:n väittämää erehtymistä menettelynsä luvanvaraisuudesta ei voitu pitää rikoslain 4 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ilmeisen anteeksiannettavana.

Syyksilukeminen

A oli syyllistynyt menettelyllään käräjäoikeuden hänen syykseen lukemaan luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Syyksilukemisen osalta aihetta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ollut.

Rangaistus

Luvattoman kuljetustoiminnan kesto ja siitä saatujen tulojen määrä huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut pidettävä vähäisenä. Kieltoerehdystä koskevista perusteluista ilmenevät seikat huomioon ottaen A:n rikosta ei ollut myöskään pidettävä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettavana. Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaisia perusteita jättää A rangaistukseen tuomitsematta.

Käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa 20 päiväsakon sakkorangaistusta ei voitu pitää liian ankarana eikä rangaistusta ollut siten aihetta alentaa.

Menetettävä rikoshyöty

Lausumillaan perusteilla hovioikeus katsoi A:n kuljetuksista saamien palkkioiden määräksi 2 800 euroa.

Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Jos hyödyn määrästä ei ole saatavissa selvitystä tai se on vain vaikeuksin esitettävissä, hyöty on pykälän 2 momentin mukaan arvioitava ottaen huomioon rikoksen laatu, rikollisen toiminnan laajuus ja muut olosuhteet. Menettämisseuraamusta voidaan luvun 10 §:ssä säädetyin edellytyksin kohtuullistaa. Rikoslain 10 luvun 2 §:n hyödyn menettämistä koskevaa säännöstä oli muutettu lailla 356/2016. Uusi säännös ei kuitenkaan johtanut lievempään lopputulokseen, joten sovellettavaksi tuli tekoajankohtana voimassa ollut säännös.

Laissa ei ollut säännöksiä siitä, miten hyöty on laskettava. Esitöistä ilmeni kuitenkin, että menetettäväksi on lähtökohtaisesti tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Silti esitöissä oli todettu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. Toisaalta laittomassa alkoholikaupassa hyöty olisi myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska tällainen hankintakustannus ei ole aiheutunut rikollisesta toiminnasta (HE 80/2000 vp s. 15 – 16 ja 21 – 22).

Ennakkoratkaisuissaan KKO 2004:73 ja KKO 2007:1 Korkein oikeus oli huumausainerikosten tuottamaa taloudellista hyötyä arvioidessaan katsonut, että nettohyötyperiaatetta oli syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Ratkaisussa KKO 2005:71 parituksesta saatua rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vähennyksenä otettiin huomioon sellaiset välittömät asunnon hoitokulut, jotka aiheutuvat asunnon omistajalle muissakin kuin rikokseen liittyvissä tilanteissa. Alkoholin laitonta välittämistä koskevassa ratkaisussaan KKO 2011:61 Korkein oikeus on katsonut, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus, kun alkoholin ostaminen Alko Oy:n vähittäismyynnistä ei sinänsä ollut rangaistava teko.

A:n palkkiot oli kokonaisuudessaan saatu lainvastaisella toiminnalla. Lähtökohtaisesti tällöin ei tule tehtäväksi sellaisia vähennyksiä, joita laillisen liiketoiminnan yhteydessä on mahdollista tehdä (ks. KKO 2004:73 ja KKO 2007:1). Asiassa oli kuitenkin vielä arvioitava, tuleeko kuljetuksista saaduista palkkioista tehdä A:n vaatimat vähennykset ottaen huomioon, ettei menettämisseuraamuksella tule olla rangaistuksellisia tavoitteita.

Auton pääoma-, polttoaine- ja huoltokulujen sekä ajoneuvoveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A oli käyttänyt kuljetuksissa omistamaansa autoa ja katsonut, että rikoshyödystä tulisi vähentää auton pääomakulut, käyttökustannuksina polttoaine- ja huoltokulut sekä ajoneuvoveron osuus.

Hovioikeus totesi, että menettämisseuraamuksella pyritään siihen, että rikokseen syyllistyminen ei olisi tekijälle kannattavaa. Toisaalta tarkoituksena ei ole, että rikoshyödyn menettäminen muodostuisi miltään osin rangaistuksen luonteiseksi. Menettämisseuraamus oli siten tarkoitettu koskemaan vain todellista nettohyötyä. Kuitenkin sekä lain esitöiden että Korkeimman oikeuden asiaa koskevan ennakkoratkaisukäytännön perusteella voitiin todeta, että itse rikolliseen toimintaan liittyviä rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voida vähentää menetettävästä hyödystä.

Polttoaineen ostaminen ei ollut sinänsä rangaistava teko. Tämä puoltaisi sitä, että rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa tarkoitettua menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on vain nettohyöty eli palkkioiden ja polttoaineen hankintahinnan välinen erotus. Polttoainekulut olivat kuitenkin liittyneet suoraan rikoksen eli luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen täytäntöönpanoon. A ei olisi voinut toteuttaa kuljetuksia ilman polttoainetta. Hovioikeus katsoi, ettei polttoainekuluja tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvon omistaja oli vastuussa ajoneuvoverosta siitä riippumatta, käyttääkö hän ajoneuvoa omiin yksityisajoihinsa vai luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseen. Ajoneuvovero oli siten tavanomainen ajoneuvon omistajalle aiheutuva kustannus. Tällaista kustannusta tai edes osaa siitä ei voitu vähentää saadusta palkkiosta. A oli lisäksi ilmoittanut hankkineensa puheena olevan ajoneuvonsa alun alkaen nimenomaan Uber-kuljetuksia varten. Tällaisessa tilanteessa ajoneuvoveron maksusta aiheutuneita kuluja voitiin pitää rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvina kustannuksina, eikä tämänkään perusteella niitä tullut vähentää rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä laskettaessa.

Ajoneuvoon kohdistuvissa pääoma- ja huoltokuluissa oli puolestaan kysymys omaisuuden ostamiseen tai kunnostukseen liittyvistä kuluista, joiden tarkoituksena oli lisätä omaisuutta tai korjaustoimenpiteiden avulla säilyttää tai korottaa sen arvoa. Hovioikeus katsoi, että nämä kustannukset eivät liittyneet rikoksella saatuun hyötyyn eikä niitä siten voitu vähentää palkkioista. Pääomakulujen vähentäminen olisi johtanut myös siihen, että rikollisella toiminnalla pystyttäisiin rahoittamaan ajoneuvon hankkiminen ja sen ylläpitäminen.

Ansiotuloveron huomioon ottaminen taloudellisen hyödyn määräämisessä

A:n toiminta oli katsottu taksiliikennelain 28 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi luvattoman taksiliikenteen harjoittamiseksi. Toiminnasta saatu ansiotulo oli edellä todetuin tavoin kokonaisuudessaan rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisun KKO 2005:17 oikeusohjeesta ilmeni, että kun rikoshyöty tuomitaan kokonaisuudessaan valtiolle menetettäväksi, ei tekijälle jää sellaista tuloa, jonka perusteella ylipäänsä voitaisiin määrätä veroa. Näin ollen A:n maksamia veroja tai niiden arvioitua määrää ei voitu tällaisessa tilanteessa ottaa huomioon laskettaessa valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrää.

Hovioikeus totesi, että verovelvollisen mahdollisuus hakea oikaisua verotukseensa oli tavanomainen verotuksellinen toimenpide, eikä siinä ollut kysymys rangaistuksen luontoisesta menettelystä.

Hovioikeus katsoi, että A:n valtiolle menetettäväksi tuomittavan rikoshyödyn määrä oli kertynyttä todellista ansiotuloa vastaavat 2 800 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

A oli vaatinut, että hänen taloudellisen tilanteensa ja muun elämäntilanteensa johdosta menettämisseuraamusta kohtuullistetaan. A oli ilmoittanut, että hän aloittaisi syksyllä opinnot ja että hänen kuukausittaiset tulonsa olivat noin 600 euroa. Lisäksi A oli vedonnut siihen, ettei asiassa ollut ollut kysymys laajamittaisesta toiminnasta eikä hänen menettelyään voitu vireillä oleva liikennekaariluonnos huomioon ottaen pitää kovinkaan moitittavana.

Rikoslain 10 luvun 10 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan menettämisseuraamusta voidaan kohtuullistaa, jos menettämisseuraamuksen tuomitseminen olisi kohtuutonta ottaen huomioon rikoksen ja esineen tai omaisuuden laatu, vastaajan taloudellinen asema sekä muut olosuhteet. Hovioikeus katsoi, etteivät A:n esittämät perusteet olleet sellaisia, jotka antaisivat aiheen menettämisseuraamuksen kohtuullistamiseen.

Lopputulos

Hovioikeus alensi menettämisseuraamuksen määrän 2 800 euroon. Muilta osin hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Petri Leskinen ja Arja Mäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että syyte ja menettämisseuraamusta koskeva vaatimus hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että rangaistusta alennetaan ja menetetyksi tuomitun rikoshyödyn määrää alennetaan tai kohtuullistetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyksilukeminen ja rangaistus

1. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut niiltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että hovioikeuden tuomiossa selostettu A:n menettely täyttää luvattoman taksiliikenteen harjoittamisen tunnusmerkistön ja että A:ta ei ole vapautettava rangaistusvastuusta kieltoerehdystä koskevan säännöksen perusteella. Aihetta A:lle tuomitun sakkorangaistuksen alentamiseen ei ole.

Kysymyksenasettelu menettämisseuraamuksen osalta

2. Hovioikeus on tuominnut A:n menettämään valtiolle rikoksen tuottamana taloudellisena hyötynä hänen luvattoman taksiliikenteen harjoittamisesta saamiensa palkkioiden määrän kokonaisuudessaan. Palkkioiden kokonaismääräksi hovioikeus on katsonut 2 800 euroa.

3. A on valituksessaan katsonut, että menetetyksi voidaan tuomita vain rikoksen tuottama nettohyöty. Muutoin menettämisseuraamuksesta tulee asiassa luonteeltaan rangaistus. Sen vuoksi sanotusta palkkioiden kokonaismäärästä on hänen mukaansa vähennettävä kysymyksessä olevista kuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut. Lisäksi tulee vähentää rikoksen tekoaikaa vastaava osuus auton pääomakustannuksista, ajoneuvoverosta ja huoltokustannuksista. Vielä palkkioista on A:n mukaan vähennettävä hänen niistä maksamansa tulovero.

4. Syyttäjä on vastauksessaan pitänyt hovioikeuden tuomiota oikeana.

Sovellettava säännös ja sen esityöt

5. Tekoaikana voimassa olleen rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentin (875/2001) mukaan rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Säännöstä on muutettu lailla 356/2016, joka on tullut voimaan 1.9.2016. Uuden säännöksen mukaan valtiolle on tuomittava menetetyksi rikoksen tuottama taloudellinen hyöty, jolla tarkoitetaan muun muassa rikoksella välittömästi saatua omaisuutta. Korkein oikeus toteaa, ettei uuden säännöksen soveltaminen johtaisi lievempään lopputulokseen kuin tekoaikana voimassa olleen säännöksen soveltaminen. Menettämisseuraamuksen tuomitsemista on näin ollen arvioitava tekoaikana voimassa olleen säännöksen perusteella.

6. Menettämisseuraamuksia koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneen hallituksen esityksen yleisperusteluissa on todettu, että rikokseen perustuvana seuraamuksena konfiskaatio tulee kysymykseen nimenomaan turvaamistoimenpiteenä, joten menettämisseuraamusta ei pidä käyttää rangaistuksen luonteisena seuraamuksena (HE 80/2000 vp s. 15).

7. Rikoslain 10 luvun 2 §:n yksityiskohtaisissa perusteluissa on todettu, että menetettäväksi on tarkoitettu vain todellinen nettohyöty. Esimerkiksi laittomassa alkoholikaupassa hyötyä olisi vain myyntihinnan ja alkoholiliikkeestä ostetun tuotteen hankintahinnan erotus, koska edellä mainittu kustannus ei sinänsä aiheudu rikollisesta toiminnasta. Sitä vastoin vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia, kuten tiirikan valmistamiskustannuksia tai huumausaineen valmistamiseen käytettyjen kemikaalien ostohintaa. (HE 80/2000 vp s. 21)

Korkeimman oikeuden aikaisemmat ennakkopäätökset

8. Asiassa sovellettava hyödyn menettämistä koskeva säännös on tullut voimaan 1.1.2002. Jäljempänä selostettavalla tavalla osassa sen jälkeen annetuista Korkeimman oikeuden ratkaisuista on poikettu siitä esitöiden mukaisesta lähtökohdasta, jonka mukaan menetettäväksi olisi tuomittava vain todellinen nettohyöty. Osassa ratkaisuista tätä lähtökohtaa on noudatettu.

9. Ratkaisu KKO 2004:73 koski lääkerikosta, jossa oli kysymys laittomasti maahan tuotujen lääkevalmisteiden myymisestä samalla hinnalla, jonka myyjä oli itse niistä maksanut. Ratkaisun perustelujen mukaan (kohta 12) rikoshyödyn menettämistä koskevia säännöksiä oli perusteltua tulkita niin, että rikoksen tekemisestä rikoksentekijälle aiheutuneet kulut on aina jätettävä rikoksentekijän itsensä vastattaviksi. Perusteluissa viitattiin tältä osin myös ratkaisuun KKO 1999:89. Perusteluissa todettiin, että nettohyötyperiaatetta on siten rikoshyötyä laskettaessa syytä noudattaa ainoastaan silloin, kun rikoshyödystä vähennettäväksi vaaditut kustannukset eivät ole liittyneet muuhun rikolliseen toimintaan. Korkein oikeus päätyi kyseisessä tapauksessa siihen, että rikoksen tekijälleen tuottamaa ja valtiolle menetettävää taloudellista hyötyä laskettaessa ei ollut otettava vähennyksenä huomioon lääkevalmisteiden hankintahintaa.

10. Ratkaisussa KKO 2005:71 oli kysymys paritusrikoksen tuottaman hyödyn laskemisesta. Vastaajan omistama asunto oli ollut tietyn ajanjakson vuokrattuna prostituoiduille. Menetettäväksi tuomittavaa rikoksen tuottamaa taloudellista hyötyä määrättäessä vastaajan prostituoiduilta saamasta vuokratulosta vähennettiin asunnon hoitokulut, mutta ei asuntoon kohdistuneesta lainasta aiheutuneita korkoja ja kuluja.

11. Ratkaisun KKO 2007:1 kohteena olleessa tapauksessa vastaaja oli myynyt lukuisissa erissä huumausainetta ja tuomittu rangaistukseen törkeästä huumausainerikoksesta. Korkein oikeus katsoi, että edellä selostetusta ratkaisusta KKO 2004:73 ilmenevät rikoshyödyn laskemisperiaatteet soveltuvat myös tapauksiin, joissa on kysymys laittomasti hankittujen huumausaineiden myymisestä. Näin ollen Korkein oikeus päätyi siihen, että tuomittaessa menetetyksi huumausainerikoksen tuottama taloudellinen hyöty huumausaineen myyjä menettää saamansa myyntivoiton lisäksi huumausaineen hankintaan käyttämiensä varojen arvon. Tästä lähtökohdasta huolimatta menettämisseuraamusta määrättäessä oli ensisijaisesti pyrittävä selvittämään hyödyn todellinen määrä. Saman rikoksentekijän peräkkäisissä kaupoissa myyntihintojen yhteenlaskeminen saattaa johtaa hyödyn moninkertaiseen menettämiseen. Kun toiminnan rahoituksesta ei ollut esitettävissä selvitystä, menettämisseuraamuksen kertautuminen oli pyrittävä estämään arvioimalla rikoksen tuottama kokonaishyöty.

12. Ratkaisussa KKO 2011:61 oli kyse asiasta, jossa vastaaja oli laittomasti myynyt 4 000 pulloa alkoholiliikkeestä hankittuja alkoholijuomia. Ottaen huomioon, että alkoholin ostaminen alkoholiliikkeestä ei sinänsä ole rangaistava teko, Korkein oikeus katsoi, että menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä on nettohyöty eli alkoholijuomien myyntihinnan ja hankintahinnan välinen erotus.

13. Rikoksentekijän saaman todellisen nettohyödyn on katsottu olleen menettämisseuraamuksen määräämisen lähtökohtana myös ratkaisuissa KKO 2015:74 ja KKO 2016:85.

Korkeimman oikeuden arviointi ratkaisuperusteiden osalta

14. Lain esitöistä ilmenevän tarkoituksen mukaisesti rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momenttia (875/2001) tulkittaessa voidaan lähtökohtana pitää sitä, että menetettäväksi tulisi pääsääntöisesti määrätä vain todellinen nettohyöty. Tätä lähtökohtaa noudattamalla voidaan turvata sen tavoitteen toteutuminen, että menettämisseuraamus ei muodostu rangaistuksen luonteiseksi seuraamukseksi. Edellä kohdassa 7 selostetulla tavalla esitöissä on kuitenkin toisaalta lausuttu, että vähennyksenä ei tulisi ottaa huomioon rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuvia kustannuksia. Tämä poikkeus ei saa tukea säännöksen sanamuodosta eikä se ole kaikissa tapauksissa ennakoitavalla ja yhdenmukaisella tavalla sovellettavissa.

15. Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2004:73, KKO 2007:1 ja KKO 2011:61 on kaikissa ollut kysymys siitä, oliko menettämisseuraamusta määrättäessä laittomasti myydyn hyödykkeen myyntihinnasta vähennettävä sen ostohinta. Ratkaisujen perustelujen mukaan ostohintaa ei ole hyväksytty vähennykseksi silloin, kun hyödykkeen hankkiminen itsessään on ollut lainvastaista. Myös ratkaisussa KKO 2005:71 on vähennettäviksi hyväksytty asunnon hoitokulut, joiden maksaminen on sinänsä ollut laillista.

16. Korkein oikeus katsoo, että lain sanamuodon, esitöiden sekä Korkeimman oikeuden aikaisempien ennakkopäätösten perusteella ei ole perusteltua tehdä sellaista yleistä johtopäätöstä, jonka mukaan rikoksen valmistelusta tai täytäntöönpanosta aiheutuneita kustannuksia ei voitaisi milloinkaan ottaa vähennyksenä huomioon menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Perustellumpana voidaan pitää tulkintaa, jonka mukaan tällaisetkin kustannukset voidaan pääsääntöisesti vähentää, jos niiden aiheutumiseen ei sinänsä liity rangaistavaa menettelyä.

Arviointi tässä tapauksessa

17. Polttoaineen ostaminen henkilöautoon ei sinänsä ole rangaistava teko. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:n suorittamista laittomista henkilökuljetuksista aiheutuneet polttoainekulut on vähennettävä hänen saamistaan palkkioista menetettäväksi tuomittavaa taloudellista hyötyä laskettaessa. Samalla perusteella palkkioista tulee vähentää myös kysymyksessä olevia kuljetuksia vastaava arvionvarainen osuus sellaisista henkilöauton huoltamisesta aiheutuvista säännönmukaisista kustannuksista, joiden syntyminen riippuu siitä, kuinka paljon autolla ajetaan.

18. Auton hankkimisesta aiheutuneiden pääomakustannusten ja autosta suoritettavan ajoneuvoveron määrä ei sitä vastoin ole riippunut siitä, kuinka paljon A on ajanut laittomia kuljetuksia. Jos nämä kustannukset hyväksyttäisiin osaksikaan vähennettäviksi, A voisi rikollisella toiminnalla rahoittaa ajoneuvon hankkimisesta ja omistamisesta aiheutuvia kiinteitä kustannuksia. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että pääomakustannuksia ja ajoneuvoveroa ei voida ottaa vähennyksinä huomioon. Hovioikeuden tuomiossa lausutuin tavoin ratkaisusta KKO 2005:17 ilmenee, että tuomittaessa rikoksen tuottama hyöty menetetyksi rikoksentekijälle ei jää sellaista tuloa, josta tulisi määrätä veroa. Tästä syystä tuloveron määrää ei vähennetä menetettäväksi tuomittavasta rikoksen tuottamasta taloudellisesta hyödystä.

19. Asiassa ei ole esitetty selvitystä A:lle aiheutuneiden polttoaine- ja huoltokulujen määrästä eikä edes hänen ajamastaan kilometrimäärästä. Selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi vähennettävien kustannusten määräksi neljäsosan A:n saamista palkkioista eli 700 euroa.

Menettämisseuraamuksen kohtuullistaminen

20. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden tuomion perustelut siltä osin kuin hovioikeus on katsonut, että A:lle tuomittua menettämisseuraamusta ei ole aihetta kohtuullistaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A:lle tuomittu menettämisseuraamus alennetaan 2 100 euroon.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Pia Haga.

A oli uhkaamalla katkoa B:n sormet pakottanut B:n ryöstämään elintarvikeliikkeen. A tuomittiin yllytyksestä ryöstöön ja B ryöstöstä. Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla A:n katsottiin syyllistyneen myös pakottamiseen.

RL 5 luku 5 §
RL 25 luku 8 §
RL 31 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 17.9.2014 ja Turun hovioikeuden tuomio 4.3.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kimmo Valkiala ja kaksi lautamiestä sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Virpi Vuorinen ja Juha Suvanto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte pakottamisesta ja siihen liittyvä B:n korvausvaatimus hylätään ja että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä ja B vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Syyte ja asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle muun ohella syytekohdassa 1 rangaistusta pakottamisesta, kun tämä oli oikeudettomalla uhkauksella pakottanut B:n ryöstämään Siwa-myymälän uhkaamalla katkoa B:n sormet, jollei B onnistu hankkimaan A:lle rahaa. Lisäksi syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta syytekohdassa 3 yllytyksestä ryöstöön, kun tämä oli tahallaan taivuttanut edellä kuvatulla pakottamisella B:n tekemään ryöstön ja oli saanut B:ltä anastetun omaisuuden. Lisäksi syyttäjä on vaatinut syytekohdassa 2 B:lle rangaistusta ryöstöstä. Syytteen mukaan B oli uhkaamalla välittömästi käyttää henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa pakottanut Siwan myyjän luovuttamaan kassasta rahaa, johon B:llä ei ollut laillista oikeutta.

2. Käräjäoikeus hylkäsi 17.9.2014 antamallaan tuomiolla A:han kohdistetut syytteet pakottamisesta ja yllytyksestä ryöstöön. Käräjäoikeuden mukaan asiassa esitetty selvitys ei riittänyt osoittamaan, että A olisi menetellyt siten kuin syytteessä oli väitetty. Sen sijaan käräjäoikeus tuomitsi B:n syytekohdan 2 mukaisesti ryöstöstä.

3. Syyttäjän valituksesta hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota ja tuomitsi A:n pakottamisesta ja yllytyksestä ryöstöön. Hovioikeus katsoi, ettei esitetyn selvityksen perusteella A:n syyllisyydestä jäänyt varteenotettavaa epäilyä.

Kysymyksenasettelu

4. Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A syyllistynyt hänen syykseen luetun ryöstöön yllytyksen lisäksi myös syytekohdan 1 mukaiseen pakottamiseen.

Sovellettavat säännökset

5. Pakottamisesta tuomitaan rikoslain 25 luvun 8 §:n mukaan se, joka oikeudettomasti väkivallalla tai uhkauksella pakottaa toisen tekemään, sietämään tai tekemättä jättämään jotakin, jollei teosta muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta, sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

6. Ryöstöstä tuomitaan rikoslain 31 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan puolestaan se, joka käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla välittömästi käyttää sellaista väkivaltaa pakottaa toisen luopumaan taloudellisesta edusta, johon rikoksentekijällä tai sillä, jonka puolesta hän toimii, ei ole laillista oikeutta, vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

7. Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä kuten tekijä.

Korkeimman oikeuden arviointi

8. Kuten edellä kohdassa 5 selostetusta rikoslain 25 luvun 8 §:n rangaistussäännöksestä ilmenee, pakottamisesta voidaan tuomita ainoastaan, mikäli teosta ei muualla laissa säädetä ankarampaa rangaistusta. Säännöksen esitöiden mukaan pakottamiskriminalisointi on yleissäännös, joka syrjäytyy aina, jos muualla laissa on säädetty ankarampi rangaistus (HE 94/1993 vp s. 111).

9. Edelleen säännöksen esitöiden mukaan pakottamisen on tapahduttava väkivallalla tai uhkauksella. Tunnusmerkistön kannalta olennaista on se, että painostuskeinolla voidaan vaikuttaa toisen tahtoon siten, että hän tekee tai sietää jotakin pakottajan tahtomaa tai tällaisen pakon vuoksi jättää tekemättä itse tahtomansa (HE 94/1993 vp s. 111). Myös ryöstön rangaistavuuden edellytyksiin kuuluu, että sen yhteydessä käytetään henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhataan henkilöön kohdistuvalla väkivallalla, joka on tarkoitettu toteutettavaksi välittömästi teon yhteydessä. Jotta kysymyksessä olisi ryöstö, henkilöön kohdistuvan väkivallan tai tällaisen väkivallan välittömän uhan tulee liittyä anastusrikoksen tekemiseen tai omaisuuden luvattomaan käyttöön ottamiseen taikka säännöksessä tarkoitettuun pakottamiseen (HE 66/1988 vp s. 97).

10. Korkein oikeus toteaa, että sekä pakottamisen että rikoslain 31 luvun 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaisen ryöstön tunnusmerkistöön siten sisältyy toisen oikeudeton pakottaminen väkivallalla tai muutoin rinnasteisella tavalla uhkaamalla. Tunnusmerkistöt ovat yhteneviä myös siltä osin, että teon tavoitteena on saada oikeudettomasti teon kohde tekemään tai luopumaan jostain vastoin tahtoaan. Silloin kun pakottaminen tapahtuu samalla teolla ja sillä tavoitellaan omaisuuden anastamista tai luvatonta käyttöönottoa, pakottamisen katsotaan sisältyvän ankarammin rangaistavaan ryöstöön (ks. KKO 1978 II 114).

11. Korkein oikeus on ennakkoratkaisussaan KKO 2014:7 (kohta 49) todennut, että arvioitaessa sitä, ovatko rikokset keskenään lainkonkurrenssissa, voidaan käsillä olevan tapauksen tosiseikat ja niiden kriminalisointien suojelukohteet ottaa huomioon. Esimerkiksi tilanteissa, joissa rikokset kohdistuvat eri henkilöihin, tekijä voidaan tuomita samalla teolla toteutetuista eri rikostunnusmerkistöistä, vaikka toisessa rikostunnusmerkistössä on ollut toissijaisuuslauseke (ks. KKO 2003:115).

12. Nyt käsillä olevassa asiassa on edellä kohdassa 1 selostetulla tavalla kysymys teosta, jonka osalta A:lle on ensinnäkin syytekohdan 1 mukaisesti vaadittu rangaistusta pakottamisesta A:n B:hen kohdistamasta väkivallalla uhkaamisesta, jonka tarkoituksena on ollut saada B suorittamaan Siwa-myymälän ryöstö. Toiseksi kyse on syytekohdan 3 mukaisen ryöstöön yllytyksen osalta A:n samoin B:hen kohdistamasta yllytyksestä suorittaa ryöstö, joka syyksi luetun teonkuvauksen mukaan on toteutettu syytekohdan 1 mukaisella pakottamisella ja tarkoituksin saada anastettu omaisuus itselleen. Se, että rikokset on toteutettu samalla teolla ja yhtenevin tarkoituksin anastaa omaisuutta, puhuu sen puolesta, että teko tulisi tässä tapauksessa lukea syyksi vain yllytyksenä ryöstöön.

13. Toisaalta syytekohdan 1 mukainen pakottaminen on kohdistunut nimenomaisesti B:hen ja loukannut hänen vapauttaan, kun taas yllytys ryöstöön on kohdistunut B:hen vain välillisesti, ryöstön varsinaisen kohteen ollessa SIWA-myymälä, sen henkilökunta ja omaisuus. Ryöstöön yllyttämisellä loukatun oikeushyvän haltijana on siten ollut eri taho kuin pakottamisessa. Tunnusmerkistöissä on myös osaksi eri suojelukohde, kun ryöstöä koskevalla rangaistussäännöksellä suojataan vapauden lisäksi varallisuutta (HE 66/1988 vp s. 93). Korkein oikeus katsookin edellä mainituilla perusteilla, ettei A:n B:hen kohdistama pakottaminen sisälly yllytykseen ryöstöön.

14. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että tässä tapauksessa pakottamisen ei voida katsoa olevan lainkonkurrenssissa ryöstöön yllytyksen kanssa ja että A:n syyksi on luettava ryöstöön yllytyksen lisäksi myös pakottaminen, kuten hovioikeuskin on tehnyt. Hovioikeuden A:lle tuomitsemaa yhteistä vankeusrangaistusta ei siten ole aihetta alentaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Ilkka Rautio, Marjut Jokela, Ari Kantor ja Mika Huovila. Esittelijä Kaira Gardemeister.

Osakeyhtiö, jonka koko osakekannan omisti konkurssiin asetettu toinen osakeyhtiö, oli ollut selvitystilassa. Selvitysmies ei ollut hakenut ylivelkaista yhtiötä konkurssiin. Yhtiökokouksen yksimielisellä päätöksellä oli päätetty lopettaa selvitystila ja hakea yhtiö konkurssiin. Yhtiölle ei ollut valittu uutta johtoa eikä sitä yhtiön ilmoituksen mukaan voitu varojen vähäisyydestä johtuen asettaa uudestaan selvitystilaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät osakkeenomistajat olleet toimivaltaisia päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin.

OYL 5 luku 2 § 2 mom
OYL 20 luku 25 §
KonkL 7 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 28.10.2015 ja Helsingin hovioikeuden päätös 15.2.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Mia Sundström ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Erkki Koivula ja Arja Mäki. Esittelijä viskaali Juho Heiskala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Hakijayhtiölle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan yhtiö vaati, että käräjä- ja hovioikeuden päätökset kumotaan ja yhtiö asetetaan konkurssiin.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hakijayhtiö on asetettu selvitystilaan 1.6.2011. Hakijayhtiön osakekannan kokonaisuudessaan omistava yhtiö (jäljempänä emoyhtiö) on asetettu konkurssiin 16.10.2014. Hakijayhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa 21.10.2015 on päätetty lopettaa selvitystila, hakea yhtiö maksukyvyttömyyden perusteella konkurssiin ja esittää pesänhoitajaksi emoyhtiönkin julkisselvittäjänä toimivaa asianajajaa. Osakkeenomistajia hakijayhtiön ylimääräisessä yhtiökokouksessa on edustanut mainittu emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä.

2. Yhtiön konkurssihakemus on toimitettu käräjäoikeuteen 22.10.2015. Hakemuksessa on esitetty, että selvitysmies oli laiminlyönyt huolehtia osakeyhtiölain mukaisista velvollisuuksistaan eikä ollut hakijayhtiön ylivelkaisuudesta huolimatta osakeyhtiölain 20 luvun 7 §:n 2 momentissa edellytetyllä tavalla hakenut yhtiön asettamista konkurssiin.

3. Hakemusasiassa hakijayhtiötä ovat edustaneet yhtiön osakkeenomistajat eli käytännössä emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä. Konkurssilain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa edellytettynä omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskevana päätöksenä hakemuksen liitteenä on toimitettu edellä mainitun ylimääräisen yhtiökokouksen pöytäkirja.

4. Käräjäoikeus on hylännyt konkurssihakemuksen katsoen, etteivät osakkeenomistajat yksimielisinäkään voineet päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Yhtiö edustajanaan edelleen emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä on valittanut hovioikeuteen, joka on käräjäoikeuden tavoin katsonut, etteivät osakkeenomistajat tässä tilanteessa, jossa kysymyksessä ei ollut rekisteristä poistettu yhtiö, olleet voineet tehdä päätöstä omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Hovioikeus on todennut, että oikeuden oli viran puolesta huolehdittava siitä, että yhtiössä oikea toimielin teki päätöksen konkurssiin hakeutumisesta ja että yhtiö oli laillisesti edustettuna oikeudenkäynnissä. Näillä perusteilla hovioikeus on jättänyt yhtiön konkurssihakemuksen tutkimatta.

5. Hakijayhtiön valituksen johdosta asiassa on kysymys ennen muuta siitä, onko yhtiökokous ollut toimivaltainen päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Jos yhtiökokouksen katsotaan olevan toimivaltainen päätöksentekoon, asiassa on vielä tähän liittyen ratkaistava, onko hakijayhtiön osakekannan kokonaisuudessaan omistavan emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä ollut kelpoinen edustamaan hakijayhtiötä konkurssihakemusasiassa tuomioistuimessa.

Yleistä konkurssihakemuksen muotovaatimuksista ja osakeyhtiön konkurssiin hakeutumista koskevasta päätöksenteosta

6. Konkurssilain 1 luvun 1 §:n mukaan konkurssiin asettamisesta päättää tuomioistuin velallisen tai velkojan hakemuksesta. Lain 7 luvun 5 §:ssä säädetään konkurssihakemusta koskevista muotovaatimuksista. Pykälän 2 momentin mukaan velallisen hakemukseen tulee liittää asianmukainen päätös tai suostumus omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Lain esitöiden (HE 26/2003 vp s. 88) mukaan päätöksellä tarkoitetaan velallisyhtiön oman kelpoisen toimielimen päätöstä konkurssiin hakemisesta. Korkein oikeus toteaa, että tällaisen päätöksen puuttuminen merkitsee sitä, että hakemus ei täytä sille asetettuja muotovaatimuksia ja se on jätettävä tutkimatta.

7. Osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n mukaan yhtiön omaisuus voidaan luovuttaa konkurssiin hallituksen tai, jos yhtiö on selvitystilassa, selvitysmiesten päätöksen perusteella. Jos yhtiö on poistettu rekisteristä, myös osakkeenomistajien valitsema edustaja on luvun 22 §:n 1 momentin viittaussäännöksen nojalla toimivaltainen hakemaan yhtiön asettamista konkurssiin. Mainitussa pykälässä viitatun saman luvun 17 §:n 2 momentin sanamuodosta ei yksiselitteisesti ilmene, onko valittu edustaja tässä tilanteessa toimivaltainen myös yhtiön sisäisesti päättämään yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamisesta. Näin asiaa on tulkittu oikeuskirjallisuudessa (esim. Kyläkallio, Juhani - Iirola, Olli - Kyläkallio, Kalle: Osakeyhtiöoikeus II, 5. painos, Helsinki 2012, s. 631). Konkurssilain 1 luvun 3 §:n ja osakeyhtiölain edellä mainittujen säännösten perusteella on kuitenkin selvää, että oikeushenkilö voidaan asettaa konkurssiin silloinkin, kun se on poistettu rekisteristä. Konkurssilain esitöissä (HE 26/2003 vp s. 34) rekisteristä poistetun osakeyhtiön konkurssikelpoisuutta perustellaan sillä, että tällaisellakin yhtiöllä voi olla varallisuutta ja velkaa, vaikka se ei voi enää hankkia oikeuksia tai tehdä sitoumuksia.

8. Osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan osakkeenomistajat voivat yksimielisinä tehdä yksittäistapauksessa päätöksen hallituksen tai toimitusjohtajan yleistoimivaltaan kuuluvassa asiassa. Lain 6 luvun 2 §:ssä hallituksen yleistoimivallaksi määritellään yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä huolehtiminen. Vakiintuneesti on katsottu, ettei yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskeva päätöksenteko, josta osakeyhtiölaissa säädetään erikseen, kuulu hallituksen yleistoimivallan piiriin.

9. Tilanteissa, joissa yhtiötä ei ole poistettu rekisteristä, yhtiön omaisuuden konkurssiin luovuttamista koskeva päätösvalta on siten osakeyhtiölaissa osoitettu hallitukselle ja selvitysmiehille. Voimassa olevan osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n tai sitä vastanneen aikaisemman lain (734/1978) 13 luvun 19 §:n esitöiden perusteella ei ole saatavissa suoranaista vastausta siihen, miksi toimivalta konkurssiin hakeutumista koskevan päätöksenteon osalta on osoitettu yhtiön normaalin toiminnan aikana nimenomaan hallitukselle, vaikka esimerkiksi saneerausmenettelyyn hakeutumisen osalta päätösvalta on osakeyhtiölain 20 luvun 24 §:n nojalla yhtiökokouksella. Aikaisemmin voimassa olleen lain esitöissä (HE 27/1977 vp s. 101 – 102) todetun voi nähdä viittaavan siihen, että toimivallan uskominen nimenomaan yhtiön hallitukselle liittyisi ainakin osaltaan hallituksen vastuuta koskevaan sääntelyyn.

Hakijayhtiön asemasta ja esittämistä perusteista tässä asiassa

10. Hakijayhtiö on ollut pitkään selvitystilassa. Yhtiö on väittänyt, että määrätty selvitysmies on laiminlyönyt hoitaa osakeyhtiölain mukaisia velvollisuuksiaan eikä muun muassa ole lain 20 luvun 7 §:n 2 momentin velvoittavasta säännöksestä huolimatta luovuttanut ylivelkaisen yhtiön omaisuutta konkurssiin. Osakeyhtiölaissa ei ole nimenomaista säännöstä siltä varalta, että selvitysmies laiminlyö tämän velvollisuutensa.

11. Osakeyhtiölain 20 luvun 19 §:ssä säädetään selvitystilan lopettamisesta ja yhtiön toiminnan jatkamisesta. Pykälän 2 momentin mukaan yhtiölle on valittava johto, kun päätös selvitystilan lopettamisesta on tehty. Säännös ei näyttäisi varsinaisesti soveltuvan tilanteeseen, jossa selvitystila halutaan päättää ilman tarkoitusta jatkaa yhtiön toimintaa. Käsiteltävässä asiassa selvitystilasta aikanaan päättänyt yhtiökokous on lopettanut selvitystilan. Yhtiölle ei ole valittu uutta johtoa, vaan yhtiökokous on samassa yhteydessä osakkeenomistajien yksimielisellä päätöksellä päättänyt hakea yhtiön konkurssiin. Yhtiötä ei ole myöskään poistettu kaupparekisteristä.

12. Konkurssihakemusasiassa osakkeenomistajien edustama hakijayhtiö on vedonnut siihen, että yhtiölle ei ole saatavissa hallituksen jäsenen tehtävään suostuvaa henkilöä eikä yhtiötä liioin voida asettaa uudestaan selvitystilaan sen varojen vähäisyydestä johtuen. Yhtiöltä siis puuttuu taho, joka voisi osakeyhtiölain säännösten nojalla luovuttaa yhtiön omaisuuden konkurssiin. Yhtiö on pitänyt konkurssimenettelyä tarpeellisena muun muassa yhtiön varojen selvittämisen ja tilinpäätöksen asianmukaisen laatimisen vuoksi.

13. Hakijayhtiön mukaan tällaisessa tilanteessa osakeyhtiölain säännöksiä tulisi tulkita niin, että lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla yksimielisillä osakkeenomistajilla katsottaisiin olevan toimivalta päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Muutoin osakeyhtiötä ei olisi lainkaan mahdollista hakea velallisaloitteisesti konkurssiin tilanteessa, jossa sillä ei ole hallitusta tai selvitysmiestä. Päinvastainen tulkinta olisi yhtiön mukaan perustuslain 21 §:n 1 momentin vastainen, koska se estäisi osakeyhtiötä ja sen osakkaita saamasta asiansa käsitellyksi tuomioistuimessa.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset osakkeenomistajien oikeudesta päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin

14. Kuten kohdista 7 ja 8 ilmenee, osakeyhtiölain yksiselitteisten säännösten perusteella yhtiökokous ei ole toimivaltainen päättämään yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin. Konkurssiin hakeutumista koskevaa päätöstä ei myöskään voida pitää sellaisena yhtiön hallinnon huolehtimiseen tai yhtiön toiminnan asianmukaiseen järjestämiseen liittyvänä toimena, josta osakkeenomistajat voisivat yksimielisestikään päättää lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin nojalla.

15. Asiassa onkin arvioitava, antavatko hakijayhtiön vetoamat yhtiön oikeuksien toteuttamiseen liittyvät syyt aiheen tulkita osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momenttia siten, että tässä poikkeuksellisessa tilanteessa, jossa yhtiöltä puuttuu osakeyhtiölain säännösten perusteella konkurssiin hakeutumista koskevaan päätöksentekoon toimivaltainen taho, osakkeenomistajien päätösvalta voitaisiin perustaa tähän säännökseen. Yhtiön vetoamassa ratkaisussa KKO 2010:84 rekisteristä poistetun yhtiön edustajan kelpoisuutta ja toimivaltaa koskevia osakeyhtiölain säännöksiä tulkittiin perusoikeusmyönteisesti laajentavasti, koska lain sanamuodon mukainen suppea tulkinta olisi johtanut siihen, ettei yhtiö olisi voinut vastata sitä vastaan nostettuun vahingonkorvauskanteeseen.

16. Osakkeenomistajien toimivaltaa konkurssiin hakeutumista koskevassa päätöksenteossa nyt kysymyksessä olevan kaltaisessa tilanteessa voisi puoltaa ensinnäkin se, ettei yhtiössä ole tällä hetkellä muuta tahoa, joka voisi päättää asiasta ja jonka toimivaltuuksia osakkeenomistajien yksimielinen päätös voisi loukata. Yhtiön hakeutuminen konkurssiin voi olla myös yhtiön edun mukaista. Konkurssilain 10 luvun 2 §:n mukaan pesänhoitajan esitystä konkurssin raukeamisesta ei voida tehdä ennen kuin pesäluettelo ja velallisselvitys on laadittu. Vaikka konkurssi siis sittemmin raukeaisi varojen puutteeseen, menettelyssä huolehditaan tietyistä vähimmäisselvitystoimista. Pesänhoitajan on myös mahdollista käynnistää esimerkiksi takaisinsaantimenettelyjä. Konkurssimenettely voi siten olla myös velallisyhtiön osakkeenomistajien etujen turvaamisen kannalta merkityksellinen, vaikka menettelyn onkin perinteisesti nähty palvelevan ennen muuta velkojien intressejä.

17. Osakeyhtiöllä ei kuitenkaan ylivelkaisenakaan ole velvollisuutta hakeutua konkurssiin muussa kuin osakeyhtiölain 20 luvun 7 §:n 2 momentin tarkoittamassa tilanteessa. Velkojien edut puolestaan tulevat viime kädessä turvatuiksi sillä, että heillä on mahdollisuus hakea velallisyhtiötä konkurssiin.

18. Sitä vastaan, että osakkeenomistajien päätösvaltaan katsottaisiin nyt kysymyksessä olevassa tilanteessa kuuluvan yhtiön hakeminen konkurssiin, puhuu siis ennen kaikkea asiaa koskeva osakeyhtiölain 20 luvun 25 §:n yksiselitteinen toimivaltasääntely. Samoin vaikuttavat kohdassa 14 todettu lain 5 luvun 2 §:n 2 momentin vakiintunut tulkinta sekä näistä toimivaltajärjestelyistä seuraavat osakeyhtiön sisäiseen vastuunjakoon liittyvät näkökohdat. Yhtiön mainitsemista, sen käytössä olevien oikeussuojakeinojen puutteeseen liittyvistä näkökohdista Korkein oikeus toteaa vielä seuraavan.

19. Jos osakeyhtiöllä ei ole sen ainoaa pakollista toimielintä, hallitusta, yhtiö tulee osakeyhtiölain 20 luvun 4 §:n nojalla viime kädessä poistaa rekisteristä. Rekisteristä poistaminen on seurauksena myös niissä lain 20 luvun 2 §:n ja 9 §:n 3 momentissa tarkoitetuissa tilanteissa, joissa selvitystilaa ei yhtiön varojen vähyyden vuoksi ole mahdollista aloittaa tai jatkaa. Luvun 6 §:n mukaan myös esimerkiksi yksittäinen osakkeenomistaja voi saattaa vireille yhtiön rekisteristä poistamista koskevan asian. Edellä todetuin tavoin rekisteristä poistettu yhtiö voi tietyin edellytyksin hakeutua konkurssiin.

20. Vielä rekisterissä olevalla yhtiöllä, jolla ei ole varoja vastata selvitysmenettelystä tai mahdollisuutta nimittää toimikelpoista hallitusta, on siis osakeyhtiölain säännösten nojalla mahdollisuus tulla poistetuksi kaupparekisteristä ja hakeutua konkurssiin rekisteristä poistettua yhtiötä koskevien säännösten perusteella osakeyhtiölaissa säädetyllä tavalla edustettuna. Korkein oikeus katsoo, että näihin seikkoihin nähden nyt kysymyksessä olevaan tilanteeseen ei liity sen kaltaisia ratkaisussa KKO 2010:84 esillä olleita, yhtiön tuomioistuimeen pääsemiseen ja oikeudenkäynnissä kuulluksi tulemiseen liittyviä poikkeuksellisia syitä, jotka edellyttäisivät osakeyhtiölain selvästä toimivaltasääntelystä poikkeamista.

21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei osakeyhtiölain 5 luvun 2 §:n 2 momenttia ja 20 luvun 25 §:ää ole perusteltua tulkita siten, että osakkeenomistajilla olisi yksimielisinäkään toimivaltaa päättää yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin.

22. Yhtiön konkurssihakemuksen yhteydessä ei näin ollen ole esitetty konkurssilain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettua asianmukaista päätöstä yhtiön omaisuuden luovuttamisesta konkurssiin, ja hakemus on tullut hovioikeuden toteamin tavoin jättää tällä perusteella tutkimatta. Asiassa ei ole tarpeen ottaa kantaa siihen, onko emoyhtiön konkurssipesän julkisselvittäjä ollut kelpoinen edustamaan hakijayhtiötä konkurssihakemusasiassa tuomioistuimessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Lena Engstrand. Esittelijä Heli Melander.

Vastaaja oli tuomittu kahdella peräkkäisellä tuomiolla ehdottomiin vankeusrangaistuksiin. Kummassakin tuomiossa oli määrätty, että vastaajalle aiemmin tuomitut yhdyskuntapalvelut oli suoritettava vankeutena.

Korkein oikeus katsoi, että yhdyskuntapalvelujen suorittamista vankeutena koskeva määräys jälkimmäisessä tuomiossa oli ollut lainmukainen, koska tuomiota annettaessa ensimmäinen tuomio ei ollut ollut lainvoimainen ja koska Rikosseuraamuslaitos voi huolehtia siitä, ettei samaa rangaistusta panna täytäntöön kahdesti.

L yhdyskuntapalvelusta (1055/1996) 11 §
L yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta 82 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kemi-Tornion käräjäoikeuden tuomio 22.6.2015 ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 8.7.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kimmo Saarela ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tapio Kamppinen, Juhani Laurinolli ja Virve Salo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio poistetaan siltä osin kuin vastaajalle 2.10.2014 ja 9.1.2015 tuomitut yhdyskuntapalvelut on määrätty suoritettaviksi vankeutena.

Vastaaja ei vastannut valitukseen.

Rikosseuraamuslaitos antoi siltä pyydetyn lausunnon.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rovaniemen hovioikeus on 2.10.2014 tuominnut vastaajan 55 päivän vankeusrangaistuksen sijasta 55 tunniksi yhdyskuntapalveluun, josta on jäänyt suorittamatta 51 tuntia. Kemi-Tornion käräjäoikeus on 9.1.2015 tuominnut hänet 70 päivän vankeusrangaistuksen sijasta 70 tunniksi yhdyskuntapalveluun, joka on jäänyt kokonaan suorittamatta.

2. Kemi-Tornion käräjäoikeus on tuomitessaan vastaajan 29.4.2015 ehdottomaan vankeusrangaistukseen määrännyt, että jäljellä oleva osa edellä mainituista yhdyskuntapalveluista oli suoritettava vankeutena. Rovaniemen hovioikeus on 20.5.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Hovioikeuden tuomio on saanut lainvoiman 19.7.2016.

3. Nyt kysymyksessä olevassa asiassa vastaaja on tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen Kemi-Tornion käräjäoikeuden 22.6.2015 antamalla tuomiolla. Koska edellä mainittu 29.4.2015 annettu tuomio ei ollut lainvoimainen, syyttäjä oli vaatinut, että käräjäoikeus myös tämän asian yhteydessä määrää edellä mainitut yhdyskuntapalvelut suoritettaviksi vankeutena. Käräjäoikeus totesi olevansa oikeutettu arvioimaan, estääkö sen tutkima rikossyyte ja siitä määrättävä seuraamus aikaisemmin tuomittujen yhdyskuntapalvelujen täytäntöönpanon. Käräjäoikeus määräsi, että jäljellä oleva osa edellä mainituista yhdyskuntapalveluista oli suoritettava vankeutena. Rovaniemen hovioikeus on 8.7.2016 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

4. Syyttäjä on valituksessaan katsonut, että hovioikeus oli menetellyt virheellisesti määrätessään 8.7.2016 antamallaan tuomiolla yhdyskuntapalvelut suoritettaviksi vankeutena, vaikka niitä koskeva muuntomääräys oli annettu jo hovioikeuden 20.5.2016 antamassa tuomiossa. Syyttäjän mielestä hovioikeuden olisi tullut ne bis in idem -kiellon perusteella jättää jälkimmäisessä asiassa esitetty muuntovaatimus omasta aloitteestaan tutkimatta.

5. Syyttäjän valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, voidaanko määräys yhdyskuntapalvelun suorittamisesta vankeutena antaa useampaan kertaan, jos yhdyskuntapalveluun tuomittu myöhemmin tuomitaan eri tuomioilla ehdottomiin vankeusrangaistuksiin.

Sovellettavat säännökset

6. Yhdyskuntapalvelusta annetun lain (1055/1996) 11 §:n 2 momentin mukaan tuomitessaan aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomitun henkilön siitä erilliseen ehdottomaan vankeusrangaistukseen tuomioistuin voi kieltää aloittamasta tai jatkamasta yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanoa. Kieltäessään aiemmin tuomitun yhdyskuntapalvelun täytäntöönpanon tuomioistuimen on määrättävä, että jäljellä oleva osa yhdyskuntapalvelusta on suoritettava vankeutena.

7. Laki yhdyskuntapalvelusta on kumottu 1.5.2015 voimaan tulleella lailla yhdyskuntaseuraamusten täytäntöönpanosta, jonka 82 §:n 2 momentissa on edellä selostettuja säännöksiä asiallisesti vastaavat säännökset. Lain 96 §:n 2 momentin nojalla tässä asiassa sovelletaan aikaisempaa lakia.

8. Laissa ei ole säädetty siitä, miten aiemmin annettu ratkaisu, jolla yhdyskuntapalvelu on määrätty suoritettavaksi vankeutena, vaikuttaa mahdollisuuteen antaa vastaava määräys toisessa oikeudenkäynnissä tuomittavan vankeusrangaistuksen johdosta.

Korkeimman oikeuden arviointi

9. Niin kuin Korkein oikeus on jo aiemmin todennut (KKO 2013:95 kohta 4), yhdyskuntapalvelun suorittamatta olevan osan muuntamisessa on kysymys rikoksesta jo aikaisemmin tuomitun rangaistuksen täytäntöönpanoon liittyvästä rangaistuksen lajin uudelleen määräämisestä eikä rikoksesta rangaistukseen tuomitsemisesta. Tämän perusteella Korkein oikeus katsoo, että kielto rangaista kahdesti samasta rikoksesta ei estä tutkimasta eri oikeudenkäynneissä eri rikosten perusteella esitettyjä yhdyskuntapalvelun muuntamista koskevia vaatimuksia, vaikka niillä pyritäänkin samaan lopputulokseen. Kyse ei ole myöskään saman asian saattamisesta oikeudenkäynnin kestäessä toisen oikeudenkäynnin kohteeksi.

10. Jos aiemmin yhdyskuntapalveluun tuomittua syytetään uusista rikoksista eri oikeudenkäynneissä, kussakin asiassa voidaan siis syyttäjän vaatimuksesta tutkia, täyttyvätkö yhdyskuntapalvelun muuntamista koskevat edellytykset. Muuntovaatimuksen tutkiminen kunkin asian yhteydessä on tarpeellista niin kauan kuin yksikään muuntomääräys ei ole saanut lainvoimaa. Vasta jonkin muuntomääräyksen saatua lainvoiman nimittäin varmistuu, että uusien määräysten antaminen ei ole enää tarpeen.

11. Vaikka sama yhdyskuntapalvelu siis voidaan muuntaa vankeudeksi useampaan kertaan, on selvää, että tuomittu voi joutua suorittamaan saman rangaistuksen vain kerran. Vankeudesta annetun valtioneuvoston asetuksen 4 §:n 1 momentin mukaan Rikosseuraamuslaitoksen täytäntöönpanoyksikön on selvitettävä tuomion täytäntöönpanokelpoisuus. Rikosseuraamuslaitos on Korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan lausunnossa todennut, että selvitys tehdään myös alun perin yhdyskuntapalveluna tuomitun, sittemmin vankeudeksi muunnetun rangaistuksen kohdalla. Täytäntöönpanokelpoisuuden varmistamiseksi täytäntöönpanoyksikössä tarkistetaan muun muassa se, ettei tuomio ole jo täytäntöönpanossa ja ettei yhdyskuntapalvelua ole jo aiemmin muunnettu vankeudeksi.

12. Korkein oikeus toteaa, että Rikosseuraamuslaitos, havaitessaan edellä mainitun selvityksen yhteydessä, että sama yhdyskuntapalvelu on muunnettu vankeudeksi useampaan kertaan, varmistaa, että kyseinen rangaistus kuitenkin pannaan täytäntöön vain kerran. Korkein oikeus katsoo, että Rikosseuraamuslaitos voi täytäntöönpanosta vastaavana viranomaisena huolehtia tästä viran puolesta saattamatta asiaa erikseen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Johtopäätökset tämän asian kannalta

13. Hovioikeuden 20.5.2016 antama tuomio ei ole ollut lainvoimainen hovioikeuden antaessa muutoksenhaun kohteena olevan tuomionsa 8.7.2016. Sen vuoksi Korkein oikeus edellä esitetyillä perusteilla katsoo, että jälkimmäisessä tuomiossa annettu määräys, jonka mukaan yhdyskuntapalvelujen suorittamatta oleva osa on suoritettava vankeutena, on ollut lainmukainen.

14. Asiaa nyt Korkeimmassa oikeudessa ratkaistaessa hovioikeuden 20.5.2016 antama tuomio on lainvoimainen. Näin ollen on varmistunut, että vastaajan on suoritettava yhdyskuntapalvelujen suorittamatta oleva osa vankeutena tuon tuomion nojalla. Tarvetta uuden muuntomääräyksen antamiseen ei siten enää ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan siltä osin kuin vastaajalle 2.10.2014 ja 9.1.2015 tuomitut yhdyskuntapalvelut on määrätty suoritettavaksi vankeutena. Syyttäjän vaatimus mainittujen yhdyskuntapalvelujen muuntamisesta vankeudeksi hylätään.

Muilta osin hovioikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Heidi Myllys.