Asianosaisen lainoppineen asiamiehen sähköpostitse lähettämä valitus ei ollut saapunut määräajassa perille käräjäoikeuteen, koska viesti liitetiedostoineen oli ollut niin suuri, ettei käräjäoikeuden järjestelmä ollut kyennyt vastaanottamaan sitä. Asiamies ei ollut saanut lähetyksestä vastaanottokuittausta, eikä hän ollut muullakaan tavoin pyrkinyt varmistamaan lähetyksen perillemenoa.

Korkein oikeus katsoi, että valituksen jääminen saapumatta perille oli johtunut lähettäjän vastuulla olevasta seikasta, eikä valitusta tullut ottaa tutkittavaksi.

OK 25 luku 12 § 2 mom
L sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa 8 §, 10 §, 12 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja käsittely Pohjanmaan käräjäoikeudessa

A myötäpuolineen sekä useat muut kantajat olivat nostaneet B:n kaupunkia vastaan yhteensä 21 kannetta maanvuokrasaatavaa koskevassa asiassa. Asiat oli käräjäoikeudessa käsitelty eri diaarinumeroilla, ja käräjäoikeus oli antanut niissä erilliset tuomiot samana päivänä 14.12.2017. A myötäpuolineen olivat määräajassa ilmoittaneet tuomioon tyytymättömyyttä. Käräjäoikeuden kantajien pyynnön perusteella asettama määräaika valituksen toimittamiselle oli ollut 31.1.2018.

Kantajien asiamiehenä toiminut asianajaja C oli 30.1.2018 lähettänyt sähköpostilla A:n ja hänen myötäpuoltensa sekä 12 muun asian valituskirjelmät käräjäoikeuden virastosähköpostiin. Valitukset eivät kuitenkaan olleet saapuneet perille käräjäoikeuden sähköpostiin. Seuraavana päivänä 31.1.2018 hän oli toimittanut uudelleen yhden asian korjatun valitusasiakirjan, joka oli saapunut perille käräjäoikeuteen.

Viimeksi mainitun asian käsittelyn yhteydessä oli myöhemmin hovioikeudessa tullut ilmi, että käräjäoikeus ei ollut vastaanottanut A:n ja hänen myötäpuoltensa sekä 11 muun asian valitusasiakirjoja. C oli tämän jälkeen toimittanut valitusasiakirjat uudelleen käräjäoikeuden virastosähköpostiin 6.6.2018.

Käräjäoikeuden päätös 12.6.2018

Käräjäoikeus totesi muiden ohella A:n ja hänen myötäpuoltensa valituksen tutkimista koskevassa päätöksessään, että määräaika valitusten toimittamiselle oli ollut 31.1.2018. Yhden jutun kantajat olivat määräpäivänä toimittaneet valituksen käräjäoikeuden virastosähköpostiin ilmoittaen, että kysymys oli edellisenä päivänä lähetetyn valituskirjelmän täydentämisestä. Muiden asioiden valituksista ei ollut tässä yhteydessä mainittu. Käräjäoikeus oli todennut täydennyksen tulleen määräajan sisällä ja toimittanut siihen asiaan liittyneet asiakirjat hovioikeuteen. Käräjäoikeuden käsitys oli ollut, että vain tämän yhden jutun osalta oli päätetty hakea valitusteitse oikaisua.

Käräjäoikeus totesi hovioikeudesta tulleen sittemmin tieto, että muissakin asioissa oli jo 30.1.2018 lähetetty valituskirjelmät sähköisessä muodossa käräjäoikeuden virastosähköpostiin. Syy siihen, etteivät nämä olleet kirjautuneet käräjäoikeuden järjestelmään, oli Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskuksesta (Valtori) saatujen tietojen mukaan ollut seuraava: Kantajien asiamies oli lähettänyt valituskirjelmät kahden erillisen sähköpostiviestin liitteinä. Molempien viestien laajuus oli ollut noin 37 megatavua. Palvelimen kapasiteetti vastaanottaa tiedostoja oli siihen aikaan ollut noin 20 megatavua, joten viestit eivät olleet tulleet perille. Tästä olisi Valtorin mukaan pitänyt mennä virheilmoitus lähettäjälle, minkä kantajien asiamies oli kiistänyt saaneensa. Toisaalta hän ei ollut saanut myöskään vastaanottokuittausta. Kevään 2018 aikana 20 megatavun raja oli nostettu 50 megatavuun, mikä selitti sen, että samat viestit olivat sittemmin 6.6.2018 tulleet läpi ja kirjautuneet käräjäoikeuden virastosähköpostiin saapuneiksi.

Käräjäoikeus totesi, että syyn valitusten perilletulon estymiseen oli osoitettu olleen lähetysten liian suuri koko. Käräjäoikeus katsoi, ettei tiedostojen kokoon liittyvää rajoitusta sinänsä voitu pitää toiminnallisena virheellisyytenä. Tällaiset rajoitukset kuuluivat yleisesti tietoteknisten järjestelmien luonteeseen. Nämä rajoitukset oli nimenomaan otettu huomioon säätämällä viranomaisen velvollisuudesta ilmoittaa lähettäjälle perille saapuneesta viestistä. Näin järjestelmä toimi myös Pohjanmaan käräjäoikeudessa, ja kantajien asiamiehen olisi pitänyt varmistaa perilletulo tällaisen vastaanottokuittauksen kautta.

Siitä kantajien esittämästä väitteestä, että käräjäoikeuden olisi yhden valituskirjelmän täydentämisen yhteydessä tullut huomata puuttuva alkuperäinen valitus ja sen kautta muidenkin valitusten puuttuminen, käräjäoikeus lausui, että täydentämisen lähetteessä oli puhuttu vain tästä nimenomaisesta valituksesta, ei muista. Kun uusi valituskirjelmä oli ollut itsenäinen asiakirja, joka sekin oli saapunut valitusajan sisällä, ei ollut ollut varsinaista syytä hakea esille alkuperäistä asiakirjaa. Käräjäoikeudessa oli tosin ihmetelty, miksi valitus oli rajoitettu sellaiseen kanteeseen, jossa kantajapuoli oli pääosin voittanut jutun. Käräjäoikeudessa oli kuitenkin ajateltu, että asiassa oltiin hakemassa periaatteellista ratkaisua, jonka jälkeen vastapuolen kanssa olisi voitu sopia vuokratasosta.

Käräjäoikeuden mukaan kantajat eivät voineet edellyttää, että käräjäoikeuden henkilökunta kaiken muun työn ohella olisi vastuussa tällaisen tilanteen selvittämisestä ja että tällaisen vastuun laiminlyönti oikeuttaisi poikkeamisen perussäännöstä eli lähettäjän vastuusta asiakirjan perilletulosta. Ainoa peruste poikkeukseen olisi, että käräjäoikeudesta olisi, joko automaattisesti taikka henkilökohtaisesti, vahvistettu, että valitukset olivat saapuneet ja olivat käräjäoikeuden käytettävissä.

Käräjäoikeus jätti A:n ja hänen myötäpuoltensa valituksen tutkimatta.

Asian on ratkaissut laamanni Daniel Allén.

Vaasan hovioikeuden päätös 13.9.2018 nro 395

A myötäpuolineen valittivat käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ja vaativat, että valitus tutkitaan.

Hovioikeus totesi Valtorilta ja C:ltä saatujen tietojen perusteella selvinneen, että C oli lähettänyt Valtorin ylläpitämässä sähköpostijärjestelmässä olevaan Pohjanmaan käräjäoikeuden virastosähköpostiin 30.1.2018 valitusasiakirjat 13 valitusasiassa, joissa vastapuolena oli B. Valtorin tietojen mukaan ensimmäinen kello 18:14:24 saapunut lähetys oli ollut kooltaan 37 megatavua ja toinen kello 18:33:27 saapunut lähetys 36,8 megatavua. C:n omasta sähköpostistaan toimittaman lähetettyjen sähköpostien kansion tulosteen mukaan hän oli lähettänyt 17.41 ja 17.51 molemmilla kerroilla otsikolla valitus varustetun 26 megatavun suuruisen viestin.

Valtorin hovioikeudelle antaman lausunnon mukaan he eivät pystyneet enää tarkasti selvittämään, kuinka suuria tiedostoja Pohjanmaan käräjäoikeuden virastosähköposti oli tammikuussa 2018 pystynyt vastaanottamaan. Valtorin mukaan valtionhallinnon sähköpostijärjestelmän nettisuoja oli ollut tuolloin 50 megatavua ja Valtion yhteisen viestintäratkaisun (Vyvi) 20 megatavua. Valtorin mukaan Vyviin kuuluvien tuomioistuinten virastosähköpostien kohdalla raja oli ollut korkeampi kuin mainittu 20 megatavua. Valtorin käräjäoikeudelle ja hovioikeudelle toimittamien selvitysten mukaan C:n 30.1.2018 toimittamat tiedostot olivat kuitenkin olleet reilusti ylisuuria ja niiden perilletulo olisi edellyttänyt teknistä häiriötä. Valtorin mukaan Vyvin tiedostokoon raja oli maalis–huhtikuussa 2018 nostettu 50 megatavuun.

C:n 31.1.2018 lähettämien valitusasiakirjojen koko oli ollut Valtorin mukaan 7,7 megatavua ja C:n toimittaman sähköpostin kansion tulosteen mukaan 5 megatavua. Tämän yhden asian valitusasiakirjat olivat olleet kooltaan huomattavasti pienempiä kuin edellisenä päivänä lähetetyt kaksi useiden asioiden valitusasiakirjat sisältänyttä viestiä. Järjestelmä oli toiminut asianmukaisesti vastaanottaessaan sen. Sen perillemeno ei osoittanut, että sähköpostijärjestelmässä olisi ollut edellisenä päivänä toimintahäiriö. Valtorin hankkimien selvitysten mukaan sähköpostijärjestelmässä ei muutoinkaan ollut havaittu olleen 30.1.2018 laajempaa ja pidempikestoisempaa häiriötä. Kyseisenä päivänä Valtorin Portaaliin ei ollut tullut yhtään häiriöilmoitusta.

C oli ilmoittanut, ettei hän ollut saanut 30.1.2018 viestejä koskenutta virheilmoitusta tai vastaanottokuittausta. Valtori oli ilmoittanut, että järjestelmän tulisi tällaisessa tapauksessa lähettää virheilmoitus. Ajan kulumisen vuoksi tätä ei ollut kuitenkaan mahdollista tarkistaa järjestelmän lokitiedostoista. Asiassa oli hovioikeuden mukaan selvitetty, ettei C ollut saanut käräjäoikeuden virastosähköpostista vastaanottokuittausta, mutta selvittämättä oli jäänyt, että hän olisi saanut sieltä virheilmoituksen. C oli saanut 31.1.2018 lähettämästään valituksesta vastaanottokuittauksen.

Tuomioistuinten toiminnasta tiedottavalla oikeus.fi -internetsivustolla oli 29.11.2017 julkaistu ohje, jossa ilmoitettiin, että sähköpostiviestin koon liitetiedostoineen tulisi olla enintään 20 megatavua.

C oli 31.1.2018 onnistuneesti perille tulleen yhden asian valitusasiakirjojen lähetteessä pyytänyt, että hänen edellisenä päivänä lähettämänsä valituskirjelmä korvataan nyt lähetettävällä. C oli myös pahoitellut menettelystään johtuvaa vaivaa. Käräjäoikeus ei ollut ryhtynyt toimiin sen selvittämiseksi, mitä asiakirjoja oli edellisenä päivänä toimitettu.

Hovioikeus totesi sääntelyn lähtevän siitä, että tällaisessa tapauksessa vastuu myöhästymisestä on pääsäännön mukaan valitusasiakirjat toimittaneella lainoppineella asiamiehellä. Hänen vastuunsa kuitenkin väistyy, jos viranomaisen tietojärjestelmässä on toimintahäiriö tai jos tuomioistuimen henkilökunnan laiminlyönnin voidaan otaksua olennaisesti vaikuttaneen siihen, ettei valitusasiakirjoja ole saatu määräajassa tuomioistuimen käyttöön. Vastuu väistyy myös, jos valituksen toimittaminen perille estyy sellaisesta poikkeuksellisesta syystä, johon lähettäjän ei voida kohtuudella odottaa varautuvan ja hänen katsotaan voineen luottaa siihen, että viesti saapuu perille. Sähköisesti toimitettujen asiakirjojen osalta tulee myös kiinnittää huomiota siihen, että tuomioistuimella on velvollisuus lähettää asiamiehelle vastaanottokuittaus, jonka avulla asiamies voi varmistaa viestin perillemenon.

Hovioikeus totesi valitusasiakirjojen perillemenon estyneen sen vuoksi, että useiden asioiden valitusasiakirjat käsittävä viesti liitetiedostoineen oli ollut niin suuri, että sitä ei ollut ollut mahdollista välittää käräjäoikeuden virastosähköpostiin. Asiassa ei ollut tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella olisi syytä epäillä perillemenon estyneen viranomaisen tietojärjestelmän toimimattomuudesta.

Hovioikeus totesi, että sähköpostiviestien kokoa oli varsin usein rajoitettu ja tätä seikkaa voitiin pitää yleisesti tunnettuna. Tuomioistuimen kanssa asioivia oli myös ohjeistettu tiedostokoon rajoituksista. Asiamies ei ollut saanut virastosähköpostista vakiintuneesti tuomioistuimissa käytössä olevia vastaanottokuittauksia 30.1.2018 lähettämistään viesteistä. Tällaisessa tilanteessa hänen olisi pitänyt erikseen varmistaa kooltaan suurien viestien perillemeno. Hovioikeus katsoi, ettei virheilmoituksen puuttumiselle voinut antaa tältä osin harkinnassa ratkaisevaa merkitystä. Näistä syistä viestin perillemenon estymistä ei voitu tässä tapauksessa pitää poikkeuksellisena ja ennalta arvaamattomana.

Hovioikeus totesi edelleen, että käräjäoikeuden henkilökunnalla olisi ollut mahdollisuus kiinnittää huomiota siihen, että 31.1.2018 saapuneen valituksen mukaan käräjäoikeuteen oli saapunut myös aikaisemmin asiakirjoja, joita käräjäoikeudessa ei kuitenkaan ollut ollut. Hovioikeus totesi, että 31.1.2018 toimitettujen asiakirjojen lähetteessä oli varsin selvästi ilmoitettu niiden korvaavan aikaisemmat. Kyseinen valitus oli saapunut määräajan viimeisenä päivänä. Käräjäoikeudella ei voitu katsoa olleen velvollisuutta selvittää asiaa enemmälti ainakaan samana päivänä, koska valittaja oli toimittanut käsittelykelpoiset valitusasiakirjat määräajassa. Lähetteestä ei myöskään ilmennyt, että käräjäoikeuteen olisi toimitettu muita valituksia kuin mainittu asia. Hovioikeus katsoi näistä syistä, ettei käräjäoikeuden henkilökunnan menettely ollut myötävaikuttanut myöhästymiseen. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vastuu valitusasiakirjojen myöhässä toimittamisesta oli lähettäjällä.

Hovioikeus hylkäsi valituksen eikä muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden presidentti Tapani Vasama ja hovioikeudenneuvokset Eerika Hirvelä ja Sirpa Virkkala.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myötäpuolineen myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan he vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja valitus palautetaan hovioikeudessa käsiteltäväksi.

B:n kaupunki vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus oli 14.12.2017 antanut tuomiot tämän asian kantajien sekä useiden muiden samaan asiakokonaisuuteen liittyvien kantajien asioissa. Määräaika tuomioista valittamiselle oli ollut 31.1.2018. Kantajien asiamiehenä toimiva asianajaja oli 30.1.2018 eli määräajassa lähettänyt käräjäoikeuden tuomioita koskevan kantajien valituksen sekä 12 muuta valitusta kahden eri sähköpostin liitetiedostoina käräjäoikeuteen.

2. Sähköpostit eivät olleet saapuneet perille käräjäoikeuden virastosähköpostiin, eikä asiamies ollut saanut lähetyksestä vastaanottokuittausta tai virheilmoitusta.

3. Kantajien asiamies oli seuraavana päivänä, 31.1.2018 lähettänyt yhden asiakokonaisuudessa myös asianosaisena esiintyneen kantajan korjatun valituskirjelmän käräjäoikeuden virastosähköpostiin otsikolla "valitus asiassa L16/4653, päätös 17/11260". Sähköpostissaan hän oli kirjoittanut seuraavasti: "Pyydän, että eilen samaan asiaan lähettämäni valituskirjelmä korvataan tällä nyt lähetettävällä. Valittajina D ja E. Pahoittelen aiheuttamaani ylimääräistä työtä."

4. Viimeksi mainittu valitus oli saapunut perille, ja käräjäoikeus oli toimittanut sen hovioikeuteen. Käräjäoikeudesta ei ollut ilmoitettu asiamiehelle, ettei hänen sähköpostissa 31.1.2018 viittaamansa aiempi valituskirjelmä ollut saapunut perille.

5. Hovioikeudessa perille saapuneen valituksen käsittelyn yhteydessä oli sittemmin ilmennyt, että asiamies oli toimittanut käräjäoikeuteen samaan asiakokonaisuuteen liittyen 12 muutakin valituskirjelmää, jotka eivät olleet saapuneet perille. Sen vuoksi kantajien asiamies oli 6.6.2018 lähettänyt valituskirjelmät uudelleen käräjäoikeuden virastosähköpostiin.

6. Käräjäoikeus ja hovioikeus olivat pyytäneet Valtion tieto- ja viestintätekniikkakeskuksesta (Valtori) selvityksen sähköpostien perillemenosta. Valtorin antaman selvityksen mukaan sähköpostit olivat saapuneet määräajassa valtionhallinnon sähköpostijärjestelmään, mutta ne eivät olleet saapuneet perille käräjäoikeuden sähköpostiin, koska sähköpostit liitetiedostoineen olivat olleet liian suuria. Valtorin mukaan kumpikin sähköposti oli ollut kooltaan yli 20 megatavua. Järjestelmä ei ollut tuolloin vielä kyennyt vastaanottamaan sen kokoisia sähköposteja. Sittemmin keväällä 2018 kokorajaa oli nostettu 50 megatavuun.

7. Käräjäoikeus on Valtorin selvityksen perusteella katsonut, että valitukset eivät olleet tulleet perille, koska ne olivat olleet liian suuria. Kysymys ei ollut käräjäoikeuden tietojärjestelmässä olleesta virheellisyydestä. Käräjäoikeudessa ei ollut myöskään tapahtunut menettelyvirhettä. Asiassa ei ollut aihetta poiketa siitä pääsäännöstä, että lähettäjä vastaa sähköisen viestin perillemenosta. Käräjäoikeus on jättänyt valituksen liian myöhään tulleena tutkimatta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Kysymyksenasettelu

8. Korkeimmassa oikeudessa on kantajien valituksen johdosta kysymys siitä, onko valitus hovioikeuteen tullut jättää tutkimatta.

Sovellettavat säännökset ja arvioinnin lähtökohdat

9. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan valitusta, jota ei ole tehty määräajassa, ei oteta tutkittavaksi.

10. Sähköisen viestin saapumista arvioidaan sähköisestä asioinnista viranomaistoiminnassa annetun lain (jäljempänä asiointilaki) perusteella. Asiointilain 8 §:n mukaan sähköinen viesti toimitetaan viranomaiselle lähettäjän omalla vastuulla.

11. Asiointilain perusteluista ja oikeuskäytännöstä ilmenee, että lähettäjän vastuulle luetaan hänen oman toimintansa lisäksi myös sellaiset hänestä riippumattomat viiveet tai virheet (esimerkiksi viestin jakelun viivästys), jotka eivät ole niin poikkeuksellisia, ettei niihin ole voinut varautua (HE 17/2002 vp s. 37 sekä KKO 1990:96 ja KKO 1999:116). Lähettäjän vastuulle ei kuitenkaan lueta sellaisia tilanteita, joissa viesti jää saapumatta perille viranomaisen järjestelmässä olevan virheen vuoksi (KKO 2005:3, kohta 3 ja KKO 2011:63, kohta 5).

12. Asiointilain 10 §:n 1 momentin mukaan sähköinen viesti katsotaan saapuneeksi viranomaiselle silloin, kun se on viranomaisen käytettävissä vastaanottolaitteessa tai tietojärjestelmässä siten, että viestiä voidaan käsitellä. Pykälän 2 momentin mukaan, jos saapumisajankohdasta ei ole selvitystä sen johdosta, että viranomaisen käyttämä sähköinen tiedonsiirtomenetelmä on ollut epäkunnossa tai poissa käytöstä taikka selvitystä ei muusta vastaavasta syystä voida esittää, sähköinen viesti katsotaan saapuneeksi sinä ajankohtana, jona se on lähetetty, jos lähettämisajankohdasta voidaan esittää luotettava selvitys.

13. Lain perustelujen (HE 17/2002 vp s. 41) mukaan mainitun 2 momentin säännökset mahdollistavat vastanäytön esittämisen sähköisen viestin saapumisajankohdasta. Sähköinen viesti voidaan katsoa ajoissa saapuneeksi, vaikka viranomaisen tietojärjestelmän häiriö olisi estänyt viestin saapumisen ajoissa. Mainitussa ratkaisussa KKO 2005:3 (kohta 3) on todettu, että säännös koskee sanamuotonsa mukaan vain tilanteita, joissa viesti on sinänsä saapunut perille, mutta epäselvyyttä on sen saapumisajankohdasta. Säännöksestä ilmenevää periaatetta on kuitenkin ratkaisussa todetuin tavoin perusteltua noudattaa myös tilanteessa, jossa viranomaisen tiedonsiirtojärjestelmä on ollut epäkunnossa, mutta sekä viesti että sen lähettämisajankohta on sittemmin luotettavasti selvitetty.

14. Asiointilain 12 §:n 1 momentin mukaan viranomaisen on viipymättä ilmoitettava sähköisen asiakirjan vastaanottamisesta lähettäjälle. Ilmoitus voidaan toimittaa tietojärjestelmän välityksellä automaattisena kuittauksena tai muutoin. Vastaanottamisesta ilmoittaminen ei vaikuta asian käsittelyn edellytyksiin, joista säädetään erikseen.

15. Viimeksi mainitun lainkohdan perusteluissa (HE 17/2002 vp s. 42) todetaan, että tällainen sääntely on tarpeen sähköisen asioinnin riskien pienentämiseksi. Ilmoitus sähköisen asiakirjan saapumisesta ei ole kannanotto asian käsittelyn edellytyksiin, eikä ilmoitus sellaisenaan merkitse vielä sitä, että asia on tullut viranomaisessa vireille.

16. Kuten edellä mainitussa ratkaisussa KKO 1999:116 on todettu, arvioinnissa on otettava huomioon myös hakijan mahdollisuudet varmistautua siitä, että muutoksenhakemus on saapunut perille, ja käytettävissä olevat mahdollisuudet toimittaa muutoksenhakukirjelmä uudelleen ennen määräajan päättymistä. Asiointilaissa on asetettu viranomaiselle velvollisuus lähettää vastaanottokuittaus sähköisen viestin saapumisesta. Tällainen velvollisuus edesauttaa viestin lähettäjän mahdollisuuksia toimia vastuunsa edellyttämällä tavalla. Vastaanottokuittauksen saapumatta jääminen antaakin lähettäjälle aiheen olettaa, ettei viesti ole saapunut perille. Tällöin lähettäjän tulee muulla tavoin pyrkiä varmistumaan viestin perillemenosta.

17. Oikeuskäytännössä (KKO 2015:75, kohta 19 ja KKO 2017:89, kohta 17) määräajan jälkeenkin tullut valitus on otettu tutkittavaksi silloin, kun käräjäoikeuden menettelyssä on katsottu tapahtuneen sellainen virhe, jonka on osaltaan voitu otaksua vaikuttaneen olennaisesti siihen, että valituskirjelmä on saapunut myöhässä.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

18. Tässä asiassa selvitetyksi on tullut, ettei kantajien valitus ollut saapunut määräajassa perille käräjäoikeuden sähköpostiin siten, että se olisi ollut asiointilain 10 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla käräjäoikeuden käytettävissä ja käräjäoikeus olisi voinut sitä käsitellä.

19. Kantajat ovat katsoneet, että valitus tulee kuitenkin tutkia, koska viestin perillemenon estyminen oli johtunut käräjäoikeuden sähköpostijärjestelmässä olleesta virheestä, kun järjestelmä ei ollut kyennyt ottamaan vastaan heidän lähettämäänsä liitetiedostoa.

20. Korkein oikeus toteaa selvitetyksi tulleen, että kantajien sähköpostiviesti oli jäänyt saapumatta perille, koska se oli ollut sähköpostijärjestelmän kapasiteettiin nähden liian suuri, noin 26–37 megatavua. Asiointilaissa ei ole sääntelyä siitä, minkä suuruisia sähköposteja viranomaisen sähköpostijärjestelmän pitää kyetä vastaanottamaan. Yleisesti tunnettuna voidaan pitää sitä, että kaikissa sähköpostijärjestelmissä saattaa olla ominaisuutena liitetiedostojen lähettämiseen liittyviä kokorajoituksia. Tällaisesta kokorajoituksesta oli myös ohjeistettu tuomioistuimissa asioivia oikeuslaitoksen verkkosivuilla.

21. Käräjäoikeuden sähköpostijärjestelmää ei siten voida pitää virheellisenä yksinomaan sen vuoksi, että se ei ollut tammikuussa 2018 kyennyt vastaanottamaan kantajien lähettämää, yli 20 megatavun suuruista sähköpostia. Kokoraja ei myöskään ollut ollut niin alhainen, ettei järjestelmä olisi kyennyt vastaanottamaan valitusasioissa tavanomaisia, suuriakin sähköposteja. Tässä arvioinnissa merkitystä ei ole myöskään sillä, että sittemmin keväällä 2018 Valtori oli nostanut sähköpostien kokorajaa. Kokorajan nostaminen ei osoita järjestelmän virheellisyyttä vaan sen, että sähköpostijärjestelmän palvelutasoa oli sittemmin pyritty parantamaan.

22. Kantajien lainoppinut asiamies ei ollut saanut lähetyksestä vastaanottokuittausta, eikä hän ollut omilla toimillaankaan pyrkinyt selvittämään viestin perillemenoa. Selvittämistoimia ei voida pitää tarpeettomina yksin sillä perusteella, ettei hän ollut saanut lähetyksestään myöskään virheilmoitusta. Asiointilaissa ei ole säädetty velvollisuudesta virheilmoituksen lähettämiseen.

23. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että sähköisen viestin perillemenon estyminen ei ollut johtunut käräjäoikeuden sähköpostijärjestelmässä olleesta virheestä, vaan siitä, että kantajat olivat laiminlyöneet huolehtia viestin perillemenosta.

24. Kantajat ovat vielä katsoneet, että valitus tulee tutkia, koska valituksen myöhästyminen oli johtunut käräjäoikeuden menettelyvirheestä 31.1.2018, kun käräjäoikeudesta ei ollut ilmoitettu, että heidän asiamiehensä sähköpostissa tuolloin viittaama aikaisempi viesti ei ollut saapunut perille.

25. Korkein oikeus toteaa, että kantajien asiamiehen edellä kohdassa 3 selostetun, toista kannetta koskeneen viestin mukaan valituskirjelmä korvasi aiemman kirjelmän samassa asiassa. Viesti oli toimitettu määräajan viimeisenä päivänä eikä sen sisältö ole antanut käräjäoikeudelle aihetta olettaa, että asiaan liittyi myös muita valituksia. Näissä olosuhteissa käräjäoikeuden henkilökunnalla ei voida katsoa olleen velvollisuutta ryhtyä kiireellisesti selvittämään asiaa, mikä olisi voinut mahdollistaa ilmoittamisen asiamiehelle tämän mainitseman aiemman viestin saapumatta jäämisestä.

26. Oikeuskäytännössä valituksen tutkimiseen johtaneina menettelyvirheinä on pidetty tilanteita, joissa kysymys on ollut selvästi laissa asetettujen velvollisuuksien vastaisesta käräjäoikeuden toiminnasta (KKO 2015:75 ja KKO 2017:89). Edellä mainitut seikat huomioon ottaen nyt ratkaistavana olevassa asiassa ei ole ollut kysymys näihin rinnastettavasta tilanteesta. Käräjäoikeudessa ei ole tapahtunut menettelyvirhettä.

27. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että valituksen jääminen saapumatta perille on johtunut lähettäjän vastuulla olleesta seikasta. Hovioikeuden päätöstä, jolla valitus on jätetty tutkimatta, ei näin ollen ole aihetta muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Asko Välimaa. Esittelijä Tiina Väisänen.

Konkurssipesä oli myynyt kolme määräalaa pantatuista kiinteistöistä. Konkurssipesän ja panttivelkojien sopimuksin panttioikeus oli purettu määräalojen osalta kaupan jälkeen. Velkojainkokous päätti, että määräalojen myynnistä kertyneiden varojen tilitys tehdään vasta, kun pantatut kiinteistöt on kokonaisuudessaan realisoitu.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein velkojainkokouksen päätöstä muutettiin siten, että konkurssipesä määrättiin viipymättä tekemään pantinhaltijoille tilitys määräalojen kaupoista.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tausta

X Oy oli 2.5.2012 päivätyllä panttaussitoumuksella pantannut Y-yhtiöille saatavien, velvoitteiden ja vastuiden vakuudeksi 22:een X Oy:n omistamaan kiinteistöön vahvistetun 10 000 000 euron määräisen panttikirjan.

X Oy oli asetettu konkurssiin 27.6.2012 ja jakoluettelo oli vahvistettu 9.1.2014. Jakoluettelossa Y-yhtiöiden kiinteistöpantin tuottamalle etuoikeudelle maksettavien saatavien määräksi korkoineen oli vahvistettu 8 000 819,56 euroa.

X Oy:n konkurssipesä (konkurssipesä) oli 10.12.2014 Y-yhtiöiden suostumuksella myynyt pantatusta omaisuudesta 17 kokonaista kiinteistöä, määräalat kolmesta muusta kiinteistöstä sekä irtaimistoa yhteensä 10 000 000 euron kauppahinnalla. Kauppahinnasta kokonaan myytyjen kiinteistöjen osuus oli ollut 5 070 000 euroa, määräalojen osuus 4 900 000 euroa ja irtaimiston osuus 30 000 euroa. Panttikirja oli purettu myytyjen kiinteistöjen ja määräalojen osalta kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen ja panttioikeus oli lakannut.

Konkurssipesä oli 13.2.2015 tilittänyt Y-yhtiöille kokonaan myytyjen kiinteistöjen kauppahinnoista 5 060 146,37 euroa. Määräalojen osalta tilitystä ei ollut tehty.

Velkojainkokouksen päätös 24.2.2015

X Oy:n konkurssipesän velkojainkokouksessa oli päätetty äänestyksen jälkeen pesänhoitajan esityksestä, että myytyjä määräaloja koskien tilitys toteutetaan pantattujen kiinteistöjen tultua kokonaisuudessaan realisoiduiksi. Y-yhtiöiden vastaesityksen mukaan pesänhoitaja olisi tullut määrätä toimeenpanemaan viipymättä myytyjä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille konkurssilain mukaisessa järjestyksessä.

Hakemus ja lausuma Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

Y-yhtiöt moittivat velkojainkokouksen päätöstä ja vaativat, että velkojainkokouksen päätös kohdassa 8.2 kumotaan siltä osin kuin myytyjen määräalojen kauppahinta oli jätetty tilittämättä (vaatimuskohta 1). Y-yhtiöt vaativat myös päätöksen muuttamista siten, että konkurssipesä tai pesänhoitaja määrätään viipymättä toimeenpanemaan määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille vähennettynä konkurssilain 17 luvun 7 §:n mukaisilla välttämättömillä pantinhoito- ja myyntikustannuksilla (vaatimuskohta 2.1). Lisäksi Y-yhtiöt vaativat, että tehtävässä tilityksessä otetaan kyseisen lainkohdan mukaisina vähennettävinä kustannuksina huomioon vain kaupanteon ajankohtana tiedossa olleet ja syntyneet määräaloihin välittömästi kohdistuvat välttämättömät kustannukset (vaatimuskohta 2.2) sekä siten, että tilityksessä ei ollut ollut kysymys jako-osuuden ennakon maksamisesta (vaatimuskohta 2.3).

Konkurssipesä vaati lausumassaan, että vaatimukset kohdissa 1 ja 2.1 hylätään ja että vaatimukset kohdissa 2.2 ja 2.3 jätetään ensisijaisesti tutkimatta ja toissijaisesti hylätään.

Käräjäoikeuden päätös 6.5.2016 nro 16/12928

Käräjäoikeus kumosi velkojainkokouksen päätöksen siltä osin kuin pesänhoitajan ehdotus, että myytyjä määräaloja koskeva tilitys toteutetaan kyseisten pantattujen kiinteistöjen tultua realisoiduiksi kokonaisuudessaan, oli hyväksytty. Käräjäoikeus muutti päätöstä siten, että pesänhoitaja määrättiin toimeenpanemaan viipymättä myytyjä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille vähennettyinä määräaloihin kohdistuneilla konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla kustannuksilla.

Käräjäoikeus hylkäsi muut asiassa esitetyt vaatimukset.

Käräjäoikeus lausui muun ohella perusteluinaan, että panttivelkojalla oli panttioikeutensa nojalla lähtökohtaisesti oikeus saada pantin realisoinnista kertynyt määrä vähennettynä konkurssilain 17 luvun 7 §:ssä tarkoitetuilla kuluilla. Mainitusta säännöksestä ei käynyt ilmi, miten siinä tarkoitetut kulut oli kohdistettava silloin, kun panttioikeus kohdistui useisiin yhteiskiinnitettyihin kiinteistöihin. Kun pantin arvo ei voinut muodostua negatiiviseksi ja kun panttivelkoja voi jättää käyttämättä panttioikeuden hänelle tuottamat oikeudet jonkin kiinteistön osalta, käräjäoikeus katsoi olevan perusteltua, että kulut kohdistetaan kiinteistökohtaisesti.

Käräjäoikeus totesi, että määräalojen kauppahinnan tilittäminen saattoi johtaa siihen, että
Y-yhtiöille suoritettiin koko kiinteistöjen lopullista nettoarvoa suurempi määrä. Tämä olisi puoltanut tilityksen suorittamista vasta kun kiinteistökohtaisten kulujen kokonaismäärä oli selvillä. Toisaalta selvä lähtökohta niin konkurssipesän suorittamassa myynnissä kuin konkurssirealisaatiossa oli, että kertyneet varat tilitetään heti myynnin jälkeen. Konkurssipesä olisi voinut estää määräalojen erillisen myynnin. Kun määräalat oli kuitenkin myyty ilman erityisiä ehtoja tai sopimuksia, käräjäoikeus katsoi, että niiden kauppahinnoista olisi tullut toimittaa tilitys ja että
Y-yhtiöille olisi tullut suorittaa tilityksen osoittama osuus. Sen vuoksi tilityksessä tulee ottaa huomioon vain määräaloihin kohdistuneet konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetut kustannukset, eikä kysymys voi olla jako-osuuden ennakosta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kimmo Simola.

Turun hovioikeuden päätös 17.1.2018 nro 43

Konkurssipesä vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja että Y-yhtiöiden vaatimukset kohdissa 1 ja 2.1 hylätään ja että vaatimukset kohdissa 2.2 ja 2.3 jätetään ensisijaisesti tutkimatta ja toissijaisesti hylätään.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöslauselmaa.

Hovioikeus lausui perusteluinaan muun ohella, että tilityksessä tuli ottaa huomioon vain määräaloihin kohdistuneet konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetut kustannukset, koska asiassa ei ollut käynyt ilmi, että konkurssipesä olisi sopinut panttivelkojien kanssa erikseen vastuukysymyksistä ja kustannusten korvaamisesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Salla-Maaret Keränen, Mika Koivunen ja Pirjo Tammio. Esittelijä Mervi Kutvonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Konkurssipesälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan konkurssipesä vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että Y-yhtiöiden vaatimukset kohdissa 1 ja 2.1 hylätään ja että kohdissa 2.2 ja 2.3 esitetyt vaatimukset jätetään ensisijaisesti tutkimatta ja toissijaisesti hylätään.

Y-yhtiöt vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. X Oy oli 2.5.2012 pantannut Y-yhtiöille saatavien, velvoitteiden ja vastuiden vakuudeksi 22:een X Oy:n omistamaan kiinteistöön vahvistetun 10 000 000 euron määräisen panttikirjan. X Oy oli asetettu konkurssiin 27.6.2012. X Oy:n konkurssipesä oli sopinut Y-yhtiöiden kanssa konkurssipesän toimesta tapahtuvasta panttiomaisuuden realisoimisesta.

2. Konkurssipesä oli 10.12.2014 myynyt 17 panttiomaisuuteen kuulunutta kiinteistöä kokonaisuudessaan sekä lisäksi kolme määräalaa pantatuista kiinteistöistä. Kauppakirjan kohdasta 6.1.2. käy ilmi, että Y-yhtiöt olivat antaneet suostumuksensa kyseisen kauppakirjan mukaisen kaupan tekemiseen sekä antaneet lisäksi sitoumuksensa siitä, että panttikirja puretaan myytyjen kiinteistöjen ja määräalojen osalta kauppakirjan allekirjoittamisen jälkeen. Konkurssipesä oli 13.2.2015 tilittänyt Y-yhtiöille kokonaan myytyjen kiinteistöjen kauppahinnasta Y-yhtiöille tulevan osuuden. Määräalojen osalta tilitystä ei ollut tehty. Konkurssipesän mukaan panttiomaisuuden mahdollinen nettoarvo oli selvillä ja tilitys voitiin tehdä vasta siinä vaiheessa, kun kaikki koko panttiomaisuuden hoidosta ja myynnistä aiheutuvat kulut olisivat selvillä. Myymättä olevaan omaisuuteen kohdistui hoito- ja myyntikustannuksia ja mahdollisesti ympäristövastuita.

3. X Oy:n konkurssipesän 24.2.2015 pidetyssä velkojainkokouksessa oli päätetty hyväksyä pesänhoitajan esitys, jonka mukaan 10.12.2014 myytyjä määräaloja koskien tilitys pantinhaltijoille eli Y-yhtiöille tehdään pantattujen kiinteistöjen tultua kokonaisuudessaan realisoiduiksi. Käräjäoikeus on Y-yhtiöiden hakemuksesta kumonnut päätöksen ja muuttanut sitä siten, että pesänhoitaja määrättiin toimeenpanemaan viipymättä myytyjä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille vähennettyinä määräaloihin kohdistuneilla konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla kustannuksilla. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on konkurssipesän valituksen johdosta kysymys siitä, onko velkojainkokouksen päätöksen kumoamiselle ja muuttamiselle alempien oikeuksien vahvistamaan muotoon ollut laissa säädetyt edellytykset. Y-yhtiöiden velkojainkokouksen päätöksen kumoamiselle ja muuttamiselle käräjäoikeudessa esittämät perusteet huomioon ottaen kysymys on erityisesti siitä, onko päätös ollut konkurssilain 15 luvun 10 §:n tarkoittamalla tavalla omiaan tuottamaan velkojalle tai jollekulle muulle epäoikeutettua etua konkurssipesän tai toisen velkojan kustannuksella taikka velkojaa tai velallista kohtaan ilmeisen kohtuuton.

Velkojien päätöksen kumoamis- ja muuttamisperusteet

5. Oikeus käyttää velkojien päätösvaltaa on konkurssilain 15 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla niillä velkojilla, joilla on konkurssisaatava velalliselta. Saman luvun 2 §:n mukaan velkojat käyttävät päätösvaltaansa pääsääntöisesti velkojainkokouksessa. Luvun 11 §:ssä säädetään siitä, missä tapauksissa velkojien päätöksen lainmukaisuus voidaan saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi.

6. Konkurssilain 15 luvun 11 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi velallisen tai velkojan hakemuksesta kumota velkojien päätöksen tai, jos se on asian laadun vuoksi mahdollista, muuttaa sitä, jos päätös ei ole syntynyt oikeassa järjestyksessä ja menettelyn virheellisyys on voinut vaikuttaa lopputulokseen tai virhettä voidaan muuten pitää merkittävänä taikka jos päätös on 10 §:n vastainen. Konkurssilakia koskevan hallituksen esityksen mukaan lain 11 §:ssä tarkoitetut kumoamis- ja muuttamisperusteet ovat osin muodollisia ja osin aineellisia. Aineellisesta pätemättömyysperusteesta on kyse silloin, kun päätös on 10 §:n vastainen. Velkojalla tai velallisella ei sen sijaan ole oikeutta hakea muutosta pelkästään sillä perusteella, että päätös ei ole tarkoituksenmukainen (HE 26/2003 vp s. 149–150).

7. Konkurssilain 15 luvun 10 §:n mukaan velkojat eivät saa tehdä päätöstä, joka on omiaan tuottamaan velkojalle tai jollekulle muulle epäoikeutettua etua konkurssipesän tai toisen velkojan kustannuksella taikka joka on velkojaa tai velallista kohtaan ilmeisen kohtuuton. Lain esitöissä on todettu, että pykälässä asetetaan velkojien päätösvallalle sisällölliset rajoitukset. Kysymys on lähinnä velkojien suojaamisesta yhdenvertaisuusperiaatteen loukkaamiselta. Esimerkkinä pykälässä tarkoitetusta kielletystä päätöksestä on esitetty panttiomaisuuden tuoton ja siitä aiheutuvien kustannusten jakaminen 17 luvun säännösten vastaisesti. Ilmeisen kohtuuton voi puolestaan velallista kohtaan olla esimerkiksi se, että velkojat päättävät yksimielisesti myydä omaisuuden selvästi alihintaan. Kysymyksessä voi myös olla tilanne, jossa kukaan ei varsinaisesti saa päätöksen vuoksi etua, mutta jossa velkojat ovat käyttäneet harkintavaltaansa väärin esimerkiksi vahingoittamistarkoituksessa tai niin, että päätös on muuten kohtuuton (HE 26/2003 vp s. 148–149).

Konkurssipesään kuuluvan panttiomaisuuden myynti sekä varojen tilitys panttivelkojalle

8. Korkein oikeus toteaa, että asiassa on riidatonta, että konkurssipesä oli myynyt pantattuihin kiinteistöihin kuuluvat määräalat panttivelkojien suostumuksella. Riidanalaista on se, missä vaiheessa myytyjä määräaloja koskeva tilitys on tullut toimeenpanna tilanteessa, jossa loppuosa näistä kiinteistöistä on jäänyt myymättä.

9. Konkurssipesän oikeudesta myydä panttiomaisuutta säädetään konkurssilain 17 luvun 8 §:ssä. Mainitussa lainkohdassa tai muualla konkurssilaissa ei ole säännöstä siitä, milloin konkurssipesän on annettava tilitys panttiomaisuuden myynnistä taikka luovutettava panttivelkojalle tämän osuus myyntihinnasta konkurssipesän myytyä panttiomaisuutta. Konkurssiasiain neuvottelukunta on realisointia koskevassa suosituksessaan todennut, että pesänhoitajan on toimitettava tilitys panttivelkojalle ja maksettava panttivelkojalle kuuluva osuus välittömästi, kun panttiomaisuus on myyty (Konkurssiasiain neuvottelukunnan suositus 11/2004, Realisointi, kohta 6.4).

10. Konkurssilain 17 luvun 11 §:n 2 momentin mukaan panttivelkojan myydessä panttiomaisuutta tämän on viivytyksettä annettava konkurssipesälle tilitys pantin myynnistä ja myyntihinnan käyttämisestä sekä luovutettava mahdollinen ylijäämä konkurssipesälle. Jos velkojalla on useita saatavia, joiden vakuutena pantti on, tilitys kauppahinnan käyttämisestä on säännöksen esitöiden mukaan annettava viivytyksettä sen jälkeen, kun kauppahinta on kohdennettu tietylle velalle (HE 26/2003 vp s. 163).

11. Konkurssiasiain neuvottelukunta on mainittuun säännökseen ja sen esitöihin viitaten todennut, että aika, milloin velkojan voidaan katsoa laiminlyöneen tilityksen, voi tapauskohtaisesti vaihdella. Konkurssipesän selvitys ja panttien realisointi esimerkiksi konsernitilanteessa voi kestää pitkään, jolloin pantinhaltijalla ei välttämättä ole riittäviä edellytyksiä kohdentaa kauppahintaa heti kaupanteon jälkeen (Konkurssiasiain neuvottelukunnan suositus 11/2004, Realisointi, kohta 6.4).

12. Panttiomaisuus voi tulla myytäväksi myös ulosottokaaren mukaisessa järjestyksessä. Ulosottokaaressa ei ole säädetty erityistä määräaikaa omaisuuden myynnistä saatujen varojen jaolle ja tilitykselle. Ulosottokaaren 3 luvun 21 §:n yleisen joutuisuussäännöksen mukaan täytäntöönpanotoimitus on pidettävä ja muut täytäntöönpanotoimet suoritettava ilman aiheetonta viivytystä. Ulosottomenettelystä annetun valtioneuvoston asetuksen 17 §:n 1 momentin mukaan saataville kohdennetut varat tilitetään hakijalle viikoittain, jollei tilittämiselle ole estettä.

Korkeimman oikeuden arviointi

13. Edellä todetulla tavalla konkurssilaissa ei ole säännöstä siitä, milloin konkurssipesän on annettava tilitys panttiomaisuuden myynnistä taikka luovutettava panttivelkojalle tämän osuus myyntihinnasta konkurssipesän myytyä panttiomaisuutta. Korkein oikeus katsoo, että tässä tilanteessa tulkinta-apua voidaan hakea säännöksistä, jotka koskevat panttivelkojan tai ulosottomiehen velvollisuutta antaa vastaava tilitys.

14. Mainituista säännöksistä ilmenevän perusteella Korkein oikeus katsoo olevan johdonmukaista, että myös konkurssipesällä on sen myytyä panttiomaisuutta panttivelkojan ja ulosottomiehen tavoin lähtökohtaisesti velvollisuus antaa tilitys ja tilittää varat panttivelkojalle ilman aiheetonta viivytystä. Ei voida pitää perusteltuna, että panttivelkoja olisi heikommassa asemassa konkurssipesän myydessä panttiomaisuutta kuin velkojan itse sitä myydessä. Tätä tulkintaa puoltaa myös edellä selostettu konkurssiasiain neuvottelukunnan suositus. Se seikka, että panttiomaisuudesta on myyty vain osa, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Panttivelkojalla on oikeus saada suoritus yhtäläisesti koko panttioikeuden kohteena olevasta omaisuudesta.

15. Konkurssipesän velvollisuutta viivytyksettömään tilitykseen puoltavat myös panttivelkojan oikeus saada suorituksensa pantin kohteena olevasta omaisuudesta riippumatta konkurssipesän selvityksestä (separatistiasema) ja pantinhaltijalle kuuluvat oikeudet panttiomaisuutta myytäessä. Jos konkurssipesä myy panttiomaisuutta eikä panttivelkaa makseta, panttioikeus pysyy nimittäin konkurssilain 17 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan voimassa, jollei oikeudenhaltija muuhun suostu. Korkein oikeus katsoo näiden seikkojen puhuvan vahvasti sen puolesta, että panttivelkoja, joka on suostunut määräalan myymiseen erikseen ja pantin vapauttamiseen, saa suorituksen panttivelalle viivytyksettä, elleivät osapuolet muuta sovi. Konkurssipesällä on myynnin johdosta hallussaan panttivelkojalle separatistina kuuluvia varoja, joiden hallussa pitämiselle pitäisi olla erityinen peruste.

16. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella Y-yhtiöt olivat antaneet panttiomaisuuden myynnin yhteydessä suostumuksensa paitsi konkurssipesän suorittamalle, muun muassa määräaloja koskevalle myynnille myös panttioikeuden vapauttamiselle. Kun Y-yhtiöt ja konkurssipesä eivät olleet sopineet tilityksen suorittamisen ja Y-yhtiöille kuuluvan osuuden luovutuksen lykkäämisestä ja kun asiassa ei ole tullut esiin erityisiä syitä olla tilittämättä ilman aiheetonta viivytystä, Korkein oikeus katsoo, että Y-yhtiöillä on ollut oikeus saada viivytyksettä suoritus panttivelalleen.

17. Y-yhtiöt olivat velkojainkokouksen pöytäkirjan mukaan esittäneet kokouksessa pesänhoitajan määräämistä toimeenpanemaan tilitys. Velkojainkokouksen päätöksen muuttamista koskevassa hakemuksessaan Y-yhtiöt ovat vaatineet vaihtoehtoisesti joko konkurssipesän tai pesänhoitajan määräämistä toimeenpanemaan tilitys. Korkein oikeus toteaa, että konkurssilain mukaan konkurssipesällä on panttiomaisuuden realisoinnin jälkeinen tilitysvelvollisuus eli kysymys ei ole välittömästi pesänhoitajaan kohdistuvasta velvoitteesta. Tämän perusteella velvollisuus tilityksen antamiseen ja myyntihinnan luovuttamiseen tulee asettaa konkurssipesälle.

Johtopäätös

18. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että velkojainkokouksen päätös kohdassa 8.2 on ollut konkurssilain varojen jakamista koskevien säännösten vastainen. Panttivelkojalle kuuluvien varojen jäätyä perusteettomasti konkurssipesän haltuun päätös on ollut omiaan tuottamaan epäoikeutettua etua pantinhaltijoiden kustannuksella ja se on myös ollut pantinhaltijoita kohtaan ilmeisen kohtuuton. Näin ollen velkojainkokouksen päätöstä on voitu konkurssilain 15 luvun 10 ja 11 §:n nojalla muuttaa Y-yhtiöiden velkojainkokouksessa esittämän päätösesityksen mukaisesti siten, että konkurssipesä on määrätty toimeenpanemaan viipymättä myytyjä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille vähennettyinä konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla kustannuksilla.

Vaatimuskohtien 2.2 ja 2.3 tutkimisen edellytykset

19. Y-yhtiöt olivat velkojainkokouksessa esittäneet vaihtoehtona kohdasta 3 ilmenevälle pesänhoitajan esitykselle, että pesänhoitaja määrätään toimeenpanemaan viipymättä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille konkurssilain mukaisesti. Sen paremmin pesänhoitajan kuin Y-yhtiöiden esityksen myötä velkojainkokouksen päätettäväksi ei ole tullut se, mihin panttiomaisuuden osaan kohdistuvista tai millä ajalla syntyneistä kustannuksista konkurssipesällä on tulevassa tilityksessä oikeus saada konkurssilain 17 luvun 7 §:n mukainen korvaus. Esitysten perusteella velkojainkokouksen ratkaistavaksi ei ole liioin tullut se, onko tilityksessä kysymys konkurssilaissa tarkoitetusta jako-osuuden ennakon maksamisesta. Korkein oikeus katsoo, että Y-yhtiöillä ei ole konkurssilain 15 luvun 11 §:n 1 momentin nojalla oikeutta saada mainittuja kysymyksiä ratkaistavaksi tässä asiassa, minkä vuoksi vaatimukset 2.2 ja 2.3 on jätettävä tutkimatta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että konkurssipesä määrätään toimeenpanemaan viipymättä myytyjä määräaloja koskeva tilitys ja tilittämään määräalojen myynnistä saadut varat pantinhaltijoille vähennettyinä konkurssilain 17 luvun 7 §:n 1 momentissa tarkoitetuilla kustannuksilla.

Y-yhtiöiden vaatimukset kohdissa 2.2 ja 2.3 jätetään tutkimatta.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tatu Leppänen, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jussi Virtanen.

Henkirikoksen uhrina surmansa saaneet D ja E olivat kumpikin tukeneet taloudellisesti omia täysi-ikäisiä lapsiaan. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että kukaan lapsista ei ollut ollut surmansa saaneen elatuksen varassa, minkä vuoksi heillä ei ollut oikeutta saada korvausta elatuksensa menetyksestä.

VahL 5 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 29.8.2017 nro 17/133826 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 7.3.2018 nro 18/110027 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa laamanni Hannu Rantalainen, käräjätuomari Samuli Yli-Rahnasto ja käräjänotaari Topi Heinänen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Heikki Hakkarainen, Harri Hyvärinen ja Kari Puukka.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle, B:lle ja C:lle myönnettiin valituslupa.

A, B ja C vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että X velvoitetaan suorittamaan heille vahingonkorvausta kullekin 250 euroa kuukaudessa korkoineen viiden vuoden ajalta.

X vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on lukenut X:n syyksi kolme murhaa. X:n rikosten uhrien D:n tekohetkellä 20-vuotias tytär A ja 18-vuotias poika B sekä E:n tekohetkellä 21-vuotias tytär C ovat vaatineet X:ltä korvausta elatuksen menetyksestä kukin 250 euroa kuukaudessa korkoineen viiden vuoden ajalta.

2. Asiassa on riidatonta, että D oli tukenut A:ta ja B:tä kuukausittain 250 eurolla ja E vastaavasti C:tä kuukausittain 250 eurolla. Rikosten vuoksi A, B ja C olivat jääneet ilman toisen vanhempansa taloudellista tukea. Käräjäoikeus on katsonut, että kysymys ei ollut ollut vakiintuneesta tosiasiallisesta elatussuhteesta, vaan vanhemman vapaaehtoisesta täysi-ikäisen lapsen tukemisesta. Asiaa arvioitaessa käräjäoikeus on ottanut huomioon myös täysi-ikäisten opiskelijoiden mahdollisuudet saada toimeentuloonsa opintotukea, asumistukea ja opintolainaa sekä hankkia itse elatuksensa opiskelun aikana myös ansiotyöllä. A:n, B:n ja C:n ei voitu katsoa olleen tosiasiallisesti osaksikaan surmansa saaneen vanhempansa elatuksen varassa. Käräjäoikeus on hylännyt A:n, B:n ja C:n korvausvaatimukset.

3. A:n, B:n ja C:n valituksen johdosta hovioikeus on todennut käräjäoikeuden tavoin, että kysymys oli ollut vanhemman vapaaehtoisesta täysi-ikäisen lapsen tukemisesta eikä sellaisesta tilanteesta, jossa surmansa saanut olisi voitu velvoittaa osallistumaan lapsensa koulutuksesta aiheutuviin kustannuksiin. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että asiassa ei ollut selvitetty, millaisen perinnön A, B ja C tulivat saamaan surmansa saaneen vanhempansa jälkeen. Hovioikeus on pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on A:n, B:n ja C:n valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko he olleet surmansa saaneen vanhempansa elatuksen varassa ja onko heillä siten oikeus saada X:ltä korvausta elatuksensa menetyksestä.

Sovellettavat säännökset ja niiden esityöt

5. Vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan, jos elatusvelvollinen tai muutoin toisen elatuksesta huolehtinut henkilö on saanut surmansa, elatukseen tai elatusapuun oikeutetulla taikka muutoin surmansa saaneen elatuksen varassa olleella on oikeus saada korvausta elatuksen menetyksestä. Pykälän 2 momentin mukaan elatuksen menetyksestä määrätään korvaus ottamalla huomioon, missä määrin korvaukseen oikeutettu todennäköisesti olisi saanut elatusta surmansa saaneelta ja mitä hän kohtuuden mukaan tarvitsee elatukseensa ottaen huomioon hänen mahdollisuutensa hankkia itse elatuksensa ansiotyöllä ja muut olosuhteet.

6. Edellä mainittu pykälä on tullut voimaan sanotussa muodossaan 1.1.2006. Ennen lainmuutosta elatuksen menetystä koskeva korvaus rajoittui tilanteisiin, joissa surmansa saanut oli elatusvelvollinen suhteessa elatuksen menettäneeseen. Muutoksen myötä korvaukseen oikeutettujen piiriä laajennettiin myös muihin surmansa saaneen elatuksen varassa olleisiin.

7. Jos surmansa saanut oli elatusvelvollinen, vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n 1 momentin nojalla elatukseen tai elatusapuun oikeutetulla on oikeus saada korvausta elatuksen menetyksestä. Elatusvelvollisella tarkoitetaan henkilöä, joka oli ollut lain nojalla velvollinen elättämään korvausta vaativaa. Lasten oikeus elatukseen vanhemmiltaan perustuu lapsen elatuksesta annettuun lakiin. Viimeksi mainitun lain 3 §:n 1 momentin nojalla lapsi on oikeutettu korvaukseen menetetystä elatuksesta siihen saakka, kunnes hän täyttää 18 vuotta. Jos surmansa saanut olisi voitu mainitun pykälän 2 momentin nojalla velvoittaa osallistumaan lapsensa koulutuksesta aiheutuviin kustannuksiin, myös hänen kuolemastaan vastuussa oleva voidaan velvoittaa suorittamaan niistä korvausta lapselle (HE 167/2003 vp s. 48–49).

8. Vuoden 2006 lainmuutoksen perusteluissa (HE 167/2003 vp s. 48–49) on todettu, että kaikilla surmansa saaneen elatuksen varassa tosiasiallisesti olleilla henkilöillä on oikeus korvaukseen. Edellytyksenä ei siten enää ole, että elatussuhde on perustunut lakiin, vaan riittää, että surmansa saaneen osoitetaan tosiasiallisesti huolehtineen korvausta vaativan elatuksesta. Korvausvelvollisuuden perustavalta tosiasialliselta elatussuhteelta edellytetään vakiintuneisuutta. Viime kädessä kunkin yksittäistapauksen olosuhteiden perusteella on harkittava, voidaanko korvausta vaativan katsoa tosiasiallisesti olleen surmansa saaneen elatuksen varassa.

Tosiasialliseen elatussuhteeseen perustuvan korvausvelvollisuuden lähtökohdat

9. Korkein oikeus toteaa, että korvausta ei ole asiassa vaadittu sillä perusteella, että surmansa saaneet olisivat olleet lain nojalla elatusvelvollisia. Sen sijaan kysymys on siitä, olivatko surmansa saaneet muutoin huolehtineet korvausta vaativien elatuksesta ja olivatko korvausta vaativat olleet surmansa saaneiden elatuksen varassa.

10. Korkein oikeus katsoo, että vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n 1 momentin edellyttämä elatuksen varassa oleminen tarkoittaa sitä, että korvausta vaativan toimeentulo on ollut riippuvainen surmansa saaneen elatuksesta. Tällaisen elatussuhteen on lisäksi pitänyt olla vakiintunut.

11. Korkein oikeus toteaa lisäksi säännöksen sanamuodosta ilmenevän, että oikeus korvaukseen edellyttää, että elatussuhde on ollut olemassa ennen surmansa saaneen kuolemaa. Korvauksen vaatijan ja surmansa saaneen välistä tosiasiallista elatussuhdetta on siten perusteltua tarkastella sen hetkisen tilanteen mukaan, jolloin surmansa saanut on kuollut.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

12. A on ollut äitinsä D:n kuollessa vuoden 2016 joulukuussa 20-vuotias ja B 18-vuotias. He ovat tuolloin suunnitelleet hakeutuvansa opiskelijoiksi. C on ollut äitinsä E:n kuollessa 21-vuotias. C oli aloittanut opinnot syksyllä 2016. Asiassa on riidatonta, että D oli tukenut A:ta ja B:tä kumpaakin 250 eurolla kuukaudessa ja E samalla summalla C:tä.

13. D:n ja A:n sekä B:n välillä on siten ollut olemassa elatussuhde ennen D:n kuolemaa ja vastaavasti E:n ja C:n välillä ennen E:n kuolemaa. Mainitut elatussuhteet voidaan katsoa vakiintuneiksi, kun otetaan erityisesti huomioon D:n ja vastaavasti E:n vasta vähän aikaa ennen heidän kuolemaansa päättynyt lastensa elatusvelvollisuus.

14. Tosiasiallinen elatussuhde ei kuitenkaan ole riittävä edellytys korvauksen saamiseksi vaan korvauksen vaatijan on tullut olla surmansa saaneen elatuksen varassa. Elatuksen varassa oleminen edellyttää, että korvausta vaativan toimeentulo on ollut riippuvainen surmansa saaneen elatuksesta. Opiskelijoiden toimeentulo on Suomessa järjestetty kaikille opiskeleville Suomen kansalaisille yleisen opintotuen avulla. Opintotukeen kuuluu lisäksi opintolainan valtiontakaus, joka varmistaa elinkustannusten kattamiseen tarkoitetun lainan saamisen. Vaatimusten perusteeksi ei ole esitetty ja selvitetty, että korvausta vaatineilla olisi ollut tavanomaisesta opiskelijasta poikkeavia erityistarpeita elatukseen. Siten A:n ja B:n elatus ei ole ollut D:n elatuksen varassa eikä C:n elatus E:n varassa vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

Johtopäätös

15. Edellä mainituilla perusteilla A, B ja C eivät ole olleet vahingonkorvauslain 5 luvun 4 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla surmansa saaneen vanhempansa elatuksen varassa. Heillä ei siten ole oikeutta saada korvausta elatuksen menetyksestä X:ltä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen, Lena Engstrand ja Mika Ilveskero. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Työnantaja oli velallisen palkasta ulosottoon pidätettävää määrää laskiessaan ottanut huomioon maksukiellossa ilmoitetun velallisen suojaosuuden lisäksi virheellisesti rahamäärän, joka Valtakunnanvoudinviraston vuositiedotteen mukaan oli jätettävä velalliselle hänen elatuksensa varassa olevaa perheenjäsentä kohden, ja tilittänyt ulosottomiehelle liian pienen osan velallisen palkasta. Ulosottomies oli velvoittanut työnantajan suorittamaan maksamatta jätetyn määrän.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevillä perusteilla, että työnantajan maksuvelvollisuus oli ulosottokaaren 4 luvun 68 §:ssä tarkoitetulla tavalla selvä. Työnantaja oli siten velvollinen sille määrättyyn suoritukseen. (Ään.)

UK 4 luku 68 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tausta

Itä- ja Keski-Uudenmaan ulosottovirasto oli 11.8.2014 antanut A Oy:lle maksukiellon, jonka mukaan yhtiön erään työntekijän palkasta tuli kunakin palkanmaksukautena toimittaa palkan pidätys maksukiellon mukaisesti ja suorittaa määrä ulosottomiehelle. Velalliselle jätettävän suojaosuuden määräksi maksukiellossa ilmoitettiin 22,59 euroa/päivä.

Joulukuussa 2015 A Oy:lle oli toimitettu ensin maksukiellon saajille osoitettu Valtakunnanvoudinviraston tiedote, jossa ilmoitettiin muun ohella, että ˮUlosotossa olevalle velalliselle jää jatkossa suojaosuutena 22,60 euroa päivää kohti. Lisäksi velalliselle on jätettävä 8,11 euroa päivässä kutakin hänen elatuksensa varassa olevaa perheenjäsentä kohden. Yksittäisen velallisen suojaosuus on siten 678 euroa kuukaudessa. Jos velallisella on yksi huollettava, on suojaosuus 921,30 euroa kuukaudessaˮ. Myöhemmin joulukuussa A Oy:lle oli toimitettu uudistettu, kyseistä työntekijää koskeva maksukielto, jossa ilmoitettiin, että A Oy:n tuli tilittää ulosottoon alla määritelty osuus velallisen palkasta. Suojaosuuden oli ilmoitettu tarkoittavan sitä määrää velallisen palkasta, joka vähintään jätetään ulosmittaamatta, ja velallisen suojaosuuden ilmoitettiin olevan 22,60 euroa/päivä.

Joulukuussa 2016 A Oy:lle oli toimitettu samassa postilähetyksessä uudistettu, edellä selostetun kaltainen maksukielto, jossa suojaosuuden määräksi ilmoitettiin 22,41 euroa/päivä, ja Valtakunnanvoudinviraston tiedote, jossa ilmoitettiin, että ˮVelallisen suojaosuuteen tulee muutos 1.1.2017. Velalliselle jää jatkossa suojaosuutena 22,41 euroa päivää kohti (672,30 euroa kuukaudessa). Lisäksi velalliselle on jätettävä 8,04 euroa päivässä kutakin hänen elatuksensa varassa olevaa perheenjäsentä kohdenˮ.

A Oy oli elokuusta 2014 lähtien pidättänyt kyseisen työntekijän palkasta suorituksia ja tilittänyt ne ulosottoviranomaiselle säännöllisesti. Ulosottoviranomaisen kesällä 2017 suorittamassa tarkastuslaskennassa oli ilmennyt, että A Oy oli vuoden 2016 alusta lähtien pidättänyt ja tilittänyt työntekijän palkasta yhteensä 6 452,35 euroa liian vähän. Työnantajan virheellinen menettely oli johtunut siitä, että se oli ottanut työntekijän suojaosuutta korottavana seikkana huomioon tälle määrätyn velvollisuuden maksaa elatusapua neljälle alaikäiselle lapselleen.

Ulosottomiehen päätös 15.8.2017

Itä- ja Keski-Uudenmaan ulosottoviraston kihlakunnanulosottomies velvoitti A Oy:n ulosottokaaren 4 luvun 68 §:n perusteella maksamaan ulosottomiehelle palkan ulosmittauksen maksukiellon perusteella maksamatta jätetyn ja erääntyneen rahamäärän 6 452,35 euroa.

Ulosottovalitus Vantaan käräjäoikeudessa

A Oy toimitti käräjäoikeuteen ulosottovalituksen ja vaati, että ulosottomiehen päätös kumotaan.

A Oy esitti, että sen maksuvelvollisuus ei ollut ulosottokaaren 4 luvun 68 §:n tarkoittamalla tavalla selvä, joten sitä ei tullut velvoittaa maksamaan velalliselta pidättämättä jätettyjä määriä. Yhtiölle toimitettujen maksukieltojen ja Valtakunnanvoudinviraston tiedotteissa annettujen tietojen perusteella yhtiö oli perustellusti olettanut, että velallisen elatuksen varassa olevat perheenjäsenet tuli ottaa huomioon velalliselle jätettävää palkan suojaosuutta laskettaessa.

Ulosottomiehen lausunto

Ulosottomies lausui, että valitus tuli perusteettomana hylätä. Velallisen suojaosuutta laskettaessa ei oteta huomioon velallisen muualla asuvia alaikäisiä lapsia, joille hän maksaa elatusapua. Työnantaja oli velvollinen noudattamaan maksukiellossa selkeästi ilmoitettua suojaosuutta, eikä maksukiellossa ollut myöskään annettu mitään tietoja velallisen perhesuhteista. Työnantajalla ei ollut perustetta ryhtyä noudattamaan maksukielloissa yksilöityä korkeampaa suojaosuutta pelkästään Valtakunnanvoudinviraston kaikille maksukiellon saajille osoittaman yleisen tiedotteen perusteella.

Vantaan käräjäoikeuden päätös 2.2.2018 nro 18/1136

Käräjäoikeus totesi asiassa käyneen ilmi, että A Oy oli maksukielloissa ilmoitetun velallisen suojaosuuden ohella ottanut työntekijän palkan pidättämisessä huomioon myös Valtakunnanvoudinviraston tiedotteissa mainitut päiväkohtaiset määrät, jotka koskivat velallisen elatuksen varassa olevia lapsia. Yhtiö oli tämän vuoksi noudattanut maksukiellossa ilmoitettua korkeampaa velallisen suojaosuutta ja jättänyt pidättämättä ja ulosottoon tilittämättä osan maksukiellon mukaisista määristä.

Käräjäoikeus totesi riidattomaksi, että ulosottoviraston vuosittain työnantajalle toimittaman maksukiellon lisäksi yhtiölle oli lähetetty myös Valtakunnanvoudinviraston tiedotteet maksukieltojen suojaosuuksien muutoksista. Maksukieltopäätökset oli osoitettu nimenomaan A Oy:lle, ja ne olivat koskeneet täsmällisesti yksilöityä työntekijää ja ulosmittausta, kun taas Valtakunnanvoudinviraston tiedotteet olivat olleet yleisluonteisia. Käräjäoikeus katsoi näillä perusteilla, että A Oy:n oli täytynyt ymmärtää olevansa velvollinen noudattamaan maksukieltoja sellaisenaan, eikä sillä ollut tiedotteissa esitetyn perusteella perustetta noudattaa maksukiellosta poikkeavaa suojaosuutta ulosottoon suoritettavaa määrää laskiessaan. Kun maksukiellon saajan maksuvelvollisuus oli myös määrän osalta selvä, ulosottovalituksen hyväksymiselle ei ollut edellytyksiä.

Käräjäoikeus hylkäsi A Oy:n ulosottovalituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Arto Perälä.

Helsingin hovioikeuden päätös 27.6.2018 nro 849

A Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että työnantajalle tiedoksi annetut maksukiellot olivat täsmällisesti yksilöityjä, jolloin yhtiön laiminlyönti noudattaa niitä sekä laiminlyönneistä seurannut maksuvelvollisuus olivat niin oikeudellisesti kuin suojaosuuden määrän osalta selviä. Näillä ja käräjäoikeuden lausumilla perusteilla myös hovioikeus hylkäsi ulosottovalituksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jouko Rantanen, Mikko Saleva ja Kristina Isaksson (eri mieltä).

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Isaksson totesi, että maksukielto ja tiedote oli vuosittain toimitettu työnantajalle lyhyen ajan sisällä. Maksukielloissa ja tiedotteissa oli molemmissa mainittu sama suojaosuuden määrä, mutta tiedotteet olivat tämän lisäksi sisältäneet yksityiskohtaista tietoa siitä, paljonko velalliselle tuli oman suojaosuutensa lisäksi jättää varoja kutakin hänen elatuksensa varassa olevaa perheenjäsentä kohden. Kun yhtiölle samoihin aikoihin vuosittain lähetetyt asiakirjat olivat sisältäneet keskenään ristiriitaista tietoa suojaosuuden kokonaismäärästä, maksukiellon saajan maksuvelvollisuutta ei määrän osalta voitu pitää lainkohdan edellyttämällä tavalla selvänä. Eri mieltä ollut jäsen olisi kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja vapauttanut yhtiön maksuvelvollisuudesta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

A Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden ja ulosottomiehen päätökset sekä niiden mukainen yhtiön maksuvelvollisuus kumotaan ja ulosottovalitus hyväksytään.

Ulosottomies ja Valtakunnanvoudinvirasto antoivat pyydetyt lausumat.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Ulosottomies on velvoittanut maksukiellon saajana A Oy:n (jäljempänä myös yhtiö) maksamaan määrän, jonka yhtiö oli saamansa maksukiellon vastaisesti jättänyt maksamatta ulosottomiehelle. Käräjäoikeus on hylännyt yhtiön ulosottovalituksen, eikä hovioikeus ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

2. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Oy:n maksuvelvollisuutta voitu pitää ulosottokaaren 4 luvun 68 §:ssä säädetyllä tavalla selvänä ja onko yhtiö siten velvollinen sille määrättyyn suoritukseen.

Sovellettavat säännökset

3. Ulosottokaaren 4 luvun 27 §:n 2 momentin mukaan saatavan ja muun oikeuden ulosmittaus tulee voimaan suoritusvelvolliseen nähden silloin, kun hän on saanut tiedoksi kirjallisen kiellon suorittaa saatavaa tai täyttää velvoitetta muulle kuin ulosottomiehelle (maksukielto). Maksukiellon saaja on velvollinen noudattamaan sitä heti.

4. Mainitun luvun 56 §:n 1 momentin mukaan palkan ulosmittauksessa annettavassa maksukiellossa määrätään, miten ulosottoon menevä määrä lasketaan, ja maksukiellon saaja velvoitetaan maksamaan määrä ulosottomiehelle. Maksukiellossa ilmoitetaan muiden tulopohjaan vaikuttavien tulojen ja etuuksien määrä, velallisen suojaosuus sekä muut tarpeelliset tiedot. Saman luvun 58 §:n 1 momentin mukaan palkan maksajan tulee kunakin maksukautena heti ja ilman eri korvausta toimittaa palkan pidätys maksukiellon mukaisesti ja suorittaa määrä ulosottomiehelle. Pykälän 3 momentissa säädetään ulosottomiehen velvollisuudesta pyynnöstä tai havaitessaan tilanteen niin vaativan neuvoa palkan maksajaa maksukiellon noudattamisessa. Luvun 57 §:n 1 momentin mukaan maksukielto on voimassa määräajan tai toistaiseksi, kunnes ulosottomies kirjallisesti ilmoittaa palkan maksajalle maksukiellon päättymisestä.

5. Mainitun luvun 68 §:n 1 momentin mukaan, jollei maksukiellon saaja noudata todistettavasti tiedoksi saamaansa maksukieltoa, joka koskee palkkaa tai toistuvaa elinkeinotuloa, ulosottomies saa ulosmitata maksukiellon saajalta määrän, joka on maksamatta ulosottomiehelle. Ulosmittaus edellyttää, että maksukiellon saajan maksuvelvollisuus on selvä.

6. Viimeksi mainitun lainkohdan säätämiseen johtaneissa esitöissä todetaan, että vaatimus maksukiellon saajan maksuvelvollisuuden selvyydestä koskee myös maksettavaa määrää. Lisäksi esitöissä korostetaan ulosottomiehen neuvontavelvollisuuden tärkeyttä ja kehotetaan noudattamaan lainkohdan soveltamisessa varovaisuutta erityisesti silloin, kun ulosmittaus koskee yhtiön tai muun oikeushenkilön toistuvaa elinkeinotuloa (HE 13/2005 vp s. 97, LaVM 5/2006 vp s. 8).

Arviointi tässä asiassa

7. Yhtiölle on 11.8.2014, 13.12.2015 ja 17.12.2016 annettu maksukielto koskien yhtiön työntekijälle maksettavaa palkkaa. Maksukieltojen mukaan yhtiön on tullut sanotun ulosottovelallisena olleen työntekijän palkan maksajana tilittää ulosottoon maksukiellossa määritelty osuus velallisen palkasta. Maksukielloissa on ilmoitettu sen suojaosuuden suuruus, joka on ollut jätettävä ulosmittaamatta velallisen palkasta. Kussakin maksukiellossa on todettu, että se korvaa mahdolliset aiemmat samannumeroiset maksukiellot.

8. Yhtiölle on lisäksi 2.12.2015 ja 17.12.2016 toimitettu Valtakunnanvoudinviraston tiedote maksukiellon saajille. Tiedotteet ovat koskeneet seuraavan kalenterivuoden alussa voimaan tulevia muutoksia velallisen suojaosuuden määrissä palkan ulosmittauksessa. Tiedotteissa on todettu, että ulosotossa olevalle velalliselle jää jatkossa suojaosuutena tiedotteessa ilmoitettu euromäärä päivää kohti, ja lausuttu, että lisäksi velalliselle on jätettävä ilmoitettu euromäärä päivässä kutakin hänen elatuksensa varassa olevaa perheenjäsentä kohden.

9. Yhtiö on vuoden 2016 alusta lähtien menetellyt siten, että se on lisännyt työntekijälle jätettävään suojaosuuteen määrän niistä velallisen elatuksen varassa olevasta neljästä lapsesta, joille tämä on velvoitettu maksamaan elatusapua. Suojaosuutta laskettaessa ei kuitenkaan oteta huomioon sellaista lasta, joka asuu muualla kuin velallisen luona ja jolle velallinen on velvoitettu maksamaan elatusapua (KKO 1987:10 ja HE 13/2005 vp s. 79). Yhtiö on siten pidättänyt ja tilittänyt ulosottomiehelle liian pienen osan työntekijänsä palkasta noin puolentoista vuoden ajan. Yhtiö on asiassa vedonnut siihen, että se oli menetellyt näin Valtakunnanvoudinviraston tiedotteen velvoittavasta sanamuodosta muodostamansa käsityksen perusteella.

10. Korkein oikeus toteaa, että jokaisessa yhtiölle annetussa maksukiellossa yhtiö on määrätty toimittamaan palkan pidätys maksukiellon mukaisesti. Yhtiö on ollut velvollinen noudattamaan sitovaa maksukieltoa. Maksukielloissa on ilmoitettu velalliselle jätettävän suojaosuuden euromäärä päivää kohti. Tämä määrä on ollut vailla huollettavia olevan velallisen suojaosuuden mukainen. Vuonna 2014 annetussa maksukiellossa on muissa määräyksissä ollut merkintä, että velalliselle on lisäksi jätettävä 0,00 euroa/kuukausi. Muissa maksukielloissa on lausuttu vain edellä mainitusta suojaosuudesta. Yhtiö on siten ollut velvollinen tilittämään maksamastaan palkasta maksukiellon mukaisesti lasketun määrän, jossa palkasta on vähennetty vain maksukielloissa ilmoitettu suojaosuus.

11. Yhtiö on vedonnut asiassa siihen, että Valtakunnanvoudinviraston tiedotteissa annetun ristiriitaisen informaation vuoksi maksukiellon sisältö on muuttunut kiellon saajan kannalta epäselväksi. Yhtiö on myös kertonut toimineensa hyvässä uskossa muuttaessaan käytäntöään 2.12.2015 saamansa tiedotteen jälkeen. Asiassa on siten arvioitava, onko yhtiön näkemys ollut perusteltu.

12. Korkein oikeus toteaa, että maksukiellon saajan lakimääräiset velvollisuudet on yksilöity maksukieltojen määräyksillä. Yhtiön ei voida edellyttää olleen selvillä suojaosuuden laskemisen oikeudellisesta tulkinnasta elatusavun osalta. Suojaosuudesta oli kuitenkin määrätty maksukiellossa yksiselitteisesti, eikä maksukiellon saajan tehtävänä ole ollut itse muuttaa maksukiellon määräyksiä esimerkiksi velalliselta saatujen tietojen nojalla. Yhtiön saamista maksukielloista on ilmennyt, että palkan pidätys ja tilitys on toimitettava maksukiellon mukaisesti.

13. Sitä vastoin Valtakunnanvoudinviraston tiedotteet ovat olleet sisällöltään suppeita, ja ne on otsikoitu tiedotteiksi maksukiellon saajalle. Niitä ei ole yksilöity tiettyyn maksukieltoon liittyviksi, eikä niissä ole todettu, että niillä muutettaisiin jo annettuja maksukieltopäätöksiä.

14. Korkein oikeus katsoo, että Valtakunnanvoudinviraston tiedotteiden otsikointi, yksilöinti ja sisältö huomioon ottaen perusteltuna ei voida pitää yhtiön käsitystä, että tiedotteet olisivat vaikuttaneet yhtiön velvollisuuteen noudattaa sille annettua yksiselitteistä maksukieltoa tai että sen mukaisen maksuvelvollisuuden peruste tai määrä olisi tiedotteiden vuoksi tullut epäselväksi. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että yhtiöllä on ollut lakisääteinen oikeus saada ulosottomieheltä neuvoja maksuvelvollisuutensa selvittämiseksi, mitä mahdollisuutta yhtiö ei ole myöskään käyttänyt hyväkseen.

15. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että syytä hovioikeuden ratkaisun lopputuloksen muuttamiseen ei ole.

Päätöslauselma

Valitus hylätään. Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tatu Leppänen, Mika Ilveskero (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Esittelijäneuvos Ruohoniemi: Perustelujen kohdissa 1–12 lausutuilta osin mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän jälkeen Korkein oikeus lausunee seuraavaa:

Myös Valtakunnanvoudinviraston tiedote on maksukiellon tavoin kirjoitettu velvoittavaan muotoon. Sen mukaan velalliselle on jätettävä tietty rahamäärä paitsi häntä itseään varten, myös jokaista velallisen elatuksen varassa olevaa perheenjäsentä kohden. Vaikka tiedotetta ei ole yksilöity yhtiön työntekijää koskevaksi esimerkiksi maksukiellon numeron tai ulosmittausnumeron avulla, yhtiö on perustellusti voinut käsittää tiedotteen sisällön velvoittavan sitä maksukiellon saajana.

Ulosottomiehen oikeus ulosmitata maksukiellon saajalta määrä, joka on jätetty maksukiellon mukaisesti maksamatta, edellyttää, että maksuvelvollisuutta voidaan pitää selvänä paitsi perusteen, myös määrän osalta. Lainkohdassa asetettu selvyysvaatimus korottaa jo lähtökohtaisesti säännöksen soveltamiskynnystä, ja maksuvelvollisuuden selvyyttä on perusteltua arvioida nimenomaan maksukiellon saajana olevan palkan maksajan, ei ulosottoviranomaisen näkökulmasta. Lain esitöissä on katsottu, että pykälää on syytä soveltaa varovaisesti, mitä puoltaa myös säännöksen tarkoittaman vierasvelkavastuun poikkeuksellisuus suomalaisessa oikeusjärjestelmässä.

Arvioituaan ulosottoviranomaisten yhtiölle toimittamia maksukieltoja ja tiedotteita kokonaisuutena Korkein oikeus katsonee, ettei yhtiön maksuvelvollisuutta voida pitää ulosottokaaren 4 luvun 68 §:n tarkoittamalla tavalla selvänä.

Edellä todetuin perustein Korkein oikeus kumonnee hovioikeuden ja ulosottomiehen päätökset sekä niiden mukaisen maksuvelvollisuuden ja hyväksynee yhtiön ulosottovalituksen.

Oikeusneuvos Ilveskero: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

B oli tullut terveyskeskukseen edellisenä päivänä alkaneen rintakivun vuoksi. Terveyskeskuslääkäri A oli vastannut hänen hoidostaan. Sydänfilmin perusteella B:llä oli ollut sydäninfarkti. B oli kuitenkin ollut haluton lähtemään keskussairaalaan hoitoon. A oli noudatettavien hoito-ohjeiden vastaisesti jättänyt antamatta B:lle ohjeen mukaisen lääkityksen, jättänyt konsultoimatta päivystyspoliklinikkaa, lähettänyt B:n sairaalaan usean tunnin viiveen jälkeen taksilla ambulanssin sijaan ja jättänyt ilmoittamatta sairaalalle potilaan lähettämisestä. B oli kuollut sairaalassa seuraavana päivänä.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että A oli syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Sen sijaan kuolemantuottamusta koskeva syyte hylättiin, koska esitetyn selvityksen perusteella ei voitu suurella todennäköisyydellä sulkea pois sitä mahdollisuutta, että B olisi kuollut saamansa sydäninfarktin seurauksena siinäkin tapauksessa, että A ei olisi syyllistynyt huolimattomuuteen häntä hoitaessaan. (Ään.)

RL 40 luku 10 §
RL 21 luku 8 §
RL 3 luku 3 §
RL 3 luku 7 §
OK 17 luku 3 §
L kunnallisesta viranhaltijasta 17 §
L potilaan asemasta ja oikeuksista 3 §, 5 §, 6 § ja 12 §
L terveydenhuollon ammattihenkilöistä 15 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta (syytekohta 1) ja kuolemantuottamuksesta (syytekohta 2) seuraavilla perusteilla:

Syytekohta 1

A oli terveyskeskuslääkärin virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa B:lle antamassaan hoidossa, eikä teko ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

B oli saapunut terveyskeskukseen 12.11.2014 edellisenä päivänä kaulalla ja rinnalla alkaneen kivun vuoksi. Hän oli kuvannut kivun voimakkuudeltaan kovaksi (VAS-asteikolla 7/10). Hänestä klo 12.00 otetussa ensimmäisessä sydänfilmissä oli havaittu ST-muutoksia useissa kytkennöissä. B:tä hoitanut A oli laiminlyönyt asettaa sydäninfarktin työdiagnoosin tämän sydänfilmin perusteella ja aloittaa välittömästi sydäninfarktin hoidon alueellisen hoito-ohjeistuksen mukaisesti eli antaa oikean lääkityksen, lähettää B:n keskussairaalaan sairaankuljetusajoneuvolla ja ilmoittaa ja konsultoida potilaasta keskussairaalan päivystyspoliklinikalle. Sen sijaan A oli tutkinut ja hoitanut B:tä terveyskeskuksessa noin kolmen tunnin ajan ja lähettänyt tämän keskussairaalaan taksilla ilmoitusta tekemättä.

A:n laiminlyönnin johdosta B:n sydäninfarktin taudinmääritys ja hoidon aloittaminen olivat viivästyneet usealla, arviolta 4–5 tunnilla, mikä oli heikentänyt merkittävästi B:n mahdollisuuksia selvitä hengissä. B oli menehtynyt keskussairaalassa 13.11.2014 infarktin aiheuttamaan verenkierron vajaukseen siellä saamastaan asianmukaisesta hoidosta huolimatta. B:llä oli laaja-alainen sepelvaltimotauti.

Siltä osin kuin B:n hoidon aloittamisen viivästys mahdollisesti oli johtunut hänen omasta menettelystään, oli A, mitä ilmeisimmin sydäninfarktin työdiagnoosin puutteesta johtuen, laiminlyönyt kertoa hänelle hänen tilansa vakavuudesta ja sen edellyttämästä välittömän hoidon tarpeesta siten, että B olisi asian oikein ymmärtänyt ja kyennyt sen jälkeen päättämään hoidostaan ajoissa.

Menettelyllään A oli terveydenhuollon ammattihenkilönä ammattitoiminnassaan B:tä hoitaessaan laiminlyönyt:

- soveltaa yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja lääkärikoulutuksensa mukaisesti,

- antaa laadultaan hyvää terveyden- ja sairaanhoitoa, ja

- antaa B:lle riittävän selvityksen hänen terveydentilastaan ja hoitoon liittyvistä seikoista siten, että B olisi riittävästi ymmärtänyt selvityksen sisällön tai toissijaisesti, mikäli A oli kyseisenlaisen selvityksen antanut ja B oli joltain osin hoidosta kieltäytynyt, oli A laiminlyönyt tehdä siitä tarpeelliset merkinnät potilasasiakirjoihin.

Syytekohta 2

Syytekohdassa 1 kuvatulla menettelyllään A oli huolimattomuudellaan aiheuttanut B:n kuoleman.

Vastaus

A kiisti syytteen. Hän ei ollut menetellyt huolimattomasti B:tä hoitaessaan. Viive B:n pääsyssä jatkohoitoon oli johtunut siitä, että B oli aluksi kieltäytynyt lähtemästä keskussairaalaan eikä ollut myöhemminkään suostunut lähtemään sinne ambulanssilla. B:n kuolema oli johtunut hänen sairastamastaan sepelvaltimotaudista.

Käräjäoikeuden tuomio 24.10.2016 nro 16/143862

Syytekohdan 1 osalta käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että A oli laiminlyönyt määrätä B:lle alueellisen hoito-ohjeen mukaiset Asa 250–500 mg ja Klexane -lääkkeet. A oli menetellyt hoito-ohjeen vastaisesti myös jättämällä konsultoimatta hoitolinjasta, lähettämällä B:n keskussairaalaan viivytysten jälkeen ambulanssin sijasta taksilla sekä jättämällä tuolloin ennakkoilmoituksen tekemättä. Käräjäoikeus katsoi lisäksi, että mainittujen laiminlyöntien oli täytynyt olla seurausta siitä, että A oli laiminlyönyt asettaa sydäninfarktin työdiagnoosin ensimmäisen B:stä otetun sydänfilmin jälkeen. A:n laiminlyöntejä ei ollut pidettävä vähäisinä.

Käräjäoikeus piti selvitettynä, että B oli ollut haluton lähtemään keskussairaalaan ja oli siitä aluksi kieltäytynyt. Tältä osin käräjäoikeus viittasi potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain 5 §:ään, jossa muun muassa edellytetään selvitys hoitoon vaikuttavista seikoista annettavaksi potilaalle siten, että tämä riittävästi ymmärtää sen sisällön. Käräjäoikeus katsoi olevan ymmärrettävää, että A ei ollut kertomuksestaan ilmenevästi halunnut pelotella B:tä tai lietsoa hänessä paniikkia. A:n B:n kanssa keskustellessaan käyttämät ilmaisut B:n tilasta olivat kuitenkin olleet epämääräisiä eikä hoidon viivästymisestä aiheutuvista riskeistä ilmeisesti ollut keskusteltu lainkaan. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, että A ei ollut antanut B:lle mainitussa säännöksessä tarkoitettua selvitystä ainakaan niin, että B olisi riittävästi ymmärtänyt sen sisällön. Sen takia käräjäoikeus ei antanut B:n kieltäytymiselle merkitystä A:n menettelyä arvioidessaan. Käräjäoikeus katsoi, että A:n menettelyn takia B:n asianmukaisen hoidon aloittaminen oli viivästynyt useita tunteja.

Syytekohdan 2 osalta käräjäoikeus viittasi Valviran antamaan lausuntoon, jossa oli korostettu nopean taudinmäärityksen ja viiveettömän hoidon aloituksen tärkeyttä. Lausunnossa oli arvioitu, että B:n hoidon aloittaminen oli viivästynyt 4–5 tunnilla ja että tämä viive oli merkittävästi heikentänyt hänen mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Käräjäoikeus katsoi, että alueellisen hoito-ohjeen mukainen menettely olisi parantanut merkittävästi B:n mahdollisuuksia selvitä infarktista.

Käräjäoikeus totesi A:n ja kahden terveyskeskuksessa hoitajana toimineen henkilön kertomuksista ilmenevän, että B oli terveyskeskukseen tullessaan ollut suhteellisen hyvävointinen. B oli istunut huoneessaan tuolilla ja käynyt kävelemällä itsenäisesti vessassa. Näistä seikoista voitiin päätellä, että B:n hengen pelastaminen olisi pikaisella alueellisen hoito-ohjeen mukaiseen hoitoon saattamisella vielä saattanut olla mahdollista. Sellaiseen hoitoon saattaminen olisi ollut A:n toimenpiteiden varassa. A oli laiminlyönneillään osaltaan myötävaikuttanut siihen, että B oli keskussairaalassa kuollut.

Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja kuolemantuottamukseen ja tuomitsi hänet niistä yhteiseen 50 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Juha Tykkyläinen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 9.6.2017 nro 17/123747

A:n haettua muutosta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hovioikeus täydensi käräjäoikeuden tuomion perusteluita toteamalla syytekohdan 2 osalta esitetyn selvityksen osoittavan, että mikäli A ei olisi laiminlyönyt syytekohdassa 1 tarkoitettua virkavelvollisuuttaan ja olisi ensimmäisen B:stä otetun sydänfilmin jälkeen aloittanut välittömästi sydäninfarktin hoidon alueellisen hoito-ohjeistuksen mukaisesti, olisi laiminlyöty toiminta eli asianmukainen menettely varsin todennäköisesti estänyt B:n kuoleman.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Soininen, Harri Hyvärinen ja Kari Puukka.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kuolemantuottamuksesta hylätään.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. B oli saapunut 12.11.2014 terveyskeskukseen edellisenä päivänä kaulalla ja rinnalla alkaneen kivun vuoksi. A oli tuolloin toiminut terveyskeskuksessa terveyskeskuslääkärin virassa ja vastannut B:n hoidosta. B:stä kello 12.00 otetussa ensimmäisessä sydänfilmissä oli havaittu ST-muutoksia useissa kytkennöissä, mikä viittasi alkaneeseen sydäninfarktiin. B oli saapunut kello 16.35 terveyskeskuksesta keskussairaalaan, jossa hänelle oli tehty pallolaajennus. B kuitenkin kuoli seuraavana päivänä sepelvaltimotaudin aiheuttamaan sydäninfarktiin ja sydämen vajaatoimintaan.

2. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kuolemantuottamuksesta seuraavilla perusteilla:

3. A oli laiminlyönyt asettaa sydäninfarktin työdiagnoosin B:stä otetun sydänfilmin perusteella ja aloittaa välittömästi sydäninfarktin hoidon alueellisen hoito-ohjeistuksen mukaisesti eli antaa oikean lääkityksen, lähettää B:n keskussairaalaan sairaankuljetusajoneuvolla sekä ilmoittaa ja konsultoida potilaasta keskussairaalan päivystyspoliklinikan kanssa. Sen sijaan A oli tutkinut ja hoitanut B:tä terveyskeskuksessa noin kolmen tunnin ajan ja lähettänyt tämän keskussairaalaan taksilla ilmoitusta tekemättä.

4. A:n laiminlyöntien johdosta B:n sydäninfarktin taudinmääritys ja hoidon aloittaminen olivat viivästyneet usealla, arviolta 4–5 tunnilla, mikä oli heikentänyt merkittävästi B:n mahdollisuuksia selvitä hengissä. B oli menehtynyt keskussairaalassa saamastaan asianmukaisesta hoidosta huolimatta. Syytteen mukaan A oli huolimattomuudellaan aiheuttanut B:n kuoleman.

5. Siltä osin kuin B:n hoidon aloittamisen viivästys oli mahdollisesti johtunut hänen omasta menettelystään, oli A, mitä ilmeisimmin sydäninfarktin työdiagnoosin puutteesta johtuen, laiminlyönyt kertoa B:lle tilan vakavuudesta ja sen edellyttämästä välittömän hoidon tarpeesta siten, että B olisi asian oikein ymmärtänyt ja kyennyt sen jälkeen päättämään hoidostaan ajoissa.

6. Käräjäoikeus on syytteen mukaisesti lukenut A:n syyksi tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen ja kuolemantuottamuksen ja tuominnut hänet niistä yhteiseen 50 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

2. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko hän menettelyllään syyllistynyt tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja kuolemantuottamukseen. Asiassa on valituksen perusteiden johdosta erityisesti arvioitava, miten A:n vastuuseen vaikuttaa se, että B on aluksi kieltäytynyt lähtemästä keskussairaalaan. Arvioitavaksi tulee, onko tästä aiheutunut hoitoviive syytteessä väitetyllä tavalla johtunut siitä, että A oli informoinut B:tä puutteellisesti hoidon tarpeesta. Jos A:n katsotaan menetelleen huolimattomasti B:tä hoitaessaan, tulee arvioitavaksi myös kysymys, onko B:n kuolema aiheutunut A:n huolimattomuudesta.

3. Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen

3.1 Sovellettavat säännökset

8. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies on tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta muulla kuin saman luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

9. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus).

10. Kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 17 §:n 1 momentin mukaan viranhaltijan on suoritettava virkasuhteeseen kuuluvat tehtävät asianmukaisesti ja viivytyksettä noudattaen asianomaisia säännöksiä ja määräyksiä sekä työnantajan työnjohto- ja valvontamääräyksiä. Virkavelvollisuuden sisältö määräytyy siten muun lainsäädännön ja alemman asteisten säännösten ja määräysten perusteella taikka työnantajan määräysten nojalla. Vakiintuneille tavoille, kuten terveydenhuollossa kehittyneelle hyvän hoidon standardille, voidaan antaa merkitystä, kun arvioidaan tehtävien suorittamisen asianmukaisuutta.

11. Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain 15 §:ssä säädetään lääkäreiden ja muiden terveydenhuollon ammattihenkilöiden ammattieettisistä velvollisuuksista. Pykälän 1 momentissa säädetään muun muassa, että terveydenhuollon ammattihenkilön on ammattitoiminnassaan sovellettava yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja koulutuksensa mukaisesti, jota hänen on pyrittävä jatkuvasti täydentämään. Pykälän 2 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöllä on velvollisuus ottaa huomioon, mitä potilaan oikeuksista säädetään.

12. Potilaan asemasta ja oikeuksista annetun lain (potilaslaki) 3 §:n 2 momentin mukaan potilaalla on oikeus laadultaan hyvään terveyden- ja sairaanhoitoon. Hänen hoitonsa on järjestettävä ja häntä on kohdeltava siten, ettei hänen ihmisarvoaan loukata sekä että hänen vakaumustaan ja hänen yksityisyyttään kunnioitetaan.

13. Potilaslain 6 §:n 1 momentin mukaan potilasta on hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan. Jos potilas kieltäytyy tietystä hoidosta tai hoitotoimenpiteestä, häntä on mahdollisuuksien mukaan hoidettava yhteisymmärryksessä hänen kanssaan muulla lääketieteellisesti hyväksyttävällä tavalla.

14. Potilaslain 5 §:n 1 momentin mukaan potilaalle on annettava selvitys hänen terveydentilastaan, hoidon merkityksestä, eri hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista sekä muista hänen hoitoonsa liittyvistä seikoista, joilla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan. Pykälän 2 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilöstön on annettava selvitys siten, että potilas riittävästi ymmärtää sen sisällön.

15. Kuten potilaslain perusteluista (HE 185/1991 vp s. 15–16) ilmenee, potilaalla on erityisesti oikeus sellaisen selvityksen saamiseen, jolla on merkitystä päätettäessä hänen hoitamisestaan. Tältä osin potilaan tiedonsaantioikeus on välittömässä yhteydessä potilaan itsemääräämisoikeuteen. Jotta potilas voisi harkita hoitoon suostumistaan, hänellä on sitä ennen oltava riittävästi tietoja hoidon merkityksestä ja vaikutuksesta. Selvitys tulee antaa myös siitä, mitä seurauksia potilaalle voi aiheutua, jos toimenpide jätetään suorittamatta. Selvitys on annettava sellaisella tavalla, että potilas kykenee riittävästi ymmärtämään sen sisällön ja merkityksen. Selvitystä annettaessa on otettava myös huomioon potilaan ikä, koulutus, äidinkieli ja muut henkilökohtaiset ominaisuudet.

16. Potilaslain 12 §:n 1 momentin mukaan terveydenhuollon ammattihenkilön tulee merkitä potilasasiakirjoihin potilaan hoidon järjestämisen, suunnittelun, toteuttamisen ja seurannan turvaamiseksi tarpeelliset tiedot. Jos potilas kieltäytyy tutkimuksesta tai hoidosta, kieltäytymisestä tulee potilasasiakirjoista annetun sosiaali- ja terveysministeriön asetuksen 18 §:n 3 momentin mukaan tehdä luotettavalla tavalla vahvistettu merkintä potilasasiakirjoihin.

3.2 Terveyskeskuslääkärin velvollisuudet ja tekemät toimenpiteet

17. Terveyskeskuksessa on tapahtuma-aikaan ollut käytössä alueellinen ST-infarktin hoitoprotokolla ja ST-nousuinfarktipotilas päivystyksessä -niminen työohje. Työohjeen mukaan terveyskeskuslääkärin on pyydettävä hoito-ohje keskussairaalan päivystyksestä ja tehtävä aikainen ennakkoilmoitus potilaasta sairaalalle. Hoitoprotokollan ja työohjeen mukaan sydäninfarktipotilaalle on annettava seuraava lääkitys: Asa 250–500 mg p.o., Brilique (tikagrelori) 180 mg p.o. ja Klexane (enoksapariini) 0,5 mg/kg bolus i.v. Ohjeen mukaan potilas kuljetetaan sairaalaan ambulanssilla.

18. Korkein oikeus katsoo Valviran asiantuntijalausunnon mukaisesti, että hoitoprotokolla ja työohje kuvaavat yleisesti hyväksyttyjä ja kokemusperäisiä perusteltuja menettelytapoja, joita A on edellä mainittujen säännösten perusteella ollut velvollinen noudattamaan.

19. B:n oireiden perusteella A oli ohjeistuksen mukaisesti ottanut tältä sydänfilmin. A:n mukaan hänelle oli ollut selvää jo ensimmäisen sydänfilmin ottamisen jälkeen, että B:llä oli sydäninfarkti, eikä hänellä ollut epäselvyyttä hoitolinjasta. A ei ollut pyytänyt hoito-ohjetta keskussairaalan päivystyksestä, eikä hän ollut ilmoittanut päivystyspoliklinikalle B:n lähettämisestä keskussairaalaan. A on kertonut pitäneensä konsultointia hyödyttömänä, koska B oli kieltäytynyt lähtemästä sairaalaan. A:n mukaan myöskään ennakkoilmoitus ei ollut tarpeellinen, koska ilmoitus tuli tehdä vain ambulanssilla kuljetettavista potilaista.

20. A oli määrännyt B:lle voimakasta kipulääkettä ja närästyslääkettä, mutta ei hoitoprotokollan ja työohjeen mukaista kohdassa 17 mainittua lääkitystä. Käräjäoikeuden tuomiossa todetulla tavalla A ei kuitenkaan ole vastuussa Brilique-lääkkeen antamatta jättämistä, koska sitä ei ollut ollut terveyskeskuksen lääkevarastossa.

21. Valviran lausunnon mukaan B:n rintakivun voimakkuus ja luonne yhdessä sydänfilmin selkeiden sydäninfarktiin sopivien muutosten kanssa olisivat riittäneet sydäninfarktin työdiagnoosin asettamiseen jo ensimmäisen, kello 12 otetun sydänfilmin perusteella. Sydäninfarktin hoito olisi tuolloin pitänyt aloittaa alueellisen ohjeistuksen mukaisesti. A:n olisi tullut lähettää B mahdollisimman nopeasti keskussairaalaan hoitoon. Valvira on katsonut, että myös B:n kuljetustavan valinnassa oli menetelty virheellisesti, sillä potilas olisi tullut lähettää taksin sijasta ambulanssilla, jotta mahdollisen äkillisen tilan muutoksen yhteydessä olisi ollut mahdollisuus hoitotoimenpiteisiin matkan aikana.

22. Korkein oikeus toteaa, että hoitoprotokolla ja työohje ovat selkeästi määrittäneet annettavan lääkityksen ja muut toimenpiteet, joihin terveyskeskuslääkärin on ryhdyttävä havaittuaan potilaalla sydäninfarktiin sopivat oireet ja merkit sydänfilmissä. Toisin kuin A on esittänyt, velvollisuus konsultoida keskussairaalaa ja ilmoittaa potilaan lähettämisestä on hoito-ohjeessa asetettu ehdottomassa muodossa. A ei siten ole noudattanut terveyskeskuslääkäriä velvoittavia menettelytapoja, kun hän ei ole antanut B:lle asianmukaista terveyskeskuksessa saatavilla ollutta lääkitystä eikä pyytänyt hoito-ohjeita keskussairaalasta. A on toiminut ohjeistuksen vastaisesti myös, kun hän oli lähettänyt B:n sairaalaan ambulanssin sijasta taksilla ja oli jättänyt ennakkoilmoituksen tekemättä.

23. Asiassa on kuitenkin arvioitava, ovatko puutteet B:n hoidon aloittamisessa johtuneet syytteessä tarkoitetuin tavoin A:n menettelystä vai onko B kieltäytymällä sairaalahoidosta itse aiheuttanut puutteet ja hoitoviiveen.

3.3 Potilaan itsemääräämisoikeuden vaikutukset tässä asiassa

24. Potilaslain mukaan potilaalla on oikeus kieltäytyä lääketieteellisesti perustelluistakin hoidosta ja tutkimuksista. Lääkäri ei saa pakottaa tai painostaa potilasta hoitotoimenpiteisiin. Jos potilas omasta tilastaan ja hoitovaihtoehdoista tietoisena vastustaa hoitoa tai tutkimuksia ja ne jäävät tästä syystä tekemättä, ei kysymys ole siitä, että lääkäri olisi laiminlyönyt potilaan asianmukaisen hoidon.

25. Asiassa on riidatonta, että B on aluksi kieltäytynyt lähtemästä keskussairaalaan, vaikka A oli esittänyt epäilevänsä sydänperäistä sairautta. B ei ollut halunnut lähteä sairaalaan toiselle paikkakunnalle. Lisäksi B oli ollut itse sitä mieltä, että hänen oireensa johtuivat närästyksestä, josta hän oli kärsinyt aikaisemminkin. Terveyskeskuksessa B:lle oli tehty lisätutkimuksia, jotka vahvistivat alkaneen sydäninfarktin. Vasta usean suostutteluyrityksen jälkeen B oli suostunut lähtemään taksilla keskussairaalaan.

26. Valviran lausunnon mukaan B:tä koskevissa potilasasiakirjoissa ei ole merkintää siitä, että B olisi kieltäytynyt A:n suosittelemasta hoidosta. Asiakirjoista ei myöskään ilmene, minkä sisältöinen selvitys B:lle on annettu hänen terveydentilastaan, hoitovaihtoehdoista ja erityisesti siitä, mitä seurauksia hänelle voi aiheutua, jos hänen hoitoaan ei pikaisesti jatketa keskussairaalassa.

27. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäynnissä on selvitetty B:n ensin kieltäytyneen sairaalahoidosta, vaikka kieltäytymisestä ei ole merkintää potilasasiakirjoissa. Potilasasiakirjamerkintöjen puutteellisuuden vuoksi ei kuitenkaan ole tarkemmin selvillä, millaisissa olosuhteissa B on kieltäytynyt A:n suosittelemasta hoidosta tai onko A antanut B:lle selvitystä hoidosta kieltäytymisen mahdollisista seurauksista tämän terveydelle. Oikeudenkäynnissä A ei ole edes väittänyt kertoneensa B:lle, että sydänfilmi osoitti merkkejä jo alkaneesta sydäninfarktista ja että sairaalahoidosta kieltäytyminen voi johtaa tämän menehtymiseen.

28. Esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei B:llä ole ollut laissa tarkoitettuja riittäviä tietoja hoidostaan päättämiseen. Puutteena voidaan pitää sitä, että A ei ole selvästi kertonut B:lle, että tämän tila on hengenvaarallinen ja että seuraukset voivat olla kohtalokkaat, jos tämä ei kiireellisesti lähde jatkohoitoon keskussairaalaan. Suorasanaisempi informaatio olisi ollut välttämätöntä viimeistään siinä vaiheessa, kun on osoittautunut, että B ei muuten ymmärrä tilansa vakavuutta ja sairaalahoidon kiireellisyyttä. B:llä ei näissä olosuhteissa ole ollut mahdollisuutta tehdä asianmukaisiin tietoihin perustuvaa päätöstä omasta hoidostaan yhteisymmärryksessä A:n kanssa.

29. A on ollut vastuussa siitä, että B:tä on informoitu riittävästi ja että B on ymmärtänyt saamansa informaation. Kun näin ei ole tapahtunut, viivästys sairaalaan lähtemisessä ei alkuvaiheen jälkeen ole johtunut siitä, että B olisi käyttänyt itsemääräämisoikeuttaan. Asiassa ei ole myöskään esitetty, että B olisi kieltänyt yhteydenpidon keskussairaalan kanssa tai että hän olisi kieltäytynyt asianmukaisesta lääkityksestä.

3.4 Hoidon viivästyminen

30. A on ensimmäisen sydänfilmin ottamisen jälkeen jatkanut B:n hoitamista terveyskeskuksessa lähes kolmen tunnin ajan ennen tämän lähettämistä keskussairaalaan klo 14.45 laaditulla lähetteellä. Keskussairaalan osastonylilääkärin selvityksen mukaan kyseisen sairaalan alueella ST-nousuinfarktipotilaat oli vuonna 2014 toimitettu sairaalaan keskimäärin 1 tunnin 41 minuutin kuluttua siitä, kun potilas oli saapunut terveyskeskukseen.

31. Hoitoviivettä ennen keskussairaalassa aloitettuja toimenpiteitä on tullut vielä lisää, koska A oli lähettänyt B:n sairaalaan taksilla eikä ollut ilmoittanut potilaan lähettämisestä sairaalaan. Kun B oli saapunut keskussairaalaan kello 16.35, tarvittava hoitohenkilökunta ei ollut valmiina sairaalassa vaan se oli jouduttu hälyttämään kotoa. Tästä oli keskussairaalan osastonylilääkärin lausunnon mukaan aiheutunut noin tunnin ylimääräinen viive.

32. Korkein oikeus katsoo, ettei edellä mainittujen lukujen perusteella laskettava viive ole kokonaisuudessaan aiheutunut A:n huolimattomasta menettelystä. Vaikka A on puutteellisesti informoinut B:tä kiireellisen hoidon välttämättömyydestä, on myös B:n oman suhtautumisen vaikutus otettava huomioon. Täsmälliset tiedot tilanteen vakavuudesta olisivat todennäköisesti saaneet B:n nopeammin muuttamaan mielensä ja hyväksymään ambulanssikuljetuksen. Tilanne on kuitenkin epäilemättä ollut A:lle yllättävä ja yhteisymmärrykseen pyrkiminen on ollut tarpeen. Tarvittavien tietojen ja harkinta-ajan antaminen potilaalle, joka on aluksi suhtautunut kielteisesti keskussairaalaan lähtemiseen ja myös ambulanssin käyttämiseen, olisi joka tapauksessa vaatinut terveyskeskuksessa oman aikansa. A:n menettelystä ei suoraan johdu myöskään se, että selittämättä jääneestä syystä yleensä tunnin pituinen ajomatka sairaalaan oli kestänyt lähes kaksi tuntia.

33. Kaikkien edellä esitettyjen seikkojen perusteella Korkein oikeus arvioi, että A:n menettely on viivästyttänyt operaation aloittamista noin kolmella tunnilla. Valviran lausunnosta ilmenevällä tavalla usean tunnin viive on merkittävästi korottanut B:n kuoleman riskiä.

3.5 Johtopäätös tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta

34. Korkein oikeus toteaa edellä esitetyn mukaisesti, että A on suurelta osin jättänyt noudattamatta alueellisessa hoitoprotokollassa ja työohjeessa edellytetyn menettelytavan, vaikka hän on jo ensimmäisen sydänfilmin perusteella tiennyt, että B on sydäninfarktipotilas. Koska A ei ole antanut B:lle riittäviä tietoja tämän tilan vakavuudesta ja hoidon kiireellisyydestä, B:n oma kielteinen suhtautuminen sairaalaan lähtemiseen ei ole poistanut A:n vastuuta, vaikka sillä onkin ollut vaikutusta hoidon viivästymiseen.

35. Hoitavana terveyskeskuslääkärinä A:n on tullut tuntea asianmukaiset hoitokäytänteet ja noudattaa niitä sydäninfarktipotilaan hoidossa. Sama koskee potilaslaissa edellytettyä potilaan informoimista. Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden vuoksi A:lla ei olisi ollut kykyä ja tilaisuutta toimia B:n hoitamisessa huolellisuusvelvollisuutensa mukaisesti.

36. Korkein oikeus katsoo, että A on terveyskeskuslääkärin virkaansa hoitaessaan huolimattomuudesta rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa ja syyllistynyt siten hovioikeuden hänen syykseen lukemaan tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen syytekohdassa 1. Tekoa ei ole kokonaisuutena arvostellen pidettävä vähäisenä ottaen huomioon, että A on B:n hoidosta vastaavana lääkärinä jättänyt noudattamatta alueellista hoito-ohjeistusta suurelta osin ja että A:n menettelystä johtunut viive B:n hoidon aloittamisessa on korottanut merkittävästi tämän kuoleman riskiä.

4. Kuolemantuottamus

4.1 Rikosoikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

37. Rikoslain 21 luvun 8 §:n mukaan se, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toisen kuoleman, on tuomittava kuolemantuottamuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi. Säännöksen sanamuodosta ilmenevin tavoin kuolemantuottamuksesta rankaiseminen edellyttää sitä, että uhrin kuolema on johtunut tekijän huolimattomuudesta eli että tekijän huolimattomuuden ja uhrin kuoleman välillä on syy-yhteys.

38. Rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan laiminlyönti on rangaistava, jos tekijä on jättänyt estämättä tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus se estää. Tällainen velvollisuus voi muun ohella perustua virkaan, toimeen tai asemaan.

39. A on toiminut terveyskeskuksen terveyskeskuslääkärin virassa, ja hän on vastannut B:n hoitamisesta. Korkein oikeus toteaa siten, että A:lla on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää B:n kuolema. Edellä virkarikoksen osalta esitetyillä perusteilla A on menetellyt huolimattomasti B:tä hoitaessaan.

4.2 Todistustaakka ja näyttökynnys

40. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

41. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdassa 37 tarkoitettu syy-yhteys on sellainen rangaistusvastuun edellytyksiin kuuluva oikeustosiseikka, joka syyttäjän tulee oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:ssä säädetyllä tavalla näyttää toteen. Näin on riippumatta siitä, väitetäänkö uhrin kuoleman aiheutuneen jostakin aktiivisesta teosta vai laiminlyönnistä ryhtyä asianmukaisiin toimenpiteisiin uhria uhanneen kuoleman estämiseksi.

42. Syy-yhteydellä tarkoitetaan yleisesti sitä, että tarkasteltavana oleva menettely tai laiminlyönti on vallitsevissa olosuhteissa ollut välttämätön edellytys seurauksen syntymiselle. Laiminlyöntirikoksissa syy-yhteys voidaan todentaa osoittamalla, että oikea toiminta olisi estänyt seurauksen. Kuten Korkein oikeus on usein todennut, näyttökynnykseen ei vaikuta se, kuinka vaikeaa suoran tai yksiselitteisen näytön hankkiminen on (KKO 2013:96, kohta 5 ja KKO 2017:12, kohta 7). Keskeisiin rikosoikeudellisiin periaatteisiin kuuluu myös se, että epäselvässä näyttötilanteessa asia ratkaistaan vastaajan eduksi.

43. Korkein oikeus on melko vanhassa ratkaisussaan KKO 1984 II 224 tarkastellut laiminlyönnin ja seurauksen välistä syy-yhteyttä. Tapauksessa uittotyössä ollut henkilö, jolle ei ollut varattu henkilökohtaiseksi suojavälineeksi pelastusliivejä, oli veneestä pudottuaan hukkunut. Syytteet kuolemantuottamuksesta hylättiin, kun voitiin pitää sangen epätodennäköisenä, että asianmukaisten pelastusliivien antaminen uittotyöntekijöiden käyttöön olisi estänyt syntyneen seurauksen.

44. Huolimattoman menettelyn yhteys seuraukseen tulee useasti esille liikennerikosasioissa, joissa on sinänsä täysin selvää, että vastaaja on teollaan aiheuttanut uhrin kuoleman (esim. KKO 1987:3 ja KKO 2016:36). Ratkaisussa KKO 1987:3 on ollut kyse tapauksesta, jossa vastaajan kuljettama auto oli törmännyt pysäkille pysähtyneen linja-auton edestä maantielle juosseeseen lapseen seurauksin, että lapsi kuoli. Korkein oikeus hylkäsi syytteen kuolemantuottamuksesta katsottuaan, että lapsen tulo tielle linja-auton edestä oli ollut niin yllättävää, että onnettomuus todennäköisesti olisi seurannut varotoimenpiteistä huolimatta. Ratkaisu KKO 2016:36 koski tilannetta, jossa ylinopeutta ajaneen vastaajan ohella myös toisen ajoneuvon kuljettaja oli menetellyt liikennesääntöjen vastaisesti jättämättä noudattamatta väistämisvelvollisuuttaan. Korkeimman oikeuden mukaan rikosvastuun arvioinnissa ei voitu antaa ratkaisevaa merkitystä sille, että kummankin ajoneuvon sijainnin ja nopeuden perusteella tehdyn laskelman mukaan oli mahdollista, että onnettomuus olisi ollut seurauksiltaan lievempi tai saattanut jäädä tapahtumattakin, jos vastaajan nopeus olisi ollut alhaisempi. Syyte viidestä kuolemantuottamuksesta hylättiin.

45. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, minkälaista todennäköisyyden astetta edellytetään, jotta laiminlyönnin yhteys seuraukseen voidaan todeta tai vaihtoehtoisesti sulkea pois (Nuutila: Rikosoikeudellinen huolimattomuus, 1996, s. 213–214 ja s. 424 sekä tosiasiallisen syy-yhteyden tultua näytetyksi s. 445 ja 456 ja Frände, Yleinen rikosoikeus, 2012, s. 203–204 ja s. 213 sekä Tapani – Tolvanen, Rikosoikeuden yleinen osa – vastuuoppi, 2013, s. 175).

46. Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdissa 43 ja 44 mainituissa ennakkopäätöksissä ei ole asetettu sellaista sääntöä, joka yleisesti määrittäisi laiminlyöntirikoksissa sovellettavan näyttökynnyksen. Ennakkopäätöksissä on ratkaistu vain se, mikä todennäköisyyden aste seurauksen syntymiselle noissa tilanteissa ainakin on johtanut rikosvastuusta vapautumiseen.

47. Kuten esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2017:93 ilmenee (kohta 8), näyttöharkinnassa on tärkeää arvioida asian käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen mahdollisuutta. Yleisten kokemussääntöjen soveltaminen ja vaihtoehtoisten tapahtumakulkujen tai selitysten tarkastelu kuuluvat siten näytön harkintaan.

48. Edellä esitetystä seuraa tämän tapauksen kannalta, että kuolemantuottamuksen lukeminen A:n syyksi edellyttää sellaista näyttöä, jonka perusteella voidaan vailla varteenotettavaa epäilyä todeta, että A olisi estänyt B:n kuoleman, jos hän olisi hoitanut B:tä asianmukaisesti ja operaatio keskussairaalassa olisi voitu aloittaa ilman noin kolmen tunnin pituiseksi arvioitua viivettä. Toiselta kannalta tarkasteltuna kysymys on siitä, että esitetyn selvityksen perusteella tulee voida vastaavalla todennäköisyydellä sulkea pois se vaihtoehto, että B olisi kuollut saamansa sydäninfarktin seurauksena, vaikka hän olisikin päässyt viivytyksettä keskussairaalaan.

4.3 Syy-yhteyttä koskeva lääketieteellinen näyttö

49. B:stä oli otettu terveyskeskuksessa sydänfilmien lisäksi myös troponiinitesti, jonka mukaan sydäninfarkti oli alkanut jo aiemmin. B:n vointi oli rintakipua lukuun ottamatta ollut verraten hyvä vielä terveyskeskuksessa. Heti keskussairaalaan saavuttuaan hän oli kuitenkin joutunut kardiogeeniseen sokkiin. B:n heikon tilan vuoksi hänelle oli voitu keskussairaalassa tehdä pallolaajennus vain yhteen sepelvaltimoon. B oli kuollut seuraavana päivänä noin kello 10.30.

50. Valviran lausunnossa on todettu, että sydäninfarktipotilaan ennusteen arviointi on haasteellista ja yksittäisen potilaan kohdalla ennusteen arviointi jälkikäteen on useimmiten mahdotonta. Valviran käsityksen mukaan B:n sydäninfarktin taudinmääritys ja hoidon aloittaminen olivat viivästyneet usealla, arviolta 4–5 tunnilla, mikä oli heikentänyt merkittävästi hänen mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Varhaisemmalla hoitoon toimittamisella B:n sydänlihaksesta suurempi osa olisi todennäköisesti jäänyt tuhoutumatta, ja hänen tilansa olisi todennäköisesti ollut itse toimenpiteessä vakaampi. Valviran näkemyksen mukaan ei voida kuitenkaan varmuudella jälkikäteen arvioida, millainen B:n sairauden kulku olisi ollut, jos hänet olisi lähetetty jatkohoitoon heti ensimmäisen sydänsähkökäyrän ottamisen jälkeen.

51. B:llä oli laaja-alainen, niin sanottu kolmen suonen sepelvaltimotauti. Valviran lausunnon mukaan ruumiinavauksessa on havaittu vajaan kahden vuorokauden ikäinen sydänlihaskudosvaurio. Sepelvaltimot olivat päähaaroiltaan kalkkiutuneet, ja operoidun oikeanpuoleisen valtimon lisäksi myös vasemman sepelvaltimon laskevassa päähaarassa oli merkittävä ahtauma. Terveyskeskuksessa todettu kohonnut troponiinitaso on myös aina huonon ennusteen merkki. Johtopäätöksenä Valvira on todennut, ettei voida varmuudella sanoa, millainen B:n ennuste olisi ollut toisin toimien.

52. Keskussairaalan johtajaylilääkäri on lausunnossaan todennut, että jos ennakkoilmoitus olisi tehty alueellisen hoito-ohjeen mukaisesti, sydämen kuvaus ja pallolaajennus olisi päästy todennäköisesti aloittamaan huomattavasti aikaisemmin, mikä olisi saattanut parantaa potilaan selviytymismahdollisuuksia. Kohdassa 31 todetulla tavalla keskussairaalan osastonylilääkäri on esittänyt, että asianmukainen ennakkoilmoitus ja ambulanssin käyttö olisivat lyhentäneet viivettä pallolaajennuksen aloittamiseen vähintään tunnilla, mikä olisi parantanut merkittävästi B:n mahdollisuuksia selvitä infarktista hengissä.

53. Kardiologian erikoislääkäriä on pyydetty esittämään asiantuntijalausunnossaan arvio B:n ennusteesta ensimmäisen, kello 12 otetun sydänfilmin perusteella. Lausunnon mukaan sydänfilmistä havaittava pieni Q-aalto viittaa siihen, että suonen tukkeutumisesta oli kulunut jo useampi tunti. Väestöaineiston keskiarvotietojen mukaan arvioituna optimaalisella hoidolla potilaan eloonjäämisennuste vuoden päästä olisi ollut 75–80 % ja siten kuolleisuuden mahdollisuus 20–25 %.

54. Vastauksena siihen, mikä vaikutus B:n ennusteeseen oli sillä, että B oli lähetetty taksilla keskussairaalaan kello 14.30:n jälkeen verrattuna siihen, että hänet olisi lähetetty ambulanssilla kello 12:n jälkeen, erikoislääkäri on isojen tutkimusaineistojen perusteella esittänyt, että B:n eloonjäämisennuste oli heikentynyt viiveen vuoksi. Toisaalta yksilötasolla ennuste vaihtelee suuresti: joskus pitemmillä viiveillä saapuvilla potilailla kehittyy vain laajempi arpikudos sydämeen ja heidän kuolleisuutensa on jonkin verran suurempi kuin optimaalisessa mahdollisimman viiveettömässä hoidossa. Tietyn viiveen vaikutusta ennusteeseen on mahdotonta arvioida tarkalleen, mutta voidaan sanoa, että mitä pidempi viive sitä suurempi kuolleisuus. Lausunnonantaja on todennut myös, että ennuste heikkenee entisestään, jos potilas ajautuu elvytykseen ja kardiogeeniseen sokkiin. Näiden tapahtumien ennustaminen yksilötasolla tarkalleen on kuitenkin mahdotonta. Osa selviää hyvin pitemmistäkin viiveistä huolimatta, mutta osalla menee huonosti, vaikka pallolaajennushoitoon pääsisi välittömästi.

4.4 Korkeimman oikeuden arviointi

55. Edellä kuvatuissa lääketieteellisissä asiantuntijalausunnoissa yhtäältä todetaan viiveiden yleisesti heikentävän sydäninfarktipotilaiden ennustetta. Toisaalta lausunnoissa korostetaan potilaiden taudinkulun erilaisuutta ja vaikeutta ennustaa sydäninfarktin ja suonten tukkeutumisen etenemistä. Vaikka lausunnoissa on katsottu A:n menettelyn merkittävästi lisänneen kuoleman riskiä, lausunnoissa ei ole esitetty kannanottoja sen puolesta, että oikea menettelytapa olisi varmasti tai edes todennäköisesti estänyt B:n kuoleman.

56. Korkein oikeus toteaa, että B:n oireet olivat alkaneet jo terveyskeskukseen saapumista edeltäneenä päivänä. Hän oli hakeutunut terveyskeskukseen kuitenkin vasta seuraavana päivänä puolenpäivän aikoihin. Jo yksistään tämä seikka on siis huomattavasti viivästyttänyt hoidon aloittamista.

57. B on tapahtuma-aikaan ollut 82-vuotias, ja hänellä on kohdassa 51 todetuin tavoin ollut laaja-alainen, kolmen suonen sepelvaltimotauti eli vaikea perussairaus. Terveyskeskuksessa otettujen kokeiden mukaan sepelvaltimo oli ollut tukkeutuneena useita tunteja aikaisemmin. Jälkikäteen on ruumiinavauksen yhteydessä voitu todeta, että B:n sydäninfarkti ja siten sydänlihaksen solujen peruuttamaton tuhoutuminen olivat alkaneet jo paljon aikaisemmin, terveyskeskukseen saapumista edeltäneenä päivänä.

58. Lisäksi Korkein oikeus kiinnittää huomiota siihen, että Valviran asiantuntijalausunnossa on arvioitu 4–5 tunnin pituisen hoitoviiveen vaikutusta B:n ennusteeseen. Edellä tässä tuomiossa on Valviran arviosta poiketen katsottu, että A:n huolimattomuudesta aiheutunut hoitoviive on ollut lyhyempi, noin kolme tuntia.

59. Lääketieteellisen selvityksen perusteella voidaan pitää luotettavasti selvitettynä, että hoitoviive on merkittävästi heikentänyt B:n mahdollisuutta selvitä sydäninfarktista hengissä. Asiassa on kuitenkin otettava huomioon B:n korkea ikä ja vaikea perussairaus, kauan jatkunut sydäninfarkti ja siten pitkä viive jo ennen terveyskeskukseen hakeutumista sekä lausunnoissa kuvatut yksilötason ennusteeseen liittyvät huomattavat epävarmuustekijät. Korkein oikeus katsoo, että kaiken asiassa esitetyn selvityksen perusteella ei voida edellä kappaleessa 48 kuvatulla suurella todennäköisyydellä sulkea pois sitä mahdollisuutta, että B olisi kuollut saamansa sydäninfarktin seurauksena siinäkin tapauksessa, että A ei olisi syyllistynyt hänen syykseen syytekohdassa 1 luettuun huolimattomuuteen B:tä hoitaessaan.

60. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A:n huolimattomuuden ja B:n kuoleman välillä on syy-yhteys. Siten syyte kuolemantuottamuksesta syytekohdassa 2 on hylättävä.

5. Rangaistuksen määrääminen

61. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

62. A on tuomittu alemmissa tuomioistuimissa tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja kuolemantuottamuksesta 50 päiväsakon sakkorangaistukseen. Korkeimmassa oikeudessa A:n syyksi on luettu vain tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen.

63. A:n on katsottu menetelleen hoitoprotokollan ja työohjeen vastaisesti hoitaessaan B:tä. A:n syyksi luetun huolimattoman menettelyn on katsottu nostaneen B:n kuoleman riskiä merkittävästi. Nämä ovat A:n syyllisyyttä lisääviä ja rangaistusta ankaroittavia seikkoja. Korkein oikeus ottaa huomioon rangaistuksen mittaamisessa käräjäoikeuden tavoin sen, että viive hoidon aloittamisessa on johtunut osittain B:n omasta menettelystä. Korkein oikeus on lisäksi arvioinut A:n huolimattomuudesta aiheutuneen viiveen lyhyemmäksi kuin alemmat tuomioistuimet. Viimeksi mainitut seikat alentavat rangaistusta.

64. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetusta rikoksesta on 30 päiväsakkoa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. Syyte kuolemantuottamuksesta syytekohdassa 2 hylätään ja A vapautetaan tältä osin tuomitusta rangaistuksesta.

A tuomitaan hänen syykseen syytekohdassa 1 luetusta tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta 30:een 91 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 2 730 euroa.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen (eri mieltä), Jarmo Littunen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Jukka Loiva (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Loiva: Esittelijän mietintö oli kohtien 1–36 osalta, pois lukien kappaleen 33 hoidon aloittamisen viivästymisen pituutta koskeva arvio, Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän lisäksi Korkein oikeus lausunee seuraavan.

Kuolemantuottamus

Rikoslain 21 luvun 8 §:n mukaan, joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toisen kuoleman, on tuomittava kuolemantuottamuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan laiminlyönti on rangaistava myös, jos tekijä on jättänyt estämättä tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus se estää. Tällainen velvollisuus voi muun ohella perustua virkaan, toimeen tai asemaan taikka tehtäväksi ottamiseen.

A on toiminut terveyskeskuksen terveyskeskuslääkärin virassa, ja hän on vastannut B:n hoitamisesta. Korkein oikeus todennee siten, että A:lla on ollut erityinen oikeudellinen velvollisuus estää B:n kuolema.

Virkarikoksen kohdalla todetuin tavoin A on menetellyt huolimattomasti ja virkavelvollisuutensa vastaisesti laiminlyödessään hoitaa B:tä käytössä olleen hoitoprotokollan ja työohjeen mukaisesti. Kokonaisuudessaan arvioiden B:n hoito on viivästynyt Valviran lausunnon mukaan 4–5 tuntia. Ottaen huomioon B:n oma menettely Korkein oikeus katsonee, että hoito on viivästynyt A:n menettelystä johtuen noin kolme ja puoli tuntia.

Käräjäoikeuden tuomioon kirjatuista todistajien ja A:n kertomuksista ilmenevällä tavalla B on ollut terveyskeskukseen tullessaan suhteellisen hyvävointinen. B on istunut huoneessaan tuolilla ja käynyt kävellen itsenäisesti WC:ssä. Hän on myös kyennyt keskustelemaan hoidostaan A:n ja hoitajien kanssa. Valviran lausunnon mukaan B:n verenpaine oli terveyskeskuksessa 143/52 mmHg ja pulssi tasainen 74 lyöntiä minuutissa.

Valviran lausunnon mukaan heti saavuttuaan keskussairaalaan ensiapuun ilmoittumaan B valahti lattialle ja meni elottomaksi. B:tä alettiin elvyttää, ja sydänfilmissä nähtiin sydämen alaseinän vaurioon viittaavat ST-nousut. B:lle annettiin veren hyytymistä estävää lääkitystä. B:llä todettiin vaikea kolmen suonen sepelvaltimotauti. Oikea sepelvaltimo (RCA) laajennettiin ja siihen asennettiin lääkeputki. Vasen etummainen laskeva sepelvaltimo (LAD) oli melkein tukossa, mutta lisääntyneen toimenpideriskin vuoksi muita toimenpiteitä ei tehty. B:n verenpaine laski toimenpiteen aikana toistuvasti, ja painelu-puhalluselvytystä sekä verenkiertoa tukevaa lääkitystä jouduttiin käyttämään useamman kerran. B siirrettiin jatkohoitoon teho-osastolle. Sydämen kaikukuvauksessa havaittiin vaikea sydämen oikean puolen pettäminen, ja tilanne todettiin lähes lohduttomaksi. B:n aktiivista hoitoa kuitenkin jatkettiin, mutta verenkiertovajauksen hallitsematon eteneminen johti hänen menehtymiseensä 13.11.2014. Oikeuslääketieteellisen ruumiinavauksen perusteella B:n välittömäksi kuolinsyyksi asetettiin tuore sydäninfarkti ja vaikea sydämen vajaatoiminta sekä peruskuolemansyyksi sepelvaltimotaudin aiheuttama sydänsairaus.

Valviran näkemyksen mukaan A:n virheellisen menettelyn vuoksi B:n asianmukainen hoito viivästyi usealla tunnilla ja tämän mahdollisuudet selvitä infarktista hengissä heikentyivät merkittävästi. Keskussairaalan johtajaylilääkärin lausunnossa puolestaan todetaan, että jos ennakkoilmoitus olisi tehty sairaalalle alueellisen hoito-ohjeen mukaisesti, angiografia ja pallolaajennus olisi päästy todennäköisesti aloittamaan huomattavasti aikaisemmin, mikä olisi saattanut parantaa potilaan selviytymismahdollisuuksia.

Keskussairaalan osastonylilääkärin lausunnossa todetaan, että B:n tapauksessa terveyskeskuspäivystäjän laiminlyönnit todennäköisesti vaikuttivat siihen, että infarktisuonessa oli niin paljon hyytymää toimenpiteessä, sepelvaltimovirtaus huonontui stentin asentamisen jälkeen ja potilas oli kardiogeenisessä sokissa ennen toimenpidettä, sen aikana ja sen jälkeenkin. Lausunnon mukaan asianmukainen ennakkoilmoitus ja ambulanssin käyttö olisi lyhentänyt viivettä toimenpiteen aloittamiseen noin vähintään tunnilla, mutta mahdollisesti enemmänkin, ja parantanut merkittävästi potilaan mahdollisuuksia selvitä infarktista hengissä.

B on ollut kohtuullisen hyvässä kunnossa ennen terveyskeskuksesta lähtöään ja hänen kuntonsa on romahtanut heti sairaalaan saavuttua. Edellä kerrottujen asiantuntijalausuntojen perusteella A:n menettelystä aiheutunut viive hoidon aloittamisessa on merkittävästi heikentänyt B:n mahdollisuuksia selvitä infarktista hengissä. Lausunnoista ilmenevällä tavalla B oli sairaalaan saavuttuaan vaipunut kardiogeeniseen sokkiin eikä hänelle voitu tehdä kaikkia niitä toimenpiteitä, jotka olisivat olleet tarpeen. Edellä todetuin tavoin A:n viaksi jäävästä laiminlyönnistä aiheutunut viivästys B:n hoidon aloittamisessa on ollut noin kolme ja puoli tuntia. Asiassa ei jää varteen otettavaa epäilystä siitä, että A:n laiminlyöntinä ilmenneen huolimattomuuden on katsottava B:n sepelvaltimosairauden ohella aiheuttaneen B:n kuoleman juuri siihen sydäninfarktiin, jota A on ollut hoitamassa.

Kun kysymys on laiminlyönnillä tapahtuvasta aiheuttamisesta, A:n syyksi ei kuitenkaan voida lukea kuolemantuottamusta, jos oikeakaan toiminta ei olisi pelastanut B:n henkeä. Asiassa on edellä todetun lisäksi siten vielä arvioitava, olisiko B selvinnyt hengissä tästä välittömänä kuolinsyynä pidettävästä sydäninfarktista, jos A olisi menetellyt hoitoprotokollan mukaisesti.

Tältä osin on kysymys hypoteettisesta arvioinnista tilanteessa, jossa jo tiedetään vahinkoseurauksen aiheutuneen ja on jo arvioitu vastaajan menetelleen vahinkoseurauksen estämisen kannalta relevantilla tavalla virheellisesti. Jos jälkikäteen osoittautuu, ettei huolellinenkaan toiminta olisi vahinkoseurausta estänyt, vastaajan syyksi ei voida lukea seurausrikosta, joka edellyttää tietyn seurauksen aiheuttamista. Arvioinnin hypoteettisuus vaikuttaa väistämättä sen sisältöön. On suorastaan pääsääntö, ettei jälkikäteen ole saavutettavissa varmuutta siitä, miten tapahtumat olisivat edenneet, mikäli vastaaja olisi toiminut toisin. Hypoteettista arviota ei suoriteta uudestaan samoilla kriteereillä kuin varsinaista syy-yhteysarviota. Oikeuskäytännössä ja oikeuskirjallisuudessa onkin vakiintuneesti katsottu, että arviointi on suoritettava käänteisesti harkitsemalla sitä, mikä on todennäköisyys sille, että vahinkoseuraus olisi aiheutunut myös toimittaessa huolellisesti.

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1984 II 224 katsonut, että kun voitiin pitää sangen epätodennäköisenä, että asianmukaisten pelastusliivien antaminen uittotyöntekijöiden käyttöön olisi estänyt syntyneen seurauksen eli työntekijän hukkumisen, puutavarayhtiön toimitusjohtajaa ja uittotyömaan vastuunalaista työnjohtajaa, jotka kumpikin tuomittiin rangaistukseen työturvallisuuslain säännösten rikkomisesta, vastaan kuolemantuottamuksesta ajettu syyte hylättiin.

Ratkaisussa KKO 1987:3 kysymyksessä olleessa tilanteessa vastaajan kuljettama auto törmäsi pysäkille pysähtyneen linja-auton edestä maantielle juosseeseen lapseen seurauksin, että lapsi kuoli. Korkein oikeus katsoi, että lapsen tulo tielle linja-auton edestä oli ollut niin yllättävää, että onnettomuus todennäköisesti olisi seurannut varotoimenpiteistä huolimatta. Vastaaja ei näin ollen ollut varomattomuudellaan aiheuttanut kuolemaa.

Ratkaisussa KKO 2002:43 oli kysymys kunnan liikuntahallissa katsomorakennelmaa siirrettäessä aiheutuneesta kuolemasta. Käräjäoikeus katsoi asiassa riittävän todennäköiseksi, että asianmukaiset varotoimet olisivat estäneet kuoleman, kun taas hovioikeus piti tätä epävarmana. Korkein oikeus luki vastaajien syyksi kuolemantuottamuksen.

Oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia näkemyksiä siitä, minkälaista todennäköisyyden astetta edellytetään rikosvastuun poissulkemiselle käsillä olevassa arvioinnissa (ks. esim. Nuutila, Rikosoikeudellinen huolimattomuus, 1996, s. 419–428 ja 455–456; Frände, Yleinen rikosoikeus, 2012, s. 203–204; Tapani – Tolvanen, Rikosoikeuden yleinen osa – vastuuoppi, 2013, s. 175).

Tässä asiassa Valviran näkemyksen mukaan B:n mahdollisuudet selvitä infarktista hengissä heikentyivät merkittävästi A:n virheellisen menettelyn vuoksi. B:n asianmukainen hoito viivästyi usealla tunnilla. Valvira on kuitenkin todennut, että B:llä havaittu laaja-alainen sepelvaltimotauti on vaikea sairaus. Näin ollen ei voida varmuudella sanoa, millainen B:n ennuste olisi ollut toisin toimien.

B:n sairauden ennusteesta Valvira on lausunut, että sydäninfarktipotilaan ennusteen arviointi on haasteellista ja yksittäisen potilaan kohdalla ennusteen arviointi jälkikäteen on useimmiten mahdotonta. Valviran käsityksen mukaan B:n sydäninfarktin taudinmääritys ja hoidon aloittaminen viivästyivät usealla, arviolta 4–5 tunnilla, mikä heikensi merkittävästi hänen mahdollisuuksiaan selvitä hengissä. Varhaisemmalla hoitoon toimittamisella B:n sydänlihaksesta suurempi osa olisi todennäköisesti säästynyt kuolioitumiselta, ja hänen tilansa olisi todennäköisesti ollut itse toimenpiteessä vakaampi. Valviran näkemyksen mukaan ei voida kuitenkaan varmuudella jälkikäteen arvioida, millainen B:n sairauden kulku olisi ollut, jos hänet olisi lähetetty jatkohoitoon heti ensimmäisen sydänsähkökäyrän ottamisen jälkeen.

Keskussairaalan osastonylilääkärin lausunnossa on arvioitu, että asianmukainen ennakkoilmoitus ja ambulanssin käyttö olisi lyhentänyt viivettä noin vähintään tunnilla, mikä olisi jo parantanut merkittävästi B:n mahdollisuutta selvitä hengissä. Keskussairaalan johtajaylilääkärin lausunnon mukaan asianmukainen ennakkoilmoitus olisi saattanut parantaa potilaan selviytymismahdollisuuksia.

Hovioikeudelle toimitetussa kardiologian erikoislääkärin asiantuntijalausunnossa on lausuttu, että terveyskeskuksessa B:llä ei todettu kardiogeenista sokkia. Populaatioaineistojen keskiarvoihin pohjautuen potilaan eloonjäämisennuste vuoden päästä optimaalisella hoidolla olisi tällöin ollut 75–80 prosenttia. Yksilötasolla ennuste vaihtelee suurellakin keskihajonnalla. Isoihin tutkimusaineistoihin perustuen B:n eloonjäämisennuste heikkeni viiveen vuoksi. Joskus pitemmillä viiveillä saapuvilla potilailla kehittyy vain laajempi arpikudos sydämeen ja heidän kuolleisuutensa on jonkin verran suurempi kuin optimaalisessa mahdollisimman viiveettömässä hoidossa. Tietyn viiveen vaikutusta ennusteeseen on mahdoton arvioida tarkalleen, mutta voidaan sanoa, että mitä pidempi viive sitä suurempi kuolleisuus. Erikoislääkäri on lausunnossaan todennut myös, että jos potilas ajautuu elvytykseen tai kardiologiseen shokkiin, ennuste heikkenee entisestään. Näiden tapahtumien ennustaminen yksilötasolla tarkalleen on kuitenkin mahdotonta.

Korkein oikeus todennee, että kerrottujen asiantuntijalausuntojen mukaan sydäninfarktipotilaan riski kuolla kasvaa huomattavasti, jos hoidon aloittaminen oleellisesti viivästyy. Yksittäisen potilaan osalta on silti mahdotonta sanoa varmuudella, olisiko hän selvinnyt, jos hoito olisi aloitettu aikaisemmin.

B:n hakeutuminen hoitoon oli viivästynyt jo hänen saapuessaan terveyskeskukseen. Asiassa saadun selvityksen mukaan B:n tila muuttui kuitenkin olennaisesti terveyskeskuksessa ja kuljetuksessa aiheutuneen viiveen aikana. Hän oli edellä todetuin tavoin terveyskeskukseen saapuessaan ulkoisesti melko hyväkuntoinen, mutta välittömästi keskussairaalaan saavuttaessa hänen kuntonsa romahti. Lisäksi on otettava huomioon, että kuljetuksen tapahtuessa ohjeiden mukaisesti sairaankuljetusajoneuvolla, olisi potilaan kuntoa ylläpitävät hoitotoimenpiteet voitu aloittaa jo matkan aikana.

Asiassa esitetty selvitys ei osoita todennäköiseksi, että B olisi kuollut nyt kysymyksessä olevaan sydäninfarktiin asianmukaisista hoitotoimenpiteistä huolimatta. Korkein oikeus todennee tällä ja edellä faktisesta syy-yhteydestä lausutulla perusteella, että A:n on katsottava tuottamuksellista virkavelvollisuuden rikkomista koskevassa kohdassa todetulla huolimattomalla menettelyllään aiheuttaneen B:n kuoleman.

Rangaistuksen määrääminen

Korkein oikeus hyväksynee hovioikeuden tuomion lopputuloksen rangaistuksen mittaamisen osalta.

Tuomiolauselma

Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus lausunee tuomiolauselmanaan seuraavan. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Oikeusneuvos Koponen: Hyväksyn mietinnön. Velvollisena lausumaan rangaistuksen määräämisestä Korkeimman oikeuden ratkaisuksi tulleessa syyksilukemisessa, olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Käräjäoikeus määräsi törkeästä huumausainerikoksesta ja huumausainerikoksesta epäillyn A:n pidettäväksi vangittuna myös esitutkinnan valmistumisen ja syytteen nostamisen jälkeen, koska käräjäoikeuden mukaan oli syytä epäillä A:n vaikeuttavan huumausainerikoksen selvittämistä vaikuttamalla rikoskumppaniinsa. Hovioikeus hylkäsi A:n vangittuna pitämistä koskevan kantelun.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että A:n pitämistä vangittuna ei voitu pitää suhteellisuusperiaatteen mukaisena.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tutkinnanjohtajan vangitsemisvaatimus Helsingin käräjäoikeudessa 7.12.2017

Tutkinnanjohtaja vaati A:n vangitsemista todennäköisin syin epäiltynä 8.7. ja 4.12.2017 välisenä aikana tehdystä törkeästä huumausainerikoksesta. Vaatimuksen mukaan A oli otettu kiinni ja pidätetty 4.12.2017 ja vangitsemista koskeva esivaatimus oli esitetty käräjäoikeudelle puhelimitse 5.12.2017.

Vangitsemisvaatimuksessa oli vangitsemisen yleisten edellytysten osalta todettu muun ohella, että A oli otettu kiinni asunnostaan, jossa suoritetun kotietsinnän yhteydessä takavarikoitiin yli 200 grammaa amfetamiinia ja ekstaasipillereitä. Esitutkinnassa suoritetuissa kuulusteluissa kanssaepäilty oli kertonut toimittaneensa A:lle kokaiinia. A oli alustavassa kuulustelussa tunnustanut hankkineensa huumausaineita omaan käyttöönsä. Poliisin suorittaman esitutkinnan perusteella oli todennäköisiä syitä epäillä A:lla olleen keskeinen rooli huumausaineiden levityksessä.

Vangitsemisen erityisten edellytysten osalta oli todettu, että esitutkinta oli vasta alkuvaiheessa, kanssaepäiltyjä oli vielä selvittämättä ja tavoittamatta ja huumausaineen alkuperä oli selvittämättä. Vaatimuksen mukaan oli ilmeistä, että vapaana ollessaan A olisi yhteydessä ja pyrkisi vaikuttamaan muihin asiaan liittyviin henkilöihin ja näin toiminnallaan olennaisesti vaikeuttaisi esitutkintaa. Vangitseminen ei ollut kohtuutonta.

Vangitsemisasian käsittely Helsingin käräjäoikeudessa 8.12.2017

Tutkinnanjohtaja uudisti vangitsemisvaatimuksen ja ilmoitti rikosepäilyn perustuvan kanssaepäillyn kertomukseen, takavarikoihin ja telepakkokeinoihin.

A vastusti vaatimusta. Rikosepäilylle ei A:n mukaan ollut perustetta, eivätkä hänen asunnostaan löytyneet huumausaineet olleet hänen. Hän oli hankkinut huumausainetta vain omaan käyttöönsä, mutta kokaiinia hän ei ollut ostanut keneltäkään.

Käräjäoikeuden päätös 8.12.2017 nro 5548

Käräjäoikeus katsoi tutkinnanjohtajan vangitsemisvaatimuksessa esittämän perusteella olevan todennäköisiä syitä epäillä A:ta törkeästä huumausainerikoksesta 8.7.–4.12.2017. Törkeän huumausainerikoksen vähimmäisrangaistus on vuosi vankeutta. Sen perusteella, mitä vangitsemisvaatimuksessa oli selostettu esitutkinnan tilasta ja sen vaatimista toimista, oli syytä epäillä, että A tulisi vapaana ollessaan vaikeuttamaan asian selvittämistä.

Vangitsemista ei voitu pitää asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi selvästi kohtuuttomana. Tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä rikoksesta epäillylle tai muille aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana.

Kun vangitsemisen perusteena oli asian selvittämisen vaikeuttamisen vaara, matkustuskielto ei ollut riittävä pakkokeino vangitsemisen sijasta.

Käräjäoikeus määräsi A:n vangittavaksi ja rajoitti A:n yhteydenpitoa muihin kuin puolustajaansa. Yhteys lähiomaisiin sallittiin valvottuna. Lisäksi käräjäoikeus määräsi, että syyte oli nostettava 25.1.2018.

Vangitsemisasian uudelleen käsittely 22.12.2017

A vaati vapaaksi päästämistä tai toissijaisesti matkustuskieltoon määräämistä.

Tutkinnanjohtaja vastusti vaatimuksia. Tutkinta oli kesken ja kanssaepäiltyjä oli tavoittamatta. Huumausaineista ei ollut vielä saatu laboratoriolausuntoja. Kokaiinin levityksen osalta kanssavastaaja oli yksityiskohtaisesti kertonut yhteydenpidosta A:n kanssa ja huumausaineiden levityksestä. Sotkemisvaara oli edelleen olemassa, eikä matkustuskieltoon määrääminen ollut riittävää.

Käräjäoikeuden päätös 22.12.2017 nro 3700

Käräjäoikeus totesi vangitsemisen yleisten edellytysten edelleen olevan olemassa. Tutkinnanjohtajan ilmoituksen mukaan kanssaepäillyn kertomus, takavarikot ja telepakkokeinot osoittivat olevan todennäköisiä syitä epäillä A:ta vaatimuksen perusteena olevista rikoksista. Vangitsemisen erityiset edellytykset olivat myös edelleen olemassa. Oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä. Vangitsemisen jatkaminen ei ollut asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi kohtuutonta. Tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä rikoksesta epäillylle tai muille aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana.

Vangitsemisasian uudelleen käsittely 8.1.2018

A vaati vapaaksi päästämistä tai toissijaisesti matkustuskieltoon määräämistä.

Tutkinnanjohtaja vastusti vaatimuksia. Tutkinta oli kesken. Asiassa oli kysymys suuresta määrästä takavarikoitua amfetamiinia, jonka hallussapidon A oli myöntänyt. A oli kiistänyt amfetamiinin levitystarkoituksen sekä rikosepäilyn kokaiinin osalta kokonaan. Kanssaepäilty oli yksityiskohtaisesti kertonut kokaiiniin liittyvistä asioista. A:ta oli tarkoitus vielä kuulustella kokaiinin osalta. Huumausaineiden laboratoriolausuntoja ei ollut vielä saatu.

Käräjäoikeuden päätös 8.1.2018 nro 64

Käräjäoikeus määräsi A:n pidettäväksi edelleen vangittuna.

Sen perusteella, mitä tutkinnanjohtaja oli selostanut rikosepäilystä ja esitutkinnan tilasta, vangittuna pitämiselle oli katsottava olevan edelleen samat rikosepäilystä ja esitutkinnan vaikeuttamisen vaarasta johtuvat perusteet kuin tähänkin asti. Vangitsemisen jatkaminen ei ollut asian laadun, epäillyn iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi kohtuutonta. Tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä rikoksesta epäillylle tai muille aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pakkokeinon käyttöä voitiin pitää puolustettavana.

Vangitsemisasian uudelleen käsittely 26.1.2018

A vaati vapaaksi päästämistä. Hänet oli vangittu sotkemisvaaran vuoksi. Sotkemisvaaraa ei enää ollut, kun todistelu oli kirjattu ja syyte nostettu.

Syyttäjä vastusti vapaaksi päästämistä. A oli tunnustanut törkeän huumausainerikoksen, mutta kiistänyt huumausainerikoksen, josta häntä myös syytettiin kanssavastaajan kertomuksen perusteella. Kertomusten ristiriitaisuudesta johtuen sotkemisvaara oli olemassa pääkäsittelyyn saakka.

A totesi, että kertomusten ristiriita koski noin 10 grammaa kokaiinia. Hän oli tunnustanut rikokset olennaisilta osiltaan.

Käräjäoikeuden päätös 26.1.2018 nro 18/329

Käräjäoikeus totesi tutkinnanjohtajan ilmoitukseen perustuen, että kanssaepäillyn kertomus, tehdyt takavarikot ja telepakkokeinot osoittivat olevan todennäköisiä syitä epäillä A:ta vangitsemisen perusteena olevista rikoksista. Syyte oli nostettu. Rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä. Vangitsemisen jatkaminen ei ollut kohtuutonta ja pakkokeinon käyttämistä voitiin pitää puolustettavana. Matkustuskielto ei tässä tapauksessa ollut riittävä pakkokeino vangitsemisen sijasta.

Käräjäoikeus määräsi A:n pidettäväksi edelleen vangittuna.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet 8.12.2017 ja 8.1.2018 käräjätuomari Tero Mikkola, 22.12.2017 käräjätuomari Helena Valkama sekä 26.1.2018 käräjätuomari Jaana Helander.

Kantelu Helsingin hovioikeuteen ja hovioikeuden päätös 1.2.2018 nro 152

A vaati hovioikeuteen 30.1.2018 saapuneessa kantelukirjelmässään, että hänet vapautetaan välittömästi. Esitutkinnan valmistuttua ja erityisesti A:n tunnustettua olennaisimmilta osin sen rikoksen, josta häntä epäiltiin, ei sotkemisvaaraa enää ollut. Käräjäoikeuden päätös oli suhteellisuusperiaatteen vastainen. Lyhytkään vapaudenriisto ei ollut enää puolustettavaa.

Hovioikeus hylkäsi kantelun viitaten käräjäoikeuden toteamiin vangittuna pitämisen edellytyksiin ja todeten, ettei vangittuna pitäminen ollut kohtuutonta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Petri Voima, Heli Melander ja asessori Kristian Sjöblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja hänet vapautetaan.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A:n asunnosta oli löydetty noin 200 grammaa amfetamiinia, jonka hallussapidon hän oli esitutkinnan aikana tunnustanut. Lisäksi A oli esitutkinnan aikana kertonut hankkineensa kokaiinia omaan käyttöönsä 2,5 grammaa, kun taas kanssaepäilty B oli esitutkinnassa kertonut myyneensä A:lle kokaiinia 15 grammaa.

2. A oli vangittu 8.12.2017, koska häntä epäiltiin todennäköisin syin törkeästä huumausainerikoksesta ja koska hänen oli syytä epäillä vaikeuttavan asian selvittämistä. Käräjäoikeus oli jatkanut vangitsemista 22.12.2017 ja 8.1.2018 antamillaan päätöksillä. Esitutkinta oli valmistunut 12.1.2018, ja syyte A:ta vastaan törkeästä huumausainerikoksesta ja huumausainerikoksesta oli nostettu 25.1.2018. Syyteasian käsittely oli määrätty toimitettavaksi 8.2.2018.

3. Käräjäoikeus on syytteen nostamisen jälkeen 26.1.2018 antamallaan päätöksellä määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna. A on kannellut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen katsoen, että vaaraa asian selvittämisen vaikeuttamisesta ei enää ollut, kun esitutkinta oli valmistunut ja hän oli tunnustanut olennaisimmilta osin rikoksen, josta häntä syytettiin. Hänen ja kanssavastaajan kertomusten ristiriita koski enää noin kymmentä grammaa kokaiinia. Vangitsemisen jatkaminen oli myös suhteellisuusperiaatteen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön vastaista, eikä lyhytkään vapaudenriisto ollut sallittua ilman perusteita.

4. Hovioikeus on 1.2.2018 antamallaan päätöksellä hylännyt kantelun. A on vapautettu tutkintavankeudesta syyteasian käsittelyn yhteydessä 8.2.2018.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A:n vangittuna pitämiselle on ollut pakkokeinolain mukaiset yleiset edellytykset. A:n kantelu ei ole koskenut yleisiä edellytyksiä. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden ratkaisun tältä osin.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta arvioitavana ensiksi se, onko käräjäoikeudella 26.1.2018 ja hovioikeudella 1.2.2018 ollut lainmukaiset perusteet määrätä A pidettäväksi vangittuna pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdassa tarkoitetun niin sanotun sotkemisvaaran perusteella. Toiseksi on arvioitava, onko vangittuna pitäminen esitutkinnan valmistumisen ja syytteen nostamisen jälkeen ollut vangitsemista rajoittavien periaatteiden, erityisesti pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä säädetyn suhteellisuusperiaatteen mukaista.

Vangittuna pitäminen sotkemisvaaran perusteella

Säännökset ja oikeuskäytäntö

7. A on vangittu pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentin ja 5 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdan nojalla. Säännösten mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän vaikeuttaa asian selvittämistä hävittämällä, turmelemalla, muuttamalla tai kätkemällä todistusaineistoa taikka vaikuttamalla todistajaan, asianomistajaan, asiantuntijaan tai rikoskumppaniinsa.

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kohdan c alakohdan mukaan jokaisella on oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen, eikä keneltäkään saa riistää hänen vapauttaan, paitsi lain määräämässä järjestyksessä muun muassa tapauksessa, jossa henkilö pidätetään tai hänen vapautensa riistetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen. Artiklan 3 kohdan mukaan edellä mainitulla perusteella pidätetyllä taikka vapaudenriiston kohteeksi joutuneella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä.

9. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on todettu, että kansallisten tuomioistuinten on esitettävä vangitsemista koskevissa ratkaisuissaan merkitykselliset ja riittävät perusteet vangitsemiselle sekä punnittava huolellisesti vapauttamisen puolesta ja sitä vastaan puhuvien seikkojen merkitystä käsittelemässään asiassa (esim. Gál v. Unkari 11.3.2014, kohta 40). Sotkemisvaaran olemassaoloa arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota asiassa esille tulleisiin seikkoihin, kuten prosessin edistymiseen, rikoksesta epäillyn henkilöön sekä tämän käyttäytymiseen ennen ja jälkeen pidätyksen (Grishin v. Venäjä, 24.7.2012, kohta 148; Lakatos v. Unkari, 26.6.2018, kohta 59).

10. Ratkaisussa KKO 2018:87 (kohta 15) todetuin tavoin asian selvittämisen vaikeuttamisen vaaran voidaan tyypillisesti katsoa vähenevän kuulustelujen ja muun tutkinnan edetessä, ellei muuta konkreettista selvitystä vaarasta esitetä. Kun esitutkinta on päättynyt ja syyte on nostettu, vaara asian selvittämisen vaikeuttamisesta on yleensä huomattavasti vähäisempi kuin esitutkinnan aikana. Ajan kuluminen, kuulemisten suorittaminen ja esitutkinnan valmistuminen eivät kuitenkaan välttämättä poissulje sotkemisvaaraa tilanteissa, joissa on useita vastaajia ja joissa todisteiden hankkiminen sekä vastaanottaminen ovat vaikeita tehtäviä (Gábor Nagy v. Unkari, No.2, 11.4.2017, kohta 73).

Korkeimman oikeuden arviointi

11. Käräjäoikeus tai hovioikeus eivät ole päätöksissään 26.1. ja 1.2.2018 yksilöidysti perustelleet sitä, miksi A:n on ollut syytä epäillä vaikeuttavan asian selvittämistä vielä senkin jälkeen, kun esitutkinta oli päättynyt ja syyte häntä vastaan nostettu. Vangitsemisesta tai vangittuna pitämisestä päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida. Tämä vaatimus ilmenee myös kohdassa 9 viitatuista ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisuista. Tuomioistuimella on korostunut velvollisuus tuoda päätöksensä perusteluissa esiin ne konkreettiset seikat, joiden perusteella se katsoo vangittuna pitämisen edellytysten täyttyvän, kun vangittu vaatii vapauttamistaan syyteharkinnan aikana tai syytteen nostamisen ja pääkäsittelyn välisenä aikana (ks. vastaavasti KKO 2018:87, kohta 17). Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätösten perustelut ovat tältä osin puutteelliset.

12. Tutkinnanjohtajan sotkemisvaarasta esittämä väite on A:ta alun perin 8.12.2017 vangittaessa liittynyt siihen, että asiaan liittyviä henkilöitä oli tunnistamatta ja tavoittamatta ja A voisi vapaana ollessaan vaikuttaa näihin muihin henkilöihin. A:n toiminnan on arvioitu liittyneen laajempaan kokonaisuuteen, joka ei kaikilta osin ollut vielä selvinnyt poliisille. Esitutkinnan päättymisen ja syytteen nostamisen jälkeen väite sotkemisvaarasta on perustunut siihen, että A voisi vaikuttaa esitutkinnassa jo ennen A:n vangitsemista 8.12.2017 kuullun kanssaepäilty B:n kertomukseen.

13. Syyttäjän mukaan B oli esitutkinnassa kertonut A:n ostaneen häneltä viiden gramman erissä yhteensä 15 grammaa kokaiinia. A on tunnustanut hankkineensa omaan käyttöönsä muutaman gramman kokaiinia muulta henkilöltä kuin B:ltä. Korkein oikeus toteaa, että kertomusten erot ovat olleet huumausainerikoksen syyksilukemisen ja siitä määrättävän rangaistuksen määräämisen kannalta sinällään merkityksellisiä. Tällä seikalla on kuitenkin pienempi painoarvo vangitsemisvaatimuksen perusteena verrattuna aiemmin esitettyyn sotkemisvaaraväitteeseen, joka liittyi amfetamiinia koskeneeseen törkeään huumausainerikokseen. Asiassa on myös merkityksellistä, että rikosasian pääkäsittelyä ei ollut vielä toimitettu, kun nyt kysymyksessä oleva vangittuna pitämistä koskeva päätös on tehty.

14. Korkein oikeus toteaa, että rikoksesta epäilty voi esitutkintakuulustelun jälkeen vielä vaikuttaa kanssavastaajan kertomukseen ennen kuin tätä kuullaan rikosasian pääkäsittelyssä. Esitutkintakertomuksen merkitys on toisenlainen kuin välittömästi oikeudenkäynnissä annetun kertomuksen, sillä asia ratkaistaan sen perusteella, mitä pääkäsittelyssä on käynyt ilmi. Juuri tästä syystä sotkemisvaaraa koskevaa näyttökynnystä on rikosprosessin vuonna 1997 toteutetun uudistuksen jälkeen alennettu vaatimukseen, jonka mukaan sotkemisvaaran olemassaoloa on syytä epäillä (HE 52/2002 vp s. 18).

15. Sotkemisvaaran olemassaolon arviointiin voi vaikuttaa myös epäillyn rikoksen vakavuus. Vaaraa koskevan väitteen perusteena olevan noin kymmenen gramman kokaiinimäärän hallussapidosta voisi vakiintuneen rangaistuskäytännön mukaan seurata muutaman kuukauden vankeusrangaistus, joka vaikuttaisi A:lle mahdollisesti tuomittavaan yhteiseen rangaistukseen noin kolmasosalla tästä.

16. Edellä esitettyjä seikkoja arvioituaan Korkein oikeus katsoo, että alemmat oikeudet ovat voineet perustellusti päätyä siihen, että asiassa on ollut syytä epäillä A:n vapaaksi päästessään vaikeuttavan asian selvittämistä pyrkimällä vaikuttamaan B:n kertomukseen. Näin ollen vangittuna pitämiselle on ollut pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan b alakohdan mukaiset erityiset edellytykset.

Vangitsemista rajoittavien periaatteiden soveltaminen

Säännökset

17. Vangitsemisen edellytyksiä arvioitaessa on sovellettava myös pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n säännöstä kohtuuttoman vangitsemisen kiellosta, pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n säännöstä suhteellisuusperiaatteesta ja pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n säännöstä vähimmän haitan periaatteesta.

18. Pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n mukaan ketään ei saa määrätä pidettäväksi edelleen vangittuna, jos se olisi kohtuutonta asian laadun taikka rikoksesta epäillyn tai tuomitun iän tai muiden henkilökohtaisten olosuhteiden vuoksi. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n suhteellisuusperiaatteen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n vähimmän haitan periaatteen mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi. Pakkokeinon käytöllä ei saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa.

Arvioinnin lähtökohdat

19. Kohtuuttoman vangitsemisen kielto koskee pakkokeinoista nimenomaan vangitsemista, kun taas suhteellisuusperiaate ja vähimmän haitan periaate koskevat kaikkia pakkokeinoja yleisesti. Kohtuuttomuus ilmentää yleisesti ottaen pakkokeinon kohteen kannalta vakavampaa loukkausta kuin suhteellisuusperiaatteen loukkaus. Tähän nähden voikin usein olla perusteltua ensin arvioida vangitsemista erityisesti koskevaa kohtuuttoman vangitsemisen kieltoa. Jos kohtuuttoman vangitsemisen kielto ei muodosta estettä vangittuna pitämiselle, on vielä arvioitava, onko vangittuna pitäminen suhteellisuusperiaatteen tai vähimmän haitan periaatteen vastaista. Tästä käsittelyjärjestyksestä voi kuitenkin olla perusteltua poiketa esimerkiksi asiassa esitettyjen väitteiden ja selvityksen antaessa siihen aihetta.

20. Tässä tapauksessa asian arviointi on perusteltua aloittaa suhteellisuusperiaatteen näkökulmasta, johon liittyviin arviointikriteereihin A:kin on muutoksenhaussaan erityisesti vedonnut. Jos katsotaan, että vangitseminen ei ole ollut suhteellisuusperiaatteen mukaista, asian arvioiminen kohtuuttoman vangitsemisen kiellon kannalta on tarpeetonta.

21. Suhteellisuusperiaatetta koskevan säännöksen esitöissä on todettu periaatteen edellyttävän etuvertailua. Vertailu saattaa johtaa siihen, että tavoitteen saavuttamiselle sinänsä tarpeellisen tai välttämättömän keinon käytöstä on luovuttava tai että keinon käyttöä on rajoitettava jollakin tavalla. Suhteellisuusperiaate merkitsee sitä, että päätettäessä pakkokeinon käytöstä on otettava huomioon myös ne näkökohdat, jotka puhuvat keinon käyttöä vastaan. Suhteellisuusperiaate tuo sen lisän, että kokonaisharkinnassa nimenomaista huomiota on kiinnitettävä myös rikoksen vakavuuteen ja siihen perusoikeuden loukkaukseen, joka seuraa pakkokeinon käytöstä. Mitä lievempi rikos on, sitä enemmän saattavat harkinnassa painaa pakkokeinon sallimista vastaan puhuvat näkökohdat (HE 22/1994 vp s. 34–35).

22. Vangitseminen merkitsee vakavaa puuttumista keskeiseen perusoikeuteen, henkilökohtaiseen vapauteen. Ihmisoikeustuomioistuimen mukaan vangitsemiselle pitää olla uskottavat perusteet riippumatta vapauden menetyksen kestosta (Belchev v. Bulgaria, 8.4.2004, kohta 82). Myös lyhyen vapaudenriiston on täytettävä pakkokeinolaissa säädettyjen yleisten ja erityisten edellytysten lisäksi suhteellisuusperiaatteen asettamat vaatimukset. Ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään kiinnittänyt huomiota siihen, että vapaudenmenetyksen ajallisen kohtuullisuuden arvioinnissa pitää yleisellä tasolla tehtävän arvioinnin asemesta arvioida jokaisen asian yksilöllisiä piirteitä (Gábor Nagy v. Unkari, 11.2.2014, kohdat 21–23).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

23. A:n osittain kiistämä huumausainerikos ei ole erityisen moitittava, eikä epäillyn rikoksen laatu ole puoltanut vangitsemisen pitämistä suhteellisuusperiaatteen mukaisena ja puolustettavana. Merkitystä ei ole sillä, että A:ta oli epäilty todennäköisin syin myös törkeästä huumausainerikoksesta, koska asiassa ei ole edes väitetty, että vangittuna pitämisen edellytykset olivat enää täyttyneet kyseisen teon perusteella.

24. Kun esitutkinta on päättynyt ja syyte on nostettu, vaara asian selvittämisen vaikeuttamisesta on edellä kohdassa 10 todetulla tavalla yleensä huomattavasti vähäisempi kuin esitutkinnan aikana. Jos kuultava poikkeaa tuomioistuimessa esitutkinnassa antamastaan kertomuksesta, häntä pyydetään pääsääntöisesti esittämään perusteet kertomuksensa muuttamiselle. Tällaiset tilanteet ovat myös varsin yleisiä tuomioistuimessa. Yksin kanssavastaajan kertomusta huumausaineen määrästä on usein pidetty riittämättömänä näyttönä, ellei kertomus saa tukea muista seikoista, kuten telekuuntelutiedoista tai epäillyn oman kertomuksen yksityiskohdista. Nämä seikat huomioon ottaen myöskään rikoksen selvittämisen tärkeys ei ole enää puoltanut vangittuna pitämisen puolustettavuutta.

25. A:n vapaudenmenetys oli 26.1.2018 mennessä kestänyt jo lähes kaksi kuukautta. Tämä seikka on puhunut vangitsemisen jatkamista vastaan. Tähän arvioon ei merkittävästi vaikuta jo vangitsemisasiaa käsiteltäessä tiedossa ollut seikka, että syyteasia on ollut tulossa käsittelyyn noin kahden viikon kuluessa vangitsemispäätöksestä. Kun lisäksi vielä tutkittavana ollut huumausainerikos, johon sotkemisvaara on liittynyt, on huumausaineen määrän ja tekotapansa johdosta ollut suhteellisen vähäinen, Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinon käytöstä saavutettavien etujen on voitu arvioida jääneen vähäisemmäksi kuin siitä aiheutuvien haittojen.

26. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että vangittuna pitämistä ei esitetyn selvityksen perusteella ole voitu pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä A:lle vangitsemisen jatkamisesta aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. A:n vangittuna pitäminen on siten ollut suhteellisuusperiaatteen vastaista 26.1.2018 lukien.

Päätöslauselma

A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut 26.1.2018 lukien laillisia edellytyksiä.

Asiassa ei ole enää voimassa hovioikeuden päätöksen lopputulos, jolla määräys A:n pitämisestä vangittuna on pysytetty. Näin ollen lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksesta raukeaa tältä osin.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.

Tuntemattomaksi jäänyt henkilö oli lääkärinä esiintyen soittanut apteekkiin ja antanut lääkemääräyksen. Apteekin varmistaessa lääkemääräyksen oikeellisuutta oli ilmennyt, että kyseinen lääkäri ei ollut määrännyt lääkkeitä. Apteekissa lääkemääräykseen oli kirjattu sen olevan väärennös. A oli yrittänyt hakea apteekista lääkemääräyksen mukaiset lääkkeet siinä kuitenkaan onnistumatta.

Korkein oikeus katsoi, että A ei ollut syyllistynyt väärennykseen, koska hänen hakiessaan lääkkeitä apteekilla ei enää ollut todellista mahdollisuutta erehtyä lääkemääräyksen alkuperästä. A oli kuitenkin aloittanut rikoksen tekemisen, ja oli johtunut vain satunnaisista syistä, ettei vaaraa rikoksen täyttymisestä ollut syntynyt. Siksi A:n katsottiin syyllistyneen väärennyksen yritykseen. Ks. KKO:2013:85 KKO:2014:59

RL 5 luku 1 § 2 mom
RL 33 luku 1 §
RL 33 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 25.10.2017 nro 17/142922

Käräjäoikeus katsoi syytekohdassa 4 selvitetyksi, että A oli 29.2.2016 käyttänyt vääräksi tietämäänsä asiakirjaa harhauttavana todisteena yrittämällä noutaa lääkäri B:n nimissä soitetun väärän puhelinreseptin perusteella apteekista 100 kappaletta Rivatril 2 mg -tabletteja, 200 kappaletta Propral 40 mg -tabletteja ja 112 kappaletta Lyrica 225 mg -tabletteja.

Käräjäoikeus totesi, että apteekkiin oli 28.2.2016 noin kello 21 soitettu ja annettu lääkemääräystiedot puhelinreseptiä varten. Apteekista oli tavoitettu puhelimitse lääkäri, jonka nimissä määräys oli annettu, ja lääkäri oli kiistänyt määränneensä lääkkeitä. Myöhemmin yöllä lääkemääräys oli puhelimitse peruttu. A oli yrittänyt saada lääkkeet apteekista siinä onnistumatta.

Käräjäoikeus katsoi, että puhelinsoitolla apteekkiin oli saatu aikaan väärän asiakirjan syntyminen. Asiakkaalle kirjataan resepti puhelinsoiton perusteella, eikä asiassa esitetyn näytön valossa ollut aihetta epäillä, että tässä tilanteessa olisi toimittu toisin. Arvioinnissa ei ollut merkitystä sillä, että apteekki oli tämän jälkeen ryhtynyt selvittämään asiakirjan aitoutta. Väärennysrikoksen tunnusmerkistö täyttyi käyttämisen osalta silloin, kun tekijä pyrkii erehdyttämään toista väärällä asiakirjalla tilanteessa, jossa toinen henkilö tosiasiassa saattaisi harhautua tekemään jotain asiakirjan perusteella. Todellista harhautumista tai erehtymistä ei vaadittu, eikä merkitystä ollut silläkään, että toinen välittömästi havaitsee asiakirjan vääräksi.

Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen väärennykseen syytekohdassa 4 ja tuomitsi hänet siitä sekä eräistä muista rikoksista yhteiseen 40 päivän vankeusrangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Essi Konttinen-Di Nardo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 9.11.2018 nro 18/148443

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte väärennyksestä syytekohdassa 4 hylätään.

Hovioikeus totesi, että A:lla oli ollut nimenomainen tarkoitus käyttää puhelinreseptiä harhauttavana todisteena. Hän ei ollut tiennyt siitä, että myös reseptin vastaanottaja oli tiennyt asiakirjan olleen väärä. Rikoksen täyttymättä jääminen oli siten johtunut vain satunnaisesta ulkopuolisesta syystä.

Hovioikeus hylkäsi A:n valituksen ja pysytti käräjäoikeuden tuomion.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Leeni Kivalo ja Kari Heikkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko hän syytekohdassa 4 tarkoitetulla menettelyllään syyllistynyt väärennykseen.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään syytekohdan 4 osalta.

Syyttäjä vaati vastauksessaan ensisijaisesti, että valitus hylätään, ja toissijaisesti, että A:n syyksi luetaan syytekohdassa 4 väärennyksen yritys.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on alemmissa tuomioistuimissa syytekohdassa 4 luettu 29.2.2016 tehty väärennys. Asiassa on katsottu selvitetyksi, että A oli käyttänyt vääräksi tietämäänsä asiakirjaa harhauttavana todisteena yrittämällä noutaa lääkäri B:n nimissä soitetun väärän puhelinreseptin perusteella Helsingissä sijaitsevasta apteekista 100 kappaletta Rivatril 2 mg -tabletteja, 200 kappaletta Propral 40 mg -tabletteja ja 112 kappaletta Lyrica 225 mg -tabletteja.

2. Asiassa on riidatonta, että tuntemattomaksi jäänyt henkilö oli edellisenä iltana soittanut apteekkiin edellä mainitut lääkemääräystiedot puhelinreseptiä varten. Apteekin myöhemmin puhelimitse tavoittama lääkäri B oli kiistänyt määränneensä lääkkeitä, jolloin apteekissa oli todettu lääkemääräysten olevan väärennettyjä. Myöhemmin yöllä tuntemattomaksi jäänyt henkilö oli yrittänyt peruuttaa puhelimitse lääkemääräykset. A oli aamuyöllä yrittänyt saada lääkkeet apteekista siinä onnistumatta. Kuhunkin kolmesta lääkemääräyksestä oli kirjoitettuna "Huom! Lääkäriltä varmistettu reseptiväärennös! Älä toimita!".

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A syytekohdassa 4 tarkoitetulla menettelyllään syyllistynyt väärennykseen tai sen yritykseen.

Sovellettavat säännökset

4. Rikoslain 33 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan väärennyksestä on tuomittava se, joka valmistaa väärän asiakirjan tai muun todistuskappaleen tai väärentää sellaisen käytettäväksi harhauttavana todisteena taikka käyttää väärää tai väärennettyä todistuskappaletta tällaisena todisteena. Pykälän 2 momentin mukaan väärennyksen yritys on rangaistava.

5. Saman luvun 6 §:n 2 momentissa olevan määritelmäsäännöksen mukaan todistuskappale on väärä, jos se todisteena käytettäessä on omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään tai antajansa henkilöllisyydestä.

6. Lain esitöiden mukaan todistuskappaleen käyttämisestä harhauttavana todisteena on kysymys aina, kun todistuskappale esitetään todistelutarkoituksessa ulkopuoliselle vastaanottajalle sellaisissa olosuhteissa, että tällä on todellinen mahdollisuus erehtyä luulemaan todistuskappaletta oikeaperäiseksi tai väärentämättömäksi. Siinäkin tapauksessa, että vastaanottaja jo ennestään tietää hänelle todisteena esitetyn todistuskappaleen olevan epäaito, kyse on säännöksessä tarkoitetusta käyttämisestä, jos todistuskappaleen esittäjä itse uskoo voivansa harhauttaa vastaanottajaa (HE 66/1988 vp s. 112–113).

7. Lain esitöissä on 6 §:n 2 momentin määritelmäsäännöksestä todettu, että sanonnalla "käytettäessä on omiaan antamaan" korostetaan sitä, että vääryysominaisuus riippuu viime kädessä todistuskappaleen käyttöyhteydestä. Samoin sanonta "erehdyttävä kuva" viittaa todistuskappaleen välittämään kokonaisvaikutelmaan siinä yhteydessä, jossa se on ollut tarkoitus saattaa tai jossa se on saatettu todisteena käytettäväksi. Arvostelu on objektiivinen, toisin sanoen on kysyttävä, voiko todistuskappale ylipäänsä saada aikaan erehdyksen. Ellei kukaan järkevästi ajatteleva henkilö voi erehtyä todistuskappaleen alkuperästä tai sen antajan henkilöllisyydestä, todistuskappaletta ei voida pitää vääränä (HE 66/1988 vp s. 119).

8. Rikoksen tekoaikana lääkemääräys on voitu antaa puhelinmääräyksenä myös muissa kuin poikkeustilanteissa (sähköisestä lääkemääräyksestä annetun lain 28 §). Tuolloin lääkkeiden toimittamisesta on ollut voimassa Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskus Fimean määräys 5/2011 (19.12.2011). Määräyksen 4.3 kohdan mukaan apteekin on varmistettava lääkemääräyksen ja muiden lääkemääräyksen toimittamiseen liittyvien asiakirjojen oikeellisuus. Erityistä huomiota tulee kiinnittää asiakirjojen oikeellisuuteen toimitettaessa väärinkäyttöön soveltuvaa lääkevalmistetta. Faksi- tai puhelinlääkemääräystä toimitettaessa on varmistuttava siitä, että lähettäjä ja vastaanottaja ovat tunnistettavissa. Jos lääkemääräystä epäillään väärennetyksi, lääkkeen määrääjää harhaanjohdetuksi lääkevalmistetta määrättäessä tai jos on epäiltävissä, että lääkevalmistetta käytetään väärin, lääkemääräystä ei saa toimittaa ennen kuin lääkkeen toimittaja on ollut yhteydessä lääkkeen määrääjään lääkemääräyksen oikeellisuuden ja lääkkeen oikean käytön varmistamiseksi. Lääkkeen määrääjän ilmoittaessa, ettei lääkemääräystä saa toimittaa tai jos lääkemääräys todetaan väärennökseksi tai sen oikeellisuutta ei ole voitu tarkistaa, lääkemääräykseen on tehtävä tästä merkintä tai sähköinen lääkemääräys lukittava.

Väärän asiakirjan valmistaminen

9. A on valituksessaan katsonut, että apteekin henkilökunta oli heti puhelinlääkemääräykset saatuaan ryhtynyt tutkimaan määräyksen aitoutta ja lähes välittömästi havainnut, että määräys ei ole oikea. Lääkemääräyksiin oli jo niiden laatimishetkellä merkitty niiden olevan väärennöksiä. Tämän johdosta A on katsonut, että asiassa ei ollut lainkaan valmistettu laissa tarkoitettua väärää asiakirjaa. Hovioikeus on katsonut, että apteekissa oli puhelinsoiton perusteella laadittu lääkemääräykset.

10. Korkein oikeus katsoo, että asiaa ei ole tältä osin aihetta arvioida toisin kuin hovioikeus on tehnyt. Apteekissa on lääkärin nimissä tehdyn soiton perusteella valmistettu kunkin syytteessä mainitun lääkkeen osalta rikoslain 33 luvun 1 §:n 1 momentissa ja 6 §:ssä tarkoitettu väärä todistuskappale.

Väärän asiakirjan käyttäminen harhauttavana todisteena

11. Seuraavaksi on arvioitava, onko A lääkemääräysten mukaisia lääkkeitä apteekista hakiessaan käyttänyt väärää asiakirjaa harhauttavana todisteena. Asiassa on riidatonta, että A ei ollut soittanut lääkemääräystä koskevaa puhelua. Apteekissa kirjalliseen muotoon saatetut lääkemääräykset eivät ole missään vaiheessa olleet A:n, vaan pelkästään apteekin hallussa. Lääkemääräyksiin oli edellä todetuin tavoin kirjattu niiden olevan väärennettyjä jo ennen kuin A on tullut hakemaan lääkkeitä, eikä niissä mainittuja lääkkeitä ole luovutettu A:lle.

12. Korkein oikeus toteaa, että väärän todistuskappaleen käyttämistä koskeva tunnusmerkistö ei edellytä, että kyseinen todistuskappale olisi käyttäjän hallussa. Väärennysrikoksen täyttymisen kannalta merkitystä ei ole myöskään sillä, onko väärän todistuskappaleen käyttäminen tosiasiassa johtanut erehdykseen tai muuhun harhaantumiseen.

13. Väärän todistuskappaleen käyttäminen on rangaistavaa kuitenkin vain, jos todistuskappale on sitä käytettäessä ollut rikoslain 33 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla väärä, eli se on tuolloin ollut omiaan antamaan erehdyttävän kuvan alkuperästään tai antajansa henkilöllisyydestä. Erehdyttävyyttä arvioidaan edellä kohdassa 7 selostetulla tavalla objektiivisesti, ja olennaista on se, voiko todistuskappale ylipäänsä saada aikaan erehdyksen.

14. A ei ole tiennyt siitä, että lääkemääräykset on apteekissa havaittu väärennöksiksi, ja hän on pyrkinyt vääriä lääkemääräyksiä käyttämällä harhauttamaan apteekkia luovuttamaan hänelle niissä mainitut lääkkeet. Kaikista lääkemääräyksistä on kuitenkin käynyt niiden käyttöhetkellä yksiselitteisesti ilmi, että ne ovat väärennöksiä ja ettei lääkkeitä saa luovuttaa. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa apteekilla lääkkeiden toimittajana ei ole enää ollut todellista mahdollisuutta erehtyä lääkemääräysten alkuperästä eli siitä, että lääkkeet olisivat tosiasiassa lääkemääräyksissä mainitun lääkärin määräämiä. A ei ole siten lääkemääräysten mukaisia lääkkeitä apteekista hakiessaan käyttänyt tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla väärää todistuskappaletta harhauttavana todisteena. Näin ollen A ei ole syyllistynyt väärennykseen.

Väärennyksen yrityksen rangaistavuus

15. Asiassa on vielä arvioitava, onko A syyllistynyt väärennyksen yritykseen.

16. Rikoslain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan teko on edennyt rikoksen yritykseksi, kun tekijä on aloittanut rikoksen tekemisen ja saanut aikaan vaaran rikoksen täyttymisestä. Rikoksen yritys on kysymyksessä silloinkin, kun sellaista vaaraa ei aiheudu, jos vaaran syntymättä jääminen on johtunut vain satunnaisista syistä. Säännöksen esitöiden mukaan tällä tarkoitetaan tilannetta, jossa käsillä ei ollut tosiasiallista rikoksen täyttymisen mahdollisuutta, mutta tekijän näkökulmasta ja senhetkisen tilanteen pohjalta rikoksen täyttymistä saattoi pitää uskottavana (HE 44/2002 vp s. 137).

17. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä yrityksen rangaistavuutta on arvioitu esimerkiksi ratkaisuissa KKO 2013:85 ja KKO 2014:59. Ratkaisun KKO 2013:85 kohteena olleessa tapauksessa tekijät olivat suunnitelleet ja valmistelleet arvokuljetusryöstöä. He olivat suunnitellun tekopaikan läheisyyteen piiloutuneina, aseistettuina ja toimintavalmiudessa odottaneet arvokuljetusajoneuvon saapumista tarkoituksenaan ryöstää se. Rikossuunnitelmasta selville päässyt poliisi oli kuitenkin pysäyttänyt arvokuljetuksen hieman ennen kohteeseen saapumista, ja tekijät oli otettu kiinni. Korkein oikeus katsoi, että rikoksen täyttyminen oli tekijöiden näkökulmasta ollut uskottavaa ja se olisi ilman poliisin väliintuloa ollut varteen otettava vaihtoehto. Vaaran rikoksen täyttymisestä katsottiin jääneen syntymättä ainoastaan satunnaisista syistä, ja tekijät tuomittiin törkeän ryöstön yrityksestä.

18. Ratkaisun KKO 2014:59 kohteena olleessa tapauksessa tekijät olivat saamansa tehtävän mukaisesti menneet maastokätkölle noutaakseen sieltä huumausainepaketteja. He olivat saaneet haltuunsa poliisin aiemmin huumausaineen tilalle vaihtamat valepaketit. Korkein oikeus katsoi, että tekijöiden tarkoituksena oli ollut saada haltuunsa maastokätkössä olleet huumausaineet ja kuljettaa ne toiseen paikkaan luvattua palkkiota vastaan. He olivat olleet tietoisia kätkössä olleesta huumausaineesta ja kätköpaikan sijainnista. Tekijöiden näkökulmasta huumausainerikoksen täyttyminen oli tekohetken tietojen perusteella ollut uskottavaa ja todennäköistä eikä heidän suunnitelmassaan ollut ollut objektiivisesti arvioidenkaan perustavanlaatuisia puutteita. Tekijöiden kannalta oli ollut sattumanvaraista, että poliisi oli tullut tietoiseksi heidän suunnitelmastaan ja vaihtanut kätkössä olleet paketit.

19. A on apteekissa lääkemääräysten mukaisia lääkkeitä hakiessaan aloittanut rikoksen tekemisen. Vaaraa rikoksen täyttymisestä ei ole kuitenkaan aiheutunut, koska apteekissa oli jo aikaisemmin havaittu lääkemääräysten olevan väärennöksiä ja tehty niihin väärennystä sekä lääkkeiden toimittamiskieltoa koskevat merkinnät.

20. Vaara väärennysrikoksen täyttymisestä on tässä tapauksessa jäänyt syntymättä siitä syystä, että apteekissa oli lääkemääräysten soittamisen jälkeen ryhdytty selvittämään määräysten oikeellisuutta. A:n näkökulmasta rikoksen täyttyminen on ollut uskottavaa ja apteekin tietoisuus siitä, että lääkemääräykset eivät olleet niiden antajaksi ilmoitetun lääkärin antamia, on ollut hänen kannaltaan sattumanvaraista. Tätä johtopäätöstä puoltaa sekin, että edellä kohdassa 8 selostetussa Fimean määräyksessä ei ole edellytetty, että apteekki aina varmistaisi puhelinlääkemääräyksen oikeellisuuden olemalla yhteydessä lääkkeen määrääjään. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa vaara rikoksen täyttymisestä on jäänyt syntymättä pelkästään satunnaisista syistä. Näin ollen A on syyllistynyt syytekohdassa 4 kuvatulla menettelyllään väärennyksen yritykseen.

Rangaistuksen määrääminen

21. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomitsemaa 40 päivän yhteistä vankeusrangaistusta ei ole aihetta alentaa, vaikka A:n syyksi luetaan syytekohdassa 4 väärennyksen sijasta väärennyksen yritys. Vankeusrangaistus on A:n aikaisemman rikollisuuden johdosta tuomittava ehdottomana.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:n syyksi luetaan syytekohdassa 4 väärennyksen sijasta väärennyksen yritys (29.2.2016).

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Jussi Tapani. Esittelijä Heikki Kemppinen.

A oli anastanut X Oy:n myymälästä tavaraa. X Oy:n kauppias B oli julkaissut yhtiön Facebook-sivustolla videon ja kuvan A:sta myymälässä ja kirjoittanut kaikkien Facebookin käyttäjien nähtävillä olevaan päivitykseen tekstin. Sen mukaan kuvassa ja videossa esiintyvä henkilö on unohtanut maksaa asioidessaan liikkeessä ja tapahtumasta on tehty rikosilmoitus. C oli jakanut oman yrityksensä Facebook-sivustolla B:n julkaiseman videon ja kuvan sekä päivityksen tekstin.

Käräjäoikeus luki B:lle ja C:lle syyksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen, mutta jätti heidät rangaistukseen tuomitsematta ja sovitteli heidän korvausvelvollisuuttaan muun muassa A:n oman myötävaikutuksen perusteella. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 21.5.2018 (nro 18/121670), muutoksenhaku Vaasan hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 25.9.2018 (nro 18/139772) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Nina Sillanpää sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Antti Vaittinen, Petteri Korhonen ja Mika Kinnunen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että B ja C tuomitaan yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä sakkorangaistukseen ja B velvoitetaan korvaamaan A:lle loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä 3 500 euroa ja C 2 500 euroa taikka vahingonkorvauksia joka tapauksessa korotetaan. A vaati lisäksi, ettei korvausvelvollisuutta määrätä yhteiseksi eikä sitä sovitella.

B ja C vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytekohdassa 1 näpistyksestä sakkorangaistukseen. A oli anastanut X Oy:n omaisuutta myymälästä ottamalla kaksi timanttiporanterää sekä hylsysarjan ja poistumalla myymälästä maksamatta.

2. Käräjäoikeus on lukenut B:n ja C:n syyksi yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämisen syytekohdissa 2 ja 3. B oli julkaissut Facebook-sivustolla videon ja kuvan A:sta myymälässä ja kirjoittanut julkiseen eli kaikkien Facebookin käyttäjien nähtävillä olevaan päivitykseen tekstin, jonka mukaan kuvassa ja videossa esiintyvä henkilö oli unohtanut maksaa asioidessaan liikkeessä ja että tapahtumasta oli tehty rikosilmoitus. C oli jakanut yrityksensä Facebook-sivustolla B:n julkaiseman videon ja kuvan sekä päivityksen tekstin. B ja C olivat siten oikeudettomasti esittäneet A:n yksityiselämästä tiedon, vihjauksen ja kuvan siten, että teko on ollut omiaan aiheuttamaan vahinkoa, kärsimystä ja A:han kohdistuvaa halveksuntaa.

3. Käräjäoikeus on jättänyt B:n ja C:n rangaistukseen tuomitsematta otettuaan huomioon B:n ja C:n tekojen vaikuttimet, heidän syyllisyytensä, tekojen vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä A:n huomattavan oman myötävaikutuksen. Käräjäoikeus on sovitellut B:n ja C:n vahingonkorvausvelvollisuutta, koska A oli rikollisella toiminnallaan myötävaikuttanut vahingon syntymiseen.

4. A on valittanut hovioikeuteen vaatien B:n ja C:n tuomitsemista rangaistukseen sekä heidän vahingonkorvausvelvollisuutensa korottamista. A on katsonut, että perusteita rangaistukseen tuomitsematta jättämiselle ja vahingonkorvauksen sovittelulle ei ollut. Hovioikeus ei ole myöntänyt asiassa jatkokäsittelylupaa.

Kysymyksenasettelu

5. A on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt pääasiaratkaisua koskevia muutosvaatimuksia ja pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista asiassa, jossa hovioikeus ei ole myöntänyt jatkokäsittelylupaa. Näin ollen Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa syytekohdissa 2 ja 3 rangaistuksen määräämisen ja tuomittujen vahingonkorvausten osalta. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi suullinen käsittely ei ole tarpeen.

Jatkokäsittelyluvan edellytykset

6. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta, 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jatkokäsittelylupaa myöntämättä, 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Mainitun säännöksen 2 momentin mukaan jatkokäsittelylupaa ei kuitenkaan tarvitse 1 momentin 1 kohdan nojalla myöntää yksinomaan näytön uudelleen arvioimista varten, ellei käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ole perusteltua aihetta epäillä valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella.

7. Korkein oikeus katsoo, että asiassa on huomioon ottaen käräjäoikeuden tuomio, A:n valitus hovioikeudelle ja valitus Korkeimmalle oikeudelle arvioitava lähinnä oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista muutosperustetta.

8. Korkein oikeus on katsonut, että arvioitaessa jatkokäsittelyluvan myöntämistä muutosperusteella huomiota pitää kiinnittää sovellettavan säännöksen mahdolliseen tulkinnanvaraisuuteen käsillä olevassa asiassa ja siihen, onko säännöksen soveltamisessa muodostunut vakiintunutta oikeuskäytäntöä (KKO 2015:70, kohta 12). Muutosperusteen osalta lupakynnyksen on tarkoitettu olevan matala, kun kysymyksessä ei ole yksinomaan näytön uudelleen arvioiminen. Jos harkinta kohdistuu oikeuskysymykseen, josta ei ole olemassa vakiintunutta soveltamiskäytäntöä, lupa tulee pääsääntöisesti myöntää (KKO 2013:101, kohta 15, KKO 2014:4, kohta 6 ja KKO 2015:27, kohta 6).

Rangaistuksen tuomitsematta jättäminen

9. Käsillä olevassa asiassa käräjäoikeus on soveltanut rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 ja 3 kohtia, joiden mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistuksen tuomitsematta, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä (ns. vähäisyysperuste) tai rikos on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava (ns. poikkeuksellisuusperuste).

10. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 210) on vähäisyysperusteen osalta todettu muun ohella, että tuomitsematta jättäminen voi tulla kyseeseen erityisesti silloin, kun rikos on luonnehdittavissa pikemmin ulkoisten olosuhteiden vaikutuksesta syntyneeksi ensikertalaisen tilapäiseksi hairahtumiseksi kuin toistuvaksi ja suunnitelmalliseksi lainrikkomiseksi. Rikoksen vähäisyys tulee arvostella aina suhteessa kyseiseen rikoslajiin. On arvioitava, onko rikosta pidettävä rikoslajin normaalitapaukseen verrattuna vähäisenä. Mitä lievemmästä rikoslajista on kyse, sitä helpommin lainkohdassa tarkoitetut rikoksen vähäisyyttä koskevat ehdot täyttyvät. Mitä törkeämmästä rikoslajista on kyse, sitä enemmän vaaditaan, jotta tuomitsematta jättämisen soveltamisehdot täyttyvät.

11. Rikoslain 24 luvun 8 §:n mukaan yksityiselämää loukkaavasta tiedon levittämisestä rangaistusseuraamuksena on sakkorangaistus. Korkein oikeus toteaa, ettei kyse siten ole sellaisesta vakavasta rikoslajista, jonka kohdalla rangaistukseen tuomitsematta jättämistä koskevaa säännöstä ei lähtökohtaisesti voitaisi soveltaa. On kuitenkin vielä arvioitava, onko nyt kysymyksessä olevaa rikosta pidettävä vähäisenä rikoslajin normaalitapaukseen verrattuna.

12. B on julkaissut yrityksen Facebook-sivustolla videon ja kuvan vihjaten niiden yhteydessä, että niissä näkyvä henkilö on syyllistynyt anastusrikokseen. C on jakanut B:n julkaisua edelleen. Kysymys on siten ollut teoista, joilla videolla ja kuvassa näkyvä henkilö on leimattu rikokseen syylliseksi.

13. Kysymys on A:n osalta ollut sinällään lievästä rikoksesta. B:n ja C:n tarkoituksena on ainakin osittain ollut selvittää vielä tuolloin tuntemattoman tekijän henkilöllisyys. Toisaalta rikosväitteen esittäminen lievästä teosta ennen kuin asiassa on edes aloitettu esitutkintaa tai sitä on käsitelty tuomioistuimessa, voi saattaa julkaisussa esiintyvän henkilön tekoonsa nähden kohtuuttoman julkisen moitteen kohteeksi.

14. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:51 todennut muun ohella, että vaikka rikos ei ole siihen syyllistyneen yksityisasia, kuuluu yksityiselämään sisältyvä oikeus elää rauhassa kuitenkin lähtökohtaisesti myös rikoksesta rangaistukseen tuomitulle henkilölle. Rikoksentekijän nimen tai henkilöllisyyden paljastaminen ilman hänen lupaansa joukkoviestinnässä merkitsee aina jonkinasteista puuttumista asianomaisen yksityiselämään (kohta 22, ks. myös KKO 2005:136, kohdat 10 ja 12). Velvollisuus kunnioittaa yksityisyyden suojaa koskee yhtä lailla verkkokeskustelua kuin tiedotusvälineitäkin. Jos verkkojulkaisu on henkilöön keskittyvä ja siitä puuttuu yksittäistapausta laajempi toimituksellinen sisältö, tämä voi lisätä julkaisun loukkaavuutta (kohta 32). Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on antanut arvioinnissaan merkitystä muun ohella kohteen asemalle julkisuuden henkilönä, julkaistujen tietojen oikeellisuudelle, rikoksen vakavuudelle, syyttömyysolettaman noudattamiselle sekä julkaisun tyylille ja otsikoinnille (ks. esim. Sciacca v. Italia 11.1.2005, Lappalainen v. Suomi 20.1.2009, Axel Springer AG v. Saksa 7.2.2012 ja Egill Einarsson v. Islanti 7.11.2017).

15. Korkein oikeus toteaa, että yksityisellä henkilöllä, jota vasta epäillään rikoksesta, on lähtökohtaisesti yksityiselämään sisältyvä oikeus elää rauhassa. Tiedon levittäminen rikosepäilystä siten, että tekijä on tunnistettavissa julkaisusta ja rikosepäily on siten kohdistettavissa häneen, voi loukata henkilön yksityisyydensuojaa ja syyttömyysolettamaa.

16. Korkein oikeus katsoo edellä lausutun perusteella, että B:n ja C:n syyksi luetut teot eivät ole sellaisia, että niitä ainakaan selvästi olisi pidettävä rikoslajin normaalitapausta vähäisempinä eikä rangaistuksen tuomitsematta jättämistä vähäisyysperusteella ole asiassa pidettävä ainakaan selvästi oikeana.

17. Käräjäoikeus on todennut, että B:n rikosepäilyn selvittämistä ja uusien rikosten ennalta ehkäisyä koskeva tarkoitus on sinänsä ollut ymmärrettävä. Käräjäoikeus on ottanut huomioon B:n ja C:n tekojen vaikuttimet, heidän syyllisyytensä, tekojen vaarallisuuden ja vahingollisuuden sekä A:n huomattavan oman myötävaikutuksen jättäessään B:n ja C:n rangaistukseen tuomitsematta. Käräjäoikeus on siten ilmeisesti katsonut, että B:n ja C:n rikos on myös tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava (poikkeuksellisuusperuste).

18. Lainkohtaa koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 211) on todettu, että poikkeuksellisuus liittyy syyllisyyteen ja subjektiivisella puolella vaikuttaviin vastuuehtoihin, mistä syystä laissa käytetään syyllisyysarvosteluun kytkeytyvää termiä "anteeksiannettava". Nämä perusteet liittyvät tyypillisesti teon motivaatiotaustaan. Poikkeuksellisuusperusteita voivat olla muun muassa tekijään kohdistunut voimakas painostus tai uhka, voimakas ja äkkiarvaamaton houkutus, pakkotilaa lähellä olevat tilanteet, hätävarjelua lähellä olevat tilanteet, rangaistavuuden poistavaa oikeuserehdystä lähellä olevat tilanteet samoin kuin tapaukset, joissa uhri on provosoinut tekijän rikokseen tai muuten myötävaikuttanut rikokseen.

19. Korkein oikeus toteaa, ettei rikos lähtökohtaisesti oikeuta vastaamaan siihen toisella rikoksella. B:n ja varsinkaan C:n teon osalta kysymys ei ole ollut hätävarjeluun tai pakkotilaan verrattavasta, ajallisesti läheisessä yhteydessä A:n tekoon olevasta tilanteesta. Lisäksi oikeuskäytännön perusteella on epäselvää, voidaanko A:n syyksi luettu rikos katsoa sellaiseksi muuksi provokaatioksi tai myötävaikutukseksi, jota lain esitöissä on tarkoitettu.

20. Kohdissa 16 ja 19 todetuin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei ole selvää, että käräjäoikeuden ratkaisu jättää B ja C rangaistukseen tuomitsematta on oikea. Ratkaisun oikeellisuutta on tämän vuoksi aihetta epäillä. Hovioikeuden olisi tullut rangaistuksen määräämisen osalta myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

Vahingonkorvaus

21. Käräjäoikeus on katsonut, että B:n ja C:n syyksi luetuissa yksityiselämää loukkaavissa tiedon levittämisissä on kysymys saman Facebook-julkaisun julkaisemisesta ja näin ollen kyse on samasta vahingosta. Käräjäoikeus on päätynyt siihen, että loukkauksella aiheutettu henkinen kärsimys tulee asianmukaisesti hyvitettyä yhdellä yhteisellä korvauksella.

22. Korkein oikeus toteaa, että kysymys on ollut kahdesta eri teosta, vaikka C onkin levittänyt B:n julkaisua edelleen. Lähtökohtana on pidettävä, että kärsimyskorvausta on arvioitava kunkin tekijän osalta tekokohtaisesti erikseen. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuutta on tältä osin aihetta epäillä.

23. Käräjäoikeus on myös sovitellut B:n ja C:n vahingonkorvausvelvollisuutta vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n perusteella. Sanotun säännöksen mukaan, jos vahingon kärsineen puolelta on myötävaikutettu vahinkoon tai jos muu vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka on myös ollut vahingon syynä, voidaan vahingonkorvausta kohtuuden mukaan sovitella.

24. Käräjäoikeus on katsonut, että A on myötävaikuttanut B:n ja C:n syyksi luettuihin rikoksiin syyllistymällä itse näpistykseen ja siten myötävaikuttanut oman vahinkonsa syntymiseen ennen vahinkoa. Korkein oikeus toteaa, ettei lain tai oikeuskäytännön perusteella ole selvää, voiko yksityiselämää loukkaavan tiedon levittämistä koskevan rikoksen asianomistajan katsoa myötävaikuttaneen oman vahinkonsa syntymiseen syyllistymällä itse rikokseen, jota koskevan tiedon levittämisestä on kyse. C:n osalta A:n rikos ei ole kohdistunut C:hen tai tämän yritykseen. Edellä todetun perusteella käräjäoikeuden ratkaisu vahingonkorvauksen sovittelun osalta ei ole ollut selvästi oikea ja A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa myös tältä osin.

Asian jatkokäsittely

25. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että A:lle olisi tullut myöntää jatkokäsittelylupa muutosperusteella. Oikeusastejärjestyksen takia asian jatkokäsittely tapahtuu soveliaimmin hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

A:lle myönnetään jatkokäsittelylupa. Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jukka Loiva.

Kaivosyhtiön jätevesipäästöissä oli ollut eräitä ympäristölle haitallisia aineita huomattavasti suurempia määriä kuin yhtiön ympäristölupahakemuksessa oli arvioitu. Yhtiölle myönnetyssä ympäristöluvassa ei ollut annettu määräyksiä kyseisten aineiden päästöraja-arvoista.

Korkein oikeus katsoi, että ympäristölupahakemuksessa esitetyt ja ympäristölupapäätöksen kertoelmaosaan kirjatut päästöjä koskevat tiedot olivat osa ympäristölupaa ja siten ympäristön turmelemisrikoksessa tarkoitettuja lupaehtoja. Useita kymmeniä kertoja lupahakemuksessa ilmoitettua suuremmat päästöt eivät olleet olleet viranomaisen ympäristölupaharkinnan kohteena, joten ympäristöön oli päästetty haitallisia aineita myös ilman lupaa. Yhtiössä päätösvaltaa käyttäneet henkilöt olivat siten päästäneet ympäristöön ainetta lupaehtojen vastaisesti ja ilman laissa edellytettyä ympäristölupaa ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla. (Ään.)

RL 48 luku 1 §
RL 48 luku 2 §
RL 3 luku 1 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle rangaistusta törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syytteen mukaan A ja B olivat törkeästä huolimattomuudesta saattaneet, päästäneet ja jättäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa ja lupaehtojen vastaisesti tai ainakin vastoin maaperän pilaamiskieltoa ja jätelain säännöksiä siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ja oli myös aiheuttanut ympäristön pilaantumista ja haitallista muuttumista ja vaaraa terveydelle.

Syytteen mukaan A ja B olivat muun muassa laiminlyöneet huolehtia X Oy:n kaivostoimintaa koskevassa ympäristö- ja vesitalousluvan hakemusmenettelyssä siitä, että hakemus liitteineen sisälsi riittävät ja oikeat tiedot yhtiön kaivostoiminnasta ja toiminnan ympäristövaikutuksista. A:n ja B:n laiminlyönnit koskivat myös kaivostoiminnasta aiheutuneita jätevesipäästöjä ja jätteiden käsittelyä, biokasaliuotuksen keräys- ja varoaltaiden rakentamista sekä kipsisakka-altaan rakentamista ja käyttämistä.

Syytteessä mainitut X Oy:n jätevesipäästöt jakautuivat hallittuihin X Oy:n tavanomaiseen toimintaan liittyviin päästöihin ja toisaalta hallitsemattomiin kaivoksen kipsisakka-altaan vuotojen yhteydessä tapahtuneisiin päästöihin. X Oy:n kaivostoiminnan tuottamassa jätevedessä oli ympäristölle haitallisen korkeita määriä sulfaattia, natriumia ja mangaania, joiden määrät olivat moninkertaisia verrattuna siihen, mitä yhtiön puolesta oli ilmoitettu sen kaivostoimintaa koskevassa ympäristö- ja vesitalouslupahakemuksessa liitteineen ja mitä yhtiön kaivostoimintaa koskeva lupa salli.

Kainuun käräjäoikeuden tuomio 13.5.2016 nro 16/119685

Käräjäoikeus luki A:n ja B:n syyksi ympäristön turmelemisen. A oli X Oy:ssä päätösvaltaa käyttävänä törkeästä huolimattomuudesta päästänyt ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa, lupaehtojen vastaisesti ja vastoin maaperän pilaamiskieltoa. B oli toimiessaan X Oy:ssä tuotantojohtajan tehtävässä törkeästä huolimattomuudesta päästänyt ympäristöön ainetta lupaehtojen vastaisesti ja vastoin maaperän pilaamiskieltoa. A:n ja B:n teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön muuttumista ja vaaraa terveydelle.

Käräjäoikeus totesi, että syyttäjä oli ensisijaisesti katsonut, että yhtiön sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt olivat tapahtuneet X Oy:n ympäristö- ja vesitalousluvan (jäljempänä ympäristölupa) lupaehtojen vastaisesti. Lupamääräyksissä ei ollut lausuttu kyseisistä aineista tavalla, että niitä koskevat päästöt olisivat lupamääräyksen vastaisia. X Oy:n ympäristölupahakemuksen vesipäästötieto ei ollut sillä tavalla sitova, että tiedosta poikkeaminen voisi sellaisenaan olla rikosvastuun perustana lupaehtojen vastaisena menettelynä.

X Oy:n toiminnassa ei kuitenkaan voitu joulukuusta 2009 ja viimeistään tammikuusta 2010 lukien luottaa ja perustaa toimintaa kysymyksessä olevin osin ympäristölupaan ja siinä asetettuihin määräyksiin. Lupa ei ollut oikeuttanut sulfaatti- ja natriumpäästöihin. A oli siten päästänyt ympäristöön haitallisen korkeita määriä sulfaattia ja natriumia vesistön pilaamiskiellon vastaisesti ja ilman laissa edellytettyä lupaa. Käräjäoikeus hylkäsi syytteen mangaanipäästöjen osalta.

A ja B olivat myös törkeästä huolimattomuudesta päästäneet ympäristöön kipsisakka-altaassa ollutta vettä / lietettä käyttämällä kipsisakka-allasta lupaehtojen vastaisesti.

A tuomittiin 90 päiväsakon ja B 60 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomarit Jyrki Määttä, Anne Moilanen ja Riku Tuikkala.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 22.3.2018 nro 18/112404

A, B ja syyttäjä valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus luki A:n syyksi törkeän ympäristön turmelemisen ja B:n osalta käräjäoikeuden tavoin ympäristön turmelemisen. A:n osalta ympäristölle ja terveydelle aiheutettu vahinko ja tällaisen vahingon vaara oli ollut erityisen suuri ottaen huomioon vahingon vakavuus, pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus ja muut seikat, ja teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A ja B olivat törkeästä huolimattomuudesta päästäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa ja lupaehtojen vastaisesti sekä vastoin maaperän pilaamiskieltoa siten, että teko oli ollut omiaan aiheuttamaan ja oli myös aiheuttanut ympäristön pilaantumista ja muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista ja vaaraa terveydelle.

A ja B olivat laiminlyöneet

- huolehtia siitä, että kaivoksen tutkimus-, suunnittelu- ja lupahakemusvaiheessa yhtiön ympäristölupahakemus liitteineen sisälsi riittävät ja oikeat tiedot yhtiön kaivostoiminnasta ja toiminnan ympäristövaikutuksista jätevesipäästöjen natrium- ja sulfaattipitoisuuksien osalta;

- selvittää prosessikemikaalin vaihtamisen vaikutuksen jätevesipäästöjen koostumukseen;

- tutkia niin sanottujen hönkäpesureiden vaikutuksen jätevesipäästöjen koostumukseen;

- huolehtia siitä, että X Oy:n jätevesipäästöt eivät rikkoneet ympäristöluvan määräyksiä;

- huolehtia siitä, että ennakoidusta poikkeavan sulfaatti- ja natriumpitoisuuden syyt selvitettiin, ympäristön pilaantumisen vaaraa ryhdyttiin ehkäisemään ja yhtiö noudatti ympäristöluvan määräyksiä sekä

- huolehtia siitä, että X Oy:n kaivostoiminnan jätevesipäästöjen mangaanipitoisuus vastasi ympäristöluvan kertoelmaosassa selostettua ja että se ei rikkonut luvan määräyksiä.

A oli lisäksi laiminlyönyt huolehtia siitä, että

- yhtiön toiminnassa kipsisakka-allasta käytettiin niin, että sen käyttö ei rikkonut ympäristöluvan määräyksiä;

- kaivoksella oli riittävästi biokasaliuotuksen keräys- ja varoallaskapasiteettia ja

- kipsisakka-allasta käytettiin ympäristöluvan mukaisesti hyväksymällä raffinaattiliuosta johdettavan kipsisakka-altaaseen.

Hovioikeus tuomitsi A:n 6 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja pysytti B:n osalta käräjäoikeuden tuomitseman sakkorangaistuksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Pasi Oikkonen ja Teemu Saukkoriipi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, mikä merkitys X Oy:n ympäristölupahakemuksessa esitetyillä ja ympäristölupapäätöksen kertoelmaosaan kirjatuilla tiedoilla jätevesipäästöjen natrium-, sulfaatti- ja mangaanipitoisuuksista sekä vaikutuksista oli arvioitaessa sitä, olivatko A ja B päästäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla.

A ja B vaativat valituksessaan, että syyte hylätään.

Syyttäjä ja ELY-keskus vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Korkeimman oikeuden tuomion kohdat 4, 6, 8 ja 33–47 eivät sisälly selosteeseen, koska ne eivät liity julkaistavaan oikeuskysymykseen.

Perustelut

1 Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. X Oy:lle myönnettiin 29.3.2007 ympäristö- ja vesitalouslupa (jäljempänä ympäristölupa), joka ei sisältänyt lupamääräystä sulfaatti-, natrium- tai mangaanipäästöistä. Tämän on selvitetty johtuneen siitä, ettei näitä aineita ollut nimetty keskeisimmiksi päästöiksi X Oy:n 10.3.2006 tekemässä ympäristölupahakemuksessa. Yhtiötä oli kehotettu täydentämään hakemustaan ja toimittamaan selkeä esitys arvioiduista jätevesipäästöistä pitoisuuksineen sekä esitys jätevesien pitoisuuksien raja-arvoiksi. Yhtiö oli hakemuksen täydennyksessään 5.5.2006 ilmoittanut jätevesien keskimääräisiksi pitoisuuksiksi sulfaatin osalta 170 ja natriumin osalta 130 milligrammaa litrassa sekä mangaanin osalta 700 mikrogrammaa litrassa.

2. X Oy:n toteutuneet jätevesipäästöt ylittivät huomattavasti hakemuksessa ilmoitetut arviot. Jätevedessä oli seuraavat päästöpitoisuudet:

- vuonna 2009 sulfaatin osalta keskiarvona 6 300 ja natriumin 1 611 milligrammaa litrassa sekä mangaanin osalta 76 956 mikrogrammaa litrassa;

- vuonna 2010 sulfaatin osalta 15 000 ja natriumin 6 240 milligrammaa litrassa sekä mangaanin osalta 34 750 mikrogrammaa litrassa ja

- vuonna 2011 sulfaatin osalta 13 000 ja natriumin 4 000 milligrammaa litrassa sekä mangaanin osalta 5 540 mikrogrammaa litrassa.

3. Käräjäoikeus on katsonut A:n ja B:n syyllistyneen ympäristön turmelemiseen ja on tuominnut heidät sakkorangaistuksiin. Sulfaattia ja natriumia koskevien päästöjen osalta A:n on katsottu päästäneen kyseisiä aineita ympäristöön ilman laissa edellytettyä lupaa. Käräjäoikeus on hylännyt syytteen mangaanipäästöjen osalta.

5. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi törkeän ympäristön turmelemisen ja B:n osalta käräjäoikeuden tavoin ympäristön turmelemisen. Kaivoksen jätevesipäästöjen sulfaatti-, natrium- ja mangaanipitoisuuden osalta hovioikeus on todennut, että jätevesipäästöt eivät olleet vastanneet ympäristölupahakemuksessa ilmoitettua ja ympäristöluvan kertoelmaosaan kirjattua, vaan yhtiön kaivostoiminnan jätevedessä oli ollut ympäristölle haitallisen korkeita määriä sulfaattia, natriumia ja mangaania. A ja B olivat laiminlyöneet huolehtia siitä, että jätevesipäästöt eivät riko ympäristöluvan määräyksiä.

7. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ja B:n valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko A ja B yhtiön edustajina päästäneet ympäristöön ainetta lupaehtojen vastaisesti, kun X Oy:n natrium-, sulfaatti- ja mangaanipäästöt ovat huomattavasti ylittäneet yhtiön ympäristölupahakemuksessa esittämät ja lupapäätöksen kertoelmaosaan kirjatut päästöt. Lisäksi on arvioitava, ovatko A ja B päästäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa.

2 Päästöt lupaehtojen vastaisesti tai ilman ympäristölupaa

2.1 Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

9. Rikoslain 48 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan joka tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta saattaa, päästää tai jättää ympäristöön ainetta lain vastaisesti taikka ilman laissa edellytettyä lupaa tai lupaehtojen vastaisesti siten, että teko on omiaan aiheuttamaan ympäristön pilaantumista, muuta vastaavaa ympäristön haitallista muuttumista tai roskaantumista taikka vaaraa terveydelle, on tuomittava ympäristön turmelemisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

10. Saman luvun 2 §:n mukaan jos ympäristön turmelemisessa ympäristölle tai terveydelle aiheutettu vahinko tai tällaisen vahingon vaara on erityisen suuri ottaen huomioon aiheutetun tai uhkaavan vahingon pitkäaikaisuus, laaja ulottuvuus tai muut seikat ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ympäristön turmelemisesta vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi.

11. Asiassa on edellä lausutun mukaisesti arvioitavana se, onko vastaajien menettely ollut kysymyksessä olevan rangaistussäännöksen tunnusmerkit ˮlupaehtojen vastaisestiˮ ja ˮilman laissa edellytettyä lupaaˮ täyttävä.

12. Ympäristön turmelemisrikoksen säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 94/1993 vp s. 186) on todettu, että ympäristöoikeuden keskeisiä lähtökohtia on ympäristön pilaamiskielto. Monilla ympäristöoikeuden lohkoilla on voimassa lupajärjestelmä, joka valtuuttaa asianomaiset viranomaiset ratkaisemaan, kuinka paljon ympäristöä voidaan luvan perusteella kuormittaa. Lupajärjestelmä karsii säännöksen soveltamisalan ulkopuolelle sellaiset tilanteet, joissa tietynasteinen ympäristön pilaaminen on katsottu oikeutetuksi esimerkiksi tärkeiden kansan- tai liiketaloudellisten, työllisyyspoliittisten, yhteisön palvelujen järjestämiseen liittyvien tai vastaavien syiden vuoksi. Jos ympäristöä kuitenkin pilataan ilman laissa edellytettyä lupaa tai asetettujen lupaehtojen vastaisesti, voitaisiin säännöstä – muiden soveltamiskriteerien täyttyessä – soveltaa.

13. Rikoslaissa ei ole määritelty, mitä rangaistussäännöksessä mainittu lupaehto tarkoittaa. Ympäristöluvasta säädetään ympäristönsuojelulaissa. Tekoaikana voimassa olleen ympäristönsuojelulain (86/2000) 35 §:n mukaan lupahakemukseen on liitettävä lupaharkinnan kannalta tarpeellinen selvitys toiminnasta ja sen vaikutuksista. Lain 42 §:n mukaan luvan myöntäminen edellyttää, ettei toiminnasta, asetettavat lupamääräykset huomioon ottaen, aiheudu yksinään tai yhdessä muiden toimintojen kanssa merkittävää muuta ympäristön pilaantumista tai sen vaaraa. Säädöksen 52 §:n mukaan lupapäätöksestä on käytävä ilmi ratkaisun perusteet ja päätöksen perustelut. Lupapäätöksen sisällöstä säädetään tarkemmin asetuksella.

14. Ympäristönsuojelulakia koskevan hallituksen esityksen (HE 84/1999 vp s. 74) mukaan muiden hallintopäätösten tapaan ympäristölupapäätöksessä on aluksi kertoelmaosa ja tämän jälkeen ratkaisuosa. Ratkaisuosassa on eritellysti osoitettava luvan myöntämisen edellytysten olemassaolo ja perusteltava määräykset.

15. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että ympäristöluvan kertoelmaosan tiedot muodostavat yhdessä lupamääräysten ja päätösten perusteluiden kanssa kokonaisuuden. Kertoelmasta ilmenee myös se, minkälainen toiminta on ollut lupaharkinnan kohteena ja mihin toimintaan lupa on myönnetty. Jos viranomainen ei päätöksessään ole antanut määräyksiä jostakin haitallisesta päästöstä, tämä ei tarkoita, että mikä tahansa tällaisen aineen päästö olisi sallittu. Tällöin laittomana on pidettävä päästöä, joka ylittää hakemuksessa arvioidun (Kari Kuusiniemi (toim.): Ympäristönsuojelulainsäädäntö, Edita 2015, s. 223 ja 268).

16. Tapahtuma-aikana voimassa olleen ympäristönsuojeluasetuksen (169/2000) 18 §:n mukaan lupapäätöksen kertoelmaosa sisältää muun ohella tarpeellisilta osin tiedot toiminnasta aiheutuvista päästöistä ja toiminnan eri vaikutuksista ympäristöön. Asetuksen 19 §:stä ilmenee, että lupapäätöksen ratkaisuosa sisältää puolestaan luvan myöntämisen edellytysten varmistamiseksi annettavat ja valvonnan kannalta tarpeelliset lupamääräykset. Muualla lainsäädännössä lupaehtoon on viitattu esimerkiksi kalastuslaissa, päästökauppalaissa ja ampuma-aselaissa.

17. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:33 todennut, että vesioikeus oli myöntänyt yhtiölle luvan öljynjalostamon jätevesien johtamiseen mereen kahdessa päätöksessä mainitussa purkukohdassa ja asettanut samalla muun muassa öljypäästöistä aiheutuvalle kuormitukselle kuukausittaisen enimmäisarvon. Luvan mukaan kuormituksia laskettaessa otettiin kuitenkin huomioon myös satunnaispäästöt. Korkein oikeus totesi, että vaikka satunnaispäästöt otettiin kuormituksia laskettaessa huomioon, lupapäätös ei oikeuttanut öljyn laskemiseen mereen sellaisenaan. Tapahtuneessa öljypäästössä ei ollut kysymys jätevesiperäisen öljyn laskemisesta mereen jätevesiluvan mukaisissa purkukohdissa, vaan öljyn pääsemisestä mereen hallitsemattomasti suoraan maan lävitse. Vesioikeuden lupa ei koskenut tällaista öljypäästöä. Korkein oikeus katsoi selvitetyksi, että yhtiön toiminnassa oli maaöljyvahinkolain 1 §:n vastaisesti ja ilman ympäristölupaa päästetty öljyä mereen (kohdat 14 ja 16).

18. Korkein hallinto-oikeus on yhtiötä koskevassa päätöksessään KHO 2013:189 todennut, että toimintaa oli jatkettu eräiltä osin lainvoimaisesta luvasta poiketen. Lupa oli myönnetty edellyttäen, että hakemuksessa ilmoitetut pitoisuudet yksilöidyille aineille ja yhdisteille eivät ylity, vaikka lupaan ei olisikaan sisällytetty niitä koskevia raja-arvoja.

19. Tässä asiassa on kysymys siitä, onko X Oy:n ympäristölupahakemuksessa ilmoittamia ja yhtiölle myönnetyn luvan kertoelmaosaan kirjattuja tietoja pidettävä ympäristön turmelemisrikoksessa tarkoitettuina lupaehtoina. Korkein oikeus toteaa, että rangaistussäännöksen tunnusmerkistössä tarkoitettua lupaehdon merkitystä arvioitaessa tulee kiinnittää huomiota rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen asettamiin vaatimuksiin.

20. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi.

21. Säännöksen esitöiden mukaan periaate tarkoittaa sitä, ettei tuomioistuin saa rangaistussäännöstä soveltaessaan mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla. Tuomioistuin ei saa poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä. Lainsäätäjän käyttämät käsitteet, kuten myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa. Laillisuusperiaatteen tavoitteena on taata oikeusturvan ja ennakoitavan laintulkinnan toteutuminen (HE 44/2002 vp s. 29 ja 34).

22. Korkein oikeus on katsonut käsitteiden tulkinnan olevan välttämätöntä ja oikeutettua yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa. Lainkäytössä on Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön viitaten korostettu rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ehdottomuutta ja keskeistä asemaa oikeusjärjestyksessä sekä sitä, että laillisuusperiaate pitää ottaa huomioon yhtäläisesti riippumatta kulloinkin käsillä olevan rikoksen moitittavuudesta (KKO 2018:90, kohta 17 ja siinä mainitut ratkaisut).

2.2. Korkeimman oikeuden arviointi: Aineen päästäminen ympäristöön lupaehtojen vastaisesti

23. X Oy on hakenut ympäristölupaa kaivoksen rakentamiselle ja käytölle. Yhtiön hakemuksessa on kuvattu kaivoksen ympäristöpäästöjä kuten eri aineiden vesipäästöjä. X Oy:lle on myönnetty lupa niiltä osin kuin ei toisin määrätty, hakemuksen mukaiseen ja laajuiseen monimetallimalmin avolouhoksista tapahtuvaan louhintaan ja siihen liittyviä toimintoja varten. Luvan mukaan kaivoksen toiminnassa on noudatettava lupapäätöksessä annettuja lupamääräyksiä. Luvan kertoelmaosaan on kirjattu X Oy:n hakemuksessaan ilmoittamat eri aineiden vesipäästöt mukaan lukien sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt. Kohdassa 1 mainituin tavoin lupa ei sisältänyt kyseisiä aineita koskevia lupamääräyksiä.

24. Korkein oikeus toteaa, että X Oy:n ympäristölupahakemus ja hakemuksen täydennykset ovat olleet perustana luvan myöntämisen edellytysten tutkimiselle, lupaharkinnalle ja toisaalta lupamääräysten asettamiselle. X Oy:lle myönnetyn ympäristöluvan sanamuodonkin mukaan lupa on myönnetty hakemuksen mukaiseen menettelyyn. X Oy:n hakemuksessa ilmoitetut ja lupapäätöksen kertoelmaosaan kirjatut tiedot ovat yhtenäinen kokonaisuus lupamääräysten kanssa. Kohdassa 18 todetuin tavoin myös hallinto-oikeudellisessa oikeudenkäynnissä X Oy:n on katsottu toimineen sille myönnetystä luvasta poiketen. Lähtökohtaisesti lupaehdolla on siten tässä tapauksessa perusteltua katsoa tarkoitettavan varsinaisten lupamääräysten lisäksi myös X Oy:n hakemuksessaan ilmoittamia ja luvan kertoelmaosaan kirjattuja tietoja.

25. Lupaehto viitannee yleiskielessä edellytykseen tai seikkaan, jonka toteutumisesta jokin toinen seikka riippuu. Ympäristöoikeudessa luvan myöntämisen edellytysharkinta perustuu keskeisesti juuri luvan hakijan toimittamiin tietoihin. Lupaharkinnan perustuminen näihin tietoihin on luvan hakijan kannalta kohtuudella ennakoitavaa.

26. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään katsonut, että lainsäätäjän käyttämät käsitteet, niin kuin myös konkreettisen tapauksen ja abstraktin oikeusnormin vastaavuuden toteaminen, edellyttävät soveltamistilanteessa lainkäyttäjän tulkintaa (KKO 2018:36, kohdat 9 ja 10). X Oy:n toimintaa koskeva lupaharkinta on perustunut niihin tietoihin, joita yhtiö on tulevasta toiminnastaan antanut. X Oy:n toiminnassa ei ole voitu pitää yhtiölle myönnetyn luvan mukaisena hakemuksessa ilmoitettuun ja luvan kertoelmaosaan kirjattuun nähden useita kymmeniä kertoja suurempia sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöjä. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että lupaehdon sellainen tulkinta, että se kattaa X Oy:n ympäristölupahakemukseen ja yhtiölle myönnetyn luvan kertoelmaosaan kirjatut päästöjä koskevat tiedot, on laillisuusperiaatteen mukainen.

27. A:n ja B:n rikosoikeudellinen vastuu voidaan siten perustaa siihen, että he ovat päästäneet ympäristöön ainetta lupaehtojen vastaisesti ympäristön turmelemisrikoksessa tarkoitetulla tavalla.

2.3 Korkeimman oikeuden arviointi: Aineen päästäminen ympäristöön ilman laissa edellytettyä lupaa

28. X Oy:lle on myönnetty ympäristölupa kohdassa 23 mainituin tavoin hakemuksen mukaiseen ja laajuiseen monimetallimalmin avolouhoksista tapahtuvaan louhintaan ja siihen liittyviä toimintoja varten. X Oy:n ympäristölle haitalliset sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt ovat olleet jopa satakertaiset yhtiön hakemuksessa ilmoittamiin tietoihin nähden.

29. Ympäristönsuojelulain 28 §:n 1 momentin (86/2000) mukaan ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaan toimintaan on oltava ympäristölupa. X Oy:lle myönnetty ympäristölupa on perustunut lähtökohtaisesti sen toiminnan ja niiden päästöjen arviointiin, jotka yhtiö on hakemuksessaan ilmoittanut. Toiminnan aikana siitä aiheutuneet päästöt ovat osoittautuneet olennaisesti lupahakemuksessa esitetystä poikkeaviksi.

30. Korkein oikeus katsoo, etteivät X Oy:n sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt ja päästöjen vaikutukset ole olleet lupaharkinnan kohteena sen laajuisina kuin päästöt ovat useita kymmeniä kertoja hakemuksessa ilmoitettua suurempina toteutuneet eikä myönnetty lupa koske tällaisia päästöjä. X Oy:llä ei siten ole ollut laissa edellytettyä ympäristölupaa sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöille.

31. A:n ja B:n rikosoikeudellinen vastuu voidaan näin ollen perustaa myös siihen, että he ovat päästäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa.

2.4 Johtopäätös

32. A ja B ovat päästäneet ympäristöön ainetta lupaehtojen vastaisesti ja ilman laissa edellytettyä lupaa ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Pekka Koponen, Mika Huovila (eri mieltä), Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Minna Heikinsalmi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Heikinsalmi:

Esittelijän mietintö oli perustelujen kohtien 1–17 ja 28–31 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Esittelijä siten esitti A:n syyllistyneen törkeään ympäristön turmelemiseen ja B:n ympäristön turmelemiseen päästämällä ympäristöön haitallista ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa. Siitä, ovatko he toimineet samalla myös lupaehtojen vastaisesti, esittelijä esitti seuraavan mietinnön.

Ympäristön turmelemista koskevan rangaistussäännöksen tulkinnan lähtökohdat

Ympäristön turmelemista koskevassa rangaistussäännöksessä on siitä tarkemmin ilmenevin edellytyksin säädetty rangaistavaksi sekä aineen päästäminen ympäristöön ilman laissa edellytettyä lupaa että aineen päästäminen ympäristöön lupaehtojen vastaisesti. Johdonmukaista ja systemaattiselta kannalta perusteltua on lähteä siitä, että nämä tunnusmerkistötekijät ovat toisilleen vaihtoehtoisia. Ensiksi mainitussa on kysymys siitä, ettei ympäristölle haitalliselle toiminnalle ole myönnetty lainkaan lupaa, jälkimmäisessä siitä, että myönnetyn luvan mukaisessa toiminnassa on rikottu lupaehtoja.

Rangaistussäännöstä tulkittaessa on erityisesti otettava huomioon perustuslain 8 §:ssä ja rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetty rikosoikeudellinen laillisuusperiaate. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on korostettu rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen ehdottomuutta ja keskeistä asemaa oikeusjärjestyksessä sekä sitä, että laillisuusperiaate pitää ottaa huomioon yhtäläisesti riippumatta kulloinkin käsillä olevan rikoksen moitittavuudesta (KKO 2018:90, kohta 17 ja siinä mainitut ratkaisut). Periaatteen on vakiintuneesti katsottu edellyttävän, ettei tuomioistuin saa rangaistussäännöstä soveltaessaan poiketa lakitekstin yleiskielen mukaisesta tai juridisteknisestä merkityksestä.

Korkein oikeus on lisäksi Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen tavoin katsonut, että käsitteiden tulkinta on välttämätöntä ja oikeutettua yksittäisiä rikostunnusmerkistöjä sovellettaessa edellyttäen, että tulos on sopusoinnussa tunnusmerkistöstä ilmenevän, rangaistusuhalla tavoitellun suojan tarkoituksen kanssa ja että lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa (ks. esim. KKO 2018:36, kohta 10). Tämän perustelulausuman ei voida katsoa tarkoittavan sitä, että perustuslaintasoisen laillisuusperiaatteen edellyttämästä rangaistussäännöksen sanamuotoon perustuvasta tulkinnasta voitaisiin poiketa perustelulausumassa tarkoitettujen edellytysten täyttyessä.

Tämän asian kannalta merkityksellistä on vielä se, että rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisina on pidetty sellaisia säännöksiä, joissa rangaistavan teon tunnusmerkistöä ei määritellä itse rangaistusuhan sisältävässä säännöksessä, vaan teonkuvauksen osalta viitataan muihin säännöksiin tai viranomaisen antamiin määräyksiin (ks. esim. KKO 2015:22, kohta 6). Tässä tapauksessa vastaajien menettelyn rangaistavuuden edellytykset määrittyvät viime kädessä ympäristölupapäätöksen perusteella. Korkeimman oikeuden mainitussa ratkaisussa viitatun, perusoikeusuudistukseen johtaneen perustuslakivaliokunnan mietinnön mukaan (PeVM 25/1994 vp s. 8) rangaistavuuden edellytykset ilmaisevien säännösten tulee olla kirjoitettu rikossäännöksiltä edellytettävällä tarkkuudella sisältäen asiallisen luonnehdinnan rangaistavaksi säädetystä teosta ja niistä tulee käydä myös ilmi, että säännösten rikkominen on rangaistavaa.

Säännöksen tulkinta lupaehdon osalta

Rikoslaissa tai sen esitöissä ei ole määritelty tarkemmin, mitä lupaehdolla tarkoitetaan ympäristön turmelemista koskevassa rangaistussäännöksessä. Yleiskielessä sanalla ehto tarkoitetaan seikkaa, jonka toteutumisesta toinen seikka riippuu, tai sopimuskohtaa tai sopimuksen tarkempaa määräystä. Ehdolla voidaan tarkoittaa myös edellytystä, esimerkiksi sanassa elinehto.

Muualla lainsäädännössä lupaehtoon on viitattu esimerkiksi kalastuslaissa, päästökauppalaissa ja ampuma-aselaissa. Lupaehdoilla on näissä laeissa tarkoitettu kalastuslupaan sisällytettävää määräystä sallituista kalastusalueista, päästölupaan sisällytettävää määräystä tarkkailumenetelmistä ja -taajuudesta tai aseenkäsittelylupaan sisällytettävää ehtoa, jonka mukaan aseella ei saa ampua. Lupaehdolla tarkoitetaankin lainsäädännössä vakiintuneesti lupaan sisältyvää määräystä tai rajoitusta, jolla voidaan määritellä tai rajoittaa luvanalaista toimintaa tai antaa esimerkiksi valvontaa koskevia määräyksiä.

Korkeimman hallinto-oikeuden ympäristölupaa koskevassa ratkaisukäytännössä lupaehdolla on tarkoitettu nimenomaan hallintopäätöksen ratkaisuosaan sisällytettävää lupamääräystä (esim. KHO 2018:23 ja KHO 2016:9). Myös Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä lupaehdon käsitettä on käytetty vastaavalla tavalla, esimerkiksi metsästyslupaa koskevassa lainvoiman saaneen tuomion purkamista koskevassa päätöksessä 28.6.2017 nro 1405. Korkeimman hallinto-oikeuden yhtiötä koskevan päätöksen (KHO 2013:189) perustelulausumassa ei ole mainittu lupaehdon käsitettä eikä siitä ole muutoinkaan saatavissa tukea sanotun rikoslakiin sisältyvän käsitteen tulkintaan.

Johtopäätöksenään Korkein oikeus todennee, että ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistöön sisältyvää käsitettä lupaehto on perusteltua tulkita ja soveltaa edellä kuvatulla vakiintuneeksi katsottavalla tavalla. Vaikka lupaehdon ymmärtäminen luvan myöntämisen edellytykseksi ei ylittäisi käsitteen yleiskielen mukaista merkitystä, tällaista tulkintaa voidaan pitää ongelmallisena laillisuusperiaatteen kannalta käsitteen vakiintuneen juridisteknisen merkityksen johdosta.

Arviointi tässä tapauksessa

X Oy:n hakemuksessaan ilmoittamat sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästöt on kirjattu X Oy:lle myönnetyn ympäristöluvan kertoelmaosaan. Lupapäätöksen mukaan kaivoksen toiminnassa on noudatettava siinä annettuja lupamääräyksiä, jotka on kirjattu päätöksen ratkaisuosaan. Lupa ei ole sisältänyt kyseisiä aineita koskevia määräyksiä tai rajoituksia, eikä luvan ratkaisuosasta ole ilmennyt eritellysti edes se, että hakemuksessa ilmoitetut sulfaatti-, natrium- ja mangaanipäästömäärät olisivat olleet luvan myöntämisen edellytyksiä. Kuten edellä kohdista 14 ja 16 ilmenee, lupapäätöksen ratkaisuosassa on paitsi ilmoitettava lupamääräykset myös eritellysti osoitettava luvan myöntämisen edellytysten olemassaolo ja perusteltava määräykset.

Edellä rangaistussäännöksen tulkinnasta lausutun perusteella Korkein oikeus katsonee, ettei X Oy:n hakemuksessaan ilmoittamia ja lupapäätöksen kertoelmassa esitettyjä päästömääriä ole perusteltua pitää rangaistussäännöksessä tarkoitettuina lupaehtoina. Rangaistavan menettelyn edellytykset, siltä osin kuin vastaajien on väitetty rikkoneen lupaehtoja, eivät myöskään ilmene laillisuusperiaatteen edellyttämällä tarkkuudella ympäristölupapäätöksestä. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsonee, etteivät vastaajat ole rikkoneet lupaehtoja rangaistussäännöksessä tarkoitetuin tavoin. Sen sijaan vastaajat ovat kohdassa 32 todetuin tavoin päästäneet ympäristöön ainetta ilman laissa edellytettyä lupaa ympäristön turmelemisrikoksen tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla.

Oikeusneuvos Huovila: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

Käräjäoikeus oli tuomiollaan 30.7.2015 lukenut A:n syyksi salakuljetuksen katsoen, että A oli tuonut maahan etyylifenidaattia eli lääkeainetta, jonka maahantuonti ei ollut sallittua. A vaati tuomionsa purkamista sillä perusteella, että etyylifenidaattia ei voitu pitää lääkkeenä.

Korkein oikeus katsoi, että käräjäoikeuden tuomio oli perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, koska etyylifenidaattia ei voitu pitää lääkelaissa tarkoitettuna lääkkeenä unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antaman ennakkoratkaisun perusteella. Vrt. KKO:2017:6

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hakemuksen kohteena oleva Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 30.7.2015 nro 15/130658 selostetaan tarpeellisilta osilta Korkeimman oikeuden päätöksessä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A vaati hakemuksessaan, että käräjäoikeuden tuomio puretaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että hakemus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Hakemuksen kohteena oleva ratkaisu

1. Käräjäoikeus on tuomiollaan 30.7.2015 lukenut A:n syyksi syytekohdassa 1 salakuljetuksen (tekoaika 31.7.2014) ja syytekohdassa 2 huumausainerikoksen (tekoaika 29.8.2014). Käräjäoikeus on syytekohdassa 1 katsonut, että A:n internetistä postin välityksellä itselleen ulkomailta toimitettavaksi tilaama etyylifenidaatti oli lääkeaine, jonka maahantuonti ei lääkelain 19 §:n nojalla ollut sallittua. A oli postin välityksellä sanottua ainetta maahan tuodessaan syyllistynyt salakuljetukseen.

2. Syytekohdassa 2 käräjäoikeus on katsonut, että A oli syyllistynyt huumausainerikokseen kuljetettuaan maahan postin välityksellä etyylifenidaattia, joka oli tuotu maahan sen jälkeen, kun etyylifenidaatti oli 4.8.2014 lukien lisätty valtioneuvoston asetuksen luetteloon huumausaineista.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että kummastakin teosta olisi yksittäin tullut tuomita 6 kuukauden vankeusrangaistus, ja tuominnut A:lle yhteisen 8 kuukauden vankeusrangaistuksen. Vankeusrangaistuksen asemesta A:lle on tuomittu 240 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Hakemus

4. A on ylimääräisen muutoksenhakemuksensa perusteena esittänyt, että etyylifenidaattia ei ennakkopäätöksistä KKO 2016:34 ja KKO 2016:35 ilmenevällä tavalla ole voitu pitää lääkelain 3 §:ssä tarkoitettuna lääkkeenä, minkä vuoksi hän ei ollut voinut syyllistyä salakuljetukseen. Lisäksi hän oli tilannut molemmissa syytekohdissa tarkoitetut aineet vuonna 2014 samaan aikaan viikolla 30, mutta jälkimmäinen tilaus oli viipynyt matkalla ja saapunut vasta sen jälkeen, kun etyylifenidaatti oli 4.8.2014 lukien luokiteltu huumausaineeksi. A on näillä perusteilla pyytänyt, että käräjäoikeuden tuomio puretaan.

Tuomion purkamista koskeva lainkohta ja muut oikeusohjeet

5. Korkein oikeus katsoo, että hakemuksessa vedottuja perusteita on arvioitava oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla. Lainkohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

6. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan nojalla tapahtuva tuomion purkaminen edellyttää yleensä sitä, että lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen on tällöin edellyttänyt, että tuomiosta ilmenevä lainsoveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä (ks. esim. KKO 2009:80, kohta 6, KKO 2011:43, kohta 13 ja KKO 2017:6, kohta 20).

Tuomion purkaminen salakuljetuksen osalta

Lääkkeitä ja lääkeaineita koskeva sääntely ja oikeuskäytäntö

7. Lääkelain 3 §:n 1 momentin mukaan lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä. Pykälän 2 momentin mukaan lääkkeeksi katsotaan myös sisäisesti tai ulkoisesti käytettävä aine tai aineiden yhdistelmä, jota voidaan käyttää ihmisen tai eläimen elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka terveydentilan tai sairauden syyn selvittämiseksi. Lääkelain 5 §:n mukaan lääkeaine on kemiallisesti tai muuten tieteellisin menetelmin yksityiskohtaisesti määritelty elimistöön vaikuttava aine, jota käytetään lääkevalmisteen valmistuksessa tai lääkkeenä sellaisenaan.

8. Lääkelain 6 §:n mukaan Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen (Fimea) tehtävänä on tarvittaessa päättää, onko ainetta tai valmistetta pidettävä lääkkeenä. Lain 83 §:n mukaan Fimean on lisäksi joka kolmas vuosi tai tarvittaessa useammin vahvistettava lääkeluettelo, joka on laadittava huomioon ottaen lain 3 ja 5 §:n säännökset.

9. Euroopan unionin tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa Markus D. ja G., C-358/13 ja C-181/14, EU:C:2014:2060, 10.7.2014 antaman ennakkoratkaisun mukaan lääkedirektiivin 2001/83/EY 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan sisältämää lääkkeen määritelmää on tulkittava siten, että sen piiriin eivät kuulu aineet, joista aiheutuvat vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia.

10. Korkein oikeus on 20.5.2016 antamissaan ratkaisuissa katsonut, että velvollisuus unionin oikeuden mukaiseen tulkintaan merkitsee sitä, että lääkedirektiivin voimaan saattamiseksi säädettyä lääkelain 3 §:ää tulee tulkita siten kuin unionin tuomioistuin on 10.7.2014 antamassaan tuomiossa tulkinnut direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa. Lääkkeenä ei voida siten enää pitää sellaisia lääkelain 3 §:n 2 momentin määritelmän täyttäviä aineita, jotka ainoastaan muuttavat ihmisen elintoimintoja ilman, että niistä voi aiheutua hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle (KKO 2016:34, kohta 26 ja KKO 2016:35, kohta 21).

11. Korkein oikeus on mainituissa ratkaisuissaan vielä katsonut, että aineiden lääkeluonnetta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaa tuomiota edeltäneelle Fimean luokittelukäytännölle. Ratkaisu siitä, voidaanko lääkeluettelopäätöksessä tekoaikana mainittuja aineita pitää edelleen lääkkeinä, on tehtävä tapauskohtaisesti kyseisten aineiden laadusta esitetyn selvityksen perusteella (KKO 2016:34 kohdat 27 ja 29 sekä KKO 2016:35 kohdat 22 ja 25).

12. Korkeimman oikeuden lainvoimaisen tuomion purkamista koskeneessa ratkaisussa KKO 2017:6 hakemuksen kohteena ollut hovioikeuden tuomio oli annettu 19.6.2012. Tuomiossa hakijan syyksi oli luettu kaksi lääkeluettelossa (1095/2009) lääkeaineeksi luokiteltuun gammabutyrolaktoniin kohdistunutta salakuljetusta sekä lääkerikos. Hakemuksessa vaadittiin tuomion purkamista sillä perusteella, ettei tekojen kohteina ollut ollut lääkkeitä tai lääkeaineita. Korkein oikeus totesi, että ristiriita hovioikeuden soveltaman lääkelain 3 §:n sisältämän lääkkeen määritelmän ja lääkedirektiivin välillä oli ilmennyt vasta hovioikeuden tuomion lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen annetusta Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisusta. Korkein oikeus katsoi, että kysymys gammabutyrolaktonin lääkeluonteesta oli tuomitsemishetkellä ollut oikeudellisesti tulkinnanvarainen, minkä vuoksi hovioikeuden 19.6.2012 antama tuomio ei ollut perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen (KKO 2017:6, kohdat 24 ja 25).

Korkeimman oikeuden arvio

13. Hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio on annettu edellä mainitun unionin tuomioistuimen tuomion jälkeen 30.7.2015. Korkein oikeus katsoo, että ristiriita lääkelain 3 §:n sisältämän lääkkeen määritelmän ja lääkedirektiivin välillä oli ilmennyt unionin tuomioistuimen annettua tuomionsa 10.7.2014. Käräjäoikeus on siten ollut syytekohtaa 1 käsitellessään velvollinen arvioimaan etyylifenidaatin lääkeluonnetta unionin tuomioistuimen tuomion edellyttämällä tavalla. Lääkeaineina ei siten ole voitu pitää aineita, jotka ainoastaan muuttavat ihmisen elintoimintoja ilman, että niistä voi aiheutua hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle. Tällaista arviota käräjäoikeus ei ole etyylifenidaatin osalta tehnyt.

14. Korkein oikeus toteaa, että tekoaikaan etyylifenidaatti oli sisältynyt Fimean lääkeluettelopäätöksen liitteeseen 1 A, jossa on lueteltu lääkkeiksi luokiteltavat muuntohuumeet ja lääkejohdannaiset. Etyylifenidaatti on poistettu lääkeluettelosta 3.3.2015 voimaan tulleella päätöksellä (207/2015). Aine on lisätty 4.8.2014 voimaan tulleeseen valtioneuvoston asetuksen 543/2008 luetteloon huumausaineista.

15. Korkein oikeus toteaa vielä, että käräjäoikeudelle on esitetty selvityksenä etyylifenidaatista Fimean lausunto 15.10.2014 ja oikeuskemian professorin lausunto 6.10.2014, joista ei ole ilmennyt, että etyylifenidaatilla olisi sellaisia välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, että sitä olisi perusteltua pitää lääkelain 3 §:n tarkoittamana lääkkeenä.

16. Korkein oikeus katsoo, että edellä esitetyn perusteella tuomitsemishetkellä on ollut selvää, että etyylifenidaatilla ei ole sellaisia välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, että sitä olisi perusteltua pitää lääkelain 3 §:n tarkoittamana lääkkeenä. Tämä on sittemmin todettu myös Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2016:35. Tuomiota annettaessa olleen tiedon perusteella tekoaikana voimassa ollut lääkeluettelopäätös on siten ollut etyylifenidaatin osalta ristiriidassa lääkelain 3 §:n kanssa. Käräjäoikeuden olisi näin ollen tullut jättää lääkeluettelopäätös soveltamatta perustuslain 107 §:n nojalla. Kun etyylifenidaattia ei ole voitu pitää lääkeaineena, syyte salakuljetuksesta olisi pitänyt hylätä.

17. Korkein oikeus katsoo edellä esitetyillä perusteilla, että käräjäoikeuden tuomion syyksilukeminen salakuljetusta koskevassa syytekohdassa 1 on perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Edellytykset tuomion purkamiselle tältä osin siten täyttyvät.

Tuomion purkaminen huumausainerikoksen osalta

18. A ei ole esittänyt hakemuksensa tueksi sellaisia perusteita, joiden johdosta käräjäoikeuden tuomio voitaisiin tältä osin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun säännösten nojalla purkaa. Edellytyksiä tuomion purkamiselle tältä osin ei siten ole.

Tuomion purkaminen yhteisen vankeusrangaistuksen osalta

19. Korkein oikeus toteaa, että virheellinen syyksilukeminen syytekohdassa 1 on vaikuttanut A:n vahingoksi hänelle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen pituuteen, joten käräjäoikeuden tuomio on purettava myös yhteisen vankeusrangaistuksen osalta.

Tuomion oikaiseminen

20. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, että kummastakin A:n syyksi luetusta rikoksesta olisi yksinään pitänyt tuomita kuuden kuukauden vankeusrangaistus. Korkein oikeus katsoo, että asia on selvä ja oikaiseminen koituu rikosasian vastaajana olleen A:n eduksi. Korkein oikeus oikaisee tuomiota oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:n 1 momentin nojalla.

21. Korkein oikeus katsoo, että syyte salakuljetusrikoksesta kohdassa 1 on hylättävä. Tämän johdosta myös A:lle tuomittua rangaistusta on alennettava. Korkein oikeus katsoo, että A:n vankeusrangaistus on alennettava kuuteen kuukauteen, minkä asemesta hänelle on tuomittava yhdyskuntapalvelua 180 tuntia.

Päätöslauselma

Etelä-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 30.7.2015 nro 15/130658 puretaan salakuljetusta koskevan syytekohdan 1 ja A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen osalta. Käräjäoikeuden tuomiota oikaistaan siten, että syyte salakuljetuksesta hylätään ja A tuomitaan käräjäoikeuden syyksilukemasta huumausainerikoksesta (29.8.2014) kuuden kuukauden vankeusrangaistukseen, minkä asemesta hänelle tuomitaan 180 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Mika Huovila, Juha Mäkelä, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Timo Saranpää.

Puolustusvoimien laitoksen osastopäällikkö ja kommodori A:ta syytettiin puolustusvoimien tiloissa tapahtuneesta siviilihenkilöön kohdistuneesta seksuaalisesta ahdistelusta ja palvelusrikoksesta. Syytteen mukaan A oli suutelemalla ja eri tavoin koskettelemalla tehnyt asianomistajalle seksuaalisen teon, joka oli ollut omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Palvelusrikossyytteen mukaan A oli näin toimiessaan rikkonut palvelukseen kuuluvan velvollisuutensa ja sotilaallista järjestystä koskevia yleisellä palvelusohjesäännöllä annettuja määräyksiä.

Korkein oikeus katsoi, että hovioikeudella oli toimivalta käsitellä ensimmäisenä oikeusasteena seksuaalista ahdistelua koskeva syyte yhdessä palvelusrikosta koskevan sotilasoikeudenkäyntiasian kanssa. (Ään.)

Lisäksi Korkein oikeus katsoi, että A:n menettelyllä, jolla hän oli syyllistynyt seksuaaliseen ahdisteluun, oli riittävä yhteys hänen palvelukseensa. Kun A:n katsottiin rikkoneen sotilaallista järjestystä koskevia määräyksiä, A tuomittiin seksuaalisen ahdistelun ohella palvelusrikoksesta yhteiseen 80 päiväsakon sakkorangaistukseen. (Ään.)

RL 3 luku 1 §
RL 20 luku 5 a §
RL 45 luku 1 §
SotilasoikeudenkäyntiL 8 §
L puolustusvoimista 42 §
Yleinen palvelusohjesääntö 78 §, 81 §

Asian käsittely Helsingin hovioikeudessa

Syyte

Syytteen mukaan A oli 12.4.2017 Tampereella syyllistynyt seksuaaliseen ahdisteluun ja palvelusrikokseen seuraavasti:

A oli syytekohdassa 1 koskettelemalla tehnyt asianomistajalle seksuaalisen teon, joka oli ollut omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta. A oli

- ensin keskustelun aikana laskenut kätensä joksikin aikaa asianomistajan reidelle,

- asianomistajan ollessa lähdössä pois tapaamisesta suudellut asianomistajaa suulle ja kaulalle,

- työntänyt samalla kätensä asianomistajan paidan alle ja hyväillyt asianomistajan selkää ja vatsaa,

- suudelman aikana työntänyt kielensä asianomistajan suuhun,

- suudellessaan puristellut asianomistajaa takapuolesta,

- suudellessaan tunnustellut, oliko asianomistajan liiveissä hakasia ja

- irtaantuessaan asianomistajasta siirtänyt kättään asianomistajan rintoja kohti.

Syytekohdassa 2 kommodori A oli puolustusvoimien logistiikkalaitoksen järjestelmäkeskuksen osastopäällikkönä toimiessaan rikkonut kohdassa 1 kuvatulla menettelyllään palvelukseen kuuluvan velvollisuutensa sekä sotilaallista järjestystä koskevia Yleisellä palvelusohjesäännöllä (YlPalvO) annettuja määräyksiä siten, että hän oli rikkonut ohjesäännön

- kohdassa 10 olevia määräyksiä sotilaan käyttäytymisvelvollisuudesta asiallisesti tilanteeseen sopivalla tavalla,

- kohdassa 78 olevia määräyksiä häirinnän ja syrjinnän kiellosta sekä

- kohdassa 81 olevia määräyksiä kaikenlaisen seksuaalisen ja sukupuolisen häirinnän kiellosta.

Hovioikeuden päätös 2.3.2018

Hovioikeus katsoi, että se oli toimivaltainen käsittelemään seksuaalista ahdistelua ja palvelusrikosta koskevan asian. Hovioikeus katsoi, että säädettyihin enimmäisrangaistuksiin sekä seksuaalirikoksen teonkuvaukseen nähden seksuaalirikosta koskevaa syytettä oli pidettävä palvelusrikosta koskevaan syytteeseen nähden vähäisenä. Tämän vuoksi asia voitiin sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n nojalla tarkoituksenmukaisimmin käsitellä kokonaisuudessaan hovioikeudessa.

Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen totesi sotilasrikosasioihin liittyvän asian tutkintaa, vireillepanoa sekä tuomioistuimen kokoonpanoa ja käsittelyä koskevia eroja yleiseen rikosasioiden käsittelyjärjestykseen nähden. Hän totesi, että sotilasoikeudenkäyntilain 8 § asettaa tiukat edellytykset siviilirikoksen käsittelemiselle sotilasoikeudenkäyntiasiana, ja katsoi, että puolustusvoimien henkilöstöön kuuluvan osalta vakavan siviilirikosasian käsittely tapahtuu yleinen yhdenmukaisuus huomioon ottaen paremmin rikosasioiden yleisen käsittelyjärjestyksen mukaisesti. Eri mieltä ollut jäsen olisi hovioikeudelta puuttuvaan toimivaltaan nähden jättänyt seksuaalista ahdistelua koskevan syytteen tutkimatta ja asianomistajan vahingonkorvausvaatimukset sillensä sekä arvioinut erikseen sen, miten palvelusrikosta koskevan syytteen käsittely soveliaimmin tapahtuu.

Hovioikeuden tuomio 31.5.2018 nro 671

Hovioikeus tuomitsi A:n syytteessä kuvatusta seksuaalisesta ahdistelusta ja palvelusrikoksesta yhteiseen 80 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä korvaamaan asianomistajalle kuluista 100 euroa sekä kärsimyksestä 1 000 euroa.

Seksuaalinen ahdistelu (syytekohta 1)

Hovioikeus totesi, että rikoksen syyksilukeminen edellytti, että tuomioistuin näyttöä kokonaisuudessaan harkittuaan katsoo, ettei vastaajan syyllisyydestä ole jäänyt varteenotettavaa epäilyä. Lähtökohtana oli syyttömyysolettama, joten näytön hankkiminen oli syyttäjän tai asianomistajan vastuulla. Riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voitu päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsottiin uskottavammaksi kuin vastaajan kertomus. Asianomistajan todentuntuinen ja vakuuttavakin kertomus tarvitsi virheettömyyden varmistamiseksi tuekseen välillistä näyttöä esimerkiksi väitetyn rikoksen jälkeisistä tapahtumista ja seurauksista. Vastaajan kertomusta oli arvioitava sen kannalta, oliko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osin mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voitu riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jäi, riittikö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen (ks. esim. KKO 2013:96, kohdat 5, 7 ja 9).

Hovioikeus totesi asiassa riidattomaksi, että A ja asianomistaja olivat tavanneet 12.4.2017 Tampereella puolustusvoimien hallinnassa olevassa neuvotteluhuoneessa ja että asianosaisten välillä oli ollut halauksia sekä tapaamisen alussa että sen lopussa. Muutoin A ja asianomistaja olivat kertoneet tapahtumista eri tavoin.

Asianomistaja kertoi A:n menetelleen syytteessä kuvatulla tavalla. Hovioikeus katsoi, että asianomistaja oli kertonut johdonmukaisesti ja yksityiskohtaisesti tapaamisesta ja sen sopimisesta A:n kanssa. Asianomistajan kertomus oli pysynyt koko ajan samanlaisena ja hän oli kertonut tapahtumista välittömästi ystävilleen, hätäkeskuspäivystäjälle ja poliisille. Asianomistajaa on myös kuulusteltu poliisilaitoksella välittömästi tapahtumien jälkeen.

Asianomistajan kertomusta ja sen luotettavuutta tukivat vahvasti asiassa todistajina kuultujen henkilöiden kertomukset. Todistajien kertoman mukaan asianomistaja oli välittömästi tapahtumien jälkeen ollut hätääntynyt, peloissaan ja itkuinen. Asianomistajan kertomusta ja todistajien havaintoja tuki myös litterointi hätäkeskuspuhelusta, josta ilmeni, että asianomistaja oli itkuisena ja nopeasti huohottavasti hengittäen kertonut entisen esimiehensä A:n käyneen häneen käsiksi puolustusvoimien tiloissa halaamalla, pussaamalla kaulaa, kourimalla kaikkialta ja suutelemalla suulle.

Hovioikeus totesi, että todistajien kertomusten perusteella asianomistajan käytös ei ollut ollut ristiriidassa hänen kertomansa kanssa. Asianomistajan entuudestaan tunteneet henkilöt olivat kertoneet, että asianomistaja oli tapahtumien jälkeen ollut peloissaan eikä hän ollut ollut oma itsensä. He olivat lisäksi kertoneet, että tapahtumat olivat vaikuttaneet muun muassa asianomistajan asumiseen ja opiskeluun. Kaikkien todistajien kertomukset asianomistajan käyttäytymisestä heti tapahtumien jälkeen tukivat asianomistajan kertomusta. Hovioikeus katsoi siten, että syytteen tueksi esitetty näyttö oli lähtökohtaisesti riittävää.

A:n kertomus poikkesi olennaisilta osiltaan asianomistajan kertomuksesta. Vaikka A:n kertoma tapahtumienkulku oli sinänsä mahdollinen, hovioikeus katsoi, että se oli kokonaisuutena tarkastellen varsin epätodennäköinen. Oli epätodennäköistä, että entisen esimiehen otettua yhteyttä työsuhteensa jo yli puolitoista vuotta aikaisemmin päättäneeseen asianomistajaan, tämä olisi ehdottanut henkilökohtaista tapaamista entisessä työpaikassaan, jonne pääsy oli vaatinut erityisjärjestelyjä. Todistajien kertomusten mukaan asianomistaja oli myös etukäteen ihmetellyt tapaamista ja sen tarkoitusta, joten ei ollut uskottavaa, että asianomistaja olisi itse ehdottanut tapaamista. Sinänsä sillä seikalla, miten asianosaiset olivat ymmärtäneet tapaamisen tarkoituksen ja oliko tapaamisen peruste alun perin ollut A:n tyttären ongelmat Saksassa vai mahdollisten ongelmien poissulkeminen, ei ollut asian arvioinnin kannalta olennaista merkitystä. Yleisen elämänkokemuksen perusteella oli myös epätodennäköistä, että asianosaisten huulet olisivat A:n kertomalla tavalla vain vahingossa koskettaneet toisiaan halauksen yhteydessä.

A oli esittänyt psykiatrisen asiantuntijalausunnon aikaisemman seksuaalisen väkivaltateon aiheuttaman traumatisoitumisen merkityksestä uhrin myöhemmälle käyttäytymiselle. Hovioikeus totesi, ettei tällaisen, yleisiin kokemussääntöihin ja A:n asiantuntijalle esittämiin kysymyksiin perustuvan lausunnon pohjalta voitu luotettavasti tehdä johtopäätöksiä asianomistajan käyttäytymisestä tai arvioida tämän kertomuksen luotettavuutta.

Hovioikeus katsoi, ettei asiassa ollut tullut ilmi mitään syytä sille, miksi asianomistaja olisi kertonut tapahtumista totuudenvastaisesti. Päinvastoin molempien asianosaisten kertoman perusteella asianomistajan ja A:n välit olivat olleet kunnossa, ja A oli asianomistajan työsuhteen päättymisen jälkeen kesällä 2015 antanut asianomistajalle hyvät suositukset. A:n esittämä tapahtumienkulku oli siinä määrin epätodennäköinen, että se oli riittävällä varmuudella suljettu pois.

Edellä selostetuilla perusteilla hovioikeus katsoi, ettei A:n syyllistymisestä syytteen mukaiseen seksuaaliseen ahdisteluun jäänyt varteenotettavaa epäilyä.

Palvelusrikos (syytekohta 2)

Hovioikeus totesi, ettei yleisesti rangaistavaksi säädettyä tekoa ole katsottava tehdyksi virkaa toimitettaessa yksistään sen perusteella, että rikos ajallisesti ja paikallisesti liittyy viran toimittamiseen, vaan edellytykseksi oli asetettu myös asiallinen liityntä palvelukseen. Hovioikeus katsoi, että ammattisotilaan esiintyminen virkapaikalla, virka-aikana ja virkapuvussa liittyi yleensä tilanteisiin, joissa sotilas toimii virkatehtävässä. Tapaaminen puolustusvoimien tiloissa oli vaatinut erityisjärjestelyjä. Hovioikeus katsoi, että A oli voinut tilanteessa käyttää hyväkseen myös sitä, että hän oli asianomistajan entinen esimies puolustusvoimissa. A oli tehnyt kysymyksessä olevan teon käyttämällä hyväkseen palvelussuhteen tarjoamia erityisiä mahdollisuuksia ja oikeuksia. Vaikka menettely ei ollut ilmennyt varsinaisen palvelustehtävän hoitamisessa, A:n asema, tehtävä ja erityinen käyttäytymisvelvollisuus huomioon ottaen hänen virkavelvollisuutensa olivat ulottuneet kyseessä olevaan tilanteeseen. A:n menettelyllä oli ollut ajallinen, paikallinen ja myös asiallinen yhteys A:n palvelukseen.

Hovioikeus myös katsoi, että A oli ollut tietoinen rikkovansa palvelusvelvoitteitaan ja etteivät Yleisen palvelusohjesäännön mukaiset määräykset olleet laillisuusperiaatteen näkökulmasta liian epätäsmällisiä. A oli siten rikkonut syytteessä mainittuja Yleisen palvelusohjesäännön kohtia ja näin syyllistynyt palvelusrikokseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Ari Siltama (eri mieltä) ja Mirjami Paso sekä sotilasjäsenet eversti Pekka Haavikko ja eversti Kari Pietiläinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituksessaan A vaati, että syyte jätetään tutkimatta toimivallan puutteen vuoksi tai että syyte seksuaalisesta ahdistelusta ja palvelusrikoksesta hylätään ja että tuomittua kärsimyskorvausta asianomistajalle joka tapauksessa alennetaan.

Vastauksissaan syyttäjä ja asianomistaja vaativat, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Hovioikeuden toimivalta

1. A:n valituksen johdosta Korkeimman oikeuden arvioitavana on ensin kysymys siitä, onko hovioikeus ollut toimivaltainen käsittelemään ensimmäisenä oikeusasteena seksuaalista ahdistelua koskevan syytteen yhdessä sotilasoikeudenkäyntilain 2 §:n 1 momentin mukaista palvelusrikosta koskevan syytteen kanssa.

2. Palvelusrikosta koskevan asian käsitteleminen ensimmäisenä oikeusasteena Helsingin hovioikeudessa on perustunut sotilasoikeudenkäyntilain 6 §:n säännökseen, jonka mukaan asia käsitellään Helsingin hovioikeudessa ensimmäisenä oikeusasteena, milloin vastaajana on joukko-osaston komentaja tai vähintään majurin arvoinen upseeri.

3. Hovioikeus on katsonut tarkoituksenmukaiseksi seksuaalista ahdistelua ja palvelusrikosta koskevan asian käsittelyn kokonaisuudessaan hovioikeudessa, kun seksuaalista ahdistelua voitiin tässä tapauksessa pitää suhteessa palvelusrikokseen sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:ssä tarkoitetuin tavoin vähäisenä.

4. Sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan jos sotilasta syytetään sekä sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävästä rikoksesta että muusta rikoksesta, saadaan ensiksi mainittua rikosta koskeva syyte tutkia siinä tuomioistuimessa, joka on oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (689/1997) 4 luvun mukaan toimivaltainen käsittelemään jälkimmäistä muuta rikosta koskevan syytteen, jos se asian laadun, selvityksen esittämisen tai muun erityisen syyn takia on tarkoituksenmukaista. Momentin toisen virkkeen mukaan jos muu kuin sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävä rikos on tehty samalla teolla sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävän rikoksen kanssa ja rikos on sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävään rikokseen nähden vähäinen ja jos rikoksia koskevien syytteiden käsitteleminen yhdessä on tarkoituksenmukaista, voidaan myös muuta kuin sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävää rikosta koskeva syyte tutkia tämän lain mukaisessa järjestyksessä.

5. Sotilasoikeudenkäyntilain säännökset poikkeavat rikosasioiden yleisistä oikeuspaikkaa ja tuomioistuimen kokoonpanoa koskevista säännöksistä. Sotilasoikeudenkäyntilain mukaisesti sotilasasioiden käsittelyssä on mukana tuomareiden lisäksi sotilasjäseniä, jotka eivät tuomioistuinlain 5 §:stä ilmenevin tavoin ole tuomareita, vaikka heitä velvoittaakin tuomarin vakuutus. Sotilasrikosasioiden käsitteleminen erillisessä järjestelmässä on perustunut tarpeeseen varmistaa niiden käsittelyssä tarvittava asiantuntemus (HE 86/1981 vp s. 2).

6. Palvelusrikossyyte perustuu puolustusvoimien sotilashenkilöitä koskeviin käyttäytymissääntöihin. Muun muassa juuri tämäntyyppisten kysymysten arvioimiseksi sotilasoikeudenkäyntiasioiden käsittely on eriytetty muiden rikosasioiden käsittelystä ja tuomioistuimia vahvennettu sotilasjäsenillä, joilla on ammatillista sotilasasiantuntemusta.

7. Sotilasoikeudenkäyntilakia koskevassa hallituksen esityksessä on todettu silloisen lain mukaan pääsääntönä olleen, että sotilasoikeudenkäyntiasia ja muu rikosasia käsitellään erikseen. Tämä merkitsee poikkeusta periaatteeseen, että samaa henkilöä koskevat syytteet tulisi käsitellä samalla kertaa. Poikkeusjärjestely perustuu sotilasoikeudenkäyntiasioiden erikoisluonteeseen (HE 86/1981 vp s. 10–11).

8. Käsillä olevassa asiassa syytteen perustana on sekä seksuaalisessa ahdistelussa että palvelusrikoksessa vastaajan menettely 12.4.2017 hänen tavatessaan asianomistajan puolustusvoimien tiloissa Tampereella. Kysymys on sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentin jälkimmäisessä virkkeessä tarkoitetuin tavoin samalla teolla tehdyistä rikoksista. Syytteen teonkuvauksen mukaisella seksuaalisella ahdistelulla on loukattu asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, mikä menettely on palvelusrikosta koskevan teonkuvauksen mukaisesti samalla merkinnyt myös puolustusvoimien yleisen palvelusohjesäännön määräysten rikkomista, kun se on tehty vastaajan toimiessa puolustusvoimien palveluksessa. Molempia syytekohtia koskee pääosin sama todistelu. Korkein oikeus toteaa, että tällaisessa tilanteessa asioiden käsitteleminen yhdessä on tarkoituksenmukaista.

9. Koska syytteiden yhdessä käsitteleminen on tarkoituksenmukaista, asia voidaan lähtökohtaisesti käsitellä kaikilta osin joko käräjäoikeudessa normaalissa rikosasioiden käsittelyjärjestyksessä tai sotilasrikosasioita varten säädetyssä erityisessä sotilasoikeudenkäyntimenettelyssä. Seuraavaksi onkin arvioitava, kummassa menettelyssä asia sotilasoikeudenkäyntilain mukaan tulisi käsitellä. Ratkaiseva peruste oikeudenkäyntimenettelyn valinnassa on lain 8 §:n 1 momentin jälkimmäisen virkkeen pohjalta arvioituna se, onko seksuaalista ahdistelua pidettävä lainkohdassa tarkoitetuin tavoin palvelusrikokseen nähden vähäisenä.

10. Sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:ää koskevan hallituksen esityksen perusteluissa (HE 40/1997 vp s. 2) on mainittu kaksi esimerkkiä, joilla on perusteltu uuden virkkeen ehdottamista 1 momenttiin. Ensimmäisessä esimerkissä sotilas on jättänyt täyttämättä esimiehen käskyn saapua vartiotehtävään samalla, kun sotilas on syyllistynyt liikenteen vaarantamiseen. Lisäksi hän on ottanut luvattomasti käyttöönsä ajoneuvon. Tässä esimerkissä sotilasrikokset ovat perustelujen mukaan päärikoksia. Silloisessa laissa liikenteen vaarantaminen ja luvaton käyttö olivat rangaistusasteikoiltaan myös selvästi lievempiä kuin vartiorikos. Näin ollen esimerkki ei anna selvää ohjetta menettelytavan valintaan nyt arvioitavana olevassa asiassa.

11. Toisessa hallituksen esityksestä ilmenevässä esimerkissä on katsottu, että puolustusvoimien ajoneuvon luvaton käyttöönotto ja sillä päihtyneenä ajaminen olisi myös tarkoituksenmukaisinta käsitellä sotilasoikeudenkäyntiasiana. Tässä esimerkissä oikeuspaikan valinta ei ole samalla tapaa rikoksen vähäisyyden perusteella selvä kuin edellisessä esimerkissä. Se, että perusteluiden mukaan tämäkin asia käsiteltäisiin erityiskokoonpanossa, jossain määrin puoltaa vastaavaa tulkintaa rajatapauksissa.

12. Kun rikokset on tehty samalla teolla, Korkein oikeus katsoo, että syytteiden yhteiskäsittelyn edellytyksenä olevaa, muun kuin sotilasoikeudenkäyntiasiana käsiteltävän rikoksen vähäisyyttä voidaan tarkastella kahdella eri tavalla. Arviointi voidaan ensinnäkin perustaa rikosten tunnusmerkistöihin ja niissä säädettyjen rangaistusasteikkojen ilmentämään moitittavuuteen. Toisaalta huomiota voidaan kiinnittää yksittäisten rikosten tapauskohtaiseen moitittavuuteen.

13. Palvelusrikoksesta on säädetty enimmäisrangaistukseksi vuosi ja seksuaalisesta ahdistelusta kuusi kuukautta vankeutta. Tämä rangaistusasteikoista ilmenevä ero luo lähtökohtaisen olettaman jälkimmäisen vähäisyydestä edelliseen verrattuna. Tämän asian syytteessä kuvatun seksuaalisen ahdistelun moitittavuutta arvioitaessa vakavampaan suuntaan vaikuttavat hovioikeuden toteamalla tavalla osatekojen lukuisuus, asianomistajan vastaajaa heikompi asema ja teon vaikutukset asianomistajan elämään. Lievempään suuntaan tämän tapauksen arvioinnissa puolestaan vaikuttaa ahdistelutekojen lyhyt kokonaiskesto. Palvelusrikoksen vakavuutta arvioitaessa voidaan moitittavuutta lisäävänä seikkana huomioida se, että seksuaalista ahdistelua koskevan rikoksen teko-olosuhteilla on ollut yhteys A:n sotilaspalvelukseen. Korkein oikeus katsoo, että edellä mainitut seksuaalisen teon moitittavuutta lisäävät tapauskohtaiset seikat eivät riitä kumoamaan sitä moitittavuusarviota, joka jo rangaistusasteikkojen perusteella on syytteessä mainituista rikoksista tehtävissä. Syytteessä tarkoitettua seksuaalista ahdistelua on siten pidettävä syytteessä kuvattuun palvelusrikokseen nähden sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentin jälkimmäisen virkkeen tarkoittamalla tavalla vähäisenä.

14. Silloin, kun edellä arvioitu vähäisyysedellytys täyttyy, syytteiden käsitteleminen sotilasoikeudenkäyntiasiana on sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentin jälkimmäisen virkkeen mukaan harkinnanvaraista. Alkuperäisen 8 §:n hallituksen esityksen yksityiskohtaisista perusteluista ilmenee tuolloin ajateltu lähtökohta, jonka mukaan "jos samaan tekoon on sovellettava RL 45 luvun sotilasrikossäännösten ohella muutakin rangaistussäännöstä, asia käsitellään kokonaisuudessaan sotilasoikeudenkäyntilain mukaisessa järjestyksessä" (HE 86/1981 vp s. 10).

15. Nykyisen muotonsa sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n 1 momentti sai vuonna 1997 tehdyllä lainmuutoksella (993/1997). Tuolloin pykälän 1 momenttiin lisättiin nyt sovellettava jälkimmäinen virke. Lain perusteluissa momentin toisen virkkeen lisäämisen syyksi todettiin, että oikeuskäytännössä "on herättänyt epätietoisuutta, voidaanko sotilasoikeudenkäyntiasiana käsitellä myös sotilasrikoksen kanssa samalla teolla tehty muu vähäinen rikos (HE 40/1997 vp s. 2)". Mikään vuoden 1997 lainmuutoksen esitöissä ei viittaa siihen, että vuoden 1983 lakia säädettäessä ainoaksi mahdolliseksi ajateltu sotilaskokoonpano näissä asioissa olisi lainmuutoksella haluttu muuttaa poikkeukselliseksi.

16. Korkein oikeus katsoo, että huolimatta 8 §:n 1 momentin jälkimmäisessä virkkeessä käytetystä voidaan-sanasta lainsäädäntöhistoria ja sotilasoikeudenkäyntilain oikeuspaikkasäännöstö viittaavat siihen, että laissa on tarkoitettu sotilaskokoonpanon olevan pääsääntö virkkeessä kuvatuissa tilanteissa. Tämä osaltaan tukee sotilaskokoonpanon toimivaltaa nyt käsiteltävässä asiassa.

17. Korkein oikeus katsoo, että sotilasasioita koskeva erityisasiantuntemus on tarpeen arvioitaessa Yleisen palvelusohjesäännön merkitystä ja sisältöä sekä sitä, mikä on seksuaalisen ahdistelun moitittavuus suhteessa muun tyyppisten palvelusrikosten moitittavuuteen. Erityisasiantuntemus on tarpeen myös arvioitaessa A:n virka-aseman merkitystä asiassa. Ottaen huomioon sotilasoikeudenkäyntilain lähtökohdat, nämäkin seikat osaltaan puoltavat asian käsittelemistä sotilasoikeudenkäyntiasiana.

18. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeus on ollut toimivaltainen tutkimaan myös seksuaalista ahdistelua koskevan syyteasian.

Pääasia

Kysymyksenasettelu

19. Asiassa on ensin kysymys siitä, onko A menetellyt seksuaalista ahdistelua koskevassa syytteessä kuvatuin tavoin. Siinä tapauksessa, että hänen näin todetaan menetelleen, arvioitavaksi tulee se, onko A menettelyllään syyllistynyt seksuaaliseen ahdisteluun ja sen ohella palvelusrikokseen.

Seksuaalinen ahdistelu

20. Rikoslain 20 luvun 5 a §:n mukaan joka koskettelemalla tekee toiselle seksuaalisen teon, joka on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä rangaistusta, seksuaalisesta ahdistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Saman luvun 10 §:n 2 momentin mukaan seksuaalisella teolla tarkoitetaan sellaista tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.

21. Korkeimmassa oikeudessa on tältä osin ollut todistelun kohteena se, oliko A kosketellut asianomistajaa syytteessä kuvatuin tavoin ja näin tehnyt asianomistajaa kohtaan seksuaalisen teon, joka oli ollut omiaan loukkaamaan asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Korkeimmalla oikeudella ei vastaanottamansa todistelun perusteella ole aihetta arvioida näyttöä toisin kuin hovioikeus on tehnyt.

22. A:n on hovioikeuden tuomiossa lausutuin perustein näytetty menetelleen seksuaalista ahdistelua koskevan syytekohdan 1 teonkuvauksen mukaisesti: A on ensin keskustelun aikana laskenut kätensä joksikin aikaa asianomistajan reidelle. Asianomistajan ollessa lähdössä pois tapaamisesta A on halatessaan asianomistajaa suudellut tätä suulle ja kaulalle. A on halatessaan myös samalla työntänyt kätensä asianomistajan paidan alle, hyväillyt asianomistajan selkää ja vatsaa sekä työntänyt kielensä asianomistajan suuhun ja puristellut asianomistajaa takapuolesta. Jatkaessaan asianomistajan suutelemista A on tunnustellut kädellään tämän liivien hakasia ja siirtänyt kättään kohti tämän rintoja. Tämän jälkeen asianomistaja on päässyt poistumaan paikalta.

23. A:n asianomistajaan kohdistamat koskettelut ovat olleet osapuolet ja teko-olosuhteet huomioon ottaen seksuaalisesti olennaisia. Koskettelut ovat kohdistuneet kehon sellaisille alueille ja olleet kokonaisuudessaan luonteeltaan sellaisia, että ne ovat olleet omiaan loukkaamaan asianomistajan seksuaalista itsemääräämisoikeutta. A on siten menettelyllään syyllistynyt seksuaaliseen ahdisteluun.

Palvelusrikos

Sovellettavat oikeusohjeet

24. Rikoslain 45 luvun 1 §:n mukaan sotilas, joka rikkoo tai jättää täyttämättä palvelukseen kuuluvan velvollisuuden taikka palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskevan ohjesäännöllä tai muulla tavoin annetun määräyksen, on tuomittava, jollei teosta 11 luvun 9 a §:ssä, 40 luvun 1–3 tai 5 §:ssä tai tässä luvussa erikseen säädetä rangaistusta, palvelusrikoksesta kurinpitorangaistukseen tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

25. Syytteen mukaan A on puolustusvoimien virkamiehenä syyllistynyt edellä kuvattuun seksuaaliseen ahdisteluun ja näin rikkonut palvelukseen kuuluvan velvollisuutensa sekä sotilaallista järjestystä koskevia, Yleisen palvelusohjesäännön kohdissa 10, 78 ja 81 annettuja määräyksiä.

26. Yleisen palvelusohjesäännön kohdan 10 mukaan sotilaan on esiinnyttävä hyvien tapojen mukaisesti käyttäytyen reippaasti, ryhdikkäästi ja asiallisesti tilanteeseen sopivalla tavalla. Kohdan 78 mukaan henkilön ihmisarvoa tarkoituksellisesti loukkaava käyttäytyminen on häirintää. Syrjinnäksi määritellään seksuaalinen häirintä ja häirintä sukupuolen perusteella, kiusaaminen työssä tai palveluksessa sekä simputus palveluksessa. Kohdan 81 mukaan kaikenlainen seksuaalinen ja sukupuolinen häirintä, kiusaaminen ja simputus ovat kiellettyjä. Seksuaalinen ja sukupuolinen häirintä on ei-toivottua fyysistä tai sanallista käyttäytymistä, jolle on ominaista, että sen aiheuttamat tunteet ja seuraukset ovat henkilölle aina kielteisiä. Sukupuolinen huomio muuttuu häirinnäksi, jos sitä jatketaan, vaikka kohteeksi joutunut ilmoittaa pitävänsä sitä loukkaavana tai vastenmielisenä.

27. A on puolustusvoimista annetun lain 36 §:n 1 momentin mukainen sotilasvirassa palveleva ammattisotilas, jota koskee myös kyseisen lain 42 §:n mukainen käyttäytymisvelvoite. Viimeksi mainitun mukaan ammattisotilaan on virkatehtävässään ja yksityiselämässään käyttäydyttävä siten, ettei hän menettele tavalla, joka on omiaan vaarantamaan luottamusta puolustusvoimille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon. Säännöksen kieltämänä käyttäytymisenä pidetään lainvalmistelutöiden mukaan syyllistymistä rangaistavaksi säädettyyn tekoon (HE 264/2006 vp s. 52). Lisäksi A:ta koskee virkamiehenä valtion virkamieslaki ja sen 14 §:n 2 momentti, jossa säädetään, että virkamiehen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla. Nämä säännökset samoin kuin Yleisen palvelusohjesäännön kohdat 10, 78 ja 81 asettavat velvollisuuksia sotilaalle niissä tilanteissa, joissa hän on tekemisissä niin toisen puolustusvoimien palveluksessa olevan kanssa kuin myös tilanteissa, joissa toisena osapuolena on siviilihenkilö.

Laillisuusperiaate

28. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Säännöksen esitöiden mukaan periaate tarkoittaa sitä, ettei tuomioistuin saa rangaistussäännöstä soveltaessaan mennä lain kirjaimen ulkopuolelle eikä täydentää tai korjata lakia analogiapäätelmään turvautumalla (HE 44/2002 vp s. 29).

29. Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että rangaistussäännöksen mukainen palvelukseen kuuluva velvollisuus taikka palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskeva ohjesäännöllä tai muulla tavoin annettu määräys ja niiden sisältö on määritelty jossakin säännöksessä riittävän tarkkarajaisesti ja siten, että säännöksen soveltaminen on ennakoitavissa (KKO 2018:90 kohta 17 ja siinä mainitut ratkaisut).

30. Korkein oikeus toteaa, että A:ta koskevat käyttäytymissäännöt ilmenevät edellä kohdassa 26 kuvatuista säännöksistä. Yleinen palvelusohjesääntö on tärkeä sotilaiden käyttäytymistä sääntelevä normisto. Ohjesäännön kohdassa 10 säännellään kuitenkin hyvin yleisellä tasolla sotilailta edellytettyä käyttäytymistä. Korkein oikeus katsoo, että kyseinen ohjesäännön kohta on suositusluonteinen ohje, eikä se ole rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimin tavoin riittävän tarkasti ja täsmällisesti määritelty, jotta sen rikkomisesta voitaisiin tässä tapauksessa määrätä rangaistus. Sen sijaan ohjesäännön kohdista 78 ja 81 ilmenee A:n kannalta ennakoitavalla tavalla riittävän yksiselitteisesti hänen käyttäytymiselleen asetetut vaatimukset. Käyttäytymisvelvoite ja sen rikkomisen rangaistavuus käyvät A:lle ammattisotilaana ilmi laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla mainituista säännöksistä ja rikoslaista.

Korkeimman oikeuden arviointi

31. Palvelusvelvollisuuden täyttämättä jättämisellä tarkoitetaan sitä, että asianomainen laiminlyö hänelle kuuluvat tehtävät, mutta rikos toteutuu myös siten, että asianomainen ei noudata ohjesääntöjä, pysyväiskäskyjä tai muita vastaavia palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskevia määräyksiä (HE 85/1985 vp s. 23. Ks. myös KKO 1990:160).

32. Korkein oikeus katsoo, että palvelusrikoksen rangaistavuudella suojellaan palvelusturvallisuutta ja palvelustehtävien asianmukaista toteuttamista. Osaltaan kyse on myös luottamuksesta puolustusvoimiin ja sille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon.

33. A on tavannut asianomistajan puolustusvoimien vartioiduissa ja lukituissa tiloissa, joihin hänellä oli ollut pääsy virka-asemansa johdosta. A on varannut kyseisen tilan tapaamista varten ja ottanut asianomistajan vastaan pukeutuneena virka-asuunsa. Tapaaminen on ajoittunut arkipäivään ja virka-aikaan. Itse tapaaminen ei ollut kuitenkaan liittynyt A:n virkatehtäviin vaan hänen henkilökohtaisiin perheasioihinsa. Asianomistaja ei ollut tapahtumahetkellä ollut puolustusvoimien palveluksessa, mutta A oli aikaisemmin ollut tämän esimies puolustusvoimissa.

34. Edellä selostettujen seikkojen perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely liittyy ajallisesti ja paikallisesti hänen palvelukseensa ja virkavelvollisuuksiinsa. A on käyttänyt asemaansa hyväkseen järjestääkseen tapaamisen. Asiassa on selvitetty, että asianomistaja oli alun alkaen suostunut tapaamiseen muun muassa siksi, että A oli asianomistajan entinen esimies. Olennaisempaa on kuitenkin se, että A on käyttänyt puolustusvoimien virkamiehenä ja ammattisotilaana virkansa ja asemansa suomia valtuuksia hyväkseen, kun hän oli järjestänyt tapaamisen puolustusvoimien tiloissa. Pääsy puolustusvoimien kiinteistöön ja neuvottelutilaan on edellyttänyt rikoslain 45 luvun 27 §:n mukaista sotilasvirassa olevan asemaa. Tällä tavoin A oli osaltaan mahdollistanut keskeytymättömän kahdenkeskisen tapaamisen.

35. Korkein oikeus katsoo, että A:n asema ja hänelle asetettavat koko palvelusaikaa koskevat käyttäytymisvelvoitteet huomioon ottaen A:n palvelukseen kuuluvat tai sitä koskevat velvollisuudet ovat ulottuneet myös käsiteltävänä olevaan yksityistapaamiseen. Kysymys ei siten ole ollut siviilielämän tai vapaa-ajan käyttäytymisestä.

36. Korkein oikeus katsoo, että A on menettelyllään rikkonut Yleisen palvelusohjesäännön kohdissa 78 ja 81 annettuja määräyksiä ja siten syyllistynyt syytekohdassa 2 palvelusrikokseen.

Rangaistus

37. Hovioikeus on tuominnut A:n yhteiseen 80 päiväsakon sakkorangaistukseen. Syytä rangaistuksen alentamiseen ei ole. Päiväsakon rahamäärä vahvistetaan A:n muuttuneen maksukyvyn mukaiseksi.

Korvausvelvollisuus

38. Asianomistaja on seksuaalitekojen johdosta ollut jonkin aikaa sairauslomalla. Hän on tapahtuneen jälkeen asunut kuukauden vanhempiensa luona. Hän on ollut järkyttynyt ja ahdistunut sekä tuntenut olonsa turvattomaksi. Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden tuomitsemaa 1 000 euron kärsimyskorvausta ole syytä alentaa.

Tuomiolauselma

Muutos hovioikeuden tuomioon:

Hovioikeuden tuomiota muutetaan päiväsakon rahamäärän ja sakon yhteismäärän osalta niin, että A tuomitaan 80:een 59 euron määräiseen päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa yhteensä 4 720 euroa.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä tai tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Kirsti Uusitalo (eri mieltä), Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen (eri mieltä) sekä sotilasjäsenet, prikaatikenraalit Vesa Virtanen ja Mikko Heiskanen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Erimielisyyteni koskee Korkeimman oikeuden ratkaisua hovioikeuden toimivallan sekä palvelusrikoksen tunnusmerkistön täyttymisen osalta.

Hovioikeuden toimivalta

Hovioikeuden toimivaltaa koskevilta osin olen samaa mieltä enemmistön ratkaisun perusteluista kohtien 1–5 osalta. Sen jälkeen enemmistön ratkaisun perustelukohtien 6–18 asemesta lausun seuraavaa:

Sotilasoikeudenkäyntilaissa säädetyssä erityisessä järjestyksessä on tarkoitettu käsiteltäväksi vain sellaiset asiat, joissa tällaiseen erityisjärjestelyyn on tarvittavan asiantuntemuksen varmistamiseksi painavia asiasyitä. Suomen perustuslain 6 §:ssä taattu kansalaisten yhdenvertaisen kohtelun periaate huomioon ottaen asianmukaista ei ole, että sotilasoikeudenkäyntiä varten säädetyssä erityisessä käsittelyjärjestyksessä käsitellään sellaisia vakavia rikosasioita, joissa on kysymys rikoslain muiden kuin 45 luvun säännösten rikkomisesta. Sotilasoikeudenkäyntilain 8 §:n mahdollistamaa poikkeusta yleisestä oikeudenkäyntijärjestelmästä on tulkittava siten ennemmin supistavasti kuin laajentavasti.

Käsillä olevassa asiassa syyte koskee puolustusvoimien tiloissa siviilihenkilöön kohdistuneeksi väitettyä seksuaalista ahdistelua ja samalla menettelyllä täyttyväksi väitettyä palvelusrikosta, josta on säädetty rangaistus rikoslain 45 luvun 1 §:ssä. Tällaisessa tilanteessa seksuaalista ahdistelua ei voida tekojen rangaistusasteikoista ja niiden keskinäisen moitittavuuden vertailusta riippumatta lähtökohtaisestikaan pitää palvelusrikokseen nähden vähäisenä, vaan asian keskeisimpänä osana sekä ratkaisuun vaikuttavien tosiseikkojen selvittämisen että asian oikeudellisen arvioinnin osalta.

A on kiistänyt menetelleensä seksuaalista ahdistelua koskevan syytekohdan teonkuvauksen mukaisesti. Asiassa ratkaistavana olevista kysymyksistä keskeisin on siten seksuaalista ahdistelua koskevan näytön arviointi. Seksuaalirikosasian näytön arvioinnissa korostuvat tuomarin taidot, eikä näytön arviointi edellytä sotilaallista asiantuntemusta. Myöskään asian oikeudellinen arviointi seksuaalisen ahdistelun tai palvelusrikoksenkaan osalta ei tässä tapauksessa edellytä sotilaallista asiantuntemusta tai puolustusvoimien olojen erityistä tuntemusta.

Käsillä olevassa asiassa on mielestäni annettava merkitystä myös sille, että vastaajan sotilasarvosta johtuen sotilasoikeudenkäyntilain mukainen menettely tarkoittaa asian käsittelyä ensimmäisenä oikeusasteena Helsingin hovioikeudessa, josta säännönmukainen muutoksenhaku tapahtuu Korkeimmassa oikeudessa. Käsillä olevassa asiassa ei ole sellaisia erityispiirteitä, joiden vuoksi asian käsittely olisi tarpeen kahdessa ylimmässä oikeusasteessa tavanomaisen alioikeus- ja hovioikeuskäsittelyn asemesta.

Katson, että käsillä olevan seksuaalirikosasian käsitteleminen on asian käsittelyyn liittyvät seikat huomioon ottaen tarkoituksenmukaisempaa säännönmukaisessa rikosasioiden oikeudenkäyntijärjestyksessä lain mukaan toimivaltaisessa käräjäoikeudessa. Kun kysymys on yhdestä menettelystä sekä seksuaalista ahdistelua että palvelusrikosta koskevilta osin, tapahtuu myös palvelusrikosta koskevan asian käsittely tässä tapauksessa tarkoituksenmukaisimmin yhdessä seksuaalista ahdistelua koskevan syytteen kanssa yleisessä alioikeudessa.

Tämän vuoksi kumoan hovioikeuden tuomion ja siirrän seksuaalista ahdistelua ja palvelusrikosta koskevan syytteen käsiteltäväksi Pirkanmaan käräjäoikeuteen.

Palvelusrikos

Enemmistön perustelukohtien 27–36 asemesta lausun seuraavaa:

Palvelusrikoksesta on rikoslain 45 luvun 1 §:n mukaan ensinnäkin kysymys, jos sotilas jättää täyttämättä tai rikkoo palvelukseen kuuluvan velvollisuuden. Palvelukseen kuuluvan velvollisuuden käsitettä tulkittaessa on otettava huomioon erityisesti palvelusrikoksen tunnusmerkistön tarkoitus ja tavoitteet turvata palvelusturvallisuus ja palvelustehtävien asianmukainen toteuttaminen. Tehtävien asianmukainen hoitaminen edellyttää, että sotilas noudattaa palvelustehtävään kuuluvia säännöksiä ja määräyksiä. Katson, ettei syytteessä tarkoitetussa tilanteessa ole ollut kysymys palvelustehtävän täyttämisestä, vaan joko lounastauon tai virka-ajan käyttämisestä yksityisasian hoitamiseen. Hylkään tämän vuoksi syytteen siltä osin kuin A:n on väitetty rikkoneen palvelukseen kuuluvaa velvollisuuttaan.

Toiseksi palvelusrikoksesta on kysymys, jos sotilas rikkoo tai jättää täyttämättä palvelusta tai sotilaallista järjestystä koskevan ohjesäännöllä tai muulla tavoin annetun määräyksen. Katson, ettei Yleisen palvelusohjesäännön kohta 10 sisällä sellaisia sotilaan käyttäytymistä koskevia määräyksiä, jotka olisivat rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen vaatimin tavoin riittävän tarkasti ja täsmällisesti määriteltyjä, jotta sen rikkomisesta voitaisiin määrätä rangaistus. Sen sijaan katson, että Yleisen palvelusohjesäännön kohdan 81 määräys, jolla kielletään seksuaalinen häirintä, häirintä sukupuolen perusteella sekä kiusaaminen ja simputus, on sillä tavoin täsmällinen ja tarkkarajainen, että sen rikkominen voi johtaa rangaistukseen palvelusrikoksena. Yleisen palvelusohjesäännön kohta 78 sisältää kohtaa 81 täydentävän määritelmän. Tältäkin osin on kuitenkin vielä arvioitava sitä, onko menettelystä rankaiseminen rikoslain 45 luvun 1 §:n nojalla tarpeen sen lisäksi, että A:n syyksi on jo katsottu rikoslain 20 luvun 5 a §:n mukainen rikos.

Huomioon on siis otettava, että palvelusrikoksen kriminalisoinnin tavoitteena on palvelusturvallisuuden ja sotilaallisen järjestyksen varmistaminen. Syytteessä tarkoitettu menettely on tapahtunut suljetussa neuvottelutilassa, vaikkakin puolustusvoimien tiloissa A:n ollessa pukeutuneena virka-asuunsa. A:n ja asianomistajan tapaaminen on liittynyt A:n yksityisasioihin. Katson, ettei A:n menettely ole ollut omiaan vaarantamaan palvelusturvallisuutta tai sotilaallista järjestystä. A:n menettely tulee rikosoikeudellisesti riittävällä tavalla arvioiduksi rikoslain 20 luvun 5 a §:n soveltamisella. Tämän vuoksi hylkään syytteen palvelusrikoksesta.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan asiasta myös muilta osin, ilmoitan olevani muilta osin samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Uusitalo: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.

A oli harjoittanut käytettyjen ajoneuvojen kauppaa. A oli soveltanut marginaaliverotusmenettelyä siihen osaan kaupoista, jonka hän oli merkinnyt kirjanpitoon. Pääosan kaupoista A oli jättänyt merkitsemättä kirjanpitoon eikä ollut siltä osin noudattanut marginaaliverotusmenettelyä koskevia vaatimuksia kirjanpitokäsittelystä sekä lasku- ja tositemerkinnöistä. A:n syyksi luettiin muun ohella se, että hän oli kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa osin antanut vääriä tietoja myynnin määristä ja osin väärin perustein ilmoittanut, ettei arvonlisäverollista toimintaa ollut ollut.

Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että marginaaliverotusmenettelyn soveltamisen edellytysten täyttymisestä ei A:n menettelyn vuoksi saatu luotettavaa selvitystä ja että vältetyn arvonlisäveron määrän oli siten perustuttava voittomarginaalien sijasta myyntihintoihin. A:n katsottiin menettelyllään syyllistyneen törkeään veropetokseen.

RL 29 luku 1 §
RL 29 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 25.8.2017 nro 17/132358

Syyttäjän ja asianomistaja Verohallinnon syytteestä käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän veropetoksen.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 1.1.2012–13.1.2016 pääosin toiminimellä yhdessä puolisonsa kanssa harjoittanut arvonlisäverollista käytettyjen autojen, vaatteiden, kenkien ja korujen ynnä muun kauppaa. Tässä toiminnassa A oli antanut veroviranomaiselle arvonlisäverotusta varten vääriä tietoja veron määräämiseen vaikuttavista seikoista ja salannut tällaisia seikkoja ja aiheuttanut tai yrittänyt aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi.

Kuukausittaisissa arvonlisäveroilmoituksissa oli ilmoitettu joko vääriä tietoja toteutuneen myynnin määrästä tai ilmoitettu väärin perustein, ettei arvonlisäverollista toimintaa ollut ollut lainkaan. Arvonlisäveroilmoitukset, joissa oli ilmoitettu myyntiä, oli tehty kirjanpitoon merkittyjen myyntien määräisinä, vaikka suurin osa myynnistä oli ollut niin sanottua pimeää myyntiä. Autokaupan kohteina olleista noin 570 autosta oli kirjattu kirjanpitoon alle sataa autoa koskevat liiketapahtumat ja jätetty merkitsemättä 1 131 047 euron kokonaismyynnistä 961 757 euroa. Vaatteiden, kenkien ja korujen myynneistä oli jätetty merkitsemättä kirjanpitoon ainakin 55 941 euroa.

Käräjäoikeus katsoi, ettei vältetyn arvonlisäveron määränä voitu pitää marginaaliveron mukaista määrää. Marginaaliverotusmenettely oli poikkeus pääsäännöstä ja sen soveltaminen edellytti verovelvolliselta arvonlisäverolaissa tarkemmin säädettyjä toimenpiteitä kuten tositteisiin merkintöjä marginaaliverotusmenettelyn soveltamisesta ja liiketapahtumien tietynlaista käsittelyä kirjanpidossa. Verovelvollinen ei voinut enää jälkikäteen valita tätä menettelyä, jos sen soveltamisen edellytyksenä olevia muotovaatimuksia ei ollut liiketoimintaa harjoitettaessa noudatettu. Tässä tapauksessa, siltä osin kuin ajoneuvomyynti oli kirjattu kirjanpitoon, arvonlisäverotuksessa oli käytetty marginaaliverotusta. Näin oli myös tapana tämäntyyppisessä ajoneuvokaupassa, jossa ajoneuvot ostettiin yksityisiltä ja myytiin yksityisille. Pääosasta liiketapahtumia ei kuitenkaan ollut lainkaan myyntitositteita ja kirjanpitoa, koska liiketoimintaa oli harjoitettu pimeästi ja siten, ettei siitä ollut tarkoitus maksaa arvonlisäveroa. Näin ollen ja koska marginaaliverotuksen muotoedellytyksiä ei ollut noudatettu, A ei ollut voinut olla siinä käsityksessä, että hänen välttämänsä vero olisi ollut vain marginaaliveron suuruinen. A:n menettelyn seurauksena arvonlisäveroa oli jäänyt määräämättä yhteensä 178 354 euroa.

Teolla oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja ottaen huomioon toiminnan laajuus ja kesto se oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n syytekohdan 2 törkeästä veropetoksesta ja syytekohdan 1 törkeästä kirjanpitorikoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Syyksilukemisen perusteella käräjäoikeus velvoitti A:n Verohallinnon vaatimuksen mukaisesti korvaamaan rikoksella aiheutettuna vahinkona vältettyä arvonlisäveroa yhteensä 162 337,14 euroa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Minna Kangasmäki ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 12.7.2018 nro 18/129679

A valitti hovioikeuteen. Hän katsoi syyllistyneensä syytekohdassa 2 törkeän veropetoksen asemesta veropetokseen ja vaati, että syyte enemmälti hylätään. Lisäksi hän vaati, että hänen Verohallinnolle maksettavakseen tuomittu vahingonkorvaus alennetaan 4 069,26 euroon.

Hovioikeus lausui, että verorikossäännöksen sanamuoto "aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi" viittasi siihen, että vältetyn veron määrä oli arvioitava yksittäistapauksessa ottaen huomioon, millaiseksi se olisi määrättävä, jos verovelvollinen täyttäisi velvollisuutensa asianmukaisesti.

Tässä asiassa oli voitu jälkikäteen selvittää riittävällä tarkkuudella autojen osto- ja myyntihinnat eli marginaaliverotuksen laskentaperusteet. Asiassa ei ollut ilmennyt, että jotkut ostajista olisivat käyttäneet väärin vähennysoikeutta. Marginaaliverotusta sovellettiin tyypillisesti samalla alalla ja vastaavanlaisissa olosuhteissa toimivien verovelvollisten liiketoimintaan. Puheena olevan kaltainen autokauppa oli käytännössä mahdollista marginaaliverotusta käyttäen. Tavallista arvonlisäveromenettelyä soveltaen A:lle ei olisi syntynyt oikeutta vähentää ostamiensa autojen hinnoista arvonlisäveron osuutta, mutta hänelle olisi toisaalta syntynyt velvollisuus tilittää valtiolle arvonlisäveroa koko myyntihinnasta. Käytettyjen ja myyntihinnoiltaan varsin halpojen autojen kaupassa ei voitu pitää uskottavana, että A:n tarkoituksena olisi ollut aiheuttaa veron määräämättä jättäminen koko myyntihinnan perusteella.

Hovioikeus katsoi, että vältetyn veron määrän arviointiin oli sovellettava marginaaliveromenettelyä. Verohallinnon mukaan autokaupassa vältetyn veron määrä olisi tällöin 4 069,26 euroa. Tämän ylittävältä osalta veron välttäminen oli jäänyt näyttämättä. Näin ollen A:n syyksi jäi yhteensä vältetty veron määrä 7 669,26 euroa. Rikoksella ei ollut tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. A oli menettelyllään syyllistynyt veropetokseen.

Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen ehdollisen rangaistuksen 10 kuukauteen vankeutta.

Syytekohdan 2 syyksilukemisen muutosta vastaavasti hovioikeus alensi A:n Verohallinnolle maksettavaksi tuomitun vahingonkorvauksen 7 669,26 euroon.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Jukka Mäkelä ja Johanna Borgmästars.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjille ja Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjät ja Verohallinto vaativat valituksissaan, että A:n syyksi luetaan törkeä veropetos, jossa vältetyn arvonlisäveron määrä on 177 889 euroa. Verohallinto vaati lisäksi, että A velvoitetaan suorittamaan vahingonkorvauksena 162 337,14 euroa.

A vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A:n syyksi on alemmissa asteissa luettu syytekohdassa 2 muun ohella se, että hän oli 1.1.2012–13.1.2016 käytettyjen ajoneuvojen kauppaa toiminimellään harjoittaneena elinkeinonharjoittajana laiminlyönyt kassakirjanpidon ja liiketapahtumien kirjaamisen kirjanpitolainsäädännön edellyttämällä tavalla. Autokaupan osto- ja myyntitapahtumat oli pääosin jätetty kirjaamatta kirjanpitoon. A oli merkinnyt kirjanpitoon kaupan kohteina olleista noin 570 autosta alle sataa autoa koskevat liiketapahtumat ja jättänyt merkitsemättä 1 131 047 euron kokonaismyynnistä 961 757 euroa. A oli arvonlisäveroilmoituksissaan osaksi ilmoittanut vääriä tietoja toteutuneiden myyntien määristä ja osaksi ilmoittanut väärin perustein, ettei arvonlisäverollista toimintaa ollut ollut lainkaan. Ne arvonlisäveroilmoitukset, joissa hän oli ilmoittanut myyntiä, hän oli antanut kirjanpitoon merkittyjen myyntien määräisinä, vaikka suurin osa hänen myynnistään oli ollut niin sanottua pimeää myyntiä.

2. Käräjäoikeus on katsonut, että A:lle oli hänen menettelynsä vuoksi jäänyt määräämättä arvonlisäveroa yhteensä 178 354 euroa. Käräjäoikeus on tältä osin hyväksynyt syytteen ja vahingonkorvausvaatimuksen, joissa vältetyn arvonlisäveron määrä oli perustunut A:n myymien ajoneuvojen myyntihintoihin. Käräjäoikeuden mukaan vältetyn veron määrää ei voitu jälkikäteen perustaa marginaaliverotusmenettelyn mukaisiin voittomarginaaleihin, koska A ei ollut pimeässä myynnissään noudattanut marginaaliverotusmenettelyn soveltamisen edellytyksenä olevia muotovaatimuksia kirjanpitokäsittelystä ja tositemerkinnöistä. Tavoitellun hyödyn määrä, toiminnan laajuus ja kesto huomioon ottaen käräjäoikeus on pitänyt A:n veropetosta törkeänä. Käräjäoikeus on tuominnut A:n syytekohdan 1 törkeästä kirjanpitorikoksesta ja syytekohdan 2 törkeästä veropetoksesta yhteiseen 1 vuoden 8 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Syyksilukemisen perusteella käräjäoikeus on Verohallinnon vaatimuksen mukaisesti velvoittanut A:n korvaamaan rikoksella aiheutettuna vahinkona vältettyä arvonlisäveroa yhteensä 162 337,14 euroa.

3. Hovioikeus on puolestaan katsonut, että vältetyn arvonlisäveron määrä oli arvioitava marginaaliverotusmenettelyn mukaisten voittomarginaalien perusteella. Asiassa oli voitu jälkikäteen selvittää riittävällä tarkkuudella ajoneuvojen osto- ja myyntihinnat eli marginaaliverotuksen laskentaperusteet. Tämän mukaisesti hovioikeus on katsonut määräämättä jääneen arvonlisäveron määräksi 4 069,27 euroa, eikä rikoksella ollut siten tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä. Hovioikeus on tuominnut A:n veropetoksesta ja alentanut yhteisen ehdollisen vankeusrangaistuksen 10 kuukauteen. Hovioikeus on syyksilukemisen muutosta vastaavasti alentanut A:n Verohallinnolle maksettavaksi tuomittua vahingonkorvausta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko vältetyn veron määrä ilmoittamatta jätetyn myynnin osalta perustettava arvonlisäverojärjestelmän pääsäännön mukaisesti myyntihintaan vai käytetyn tavaran kaupassa pääsääntöisesti noudatettavaan voittomarginaaliin ja onko A syyllistynyt veropetokseen vai törkeään veropetokseen.

Sovellettava rikosoikeudellinen ja vältetyn veron määrää koskeva sääntely

5. Rikoslain 29 luvun 1 §:n 1 ja 2 kohtien mukaan veropetoksesta tuomitaan se, joka antamalla viranomaiselle verotusta varten väärän tiedon veron määräämiseen vaikuttavasta seikasta tai salaamalla verotusta varten annetussa ilmoituksessa veron määräämiseen vaikuttavan seikan, aiheuttaa tai yrittää aiheuttaa veron määräämättä jättämisen tai sen määräämisen liian alhaiseksi taikka veron aiheettoman palauttamisen.

6. Tekoaikana voimassa olleen arvonlisäverolain 162 §:n (605/2009) mukaan verovelvollisen oli annettava kultakin verokaudelta veroilmoitus, jossa oli ilmoitettava liikevaihto, suoritettava ja vähennettävä vero sekä muut Verohallinnon määräämät veron oikeamääräisyyden toteamiseksi tarpeelliset tiedot. Asiallisesti vastaava säännös sisältyy nykyisin voimassa olevan oma-aloitteisten verojen verotusmenettelyä koskevan lain 16 §:ään.

7. Myynnistä suoritettavan veron perusteena on arvonlisäverolain 73 §:n 1 momentin mukaan vastike ilman veron osuutta. Vastikkeella tarkoitetaan myyjän ja ostajan väliseen sopimukseen perustuvaa hintaa, joka sisältää kaikki hinnanlisät.

8. Arvonlisäverolain 79 a §:n mukaan, kun verovelvollinen jälleenmyyjä myy verollista edelleenmyyntiä varten hankkimansa käytetyn tavaran, veron perusteena saadaan kuitenkin pitää voittomarginaalia ilman veron osuutta. Lain 79 f §:n mukaan voittomarginaalimenettelyä sovelletaan vain sellaisten tavaroiden myyntiin, jotka verovelvollinen jälleenmyyjä on ostanut muulta kuin elinkeinonharjoittajalta tai elinkeinonharjoittajalta, jonka myynti on vapautettu verosta tai joka soveltaa myyntiinsä 79 a §:ssä tarkoitettua tai sitä vastaavaa menettelyä, ja laskussa on tätä koskeva merkintä.

9. Voittomarginaali on joko arvonlisäverolain 79 j §:n mukaisesti tavaran myynnistä saadun vastikkeen ja tavaran ostohinnan erotus (tavarakohtainen menettely) tai lain 79 k §:n mukaan verokauden aikana myydyistä menettelyn piiriin kuuluvista tavaroista saatujen vastikkeiden yhteismäärän ja sen aikana hankittujen menettelyn piiriin kuuluvien tavaroiden ostohintojen yhteismäärän erotus (verokausikohtainen eli yksinkertaistettu menettely).

10. Tekoaikana voimassa olleen arvonlisäverolain 209 §:n (325/2003) mukaan verovelvollisen oli järjestettävä kirjanpitonsa sellaiseksi, että siitä saatiin veron määräämistä varten tarvittavat tiedot. Suoritettavan ja vähennettävän veron määrään vaikuttavien liiketapahtumien kirjausten oli perustuttava kirjanpitolaissa tarkoitettuihin tositteisiin ottaen lisäksi huomioon, mitä tässä laissa tositteista säädettiin. Tekoajan alusta 31.12.2015 asti voimassa olleen kirjanpitolain 2 luvun 5 §:n mukaan kirjauksen oli perustuttava päivättyyn ja numeroituun tositteeseen, joka todensi liiketapahtuman. Sisällöltään vastaava säännös sisältyy myös voimassa olevaan lakiin.

11. Tekoaikana voimassa olleen arvonlisäveroasetuksen 1 §:ssä (1768/1995) säädettiin, että niiden tavaroiden myyntien ja ostojen, joihin verovelvollinen jälleenmyyjä sovelsi arvonlisäverolain 79 a §:ssä tarkoitettua menettelyä, oli oltava vaikeuksitta erotettavissa muista myynneistä ja ostoista. Voimassa olevassa laissa ja asetuksessa oma-aloitteisten verojen verotusmenettelystä säädetään marginaaliverotusmenettelyä koskevasta kirjanpitokäsittelystä asiallisesti vastaavanlaisesti.

12. Tekoajan alusta 31.12.2012 asti voimassa olleen arvonlisäverolain 209 b §:ssä (325/2003) edellytettiin laskumerkintöjen osalta, että laskussa oli oltava tieto veron perusteesta kunkin verokannan tai verottomuuden osalta, tai, jos myyntiin sovellettiin 79 a §:ssä tarkoitettua menettelyä, merkintä "voittomarginaalijärjestelmä – käytetyt tavarat". Sisällöltään vastaava säännös sisältyy voimassa olevan lain 209 e §:ään.

13. Marginaaliverotusmenettelysäännösten esitöistä (HE 168/1995 vp s. 15) ilmenee, että käytettyjen tavaroiden erityissääntelyn tarkoituksena on estää kaksinkertainen verotus tilanteessa, jossa jo kertaalleen kulutukseen myyty tavara palaa uudelleen kaupalliseen vaihdantaketjuun. Ilman erityissääntelyä verovelvollinen jälleenmyyjä joutuisi suorittamaan veroa koko myyntihinnasta, kun hänellä ei olisi oikeutta vähentää kuluttajalta tekemäänsä ostoon sisältyvää, piileväksi jäävää veroa. Lisäksi tarkoituksena on estää kuluttajilta hankittujen tavaroiden ammattimaista myyntiä harjoittavien yritysten syrjiminen verrattuna kuluttajiin, joita ei veroteta keskinäisestä kaupankäynnistä. Arvonlisäverolain säännösten muuttamisella on osaltaan saatettu Suomessa voimaan yhteisestä arvonlisäverojärjestelmästä 28.11.2006 annettu neuvoston direktiivi 2006/112/EY (arvonlisäverodirektiivi) myöhempine muutosdirektiiveineen. Arvonlisäverolain tulkinnassa on siten otettava huomioon unionin oikeus (ks. esim. KKO 2016:34, kohta 24 ja siinä viitatut lähteet).

Marginaaliverotusmenettelyn muotovaatimukset ja keskeinen oikeuskäytäntö

14. Marginaaliverotusmenettelyn soveltaminen on vapaaehtoista. Mikäli verovelvollinen valitsee sovellettavaksi marginaaliverotusmenettelyn, hän voi valintansa mukaisesti soveltaa menettelyä myyntitapahtumittain tai verokausittain. Menettelyn soveltamiseen liittyy kuitenkin sen aineellisten edellytysten ohella myös muotovaatimuksia. Ne koskevat edellä kohdissa 10–12 kuvatulla tavalla liiketapahtumien kirjanpitokäsittelyä sekä liiketapahtumat todentavia laskuja ja tositteita. Asian ratkaisemisen kannalta keskeinen kysymys liittyy siihen, mikä merkitys tällaisten muotovaatimusten noudattamatta jättämisellä on arvioitaessa veropetoksella vältetyn veron määrää.

15. Unionin tuomioistuin on arvonlisäverojärjestelmää koskevassa ratkaisukäytännössään arvioinut verovelvollisen oikeutta muun muassa vähentää oston vero tai soveltaa voittomarginaalijärjestelmää silloin, kun arvonlisäverodirektiivin aineelliset edellytykset saattaisivat täyttyä, mutta kirjanpitoa ja laskutusta koskevat muotovaatimukset on laiminlyöty.

16. Veron vähennysoikeutta koskevassa tuomiossaan Astone (tuomio 28.7.2016, C-332/15, EU:C:2016:614), jossa verovelvollinen oli laiminlyönyt paitsi arvonlisäveroilmoituksen antamisen myös juoksevan kirjanpidon (kohta 54), unionin tuomioistuin on lausunut, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan arvonlisäverotuksen neutraalisuuden perusperiaate edellyttää, että ostoihin sisältyvän arvonlisäveron vähennysoikeus myönnetään, jos aineelliset edellytykset täyttyvät, vaikka verovelvolliset olisivat laiminlyöneet tietyt muotovaatimukset (kohta 45). Tilanne voi kuitenkin olla toisin, jos tällaisten muotovaatimusten noudattamatta jättäminen estää luotettavan näytön esittämisen siitä, että aineellisia edellytyksiä on noudatettu (kohta 46). Unionin tuomioistuin on jatkanut todenneensa toistuvasti, etteivät oikeussubjektit saa vedota unionin oikeuteen vilpillisesti tai käyttää sitä väärin. Kansallisten viranomaisten ja tuomioistuinten tehtävänä on evätä vähennysoikeus, jos asiassa voidaan objektiivisten seikkojen perusteella osoittaa, että vähennysoikeuteen vedotaan vilpillisesti tai sitä käytetään väärin (kohta 50).

17. Unionin tuomioistuin on Astone-tuomiossaan edelleen lausunut, että vaikka oletettaisiin, että se, että pääasian vastaaja laiminlöi muodollisia velvoitteita arvonlisäveron soveltamista ja veroviranomaisen suorittamaa tarkastusta varten, ei estä luotettavan näytön esittämistä siitä, että ostoihin sisältyvää arvonlisäveroa koskevan vähennysoikeuden aineellisia edellytyksiä on noudatettu, tällainen tilanne voi olla veropetoksen yksinkertaisin tilanne, jossa verovelvollinen tarkoituksellisesti jättää täyttämättä sille kuuluvat muodolliset velvoitteet veron maksun välttämiseksi (kohta 55). Etenkin sellaisen arvonlisäveroilmoituksen tekemättä jättäminen samoin kuin sellaisen kirjanpidon puuttuminen, jotka mahdollistavat arvonlisäveron soveltamisen ja veroviranomaisen suorittaman tarkastuksen, sekä laadittujen ja maksettujen laskujen kirjaamatta jättäminen ovat omiaan estämään veron täsmällisen kantamisen ja näin ollen kyseenalaistamaan yhteisen arvonlisäverojärjestelmän moitteettoman toiminnan. Näin ollen unionin oikeus ei ole esteenä sille, että jäsenvaltiot pitävät tällaisia laiminlyöntejä veropetokseen kuuluvana menettelynä ja epäävät tällaisessa tapauksessa vähennysoikeuden (kohta 56).

18. Sittemmin voittomarginaalijärjestelmän soveltamista käytettyjen ajoneuvojen myyntiin koskevassa tuomiossaan Litdana (tuomio 18.5.2017, C-624/15, EU:C:2017:389) unionin tuomioistuin on lausunut, että edellä selostetut päätelmät ovat merkityksellisiä myös silloin, kun kansalliset viranomaiset tai tuomioistuimet epäävät oikeuden soveltaa voittomarginaalijärjestelmää (kohta 37).

19. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään arvioinut liiketoiminnassa valittujen menettelytapojen merkitystä rikosoikeudellisen vastuun kannalta. Velallisen epärehellisyyttä koskevissa ratkaisuissa KKO 2011:64 ja 2018:12 on ollut tarkasteltavana kysymys siitä, oliko varojen luovuttamiselle yhtiöstä ollut hyväksyttävä syy, kun yhtiön edustaja oli väitetysti nostanut varoja korvaukseksi tekemästään työstä ilman, että kirjanpitoon oli tehty varojen nostoista asianmukaisia merkintöjä. Ratkaisussa KKO 2011:64 Korkein oikeus on katsonut, että kirjanpitoon tehdyillä kirjauksilla oli merkitystä näyttönä liiketapahtumista ja niiden taustalla olevista oikeustoimista. Kirjanpitomerkintöjen puutteellisuus ei kuitenkaan sellaisenaan osoittanut varojen luovutuksen tapahtuneen ilman hyväksyttävää syytä (kohta 12).

20. Ratkaisussa KKO 2018:12 Korkein oikeus on katsonut, että silloin, kun yhtiö edustajansa kanssa tehdyn sopimuksen perusteella maksoi tälle korvausta työstä, maksamisessa oli noudatettava valitun korvauksen suoritustapaa koskevia säännöksiä. Jos säännöksistä johtuvat velvoitteet tietoisesti laiminlyötiin kokonaan, yhtiön varojen luovutusta, jota väitettiin korvaukseksi yhtiön hyväksi tehdystä työstä, ei yleensä voitu pitää tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla hyväksyttävänä. Tällaisessa tilanteessa hyväksyttävyyden arviointiin ei vaikuttanut se, oliko kyseinen henkilö tosiasiassa tehnyt työtä yhtiön hyväksi vai ei (kohta 11).

21. Korkein oikeus on arvioinut rikoksella vältetyn veron määräytymisen perusteita ennakonpidätyksen ja tuloveron osalta. Ennakonpidätystä koskeva ratkaisu KKO 2017:75 ilmentää tavoitetta siitä, että vältettynä pidettävän veron määrän tulisi vastata mahdollisimman hyvin tosiasiallisesti vältetyn veron määrää. Näin ollen veron välttämiseen perustuvaa rikosoikeudellista ja vahingonkorvausvastuuta ei ollut perusteltua perustaa välittömästi siihen, minkä määräiseksi ennakonpidätys oli voitu tosiasiallisen verosaamisen turvaamiseksi hallinnollisessa maksuunpanomenettelyssä määrätä (kohta 13).

22. Tuloveroa koskevassa ratkaisussa KKO 2011:58 vastaajat olivat vaatineet, että heidän rikokseen perustuvaa vahingonkorvaustaan määrättäessä heidän aiheuttamansa vahingon määrää arvioitaisiin avoimen osingonjaon verotusta koskeneiden säännösten mukaisesti. Korkein oikeus katsoi, että yhtiö ei ollut suorittanut varojen osalta avointa osingonjakoa. Varojen siirtoa ei ollut käsitelty osingonjakona kirjanpidossa eikä veroilmoituksessa. Varat oli siten saatu haltuun peitellyn osingonjaon kautta. Rikoksella aiheutetun vahingon määrää ei ollut perusteita arvioida sellaisen tapahtumainkulun nojalla, joka ei ollut toteutunut (kohta 20).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset vältetyn veron määrän arviointiperusteesta

23. Korkein oikeus toteaa, että arvonlisäverojärjestelmässä veron perusteena pidetään pääsääntöisesti vastiketta ilman veron osuutta (arvonlisäverolain 73 §:n 1 momentti). Poikkeuksena sovellettavan marginaaliverotusmenettelyn käyttäminen on vapaaehtoista. Käytettyjen tavaroiden kaupassa marginaaliverotusmenettelyn soveltaminen on kuitenkin tavanomaista. Kun verovelvollisen myynneissä täyttyvät edellä kohdassa 8 mainitut marginaaliverotusmenettelyn soveltamiselle säädetyt aineelliset edellytykset ja verovelvollinen on valinnut menettelyn omassa verotuksessaan noudatettavaksi, hän saa käyttää myynneistä suoritettavan veron perusteena voittomarginaaleja. Pyrkimys estää kaksinkertaista verotusta lähtökohtaisesti edellyttää, että aineellisten edellytysten täyttyessä verovelvollisella on oikeus marginaaliverotusmenettelyn soveltamiseen, vaikka hän olisi laiminlyönyt kirjanpitokäsittelyä ja laskumerkintöjä koskevat muotovaatimukset.

24. Kuten edellä selostetusta Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä kuitenkin ilmenee, muotoa koskevilla valinnoilla ja muotovaatimusten täyttämisellä on katsottava olevan olennainen merkitys rikos- ja vahingonkorvausoikeudellisen vastuun arvioimisen kannalta. Unionin tuomioistuimen ratkaisukäytännön perusteella muotovaatimusten vilpillinen laiminlyönti on omiaan estämään veron täsmällisen kantamisen ja näin ollen kyseenalaistamaan yhteisen arvonlisäverojärjestelmän moitteettoman toiminnan. Unionin oikeus ei tällaisessa tilanteessa ole esteenä marginaaliverotusmenettelyn käytön epäämiselle.

25. Marginaaliverotusmenettelyssä muotovaatimusten tarkoituksena on osaltaan turvata menettelyn aineellisesti oikeaa ja yhdenmukaista soveltamista. Korkein oikeus katsoo, että jos muotovaatimusten laiminlyönti johtaa siihen, että menettelyn soveltamisen aineellisten edellytysten täyttymisestä ei ole saatavissa luotettavaa selvitystä, verovelvollinen ei voi yleensä edukseen vedota siihen, että hän laiminlyönnistään huolimatta olisi valinnut myynteihinsä sovellettavaksi marginaaliverotusmenettelyn.

26. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että jos vastaaja on veroa välttääkseen harjoittanut käytettyjen tavaroiden kauppaa kirjanpidon ulkopuolella, minkä seurauksena marginaaliverotusmenettelyn aineellisten edellytysten täyttymisestä ei saada luotettavaa selvitystä, hänen välttämänsä arvonlisäveron määrä on rikosoikeudellisen ja vahingonkorvausvastuun kannalta arvioitava arvonlisäverojärjestelmän pääsäännön mukaisesti hänen myynneistä saamiensa vastikkeiden eikä voittomarginaalien perusteella. Merkitystä ei tällöin ole sillä, ettei vastaajalla ole ollut mahdollisuutta vähentää myynneistä suoritettavasta verosta ostojensa piilevää veroa.

Korkeimman oikeuden kannanotto vältetyn veron määrästä tässä asiassa

27. Verotarkastuskertomuksesta, jonka oikeellisuutta ei ole riitautettu, käy ilmi, että A:n harjoittaman ajoneuvokaupan kohteina oli ollut 570 ajoneuvoa. Näistä kirjanpidossa oli ollut kaupat 96 ajoneuvosta. Kirjanpitoon merkityt ostohinnat olivat yhteensä 136 680 euroa ja myyntihinnat yhteensä 169 290 euroa. Verotarkastuksessa tiedustelu- ja vertailutietojen perusteella katsottiin selvitetyksi 161 ajoneuvon osalta ostohinnoiksi yhteensä 374 982 euroa ja myyntihinnoiksi 415 986 euroa. Selvitys perustui pääosin kaupan osapuolille tehtyihin tiedusteluihin, näiden usein muistinvaraisiin vastauksiin sekä pyyntihinnoista ja keskimääräisistä kate- ja alennusprosenteista tehtyihin päätelmiin. Muiden kirjanpidon ulkopuolella tehtyjen ajoneuvojen kauppojen osalta käytettävissä ei ollut ollut vastaavia vertailutietoja ja niiden myynti oli jouduttu kokonaisuudessaan arvioimaan 545 771 euroksi ja ostot 513 748 euroksi.

28. Riidatonta on, että A oli soveltanut kirjanpidossa olleeseen ajoneuvokauppaansa marginaaliverotusmenettelyä. Muun ajoneuvokauppansa osalta A ei ollut noudattanut vaatimuksia kirjanpitokäsittelystä ja laskuihin tai tositteisiin tehtävistä merkinnöistä, vaan oli jättänyt nämä myynnit kokonaan kirjanpidon ulkopuolelle pimeäksi myynniksi veroa välttääkseen.

29. Siltä osin kuin ajoneuvojen osto- ja myyntihinnat on jouduttu kokonaisuudessaan arvioimaan, Korkein oikeus pitää selvänä, ettei selvitystä marginaaliverotusmenettelyn edellytyksistä voida pitää riittävän luotettavana. Myös siltä osin kuin verotarkastuskertomuksessa on 161 ajoneuvon osalta katsottu myynti- ja ostohinnat selvitetyksi, Korkein oikeus katsoo, ettei tätä selvitystä voida pitää riittävän luotettavana marginaaliverotusmenettelyn aineellisten edellytysten täyttymisestä, kun otetaan huomioon tietoihin liittyvät merkittävät epävarmuustekijät. Vilpillisestä muotovaatimusten laiminlyönnistä seurannut luotettavan selvityksen puute merkitsee tässä tapauksessa estettä marginaaliverotusmenettelyn käyttämiselle. Vältetyn veron määrä on siten perustettava arvonlisäverojärjestelmän pääsäännön mukaisesti arvioituihin A:n myynneistä saamiin vastikkeisiin ja arvioituun vähennettävään veroon. A:n välttämän arvonlisäveron määränä on siten pidettävä syyttäjien ja Verohallinnon valituksissa ilmoitettua määrää 177 889 euroa.

Syyksilukeminen ja vahingonkorvausvelvollisuus

30. Korkein oikeus katsoo, että A:n teko on käräjäoikeuden mainitsemilla perusteilla kokonaisuutena arvostellen törkeä. A on syyllistynyt syytekohdassa 2 kuvatulla menettelyllään käräjäoikeuden hänelle syyksi lukemaan törkeään veropetokseen, kuitenkin siten oikaistuna, että vältetyn arvonlisäveron yhteenlaskettu määrä on käräjäoikeuden syyksilukeman 178 354 euron asemesta 177 889 euroa. A:n velvollisuus suorittaa rikoksella aiheutettuna vahinkona vältetyn arvonlisäveron määrä Verohallinnolle on käräjäoikeudessa tuomitun määräinen.

Rangaistusseuraamus

31. Korkein oikeus toteaa, ettei sillä ole aihetta arvioida rangaistusseuraamusta toisin kuin käräjäoikeus on tehnyt.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

A oli tappelutilanteessa lyönyt B:tä nyrkillä rintaan ja kuristanut tätä kaulasta sekä pitänyt lattialla allaan ollutta B:tä otteessaan siten, että B:n hengitys oli estynyt ja tälle oli aiheutunut aivojen hapenpuutevaurio. B oli menehtynyt vammoihinsa. Korkein oikeus katsoi, että A:n oli täytynyt pitää B:n kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena ja teko oli luettava A:n syyksi tappona. (Ään.)

RL 3 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 24.2.2017 nro 17/108219

Syyttäjä oli käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta ensisijaisesti taposta ja toissijaisesti törkeästä pahoinpitelystä sekä törkeästä kuolemantuottamuksesta.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli riidan yhteydessä lyönyt B:tä nyrkillä rintaan ja ottanut B:n kaulalta hallinta- eli kuristusotteen siten, että välillä hänen molemmat kätensä olivat olleet B:n kaulan ympärillä ja välillä siten, että hänen toinen kätensä oli ollut B:n kaulan ympärillä ja toisella kädellä hän oli pitänyt B:n käsiä hallinnassa. A oli ottanut B:tä vyötäröltä kiinni ja kaatanut B:n lattialle. A oli kuristanut B:tä painaen käsivarsillaan B:n kaulalle aiheuttaen hengityksen estymisen. A oli ollut välinpitämätön B:n avunhuutojen suhteen ja hellittänyt otteensa vasta, kun B oli ollut lattialla liikkumaton ja puhumaton ja vain ynissyt hiljaa. B oli ollut tuossa tilassa, kun todistajana kuultu X oli lähtenyt asunnosta poliiseja vastaan.

Käräjäoikeus katsoi edelleen selvitetyksi, että B:n hengitys oli kuristamisen seurauksena estynyt, hänelle oli aiheutunut voimakasta turvotusta aivoihin ja aivojen hapenpuutevaurio. B oli menehtynyt seuraavana yönä saamiinsa vammoihin. A:lle oli ollut ennalta arvattavaa, että hänen kuristaessaan B:tä kaulasta B:n hengitys estyy ja seurauksena on varsin todennäköisesti kuolema. A oli syyllistynyt tappoon.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n taposta 8 vuoden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Hilkka Vähäsöyrinki ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 16.1.2018 nro 18/101200

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että syyte hylätään.

Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A oli kuristanut B:tä käsin kurkusta heidän ollessaan seisaallaan. Myöhemmin A:n ja B:n ollessa lattialla makuulla A oli pitänyt B:tä aloillaan siten, että A:n käsivarsi oli painanut vatsallaan olleen B:n kaulan etupuolen aluetta. Lisäksi A oli kerran lyönyt B:tä nyrkillä rintaan.

Hovioikeus totesi, että B:n kuolema oli aiheutunut aivojen hapenpuutevauriosta. A oli kohdistanut väkivaltaa B:n kaulan alueelle. Esitetyn selvityksen perusteella se oli ainoa seikka, joka oli voinut estää hapen kulkeutumisen B:n aivoihin. B oli X:n poistumiseen saakka äännellyt eikä hän siten ollut ollut tajuton. Hovioikeuden mukaan A ei ollut voinut näissä olosuhteissa pitää B:n kuolemaa menettelynsä varsin todennäköisenä seurauksena, mistä syystä syyte taposta oli hylättävä.

Toissijaisen törkeää pahoinpitelyä koskevan syytteen osalta hovioikeus lausui, että A:lla oli ollut hyväksyttävä syy pitää B:tä aloillaan, kunnes poliisit saapuivat asuntoon. A:n tahallista pahoinpitelyä oli ollut vain nyrkillä lyönti rintaan ja kuristaminen kaksin käsin kaulasta. B oli kuristamisen aikana pystynyt pyytämään apua ja sen jälkeenkin selvästi ääntelemään ja aktiivisesti kamppailemaan A:n kanssa. Kuristamista ei näissä oloissa ollut pidettävä julmana tai raakana. Hovioikeus katsoi, että A oli syyllistynyt pahoinpitelyyn.

Törkeää kuolemantuottamusta koskevan toissijaisen syytteen osalta hovioikeus katsoi, että A oli kohdistanut lattialla maanneeseen B:hen väkivaltaa, joka ei ollut ollut tahallista. Väkivallan voimakkuuteen ei välttämättä ollut vaikuttanut käden puristusvoima vaan A:n kehon paino B:n päällä. A:n menettely oli olennaisesti poikennut tilanteen edellyttämästä huolellisuusvelvoitteesta. B:n kuolemaa voitiin pitää poikkeuksellisen vakavana seurauksena, mutta ei kuitenkaan ennalta arvaamattomana. A:n menettely oli osoittanut piittaamatonta suhtautumista mahdollista vakavaakin seurausta kohtaan. A:n huolimattomuus oli ollut törkeää ja tekoa oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A oli syyllistynyt törkeään kuolemantuottamukseen.

Hovioikeus tuomitsi A:n pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jarmo Kilpelä, Tarja Raiskinen ja Petra Spring.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja A tuomitaan taposta tai toissijaisesti törkeästä pahoinpitelystä sekä törkeästä kuolemantuottamuksesta. Lisäksi syyttäjä vaati, että joka tapauksessa rangaistusta korotetaan.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta ensisijaisesti taposta. Syytteen mukaan A oli 14.11.2016 Helsingissä puolisoiden yhteisessä asunnossa tappanut B:n kuristamalla tätä kaulasta. A oli riidan päätteeksi lyönyt B:tä nyrkillä rintaan, ottanut B:n kaulalta hallinta- eli kuristusotteen siten, että välillä hänen molemmat kätensä olivat olleet B:n kaulan ympärillä ja välillä siten, että hänen toinen kätensä oli ollut B:n kaulan ympärillä ja toisella kädellä hän oli pitänyt B:n käsiä hallinnassa. Kuristamisen seurauksena B:n hengitys oli estynyt, hänelle oli aiheutunut voimakasta turvotusta aivoihin ja aivojen hapenpuutevaurio. B oli menehtynyt saamiinsa vammoihin.

2. Syyttäjä on toissijaisesti vaatinut, että A tuomitaan rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä ja törkeästä kuolemantuottamuksesta.

3. A on kiistänyt sekä ensisijaisen että toissijaisen syytteen. A ei ollut kuristanut tahallisesti B:tä siten, että seurauksena oli B:n kuolema. A:n menettely ei ollut ollut edes törkeän huolimatonta.

4. Käräjäoikeus on katsonut asiassa selvitetyksi, että A oli tappanut B:n kaulasta kuristamalla. A on tuomittu taposta 8 vuoden vankeusrangaistukseen.

5. Hovioikeus on hylännyt syytteen taposta ja lukenut A:n syyksi pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen. Hovioikeus on tuominnut A:n 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta ensisijaisesti kysymys siitä, onko A kuristamalla tahallaan aiheuttanut B:n kuoleman ja siten syyllistynyt pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen sijasta tappoon. Mikäli A:n ei katsota syyllistyneen tappoon, on arvioitava, onko hovioikeuden hänen syykseen lukemaa pahoinpitelyä pidettävä törkeänä.

Tahallisuuden arvioinnin lähtökohdat

7. Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaan tekijä on aiheuttanut tunnusmerkistön mukaisen seurauksen tahallaan, jos hän on tarkoittanut aiheuttaa seurauksen taikka pitänyt seurauksen aiheutumista varmana tai varsin todennäköisenä. Syyttäjä ei ole väittänyt A:n tarkoittaneen tappaa B:n tai pitäneen B:n kuolemaa menettelynsä varmana seurauksena. Näin ollen ratkaistavaksi jää, onko A:n täytynyt käsittää, että hänen käyttämänsä väkivallan varsin todennäköisenä seurauksena on B:n kuolema.

8. Kyse on siis siitä, täyttyykö A:n teossa rikoslain 3 luvun 6 §:ssä tarkoitettu todennäköisyystahallisuus eli onko teko ylittänyt tahallisuuden alarajan. Mainittua säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä (HE 44/2002 vp s. 84 ja 87) on viitattu Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä jo ennestään vakiintuneeseen tulkintaan ja selitetty ilmaisua ˮpitänyt seurauksen aiheutumista varsin todennäköisenäˮ siten, että kyse on sellaisesta todennäköisyydestä, jossa tekijä teon hetkellä pitää seurauksen syntymistä todennäköisempänä kuin sen syntymättä jäämistä. Todennäköisyydellä ei kuitenkaan ole mainitun esityksen mukaan tarkoitettu tilastomatemaattisia laskelmia vaan arkista, tekohetkellä tekijän näkökulmasta tehtävää arviota siitä, kuinka uskottavana tekijä pitää tunnusmerkistön täyttymistä (ks. myös KKO 2012:98, kohta 7).

9. Tahallisuusarvion pohjana on tällaisessa tilanteessa tekijän tietoisuus tekonsa seurauksista. Käytännön ratkaisutilanteissa todennäköisyystahallisuuden täyttymistä arvioidaan yleensä tarkastelemalla niitä seikkoja, joiden pohjalta tekijä on teon aikana voinut arvioida tekonsa seurauksia (KKO 2015:84, kohta 21 ja siinä mainitut ratkaisut).

10. Tapon edellyttämän todennäköisyystahallisuuden täyttymistä arvioitaessa tällaisia seikkoja ovat muun muassa tekijän mahdollisesti käyttämä tekoväline, käytetyn väkivallan voimakkuus ja kesto sekä se, mihin kohtaan uhrin kehoa teko on kohdistettu. Nämä seikat vaikuttavat eri olosuhteissa eri tavalla. Arvioinnin tulee perustua tapauksesta ilmenevät seikat huomioon ottavaan kokonaisharkintaan (KKO 2012:98, kohta 8).

Tapahtumainkulusta esitetty näyttö

11. A ja todistajana kuultu X ovat Korkeimmassa oikeudessa yhteneväisesti kertoneet, että A oli pyytänyt X:n paikalle B:n heitettyä A:ta lasiesineellä, josta oli tullut tämän otsaan verta vuotava haava. B oli käyttäytynyt myös tämän jälkeen aggressiivisesti ja rikkonut viinilasin. A:n mentyä sohvan luona seisoneen B:n luo oli alkanut tappelu. B oli tuolloin pyrkinyt lyömään A:ta seinäkellolla. X:n mukaan tilanteessa oli ollut riuhtomista, repimistä ja nyrkeillä lyöntiä.

12. X oli soittanut paikalle poliisit A:n pyynnöstä. X:n hätäkeskuspuhelusta nauhoitetulta tallenteelta on kuultavissa B:n avunhuutoja. X on puhelussa kertonut A:n käyneen B:n kimppuun. Puhelun aikana X on kehottanut A:ta rauhoittumaan. Tallenteelta ilmenee myös, että B on sanonut, ettei hän pysty hengittämään. Puhelun lopussa taustalta ei enää juurikaan ole kuulunut ääniä. X:n mukaan B oli ollut elossa, kun hän oli lähtenyt puhelun jälkeen poliiseja vastaan kerrostalon eteen.

13. X on esitutkinnassa kertonut, että hänen soittaessaan hätäkeskukseen A oli käsillään puristanut B:n kurkkua. Tuolloin molemmat olivat olleet seisaallaan, A selkä seinää vasten ja B selkä A:n rintakehää vasten. X oli myös jossain vaiheessa nähnyt, että A oli puristanut B:n kaulaa olkavarrellaan niin, että B:n silmät olivat pullottaneet, hänen naamansa oli vääntynyt tuskasta ja hän oli valittanut, ettei pysty hengittämään. Kun X oli ollut lähdössä alaovelle poliisipartiota vastaan, hän oli nähnyt molempien maanneen lattialla niin, että A oli ollut oikealla kyljellään ja B oli ollut vatsallaan. A:n oikea olkavarsi oli ollut B:n pään tai kaulan alla, ei kuitenkaan kuristusotteessa, ja B oli huutanut. Tämän jälkeen B oli rauhoittunut ja pitänyt alistuvaa valitusitkua. B:n vasemman käden kämmenen ulkosyrjä oli sinertänyt. X on Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä vahvistanut esitutkintakertomuksensa oikeaksi.

14. A:n mukaan hän ei itse ollut voinut poistua asunnolta, koska hän oli pelännyt B:n hajottavan asuntoa. Hän ei ole muistanut ottaneensa molemmin käsin B:tä kaulalta kiinni, mutta hän on pitänyt tältä osin esitutkinnassa kertomaansa täysin mahdollisena. Heidän kaaduttuaan lattialle A oli ollut kyljellään B:n vieressä ja puolittain tämän päällä. B oli ollut täysin kunnossa X:n poistuttua ja tilanne oli rauhoittunut. A:lla ei itsellään ollut ollut enää tuolloin voimia. B oli äännellyt röhisemällä. A:lla ei ollut ollut syytä epäillä, etteikö B olisi ollut kunnossa.

15. Kuolemansyylausunnon esitietoihin on kirjattu, että paikalle saapunut poliisipartio oli havainnut B:n olleen eloton. Ensiapua antamalla B:n pulssi oli onnistuttu palauttamaan. Sairaalassa suoritettujen tutkimusten perusteella B:n aivot olivat pahasti vaurioituneet hapenpuutteesta, ja aivoissa oli todettu voimakasta turvotusta. B oli menehtynyt saamiinsa vammoihin. Kuolemansyynlausunnon mukaan esitietojen ja ruumiinavauslöydösten perusteella perus- ja välitön kuolemansyy on ollut kuristamisesta aiheutunut aivojen hapenpuutevaurio.

16. Kuolemansyynlausunnon laatinut oikeuslääkäri Y on Korkeimmassa oikeudessa asiantuntijana kuultuna kertonut, että B:llä oli todettu merkkejä tylpän ja puristavan mekaanisen voiman kohdistumisesta kaulan alueelle. Havaintojen ja muiden syiden poissuljennan perusteella voitiin päätellä, että uhrin kaulalle kohdistunut ulkoinen mekaaninen voima oli estänyt hengittämisen ja mahdollisesti verenkierron aivoihin.

17. Y:n mukaan aivojen hapenpuute voi aiheutua hengityksen estymisestä, kun aivoihin ei kulje hapekasta verta. Tutkimusten mukaan aivot voivat olla ilman happea kolmesta kuuteen minuuttiin, minkä jälkeen ne eivät enää palaudu. Kamppailutilanteessa lihakset vaativat lisää happea, mikä voi nopeuttaa prosessia. Sen sijaan, jos valtimoveren virtaus lakkaa, ihminen menettää tajuntansa noin kymmenen sekunnin kuluessa.

18. Y on todennut, että tässä asiassa ei voida sanoa, kuinka kauan kuristaminen on kestänyt. Ruumiinavauslöydökset ja asiasta saadut esitiedot viittaavat Y:n mukaan siihen, että B:n hengitys oli estynyt ja siitä oli aiheutunut hapenpuute. Kuvailtu kuristusote, jossa kyynärtaive olisi ollut B:n kaulalla, sopi hyvin uhrista tehtyihin löydöksiin.

Näytön arviointi

19. Korkein oikeus katsoo esitetyn näytön perusteella selvitetyksi, että A on lyönyt B:tä nyrkillä rintaan. A on myös kuristanut ainakin hetkellisesti B:tä kaksin käsin. A on edelleen ottanut B:n kaulalta kuristusotteen siten, että hänen toinen kätensä on ollut B:n kaulan ympärillä. A on pitänyt B:tä tässä hallintaotteessa sekä heidän ollessaan seisaalla että heidän maatessaan lattialla niin, että hän on ainakin osittain maannut B:n päällä.

20. B oli 154 senttimetriä pitkä ja painoi tapahtuma-aikana 57 kiloa, kun taas A on 184 senttimetriä pitkä ja painoi 99 kiloa. A on siten ollut huomattavasti B:tä kookkaampi. Asiassa on riidatonta, että B oli pienemmästä koostaan huolimatta käyttäytynyt aikaisemmin väkivaltaisesti A:ta kohtaan ja eräässä tilanteessa muun ohella huitonut häntä veitsellä. X:n ja A:n kertomuksilla on osoitettu, että B oli myös tapahtumapäivänä jo ennen X:n saapumista paikalle käyttäytynyt väkivaltaisesti A:ta kohtaan ja aiheuttanut A:lle verta vuotavan haavan.

21. Korkein oikeus toteaa, että X on hätäkeskukseen soittaessaan kertonut A:n hyökänneen B:n kimppuun. Tapahtumista esitetty selvitys ei anna muutenkaan aihetta päätellä, että silloin kun A on kohdistanut B:hen väkivaltaa, tilanne olisi A:n kannalta ollut siten uhkaava, että kysymys olisi ollut hätävarjeluksi katsottavasta puolustautumisesta B:n hyökkäystä tai muuta väkivallan tekoa vastaan. Korkein oikeus katsoo selvitetyksi, että tilanteessa on ollut kysymys molemminpuolista väkivaltaa sisältäneestä tappelusta, jota on edeltänyt B:n aggressiivinen käyttäytyminen.

22. Tappelu on päättynyt siihen, kun A on pitänyt B:tä kuristusotteessa maaten osittain B:n päällä siten, että A:n toinen käsi on ollut hänen edessään maanneen B:n kaulan ympärillä. B, joka oli aikaisemmin rimpuillut ja huutanut, on tuolloin ollut rauhoittunut ja hän on äännellyt röhisemällä. B on löydetty hetkeä myöhemmin elottomana lattialta, missä hänen on selvitetty olleen A:n pitämänä kuristusotteessa.

23. X on arvioinut, että tappelu oli kestänyt muutaman minuutin, ennen kuin hän oli soittanut hätäkeskukseen. Hätäkeskuspuhelu on kestänyt runsaat kolme minuuttia. X on kertonut olleensa ulkona poliiseja vastassa nelisen minuuttia. Näiden tietojen ja B:n menehtymisen perusteella kuristaminen on todennäköisesti kestänyt joitakin minuutteja.

Oikeudellinen arviointi ja johtopäätös

24. Edellä kohdista 8–10 ilmenevällä tavalla tapon edellyttämän todennäköisyystahallisuuden täyttymistä arvioidaan yleensä tarkastelemalla niitä seikkoja, joiden pohjalta tekijä on voinut teon aikana arvioida tekonsa seurauksia. Tässä tapauksessa A on voinut arvioida tekonsa seurauksia ottamalla huomioon erityisesti oman voimankäyttökykynsä, B:n fyysiset ominaisuudet, käyttämänsä väkivallan voimakkuuden ja keston ja sen kohdistumisen B:n kaulan alueelle sekä havainnot B:n käyttäytymisestä teon aikana.

25. A on uskottavasti kertonut, että hänen tarkoituksenaan oli tilanteen rauhoittaminen ja myös aikaisemmissa tilanteissa väkivaltaisesti käyttäytyneen B:n aloillaan pitäminen poliisien saapumiseen asti. Poliisit oli kutsuttu paikalle A:n pyynnöstä. X oli poistuessaan asunnolta arvioinut tilanteen sellaiseksi, ettei B ollut hengenvaarassa. Nämä seikat puhuvat asiassa sitä vastaan, että A:n katsottaisiin pitäneen varsin todennäköisenä, että B kuolee hänen menettelynsä seurauksena.

26. Todennäköisyystahallisuuden edellytysten täyttymisen puolesta asiassa taas puhuu se, että A:n väkivalta on kohdistunut ennen kaikkea B:n kaulan alueelle, ensin kaksin käsin puristamalla ja sen jälkeen pitämällä toista kättään B:n kaulan ympärillä kuristavalla otteella. A on myös osittain maannut häntä huomattavasti pienikokoisemman B:n päällä kehon painollaan. X:n B:n reaktioista kertoman perusteella on näytetty, että kuristaminen on ollut ainakin hetkellisesti voimakasta. Voimankäyttö on jatkunut minuuttien ajan asianosaisten ollessa seisaalla ja heidän maatessaan maassa.

27. B on tilanteessa huutanut, ettei saa henkeä. Tästä huolimatta, ja vaikka X on kehottanut A:ta rauhoittumaan, A ei ole lopettanut tekoaan vaan hän on pitänyt B:tä kiinni kuristusotteessa siten, että A:n toinen käsi on ollut hänen edessään maanneen B:n kaulan ympärillä ja hän on hellittänyt otteensa vasta, kun B on ollut liikkumaton. Tämä voimankäyttö on johtanut B:n hengityksen estymiseen ja hänen menehtymiseensä. Myös nämä seikat puoltavat sitä, että A:n on täytynyt pitää B:n kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena.

28. Korkein oikeus toteaa olevan yleisesti tiedossa, että kurkusta kuristaminen voi olla hengenvaarallista ja johtaa kuolemaan joko siitä syystä, että kuristettaessa hengitystiet tukkeutuvat eikä uhri saa hengitettyä, tai siitä syystä, että kuristamisen yhteydessä verenkierto pään alueelle voi estyä (ks. KKO 1998:2). A:n ennakoitavissa on siten ollut, että hänen kuristaessaan kuvatulla tavalla B:tä kaulasta B:n hengitys estyy ja tästä on seurauksena kuolema. A on lisäksi jatkanut edellä selostettua voimakkaan väkivallan käyttämistä, vaikka hän on voinut B:n avunhuutojen ja käyttäytymisen perusteella tehdä havaintoja B:n tilasta. Korkein oikeus katsoo esitettyä selvitystä kokonaisuutena arvioituaan, että A:n on täytynyt pitää B:n kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Näin ollen A:n menettely täyttää tapon tunnusmerkistön.

Syyksilukeminen

29. A:n syyksi luetaan rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla tappo sillä perusteella, että hän on 14.11.2016 Helsingissä puolisoiden yhteisessä asunnossa tappanut puolisonsa B:n kuristamalla tätä kaulasta. A on riidan päätteeksi lyönyt B:tä nyrkillä rintaan ja ottanut B:n kaulalta kuristusotteen siten, että välillä hänen molemmat kätensä ovat olleet B:n kaulan ympärillä ja välillä hänen toinen kätensä on ollut B:n kaulan ympärillä ja toisella kädellä hän on pitänyt B:n käsiä hallinnassa. Kuristamisen seurauksena B:n hengitys on estynyt, hänelle on aiheutunut voimakasta turvotusta aivoihin ja aivojen hapenpuutevaurio. B on menehtynyt saamiinsa vammoihin.

Rangaistusseuraamus

30. Rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 c luvun 2 §:n 2 momentin mukaan taposta on tuomittava vankeutta vähintään kahdeksan ja enintään kaksitoista vuotta. Ottaen erityisesti huomioon kohdista 20 ja 21 ilmenevät seikat Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta rikoksesta on 8 vuotta vankeutta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti.

A tuomitaan hovioikeuden hänen syykseen lukeman pahoinpitelyn ja törkeän kuolemantuottamuksen asemesta rikoslain 21 luvun 1 §:n nojalla taposta (tekoaika 14.11.2016) 8 vuoden vankeusrangaistukseen.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen (eri mieltä). Esittelijä Minna Heikinsalmi (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Heikinsalmi:

Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen kohtien 1–27 osalta. Muilta osin esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuu perusteluinaan ja lopputuloksenaan seuraavan.

Edellä kohdassa 26 todetuin tavoin etenkin B:n pitäminen sellaisessa kuristusotteessa, että A:n käsivarren kyynärtaive on painanut B:n kaulaa hänen avunhuudostaan piittaamatta, puoltaa arviota, jonka mukaan A:n ennakoitavissa on ollut, että B:n hengitys estyy ja että hänen tällöin on täytynyt pitää B:n kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena. Tämä puhuu siten tahallisuuden edellytysten täyttymisen puolesta.

Poliisit on kuitenkin kutsuttu paikalle juuri A:n toistuvasta pyynnöstä. On ilmeistä, että A on pyrkinyt pitämään molemminpuolista väkivaltaa sisältäneessä tappelutilanteessa, jota on edeltänyt B:n aggressiivinen käytös, B:n aloillaan poliisien saapumiseen asti. A:n ei ole väitetty aiemmin käyttäytyneen väkivaltaisesti B:tä kohtaan eikä B:llä ole havaittu merkittäviä ulkoisia vammoja tapahtuman seurauksena. Sen sijaan A:lla itsellään on ollut verta vuotavia, joskin pinnallisia haavoja. Ulkoiset vammat viittaavat siihen, että juuri B on kohdistanut A:ta kohtaan väkivaltaa. A on myös kertonut, että hänen voimansa olivat olleet lopussa hänen maatessaan lattialla osin B:n päällä ja että tilanne oli tuolloin ollut rauhoittunut. A on siten voinut ajatella B:nkin rauhoittuneen vastaavalla tavalla.

Korkein oikeus katsonee, että A ei ole näissä olosuhteissa mieltänyt, että hänen tekonsa seurauksena varsin todennäköisesti on B:n kuolema. Esitettyä selvitystä kokonaisuutena arvioitaessa asiassa ei siten ole tullut tapon syyksilukemiseen riittävällä varmuudella näytetyksi, että A:lla olisi ollut tahallisuuden edellyttämä tietoisuus siitä, että hänen B:hen kohdistamansa väkivallan todennäköinen seuraus on tämän kuolema. Syyte taposta on hylättävä.

Hovioikeuden A:n syyksi lukeman törkeän kuolemantuottamuksen lisäksi on asiassa vielä syyttäjän toissijaisen rangaistusvaatimuksen perusteella arvioitava, onko A syyllistynyt törkeään vai perusmuotoiseen pahoinpitelyyn.

Syytteen mukaan A oli aiheuttanut B:lle vaikean ruumiinvamman ja hengenvaarallisen tilan törkeää pahoinpitelyä koskevassa rangaistussäännöksessä tarkoitetulla tavalla. B:lle onkin aiheutunut A:n menettelyn seurauksena vakava aivovamma, ja hän on menehtynyt saamiinsa vammoihin. A:n tahallisuuden arvioinnissa on kysymys kuitenkin siitä, kuinka ennakoitavana hän on itse pitänyt näiden seurausten aiheutumista. Edellä tappotahallisuuden yhteydessä lausutun mukaisesti Korkein oikeus katsonee, että A ei ole näissä olosuhteissa mieltänyt, että hänen tekonsa varsin todennäköisesti aiheuttaa B:lle vaikean ruumiinvamman ja hengenvaarallisen tilan törkeää pahoinpitelyä koskevassa rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Syyttäjä on vedonnut myös raakaan ja julmaan tekotapaan törkeysperusteena. Kuten Korkein oikeus on kohdassa 21 todennut, kysymyksessä on ollut molemminpuolista väkivaltaa sisältänyt tappelutilanne, jota on edeltänyt B:n aggressiivinen käyttäytyminen. A:n väkivaltaa ei voida myöskään luonnehtia fyysisesti karkeaksi. Julmaan tekotapaan asiassa viittaa lähinnä se, että A on hellittänyt otteensa vasta B:n oltua liikkumaton ja ynistessä hiljaa. Ottaen huomioon tapahtumaolosuhteet, B:n aktiivisen roolin tappelussa ja sen, että A:n tarkoituksena on ollut B:n kiinnipitäminen poliisien tuloon asti, Korkein oikeus katsonee, että A:n pahoinpitelyssä ei ole kysymys mainitun rikoslain säännöksen 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetusta raa’asta tai julmasta tekotavasta.

Johtopäätöksenään toissijaisesta rangaistusvaatimuksesta Korkein oikeus todennee, että A ei ole syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn. Sen sijaan A:n syyksi jäävät pahoinpitely ja törkeä kuolemantuottamus.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Hyväksyn esittelijän mietinnön. Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa rangaistukseen ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.

A oli tilannut internetin kautta itselleen postitse toimitettavaksi 1 gramman fentanyyliä. Hänelle oli lähetetty 0,9 grammaa 86,8-painoprosenttista fentanyyliä. Kysymys oli erittäin vaarallisesta huumausaineesta, ja aineesta saatavissa olevien noin 2 600 käyttöannoksen perusteella kysymys oli myös suuresta määrästä huumausainetta. Korkein oikeus katsoi, että huumausainerikosta oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Kysymys myös vankeusrangaistuksen mittaamisesta ja siitä, voitiinko se määrätä ehdolliseksi.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden tuomio 23.2.2017 nro 17/107971 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 21.2.2018 nro 18/107459 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ville Hiltunen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvos Timo Ojala, hovioikeudenneuvos Arja Mäki ja asessori Laura Nisula.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan törkeästä huumausainerikoksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta törkeästä huumausainerikoksesta sillä perusteella, että A oli 23.6.2016 laittomasti tuonut maahan huumausainetta. A oli tilannut internetin kautta 1 gramman fentanyyliä itselleen postitse toimitettavaksi. A:lle oli lähetetty Kiinasta 0,9 grammaa 86,8-painoprosenttista fentanyyliä, joka oli takavarikoitu Tullissa, eikä A siten ollut saanut sitä haltuunsa. A:lle lähetetystä määrästä olisi ollut saatavissa noin 2 600 käyttöannosta, mikä huomioon ottaen aine oli ollut tarkoitettu osittain levitykseen tai vähintään oli syntynyt vaara siitä, että ainetta olisi päätynyt muidenkin kuin A:n omaan käyttöön. Teon kohteena oli ollut suuri määrä erittäin vaarallista huumausainetta. Fentanyyli oli yksi vaarallisimmista huumausaineista, aine oli ollut erittäin puhdasta ja siitä olisi saanut huomattavan suuren määrän käyttöannoksia. Nämä seikat huomioon ottaen rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

2. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että A oli tuonut maahan 0,9 grammaa 86,8-painoprosenttista fentanyylijauhetta ja että A oli ollut tietoinen siitä, että kyseessä oli hyvin voimakas huumausaine. A:n maahantuomasta huumausaineesta olisi ollut saatavissa noin 2 600 käyttöannosta.

3. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A olisi hankkinut huumausaineen levitystarkoituksessa. Erittäin suuren käyttöannosten määrän vuoksi oli kuitenkin ollut vaara siitä, että ainetta olisi päätynyt myös muiden käyttöön. Kun kysymys lisäksi oli poikkeuksellisen vaarallisesta huumausaineesta, teko oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Käräjäoikeus on siten katsonut A:n syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen.

4. Rangaistusta mitatessaan käräjäoikeus on ottanut huomioon sen, että A:n tilaama huumausaine-erä oli ollut verrattain helposti saatavissa postitilauksena, että aineen hinta oli ollut alhainen ja että tekoon oli A:n kertoman perusteella liittynyt ajattelemattomuutta. Käräjäoikeus on tuominnut A:n kolmen vuoden vankeusrangaistukseen.

5. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että hänen katsotaan törkeän huumausainerikoksen asemesta syyllistyneen huumausainerikokseen. Hän on vaatinut myös, että rangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi.

6. Hovioikeus on todennut asiassa olevan riidatonta, että kyseessä oli ollut erittäin vaarallinen huumausaine, jota oli ollut käyttöannosten perusteella arvioituna suuri määrä.

7. Teon kokonaistörkeysarvostelun osalta hovioikeus on katsonut, että tilatun huumausaineen hyvin pienen painon vuoksi aineesta saatavissa olevien käyttöannosten määrä ei ollut ollut ainetta entuudestaan tuntemattomalle havaittavissa tai huumausaineen määrästä pääteltävissä. Alhainen tilaushintakin huomioon ottaen tilatusta huumausaine-erästä saatavissa olleiden käyttöannosten määrä ei mitä ilmeisimmin ollut ollut A:lle merkityksellinen. Mikään ei tukenut sitä, että A:lla olisi ollut levitys- tai myyntitarkoitus. Teon voitiin katsoa vaarantaneen lähinnä A:n oman terveyden, eikä vaaraa fentanyylin päätymisestä muille käyttäjille ollut juurikaan ollut. Vaikka A:n teko osoitti hänessä välinpitämätöntä suhtautumista huumausaine-erän vaarallisuuden suhteen, kysymys oli ollut ennemminkin hetken mielijohteesta tehdystä harkitsemattomasta yksittäisestä teosta kuin suunnitelmallisesta maahantuonnista levitystarkoituksessa. Nämä seikat ja teko-olosuhteet kokonaisuudessaan huomioon ottaen hovioikeus on katsonut, ettei A:n syyksi luettu teko ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä, ja lukenut hänen syykseen huumausainerikoksen.

8. Hovioikeus on tuominnut A:n kahden vuoden vankeusrangaistukseen, jonka määräämiselle ehdolliseksi ei ole rangaistuksen pituudesta ja rikoksen vakavuudesta huolimatta ollut estettä ottaen huomioon sen, ettei A ollut vaarantanut teollaan laajempaa henkilöpiiriä, että kysymys oli ollut harkitsemattomasta teosta ja että A oli sittemmin lopettanut kaiken huumausaineiden käytön. Koska ehdollinen vankeusrangaistus ei ollut yksinään riittävä seuraamus, hovioikeus on tuominnut A:lle sen ohella 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Syyttäjän valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n syyksi luettu huumausainerikos kokonaisuutena arvostellen törkeä ja onko A siten syyllistynyt törkeään huumausainerikokseen. Ennen tämän arvioimista on kuitenkin perusteltua ottaa kantaa A:n väitteeseen, jonka mukaan huumausainerikosta ei voida pitää törkeänä senkään vuoksi, että hänellä ei ole tilauksen tehdessään ollut tahallisuuden edellyttämää tietoisuutta tilaamastaan fentanyylierästä saatavissa olevien käyttöannosten suuresta määrästä eikä aineen vahvuudesta tai että hänen on ainakin katsottava erehtyneen näiden seikkojen suhteen. Jos A:n menettelyn katsotaan täyttävän törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistön, asiassa on kysymys myös rangaistuksen määräämisestä.

Kattaako A:n tahallisuus ankaroittamisperusteen

10. Jos huumausainerikoksessa rikoksen kohteena on erittäin vaarallinen huumausaine tai suuri määrä huumausainetta ja huumausainerikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on rikoslain 50 luvun 2 §:n 1 kohdan mukaan tuomittava törkeästä huumausainerikoksesta.

11. Fentanyyli on erittäin vaarallinen huumausaine (ks. KKO 2014:34, kohta 8). A:n maahantuomasta 0,9 grammasta 86,8-painoprosenttista fentanyylijauhetta olisi oikeuskäytännössä tavanomaiseksi käyttöannokseksi arvioidun 300 mikrogramman käyttöannoksen perusteella laskettuna ollut saatavissa noin 2 600 käyttöannosta eli suuri määrä käyttöannoksia (ks. KKO 2014:34, kohta 11). A ei ole kiistänyt näiden seikkojen oikeellisuutta. Hän on kuitenkin kiistänyt olleensa vielä fentanyyliä tilatessaan tietoinen tilaamastaan fentanyylistä saatavissa olevien käyttöannosten määrän suuruudesta ja aineen vahvuudesta. Tämän vuoksi asiassa on ensiksi otettava kantaa siihen, voidaanko A:n tahallisuuden katsoa kattavan rikoksen kohteena olleen fentanyylin vaarallisuuden ja siitä saatavissa olleiden käyttöannosten määrän.

12. Kuten Korkein oikeus on törkeää huumausainerikosta koskevissa ennakkopäätöksissään (KKO 2014:34, kohta 19 ja siinä mainitut ratkaisut) todennut, tuomitseminen tahallisesta rikoksesta edellyttää, että tekijä on joko tietoinen kaikista rikoksen tunnusmerkistöön kuuluvista seikoista tai hänen voidaan katsoa ainakin pitäneen niiden olemassaoloa varsin todennäköisenä.

13. Tahallisuusvaatimuksen täyttymistä arvioitaessa on kiinnitettävä huomiota myös tunnusmerkistöerehdystä koskevaan rikoslain 4 luvun 1 §:ään. Sen mukaan teko ei ole tahallinen, jos tekijä ei teon hetkellä ollut selvillä kaikkien niiden seikkojen käsilläolosta, joita rikoksen tunnusmerkistön toteutuminen edellyttää, tai jos hän erehtyy sellaisesta seikasta. Kuten ratkaisussa KKO 2006:64 (kohta 7) on todettu, mainittua säännöstä on perusteltua tulkita niin, että tahallisuutta ei riitä poistamaan se, että tekijä tarkoituksella pysyttäytyy tietämättömänä esimerkiksi rikoksen kohteena olevan huumausaineen laadusta.

14. A on Korkeimmassa oikeudessa kertonut, että hän oli tilannut fentanyyliä luettuaan siitä internetin keskustelupalstalta. A on kertonut, ettei hän ollut ennen tilauksen tekemistä selvittänyt fentanyylin käyttöannoksia tai käyttötapaa. Hän oli tiennyt fentanyylin olevan kipulääke eikä ollut ollut tietoinen aineen vaarallisuudesta. Hän oli alkanut tutkia fentanyylin käyttötapoja tarkemmin muutaman päivän kuluttua tilauksen tekemisestä ja oli vasta tuolloin ymmärtänyt, että hänen tilaamansa määrä oli suuri.

15. Korkein oikeus toteaa, että fentanyyli on jo vuosia huumekäytössä ollut aine, jonka ominaisuudet ja käyttöannokset ovat olleet helposti selvitettävissä. A:n teossa on ollut kysymys huumausaineen tilaamisesta internetin kautta Kiinasta. Tällainen hankintatapa on jo lähtökohtaisesti antanut aiheen selvittää tilatun aineen tarkempaa laatua ennen aineen tilaamista. Se, että A ei ole ennen tilauksen tekemistä tarkemmin selvittänyt fentanyylin vaarallisuutta eikä tilaamastaan määrästä saatavissa olevien käyttöannosten määrää, voidaan näissä olosuhteissa rinnastaa tarkoitukselliseen pysyttäytymiseen tietämättömänä näistä seikoista. Tällainen tietämättömyys ei edellä todetuin tavoin poista tahallisuutta.

16. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n tahallisuus kattaa sen, että tilauksen kohteena on ollut erittäin vaarallista huumausainetta, josta olisi ollut mahdollista saada huomattavan suuri määrä käyttöannoksia. A:n ei myöskään voida katsoa rikoslain 4 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla erehtyneen näiden seikkojen suhteen.

Onko huumausainerikos kokonaisuutena arvostellen törkeä

17. Tämän jälkeen on arvioitava, onko A:n syyksi luettu huumausainerikos kokonaisuutena arvostellen törkeä.

18. Niin kuin huumausainerikoksia koskevan rikoslain 50 luvun säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessäkin on todettu, erittäin vaarallisen huumausaineen käyttöä, hallussapitoa omaa käyttöä varten tai pienen määrän luovuttamista toiselle käyttäjälle ei voida pitää kokonaisuudessaan törkeänä (HE 180/1992 vp s. 23).

19. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2018:7 kohdassa 23 on aikaisemman oikeuskäytännön perusteella kootusti esitetty näkökohtia, jotka on katsottu merkityksellisiksi huumausainerikoksen törkeyden kokonaisarvostelussa. Merkitystä on oikeuskäytännössä annettu erityisesti sille, onko tekijän hallussa ollut huumausaine tarkoitettu vain hänen omaa käyttöään varten. Huumausainerikoksen kohdistuminen suureen huumausainemäärään voi osoittaa rikoksen liittyvän huumausaineen laajamittaiseen levittämiseen, mikä puoltaa rikoksen arvostelemista kokonaisuutena törkeäksi. Huumausaineen hallussapidon osalta voidaan yleisesti olettaa, että mitä suurempi määrä huumausainetta rikokseen liittyy, sitä vahvemmin se viittaa siihen, ettei ainetta ole tarkoitettu vain omaan käyttöön. Suuren määrän pitkäaikaiseen hallussapitoon on katsottu liittyvän huomattava vaara siitä, että muutkin henkilöt saavat ainetta haltuunsa.

20. A:n teon kohteena on edellä todetusti ollut erittäin vaarallista huumausainetta, jota on ratkaisussa KKO 2014:34 kuvattu jopa poikkeuksellisen vaaralliseksi (kohta 29). Lisäksi A:n tilaaman huumausaineen määrä on käyttöannoksina mitattuna ylittänyt useampikertaisesti sen rajan, jonka jälkeen kysymys on lähtökohtaisesti suuresta määrästä huumausainetta. Nämä seikat puhuvat selvästi sen puolesta, että teko on ollut myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

21. A on toisaalta vedonnut siihen, että hän oli tilannut fentanyylin vain omaan käyttöönsä ja ettei sen osalta ollut ollut edes vaaraa huumausaineen leviämisestä muiden käyttöön.

22. Kun kysymys on postitse lähetetystä huumausaine-erästä, joka on takavarikoitu ennen huumausaineen päätymistä tilaajalle, ei asiassa välttämättä ole esitettävissä näyttöä siitä, että tekijän tarkoituksena on ollut levittää huumausainetta muille. Levitystarkoitus onkin edellä kuvatussa oikeuskäytännössä usein päätelty teon kohteena olevasta huumausaineen määrästä. Levitystarkoitusta arvioitaessa tulee kuitenkin ottaa huomioon myös muut olosuhteet.

23. A on kertonut, että hän oli tilannut fentanyylin vain omaa käyttöään varten kokeillakseen itselleen uutta ainetta ja että hänellä ei edes ollut ystäviä tai tuttavia, jotka käyttäisivät huumausaineita. Huumausaineen hankintahinta on ollut 175 euroa, mikä Korkeimman oikeuden arvion mukaan viittaa siihen, ettei A:lla ole ollut tarvetta rahoittaa huumausaineen tilaamista myymällä huumausainetta muille. Asiassa ei ole aihetta epäillä myöskään A:n kertomusta siitä, ettei huumausaineesta saatavien käyttöannosten määrällä sinänsä ollut ollut hänelle merkitystä, vaan että hän oli tilannut fentanyyliä pienimmän kyseiseltä internetissä toimivalta myyjältä tilattavissa olevan määrän. Hovioikeuden tavoin Korkein oikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että A olisi tuonut maahan huumausainetta levitystarkoituksessa.

24. Se, että fentanyyli on ollut tarkoitettu vain A:n omaan käyttöön, puhuu sen puolesta, ettei tekoa kokonaisuutena arvostellen voida pitää törkeänä. Teon kohteena on kuitenkin ollut käyttöannoksina mitaten huomattavan suuri määrä poikkeuksellisen vaarallista huumausainetta. Vaikka A:n tuttavapiiri ei hänen kertomuksensa mukaan käytä huumausaineita, ei tämän kuitenkaan voida katsoa ratkaisevasti vähentävän vaaraa siitä, että huumausainetta ajan kuluessa olisi levinnyt muillekin henkilöille.

25. Vaikka huumausainerikoksissa teon törkeysarvostelu on pitkälti painottunut huumausaineen vaarallisuuden, määrän ja levitystarkoituksen arviointiin, on myös muille teko-olosuhteille perusteltua antaa merkitystä. Tässä asiassa A on Korkeimmassa oikeudessa kertonut tilanneensa fentanyyliä hetken mielijohteesta luettuaan siitä internetin keskustelupalstalta. Tilaaminen oli ollut helppoa ja nopeaa. Fentanyylin myyjiä oli ollut vain muutama, ja hän oli tehnyt tilauksen halvimman hinnan ja pienimmän tilattavissa olevan määrän perusteella. Fentanyyli ei ollut ollut A:lle entuudestaan tuttu aine, eikä hän ollut ennen tilausta tarkemmin selvittänyt sen käyttötapaa tai -annoksia. A:n kertomusta tilausolosuhteista ei ole aihetta epäillä. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei tekoon voida katsoa liittyvän suunnitelmallisuutta, vaan kysymys on ollut pikemminkin harkitsemattomasta teosta.

26. Asiassa on siten sekä teon kokonaistörkeyden puolesta puhuvia seikkoja että kokonaistörkeyttä vastaan puhuvia seikkoja. Teon kokonaistörkeyden puolesta puhuu selvästi se, että kysymys on ollut käyttöannosten perusteella laskettuna huomattavan suuresta määrästä poikkeuksellisen vaarallista huumausainetta. Jossain määrin kokonaistörkeyden puolesta puhuu myös se, että käyttöannosten huomattavan suuren määrän vuoksi vaara huumausaineen leviämisestä muille käyttäjille on ollut olemassa. Kokonaistörkeyttä vastaan puolestaan puhuu se, että fentanyylin tilaaminen internetistä on perustunut hetken mielijohteeseen ja teko on siten ollut osin harkitsematon. Huumausaineen määrä ja vaarallisuus huomioon ottaen viimeksi mainitulle seikalle ei kuitenkaan voida antaa ratkaisevaa merkitystä. Korkein oikeus katsoo, että tekoa on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

27. A on siten syyllistynyt törkeään huumausainerikokseen.

Rangaistuksen määrääminen

28. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta.

29. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suurta määrää huumausainetta teko on koskenut. Ratkaisussa KKO 2014:34 on todettu fentanyylin olevan vaarallisempi huumausaine kuin heroiini ja katsottu, että rangaistuksen tulee olla ankarampi kuin käyttöannosten määrien perusteella vastaavan kaltaisesta heroiinia koskevasta rikoksesta tuomittavan rangaistuksen (KKO 2014:34, kohta 31).

30. Huumausainerikoksestakin tuomittavan rangaistuksen mittaamisessa on kuitenkin otettava huomioon kaikki rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut seikat ja erityisesti teon osoittama tekijän syyllisyys (KKO 2017:9, kohta 12).

31. Rikoksen vaarallisuutta vähentää se, ettei A:lla ole ollut levitystarkoitusta, vaan fentanyyli on ollut tarkoitettu vain hänen omaan käyttöönsä. Käyttöannosten perusteella A:n maahantuoma fentanyyli vastaa käyttötavasta riippuen kuitenkin noin 130–260 gramman heroiinimäärää. Huumausaineen määrän ja laadun perusteella kysymys onkin varsin vahingollisesta ja vaarallisesta rikoksesta.

32. Toisaalta kuten kohdasta 25 ilmenee, A:n teossa on ollut kysymys lähinnä harkitsemattomasta hetken mielijohteesta tehdystä rikoksesta. A on pyrkinyt tilaamaan fentanyyliä mahdollisimman pienen määrän. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että teko osoittaa A:ssa vähäisempää syyllisyyttä kuin mihin huumausaineen laadun ja määrän perusteella voitaisiin päätyä.

33. Erityisesti A:n vähäisen syyllisyyden huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luettu törkeä huumausainerikos on lajissaan poikkeuksellisen lievä. Korkein oikeus pitää hovioikeuden mittaamaa kahden vuoden vankeusrangaistusta oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta teosta.

34. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Lajinvalinnassa on lisäksi otettava saman luvun 3 §:n mukaisesti huomioon muun muassa rangaistuskäytännön yhtenäisyys ja rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat perusteet. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että mitä lähempänä vankeusrangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena.

35. A:ta ei ole aikaisemmin rekisteröity rikoksista. Vaikka hänen syykseen luetussa törkeässä huumausainerikoksessa on kysymys vakavasta teosta, Korkein oikeus katsoo, ettei A:n syyllisyys edellytä rangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Tässä arviossa voidaan ottaa huomioon myös se, että A on kertomansa mukaan nyttemmin lopettanut kaiken päihteiden käytön. Näin ollen Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että rangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi yhdyskuntapalvelulla tehostettuna.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

A tuomitaan 23.6.2016 tehdystä törkeästä huumausainerikoksesta 2 vuoden ehdolliseen vankeuteen hovioikeuden määräämin koeajoin ja tuomitsemin oheisseuraamuksin.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tuomo Antila, Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Elina Elo.

Työntekijä oli ollut lomautettuna yli 200 päivää, kun hänelle myönnettiin täysi työkyvyttömyyseläke lomautuksen aikana alkaneen työkyvyttömyyden perusteella. Kun työkyvyttömyyseläke oli myönnetty, työntekijä oli irtisanoutunut. Korkein oikeus katsoi, että työsopimus ei näissä olosuhteissa ollut rauennut työntekijälle myönnetyn täyden työkyvyttömyyseläkkeen perusteella, vaan työsuhde oli ollut voimassa tämän irtisanoessa työsopimuksensa. Työntekijällä oli oikeus saada työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin mukaisena korvauksena irtisanomisajan palkkansa.

TSL 5 luku 7 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden tuomio 17.5.2018 nro 18/5889 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Juha-Pekka Heikkilä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle, joka haki muutosta ennakkopäätösvalituksin, myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja B velvoitetaan palauttamaan yhtiön hänelle aiheettomasti suorittama irtisanomisajan palkka.

B vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B on työskennellyt A Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Yhtiö on 27.12.2011 lomauttanut B:n toistaiseksi. Lomautuksen jatkuttua yli 200 päivää B:lle on 1.10.2013 lukien myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke toistaiseksi. B on irtisanonut työsopimuksensa 2.1.2014, minkä jälkeen yhtiö on maksanut B:lle työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin mukaisen, irtisanomisajan palkkaa vastaavan korvauksen 4 921,82 euroa.

2. Yhtiö on B:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut, että B velvoitetaan maksamaan yhtiölle takaisin aiheettomasti saamansa korvaus. Yhtiö on kanteensa tueksi esittänyt, että B:n työsopimus oli rauennut, kun hänelle oli 1.10.2013 lukien myönnetty toistaiseksi täysi työkyvyttömyyseläke, eikä B:n tämän jälkeen suorittamalla työsopimuksen irtisanomisella ollut enää oikeudellista merkitystä. B:llä ei sen vuoksi ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan.

3. B on vastustanut kannetta. Yhtiö ei ollut maksanut B:lle irtisanomisajan palkkaa aiheettomasti, vaan yhtiöllä oli siihen työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin mukainen velvollisuus.

4. Käräjäoikeus on katsonut, ettei B:n työsopimus ollut rauennut työkyvyttömyyseläkkeen myöntämiseen. B oli irtisanonut työsopimuksensa työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin perusteella, mihin työsuhde oli päättynyt. B:llä on siten käräjäoikeuden mukaan ollut oikeus mainitun lainkohdan mukaiseen irtisanomisajan palkkaan. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen.

5. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko yhtiö velvollinen maksamaan B:lle irtisanomisajan palkan, kun B on irtisanonut työsopimuksensa sen jälkeen, kun hän on saanut tiedon hänelle toistaiseksi myönnetystä täydestä työkyvyttömyyseläkkeestä. Tämän kysymyksen ratkaisemiseksi asiassa on ensin arvioitava, onko työsopimus rauennut täyden työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen vuoksi.

Sovellettavat säännökset

6. Lomauttamisella tarkoitetaan työsopimuslain 5 luvun 1 §:n mukaan työnantajan päätökseen tai hänen aloitteestaan tehtävään sopimukseen perustuvaa työnteon ja palkanmaksun väliaikaista keskeyttämistä työsuhteen pysyessä muutoin voimassa.

7. Työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan työntekijä saa lomautuksen aikana irtisanoa työsopimuksensa ilman irtisanomisaikaa. Saman pykälän 2 momentissa säädetään, että jos työnantaja irtisanoo lomautetun työntekijän työsopimuksen päättymään lomautuksen aikana, työntekijällä on oikeus saada irtisanomisajan palkkansa, josta työnantaja voi vähentää momentissa säädetyt määrät. Pykälän 3 momentin mukaan jos työntekijä irtisanoo työsopimuksensa lomautuksen kestettyä yhdenjaksoisesti vähintään 200 päivää, hänellä on oikeus saada korvauksena irtisanomisajan palkkansa 2 momentissa säädetyin vähennyksin. Työsopimus päättyy työntekijän irtisanomana heti eikä korvauksen saamiseen liity työntekovelvoitetta (HE 157/2000 vp s. 90).

8. Työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentin tavoitteena on turvata työntekijän asemaa pitkään jatkuneissa lomautustilanteissa antamalla työntekijälle mahdollisuus irtisanoa työsopimus ilman, että hän menettää oikeutensa irtisanomisajan palkkaan (KKO 2015:43, kohta 13 ja KKO 2014:84, kohta 11 sekä HE 203/1995 vp s. 5–6). Työntekijän oikeus irtisanomisajan palkkaan ei siten riipu työnantajan työsuhteen päättämistä koskevasta harkinnasta. Näin työntekijälle korvataan se, ettei hän ole saanut hyväkseen irtisanomisajan palkkaa, vaikka lomautus ei ole jäänyt työsopimuslain 5 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi väliaikaiseksi toimenpiteeksi.

Työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisen vaikutus työsuhteen voimassaoloon

9. A Oy on väittänyt, että B:n työsuhde on rauennut, kun hänelle on 1.10.2013 lukien myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke toistaiseksi. Kun työsopimus ei ollut päättynyt irtisanomiseen vaan aikaisemmin tapahtuneeseen raukeamiseen, B:llä ei ollut oikeutta saada irtisanomisajan palkkaa vastaavaa korvausta.

10. Raukeamisella tarkoitetaan sopimusoikeudessa yleisesti sopimussidonnaisuuden lakkaamista sopimuksen osapuolista riippumatta ja ilman sopimuksen osapuolten päättämistoimia. Sopimus voi raueta, jos sopimusvelvoitteen täyttäminen on vaikeutunut suhteettomasti tai pitkäkestoisesti. Korkein oikeus toteaa, että työsopimuslaissa säädetään työsopimuksen raukeamisesta vain eroamisikää koskevassa säännöksessä.

11. Työsopimuslain esitöiden mukaan työsuhde voi kuitenkin poikkeuksellisesti raueta silloin, kun työntekijän henkilökohtaiset työnteon edellytykset ovat esimerkiksi pysyvän työkyvyttömyyseläkkeen vuoksi lakanneet (HE 157/2000 vp s. 110 ja HE 185/2004 vp s. 2). Esitöissä on viitattu vuosilomalainsäädännön tulkintaa koskevaan työtuomioistuimen ratkaisuun TT 1984:81, jossa työsopimuksen katsottiin rauenneen takautuvasti siitä lähtien, kun työntekijä oli eläkepäätöksen mukaisesti oikeutettu täyteen työkyvyttömyyseläkkeeseen. Oikeuskirjallisuudessa on niin ikään vakiintuneesti katsottu, että työsopimusta voidaan pitää rauenneena, kun työntekijälle on myönnetty täysi työkyvyttömyyseläke toistaiseksi. Virkasuhteen päättymisestä ilman irtisanomista toistaiseksi myönnetyn täyden työkyvyttömyyseläkkeen perusteella on nimenomaisesti säädetty valtion virkamieslain 35 §:ssä ja kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 34 §:ssä.

12. Myös Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on katsottu, että työsopimus voi poikkeuksellisesti raueta, jos työntekijän edellytykset sopimusvelvoitteensa täyttämiseen eli työn tekemiseen voidaan todeta lopullisesti menetetyiksi (KKO 2010:95, kohta 3). Mainittu ratkaisu koski työsopimuksen raukeamisen edellytyksiä silloin, kun irtisanotut työntekijät olivat irtisanomisaikana siirtyneet toisen työnantajan palvelukseen. Työsopimusten ei katsottu rauenneen, koska työnantaja ei ollut kutsunut työntekijöitä töihin. Tällöin oli jäänyt selvittämättä, olisivatko he voineet olla työnantajan käytettävissä.

13. Korkein oikeus katsoo, että työntekijän lainsäädännössä turvatun työsuhdeturvan ja työntekijän suojeluperiaatteen vuoksi työsopimuksen raukeamisen tulee olla erittäin poikkeuksellinen työsopimuksen päättymistapa. Tämä ei sellaisenaan estä työsopimuksen katsomista rauenneeksi, kun työntekijälle hänen omasta hakemuksestaan myönnetään toistaiseksi täysi työkyvyttömyyseläke, jonka myöntämisen edellytyksenä on työntekijän eläkelain 35 §:n mukainen pitkäaikainen ja olennainen työkyvyn alentuminen. Kuten myös muissa työsopimuksen päättymistilanteissa, kokonaisarviossa tulee kuitenkin ottaa huomioon muun muassa päättämisen perusteet ja vaikutukset sekä työnantajan ja työntekijän asema.

14. Työsopimuksen raukeaminen perustuu siihen, että sopimuksen jatkamisedellytykset ovat selvästi poistuneet, mutta osapuolet eivät ole tätä todenneet omilla tahdonilmaisuillaan. Korkein oikeus toteaa, että ilman nimenomaista tahdonilmaisua tapahtuvasta työsopimuksen päättymisestä saattaa seurata ongelmia, jotka korostuvat erityisesti, jos siihen liittyy takautuvia vaikutuksia. Edellä viitatussa virkasuhteen päättymistä koskevassa lainsäädännössä raukeamisesta johtuvat yllättävät takautuvat vaikutukset on pyritty välttämään säätämällä, että virkasuhde voi lakata vasta eläkepäätöksen tiedoksisaamisen jälkeen, ja jos työnantaja on saanut työkyvyttömyyseläkepäätöksestä tiedon myöhemmin, sen kuukauden päättyessä, jolloin eläkepäätös on tullut työnantajan tietoon.

Arviointi tässä asiassa

15. B on ollut lomautettuna, kun päätös työkyvyttömyyseläkkeestä on tehty ja kun hänen työkyvyttömyytensä on eläkepäätöksen mukaan alkanut. Työnteko on jo aikaisemmin ollut pitkään estyneenä sen vuoksi, ettei työnantajalla ole ollut edellytyksiä työn tarjoamiseen. A Oy ei ole väittänyt, että sen edellytykset B:n työllistämiseen olisivat muuttuneet ennen kuin B on tammikuussa 2014 irtisanonut työsopimuksen saatuaan päätöksen työkyvyttömyyseläkkeen myöntämisestä. B:n työkyvyllä ei siten ole ollut tosiasiallista merkitystä työsopimuksen mukaisten velvoitteiden täyttämiselle, kun työtä ei ole ollut tarjolla A Oy:stä johtuneista syistä. Korkein oikeus katsoo, että työsopimuksen raukeamista ei tällaisissa olosuhteissa voida perustaa siihen, ettei työntekijä enää kykene täyttämään työsopimuksen velvoitteita. Työsuhteen päättymisellä sopimuksen raukeamiseen ei olisi muuta vaikutusta kuin se, että jo yli 200 vuorokautta lomautettuna ollut työntekijä menettäisi oikeutensa irtisanomisajan palkkaa vastaavaan korvaukseen.

16. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B:n työsopimus ei ollut rauennut hänelle myönnetyn täyden työkyvyttömyyseläkkeen perusteella, vaan työsuhde on ollut voimassa B:n irtisanoessa työsopimuksensa. A Oy on siten ollut velvollinen maksamaan B:lle työsopimuslain 5 luvun 7 §:n 3 momentissa tarkoitettuna korvauksena irtisanomisajan palkan. B ei ole velvollinen maksamaan asiassa vaadittua määrää takaisin yhtiölle.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Kirsti Uusitalo, Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Mervi Pere.

Liiketoimintansa lopettavan X Oy:n osakkeet oli luovutettu B:n edustamalle yhtiölle siinä tarkoituksessa, että B huolehtii korvausta vastaan X Oy:n toiminnan lopettamisesta ja konkurssiin liittyvistä toimista. X Oy:n entinen omistaja A erosi samassa yhteydessä yhtiön hallituksesta ja B nimitettiin hallituksen ainoaksi jäseneksi, mistä B teki muutosilmoituksen kaupparekisteriin. A käytti prokuristina edelleen yhtiön tiliä ja piti kirjanpitoaineiston hallinnassaan, ja B huolehti lähinnä yhtiön toiminnan lopettamiseen ja konkurssiin liittyneistä toimista. X Oy:n kirjanpito oli laiminlyöty ajalta, jolloin B toimi yhtiön hallituksen jäsenenä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, etteivät A ja B olleet syyllistyneet rekisterimerkintärikokseen eikä A kirjanpitorikokseen.

RL 16 luku 7 § 1 mom 1 kohta
RL 30 luku 9 § 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 26.4.2016 nro 16/117990 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 23.1.2018 nro 18/102805 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Minna Hällström ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Tuomo Kare (eri mieltä) ja Juha Kärkölä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen kirjanpitorikoksesta ja rekisterimerkintärikoksesta ja määrätään liiketoimintakieltoon. Lisäksi syyttäjä vaati, että B tuomitaan syytteen mukaisesti rangaistukseen rekisterimerkintärikoksesta ja määrätään menettämään rikoksen tuottama taloudellinen hyöty.

A ja B vaativat vastauksissaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta rekisterimerkintärikoksesta. Syytteen mukaan A ja B olivat yhdessä, aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaneet kaupparekisteriä pitävälle Patentti- ja rekisterihallitukselle väärän tiedon. B oli ostanut edustamansa yhtiön nimiin A:lta X Oy:n (jäljempänä tuotantoyhtiö) osakekannan 4.12.2013 siinä tarkoituksessa, että rekisteröi itsensä tuotantoyhtiön hallituksen jäseneksi. B oli toimittanut Patentti- ja rekisterihallitukselle 4.12.2013 päivätyn allekirjoittamansa tuotantoyhtiötä koskevan muutosilmoituksen, jossa hänet ilmoitettiin yhtiön hallituksen jäseneksi. Tietoa oli pidettävä vääränä, koska B:n ei ollut ollut tarkoituskaan harjoittaa tuotantoyhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan ainoastaan hoitaa yhtiön tuleva konkurssimenettely. A ja B olivat sopineet korvaukseksi 5 000 euroa siitä, että B ottaa tuotantoyhtiön vastuuaseman nimiinsä.

2. Syyttäjä on lisäksi vaatinut A:lle rangaistusta muun ohella kirjanpitorikoksesta, koska hän oli 1.9.2013–25.4.2014 tuotantoyhtiön todellisena toimijana sekä 24.10.2013 alkaen myös hallituksen ainoana varsinaisena jäsenenä laiminlyönyt kokonaan yhtiön kirjanpidon pitämisen yhtiön konkurssihetkeen saakka. Yhtiön pankkitileille oli tullut suorituksia rikoksen tekoaikana yhteensä noin 104 000 euroa. Menettelyllään A oli vaikeuttanut oikean ja riittävän kuvan saamista yhtiön toiminnan tuloksesta ja taloudellisesta asemasta.

3. A ja B ovat kiistäneet syytteet ja vaatineet niiden hylkäämistä.

4. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi muun ohella kirjanpitorikoksen ja rekisterimerkintärikoksen sekä B:n syyksi rekisterimerkintärikoksen. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli myynyt tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle ja maksanut 5 000 euroa tämän yhtiön tarjoamista palveluista. B oli 13.12.2013 toimittanut kaupparekisteriin 4.12.2013 allekirjoittamansa muutosilmoituksen, jossa hänet oli ilmoitettu tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi. Yhtiön varsinainen liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, mutta A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä kuluja. A:lla oli ollut yhtiön prokura ja tilinkäyttöoikeudet. B:n tarkoituksena ei ollut ollut harjoittaa liiketoimintaa yhtiön nimissä, vaan saattaa yhtiö ainoastaan konkurssiin. Kaupparekisteri-ilmoitusta lukuun ottamatta B ei ollut tehnyt mitään konkreettisia toimia yhtiössä ennen kuin se asetettiin konkurssiin. A oli käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä vielä hallituksesta eroamisensa jälkeen. Vaikka B:n kaupparekisteriin toimittama tieto oli ollut sinänsä sen mukainen, mitä yhtiössä oli päätetty, oli selvää, että tieto oli antanut harhaanjohtavan kuvan siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiassa järjestetty. Kirjanpitorikosta koskevan syytteen osalta käräjäoikeus on katsonut, että A oli vastuuasemansa perusteella ollut vastuussa kirjanpidon järjestämisestä 1.9.2013–25.4.2014.

5. Hovioikeus on A:n ja B:n valitusten johdosta hylännyt rekisterimerkintärikosta ja kirjanpitorikosta koskevat syytteet. Hovioikeus on katsonut rekisterimerkintärikoksen osalta, että A:n tarkoituksena oli ollut irtaantua tuotantoyhtiöstä 4.12.2013 jälkeen sen liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssimenettelyä. B:n tarkoituksena oli ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B oli tässä tarkoituksessa tehnyt yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia toimia sekä edustanut yhtiötä ja siten käyttänyt tosiasiallista määräysvaltaa yhtiössä. B oli vastannut hallituksen jäsenenä tehtävien asianmukaisesta järjestämisestä, ja hän oli itse voinut päättää niiden toteuttamistavasta. Pankkitilien käyttöoikeuden jääminen A:n hallintaan ja maksujen suorittaminen yhtiön tililtä ei tehnyt kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa B:n asemasta yhtiön hallituksessa vääräksi tai harhaanjohtavaksi kaupparekisteristä ilmenevä prokura huomioon ottaen. Kaupparekisteriin ilmoitettu tieto oli siten 13.12.2013 lukien vastannut A:n ja B:n tarkoitusta sekä yhtiön tosiasiallisen määräysvallan käyttöä, eikä se ollut antanut harhaanjohtavaa kuvaa siitä, miten yhtiön hallinto oli tosiasiallisesti järjestetty. A ei ollut tänä aikana ollut vastuussa myöskään kirjanpidon laiminlyönnistä.

6. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen on katsonut, että A ja B olivat syyllistyneet käräjäoikeuden heille syyksilukemiin rikoksiin.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Asiassa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, täyttääkö A:n ja B:n menettely rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön. A:n osalta kysymys on myös kirjanpitorikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

8. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

9. Rekisterimerkintärikosta koskevalla säännöksellä suojataan viranomaisten ylläpitämien yleisten rekistereiden luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Kuten rekisterimerkintärikosta koskevissa esitöissä on todettu, totuudenvastainen tieto on aina väärä. Joskus saattaa myös sinänsä totuudenmukainen tieto olla väärä, jos se tiedossa olevien puutteiden, esitystavan tai asiayhteyden vuoksi on aivan selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan (HE 6/1997 vp s. 72).

10. Kaupparekisterilain 9 §:n 1 momentin 10 kohdan mukaan osakeyhtiön perusilmoituksessa on mainittava hallituksen puheenjohtajan sekä jokaisen jäsenen ja varajäsenen henkilötiedot. Lain 14 §:n 1 momentin mukaan, jos asiantilassa, josta on tehty merkintä kaupparekisteriin, tapahtuu muutos, on siitä viivytyksettä tehtävä rekisteriviranomaiselle muutosilmoitus.

11. Osakeyhtiölain 6 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan hallitus huolehtii yhtiön hallinnosta ja sen toiminnan asianmukaisesta järjestämisestä (yleistoimivalta). Hallitus vastaa siitä, että yhtiön kirjanpidon ja varainhoidon valvonta on asianmukaisesti järjestetty. Korkein oikeus toteaa, että hallitus edustaa yhtiötä myös konkurssiin asettamiseen liittyvissä toimissa.

12. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2004:88 (kohdat 4–7) todennut, kaupparekisteristä ulkopuolinen henkilö saa tiedon esimerkiksi siitä, ketkä toimivat yhtiön toimielimissä ja kenellä on oikeus edustaa yhtiötä sekä tehdä sen puolesta oikeustoimia. Niin rekisterin luotettavuuden kuin sen käyttäjien suojan kannalta on tärkeää, etteivät rekisterin tiedot anna harhaanjohtavaa kuvaa yhtiöstä. Muodollisesti oikeakin tieto on väärä, jos se johtaa ulkopuolisen henkilön harhaan tai on luonteeltaan sellainen, että se asiayhteydessään mitä ilmeisimmin on omiaan johtamaan harhaan. Huomiota on kiinnitettävä myös tiedon merkitykseen ja siihen, missä tarkoituksessa tieto on viranomaiselle annettu. Tapauksessa vastaajien yhteinen nimenomainen tarkoitus oli ollut aiheuttaa kaupparekisteriin oikeudellisesti merkityksellinen tieto, joka oli ollut omiaan johtamaan harhaan sekä rekisterinpitäjää että tiedon käyttäjää, kun toisen vastaajan luottotiedoissa olleiden merkintöjen vuoksi yhtiön hallituksen varsinaiseksi jäseneksi oli kaupparekisteriin tehtävää merkintää varten pitänyt hänen sijastaan valita henkilö, jonka luottotiedot eivät olisi olleet esteenä ennakkoperintärekisteriin pääsemiselle.

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:41 (kohdat 8, 9 ja 11) katsonut, että puutteellinen tieto siitä, kuka tai ketkä kommandiittiyhtiössä tosiasiassa ovat vastuunalaisen yhtiömiehen asemassa, on harhaanjohtava. Tapauksessa kaupparekisteriin vastuunalaiseksi yhtiömieheksi rekisteröidyn henkilön lisäksi kaksi muuta henkilöä olivat toimineet yhtiömiehen asemaan rinnastettavalla tavalla kommandiittiyhtiötä perustettaessa ja olivat myös toiminnan aikana käyttäneet yhtiön päätöksentekovaltaa yhtiömiehen tavoin. Kaupparekisteristä oli kuitenkin saanut sen käsityksen, että kysymys oli ollut yhden yhtiömiehen yksin harjoittamasta liiketoiminnasta ja että hän viime kädessä myös vastasi yhtiön päätöksenteosta ja yhtiön velvoitteista. Järjestelyn nimenomaisena tarkoituksena oli ollut salata kahden muun henkilön tosiasiallinen asema yhtiössä.

14. Rikoslain 30 luvun 9 §:n mukaan, jos kirjanpitovelvollinen, tämän edustaja, kirjanpitovelvollisessa oikeushenkilössä tosiasiallista määräysvaltaa käyttävä tai se, jonka tehtäväksi kirjanpito on toimeksiannolla uskottu, laiminlyö liiketapahtumien kirjaamista tai tilinpäätöksen laatimista vastoin kirjanpitolainsäädännön mukaisia velvollisuuksia (kohta 1) ja siten vaikeuttaa oikean ja riittävän kuvan saamista kirjanpitovelvollisen toiminnan tuloksesta tai taloudellisesta asemasta, hänet on tuomittava kirjanpitorikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

Rekisterimerkintärikosta koskeva selvitys

15. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että A oli myynyt omistamansa tuotantoyhtiön osakekannan 4.12.2013 B:n edustamalle yhtiölle 100 euron kauppahinnasta ja maksanut B:n edustamalle yhtiölle 5 000 euroa tuotantoyhtiön lopettamiseksi. Ylimääräisen yhtiökokouksen 4.12.2013 pöytäkirjan mukaan A oli eronnut yhtiön hallituksesta ja B oli valittu hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi, mitä koskevan tiedon B oli 13.12.2013 ilmoittanut kaupparekisteriin. A:lle oli jäänyt yhtiön tilinkäyttöoikeudet ja prokura, jonka lakkaaminen oli rekisteröity 28.2.2014. Yhtiön pankkitilille oli 4.12.2013 jälkeen tullut suorituksia, ja tililtä oli maksettu muun muassa palkkoja ja muita kuluja.

16. Edelleen hovioikeuden tuomion mukaan tuotantoyhtiön liiketoiminta oli päättynyt joulukuussa 2013, jolloin A:n tarkoituksena oli ilmoituksensa mukaan ollut irtaantua yhtiöstä. A oli sen jälkeen saattanut vielä keskeneräisen projektin loppuun ja maksanut yhtiön tililtä laskuja ja työntekijöiden palkkoja sekä henkilökohtaisia kuluja. A:lle oli B:n mukaan jätetty tilinkäyttöoikeudet ja prokura tätä varten.

17. B:n liiketoimintana oli ollut hovioikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostaminen sekä niiden lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtiminen. B:n tarkoituksena oli myös tässä tapauksessa ollut yhtiön saattaminen konkurssiin, eikä hänellä ollut ollut tarkoitustakaan jatkaa yhtiön liiketoimintaa. B on kertonut, että hän oli tehnyt ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan.

18. Tuotantoyhtiö asetettiin konkurssiin 25.4.2014, joten B:n toimikausi tuotantoyhtiön hallituksessa oli kestänyt vajaat viisi kuukautta kaupparekisteriin tehdystä ilmoituksesta lukien.

Korkeimman oikeuden rekisterimerkintärikosta koskeva arviointi

19. Syytteen mukaan kaupparekisteriin ilmoitettua tietoa on pidettävä vääränä, koska B:n ei ole ollut tarkoituskaan harjoittaa yhtiöllä liiketoimintaa ja toimia yhtiön hallituksen jäsenenä, vaan hoitaa ainoastaan yhtiön tuleva konkurssimenettely.

20. Korkein oikeus toteaa, että kaupparekisteriin ilmoitettu tieto on ollut muodollisesti oikea, kun se vastaa sitä, mitä ylimääräisessä yhtiökokouksessa 4.12.2013 on päätetty. Arvioitavaksi tulee siten se, onko tieto ollut selvästi omiaan johtamaan vastaanottajaa harhaan siitä, miten yhtiön hallinto on ollut järjestetty. Tässä yhteydessä merkitystä on sillä seikalla, onko ja missä määrin kaupparekisteriin ilmoitettu uusi hallituksen jäsen käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa sekä sillä seikalla, onko ja missä määrin entinen hallituksen jäsen jatkanut toimimista yhtiön puolesta uuden hallituksen jäsenen sijasta. Rekisteri-ilmoituksen harhaanjohtavuutta koskeva arviointi on tehtävä tapauskohtaisesti.

21. B:n liiketoiminta on keskittynyt taloudellisissa vaikeuksissa olevien yritysten ostamiseen ja niiden toiminnan lopettamisesta ja konkurssimenettelystä huolehtimiseen. Tässä tarkoituksessa B on ilmoittanut itsensä tuotantoyhtiön hallituksen ainoaksi varsinaiseksi jäseneksi yhtiössä tehdyn päätöksen mukaisesti. A:n tarkoituksena on ollut irtaantua yhtiöstä ja hallituksen jäsenen vastuuasemastaan yhtiön liiketoiminnan päättyessä ja ennen konkurssia.

22. Asiassa on riidatonta, että B ei ole harjoittanut liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. Kyseessä on kuitenkin ollut liiketoimintansa lopettanut yhtiö, eikä B:llä ole ollut velvollisuutta harjoittaa liiketoimintaa tuotantoyhtiössä. B on sen sijaan hoitanut yhtiön hallituksen jäsenelle kuuluvia tehtäviä yhtiön toiminnan lopettamiseen liittyen. Hän on toimittanut ilmoituksia rekistereihin, ottanut haasteita vastaan ja ollut yhteydessä konkurssipesän pesänhoitajaan. Ottaen huomioon, että B on toiminut yhtiön edustajana yhtiön tulevaan konkurssiin liittyen, Korkein oikeus katsoo, että B on käyttänyt asemaansa liittyvää toimivaltaa.

23. Tieto B:n vastuuasemasta voi kuitenkin olla harhaanjohtava, jos entinen hallituksen varsinainen jäsen A on tosiasiallisesti jatkanut toimimista tuotantoyhtiön puolesta kokonaan tai osittain B:n sijasta hallituksesta eroamisensa jälkeen. A:n haltuun ovat jääneet yhtiön kirjanpitoaineisto ja tilinkäyttöoikeudet. Hän on myös käyttänyt yhtiön tileillä olleita varoja yhtiön laskujen maksamiseen ja omiin tarkoituksiinsa. Nämä seikat tukevat sitä, että A:n eroaminen hallituksesta ei ole tosiasiallisesti muuttanut A:n asemaa yhtiössä ja että A on jatkanut toimimista yhtiössä kokonaan tai osittain B:n sijasta.

24. Toisaalta A:lle on myönnetty tuotantoyhtiön prokura keskeneräisen tuotantoprojektin hoitamiseen. Prokurasta on tehty ilmoitus kaupparekisteriin ja myös prokuran lakkaaminen on rekisteröity kaupparekisteriin jo 28.2.2014. Projekti on kestänyt enää hyvin lyhyen ajan, ja A:n toiminta yhtiössä on ollut rajattu kyseisen projektin loppuun hoitamiseen, mistä A ja B ovat ilmoitustensa mukaan sopineet osakekannan myynnin yhteydessä. A:n toimien yhtiön puolesta ei ole näytetty liittyneen yhtiön muuhun liiketoimintaan. Nämä seikat puhuvat sitä vastaan, että A olisi toiminut yhtiössä hallituksen jäseneen rinnastettavalla tavalla kokonaan tai osittain B:n sijasta.

25. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona, että vastaajien yhteisenä tarkoituksena on ollut tuotantoyhtiön toiminnan lopettaminen ja yhtiön saattaminen konkurssiin sekä se, että A jää pois yhtiön hallituksesta ja B tulee hallituksen ainoaksi jäseneksi. B on toiminut tämän tarkoituksen mukaisesti, ja hän on vastuuasemansa perusteella käyttänyt määräysvaltaa yhtiössä ja edustanut yhtiötä sen toiminnan lopettamiseen liittyvissä tehtävissä. Myös A:n hallituksen jäsenen tehtävä on tosiasiassa päättynyt, eikä hän ole merkittävässä määrin hoitanut yhtiön asioita eroamisensa jälkeen. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että B on toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä eikä B:tä koskeva rekisteri-ilmoitus ole ollut harhaanjohtava siten, että sitä olisi pidettävä vääränä. Tämän vuoksi A:han ja B:hen kohdistetut syytteet rekisterimerkintärikoksesta on hylättävä.

Korkeimman oikeuden kirjanpitorikosta koskeva arviointi

26. Asiassa on riidatonta, että tuotantoyhtiön kirjanpito on pidetty 31.8.2013 saakka ja että sen jälkeiseltä ajalta se on laiminlyöty konkurssiin asettamiseen 25.4.2014 saakka. Syytteen mukaan kirjanpito on laiminlyöty ajalta 1.9.2013–25.4.2014, ja hovioikeuden toteamin tavoin kirjanpito ensimmäiseltä laiminlyödyltä kuukaudelta on tullut tehdä 31.1.2014 mennessä. Tuolloin A oli jo eronnut hallituksesta eikä hän käyttänyt yhtiössä tosiasiallista määräysvaltaa, joten hän ei ollut enää vastuussa kirjanpidon asianmukaisesta järjestämisestä. A ja B eivät myöskään olleet sopineet sellaisesta toimeksiannosta, jonka perusteella A olisi ollut vastuussa kirjanpidon laatimisesta. Tällä perusteella A:han kohdistettu syyte kirjanpitorikoksesta on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Tatu Leppänen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Pia Haga.

A oli syyllistynyt törkeään rahanpesuun rikoksen kautta saadun omaisuuden arvon ollessa 19 600 euroa. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta. (Ään.)

RL 6 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 21.6.2017 nro 17/125832

Käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeän rahanpesun, rattijuopumuksen ja ampuma-aserikoksen ja tuomitsi hänet 1 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeuteen. Rangaistuslajista käräjäoikeus totesi, että A:n viimeiset tuomiot ja teot rikosrekisterissä olivat vuodelta 2010. Niistä oli kulunut jo sen verran aikaa, ettei ehdottoman vankeusrangaistuksen määräämiselle ollut perusteita. Siten vankeusrangaistus oli ehdollinen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Olli Kankkunen ja lautamiehet.

Turun hovioikeuden tuomio 31.7.2018 nro 18/131099

A valitti ja syyttäjä vastavalitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen tai rangaistuksen mittaamisen osalta.

Rangaistuslajista hovioikeus totesi, että törkeä rahanpesu oli jo lähtökohtaisesti vakava rikos. A oli syyllistynyt tekoon vajaan kahden vuoden kuluttua siitä, kun hänet oli päästetty ehdonalaiseen vapauteen. Hän oli syyllistynyt vuodesta 2007 lukien lukuisiin rikoksiin, joista monet olivat olleet omaisuusrikoksia ja joista hänet oli tuomittu seitsemän kertaa vankeusrangaistukseen. Viimeisin vankeus oli tuomittu 22.12.2010, jolloin hänen syykseen oli luettu muun ohella viisi törkeää rikosta. Kärsittyään osan vankeusrangaistuksesta A oli päässyt ehdonalaiseen vapauteen, jonka koeajan viimeinen päivä oli ollut 29.6.2014. Tästä päivästä lukien vajaan kahden vuoden kuluttua hän oli syyllistynyt nyt kysymyksessä olevaan törkeään rahanpesuun.

Vaikka A:n viimeisimmästä tuomiosta oli siten kulunut pitkähkö aika, hänen aikaisempi rikollisuutensa ja sen vakavuus sekä nyt kysymyksessä olevien rikosten vakavuus ja rikoksista ilmenevä A:n syyllisyys edellyttivät tuomitsemista ehdottomaan vankeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kimmo Suorsa, Erkki Reijonen ja Sanna Niinistö (eri mieltä).

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Niinistö totesi, että ottaen huomioon sen, että kysymys oli yksittäisestä teosta ja rikoksen kohteena ollut omaisuus oli alle 20 000 euroa, oikeudenmukainen rangaistus oli 1 vuosi vankeutta. Muilta osin eri mieltä ollut jäsen oli samaa mieltä kuin hovioikeuden enemmistö.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan rangaistuksen määräämistä.

A vaati, että hänelle tuomittua rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A:n syyksi on luettu törkeä rahanpesu (kohta 1, tekoaika 21.–24.6.2016), rattijuopumus (kohta 5, tekoaika 26.2.2017) ja ampuma-aserikos (kohta 6, tekoaika 1.3.2017), joista käräjäoikeus on tuominnut hänelle yhteisen 1 vuoden 4 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden syyksilukemista, mutta on A:n aikaisemman rikollisuuden, sen vakavuuden sekä nyt kysymyksessä olevien rikosten vakavuuden ja niistä ilmenevän A:n syyllisyyden vuoksi määrännyt vankeusrangaistuksen ehdottomaksi.

2. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat kohdassa 1 katsoneet selvitetyksi, että A oli yhdessä kahden muun henkilön kanssa ottanut vastaan, pitänyt hallussaan, siirtänyt ja luovuttanut asianomistajilta rikoksella hankittua omaisuutta yhteensä 19 600 euron arvosta hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä tai peittääkseen tai häivyttääkseen omaisuuden laittoman alkuperän tai avustaakseen rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset. Vaihtoehtoisesti hän oli joko itse tai toista avustamalla peittänyt tai häivyttänyt mainitun rikoksella hankitun omaisuuden todellisen luonteen, alkuperän, sijainnin tai siihen kohdistuvat määräämistoimet tai oikeudet. Alemmat oikeudet ovat lisäksi katsoneet, että rikoksen kohteena oli ollut erittäin arvokas omaisuus. Ottaen huomioon A:n olennainen rooli rikoksen tekemisessä rahanpesua oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

3. Teko oli toteutettu siten, että kanssavastaaja B oli luovuttanut pankkitilin numeronsa tuntemattomaksi jääneiden henkilöiden käyttöön, jotka olivat siirtäneet hänen tililleen laittomasti asianomistajien pankkitileiltä yhteensä 19 600 euroa. B oli välittömästi saapuneiden rahasiirtojen jälkeen yhdessä A:n ja toisen kanssavastaajan C:n kanssa nostanut tililtään pankkiautomaatilta usealla eri kerralla yhteensä 10 000 euroa sekä antanut pankkitunnuksensa tuntemattomien henkilöiden käyttöön, jotka olivat siirtäneet usealla eri tilisiirrolla B:n pankkitililtä yhteensä 9 500 euroa C:n tilille. C oli välittömästi saapuneen rahasiirron jälkeen yhdessä A:n ja B:n kanssa nostanut tililtään pankkiautomaatilta usealla eri kerralla 9 550 euroa. Vastaajat olivat joko pitäneet itsellään asianomistajilta rikoksella hankitun omaisuuden tai luovuttaneet sen osaksi tai kokonaan tuntemattomaksi jääneille henkilöille. A oli järjestänyt rahanpesun siten, että kanssavastaajien tilien kautta rahat oli saatu parkkipaikalla olleille tuntemattomiksi jääneille henkilöille.

4. Kohdassa 5 A:n oli selvitetty kuljettaneen kuorma-autoa yleisillä teillä nautittuaan alkoholia niin, että hänellä oli ajon jälkeen ollut 0,36 milligrammaa alkoholia litrassa uloshengitysilmaa. Kohdassa 6 puolestaan A:n oli katsottu ampuma-aselain vastaisesti hankkineen ja pitäneen hallussaan ilman asianmukaista lupaa P.Beretta kal. 7,65 itselataavaa pistoolia ja yhteensä 23:a aseeseen kuuluvaa patruunaa. Aseessa on ollut lipastettuna 5 patruunaa, eikä siinä ole ollut tunniste- tai sarjanumeroa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys rangaistuksen mittaamisesta sekä valinnasta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä.

Rangaistuksen määräämisen lähtökohdat

6. Rangaistuksen määräämisen lähtökohdista ja periaatteista säädetään rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:ssä. Rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaan yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä. Lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

7. Sovellettavassa säännöksessä säädetyn rangaistusasteikon pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa rangaistuksen mittaamista ohjaavat ja muut Korkeimman oikeuden ratkaisut. Ratkaisukäytännön ollessa niukkaa huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin (KKO 2011:102, kohta 19). Se, että hyvin erilaiset rikokset voivat täyttää saman tunnusmerkistön, on otettava huomioon arvioitaessa yksittäistapauksessa rangaistuksen mittaamisharkinnassa tilastollisten selvitysten merkitystä (KKO 2014:91, kohta 9 ja KKO 2017:50, kohta 48).

Törkeän rahanpesun rangaistuskäytännöstä

8. Rikoslain 32 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan törkeästä rahanpesusta on tuomittava vankeutta neljästä kuukaudesta kuuteen vuoteen.

9. Korkeimman oikeuden mittaamista ohjaava rangaistuskäytäntö törkeästä rahanpesusta on niukkaa. Ennakkoratkaisut ovat oikeustosiseikoiltaan hyvin erilaisia, ja pääasiana niissä on Korkeimmassa oikeudessa ollut kysymys muusta kuin rangaistuksen mittaamisesta. Ratkaisussa KKO 2007:67 Korkein oikeus on lukenut vastaajan syyksi rikoksen, joka käsitti törkeän kätkemisrikoksen ja törkeän rahanpesun. Vastaaja oli ottanut vastaan ja muuntanut rikoksella saatua omaisuutta yhteensä 57 567,21 euron arvosta. Korkein oikeus on tuominnut näistä teoista ja rekisterimerkintärikoksesta sekä virkasalaisuuden rikkomisesta vastaajalle yhteisen 10 kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

10. Ratkaisussa KKO 2017:30 oli kysymys syytteiden tutkimisen edellytyksistä. Tutkittuaan syytteen törkeästä rahanpesusta Korkein oikeus tuomitsi vastaajan noin 45 000 euron arvoisen anastetun omaisuuden välittämisestä 11 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

11. Korkein oikeus on lisäksi antanut julkaisemattoman ratkaisun 21.6.2018 nro 1318, jossa vastaajan katsottiin ottaneen vastaan petosrikoksilla hankitut 62 886 euroa, mistä Korkein oikeus tuomitsi rangaistukseksi 1 vuoden ehdollisen vankeusrangaistuksen.

12. Tilastokeskuksen tilastojen mukaan ensimmäisessä asteessa tuomittujen törkeiden rahanpesurikosten määrä on vuosien 2009 ja 2018 välisenä ajanjaksona lisääntynyt, ja niitä on ollut 8–66 tapausta vuosittain. Tilastoista ei ilmene tarkemmin, millaisista rikoksista on ollut kyse. Keskimääräiset vankeusrangaistukset ovat näinä vuosina vaihdelleet noin 8 kuukauden ja 1 vuoden 8 kuukauden välillä sekä vankeusrangaistusten mediaanit 6 kuukauden ja 1 vuoden 6 kuukauden välillä. Tänä ajanjaksona ehdottomien vankeusrangaistusten keskimääräiset pituudet ovat olleet 7–33 kuukautta ja mediaanit 6–30 kuukautta sekä ehdollisten vankeusrangaistusten keskimääräiset pituudet 7–11 kuukautta ja mediaanit 6–10 kuukautta.

13. Edellä selostetusta oikeuskäytännöstä tämän asian arviointiin saatava johto riippuu siitä, tarkastellaanko ehdottomia vai ehdollisia rangaistuksia. Ehdottomia rangaistuksia on tuomittu selvästi vähemmän. Tämän myötä keskirangaistusten vaihteluväli on ollut niissä suuri. Sen sijaan ehdollisten rangaistusten, joita on viime aikoina ollut vuosittain kymmeniä, mediaanirangaistukset ovat suhteellisen vakiintuneet.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

Törkeä rahanpesu

14. A:n on katsottu ottaneen vastaan, pitäneen hallussaan, siirtäneen ja luovuttaneen rikoksella hankittua omaisuutta yhteensä 19 600 euron arvosta. A oli järjestänyt rahanpesun siten, että rikoksella hankitut varat oli nostettu kanssavastaajien tileiltä ja luovutettu pysäköintipaikalla olleille tuntemattomaksi jääneille henkilöille. A:lla on katsottu olleen olennainen, muita kanssavastaajia määräävämpi rooli teon suorittamisessa, ja siten hänen menettelynsä on ollut kanssavastaajien menettelyä moitittavampaa. Teon kohteena on ollut merkittävä määrä rahaa, ja teko on toteutettu määrätietoisesti ja suunnitelmallisesti.

15. Korkein oikeus katsoo, että vaikka törkeä rahanpesu on vakava rikos, ei A:n tekoon kuitenkaan liity rikoslajissaan erityisen moitittavia piirteitä. Vaikka teosta ilmenee tiettyä suunnitelmallisuutta, kysymys ei kuitenkaan ole esimerkiksi kansainvälisestä rajat ylittävästä rikollisuudesta eikä sen toteuttaminen ole vaatinut erityisen laajamittaista järjestelyä. Moitittavuudeltaan A:n tekoa voidaan pitää törkeän tekomuodon sisällä verraten lievänä.

16. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus suhteessa kohdan 1 teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen on 8 kuukautta vankeutta.

Ampuma-aserikos ja rattijuopumus

17. Kun rangaistusta on syytekohdassa 1 alennettu, A:lle tuomittava yhteinen vankeusrangaistus on rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaisesti mitattava uudelleen. Lähtökohtana tässä on ankarimmin rangaistavasta törkeästä rahanpesusta tuomittu 8 kuukauden rangaistus.

18. Ampuma-aserikoksesta tuomitaan rikoslain 41 luvun 1 §:n mukaan sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta. Rangaistuksen mittaamisesta ampuma-aserikoksissa ei ole annettu ennakkopäätöksiä. Tilastojen perusteella ampuma-aserikoksista tuomitaan yleisimmin sakkoja tai päivissä mitattavia vankeusrangaistuksia.

19. A:n syyksi kohdassa 6 luetussa ampuma-aserikoksessa hänen on katsottu hankkineen ja pitäneen hallussaan ilman asianmukaista lupaa itselataavaa, patruunoilla lipastettua pistoolia, josta tunnistetiedot oli poistettu, ja yhteensä 23:a aseeseen kuuluvaa patruunaa.

20. Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa ampuma-aserikos ei yksin arvioitunakaan olisi ollut sakolla sovitettavissa, vaan siitä mitattaisiin noin 3 kuukauden pituinen vankeusrangaistus. Teon moitittavuutta lisäävät aseen piilottamista helpottava pieni koko, itselataavuus sekä se, että ase on ollut panostettuna. Ampuma-aserikos korottaa yhteistä rangaistusta kuukaudella. Kohdassa 5 A:n syyksi luetulla rattijuopumuksella ei ole yhteistä rangaistusta erikseen korottavaa vaikutusta.

21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittu 1 vuoden 4 kuukauden mittainen vankeusrangaistus on alennettava 9 kuukaudeksi vankeutta.

Rangaistuslajin valinta

22. Rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Lisäksi rangaistuksen lajinvalinnassa on otettava saman luvun 3 §:n mukaisesti huomioon muun muassa rangaistuskäytännön yhtenäisyys ja rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat perusteet.

23. A:n rikosrekisteriotteesta ilmenee, että hänet on tuomittu vuosina 2009 ja 2010 ehdottomaan vankeusrangaistukseen 4 kertaa muun muassa lukuisista petoksista ja väkivaltarikoksista. Suoritettuaan vankeusrangaistuksiaan A on päässyt ehdonalaiseen vapauteen 14.2.2012, ja koeajan viimeiseksi päiväksi on määrätty 29.6.2014. Sen jälkeen hänet on tuomittu vankeuteen vain vuonna 2012 tehdystä pahoinpitelystä. Tästä seurannut 30 päivän vankeusrangaistus on kuitenkin tuomittu vasta nyt kysymyksessä olevien rikosten jälkeen 27.11.2018, eikä sitä siten ole perusteltua ottaa huomioon arvioitaessa A:n aikaisemman rikollisuuden vaikutusta rangaistuslajin valintaan. Toisin kuin hovioikeus, Korkein oikeus lisäksi katsoo, että tässä arvioinnissa on merkityksellisempää rikoksettoman ajanjakson pituus kokonaisuudessaan kuin se, kuinka pitkän ajan kuluttua ehdonalaisen vapauden päättymisestä A oli syyllistynyt nyt kysymyksessä oleviin rikoksiin.

24. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A:n aikaisempi rikollisuus tässä asiassa vaadi vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana. Kun myöskään rikosten vakavuus ja rikoksista ilmenevä tekijän syyllisyys ei sitä edellytä, A:lle tuomittava vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle tuomittu vankeusrangaistus alennetaan 9 kuukaudeksi. Vankeusrangaistus on ehdollinen.

Koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antopäivästä 21.6.2017, ja se on päättynyt hovioikeuden tuomion antopäivänä 31.7.2018 hovioikeuden tuomittua tuolloin A:n ehdottomaan vankeuteen. Koeaika alkaa uudestaan Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 19.6.2020.

Ehdollinen vankeusrangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos A koeaikana tekee rikoksen, josta syyte nostetaan vuoden kuluessa koeajan päättymisestä ja josta hänet tuomitaan vankeusrangaistukseen.

Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo (eri mieltä) ja Juha Mäkelä. Esittelijä Eeva Palaja.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Uusitalo: Olen ampuma-aserikoksen osalta tuomittavasta rangaistuksesta ja sen vaikutuksesta yhteiseen rangaistukseen samaa mieltä kuin enemmistö kohdissa 18–20. Muilta osin hyväksyn hovioikeuden tuomion perustelut rangaistuksen määräämisen osalta, vaikka A onkin vapautunut ehdonalaiseen vapauteen jo 14.2.2012. Hovioikeuden määräämä rangaistus on oikean mittainen ja lajinen yhteinen seuraamus A:n syyksi luetuista eri rikoksista. Pysytän hovioikeuden tuomion lopputuloksen.

Suomalainen lainanantajayhtiö oli välimiesoikeudessa vaatinut lainasopimuksessa tarkoitetun lainan takaisinmaksua intialaisilta, samaan konserniin kuuluneilta velallisyhtiöltä ja lainan takaisinmaksun vakuudeksi takaussitoumuksen antaneelta yhtiöltä. Lainasopimuksessa oli välityslauseke.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että lainasopimuksen mukainen välityssopimus sitoi takaussitoumuksen antanutta yhtiötä, eikä välimies ollut mennyt välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi katsoessaan olevansa toimivaltainen ratkaisemaan pääasian myös takaussitoumuksen antaneen yhtiön osalta.

L välimiesmenettelystä 41 § 1 mom 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 10.3.2017 nro 17/13191 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 16.10.2018 nro 1335 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Lauri Länsman ja hovioikeudessa hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä sekä hovioikeudenneuvokset Birgitta Lemström ja Pia Sandvik. Esittelijä Laura Nordberg.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Takaussitoumuksen antaneelle yhtiölle C myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko välitystuomio kumottava sillä perusteella, että välimies oli mennyt välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi katsoessaan olevansa toimivaltainen ratkaisemaan pääasian myös takaussitoumuksen antaneen yhtiön C osalta.

Yhtiö C vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio ja välitystuomio kumotaan.

Lainanantajayhtiö A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A rahoitti kehitysmaihin perustettavia ja niissä toimivia yhteisiä yrityksiä.

2. B oli intialainen yhtiö, joka valmisti betonielementtejä rakennusteollisuudelle. C oli puolestaan intialainen kiinteistöyhtiö. Yhtiöt kuuluivat samaan Y-suvun omistamaan yrityskonserniin. Sekä B:n että C:n toimitusjohtajana toimi XY niminen henkilö.

3. A ja B olivat 6.6.2009 allekirjoittaneet Loan Agreement nimisen lainasopimuksen (lainasopimus). Lainasopimuksen 16.2 artiklassa oli välityslauseke, jonka mukaan osapuolten väliset lainasopimuksesta johtuvat ja siihen liittyvät erimielisyydet ratkaistaan lopullisesti Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti välimiesmenettelyssä, jossa on yksi välimies.

4. Lainasopimusta oli muutettu 7.7.2009, 26.8.2009 ja 15.10.2012 allekirjoitetuilla sopimuksilla (muutossopimukset). Kaikissa muutossopimuksissa oli lauseke, jonka mukaan muutossopimuksesta johtuvat tai siihen liittyvät erimielisyydet ratkaistaan lopullisesti lainasopimuksessa sovitun riidanratkaisumenettelyn mukaisesti.

5. C oli 27.8.2009 antanut Guarantee-nimisen sitoumuksen (takaussitoumus), jossa se oli sitoutunut maksamaan A:lle lainasopimuksen mukaisen B:n erääntyneen velan kuin oman velkansa.

6. Takaussitoumuksessa oli oikeuspaikkaa koskeva ehto, jonka mukaan A:lla oli oikeus saattaa takaussitoumukseen perustuvat vaatimukset ja siitä johtuvat erimielisyydet suomalaisten tuomioistuinten, ensimmäisessä asteessa Helsingin käräjäoikeuden ratkaistaviksi.

7. Edellä viitatussa kolmannessa, 15.10.2012 päivätyssä A:n ja B:n välisessä muutossopimuksessa C ilmoitti hyväksyvänsä muutossopimuksen ja siinä muutetun lainasopimuksen mukaisen lainan määrän. Muutossopimuksessa oli muutettu lainan takaisinmaksuaikataulua ja pääomitettu 10.9.2012 lainapääomalle kertynyt korko.

8. Toimitusjohtaja XY oli allekirjoittanut B:n puolesta lainasopimuksen sekä C:n puolesta takaussitoumuksen ja kolmannen muutossopimuksen. Lainasopimukseen, takaussitoumukseen ja kolmanteen muutossopimukseen sovellettiin niiden ehtojen perusteella Suomen lakia. Takaussitoumuksessa oli kuitenkin nimenomainen ehto, jonka mukaan siihen ei sovelleta takauksesta ja vierasvelkapanttauksesta annettua lakia (361/1999, takauslaki).

Asian aikaisempi käsittely

9. A on aloittanut Keskuskauppakamarin välimiesmenettelysääntöjen mukaisesti B:tä ja C:tä vastaan välimiesmenettelyn lainan takaisinmaksusta. A on välimiesmenettelyssä vaatinut yhtiöiltä yhteisvastuullisesti lainasopimuksen ja muutossopimusten mukaista suoritusta viivästyskorkoineen. C on kiistänyt välimiesoikeuden toimivallan muun ohella sillä perustella, ettei sen ja A:n välillä ollut välityssopimusta ja että takaussitoumukseen perustuvat vaatimukset olisi tullut ratkaista takaussitoumuksen oikeuspaikkaa koskevan ehdon mukaisesti Helsingin käräjäoikeudessa.

10. Välimiesoikeus on ratkaissut toimivaltaa koskevan kysymyksen 16.3.2015 antamassaan toisessa prosessimääräyksessä ja katsonut sillä olevan toimivalta ratkaista kaikki asianosaisten välimiesmenettelyssä esittämät vaatimukset. Ratkaisun mukaan C oli tullut lainasopimuksen välityslausekkeen sitomaksi, koska se oli takaussitoumuksen antaessaan ollut tietoinen lainasopimuksen välityslausekkeesta. Lisäksi se oli allekirjoittanut kolme vuotta takaussitoumuksen antamisen jälkeen kolmannen muutossopimuksen, jossa nimenomaisesti korostettiin, että siihen liittyvät erimielisyydet ratkaistaan lainasopimuksen riidanratkaisumenettelyn mukaisesti. Takaussitoumus oli annettu lainasopimuksen mukaisen lainan takaisinmaksun vakuudeksi. C oli lisäksi tosiasiassa osallistunut lainasopimuksen täytäntöönpanoon.

11. Välimiesoikeus on 16.9.2015 antamassaan välitystuomiossa velvoittanut B:n ja C:n yhteisvastuullisesti maksamaan A:lle kannevaatimusten mukaisesti muutetun lainasopimuksen pääoman korkoineen.

12. C on kanteessaan käräjäoikeudessa vaatinut, että välitystuomio kumotaan. Välimiesoikeus oli mennyt toimivaltaansa ulommaksi, kun se oli käsitellyt ja ratkaissut asian, jossa C oli ollut vastaajana, vaikka C ei ollut sitoutunut A:n ja B:n välisessä lainasopimuksessa olevaan välityslausekkeeseen.

13. Käräjäoikeus on 10.3.2017 antamallaan tuomiolla hylännyt C:n kanteen. Käräjäoikeus on katsonut, että C oli tullut A:n ja B:n väliseen lainasopimukseen sisältyneen välityslausekkeen sitomaksi antamansa takaussitoumuksen perusteella tai viimeistään hyväksymänsä lainasopimuksen kolmannen muutossopimuksen perusteella. Välimies oli siten pysynyt toimivaltansa puitteissa.

14. Hovioikeus ei ole C:n valituksen perusteella muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Kysymys välityslausekkeen sitovuudesta takaajaa kohtaan on ollut hovioikeuden mukaan tulkinnallinen. Vahvat syyt ovat kuitenkin puoltaneet sitä, että C:n katsotaan olevan takaajana sidoksissa välityslausekkeeseen, jonka osapuolena on ollut sen läheisyhtiö päävelallisena. Lainasopimuksen ja takaussopimuksen olivat allekirjoittaneet sama henkilö. Takaaja olisi joka tapauksessa joutunut alistumaan oikeudenkäyntiin Suomessa, koska A olisi voinut nostaa kanteen suomalaisessa tuomioistuimessa. Mitkään asialliset, erityisesti takaajan suojaamista koskevat syyt, eivät tässä asiassa puhuneet toisenlaisen tulkinnan puolesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

15. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, onko välimies mennyt toimivaltaansa ulommaksi katsoessaan lainasopimukseen sisältyvän välityslausekkeen perusteella olevansa toimivaltainen ratkaisemaan pääasian myös takaussitoumuksen antaneen C:n osalta ja onko välitystuomio tällä perusteella kumottava.

Välitystuomion kumoamisen edellytykset

16. Välitystuomio on tarkoitettu asian lopulliseksi, asianosaisia sitovaksi ratkaisuksi. Välitystuomioon ei voi hakea muutosta säännönmukaisin muutoksenhakukeinoin ja se voidaan moitekanteen johdosta kumota vain välimiesmenettelystä annetun lain (välimiesmenettelylain) 41 §:n 1 momentissa säädetyillä perusteilla.

17. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2008:77 todennut (kohta 10), että välimiesmenettelyn käyttökelpoisuus kaupallisten erimielisyyksien ratkaisemisessa riippuu olennaisesti välitystuomion sitovuudesta ja täytäntöönpantavuudesta. Niin välimiesmenettelyn kansallisessa kuin kansainvälisessäkin sääntelyssä on sen vuoksi pyritty rajoittamaan niitä perusteita, joilla välitystuomion pätevyys voidaan riitauttaa. Vain laissa nimenomaisesti yksilöidyt selvät muotovirheet sekä verraten karkeat menettelyvirheet voivat johtaa välitystuomion mitättömyyteen tai kumoamiseen.

18. Välimiesmenettelylain 41 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan välitystuomio voidaan kumota, jos välimiehet ovat menneet toimivaltaansa ulommaksi. Välimiesten voidaan katsoa menneen toimivaltaansa ulommaksi esimerkiksi silloin, kun he ovat ratkaisseet riidan, josta ei ole asianosaisten välillä voimassa olevaa välityssopimusta (KKO 2008:77, kohta 11).

Välityssopimus ja sen sitovuus takaajaan nähden

Säännökset ja lainvalmisteluaineisto

19. Välimiesmenettelylain 2 §:n mukaan yksityisoikeudellinen riitakysymys, josta voidaan tehdä sovinto, saadaan määrätä asianosaisten välisin sopimuksin välimiesten lopullisesti ratkaistavaksi. Samalla tavoin ratkaistavaksi voidaan määrätä myös sopimuksessa ilmaistusta oikeussuhteesta vastaisuudessa aiheutuvat mainitunlaiset riitakysymykset, jollei laissa ole toisin säädetty.

20. Välimiesmenettelylain 3 §:n 1 momentin mukaan välityssopimus on tehtävä kirjallisesti. Pykälän 2 momentin mukaan välityssopimusta pidetään kirjallisesti tehtynä, jos sopimus on otettu asianosaisten allekirjoittamaan asiakirjaan tai jos se sisältyy asianosaisten väliseen kirjeenvaihtoon. Pykälän 3 momentin mukaan välityssopimus on katsottava tehdyksi kirjallisesti myös, jos 2 momentissa tarkoitetulla tavalla tehdyssä sopimuksessa on viitattu muuhun asiakirjaan, johon sisältyy määräys välimiesmenettelystä.

21. Viimeksi mainittua säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan viittaus asiakirjaan, johon sisältyy määräys välimiesmenettelystä, ei kuitenkaan merkitse sitä, että asianosaisten viittaamiin yleisiin sopimusehtoihin tai muihin määräyksiin sisältyvä välityslauseke yksittäistapauksissa tulisi ilman muuta asianosaisten välisen sopimuksen osaksi. Tämän takia on erotettava toisistaan yhtäältä kysymys siitä, estääkö välityssopimukselle asetettu kirjallista muotoa koskeva vaatimus sen, että välityssopimus voi syntyä puheena olevalla tavalla ja toisaalta kysymys siitä, millä edellytyksillä tällainen viittaus saa aikaan sen, että yleisiin sopimusehtoihin tai muihin määräyksiin sisältyvä välityslauseke tulee asianosaisten välisen sopimuksen osaksi (HE 202/1991 vp s. 12).

22. Suomen oikeudessa ei ole säännelty, miten velallisen välityssopimus sitoo muuta kuin yksityistakaajaa. Takauslain 37 §:n mukaan yksityistakaajaa ei sido ennen riidan syntymistä sovittu ehto, jonka mukaan takausta koskeva riita-asia on ratkaistava välimiesmenettelyssä. Pykälää koskevan hallituksen esityksen (HE 189/1998 vp s. 72–73) mukaan selvää on, ettei myöskään pääsopimuksessa oleva välityslauseke sido yksityistakaajaa, vaikka hän on tiennyt välityslausekkeesta ja takaus on esimerkiksi merkitty kyseiseen pääsopimukseen. Takaaja voi sitä vastoin niin halutessaan itse vedota välityssopimukseen. Kuten edellä kohdasta 8 ilmenee, takauslakia ei kuitenkaan nimenomaisen sopimusehdon vuoksi sovelleta C:n antamaan takaussitoumukseen, eikä C:tä muutoinkaan ole pidettävä takauslain tarkoittamana yksityistakaajana.

Oikeuskäytäntö

23. Korkeimman oikeuden vanhemmassa oikeuskäytännössä on katsottu yhtäältä, että takaaja on voinut vedota velkojan ja velallisen väliseen välityssopimukseen (KKO 1930 II 555, 1939 II 424 ja 1953 II 103) ja toisaalta, että päävelan osalta tehty välityssopimus ei estänyt kanteen ajamista takaajaa vastaan yleisessä tuomioistuimessa (KKO 1933 I 58 ja 1936 II 507).

24. Oikeuskäytännössä ei ole nimenomaisesti otettu kantaa kysymykseen, voiko velkoja vedota päävelan välityssopimukseen takaajaa vastaan. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 1990:106 on ollut kyse tilanteesta, jossa osapuolten välillä oli tehty kaksi samaan sopimuskokonaisuuteen liittyvää erillistä sopimusta ja vain toisessa oli välityslauseke. Tulkinnanvaraisen välityslausekkeen ei katsottu estävän kanteen ajamista toisen sopimuksen osalta tuomioistuimessa, kun sopimusten katsottiin olevan toisiinsa verrattuina itsenäisiä ja kun kanne ei välittömästi perustunut välityssopimuksen sisältävän sopimuksen ehtojen rikkomiseen.

25. Ratkaisussa KKO 1992:155 takaajien katsottiin sitoutuneen myös sopimuksen oikeuspaikkaehtoon, kun takaus oli kirjoitettu heti sopimuksen erityisten ehtojen ja allekirjoitusten jälkeen ja takaajat olivat takauksen tekstin mukaan perehtyneet sopimusehtoihin liitteineen. Ratkaisussa KKO 1997:200 pankki vaati kanteella yhtiöltä irtisanotun valuuttaluoton suorittamista. Kannetta ei voitu ajaa yleisessä tuomioistuimessa, koska valuuttaluoton ottamisen jälkeen tehdyssä, pankin ja yhtiön välisten velkasuhteiden kokonaisjärjestelyn sisältävässä luottosopimuksessa oli välityssopimus, joka kattoi sopimuksesta ja sen tulkinnasta aiheutuvat riitaisuudet.

26. Ratkaisussa KKO 2007:18 on ollut kysymys määräalan kaupasta ja välityslausekkeen sisältävään kauppakirjaan perustuvan lunastusoikeuden käytöstä. Myyjän läheinen, joka ei ollut kauppakirjan sopijapuoli, vaati kanteella tuomioistuimessa lunastusoikeutensa vahvistamista. Korkein oikeus katsoi kauppakirjan välityslausekkeen sitovan kanteen nostanutta läheistä siitä huolimatta, että tämä oli väittänyt, ettei hänen ja kiinteistön ostajan välillä ollut välityssopimusta ja ettei häntä ollut sidottu välityslausekkeeseen. Kantajalla oli kauppakirjan sopimusehdon mukainen etuoikeus kiinteistöön ja hän perusti vaatimuksensa tuohon kauppakirjaan. Lunastusoikeuden toteuttaminen perustui asianosaisten väliseen sopimukseen ja kysymys oli siitä, olivatko sopimusehdon mukaiset lunastusoikeuden edellytykset olemassa.

27. Ratkaisussa KKO 2013:84 on ollut puolestaan kysymys kahden yhtiön välisestä välityslausekkeen sisältävästä osakassopimuksesta, jossa oli sovittu myös kohdeyhtiön osakkeenomistajana olleen yksityishenkilön oikeudesta lunastaa kohdeyhtiön osakkeita. Korkein oikeus katsoi osakassopimuksen välityslausekkeen sitovan myös sanottua yksityishenkilöä eikä hänen kannettaan voitu ottaa yleisessä tuomioistuimessa tutkittavaksi. Korkein oikeus totesi (kohdat 14–15), ettei yksityishenkilö ollut välityslausekkeen sisältävän osakassopimuksen osapuoli ja ettei hän myöskään ollut tehnyt välimiesmenettelystä annetun lain 3 §:ssä tarkoitettua riitakysymystä koskevaa kirjallista välityssopimusta. Yksityishenkilö ei ollut myöskään tullut siirronsaajana tai suoraan lain nojalla sopijapuolen sijaan sopimuksen osapuoleksi. Kysymys ei ollut ollut myöskään lain 4 §:ssä tarkoitetusta tilanteesta. Nämä seikat puolsivat näkemystä, ettei yksityishenkilö ollut sidottu välityslausekkeeseen. Korkein oikeus katsoi kuitenkin, että yksityishenkilön vahingonkorvauskanne perustui siihen seikkaan, että hänellä on ollut osakassopimuksen perusteella oikeus ostaa yhtiön osakkeet ja että sopimusta oli rikottu, koska osakkeita ei ollut myyty hänelle. Kanne perustui siten sopimuksessa olevan ehdon väitettyyn rikkomiseen. Vahingonkorvauksen arvioiminen edellytti sopimuksen ja siinä olevan osakkeiden osto-oikeutta koskevan ehdon soveltamista ja tulkintaa. Kysymys oli näin ollen sopimuksesta aiheutuvasta riidasta, joka välityslausekkeen mukaan ratkaistaan välimiesmenettelyssä.

Oikeuskirjallisuus

28. Suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on esitetty erilaisia kantoja velkojan oikeudesta vedota päävelan välityssopimukseen takaajaa vastaan. Varsin yksimielisiä oikeuskirjaisuudessa ollaan siitä, että takaaja on voinut vedota päävelan sopimuksessa olevaan välityslausekkeeseen, ainakin jos hän tiesi tai hänen piti tietää siitä takauksen antaessaan. Sen sijaan velkojan ei ole osassa kannanotoista katsottu voivan vedota välityssopimukseen takaajaa vastaan ilman takaajan nimenomaista hyväksyvää tahdonilmaisua. Osassa kannanottoja on katsottu myös velkojan voivan vedota välityssopimukseen, jos takaaja oli tiennyt tai hänen olisi pitänyt tietää ennen takauksen antamista tehdystä päävelan välityssopimuksesta (O. HJ Granfelt, JFT 1934, s. 238; Matti Ylöstalo, Takauksesta, 1968, s. 182–183; Tauno Tirkkonen Suomen siviiliprosessioikeus II, 1977, s. 529; Gustaf Möller, Välimiesmenettelyn perusteet, 1997, s. 24–25; Sakari Wuolijoki – Mika Hemmo, Pankkioikeus, 2013, s. 440–441.)

Yhteenveto

29. Korkein oikeus toteaa yhteenvetona, että oikeustila Suomessa päävelan välityssopimuksen sitovuudesta takaajaa kohtaan ei ole muiden kuin yksityistakaajien osalta vakiintunut. Takauslaissa yksityistakaajan osalta säädettyä ei voida myöskään sellaisenaan ottaa tulkinnan lähtökohdaksi, kun muiden takaajien suojan tarve voi olennaisesti poiketa yksityistakaajista. Takauslain säännöstä on esitöissä perusteltu yksityistakaajan suojan tarpeella, koska yksityistakaajien ei voida olettaa olevan selvillä välimiesmenettelyn merkityksestä ja siitä aiheutuvista kustannuksista (HE 189/1998 vp s. 72).

30. Yritykset voivat keskinäisissä sopimusjärjestelyissään sitoutua toisen velasta omavelkaiseen takaukseen tilanteissa, jotka voivat vaihdella asetelmaltaan ja olosuhteiltaan merkittävästi. Tämän vuoksi Korkein oikeus toteaa, että päävelan välityssopimuksen sitovuuden arviointi takaajaa kohtaan on tehtävä tapauskohtaisesti. Arvioinnissa on tällöin otettava yhtäältä huomioon edellä selostetusta oikeuskäytännöstä ilmenevät yleiset sopimusoikeudelliset tulkintaperiaatteet, välimiesmenettelyn erityispiirteet ja käytännön tarpeet sekä toisaalta takaajan suoja.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

31. C:n mukaan välimies on mennyt toimivaltaansa ulommaksi tutkimalla ja ratkaisemalla takaussitoumukseen liittyvän vaatimuksen, vaikka C ei ollut välityssopimuksen osapuoli. Kolmannen muutossopimuksen hyväksyntä koski vain lainapääomaa ja sen liitännäiskustannuksia, ei välityssopimusta. Takaussitoumuksessa oli oikeuspaikkaa koskeva ehto, jonka perusteella kanne olisi pitänyt ratkaista Helsingin käräjäoikeudessa. Kyse oli tuomioistuimen toimivallasta sekä tuomioiden tunnustamisesta ja täytäntöönpanosta siviili- ja kauppaoikeuden alalla annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 1215/2012 (uudelleenlaadittu Bryssel I asetus) 25 artiklan 1 kohdassa tarkoitetusta yksinomaisesta yleisen tuomioistuimen toimivaltaa koskevasta ehdosta, jonka vuoksi välimiesoikeus ei ollut ollut toimivaltainen ratkaisemaan asiaa.

32. Korkein oikeus toteaa, että C ei ole välityslausekkeen sisältävän lainasopimuksen osapuoli, eikä takaussitoumuksessa ole nimenomaisesti viitattu välityssopimukseen. Takaussitoumuksen sanamuoto tai kolmannen muutossopimuksen mukaisen lainamäärän lisäyksen hyväksyminen ei myöskään osoita C:n sitoutuneen nimenomaisesti välityssopimukseen. Takaussitoumuksessa on lisäksi ollut erillinen oikeuspaikkaa koskeva ehto. Asiassa ei siten ole mahdollista tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä C:n tarkoituksesta sitoutua takaussitoumuksen osalta välityssopimukseen.

33. Takaussitoumus on kuitenkin annettu siten, että se koskee yksinomaan A:n ja B:n välistä lainasopimusta ja sitoumuksessa on viitattu kyseiseen asiakirjaan. C on takaussitoumuksessa sitoutunut vastaamaan A:lle lainasopimuksen mukaisista velvoitteista kuin omasta velastaan. Korkein oikeus katsoo, että lainasopimus, sen muutossopimukset ja takaussitoumus muodostavat päävelkaan liittyvän sopimuskokonaisuuden.

34. Takaussitoumus on annettu C:n läheisyhtiön B:n veloista lainasopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Lainasopimuksen ja takaussitoumuksen on allekirjoittanut sama henkilö, kummankin yhtiön toimitusjohtajana toiminut XY. C:n on siten jo tämän vuoksi katsottava takaussitoumusta antaessaan olleen tietoinen välityssopimuksesta. Lisäksi C:n on katsottava olleen tietoinen lainasopimuksen muutoksista ja niihin sovellettavasta lainasopimuksen välityslausekkeesta, kun se on hyväksynyt kolmannen muutossopimuksen, joka on sisältänyt nimenomaisen viittauksen lainasopimuksen mukaiseen riidanratkaisumenettelyyn.

35. Korkein oikeus toteaa edelleen, että takaussitoumuksen ehdoissa on oikeuspaikkana mainittu ainoastaan Helsingin käräjäoikeus, mutta siinä ei kuitenkaan ole sovittu, että mainitun tuomioistuimen toimivalta olisi yksinomainen. Oikeuspaikkaa koskevan ehdon mukaan A:lla on ollut oikeus valita, nostaako se takaussitoumukseen perustuvan kanteen Helsingin käräjäoikeudessa vai muussa toimivaltaisessa forumissa. Näin ollen takaussitoumuksen oikeuspaikkaa koskeva ehto ei ole esteenä asian ratkaisemiselle välimiesmenettelyssä lainasopimuksen välityslausekkeen perusteella myös takaussitoumuksen osalta. Oikeuspaikkaehto osoittaa myös osaltaan, että C on ollut takaussitoumuksen osalta valmis Suomessa käytävään oikeudenkäyntiin eikä välityslausekkeen sitovuutta ole ainakaan tässä suhteessa pidettävä sen näkökulmasta yllätyksellisenä.

36. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että asiassa voidaan esittää edellä selostetulla tavalla useita välityslausekkeen sitovuuden puolesta puhuvia seikkoja. Tällaisia seikkoja ovat läheisyhtiöiden välinen päävelkaan liittyvä sopimuskokonaisuus, C:n tietoisuus päävelan välityssopimuksesta sekä takaussitoumuksen kohdistuminen yksinomaan lainasopimukseen. Kuvatuissa olosuhteissa ei ole myöskään esitetty erityisiä perusteita suojata C:tä takaajana. Tulkintaa, jonka mukaan välityslauseke sitoo C:tä, tukee myös käytännön tarve saada kaupallisissa suhteissa samaan taloudelliseen kokonaisuuteen kuuluvat riidat ratkaistua keskitetysti yhdessä riidanratkaisumenettelyssä.

37. A:n kanne on koskenut lainasopimuksen ja sen muutossopimusten mukaisen erääntyneen velan maksamista korkoineen, jonka suorittamiseen C on sitoutunut takaussitoumuksessa kuin omasta velastaan. Kun A:n ja B:n välisen välityssopimuksen mukaan lainasopimuksesta johtuvat ja siihen liittyvät erimielisyydet ratkaistaan lopullisesti välimiesmenettelyssä, välimies ei ole mennyt välimiesmenettelystä annetun lain 41 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla toimivaltaansa ulommaksi katsoessaan olevansa toimivaltainen ratkaisemaan pääasian myös C:n osalta. C:n valitus on sen vuoksi hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Mika Huovila, Asko Välimaa ja Jussi Tapani. Esittelijä Saini Siitarinen.

Toimittajan asuntoon tehdyn erityisen kotietsinnän yhteydessä oli takavarikoitu tietokone ja tallennusalustoja. Niiden tutkimiseksi suoritettiin laite-etsintä, jolloin etsintävaltuutettu oli vastustanut erään aineiston takavarikoimista ja jäljentämistä, koska aineisto mahdollisesti sisälsi lähdesuojan alaisia tietoja. Aineisto sinetöitiin pakkokeinolain 8 luvun 11 §:n tarkoittamalla tavalla ja sen tutkiminen ja hyödyntäminen saatettiin luvun 12 §:n mukaisesti tuomioistuimen ratkaistavaksi. Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että takavarikoimiskiellon edellytykset täyttyivät, kun aineiston sisältö voi johtaa julkaistun artikkelin lähteiden paljastumiseen. Sen vuoksi sinetöityä aineistoa ei saanut takavarikoida tai jäljentää rikosasian todisteena käytettäväksi. Aineisto voitiin kuitenkin takavarikoida ja säilyttää sinetöitynä mahdollisen menettämisseuraamuksen turvaamiseksi.

PakkokeinoL 7 luku 1 §
PakkokeinoL 7 luku 3 §
PakkokeinoL 8 luku 11 §
PakkokeinoL 8 luku 12 §
PakkokeinoL 8 luku 28 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 6.4.2018 nro 873

Toimittaja A:n kotoa oli erityisen kotietsinnän 17.12.2017 yhteydessä takavarikoitu tietokone ja eräitä tallennusalustoja. Niiden tutkimiseen oli 7.3.2018 annettu laite-etsintälupa ja etsintään oli määrätty etsintävaltuutettu. Etsintävaltuutettu oli laite-etsinnän 20.3.2018 yhteydessä vastustanut erään aineiston takavarikoimista ja jäljentämistä, minkä seurauksena aineisto oli sinetöity.

Tutkinnanjohtaja saattoi pakkokeinolain 8 luvun 12 §:n mukaisesti tuomioistuimen ratkaistavaksi, saadaanko sinetöityä aineistoa tutkia tai hyödyntää. Lisäksi tutkinnanjohtaja katsoi joka tapauksessa, että aineistoa ei voida määrätä palautettavaksi A:lle, koska se voidaan tuomita menetetyksi.

A ja hänen toimittajakollegansa B vastustivat tutkinnanjohtajan vaatimuksia lähdesuojaan vedoten.

Käräjäoikeus katsoi, että sinetöity aineisto saatiin takavarikoida tai jäljentää. Käräjäoikeus totesi pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 1 ja 2 momentin mukaisen takavarikoimiskiellon edellytyksiä arvioidessaan, että takavarikoitu aineisto oli ollut A:n hallussa, eivätkä A ja B olleet suostuneet aineiston takavarikoimiseen. Tutkittavana olevista rikoksista ei ollut säädetty ankarimpana rangaistuksena vähintään kuutta vuotta vankeutta. Takavarikoimiskiellon edellytykset eivät kuitenkaan täyttyneet, koska aineistosta ei voinut tehdä suoria päätelmiä toimittajien tietolähteestä tai -lähteistä, eikä lähdesuoja siten vaarantunut. Käräjäoikeuden mukaan oli syytä olettaa, että aineistoa voidaan käyttää todisteena rikosasiassa tai se voidaan tuomita menetetyksi.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Essi Konttinen-Di Nardo.

Helsingin hovioikeuden päätös 19.10.2018 nro 1355

A saattoi asian hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus lausui, että lähdesuoja on toimittajalle kuuluva oikeus, eikä sen punnintaa voida asiassa vastoin toimittajan kantaa sivuuttaa esitutkinnassa selvitettyjen seikkojen perusteella. Esitutkintaviranomaisen käsityksellä tiedon alkuperästä ei ollut ratkaisevaa merkitystä sen arvioimisessa, paljastuuko toimittajan tietolähde sinetöityä aineistoa tarkasteltaessa. Hovioikeus otti arvioinnissaan huomioon mahdollisuuden, että taustatiedot tunteva tai asiaan paremmin perehtynyt taho saattaisi kyetä päättelemään lähteen aineiston perusteella, vaikka tieto ei siitä suoraan ilmenisikään. Hovioikeus totesi, että tarkasteltavana oli kuitenkin vain yksittäinen excel-tiedosto. Hovioikeuden mukaan sinetöity tiedosto ei osoittanut, kuka oli toiminut tietolähteenä. Näin ollen hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Mirja-Leena Nurmi, Malla Sunell ja Petri Voima.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että tutkinnanjohtajan vaatimus sinetöidyn aineiston tutkimiseksi ja hyödyntämiseksi hylätään ja että sinetöity aineisto määrätään palautettavaksi hänelle.

Tutkinnanjohtaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään tai että takavarikko joka tapauksessa pidetään voimassa, koska aineisto voitiin tuomita menetetyksi.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Puolustusvoimat oli tehnyt keskusrikospoliisille tutkintapyynnön, koska eräässä sanomalehdessä oli 16.12.2017 julkaistu puolustusvoimien Viestikoekeskusta käsittelevä artikkeli. Artikkelin yhteydessä oli julkaistu kuvia asiakirjoista, joissa oli "salainen" ja "erittäin salainen" -leimoja. Toimittaja A:ta epäillään asiassa turvallisuussalaisuuden paljastamisesta.

2. A oli artikkelin julkaisua seuraavana päivänä 17.12.2017 rikkonut kannettavan tietokoneensa hakkaamalla sitä vasaralla. Tietokone oli syttynyt palamaan, jolloin A oli soittanut hätäkeskukseen ja kertonut toimintansa liittyneen 16.12.2017 ilmestyneeseen artikkeliin. Tieto tapahtuneesta oli saavuttanut myös poliisin. Tutkinnanjohtaja oli määrännyt, että rikottu tietokone takavarikoidaan ja A:n asuntoon sekä siihen liittyviin varastotiloihin toimitetaan erityinen kotietsintä. Erityistä kotietsintää varten oli määrätty etsintävaltuutettu. Menettelyä erityisessä kotietsinnässä on arvioitu Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2019:67.

3. A:lta takavarikoitujen laitteiden ja tallennusalustojen tutkimiseen oli annettu laite-etsintälupa ja etsintään oli määrätty etsintävaltuutettu. Etsintävaltuutettu oli 20.3.2018 suoritetun laite-etsinnän yhteydessä vastustanut erään aineiston takavarikoimista ja jäljentämistä, koska aineisto mahdollisesti sisälsi tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n nojalla oli oikeus kieltäytyä todistamasta. Aineisto oli sinetöity pakkokeinolain 8 luvun 11 ja 28 §:n nojalla, ja kysymys aineiston tutkimisesta ja hyödyntämisestä oli saatettu luvun 12 §:n mukaisesti tuomioistuimen ratkaistavaksi. Sinetöitynä on A:n kotoa erityisessä kotietsinnässä löytynyt muistitikulle tallennettu excel-tiedosto.

4. Käräjäoikeus on katsonut, että sinetöity tiedosto ei ollut sisältänyt takavarikoimiskiellon alaista aineistoa. Aineisto oli siten saatu takavarikoida tai jäljentää. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta.

Kysymyksenasettelu

5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, sisältääkö sinetöity aineisto lähdesuojan alaisia tietoja, joita ei sen vuoksi saa takavarikoida tai jäljentää rikosasian todisteena käytettäväksi eikä tutkia tai hyödyntää. Jos aineistoa ei edellä mainitulla perusteella saa tutkia tai hyödyntää, kysymys on tutkinnanjohtajan esittämän toissijaisen vaatimuksen perusteella myös siitä, onko takavarikko pidettävä voimassa sen vuoksi, että aineisto voidaan myöhemmin tuomita menetetyksi.

Todisteen takavarikoiminen ja lähdesuoja

6. Pakkokeinolain 7 luvun 1 §:n nojalla esine, omaisuus tai asiakirja voidaan takavarikoida muun ohella, jos on syytä olettaa, että sitä voidaan käyttää todisteena rikosasiassa. Tämä koskee myös tietoa, joka on teknisessä laitteessa tai muussa vastaavassa tietojärjestelmässä taikka sen tallennusalustalla (data). Säännöksellä turvataan esitutkinnan tavoitteiden ja vapaan todistelun periaatteen toteutumista. Esitutkinnassa on tarkoitus koota asian edellyttämässä laajuudessa tarvittava selvitys ja todistusaineisto syyteharkintaa, asianosaisten etujen valvomista ja mahdollista rikosoikeudenkäyntiä varten. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 1 momentissa säädetyn vapaan todistelun periaatteen mukaan asianosaisella on oikeus esittää haluamansa näyttö asian tutkivalle tuomioistuimelle, jollei laissa toisin säädetä.

7. Todistusaineiston tutkimista ja hyödyntämistä rajoittavat pakkokeinolaissa sekä oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetyt kiellot. Pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan asiakirjaa tai muuta 1 §:ssä tarkoitettua kohdetta ei saa takavarikoida eikä jäljentää muun ohella silloin, jos se sisältää tietoa, josta oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 20 §:n nojalla on velvollisuus tai oikeus kieltäytyä todistamasta. Viimeksi mainitun pykälän 1 momentin mukaan sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä annetussa laissa tarkoitettu yleisön saataville toimitetun viestin laatija saa kieltäytyä todistamasta siitä, kuka on antanut viestin perusteena olevat tiedot tai laatinut yleisön saataville toimitetun viestin.

8. Toimittajan oikeus olla ilmaisematta tietolähdettään kuuluu perustuslain 12 §:n, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan sekä YK:n kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 19 artiklan suojaaman sananvapauden piiriin. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä on vakiintuneesti painotettu tiedotusvälineiden asemaa demokraattisessa yhteiskunnassa. Erityisen tärkeää median sananvapaus on silloin, kun viranomaisten toiminta ei ole luonteeltaan julkista ja tiedotusvälineiden rooli valtiovallan kriitikkona ja valvojana on tämän vuoksi korostunut (ks. esim. Castells v. Espanja 23.4.1992, kohta 43 ja Thorgeir Thorgeirson v. Islanti 25.6.1992, kohta 63).

9. Lähdesuoja kuuluu tiedotusvälineiden vapauden perusedellytyksiin (esim. Saint-Paul Luxembourg S.A. v. Luxemburg 18.4.2013, kohta 49, Roemen ja Schmit v. Luxemburg 25.2.2003, kohta 46 sekä Goodwin v. Yhdistynyt Kuningaskunta 27.3.1996, kohta 39). Tietolähde on ihmisoikeustuomioistuimen mukaan ymmärrettävä laajasti. Sillä tarkoitetaan ketä tahansa, jolta toimittaja on saanut tietoa (Nagla v. Latvia 16.7.2013, kohta 81). Arvioinnissa ei ole ratkaisevaa merkitystä sillä, onko toimittajalle tietoja välittänyt henkilö toiminut tarkoituksellisesti vastoin velvollisuuksiaan (Becker v. Norja 5.10.2017, kohta 74). Lähteen yksilöivällä tiedolla tarkoitetaan puolestaan kaikkea sellaista tietoa, joka voi johtaa lähteen tunnistamiseen, mukaan lukien ne olosuhteet, joissa toimittaja sai tiedot lähteeltä, sekä lähteeltä saadun tiedon julkaisematon sisältö (edellä mainittu ratkaisu Nagla, kohta 81).

10. Sananvapautta ja siitä johdettavaa lähdesuojaa voidaan ihmisoikeussopimuksen 10 artiklan 2 kappaleen mukaan rajoittaa vain silloin, kun tällaisista rajoituksista on säädetty laissa ja rajoittaminen on välttämätöntä demokraattisessa yhteiskunnassa toisten oikeuksien suojaamiseksi, kuten vakavina pidettävien rikosten selvittämiseksi tai luottamuksellisten tietojen paljastumisen estämiseksi (ks. KKO 2019:67, kohta 15 ja KKO 2004:30, kohta 12). Ihmisoikeustuomioistuin on edellyttänyt, että sananvapauteen kohdistuvia rajoituksia tulkitaan suppeasti ja että niille on yleisen edun kannalta pakottava syy (esim. edellä mainittu Thorgeir Thorgeirson, kohta 63 ja Sanoma Uitgevers B.V. v. Alankomaat 14.9.2010, kohdat 50–51). Toimittajan oikeutta vedota lähdesuojaan ei poista se, että lähteen henkilöllisyys on viranomaisten tiedossa (ks. edellä mainitut Becker, kohta 74 ja Nagla, kohta 95).

11. Myös Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä sananvapauden ja lähdesuojan merkitystä on korostettu. Ratkaisuissa on todettu, että lähdesuoja on usein välttämätön edellytys sille, että tietyistä aiheista on ylipäätään mahdollista käydä julkista keskustelua (KKO 2019:67, kohta 15 ja KKO 2010:88, kohta 44). Lisäksi on katsottu, että lähdesuojaan perustuvaa todistajan vaitiolo-oikeutta ei voi kiertää hyödyntämällä esimerkiksi todistajan vaitiolo-oikeutensa osoittamiseksi oikeudelle esittämiä asiakirjoja (KKO 2009:88, kohta 19).

12. Korkein oikeus toteaa, että toimittajan vaitiolo-oikeuden rajoituksiin on suhtauduttava pidättyvästi, kun otetaan huomioon lähdesuojan keskeinen merkitys tiedotusvälineiden vapauden perusedellytyksenä. Lähdesuojalla on korostunut merkitys silloin, kun toimittajan yleisölle saattama viesti on koskenut yhteiskunnallisesti merkittävää, luonteeltaan salaista viranomaistoimintaa. Pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 1 momentin sanamuodon perusteella takavarikoimiskielto koskee jo tilannetta, jossa kohde sisältää tietoa toimittajan tietolähteestä, vaikka lähde ei siitä yksiselitteisesti paljastuisikaan. Korkein oikeus katsoo, että säännöksessä asetetut edellytykset täyttyvät, kun tieto voi johtaa lähteen paljastumiseen.

Sinetöidyn aineiston arviointi tässä tapauksessa

13. Korkein oikeus on tarkastellut sinetöityä aineistoa etsintävaltuutetun läsnä ollessa suullisessa käsittelyssä pitämässään katselmuksessa. Arvioitavana on excel-taulukko, joka on laadittu sanomalehden toimituksessa liittyen A:n ja hänen kollegansa kirjoittamaan Viestikoekeskusta koskevaan julkaistuun artikkeliin. Taulukon on laatinut luontitietojen perusteella A:n toimittajakollega. Hovioikeuden toteamin tavoin taulukko sisältää päävälilehden, jolle on ryhmitelty omiin sarakkeisiinsa erilaisia tietoja, sekä useampia lyhyempiä välilehtiä, joille on koottu pienempiä ja osin toistuvia tietokokonaisuuksia. Taulukko sisältää ilmeisesti toimittajan eri aineistoista koostamia tietoja sekä hänen omia merkintöjään.

14. Etsintävaltuutettu on katsonut, että taulukko sisältää tietoa, joka voisi johtaa lähteen tunnistamiseen, vaikka lähde ei siitä suoraan ilmenisikään. Etsintävaltuutettu on muodostanut käsityksensä taulukosta ilmenevien tietojen perusteella tuntematta asian esitutkinta-aineistoa kokonaisuudessaan. Etsintävaltuutettu ei ollut myöskään keskustellut seulottavasta aineistosta A:n tai hänen toimittajakollegansa kanssa. Korkein oikeus toteaa, että etsintävaltuutetun käsitys puhuu jossakin määrin sinetöidyn aineiston tutkimista ja hyödyntämistä vastaan.

15. Edellä selostetun ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella lähdesuojan alaisuuteen kuuluu kaikki sellainen tieto, joka voi johtaa lähteen tunnistamiseen. Kohdassa 12 todetulla tavalla pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 1 momentin sanamuodon perusteella takavarikoimiskielto tulee kyseeseen jo, kun aineisto sisältää tietoa lähteestä paljastamatta tätä kuitenkaan yksiselitteisesti. Tässä tapauksessa sinetöity excel-taulukko sisältää ainakin osin salassa pidettäviä tietoja, jotka voivat olla peräisin lähteeltä. Taulukkoon on koostettu tietoja eri asiakirjoista ja toimittaja on ilmeisesti tehnyt siihen myös omia merkintöjään osana toimituksellista työtään. Korkein oikeus katsoo, että taulukon sisältämät tiedot voivat johtaa lähteen tunnistamiseen, etenkin jos ne ovat esitutkinta-aineistoa laajemmalti tuntevan henkilön tutkittavina.

16. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että sinetöidyn aineiston takavarikoiminen tai jäljentäminen käytettäväksi rikosasian todisteena on pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 1 momentin nojalla kiellettyä.

Takavarikko menettämisseuraamuksen turvaamiseksi

17. Tutkinnanjohtaja on vastauksessaan vaatinut, että takavarikko pidetään joka tapauksessa edelleen voimassa, koska muistitikku ja sen sisältö voidaan tuomita menetetyiksi.

18. Pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentin mukaan asiakirja tai muu kohde saadaan pykälässä säädetyn takavarikoimiskiellon estämättä takavarikoida, jos on syytä olettaa, että se tuomitaan menetetyksi.

19. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolaissa on käytetty kolmiasteista todennäköisyysporrastusta, jossa "syytä olettaa" -kynnys osoittaa alinta todennäköisyyden astetta. Tämä kynnys vastaa aikaisemmin voimassa olleen esitutkintalain (449/1987) 2 §:ssä ja nykyisin voimassa olevan esitutkintalain (805/2011) 3 luvun 3 §:ssä säädettyä esitutkinnan aloittamiskynnystä ("on syytä epäillä"). Aikaisemman esitutkintalain esitöissä kynnystä on kuvattu siten, että rikosta on syytä epäillä, kun asioita huolellisesti harkitseva ihminen havaintojensa perusteella päätyy tällaiseen tulokseen. Pakkokeinolaissa on käytetty verbin "epäillä" sijasta verbiä "olettaa", koska ilmaisulla kuvataan inhimillisen toiminnan sijasta esineellä mahdollisesti olevaa todistusarvoa. Esitöiden mukaan esitutkinnan aloittamista koskevaa "on syytä epäillä" -kynnystä ei voida asettaa kovin korkealle (HE 14/1985 vp s. 16). Tämä ilmenee myös nykyisen esitutkintalain esitöistä, joissa lisäksi todetaan, että rikoksen tekemisestä ei edellytetä varmuutta tai suurta todennäköisyyttä (HE 222/2010 vp s. 177).

20. Menettämisseuraamuksista säädetään rikoslain 10 luvussa. Luvun 4 §:n 2 momentin mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä, ja oikeudenkäynnin kohteena olevaan tahalliseen rikokseen läheisesti liittyvä esine tai omaisuus, joka on yksinomaan tai pääasiallisesti tahallista rikosta varten hankittu tai valmistettu taikka ominaisuuksiltaan erityisen sovelias tahallisen rikoksen tekemiseen. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen. Saman luvun 5 §:n 2 momentin mukaan rikoksella tuotettu, valmistettu tai aikaansaatu taikka rikoksen kohteena ollut esine tai omaisuus voidaan tuomita kokonaan tai osaksi menetetyksi muun ohella silloin, jos menettämisseuraamus on tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi ja esine on erityisen sovelias rikoksen kohteeksi tai rikolliseen käyttöön. Säilytysvälineen menettämisestä säädetään luvun 5 a §:ssä.

21. Takavarikon edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon myös pakkokeinolain 1 luvun 2 §:ssä säädetty suhteellisuusperiaate. Sen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat.

Menettämisseuraamukseen perustuvan takavarikon edellytysten arviointi tässä tapauksessa

22. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että menettämisseuraamus voi koskea tallennusalustaa ja sen sisältöä (ks. KKO 2017:95, kohdat 18–19).

23. Korkein oikeus toteaa edelleen, että mahdollinen muistitikkua ja sen sisältöä koskeva menettämisvaatimus tulee ratkaistavaksi myöhemmin syyteasian käsittelyn yhteydessä tai erillisenä asiana. Nyt ratkaistavana on kysymys siitä, täyttyvätkö edellä kohdassa 18 selostetut pakkokeinolaissa säädetyt edellytykset takavarikolle mahdollisen menettämisseuraamuksen turvaamiseksi takavarikoimiskiellon estämättä. Korkein oikeus katsoo, että menettämisvaatimuksen on syytä olettaa menestyvän, kun otetaan huomioon asiassa esitetty selvitys excel-tiedostossa olevasta tietosisällöstä ja sen alkuperästä.

24. Pakkokeinon käyttäminen liittyy tässä tapauksessa vakavana pidettävään rikosepäilyyn ja salassapidettävien tietojen paljastumisen estämiseen. Takavarikoituna on enää yksittäinen muistitikku ja tiedosto. A ei ollut kertomansa mukaan aikeissa hyödyntää näitä tietoja toimittajan työssään, vaan tiedot olivat osoittautuneet tarpeettomiksi. Korkein oikeus toteaa, että lähdesuojasta on huolehdittu asianmukaisesti tutkinnan eri vaiheissa. Sama vaatimus koskee myös tilannetta, jossa takavarikoimiskiellon alainen aineisto määrätään pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentin poikkeussäännöksen nojalla takavarikoitavaksi. Aineisto on tällöin säilytettävä siten, että sen sisältö ei paljastu. Pakkokeinoa voidaan edellä lausutut seikat huomioon ottaen pitää puolustettavana.

25. Korkein oikeus katsoo edellä todetuin perustein, että muistitikku ja sen sisältämä tiedosto on pidettävä edelleen takavarikoituna mahdollisen menettämisseuraamuksen turvaamiseksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Sinetöityä aineistoa ei saa takavarikoida tai jäljentää sen tutkimiseksi tai hyödyntämiseksi.

Takavarikko määrätään pakkokeinolain 7 luvun 3 §:n 4 momentin nojalla pidettäväksi edelleen voimassa ja aineisto säilytettäväksi edelleen sinetöitynä mahdollisen menettämisseuraamuksen turvaamiseksi, kunnes menettämisseuraamusta koskeva vaatimus on ratkaistu tai asia on jäänyt sillensä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Heidi Myllys.

Velallinen oli ennen velkajärjestelyn hakemista pyytänyt velkojia ilmoittamaan saataviensa määrät tietylle päivämäärälle (saldopäivä) laskettuina. Käräjäoikeus oli päättäessään velkajärjestelyn aloittamisesta määrännyt selvittäjän, joka oli pyytänyt velkojia ilmoittamaan saataviensa määrät velkajärjestelyn aloittamispäivälle laskettuina. Velkajärjestely oli aloitettu ennen kuin saldopäivästä oli kulunut kuusi kuukautta.

Tavallisten velkojen korot olivat maksuohjelmassa viimesijaisia saldopäivästä eivätkä velkajärjestelyn aloittamisesta lukien.

VJL 31 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli 11.4.2017 hakenut velkajärjestelyä Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa. Hakemuksen mukaan saldopäivä eli se päivä, jolle laskettuna velkojia oli pyydetty ilmoittamaan saataviensa määrät, oli ollut 9.2.2017.

Käräjäoikeus oli 7.6.2017 päättänyt aloittaa velkajärjestelyn sekä määrännyt selvittäjän. Käräjäoikeus oli määrännyt myös, että velkojien oli viimeistään 7.7.2017 ilmoitettava kirjallisesti selvittäjälle velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan määrä, mikäli se poikkeaa velallisen ilmoittamasta, uhalla, että velallisen ilmoituksen ylittävä vaatimus voidaan muuten jättää maksuohjelmassa huomioon ottamatta.

Selvittäjä ilmoitti käräjäoikeudelle toimittamassaan lausumatiivistelmässä, että hänen laatimansa maksuohjelmaehdotus oli jäänyt riitaiseksi muun muassa siltä osin kuin velkoja B Oy oli vaatinut, että maksuohjelmassa käytetään saldopäivän mukaisia velkasaldoja. Selvittäjä ilmoitti pyytäneensä velkajärjestelyn aloittamispäätökseen perustuen velkojia ilmoittamaan velkajärjestelyn aloittamispäivän saldot. Hän lausui käsityksenään, että saldopäivää käytetään yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukaan vain silloin, kun hakemuksen liitteenä on toimitettu maksuohjelmaehdotus.

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden päätös 29.9.2017 nro 17/14440

Käräjäoikeus vahvisti selvittäjän laatiman maksuohjelmaehdotuksen A:n maksuohjelmaksi.

Käräjäoikeus totesi, että se oli velkajärjestelyn aloittamispäätöksessä asettanut määräpäivän, johon mennessä velkojien oli kirjallisesti ilmoitettava selvittäjälle velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan määrä. Selvittäjä oli toiminut päätöksen mukaisesti ja pyytänyt velkojia ilmoittamaan velan määrän velkajärjestelyn aloittamispäivälle päivitettynä uhalla, että velallisen velkajärjestelyhakemuksessa ilmoittaman velkasaldon ylittävä vaatimus voidaan jättää maksuohjelmassa huomioon ottamatta. B Oy ei ollut halunnut päivittää velan määrää velkajärjestelyn aloittamispäivälle, joten selvittäjä oli vahvistanut yhtiön saatavan A:n hakemuksessaan ilmoittaman mukaisena. Käräjäoikeus katsoi selvittäjän menetelleen lain mukaisesti ja hylkäsi B Oy:n vaatimuksen perusteettomana.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tiina Pirinen.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 29.12.2017 nro 688

B Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus lausui, että koska saldopäivästä velkajärjestelyn aloittamiseen oli kulunut vähemmän kuin kuusi kuukautta, saldopäivää olisi voitu käyttää hyväksi maksuohjelmassa laissa tarkoitetulla tavalla ja saldopäivän jälkeen kertyneet korot olisi voitu määrätä viimesijaisiksi saataviksi. Kaikkien velkojien ei tällöin olisi tarvinnut ilmoittaa saataviaan uudestaan päivitettyinä velkajärjestelyn aloittamispäivälle.

Tässä tapauksessa asiakirjoista oli havaittavissa, että osa A:n maksuohjelmaan merkityistä veloista oli puuttunut kokonaan hakemuksesta ja että joihinkin hakemuksessa ilmoitettuihin velkoihin oli tullut sellaisia määrällisiä muutoksia, että ne eivät selittyneet koron kertymisellä saldopäivän ja aloittamispäivän välisenä aikana. B Oy:llä oli muiden velkojien tavoin ollut mahdollisuus päivittää saatavansa saldo velkajärjestelyn aloittamispäivälle, jota mahdollisuutta se ei ollut halunnut käyttää hyväkseen. Tämän vuoksi velkojien yhdenvertaisuutta ei voitu katsoa loukatun, vaikka korkojen kertymisaika maksuohjelmassa poikkesikin laissa pääsäännöksi tarkoitetusta.

Hovioikeus katsoi, että maksuohjelmaa voidaan pitää hyväksyttävänä, jos velkojien yhdenvertaisuutta ei loukata ja pääosa velkojista hyväksyy ohjelman, ottaen huomioon myös velkajärjestelylain 38 a §:ssä säädetty mahdollisuus maksuohjelman vahvistamiseen yksinkertaistetussa menettelyssä. Tässä tapauksessa myös käytännön syyt olivat puoltaneet velkajärjestelyn aloittamispäivän käyttämistä korkojen päivittämisajankohtana hakemuksen mukaisen saldopäivän asemesta, kun otettiin huomioon hakemuksessa olleet merkittävät puutteet velkojen ilmoittamisessa. B Oy:n vaatima muutos saatavansa osalta oli myös rahamääräisesti hyvin vähäinen.

Näillä perusteilla hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Lea Nousiainen, Tuulikki Räsänen ja Tiina Kiviranta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B Oy vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että maksuohjelma palautetaan käräjäoikeuteen muutettavaksi siten, että tavalliset velat otetaan maksuohjelmassa huomioon saldopäivään 9.2.2017 saakka kertyneine korkoineen, sekä siten, että maksuohjelmaan sisällytetään maininta siitä, että saldopäivän ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyvät korot ovat viimesijaisia saatavia.

Kolme muuta velkojaa vaati yhteisessä vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on hakenut velkajärjestelyä 11.4.2017 vireille tulleella hakemuksella. Hakemuksen mukaan saldopäivä eli se päivä, jolle laskettuna A oli ennen velkajärjestelyn hakemista pyytänyt velkojia ilmoittamaan saataviensa määrät, on ollut 9.2.2017.

2. Käräjäoikeus on 7.6.2017 päättänyt velkajärjestelyn aloittamisesta ja määrännyt selvittäjän. Käräjäoikeus on samalla määrännyt, että velkojien oli ilmoitettava viimeistään 7.7.2017 selvittäjälle velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan määrä, mikäli se poikkeaa velallisen ilmoittamasta, uhalla, että velallisen ilmoituksen ylittävä vaatimus voidaan muuten jättää maksuohjelmassa huomioon ottamatta.

3. Selvittäjä on tämän jälkeen pyytänyt velkojia ilmoittamaan saataviensa määrät velkajärjestelyn aloittamispäivälle laskettuina. B Oy (jatkossa myös yhtiö) ei ole ilmoittanut saatavansa määrää selvittäjälle. Selvittäjä on laatinut maksuohjelmaehdotuksen, jossa hän on käyttänyt muiden velkojien ilmoittamia velkajärjestelyn aloittamispäivälle laskettuja velkasaldoja. Selvittäjä on merkinnyt yhtiön saatavan maksuohjelmaehdotukseen velkajärjestelyhakemuksessa ilmoitetun määräisenä eli saldopäivälle laskettuna.

4. B Oy on riitauttanut selvittäjän laatiman maksuohjelmaehdotuksen ja vaatinut sen muuttamista siten, että tavallisten velkojen määristä poistetaan velalle saldopäivän 9.2.2017 jälkeen kertyneen koron määrä ja että tavallisten velkojen suhteelliset osuudet lasketaan saldopäivän mukaan, mikäli velkaa ei ole sen jälkeen lyhennetty. Lisäksi yhtiö on vaatinut, että saldopäivän ja maksuohjelman vahvistamispäivän välillä kertyneet korot merkitään maksuohjelmaan viimesijaisiksi veloiksi.

5. Käräjäoikeus on vahvistanut selvittäjän ehdotuksen A:n maksuohjelmaksi. Hovioikeus ei ole yhtiön valituksesta muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevat kysymykset

6. Korkeimmassa oikeudessa on B Oy:n valituksen johdosta ratkaistavana ensiksi kysymys siitä, onko A:n maksuohjelmassa pidettävä tavallisille veloille kertyneitä korkoja viimesijaisina saatavina saldopäivästä vai vasta velkajärjestelyn aloittamisesta lukien. Toiseksi asiassa on ratkaistava, onko maksuohjelmassa mainittava, mitkä saatavat ovat viimesijaisia.

Sovellettavat säännökset

7. Tavallisten velkojen keskinäisestä asemasta säädetään velkajärjestelylain 31 §:ssä. Pykälän 3 momentin mukaan velallisen maksuvara ja varallisuuden rahaksimuutosta saadut varat on osoitettava viimesijaisesti saldopäivän ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyneille koroille sekä sellaisille veloille, jotka konkurssissa ovat viimeiseksi suoritettavia. Jos saldopäivä on aikaisempi kuin kuusi kuukautta ennen velkajärjestelyn aloittamista, viimesijaisia ovat velkajärjestelyn aloittamisen ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyneet korot.

8. Saldopäivä on määritelty velkajärjestelylain 11 b §:n 1 kohdassa. Säännöksen mukaan velkojan on velallisen pyynnöstä ilmoitettava tälle velkajärjestelyn hakemista ja velkatilanteen selvittämistä varten saatavan peruste, eräpäivä ja määrä pääomaan, korkoon ja velkojen perimis- ja täytäntöönpanokuluihin eriteltynä velallisen pyytämälle päivämäärälle eli saldopäivälle laskettuna. Säännöksen esitöiden mukaan saldopäivän käyttämisen tarkoituksena on mahdollistaa se, että maksuohjelmassa voidaan käyttää samoja saldotietoja, jolloin niitä ei päivitetä velkajärjestelyn aloittamispäivälle. Tavoitteena on ollut välttää saatavalle kertyvän koron laskeminen useaan kertaan menettelyn aikana (HE 83/2014 vp s. 35 ja 57).

9. Päättäessään velkajärjestelyn aloittamisesta tuomioistuimen tulee velkajärjestelylain 54 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan asettaa määräpäivä, johon mennessä velkojien on kirjallisesti ilmoitettava selvittäjälle tai muulle maksuohjelmaehdotuksen laatijalle taikka tuomioistuimelle, sen mukaan kuin tuomioistuin määrää, velkajärjestelyn piiriin kuuluvan velan määrä, mikäli se poikkeaa velallisen ilmoittamasta, uhalla, että velallisen ilmoituksen ylittävä vaatimus voidaan muuten jättää maksuohjelmassa huomioon ottamatta. Jos hakemukseen on liitetty ehdotus maksuohjelmaksi ja päätös velkajärjestelyn aloittamisesta on tehty enintään kuusi kuukautta maksuohjelmaehdotuksessa käytetyn saldopäivän jälkeen, tuomioistuimen on pykälän 5 momentin mukaan asetettava tällainen määräpäivä vain, jos se on tarpeellista maksuohjelmaehdotuksen tarkistamiseksi.

Miltä ajalta kertyneet korot ovat maksuohjelmassa viimesijaisia?

10. Velkajärjestelylain 31 §:n 3 momentin yksiselitteisen sanamuodon mukaan tavallisille veloille kertyneet korot on katsottava viimesijaisiksi saataviksi vasta velkajärjestelyn aloittamisesta eikä saldopäivästä lähtien vain silloin, kun saldopäivä on aikaisempi kuin kuusi kuukautta ennen velkajärjestelyn aloittamista. Kyseisen momentin sekä lain 11 b §:n esityöt tukevat velkajärjestelylain 31 §:n 3 momentin tulkitsemista sanamuotonsa mukaisesti. Perusteluissa on nimenomaisesti todettu, että velan saldoa ei päivitettäisi velkajärjestelyn aloittamispäivälle koron tai muiden liitännäiskulujen muutosten vuoksi. Velkasaldoja ei esitöiden mukaan päivitetä koron muutosten vuoksi myöskään silloin, kun selvittäjä laatii maksuohjelmaehdotuksen (HE 83/2014 vp s. 57–58 ja 63).

11. Käräjäoikeus on aloittanut A:n velkajärjestelyn alle kuusi kuukautta saldopäivän jälkeen. Velkajärjestelylain 31 §:n 3 momentin perusteella tavallisille veloille saldopäivän ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyneet korot ovat siten viimesijaisia saatavia. Asiaa ei ole aihetta arvioida toisin pelkästään hovioikeuden päätöksessä mainittujen seikkojen perusteella eli sen takia, että A:n velkajärjestelyhakemuksesta oli puuttunut velkoja ja että osa velkojista oli ilmoittanut muista kuin kertyneistä koroista aiheutuneita muutoksia saataviensa määriin. Korkein oikeus toteaa, että hakemuksesta puuttuneesta velasta tai muusta kuin koron kertymisestä aiheutuneesta saldon muutoksesta ilmoittaneilla velkojilla on ollut mahdollisuus eritellä ilmoituksensa siten, että siitä ilmenee, mikä osa korosta on kertynyt saldopäivään mennessä ja mikä sen jälkeen.

12. Käräjäoikeus on päättäessään velkajärjestelyn aloittamisesta velkajärjestelylain 54 §:n 2 momentin 2 kohdassa säädetyn mukaisesti määrännyt, että velkojan oli määräajassa ilmoitettava mahdollisesta velkasaldonsa muutoksesta. Mainittu säännös ei koske sitä, mille päivälle laskettuna velkojaa tulisi pyytää ilmoittamaan saatavansa määrä, eikä käräjäoikeus ole tällaista määräystä antanutkaan. Selvittäjän olisi näin ollen pitänyt velkajärjestelylain 31 §:n 3 momentissa säädetty huomioon ottaen pyytää velkojia päivittämään saatavansa, jos se poikkeaa A:n hakemuksen mukaisesta saldopäivälle lasketusta määrästä, eikä pyytää näitä päivittämään saldoja velkajärjestelyn aloittamispäivälle. Tavallisille veloille kertyneiden korkojen katsomista viimesijaisiksi saataviksi vasta velkajärjestelyn aloittamisesta lukien ei voida perustaa selvittäjän virheellisesti antamaan kehotukseen päivittää velkojen saldot velkajärjestelyn aloittamispäivälle.

13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että A:n maksuohjelmassa viimesijaisia ovat tavallisille veloille saldopäivän ja maksuohjelman vahvistamisen välisenä aikana kertyneet korot.

Onko maksuohjelmaan tullut merkitä viimesijaiset korot?

14. Velkajärjestelylain 36 §:n mukaan maksuohjelmasta on käytävä ilmi riittävästi eriteltyinä muun ohella tavalliset velat ja niiden suorittamiseen käytettävä maksuvara ja varat (9 kohta) sekä velkajärjestelyn sisältö, maksuaikataulu ja maksuohjelman kesto tavallisten velkojen osalta (10 kohta).

15. Korkein oikeus katsoo, että maksuohjelmaan on tarpeellista merkitä tieto viimesijaisista saatavista ainakin silloin, kun velallisen maksuvarasta ja muista varoista riittää varoja myös niiden suorittamiseen. Kun velkajärjestelylain 31 §:n 3 momentissa säädetään yksiselitteisesti siitä, miltä ajalta kertyneet korot ovat viimesijaisia, tietoa viimesijaisista koroista ei tarvitse merkitä pelkästään sen varalta, että velalliselle syntyisi lisäsuoritusvelvollisuus, josta riittäisi varoja myös viimesijaisten saatavien maksamiseen.

16. Tässä asiassa on riidatonta, että A:n maksuvarasta tai muusta varallisuudesta ei kerry suorituksia viimesijaisille saataville. Korkein oikeus katsoo siten, että alempien oikeuksien vahvistama maksuohjelma ei ole virheellinen siltä osin kuin siitä puuttuu merkintä viimesijaisista saatavista.

Asian jatkokäsittely

17. Vahvistettu maksuohjelma on virheellinen siltä osin kuin tavallisina velkoina on otettu huomioon näille veloille kertyneitä korkoja velkajärjestelyn aloittamiseen eikä vain saldopäivään saakka laskettuina. Asia on palautettava käräjäoikeuteen tästä päätöksestä johtuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan. Käräjäoikeuden on varattava selvittäjälle tilaisuus toimittaa käräjäoikeuden asettamaan määräaikaan mennessä lain mukainen maksuohjelmaehdotus.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. A:n maksuohjelmassa on otettava huomioon tavallisille veloille kertyneitä korkoja vain saldopäivään 9.2.2017 saakka laskettuina.

Tästä päätöksestä aiheutuvien muutosten tekemiseksi maksuohjelmaan asia palautetaan Päijät-Hämeen käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja palautuksen syy huomioon ottaen siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Mika Huovila, Tuomo Antila, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.