Vuonna 2005 syntynyt lapsi oli tavannut isäänsä viimeksi toukokuussa 2011. Lapselle oli maaliskuussa 2013 annetulla päätöksellä (perustepäätös) vahvistettu oikeus tavata isäänsä siten, että tapaamiset olisivat aluksi valvottuja ja lyhyitä ja laajenisivat ajan kulumisen myötä portaittain. Tapaamiset eivät olleet toteutuneet miltään osin. Isä vaati käräjäoikeudessa, että äiti velvoitetaan sakon uhalla sallimaan tapaamiset. Jo käräjäoikeuden ratkaisun antamisen ajankohtana helmikuussa 2015 lapsen oli perustepäätöksen mukaan tarkoitus tavata isäänsä ja olla tämän luona muun muassa viikonloppuisin.

Korkein oikeus katsoi, että ajan kulumisen ja tapaamisten toteutumattomuuden vuoksi lapsen edun mukaista oli muuttaa tapaamisoikeuden ehtoja väliaikaisesti siten, että tapaamiset ovat aluksi valvottuja ja laajenevat portaittain, kun tietty määrä tapaamisia on toteutunut.

L lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta 13 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tapaamisoikeutta koskeva päätös

Turun hovioikeus oli 28.3.2013 antamallaan päätöksellä (perustepäätös) määrännyt, että vuonna 2005 syntyneellä lapsella oli oikeus tavata isäänsä toukokuusta 2013 alkaen lokakuuhun 2013 asti yhtenä lauantaina kussakin kuussa siten, että tapaamiset olivat valvottuja kolmen tunnin päivätapaamisia kello 13 – 16. Lokakuun valvotun tapaamisen jälkeen marraskuusta 2013 alkaen lapsella oli oikeus tavata isäänsä kunkin parittoman viikon lauantaina lapsen isänäidin luona kello 12 – 18 maaliskuun 2014 loppuun asti. Edellä mainituissa tapaamisissa tuli olla läsnä suostumuksensa mukaan myös lapsen isänäiti. Kaikki vaihdot tuli toteuttaa siten, että vanhempien kohtaaminen pyritään välttämään. Lapsen äidin tuli luovuttaa lapsi isänäidille ja tämän tuli luovuttaa lapsi tapaamisen jälkeen äidille. Äidin tuli tuoda lapsi tapaamisiin ja hakea hänet tapaamisista maaliskuun 2014 loppuun saakka.

Huhtikuusta 2014 alkaen lapsella oli oikeus tavata isäänsä tämän luona ensin päivätapaamisina kunkin parittoman viikon lauantaina kello 12 – 18 elokuun 2014 loppuun asti sekä syyskuusta 2014 alkaen viikonlopputapaamisina kunkin parittoman viikon viikonloppuna perjantaista koulun tai iltapäiväkerhon päättymisestä sunnuntaihin kello 16 asti. Huhtikuusta 2014 lähtien isän tuli huolehtia lapsen hakemisesta tapaamisiin ja palauttamisesta kotiin.

Lisäksi hovioikeus oli antanut määräyksiä tapaamisista loma- ja juhla-aikoina.

Päätöksensä perusteluissa hovioikeus oli todennut, että lapsi oli tavannut isäänsä viimeksi 16.5.2011. Äiti ei ollut halunnut tukea lapsen ja isän välisiä tapaamisia eikä muutakaan yhteydenpitoa vaan oli sulkenut isän ja tämän suvun kokonaan pois lapsen elämästä. Asiassa ei ollut perusteita olla sallimatta lapsen ja isän yhteydenpitoa. Tilanne, jossa yhteydenpito oli kokonaan katkaistu ja tapaamisista ei ollut määrätty, johtaisi siihen, että lapsi menettää kokonaan yhteyden isäänsä. Hovioikeus oli päätynyt siihen, että isän ja lapsen tapaamiset tuli aloittaa. Lapsen edun mukaista oli määrätä tapaamiset tapahtumaan porrastetusti ja aluksi valvottuina.

Hovioikeus oli lisäksi lausunut, että tapaamiset voitiin aloittaa Turun seudun elatusvelvolliset ry:n järjestäminä siten, että valvojana toimi yhdistyksen järjestämän henkilön lisäksi myös lapsen isänäiti suostumuksensa mukaisesti. Mikäli äiti katsoi sen aiheelliseksi, valvojana voi toimia myös sosiaaliviranomaisen nimeämä valvoja.

Hovioikeuden päätös oli tullut lainvoimaiseksi 5.2.2014.

Täytäntöönpanohakemus ja lausuma Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

Lapsen isä vaati 25.3.2014 vireille panemallaan hakemuksella, että lapsen äiti velvoitetaan sakon uhalla noudattamaan tapaamisoikeutta koskevaa päätöstä.

Lapsen äiti vaati, että hakemus hylätään.

Käräjäoikeuden väliaikaismääräys 15.9.2014

Käräjäoikeus antoi väliaikaismääräyksen, jolla se muutti vanhempien välisen sopimuksen perusteella väliaikaisesti tapaamisoikeuden ehtoja muun muassa siten, että perustepäätöksen mukaan kerran kuukaudessa lauantaisin järjestettävät kolmen tunnin tapaamiset alkaisivat eräässä lasten leikkipaikassa. Perusteluna käräjäoikeus lausui, että muutos edisti tapaamisoikeuden toteutumista eikä ollut lapsen edun vastainen.

Käräjäoikeuden päätös 12.2.2015

Käräjäoikeus lausui, että täytäntöönpanossa ei enää tutkittu tapaamisoikeuden perusteita, vaan sitä, oliko tapaamiselle jokin este. Täytäntöönpanoperustetta annettaessa oli tutkittu isän edellytykset tavata lastaan.

Asiassa oli riidatonta, ettei lapsi ollut tavannut isäänsä 16.5.2011 jälkeen. Lapsi ei ollut myöskään 28.3.2013 jälkeen tavannut isäänsä täytäntöönpantavana olleen päätöksen mukaisesti.

Asiassa esitetyn selvityksen perusteella käräjäoikeus arvioi, ettei tapaamisille ollut estettä. Selvitetyksi oli tullut, että lapsen ja isän perusluottamus oli kunnossa. Mikäli tapaamisia ei aloitettu, vaarana oli lapsen vieraantuminen isästään. Asiassa oli annettava täytäntöönpanomääräys estämään lapsen tapaamisoikeuden loukkaukset tulevaisuudessa.

Käräjäoikeuden päätöksen antamisen aikaan tapaamisten tuli perustepäätöksen mukaan tapahtua viikonloppuisin isän luona. Käräjäoikeus katsoi, että lapsella oli oikeus heti perustepäätöksen mukaisiin valvomattomiin tapaamisiin siitäkin huolimatta, että äiti ei ollut noudattanut porrastettuja tapaamisaikoja.

Käräjäoikeus totesi, ettei 15.9.2014 annettu väliaikaismääräys ollut enää voimassa, ja velvoitti äidin sakon uhalla sallimaan lapsen ja isän väliset tapaamiset siten kuin täytäntöönpantavassa hovioikeuden päätöksessä oli määrätty.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Simo Partanen.

Turun hovioikeuden päätös 9.2.2016

Lapsen äiti valitti hovioikeuteen ja vaati, ettei hovioikeuden 28.3.2013 antamaa päätöstä määrätä pantavaksi sakon uhalla täytäntöön. Toissijaisesti äiti vaati, että hovioikeus määrää tapaamiset alkamaan porrastetusti kuten perustepäätöksessä oli määrätty ja valvottuina Tenavatuvassa.

Lapsen isä vaati, että valitus hylätään. Mikäli tapaamiset aloitettiin valvottuina, niitä oli määrättävä valvomaan Länsi-Suomen etävanhemmat ry.

Hovioikeus lausui, että asiassa ei ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella olisi pääteltävissä, että hovioikeuden 28.3.2013 vahvistaman tapaamisoikeuden täytäntöönpano olisi selvästi lapsen edun vastaista. Näin ollen äidin ensisijainen vaatimus täytäntöönpanomääräyksen kumoamisesta oli hylättävä.

Hovioikeus totesi, että perustepäätöksen mukaan lapsella oli oikeus tavata isäänsä porrastetusti. Lapsen äidin toissijaisen vaatimuksen perusteella kysymys oli siitä, olivatko perustepäätökseen vaaditut tapaamisajan ja -paikan muutokset lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla vähäisiä.

Hovioikeus totesi, että tapaamiset eivät olleet toteutuneet toukokuun 2011 jälkeen ja perustepäätöksessä määrätyt porrastetut tapaamisajat olivat ajan kulumisen vuoksi menettäneet merkityksensä. Tässä tapauksessa vaadituissa muutoksissa ei ollut kysymys vain välttämättömien käytännön järjestelyjen täsmentämisestä tai tarkistamisesta, vaan sellaisesta laajemmasta tapaamisoikeuden muuttamisesta, jota oli arvioitava lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 12 §:n nojalla. Hovioikeus katsoi, että vaaditut muutokset eivät olleet vähäisiä. Näin ollen edellytyksiä vaadittujen muutosten tekemiselle ei ollut.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Virpi Vuorinen ja Pekka Varjus.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Lapsen äidille myönnettiin valituslupa.

Lapsen äiti vaati, ettei hovioikeuden 28.3.2013 antamaa päätöstä määrätä sakon uhalla täytäntöönpantavaksi. Hän vaati toissijaisesti tapaamisoikeuden ehtojen muuttamista väliaikaisesti siten, että lapsen ja isän tapaamiset määrätään toteutettaviksi valvottuina Tenavatupa-nimisessä tapaamispaikassa, kunnes Varsinais-Suomen käräjäoikeus antaa ratkaisun käräjäoikeudessa vireillä olevassa perustepäätöksen muuttamista koskevassa asiassa.

Lapsen isä vaati, että äidin vaatimukset hylätään. Hän suostui toissijaisesti tapaamisoikeuden ehtojen muuttamiseen väliaikaisesti siten, että tapaamiset toteutetaan aluksi valvottuina, kunhan ne järjestetään jossakin muussa tapaamispaikassa kuin Tenavatuvassa.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn 6.9.2016.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Äidillä ja isällä on yhteinen vuonna 2005 syntynyt lapsi. Vanhemmat ovat muuttaneet erilleen vuonna 2009. Lapsi on siitä lähtien asunut äitinsä luona. Lapsi on viimeksi tavannut isäänsä 16.5.2011. Silloin oli kyse Tenavatuvassa järjestetystä valvotusta tapaamisesta, jonka valvoja keskeytti.

2. Turun hovioikeus on 28.3.2013 antamallaan päätöksellä (perustepäätös) vahvistanut, että lapsella oli oikeus tavata isäänsä toukokuusta 2013 alkaen. Lokakuuhun 2013 asti tapaamisten tuli olla kerran kuukaudessa järjestettäviä kolmen tunnin valvottuja tapaamisia. Tarkoituksena oli, että tapaamisia valvoisivat Turun seudun elatusvelvolliset ry:n järjestämä henkilö ja lapsen isänäiti. Marraskuusta 2013 alkaen maaliskuuhun 2014 asti lapsella oli oikeus tavata isäänsä joka toisena lauantaina kuuden tunnin ajan lapsen isänäidin luona. Huhtikuusta alkaen elokuuhun 2014 asti lapsella oli oikeus tavata isäänsä tämän luona joka toisena lauantaina kuuden tunnin ajan. Syyskuusta 2014 alkaen lapsella oli oikeus tavata isäänsä tämän luona viikonlopputapaamisina ja päätöksessä tarkemmin määrätyllä tavalla juhlapyhinä ja loma-aikoina.

3. Käräjäoikeus on 12.2.2015 antamallaan päätöksellä velvoittanut äidin sakon uhalla sallimaan lapsen ja isän tapaamiset siten kuin perustepäätöksessä oli määrätty. Käräjäoikeus on katsonut, että lapsella oli heti oikeus perustepäätöksen mukaisiin valvomattomiin tapaamisiin siitäkin huolimatta, että äiti ei ollut noudattanut porrastettuja tapaamisaikoja.

4. Äiti on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ja vaatinut, ettei perustepäätöstä määrätä pantavaksi sakon uhalla täytäntöön. Toissijaisesti hän on vaatinut, että hovioikeus määrää tapaamiset alkamaan porrastetusti niin kuin perustepäätöksessä oli määrätty. Valvotut tapaamiset tuli kuitenkin perustepäätöksestä poiketen määrätä järjestettäviksi Tenavatuvassa. Isä on vastustanut äidin vaatimuksia. Siltä varalta, että tapaamiset määrättäisiin alkamaan valvottuina, isä on vaatinut, että tapaamisia määrätään valvomaan Länsi-Suomen etävanhemmat ry.

5. Hovioikeus ei ole 9.2.2016 antamallaan päätöksellä muuttanut käräjäoikeuden päätöstä. Se on katsonut, ettei asiassa ollut ilmennyt seikkoja, joiden perusteella perustepäätöksessä vahvistetun tapaamisoikeuden täytäntöönpano olisi lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanosta annetun lain (täytäntöönpanolaki) 14 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla selvästi lapsen edun vastaista.

6. Äidin toissijaisen vaatimuksen johdosta hovioikeus on todennut, että perustepäätöksessä määrätyt porrastetut tapaamisajat olivat ajan kulumisen vuoksi menettäneet merkityksensä. Äidin vaatimissa muutoksissa porrastettuihin aikoihin ja tapaamispaikkaan ei kuitenkaan ollut kysymys vain välttämättömien käytännön järjestelyjen täsmentämisestä tai tarkistamisesta, vaan sellaisesta laajemmasta tapaamisoikeuden muuttamisesta, jota oli arvioitava lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 12 §:n nojalla. Hovioikeus katsoi, ettei tapaamisoikeuden ehtoihin voitu tehdä äidin vaatimia muutoksia, koska ne eivät olleet täytäntöönpanolain 13 §:ssä tarkoitetulla tavalla vähäisiä.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko äiti voitu velvoittaa sakon uhalla sallimaan perustepäätöksen mukaiset tapaamiset. Lisäksi on kysymys siitä, onko perustepäätöksessä vahvistettuja tapaamisoikeuden ehtoja muutettava väliaikaisesti.

Vanhempien kannanotot ja lapsen mielipide

8. Äiti on katsonut, että ei ole lapsen edun mukaista aloittaa lapsen ja isän tapaamisia perustepäätöksen mukaisesti. Olosuhteet ovat muuttuneet. Lapsi ei muun muassa ole tavannut isäänsä 16.5.2011 jälkeen. Tapaamiset tulisi aloittaa valvottuina.

9. Isä on katsonut, että olosuhteet eivät ole perustepäätöksen antamisen jälkeen muuttuneet siten, että päätöstä ei voitaisi panna täytäntöön. Isä on kuitenkin ilmoittanut hyväksyvänsä sen, että tapaamiset aloitetaan valvottuina. Isän mukaan tärkeintä on, että tapaamiset alkavat edes jossakin muodossa toteutua.

10. Lapsen mielipidettä on viimeksi selvitetty 24.3.2016 uuden täytäntöönpanoasian yhteydessä järjestetyssä sovittelussa. Äidin Korkeimmalle oikeudelle toimittamasta sovittelijan kertomuksesta ilmenee, että lapsi muistaa isänsä ja haluaisi tavata tätä, mutta jossakin julkisessa paikassa. Sovittelija on arvioinut, että lapsi on niin kehittynyt, että hänen tahtoonsa voidaan kiinnittää huomiota.

Ratkaisun yleiset lähtökohdat

11. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 2 §:n mukaan tapaamisoikeuden tarkoituksena on turvata lapselle oikeus pitää yhteyttä ja tavata vanhempaansa, jonka luona lapsi ei asu. Lapsen vanhempien tulee keskinäisessä yhteisymmärryksessä ja pitäen silmällä ennen kaikkea lapsen etua pyrkiä siihen, että tapaamisoikeuden tarkoitus toteutuu lain 1 §:ssä säädettyjen periaatteiden mukaisesti.

12. Täytäntöönpanolain 1 §:n 1 momentin mukaan tapaamisoikeutta koskeva päätös pannaan täytäntöön siten kuin täytäntöönpanolaissa säädetään. Kuten lain esitöistä ilmenee, täytäntöönpanon lähtökohtana on, että tapaamisoikeutta koskevassa päätöksessä on selvitetty, millä tavoin tapaamisoikeus on lapsen etu huomioon ottaen perusteltua järjestää. Olosuhteet ovat kuitenkin voineet päätöksen antamisen jälkeen muuttua tai täytäntöönpanoasiassa järjestettävä sovittelu saattaa tuoda esiin uusia näkökohtia. Sen vuoksi lapsen etu voi täytäntöönpanovaiheessa olla eri kuin alkuperäisessä päätöksessä. (LaVM 7/1996 vp s. 3.)

13. Olosuhteiden muuttumiseen on täytäntöönpanolaissa varauduttu kahdella tavalla. Ensiksikin lain 13 §:n mukaan tuomioistuin voi pyynnöstä käsittelyn ajaksi tai muutoin väliaikaisesti taikka vähäisessä määrin pysyvästi muuttaa tai täsmentää tapaamisoikeutta koskevia ehtoja, jos se edistää tapaamisoikeuden toteuttamista ja on lapsen edun mukaista. Ehtoja saa kuitenkin muuttaa pysyvästi vain, jos täytäntöönpantavana oleva päätös on lainvoimainen. Toiseksi lain 14 §:n 1 momentin mukaan täytäntöönpanoa koskeva hakemus on hylättävä, jos täytäntöönpano olosuhteiden muuttumisen tai muun syyn vuoksi on selvästi lapsen edun vastaista.

14. Täytäntöönpanolain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä oli ehdotettu 13 §:ään otettavaksi säännös, jonka mukaan tuomioistuin voi tietyin edellytyksin täsmentää tai vähäisessä määrin muuttaa tapaamisoikeutta koskevia ehtoja. Säännöksen perusteluissa mahdollisuutta muuttaa vähäisessä määrin tapaamisoikeuden ehtoja täytäntöönpanon yhteydessä perusteltiin käytännön tarpeilla ja erityisesti sillä, että asianosaiset eivät tällöin joutuisi erikseen hakemaan pieniä muutoksia tapaamisoikeutta koskevaan päätökseen. (HE 96/1995 vp s. 37.)

15. Hallituksen esityksen eduskuntakäsittelyssä tapaamisoikeuden ehtojen muuttamisen edellytyksiä väljennettiin niin, että ehtoihin voidaan väliaikaisesti tehdä vähäistä suurempiakin muutoksia. Lakivaliokunnan mietinnön perusteluissa esitettiin esimerkki, jonka mukaan tapaamisen ehtoja voitaisiin muuttaa sovittelun ajaksi niin, että tapaamiset olisivat päivätapaamisia tai valvottuja tapaamisia. Kun huoltajavanhempi pitää tapaamisia syystä tai toisesta lapselle turvattomina, voidaan tapaamisoikeuden ehtojen muuttamisella saada ratkaisevia viitteitä siitä, ovatko huoltajavanhemman pelot perusteltuja, ja lisäksi ehkäistä lapsen ja tapaajavanhemman vieraantumista. (LaVM 7/1996 vp s. 4.)

16. Täytäntöönpanolain 14 §:n 1 momenttia koskevissa hallituksen esityksen perusteluissa on todettu, että olosuhteiden olennaista vähäisemmät muutokset eivät tavallisesti voi olla hakemuksen hylkäämisen perusteena. Muussa tapauksessa tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpano voisi liiallisesti hidastua olosuhteiden muuttumista koskevien väitteiden vuoksi. Perustelujen mukaan hakemuksen hylkäämiseen säännöksen nojalla voisi johtaa esimerkiksi pitkähkön ajan kuluessa tapahtunut lapsen vieraantuminen tapaamista haluavasta vanhemmasta. (HE 96/1995 vp s. 39.)

17. Edellä selostetun perusteella Korkein oikeus toteaa lain 13 §:n ja 14 §:n 1 momentin soveltamisesta yleisesti seuraavaa.

18. Kun harkitaan lapsen tapaamisoikeutta koskevan päätöksen täytäntöönpanoa, olosuhteet ovat asian luonteesta johtuen voineet päätöksen antamisen jälkeen muuttua. Vähäisillä olosuhdemuutoksilla ei yleensä ole merkitystä täytäntöönpanon kannalta. Jos olosuhteissa on tapahtunut vähäistä suurempia muutoksia, on ensisijaisesti perusteltua harkita, voidaanko olosuhteiden muuttuminen ottaa huomioon siten, että tapaamisoikeuden ehtoja täsmennetään tai muutetaan lain 13 §:ssä säädetyllä tavalla. Täytäntöönpanoa koskevan hakemuksen hylkääminen olosuhteiden muuttumisen vuoksi lain 14 §:n 1 momentin nojalla tulee siten yleensä kysymykseen vain, jos on ensiksi todettu, että lapsen edun mukaista lopputulosta ei voida täytäntöönpanon yhteydessä saavuttaa täsmentämällä tai muuttamalla tapaamisoikeuden ehtoja. Tällaisen tulkinnan avulla voidaan edistää lapsen etua ja tapaamisoikeutta koskevien päätösten tehokasta täytäntöönpanoa sekä välttää tarpeettomia uusia oikeudenkäyntejä.

19. Lain 13 §:n mukaan tapaamisoikeuden ehtoja voidaan muuttaa vain asianosaisen pyynnöstä. Niin kuin asiaa koskevassa lakivaliokunnan mietinnössäkin on todettu, tuomioistuimen on kuitenkin täytäntöönpanoasiassa viran puolesta huolehdittava lapsen edun toteutumisesta (LaVM 7/1996 vp s. 4). Jos täytäntöönpanohakemusta vastustetaan olosuhteiden muuttumisen perusteella, tuomioistuimen on tarvittaessa tiedusteltava asianosaisilta, pyytävätkö he tapaamisoikeuden ehtojen täsmentämistä tai muuttamista.

20. Tapaamisoikeuden ehtoihin voidaan siis täytäntöönpanolain 13 §:n nojalla väliaikaisesti tehdä vähäistä suurempiakin muutoksia. Ehtojen väliaikainen muuttaminen edellyttää sitä, että muutokset edistävät tapaamisoikeuden toteuttamista ja ovat lapsen edun mukaisia. Lähtökohtana on tällöinkin perustepäätös, jossa on selvitetty, millä tavoin lapsen tapaamisoikeus on lapsen etu huomioon ottaen perusteltua järjestää.

Tapaamisoikeutta koskevien ehtojen muuttaminen

21. Kohdassa 18 esitetyn mukaisesti tässä asiassa on ensiksi arvioitava, voidaanko olosuhteiden muuttumisen vaikutus ottaa huomioon muuttamalla tapaamisoikeuden ehtoja.

22. Perustepäätöksessä vahvistettujen tapaamisten portaittaisen laajenemisen ilmeisenä tarkoituksena on ollut, että lapsi voi vähitellen luoda uudelleen yhteyden isäänsä. Kun aikaa on kulunut eivätkä tapaamiset ole lainkaan toteutuneet, tämä tarkoitus on jäänyt saavuttamatta. Asiassa todisteena esitetyssä 17.8.2015 päivätyssä olosuhdeselvityksessä on arvioitu, että perustepäätöstä ei selvityksen laatimishetkellä olisi voitu panna täytäntöön sellaisenaan. Selvityksen laatineet sosiaalityöntekijät ovat kuitenkin katsoneet, että lapsen ja isän tapaamiset tulisi aloittaa pian ja että lapsen ja isän tulisi voida pikkuhiljaa tutustua toisiinsa uudelleen. Tapaamisten järjestäminen alkuun valvottuina voisi sosiaalityöntekijöiden arvion mukaan edesauttaa tapaamisten onnistumista. Myös Korkeimmalle oikeudelle toimitetussa 6.4.2016 päivätyssä sovittelijan kertomuksessa sovittelija on todennut, että tapaamisten aloittaminen valvottuina turvalliseksi koetussa paikassa toisi lapselle turvallisuutta. Ottaen huomioon nämä selvitykset sekä kohdassa 10 selostetun lapsen mielipiteen Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa tapaamisoikeuden ehtoja on perusteltua muuttaa väliaikaisesti siten, että tapaamiset alkavat valvottuina siten kuin perustepäätöksessäkin oli määrätty. Tällainen muutos edistää tapaamisoikeuden toteuttamista ja on lapsen edun mukainen.

23. Äiti on Korkeimmassa oikeudessa pyytänyt, että tapaamiset määrättäisiin tapahtumaan valvottuina, kunnes Varsinais-Suomen käräjäoikeus antaa ratkaisun siellä vireillä olevassa tapaamisoikeutta koskevassa asiassa. Nyt ei kuitenkaan ole tietoa siitä, milloin käräjäoikeudessa vireillä oleva asia ratkaistaan. Eri syistä voi johtua, että asian käsittely viivästyy tai että käräjäoikeus ei lainkaan anna asiaratkaisua tapaamisoikeuden ehdoista. Tapaamisoikeuden ehtojen väliaikaisen muuttamisen kestoa ei näistä syistä ole perusteltua sitoa käräjäoikeuden ratkaisun antamiseen. Jos perustepäätöstä muutetaan uudella päätöksellä, uusi päätös kuitenkin korvaa myös Korkeimman oikeuden päätöksessä vahvistetut väliaikaiset muutokset perustepäätökseen.

24. Vanhemmat ovat Korkeimmassa oikeudessa olleet yhtä mieltä siitä, että alkuvaiheessa valvottuja tapaamisia voi olla joka toinen viikko eikä vain kerran kuukaudessa, kuten perustepäätöksessä on määrätty. Korkeimmalla oikeudella ei ole aihetta olettaa, että vanhempien yksimielisen kannan mukainen ratkaisu olisi vastoin lapsen etua.

25. Isän ilmoituksen mukaan lapsen isänäiti suostuu edelleen myötävaikuttamaan tapaamisten toteuttamiseen. Asiassa ei ole tullut esiin seikkoja, joiden vuoksi tapaamisia ei voitaisi alkuvaiheen valvottujen tapaamisten jälkeen toteuttaa lapsen isänäidin luona, niin kuin perustepäätöksessä oli määrätty. Estettä ei ole myöskään sille, että isänäidin luona tapahtuvien tapaamisten jälkeen siirrytään aluksi isän luona tapahtuviin päivätapaamisiin.

26. Perustepäätöksessä tapaamisoikeuden portaittainen laajeneminen oli sidottu kalenteriaikaan. Tällainen määräys tapaamisoikeuden laajenemisesta voi johtaa lapsen edun kannalta ongelmalliseen tulokseen, kuten tässäkin tapauksessa on käynyt. Tapaamisoikeuden ehtoihin nyt tehtävien väliaikaisten muutosten tavoitteena on mahdollistaa lapsen ja isän välisen yhteyden luominen uudelleen vähitellen ja olosuhteissa, jotka lapsi voi kokea turvallisiksi. Jotta tämä tavoite toteutuu, tapaamisten tulee muuttua valvomattomiksi vasta, kun valvotut tapaamiset ovat toteutuneet. Korkein oikeus pitää lapsen edun mukaisena, että tapaamisoikeuden portaittainen laajeneminen tässä tapauksessa sidotaan toteutuneisiin tapaamiskertoihin eikä kalenteriaikaan, kuten perustepäätöksessä.

Valvottujen tapaamisten järjestäjä

27. Vanhemmat ovat olleet eri mieltä siitä, missä valvotut tapaamiset tulisi järjestää. Äidin mielestä valvotut tapaamiset tulisi järjestää Tenavatuvassa, jota ylläpitävän yhdistyksen kanssa Turun kaupunki on tehnyt sopimuksen valvottujen tapaamisten järjestämisestä. Äidin mukaan Tenavatuvassa tapaamisten valvonnasta huolehditaan ammattitaitoisesti ja luotettavasti. Isä on puolestaan vaatinut, että valvotut tapaamiset määrätään järjestettäviksi jossakin muussa tapaamispaikassa. Isä on perustellut vaatimustaan sillä, että Tenavatuvan henkilökunta oli hänen mielestään aiheettomasti keskeyttänyt tapaamisen 16.5.2011. Isä on kertonut pelkäävänsä, että henkilökunta vastaisuudessakin perusteettomasti puuttuisi hänen ja lapsen välisiin keskusteluihin.

28. Perustepäätöksen antamisen jälkeen on 1.4.2015 tullut voimaan uusi sosiaalihuoltolaki (1301/2014). Sen 14 §:n 1 momentin 13 kohdan mukaan kunnallisena sosiaalipalveluna on järjestettävä lapsen ja vanhemman välisten tapaamisten valvontaa. Lain 27 §:n 1 momentin mukaan tapaamisten valvonnalla huolehditaan siitä, että tapaamisoikeus toteutuu lapsen edun mukaisesti. Tapaamisten valvonta perustuu joko sosiaalilautakunnan vahvistamaan sopimukseen tai tuomioistuimen päätökseen, jossa määritellään tarvittavien toimenpiteiden sisältö.

29. Sosiaalihuoltolain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluista ilmenee tarkoituksena olleen, että tuomioistuimen päätöksessä vahvistetaan valvonnan tarve sekä se, kuinka usein valvottuja tapaamisia tulee järjestää. Päätöksestä tulisi ilmetä myös, toteutuuko valvonta vanhempien itsensä järjestämänä vai jääkö se kunnan sosiaalitoimen järjestettäväksi. Perustelujen mukaan kunnallisella toimijalla olisi oikeus määritellä tarkemmin, miten tuki ja valvonta käytännössä toteutetaan. (HE 164/2014 vp s. 119.)

30. Tässä tapauksessa ei ole edellytyksiä sille, että vanhemmat järjestäisivät alkuvaiheessa tarvittavan tapaamisten valvonnan itse. Valvonta on siksi jätettävä kunnan sosiaalitoimen järjestettäväksi.

31. Kohdissa 28 ja 29 selostetun perusteella Korkein oikeus toteaa, että yleinen tuomioistuin ei voi päättäessään valvotuista tapaamisista antaa yksityiskohtaisia määräyksiä siitä, millä tavalla kunnan sosiaalitoimen on käytännössä huolehdittava tapaamisten valvonnasta. Tapaamisiin liittyvät käytännön järjestelyt, kuten sopivan tapaamispaikan osoittaminen, jäävät siis kunnan sosiaalitoimen vastuulle. Myös kunnan sosiaalitoimen on asiaa koskevia päätöksiä tehdessään otettava sosiaalihuoltolain 5 §:n ja 30 §:n 2 momentin nojalla huomioon ensisijaisesti lapsen etu.

32. Korkein oikeus ei sen vuoksi anna tässä asiassa määräystä siitä, missä tapaamispaikassa valvotut tapaamiset on toteutettava.

Uhkasakon asettaminen

33. Käräjäoikeuden tässä asiassa 12.2.2015 asettama uhkasakko on tuomittu maksettavaksi 9.9.2015 eli ennen kuin hovioikeus on 9.2.2016 antanut tässä asiassa päätöksensä äidin valituksen johdosta. Se sakon uhka, jonka asettamista koskevaan päätökseen muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa kohdistuu, ei siten ole ollut enää voimassa edes asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä. Sen vuoksi Korkein oikeus voi tässä tapauksessa arvioida vain sitä, onko käräjäoikeuden päätös uhkasakon asettamisesta ollut päätöksen antamishetkellä vallinneet olosuhteet huomioon ottaen oikea.

34. Jo käräjäoikeuden päätöksen antamisen aikaan 12.2.2015 lapsen on perustepäätöksen mukaan ollut tarkoitus tavata isäänsä ja olla tämän luona muun muassa viikonloppuisin, vaikka porrastetut tapaamiset eivät olleet sitä ennen lainkaan toteutuneet. Korkein oikeus pitää selvänä, että tapaamisten aloittaminen koko viikonlopun mittaisilla tapaamisilla ei olisi ollut lapsen edun mukaista.

35. Hakemus uhkasakon asettamisesta olisi kuitenkin täytäntöönpanolain 14 §:n 1 momentin mukaan voitu hylätä käräjäoikeudessa vain, jos perustepäätöksen täytäntöönpano olisi voitu katsoa selvästi lapsen edun vastaiseksi. Kuten kohdasta 18 ilmenee, hakemusta ei yleensä voida hylätä, jos lapsen edun mukainen lopputulos voidaan saavuttaa täsmentämällä tai muuttamalla tapaamisoikeuden ehtoja. Kohdassa 19 todetulla tavalla käräjäoikeuden olisi tullut kiinnittää vanhempien huomiota mahdollisuuteen pyytää tapaamisoikeuden ehtojen muuttamista, kun hakemusta oli vastustettu olosuhteiden muuttumisen perusteella. Tapaamisoikeuden ehtoja olisi voitu pyynnöstä väliaikaisesti muuttaa jo käräjäoikeuden päätöksellä. Käräjäoikeuden päätöstä voidaankin pitää virheellisenä sen vuoksi, että tapaamiset on siinä määrätty aloitettaviksi niitä porrastamatta. Uhkasakon asettaminen tapaamisten turvaamiseksi on ollut kuitenkin perusteltua siihen nähden, että äiti oli alusta lähtien laiminlyönyt noudattaa perustepäätöstä miltään osin. Lisäksi hän oli laiminlyönyt noudattaa päätöstä, jolla käräjäoikeus oli asian käsittelyn aikana muuttanut väliaikaisesti tapaamisoikeuden ehtoja vanhempien välisen sopimuksen perusteella.

Päätöslauselma

Turun hovioikeuden 9.2.2016 antamaa päätöstä ei uhkasakon asettamisen osalta muuteta.

Turun hovioikeuden 28.3.2013 antamalla päätöksellä vahvistettuja tapaamisoikeuden ehtoja muutetaan väliaikaisesti seuraavasti:

Lapsella on oikeus tavata isäänsä valvotusti kerran kahdessa viikossa kolmen tunnin ajan. Tapaamisten valvonnan järjestää sosiaalihuoltolain mukaisesti asianomaisen kunnan sosiaalitoimi. Valvotut tapaamiset on pyrittävä järjestämään kunkin parittoman viikon lauantaina kello 13 – 16. Valvonnasta huolehtiva taho voi tarvittaessa siirtää tapaamisen muuhun ajankohtaan.

Kun kuusi valvottua tapaamista on toteutunut, lapsella on oikeus tavata isäänsä kunkin parittoman viikon lauantaina isänäitinsä luona kello 12 – 18.

Valvotuissa ja isänäidin luona tapahtuvissa tapaamisissa on läsnä suostumuksensa mukaan myös isänäiti. Kaikki vaihdot toteutetaan siten, että vanhempien kohtaaminen pyritään välttämään. Äiti luovuttaa lapsen isänäidille ja tämä luovuttaa lapsen tapaamisen jälkeen äidille. Äiti tuo lapsen edellä mainittuihin tapaamisiin ja hakee hänet niistä.

Kun kymmenen tapaamista isänäidin luona on toteutunut, lapsella on oikeus tavata isäänsä kunkin parittoman viikon lauantaina isän luona kello 12 – 18. Isä huolehtii lapsen hakemisesta näihin tapaamisiin ja palauttamisesta kotiin.

Kun kymmenen päivätapaamista isän luona on toteutunut, jatketaan Turun hovioikeuden 28.3.2013 antamassa päätöksessä vahvistettujen tapaamisoikeuden ehtojen noudattamista.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Pertti Lenkkeri.

K oli työskennellyt myyjänä Osuuskauppa H:n palveluksessa. K oli kirjannut hävikkituotteiksi kaksi hedelmää mutta ei ollut jättänyt tuotteita työnantajan toimintaohjeiden mukaisesti hävitettäviksi. Hedelmät oli poistumistarkastuksessa löydetty hänen hallustaan. Työnantaja oli purkanut K:n työsopimuksen epärehellisyyden ja toimintaohjeiden vastaisen toiminnan vuoksi.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevin perustein K:n katsottiin rikkoneen työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavia velvoitteita. Kokonaisuutena arvioituna rikkomus ei kuitenkaan ollut niin vakava, että työnantajalla olisi ollut oikeus purkaa työsopimus tai irtisanoa se ilman varoitusta.

TSL 7 luku 2 §
TSL 8 luku 1 §

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

Taustatiedot

K oli työskennellyt Osuuskauppa H:n palveluksessa vakituisena osa-aikaisena myyjänä tavaratalossa. K oli 14.8.2011 kirjannut hävikkituotteiksi yhden vesimelonin ja neljäsosan hunajamelonista. Poistumistarkastuksessa kyseiset tuotteet oli löydetty K:n hallusta. Hän ei ollut jättänyt hävikkituotteita neuvontaan, josta ne olisi työnantajan toimintaohjeiden ja käytännön mukaisesti pitänyt toimittaa jätepuristimeen. H oli 16.8.2011 purkanut K:n työsopimuksen perusteena epärehellisyys ja toimintaohjeiden vastainen toiminta.

Kanne ja vastaus Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa

K vaati käräjäoikeudessa, että H velvoitetaan maksamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa, lomakorvausta ja korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 12 kuukauden palkkaa vastaavan määrän.

H vaati, että kanne hylätään.

Käräjäoikeuden tuomio 12.3.2014

Käräjäoikeus totesi, että H oli järjestänyt 16.8.2011 kuulemistilaisuuden sen selvittämiseksi, miksi K:n hallusta oli löydetty työnantajalle kuuluvaa omaisuutta. Todistajien kertomusten ja kuulemistilaisuudesta tehtyjen muistioiden perusteella käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että kuulemistilaisuudessa ei ollut tullut esille sellaista vaihtoehtoa, että K olisi ollut käräjäoikeudessa kertomallaan tavalla viemässä häneltä löydettyjä tuotteita jätepuristimeen tai roska-astiaan. Käräjäoikeus piti K:n oikeudessa esittämää kertomusta epäuskottavana. Kertomus ei myöskään saanut tukea kirjallisena todisteena esitetystä videotallenteesta eikä jätepuristimen sijaintipaikasta ja lukituksesta. Käräjäoikeus katsoi asiassa esitetyn todistelun perusteella selvitetyksi, että K oli tiennyt H:n toimintaohjeista ja siitä, miten hävikkituotteiden kanssa menetellään. K:n videotallenteesta näkyvä toiminta sekä todistajien kertomukset kuulemistilaisuuden kulusta osoittivat, että K:n tarkoituksena oli ollut anastaa kyseiset tuotteet. Todistajat olivat kertoneet, että näin myös K oli itse kuulemistilaisuudessa myöntänyt. Käräjäoikeus katsoi tulleen näytetyksi, että K oli tahallisesti anastanut häneltä löydetyt tuotteet.

K:n anastamien tuotteiden arvo oli vähäinen. Todistajat olivat kertoneet, että H:lla ei ollut eurorajaa sen suhteen, mikä oli anastetun tavaran arvo, vaan kaupan periaatteena oli nollatoleranssi. Käräjäoikeus katsoi, että K:n tunnustettua anastaneensa työnantajaltaan tuotteita, ei voitu kohtuudella vaatia, että työsuhdetta jatkettiin. Työnantajalla oli ollut työsopimuslain 8 luvun 1 §:n tarkoittama erittäin painava syy purkaa K:n työsopimus heti päättyväksi. Vähäinen merkitys asian lopputulokseen oli myös sillä, että K:n tiedossa olleissa kaupan toimintaohjeissa mainittiin, että niiden vastainen toiminta voi johtaa työsuhteen purkamiseen.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Merja Tuovinen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 30.10.2014

K valitti hovioikeuteen ja vaati, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja H velvoitetaan maksamaan hänelle hänen käräjäoikeudessa vaatimansa korvaukset.

H vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus totesi K:lle aikaisemmin annetuista varoituksista, että varoituksen tarkoituksena on, että työsopimuksen päättämisen sijaan työntekijälle tarjotaan mahdollisuus korjata menettelyään. Samalla ilmoitetaan mahdolliset seuraamukset siitä, mikäli menettelyä ei muuteta. K:lle oli vuonna 2008 annettu varoitus työpaikan sääntöjen noudattamatta jättämisen ja laiminlyönnin vuoksi. Kirjallisessa varoituksessa oli yksilöity, että K oli jättänyt noudattamatta työaikoja, pitänyt ylipitkiä taukoja sekä käyttänyt omaa puhelintaan työaikana. K:lle vuonna 2009 annettu kirjallinen varoitus oli johtunut epäasiallisesta käytöksestä johtajaa ja työtoveria kohtaan. Molemmat varoitukset oli annettu uhalla, että K:n työsuhde voitiin päättää.

Vuonna 2009 annettu varoitus oli annettu täysin erilaisesta syystä kuin minkä perusteella työsuhde oli nyt päätetty. Vuonna 2008 annetusta varoituksesta oli kulunut verraten pitkä aika. Varoitus oli sinänsä liittynyt työpaikan sääntöjen noudattamatta jättämiseen, mutta siinä oli ollut kysymys erityyppisistä rikkeistä kuin nyt työsuhteen päättämisperusteessa. Esitetystä selvityksestä voitiin päätellä, että varoitusten jälkeen K oli korjannut menettelyään.

Hovioikeus katsoi, että aikaisemmilla varoituksilla ei ollut sellaista asiallista ja ajallista yhteyttä K:n työsuhteen päättämiseen, että niillä olisi ratkaiseva merkitys päättämisperustetta arvioitaessa.

K:n noin viisi vuotta kestänyt työsuhde oli purettu 16.8.2011 perusteena epärehellisyys ja toimintaohjeiden vastainen toiminta. Toimintaohjeiden vastainen toiminta oli liittynyt hävikkituotteisiin (kaksi melonia), joiden anastamisen osalta K oli valituksessaan hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun. Epärehellisyys oli liittynyt melonien anastamisen lisäksi myös K:n toimintaan kuulemistilaisuudessa. K oli ollut tietoinen työnantajan toimintaohjeista, joten hänen oli täytynyt käsittää, ettei työnantaja hyväksynyt toimintaohjeiden vastaista toimintaa.

K:n anastamilla myyntikelvottomilla tuotteilla ei ollut ollut työnantajalle taloudellista merkitystä. Työnantaja oli ilmoittanut hävikkituotteiden osalta antamiensa toimintaohjeiden liittyvän ennen kaikkea elintarvikehygieniaan, työntekijöiden tasapuoliseen kohteluun sekä väärinkäytösten estämiseen. Työnantaja oli katsonut, että koska K oli työskennellyt kassavastuullisissa tehtävissä, luottamuspula oli muodostunut hävikkituotteiden anastamisen myötä eikä työsuhdetta ollut voitu jatkaa enää edes irtisanomisajan verran.

K:n rikkomus oli ollut laadultaan sikäli vakava, että se oli osoittanut epärehellisyyttä työnantajaa kohtaan. Lisäksi K oli ollut kassavastuullisessa asemassa, johon liittyi erityisiä luottamuksen vaatimuksia.

K oli heikentänyt hänen ja työnantajan välistä luottamussuhdetta myös kertomalla asiasta epärehellisesti kuulemistilaisuudessa asiaa selvitettäessä. K:n menettelylle kuulemistilaisuudessa ei kuitenkaan voitu antaa ratkaisevaa merkitystä asiassa, sillä hänen ei ollut voitu edellyttää selvittävän omaa rikkomustaan varsinkaan tilanteessa, jonka hän saattoi pelätä johtavan työsuhteensa päättämiseen.

Vaikka K:n rikkomus oli kohdistunut työnantajaan, se ei ollut ollut niin olennainen, että siitä olisi aiheutunut työnantajalle vakavaa haittaa. Rikkomus ei ollut liittynyt K:n työhön kassahenkilönä tai työnantajan rahavarojen käsittelyyn. Työnantajan ilmoittama nollatoleranssi liittyi ensisijaisesti muihin kuin taloudellisiin näkökohtiin. Purkamisperustetta arvioitaessa oli kuitenkin annettava merkitystä myös sille, että anastetut hävikkituotteet olivat olleet rahallisesti työnantajalle arvottomia. Aikaisempien varoitusten jälkeen K oli ilmeisesti korjannut työnantajan paheksumaa käytöstään. Näin ollen työnantajalla oli ollut aihetta olettaa, että mikäli K:lle nyt olisi annettu varoitus, hän olisi korjannut menettelyään.

Hovioikeus totesi, että Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:89 katsonut, että purkamisen edellytyksiä on arvioitava myös silmällä pitäen sitä, onko työntekijän menettely edellyttänyt työsuhteen välitöntä päättämistä mainituissa oloissa. Myös nyt ratkaistavana olevassa asiassa voitiin olettaa, että H suurena työnantajana olisi halutessaan voinut sijoittaa K:n myös muihin kuin erityistä luottamusta vaativiin tehtäviin.

K:n verraten pitkän työsuhteen purkamisen perusteena oli ollut yksittäinen taloudellisesti merkityksettömien hävikkituotteiden anastus. Rikkomuksella ei ollut ollut vaikutusta työnantajan asiakkaisiin eikä se ollut muullakaan tavalla vaarantanut työnantajan toimintaa.

Edellä mainituilla perusteilla hovioikeus katsoi, että K:n rikkomusta ei voitu kokonaisuutena arvostellen pitää niin vakavana ja olennaisena velvoitteiden ja luottamussuhteen rikkomisena, että K:n työsopimuksen purkamiseen olisi ollut työsopimuslain edellyttämä erittäin painava syy tai olisi ollut edes asiallinen ja painava peruste hänen työsopimuksensa irtisanomiseen.

Hovioikeus totesi, että H oli perusteettomasti päättänyt K:n työsopimuksen. K:n työsuhde oli kestänyt suhteellisen pitkään eli noin viisi vuotta. Työsuhteen päättymisen jälkeen K oli ollut työttömänä jo yli kolme vuotta. Korvausta alentavana seikkana oli otettava huomioon K:n itse antama aihe työsuhteen päättämiselle. Asiassa esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioiden hovioikeus katsoi kohtuulliseksi korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä kuuden kuukauden palkkaa vastaavan määrän.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion. H velvoitettiin suorittamaan K:lle korvaukseksi irtisanomisajan palkkaa ja vuosilomakorvausta sekä korvaukseksi työsuhteen perusteettomasta päättämisestä kuuden kuukauden palkkaa vastaavan määrän.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Ketola, Helena Hennen ja Lolita Tuomainen. Esittelijä Pauliina Ratilainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

H:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla osittain rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko H:lla ollut oikeus purkaa tai irtisanoa K:n työsopimus. Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

H vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan.

K vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. K on työskennellyt Osuuskauppa H:n palveluksessa 11.7.2006 alkaen kassavastuullisissa tehtävissä, viimeksi vakinaisena osa-aikaisena myyjänä tavaratalossa. K on 14.8.2011 työvuoronsa päättyessä kirjannut hävikkituotteiksi asiakkaan palauttaman vesimelonin ja neljäsosan hunajamelonista, jotka olisi työnantajan toimintaohjeen mukaan pitänyt hävittää viemällä ne jätepuristimeen. K ei kuitenkaan ole menetellyt näin, vaan hävikkituotteet on poistumistarkastuksen yhteydessä löydetty hänen hallustaan. Hovioikeuden tuomion mukaan K on hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun siltä osin kuin hänen on katsottu anastaneen hävikkituotteet. Tapauksen jälkeen 16.8.2011 järjestetyssä kuulemistilaisuudessa K:n kertomus tapahtuneesta on tilaisuudesta laaditun muistion mukaan vaihtunut useaan kertaan. Työnantaja on kuulemistilaisuuden päätteeksi purkanut K:n työsopimuksen epärehellisyyden ja toimintaohjeiden vastaisen toiminnan perusteella.

2. K on käräjäoikeudessa vaatinut, että H velvoitetaan maksamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa, lomakorvausta ja korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. H on vastustanut kannetta vaatien sen hylkäämistä.

3. Käräjäoikeus on katsonut, että H:lla oli ollut erittäin painava syy purkaa K:n työsopimus. K:n valituksesta hovioikeus on puolestaan katsonut, että K:n rikkomusta ei kokonaisuutena arvostellen voitu pitää niin vakavana ja olennaisena velvoitteiden ja luottamussuhteen rikkomisena, että K:n työsopimuksen purkamiseen olisi ollut työsopimuslain edellyttämä erittäin painava syy tai että H:lla olisi ollut edes asiallinen ja painava syy työsopimuksen irtisanomiseen. Hovioikeus on velvoittanut H:n suorittamaan K:lle hovioikeuden tuomiosta ilmenevät korvaukset.

4. H:n valituksen ja Korkeimman oikeuden valitusluvan rajoittamista koskevan ratkaisun perusteella asiassa on kysymys siitä, onko H:lla ollut oikeus purkaa tai irtisanoa K:n työsopimus.

Sovellettavat lainkohdat

5. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan pitää muun muassa työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan. Lainkohdan 3 momentin mukaan työntekijää, joka on laiminlyönyt työsuhteesta johtuvien velvollisuuksiensa täyttämisen tai rikkonut niitä, ei kuitenkaan saa irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Lainkohdan 4 momentin mukaan työnantajan on kuultuaan työntekijää 9 luvun 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla ennen irtisanomista selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön. Jos irtisanomisen perusteena on niin vakava työsuhteeseen liittyvä rikkomus, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista, ei 3 ja 4 momentissa säädettyä tarvitse lainkohdan 5 momentin mukaan noudattaa.

6. Työsopimuslain 8 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa purkaa työsopimuksen noudatettavasta irtisanomisajasta tai työsopimuksen kestosta riippumatta päättyväksi heti vain erittäin painavasta syystä. Tällaisena syynä voidaan pitää työntekijän työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden niin vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa.

Työsopimuksen päättämisperusteiden arviointi

7. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2012:89 (kohta 10) todetaan, työsopimuksen irtisanomisen ja purkamisen perusteet ovat samankaltaisia, mutta niiden välillä on aste-ero. Työsopimuksen purkamisen perusteena olevien syiden tulee olla painavampia kuin työsopimuksen irtisanomiseen oikeuttavien perusteiden. Samantyyppinen menettely voi siten vähäisemmässä tekomuodossa oikeuttaa vain työsopimuksen irtisanomiseen ja vakavammassa tapauksessa purkamiseen.

8. Työnantajan mahdollisuus päättää työsopimus edellyttää ensinnäkin, että työntekijä on rikkonut tai laiminlyönyt noudattaa työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavia velvoitteita. Nämä velvoitteet voivat johtua esimerkiksi työsopimuksesta, työsopimuslaista tai muusta työoikeudellisesta laista. Velvoitteiden rikkominen voi ilmetä joko yleisenä sopimuksesta työntekijälle johtuvien velvoitteiden vastaisena menettelynä tai työsopimuksessa sovitun erityisvelvoitteen laiminlyöntinä tai rikkomisena (HE 157/2000 vp s. 97 ja 109). Työntekijä on esimerkiksi velvollinen noudattamaan työssään työnantajan työsopimuslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla toimivaltansa mukaisesti antamia toimintaohjeita. Myös työntekijän epärehellisyys ja siitä aiheutuva luottamuspula voi olla työsopimuksen päättämisen perusteena (HE 157/2000 vp s. 97).

9. Kaikkia työnantajan antamia ohjeita ei kuitenkaan voida pitää sellaisina työsuhteen olennaisina velvoitteina, joiden rikkominen voi oikeuttaa työsopimuksen päättämiseen. Työsuhteen kannalta olennaiset velvoitteet vaihtelevat työsuhteen laadun mukaan. Työsopimuksen päättäminen edellyttää lisäksi, että työntekijä on rikkonut olennaisia velvoitteitaan vakavalla tavalla. Esimerkiksi vähäinen tai ajattelemattomuudesta tapahtunut ohjeiden vastainen toiminta ei oikeuta työsopimuksen päättämiseen.

10. Työsopimuksen irtisanominen työsuhteesta johtuvien velvollisuuksien rikkomisen perusteella edellyttää pääsääntöisesti vielä sitä, että työntekijälle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Varoituksen antamisella työnantaja voi osoittaa työntekijälle, että hän suhtautuu työvelvoitteen vastaiseen menettelyyn vakavasti. Varoituksen antaminen ei kuitenkaan ole tarpeen silloin, jos työntekijä on rikkonut olennaisia velvoitteitaan vakavalla tavalla (HE 157/2000 vp s. 101).

11. Työnantajalle on ennen työntekijän irtisanomista tämän henkilöön tai menettelyyn liittyvällä perusteella asetettu velvollisuus tietyin edellytyksin selvittää, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön. Velvollisuus muun työn tarjoamisedellytysten selvittämiseen voi riippua muun muassa rikkomuksen laadusta ja vakavuusasteesta sekä työnantajan olosuhteista. Jos rikkomuksen arvioidaan horjuttavan työsuhteeseen liittyvää luottamussuhdetta niin vakavalla tavalla, että työnantajalta ei voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista, muun työn tarjoamisvelvollisuutta ei ole.

12. Työsopimuksen purkaminen on työsopimuksen poikkeuksellinen päättämistapa. Työsopimuksen purkaminen edellyttää painavampaa perustetta kuin työsopimuksen irtisanominen. Purkaminen edellyttää työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden rikkomista niin vakavalla tavalla, että työnantajalta ei voida kohtuudella vaatia työsuhteen jatkamista edes irtisanomisajan pituista aikaa. Sopijapuolen menettelyn on tällöin täytynyt loukata toista sopijapuolta niin syvästi, että tämän ei kohtuudella voida edellyttää sietävän sopimusloukkausta, vaan tällä on oikeus päättää sopimussuhde välittömin vaikutuksin (HE 157/2000 vp s. 109 - 110).

13. Työsopimuksen päättämisedellytyksiä on lopuksi tarkasteltava kokonaisarvioinnilla, jossa voidaan kiinnittää huomiota muun muassa rikkomuksen vakavuuteen ja vaikutuksiin, työntekijän suhtautumiseen tekoonsa, työn luonteeseen ja sen mahdollisiin erityispiirteisiin sekä työntekijän ja työnantajan olosuhteisiin ja asemaan kussakin sopimussuhteessa (KKO 2012:89, kohta 10 sekä HE 157/2000 vp s. 98 ja 110). Vasta kokonaisarvioinnin jälkeen voidaan päätellä, onko työnantajalla oikeus purkaa työsopimus tai oikeus irtisanoa se päättymään irtisanomisajan jälkeen varoitusta antamatta vai edellyttääkö irtisanominen sitä, että työntekijää on aikaisemmin varoitettu vastaavan kaltaisesta menettelystä. Kokonaisarviointi voi johtaa siihenkin, että työsopimuksen päättämisperuste ei täyty ollenkaan.

K:n menettelyn arviointi työsopimuksen päättämisperusteena

14. K on myyjän työssään ollut kassavastuullisessa tehtävässä. Tämänkaltaisessa työssä, johon liittyy työnantajalle kuuluvien rahojen käsittelyä, luottamuksella työntekijään on erityisen suuri merkitys. K:n työsopimuksen päättämiseen johtanut menettely ei kuitenkaan ole liittynyt hänen tehtäviinsä kassatyöntekijänä tai työnantajan rahavarojen käsittelyssä.

15. H on antanut työntekijöilleen kirjallisen toimintaohjeen siitä, että päiväykseltään vanhoja tai myyntikelvottomia tuotteita ei myydä tai luovuteta ilmaiseksi, vaan ne kirjataan hävikkituotteiksi ja viedään jätepuristimeen. Ohjeessa on maininta myös siitä, että niiden toteutumisen varmistamiseksi toimipisteissä suoritetaan poistumistarkastuksia. H:n mukaan ohjeen antamiseen ovat vaikuttaneet vaatimukset elintarvikehygieniasta ja työntekijöiden tasapuolisesta kohtelusta sekä pyrkimys estää väärinkäytöksiä siltä osin, että hävikkituotteiksi kirjattaisiin myyntikelpoisia tuotteita. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan ohjeet vaikuttavat sen arviointiin, voidaanko rikkomusta pitää työnantajan kannalta olennaisena. Nyt kysymyksessä oleva ohje osoittaa, että H on pitänyt myyntiin asetettujen tuotteidensa käsittelyä merkityksellisenä riippumatta siitä, onko tuotteella työnantajalle rahallista arvoa. Korkein oikeus katsoo, että myyntiin asetettujen tuotteiden käsittelyä koskevaa toimintaohjetta voidaankin pitää myyntityössä olevan työntekijän työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavana velvoitteena. Sen rikkominen voi riittävän vakavana pidettävässä tilanteessa oikeuttaa työsopimuksen päättämiseen.

16. K on ollut tietoinen myyntikelvottomien tuotteiden käsittelyä koskevasta selvästä ohjeesta. K ei ole hovioikeudessa riitauttanut käräjäoikeuden johtopäätöstä siitä, että hänen tarkoituksenaan on ollut ottaa hävikkituotteet itselleen. K on toiminut siten tietoisesti vastoin ohjetta. Tapauksen jälkeen pidetyssä kuulemistilaisuudessa K:n selitykset tapahtuneesta ovat vaihdelleet. K:n toiminta ja hänen menettelynsä asiaa selvitettäessä osoittavat myös epärehellisyyttä ja vilpillisyyttä työnantajaa kohtaan.

17. K:lle on annettu vajaa kolme vuotta aikaisemmin varoitus, joka on liittynyt työpaikan sääntöjen, muun muassa työaikojen, noudattamatta jättämiseen. Lisäksi hänelle on noin kaksi vuotta ennen nyt kysymyksessä olevaa tapausta annettu varoitus epäasiallisesta käyttäytymisestä. Kumpikaan varoitus ei ole liittynyt sen kaltaiseen epärehellisyyteen viittaavaan menettelyyn, josta nyt on kysymys. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että varoituksilla ei ole merkitystä K:n työsopimuksen päättämisperustetta arvioitaessa.

18. K:n ottamilla hävitettäviksi tarkoitetuilla tuotteilla ei ole ollut H:lle rahassa mitattavaa arvoa eikä tuotteiden ottaminen ole aiheuttanut kauppaliikkeelle taloudellista vahinkoa. K:n menettelyn ei voida myöskään olettaa vaikuttaneen liikkeen asiakassuhteisiin. Nämä seikat ovat merkityksellisiä sekä ohjeen vastaisen menettelyn vakavuusasteen arvioinnissa että työsuhteen päättämisperusteen kokonaisarvioinnissa. Toisaalta ohjeen vastainen toiminta on voinut olla omiaan aiheuttamaan työnantajassa epäluottamusta K:ta kohtaan. Näitä seikkoja punnittuaan Korkein oikeus katsoo, että vailla taloudellista arvoa olevien, jätteeksi luokiteltujen kahden hedelmän ottaminen ei ole ollut niin vakavana pidettävä rikkomus, että K:n työsopimuksen välittömään purkamiseen olisi ollut työsopimuslain 8 luvun 1 §:ssä tarkoitettu erittäin painava syy tai että työsopimuksen irtisanomiseenkaan ilman aikaisempaa vastaavan kaltaisesta menettelystä annettua varoitusta olisi ollut mainitun lain 7 luvun 1 §:n mukainen asiallinen ja painava syy.

19. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että hovioikeuden tuomion muuttamiseen Korkeimmassa oikeudessa käsiteltävänä olevalta osalta ei ole aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Hannu Rajalahti, Ari Kantor, Jarmo Littunen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Katariina Sorvari.

Kysymys Kiinan kansantasavallassa kansallisina adoptioina vahvistettujen adoptioiden vahvistamisesta päteviksi Suomessa.

AdoptioL 69 §
AdoptioL 74 § (22/2012)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hakemus Helsingin hovioikeudessa

A vaati hakemuksessaan, että hovioikeus vahvistaa adoptioina Suomessa päteviksi Kiinan kansantasavallassa 3.7.2013 rekisteröidyt päätökset, joilla 10.11.2012 syntyneet C ja D oli määrätty hänelle adoptioon. Toissijaisesti A vaati, että edellä mainitut adoptiopäätökset tunnustetaan Suomessa lapsen huoltoa koskevina päätöksinä.

A:n aviomies B ilmoitti kirjoituksessaan hyväksyvänsä hakemuksen.

Helsingin hovioikeuden päätös 20.1.2016

Hovioikeus katsoi, että vaikka aviopuolisot voivat adoptiolain mukaan adoptoida alaikäisen lapsen vain yhdessä, ei avioliitto yksin ollut este adoptioiden vahvistamiselle.

A:lla ei ollut adoptiolupaa ja hän oli oman ilmoituksensa mukaan asunut Kiinassa yhtäjaksoisesti 1.6.2013 alkaen. Hän ei siten ollut asunut Kiinassa keskeytyksettä vähintään vuotta välittömästi ennen adoptioita. Näin ollen adoptiot eivät olleet Suomessa päteviä ilman eri vahvistusta.

Hovioikeus katsoi, että Kiinan kansantasavallan asianomaisella viranomaisella oli ollut A:n ja hänen adoptoimiensa lasten kansalaisuuden perusteella riittävä aihe ottaa adoptioasiat tutkittavakseen. Koska A:n asuinpaikka oli kuitenkin ollut adoptioiden rekisteröintihetkellä 3.7.2013 Suomessa, A:n olisi tullut hakea adoptioihin adoptiolupa.

Adoptiolain mukaan hovioikeus ei voinut vahvistaa päteväksi sellaista adoptiota, jossa Suomessa asuva henkilö oli adoptoinut vieraasta valtiosta alaikäisen lapsen ilman adoptiolautakunnan lupaa. Tuomioistuimella ei ollut asiassa harkinnanvaraa. Näin ollen ja koska kysymyksessä olevat adoptiot eivät olleet Suomessa ilman eri vahvistusta päteviä, adoptioita ei voitu vahvistaa Suomessa päteviksi.

Mitä tuli vaatimukseen adoptiopäätösten vahvistamisesta huoltopäätöksinä, hovioikeus lausui, että lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 25 §:n nojalla ei voitu tunnustaa sellaista vieraassa valtiossa annettua päätöstä tai siihen rinnastettavaa toimenpidettä, joka koski lapsen vanhemmuutta. Näin oli silloinkin, kun vanhemmuudesta oli asianomaisen valtion lain nojalla suoraan seurannut myös huoltajuus. Kysymystä vieraassa valtiossa välittömästi vanhemmuuden perusteella määräytyneen huollon säilymisestä voimassa Suomessa oli arvioitava mainitun lain 18 §:n ja siinä mainitun yleissopimuksen 16, 19 ja 21 artiklan määräysten mukaan. Hovioikeus ei siten voinut vahvistaa, että hakemuksessa tarkoitetut adoptiopäätökset tunnustetaan Suomessa lasten huoltoa koskevina päätöksinä.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Elisabeth Bygglin ja Åsa Nordlund. Esittelijä Maria Sundberg.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituksessaan A toisti hovioikeudessa esittämänsä vaatimukset.

Välitoimi

Korkein oikeus varasi A:lle tilaisuuden lausua asumisesta Suomessa ja Kiinassa sekä siitä, miten C:n ja D:n hoito on järjestetty Kiinassa.

A antoi lausuman.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko Kiinan kansantasavallassa 3.7.2013 rekisteröidyt adoptiopäätökset Suomen adoptiolain mukaan päteviä täällä ilman eri vahvistusta tai vahvistettavissa Suomessa päteviksi. Mikäli näin ei ole, asiassa on kysymys siitä, johtaako adoptiolain soveltaminen tässä tapauksessa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkaukseen. Vielä asiassa on kysymys siitä, voidaanko adoptiopäätökset tunnustaa Suomessa lapsen huoltoa koskevina päätöksinä.

2. Adoptiolain kansainvälisen yksityisoikeuden alaan kuuluvat säännökset perustuvat keskeisesti Haagin yleissopimukseen lasten suojelusta ja yhteistyöstä kansainvälisissä lapseksiottamisasioissa (SopS 29/1997). Sopimuksen tavoitteena on varmistaa, että kansainväliset lapseksiottamiset toteutetaan lapsen edun mukaisesti ja lapsen oikeuksia kunnioittaen. Tähän on pyritty luomalla sopimusvaltioiden keskusviranomaisiin perustuva yhteistyöjärjestelmä sekä velvoittamalla sopimusvaltiot huolehtimaan siitä, että sopimusta noudattaen tapahtuneet lapseksiottamiset tunnustetaan päteviksi muissa sopimusvaltioissa.

Ovatko adoptiot päteviä ilman eri vahvistusta?

3. Adoptiolain 39 §:n 1 momentin mukaan, jos adoptionhakijalla tai alle 18-vuotiaalla lapsella taikka molemmilla on asuinpaikka Suomessa, hakija ei saa ottaa lasta luokseen adoptiotarkoituksessa, adoptioneuvonnan antaja ei saa sijoittaa lasta adoptiotarkoituksessa hakijan luokse eikä palvelunantaja saa välittää hakijaa lapselle, ellei hakijalla ole adoptiolupaa.

4. Ulkomaisen adoption tunnustamista ilman eri vahvistusta koskevan adoptiolain 69 §:n 1 momentin mukaan adoptio, joka on tapahtunut saman lain 6 luvussa tarkoitetun adoptioluvan mukaisesti, on ilman eri vahvistusta pätevä Suomessa. Adoptiolain 73 §:n (22/2012) 1 momentin mukaan Haagin sopimuksen osapuolena olevassa vieraassa valtiossa vahvistettu ja siellä sanotun sopimuksen mukaiseksi varmennettu adoptio on adoptiolain 69 §:n estämättä ilman eri vahvistusta pätevä Suomessa.

5. Korkein oikeus toteaa, että vahvistettaviksi vaadituille adoptioille ei ole myönnetty Suomessa adoptiolupaa. Adoptioita ei myöskään ole vahvistettu ja varmennettu Kiinassa Haagin sopimuksen 23 artiklassa tarkoitetulla tavalla sopimuksen mukaisiksi kansainvälisiksi adoptioiksi, jotka olisivat adoptiolain 73 §:n 1 momentin nojalla ilman eri vahvistusta Suomessa päteviä. Näin ollen adoptiot eivät ole päteviä ilman eri vahvistusta.

Voidaanko adoptiot tunnustaa päteviksi adoptiolain 69 §:n nojalla?

6. Adoptiolain 69 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan vieraassa valtiossa tapahtunut adoptio on ilman eri vahvistusta pätevä Suomessa myös, jos adoptio on pätevä siinä valtiossa, jossa hakijoilla on adoption ajankohtana ollut asuinpaikka ja jossa he ovat asuneet keskeytyksettä vähintään vuoden ajan välittömästi ennen adoptiota.

7. A on hovioikeudelle antamassaan lausumassa ilmoittanut, että hänen kotipaikkansa on Lahti. Samassa lausumassa hän on kuitenkin kertonut asuneensa Kiinassa yhtäjaksoisesti 1.6.2013 lukien. Valituksessaan ja lausumassaan Korkeimmalle oikeudelle A on puolestaan ilmoittanut, että hän oli muuttanut Kiinaan jo maaliskuussa 2012 ja että hänen asuinpaikkansa oli ollut adoptiohetkellä heinäkuussa 2013 Kiinassa.

8. Selvityksenä asumisesta Kiinassa A on esittänyt otteen kiinalaisesta asukasrekisteristä. Mainitun asiakirjan mukaan A on asunut Fushunin kaupungissa Kiinassa 9.12.2010 lukien. Saman asiakirjan mukaan A:n adoptoimat kaksostytöt ovat asuneet A:n kanssa samassa osoitteessa Kiinassa 26.8.2013 lukien.

9. Suomen väestötietojärjestelmän tietojen mukaan A on asunut 2.4.2008 lukien keskeytyksettä Lahdessa. A:n kanssa samassa osoitteessa on väestötietojärjestelmän tietojen mukaan asunut vuodesta 2008 lukien hänen aviomiehensä B ja puolisoiden yhteinen alaikäinen lapsi sekä vuodesta 2009 lukien A:n nyt jo täysikäinen lapsi hänen aikaisemmasta avioliitostaan.

10. Korkein oikeus on varannut A:lle tilaisuuden esittää selvitystä muun ohella asumisestaan ja oleskelustaan Suomessa ja Kiinassa. Hän ei ole kuitenkaan esittänyt muuta selvitystä kuin edellä mainitun asukasrekisterin otteen. Ottaen väestötietojärjestelmästä ilmenevien tietojen ohella huomioon sen, että A ei ole edes väittänyt asuneensa Kiinassa vuosina 2010 – 2012, Korkein oikeus katsoo, että asukasrekisterin ote ei osoita luotettavasti sitä, että A olisi asunut Kiinassa yhtäjaksoisesti vähintään vuoden välittömästi ennen adoptioita. Asiassa ei myöskään ole ilmennyt, että A:n asuinpaikka olisi siirtynyt Kiinaan ennen adoptiopäätösten 3.7.2013 tapahtunutta rekisteröimistä. Adoptiot eivät siten ole adoptiolain 69 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla päteviä Suomessa ilman eri vahvistusta.

11. Adoptiolain 74 §:n (22/2012) mukaan Helsingin hovioikeus on voinut vahvistaa ulkomaisen adoption päteväksi lainkohdassa tarkemmin mainituin edellytyksin. Pykälän 4 momentin mukaan hovioikeus ei kuitenkaan ole saanut sanotun pykälän nojalla vahvistaa päteväksi sellaista adoptiota, johon olisi tullut hakea adoptiolupa. Kun tässä tapauksessa adoptiolupa olisi tullut hakea, hovioikeuden päätös, jolla vahvistamishakemus on hylätty, on ollut adoptiolain 74 §:n 4 momentin mukainen.

Onko adoptiolain 74 §:n (22/2012) 4 momentin soveltaminen johtanut Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan loukkaukseen?

12. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Saman artiklan 2 kappaleen mukaan viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

13. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on perhe-elämän suojaa koskevassa ratkaisukäytännössään katsonut, että ihmisoikeussopimuksen 8 artikla ei pääsääntöisesti takaa oikeutta perhe-elämään eikä luo perhe-elämää, ellei sitä jo ole tosiasiallisesti olemassa (E.B. v. Ranska 22.1.2008, kohta 41). Ihmisoikeussopimuksesta ei myöskään voida johtaa oikeutta lapseksiottamiseen tilanteissa, joissa kansallinen laki ei sitä salli (Pini ja muut v. Romania 22.6.2004, kohta 164).

14. Ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun perhe-elämän olemassaolo on pääasiassa tosiasiakysymys. Merkitystä on tältä osin annettu erityisesti sille, onko henkilöillä todellisuudessa ja käytännössä läheisiä keskinäisiä henkilökohtaisia siteitä (K. ja T. v. Suomi 12.7.2001, kohta 150).

15. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut kansallisen adoptiolainsäädännön hyväksyttävyyttä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kannalta muiden muassa ratkaisussaan Wagner ja J.M.W.L. v. Luxemburg 28.6.2007. Tapaus koski Perusta vastoin Luxemburgin kansallista lainsäädäntöä vuonna 1996 adoptoidun orpolapsen adoption hyväksymistä Luxemburgissa. Lapsen oli adoptoinut Luxemburgissa yksin elävä nainen, joka oli lapsen adoptoituaan palannut lapsen kanssa Luxemburgiin. Ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin totesi, että naimattomalla henkilöllä oli oikeus adoptoida lapsi rajoituksetta useimmissa Euroopan maissa (kohta 129). Lisäksi ennen kyseistä tapausta useiden naimattomien naisten yksin adoptoimat lapset oli merkitty Luxemburgissa kansalaisrekisteriin ilman erillistä oikeuskäsittelyä. Adoptoidessaan lapsen Perusta hakija oli siten voinut olla vilpittömästi siinä käsityksessä, että lapsi merkittäisiin Luxemburgissa kansalaisrekisteriin (kohta 130). Ihmisoikeustuomioistuin katsoi, että kansalliset viranomaiset evätessään rekisteröinnin eivät olleet antaneet asiaa arvioidessaan riittävästi painoarvoa tosiasiallisille perhesiteille. Kokonaisuutena arvioiden kansallisen lain tulkinta oli ollut liian ankaraa ja asiassa oli rikottu 8 artiklaa (kohdat 133 ja 136).

16. Tapaus Mennesson v. Ranska 26.6.2014 koski kohdunvuokrausta ja kaksosten sijaissynnytystä Kaliforniassa. Kalifornian lain mukaan tämä menettely on sallittua. Vuonna 2000 tapahtuneen synnytyksen jälkeen lasten isä puolisoineen oli palannut lasten kanssa Ranskaan. Ranskassa lapsia ei kuitenkaan ollut rekisteröity heidän lapsikseen, koska kohdunvuokraus oli Ranskassa kielletty. Ihmisoikeustuomioistuin katsoi ratkaisussaan, että perhe-elämän kunnioitusta tulee arvioida sen mukaan, minkälaisen tosiasiallisen esteen rekisteröimättömyys muodostaa perhe-elämälle. Tuomioistuin totesi, että perhe oli voinut asettua Ranskaan asumaan pian kaksosten syntymän jälkeen ja että he elivät siellä olosuhteissa, jotka olivat suurelta osin verrattavissa muiden perheiden olosuhteisiin. Asiassa ei ollut ilmennyt vaaraa siitä, että perheenjäsenet tultaisiin Ranskan viranomaisten toimesta erottamaan toisistaan (kohta 92). Tuomioistuin katsoi, että perhe-elämän kunnioituksen osalta asiassa ei ollut loukattu 8 artiklaa, koska perhe saattoi jatkaa tosiasiallista perhe-elämää lasten rekisteröinnistä riippumatta. Sen sijaan lasten yksityiselämän kunnioituksen osalta tilanne oli toinen. Lapset olivat jääneet Ranskassa oikeudellisesti epävarmaan tilanteeseen, koska he eivät saaneet perintöoikeutta ja koska Ranskan kansalaisuuden saaminen oli epävarmaa. Vaikka kansallisen sääntelyn tavoitteet olivat ymmärrettävät, Ranska ei voinut riistää lapsilta näiden oikeuksia. Näin ollen lasten oikeutta heidän yksityiselämänsä kunnioitukseen oli rikottu (kohdat 93 - 101).

17. Esillä olevassa asiassa on A:n asuinpaikan vuosina 2012 - 2016 ohella jäänyt epäselväksi se, kuka tai ketkä ovat Kiinassa huolehtineet A:n adoptoimista kaksostytöistä ja kuinka pitkän yhtäjaksoisen ajan A on asunut kaksostyttöjen kanssa ja vanhemman tavoin huolehtinut heistä. Asiassa esitetyt neljä valokuvaa eivät yksin osoita perheen olosuhteita. Käsiteltävänä oleva asia poikkeaa siten olennaisesti edellä mainituista tapauksista Wagner ja Mennesson, joissa hakijat olivat asettuneet adoption ja sijaissynnytyksen jälkeen asumaan Luxemburgiin ja Ranskaan ja viettäneet tosiasiallista perhe-elämää ennen ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisun antamista jo yli kymmenen vuotta. Tapauksesta Wagner esillä oleva asia poikkeaa lisäksi myös sillä tavalla, että A:lla ei ole osoitettu olleen perusteltua aihetta olettaa, että Kiinassa kansallisina adoptioina hyväksytyt adoptiot tunnustettaisiin tai voitaisiin vahvistaa päteviksi Suomessa.

18. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että tilanteessa, jossa perheellä on liityntä useampaan eri valtioon, ihmisoikeussopimus ei pääsääntöisesti takaa oikeutta valita sitä valtiota, johon perhe asettuu, mikäli perhe-elämää voidaan kohtuudella jatkaa jossain valtiossa (Gül v. Sveitsi 19.2.1996, kohta 38, ja Şen v. Alankomaat 21.12.2001, kohta 36).

19. A on kertonut, että hän työskentelee synnyinmaassaan Kiinassa ja asuu adoptoimiensa kaksostyttöjen ja äitinsä kanssa omistamassaan asunnossa. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole ilmennyt, etteikö A:n ja kaksostyttöjen välisen perhe-elämän jatkaminen Kiinassa olisi mahdollista. Lisäksi A on kertonut, että perhe on viettänyt Kiinassa jo ennen vuotta 2012 käytännössä kaikki B:n ja lasten loma-ajat ja heidän alaikäinen lapsensa on ollut Kiinassa päivähoidossa oppiakseen kiinan kielen. Kiina on siten ollut perheelle toinen koti Suomen ohella. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että perhe-elämän jatkamiselle Kiinassa ei ole ilmennyt olevan sellaista estettä, jonka vuoksi asettumista Kiinaan olisi pidettävä perheen kannalta kohtuuttomana.

20. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden Haagin sopimukseen perustuvan kansallisen lainsäädännön mukainen ratkaisu ole lainsäädännön tarkoitus ja perheen olosuhteista saatu selvitys huomioon ottaen kohtuuton eikä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan perhe-elämän kunnioituksen suojan vastainen.

Vaatimus adoptiopäätösten tunnustamisesta lapsen huoltoa koskevina päätöksinä

21. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden päätöksen perustelut ja lopputuloksen.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

22. Näillä ja hovioikeuden muutoin mainitsemilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeuden päätöksen lopputulosta ole syytä muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Soile Poutiainen, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Samuli Sillanpää.

A:lle tuleva tilatuki, luonnonhaittakorvaus (Lfa) ja ympäristötuki oli lainvoimaisesti ulosmitattu ensimmäisen kerran 28.11.2011. Kyseisten maataloustukien maksajana kunnan maataloustoimisto oli 1.12.2011 suorittanut ulosottomiehelle tukien määrän. Maksuhetkellä maataloustukien myöntämisestä A:lle ei ollut vielä tehty muutoksenhakukelpoista päätöstä.

A:n irtaimeen omaisuuteen oli vahvistettu yrityskiinnitys ja kiinnitetty haltijavelkakirja oli pantattu pankille ennen kuin A oli hakenut kyseisiä maataloustukia. Pankki vaati, että ulosmitatut maataloustukisaatavat luetaan kuuluvaksi yrityskiinnityksen piiriin.

Korkeimman oikeuden päätöksessä mainituilla perusteilla katsottiin, että maataloustuet olivat hakemuksen jättämisellä tulleet yrityskiinnityksen piiriin ja että yrityskiinnityksen tuottaman etuoikeuden kannalta ei ollut merkitystä sillä, että ulosmittaus oli toimitettu jo ennen lopullisen saamisoikeuden syntymistä tukiin.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Ulosmittaukset ja kihlakunnanvoudin päätös

Ulosmittaukset

Pohjois-Savon ulosottoviraston ulosottomies oli päätöksillään 28.11.2011 ja 1.12.2011 ulosmitannut A:lle tulevat tilatuen, luonnonhaittakorvauksen (Lfa) ja ympäristötuen, joiden maksajana on ollut Kiuruveden kaupungin maataloustoimisto. Ulosmittaukset olivat lainvoimaisia. Maataloustoimisto oli 1.12.2011 tilittänyt ulosottomiehelle näitä maksuja 9 466,15 euroa. Ulosottomiehen virkavarain tilillä olevat varat oli ulosmitattu vielä 25.1.2012.

Asianosaiskeskustelu

Ulosottomies oli 25.1.2012 toimittanut asianosaiskeskustelun sen selvittämiseksi, oliko Suomenselän Osuuspankilla (pankki) pantinhaltijana yrityskiinnityksen perusteella etuoikeutta edellä mainituissa ulosmittauksissa ulosmitattuun elinkeinotuloon. Pankki oli 28.11.2011 ulosottomiehelle ilmoittanut käyttävänsä oikeuttaan A:lle ja hänen puolisolleen B:lle tuleviin EU-tukiin vahvistettujen yrityskiinnitysten perusteella. Pankki oli vaatinut, että A:n omaisuutena ulosmitatut maataloustukisaatavat luettiin kuuluvaksi pankin hallussa olevan yrityskiinnityksen piiriin. Pankilla oli ilmoituksensa mukaan 1.12.2011 A:lta erääntynyttä saatavaa 12 749,44 euroa ja saatavaa kaikkiaan 227 203,62 euroa. Veloissa yhteisvelallisena oli B.

Kihlakunnanvoudin päätös 1.2.2012

Ulosottomies totesi, että yrityskiinnityslain 3 §:n mukaan yrittäjän kassavarat, saatavat, arvopaperit ja muu rahoitusomaisuus olivat yrityskiinnityskelpoisia.

Oikeusministeriön 26.3.2007 päivätyn ohjeen kohdan 5 mukaan tavallisessa panttauksessa etukäteen tehty panttaus tai saatavan siirto tuli sitovaksi tuen myöntämispäivästä. Tukien maksatus tapahtui kuitenkin pääsääntöisesti ennen maaseutuviranomaisen tekemää lopullista tuen myöntämispäätöstä. Näissä tilanteissa panttaus tuli tehokkaaksi maksatushetkellä. Turun hovioikeuden vuonna 2002 antaman ratkaisun mukaan viimeksi mainitussa tilanteessa edellytyksenä oli lisäksi, että maataloustuet tulivat velallisen tai pantinsaajan hallintaan.

Jos ulosottomiehen maksukielto oli saapunut maaseutuelinkeinoviranomaiselle ennen kunnan tekemää tuen myöntämispäätöksen antamista taikka ennen tuen ennakollista maksamista, oli maksukieltoa sitä ennen kyseessä olevalle viranomaiselle saapuneesta panttausta / siirtoa koskevasta ilmoituksesta huolimatta noudatettava. Jos ulosottomiehen maksukielto oli saapunut maaseutuelinkeinoviranomaiselle kunnan tekemän valituskelpoisen tuen myöntämispäätöksen tekemisen jälkeen, aikaprioriteetti ratkaisi ulosmittauksen ja panttauksen etuoikeuden.

Kerrotun oikeusministeriön ohjeen 6 kohdan mukaan maataloustuet voivat olla myös yrityskiinnityksen alaisia.

Ulosottolakiin oli tullut muutoksia vuonna 2007. Ulosottokaaren 4 luvun 64 ja 65 §:ssä säädettiin elinkeinotuen ulosmittauksesta ja kyseisten säännösten perusteella ulosmittaus oli mahdollista ennen saatavan syntyä.

Kihlakunnanvouti katsoi, että maataloustuet muodostuivat saataviksi siinä vaiheessa, kun maaseutuelinkeinoviranomainen oli tehnyt valituskelpoisen tuen myöntämispäätöksen ja vasta tämän jälkeen maataloustuki voi kuulua yrityskiinnityksen alaiseen omaisuuteen yrityskiinnityslain 3 §:n ja oikeusministeriön ohjeen mukaisesti ja tuottaa sille laissa säädetyn etuoikeuden suhteessa ulosmittaukseen.

Siinä tapauksessa, että ulosmittaus oli tehty ja maksukielto oli saapunut maaseutuelinkeinoviranomaiselle ennen tuen myöntämispäätöstä, ratkaistiin ulosmittauksen ja yrityskiinnityksen välinen etuoikeus aikaprioriteetin perusteella vastaavalla tavalla, kuin ratkaistiin oikeusministeriön ohjeen kohdan 5 mukaan erityispanttauksen etuoikeus.

Koska tässä tapauksessa ulosmittaukset tilatuesta, luonnonhaittakorvauksesta (Lfa) ja ympäristötuesta oli tehty ja maksukiellot lähetetty 28.11.2011 ja 1.12.2011 ja tilatuen perusteella ulosottoviraston virkavarain tilille kertyneiden varojen osalta ulosmittaus toimitettu vielä 25.1.2012 eli siis ennen kuin maataloustukien valituskelpoiset päätökset oli tehty ja ennen kuin pankki tai velallinen olivat saaneet tukia määräysvaltaansa, pankilla ei ollut etuoikeutta ulosmitattuihin maataloustukiin. Näin ollen pankin valvonta oli hylättävä.

Mainituilla perusteilla ulosottomies hylkäsi pankin valvonnan yrityskiinnityslain 3 §:n nojalla eikä merkinnyt pankin saatavaa 1.2.2012 päivättyyn asianosaisluetteloon.

Pohjois-Savon käräjäoikeuden päätös 5.11.2012

Pankki valitti käräjäoikeuteen ja vaati, että sen valvonta etuoikeusvaatimuksineen hyväksytään.

Velkojista Verohallinto antoi käräjäoikeudelle lausuman ja ulosottomies kirjallisen lausunnon.

Käräjäoikeus totesi, että maataloustuki voitiin ulosmitata saajan veloista (ks. esim. KKO 1993:155 ja 1999:3 sekä Linna - Leppänen: Ulosmittaus ja myynti (2007) s. 295 - 299). Luonnollisen henkilön julkisyhteisöiltä saamat maataloustuet ulosmitattiin noudattaen ulosottokaaren 4 luvun 64 §:n mukaista toistuvan elinkeinotulon ulosmittausta koskevaa säännöstä. Kertasuoritteinen tuki ulosmitattiin muuna elinkeinotulona ulosottokaaren 4 luvun 65 §:n mukaisesti.

Käräjäoikeus totesi, että yrityskiinnityslain 3 §:n mukaan yrityskiinnitys koski elinkeinotoimintaan kuuluvaa irtainta omaisuutta, muun muassa saatavia. Maataloustuet voivat siten kuulua yrityskiinnityksen tuottaman panttioikeuden piiriin.

Arvioidessaan kysymystä saatavan syntymisen ajankohdasta ja sen merkityksestä ulosmittauksen ja yrityskiinnityksen kannalta käräjäoikeus totesi, että ulosottokaaren 4 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan velallisen saatava voitiin ulosmitata, vaikkei velallisella vielä ollut lopullista saamisoikeutta, jos saatava oli riittävästi yksilöity sopimuksessa tai kun velallinen oli vaatinut toiselta suoritusta sopimuksen tai lain perusteella. Esimerkiksi maataloustukisaatava voitiin ulosmitata silloin kun velallinen oli hakenut kyseistä tukea ilman, että ulosottomiehen tarvitsi odottaa päätöstä tuen myöntämisestä (Ks. Linna – Leppänen, mainittu teos, s. 299). Kun saatava voitiin ulosmitata jo ennen sen syntymistä, se merkitsi, että ulosotto-oikeudellisesti asiaa arvioitiin eri tavoin verrattuna siihen miten saatavan katsottiin siviilioikeudellisesti tulevan saajan omaisuudeksi.

Yrityskiinnityslain 3 §:n mukaan yrityskiinnitys koski elinkeinoharjoittajan saatavia. Koska edellä selostettu ulosottokaaren 4 luvun 8 §:n 2 momentin säännös oli luonteeltaan poikkeuksellinen ja koski vain ulosottomenettelyä, käräjäoikeus katsoi, että yrityskiinnityksen osalta saatavaa oli pidettävä elinkeinoharjoittajan omaisuutena vasta siitä alkaen kun saatava oli yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden mukaan syntynyt ja oli siten tullut osaksi elinkeinonharjoittajan omaisuutta. Kun kysymys oli säädöksiin perustuvasta julkisista varoista myönnettävästä maataloustuesta, jota elinkeinonharjoittaja oli hakenut ja jonka myöntämisestä viranomainen päätti, käräjäoikeus katsoi, että siviilioikeudellisessa mielessä maataloustuen oli katsottava syntyneen saatavaksi ja elinkeinonharjoittajan irtaimeksi omaisuudeksi vasta siinä vaiheessa kun viranomainen oli tehnyt lopullisen päätöksen tuen myöntämisestä tai tuen määrä sitä ennen oli maksettu elinkeinonharjoittajalle.

Käräjäoikeus katsoi siten, että niin sanottu syntyvä saatava voitiin ulosmitata, mutta yrityskiinnityksen tuottaman panttioikeuden piiriin se ei vielä kuulunut.

Arvioidessaan etukäteen tehtyä panttausta ja maataloustuen ulosmittausta käräjäoikeus totesi, että ulosottomenettelyssä noudatettavaksi tarkoitetun ulosottovirastoille osoitetun maataloustukien ulosmittausta koskevan 26.3.2007 päivätyn oikeusministeriön ohjeen ja Valtakunnanvoudinviraston samasta asiasta syyskuussa 2012 antaman ohjeen mukaan etukäteen tehty panttaus tuli sitovaksi tuen myöntämispäivänä. Tukien maksatus tapahtui kuitenkin pääsääntöisesti ennen maaseutuelinkeinoviranomaisen tekemää lopullista tuen myöntämispäätöstä. Näissä tilanteissa panttaus tuli edellä mainittujen ohjeiden mukaan tehokkaaksi maksatushetkellä. Edellä mainittujen ohjeiden mukaan, jos ulosottomiehen maksukielto oli saapunut maaseutuelinkeinoviranomaiselle ennen kunnan tekemän tuen myöntämispäätöksen antamista taikka ennen tuen ennakollista maksatusta, oli maksukieltoa sitä ennen kyseessä olevalle viranomaiselle saapuneesta panttausta koskevasta ilmoituksesta huolimatta noudatettava. Ohjeiden mukaan, jos ulosottomiehen maksukielto oli saapunut maaseutuelinkeinoviranomaiselle kunnan tekemän valituskelpoisen tuen myöntämispäätöksen jälkeen, aikaprioriteetti ratkaisi ulosmittauksen ja panttauksen välisen etuoikeuden. Edellä mainituista ohjeista ilmenevien oikeusperiaatteiden mukaan asia oli ratkaistu eräässä Turun hovioikeuden 5.3.2002 antamassa päätöksessä, joka koski maataloustuen ulosmittausta. Hovioikeus oli silloin lausunut, että pankin, jolle maataloustuet oli etukäteen ehdollisesti pantattu, oikeus maataloustukiin voi panttauksen perusteella syntyä vasta niitä koskevan valituskelpoisen päätöksen myötä. Hovioikeuden mukaan pankin oikeus maataloustukiin voi syntyä edellä kerrottua ennenkin, mikäli maaseutuelinkeinoviranomainen valitsi tuet maksettaviksi ja niitä koskevien maa- ja metsätalousministeriön ohjeiden mukaisten lupaedellytysten täyttymisen myötä siirsi tuet maksettavaksi niin, että ne tulivat velallisen tai pankin määräysvaltaan.

Käräjäoikeus katsoi, että edellä mainituista oikeusministeriön ja Valtakunnanvoudinviraston ohjeista ilmenevät panttauksen vaikutusta maataloustukien ulosottomenettelyyn koskevat periaatteet soveltuivat myös arvioitaessa yrityskiinnityksen tuottaman panttioikeuden vaikutusta ulosottomenettelyssä.

Tässä tapauksessa asianosaiskeskustelua koskevan pöytäkirjan mukaan Kiuruveden kaupungin maataloustoimistolle oli lähetetty ulosmittauspäivinä (28.11.2011 ja 1.12.2011) maksukiellot. Pöytäkirjan mukaan maataloustoimisto oli tilittänyt maataloustuet ulosottomiehelle 1.12.2011. Pöytäkirjan mukaan valituskelpoinen päätös luonnonhaittakorvauksesta ja ympäristötuesta oli tehty 15.12.2011. Tilatuesta ei ollut vielä 25.1.2012 mennessä tehty valituskelpoista päätöstä.

Käräjäoikeus piti edellä mainituista oikeusministeriön ja Valtakunnanvoudinviraston ohjeista ilmeneviä periaatteita voimassa olevan oikeuden mukaisina ja katsoi, että kun tässä tapauksessa ulosottomies oli lähettänyt maksukiellon maataloustoimistoon ennen tukien maksamista velalliselle ja ennen valituskelpoisen tukipäätöksen tekemistä, pankilla ei ollut yrityskiinnityksen tuottamaa etuoikeutta maataloustukiin.

Edellä mainituilla perusteilla käräjäoikeus katsoi, että osuuspankilla ei ollut yrityskiinnityksen tuottamaa panttioikeutta ulosmitattuihin maataloustukiin. Osuuspankki ei ollut esittänyt, että sillä olisi ulosottoperuste A:han nähden niistä saatavista, jotka pankki oli valvonut asianosaiskeskustelussa.

Mainituilla perusteilla käräjäoikeus hylkäsi valituksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Pulkka.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 26.3.2013

Pankki valitti hovioikeuteen ja vaati, että ulosmitattujen varojen katsottiin kuuluvan pankin hallussa olevan yrityskiinnityksen piiriin ja että pankin valvonta hyväksytään.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Matti Hakkarainen, Pirjo Soininen ja Tuija Silvento. Esittelijä Jussi Huuskonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Pankille myönnettiin valituslupa. Pankki vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätöstä muutetaan siten, että ulosmitattujen varojen vahvistetaan kuuluvan yrityskiinnityksen piiriin ja että pankin valvonta hyväksytään.

A ja A:n muut velkojat eivät käyttäneet niille varattua tilaisuutta vastauksen antamiseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja ratkaistavina olevat kysymykset

1. Ulosottomies oli 28.11.2011 ja 1.12.2011 lainvoimaisesti ulosmitannut A:lle tulevat tilatuen, luonnonhaittakorvauksen (Lfa) ja ympäristötuen (maataloustuet). Maataloustukien maksaja Kiuruveden kaupungin maataloustoimisto oli 1.12.2011 tilittänyt näitä maksuja ulosottoon 9 466,15 euroa.

2. Suomenselän Osuuspankki oli ulosottomiehen 25.1.2012 toimittamassa asianosaiskeskustelussa ilmoittanut käyttävänsä oikeuttaan A:lle tuleviin EU-tukiin yrityskiinnitysten perusteella. A oli pankin mukaan pantannut pankista otettujen luottojen vakuudeksi liiketoimintansa yrityskiinnityskelpoiseen omaisuuteen vahvistetun haltijavelkakirjan. Yrityskiinnitys oli vahvistettu ja velkakirja pantattu ennen ulosmittauksia. Velkakirja ja panttaussitoumus olivat pankin hallussa. Pankilla oli A:lta erääntynyttä saatavaa. Pankki oli asianosaiskeskustelussa vaatinut, että A:n omaisuutena ulosmitatut, asianosaiskeskustelukutsussa mainitut maataloustukisaatavat luetaan kuuluvaksi pankin hallussa olevan yrityskiinnityksen piiriin.

3. Ulosottomies hylkäsi 1.2.2012 tekemällään päätöksellä pankin valvonnan katsoen, että pankilla ei ollut yrityskiinnityslain mukaista etuoikeutta ulosmitattuihin maataloustukiin.

4. Pankki valitti käräjäoikeuteen ja vaati, että pankin valvonta hyväksytään ja että ulosmitattujen maataloustukien katsotaan kuuluvan pankin hallussa olevan yrityskiinnityksen tuottaman etuoikeuden piiriin. Käräjäoikeus katsoi päätöksessään, että yrityskiinnityksen osalta saatavaa oli pidettävä elinkeinonharjoittajan omaisuutena vasta siitä alkaen, kun saatava oli yleisten siviilioikeudellisten periaatteiden mukaisesti syntynyt ja oli siten tullut osaksi elinkeinonharjoittajan omaisuutta. Käräjäoikeuden mukaan siviilioikeudellisessa mielessä maataloustuen oli katsottava syntyneen saatavaksi ja elinkeinonharjoittajan irtaimeksi omaisuudeksi vasta siinä vaiheessa, kun viranomainen oli tehnyt lopullisen päätöksen tuen myöntämisestä tai kun tuen määrä oli sitä ennen maksettu elinkeinonharjoittajalle. Tässä tapauksessa Kiuruveden kaupungin maataloustoimistolle oli lähetetty ulosmittauspäivinä 28.11.2011 ja 1.12.2011 maksukiellot ja maataloustoimisto oli tilittänyt maataloustuet ulosottomiehelle 1.12.2011. Valituskelpoinen päätös luonnonhaittakorvauksesta ja ympäristötuesta oli tehty 15.12.2011 eikä tilatuesta ollut vielä 25.1.2012 mennessä tehty tällaista päätöstä. Käräjäoikeus esittämillään perusteilla katsoi, että kun tässä tapauksessa ulosottomies oli lähettänyt maksukiellon maataloustoimistoon ennen tukien maksamista velalliselle ja ennen valituskelpoisen tukipäätöksen tekemistä, pankilla ei ollut yrityskiinnityksen tuottamaa etuoikeutta ulosmitattuihin maataloustukiin. Käräjäoikeus hylkäsi valituksen.

5. Pankin valitettua hovioikeuteen ja vaadittua, että ulosmitattujen varojen katsotaan kuuluvan pankin hallussa olevan yrityskiinnityksen piiriin ja että pankin valvonta hyväksytään, hovioikeus pysytti käräjäoikeuden päätöksen.

6. Asiassa on ensiksi kysymys siitä, ovatko pankin asianosaiskeskustelussa valvomat A:n maataloustukisaatavat kuuluneet yrityskiinnityksen piiriin. Jos maataloustukisaatavat ovat kuuluneet yrityskiinnityksen piiriin, asiassa on lisäksi kysymys siitä, mikä merkitys on sillä, että saataviin kohdistui ulosmittaus ja olisiko pankin valvonta tullut hyväksyä.

Ovatko maataloustuet kuuluneet yrityskiinnityksen piiriin

7. Yrityskiinnityslain 1 §:n mukaan kaupparekisteriin merkityn elinkeinonharjoittajan omistama elinkeinotoimintaan kuuluva irtain omaisuus voidaan kiinnittää ja sen hallintaa luovuttamatta pantata saamisen vakuudeksi siten kuin siinä laissa säädetään. Lain 3 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan kiinnitys koskee irtaimesta omaisuudesta kassavaroja, saatavia, arvopapereita, arvo-osuuksia ja muuta rahoitusomaisuutta. Lain 7 §:n mukaan yrityskiinnitys tuottaa panttioikeuden elinkeinonharjoittajan kiinnityskelpoiseen omaisuuteen. Panttioikeus syntyy, kun panttivelkakirja, johon merkityn sitoumuksen vakuudeksi yrityskiinnitys on vahvistettu, on annettu eri sitoumuksen täyttämisestä pantiksi.

8. Yrityskiinnitykselle on ominaista, että se kohdistuu vakuudenantajan itsensä hallussa ja määräämisvallassa kulloinkin olevaan omaisuuteen. Yrityskiinnityksen kohteena olevan omaisuuden laatu ja määrä voivat siten vaihdella kiinnityksen voimassaoloaikana. Yrityskiinnitys koskee myös rahoitusomaisuutta ja sen tuottama panttioikeus kohdistuu panttivelkakirjan panttauksen ajankohtana vakuudenantajalla oleviin ja sen jälkeen syntyviin saataviin.

9. Maataloustuki on luonteeltaan elinkeinotukea. Sen saannin edellytyksistä ja siitä menettelystä, jonka mukaisesti tukea haetaan ja tuen myöntämisestä päätetään, säädetään maataloustukia koskevassa lainsäädännössä. Maataloustuki on maatalouselinkeinon lakiin perustuva säännöllinen rahoitusmuoto, vaikka tukea on vuosittain erikseen haettava.

10. Nyt kyseessä oleviin maataloustukiin sovellettavan, ulosmittaushetkellä voimassa olleen maaseutuelinkeinojen tukitehtäviä hoidettaessa noudatettavasta menettelystä annetun lain (1336/1992) 2 §:n mukaan tukea koskeva hakemus oli tehtävä kirjallisesti ja allekirjoitettava. Milloin tukea oli myönnetty hakemuksen mukaisesti, hakijalle lähetetty kirje tuen myöntämisestä katsottiin tuen myöntäneen viranomaisen päätökseksi. Tuen saaminen on edellyttänyt sitä, että tuen hakija on tehnyt hakemuksen sekä osaltaan muutoinkin sen, mitä häneltä tuen saamiseksi on voitu edellyttää. Tämän jälkeen tukea koskevan päätöksen tekeminen ja tuen maksaminen saajalle ovat jääneet viranomaistoiminnan varaan.

11. Korkein oikeus katsoo, että jo asianmukaisen tukihakemuksen jättämiselle voidaan edellä kuvatussa vakiintuneessa järjestelmässä perustellusti antaa merkitystä arvioitaessa sitä, milloin sittemmin myönnettyä maataloustukea on pidettävä yrityskiinnityslain 3 §:ssä tarkoitettuna saatavana. Hakemuksen tekemisen jälkeen elinkeinonharjoittajan oikeus tukeen täsmentyy hakijan maataloustuen maksajaan kohdistuvaksi saamisoikeudeksi. Saamisoikeus vahvenee lopulliseksi, kun asianomainen viranomainen tekee tuen maksamista koskevan myönteisen päätöksen. Tässä asiassa esitetyn selvityksen mukaan maataloustuet käytännössä maksetaan jo ennen lopullisen päätöksen tekemistä. Hakemuksen perusteella maksettavan tuen on siten perusteltua katsoa jo hakemuksen jättämisen jälkeen kuuluvan rahoitusomaisuudeksi luettavana saatavana elinkeinonharjoittajan yrityskiinnityksen piiriin.

12. Kysymys siitä, milloin tuet kuuluvat hakijan irtaimeen omaisuuteen vahvistetun yrityskiinnityksen piiriin, arvioidaan yrityskiinnityslain perusteella ja siis erillään siitä, missä vaiheessa ne ovat saatavina ulosoton kannalta riittävän yksilöityjä.

13. Pankki on ilmoittanut käyttävänsä oikeuttaan A:lle maksettaviin maataloustukiin tämän irtaimeen omaisuuteen 9.2.2000 vahvistetun yrityskiinnityksen perusteella. A on 11.1.2005 allekirjoitetulla panttaussitoumuksella pantannut pankista ottamiensa luottojen vakuudeksi pääomaltaan 21 000 euron määräisen haltijavelkakirjan, jonka maksamisen vakuudeksi kiinnitys oli vahvistettu. Yrityskiinnitys on vahvistettu ja kiinnitetty haltijavelkakirja on pantattu pankille ennen kuin A on hakenut puheena olevia maataloustukia. Pankilla oli 1.12.2011 A:lta erääntynyttä saatavaa 12 749,44 euroa ja yhteensä saatavaa 227 203,62 euroa. Sen perusteella, mitä edellä on lausuttu, Korkein oikeus katsoo, että A:lle tulleet tuet ovat kuuluneet yrityskiinnityksen piiriin niiden hakuajankohdasta lukien.

Ulosmittauksen suhde yrityskiinnityksen piiriin kuuluviin varoihin

14. Ulosottokaaren 4 luvussa säädetään ulosmittauksesta. Saatava voidaan luvun 8 §:n 2 momentin mukaan ulosmitata, vaikkei velallisella vielä ole lopullista saamisoikeutta, jos saatava on riittävästi yksilöity sopimuksessa tai kun velallinen on vaatinut toiselta suoritusta sopimuksen tai lain perusteella.

15. Saatavien etuoikeusjärjestystä koskevan velkojien maksunsaantijärjestyksestä annetun lain (maksunsaantilaki) mukaan määrätään se järjestys, jossa velkojille suoritetaan maksu ulosotossa, kun velallisen varat eivät riitä kaikkien saatavien suorittamiseen. Jos pakkotäytäntöönpanossa jaettavat varat eivät riitä kaikkien saatavien maksamiseen, on velkojilla lain 2 §:n mukaan yhtäläinen oikeus saada maksu näistä varoista saataviensa suuruuden mukaisessa järjestyksessä, jollei toisin säädetä.

16. Mainitun maksunsaantilain 5 §:n 1 momentin nojalla saatavalle, jonka vakuutena on yrityskiinnityslaissa tarkoitettu yrityskiinnitys, jaetaan konkurssissa ennen muita saatavia 50 prosenttia kiinnitetyn omaisuuden arvosta sen jälkeen, kun on suoritettu laissa mainitut tietyn etuoikeuden omaavat saatavat, joista nyt ei ole kysymys. Loppuosalle saatavaa maksu suoritetaan pääsääntöisesti 2 §:stä ilmenevän perusteen mukaisesti. Lain 5 §:n 2 momentin mukaan ulosmittauksessa saatavalla, jonka vakuutena on yrityskiinnitys, on tämän pykälän mukainen etuoikeus kiinnitettyyn omaisuuteen tämän täydestä arvosta.

17. Maataloustuki on jo hakemuksen tekemisen jälkeen sillä tavoin yksilöity saatava, että se voidaan ulosottokaaren 4 luvun 8 §:n 2 momentin perusteella ulosmitata. Maataloustuet onkin ulosmitattu 28.11.2011 ja 1.12.2011 A:n tukihakemusten perusteella.

18. Yrityskiinnitys on vahvistettu ja kiinnitetty haltijavelkakirja on pantattu pankille ennen kuin A on hakenut puheena olevia maataloustukia. Kysymyksessä olevat maataloustuet ovat hakemuksen jättämisellä tulleet yrityskiinnityksen piiriin. Sillä seikalla, että ulosmittaus on toimitettu jo ennen kuin lopullinen saamisoikeus tukiin on A:lle syntynyt, ei ole yrityskiinnityksen tuottaman etuoikeuden kannalta merkitystä. Itse ulosmittaus ei maksunsaantilain mukaan tuota etuoikeutta suhteessa yrityskiinnitykseen. Yrityskiinnitykseen perustuvalla pankin saatavalla on siten ulosmittauksessa etuoikeus kiinnitettyyn omaisuuteen täydestä arvosta.

19. Pankki on 28.11.2011 ilmoittanut ulosottomiehelle käyttävänsä oikeuttaan yrityskiinnityksen perusteella A:lle tuleviin maataloustukiin. Pankki on asianosaiskeskustelussa valvonut edellä mainitut saatavansa yrityskiinnityksen tuottamin etuoikeuksin. Näin ollen pankilla on etuoikeus saada suoritus saavilleen ulosottomiehelle 28.11.2011 ja 1.12.2011 suoritettujen ulosmittausten perusteella kertyneistä varoista.

Asian palauttaminen ulosottomiehelle

20. Pankin valvonta on 1.2.2012 pidetyssä asianosaiskeskustelussa hylätty, vaikka pankille olisi edellä mainituin tavoin tullut vahvistaa etuoikeus saatavansa täyteen määrään asti A:lta ulosmitattuihin maataloustukiin. Tämä antaa aiheen muutoksen tekemiseen asianosaisluetteloon ja ulosottomenettelyn jatkamiseen, mikä edellyttää asian palauttamista ulosottomiehelle.

Päätöslauselma

Ulosottomiehen, käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Pohjois-Savon ulosottoviraston ulosottomiehelle, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palautuksen syy siinä laillisesti meneteltävä.

Korkein oikeus määrää, että käräjäoikeuden 27.2.2012 antama täytäntöönpanon keskeyttämismääräys jää voimaan siihen saakka, kunnes ulosottomies on ratkaissut asian.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pasi Aarnio, Juha Häyhä, Soile Poutiainen ja Mika Huovila. Esittelijä Kari Vesanen.

Vanhempiensa yhteisessä huollossa olleen lapsen isä oli tuonut lapsen luvattomasti Suomeen. Isälle ja lapselle oli sittemmin myönnetty Suomessa turvapaikka ja pakolaisasema. Lapsen äiti vaati Haagin sopimuksen perusteella lapsen palauttamista tämän asuinpaikkavaltioon. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, ettei asiassa ollut perusteita kieltäytyä palauttamasta lasta.

Haagin sopimus 13 art
L lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 30 §
L lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta 34 § 1 mom 2 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Hakemus ja vastaus Helsingin hovioikeudessa

K:n äiti A vaati hovioikeudelle 1.7.2016 toimittamassaan hakemuksessa, että hänen ja B:n 5.1.2010 syntynyt yhteinen alaikäinen lapsi K määrätään Haagin sopimuksen nojalla heti palautettavaksi kotimaahansa Valko-Venäjälle.

B vaati, että hakemus hylätään. Lasta ei voitu palauttaa kotimaahansa, koska hän joutuisi siellä vakavaan vaaraan tai muutoin kestämättömään tilanteeseen.

A antoi hovioikeuden häneltä pyytämän lausuman.

Hovioikeuden päätös 29.7.2016

Lapsi oli syntynyt 5.1.2010 Valko-Venäjällä. Asiassa oli riidatonta, että lapsen asuinpaikka oli välittömästi ennen Suomeen tuloa ollut Valko-Venäjällä. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että lapsen poisvieminen Valko-Venäjältä oli loukannut A:lle huoltajana kuuluvia oikeuksia, joita hän oli tosiasiallisesti käyttänyt. Lapsen poisvieminen Valko-Venäjältä oli näin ollen ollut luvatonta lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 32 §:n tarkoittamalla tavalla. Lain 30 §:n mukaan lähtökohtana tällöin oli, että lapsi oli heti määrättävä palautettavaksi asuinpaikkavaltioonsa eli Valko-Venäjälle.

Lapsen edulla oli Haagin sopimuksen mukaisessa menettelyssä keskeinen merkitys. Lasta pidettiin kaappauksen ensisijaisena uhrina ja lähtökohtainen etu oli hänen mahdollisimman nopea palauttamisensa, jotta alun perin laittomasta tilanteesta ei tulisi oikeudellisesti vahvistettua tilannetta. Poikkeuksellisissa olosuhteissa voitiin kuitenkin myös kieltäytyä lapsen palauttamisesta lapsen edun nimissä. Huoltolain 34 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan lapsen palauttamista koskeva hakemus voitiin hylätä, jos oli vakava vaara, että palauttaminen saattaisi lapsen alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka että lapsi muutoin joutuisi sietämättömiin olosuhteisiin.

B:lle ja lapselle oli myönnetty Suomessa turvapaikka ja heillä oli täällä pakolaisasema. Maahanmuuttovirasto oli päätöksessään 7.4.2016 katsonut, että B:llä oli perusteltu aihe pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi poliittisen mielipiteen vuoksi ulkomaalaislain 87 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla. Se seikka, että huoltaja ei palaa tai ei tulisi palaamaan lapsen asuinpaikkavaltioon, ei normaalisti ollut peruste jättää lasta palauttamatta. Tässä tapauksessa oli katsottava turvapaikkapäätöksen perusteella näytetyksi, että B:hen oli kohdistunut aito uhka, joka oli saanut hänet oikeutetusti pelkäämään paluuta Valko-Venäjälle. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, ettei B voinut palata Valko-Venäjälle.

B:n mukaan häntä oli Valko-Venäjällä muun muassa uhattu lapsen vahingoittamisella. Ottaen huomioon Maahanmuuttoviraston päätös, hovioikeudella ei ollut aihetta epäillä tuon väitteen oikeellisuutta. Kun B ei voinut palata kotimaahansa, hänen ei ollut mahdollista huolehtia siitä, ettei lapsi palattuaan asuinpaikkavaltioonsa joudu alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka ettei hän muutoin joutuisi sietämättömiin olosuhteisiin. Jos lapsi palautettaisiin asuinpaikkavaltioonsa ilman isäänsä, oli toisaalta olemassa vaara, että lapseen kohdistetaan painostustoimia, jotta B palaisi kotimaahansa. Hovioikeus katsoi, että näissä poikkeuksellisissa olosuhteissa oli olemassa perusteet kieltäytyä palauttamasta lasta asuinpaikkavaltioonsa.

Hovioikeus hylkäsi hakemuksen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Pekka Haapaniemi ja Juha Terho. Esittelijä Hanna Laine.

Salassapitoa koskeva määräys

Korkein oikeus määräsi oikeudenkäynnin julkisuudesta yleisissä tuomioistuimissa annetun lain 10 §:n, 11 §:n ja 24 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla, että Korkeimman oikeuden ratkaisu on pidettävä salassa 60 vuotta asian vireilletulosta 1.7.2016 lukien siltä osin kuin se sisältää viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain 24 §:n 1 momentin 24 kohdan mukaan salassapidettäviä tietoja.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja K määrätään heti palautettavaksi kotimaahansa Valko-Venäjälle.

B vaati, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn. Suullinen käsittely toimitettiin sen selvittämiseksi, täyttyvätkö K:n osalta lainkohdassa mainitut perusteet luovutuksesta kieltäytymiselle sekä tarkoituksessa varata asianosaisille tilaisuus lausua siitä, mikä merkitys palauttamista arvioitaessa on sillä, että myös K:lle on myönnetty turvapaikka.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Korkeimman oikeuden päätöksen kohdat 23 - 25 sekä osat kohdista 6, 20 ja 22 eivät sisälly selosteeseen.

Tausta

1. B on saapunut 14.12.2015 Valko-Venäjältä Suomeen 5.1.2010 syntyneen poikansa K:n kanssa. Suomessa hän on hakenut kansainvälistä suojelua. Maahanmuuttovirasto on 7.4.2016 samalla päätöksellä antanut sekä B:lle että hänen alaikäiselle pojalleen K:lle turvapaikan Suomesta ja myöntänyt jatkuvan oleskeluluvan neljäksi vuodeksi. Päätöksen perustelujen mukaan B:llä on perustellusti aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi poliittisen mielipiteensä vuoksi.

2. K:n äiti A on hovioikeudelle 1.7.2016 toimittamassaan hakemuksessa vaatinut, että K määrätään heti palautettavaksi Valko-Venäjälle, joka oli K:n kotimaa ja jossa hän oli asunut koko ikänsä. B oli vienyt lapsen luvattomasti pois kotimaastaan.

3. B on lausumassaan hovioikeudelle todennut, ettei lasta voida palauttaa Valko-Venäjälle, koska lapsi joutuisi siellä vakavaan vaaraan tai muutoin kestämättömään tilanteeseen. Hän on todennut, että häntä oli Valko-Venäjällä uhattu muun muassa lapsen vahingoittamisella.

4. Hovioikeus on päätöksessään 29.7.2016 arvioinut A:n hakemusta Haagissa kansainvälisistä lapsikaappauksista 25.10.1980 tehdyn yksityisoikeuden alaa koskevan yleissopimuksen (Haagin sopimus) ja lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain nojalla ja katsonut, että K:n vieminen Valko-Venäjältä oli loukannut A:lle huoltajana kuuluvia oikeuksia, joita hän oli tosiasiassa käyttänyt. Lapsen poisvieminen Valko-Venäjältä oli ollut luvatonta. Lähtökohtana tällöin on, että lapsi määrätään palautettavaksi Valko-Venäjälle. Hovioikeus on kuitenkin muun ohella maahanmuuttoviraston turvapaikkapäätöksestä ilmenevään viitaten katsonut, että kyseessä olevissa olosuhteissa oli poikkeuksellisesti olemassa perusteet kieltäytyä K:n palauttamisesta asuinpaikkavaltioonsa.

5. A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden päätöksen muuttamista siten, että K määrätään heti palautettavaksi Valko-Venäjälle. A on kertonut hänen ja B:n avioituneen vuonna 2008 ja heidän asuneen sen jälkeen yhdessä Valko-Venäjällä, kunnes he olivat vuonna 2013 muuttaneet erilleen. Heidän avioliittonsa oli päättynyt kesällä 2015. A:n mukaan K oli asunut äitinsä luona puolisoiden muutettua erilleen. K oli tavannut isäänsä vain satunnaisesti. A:n mukaan lapsella ei olisi hätää palatessaan äitinsä luokse Valko-Venäjälle.

6. B on katsonut, että K:ta ei voida palauttaa Valko-Venäjälle. Hänen mukaansa lapsen äiti ei ole heidän erilleen muuton jälkeen tosiasiassa käyttänyt huoltajalle kuuluvia oikeuksia. Lapsi on myös Valko-Venäjällä asunut isänsä luona. - - Lapsi joutuisi vaaraan, mikäli hänet palautettaisiin Valko-Venäjälle. B on lisäksi Korkeimmassa oikeudessa häneltä erikseen tiedusteltaessa K:hon kohdistuneista uhista todennut, että lapsi saatettaisiin sijoittaa Valko-Venäjällä lastenkotiin.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

7. Asiassa on kysymys Haagin sopimukseen perustuvasta lapsen palauttamisesta. Haagin sopimuksen lisäksi sovellettavaksi tulevat lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 5 luvun säännökset. Asiassa tulee lisäksi arvioitavaksi, mikä merkitys on sillä, että B:lle ja K:lle on myönnetty Suomesta turvapaikka.

8. Suomi ja Valko-Venäjä ovat Haagin sopimuksen osapuolia. Sopimuksen tarkoituksena on ensinnäkin turvata johonkin sopimusvaltioon luvattomasti viedyn tai sieltä luvattomasti palauttamatta jääneen lapsen pikainen palauttaminen. Edelleen tarkoituksena on turvata se, että sopimusvaltion oikeusjärjestykseen perustuvia huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevia oikeuksia kunnioitetaan toisissa sopimusvaltioissa.

9. Haagin sopimuksen 3 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan lapsen poisviemistä tai palauttamatta jättämistä on pidettävä luvattomana muun muassa, jos se loukkaa henkilön huoltoon liittyviä oikeuksia sen valtion oikeusjärjestyksen mukaisesti, missä lapsella oli asuinpaikka välittömästi ennen poisviemistä. Kappaleen b kohdan mukaan poisviemistä on pidettävä luvattomana, jos näitä oikeuksia oli poisviemisen hetkellä käytetty tai olisi käytetty, jollei poisviemistä olisi tapahtunut. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 30 §:ssä on b kohtaa vastaava säännös.

10. Haagin sopimuksen mukaan silloin kun lapsen poisvieminen tai palauttamatta jättäminen on ollut luvatonta, pääsääntö on lapsen palauttaminen siihen valtioon, jossa hänellä oli ennen luvatonta poisviemistä asuinpaikka.

11. Turvapaikan saaneen pakolaisen oikeudesta oleskella Suomessa säädetään ulkomaalaislaissa. Turvapaikkaa koskevat säännökset perustuvat Yhdistyneiden kansakuntien pakolaisten oikeusasemaa koskevaan sopimukseen (pakolaissopimus). Sen 32 artiklan mukaan sopimusvaltio älköön karkottako alueellaan laillisesti oleskelevaa pakolaista muista kuin kansalliseen turvallisuuteen tai yleiseen järjestykseen perustuvista syistä. Sopimuksen 33 artiklassa todetaan lisäksi lähtökohdaksi, ettei sopimusvaltio saa tavalla tai toisella karkottaa tai palauttaa pakolaista sellaisten alueiden rajoille, jossa hänen henkeään tai vapauttaan uhataan rodun, uskonnon, kansalaisuuden ja tiettyyn yhteiskunnalliseen ryhmään kuulumisen tai poliittisen mielipiteen vuoksi.

12. Korkein oikeus toteaa, että sekä Haagin sopimus että pakolaissopimus velvoittavat Suomea. Haagin sopimus on solmittu pakolaissopimuksen jälkeen. Siinä ei ole määrätty, että se olisi riippuvainen pakolaissopimuksesta eikä otettu kantaa pakolaissopimuksen asemaan tai sopimusten keskinäiseen etusijaan. Pakolaissopimuksen tarkoituksena on suojata pakolaisaseman saaneen oikeutta oleskella turvapaikan myöntäneessä sopimusvaltiossa, kun taas Haagin sopimuksen tarkoituksena on edellä todetun mukaisesti turvata sopimusvaltioon luvattomasti viedyn tai sieltä luvattomasti palauttamatta jääneen lapsen pikainen palauttaminen. Sopimuksilla on siten erilaiset tavoitteet, mikä voi jossakin yksittäisessä soveltamistilanteessa johtaa sopimusten väliseen ristiriitaan. Haagin kansainvälisen yksityisoikeuden konferenssin eri sopimusvaltioista koottu oikeustapausaineisto osoittaa sekin, että sopimusten keskinäinen suhde on aiheuttanut tulkinnanvaraisuutta.

13. Korkein oikeus toteaa, että Haagin sopimuksen sisältämä palautusvelvoite ei ole ehdoton. Sopimuksen 13 artiklan 1 kappaleen a kohdan mukaan palauttamispyyntö voidaan hylätä, mikäli on olemassa vakava vaara, että palauttaminen saattaisi lapsen alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka että lapsi muutoin joutuisi kestämättömään tilanteeseen. Lisäksi sopimuksen 20 artiklan mukaan lapsen palauttamisesta voidaan kieltäytyä, jos palauttaminen ei olisi sallittua pyynnön vastaanottaneen valtion ihmisoikeuksien ja perusvapauksien suojaa koskevien perusperiaatteiden vuoksi.

14. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen 26.11.2013 antama suuren jaoston tuomio X v. Latvia on koskenut Haagin sopimuksen mukaista lapsen palauttamista koskevaa asiaa. Ihmisoikeustuomioistuin on tässä yhteydessä muistuttanut myös kansainvälisessä oikeudessa vallitsevasta laajasta yksimielisyydestä sen suhteen, että lapsia koskevissa ratkaisuissa lapsen etu on otettava ensisijaisesti huomioon (kohta 96). Tuomion kohdan 101 mukaan lapsen etu tulee arvioida Haagin sopimukseen otettujen poikkeusten valossa, joita ovat ajan kuluminen (12 artikla), edellytykset sopimuksen soveltumiselle (13 artiklan a kohta), vakavan vaaran olemassaolo (13 artiklan b kohta) sekä vastaanottavan valtion ihmis- ja perusoikeuksien suojaa koskevien perusperiaatteiden noudattaminen (20 artikla). Ihmisoikeustuomioistuin on edelleen tuomion kohdassa 108 todennut, että määrätessään lapsen palauttamisesta asuinvaltioonsa tuomioistuimien tulee vakuuttua siitä, että kyseisessä valtiossa on olemassa riittävät turvatoimet ja mikäli tiedossa on riskitekijöitä, konkreettisia suojatoimenpiteitä käytetään.

15. Korkein oikeus katsoo edellä todetusta seuraavan, että Haagin sopimuksen mukaisia kieltäytymisperusteita arvioitaessa on otettava huomioon mahdolliseen turvapaikkapäätökseen johtaneet syyt. Lapselle myönnetty turvapaikka ei sellaisenaan ole peruste olla soveltamatta Haagin sopimuksen palautusvelvoitetta, vaan palauttamista on arvioitava edellä mainittujen Haagin sopimuksesta ilmenevien kieltäytymisperusteiden kannalta lapsen etu huomioon ottaen.

Asian arviointi

Lapsen asuinpaikkaa ja huoltoa koskevat edellytykset

16. Asiassa on riidatonta, että K:n asuinpaikka ennen hänen Suomeen tuloaan on ollut Valko-Venäjä ja ettei hänen vanhempiensa A:n ja B:n avioeron yhteydessä ollut sovittu lasta koskevista huoltajan oikeuksista. Valko-Venäjän lain mukaan huoltajanoikeudet olivat eron jälkeen olleet molemmilla vanhemmilla. Riidatonta on niin ikään se, ettei A ollut antanut suostumustaan tai hyväksynyt lapsen tuomista Suomeen.

17. Haagin sopimus edellyttää, että hakemusta vastustavan osapuolen on näytettävä toteen, ettei palauttamista vaatinut henkilö ollut tosiasiallisesti käyttänyt huoltajan oikeuksiaan (13 artiklan 1 kappaleen a kohta). Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A oli myös tosiasiallisesti käyttänyt hänelle huoltajana kuuluvia oikeuksia ennen lapsen tuomista Suomeen. Hovioikeuden mukaan A:n muuta tarkoitusta varten antama tilapäinen matkustuslupa muun ohella osoittaa huoltajan oikeuksien käyttämistä. A on lisäksi kertonut lapsen myös asuneen hänen luonaan välittömästi ennen lapsen maasta vientiä. Hän on toimittanut Korkeimmalle oikeudelle lapsen asumiseen liittyvää asiakirja-aineistoa ja nimennyt kuultavaksi henkilöitä, jotka voisivat todistaa hänen käyttäneen huoltajan oikeuksiaan. Vaikka B on Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt sen, että lapsi olisi asunut äitinsä luona, hän ei ole esittänyt sellaista selvitystä, joka osoittaisi todeksi sen, ettei lapsen äiti ole tosiasiassa käyttänyt huoltajalle kuuluvia oikeuksia.

18. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että K on saapunut isänsä kanssa Suomeen joulukuussa 2015. Hänen äitinsä on kertonut lapsen luvattoman maastaviennin jälkeen ryhtyneensä heti toimenpiteisiin lapsen olinpaikan selvittämiseksi ja tehneensä lapsen palauttamista koskevan hakemuksen heti, kun lapsen olinpaikka oli selvinnyt hänelle. Asiassa ei ole edes väitetty K:n oleskelleen Suomessa niin pitkään, että ajan kulumisella olisi merkitystä palautushakemuksen kannalta.

Vakavaan vaaraan liittyvä kieltäytymisperuste

19. Haagin sopimuksen 13 artiklan mukaan sopimusvaltio ei ole velvollinen määräämään lasta palautettavaksi, jos on olemassa vakava vaara, että palauttaminen saattaisi lapsen alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka että lapsi muutoin joutuisi kestämättömään tilanteeseen. Lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain 34 §:n 1 momentin 3 kohta sisältää vastaavan säännöksen. Haagin sopimuksen 13 artiklan mukaan henkilön, joka vastustaa palauttamista tulee näyttää vakavan vaaran olemassaolo.

20. B on edellä kohdassa 6 kuvatun mukaisesti katsonut, ettei K:ta voida palauttaa Valko-Venäjälle, koska tämä joutuisi siellä sopimuksen 13 artiklassa tarkoitettuun vakavaan vaaraan. - -

21. Korkein oikeus toteaa, että turvapaikkapäätös taustatietoineen saattaa jossakin tapauksessa jo sellaisenaan osoittaa, että lapsen palauttamisesta tulee kieltäytyä lapsen asuinvaltiossa vallitsevien olosuhteiden johdosta. Kuten lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta annetun lain esitöissä on todettu, tyypillisenä tämän säännöksen soveltamisalan piiriin kuuluvana tilanteena voitaisiin pitää sitä, että lapsi jouduttaisiin lähettämään sotatoimialueelle taikka että lapsi joutuisi elämään esimerkiksi pakolaisleirissä tai vastaavissa lapsen kannalta selvästi haitallisissa olosuhteissa (HE 60/1993 vp s. 37).

22. - - Maahanmuuttovirasto on katsonut päätöksessään B:llä olevan aihetta pelätä joutuvansa kotimaassaan vainotuksi poliittisen mielipiteensä vuoksi.

23. - -

24. - -

25. - -

26. K on kuusivuotias. Hänen palauttamistaan on vaatinut hänen äitinsä, jonka luona lapsi on valkovenäläisen tuomioistuimen 14.3.2016 antamalla päätöksellä määrätty asumaan. Asiassa saadun selvityksen mukaan lapsen äiti A ei ole osallistunut poliittiseen toimintaan, jonka johdosta hänen entinen puolisonsa B on päätynyt hakemaan kansainvälistä suojelua.

27. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole ilmennyt sellaista, mikä antaisi aihetta epäillä K:n joutuvan Valko-Venäjällä alttiiksi ruumiillisille tai henkisille vaurioille taikka muutoin kestämättömiin oloihin.

28. K on luvatta tuotu Valko-Venäjältä Suomeen. Asiassa ei ole ilmennyt perusteita poiketa Haagin sopimuksen mukaisesta velvoitteesta palauttaa hänet Valko-Venäjälle.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan. K määrätään heti palautettavaksi Valko-Venäjälle.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Eeva Palaja.

A toi autossaan Suomeen viisi hänelle ennestään tuntematonta ulkomaalaista, jotka olivat nousseet kyytiin Venäjän puoleiselta raja-asemalta. A ei saanut menettelystään palkkiota tai muutakaan hyötyä. A:lla ja matkustajilla ei ollut maahantuloon vaadittavaa viisumia, ja he hakivat turvapaikkaa heti Suomeen saavuttuaan.

Korkein oikeus katsoi, ettei A:n teko perustunut sellaisiin humanitaarisiin sekä matkustajien turvattomista oloista johtuviin vaikuttimiin, joiden vuoksi hänen menettelyään olisi kokonaisuutena arvioiden pidettävä hyväksyttävänä. A:n menettelyä ei pidetty niin vähäisenä rikoksena, että hänet tuli jättää rangaistukseen tuomitsematta.

A:n omaa maahantuloaan varten hankkimaa autoa oli käytetty rikoksentekovälineenä, mutta sen menetetyksi tuomitseminen ei ollut tarpeen uusien rikosten ehkäisemiseksi.

RL 17 luku 8 §
RL 6 luku 12 §
RL 10 luku 4 §

Asian käsittely käräjäoikeudessa

Syyte ja Lapin käräjäoikeuden tuomio 12.2.2016 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa laamanni Jyrki Kiviniemi, käräjätuomari Esko Hohti ja käräjäviskaali Antti Hyvönen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A on jätetty rangaistukseen tuomitsematta.

A vaati valituksessaan, että syyte hylätään ja menettämisseuraamus kumotaan.

Syyttäjä ja A antoivat vastauksen ennakkopäätösvalitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta laittoman maahantulon järjestämisestä, koska tämä oli 18.1.2016 tuonut autossaan Venäjältä Sallan rajanylityspaikan kautta Suomeen viisi ulkomaalaista, joilla ei ollut maahantuloon vaadittavaa viisumia. Syytteen mukaan A oli tiennyt tai pitänyt varsin todennäköisenä, ettei matkustajilla ollut tarvittavia matkustusasiakirjoja. Lisäksi syyttäjä on vaatinut, että A:n auto tuomitaan rikoksentekovälineenä menetetyksi.

2. Riidattomien tapahtumatietojen mukaan intialainen A on tullut Venäjältä Suomeen hakemaan turvapaikkaa. Hän on ostanut auton Venäjältä päästäkseen rajan yli. Hän on ottanut Venäjän rajatarkastuspisteeltä mukaansa kolme intialaista, yhden pakistanilaisen ja yhden srilankalaisen, joita hän ei ennestään tuntenut, mutta joiden hän tiesi aikovan hakea turvapaikkaa Suomesta. A ei ole saanut kyydin tarjoamisesta palkkiota. A ja kaikki matkustajat ovat heti Suomeen saavuttuaan hakeneet turvapaikkaa. Sittemmin A:n ja neljän matkustajan turvapaikkahakemukset on hylätty.

3. Käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin mukaiseen laittoman maahantulon järjestämiseen. Käräjäoikeuden mukaan A:n menettelyä ei ollut pidettävä pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla hyväksyttävistä syistä tehtynä, koska hänen oli pitänyt tietää matkustajien olleen hyväksikäytön uhreja ja hän oli näin tosiasiassa avustanut turvattomassa asemassa olevia ihmisiä hyväksi käyttäviä henkilöitä tai organisaatiota, jotka järjestävät laitonta maahantuloa Venäjältä Suomeen. Käräjäoikeus on kuitenkin jättänyt rangaistuksen tuomitsematta, koska A:n menettely oli tapahtunut humanitaarisia syitä ja pakkotilaa läheisesti muistuttavissa olosuhteissa. Käräjäoikeuden mukaan todennäköisesti A oli itsekin ollut hyväksikäytön uhri eikä ollut voinut vaikuttaa siihen, ketkä tulevat hänen autoonsa. Käräjäoikeus on tuominnut A:n tekoon käyttämän auton valtiolle menetetyksi.

4. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on ensisijaisesti siitä, onko A toiminut hyväksyttävistä syistä niin, että rikoslain 17 luvun 8 §:n 2 momentin mukaan tekoa ei ole pidettävä rikoksena. Jos rikoksen tunnusmerkistö täyttyy, kysymys on rangaistuksen määräämisestä tapauksessa, jossa turvapaikanhakija on vastikkeetta kuljettanut muita turvapaikanhakijoita Suomeen. Tällöin arvioitavana on myös autoa koskevan menettämisseuraamuksen tarpeellisuus.

Laittoman maahantulon järjestämistä koskeva sääntely

5. Rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan laittoman maahantulon järjestämisestä tuomitaan muun muassa se, joka tuo Suomeen ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon vaadittavaa viisumia tai muuta matkustusasiakirjaa. Rangaistusasteikko on sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Pykälän 2 momentin mukaan laittoman maahantulon järjestämisenä ei kuitenkaan pidetä tekoa, jota erityisesti huomioon ottaen tekijän humanitaariset tai läheisiin perhesuhteisiin liittyvät vaikuttimet sekä ulkomaalaisen turvallisuuteen vaikuttavat olot hänen kotimaassaan tai vakinaisessa asuinmaassaan on pidettävä kokonaisuutena ottaen hyväksyttävistä syistä tehtynä.

6. Laittoman maahantulon järjestämistä koskeva rangaistussäännös samoin kuin siihen liittyvä 2 momentin rajoitussäännös on siirretty ulkomaalaislaista rikoslakiin vuonna 1999. Tunnusmerkistöstä poistettiin tuolloin hyödyn tavoittelua koskeva edellytys. Rikoslain rajoitussäännöksen muutoksella vuonna 2014 selvennettiin sitä, millaiset tekijän vaikuttimet on otettava huomioon teon hyväksyttävyyttä arvioitaessa. Lain esitöiden mukaan (HE 164/2013 vp s. 12) täsmennyksellä pyrittiin siihen, että rajoitussäännös vastaisi kansainvälisen järjestäytyneen rikollisuuden vastaisen Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen maitse, meritse ja ilmateitse tapahtuvan maahanmuuttajien salakuljetuksen kieltämisestä tehdyn lisäpöytäkirjan (SopS 73/2006) ja sen tulkintaohjeiden vaatimuksia.

7. Rangaistussäännöksellä pyritään ennalta estämään Suomeen suuntautuvaa laitonta maahantuloa ja sen järjestämistä, ihmiskauppaa ja muuta laittomaan maahantuloon liittyvää rikollisuutta (HE 164/2013 vp s. 3). Säännöksen taustalla on Suomen velvoite Euroopan unionin ja Schengen-alueen ulkorajan valvomiseksi sekä Suomea sitovista kansainvälisistä sopimuksista johtuvat velvoitteet.

8. Lain esitöissä on viitattu muun ohella kohdassa 6 mainittuun Yhdistyneiden Kansakuntien yleissopimuksen lisäpöytäkirjaan. Lisäpöytäkirjaa sovelletaan kansainvälisiin tekoihin, joissa on osallisena järjestäytynyt rikollisryhmä. Siinä edellytetään pöytäkirjassa mainittujen tekojen säätämistä rangaistavaksi.

9. Rikoslain rangaistussäännöksellä on pantu täytäntöön laittomassa maahantulossa, kauttakulussa ja maassa oleskelussa avustamisen määrittelystä annettu neuvoston direktiivi 2002/90/EY sekä siihen liittyvä rikosoikeudellisten puitteiden vahvistamisesta laittomassa maahantulossa, kauttakulussa ja maassa oleskelussa avustamisen ehkäisemistä varten annettu neuvoston puitepäätös 2002/946/YOS.

10. Direktiivin 1 artiklan 1 kohdan a alakohdan mukaan jäsenvaltion on otettava käyttöön asianmukaiset seuraamukset muun muassa henkilölle, joka tarkoituksellisesti auttaa henkilöä, joka ei ole jonkin jäsenvaltion kansalainen, saapumaan jäsenvaltion alueelle ulkomaalaisten maahantulosta annetun lainsäädännön vastaisesti. Artiklan 2 kohdan mukaan jäsenvaltio voi päättää jättää säätämättä seuraamuksista kansallista lainsäädäntöään tai käytäntöjään soveltaen, jos kyseisen menettelyn tavoitteena on humanitaarisen avun antaminen asianomaiselle henkilölle.

11. Puitepäätöksessä edellytetään muun ohella, että direktiivin 1 ja 2 artiklassa määritellyt rikkomukset ovat rangaistavissa tehokkain, oikeasuhteisin ja vakuuttavin rikosoikeudellisin rangaistuksin. Artiklan 2 kohdan mukaan rangaistuksiin voidaan tarvittaessa liittää rikoksen teossa käytetyn kuljetusvälineen menettämisseuraamus.

12. Unionin tuomioistuin on tulkitessaan mainittuja säännöksiä vilpillisesti saatuja viisumeita koskevassa asiassa todennut, että jäsenvaltiolle osoitettuja velvollisuuksia on noudatettava antamalla unionin oikeuden säännöksille ja määräyksille niiden tehokas vaikutus ja että kansallisten tuomioistuinten on tarvittaessa pyrittävä löytämään yhdenmukaisia käytännön ratkaisuja niiden oikeussääntöjen osalta, joiden soveltaminen saattaa vaarantaa unionin säännöstön tehokkuuden tai johdonmukaisuuden asiassa (tuomio Vo, C-83/12 PPU, EU:C:2012:202). Korkein oikeus toteaa, että unionin tuomioistuin ei ole vielä ottanut kantaa siihen, miten direktiivin ilmaisua "humanitaarisen avun antaminen" on tulkittava.

13. Suomessa neuvoston direktiivin 2002/90/EY ja siihen liittyvän puitepäätöksen täytäntöönpanoa varten rikoslain 17 lukuun lisättiin uusi 8 a §, joka koskee laittoman maahantulon järjestämisen törkeää tekomuotoa (HE 34/2004 vp). Lainmuutoksen yhteydessä ei muutettu 8 §:n 2 momentin rajoitussäännöstä, eikä unionin oikeudesta lain esitöiden mukaan aiheutunut tarvetta sen muuttamiseen.

14. Rajoitussäännös voi hallituksen esityksen mukaan tulla sovellettavaksi vain poikkeussäännöksenä rikosoikeudenkäynnissä tarkoin harkituissa yksittäistapauksissa (HE 164/2013 vp s. 17). Toisaalta lausutaan (s. 27), että kokonaisarvostelussa voidaan ottaa huomioon muitakin kuin säännöksessä mainittuja vaikuttimia ja olosuhteita. Turvapaikan hakeminen tai myöntäminen voi yhtenä tekijänä vaikuttaa tuomioistuimen kokonaisarvioon (s. 17). Lakivaliokunta (LaVM 18/2013 vp s. 3 ja 4) on lausunut, että sääntely ei saa estää yleisesti turvapaikanhakijoiden suojelun tavoitetta. Lakivaliokunnan mukaan sekä laittoman maahantulon järjestämistä koskeva rangaistussäännös että sitä koskeva rankaisemattomuussäännös tulee ymmärtää laajasti, koska rangaistusvastuu ulottuu myös tavallisen ihmisen toimintaan eikä vain järjestäytyneeseen rikollisuuteen.

Korkeimman oikeuden arviointi

Laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistö

15. Rikoslain 17 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan tunnusmerkistö kattaa myös tilanteet, joissa yksityishenkilö kuljettaa rajan yli autossaan ulkomaalaisen, jolla ei ole maahantuloon oikeuttavia asiakirjoja. Rangaistussäännöksessä ei edellytetä, että kuljettaja olisi ryhtynyt erityisiin järjestelyihin kuljetusta tai maahantuloa varten. Rangaistavuus edellyttää kuitenkin menettelyn tahallisuutta.

16. A onkin vedonnut siihen, ettei hän ollut tiennyt, ettei matkustajilla ollut tarvittavaa viisumia. Korkein oikeus toteaa, että A:lla ei itsellään ollut maahantuloon tarvittavaa viisumia. Hän oli tiennyt, että ilman vaadittavia asiakirjoja matkustavat turvapaikanhakijat voivat päästä Venäjältä Suomeen tietyiltä raja-asemilta ja vain yksityiskuljetuksella. Korkein oikeus hyväksyy käräjäoikeuden päätelmän, jonka mukaan A on ollut selvillä siitä, ettei rajan tuntumassa kuljetusta odottavilla muillakaan turvapaikanhakijoilla ole ollut maahantuloon oikeuttavia asiakirjoja. A on siten menetellyt tahallisesti.

17. Rikoksen tunnusmerkistö ei kuitenkaan täyty, jos A:n katsotaan tuoneen turvapaikanhakijat maahan 2 momentissa tarkoitetuista hyväksyttävistä syistä. Säännöksessä käytetty ilmaisu "erityisesti huomioon ottaen" osoittaa yhtäältä, etteivät säännöksessä mainitut tekijän humanitaarisia vaikuttimia ja ulkomaalaisen turvallisuuteen vaikuttavia oloja koskevat arviointiperusteet ole tyhjentäviä, ja toisaalta, että niiden täyttyessäkin maahantuonnin hyväksyttävyys perustuu kokonaisarvioon. Rajoitussäännöstä ei siten voida tulkita syyttäjän esiin tuomalla tavalla niin, että se koskisi vain toimintaa kansalaisjärjestöissä tai tukiryhmissä taikka että se voisi kohdistua vain kansainvälisissä sopimuksissa tarkoitettuihin pakolaisiin. Myöskään kohdassa 9 mainitun direktiivin 2 artiklassa ei ole rajattu humanitaarisen avun antamista vain tällaisiin tapauksiin. Tältä osin direktiivin tulkintaa voidaan pitää yksiselitteisenä.

18. Lain esitöiden mukaan hyväksyttävänä ei pidetä järjestäytyneen rikollisjärjestön osana tehtyä toimintaa eikä maksun ottamista tai vaatimista (HE 164/2013 vp s. 27). Näin A:n ei ole väitettykään toimineen. Oikeudenkäynnissä ei ole tuotu esille seikkoja, jotka viittaisivat A:n olleen yhteydessä järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Matkustajista tai heidän vaiheistaan ei ole esitetty mitään selvitystä. On sinänsä yleisesti tiedossa, että osa turvattomista oloista lähtevistä ihmisistä joutuu matkallaan rikollisjärjestöjen uhreiksi. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole merkitystä arvioitaessa sitä, onko myöhemmässä vaiheessa tapahtuneita kuljetus- tai järjestämistoimia pidettävä sallittuina. Korkein oikeus katsoo, ettei A:ta voida rajoitussäännöstä sovellettaessakaan pitää vastuullisena maahantulon taustalla mahdollisesti olevasta rikollisesta toiminnasta eikä hänen menettelyään voida pitää järjestäytyneen rikollisuuden tosiasiallisena avustamisena.

19. Rajoitussäännös on kuitenkin poikkeussäännös. Hyväksyttävät syyt muistuttavat läheisesti rikoslain 4 luvun yleisiä oikeuttamisperusteita. Lakiin sisältyvän kiellon rikkominen on yleensä sallittua vain, jos intressipunninnassa pelastettava etu on olennaisesti uhrattua suurempi. Myös rajoitussäännöstä sovellettaessa joudutaan arvioimaan, ovatko tekijän humanitaariset vaikuttimet, ulkomaalaisen turvallisuuteen liittyvät olot sekä muut tekijään, tekoon ja teon kohteisiin liittyvät seikat kokonaisuudessaan painavampia kuin rajavalvonnalla suojattavat edut.

20. Tässä tapauksessa A ei ole tuntenut maahantuomiaan henkilöitä etukäteen vaan on ottanut kyytiinsä matkustajia sattumanvaraisesti. Hän ei ole tiennyt eikä pyrkinyt selvittämään matkustajien taustoja tai olosuhteita heidän koti- tai asuinmaassaan. Hän on tiennyt ainoastaan, että matkustajien, kuten hänen itsensäkin, tarkoituksena on hakea turvapaikkaa. Venäjän rajalla odottavat turvapaikanhakijat ovat voineet herättää A:ssa myötätuntoa. Hetkellinen, vaikkakin myötätuntoon ja samaistumiseen perustunut päätös auttaa sattumanvaraisesti tapaamiaan henkilöitä ei kuitenkaan Korkeimman oikeuden mukaan osoita painavia humanitaarisia vaikuttimia. Matkustajien turvallisuuteen vaikuttavista oloista heidän koti- tai asuinmaassaan ei ole myöhemminkään esitetty muuta selvitystä kuin että neljän henkilön osalta on sittemmin tehty kielteinen turvapaikkapäätös. Matkustajiin ei ole Venäjän rajalla kohdistunut välitöntä ja pakottavaa vaaraa.

21. Johtopäätöksenä Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole käsillä sellaisia humanitaarisia vaikuttimia sekä ulkomaalaisten turvallisuuteen vaikuttavia oloja, joiden johdosta tekoa on pidettävä kokonaisuutena ottaen hyväksyttävistä syistä tehtynä. A:n teko täyttää laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistön.

Rangaistuksen määrääminen

22. A on vaatinut, että hänet jätetään joka tapauksessa rangaistukseen tuomitsematta, koska rikos on ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen ja tehty humanitaarisia syitä ja pakkotilaa läheisesti muistuttavissa olosuhteissa. Rangaistuksen määrääminen turvapaikanhakijalle olisi kohtuutonta ja tarkoituksetonta. Mahdollista rangaistusta määrättäessä on joka tapauksessa otettava huomioon se, että A:n menettelyyn oli hänen kertomansa mukaan vaikuttanut voimakas inhimillinen myötätunto.

23. Rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin saa jättää rangaistuksen tuomitsematta silloin, jos rikosta on sen haitallisuuteen tai siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen nähden pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Momentin 3 kohdan mukaan rangaistus saadaan jättää tuomitsematta, milloin rikos on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä anteeksiannettavaan tekoon rinnastettava, ja 4 kohdan mukaan, mikäli rangaistusta on pidettävä kohtuuttomana tai tarkoituksettomana erityisesti, kun otetaan huomioon 6 §:n 3 kohdassa ja 7 §:ssä tarkoitetut seikat tai sosiaali- ja terveydenhuollon toimet.

24. Korkein oikeus toteaa, että rikoksen vähäisyyttä arvioitaessa otetaan huomioon paitsi kyseisen teon moitittavuus ja haitallisuus myös rikoslaji. Lain esitöiden mukaan mitä törkeämmästä rikoslajista on kyse, sitä enemmän vaaditaan, jotta tuomitsematta jättämisen soveltamisehdot täyttyvät (HE 44/2002 vp s. 210). Laittoman maahantulon järjestäminen on suhteellisen ankarasti rangaistava rikos, jonka taustalla ovat muun muassa Suomen velvoitteet Euroopan unionin ja Schengenin alueen ulkorajan valvomiseksi. Rikoksellaan A on tuonut laittomasti maahan viisi henkilöä, joilla ei ole ollut rajan ylittämiseen vaadittavaa viisumia. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n rikosta voida pitää rikoslain 6 luvun 12 §:n 1 momentin 1 kohdan nojalla vähäisenä.

25. Momentin 3 kohta liittyy tekijän vähäiseen syyllisyyteen. A:n syyllisyyttä vähentävänä seikkana voidaan pitää sitä, että hänen tarkoituksenaan on ollut avustaa muita turvapaikanhakijoita. Toisaalta matkustajiin ei ole Venäjän rajalla kohdistunut välitöntä ja pakottavaa vaaraa eikä tilanteeseen ole liittynyt sellaista yllätyksellisyyttä ja pakottavuutta, joiden johdosta teko rinnastuisi rikoslain 4 luvun 5 §:ssä tarkoitettuun pakkotilaan. Korkein oikeus katsoo, ettei tekijän asema turvapaikanhakijana ole myöskään peruste pitää rangaistuksen määräämistä 4 kohdassa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana tai tarkoituksettomana.

26. Laittoman maahantulon järjestämisen tunnusmerkistö kattaa moitittavuudeltaan hyvin erilaisia tekoja. Myös sen rangaistusasteikko on laaja alkaen sakosta ja päättyen kahden vuoden vankeusrangaistukseen. Rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädettyjen rangaistuksen mittaamisen yleisten periaatteiden kannalta keskeistä tässä asiassa ovat A:n teon vaikuttimet ja rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys. A:n menettelyä ei voida pitää kovin moitittavana, kun hän ei ole toiminut suunnitelmallisesti vaan pikemminkin myötätunnosta auttaakseen toisia turvapaikanhakijoita saamatta itselleen materiaalista hyötyä. Korkein oikeus katsoo, että A:n kohdalla on perusteltua poiketa tyypillisestä laittoman maahantulon järjestämisestä tuomittavasta vankeusrangaistuksesta.

27. Korkein oikeus katsoo, että 30 päiväsakon rangaistus on oikeudenmukainen seuraamus A:n syyksi luetusta teosta.

Menettämisseuraamus

28. Rikoslain 10 luvun 4 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan menetetyksi voidaan tuomita esine tai omaisuus, jota on käytetty tahallisen rikoksen tekemisessä. Pykälän 3 momentin mukaan menetetyksi tuomitsemisen tarpeellisuutta harkittaessa on erityisesti kiinnitettävä huomiota uusien rikosten ehkäisemiseen.

29. Rikoksentekovälineen menetettäväksi tuomitseminen on lain mukaan harkinnanvaraista. Menettämisseuraamus on luonteeltaan turvaamistoimenpide. Lain esitöiden mukaan (HE 80/2000 vp s. 27) harkinnassa tuleekin arvioida muun muassa sitä, onko esine erityisen sovelias rikosten tekemiseen ja onko sillä ylipäätään mitään laillista käyttöä. Lisäksi harkinnassa voidaan kiinnittää huomiota siihen, muodostaako esineen jättäminen juuri rikoksentekijän haltuun riskin sen käyttämisestä uudelleen rikoksen tekemisessä. Muutkin seikat kuin uusien rikosten ehkäiseminen voidaan harkinnassa ottaa huomioon.

30. A on hankkinut henkilöauton omaa maahantuloaan varten. Oman maahantulonsa osalta A ei ole syyllistynyt rangaistavaan tekoon. A:n taloudellisesta asemasta ei ole selvitystä, ja hän on hakenut Suomesta turvapaikkaa. Asiassa ei ole ilmennyt seikkoja, joiden perusteella voitaisiin arvioida, että autoa käytettäisiin uudelleen rikosten tekemiseen, jos se jäisi A:n haltuun. Menettämisseuraamuksen tuomitsemista ei siten voida pitää tarpeellisena.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A tuomitaan 30 päiväsakkoon á 6 euroa eli yhteensä 180 euron sakkorangaistukseen.

Menettämisseuraamusta koskeva vaatimus hylätään. A vapautetaan käräjäoikeuden tuomitsemasta menettämisseuraamuksesta.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jorma Rudanko ja Tuula Pynnä. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

A:n ja B:n välillä toimitettiin ositus avioeron perusteella. Ositettavaan omaisuuteen kuului B:n omistama kommandiittiyhtiö. Se oli ottanut kaksi vapaaehtoista eläkevakuutusta, joissa B oli edunsaajana.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla, että eläkevakuutusten takaisinostoarvot oli otettava huomioon kommandiittiyhtiön arvoa osituksessa määritettäessä. Takaisinostoarvoista oli kuitenkin vähennettävä niihin liittyvä piilevä verovelka.

Eläkevakuutusten huomioon ottamisen seurauksena B joutuisi maksamaan A:lle tasinkona määrän, joka vastasi lähes puolta eläkevakuutusten nettoarvosta. Kun eläkevakuutukset muodostivat olennaisen osan B:n muutoin selvästi A:n lakimääräistä eläkettä alhaisemmasta eläketurvasta, eläkevakuutuksista johtuva tasingonmaksuvelvollisuus johtaisi B:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen ja siihen, että A saisi perusteettomasti taloudellista etua. Siksi ositusta soviteltiin määräämällä, että B:n ei ollut maksettava tasinkoa A:lle.

AL 35 § 3 mom
AL 103 b §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja pesänjakajan 30.6.2011 toimittama ositus

A:n ja B:n avioeron tullessa vireille puolisot olivat olleet avioliitossa 22 vuotta. Heillä ei ollut avioehtosopimusta eikä muullakaan perusteella avio-oikeudesta vapaata omaisuutta. A oli saanut ansiotulonsa työstään kaupungin palveluksessa ja B yritystoiminnastaan X Ky:ssä, jonka omistaja ja ainoa vastuunalainen yhtiömies hän oli ja jossa hän työskenteli. X Ky oli ottanut kaksi vapaaehtoista eläkevakuutusta, joissa B oli edunsaajana.

Ositustoimituksessa A oli muun ohella vaatinut, että X Ky:n ottamien vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvo yhteensä 167 106,02 euroa otetaan osituksessa huomioon B:n ositettavina varoina. Takaisinostoon liittyvää veroseuraamusta ei tullut ottaa huomioon, koska verot eivät nyt tulleet maksettaviksi.

B oli ensisijaisesti kiistänyt A:n vaatimuksen. B oli edelleen katsonut, että eläkevakuutukset tuli joka tapauksessa ottaa huomioon vain vakuutussäästöjensä mukaisesta arvosta 101 629,53 eurosta, mistä määrästä oli vähennettävä siihen kohdistuva 45 prosentin veroseuraamus. Toissijaisesti B oli vaatinut, että ositusta joka tapauksessa sovitellaan siten, ettei eläkevakuutusten takaisinostoarvoa oteta osituksessa huomioon. Eläkevakuutusten tarkoituksena oli ollut turvata B:n eläketulot eikä A:nkaan eläkkeitä otettu osituksessa huomioon.

Pesänjakaja oli lausunut X Ky:n ottamien vapaaehtoisten eläkevakuutusten osalta, että vakuutussäästöt kuuluivat B:n ositettaviin varoihin. Pesänjakajan mukaan B:llä olisi ollut mahdollisuus vakuutusehtojen perusteella yhtiön omistajana ja ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä avioerotilanteessa päättää vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostosta. Kysymys oli sijoitusluonteisesta varallisuudesta, joka oli henkilökohtaiseksi tarkoitetusta edusta, kuten lakisääteisestä eläkkeestä, poiketen myös realisoitavissa.

Pesänjakaja oli katsonut, että vapaaehtoiset eläkevakuutukset tuli osituksessa ottaa huomioon takaisinostoarvostaan 167 106,02 eurosta, mistä määrästä oli vähennettävä takaisinostoon liittyvä piilevä verovelka. Pesänjakajan mukaan vakuutuksenottajalla ei ollut mahdollisuutta käyttää vakuutuksen antamaa varallisuusetua hyväkseen missään muodossa ilman veroseuraamusta. Eläkevakuutusten maksaminen eläkkeenä tai niiden takaisinosto tulisi verotettavaksi osittain B:n ansiotuloina ja osittain pääomatuloina siten, että veron arvioitu määrä olisi yhteensä 68 525 euroa. Pesänjakaja oli vahvistanut eläkevakuutusten arvoksi 98 581 euroa.

Johtopäätöksenään pesänjakaja oli lausunut, että B:n ositettavat varat olivat 301 496,76 euroa ja A:n ositettavat varat 210 843,57 euroa. Puolisoiden avio-oikeuden alaisten varojen säästöt olivat yhteensä 512 340,33 euroa ja avio-osat 256 170,16 euroa. B:n varat olivat siten 45 326,59 euroa avio-osaa suuremmat, mikä määrä hänen tulisi ilman osituksen sovittelua suorittaa tasinkona A:lle.

Pesänjakaja oli pitänyt osituksen sovittelua puoltavina seikkoina sitä, että A:lla ei ollut ollut suoraa panostusta eläkevakuutusten kartuttamiseen, sekä sitä, että B:n kannalta eläkevakuutussäästöjen puolittamista voitiin pitää yleisellä tasolla ainakin jossain määrin kohtuuttomana. Sovittelua vastaan puhuivat kuitenkin muun ohella avioliiton pitkä kesto sekä puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi. Asiaa kokonaisuutena arvioituaan pesänjakaja oli päätynyt siihen, että puolittamisperiaatteen mukainen ositus ei johtanut tässä tapauksessa kohtuuttomaan lopputulokseen. Sen vuoksi pesänjakaja oli hylännyt osituksen sovittelua koskevan vaatimuksen.

Pesänjakaja oli määrännyt, että B:n oli suoritettava A:lle tasinkona eräiden 1 660,17 euron suuruisten kulujen vähentämisen jälkeen 43 666,42 euroa.

Satakunnan käräjäoikeuden tuomio 16.11.2012

A ja B moittivat ositusta ja uudistivat eläkevakuutusten osalta ositustoimituksessa esittämänsä vaatimukset.

Käräjäoikeus lausui, että X Ky:n ottamien vapaaehtoisten eläkevakuutusten omistaja oli kommandiittiyhtiö. Niiden arvo oli sen vuoksi osituslaskelmassa lisättävä B:n vastuunalaisen yhtiömiehen yhtiöosuuden arvoon. Sillä, että eläkevakuutusten arvoa ei ollut otettu kommandiittiyhtiön taseessa huomioon, ei ollut tässä yhteydessä merkitystä.

Käräjäoikeus lausui edelleen, että B:n esittämistä vakuutusehdoista ilmeni kommandiittiyhtiön takaisinosto-oikeuden edellyttävän, että B:n työsuhde kommandiittiyhtiöön oli päättynyt tai että B:lle oli järjestetty vastaavat eläke-edut muulla tavoin. Vakuutussäästöt oli katettu henkivakuutuksilla.

B:llä oli kommandiittiyhtiön ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä mahdollisuus määrätä asemastaan kommandiittiyhtiössä ja takaisinosto-oikeuden käyttämisestä. Mikäli takaisinostoa ei haluttu suorittaa, B tuli saamaan myöhemmin vakuutussäästöjä vastaavat rahasuoritukset koko määrälle laskettavine tuottoineen. Nämä seikat huomioon ottaen eläkevakuutusten arvona oli pidettävä vakuutussäästöjen yhteisarvoa 167 106,02 euroa.

Piilevän verovelan osalta käräjäoikeus lausui, että vapaaehtoisen eläkevakuutuksen ottaminen oli yksi tapa sijoittaa säästöjä. Eri sijoituskohteiden verokohtelu vaihteli hyvinkin paljon. Vahvan pääsäännön mukaan sijoituksen realisoinnista aiheutuvaa tulevaa veroa ei oteta osituslaskelmassa huomioon. Mikäli eläkevakuutusta ei takaisinosteta, tuotto kertyy säästöjen kokonaismäärälle.

Kysymys oli kommandiittiyhtiön omistamasta sijoituksesta B:n hyväksi. Vakuutussäästöjen tuleva verokohtelu oli vielä epäselvä, eikä verovelkaa ollut vielä osaksikaan syntynyt. Tulevaan verokohteluun vaikutti muun muassa se, käyttikö kommandiittiyhtiö jossain vaiheessa takaisinosto-oikeuttaan vai maksoiko vakuutusyhtiö säästetyt varat B:lle eläkkeenä.

Käräjäoikeus katsoi edellä lausumansa pääsäännön mukaisesti, että osituslaskelmassa vakuutussäästöjen yhteismäärästä ei tullut vähentää arvioidun veron osuutta. Näin ollen pesänjakajan osituspäätöstä oli muutettava siten, että eläkevakuutusten arvo B:lle oli 98 581 euron asemesta 167 106,02 euroa.

Osituksen sovittelun osalta käräjäoikeus hyväksyi pesänjakajan ratkaisusta ilmenevät perustelut ja lopputuloksen.

Käräjäoikeus muutti pesänjakajan ratkaisua siten, että se vahvisti B:n ositettavien varojen määräksi 393 896,27 euroa, puolisoiden avio-oikeuden alaisten varojen säästöksi 614 831,12 euroa ja puolisoiden avio-osien määräksi 307 415,56 euroa. Käräjäoikeus vahvisti B:n A:lle maksettavan tasingon määräksi pesänjakajan vahvistaman 45 326,59 euron asemesta 86 480,71 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Ryynänen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 16.9.2014

B valitti hovioikeuteen ja toisti aikaisemmin esittämänsä vaatimukset. A kiisti vaatimukset.

Siltä osin kuin vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvo oli otettava huomioon osituksessa B:n omistaman X Ky:n arvossa hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ratkaisun. B:llä oli kommandiittiyhtiön ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä oikeus järjestellä kommandiittiyhtiön toimintaa, päättää kommandiittiyhtiössä työskentelystään ja näin ollen myös takaisinosto-oikeuden käyttämisestä.

Vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoon liittyvän piilevän verovelan osalta hovioikeus lausui, että pääsääntö, jonka mukaan mahdollisille tuleville veroille ei anneta osituksessa omaisuuden arvostamisessa merkitystä, oli perusteltu siihen nähden, että omaisuus arvostetaan ositushetken mukaiseen arvoonsa. Mahdolliset veroseuraamukset eivät olleet tuossa vaiheessa toteutuneita, vaan ne olivat ositushetkellä vielä piileviä ja määrältään epävarmoja kustannuksia. Monet osituksen piiriin kuuluvat omaisuuserät eivät myöskään koskaan tulleet realisoitaviksi, vaan ne olivat eräs tapa sijoittaa varallisuutta. Lisäksi huomiota voitiin kiinnittää siihen, että osituksessa oli mahdollista tasata piilevät veroseuraamukset luovuttamalla tasinkona puolisolle osa sellaisesta omaisuudesta, johon tulevat veroseuraamukset liittyivät.

Vapaaehtoinen eläkevakuutus ei ollut kuitenkaan verrattavissa sijoitustuotteena kiinteistöihin tai muihin sellaisiin varallisuusmuotoihin, joihin investoitiin jopa sukupolvesta toiseen omaisuuden varallisuusarvon säilyttämiseksi ja sen kasvattamiseksi ja joita voitiin hyödyntää monella vaihtoehtoisella tavalla. Eläkevakuutuksen tarkoitus oli nimenomaan mahdollistaa vakuutetulle hänen elinaikanaan tapahtuva eläkkeenmaksu. Ratkaistavana olevassa asiassa eläkevakuutukset omisti X Ky, jonka kaikki muut varallisuuserät oli arvostettu substanssiarvoonsa eli sillä periaatteella, että yhtiön toiminta lopetetaan sen varallisuus myymällä. Asiassa ei ollut myöskään esitetty selvitystä siitä, että eläkevakuutuksille olisi muodostunut sellaiset yleiset markkinat, joiden perusteella käypä hinta voitaisiin määrittää.

Pelkän takaisinostoarvon asettaminen eläkevakuutusten käyvän arvon määrittämisen pohjaksi johtaisi siihen, että A saisi osituksessa veroja vastaavan vähäistä suuremman hyödyn. Kuten pesänjakaja oli todennut, varallisuuden käyttäminen ei tässä tapauksessa ollut mahdollista missään muodossa ilman veroseuraamuksia. Eläkevakuutusten käypään arvoon kuvatussa tilanteessa vaikutti eläkevakuutusten normaali henkilökohtainen luonne varallisuuseränä.

Veroseuraamuksen tasaaminen osin A:n kannettavaksi ei tässä tilanteessa ollut mahdollista myöskään maksamalla osaa tasingosta eläkevakuutuksilla. Ottaen huomioon veroseuraamusten vähäistä suurempi määrä niillä oli vaikutusta myös puolittamisperiaatteen ja omaisuuden oikeudenmukaisen jaon toteutumisen kannalta. Näin ollen hovioikeus katsoi, että X Ky:n omistamien eläkevakuutusten käyvässä arvossa tuli antaa tässä tapauksessa poikkeuksellisesti merkitystä myös piilevälle verovelalle.

Hovioikeuden mukaan kommandiittiyhtiön arvoa määritettäessä oli siten otettava huomioon eläkevakuutusten takaisinostoarvo 167 106,02 euroa arvionvaraisilla veroseuraamuksilla 68 525 eurolla vähennettynä. Hovioikeus vahvisti kommandiittiyhtiön arvoksi sen varat ja velat huomioon ottaen 110 000 euroa.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden ja pesänjakajan perustelut osituksen sovittelun osalta ja katsoi, että asiassa ei ollut aihetta osituksen sovitteluun.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota siten, että se vahvisti B:n A:lle maksettavan tasingon määräksi käräjäoikeuden katsoman 86 480,71 euron asemesta 47 919,69 euroa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kaija Suvilehto-Nieminen, Maija Hakkarainen-Ylänkö ja Tapio Kaarniemi. Esittelijä Sandra Wallin.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

B vaati valituksessaan ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että B:n omistaman X Ky:n arvosta vähennetään vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvo 98 581,02 euroa ja yhtiön arvoksi määrätään 11 418,98 euroa sekä että A velvoitetaan suorittamaan B:lle tasinkona 1 370,82 euroa ja palauttamaan B:lle tämän jo maksama tasinko 47 919,69 euroa tuottokorkoineen 5.8.2011 lukien. Toissijaisesti B vaati, että ositusta sovitellaan siten, ettei vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvoa oteta osituksessa huomioon yhtiön arvoa korottavana seikkana.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Vastauksessaan A vaati B:n valituksen hylkäämistä.

Vastauksessaan B vaati A:n valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n ja B:n avioeron tullessa vireille B on omistanut X Ky:n. Hän on myös työskennellyt kommandiittiyhtiössä ja ollut sen ainoa vastuunalainen yhtiömies.

2. Kommandiittiyhtiö on ottanut eläkevakuutukset Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiöstä ja Keskinäisestä Henkivakuutusyhtiö Suomesta. B on ollut kummassakin eläkevakuutuksessa vakuutettuna. Vakuutuksiin on liittynyt myös henkivakuutus.

3. Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiöstä otetun eläkevakuutuksen vakuutusehtojen kohtien 13.1. ja 13.2.2 mukaan, kun kysymys on yrityksen tai muun oikeushenkilön omistamasta vakuutuksesta ja vakuutus liittyy työ- tai palvelussuhteeseen, vakuutuksen omistajalla on oikeus vakuutussäästöjen nostamiseen ennen eläkeiän alkua, jos vakuutukseen sisältyy henkivakuutus ja vakuutetun työ- tai palvelussuhde samalla lopullisesti päättyy. Keskinäinen Henkivakuutusyhtiö Suomesta otetun eläkevakuutuksen vakuutusehtojen kohtien 6.3 ja 6.32 mukaan vakuutuksenottajalle tai muulle vakuutuksen omistajalle, joka kokonaan tai osaksi haluaa luopua vakuutuksen turvasta, suoritetaan hakemuksesta takaisinostoarvo eläkevakuutusturvan osalta muun muassa milloin vakuutus liittyy työsuhteeseen ja vakuutetun työsuhde päättyy.

4. Pesänjakaja on A:n ja B:n avioeron johdosta toimittamassaan osituksessa katsonut, että X Ky:n ottamat vapaaehtoiset eläkevakuutukset, joissa edunsaajana oli siis B, oli otettava osituksessa huomioon B:n varallisuutena. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että ne oli otettava osituksessa huomioon kommandiittiyhtiön arvoa määritettäessä. Pesänjakaja ja hovioikeus ovat, toisin kuin käräjäoikeus, katsoneet, että eläkevakuutusten takaisinostoon liittyvä piilevä verovelka tuli ottaa huomioon omaisuuden arvoa alentavana seikkana. Pesänjakaja, käräjäoikeus ja hovioikeus ovat lisäksi katsoneet, ettei osituksen sovittelulle B:n hyväksi ollut eläkevakuutusten osalta perustetta. Vapaaehtoisten eläkevakuutusten yhteinen säästö eli takaisinostoarvo on 167 106,02 euroa ja siihen liittyvän piilevän veronvelan määräksi on katsottu 68 525 euroa. Asianosaiset eivät ole esittäneet asiassa sellaisia perusteita, joiden johdosta piilevän verovelan määrä olisi arvioitava toisin.

5. Korkeimmassa oikeudessa on ensi sijassa kysymys yhtäältä eläkevakuutusten huomioon ottamisesta osituksessa ja toisaalta osituksen sovittelusta. B:n valituksen johdosta kysymys on ensiksikin siitä, tuleeko eläkevakuutukset ottaa osituksessa huomioon kommandiittiyhtiön varoina tai B:n varoina. Mikäli vastaus on myöntävä, sen jälkeen kysymys on A:n valituksen johdosta siitä, tuleeko eläkevakuutusten arvoa määritettäessä niiden takaisinostoarvosta 167 106,02 eurosta kuitenkin vähentää siihen liittyvä piilevä verovelka 68 525 euroa, niin kuin hovioikeus on B:n vaatimuksen perusteella määrännyt. Kun osituslaskelman lopputulos on tämän jälkeen selvillä, B:n valituksen johdosta on vielä ratkaistava, onko ositusta joka tapauksessa eläkevakuutusten osalta soviteltava.

Eläkevakuutusten huomioon ottaminen osituksessa

6. B on esittänyt, että vakuutusehtojen mukaan kyseiset eläkevakuutukset eivät olleet avioerotilanteessa takaisinostettavissa. Takaisinosto oli mahdollinen ainoastaan, mikäli B kokonaan päättäisi työskentelynsä yhtiössä. Vakuutuksia ei ollut merkitty yhtiön taseeseen. Kysymys ei ollut sijoituksesta vaan B:n eläketurvasta, joka oli otettu täydentämään lakisääteistä yrittäjän eläkettä. B:n lakisääteisten yrittäjän eläkkeiden säästö oli huomattavasti pienempi kuin A:n työeläkkeiden säästö, eikä myöskään viimeksi mainittua säästöä otettu osituksessa huomioon A:n varallisuutena.

7. A on viitannut siihen, että B oli yhtiön ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä yksin voinut päättää työskentelystään yhtiössä. Vakuutusehtojen mukaan takaisinosto on mahdollinen, jos B päättää työskentelyn yhtiössä. Kysymys oli siten sijoituksesta.

8. Avioliittolain 35 §:n 1 momentin mukaan puolisoilla on lähtökohtaisesti avio-oikeus toistensa omaisuuteen, jollei siitä ole pykälän 2 momentissa tarkoitetulla tavalla avioehtosopimuksin taikka lahjakirjassa, testamentissa tai henkilövakuutuksen edunsaajamääräyksessä toisin määrätty. Pykälän 3 momentin mukaan oikeuteen, jota ei voida luovuttaa tai joka muuten luonteeltaan on henkilökohtainen, on avio-oikeutta koskevia määräyksiä kuitenkin sovellettava ainoastaan sikäli kuin ne eivät ole vastoin sitä, mitä sellaisesta oikeudesta erityisesti on voimassa.

9. A:lla ja B:llä ei ole avioehtosopimusta eikä muullakaan perusteella avio-oikeudesta vapaata omaisuutta. Puolisoilla on siten lähtökohtaisesti avio-oikeus kaikkeen toistensa omaisuuteen, B:n yritysvarallisuus mukaan lukien. Asiassa on siten arvioitava, ovatko kysymyksessä olevat eläkevakuutukset sellaisia avioliittolain 35 §:n 3 momentissa tarkoitettuja oikeuksia, joita ei voida luovuttaa tai jotka muuten ovat luonteeltaan henkilökohtaisia. Jos vastaus tähän kysymykseen on myöntävä, on lisäksi arvioitava, olisiko eläkevakuutusten arvon huomioon ottaminen osituksessa joko B:n yritysvarallisuutena tai hänen henkilökohtaisena varallisuutenaan mainitussa lainkohdassa tarkoitetuin tavoin vastoin sitä, mitä sellaisesta oikeudesta erityisesti on voimassa.

10. Asiaa harkittaessa on kiinnitettävä huomiota eläkevakuutusten käyttötarkoitukseen sekä siihen, ovatko eläkevakuutukset tai niihin liittyvät vakuutussäästöt luovutettavissa ja ulosmitattavissa. Näitä seikkoja on arvioitava ensisijaisesti kysymyksessä olevia vakuutuksia koskevien vakuutusehtojen ja tällaisia vakuutuksia koskevien säännösten perusteella.

11. Niin kuin kohdassa 2 on todettu, toinen eläkevakuutus on otettu Mandatum Henkivakuutusosakeyhtiöstä ja toinen Keskinäinen Henkivakuutusyhtiö Suomesta. Molemmat vakuutukset on ottanut B:n omistama kommandiittiyhtiö ja kummassakin vakuutettuna on B. Vakuutuksiin liittyy myös henkivakuutusturva.

12. Korkein oikeus toteaa, että vapaaehtoisten eläkevakuutusten tarkoituksena on tarjota lakisääteistä eläketurvaa laajempi eläketurva. Eläketurvan laajentamista eläkevakuutuksella tuetaan verohelpotuksin, joiden edellytyksenä on kuitenkin lainsäädännössä eläkkeen nostamiselle säädettyjen rajoitusten noudattaminen. Lainsäädännössä asetetut rajoitukset sellaisenaan ilmentävät eläkevakuutusten tarkoitusta julkisesti tuettuna eläketurvaa täydentävänä järjestelmänä. Vapaaehtoisia eläkevakuutuksia voidaan kuitenkin pitää myös sijoituksina yhtäältä sen vuoksi, että niihin liittyvät vakuutussäästöt ovat vakuutusehtojen mukaan eräissä tapauksissa takaisinostettavissa jo ennen eläkeiän alkamista, ja toisaalta siksi, että ne joka tapauksessa ovat säästämällä kerättyä eläkkeensaajan lisävarallisuutta, vaikka kertyneet varat käytettäisiinkin vasta eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Ne eivät myöskään tarjoa pysyvää eläketurvaa, vaan eläkkeen nostaminen tapahtuu määrävuosina. Käsitystä vakuutusten luonteesta sijoituskohteena tukee sekin, että työnantajan ottamat vapaaehtoiset eläkevakuutukset on ulosottokaaren 4 luvun 70 §:n mukaan mahdollista ulosmitata. Myöskään vakuutussopimuslain 54 §:ssä ulosmittausta ei ole tällaisten vakuutusten osalta rajoitettu.

13. Korkeimmalla oikeudella ei ole käytettävissään kysymyksessä olevien eläkevakuutusten vakuutusehtoja kokonaisuudessaan, joten asiassa ei ole saatavissa tarkkaa selvitystä siitä, minkälaisia eläkevakuutusoikeuksien luovuttamista tai panttaamista koskevia rajoituksia vakuutusehtoihin mahdollisesti sisältyy. Vakuutussopimuslain 47 ja 51 §:n säännöksistä ei tällaisia rajoituksia suoraan seuraa. Korkein oikeus toteaa, että mahdollisilla eläkevakuutusoikeuden käytön rajoituksilla ei kuitenkaan ole avioliittolain 35 §:n 3 momentin soveltamista arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä, jos vakuutussäästö on takaisinostettavissa.

14. B:llä on omistamansa kommandiittiyhtiön ainoana vastuunalaisena yhtiömiehenä mahdollisuus yksin päättää yhtiön toiminnasta ja työskentelystään yhtiössä. Eläkevakuutusten henkilökohtaisen eläkkeen luonteesta huolimatta eläkevakuutusten säästö on edellä kohdassa 3 todetulla tavalla takaisinostettavissa, mikäli B:n työskentely yhtiössä päättyy. Tämä on mahdollista esimerkiksi siinä tilanteessa, että hän päättää palkata ulkopuolisen henkilön hoitamaan yrityksen toimintaa taikka myy tai lopettaa yrityksensä.

15. Johtopäätöksinään Korkein oikeus toteaa seuraavaa.

16. Vapaaehtoisen eläkevakuutuksen keskeisenä tarkoituksena on täydentää edunsaajaksi määrätyn henkilön eläketurvaa. Eläkevakuutuksia voidaan siten lähtökohtaisesti pitää sellaisina luonteeltaan henkilökohtaisina oikeuksina, joita avioliittolain 35 §:n 3 momentissa tarkoitetaan.

17. Eläkevakuutuksilla on kuitenkin merkitystä myös sijoitusvarallisuutena, jonka kartuttamiseen myös toinen puoliso voi osallistua. Lisäksi tässä tapauksessa kummallakin vapaaehtoisella eläkevakuutuksella on selvitetty olevan sellaista varallisuusarvoa, josta B voi omistamansa kommandiittiyhtiön puolesta tietyin edellytyksin määrätä. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus päätyy siihen, että niiden säännösten soveltaminen, jotka koskevat avio-oikeuden alaisen omaisuuden huomioon ottamista osituksessa, ei ole avioliittolain 35 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla vastoin sitä, mitä tällaisista eläkevakuutuksista erityisesti on voimassa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että kysymyksessä olevat vapaaehtoiset eläkevakuutukset tulee ottaa takaisinostoarvostaan huomioon B:n omistaman kommandiittiyhtiön arvoa osituksessa määritettäessä.

Piilevän verovelan vaikutus eläkevakuutusten arvoon

18. A on vaatinut hovioikeuden tuomiosta ilmenevän osituslaskelman muuttamista siten, että vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvosta ei vähennetä vakuutusten takaisinostoon liittyvää piilevää verovelkaa, koska verovelka ei ole vielä osaksikaan syntynyt takaisinostoarvoa määritettäessä.

19. Laissa ei ole säännöksiä siitä, millä tavoin omaisuuden arvo tulee osituksessa määrittää. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että omaisuuden arvo määritetään lähtökohtaisesti sen käyvän arvon mukaan, joka omaisuudella on osituksen toimittamishetkellä. Käyvällä arvolla tarkoitetaan sitä todennäköistä luovutushintaa, jonka ostaja olisi siitä valmis maksamaan (KKO 2011:2, kohta 8). Jos omaisuus ei ole sellaisenaan myytävissä vapailla markkinoilla, omaisuuden arvoa määritettäessä tulee ottaa huomioon myös omistajan muut mahdollisuudet käyttää omaisuuden omistukseen liittyviä oikeuksiaan kuin omaisuuden myyminen sellaisenaan (KKO 2008:74, kohta 4).

20. Kysymystä, voidaanko omaisuuden arvoa määritettäessä ottaa huomioon myös siihen liittyvät niin sanotut piilevät verovelat, on sivuttu ratkaisussa KKO 1994:6. Tapauksessa toisen puolison apteekkiliikkeen veloiksi oli merkitty sen tuloihin liittyviä verovarauksia. Korkein oikeus katsoi, että näihin varauksiin sisältyvä piilevä, mutta todellinen verovelka voitiin ottaa huomioon määritettäessä apteekkiliikkeen arvoa osituksessa.

21. Korkein oikeus toteaa, että ositustilanteet vaihtelevat ja myös eri omaisuuslajien verokohteluun vaikuttavat monet seikat. Yleistä, kaikkiin ositustilanteisiin ja kaikkiin omaisuuslajeihin sopivaa oikeusohjetta piilevän verovelan huomioon ottamisesta omaisuuden arvon määrittämisessä ei sen vuoksi ole mahdollista antaa. Keskeistä piilevän verovelan huomioon ottamista arvioitaessa on se, mikä merkitys piilevällä verovelalla on ositusta koskevien avioliittolain säännösten tavoitteiden kannalta.

22. Tässä tapauksessa vapaaehtoisten eläkevakuutusten huomioon ottamista osituksessa puoltaa keskeisesti se, että eläkevakuutusten säästöt ovat takaisinostettavissa, vaikka B:n lausumista sinänsä onkin pääteltävissä, ettei hän aio nostaa vakuutussäästöjä ennen eläkeikää. Eläkevakuutusten ositushetken mukaiseen takaisinostoarvoon 167 106,02 euroon liittyvän piilevän ansio- ja pääomatuloverovelan määrä on 68 525 euroa. Piilevän verovelan määrä on siten huomattava. Lisäksi eläkevakuutuksen nostamiseen liittyy veroseuraamus myös silloin, jos sen säästö suoritetaan kuukausittaisena eläkkeenä eläkeiän saavuttamisen jälkeen. Näin ollen omaisuuden käyttöön liittyy joka tapauksessa piilevä, mutta todellinen verovelka.

23. Tällaisessa tapauksessa avioliittolain ositusta koskevien säännösten sisältämän puolittamisperiaatteen mukainen ositustulos on mahdollista saavuttaa vain siten, että piilevä verovelka otetaan vähennyksenä huomioon vapaaehtoisten eläkevakuutusten arvoa määritettäessä. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että vapaaehtoisten eläkevakuutusten arvoa määritettäessä niiden takaisinostoarvosta tulee vähentää siihen liittyvä piilevä verovelka.

[Kohdat 24 – 28 eivät liity ennakkopäätöksen kohteena oleviin oikeuskysymyksiin.]

Osituslaskelma

29. A:n ja B:n välillä toimitettavassa omaisuuden osituksessa kommandiittiyhtiön arvoksi on siten määritettävä 110 000 euroa ja B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvoksi 336 790,25 euroa sekä A:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden arvoksi 240 950,87 euroa. Näin ollen puolisoiden avio-oikeuden alaisten varojen säästöt ovat yhteensä 577 741,12 euroa ja säästön puolitus eli avio-osat 288 870,56 euroa. B:n varat ovat siten 47 919,69 euroa avio-osaa suuremmat.

Osituksen sovittelu

30. Avioliittolain 103 b §:n 1 momentin mukaan ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen tai siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Osituksen sovittelua harkittaessa on erityisesti otettava huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.

31. Sovittelukeinoista säädetään mainitun pykälän 2 momentissa. Sen 1 kohdan mukaan ositusta soviteltaessa voidaan määrätä, että puoliso ei saa avio-oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta tai että tätä niin sanottua tasinko-oikeutta rajoitetaan. Momentin 2 kohdan mukaan ositusta soviteltaessa voidaan määrätä, että tiettyä omaisuutta, jonka puoliso on ansainnut tai saanut puolisoiden asuessa erillään tai joka puolisolla on ollut avioliittoon mentäessä taikka jonka puoliso on saanut avioliiton aikana perintönä, lahjana tai testamentin nojalla, pidetään osituksessa kokonaan tai osaksi avio-oikeudesta vapaana omaisuutena. Lisäksi ositusta voidaan momentin 3 kohdan mukaan sovitella määräämällä, että omaisuutta, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio-oikeutta, pidetään osituksessa kokonaan tai osaksi avio-oikeuden alaisena omaisuutena.

32. Edellä kohdassa 29 todetulla tavalla B:n varat ovat 47 919,69 euroa hänen avio-osaansa suuremmat. Mikäli vapaaehtoisia eläkevakuutuksia ei otettaisi osituksessa huomioon, kummankin puolison varat olisivat lähes yhtä suuret. B:lle määrätty tasingonmaksuvelvollisuus johtuu siten ennen kaikkea vapaaehtoisten eläkevakuutusten takaisinostoarvosta. B on pitänyt tasingonmaksuvelvollisuutta kohtuuttomana, koska vapaaehtoisten eläkevakuutusten tarkoituksena on ollut täydentää hänen lakisääteistä eläkettään, joka on huomattavasti pienempi kuin A:n lakisääteinen eläke. A on katsonut, että hänen ja B:n eläketurvien mahdollisella epäsuhdalla ei ollut asiassa merkitystä ja ettei eläkevakuutusten huomioon ottaminen osituksessa ollut kohtuutonta muun muassa sen vuoksi, että myös hän oli osallistunut eläkevakuutusten kartuttamiseen.

33. B on esittänyt selvitystä siitä, että hänen lakisääteinen yrittäjän eläkkeensä on huomattavasti pienempi kuin A:n lakisääteinen työeläke. Tässä tapauksessa vapaaehtoisten eläkevakuutusten ensisijainen tarkoitus, B:n lakimääräisen eläkkeen määrä huomioon ottaen, on turvata B:n toimeentuloa hänen jäätyään eläkkeelle. Tätä johtopäätöstä ei ole aihetta arvioida toisin sen vuoksi, että A on ilmoittamansa mukaan omalta osaltaan maksanut kyseisten eläkevakuutusten maksuja. Puolisoiden avioliitto oli kestänyt 22 vuotta. Hovioikeuden hyväksymistä käräjäoikeuden tuomion perusteluista ilmenevin tavoin kumpikin puoliso on avioliiton aikana toiminut kykyjensä mukaan yhteisen talouden hyväksi sekä omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi. Nämä seikat puoltavat sitä, että osituksen lopputuloksen tulisi olla mahdollisimman tasapuolinen myös puolisoiden eläketurvan osalta.

34. Koska B:lle määrätty tasingonmaksuvelvollisuus käytännössä johtuu hänen eläkesäästöistään, hovioikeuden tuomion mukainen lopputulos johtaisi siihen, että B joutuisi hänen eläketurvakseen tarkoitettujen säästöjen johdosta suorittamaan A:lle tasinkoa. Tämä vaikuttaisi hänen mahdollisuuksiinsa saavuttaa suunniteltu eläketurva, kun taas A ei osituksen johdosta joutuisi tinkimään omasta eläketurvastaan. Koska kummankaan puolison lakisääteistä eläkettä ei ole osituksessa otettu huomioon, A:n ansaitseman eläkkeen suuruus ei ole vaikuttanut osituksen lopputulokseen. Nämä seikat puhuvat sen puolesta, että ositus johtaisi B:n kannalta avioliittolain 103 b §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla kohtuuttomaan lopputulokseen sekä siihen, että A saisi perusteettomasti taloudellista etua.

35. Korkein oikeus katsoo, että edellä kerrotut seikat puoltavat osituksen sovittelemista. B on vaatinut osituksen sovittelemista siten, että eläkevakuutusten takaisinostoarvoa ei oteta osituksessa huomioon yhtiön arvoa korottavana seikkana. Korkein oikeus toteaa, että avioliittolain 103 b §:n 2 momentin mukaan ositusta ei voida sovitella tällä tavalla. Kun B:n tasingonmaksuvelvollisuus edellä todetulla tavalla johtuu hänen eläkesäästöistään, hänen vaatimuksensa mukainen osituksen lopputulos on tässä tapauksessa kuitenkin mahdollista pääosin saavuttaa määräämällä momentin 1 kohdan mukaisesti, ettei hänen ole maksettava tasinkoa A:lle.

36. B on vaatinut paitsi vapauttamistaan velvollisuudesta maksaa tasinkoa A:lle myös sitä, että eläkevakuutusten huomiotta jättämisen seurauksena A velvoitetaan suorittamaan hänelle tasinkoa 1 370,82 euroa. Kun otetaan huomioon, mitä sovittelukeinoista on avioliittolain 103 b §:n 2 momentissa säädetty, ositusta soviteltaessa ei kuitenkaan ole mahdollista määrätä, että vähemmän avio-oikeuden alaista omaisuutta omistava puoliso velvoitettaisiin suorittamaan tasinkoa toiselle puolisolle. B:n tasinkovaatimusta ei sen vuoksi voida hyväksyä.

37. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ositusta on soviteltava siten, että B vapautetaan velvollisuudesta maksaa tasinkoa A:lle. A:n on myös palautettava B:lle tämän jo maksaman tasingon määrä 47 919,69 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

A:n ja B:n välillä toimitettavaa ositusta sovitellaan siten, että B vapautetaan velvollisuudesta suorittaa tasinkoa A:lle.

A velvoitetaan palauttamaan B:lle tämän jo maksaman tasingon määrä 47 919,69 euroa, mille määrälle on maksettava tuottokorkoa korkolain 3 §:n 2 momentin mukaisesti 23.12.2011 lukien.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Kari Kitunen, Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina Väisänen.

C oli määrännyt testamentissaan, että hänen omistamansa X Oy:n osakkeet oli jaettava hänen lapsilleen, mm. A:lle ja B:lle. C:n kuoltua osakkeet oli luovutettu lapsille. B oli sittemmin testamentissaan määrännyt säätiö G:lle Y Oyj:n osakkeet, jotka A:n mukaan olivat tulleet X Oy:n osakkeiden sijaan. B:n kuoltua hänen testamenttinsa oli annettu tiedoksi A:lle, joka oli hyväksynyt testamentin ja sitoutunut olemaan moittimatta sitä.

A oli G:tä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, ettei B ollut voinut testamentillaan määrätä Y Oyj:n osakkeista, koska niitä koski C:n testamentissa ollut toissijaismääräys. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A oli hyväksyttyään B:n testamentin menettänyt oikeutensa vedota esittämäänsä testamentin tehottomuusperusteeseen.

Kysymys myös väittämistaakasta.

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.8.2013, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 26.9.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Timo Jääskeläinen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Jarmo Kilpelä ja Pekka Haapaniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

Vastauksessaan G:n säätiö vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Hovioikeuden oikeudenkäyntivirhettä koskeva väite

1. A on väittänyt, että hovioikeus oli oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin vastaisesti perustanut ratkaisunsa kanteen nostamisesta liian myöhään sellaisiin seikkoihin, joihin säätiö ei ollut vedonnut.

2. A:n mukaan säätiö ei ollut kannetta vastustaessaan vedonnut muun ohella siihen, että C:n testamentin toissijaismääräystä koskeva tulkintakysymys on voinut tulla ensimmäisen kerran esille vuonna 1981 perunkirjoituksessa tai ainakin perinnönjaossa, jossa kullekin perilliselle tulevat osakkeet oli luetteloitu ilman mainintaa niitä koskevasta luovutusrajoituksesta. Hovioikeus oli perustellut ratkaisuaan myös sillä, että yksi testamentin toimeenpanijoista on ollut testamentin laatinut lakimies, jonka olisi voinut olettaa ottavan asian esille. Lisäksi hovioikeuden tuomion perustelujen mukaan testamentin saajien ei ollut edes väitetty tulkinneen testamenttia sanotulla tavalla ennen kesää 2011 eikä B:kään ollut toiminut sen mukaisesti. Kaikki lapset olivat saaneet testamentin perusteella perinnönjaossa 1981 perheyhtiön osakkeita. A oli saanut 1.12.2009 tiedoksi B:n testamentin, mutta ei ollut vielä tuolloinkaan ryhtynyt mihinkään toimiin asiassa. A:n mukaan mihinkään näistä hovioikeuden tuomiossa mainituista perusteista säätiö ei ollut vedonnut.

3. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentin mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut. Korkein oikeus toteaa, että mainitussa lainkohdassa seikalla tarkoitetaan seikkaa, johon kanteessa tai vastauksessa esitetty vaatimus välittömästi perustuu eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Asianosaisilla ei sen sijaan ole velvollisuutta vedota niin sanottuihin todistustosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen tuomitsemisen kannalta vain välillisesti merkityksellisiä.

4. Tässä tapauksessa säätiön vaatima seuraamus on ollut kanteen hylkääminen. Tämän seuraamuksen tuomitsemisen kannalta välittömästi merkityksellinen seikka on ollut kanteen nostaminen liian myöhään, mikä on ollut oikeustosiseikan asemassa, ja siihen säätiö on vedonnut. Sen sijaan edellä kohdassa 2 A:n mainitsemat seikat – esimerkiksi se, milloin testamentin tulkintakysymys on voinut tulla ensimmäisen kerran esiin – ovat sellaisia todistustosiseikkoja, joilla on voinut olla merkitystä kanteen nostamisaikaa arvioitaessa. Niihin säätiön ei ole tarvinnut vedota, jotta hovioikeus on voinut ottaa ne huomioon todistusharkinnassaan. Hovioikeudessa ei siten ole tapahtunut A:n väittämää oikeudenkäyntivirhettä.

Asian tausta

5. C oli vuonna 1976 tekemässään testamentissa määrännyt, että hänen omistuksessaan olleet perheyhtiö X Oy:n osakkeet tuli hänen vaimolleen tulevan osuuden jälkeen jakaa hänen kolmelle lapselleen A:lle, B:lle ja D:lle. C oli lisäksi antanut tätä omaisuutta koskevan määräyksen siltä varalta, että joku hänen lapsistaan kuolisi rintaperillisittä. Määräys kuului seuraavasti: ˮSkulle något av mina barn avlida utan att efterlämna bröstarvingar, skall detta barn tillkommande del fördelas lika mellan mina återstående barn, respektive deras bröstarvingarˮ.

6. C kuoli vuonna 1980. Testamentti oli samana vuonna annettu tiedoksi hänen lapsilleen, jotka olivat hyväksyneet sen. Perinnönjako oli toimitettu vuonna 1981, ja osakkeet oli luovutettu lapsille. A:n mukaan perheyhtiö X Oy oli sittemmin tullut osaksi Y Oyj:tä.

7. B oli vuonna 2008 tekemässään testamentissa määrännyt, että kaikki hänen omistuksessaan olevat Y Oyj:n osakkeet tuli hänen vaimolleen määrätyn osuuden jälkeen jakaa G:n säätiölle (ˮMitt nettoinnehav av aktier i Y Oyj eller sådan egendom som kommit i aktiernas ställe skall tillfalla G:s stiftelse.ˮ).

8. B kuoli rintaperillisittä 17.10.2009. Hänen lähin perillisensä oli eloonjäänyt puoliso. B:n testamentti annettiin 1.12.2009 tiedoksi A:lle, joka samassa yhteydessä hyväksyi testamentin ja sitoutui olemaan moittimatta sitä (ˮJag godkänner testamentet och förbinder mig att icke klandra detsamma.ˮ).

9. B:n testamentin toimeenpanijat olivat 17.3.2010 luovuttaneet testamentissa määrätyt Y Oyj:n osakkeet säätiölle.

10. A on vaatinut käräjäoikeudessa 30.3.2012 vireille tulleessa, säätiötä vastaan nostamassaan kanteessaan vahvistettavaksi, että a) B:llä ei ollut ollut oikeutta määrätä testamentilla isältään C:ltä perimiensä perheyhtiö X Oy:n osakkeiden sijaan tulleesta omaisuudesta, b) perheyhtiön osakkeiden sijaan tullut omaisuus oli kanteessa yksilöity määrä Y Oyj:n osakkeita ja c) A:lla oli oikeus saattaa voimaan isänsä testamenttiin sisältyvä jälkimääräys, jonka mukaan puolet kohdassa b) mainituista osakkeista kuului hänelle. A:n mukaan hän ei ollut menettänyt kanneoikeuttaan sen vuoksi, että hän oli hyväksynyt veljensä testamentin. Hän ei ollut hyväksymisellään tarkoittanut luopua isänsä testamenttiin perustuvasta oikeudestaan. A oli myös nostanut kanteen kohtuullisessa ajassa siitä lukien, kun hän oli vuonna 2011 saanut tietää, että hänen veljensä testamentti ja sen mukaisesti toimitettu perinnönjako loukkasivat hänen oikeuttaan.

11. Säätiö on kiistänyt kanteen. C:n testamenttiin ei sisältynyt väitettyä toissijaismääräystä, eikä se ainakaan koskenut perheyhtiön osakkeiden sijaan tullutta omaisuutta. A oli menettänyt oikeutensa vaatia B:n testamentin tehottomaksi julistamista, koska hän oli hyväksynyt sanotun testamentin. Kannetta ei ollut myöskään nostettu kohtuullisessa ajassa.

12. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen. Käräjäoikeuden mukaan C:n testamenttiin sisältyi A:n tarkoittama toissijaismääräys, joka koski myös perheyhtiön osakkeiden sijaan tullutta omaisuutta. B:n testamentti oli tehoton siltä osin kuin hän oli määrännyt mainitusta omaisuudesta. A ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota B:n puuttuneeseen testamenttauskompetenssiin sen vuoksi, että hän oli hyväksymällä veljensä testamentin luopunut moittimasta sitä laissa säädetyillä perusteilla. Kanne oli myös nostettu kohtuullisessa ajassa siitä lukien, kun A oli syksyllä 2011 saanut tietää, että testamentti loukkasi hänen oikeuttaan.

13. Säätiön valituksen johdosta hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen. Hovioikeus on katsonut, että ensin oli ratkaistava kysymys siitä, oliko kanne nostettu kohtuullisessa ajassa. Tätä kysymystä arvioidessaan hovioikeus on kuitenkin todennut, ettei A ollut menettänyt oikeuttaan vedota isänsä testamentissa olevaan toissijaismääräykseen sen vuoksi, että hän oli hyväksynyt veljensä testamentin. Kohtuullisesta kanneajasta hovioikeus on lausunut, että A oli testamentin 1.12.2009 tiedoksi saadessaan tullut tietoiseksi siitä, että B oli määrännyt myös siitä omaisuudesta, joka oli A:n käsityksen mukaan kuulunut A:lle. Kannetta ei ollut nostettu kohtuullisessa ajassa mainitusta ajankohdasta lukien, minkä vuoksi se oli hylättävä, eikä säätiön muista valitusperusteista ollut tarpeen lausua.

Kysymyksenasettelu

14. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, sisältyykö C:n testamenttiin A:n väittämä toissijaismääräys ja koskeeko se myös perheyhtiön osakkeiden sijaan tullutta omaisuutta, sekä siitä, onko B:n testamentti tehoton siltä osin kuin hän oli testamentissaan määrännyt mainitusta isänsä testamentin nojalla saamastaan omaisuudesta. Lisäksi kysymys on siitä, onko A menettänyt oikeutensa esittää kannevaatimuksiaan siksi, että hän oli hyväksynyt veljensä testamentin ja koska hän ei ollut esittänyt vaatimuksiaan kohtuullisessa ajassa.

15. Hovioikeus on ottanut kantaa vain kahteen viimeksi mainittuun kysymykseen. Tästä syystä Korkein oikeus arvioi ensin sitä, voidaanko kysymykset testamentin hyväksymisen merkityksestä ja kanteen nostamisesta kohtuullisessa ajassa ratkaista ennen kuin kanteen perusteet on selvitetty.

16. Jos vastaaja on kiistänyt kanneperusteen, sen olemassaolo ratkaistaan yleensä ennen kuin otetaan kantaa väitteisiin kanneperusteen lakkaamisesta. Mikäli kanneperustetta ei katsota olevan olemassa, vastaajan esittämien muiden väitteiden ratkaiseminen käy yleensä tarpeettomaksi. Joskus tästä tavallisesta käsittelyjärjestyksestä voi kuitenkin olla tarkoituksenmukaista poiketa, kuten hovioikeus on tässä tapauksessa tehnyt.

17. Korkeimmassa oikeudessa asianosaiset eivät ole riitauttaneet hovioikeuden valitsemaa käsittelyjärjestystä ja he ovat saaneet lausua ja myös lausuneet kaikista asiaan vaikuttavista seikoista. Korkein oikeus katsoo, että kysymys testamentin hyväksymisen merkityksestä on kuitenkin johdonmukaisinta ratkaista ensin.

Testamentin hyväksyminen

Yleisiä näkökohtia testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksista

18. Perintökaaressa ei ole yleistä säännöstä testamentin hyväksymisestä ja sen oikeusvaikutuksista. Jo vanhastaan hyväksymistä on kuitenkin oikeuskäytännössä pidetty sitovana. Testamentin valvontaa koskevien säännösten kumoamisen yhteydessä perintökaareen on otettu 14 luvun 5 §:n säännös, jonka mukaan perillisellä ei ole oikeutta moittia testamenttia perintökaaren 13 luvussa mainituilla perusteilla, jos hän on hyväksynyt testamentin tai muulla todistettavalla tavalla luopunut moiteoikeudestaan.

19. Mainittu säännös on poikkeus pykälän ensimmäisen virkkeen säännökseen, joka koskee perillisen nostamaa testamentin moitekannetta ja sen määräaikaa. Asiayhteys huomioon ottaen säännöstä ei ole perusteltua tulkita siten, että sillä olisi tarkoitettu säännellä testamentin hyväksymisen oikeusvaikutukset tyhjentävästi. Myös oikeuskäytännössä testamentin hyväksymistä on tulkittu siten, että se koskee muutakin kuin moiteoikeudesta luopumista. Ratkaisuissa KKO 1957 II 78 ja KKO 1958 II 49 testamentin hyväksymisen on katsottu sisältäneen myös sen, että perillinen luopui vaatimasta hänelle kuuluvaa lakiosaa.

20. Ratkaisun KKO 1973 II 21 mukaan perillisillä, jotka olivat testamentin tekijän eläessä hyväksyneet testamentin, oli oikeus vedota sittemmin tapahtuneeseen testamentin peruuttamiseen. Ratkaisun KKO 1994:11 mukaan perillisellä, joka oli ilmoittanut hyväksyvänsä testamentin, jonka oli väitetty joutuneen kateisiin, oli tästä huolimatta oikeus vaatia vahvistettavaksi, ettei testamenttia ollut tehty. Näidenkään ratkaisujen perusteella ei ole aihetta katsoa, että testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksena olisi vain moiteoikeuden menettäminen.

21. Testamentin hyväksymisen oikeusvaikutuksien arviointiin on tarkempien säännösten puuttuessa sovellettava yleisiä säännöksiä ja periaatteita, jotka koskevat varallisuusoikeudellisten oikeustoimien pätevyyttä ja tulkintaa. Hyväksyminen on merkittävä oikeustoimi paitsi hyväksyjän myös testamentin saajan kannalta. Hyväksyminen myös jouduttaa pesänselvitystä, kun mahdolliset erityisjälkisäädökset voidaan panna täytäntöön ja perinnönjako toimittaa, jos voidaan luottaa siihen, että hyväksyjä ei yleensä voi enää esittää väitteitä testamentin täytäntöönpanoa vastaan.

22. Käytännössä testamentti usein hyväksytään tilanteessa, jossa hyväksyjällä ei ole mitään syytä epäillä testamentin pätevyyttä. Testamentti voidaan kuitenkin hyväksyä myös silloin, kun hyväksyjä tietää tai hänellä on syytä epäillä, että hänellä olisi perusteita moittia testamenttia tai esittää muita väitteitä testamentin täytäntöönpanoa vastaan. Tällöin hyväksyminen merkitsee sitä, että hyväksyjä syystä tai toisesta katsoo tarkoituksenmukaiseksi luopua oikeudestaan riitauttaa testamentti. Testamentin saaja ei tule aina tietoiseksi siitä, olisiko hyväksyjällä mielestään ollut perusteita esittää väitteitä testamentin täytäntöönpanoa vastaan ja onko tahdonilmaisun nimenomaisena tarkoituksena siten ollut luopuminen väitteiden esittämisestä.

23. Kohdissa 21 ja 22 todetut näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että testamentin hyväksymistä ei voida tulkita pitäen silmällä vain sitä, mitä testamentin hyväksyjä on tosiasiassa tarkoittanut. Olennainen merkitys on annettava myös sille, miten testamentin saaja on perustellusti voinut hyväksymisen ymmärtää.

24. Testamentin hyväksymistä on lähtökohtaisesti perusteltua tulkita siten, että hyväksyjä antaa suostumuksensa siihen, että testamentti pannaan kaikilta osin täytäntöön sisältönsä mukaisesti. Hyväksymällä testamentin hänen on pääsääntöisesti katsottava luopuvan vetoamasta paitsi perintökaaren 13 luvussa säädettyihin moiteperusteisiin myös muihin seikkoihin, jotka voisivat estää testamentin täytäntöönpanon. Jotta luopumisen voitaisiin katsoa käsittävän myös viimeksi mainitut seikat, on kuitenkin kohdassa 20 selostetut ratkaisutkin huomioon ottaen perusteltua edellyttää, että seikat ovat olleet hyväksyjän tiedossa hyväksymishetkellä tai että hänen ainakin voidaan kohtuudella edellyttää olleen niistä tietoinen. Hyväksymistä koskevan tahdonilmaisun sisällöstä tai olosuhteista, joissa se on annettu, voi kuitenkin seurata, että hyväksymistä on tulkittava suppeammin. Esimerkiksi suppeasti hyväksyjän tarkoituksen mukaisesti voidaan arvioida sellaista hyväksymistä, jonka pääasiallisena tarkoituksena on auttaa testamentin ensisaajana olevaa tukea tarvitsevaa hyväksyjän läheistä. Tällaisessa tilanteessa hyväksymisen merkitystä testamentin toissijaiseen saajaan nähden voi olla syytä arvioida vain hyväksymisen pääasiallisen tarkoituksen mukaisesti.

25. Perintökaaren 14 luvun 5 §:n säännös koskee vain perillisen antamaa testamentin hyväksymistä. Tästä huolimatta on selvää, että muukin henkilö kuin perillinen voi hyväksyä testamentin. Testamentin voi hyväksyä esimerkiksi toinen testamentin saaja tilanteessa, jossa useampien testamentin saajien oikeudet voivat olla ristiriidassa keskenään. Muun henkilön kuin perillisen antamaa hyväksymistä on perusteltua tulkita lähtökohtaisesti samalla tavalla kuin perillisen antamaa hyväksymistä.

26. Testamentin hyväksyjä voi myös olla samanaikaisesti sekä perillinen että jollakin muulla perusteella sellaisessa asemassa, että testamentin täytäntöönpanolla puututtaisiin hänen oikeuksiinsa. Tällöin on tulkittava, sitooko hyväksyminen sen antajaa vain perillisenä vai myös muussa asemassa. Jollei hyväksymistahdonilmaisun sisällöstä tai sen antamiseen liittyvistä olosuhteista muuta johdu, on perusteltua katsoa hyväksymisen koskevan kumpaakin asemaa. Tätä tulkintaa tukee se, että perillinen ja muu henkilö, esimerkiksi toinen testamentin saaja, voivat riitauttaa testamentin pätevyyden samoilla perusteilla, vaikka vain perillinen onkin oikeutettu nostamaan perintökaaren 13 luvussa tarkoitetun moitekanteen (ks. KKO 2011:57). Perusteltuna ei voitaisi pitää tilannetta, jossa hyväksyminen estäisi hyväksyjää nostamasta perillisenä esimerkiksi testamentin muotovirheeseen perustuvaa moitekannetta, mutta hän voisi kuitenkin testamentin saajan ominaisuudessa hyväksymisestä huolimatta vedota muotovirheeseen perinnönjaossa.

Korkeimman oikeuden kannanotot tässä tapauksessa

27. Asiassa on kysymys siitä, estääkö se, että A on hyväksynyt veljensä B:n testamentin, häntä vaatimasta testamentin julistamista osittain tehottomaksi sillä perusteella, että B:llä ei ollut oikeutta määrätä testamentilla niistä Y Oyj:n osakkeista, jotka heidän isänsä testamenttiin sisältyväksi väitetyn toissijaismääräyksen perusteella kuuluisivat A:lle.

28. A:n antama hyväksymistahdonilmaisu on ollut testamenttiin ennalta kirjoitettu vakiomuotoinen hyväksymislausuma. Siinä ei ole yksilöity, mitä hyväksyminen pitää sisällään tai missä asemassa se on annettu. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymislausuman sisällöstä tai tarkoituksesta olisi ennen tahdonilmaisun antamista erikseen keskusteltu. Tulkinnan lähtökohtana on tällöin tahdonilmaisun sanamuoto, joka on sisällöltään yksiselitteinen. Se ei myöskään sisällä mitään rajauksia tai varaumia. Sanamuoto puoltaa siten hyväksymisen tulkitsemista laajasti.

29. A on hyväksynyt veljensä testamentin siinä yhteydessä, kun se on annettu hänelle tiedoksi. Testamentti on annettu hänelle tiedoksi sen vuoksi, että hän oli tiedoksiantohetkellä veljensä lähin toissijainen perillinen perintökaaren 14 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla. Asiassa ei ole väitettykään, että hyväksymistä annettaessa ja vastaanotettaessa olisi ollut millään tavalla esillä A:n mahdollinen asema isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana. Nämä olosuhteet puhuvat sen puolesta, että A:n katsottaisiin hyväksyneen testamentin vain veljensä toissijaisena perillisenä. Jos hyväksymistä tulkittaisiin näin, hän voisi hyväksymisestä huolimatta vedota niihin kanteensa perusteena esittämiinsä seikkoihin, jotka liittyvät hänen väitettyyn asemaansa isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentin saajana.

30. Sellainen tulkinta, jonka mukaan A:n katsottaisiin suostuneen veljensä testamentin täytäntöönpanoon toissijaisena perillisenä, mutta halunneen testamentin hyväksymisestä huolimatta säilyttää oikeutensa esittää isänsä testamentissa määrättynä toissijaisena testamentinsaajana väitteitä veljensä testamentin täytäntöönpanoa vastaan, olisi kuitenkin keinotekoinen: Tällainen tulkinta merkitsisi sitä, että testamentin hyväksymiselle annettaisiin jälkikäteen sellainen sisältö, jonka ei voida otaksua vastanneen sen enempää A:n kuin hyväksymistahdonilmaisun vastaanottajan todellista tarkoitusta tahdonilmaisua annettaessa. Hovioikeuden toteamin tavoin ilmeistä nimittäin on, että tahdonilmaisua annettaessa ja vastaanotettaessa osapuolet eivät olleet lainkaan mieltäneet C:n testamentin sisältäneen sitä toissijaismääräystä, johon A on vasta vuonna 2011 ryhtynyt vetoamaan.

31. Testamentin hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on sitä vastoin perusteltua ottaa huomioon se, että ennen hyväksymistahdonilmaisuaan A:lla on ollut velvollisuus selvittää asemansa yhtäältä isänsä C:n testamentin saajana ja toisaalta veljensä B:n toissijaisena perillisenä sekä niistä johtuneet hyväksymistahdonilmaisuunsa liittyneet oikeusvaikutukset. Tähän liittyen riidatonta on, että A on vuonna 1980 saanut tiedoksi isänsä C:n testamentin. A on jo tuolloin tullut tai ainakin hänen olisi pitänyt tulla tietoiseksi väittämästään isänsä testamentissa olevasta toissijaismääräyksestä. A:lla on joka tapauksessa viimeistään ennen veljensä tekemän testamentin hyväksymistä vuonna 2009 ollut perusteltu aihe selvittää testamenttimääräyksiin perustuvat oikeusasemansa ja hyväksymistahdonilmaisuunsa liittyneet oikeusvaikutukset.

32. Riidatonta lisäksi on, että testamentissaan B on vaimolleen tulevan osuuden jälkeen määrännyt säätiölle kaikki omistamansa Y Oyj:n osakkeet. A on koko oikeudenkäynnin ajan ilmoittanut kaikille osapuolille olleen selvää, että mainitut Y Oyj:n osakkeet ovat tulleet perheyhtiö X Oy:n osakkeiden sijaan. Näin ollen A on veljensä testamenttia hyväksyessään ollut tietoinen tai ainakin hänen olisi pitänyt olla tietoinen myös siitä, että B oli testamentissaan määrännyt juuri siitä omaisuudesta, jota A:n väittämän mukaan koski hänen isänsä testamentin toissijaismääräys A:n hyväksi.

33. A:n tiedossa ovat siten jo pitkään ennen testamentin hyväksymistä olleet kaikki hänen oikeusasemansa arvioinnin kannalta merkitykselliset seikat. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa testamentin hyväksymistahdonilmaisun tulkinnassa on perusteltua lähteä siitä, että A ei voi enää B:n testamentin rajoituksetta ja varauksitta hyväksyttyään vaatia testamentin tehottomaksi julistamista sellaisilla perusteilla, joista hän on ollut tai joista hänen olisi pitänyt olla tietoinen. Sen vuoksi A ei voi vaatia B:n testamentin julistamista tehottomaksi sillä perusteella, että tämä oli testamentissaan määrännyt myös siitä isältään perintönä saadusta omaisuudesta, jota koski C:n testamentin väitetty toissijaismääräys A:n hyväksi.

34. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomion lopputulosta, jonka mukaan A:n kanne on hylättävä ja käräjäoikeuden tuomio kumottava, ei ole aihetta muuttaa.

Kohtuullinen kanneaika ja kanteen perusteet

35. Asian näin päättyessä ei ole tarvetta lausua siitä, onko kanne nostettu kohtuullisessa ajassa, eikä siitä, sisältääkö C:n testamentti kanteessa väitetyn toissijaismääräyksen ja koskiko se kanteessa tarkoitettua omaisuutta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina Väisänen.

Myydyssä kiinteistössä oli havaittu laatuvirheitä. Ostajat olivat pian virheiden havaitsemisen jälkeen ilmoittaneet niistä myyjille ja varanneet tilaisuuden esittää myöhemmin tarkemmin yksilöityjä vaatimuksia niiden perusteella. He olivat ilmoittaneet vaatimustensa sisällöstä myyjille vasta noin vuoden kuluttua virheiden havaitsemisesta. Tuomiosta ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että ostajat olivat menettäneet oikeutensa vedota virheisiin.

MK 2 luku 25 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Keski-Suomen käräjäoikeudessa

Ostajat lausuivat 23.10.2013 vireille panemassaan kanteessa, että heidän myyjiltä 18.8.2011 ostamassaan kiinteistössä oli laatuvirhe, koska siihen kuuluvan asuinrakennuksen ylä- ja alapohjassa oli rakennusvirheitä ja vaurioita. Ostajat vaativat ensisijaisesti, että kauppa puretaan ja myyjät velvoitetaan palauttamaan heille kauppahinta, ja toissijaisesti, että myyjät velvoitetaan suorittamaan heille kauppahinnan alennusta.

Myyjät vastustivat ostajien vaatimuksia muun muassa sillä perusteella, että ostajat eivät olleet ilmoittaneet virheistä ja niihin perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun he havaitsivat virheen tai kun heidän olisi pitänyt se havaita. Ostajat olivat ilmoittaneet virheistä myyjille 6.2.2012 ja 27.12.2012, oikeastaan 28.12.2012, mutta virheisiin perustuvat purku- ja hinnanalennusvaatimukset oli esitetty vasta haastehakemuksessa. Yläpohjan virhe oli tullut ostajien tietoon viimeistään 13.12.2011, ja alapohjan virheiden osalta olisi voitu esittää määrällinen vaatimus jo 28.3.2013.

Ostajat katsoivat, että reklamaatio oli tehty ajoissa. Reklamaatiokirjeessä 6.2.2012 oli selvitetty havaittuja vaurioita ja varattu mahdollisuus esittää myöhemmin tarkemmin yksilöityjä vaatimuksia. Yläpohjan osalta esitettiin korvausvaatimus reklamaatiokirjeessä 28.12.2012, koska kustannusarvio korjauskustannuksista oli valmistunut vasta 20.11.2012. Ensimmäisen reklamaation jälkeen asian selvittelyä oli hidastanut se, että myyjät eivät olleet reagoineet ostajien pyrkimyksiin saada aikaan sovinto.

Käräjäoikeuden tuomio 19.6.2014

Käräjäoikeus katsoi, että ostajat eivät olleet kirjeissään 6.2.2012 ja 28.12.2012 ilmoittaneet virheisiin perustuvia vaatimuksiaan maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentissa edellytetyllä tavalla. Ensimmäisessä kirjeessä oli ainoastaan varattu mahdollisuus esittää tarkemmin yksilöityjä vaatimuksia. Jälkimmäisessä kirjeessä oli varattu mahdollisuus "esittää korvausvaatimuksia myös alapohjan osalta", mutta kirjeessä ei ollut esitetty konkreettista vaatimusta yläpohjankaan osalta. Vaatimukset hinnanalennuksesta ja kaupan purusta oli mainittu ensimmäisen kerran haastehakemuksessa 23.10.2013. Vaatimuksia ei siten ollut esitetty kohtuullisessa ajassa virheiden havaitsemisesta. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Mikko Jaatinen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 6.5.2015

Ostajat valittivat hovioikeuteen ja vetosivat käräjäoikeudessa esittämiensä seikkojen lisäksi siihen, mitä myyjät olivat esittäneet kiinteistön aikaisemmille omistajille tekemissään reklamaatioissa. Myyjät olivat todenneet omille saantomiehilleen toimittamassaan reklamaatiokirjeessä 8.2.2013, että ostajat vaativat heiltä hinnanalennusta ja vahingonkorvausta, ja reklamaatiokirjeessä 23.1.2014, että ostajat vaativat heiltä lisäksi kaupan purkua. Reklamaatiot osoittivat, että myyjät olivat yhdessä lainopillisen avustajansa kanssa tulkinneet ostajien vaatimukset oikein.

Hovioikeus katsoi, että reklamaatio sekä alapohjan että yläpohjan virheistä oli tehty liian myöhään, kun yksilöidyt vaatimukset oli esitetty vasta haastehakemuksessa. Myyjien reklamaatioilla omille saantomiehilleen ei ollut merkitystä arvioitaessa ostajien reklamaatiovelvollisuutta. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Eija-Liisa Helin ja Annette Laukkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Ostajille myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, ovatko ostajat ilmoittaneet virheistä ja niihin perustuvista vaatimuksistaan myyjille kohtuullisessa ajassa siitä, kun he havaitsivat virheet tai kun heidän olisi pitänyt ne havaita.

Valituksessaan ostajat vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja myyjät velvoitetaan maksamaan heille hinnanalennusta. Myyjät vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Ostajat ovat 18.8.2011 ostaneet myyjiltä kiinteistön, jolla sijaitsee asuinrakennus. Ostajat vaativat kanteessaan, että myyjät velvoitetaan suorittamaan heille hinnanalennusta asuinrakennuksen yläpohjassa ja alapohjassa havaittujen laatuvirheiden perusteella. Ostajat eivät ole Korkeimmassa oikeudessa toistaneet alemmissa oikeuksissa esittämäänsä ensisijaista vaatimusta kaupan purkamisesta.

2. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet kanteen. Ne ovat katsoneet, että ostajat eivät olleet ilmoittaneet myyjille virheisiin perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa siitä, kun ostajat olivat havainneet virheet.

3. Korkeimmassa oikeudessa on ostajien valituksen johdosta ratkaistavana, ovatko ostajat ilmoittaneet virheisiin perustuvista vaatimuksistaan ajoissa.

Arvioinnin lähtökohdat

4. Maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin mukaan kiinteistön ostaja ei saa vedota virheeseen, ellei hän ilmoita virheestä ja siihen perustuvista vaatimuksistaan myyjälle kohtuullisessa ajassa siitä, kun hän havaitsi virheen tai kun hänen olisi pitänyt se havaita.

5. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan (HE 120/1994 vp s. 58) ostajan tulee reklamoidessaan ilmoittaa, mitä virheellisyys koskee ja kuinka se ilmenee sekä minkälaisia vaatimuksia hän tulee esittämään. Vaatimusten ei vielä tässä vaiheessa tarvitse olla yksilöityjä. Vahingonkorvaus- tai hinnanalennusvaatimuksen suuruus selviää tavallisesti vasta myöhemmin esimerkiksi korjaustöiden valmistuttua. Virheilmoitusta voidaan myöhemmin täydentää.

6. Kiinteistön ostajalla on siis velvollisuus ilmoittaa myyjälle kohtuullisessa ajassa paitsi virheestä myös siihen perustuvista vaatimuksistaan, jotta hän säilyttää oikeutensa vedota virheeseen. Virheestä ja vaatimuksista ei välttämättä tarvitse ilmoittaa samanaikaisesti, vaan ilmoitusvelvollisuus voidaan täyttää vaiheittain.

7. Niin kuin edellä mainitussa hallituksen esityksessä on todettu, reklamoinnin tavoitteena on, että virhetilanteet selvitetään nopeasti (HE s. 58). Oikeuskäytännössä on korostettu, että reklamaatiovelvollisuuden oikea täyttäminen on tärkeää myyjän oikeussuojan kannalta. Myyjälle tulee varata tilaisuus perehtyä väitettyihin virheisiin, jotta hän voi osallistua asian selvittelyyn ja ottaa kantaa ostajan vaatimuksiin, mahdollisesti korjata virheen tai tehdä sovintotarjouksen (KKO 2008:8, kohta 6).

8. Hallituksen esityksen mukaan reklamaatiovelvollisuutta arvioitaessa lähtökohtana on, että ostajan tulee toimia aktiivisesti ja huolellisesti. Kohtuulliseen reklamaatioaikaan sisältyy se, että ostaja ehtii tutkia havaitsemaansa seikkaa ja tarvittaessa neuvotella asiantuntijan kanssa siitä, oikeuttaako puute vaatimuksiin (HE s. 58). Toisaalta ajan kuluminen vaikeuttaa virheiden ja vastuukysymysten selvittelyä ja todistelua ja voi perustaa myyjälle oikeutetun luottamuksen siihen, että kaupan kohteessa ei ole virhettä tai että mahdolliset virheet ovat ostajalle merkityksettömiä (KKO 2008:8, kohta 5).

9. Ajoissa tehty ilmoitus virheestä ei riitä täyttämään oikea-aikaisen ja asianmukaisen reklamaation edellytyksiä, jos ostaja ei ole samalla ilmoittanut virheeseen perustuvista vaatimuksistaan. Vasta saatuaan tiedon vaatimusten sisällöstä myyjä voi arvioida niiden aiheellisuutta ja ottaa niihin kantaa. Myyjän kannalta on olennaista saada tieto ennen muuta siitä, vaatiiko ostaja kaupan purkamista vai rahamääräistä hyvitystä. Myyjän on tärkeää saada tieto myös rahamääräisen vaatimuksen määrästä tai ainakin sen suuruusluokasta. Sillä, onko ostaja reklamaatiovaiheessa nimittänyt vaatimaansa hyvitystä hinnanalennukseksi vai vahingonkorvaukseksi, ei sitä vastoin ole merkitystä arvioitaessa, onko hän säilyttänyt oikeutensa vedota virheeseen.

10. Reklamaatioaika alkaa maakaaren 2 luvun 25 §:n 1 momentin mukaan myös vaatimusten ilmoittamisen osalta siitä, kun ostaja on havainnut virheen tai hänen olisi pitänyt se havaita. Reklamaatioajan pituus on kuitenkin säännöksessä kirjoitettu joustavaksi. Tapauskohtaiset olosuhteet, kuten havaittujen virheiden laatu ja laajuus sekä myyjän mahdollinen tietoisuus virheestä, vaikuttavat sen arvioimiseen, kuinka nopeasti havaittu virhe ja sen taloudellinen merkitys on kohtuudella selvitettävä ja ilmoitettava myyjälle (KKO 2008:8, kohta 5). Kohtuullinen aika voi pidentyä myös ostajan ja myyjän välisten virhettä koskevien neuvottelujen, tarkastusten ja muiden selvittelytoimien johdosta. Kun myyjä saa havaittuja virheitä koskevasta ilmoituksesta jo tiedon virhevastuun mahdollisesta ajankohtaistumisesta, Korkein oikeus katsoo, että tällainen ilmoitus voi jonkin verran pidentää sitä aikaa, jonka kuluessa myös vaatimukset on viimeistään ilmoitettava.

11. Vaatimusten ilmoittamiselle varattua aikaa arvioitaessa on otettava huomioon, että reklamaatioon riittää summittainen arvio eikä reklamaatiossa ilmoitettu rahamäärä rajoita lopullisia vaatimuksia. Alustavan kustannusarvion hankkiminen ei yleensä kestä merkittävästi pidempään kuin rakennusvirheiden selvittäminen. Ostaja ei voi ilman myyjän suostumusta lykätä reklamaation täydentämistä esimerkiksi sillä perusteella, ettei hänellä ole aikaa tai taloudellisia edellytyksiä ryhtyä viivytyksettä selvittämään korjaamisen kustannuksia.

Ovatko ostajat tässä tapauksessa ilmoittaneet vaatimuksistaan ajoissa?

Yläpohjan virheisiin perustuvat vaatimukset

12. Ostajat ovat Korkeimmassa oikeudessa vedonneet yläpohjan osalta virheinä siihen, että katon tuulensuojalevyjen kiinnitys oli ollut puutteellinen, että eteisen sisäkaton höyrynsulkumuovit oli halkaistu useista kohdista, että yläpohjan laudoissa oli kosteusjälkiä ja että höyrynsulkumuovi puuttui toiselta puolelta keittiön kattoa.

13. Asianosaiset eivät ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden johtopäätöstä, jonka mukaan ostajat olivat saaneet tiedon yläpohjan virheistä 13.12.2011 päivätyn tarkastusraportin perusteella.

14. Ostajat ovat ilmoittaneet yläpohjan virheistä myyjille 6.2.2012 päivätyllä kirjeellä. Kirjeessä on kuvattu virheitä ja niiden selvittelyn vaihetta. Kirjeen mukaan korjaustöihin ei ollut talviajan vuoksi vielä ryhdytty. Kirjeessä on ilmoitettu, että kyseessä oli reklamaatio, jolla ostajat varasivat mahdollisuuden esittää myyjiä kohtaan tarkemmin yksilöityjä vaatimuksia, kun vaurioiden laajuus on selvitetty rakenteita avaamalla.

15. Kirjeen perusteella myyjät ovat saaneet kohtuullisessa ajassa yläpohjan virheiden havaitsemisen jälkeen tiedon virheistä ja niiden selvittelyn vaiheesta. Kirje ei kuitenkaan ole sisältänyt mitään tietoa ostajien vaatimusten sisällöstä. Asiassa on siksi arvioitava, ovatko ostajat täydentäneet virheilmoitustaan vaatimusten osalta kohtuullisessa ajassa virheiden havaitsemisesta.

16. Ostajat ovat seuraavan kerran ottaneet yhteyttä myyjiin 28.12.2012 päivätyllä kirjeellä eli yli vuoden kuluttua virheiden havaitsemisesta ja yli kymmenen kuukauden kuluttua ensimmäisestä kirjeestä. Jälkimmäisen kirjeen sisällöstä on ollut pääteltävissä, että ostajat aikoivat esittää myyjille yläpohjan virheiden perusteella rahamääräisen vaatimuksen, joka määrältään perustuisi kirjeen liitteenä olleeseen hinta-arvioon.

17. Ostajien mukaan vaatimusten esittämistä oli viivästyttänyt se, että virheiden ja niistä aiheutuvien korjauskustannusten selvittely oli vaatinut paljon aikaa. Vaatimusten esittäminen oli edellyttänyt tietoa korjauskustannusten määrästä sekä siitä, olivatko myyjät olleet tietoisia virheistä. Kokonaiskuvan saaminen rakennuksen vaurioista oli vienyt aikaa, koska kiinteistöllä ei ollut tehty korjauksia eikä rakenteita ollut avattu. Rakennusalan urakoitsijoilta ei ollut saatu nopeammin kustannusarvioita tarvittavista korjauksista.

18. Korkein oikeus toteaa, että myyjän tietoisuudella virheestä voi olla merkitystä erityisesti arvioitaessa, onko ostajalla perusteita vaatia vahingonkorvausta. Ostaja voi kuitenkin epäselvässä tilanteessa esittää aluksi sekä vahingonkorvausta että hinnanalennusta koskevat vaatimukset ja tarvittaessa luopua vahingonkorvausvaatimuksesta myöhemmin. Lisäksi reklamaatio on tehokas riippumatta siitä, onko ostaja siinä nimittänyt vaatimaansa hyvitystä hinnanalennukseksi vai vahingonkorvaukseksi (ks. edellä kohta 9). Ostajien epävarmuutta siitä, olivatko myyjät tienneet virheistä, ei näistä syistä voida pitää perusteltuna syynä pidättyä virheeseen perustuvien vaatimusten täsmentämisestä.

19. Tieto virheiden korjauskustannuksista on ollut tarpeen sekä sen arvioimiseksi, onko asiassa edellytyksiä kaupan purkamiselle, että sen arvioimiseksi, minkä suuruista rahamääräistä hyvitystä ostajat ovat voineet vaatia. Ostajat olisivat sinänsä voineet jo varsin varhaisessa vaiheessa ilmoittaa, että he tulevat korjauskustannusten määrästä tehtävien selvitysten perusteella vaatimaan joko kaupan purkua, hinnanalennusta tai vahingonkorvausta. Tällaisella ilmoituksella ei olisi kuitenkaan ollut sanottavaa merkitystä reklamaation tavoitteiden saavuttamisen kannalta. Siksi Korkein oikeus katsoo, että seuraamuksen tyypin ilmoittamista tai vaatimuksen määrän täsmentämistä ei ole voitu edellyttää ennen kuin ostajilla on ollut aikaa hankkia ainakin alustava arvio korjauskustannuksista ja sen saatuaan harkita vaatimuksiaan.

20. Kuten edellä kohdasta 8 ilmenee, reklamaatiovelvollisuutta arvioitaessa lähtökohtana on, että ostajan tulee toimia aktiivisesti ja huolellisesti. Ostaja ei voi edukseen vedota viivytykseen, joka on esimerkiksi aiheutunut hänen omasta päätöksestään olla teettämättä korjauksia tai avaamatta rakenteita. Tässä tapauksessa asiaa on arvioitava sen mukaan, milloin ostajilla olisi ollut mahdollisuus vaatimusten ilmoittamiseen, jos he olisivat pyrkineet aktiivisesti selvittämään korjauskustannusten määrää. Havaitut virheet eivät ole olleet laadultaan tai laajuudeltaan tavanomaisesta poikkeavia, joten niiden taloudellisen merkityksen selvittämisen ei voida arvioida olleen erityisen vaativaa tai aikaavievää.

21. Ostajat ovat selvittäneet tarkastusraportissa 13.11.2011 esiin tulleita yläpohjan virheitä tarkemmin teettämällä yläpohjan kuntotutkimuksen, joka on tehty vasta 12.10.2012. Ostajat eivät ole esittäneet reklamaatiovelvollisuuteen vaikuttavia syitä sille, miksi he eivät olleet ennen tätä ryhtyneet sellaisiin toimiin korjauskustannusten selvittämiseksi, jotka olisivat olleet tarpeen summittaisen vaatimuksen ilmoittamista varten.

22. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ostajat eivät ole ilmoittaneet yläpohjan virheisiin perustuvista vaatimuksistaan kohtuullisessa ajassa virheiden havaitsemisesta. Asiaa arvioitaessa ei ole merkitystä sillä, että myyjät ovat 8.2.2013 tehneet virheilmoituksen omille saantomiehilleen säilyttääkseen oikeutensa esittää näitä kohtaan vaatimuksia siinä tapauksessa, että heidän katsottaisiin olevan vastuussa virheistä ostajille.

Alapohjan virheisiin perustuvat vaatimukset

23. Ostajat ovat Korkeimmassa oikeudessa vedonneet alapohjan osalta virheinä siihen, että tuulensuojalevyt oli kiinnitetty huonosti, että lattianiskan tukipuu oli maata vasten ja että alapohjassa oli lasivillaa enemmän kuin sille oli varattu tilaa.

24. Asianosaiset eivät ole Korkeimmassa oikeudessa riitauttaneet hovioikeuden johtopäätöstä, jonka mukaan ostajilla oli ollut reklamaatiovelvollisuuden kannalta riittävä tieto alapohjan virheistä, kun niistä laadittu 20.10.2012 päivätty raportti oli valmistunut.

25. Ostajat ovat ilmoittaneet alapohjan virheistä myyjille 28.12.2012 päivätyllä kirjeellä eli noin kaksi kuukautta niiden havaitsemisen jälkeen. Kirjeessä he ovat todenneet, että alapohjasta ei ollut vielä käytettävissä kustannusarviota. Ostajat ovat varanneet oikeuden esittää korvausvaatimuksia myös alapohjan osalta kustannusarvion saatuaan. Kirjeessä on viitattu ostajien haluun ratkaista asia sovinnollisesti, esitetty yhteydenottopyyntö neuvottelujen käymiseksi sekä todettu, että asia saatetaan tarvittaessa käräjäoikeuden ratkaistavaksi.

26. Kirjeen perusteella myyjät ovat voineet varautua siihen, että ostajat tulisivat esittämään heille rahamääräisiä vaatimuksia alapohjan virheiden perusteella. Myyjät ovat lisäksi voineet päätellä, että vaatimusten määrä olisi sidoksissa myyjien myöhemmin hankkimaan kustannusarvioon.

27. Kirjettä 28.12.2012 voidaan pitää virheiden havaitsemisesta kuluneeseen aikaan ja asian selvittelyn vaiheeseen nähden riittävänä tapana ilmoittaa myyjille virheistä. Ostajien olisi kuitenkin pitänyt täydentää virheilmoitustaan vaatimusten osalta, kun heillä oli ollut kohtuullinen aika hankkia kirjeessä viitattu kustannusarvio. Ostajat ovat täsmentäneet vaatimuksiaan vasta käräjäoikeudelle 23.10.2013 toimittamassaan haastehakemuksessa eli noin vuosi alapohjan virheiden havaitsemisen jälkeen ja lähes kymmenen kuukautta edellisen yhteydenoton jälkeen.

28. Ostajat ovat vedonneet myös alapohjan virheiden osalta kohdassa 17 selostettuihin vaatimusten esittämistä viivyttäneisiin seikkoihin. Korkein oikeus viittaa näiden seikkojen merkityksen osalta kohdissa 18 – 20 sanottuun.

29. Ostajat ovat hankkineet kustannusarvion alapohjan virheiden korjaamisesta vasta syyskuussa 2013 eli lähes vuoden kuluttua alapohjan virheiden havaitsemisesta. Ostajat ovat väittäneet, ettei kustannusarvion saaminen ole aiemmin onnistunut. He eivät kuitenkaan ole esittäneet selvitystä siitä, millaisiin toimenpiteisiin he ovat alapohjan tarkastuksen jälkeen ryhtyneet korjauskustannusten selvittämiseksi. He eivät ole myöskään esittäneet mitään sellaisia konkreettisia seikkoja, jotka olisivat estäneet heitä pyytämästä alustavaa kustannusarviota välittömästi sen jälkeen, kun alapohjan tarkastuksessa oli selvitetty alapohjan kunto ja sen edellyttämät korjaustarpeet.

30. Ostajien väitettä siitä, että kustannusarvio alapohjan virheiden korjaamisesta olisi ollut mahdollista hankkia vasta useiden kuukausien kuluttua alapohjan lisätarkastukseen perustuvan raportin valmistumisesta 20.10.2012, ei voida pitää perusteltuna. Ottaen erityisesti huomioon virheiden laadun ja laajuuden Korkein oikeus katsoo, että arvio korjauskustannuksista olisi ollut kohtuudella saatavissa huomattavasti lyhyemmässä ajassa. Kun ostajat olivat jo ennen ensimmäistä virheilmoitusta 6.2.2012 kääntyneet asianajajan puoleen, heillä olisi myös ollut edellytykset tehdä arvioitujen korjauskustannusten perusteella johtopäätökset mahdollisesti kysymykseen tulevista virheen seuraamuksista sekä rahallisten vaatimusten määrästä pian kustannusarvion hankkimisen jälkeen.

31. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ostajat eivät ole ilmoittaneet alapohjan virheisiin perustuvista vaatimuksistaan riittävän yksilöidysti kohtuullisessa ajassa virheiden havaitsemisesta. Tältäkään osin asiaa arvioitaessa ei ole merkitystä sillä, että myyjät ovat 23.1.2014 tehneet virheilmoituksen omille saantomiehilleen.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

32. Edellä esitetyillä perusteilla ostajat ovat menettäneet oikeutensa vedota virheisiin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jarmo Littunen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

Hovioikeus arvioi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavan korvauksen suuruudeksi neljän kuukauden palkkaa vastaavan määrän. A oli saanut välittömästi työsuhteen päättymisen jälkeen noin viiden kuukauden ajan sairausvakuutuslain mukaista sairauspäivärahaa ja työttömyyspäivärahaa vasta sairausloman päätyttyä. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaista vähennystä laskettaessa tuli ottaa huomioon A:lle sairauspäivärahakauden päättymisestä lukien laskettavalla neljän kuukauden jaksolla maksetut työttömyyspäivärahat. (Ään.)

TSL 12 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 6.11.2012

A vaati käräjäoikeudessa muun ohella, että hänen työnantajansa velvoitetaan suorittamaan hänelle työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä korvauksena kymmenen kuukauden palkkaa vastaavan määrän 24 591,65 euroa korkoineen. Käräjäoikeus katsoi, että työnantajalla oli ollut asialliset ja painavat syyt irtisanoa A:n työsopimus ja hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Henrikki Mikkola.

Helsingin hovioikeuden tuomio 28.11.2013

A:n valituksesta hovioikeus katsoi, ettei työnantajalla ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja perusteita irtisanoa A:n työsopimusta. Hovioikeuden mukaan yhtiön tuli maksaa A:lle työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisena korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä neljän kuukauden palkkaa vastaavaa määrä eli 9 836 euroa.

Hovioikeus totesi, että työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin perusteella korvauksesta on vähennettävä 75 prosentin pääsäännön mukaan vaaditulta 10 kuukauden palkkaa vastaavalta määrältä 4 586,96 euroa vähennyksen ollessa vastaavasti pienempi, jos korvaus määrätään lyhyemmältä ajalta. Hovioikeus katsoi, että vähennyksen määrä neljän kuukauden ajalta oli siten 1 834,78 euroa. Hovioikeus velvoitti työnantajan maksamaan A:lle korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 8 005,22 euroa korkoineen. Lisäksi hovioikeus velvoitti yhtiön maksamaan korvauksesta vähennetty määrä 1 834,78 euroa Työttömyysvakuutusrahastolle korkoineen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Helena Vihriälä (eri mieltä), Jussi Heiskanen ja Anna-Liisa Hyvärinen.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Vihriälä katsoi, ettei käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ollut syytä muuttaa.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin hänelle työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavasta korvauksesta on vähennetty 1 834,78 euroa, mikä määrä korkoineen on tuomittu maksettavaksi Työttömyysvakuutusrahastolle. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati valituksessaan, että työnantaja velvoitetaan maksamaan hänelle 1 834,78 euroa, jonka hovioikeus on vähentänyt A:lle maksettavaksi tuomitusta korvauksesta.

Työttömyysvakuutusrahasto antoi pyydetyn lausuman.

Työnantaja vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

A:lle ei myönnetä valituslupaa siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Hovioikeuden tuomio jää siis tältä osin pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on todennut, ettei työnantajalla ollut ollut työsopimuslain 7 luvun 2 §:ssä tarkoitettuja perusteita irtisanoa A:n työsopimusta. Asianmukainen korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä oli hovioikeuden mukaan neljän kuukauden palkkaa vastaava määrä eli 9 836 euroa, josta oli vähennettävä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin mukaisesti 1 834,78 euroa. Hovioikeus on ottanut huomioon korvausta korottavana seikkana A:lle aiheutuneen ansionmenetyksen ja korvausta alentavana seikkana A:n itsensä antaman aiheen työsopimuksensa päättämiseen.

2. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan perusteella saman luvun 2 §:n mukaan määrätystä korvauksesta siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle ennen tuomion julistamista tai antamista menetetyistä työttömyydestä johtuvista palkkaeduista on vähennettävä 75 prosenttia työntekijälle kyseiseltä ajalta maksetusta työttömyysturvalaissa (602/1984) tarkoitetusta ansioon suhteutetusta työttömyyspäivärahasta.

3. A:n työsuhde oli päättynyt 25.5.2011. Hän oli saanut Työttömyysvakuutusrahaston hovioikeudelle antamasta lausumasta ilmenevien tietojen mukaan sairauspäivärahaa 31.10.2011 saakka. Yleinen työttömyyskassa oli maksanut A:lle ansiopäivärahaa ajalla 10.11.2011 – 15.8.2013 omavastuuajan 1. - 9.11.2011 jälkeen. Lausumasta ilmenee edelleen, että jos korvaus määräytyy kymmenen kuukauden ajalta, kuten A oli vaatinut, on vähennettävä osuus 75 prosentin pääsäännön mukaan laskien 4 586,96 euroa. Vähennys on vastaavasti pienempi, jos korvausta suoritetaan lyhyemmältä ajalta.

4. A:n valituksen mukaan mainittua vähennystä määritettäessä tulee ottaa huomioon vain työsuhteen päättymistä välittömästi seuraavalla neljän kuukauden jaksolla maksetut ansiopäivärahat. Koska A:lle ei ole kyseisellä jaksolla maksettu ansiopäivärahaa, vähennystä ei tule lainkaan tehdä.

5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys enää siitä, miten työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun vähennyksen määrittämiseen vaikuttaa se, että A on työsuhteen päättymisestä 25.5.2011 lukien saanut sairausvakuutuslaissa (1224/2004) tarkoitettua sairauspäivärahaa 31.10.2011 saakka ja että hän on saanut ansiopäivärahaa vasta 10.11.2011 alkaen.

Korkeimman oikeuden kannanotto

6. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:stä ei ilmene, millä ajanjaksolla maksetut työttömyysetuudet tulisi ottaa huomioon lainkohdan mukaista vähennystä määritettäessä. Tulkinnanvaraista on, tulisiko huomioon ottaa vain välittömästi työsuhteen päättymistä seuraava aika vai onko säännöstä tulkittava niin, että tätä myöhempikin ajanjakso voidaan ottaa huomioon, jos työntekijälle ei ole maksettu välittömästi työsuhteen päättymisen jälkeen korvausta lainkohdassa tarkoitetusta palkkatyön menetyksestä. Myöskään lain esitöissä (HE 157/2000 vp, LaVL 18/2000 vp ja TyVM 13/2000 vp) ei käsitellä asiaa lähemmin.

7. Korkein oikeus toteaa lain esitöistä ilmenevän, että työsopimuslain 12 luvun 3 §:n säätämisellä on pyritty yhtäältä antamaan nimenomaiset säännökset siitä, että työntekijän työsopimuslain vastaisen irtisanomisen seurauksena menettämien palkkaetujen korvauksena maksettavasta määrästä vähennetään työntekijän työttömyysajaltaan saamat työttömyysetuudet siltä osin kuin hän ei ole osallistunut työttömyysturvansa kustantamiseen. Toisaalta sääntelyllä on tavoiteltu sitä, että työnantajan tulee maksaa korvauksen määrä kokonaisuudessaan eivätkä työntekijän saamat työttömyyspäivärahaetuudet vähennä työnantajan korvausvelvollisuutta (HE 157/2000 vp s. 120, LaVL 18/2000 vp s. 4 ja TyVM 13/2000 vp s. 40).

8. Työttömyysvakuutusrahasto on asiassa esittämissään lausumissa katsonut, että vähennystä laskettaessa työntekijälle maksetut työttömyysetuudet tulisi ottaa huomioon työsuhteen päättymisestä lukien vastaavalta ajanjaksolta, jolta tuomitaan korvausta palkkaetujen menetyksestä.

9. Korkein oikeus katsoo, että työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin edellisessä kohdassa kuvattu tulkinta sopii hyvin yhteen vähennysjärjestelmän lain esitöistä ilmenevien tavoitteiden kanssa. Mainitun laskentatavan soveltaminen kaavamaisesti saattaa kuitenkin johtaa säännösten tarkoituksen vastaiseen lopputulokseen tilanteissa, joissa työntekijälle ei esimerkiksi sairausloman vuoksi aiheudu etujen menetystä välittömästi työsuhteen päättymisen jälkeen.

10. Arvioitavaksi tulee, miltä ajanjaksolta A:lle maksetut ansioon suhteutetut työttömyyspäivärahat ovat vaikutuksellisia vähennystä määritettäessä ottaen huomioon, että A on saanut sairauspäivärahaa työsuhteen päättymisestä lähtien 31.10.2011 saakka.

11. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavan korvauksen suuruutta määrättäessä otetaan huomioon työtä vaille jäämisen arvioitu kesto ja ansion menetys, määräaikaisen työsopimuksen jäljellä ollut kestoaika, työsuhteen kesto, työntekijän ikä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen, työntekijän ja työnantajan olot yleensä sekä muut näihin rinnastettavat seikat.

12. Lain esitöiden mukaan lähtökohta korvauksen suuruutta määrättäessä olisi työsopimuksen lain vastaisesta päättämisestä työntekijälle aiheutuneen aineellisen vahingon määrä (HE 157/2000 vp s. 119). Korvaus voi muodostua työntekijän työttömyydestä aiheutuneiden palkkaetujen menetyksen korvaamisesta, työsuhteen ennenaikaisesta päättymisestä syntyneen muun taloudellisen vahingon korvaamisesta ja niin sanotun aineettoman vahingon korvaamisesta. Palkkaetujen menetyksestä johtuva korvausosa koostuu korvauksen määräämishetkeen mennessä syntyneestä ansion menetyksestä (HE 157/2000 vp s. 120).

13. Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdan mukainen vähennys tehdään säännöksen sanamuodon perusteella siitä korvauksen osasta, joka on korvausta palkkaetujen menetyksistä ennen tuomiota. Korkein oikeus katsoo, että mainittua vähennystä määritettäessä tulee lähtökohtaisesti ottaa huomioon maksetut työttömyyspäivärahat nimenomaan siltä ajanjaksolta, johon korvaus kohdistuu.

14. A on ollut välittömästi työsuhteensa päättymisen jälkeen sairauslomalla ja saanut tuolta ajalta Kansaneläkelaitokselta sairauspäivärahaa. A:lle ei ole koitunut tuolta ajalta palkkaetujen menetystä työsuhteen päättymisen vuoksi. Hänelle määrätty korvaus aineellisesta vahingosta on siten voinut kohdistua vasta sairauspäivärahakauden jälkeiseen ajanjaksoon. A:lle tuomitusta neljän kuukauden palkkaa vastaavasta korvauksesta tulisi näin ollen vähentää 75 prosenttia 1.11.2011 – 29.2.2012 maksetuista ansiopäivärahoista. Tämä johtaisi kuitenkin siihen, että A:n saama osuus korvauksesta pienenisi hovioikeuden tuomitsemaan nähden. Kun ainoastaan A on hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon, ei sitä voida muuttaa hänen vahingokseen.

15. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden tuomion lopputulosta ei ole näin ollen syytä muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä, Pekka Koponen ja Mika Huovila (eri mieltä). Esittelijä Mervi Pere.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila: Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, miten hänelle työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tuomittu korvaus on sovitettava yhteen työttömyyspäivärahan kanssa, kun A on saanut työsuhteen päättymisestä 25.5.2011 lukien sairauspäivärahaa 31.10.2011 saakka, ja vasta sen jälkeen ansiopäivärahaa. A on vedonnut valituksessaan siihen, ettei työttömyyspäivärahaa ole maksettu neljän kuukauden korvausajalta, joka hänen mukaansa on 26.5. - 25.9.2011. Tuomitusta neljän kuukauden palkkaa vastaavasta korvauksesta ei tämän vuoksi tule vähentää mitään.

Katson, että asiassa on A:n vetoaman lisäksi arvioitava viran puolesta osana yhteensovittamista myös se, miten asiassa on sovellettava työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momenttiin sisältyvää säännöstä, jonka mukaan vähennys on suoritettava "siltä osin kuin se on korvausta menetetyistä työttömyydestä johtuvista palkkaeduista". Perustelen kantaani seuraavasti.

Työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetään, että luvun 2 §:n mukaan määrätystä korvauksesta, siltä osin kuin se on korvausta työntekijälle ennen tuomion julistamista tai antamista menetetyistä työttömyydestä johtuvista palkkaeduista, on vähennettävä 75 prosenttia työntekijälle kyseiseltä ajalta maksetusta työttömyysturvalaissa (602/1984) tarkoitetusta ansioon suhteutetusta työttömyyspäivärahasta.

Työsopimuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan mainitun 3 §:n 4 momentissa olisi säädetty nimenomaisesta erittelyvelvollisuudesta eri korvausperusteiden perusteella seuraavasti: "Tuomiossa … on määrättävä erikseen työttömyydestä työntekijälle aiheutuneiden palkkaetujen menetyksen määrä ja muun kuin taloudellisen vahingon korvauksen määrä". Kun pykälää eduskunnan valiokuntien kannanottojen (LaVL 18/2000 vp ja TyVM 13/2000 vp) perusteella muutettiin, siihen ei enää sisällytetty sanottua 4 momenttia.

Työsopimuksen perusteetonta päättämistä koskeva asia on sinänsä työntekijän ja työnantajan välinen riita-asia, jossa sovinto on sallittu (dispositiivinen riita-asia). Tuomioistuin ei sen vuoksi saa perustaa ratkaisuaan asiassa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tai vastustamisensa tueksi vedonnut (oikeudenkäymiskaari 24 luku 3 § 2 momentti). Haettaessa muutosta käräjäoikeuden tuomioon oikeudenkäynti hovioikeudessa koskee käräjäoikeuden ratkaisun kohteena ollutta asiaa valituksessa ja mahdollisessa vastauksessa vedotulta osalta (oikeudenkäymiskaari 26 luku 1 §). Periaatetta sovelletaan myös Korkeimmassa oikeudessa, kun valitus koskee hovioikeuden tuomiota.

Kuten työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 3 momentista ilmenee, pykälän 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettua asiaa käsiteltäessä tuomioistuimen on varattava Työttömyysvakuutusrahastolle ja etuuden maksaneelle työttömyyskassalle tilaisuus tulla kuulluksi asiassa ja velvoitettava työnantaja suorittamaan Työttömyysvakuutusrahastolle rahamäärä, joka vähennetään työntekijälle tuomittavasta korvauksesta. Lainkohdassa säädetään kuulemismenettelystä, johon tuomioistuimen on ryhdyttävä viran puolesta ja jonka tarkoituksena on saatujen tietojen perusteella mahdollistaa työsopimuksen laittomasta päättämisestä määrättävän korvauksen ja työntekijän ennen tuomiota saamien työttömyysturvaetujen yhteensovittaminen. Vaikka Työttömyysvakuutusrahasto on asiassa kuultavana ja mahdollisena edunsaajana, sitä ei ole pidetty jutun asianosaisena tai väliintulijana (ks. Korkeimman oikeuden tuomio 16.9.2015 nro 1674).

Tuomioistuimelle säädetty velvollisuus huolehtia viran puolesta yhteensovittamisesta on poikkeus riita-asioissa noudatettavaan oikeudenkäyntimenettelyyn. Koska Työttömyysvakuutusrahastolla ei asemansa vuoksi ole ainakaan lähtökohtaisesti oikeutta hakea muutosta tuomioon, sanotun toimimisvelvollisuuden on perusteltua katsoa koskevan myös muutoksenhakutuomioistuinta. Samanaikaisesti on selvää, ettei tuomioistuin näin toimiessaan voi muuttaa tuomiota muutoksenhakijan vahingoksi (reformatio in peius –kielto).

Hovioikeus on tuominnut työnantajan maksamaan korvausta A:n henkilöön liittyvästä työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Hovioikeus ei ole lausunut siitä, miltä osin sen tuomitsema määrä on korvausta työttömyyden aiheuttamasta palkkaetujen menetyksestä ja miltä osin mahdollisesti aineettomasta vahingosta. Tästä katson edellä lausutuin perustein seuraavan, ettei Korkeimmassa oikeudessa voida rajoittua arvioimaan vain sitä, miten työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitetun vähennyksen määräämiseen vaikuttaa se, että A on saanut sairauspäivärahaa viiden kuukauden ajan työsuhteen päättymisestä.

Koska valituksessa ei ole lausuttu Korkeimman oikeuden harkittavaksi viran puolesta otettavasta edeltä ilmenevästä kysymyksestä, asianosaisille on ennen asian ratkaisemista varattava tilaisuus lausua siitä.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan pääasiasta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

Kysymys muun kuin rikoksesta epäillyn luona toimitettavan kotietsinnän edellytyksenä olevien erittäin pätevien perusteiden täyttymisen arvioimisesta. Kysymys myös oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta saatettaessa kotietsinnän edellytykset tuomioistuimen tutkittavaksi.

PakkokeinoL 5 luku 1 § 2 mom (646/2003)
PakkokeinoL 5 luku 2 § 2 mom (646/2003)
PakkokeinoL 5 luku 7 a § (871/2011)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kotietsintä ja sen saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi

Poliisi tutki Joensuussa tehtyä epäiltyä törkeää varkautta ja ampuma-aserikosta. Joensuulaisen tavaratalon tiloihin oli murtauduttu 13.9.2012 ja liikkeen tiloista oli anastettu viisi haulikkoa. Poliisi sai selville yhden rikoksesta epäillyn henkilöllisyyden, jonka luona 20.9.2012 toimitetussa kotietsinnässä oli löytynyt yksi haulikoista. Rikoskomisario H oli saanut tästä tiedon aamulla 21.9.2012. Asian tutkinnassa kävi ilmi, että kyseinen rikoksesta epäilty henkilö T oli mahdollisesti liikkunut tekoaikaan Joensuussa MPJ:n kanssa. T oli tekoaikaan Joensuussa ollessaan asunut hotelli Vaakunassa ja jättänyt lähtiessään laskun maksamatta. Tästä oli tehty rikosilmoitus. Lisäksi oli saatu tieto, että T olisi käyttänyt Joensuussa liikkuessaan MPJ:n autoa. Poliisi epäili MPJ:n olleen osallisena tekoihin ja rikoskomisario H määräsi 21.9.2012 tämän otettavaksi kiinni sekä kotietsinnän suoritettavaksi tämän asunnossa.

Kirjallisen kotietsintämääräyksen mukaan kotietsintä oli määrätty suoritettavaksi pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n (646/2003) 1 – 3 momentin nojalla takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi tai sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä.

Kotietsintää MPJ:n asunnolle lähtivät suorittamaan ylikonstaapeli J ja vanhempi konstaapeli S. MPJ:n osoitetiedot oli tarkistettu väestötietojärjestelmästä sekä poliisin PATJA-järjestelmästä. Rikoskomisario H oli sopinut partion kanssa, että se selvittää, kuka osoitteessa asuu ja on tarvittaessa yhteydessä rikoskomisarioon.

Partion saavuttua paikalle asunnossa ollut V oli ilmoittanut, ettei MPJ enää asu kyseisessä osoitteessa. V oli kertonut muuttaneensa kyseessä olevaan Joensuun kaupungin vuokra-asuntoon 1.7.2012 ja että asunto oli tyhjennetty ja tarkastettu isännöitsijän toimesta ennen muuttoa. Ylikonstaapeli J oli soittanut komisario H:lle ja kysynyt toimintaohjeita kotietsinnän suorittamisen osalta. Ylikonstaapeli J oli kertonut komisario H:lle V:n käytöksen olleen epäilyttävää ja aggressiivista poliisia kohtaan. V oli esittänyt partiolle, että hän päästää poliisit sisään sen jälkeen, kun on ensin ollut asunnossa pari minuuttia ovi lukittuna. V oli lisäksi kertonut työskentelevänsä hotelli Vaakunassa. Mies oli aluksi kieltäytynyt esittämästä henkilöllisyystodistustaan ja vasta useiden kehotusten jälkeen näyttänyt sen.

Kotietsinnässä ei ollut löytynyt mitään tapaukseen liittyvää eikä asunnosta ollut takavarikoitu mitään.

V vaati käräjäoikeutta tutkimaan, oliko kotietsinnälle ollut lainmukaiset edellytykset ja oliko poliisi menetellyt pakkokeinolain 5 luvun edellyttämällä tavalla. Poliisin oli täytynyt ymmärtää, että etsintää ei tehty heidän etsimänsä henkilön asuntoon. Tämä seikka olisi myös ollut helposti varmistettavissa.

Komisario H katsoi, että kotietsinnän suorittamiselle oli ollut pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n mukaiset perusteet.

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden päätös 23.11.2012

Käräjäoikeus toimitti asiassa pääkäsittelyn, jossa kuultiin V:tä sekä kotietsintää suorittamassa olleita konstaapeleita.

Käräjäoikeus totesi, että selvitettävänä oli ollut varkausrikos, josta säädetty ankarin rangaistus oli vähintään kuusi kuukautta vankeutta. Näin ollen pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 momentissa tarkoitettu yleinen edellytys oli täyttynyt.

Käräjäoikeus totesi edelleen, että kotietsinnän niin kuin muidenkin pakkokeinojen käyttämisen edellytykset ratkaistaan siihen ryhdyttäessä tiedossa olevien seikkojen valossa. Pakkokeinon käyttämisestä päättävän komisarion tiedossa oli ollut virallisen väestörekisteritiedon ja poliisin oman osoitetiedon perusteella, että rikoksesta siinä vaiheessa ˮsyytä epäilläˮ -perusteella epäilty henkilö, joka ei ollut V, asui kyseisessä osoitteessa. Saman tiedon mukaan siinä asui myös V. Käräjäoikeus katsoi, että näillä tiedoilla oli täyttynyt pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 momentin mukainen edellytys suorittaa kotietsintä kyseisessä osoitteessa.

Käräjäoikeus totesi, että kotietsinnän suorittajien saapuessa paikalle V oli kieltäytynyt päästämästä heitä sisälle perusteena se, että epäilty henkilö ei asu osoitteessa. Hän oli tämän jälkeen kuitenkin pyytänyt, että saisi mennä asuntoon, lukita oven ja viipyä siellä muutaman minuutin, jonka jälkeen hän päästäisi kotietsinnän suorittajat sisälle. Kun poliisin tietoon oli V:ltä itseltään tullut, että etsitty henkilö ei asunut osoitteessa, oli poliisilla kuitenkin ollut sen hetkisen tiedon mukaan yhteys epäillyn henkilön ja V:n välillä V:n työpaikan ja epäillyn majoituspaikan yhteytenä. Lisäksi ratkaisevalla hetkellä oli jo ollut tiedossa V:n vaatimus saada sulkeutua huoneistoon hetkeksi ennen kuin päästää poliisit sinne. Näistä syistä ja epäillyn henkilön osoitetiedon perusteella poliisi oli erittäin pätevin perustein voinut olettaa, että etsinnällä saavutetaan pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetut tavoitteet.

Käräjäoikeus totesi, että V oli ollut kotietsinnässä saapuvilla ja että hänelle oli kotietsintää aloitettaessa esitetty kirjallinen etsintämääräys. Asiassa ei ollut väitettykään, että etsinnällä olisi aiheutettu V:lle enempää haittaa tai vahinkoa kuin oli ollut välttämätöntä. V:n mielipahaa ei voitu pitää välttämättömän haitan rajat ylittävänä haittana tai vahinkona, koska hänelle oli myös heti ilmoitettu, että hän ei ole epäilty.

Käräjäoikeus totesi, että kotietsinnän toimittamisen edellytykset olivat olleet olemassa ja että kotietsinnässä oli menetelty pakkokeinolain 5 luvun 4 ja 5 §:n edellyttämällä tavalla.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Aulikki Riikonen.

Itä-Suomen hovioikeuden päätös 28.6.2013

V valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Matti Hakkarainen, Ari Kyllönen ja Heimo Kiviranta. Esittelijä Juha Tykkyläinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

V:lle myönnettiin valituslupa.

V vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset kumotaan ja asiassa katsotaan, ettei poliisilla ollut ollut edellytyksiä toteuttaa etsintämääräyksessä tarkoitettua kotietsintää. Lisäksi V vaati, että Suomen valtio on velvoitettava korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa 1 160,64 eurolla ja Korkeimmassa oikeudessa 2 532,08 eurolla mahdollisine viivästyskorkoineen.

Rikoskomisario H vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Selostus tapahtumista ja kysymyksenasettelu

1. Rikoskomisario H oli 21.9.2012 antanut kirjallisen määräyksen kotietsinnän toimittamisesta rikoksesta epäillyn MPJ:n asunnossa Joensuussa takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi sekä sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Kirjallisessa kotietsintämääräyksessä oli viitattu pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 - 3 momentteihin (646/2003). Kotietsintämääräyksen perustana olivat Joensuussa 13.9.2012 tehdyt törkeä varkaus ja ampuma-aserikos. Rikosepäilyn mukaan oli anastettu viisi haulikkoa. Rikoskomisarion tiedossa oli väestötietojärjestelmän ja poliisin oman tietojärjestelmän osoitetiedon perusteella ollut, että rikoksesta epäilty henkilö asui kysymyksessä olevassa osoitteessa. Samaan asiaan liittyen oli myös muissa osoitteissa määrätty suoritettavaksi kotietsintöjä, jotka sotkemisvaaran vuoksi oli tarpeen suorittaa samanaikaisesti. Rikoskomisario H oli sopinut kotietsintöjä toimittamaan lähteneen ylikonstaapelin kanssa, että partio selvittää paikan päällä, kuka osoitteessa asuu ja on tarvittaessa yhteydessä rikoskomisario H:hon.

2. Kotietsintää aloitettaessa asunnon oven avannut V oli ilmoittanut etsintää toimittaneille poliiseille, ettei epäilty henkilö enää asunut asunnossa, ja kieltäytynyt päästämästä poliiseja sisään. Hän oli ilmoittamansa mukaan kertonut muuttaneensa asuntoon kolme kuukautta aiemmin ja kehottanut poliiseja tarkistamaan asian asunnon vuokranantajalta. V:lle oli kotietsintää aloitettaessa esitetty kirjallinen kotietsintämääräys ja hänelle oli ilmoitettu, ettei häntä epäillä tutkittavana olleista rikoksista.

3. Kotietsintää suorittaneet poliisit ovat heitä Korkeimmassa oikeudessa kuultaessa kertoneet, että V oli käyttäytynyt tilanteessa kiihtyneesti ja hermostuneesti ja pyytänyt saada olla asunnossa yksin ovi lukittuna muutaman minuutin ajan, johon vaatimukseen poliisit eivät kuitenkaan olleet suostuneet. V on puolestaan myöntänyt olleensa tilanteen yllättävyyden vuoksi mahdollisesti kiihtynyt, mutta kiistänyt olleensa varsinaisesti aggressiivinen ja kertonut halunneensa ainoastaan saada pukeutua rauhassa ennen poliisien sisälle päästämistä. Asiassa on kuultavien ristiriitaisten kertomusten perusteella jäänyt epäselväksi, oliko V kieltäytynyt aluksi todistamasta henkilöllisyyttään. Riidatonta on, että jossain vaiheessa V:n henkilöllisyys oli kuitenkin voitu luotettavasti selvittää. Puhutuksessa oli myös ilmennyt, että V oli ollut töissä Hotelli Vaakunan ravintolassa, johon hotelliin myös MPJ ja muut rikoksesta epäillyt olivat olleet rikoksen tekoaikana majoittuneina. Rikoksesta epäillyt olivat jättäneet majoituslaskunsa maksamatta, ja asiasta oli kirjattu rikosilmoitus petoksesta.

4. Paikalla ollut ylikonstaapeli oli, saatuaan edellä mainitut tiedot asunnolle ensiksi saapuneilta poliiseilta, ollut puhelimitse yhteydessä H:hon ja kertonut tilanteesta sekä V:n puhutuksessa ilmenneistä seikoista ja tämän käyttäytymisestä. Määräyksen antanut rikoskomisario H oli päättänyt uusista tiedoista huolimatta toimittaa kotietsinnän. Hän on kuultaessa kertonut täydentäneensä ja muuttaneensa suullisesti kotietsintämääräystä siten, että kotietsintä tuli suorittaa pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti paikassa, joka ei ollut sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta. H on katsonut, että hänellä oli ollut lainkohdan tarkoittamia erittäin päteviä perusteita olettaa, että kotietsinnällä löydetään takavarikoitava esine taikka muutoin saadaan selvitystä rikoksesta. Lisäksi hän on kertonut, että asunnosta oli etsitty myös rikoksesta epäiltyä MPJ:tä, vaikka tätä perustetta ei ollut kirjattu kirjalliseen kotietsintämääräykseen.

5. Asiassa on V:n Korkeimmassa oikeudessa esittämän perusteella kysymys siitä, onko asunnossa toimitetulle kotietsinnälle ollut laissa säädetyt edellytykset.

Kotietsinnän toimittamisen edellytyksiä koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö

6. Kotietsinnän toimittamishetkellä voimassa olleen pakkokeinolain (450/1987) 5 luvun 1 §:n 1 momentin (646/2003) mukaan rikoksesta epäillyn hallinnassa olevassa rakennuksessa ja huoneessa toimitettavan kotietsinnän edellytyksenä on, että häntä on syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus on vähintään kuusi kuukautta vankeutta. Säännöksen mukaan kotietsintä voidaan toimittaa esimerkiksi takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi tai muutoin sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä.

7. Pykälän 2 momentin mukaan paikassa, joka ei ole sen hallinnassa, jota on syytä epäillä rikoksesta, saadaan kotietsintä toimittaa vain, kun rikos on tehty siellä tai epäilty on siellä otettu kiinni taikka muuten voidaan erittäin pätevin perustein olettaa, että etsinnällä löydetään takavarikoitava tai väliaikaiseen hukkaamiskieltoon tai vakuustakavarikkoon pantava esine tai omaisuus taikka muutoin saadaan selvitystä rikoksesta.

8. Luvun 2 §:n 2 momentin mukaan muualla kuin etsittävän henkilön hallinnassa olevassa paikassa saadaan kotietsintä henkilön löytämiseksi toimittaa vain, jos etsittävän henkilön erittäin pätevin perustein voidaan olettaa oleskelevan siellä.

9. Korkein oikeus toteaa, että pakkokeinolaissa on käytetty kolmiasteista todennäköisyysporrastusta, jossa ˮerittäin pätevin perustein olettaaˮ osoittaa kaikkein korkeinta todennäköisyyden astetta. Se sijoittuu yli 50-prosenttista todennäköisyyttä edellyttävän todennäköisiä syitä koskevan ilmaisun yläpuolelle (HE 14/1985 vp s. 16 - 17). Arvioitava todennäköisyys liittyy etsinnän tuloksellisuuteen. Se, että rikos on tehty tietyssä paikassa tai epäilty on sieltä otettu kiinni, luo laillisen olettaman kyseiseen paikkaan suoritettavan etsinnän odotettavissa olevasta tuloksellisuudesta. Muut seikat, joista tuloksellisuusodotukseen voidaan erittäin pätevin perustein päätyä, on arvioitava tapauskohtaisesti. (HE 52/2002 vp s. 59)

10. Edellä mainittujen seikkojen lisäksi kotietsinnän edellytyksiä arvioitaessa on otettava huomioon suhteellisuusperiaate, josta tapahtuma-aikaan säädettiin pakkokeinolain 7 luvun 1 a §:ssä (402/1995). Sen mukaan laissa tarkoitettuja pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Lainkohdan esitöissä todetaan, että pakkokeinoa saadaan käyttää vain, jos käytöllä saavutettava etu tai tavoiteltu päämäärä on järkevässä suhteessa pakkokeinon aiheuttamiin haittoihin tai vastakkaisiin etuihin tai arvoihin. Pakkokeinon käytöstä päätettäessä kokonaisharkinnassa on kiinnitettävä huomiota myös esimerkiksi siihen yksityiselämän loukkaukseen, joka seuraa pakkokeinon käytöstä. Mitä lievempi rikos on, sitä enemmän saattavat harkinnassa painaa pakkokeinon sallimista vastaan puhuvat näkökohdat. (HE 22/1994 vp s. 34 ja 35)

11. Kotietsinnän edellytyksiä koskevia säännöksiä tulkittaessa ja sovellettaessa on vielä otettava huomioon, että kotietsinnällä puututaan perustuslain 10 §:n 1 momentin turvaamaan kotirauhaan. Vaikka pakkokeinolain kotietsintää koskevat säännökset perustuvatkin perustuslain mainitun pykälän 3 momentin mukaiseen valtuutukseen säätää lailla perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikosten selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä, on näitä säännöksiä sovellettaessa otettava huomioon tarve turvata kotirauhan suojan toteutuminen myös käytännössä.

12. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus nauttia kotiinsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kohdassa todetaan, että viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä esimerkiksi yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi tai terveyden tai moraalin suojaamiseksi.

13. Korkein oikeus on kotietsinnän edellytysten arviointia koskevissa ratkaisuissaan KKO 2014:57 ja KKO 2014:58 todennut (kohta 14), että kotietsinnän perustuminen pidättämiseen oikeutetun virkamiehen suullisesti antamaan määräykseen voi jo sellaisenaan laskea kotietsinnän toimittamisen kynnystä ja että se ainakin vaikeuttaa kotietsintämääräyksen perusteiden selvittämistä. Nämä seikat heikentävät etsinnän hyväksyttävyyttä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kannalta arvioituna.

14. Eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen ratkaisuissa on pakkokeinolain tarkoittamien erittäin pätevien perusteiden katsottu edellyttävän varsin vahvaa selvitystä sen seikan puolesta, että kohteesta saataisiin selvitystä rikoksesta tai että etsittävä henkilö löytyisi kotietsinnän kohteena olevasta asunnosta. Tällä on tarkoitettu tapauksesta ja olosuhteista ilmeneviä konkreettisia seikkoja, joiden perusteella voidaan päätellä kotietsinnän tuottavan tulosta. Etsinnän odotettavissa olevalle tuloksellisuudelle on siis asetettu erityisvaatimuksia. Erittäin pätevinä perusteina voidaan pitää esimerkiksi etsintämääräyksen antajan tiedossa olevia konkreettisia tai muita hyvin luotettavia tietoja siitä, että henkilö todella on pakkokeinon kohteena olevassa asunnossa. Esimerkiksi silminnäkijähavaintoja etsittävän henkilön oleskelusta asunnossa tai liikkumisesta kotietsinnän kohteena olevan asunnon välittömässä läheisyydessä on pidetty tällaisina konkreettisina seikkoina. Sen sijaan se, että etsityn henkilön käyttämän puhelimen omistajaksi oli merkitty sen asunnon haltija, jonka luona kotietsintä oli toimitettu, tai kokemussääntönä pidetty turvapaikanhakijoiden oleskeleminen maanmiestensä luona eivät antaneet aihetta erittäin painavin perustein olettaa etsityn henkilön oleskelevan asunnon haltijan luona (25.6.2003, Dnro 2743/4/00). Eduskunnan apulaisoikeusasiamies on edellyttänyt myös perusteiden yksilöimistä. Pelkät yksilöimättömät viittaukset esimerkiksi epäillyn asemaan, yhteyksiin, entisyyteen, poliisin tiedusteluhavaintoihin ja edeltävässä kotietsinnässä tehtyihin havaintoihin ilman selvitystä siitä, mitä nämä tarkoittivat, eivät ole olleet riittäviä. Myöskään se, että epäillyn auto oli ollut pysäköitynä kotietsinnän kohteena olevien kerhotilojen pihalla, ei ollut riittävä seikka perustelemaan erittäin painavien perusteiden mukaista olettamusta (3.4.2003, Dnro 249/4/00).

Korkeimman oikeuden arviointi kotietsinnän edellytysten täyttymisestä

15. Asiassa sovellettavan pakkokeinolain 5 luvun 7 a §:n 1 momentin (871/2011) mukaan sen vaatimuksesta, jonka luona kotietsintä on toimitettu, tuomioistuimen on todettava, ovatko kotietsinnän toimittamisen edellytykset olleet olemassa. V on katsonut, ettei poliisilla ole ollut riittäviä edellytyksiä olettaa, että asunnosta löytyisi mitään tutkittavaan rikokseen liittyvää. Etsintä on ollut myös suhteellisuusperiaatteen vastaista.

16. Kotietsintämääräyksen mukaan selvitettävänä on ollut epäillyt törkeä varkaus ja ampuma-aserikos. Näiden rikosten enimmäisrangaistukset ovat rikoslain 28 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan neljä vuotta ja 41 luvun 1 §:n mukaan kaksi vuotta vankeutta, joten pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 momentissa (646/2003) epäillyn rikoksen enimmäisrangaistukselle asetettu vähimmäisvaatimus on täyttynyt.

17. Kirjallisen kotietsintämääräyksen mukaan määräys on perustunut pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 - 3 momenttiin ja kotietsintä oli määrätty toimitettavaksi rikoksesta epäillyn asunnossa takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi sekä sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Rikoskomisario H on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut kotietsintää toimitetun alunperinkin myös rikoksesta epäillyn MPJ:n löytämiseksi. Tätä perustetta ei kuitenkaan ollut kirjattu kirjalliseen kotietsintämääräykseen.

18. Korkein oikeus ensinnäkin toteaa, että rikoskomisario H:lla on ollut perusteet, ottaen huomioon väestötietojärjestelmästä ja poliisin omasta tietojärjestelmästä saadut osoitetiedot, antaa kotietsintämääräys sekä 5 luvun 1 §:ssä tarkoitetun esineen löytämiseksi että saman luvun 2 §:ssä tarkoitetun henkilön tavoittamiseksi. Asunto on tuolloin käytettävissä olleen tiedon perusteella ollut myös rikoksesta epäillyn henkilön hallinnassa ja kyseistä henkilöä oli syytä epäillä rikoksesta, josta säädetty ankarin rangaistus oli yli kuusi kuukautta vankeutta.

19. Tapahtuma-aikaan voimassa olleessa pakkokeinolaissa ei ollut säädelty tarkemmin kotietsintämääräyksen sisällöstä. Korkein oikeus toteaa, että kaikkien kotietsinnän toimittamisen perusteiden on tullut kuitenkin asianmukaisesti ilmetä kotietsintämääräyksestä, kuten sittemmin pakkokeinolain 8 luvun 6 ja 16 §:ssä on säädetty. Mikäli kotietsintä on ollut tarkoitus toimittaa myös pakkokeinolain 5 luvun 2 §:n perusteella rikoksesta epäillyn henkilön löytämiseksi, tämän olisi tullut ilmetä kirjallisesta kotietsintämääräyksestä.

20. Rikoskomisario H on kertonut, että hän oli, saatuaan edellä 4 kohdassa selostetut tiedot paikalla olleilta poliiseilta, suullisesti täydentänyt ja muuttanut kotietsintämääräystä. Hän on katsonut, että tilanteessa oli ollut pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti erittäin päteviä perusteita olettaa, että muun kuin rikoksesta epäillyn hallinnassa olevaan asuntoon tehtävällä etsinnällä löydetään takavarikoitava esine tai rikoksesta epäilty henkilö. Hän on perustellut tätä sillä, että V:n aggressiivinen ja poikkeava käytös sekä vaatimus saada olla asunnossa pari minuuttia ennen kuin poliisit pääsevät sisään viittasivat siihen, että asunnossa oli joko etsittävä henkilö tai anastettua omaisuutta. Kyse oli vakavasta rikosepäilystä, jossa poliisin intressinä oli ollut löytää anastetut haulikot sekä etsintäkuulutettu MPJ. Lisäksi se V:n kertoma seikka, että hän työskenteli hotelli Vaakunassa, jossa rikokseen liittyvät henkilöt olivat olleet rikoksen tapahtuma-aikaan majoittuneena, tuki osaltaan olettamusta. H:n mukaan ratkaisua tässä tilanteessa tehtäessä ei ollut ollut varmuudella selvillä edes V:n henkilöllisyys. Myös samanaikaisesti muihin osoitteisiin tehtävät kotietsinnät ja niihin liittyvä sotkemisvaara perustelivat kotietsinnän suorittamista.

21. Korkein oikeus toteaa, että tapahtuma-aikana voimassa olleen pakkokeinolain 5 luvun 5 §:n 1 momentissa säädetty on mahdollistanut kotietsinnän tarkoituksen esittämisen suullisesti ja kirjallisesta kotietsintämääräyksestä poikkeavasti. Tässä tapauksessa se on voinut olla muuttuneiden olosuhteiden vuoksi perusteltua. Kirjallisen määräyksen puuttuminen voi kuitenkin edellä kohdassa 14 kuvatuin tavoin vaikeuttaa kotietsintämääräyksen perusteiden selvittämistä ja heikentää etsinnän hyväksyttävyyttä ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan kannalta arvioituna.

22. Arvioitaessa, onko tilanteessa ollut lain edellyttämällä tavalla erittäin päteviä perusteita olettaa kotietsinnän olevan tuloksellinen etsittävän esineen tai henkilön löytämiseksi, on asiaa tarkasteltava päätöksentekohetken tietojen varassa eikä sillä, että kotietsintä on tässä tapauksessa jälkikäteen osoittautunut tuloksettomaksi, voida katsoa olevan ratkaisevaa merkitystä. Kotietsintä on pakkokeino, jota käytetään usein esitutkinnan alkuvaiheessa, jolloin ratkaisut joudutaan tekemään alustavien tietojen perusteella. Usein, kuten myös tässä tapauksessa, kotietsintää on voitava tehokkaasti käyttää esimerkiksi vaarallisten aseiden tai huumausaineen takavarikoimiseksi.

23. Korkein oikeus toteaa, että kotietsinnän edellytysten arvioinnin on perustuttava tilanteen kokonaisharkintaan. Vaikka tietyt kotietsinnän tuloksellisuuteen viittaavat seikat eivät yksinään vielä olisi riittäviä täyttämään erittäin pätevien perusteiden olettamusta, voi edellytys niiden yhteisvaikutuksesta kuitenkin täyttyä. Toisaalta edellytysten punninnassa on aina otettava huomioon, että kotietsintä loukkaa perus- ja ihmisoikeutena suojattua kotirauhaa ja että sen käyttämistä tulisi suhteellisuusperiaatteen mukaisesti voida pitää puolustettavana ottaen huomioon rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaus.

24. Edellä todetuin tavoin asiassa on lähtökohtaisesti ollut lain mukaiset edellytykset toimittaa kotietsintä rikoksesta epäillyn asunnossa, mitä ei olisi voitu pitää myöskään suhteellisuusperiaatteen vastaisena, kun otetaan huomioon tutkittavana olleiden rikosten laatu ja etsittävien ampuma-aseiden vaarallisuus. Asiassa on kuitenkin riidatonta, että suullinen kotietsintämääräys on annettu siihen V:ltä saatuun tietoon perustuvana, että kotietsintä toimitetaan muun kuin rikoksesta epäillyn henkilön hallinnassa olevassa asunnossa. Tällöin edellytyksenä on pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 2 momentin mukaisesti ollut, kun kysymyksessä ei ollut rikoksen tekopaikka eikä epäiltyä ollut siellä otettu kiinni, että erittäin pätevin perustein on voitu olettaa etsinnällä löydettävän etsittäviä esineitä. Vastaavasti edellytyksenä on saman luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti ollut, että erittäin pätevin perustein on voitu olettaa etsittävän henkilön oleskelevan asunnossa.

25. Sanottujen oletusten tueksi tulee edellä todetuin tavoin olla konkreettisia perusteita. Rikoskomisario H on viitannut sellaisina V:n aggressiiviseen ja poikkeavaan käytökseen sekä tämän vaatimukseen saada olla yksin asunnossa muutaman minuutin ajan ennen poliisien sisään päästämistä. V:n vaatimus on ollut epätavanomainen ja se on perustellusti voinut aiheuttaa epäilyn siitä, että V:llä on asunnossa jotain salattavaa. V:n kiihtyneeseen käyttäytymiseen on toisaalta voinut olla monenlaisia inhimillisiä syitä. V on itse ilmoittanut vasta heränneenä halunneensa pukeutua. Pelkästään V:n käyttäytymisestä johdettua oletusta, että etsittävä omaisuus tai henkilö löytyisi asunnosta, ei näissä olosuhteissa voida pitää erittäin pätevänä perusteena oletukselle kotietsinnän tuloksellisuudesta. V:n työskentely rikoksesta epäiltyjen tekoaikana käyttämässä hotellissa liittyy puolestaan hyvin etäisesti tutkittavina olleisiin rikoksiin, eikä sen merkitystä asiassa ole yksilöity. Korkein oikeus katsoo, etteivät mainitut seikat yhdessäkään muodosta lain edellyttämiä erittäin päteviä perusteita oletukselle etsittävien esineiden tai henkilön löytämisestä paikassa, joka ei ole epäillyn hallinnassa.

Oikeudenkäyntikulut

26. V on vaatinut, että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa.

27. Pakkokeinolaissa tai muuallakaan ei ole nimenomaista säännöstä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta pakkokeinolain 5 luvun 7 a §:n 1 momentin (871/2001) mukaisessa kotietsinnän edellytysten ja siinä noudatetun menettelyn tutkimista tuomioistuimessa koskevassa asiassa. Tällainen asia tulee vireille sen vaatimuksesta, jota asia koskee. Koska kysymys ei ole syyteasian käsittelystä, sovellettavaksi ei tule myöskään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 9 luvun 1 a §:n säännös, joka koskee valtion velvollisuutta korvata vastaajan oikeudenkäyntikuluja rikosasiassa syyttäjän vaatimusten tultua hylätyksi.

28. Ratkaisussa KKO 2002:85, jossa oli kysymys muun ohella takavarikon laillisuuden arvioimisesta, katsottiin, että valtio oli velvollinen korvaamaan valittajien kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, kun takavarikko katsottiin lainvastaiseksi ja kumottiin B:n, C:n ja D:n osalta. Ratkaisua perusteltiin sillä, että valittajilla oli ollut oikeudellinen tarve saattaa takavarikon laillisuus tuomioistuimen tutkittavaksi. Mitään asiallista perustetta ei ollut sille, että valittajilla toisin kuin rikosasian vastaajalla ei olisi kyseisessä tapauksessa oikeutta saada oikeudenkäyntikuluistaan korvausta valtion varoista. Ratkaisussa todettiin lisäksi, että oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimuksetkin huomioon ottaen olisi kohtuutonta, jos he joutuisivat pitämään asiassa oikeudenkäyntikulunsa vahinkonaan.

29. Kuten edellä selostetussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa, myös tässä asiassa V:llä on ollut oikeudellinen tarve saattaa asia tuomioistuimen tutkittavaksi. Tämän vuoksi ja ottaen huomioon oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin periaatteet Korkein oikeus katsoo, että V:llä on oikeus saada valtion varoista kohtuullinen korvaus oikeudenkäyntikuluistaan asiassa sekä hovioikeudessa että Korkeimmassa oikeudessa. Vaadittuja määriä on pidettävä kohtuullisina.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Korkein oikeus toteaa, että poliisilla ei ole ollut erittäin päteviä perusteita olettaa, että etsinnällä 21.9.2012 V:n asunnossa löydetään takavarikoitava esine tai omaisuus taikka muutoin saadaan selvitystä rikoksesta taikka erittäin päteviä perusteita olettaa, että etsittävä henkilö oleskelee siellä. Kotietsinnän toimittamiselle ei ole siten ollut pakkokeinolain (450/1987) 5 luvun 1 §:n 2 momentissa tai 5 luvun 2 §:n 2 momentissa (646/2003) säädettyjä edellytyksiä.

Valtio velvoitetaan suorittamaan V:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista asiassa hovioikeuden osalta 1 107 euroa ja Korkeimman oikeuden osalta 2 532,08 euroa, mille määrille on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaan siitä lukien kun yksi kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden päätöksen antamisesta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Hannu Rajalahti, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Kaisa Klinga.

Sama maanmittaustoimiston kartoittaja oli selvittänyt maastossa riidanalaisen rajapyykin paikkaa ennen halkomistoimitusta ja uudelleen maaoikeuden palautettua asian toimitukseen rajankäyntiä varten. Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista ilmenevistä syistä kiinteistötoimituksen kartoittajan esteellisyyden arviointiin oli sovellettava oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännöksiä. (Ään.)

KML 4 §
KML 11 § 1 mom

Käsittely toimituksessa ja maaoikeudessa

Menettely toimituksissa ja Oulun käräjäoikeuden maaoikeutena tekemät ratkaisut 18.6.2013 ja 4.6.2014 on selostettu tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Maaoikeus on 18.6.2013 antanut asiassa palautuspäätöksen, jonka on tehnyt käräjätuomari Kari Turtiainen ja jonka valmisteluun on osallistunut maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen.

Asian ovat maaoikeuden tuomiolla 4.6.2014 ratkaisseet käräjätuomari Pekka Louhelainen ja maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen sekä lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. A esitti väitteen kartoittaja B:n esteellisyydestä. Valituksessaan hän vaati, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan toimitukseen.

Korkein oikeus pyysi Maanmittauslaitokselta lausunnon kartoittajan tehtävistä kiinteistötoimituksessa. A antoi lausuman Maanmittauslaitoksen lausunnosta.

Eräät halkomistoimituksen muut asianosaiset vastasivat muutoksenhakemukseen ja vaativat sen hylkäämistä. Lisäksi he antoivat lausuman Maanmittauslaitoksen lausunnosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Aikaisemmat käsittelyn vaiheet

1. Halkomistoimituksen yhteydessä toimitusinsinööri oli todennut, että rajamerkkien koordinaatit olivat osittain epätarkat muun muassa halottavana olevan tilan Leppälä 30:89 osalta. Toimitusinsinööri oli päättänyt, että maanmittauslaitoksen kartoittaja tarkistaa rajat, mittaa tarpeelliset uudet koordinaatit pyykeille ja tekee tarvittaessa rajankäynnin mittaukset.

2. Myöhemmin pidettyyn toimituskokoukseen oli kutsuttu myös halottavan tilan naapurikiinteistöjen omistajat. Kokouksessa A tilan Myllykoski 3:181 omistajana oli esittänyt, että Leppälän ja Myllykosken tilojen raja 645-646-1062 oli merkitty toimituskartalle väärin ja että rajapyykin nro 1062 paikka oli virheellinen. A oli vaatinut, että halkomisen yhteydessä toimitetaan rajankäynti. Toimitusinsinööri oli hylännyt vaatimuksen, koska kartoittaja B:n selvityksen mukaan kaikki pyykit olivat löytyneet maastosta isojakokartan perusteella.

3. Oulun käräjäoikeus maaoikeutena oli A:n valituksen johdosta 18.3.2013 palauttanut toimituksen maanmittaustoimistoon pyykin nro 1062 sijainnin riitaisuudesta johtuvan rajankäynnin suorittamiseksi. Toimitukseen määrätyn uuden kiinteistöinsinöörin määräyksestä kartoittaja B oli uudelleen käynyt maastossa mittaamassa pyykkien 645 ja 646 paikat sekä merkitsemässä linjan maastoon.

4. Toimitusta on jatkettu 10.10.2013 pidetyllä kokouksella. Toimituskokouksessa A tai muutkaan asianosaiset eivät kysyttäessä olleet tehneet esteellisyysmuistutusta. Kokouksessa on käsitelty kohdassa 3 mainittuja kartoittaja B:n selvityksiä. Päätöksessään toimitusinsinööri on todennut, että kartoittaja B:n selvityksen mukaan pyykki nro 1062 oli ollut painuneena suohon alkuperäisellä paikallaan eikä pyykin siirtämisestä ollut näkynyt merkkejä ja että kartoittaja oli korjannut pyykin entiselle paikalleen. Toimitusinsinööri on suorittanut rajankäynnin kiistanalaisella pyykkivälillä käyttäen perusteena maastossa olevia vanhoja pyykkejä.

5. A on valittanut toimituspäätöksestä maaoikeuteen ja vaatinut rajan paikkaa muutettavaksi. Maaoikeus on suorittanut katselmuksen ja toimittanut pääkäsittelyn, joissa myös A on ollut paikalla asianajajansa kanssa. Maaoikeus on katsonut, että pyykki nro 1062 oli maastossa oikealla paikallaan ja että raja oli määrättävä sen mukaan. Maaoikeus on 4.6.2014 hylännyt valituksen.

Kysymys Korkeimmassa oikeudessa

6. Muutoksenhakemuksessaan Korkeimmalle oikeudelle A on vaatinut maaoikeuden tuomion kumoamista ja halkomistoimituksen palauttamista puolueettomaan käsittelyyn maanmittaustoimistolle. Hän on perustellut vaatimustaan sillä, että sama kartoittaja oli tehnyt maastotyöt sekä alkuperäisessä halkomistoimituksessa että uudessa, maaoikeuden palauttamispäätöksen vuoksi tehdyssä toimituksessa. A:n käsityksen mukaan kartoittajaan tulisi soveltaa oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännöksiä tuomarin esteellisyydestä. Kartoittaja oli A:n mukaan luvun 7 §:n 2 momentin vastaisesti käsitellyt samaa riidanalaista asiaa uudestaan. A on valituksensa perusteluissa viitannut toimitukseen viran puolesta osallistuvien henkilöiden puolueettomuuden ja objektiivisuuden vaatimukseen.

7. Maanmittauslaitos on lausumassaan Korkeimmalle oikeudelle katsonut, että kartoittajan esteellisyyteen mahdollisesti sovellettavat säännökset ovat hallintolaissa. Myös eräät muut halkomistoimituksen asianosaiset ovat vastauksissaan katsoneet, että kartoittajan esteellisyyttä on arvioitava hallintolain eikä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännösten perusteella ja että B ei ollut ollut esteellinen asiassa. C on vastauksessaan katsonut, että kartoittajaa eivät koskeneet kiinteistönmuodostamislain eivätkä hallintolain esteellisyyssäännökset, koska hän ei ollut kiinteistötoimituksen teknisenä avustajana käyttänyt ratkaisuvaltaa asiassa.

8. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kyse siitä, minkä säännösten perusteella kartoittajan esteellisyyttä on arvioitava ja onko kartoittaja B ollut niiden perusteella esteellinen suorittamaan asian palauttamisen jälkeisessä toimituksessa toimitusinsinöörin määräämät toimenpiteet.

Kiinteistönmuodostamislain esteellisyyssäännökset

9. Kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentin mukaan toimitusmiehen esteellisyydestä on voimassa, mitä oikeudenkäymiskaaressa säädetään tuomarin esteellisyydestä.

10. Kiinteistönmuodostamislain 4 §:n mukaan toimituksen suorittavat toimitusinsinööri ja kaksi uskottua miestä (toimitusmiehet). Lain 175 §:n 1 momentin mukaan kiinteistötoimituksessa käsiteltävät asiat ratkaistaan toimitusmiesten päätöksellä.

11. Kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentin viittaussäännös koskee sanamuotonsa mukaan vain toimitusmiehiä eli ratkaisukokoonpanoon kuuluvaa toimitusinsinööriä ja uskottuja miehiä. Lain esitöissä on katsottu, että toimitusmiesten tehtävät monessa suhteessa vastaavat tuomarin tehtäviä (HE 227/1994 vp s. 18). Yleisesti on todettu, että kiinteistötoimitus on määrämuotoinen hallinnollinen menettely, jossa tehtävillä ratkaisuilla yleensä on merkitystä asianosaisten välisten oikeudellisten suhteiden kannalta ja johon hallintomenettelyä koskevat säännökset eivät tämän vuoksi sovellu (HE 227/1994 vp s. 16).

12. Kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentti vastaa sisällöltään aikaisemman jakolain 56 §:ää. Kiinteistönmuodostamislain esityöt ovatkin tältä osin varsin niukat. Hallituksen esityksen perusteluissa ei ole käsitelty eri esteellisyystilanteita eikä sitä, voiko esteellisyyskysymys tulla esiin joidenkin muiden asian käsittelyyn osallistuvien henkilöiden osalta ja minkä sääntelyn nojalla tällaista esteellisyyskysymystä on arvioitava.

Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun esteellisyyssäännökset ja niiden kehittyminen

13. Kun kiinteistönmuodostamislaki tuli voimaan vuonna 1997, tuomarin esteellisyyttä koskivat pääosin vuoden 1734 lain aikaiset oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännökset. Sanamuotonsa mukaan ne koskivat vain tuomaria. Oikeudenkäymiskaaren 22 luvun 2 §:n 3 momenttiin vuonna 1991 otetun säännöksen mukaan ne koskivat myös käräjäoikeuden pöytäkirjanpitäjää.

14. Tuomarin esteellisyyttä koskevan lainsäädännön kokonaisuudistus on toteutettu kiinteistönmuodostamislain säätämisen jälkeen vuonna 2001. Tuolloin selvennettiin ja laajennettiin myös sitä, mitä käsittelyn vaiheita ja keitä henkilöitä tuomarin esteellisyysperusteet koskevat. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:n mukaan tuomari ei saa esteellisenä käsitellä asiaa. Lain esitöiden mukaan käsittelyllä tarkoitetaan myös ratkaisun tekemistä välittömästi edeltäviä toimia, kuten asian esittelyä ja valmistelua (HE 78/2000 vp s. 24). Esteellisyyssääntelyn laajuus käy ilmi 2 §:n 1 momentista, jonka mukaan luvun tuomaria koskevia säännöksiä sovelletaan myös tuomioistuimen muuhun jäseneen, esittelijään, pöytäkirjanpitäjään ja siihen, joka tuomioistuimessa ratkaisee asian tai voi olla läsnä asiaa ratkaistaessa.

15. Uudistuksen yhteydessä muutetun hallintolainkäyttölain 76 §:n mukaan valitusasiaa käsittelevän henkilön esteellisyydestä sekä esteellisyysväitteen esittämisestä ja käsittelystä on soveltuvin osin voimassa, mitä tuomarin esteellisyydestä säädetään oikeudenkäymiskaaren 13 luvussa. Hallintolainkäyttölain 1 §:n 2 momentin viittaussäännöksen johdosta oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännöksiä sovelletaan laajasti erilaisissa muutoksenhakuelimissä ja niihin verrattavissa viranomaisissa. Oikeudenkäymiskaaren uudistetun 13 luvun esitöissä (HE 78/2000 vp s. 14 ja 15) on todettu, että muualla lainsäädännössä on useita viittauksia tuomarin esteellisyyttä koskeviin säännöksiin. Yhtenä esimerkkinä on mainittu juuri kiinteistönmuodostamislain 11 §. Tarvetta viittaussäännösten tarkistamiseen ei kuitenkaan katsottu ilmenneen, koska esitys olennaisilta osin vastasi voimassa olevaa lakia ja sen tulkintakäytäntöä.

16. Tuomarin esteellisyyttä koskevan sääntelyn uudistaminen on siten merkinnyt sitä, että kaikissa lainkäyttöelimissä esteellisyyttä arvioidaan samoja oikeudenkäymiskaaren säännöksiä soveltaen. Viittaussäännösten johdosta niitä sovelletaan myös muunlaisissa viranomaisissa, joissa käsiteltävien asioiden osalta on haluttu korostaa riippumattomuuden ja puolueettomuuden merkitystä. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun esteellisyysperusteita ja soveltamistilanteita koskevat säännökset muodostavat kokonaisuuden. Säännösten perusteella voidaan monipuolisesti ja laajasti arvioida lainkäyttöelimen henkilöstön toimiin liittyviä esteellisyyskysymyksiä.

Johtopäätökset kartoittajan esteellisyyden arviointiin sovellettavista säännöksistä

17. Kiinteistönmuodostamislaissa ei ole nimenomaisia säännöksiä kartoittajan tai muun toimituksessa avustavan henkilön esteellisyydestä. Lain 11 §:n 1 momentin säännös tuomaria koskevien oikeudenkäymiskaaren esteellisyyssäännösten soveltamisesta koskee sanamuotonsa mukaan vain toimitusmiesten esteellisyyden arviointia. Kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentin viittaussäännöksen tarkistamista ei nähty tarpeelliseksi siinäkään vaiheessa, kun oikeudenkäymiskaaren säännökset tuomarin esteellisyydestä ulotettiin koskemaan aiempaa laajemmin erilaisissa lainkäyttöelimissä ja niihin rinnastettavissa viranomaisissa asian valmisteluun tai ratkaisuun osallistuvia.

18. Hallintolain esteellisyyssäännökset (27 – 29 §) puolestaan koskevat yleisesti hallintoasioiden käsittelyä valtion ja kuntien viranomaisissa, eikä niitä sovelleta silloin, jos muussa laissa on hallintolain esteellisyyssäännöksistä poikkeavia säännöksiä (hallintolain 5 §:n 1 momentti). Hallintolain säännöksiä ei sovelleta myöskään lainkäyttöön (hallintolain 4 §:n 1 momentti).

19. Arvioitaessa sitä, minkä säännösten nojalla kartoittajan esteellisyys kiinteistötoimituksessa edellä kuvatussa lainsäädännöllisessä tilanteessa määräytyy, huomioon on otettava ensinnäkin se, millaisesta menettelystä kiinteistötoimituksessa on kysymys.

20. Toimitusmenettely on sinänsä hallintotoimintaa, ei oikeudenkäyntiä, eikä kiinteistötoimituksissa sovelleta oikeudenkäymiskaaren säännöksiä, ellei niin ole erikseen säädetty. Koska toimitusmenettelystä säädetään yksityiskohtaisesti kiinteistönmuodostamislaissa, siihen ei ole tarvetta soveltaa myöskään hallintolain säännöksiä. Toimitusmenettelyä onkin luonnehdittu määrämuotoiseksi (HE 227/1994 vp s. 16) tai toimitusmuotoiseksi hallinnolliseksi menettelyksi, jolle on tyypillistä riita-asiain lainkäytölle ominaisten menettelymuotojen noudattaminen (Jorma Pietilä, Kiinteistönmuodostamisoikeus, 1974 s. 44 - 45 ja Veikko O. Hyvönen, Kiinteistönmuodostamisoikeus I, 1998, s. 27). Tällainen kuvaus on perusteltu siihen nähden, että toimituksessa on usein kysymys eri asianosaisten vastakkaisista eduista ja vaatimuksista, joita käsitellään tarkkoja menettelysäännöksiä noudattaen. Koska toimituksessa ratkaistaan asianosaisten välisiä riitaisuuksia ja määrätään heidän oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan, voidaan toimitusmenettelyyn kohdistaa samankaltaisia käsittelyn riippumattomuutta ja puolueettomuutta korostavia vaatimuksia kuin lainkäyttöön. Tähän on lainsäädännössä vanhastaan pyrittykin. Nämä seikat puoltavat tulkintaa, että kaikkia kiinteistötoimituksessa esiin tulevia esteellisyyskysymyksiä olisi perusteltua arvioida kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentissa viitattujen tuomaria koskevien esteellisyyssäännösten pohjalta ja soveltaa niitä myös asian käsittelyyn oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetulla tavalla osallistuviin henkilöihin.

21. Toiseksi kartoittajan esteellisyyteen sovellettavia säännöksiä arvioitaessa on otettava huomioon se, millaisesta kiinteistötoimitukseen liittyvästä toimenpiteestä kartoittajan menettelyssä on kulloinkin kysymys.

22. Maanmittauslaitoksen lausunnon mukaan kartoittaja on kiinteistönmuodostamislain 180 §:ssä tarkoitettuun apuhenkilöön rinnastuva tekninen avustaja, joka tuottaa maastotöiden yhteydessä alustavia teknisiä ratkaisuja toimitusinsinöörin lopullisesti päätettäväksi. Kartoittaja osallistuu toimituskokouksiin yleensä vain, jos siihen on erityinen syy. Kiinteistönmuodostamislain 175 §:n 1 momentin mukaan teknisten tehtävien suorittamista koskevat asiat toimitusinsinööri ratkaisee yksin, siis ilman uskottuja miehiä. Tätä on kiinteistönmuodostamislain esitöissä perusteltu sillä, että teknisten tehtävien suorittamisella ei ole vaikutusta asianosaisten oikeusasemaan (HE 227/1994 vp s. 63).

23. Kiinteistönmuodostamislaissa on sen esitöistä päätellen lähdetty siitä, että vain toimitusmiehet tekevät asianosaisten oikeusasemaan vaikuttavia toimenpiteitä ja ratkaisuja ja että teknisiä kysymyksiä koskevat toimenpiteet eivät ole tällaisia. Tähän nähden johdonmukaista on ollut, että kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentin viittaussäännöksessä säädetään sanamuotonsa mukaan vain toimitusmiehen esteellisyydestä.

24. Kiinteistönmuodostamislaki tai sen esityöt eivät kuitenkaan miltään osin viittaa siihen, että jos kiinteistönmuodostamislain 180 §:ssä tarkoitettu avustaja suorittaa toimitusinsinöörin toimeksiannosta sellaisia teknisiä tai muita toimenpiteitä, jotka ovat tosiasiassa kiinteistötoimituksessa tehtävien ratkaisujen kannalta merkityksellisiä, näihin toimenpiteisiin liittyviä esteellisyyskysymyksiä olisi arvioitava yleisen hallintolainsäädännön pohjalta. Myöskään kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentin sanamuodosta tai esitöistä ei voi päätellä lainsäätäjän tarkoittaneen, että tuomarin esteellisyyttä koskevia säännöksiä tulisi kiinteistötoimituksessa noudattaa eri laajuudessa kuin lainkäytössä. Johdonmukaista sen sijaan on, että toimitusmenettelyn riippumattomuutta ja puolueettomuutta tarkastellaan yhden esteellisyyssääntelyn eli kiinteistönmuodostamislain 11 §:n 1 momentissa viitatun tuomarin esteellisyyttä koskevan säännöstön pohjalta riippumatta siitä, kuka suorittaa toimituksessa tehtävien ratkaisujen kannalta merkitykselliset toimenpiteet. Tällaista tulkintaa tukee sekin, että edellä todetulla tavalla tuomarin esteellisyyttä koskeva lainsäädäntö on tarkoitettu laajasti sovellettavaksi lainkäyttöelimissä ja niihin verrattavissa viranomaisissa.

25. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että toimitusmenettelyssä tehtävien ratkaisujen kannalta merkityksellisellä tavalla asiaa toimituksessa käsittelevän henkilön esteellisyyttä on perusteltua arvioida oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännösten nojalla. Tapauskohtaisesti on arvioitava, onko esimerkiksi kartoittaja osallistunut asian käsittelemiseen siten kuin oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetaan. Esteellisyyssäännösten soveltamisen kannalta ei siten ole ratkaisevaa yksinomaan se, ettei kartoittaja kuulu kiinteistötoimituksen ratkaisuvaltaa käyttävään kokoonpanoon vaan se, millaisia valmistelutoimia hän on tehnyt ja onko hän esimerkiksi ollut läsnä ratkaisua tehtäessä. Kuten tuomioistuimissakin, esteellisyysarvioinnin ulkopuolelle jäävät henkilöt, jotka ovat suorittaneet tavanomaisia asian käsittelyyn liittyviä toimistotöitä tai osallistuneet katselmukseen avustavissa tehtävissä (HE 78/2000 vp s. 26). Tällaisten henkilöiden esteellisyys ei tule myöskään hallintolain esteellisyyssäännösten mukaan arvioitavaksi.

Kartoittajan toimet tässä asiassa

26. Asiassa on riidatonta, että kartoittaja B on ollut ainoa Maanmittauslaitoksen edustaja, joka on eri toimitusvaiheissa selvittänyt maastossa rajapyykkien sijaintia. B:n riidanalaista rajaa ja rajamerkkejä koskevat selvitykset ovat olleet pohjana rajariidan käsittelylle ja ratkaisemiselle sekä alkuperäisessä halkomistoimituksessa että palauttamisen jälkeen toimitetussa rajankäynnissä. Muun muassa näkemys siitä, että riidanalainen pyykki nro 1062 on ollut tukevasti paikallaan eikä sitä ole siirretty, on rajankäynnissä perustunut kartoittajan antamaan selvitykseen. Kartoittaja on myös mitannut koordinaatit ja laatinut toimitusta varten kartat. Vaikka toimitusinsinöörit ovat päättäneet, mitä valmistavia toimenpiteitä toimituksissa tehdään, B:n itsenäisesti tekemät maastohavainnot ja –selvitykset ovat olleet oikeudellisesti merkityksellisiä rajanpaikkaa koskevan riidan ratkaisemiseksi, ne ovat vaikuttaneet toimituspäätöksiin ja siten myös olleet olennainen osa toimitusmenettelyä.

27. Kartoittaja B:n tässä asiassa suorittamia tehtäviä ja selvityksiä on pidettävä oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna asian käsittelynä. Hänen asemansa on ollut verrattavissa luvun 2 §:ssä mainittuun esittelijään. Tästä syystä Korkein oikeus katsoo, että B:n esteellisyyttä on arvioitava oikeudenkäymiskaaren tuomarin esteellisyyttä koskevien oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännösten perusteella.

Esteellisyyden arviointi

28. Kiinteistönmuodostamislain 12 §:n 3 momentin mukaan asioita, joita toimituksessa on ratkaistu ennen kuin toimitusmies on todettu esteelliseksi, ei oteta toimitusmiehen esteellisyyden vuoksi uudelleen käsiteltäviksi. Ottaen huomioon perustuslain 21 §:n säännökset mainittua lainkohtaa ei voida tulkita niin, että se estäisi asianosaista vetoamasta muutoksenhakutuomioistuimessa esteellisyysperusteeseen, josta hän ei tiennyt ennen kuin asia on toimituksessa ratkaistu.

29. Valituksessaan Korkeimpaan oikeuteen A on väittänyt, että kartoittaja B on halkomistoimituksen yhteydessä tekemiensä toimien johdosta ollut esteellinen tekemään vastaavia toimia maaoikeuden palauttamispäätöksen jälkeen aloitetussa uudessa toimituksessa. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan tuomari on esteellinen käsittelemään samaa asiaa tai sen osaa uudelleen samassa tuomioistuimessa, jos on perusteltua aihetta epäillä hänellä olevan asiaan ennakkoasenne hänen asiassa aikaisemmin tekemänsä ratkaisun tai muun erityisen syyn vuoksi. Lainkohdassa tarkoitettu niin sanottu saman oikeusasteen jäävi ei ole ehdoton esteellisyysperuste, vaan se edellyttää harkintaa siitä, voidaanko tuomarilla perustellusti epäillä olevan ennakkoasenne ratkaistavana olevaan asiaan. Kyse on siten esteellisyyden arvioinnin kannalta harkinnanvaraisesta seikasta.

30. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 8 §:n mukaan asianosaisen tulee tehdä väite tuomarin esteellisyydestä heti ryhtyessään käyttämään asiassa puhevaltaa ja saatuaan tiedon asian käsittelyyn osallistuvista tuomareista. Jos asianosainen saa myöhemmin tiedon seikasta, jolla saattaa olla merkitystä esteellisyyttä arvioitaessa, siihen perustuva väite on esitettävä viipymättä. Asianosaisen on perusteltava väite ja samalla ilmoitettava, milloin peruste siihen tuli hänen tietoonsa. Asianosainen ei voi vedota tiedossaan olleeseen, esteellisyyden arvioinnin kannalta harkinnanvaraiseen seikkaan enää sen jälkeen, kun tuomari on ratkaissut asian, paitsi jos asianosainen osoittaa, että hänellä oli pätevä syy olla tekemättä väitettä aikaisemmin.

31. A on vedonnut kartoittaja B:n esteellisyyteen vasta Korkeimmassa oikeudessa. A ei ole ilmoittanut, milloin esteellisyysperuste on tullut hänen tietoonsa, eikä hän ole esittänyt syytä sille, miksei esteellisyysväitettä ole esitetty aikaisemmin. Lausumassaan A on esittänyt, että esteellisyysväitteen tekemisen ajankohta on vailla merkitystä.

32. Kartoittaja B:n tehtävät ja hänen selvityksensä merkitys riidanalaista rajaa koskevassa asiassa käyvät selvästi ilmi halkomistoimituksen pöytäkirjasta. Asiakirjoista selviää lisäksi, että A on ollut läsnä maaoikeuden palautuspäätöksen jälkeen pidetyssä rajankäyntitoimituksessa, jossa kartoittaja B:n ennen toimituskokousta tekemät uudet selvitykset ovat olleet esillä. Maaoikeudelle tekemässään valituksessa A on viitannut kartoittajan tekemiin selvityksiin. Maaoikeus on suorittanut katselmuksen ja pääkäsittelyn, joissa A on ollut läsnä asianajajansa kanssa. A ei tällöinkään ole esittänyt väitteitä kartoittajan esteellisyydestä.

33. Koska A ei ole tehnyt esteellisyysväitettä toimituksessa eikä maaoikeudessa eikä hän ole myöskään osoittanut, että hänellä oli ollut pätevä syy olla tekemättä väitettä aikaisemmin, Korkein oikeus jättää A:n vasta Korkeimmassa oikeudessa tekemän esteellisyysväitteen liian myöhään tehtynä tutkimatta.

Tuomiolauselma

A:n valitus hylätään. Maaoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki (eri mieltä), Hannu Rajalahti, Marjut Jokela, Jukka Sippo ja Jarmo Littunen (eri mieltä). Esittelijä Marita Luntinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Littunen: Kartoittaja B:n esteellisyyttä koskevien perusteluiden kohtien 9 - 33 sijasta lausun seuraavan:

Kartoittajan esteellisyysarvioinnissa sovellettavat säännökset

Vuonna 1997 voimaan tullutta kiinteistönmuodostamislakia säädettäessä lain 11 §:ssä viitatut oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännökset tuomarin esteellisyydestä olivat lain alkuperäisessä muodossa. Esteellisyysäännösten soveltamisalan piiriin oli kuitenkin vuonna 1991 oikeudenkäymiskaaren silloisella 22 luvun 2 §:n 3 momentilla otettu myös käräjäoikeuden pöytäkirjanpitäjä. Oikeudenkäymiskaaren 13 lukua uudistettaessa vuonna 2001 (441/2001) laajennettiin esteellisyyssäännösten henkilöllistä soveltamisalaa edelleen. Uuden luvun 2 §:n 1 momentin soveltamisalan piiriin tulivat tuomarin lisäksi paitsi pöytäkirjanpitäjä, myös se, joka voi tuomioistuimessa olla läsnä asiaa ratkaistaessa.

Vuonna 2009 toteutettiin laajahko kiinteistönmuodostamislain uudistus. Tuossa uudistuksessa muutettiin myös lain 4 §:ää, jossa määritellään niiden henkilöiden piiri, joita pidetään toimitusmiehinä. Tämä määritys on esteellisyyden kannalta keskeinen, koska lain 11 §:n viittaussäännöksen mukaan oikeudenkäymiskaaren säännökset tuomarin esteellisyydestä koskevat vain toimitusmiehiä, joihin kartoittaja ei lain 4 §:n mukaan kuulu.

Vuoden 2009 lainmuutoksen esitöistä (HE 265/2009 vp, MmVM 28/2010 vp) ei ilmene, että kysymys kartoittajan esteellisyydestä ja oikeudenkäymiskaaren esteellisyyssäännösten muutosten merkitys olisivat tässä yhteydessä olleet arvioinnin kohteena. Kun lainmuutoksella uudistettiin myös toimitusmenettelyä, esityksessä kuitenkin nimenomaan todettiin, että toimitusmenettelyn tulee ensisijaisesti varmistaa asianosaisen oikeusturvan toteutuminen (HE 265/2009 vp s. 4). Jos kartoittajan esteellisyyssääntelyä olisi tuolloin pidetty puutteellisena, sääntelyä olisi ollut luonnollista muokata osana lainmuutosta. Kiinteistönmuodostamislain 11 §:n viittaussäännöstä ei tuossa yhteydessä muutettu, eikä mikään myöskään vuoden 2009 uudistuksen esitöissä viittaa siihen, että lainsäätäjän tarkoituksena olisi ollut ulottaa tuomarin esteellisyyttä koskevat säännökset koskemaan myös kartoittajaa.

Arvioitaessa perusteita soveltaa oikeudenkäymiskaaren tuomarin esteellisyyttä koskevia säännöksiä kartoittajaan on otettava huomioon myös se, voisivatko tähän soveltua jotkin muut esteellisyyssäännökset. Se, että muut säännökset eivät tulisi kyseeseen, puoltaisi tulkintaa, jossa oikeudenkäymiskaaren esteellisyyssäännökset ulotettaisiin koskemaan myös kartoittajaa, kiinteistönmuodostamislain vastakkaisesta sanamuodosta huolimatta.

Hallintolain 2 §:n 2 momentin mukaan lakia sovelletaan muun muassa valtion viranomaisissa. Esteellisyyttä koskevaa 28 §:ää sovelletaan sekä virkamiehiin että muihin asian käsittelyyn osallistuviin. B on kartoittamistehtävässään osallistunut asian käsittelyyn. Muistakaan säännöksistä ei seuraa, ettei hallintolain esteellisyyssäännöksiä voitaisi soveltaa B:hen. Näin ollen kartoittaja B:n esteellisyys tulee joka tapauksessa arvioitavaksi hallintolain esteellisyyssäännösten mukaan.

Kun muistakaan tavanomaisista laintulkintaperusteista ei seuraa, että kartoittajaan tulisi vastoin kiinteistönmuodostamislain 11 §:n ja 4 §:n sanamuotoa soveltaa tuomarin esteellisyyttä koskevia oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännöksiä, kartoittajan esteellisyyttä on arvioitava hallintolain 27 - 30 §:n nojalla.

Tällainen lain soveltaminen voi johtaa siihen, että määrätilanteissa kartoittaja ei ole esteellinen vaikka toimitusmies samassa asemassa olisi esteellinen. Tällöin esteettömän toimitusmiehen on erityisesti tarkastettava kartoittajan toimet ja varmistauduttava itse siitä, että myös hän voi hyväksyä kartoittajan kaikki toimet ja niiden perusteet siten, etteivät toimet jää yksinomaan kartoittajan arvioinnin varaan.

Kartoittaja B:n esteellisyyden arviointi

A on valituksessaan perustellut esteellisyysväitettään sillä, että saman kartoittajan osallistuminen halkomistoimitukseen sekä ennen maaoikeuden palauttamispäätöstä että sen jälkeen on vesittänyt toimituksen puolueettomuuden.

Hallintolain 28 §:n 1 momentin 7 kohdan mukaan virkamies tai asian käsittelemiseen osallistuva on esteellinen, jos luottamus hänen puolueettomuuteensa muusta erityisestä syystä vaarantuu. Hallintolain perustelujen mukaan (HE 72/2002 vp s. 88) palautuspäätöksen perusteella uuteen käsittelyyn palautetun asian uudelleen käsitelleiden virkamiesten ei ole katsottu olleen esteellisiä. Jo tästä vakiintuneesta tulkinnasta seuraa, että B:tä ei ole tässä asiassa pidettävä esteellisenä.

Näillä perusteilla hylkään A:n tekemän esteellisyysväitteen ja päädyn samaan lopputulokseen kuin Korkeimman oikeuden enemmistö.

Oikeusneuvos Välimäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Littunen.

B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa samassa paikassa kotonaan siten, että myös hänen puolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja voinut saada ne haltuunsa. C oli luottoa hakiessaan käyttänyt B:n verkkopankkitunnuksia ja ottanut B:n nimissä kuluttajaluoton ilman tämän lupaa. Tämän johdosta C oli tuomittu rangaistukseen petoksesta.

Korkein oikeus katsoi, että B oli säilyttänyt vahvaan sähköiseen tunnistamiseen käytettyjä tunnistusvälineitä huolimattomasti ja ettei hänen huolimattomuutensa ollut lievää. B oli vastuussa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä ja velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen luoton.

Koska kuluttajaluottosopimusta ei ollut tehty kuluttajansuojalaissa säädetyllä tavalla kirjallisesti tai sähköisesti, luotonantajalla ei ollut oikeutta periä luottokustannuksia.

L vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista 23 §
L vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista 27 §
Kuluttajansuojalaki 7 luku 17 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

A Oy vaati, että B velvoitetaan suorittamaan sille maksamatta jäänyt kuluttajaluotto ja käsittelykulut 119 euroa sekä korkosaatava 16,66 euroa. B oli vastuussa kuluttajaluotosta, jonka hänen aviopuolisonsa C oli ottanut hänen nimissään. B oli luovuttanut C:lle sähköisen tunnistusvälineensä eli verkkopankin avainlukulistan ja käyttäjätunnuksen tai ainakin hän oli laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle eli omalle pankilleen tunnistusvälineen joutumisesta puolisonsa haltuun. C oli käyttänyt B:n tunnistusvälineitä yli vuoden ajan. Tästä voitiin päätellä, ettei B ollut säilyttänyt tunnistusvälineitä huolellisesti, vaikka hän ei olisi niitä suoranaisesti luovuttanut C:lle.

B kiisti vaatimuksen. Hän ei ollut ollut tietoinen siitä, että C oli ottanut kuluttajaluottoja hänen nimiinsä tai käyttänyt hänen pankkitunnuksiaan, eikä hän ollut tiennyt tilistä, jota hänen miehensä oli käyttänyt kuluttajaluottojen ottamisen yhteydessä. Lainan ottamiseen tarkoitettu puhelinnumero oli ollut niin sanottu prepaid-liittymä, jota ei ollut rekisteröity kenenkään nimiin. C oli tuomittu korvauksiin ja vankeusrangaistukseen 19 petoksesta, mukaan luettuna nyt kysymyksessä oleva menettely. Yhtiö oli laiminlyönyt hakea korvausta C:ltä. B:llä ei ollut ollut syytä epäillä puolisoaan mainituista teoista. Puolisoilla oli aina ollut kaikki pankkitunnukset samassa paikassa, josta ne voi ottaa maksaessaan laskuja tai tarkistaessaan tilitietoja.

Käräjäoikeuden tuomio 28.3.2014

Käräjäoikeus totesi, että B ei ollut tiennyt C:n menettelystä. B ei ollut luovuttanut tunnistusvälinettä C:lle eikä tunnistusvälineen joutuminen toisen haltuun ollut myöskään johtunut B:n huolimattomuudesta, jota ei olisi pidettävä lievänä. C oli salannut toimintansa ja perintäkirjeet vaimoltaan, joten B ei ollut voinut ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle tunnistusvälineen joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun. B ei siten vastannut tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä kantajalle aiheutuneista kustannuksista.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Leena Uoti.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.10.2014

Yhtiö valitti hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta ja toisti vaatimuksensa.

B vaati, että yhtiön valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että kysymys oli siitä, täyttikö B:n menettely tunnistuslain 27 §:n 1 momentin edellytykset ja oliko hän sanotun lainkohdan nojalla vastuussa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä.

Hovioikeus katsoi olevan riidatonta, että B:n verkkopankkitunnukset olivat koko oikeudettoman käytön ajan sijainneet niin sanotussa laskulaatikossa, eli paikassa, josta molemmat puolisot olivat olleet tietoisia. Pelkästään se, että C oli ollut tietoinen tunnusten säilytyspaikasta, ei riittänyt osoittamaan, että B olisi tietoisesti ja nimenomaisesti luovuttanut tunnistusvälineiden hallinnan C:lle. B oli lähtökohtaisesti voinut olettaa, ettei C käytä hänen pankkitunnuksiaan oikeudettomasti. Näin ollen tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 1 kohdan edellytys ei täyttynyt.

B:n huolimattomuudesta hovioikeus lausui, että B oli myöntänyt säilyttäneensä pankkitunnuksiaan niin sanotussa laskulaatikossa, joka oli ollut puolisoiden tiedossa ollut yhteinen laskujen ja maksuvälineiden säilytyspaikka. Kyse oli siten poikkeuksellisesta tilanteesta, kun tunnistusvälineet olivat koko oikeudettoman käytön ajan säilyneet tallessa. A Oy oli vedonnut siihen, että B ei ollut toiminut tunnistusvälineen säilytyksen osalta huolellisesti.

Hovioikeuden mukaan B:n tunnistusvälineitä oli säilytetty sinänsä asianmukaisesti kotona. Vaikka lähtökohtaisesti käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa tulisi lain esitöissä mainitun mukaisesti säilyttää eri paikoissa, ei vielä tunnusten yhdessä säilyttämisen voitu katsoa merkitsevän B:n lievää suurempaa huolimattomuutta. Kysymys ei myöskään ollut siitä, että B olisi laiminlyönyt velvollisuutensa seurata tunnistusvälineiden tallellaoloa, sillä tunnistusvälineitä oli edellä todetuin tavoin säilytetty koko ajan niille kuuluneessa paikassa.

Hovioikeus totesi, että puolisoiden yhteisessä taloudessa noudatettua käytäntöä, jossa puolisot olivat tietoisia toistensa verkkopankkitunnusten säilytyspaikasta, ei voitu pitää poikkeuksellisena. Tällainen menettely voi olla tavanomaista ja edistää yhteisen talouden hoitoon kuuluvien menojen oikea-aikaista ja asianmukaista hoitamista. Kuitenkin myös tällaisessa tilanteessa puolisoille tuli asettaa jonkinasteinen velvollisuus ehkäistä tunnistusvälineiden väärinkäyttö toisen puolison toimesta.

A Oy oli vedonnut etenkin siihen, että C oli käyttänyt B:n tunnistusvälineitä oikeudettomasti yli vuoden ajan. Ajallisesti ensimmäisen C:n syyksi luetun petosrikoksen ja yhtiöltä nostetun lainan välillä oli kulunut aikaa noin kymmenen kuukautta. Voitiin pitää poikkeuksellisena, ettei B ollut havainnut tunnistusvälineidensä pitkään jatkunutta ja laaja-alaista väärinkäyttöä. B oli kuitenkin uskottavasti kuvannut C:n menettelyä, jossa tieto tunnistusvälineiden väärinkäytöstä oli pyritty suunnitelmallisesti pitämään salassa B:ltä muun muassa ohjaamalla rahat erikseen avatulle tilille ja piilottamalla häneltä postitse saapuneet perintäkirjeet. B ei ollut myöskään voinut havaita tunnistusvälineiden säilytyksen ja tallellaolon osalta mitään epätavanomaista. Kokonaisuutena B:n huolellisuutta ja tapauksen olosuhteita arvioituaan hovioikeus katsoi, että tunnistusvälineiden oikeudeton käyttö oli johtunut ainoastaan B:n lievästä huolimattomuudesta eikä tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan edellytys täyttynyt.

Kysymykseen siitä, oliko B laiminlyönyt ilmoittaa tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä tunnistuspalvelun tarjoajalle, hovioikeus totesi, että asiassa ei ollut esitetty selvitystä siitä, milloin B oli ilmoittanut väärinkäytöksistä pankilleen, mutta ilmoitus oli ilmeisesti tehty C:n toiminnan paljastuttua keväällä 2012. Näissä olosuhteissa ja edellä B:n toimintamahdollisuuksista esitetyt seikat huomioon ottaen B:n ei ollut voitu odottaa ilmoittavan tunnistusvälineiden oikeudettomasta käytöstä pankilleen. Näin ollen tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 3 kohdan edellytys ei täyttynyt.

Johtopäätöksenään hovioikeus lausui, ettei B:n menettely täyttänyt tunnistuslain 27 §:ssä asetettuja edellytyksiä miltään osin eikä hän siten ollut vastuussa tunnistusvälineidensä oikeudettomasta käytöstä yhtiölle.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Merja Halme-Korhonen, Esa Hakala ja Jukka Lindstedt. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään kokonaisuudessaan.

Vastauksessaan B vastusti vaatimuksia ja vaati valituksen hylkäämistä.

Välitoimet

A Oy:tä kehotettiin esittämään jäljennös luottosopimuksesta ja lainaehdoista. Lisäksi A Oy:lle varattiin tilaisuus antaa lausumansa viivästyskorkoehdon kohtuullisuudesta ja siihen vaikuttavien sopimusehtojen selkeydestä ja ymmärrettävyydestä.

A Oy:n toimittaman lausuman johdosta yhtiölle varattiin tilaisuus antaa lausuma myös kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n sisällöstä ja sen rikkomisen oikeusvaikutuksista sekä siitä, onko luottosopimus tehty ja toimitettu kuluttajalle mainitussa säännöksessä tarkoitetulla tavalla ja voiko tuomioistuin ottaa luottosopimuksen muotoa koskevan kysymyksen tutkittavakseen omasta aloitteestaan.

A Oy:n toimittamat lausumat ja asiakirjat toimitettiin tiedoksi B:lle, jolle varattiin tilaisuus antaa lausuma yhtiön lausumien ja selvitysten johdosta. B antoi lausumansa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

I Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. B oli säilyttänyt verkkopankin käyttäjätunnusta ja avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa siten, että hänen aviopuolisonsa C oli tiennyt niiden säilytyspaikan ja C:llä oli myös ollut niihin pääsy.

2. C oli 23.1.2012 B:n tietämättä hakenut tämän nimissä internetin välityksellä A Oy:ltä 100 euron suuruisen kuluttajaluoton käyttämällä henkilöllisyyden tunnistamisessa B:n verkkopankkitunnuksia. Luotto oli samana päivänä myönnetty ja maksettu C:n ilmoittamalle tilille, jonka olemassaolosta B ei ollut tiennyt. C ei ollut maksanut velkaa takaisin. Hän oli salannut puolisoltaan siihen liittyvät perintäkirjeet.

3. C oli 11.2.2013 tuomittu rangaistukseen useista petoksista, koska hän oli hakenut puolisonsa nimissä mutta tämän tietämättä ja suostumuksetta erisuuruisia kuluttajaluottoja. Yksi petoksista koski kohdassa 2 mainittua 100 euron kuluttajaluottoa.

4. A Oy on 22.11.2012 vireille tulleessa kanteessaan vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan velan pääoman, käsittelykuluja, luottoaikaista 28 prosentin korkoa sekä samansuuruista viivästyskorkoa ajalta 7.2. - 4.8.2012 ja tämän jälkeen lakisääteistä viivästyskorkoa. B on vastauksessaan kiistänyt olevansa vastuussa puolisonsa ottamasta kuluttajaluotosta ja pitänyt yhtiön vaatimuksia kohtuuttomina. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen sillä perusteella, ettei B ollut vastuussa verkkopankkitunnustensa oikeudettomasta käytöstä, koska hän ei ollut tiennyt puolisonsa rikollisesta menettelystä. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

5. A Oy on Korkeimman oikeuden pyynnöstä toimittamassaan lausumassa esittänyt, että sopimus oli tehty käyttäen vahvaa sähköistä tunnistamista, että luotonhakija oli ennen sopimuksen tekemistä saanut tiedot luotosta Vakiomuotoiset eurooppalaiset kuluttajaluottotiedot –lomakkeella ja että luotonhakija oli hyväksynyt luottoehdot tekstiviestillä. Yhtiö on toimittanut Korkeimpaan oikeuteen kopiot lomakkeesta ja vakioehdoista mutta ei kyseistä luottoa koskevaa luottosopimusta. Lisäksi A Oy on lisäselvityspyynnön johdosta ilmoittanut, että yhtiön näkemyksen mukaan kuluttaja on voinut tallentaa ja toisintaa sopimuksen ehdot ja että kuluttajaluottosopimus on siten tehty kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:ssä edellytetyllä tavalla.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A Oy:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B vastuussa luotosta, joka on haettu käyttämällä oikeudettomasti hänen verkkopankkitunnuksiaan. Arvioitavana on lisäksi se, onko yhtiöllä oikeus periä luottokustannuksia.

II Vastuu tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä

Vahva sähköinen tunnistaminen

7. Tässä tapauksessa luotonhakijan henkilöllisyys on ennen kuluttajaluottosopimuksen tekemistä tunnistettu verkkopankkitunnuksilla eli käyttäen kuluttajansuojalain 7 luvun 15 §:ssä edellytettyä tunnistusmenetelmää, joka täyttää vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä allekirjoituksista annetun lain (tunnistuslaki) 8 §:ssä (617/2009) säädetyt vaatimukset. Lain nimike on sittemmin 1.7.2016 lukien muutettu laiksi vahvasta sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisistä luottamuspalveluista (533/2016).

8. Vahvan sähköisen tunnistamisen tarkoituksena on, että tunnistusväline ja sen käyttö voidaan yhdistää henkilön todelliseen henkilöllisyyteen. Tunnistuslain esitöiden mukaan palveluntarjoajan on voitava luottaa siihen, että etäyhteyden päässä oleva palvelunkäyttäjä on se, joka väittää olevansa (HE 36/2009 vp s. 1 ja 36). Vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää käytetään enenevässä määrin internetin kautta tapahtuvassa kaupankäynnissä sekä asioinnissa viranomaisten kanssa esimerkiksi terveydenhoitoon ja verotukseen liittyvissä asioissa.

9. Tunnistusjärjestelmä perustuu sopimuksiin, jotka pankki tai muu tunnistuspalvelun tarjoaja tekee yhtäältä tunnistusvälineen haltijan kanssa ja toisaalta internetverkossa toimivien yritysten ja viranomaisten kanssa. Menetelmän ensivaiheeseen kuuluu, että tunnistuspalvelun tarjoaja tunnistaa luotettavasti ja yleensä henkilökohtaisesti tunnistusvälineen hakijan. Tunnistusväline voi olla käyttäjän tiedossa oleva käyttäjätunnus ja hänen hallussaan oleva sirukortti tai muu väline, kuten salasanalista, joita käytetään yhdessä tunnistamistapahtuman yhteydessä. Tunnistusväline on aina henkilökohtainen. Tunnistusvälinettä ei saa luovuttaa toiselle, ja sitä on säilytettävä huolellisesti. Tunnistusmenetelmän luotettavuus edellyttää myös riittävää tietoturvaa ja muun muassa tiedonsiirron luotettavuutta.

Tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevat säännökset ja niitä koskevat esityöt

10. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä vain, jos 1) hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle, 2) tunnistusvälineen katoaminen, joutuminen oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudeton käyttö johtuu hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää tai 3) hän on laiminlyönyt ilmoittaa tunnistuspalvelun tarjoajalle tai sen ilmoittamalle muulle taholle tunnistusvälineen katoamisesta, joutumisesta oikeudettomasti toisen haltuun tai oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä sen havaittuaan. Pykälän 2 momentissa on tunnistusvälineen haltijan vastuuta koskevia rajoituksia, joilla ei kuitenkaan ole merkitystä tässä asiassa.

11. Lain esitöiden (HE 36/2009 vp s. 64) mukaan pykälän 1 kohdassa tunnistusvälineen luovutuksella tarkoitetaan vapaaehtoista hallinnan luovutusta, tapahtuipa se missä tarkoituksessa tahansa. Tunnistusvälineen haltijan voidaan katsoa ottavan riskin välineen väärinkäytöstä, vaikka hän luovuttaisi sen toiselle esimerkiksi vain säilytettäväksi. Tämän vuoksi hän voi joutua vastuuseen riskin toteutuessa. Säännöksessä tarkoitetusta luovutuksesta on kysymys vain silloin, kun tunnistusvälineen haltija tietoisesti luovuttaa juuri välineen hallinnan toiselle. Säännös ei siten koske esimerkiksi tilannetta, jossa tunnistusvälineen haltija luovuttaa toisen säilytettäväksi laukun, jossa tunnistusväline on. Jos tunnistusvälineen haltijan tällaista menettelyä pidetään huolimattomana, vastuu voi kuitenkin syntyä momentin 2 kohdan nojalla.

12. Momentin 2 kohdasta lain esitöissä lausuttiin ainoastaan, että vastaavanlainen vastuuperuste oli tuolloin voimassa olleessa kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n 1 momentin 2 kohdassa (385/1986). Lisäksi viitattiin siihen, mitä tunnistuslain 23 §:n kohdalla lausuttiin tunnistusvälineen haltijan velvollisuudesta huolehtia välineestä.

13. Tunnistuslain 23 §:n mukaan tunnistusvälineen haltijan on käytettävä tunnistusvälinettä sopimuksen ehtojen mukaisesti, hänen on säilytettävä tunnistusvälinettä huolellisesti eikä hän saa luovuttaa sitä toisen käyttöön. Tunnistusvälineen säilyttämisen osalta lain esitöissä (HE 36/2009 vp s. 59 – 60) on todettu, että arvioitaessa sitä, millaisia varotoimia tunnistusvälineen haltijalta voidaan kohtuudella edellyttää, on otettava huomioon, että tavanomaiset tunnistusvälineet on yleensä tarkoitettu käytettäviksi usein ja että niitä on sen vuoksi voitava kuljettaa mukana. Tunnistusvälineen haltijalta edellytettäviin kohtuullisiin varotoimiin voidaan yleensä katsoa kuuluvan esimerkiksi sen, että hän säilyttää tunnistusvälinettä ja sen käyttöön liittyviä yksilöiviä tietoja erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Tunnistusvälineen haltijalta ei kuitenkaan voida vaatia kohtuuttoman pitkälle meneviä turvajärjestelyjä. Esimerkiksi se, että tunnistusvälineen haltija säilyttää sekä tunnistusvälinettä että tunnuslukua kotonaan, ei vielä sinänsä merkitse sitä, että hän olisi laiminlyönyt huolellisuusvelvoitteensa. Huolellisena menettelynä voidaan yleensä pitää esimerkiksi sitä, että tunnistusvälinettä säilytetään lompakossa tai käsilaukussa ja tunnuslukua kotona lipaston laatikossa.

Korkeimman oikeuden kannanotot

Tunnistusvälineen luovuttaminen

14. Tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tunnistusvälineen haltija vastaa sen oikeudettomasta käytöstä, jos hän on luovuttanut tunnistusvälineen toiselle. Tältä osin säännös vastaa myös voimassa olevissa kuluttajansuojalain 7 luvun 40 §:n 1 momentin 1 kohdassa ja maksupalvelulain 62 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädettyä vastuuperustetta. Kuluttajansuojalain ja maksupalvelulain mukaan luottokortin tai muun maksuvälineen luovuttamisesta, toisin kuin välineen huolimattomasta säilytyksestä, seuraa täysi vastuu sen oikeudettomasta käytöstä. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittuja säännöksiä sovellettaessa välineen luovuttamista on soveltamistilanteiden samankaltaisuuden vuoksi tulkittava yhdenmukaisesti.

15. Tunnistusvälineen haltijan vastuuseen ei momentin 1 kohdan mukaan vaikuta se syy, miksi väline on luovutettu toiselle. Vastuu voi syntyä paitsi silloin, kun tunnistusväline on annettu toisen käytettäväksi, myös silloin, kun väline on luovutettu vain sen säilyttämistä varten. Luovuttaminen voi tässä yhteydessä tarkoittaa paitsi tunnistamiseen liittyvän välineen hallinnan siirtämistä myös salasanan tai muun tunnuksen ilmaisemista, joka on tarkoitettu vain tunnistusvälineen haltijan tietoon. Toisaalta luovuttaminen edellyttää, että tunnistusvälineen laillinen haltija on vapaaehtoisesti ja tarkoituksellisesti antanut välineen toisen hallintaan tai tietoon.

16. B:n mukaan hän ei ole antanut verkkopankkitunnuksiaan C:lle eikä myöskään lupaa niiden käyttämiseen. Korkein oikeus katsoo, ettei tunnistusvälineen luovuttamisena voida pitää myöskään sellaista menettelyä, jossa tunnistusvälineen haltija säilyttää välinettä kodissaan, vaikka hänen puolisonsa tietää säilytyspaikan tai voi sen helposti selvittää. B:n vastuuta tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ei siten voida perustaa 1 kohdassa tarkoitettuun tunnistusvälineen luovutukseen.

Huolimattomuuden arviointi

17. Tunnistusvälineen haltijan vastuu voi tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla perustua siihen, että oikeudeton käyttö on johtunut hänen huolimattomuudestaan, joka ei ole lievää. Vastuun syntymisen edellytyksinä on, että tunnistusvälineen oikea haltija on rikkonut huolellisuusvelvollisuutensa, hänen menettelynsä on lievää moitittavampaa ja tämä huolimaton menettely on syy-yhteydessä tunnistusvälineen oikeudettomaan käyttämiseen. Säännös liittyy lain 23 §:ään, jonka mukaan tunnistusvälineen haltijan on säilytettävä välinettä huolellisesti.

18. Tunnistuslain esitöiden mukaan tunnistusvälineen huolellinen säilyttäminen edellyttää yleensä sitä, että tunnistamisen välinettä ja tunnistetietoja säilytetään erillään niin, ettei sivullinen voi yhdistää niitä toisiinsa. Hyväksyttävänä menettelynä on pidetty sitä, että tunnistusvälineen yhtä osaa säilytetään kotona ja toista pidetään mukana esimerkiksi lompakossa tai käsilaukussa. Huolelliseen käyttöön kuuluu myös se, että välineiden tallellaolo ajoittain tarkastetaan etenkin liikuttaessa paikoissa, joissa on erityisen suuri vaara joutua varkauden uhriksi (KKO 2006:81).

19. Lain esitöissä huolellisuusvelvoitetta on tarkasteltu sen riskin kannalta, että joku täysin ulkopuolinen henkilö saa kadotetun tai varastetun tunnistusvälineen käyttöönsä. Käsiteltävänä olevassa tapauksessa oikeudettomaan käyttöön syyllistynyt on kuitenkin ollut yhteisessä asunnossa asunut puoliso. Ongelmallista onkin, miten tunnistusvälineen haltijan vastuuta ja huolellisuusvelvoitetta on arvioitava tilanteessa, jossa tämän perheenjäsen on salaa ottanut tunnistusvälineen ja käyttänyt sitä oikeudettomasti.

20. Vastuuta arvioitaessa lähtökohtana on, että tunnistusväline on edellä kohdassa 9 kuvatuin tavoin henkilökohtainen, jolloin tunnistusvälineen haltijan puoliso on sivullisen asemassa. Tunnistusvälinettä on kuitenkin voitava säilyttää siten, ettei sen käyttäminen ole kohtuuttoman hankalaa. Henkilöllä voi olla samanaikaisesti hallussaan useita vahvaan sähköiseen tunnistamiseen kelpaavia välineitä. Erilaisten yksityisten ja julkisten palvelujen käyttäminen edellyttää usein sähköistä tunnistamista. Tunnistamisessa käytettävää välinettä ja siihen liittyviä tunnuksia on voitava säilyttää siellä, missä sähköisiä palveluita käytetään. Huolellisuusvelvoitetta ei voida asettaa niin ankaraksi, että se hankaloittaisi sähköisten palvelujen käyttöä kotoa käsin ja asettaisi tavanomaisella tavalla asioitaan hoitavan henkilön ennakoimattomien vastuiden vaaraan. Menettelyn huolimattomuuden arviointi perustuu kokonaisharkintaan, jossa voidaan ottaa huomioon muun muassa väärinkäytön riskin suuruus ja varotoimenpiteiden mahdollisuus.

21. Pelkästään se, että tunnistusvälineeseen kuuluvia osia säilytetään kodin eri paikoissa tai osin esimerkiksi käsilaukussa tai lompakossa, ei käytännössä aina riitä estämään niiden joutumista muiden samassa taloudessa asuvien käsiin. Laki tai sen esityöt eivät anna tukea käsitykselle, jonka mukaan varotoimien perheenjäsenien väärinkäytöksiä kohtaan tulisi olla tavanomaisia huolellisuusvelvoitteita vaativampia. Pikemminkin on niin, että kodin piirissä tapahtuvaa varomattomuutta tunnistusvälineiden käsittelyssä voidaan herkemmin pitää lievänä huolimattomuutena perheenjäsenien välisen luottamuksen vuoksi. Toisaalta sähköiset palvelut perustuvat käyttäjän henkilöllisyyden luotettavaan tunnistamiseen, mikä puolestaan edellyttää sitä, että tunnisteen haltija pitää hänelle henkilökohtaisesti myönnettyä tunnistusvälinettä vain omassa hallinnassaan ja pyrkii kohtuullisin toimin estämään välineen väärinkäytön.

22. Korkein oikeus toteaa, että tunnistusvälineen haltijan menettelyä tunnistusvälineen säilyttämisessä on yleensä arvioitava samoin perustein siitä riippumatta, kuka on välinettä oikeudettomasti käyttänyt. Vähimmäisvaatimuksena on, että tunnistamiseen tarvittavia tunnistetietoja ja tunnistamisen välinettä ei säilytetä kotona samassa, toisten tiedossa olevassa tai helposti löydettävissä olevassa paikassa. Huolimaton säilytystapa lisää riskiä siitä, että perheenjäsen käyttää väärin toisen perheenjäsenen tunnistusvälinettä.

23. B oli säilyttänyt sekä verkkopankin käyttäjätunnusta että avainlukulistaa kotonaan puolisoiden yhteisessä laskulaatikossa. B on tiennyt, että säilytyspaikka on C:n tiedossa ja vaivatta tämän saatavilla. Tällainen avoin säilytystapa ei täytä tunnistusvälineen huolellisen säilyttämisen vaatimuksia edes perheenjäsenten kesken. Koska B ei ole ryhtynyt minkäänlaisiin toimiin pitääkseen tunnistusvälineensä suojassa, hänen huolimattomuuttaan ei voida pitää lievänä.

24. B on vedonnut siihen, että A Oy:n saatava perustuu C:n rikolliseen menettelyyn, josta B ei ole tiennyt. Korkein oikeus toteaa, että toisen tunnistusvälineen luvaton käyttö liittyy usein rangaistavaan tekoon. Tästä seuraava rangaistus- ja vahingonkorvausvastuu ei vaikuta siihen vastuuseen, joka tunnistuslain nojalla syntyy tunnistusvälineen haltijan oman huolimattomuuden tai muun menettelyn perusteella. Näin B:n vastuuta hänen nimissään haetusta luotosta ei poista se, että C on tuomittu rangaistukseen petoksesta.

25. Kun B:n on katsottu säilyttäneen huolimattomasti tunnistusvälinettä, ei ole tarvetta erikseen lausua siitä, onko hän tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla laiminlyönyt ilmoittaa pankille tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä ilman aiheetonta viivytystä.

Tunnistusvälineen haltijan vastuun sisältö

26. Korkein oikeus toteaa, että tunnistuslain 27 §:ssä käytetään varsin yleistä ilmaisua "tunnistusvälineen haltija vastaa tunnistusvälineen oikeudettomasta käytöstä". Säännöksestä ei käy ilmi, minkälaisesta vastuusta on kysymys ja kenelle välineen haltija on vastuussa. Myöskään lain esitöissä ei ole käsitelty vastuun sisältöä ja mitä se voi merkitä erilaisten oikeustoimien ja asioiden yhteydessä. Korkein oikeus toteaa, että vastuusäännös on kansallinen eikä asiakkaan vastuusta säädetä myöskään 1.7.2016 alkaen sovellettavaksi tulleessa sähköisestä tunnistamisesta ja sähköisiin transaktioihin liittyvistä luottamuspalveluista sisämarkkinoilla annetussa Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksessa (910/2014/EU).

27. Tunnistuslain 27 § on laadittu pitkälti vastaamaan tuolloin voimassa ollutta kuluttajansuojalain 7 luvun 19 §:n säännöstä, joka koski tilinhaltijan vastuuta luottokortin tai muun tililuoton käyttöön oikeuttavan tunnisteen oikeudettomasta käytöstä. Tunnistuslain esitöissä on pyritty kohdittain selostamaan, miltä osin ehdotettu säännös vastaa mainittua kuluttajansuojalain säännöstä tai poikkeaa siitä (HE 36/2009 vp s. 63 - 64). Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain säännös koski kuluttajan ja pankin tai luottokorttiyhtiön välistä tililuottosopimusta ja tilin käyttöön liittyvää kuluttajan vastuun rajoittamista suhteessa tunnisteen luovuttaneeseen luotonantajaan. Oikeudellisesti tilanne on toisenlainen tunnistuslaissa, koska tunnistamispalvelu toimii vain apuvälineenä asiakkaan ja jonkin muun yrityksen tai viranomaisen välisessä oikeustoimessa tai asiassa. Säännöksestä ja lain esitöistä on kuitenkin pääteltävissä lain tarkoituksena olleen, että tunnistusvälineen haltijan vastuu on lopputulokseltaan samankaltainen kuin kuluttajan vastuu luotto- ja maksuvälineiden oikeudettomasta käytöstä.

28. Korkein oikeus katsoo, että tilanne, jossa luotonantaja on myöntänyt luoton käyttäen luotonhakijan tunnistamiseen vahvan sähköisen tunnistamisen menetelmää, on pitkälti verrattavissa luottokortin käyttöön. Jos tunnistusvälineen oikeudeton käyttö tällöin johtuu lainkohdassa tarkoitetusta tunnistusvälineen haltijan tahallisesta tai tuottamuksellisesta menettelystä, hän myös vastaa luotosta. Tunnistusvälineen haltijan vastuu on siten samanlaista kuin hänen itse tekemässään luottosopimuksessa.

Johtopäätös

29. B on laiminlyönyt velvollisuutensa säilyttää tunnistusvälinettään huolellisesti, kun hän on säilyttänyt tunnistamisen välineitä kotonaan samassa paikassa tietäen, että myös hänen puolisonsa on tiennyt säilytyspaikan ja että tämä on voinut esteettä saada ne haltuunsa. Tunnistusvälineen oikeudeton käyttö on tunnistuslain 27 §:n 1 momentin 2 kohdan tarkoittamalla tavalla katsottava johtuneen B:n huolimattomuudesta, joka ei ole lievää. B on sen vuoksi vastuussa luotosta, joka on otettu hänen tunnistusvälinettään käyttäen. Näin ollen hän on velvollinen suorittamaan maksamatta jääneen kuluttajaluoton A Oy:lle.

III Liitännäisvaatimukset

30. Vaikka alemmat oikeudet eivät ole lausuneet kanteen liitännäisvaatimuksista, viivytyksen välttämiseksi Korkein oikeus tutkii nämä vaatimukset.

Vastuu luottokustannuksista

31. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan kuluttajaluottosopimus on tehtävä kirjallisesti ja kuluttajalle on annettava kappale sopimusta. Sopimus voidaan tehdä myös sähköisesti siten, että kuluttaja voi tallentaa ja toisintaa sopimuksen muuttumattomana. Pykälän 2 momentin mukaan kuluttajaluottosopimuksessa on mainittava muun ohella tiedot luottosopimuksen osapuolista sekä luotosta, luottokustannuksista ja luoton takaisinmaksusta. Pykälän 3 momentin mukaan kuluttajalta ei saa luottosuhteen perusteella periä korkoa tai maksuja, joista ei ole sovittu 1 momentissa tarkoitetussa sopimuksessa.

32. Pykälän 1 momentilla on pantu täytäntöön kulutusluottodirektiivin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin 2008/48/EY kulutusluottosopimuksista ja neuvoston direktiivin 87/102/ETY kumoamisesta) 10 artiklan 1 kohta. Sen mukaan luottosopimukset on laadittava kirjallisina tai muulla pysyvällä tavalla (pysyvä väline, durable medium) ja kaikkien sopimuspuolten on saatava yksi kappale luottosopimuksesta. Pysyvä väline on direktiivin 3 artiklan m alakohdassa määritelty välineeksi, jonka avulla kuluttaja voi tallentaa hänelle henkilökohtaisesti osoitettuja tietoja siten, että tiedot ovat helposti saatavissa myöhempää käyttöä varten tietojen käyttötarkoituksen kannalta asianmukaisen ajan, ja joka mahdollistaa tallennettujen tietojen tulostamisen muuttumattomina. Direktiivin 10 artiklan 2 kohdassa on luettelo luottosopimuksessa mainittavista tiedoista ja ehdoista.

33. Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Content Services, C-49/11 (EU:C:2012:419) käsitellyt sitä, millä edellytyksillä kuluttajan katsotaan saavan tiedot pysyvällä tavalla internetpalvelun kautta. Pysyvän tavan on taattava se, että kuluttaja saa tiedot haltuunsa samalla tavalla kuin paperin välityksellä. Tuomioistuimen mukaan pysyvän tavan vaatimuksia ei täytä ainakaan sellainen käytäntö, jonka mukaan kuluttajalle annettavat tiedot ovat saatavilla yksinomaan yrityksen internetsivustolle johtavan hyperlinkin kautta. Kun kuluttaja tällöin joutuisi tekemään aktiivisia toimia saadakseen tiedot, ei kuluttaja myöskään "saa" tietoja niin kuin direktiivissä edellytetään.

34. Korkein oikeus toteaa, että kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n säännöksiä kuluttajaluottosopimuksen muotovaatimuksista on tulkittava edellä selostettujen unionin oikeuden vaatimusten mukaisesti. Näin on myös silloin, kun kuluttajaluotto on pienempi kuin 200 euroa, jolloin se jää kulutusluottodirektiivin soveltamisalan ulkopuolelle. Jollei luotonantaja ole huolehtinut siitä, että kuluttaja saa pysyvällä tavalla haltuunsa kuluttajaluottosopimuksen, luotonantaja ei saa periä minkäänlaisia luottokustannuksia. Kuluttajansuojalain 7 luvun 17 § on kuluttajan suojaksi säädettyä pakottavaa oikeutta, eivätkä sen asettamat vaatimukset ja rikkomisen seuraamukset ole tulkinnan- tai harkinnanvaraisia. Lisäksi unionin tuomioistuin on katsonut, että tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava kulutusluottodirektiivin 10 artiklan 2 kohdan vaatimusten noudattaminen ja, jollei vaatimuksia ole noudatettu, tehtävä tästä kaikki kansallisessa oikeudessa säädetyt päätelmät (tuomio Radlinger, C-377/14, EU:C:2016:283, kohdat 68 – 74). Korkein oikeus katsoo, että tuomioistuimen on otettava säännös huomioon ilman vastaajan nimenomaista väitettäkin.

35. A Oy ei ole väittänyt, että se olisi sopimuksenteon yhteydessä tai sen jälkeen toimittanut luotonhakijalle kuluttajaluottosopimusta kirjallisesti tai sähköisessä muodossa. Korkeimman oikeuden lausumapyynnöistä huolimatta yhtiö ei ole myöskään kuvannut, miten sen käyttämä internetsivusto olisi turvannut sen, että kuluttaja saa itselleen luottosopimuksen, jossa on yksilöidyt tiedot muun muassa luotosta ja luottokustannuksista ja joka on tallennettavissa ja säilytettävissä muuttumattomana.

36. Korkein oikeus katsoo, ettei A Oy ole osoittanut kuluttajan saaneen kuluttajaluottosopimusta haltuunsa pysyvällä tavalla niin kuin kuluttajansuojalain 7 luvun 17 §:n 1 momentissa edellytetään. Yhtiöllä ei siten ole pykälän 3 momentin johdosta oikeutta periä luotosta vaatimiaan käsittelymaksuja, luottoaikaista korkoa eikä luottoaikaiseen korkoon perustuvaa viivästyskorkoa. Näitä koskevat vaatimukset on myös tunnistusvälineen haltijaan kohdistettuina hylättävä perusteettomina.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

B velvoitetaan suorittamaan A Oy:lle maksamatta jäänyt kuluttajaluoton pääoma 100 euroa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitettuine viivästyskorkoineen 7.2.2012 lukien.

Yhtiön muut korko- ja kuluvaatimukset hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Marjut Jokela ja Tuula Pynnä. Esittelijä Tiina Väisänen.

Alennettuaan käräjäoikeuden tuomitsemia elatusapuja määrällisesti hovioikeudella ei erityisesti lapsen etu ja toimeentulo huomioon ottaen ollut perustetta määrätä äitiä lapsen edustajana palauttamaan isälle sitä määrää, jonka tämä oli käräjäoikeuden ratkaisun perusteella mahdollisesti suorittanut liikaa.

Kysymys myös isän velvollisuudesta suorittaa elatusapua vanhempien sopiman elatussopimuksen mukaisesti elatusavun muuttamista koskevan hakemuksen vireille tuloa aikaisemmasta ajankohdasta lukien.

ElatusL 7 § 3 mom
ElatusL 11 §
ElatusL 12 § 1 mom

Alempien oikeuksien ratkaisut

Vantaan käräjäoikeuden päätös 6.6.2014, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 17.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Sinikka Kannisto ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Heikkilä, Teemu Paasikoski ja Tarja Raiskinen (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

C:lle edustajanaan huoltajansa B myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan C vaati hovioikeuden päätöksen kumoamista siltä osin kuin hovioikeus oli määrännyt B:n palauttamaan elatusapuja A:lle ja käräjäoikeuden päätöksen pysyttämistä voimassa ennen hovioikeuden päätöksen antamista.

A vastasi valitukseen.

Välitoimi

Ennen asian ratkaisemista Korkein oikeus kehotti muutoksenhakijaa selventämään valituksessa käytettyä ilmaisua. Muutoksenhakija toimitti lausuman. A, jolle varattiin tilaisuus antaa lausuma muutoksenhakijan lausuman johdosta, ei antanut lausumaa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. B alaikäisen lapsensa C:n puolesta ja A olivat 18.1.2013 allekirjoittaneet elatussopimuksen, jonka mukaan A oli velvollinen suorittamaan heidän yhteiselle lapselleen C:lle elatusapua 151,85 euroa kuukaudessa ajalla 1.1.2013 – 31.1.2019 siten, että isä kuittaa elatusavun maksamalla vanhempien yhteistä lainaa. Lastenvalvoja oli vahvistanut sopimuksen. Vahvistettu sopimus oli sisällöltään pääosin vastannut A:n ja B:n 6.1.2013 allekirjoittamaa, velkakirjaksi / elatusmaksusopimukseksi nimettyä sopimusta.

2. C on äitinsä edustamana käräjäoikeudessa 28.11.2013 vireille tulleella hakemuksella muun ohella vaatinut, että käräjäoikeus muuttaisi 18.1.2013 laadittua elatussopimusta ja korottaisi sovittua kuukausittaista elatusapua asteittain ensin 294,06 euroon ja sitten 336,50 euroon. Lisäksi hän on vaatinut, että vanhempien 6.1.2013 allekirjoittama sopimus tulevasta elatusavusta julistetaan mitättömäksi. Isä on kiistänyt lapsen vaatimuksen 170 euroa ylittäviltä osin. Hän ei ollut kuitenkaan kiistänyt sitä, että kysymys oli aikaisemmin sopimuksella vahvistetun elatusavun muuttamista koskevasta asiasta.

3. Käräjäoikeus on elatusavun osalta hyväksynyt lapsen puolesta esitetyt vaatimukset ja velvoittanut isän suorittamaan lapselle elatusapua vaatimuksessa esitettyine määrineen ja ajankohtineen. Lisäksi käräjäoikeus on julistanut lapsen elatuksesta annetun lain 7 §:n 3 momentin nojalla mitättömäksi 6.1.2013 laaditun sopimuksen lapsen tulevasta elatusavusta.

4. Isä on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen ja vaatinut muun ohella, että elatusapu alennetaan 18.1.2013 vahvistetun elatussopimuksen mukaiseksi. Lapsi äitinsä edustamana on vaatinut valituksen hylkäämistä.

5. Hovioikeus on katsonut käräjäoikeuden tavoin, että 6.1.2013 allekirjoitettu sopimus, jossa lapsen puolesta oli luovuttu oikeudesta saada elatusapua vastaisuudessa, oli mitätön. Tämän lisäksi hovioikeus on katsonut, että vanhempien 18.1.2013 allekirjoittama ja lastenvalvojan vahvistama elatussopimus oli mitätön. Elatusavun alkamisajankohtaa arvioidessaan hovioikeus on soveltanut lapsen elatuksesta annetun lain 10 §:ä, joka koskee uuden elatusavun vahvistamista. Lapsen puolesta ei ollut esitetty lainkohdassa tarkoitettuja erityisen painavia syitä elatusavun tuomitsemiseen hakemuksen vireille tuloa aikaisemmasta ajankohdasta lukien, joten hovioikeus on vapauttanut isän elatusvelvollisuudesta ajalta 1.1. - 30.11.2013. Lisäksi hovioikeus on alentanut käräjäoikeuden tuomitseman kuukausittaisen elatusavun 170 euroksi ajalla 1.12.2013 - 31.7.2014 sekä 180 euroksi 1.8.2014 lukien. Edelleen hovioikeus on määrännyt, että äidin oli lapsen edustajana palautettava isän maksettavaksi määrätyn elatusavun ylittävä määrä, jonka isä oli käräjäoikeuden päätöksen perusteella mahdollisesti jo suorittanut.

Vaatimukset ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Lapsi äitinsä edustamana on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut hovioikeuden päätöksen kumoamista siltä osin kuin hovioikeus on määrännyt äidin palauttamaan isälle elatusapuja sekä käräjäoikeuden päätöksen pysyttämistä voimassa ennen hovioikeuden päätöksen antamista.

7. Elatusapulain 7 §:n 3 momentin mukaan sopimus, jossa lapsen puolesta on luovuttu oikeudesta saada elatusapua vastaisuudessa, on mitätön.

8. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeus on elatusapulain 7 §:n 3 momentin nojalla julistanut äidin ja isän välisen sopimuksen elatusavusta mitättömäksi siltä osin kuin siinä oli kysymys lapsen tulevasta elatusavusta. Hovioikeus on katsonut sopimuksen mitättömäksi käräjäoikeuden tavoin. Asianosaiset eivät ole hakeneet hovioikeuden ratkaisuun tältä osin muutosta Korkeimmassa oikeudessa. Siten kysymys sopimuksen mitättömyydestä siltä osin kuin lapsen vanhemmat ovat sopineet yhteisen lainansa maksamisesta ei ole Korkeimman oikeuden tutkittavana.

9. Korkeimmassa oikeudessa on lapsen valituksen johdosta tutkittavana se, onko hovioikeus voinut muuttaa käräjäoikeuden päätöstä elatusavusta eli vapauttaa isän elatusvelvollisuudesta hakemuksen vireille tuloa aikaisemmasta ajankohdasta lukien eli ajalta 1.1. – 30.11.2013 sekä alentaa käräjäoikeuden tuomitsemaa elatusavun määrää hovioikeuden päätöksen antamispäivään eli 17.3.2015 asti. Mikäli vastaukset näihin kysymyksiin ovat myöntäviä, Korkeimmassa oikeudessa on vielä kysymys käräjäoikeuden päätöksen perusteella liikaa mahdollisesti maksetun elatusavun palauttamisesta.

Elatusvastuu ajalla 1.1. – 30.11.2013

10. Elatusapulain 7 §:n 3 momentin esitöistä lainkohtaa koskevasta hallituksen esityksestä (90/1974 vp s. 51) ilmenee, että mainittu säännös on otettu lakiin lapsen edun suojaamiseksi.

11. Elatusapuasiassa tuomioistuin on sidottu asianosaisten vaatimuksiin siten, että elatusapua ei voida vahvistaa vaadittua suuremmaksi eikä myönnettyä pienemmäksi. Tuomioistuimella on kuitenkin velvollisuus lapsen etua silmällä pitäen valvoa ratkaisun kohtuullisuutta (ks. esim. KKO 2003:104 ja 105).

12. Korkein oikeus toteaa olevan pääsääntöisesti selvää, että lapsen etu on saada elatusapua siltä vanhemmalta, jonka luona hän ei asu. Nyt ratkaistavana olevassa asiassa vanhemmat olivat sopineet isän suorittavan lapselle elatusapua 151,85 euroa kuukaudessa 1.1.2013 lukien. Lapsi oli sittemmin käräjäoikeudessa pyytänyt vanhempien tekemän sopimuksen tulevasta elatusavusta julistamista mitättömäksi elatusapulain 7 §:n nojalla. Muilta osin lapsi tai isä eivät olleet vaatineet sopimuksen julistamista mitättömäksi. Elatussopimusta 18.1.2013 ei sen vuoksi ole ollut perustetta julistaa mitättömäksi siltä osin kuin siinä on vahvistettu isän elatusvelvollisuus ja elatusavun määrä. Asiassa on näin ollen ollut kysymys tämän sopimuksella vahvistetun elatusavun muuttamisesta.

13. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että hovioikeudella ei ole, vastoin vanhempien asiasta sopimaa, ollut perustetta vapauttaa isää elatusvelvollisuudesta ajalla 1.1. – 30.11.2013. Käräjäoikeudessa isä oli sanotulla ajalla myöntänyt lapsen muutosvaatimuksen oikeaksi 170 euron osalta. Asiassa ei ole ilmennyt, että isä olisi hovioikeudessa esittänyt perustellun syyn tämän myöntämisen peruuttamiselle. Hovioikeuden olisi sen vuoksi tullut muuttaa elatussopimusta ja velvoittaa isä suorittamaan lapselle elatusapua käräjäoikeudessa myöntämänsä määrä ajalla 1.1 – 30.11.2013.

Elatusavun määrä 1.12.2013 lukien

14. Hovioikeus on elatusavun määrää arvioidessaan punninnut lapsen elatuksen tarvetta ja vanhempien elatuskykyä sekä päätynyt harkinnassaan siihen, että kohtuullinen kuukausittainen elatusavun määrä oli isän käräjäoikeudessa myöntämä 170 euroa ajalla 1.12.2013 - 31.7.2014 ja sen jälkeen 180 euroa.

15. C ei ole Korkeimmassa oikeudessa tuonut esiin sellaisia seikkoja, joiden perusteella hovioikeuden ratkaisun lopputulosta siltä osin kuin kysymys on elatusavun määrästä 1.12.2013 lukien, olisi syytä muuttaa. Hovioikeuden päätöstä elatusavun määrästä ei sen vuoksi muuteta.

Elatusavun palauttaminen

16. Hovioikeus on viran puolesta määrännyt, että äidin on lapsen edustajana palautettava isän maksettavaksi määrätyn elatusavun ylittävä määrä, jonka isä on käräjäoikeuden päätöksen perusteella mahdollisesti jo suorittanut. Hovioikeuden ratkaisussa ei ole yksilöity sitä, mihin ajankohtaan palauttamisvelvollisuus kohdistuu. Hovioikeus on perustellut ratkaisuaan isän vähävaraisuudella, elatusavun alentamisella sekä sillä, että isän elatusvelvollisuus oli määrätty alkamaan vasta 1.12.2013 lukien.

17. Kun tuomioistuin määrää elatusapulain 12 §:n 1 momentin mukaan, että sopimuksella tai tuomiolla aikaisemmin vahvistettu velvollisuus suorittaa elatusapua on lakkaava tai että elatusavun määrää on alennettava, tuomioistuimen on samalla harkittava, onko kanteen vireille panon jälkeen suoritetut elatusavut tai osa niistä palautettava. Toisin kuin pykälän 2 momentissa, sen 1 momentissa ei ole säädetty siitä, kenet tuomioistuimen tulee määrätä palauttamisvelvolliseksi.

18. Elatusapulakia koskevassa hallituksen esityksessä (90/1974 vp s. 56) on todettu, että palauttamisvelvollisuus voidaan asettaa vain sellaisissa tapauksissa, jolloin palauttamista on pidettävä kohtuullisena esimerkiksi elatusvelvollisen vähävaraisuuden tai muiden erityisten syiden johdosta eikä palauttamisvelvollisuus vaaranna lapsen toimeentuloa.

19. Oikeuskäytännössä (KKO 2010:38, kohta 20) on lausuttu, että harkittaessa elatusmaksujen palauttamista on erityisesti otettava huomioon lapsen olosuhteet ja lapsen etu. Mainitussa tapauksessa Korkein oikeus katsoi, että koska maksetut elatusavut oli jo käytetty lapsen elatukseen ja elatusvelvollisen elatuskykyä oli pidettävä hyvänä, alempien oikeuksien ratkaisujen nojalla suoritettujen elatusapujen palauttamiseen ei ollut perusteita.

20. Korkein oikeus toteaa asiassa selvitetyksi, että äidin taloudellinen tilanne on heikko, eikä hänellä ole käytännössä lainkaan elatuskykyä. Tämä seikka antaa perustellun aiheen olettaa, että äiti on käyttänyt jo maksetut elatusavut lapsen elatukseen. Elatusapujen palauttaminen saattaa siksi vakavasti vaarantaa lapsen toimeentulon ja olla lapsen edun vastainen. Palauttamisvelvollisuuden poistamista ei sen sijaan voida pitää isän kannalta kohtuuttomana. Vaikka isänkin taloudellinen tilanne on epävakaa, hänellä on kuitenkin todettu elatuskykyä noin 900 euroa kuukaudessa. Hänen elatuskykynsä riittää siten kattamaan myös käräjäoikeuden tuomitseman korkeamman elatusavun.

21. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että kun otetaan huomioon vanhempien elatuskyky, isän elatusvastuu 1.1.2013 lukien sekä se, että maksetut elatusavut on jo todennäköisesti käytetty lapsen elatukseen, hovioikeuden määräämää palauttamisvelvollisuutta voidaan pitää lapsen edun vastaisena. Äiti lapsen edustajana on siten vapautettava sanotusta velvollisuudesta.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan seuraavasti.

A:n ja B:n 18.1.2013 allekirjoittamaa elatussopimusta muutetaan siten, että A velvoitetaan suorittamaan C:lle elatusapua 170 euroa kuukaudessa ajalla 1.1.2013 – 31.7.2014 ja 180 euroa kuukaudessa 1.8.2014 lukien.

B C:n edustajana vapautetaan velvollisuudesta palauttaa A:lle maksettavaksi määrätyn elatusavun ylittävä määrä, jonka A on käräjäoikeuden päätöksen perusteella mahdollisesti jo suorittanut.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Tiina Väisänen.

A oli ollut jäsenenä viimeksi WinCapita-nimellä toimineessa klubissa, jonka toimintaa johtanut henkilö oli tuomittu rikoksesta. A ei ollut osallistunut rikolliseen toimintaan, mutta hän oli saanut sen johdosta taloudellista hyötyä, joka hänet oli tuomittu menettämään valtiolle.

A haki yksityishenkilön velkajärjestelyä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että toisen henkilön tekemästä rikoksesta aiheutuva maksuvelvollisuus ei ollut sellaista velkaa, jota yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 1 kohdassa tarkoitettu esteperuste koskisi.

VJL 10 § 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden päätös 21.9.2015

A oli käräjäoikeudessa pyytänyt, että hänelle myönnettäisiin velkajärjestely.

A:n velkoja, Oikeusrekisterikeskus, oli vastustanut hakemusta, koska sille oli yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 1 kohdan mukainen este. A:n ainoa velka oli rikoksen perusteella määrätty maksuvelvollisuus. Velkajärjestelylle oli lisäksi saman pykälän 7 kohdan mukainen este, sillä A:n velkaantumiseen johtaneita toimia voitiin kokonaisuutena arvostellen pitää piittaamattomina ja vastuuttomina. Velkajärjestelyn myöntämiselle ei ollut myöskään painavia syitä.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli maksukyvytön ja velkajärjestelyyn oli painavat perusteet ottaen huomioon velkojen ja niihin liittyvien velvoitteiden määrä suhteessa velallisen maksukykyyn.

Velkajärjestelyn esteestä käräjäoikeus totesi, että velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan mukaista estettä perustellaan nykyisen ja sitä edeltävän säännöksen esitöissä juuri rikoksesta ilmenevällä velallisen moitittavalla menettelyllä. Lisäksi velkajärjestelyn esteperusteet liittyivät lähtökohtaisesti siihen, miten velallinen oli velkaantunut tai siihen, miten velallinen oli menetellyt velallisena. Toisaalta aikaisemmassa laissa esteperuste oli selvästi kytketty velallisen omaan menettelyyn, kun taas nykyisen säännöksen sanamuodon mukaan esteperuste oli kytketty velallisen maksuvelvollisuuden perusteeseen. Uuden lain esitöissä ei ollut lausuttu siitä, oliko säännöstä ollut tarkoitus muuttaa tämän seikan osalta. Muutoksen tarkoituksena oli esitöiden mukaan ollut kuitenkin se, että velkajärjestely voisi tulla kysymykseen entistä harvemmin silloin, kun velallisella oli rikokseen perustuvaa velkaa. Nyt käsiteltävä tilanne oli hyvin poikkeuksellinen sen osalta, että rikoksesta oli hyötynyt muu kuin rikoksen toteuttanut. Rikoshyödyn menettämisellä pyritään rikoksen vaikutusten eliminoimiseen sekä siihen, ettei kukaan saisi hyötyä rikoksen ansiosta. Vaikkei velallisen omaan menettelyyn liittynyt moitittavuutta, erityisesti vahingonkärsijän ja yleisen maksumoraalin kannalta ei voitu pitää perusteltuna, että heikossa taloudellisessa tilanteessa oleva velallinen lähtökohtaisesti vapautuisi rikoksella saamansa hyödyn takaisinmaksusta velkajärjestelyllä. Näillä perusteilla käräjäoikeus katsoi, että tätä esteperustetta oli sovellettava myös sellaiseen rikoshyötyyn, joka ei ollut syntynyt velallisen oman menettelyn johdosta. Velkajärjestelyn myöntämiselle oli siten 10 §:n 1 kohdan mukainen este.

Yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 7 kohdan osalta käräjäoikeus totesi, ettei estettä velkajärjestelyn myöntämiselle ollut.

Lisäksi käräjäoikeus katsoi, ettei velkajärjestelyn myöntämiselle ollut tuossa vaiheessa painavia syitä. Käräjäoikeus hylkäsi hakemuksen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anne Ali-Rekola

Helsingin hovioikeuden päätös 22.12.2015

A valitti hovioikeuteen, jossa hän vaati käräjäoikeuden päätöksen kumoamista katsoen, että velkajärjestelylle ei ollut yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 1 kohdan mukaista estettä.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden päätöksen perustelut ja katsoi, että velkajärjestelyn myöntämiselle oli sanotun lainkohdan mukainen este eikä asiassa ollut tuossa vaiheessa painavia syitä velkajärjestelyn myöntämiseksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pauli Viitanen, Terhi Mattila ja Outi Mikkola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että hänelle myönnetään velkajärjestely.

Vastauksessaan Oikeusrekisterikeskus vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeudessa on lainvoimaisesti todettu, että A on maksukyvytön ja velkajärjestelyyn on painavat perusteet. A ei käräjäoikeuden mukaan kohtuudella kykene parantamaan maksukykyään niin, että hän voisi selviytyä veloistaan aiheutuvista menoista. A ei ole päässyt sovintoratkaisuun velkojansa kanssa. Yleiset velkajärjestelyn edellytykset näin ollen täyttyivät.

2. A:n velkaantuminen on johtunut siitä, että hän oli ollut jäsenenä viime vaiheessa WinCapita-nimellä toimineessa klubissa ja sijoittanut siihen varoja. Hän oli saanut sijoittamistaan varoista tuottoa 98 927 euroa vuosina 2004 – 2007. Tuotto oli ollut seurausta klubin toiminnassa todetusta rikollisesta menettelystä, johon A itse ei ollut osallistunut. A on velvoitettu menettämään valtiolle rikoksesta saatuna hyötynä mainittu tuotto. Velkajärjestelyhakemus koskee tätä A:n velkaa.

3. Asiassa on kysymys siitä, onko A:n velkajärjestelylle yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 10 §:n 1 kohdan mukainen este. Jos velkajärjestelyn myöntämiselle katsotaan olevan este, asiassa on sen jälkeen ratkaistava, onko velkajärjestelylle painavia syitä esteestä huolimatta.

Rikosperusteinen velka velkajärjestelyn esteenä lainsäädännössä

4. Velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdassa säädetään, että jollei 10 a §:stä muuta johdu, velkajärjestelyä ei voida myöntää, jos velalliselle on määrätty rikoksen perusteella maksuvelvollisuus eikä velkajärjestelyn myöntämistä voida pitää perusteltuna velan määrä, rikoksen laatu, vahingon kärsineen asema ja muut seikat huomioon ottaen.

5. Kysymyksessä oleva säännös on tullut voimaan 1.2.1997. Tätä ennen voimassa olleen säännöksen (57/1993) mukaan velkajärjestelyä ei voitu myöntää, jos velallinen oli tuomittu yhdestä tai useammasta rikoksesta, jolla hän oli tavoitellut merkittävää taloudellista hyötyä, ja pääasiallinen osa veloista oli määrätty maksettavaksi näiden rikosten johdosta.

6. Voimassa olevaa säännöstä koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että pykälän 1 kohtaa on ehdotuksessa tarkistettu niin, että velkajärjestely voisi tulla kysymykseen nykyistä harvemmin silloin, kun velallisella on rikokseen perustuvaa velkaa. Ehdotuksen mukaan velkajärjestely voitaisiin evätä, jos järjestelyn myöntämistä ei voida pitää perusteltuna rikoksen perusteella maksettavaksi määrättyjen velkojen järjestelemiseksi ottaen huomioon velan määrä, rikoksen laatu, vahingonkärsineen asema ja muut seikat. Tahallisten rikosten lisäksi eräät tuottamukselliset rikokset voivat osoittaa velallisessa vastaavanlaista moitittavaa käyttäytymistä, jonka perusteella aiheutuneiden velkojen järjestelemiseksi velkajärjestelyä ei tulisi yleisen yhteiskuntamoraalin ylläpitämisen vuoksi voida myöntää (HE 180/1996 vp s. 33).

7. Velkajärjestelylain 10 §:n 2 kohtaa on muutettu 1.1.2015 lukien. Muutosta koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että pykälän 1 kohta koskee tilanteita, joissa velkajärjestely estyy rikoksen perusteella määrätyn maksuvelvollisuuden vuoksi. Tällöin velallinen on jo tuomittu rikoksesta ja hänelle on määrätty rikoksen perusteella maksuvelvollisuus. Velkajärjestelyn estettä ei muodosta itse rikos, vaan siitä aiheutuva maksuvelvollisuus (HE 83/2014 vp s. 52).

Lainkohdan tulkinnanvaraisuus

8. Korkein oikeus toteaa, että voimassa olevan velkajärjestelylain 10 §:n 1 kohdan sanamuotoa voidaan tulkita niin, että myös toisen henkilön tekemästä rikoksesta johtuva maksuvelvollisuus voisi estää velkajärjestelyn. Tätä tulkintaa puoltaa se 10 §:n taustalla oleva tarkoitus, ettei velkajärjestelyä myönnetä henkilöille, joiden velkaantumiseen liittyy yleisen yhteiskunta- ja maksumoraalin kannalta kielteisiä piirteitä.

9. Kuten edellä kohdissa 4 – 6 esitetystä ilmenee, aiemmin voimassa olleen lain 10 §:n 1 kohdan sanamuodon perusteella oli selvää, että velkajärjestelyn esti velallisen itsensä rikollisesta menettelystä aiheutunut maksuvelvollisuus. Lain muutoksen esitöistä ei ilmene, että säännöstä olisi ollut tarkoitus muuttaa siten, että myös muiden kuin velallisen tekemästä rikoksesta aiheutunut maksuvelvollisuus estäisi velkajärjestelyn. Tällaista tarkoitusta ei voida päätellä pelkästään hallituksen esityksen yleispiirteisestä maininnasta, jonka mukaan muutoksen johdosta velkajärjestely voisi tulla kyseeseen entistä harvemmin.

10. Lainkohta on edellä ilmenevällä tavalla tulkinnanvarainen. Säännöksen tulkinnassa on tämän vuoksi syytä käsitellä velkajärjestelyn yleistä tarkoitusta verrattuna rikoshyödyn menettämistä koskevan sääntelyn tavoitteisiin.

Velkajärjestelyn ja rikoshyödyn menettämisen tarkoituksesta

11. Velkajärjestelylain 1 §:n 1 momentissa todetaan velkajärjestelyn tarkoitukseksi maksukyvyttömän yksityishenkilön (velallisen) taloudellisen tilanteen korjaaminen, jota varten tuomioistuin voi määrätä velallisen velkoja koskevista järjestelyistä (velkajärjestely). Velkajärjestelylain esitöissä todetaan, että säännöstön tulee tasapainoisesti turvata velkaongelmien eri osapuolten edut niin, että velalliset saavat mahdollisuuden korjata taloudellisen tilanteensa, velkojille varmistetaan oikeudenmukainen osuus velallisen nykyisistä ja tulevista tuloista sekä yhteiskunnalle aiheutuvat epäkohdat ja sosiaaliset kustannukset saadaan mahdollisimman vähäisiksi. Päätavoitteena on se, että velkaongelmiin joutunut yksityishenkilö kykenisi selvittämään ja korjaamaan taloudellisen tilanteensa (HE 183/1992 vp s. 22). Mainitun pykälän 3 momentissa todetaan vielä, että velkajärjestelylain säännöksiä sovelletaan sen estämättä, mitä muualla laissa säädetään velkojan oikeudesta maksuun, velan perimistoimiin tai toimiin velan maksun turvaamiseksi.

12. Toisaalta velkajärjestelyä koskeva lainvalmisteluaineisto osoittaa, ettei järjestelmän piiriin tarkoitettu päästää sellaisia henkilöitä, joiden velkaantumiseen liittyy yleisen yhteiskunta- ja maksumoraalin kannalta arveluttavia piirteitä. Tämän vuoksi lakiin otettiin luettelo sellaisista seikoista, jotka voivat estää velkajärjestelyn myöntämisen. Yleisistäkään syistä velkajärjestelyä ei voida sallia silloin, kun velkataakka tai ainakin pääosa siitä on syntynyt taloudellisen rikollisuuden tai sellaisen elinkeinotoiminnan yhteydessä, joka on johtanut tai voisi johtaa liiketoimintakiellon määräämiseen (HE 183/1992 vp s. 25).

13. Rikoslain 10 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetään, että rikoksen tuottama taloudellinen hyöty on tuomittava valtiolle menetetyksi. Menettämiseen tuomitaan rikoksesta hyötynyt tekijä, osallinen tai se, jonka puolesta tai hyväksi rikos on tehty.

14. Rikoshyödyn menettäminen on osa rikoksen seuraamusjärjestelmää. Tausta-ajatuksena on, että rikos ei saa kannattaa. Hyödyn menettämisellä pyritään osaltaan eliminoimaan rikoksen vaikutukset. Toisena tausta-ajatuksena on, että hyödyn menettämisellä ehkäistään varojen sijoittaminen uusiin rikoksiin (HE 80/2000 vp s. 4).

15. Rikoshyöty tuomitaan siten pääsääntöisesti valtiolle menetetyksi, vaikka rikoksesta hyötynyt henkilö ei olisi itse toiminut moitittavasti. Menettämisseuraamuksen tuomitseminen myös henkilölle, joka tosiasiallisesti on hyötynyt rikoksesta, mutta ei välttämättä ole tietoinen siitä tai tekijästä, on katsottu tarpeelliseksi siksi, ettei rikoksen tuottamaa hyötyä voitaisi saattaa menettämisseuraamuksen ulottumattomiin. Riittävää ja olennaista on, että henkilö on tosiasiallisesti hyötynyt teosta (HE 80/2000 vp s. 22).

16. Rikoslain 10 luvun 10 §:n mukaan menettämisseuraamusta voidaan kohtuullistaa säännöksessä mainituin perustein. Kuitenkin kohtuullistaminen on sopeutettava rikoshyödyn menettämistä koskevan sääntelyn yleiseen tausta-ajatukseen, jonka mukaan rikos ei saa kannattaa. Rikoshyödyn menettämisellä pyritään näin ollen osaltaan eliminoimaan rikoksen vaikutuksia. Tämän näkökohdan painoarvo on merkittävä, ja tältä osin rikoshyödyn menettämistä koskevan sääntelyn perusta on erilainen verrattuna muihin edunpalautusvelan kohtuullistamistilanteisiin (KKO 2014:73 kohta 24).

17. Korkein oikeus toteaa, että velkajärjestelylailla ja rikoshyödyn menettämisseuraamuksella on siten erilaiset tavoitteet. Näitä tavoitteita tulee tulkita lähtökohtaisesti sen säännöstön puitteissa, jota kulloinkin sovelletaan. Tässä velkajärjestelyasiassa etusijalla ovat velkajärjestelyä koskevan lainsäädännön tavoitteet, johon laintulkinta tulee sopeuttaa.

Korkeimman oikeuden kannanotto

18. Velkajärjestelylain 10 §:ssä kuvatuissa esteperusteissa on kysymys velallisen itsensä toiminnan arvioinnista. Tähän nähden olisi poikkeavaa, että ilman nimenomaista säännöstä tai selkeää lainvalmisteluaineistosta ilmenevää tarkoitusta lainkohtaa tulkittaisiin rikoshyödyn osalta muista siinä mainituista tilanteista poikkeavalla tavalla siten, että velkajärjestely estyisi muun henkilön kuin velallisen oman moitittavan menettelyn vuoksi. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, ettei olisi myöskään velkajärjestelylain yleisten tavoitteiden mukaista antaa pykälän 1 kohdan mukaisessa arviossa merkitystä toisen henkilön kuin velallisen toiminnalle. Näin ollen Korkein oikeus tulkitsee kyseistä säännöstä siten, että velallisen maksuvelvollisuuden on täytynyt johtua nimenomaan velallisen itsensä rikollisesta menettelystä, jotta 1 kohdan esteperustetta voidaan soveltaa.

Johtopäätökset

19. Asiassa on riidatonta, että A:n velkajärjestelyhakemuksessa tarkoitettu velka ei ole johtunut hänen omasta rikollisesta menettelystään. Korkein oikeus katsoo, ettei velkajärjestelylle ole siten 10 §:n 1 kohdan mukaista estettä. Näin ollen ja kun Korkeimmassa oikeudessa ei ole enää kysymys muista pykälässä mainituista velkajärjestelyn esteistä, asiassa ei ole tarvetta lausua siitä, onko A esittänyt painavia syitä velkajärjestelylle esteestä huolimatta.

20. Asiassa on riidatonta, että velkajärjestelyn yleiset edellytykset täyttyvät. Kun esteitä sille ei ole, A:lle on myönnettävä velkajärjestely. Velkajärjestelyn aloittaminen voi soveliaimmin tapahtua käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden päätökset kumotaan. Asia palautetaan Espoon käräjäoikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa se velkajärjestelyn aloittamiseksi uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jukka Sippo ja Ari Kantor. Esittelijä Eeva Palaja.

A oli pidätettynä, kun häntä kuulusteltiin epäiltynä tuhotyöstä ja murhan yrityksestä. A:lla, joka oli aikaisemmin tuomittu alentuneesti syyntakeisena tehdyistä rikoksista, ei ollut kuulusteluissa avustajaa. A:lle oli kuulustelujen aluksi kerrottu, mistä häntä epäillään ja kuinka vakavasta rikoksesta on kysymys. Hänelle oli kerrottu myös mahdollisuudesta avustajan käyttöön sekä oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikosepäilyn selvittämiseen. A oli, kerrottuaan ymmärtäneensä ohjeet ja saaneensa riittävästi harkita avustajan käyttämistä, ilmoittanut, ettei hän tarvitse kuulusteluun avustajaa.

A tuomittiin hovioikeudessa alentuneesti syyntakeisena tehdyistä tuhotyöstä ja murhan yrityksestä. Syyksilukeminen perustui osaksi A:n esitutkinnassa antamiin lausumiin, joihin syyttäjä oli hovioikeudessa vedonnut.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A ollut luopunut oikeudestaan avustajaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä edellytetyllä tavoin oikeuksistaan tietoisena ja ettei A:n esitutkinnassa antamia lausumia saanut käyttää näyttönä A:ta vastaan. Ks. KKO 2012:45 ja KKO 2013:25

EsitutkintaL 4 luku 3 §
EsitutkintaL 4 luku 10 §
EsitutkintaL 4 luku 16 §
IhmisoikeusSop 6 art

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja vastaus Pohjois-Karjalan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati käräjäoikeudessa A:lle rangaistusta syytekohdassa 1 tuhotyöstä ja syytekohdassa 2 murhan yrityksestä. Syytekohdan 2 mukaan A oli yrittänyt tappaa sängyssään sikeästi nukkuneen B:n sytyttämällä tämän vuodevaatteet tuleen sidottuaan tätä ennen tämän jalat johdolla. B oli pelastautunut asunnostaan herättyään palohälyttimen ääneen. Asunto oli tuhoutunut tulipalossa täysin. Teko oli syytteen mukaan tehty vakaasti harkiten, koska A oli vankilassa ollessaan suunnitellut sen kostoksi B:n A:han aikaisemmin kohdistamasta rikoksesta ja toteuttanut sen lähes heti ehdonalaiseen vapauteen päästyään. Rikos oli lisäksi tehty tavalla, joka oli aiheuttanut vakavaa yleistä vaaraa. Rikos oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

A myönsi syyllistyneensä syytekohdassa 1 tuhotyöhön. Syytteen murhan yrityksestä hän kiisti, mutta myönsi syyllistyneensä syytekohdassa 2 tapon yritykseen. Hän oli yrittänyt tappaa B:n tulipalon sytyttämällä. B:n jalkoja hän ei ollut kuitenkaan sitonut siinä tarkoituksessa, ettei tämä pääsisi pakenemaan, vaan siksi, että olisi päässyt pakenemaan, jos B olisi herännyt ennen palon syttymistä. A ei ollut myöskään suunnitellut tekoa etukäteen vaan päätös siitä oli syntynyt hetken mielijohteesta. A:lla oli mielenterveydellisiä ongelmia. Hän kiihtyi erittäin nopeasti eikä kyennyt harkitsemaan tekojaan järkevästi. A:n mukaan teosta ei ollut myöskään aiheutunut vakavaa yleistä vaaraa. Teko ei joka tapauksessa ollut kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Käräjäoikeuden tuomio 11.7.2014

Käräjäoikeus lausui, että A ja B olivat olleet entisiä seurustelukumppaneita ja että B oli tuomittu A:han kohdistuneesta seksuaalirikoksesta pitkään vankeusrangaistukseen, jonka B oli suorittanut. A oli päässyt juuri ennen nyt esillä olevaa rikosta ehdonalaiseen vapauteen suoritettuaan vankeusrangaistusta muun ohella tuhotyöstä. Käräjäoikeus totesi A:n kertoneen, että hän oli vankilassa ollessaan suunnitellut kostavansa B:n häneen kohdistaman rikoksen ja ajatellut myös tappavansa tämän, ja että B:n nukahdettua ajatus kostosta oli palannut hänen mieleensä. A oli kertomansa mukaan sitonut B:n jalat sähköjohdolla ennen tulipalon sytyttämistä. Käräjäoikeuden mukaan teko oli tehty syytteessä kuvatulla tavalla vakaasti harkiten ja siitä oli aiheutunut vakavaa yleistä vaaraa. Teko oli käräjäoikeuden mukaan myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n alentuneesti syyntakeisena tehdyistä tuhotyöstä ja murhan yrityksestä vankeuteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kalevi Julkunen ja lautamiehet.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 23.4.2015

A valitti hovioikeuteen ja vaati syytekohdan 2 osalta, että hänen katsotaan syyllistyneen murhan yrityksen asemesta tapon yritykseen.

Hovioikeus totesi A:n kertoneen hovioikeudessa, ettei hänellä ollut B:n luokse perjantai-iltana mennessään ollut ajatusta vahingoittaa tätä vaan vasta sunnuntai-iltana hänelle oli tullut ajatus, että hänen pitäisi kostaa B:lle. Vankilassa ollessaan A oli kertomansa mukaan joskus "huonona päivänä" pohtinut B:n vahingoittamista.

Syyttäjä vetosi hovioikeudessa A:n esitutkintakertomukseen. Hovioikeuden perustelujen mukaan A oli esitutkinnassa kertonut, että kyseessä oli ollut kosto ja että vuosien mittaan hän oli päättänyt toimia näin. A:n ollessa vankilassa ajatus kostosta oli varmistunut. Lisäksi A oli esitutkinnassa kertonut, että jo hänen mennessä B:n luokse kosto oli ollut hänelle selvää ja että lopullisesti se oli varmistunut sunnuntaina B:n sammuttua. A oli edelleen kertonut esitutkinnassa, että hän oli juottanut B:lle alkoholia, jotta tämä sammuisi, ja että hän oli tarkistanut, että sängyn peitto syttyisi. Hän oli halunnut, että B:ltä lähtee henki.

Hovioikeus totesi A:n kertomuksen perusteella olevan pääteltävissä, että hän oli pitkän aikaa jo vankilassa ollessaan miettinyt B:n surmaamista ja että A oli tehnyt teon vakaasti harkiten. Hovioikeus katsoi myös, että teko oli tehty vakavaa yleistä vaaraa aiheuttaen ja että se oli ollut myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen ja rangaistuksen osalta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Soininen, Sisko Heimonen ja Jussi Huuskonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa syyksilukemisen ja tuomitun rangaistuksen osalta.

A vaati valituksessaan ensisijaisesti, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen ja toissijaisesti, että syyte murhan yrityksestä hylätään ja hänen katsotaan sen asemesta syyllistyneen ainoastaan tapon yritykseen, sekä että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Syyttäjä ja B:n oikeudenomistaja vaativat vastauksissaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat tuominneet A:n alentuneesti syyntakeisena tehdyistä tuhotyöstä (kohta 1) ja murhan yrityksestä (kohta 2) sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä jäännösrangaistuksesta yhteiseen 7 vuoden vankeusrangaistukseen.

2. A on kohdan 2 osalta esitutkinnassa tunnustanut syyllistyneensä murhan yritykseen ja muun ohella kertonut, että kyseessä oli ollut kosto B:n häneen kohdistamasta seksuaalirikoksesta.

3. Hovioikeudessa A on kertonut, että hän oli vankilassa ollessaan kyllä joskus pohtinut B:n vahingoittamista, mutta perjantaina B:n asunnolle mennessään hänellä ei ollut kuitenkaan ollut ajatusta vahingoittaa B:tä. Vasta sunnuntai-iltana hänelle oli tullut tunne, että hänen pitäisi kostaa B:lle. Tämän jälkeen hän ei ollut enää kyennyt kontrolloimaan itseään.

4. Syyttäjä on hovioikeudessa vedonnut A:n esitutkintakertomukseen. Hovioikeus on katsonut esitutkintakertomuksen perusteella olevan pääteltävissä, että A oli pitkän aikaa jo vankilassa ollessaan miettinyt B:n surmaamista ja että teko oli tehty vakaasti harkiten.

5. A on katsonut, ettei hovioikeuden olisi tullut sallia hänen esitutkintakertomuksensa hyödyntämistä näyttönä, koska hänellä ei ollut ollut esitutkinnassa avustajaa, vaikka hän oli kärsinyt mielentilaan vaikuttavista sairauksista ja ongelmista.

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, voidaanko A:n esitutkintakertomusta käyttää näyttönä häntä vastaan.

Epäillyn oikeudesta avustajaan esitutkinnassa

7. Esitutkintalain 4 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan asianosaisella on oikeus käyttää valitsemaansa avustajaa esitutkinnassa. Rikoksesta epäillylle on ilmoitettava tästä oikeudesta. Esitutkintaviranomaisen on muutenkin selvitettävään rikokseen, rikoksen selvittämiseen ja asianosaisen henkilöön liittyvät seikat huomioon ottaen huolehdittava siitä, että asianosaisen oikeus käyttää avustajaa tosiasiallisesti toteutuu hänen sitä halutessaan tai oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaamisen sitä edellyttäessä. Rikoksesta epäilty voi yleensä luopua oikeudestaan avustajaan esitutkinnassa. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 §:n 3 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta epäillylle on viran puolesta määrättävä puolustaja, jos epäilty ei kykene puolustamaan itseään. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2012:45 korostanut sitä, että puolustautumismahdollisuuksien turvaamisen täytyy olla todellista ja tehokasta (kohta 32).

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan c alakohdan mukaan jokaisella syytetyllä on oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on katsottu puolustajan olevan tarpeen ainakin silloin, kun kysymyksessä on vakava, vapausrangaistuksen uhan perustava rikos tai asiassa on vaikeita oikeus- tai tosiasiakysymyksiä (esim. Benham v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuren jaoston tuomio 10.6.1996, kohdat 60 - 64). Ihmisoikeustuomioistuin on oikeuskäytännössään korostanut rikoksen johdosta vapautensa menettäneen epäillyn oikeutta avustajaan heti esitutkinnan alusta alkaen (Salduz v. Turkki, suuren jaoston tuomio 27.11.2008, kohdat 54 – 55 ja Ibrahim v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuren jaoston tuomio 13.9.2016, kohdat 253 ja 255). Keskeistä epäillyn oikeuksien toteutumisen kannalta on, että hänellä on jo tutkinnan alkuvaiheessa, lähtökohtaisesti ennen kuin poliisi ensimmäisen kerran esittää hänelle kysymyksiä, mahdollisuus tavata avustajaansa ja käydä tämän kanssa luottamuksellisia keskusteluja. Tällöin avustaja voi selvittää epäillylle tämän oikeuksia ja epäilty voi arvioida asemaansa ja oikeuksiensa käyttöä kysymyksessä olevassa asiassa (Salduz, kohta 54).

9. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä on korostettu sitä, että epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa toteuttaa rikoksesta epäillyn itsekriminointisuojaa eli jokaisen oikeutta olla joutumatta pakotetuksi myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Salduz, kohta 54 ja Pishchalnikov v. Venäjä, tuomio 24.9.2009, kohta 69 sekä Ibrahim, kohta 266). Sairauden tai muun vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta ihmisoikeustuomioistuin on lisäksi korostanut sen varmistamista, että nämä todella ymmärtävät oikeutensa, kuten oikeutensa avustajaan sekä oikeutensa olla myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Panovits v. Kypros, tuomio 11.12.2008, kohta 74 ja Borotyuk v. Ukraina, tuomio 16.12.2010, kohta 82).

10. Luopuminen oikeudestaan avustajaan voi olla tehokas vain, jos se on tapahtunut vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti ja jos siihen liittyy luopumisen merkityksen huomioon ottaen oikeasuhteiset vähimmäistakeet (esim. Panovits, kohta 68 ja Pishchalnikov, kohdat 77 - 78). Avustajasta luopumisen yksiselitteisyyden on katsottu edellyttävän, että epäillylle on kerrottu hänen oikeudestaan avustajaan sekä oikeudestaan olla vaiti ja myötävaikuttamatta oman syyllisyytensä selvittämiseen (esim. Brusco v. Ranska, tuomio 14.10.2010, kohdat 45 ja 54 – 55 ja Stojkovic v. Ranska ja Belgia, tuomio 27.10.2011, kohta 54). Epäillyllä tulee myös olla mahdollisuus todella ymmärtää nämä oikeutensa, mikä voi edellyttää tämän erityistä varmistamista muun muassa nuorten ja esimerkiksi sairauden tai vastaavan syyn vuoksi heikossa asemassa olevien henkilöiden osalta (esim. Panovits, kohta 74 ja Borotyuk, kohta 82).

Avustajasta luopuminen tässä tapauksessa

11. A:ta on kuulusteltu esitutkinnassa epäiltyjä tekoja seuranneina päivinä eli 7.4.2014 ja 8.4.2014. A:lle on ilmoitettu hänen asemansa esitutkinnassa ja se, mistä häntä epäillään. Hänelle on kerrottu useaan kertaan mahdollisuudesta avustajan käyttöön ja että hänelle tullaan määräämään puolustaja. A:lle on kerrottu myös oikeudesta olla myötävaikuttamatta rikosepäilyn selvittämiseen. Esitutkintapöytäkirjan mukaan A ei ole halunnut avustajaa esitutkintakuulusteluihinsa. Korkein oikeus toteaa, ettei A:lla ole ollut yhteyttä avustajaan ennen kuulustelua eikä hänellä ole ollut avustajaa kuulustelujen aikana.

12. Ensimmäisessä kuulustelussa A on kiistänyt sytyttäneensä tulipalon. Toisessa kuulustelussa A on syytekohdan 2 osalta kertonut muun muassa, että hän oli vuosien mittaan pohtinut B:n surmaamista kostona siitä, että B oli aikaisemmin raiskannut hänet. Ollessaan toisen rikoksen johdosta vankilassa vähän ennen B:n surmaamista hän oli miettinyt myös sitä, miten hän B:n tappaisi. Hän oli esitutkintakertomuksensa mukaan juottanut B:lle alkoholia, jotta tämä sammuisi, ja B:n vuodevaatteet sytytettyään tarkistanut, että peitto oli syttynyt. Hän oli halunnut, että "B:lta lähtee henki".

13. A on ennen nyt esillä olevaa syytettä tuomittu elokuussa 2012 muun ohella alentuneesti syyntakeisena tehdystä tuhotyöstä ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja toukokuussa 2013 niin ikään muun ohella alentuneesti syyntakeisena tehdystä tuhotyöstä 3 vuodeksi vankeuteen. A:n mielentila on näiden rikosasioiden yhteydessä tutkittu. A:n mielentilasta 15.6.2012 ja 24.4.2013 annetuissa lausunnoissa on todettu, että A:n mieliala on epävakaa ja oikukas. Persoonalliseen epävakauteen liittyi merkittävää tunteiden sääntelyn vaikeutta ja alttiutta realiteettitajun horjumiseen. Lausuntojen mukaan A:lla todettu aivo-orgaaninen vaurio ja persoonallisuuden poikkeavuus ovat heikentäneet hänen kykyään säädellä käyttäytymistään niin merkittävästi, että hänen voidaan katsoa olleen syytteenalaisten tekojen aikana alentuneesti syyntakeinen.

14. Sen arvioiminen, onko toisen surmaamisessa kysymys taposta vai murhasta edellyttää asianomaisten rikossäännösten ja niiden soveltamiskäytännön tuntemista. Tekotavasta riippuen tämä rajankäynti saattaa olla vaikeaa. Kuultava, joka ei ole ennen kuulustelemistaan käynyt luottamuksellisia keskusteluja soveltamiskäytäntöä tuntevan avustajan kanssa, saattaa kuulustelussa käyttää ilmaisuja, jotka eivät anna oikeaa kuvaa hänen tekonsa rikosoikeudelliseen arviointiin vaikuttavista seikoista. Epäillyn on lisäksi usein vaikea ymmärtää, mikä merkitys tällaisen asian arvioinnissa olisi sillä, että hän päättäisi käyttää oikeuttaan vaieta esitutkinnassa.

15. A:ta on epäilty erittäin vakavista rikoksista, mikä jo sinänsä edellyttää erityistä huolellisuutta epäillyn puolustautumismahdollisuuksista huolehtimisessa. Tässä tapauksessa epäiltyyn henkirikokseen on lisäksi liittynyt sellaisia oikeudellisia kysymyksiä, joista rikoksesta epäillyn tulisi olla tietoinen häntä esitutkinnassa kuultaessa ja joiden merkitystä hänen on vaikea arvioida ilman oikeudellista apua. A:sta aiemmin laadittujen mielentilalausuntojen perusteella on mahdollista, että A:n mielentila on myös nyt esillä olevan asian tutkinnan yhteydessä voinut vaikuttaa siihen, miten hän on todellisuudessa ymmärtänyt esitutkintaan liittyvät oikeutensa sekä esitutkinnassa tekemänsä tunnustuksen ja siinä antamansa B:n surmaamista koskevan kertomuksensa oikeudellisen merkityksen. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A ei ole luopunut oikeudestaan avustajaan ihmisoikeustuomioistuimen käytännössä edellytetyin tavoin tietoisena siitä, millaisin oikeusvaikutuksin hän sen tekee. Oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin turvaaminen A:lle olisi siten edellyttänyt sitä, että hänelle olisi määrätty avustaja, jonka kanssa hän olisi voinut käydä luottamuksellisia keskusteluita ennen kuulustelemistaan esitutkinnassa.

Esitutkintapöytäkirjan hyödyntäminen ja itsekriminointisuoja

16. Asiaa käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa ratkaistaessa voimassa olleissa oikeudenkäymiskaaren tai oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain säännöksissä ei ole säädetty virheellisellä menettelyllä saadun esitutkintakertomuksen hyödyntämiskiellosta. Voimassa olevassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 25 §:ssä (732/2015) on todisteen hyödyntämiskieltoa koskeva säännös. Se asiallisesti vastaa aikaisemman lain aikaista oikeustilaa, joka oli muotoutunut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden vakiintuneen käytännön kautta. Kuten ratkaisussa KKO 2011:91 on todettu, pelkästään se seikka, että todiste tai todisteen sisältämä tieto on hankittu lainvastaisella tavalla tai muutoin virheellisellä menettelyllä, ei vielä välttämättä merkitse sitä, ettei tällaista todistetta saisi käyttää oikeudenkäynnissä. Jos todisteen sisältämän tiedon hankkimiseen liittyy vakava oikeudenloukkaus, todisteen käytön kieltäminen voi tulla tapauskohtaisesti kysymykseen. Punnittavaksi tulee tällöin yhtäältä oikeudenloukkauksen vakavuus ja toisaalta rikoksen selvittämisintressi (kohta 10).

17. Niin kuin ratkaisussa KKO 2012:45 on todettu, epäillyn oikeus vaieta ja itsekriminoinnin suoja kuuluvat kansainvälisesti tunnustettuihin periaatteisiin, jotka ihmisoikeustuomioistuimen mukaan kuuluvat oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin ytimeen. Itsekriminointisuojan tarkoituksena on ensinnäkin turvata epäillyn oikeutta valita, pysyykö hän vaiti vai antaako hän lausumia poliisin kuulusteluissa. Jos rikostuomiossa on nojauduttu näyttöön, jota hankittaessa on loukattu epäillyn itsekriminointisuojaa, tämä seikka voi perustaa 6 artiklan loukkauksen (kohta 41).

18. Ratkaisussa KKO 2012:45 (kohdat 42, 43 ja 46) on ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön viitaten edelleen katsottu, että jos epäillyn oikeus avustajan käyttöön esitutkinnassa ei ole toteutunut, syytetyn oikeuksille aiheutuu periaatteessa korjaamatonta vahinkoa, jos tuomiossa syyllisyyden tueksi nojaudutaan hänen esitutkinnassa antamiinsa lausumiin. Itsekriminointisuojaa koskevan oikeudenloukkauksen korjaamattomuus merkitsee puolestaan sitä, että oikeudenkäynti voi yleensä olla oikeudenmukainen vain, mikäli syyllisyyttä arvioitaessa ei nojauduta sellaisiin epäillyn lausumiin, joita rasittaa tällainen oikeudenloukkaus. Jos tuomio on perustunut epäillyn lausumiin, joihin liittyy epäillyn oikeutta avustajaan koskeva loukkaus, ihmisoikeustuomioistuimen mukaan asianmukaisin tapa korjata todettu rikkomus on se, että syytettä arvioidaan oikeudenkäynnissä valittajan pyynnöstä uudelleen ja että oikeudenkäynnissä menetellään 6 artiklan vaatimusten mukaisesti.

19. Ihmisoikeustuomioistuin on edellä kohdassa 8 mainitussa suuren jaoston ratkaisussaan Ibrahim ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta täsmentänyt Salduz-ratkaisussa omaksumaansa linjaa sellaisten todisteiden käyttämiseen, joita rasittaa itsekriminointisuojaan kohdistuva loukkaus. Ibrahim-ratkaisun mukaan myös tällaisten todisteiden käyttämisen vaikutusta on arvioitava silmällä pitäen oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kokonaisuutena. Tässä arvioinnissa on tapauksen mukaan kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, onko kuultava ollut erityisen haavoittuva henkilö, esimerkiksi ikänsä tai henkisten ominaisuuksiensa vuoksi ja onko kiistetty lausuma nopeasti peruttu tai tarkistettu, sekä todisteen painoarvoon näytön arvioinnissa (kohdat 260 ja 274).

20. Epäillyn oikeudesta avustajaan on myös säännelty Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivillä 22.10.2013 (2013/48/EU). Direktiivissä määritellään Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön perustuva vähimmäistaso koskien epäillyn oikeutta käyttää avustajaa rikosoikeudellisessa menettelyssä, ja sen 3 artiklan mukaan oikeus syntyy jo esitutkintavaiheessa. Direktiivin 9 artiklan mukaan luopuminen oikeudesta käyttää avustajaa edellyttää, että (a) epäilty on saanut suullisesti tai kirjallisesti selvät ja riittävät tiedot selkeällä ja ymmärrettävällä kielellä kyseisen oikeuden sisällöstä ja siitä luopumisen mahdollisista seurauksista; ja että (b) luopuminen tapahtuu vapaaehtoisesti ja yksiselitteisesti. Direktiivin mukaan jäsenvaltioiden on huolehdittava siitä, että rikosoikeudellisessa menettelyssä epäillyllä on käytössään kansallisen lainsäädännön mukaiset tehokkaat oikeussuojakeinot, jos direktiivin mukaisia oikeuksia loukataan. Lisäksi on huolehdittava siitä, että arvioitaessa epäillyn lausumia ja todisteita, joiden hankkimisessa on loukattu hänen oikeuttaan käyttää avustajaa, oikeutta puolustukseen ja oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuutta kunnioitetaan (12 artikla). Direktiivin mukaan myös haavoittuvassa asemassa olevien epäiltyjen erityistarpeet on otettava huomioon direktiiviä sovellettaessa (13 artikla).

Johtopäätökset tässä asiassa

21. Vapautensa menettäneen rikoksesta epäillyn oikeudella avustajan käyttöön heti esitutkinnan alusta alkaen turvataan epäillyn itsekriminointisuojaa ja muita puolustautumismahdollisuuksia. Avustajan tehtävänä on muun muassa huolehtia siitä, että syytetty ei vastoin tahtoaan joudu myötävaikuttamaan oman syyllisyytensä selvittämiseen. Varhainen mahdollisuus avustajan saamiseen kuuluu siten tärkeisiin rikoksesta epäillyn prosessuaalisiin oikeussuojatakeisiin. Kun esitutkintakertomus on hankittu loukaten epäillyn oikeutta avustajaan, kysymys sen käytettävyydestä oikeudenkäynnissä ei siis ensisijaisesti liity epäillyn tai hänen lausumiensa uskottavuuden arviointiin vaan epäillyn puolustautumisoikeuksiin. Jos epäillyn itsekriminointisuojaa on näissä tilanteissa loukattu, epäillyn asemaa ei voida korjata noudattamalla vapaan todisteiden harkinnan periaatetta, jonka mukaan asianosaisen oikeuksia loukatenkin hankitun todisteen esittäminen sallitaan, mutta sen näyttöarvoa alennetaan tapauksen olosuhteiden mukaan. Epäillyn oikeuksien loukkaaminen voidaan tällöin välttää vain, jos hänen syyllisyyttään tukevia lausumia ei hyödynnetä oikeudenkäynnissä (ks. KKO 2012:45, kohdat 45 ja 46). Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren voimassa olevan 17 luvun 25 §:n esitöissä viitataan siihen, että itsekriminointisuojaan liittyy läheisesti kysymys puolustuksen järjestämisestä ja etenkin avustajan saamisesta. Jos kysymys on ensisijaisesti puolustuksen järjestämistä koskevasta loukkauksesta, hyödyntämiskielto ratkaistaan pykälän 3 momentin nojalla (HE 46/2014 vp s. 89). Voimassa oleva laki ei siis anna aihetta tarkistaa Korkeimman oikeuden edellä esitettyjä kannanottoja.

22. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2012:45 nojautuu olennaisesti ihmisoikeustuomioistuimen Salduz-ratkaisuun, jota ihmisoikeustuomioistuin on tänä vuonna annetulla Ibrahim-ratkaisullaan täsmentänyt kohdassa 19 kerrotulla tavalla. Korkein oikeus toteaa, että tässä tapauksessa epäilty on hänen mielentilastaan tehtyjen tutkimusten perusteella ollut erityisen haavoittuva henkilö. Hänen esitutkintakertomuksellaan on ollut näytön arvioinnissa keskeinen merkitys. Esitutkinnassa annetun kertomuksen oikaiseminen on tapahtunut oikeudenkäynnissä, jossa epäillyllä on ollut puolustaja. Korkein oikeus katsoo, että ihmisoikeustuomioistuimen Ibrahim-ratkaisu ei anna aihetta arvioida todisteiden käyttämistä Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 2012:45 poikkeavalla tavalla.

23. Edellä kerrotuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n esitutkinnassa 8.4.2014 antamaa lausumaa ei saa käyttää hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä asiassa.

24. A on vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ja asian palauttamista hovioikeuteen tai ainakin murhan yritystä koskevan syytteen hylkäämistä syytekohdassa 2. Hovioikeus on tältä osin perustellut tuomiotaan A:n esitutkintakertomuksella. Asiassa on kuitenkin esitetty myös muuta todistelua. Hovioikeus on nimenomaisesti tukeutunut A:n esitutkintakertomukseen vain syytekohdan 2 perusteluissa. Syytekohdissa 1 ja 2 kerrotut teot liittyvät kuitenkin niin kiinteästi toisiinsa, ettei niitä koskevaa todistelua voida käsitellä kokonaan toisistaan erillisinä. Tämän vuoksi asiassa esitetty näyttö on arvioitava kokonaisuudessaan eli myös syytekohtaa 1 koskien uudelleen ilman, että A:n esitutkintakertomusta käytetään hänen syyllisyyttään tukevana näyttönä. Näytön uudelleen arviointi soveltuu parhaimmin tehtäväksi hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Korkein oikeus määrää, että asiassa ei saa A:n syyllisyyttä tukevana näyttönä käyttää A:n esitutkinnassa 7.4. ja 8.4.2014 antamaa lausumaa.

Hovioikeuden tuomio kumotaan syyksilukemisen ja tuomitun yhteisen rangaistuksen osalta. Asia palautetaan mainituilta osin Itä-Suomen hovioikeuteen, jonka tulee ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja, huomioon ottaen palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen ja Ari Kantor. Esittelijä Ilkka Lahtinen.

A oli aiheuttanut palovamman B:n käsivarteen polttamalla sitä tupakansytyttimellä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla B:lle katsottiin aiheutuneen pysyvä haitta, josta hän oli oikeutettu saamaan vahingonkorvausta. Kysymys myös korvauksen määrästä.

VahL 5 luku 2 § 4 kohta
VahL 5 luku 2 c § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 3.7.2013

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteen perusteella selvitetyksi, että A oli 28.1.2012 tehnyt B:lle ruumiillista väkivaltaa pitämällä kiinni tämän kädestä ja polttamalla sitä tupakansytyttimellä. B:lle oli aiheutunut kyynärvarteen kolmannen asteen palovamma, joka oli alkuvaiheessa ollut pituudeltaan 8 senttimetriä ja leveydeltään 4 senttimetriä. Myöhemmin vamman korkeudeksi oli todettu 11 senttimetriä ja leveydeksi 5 senttimetriä. Vamman hoitaminen oli edellyttänyt ihonsiirtoa. Käräjäoikeus tuomitsi A:n rangaistukseen törkeästä pahoinpitelystä ja velvoitti hänet suorittamaan B:lle korvausta muun muassa kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta ja pysyvästä kosmeettisesta haitasta.

Käräjäoikeus hylkäsi B:n pysyvästä haitasta esittämän 12 425 euron suuruisen korvausvaatimuksen. Käräjäoikeus lausui tältä osin perusteluinaan, että A oli kiistänyt vaatimuksen kokonaisuudessaan ja että B:llä oli näyttötaakka korvausperusteen syntymisestä. Lääkärinlausunnon 27.9.2012 mukaan pysyvästä haitasta ei ollut syyskuussa 2012 ollut vielä viitteitä, mutta lääkäri oli arvioinut B:lle aiheutuneen vamman potentiaalisesti pysyvää haittaa aiheuttavaksi. Lääkärinlausunnossa 18.3.2013 palovamman syvyyden oli todettu vaurioittaneen vasemman kyynärvarren tuntohermoja, mistä aiheutui tavanomaista herkempää kivun tuntoa alueen reunoille. Lisäksi lausunnon mukaan alue oli herkkä kosketukselle ja paineen alla, esimerkiksi nukkuessa, siihen tuli kipua. Pysyvästä haitasta lausunnossa todettiin lisäksi, että "ajan oloon voi alueelle tulla pysyvämpääkin kivuntuntemusta useammin tai jatkuvana". Muuta lääketieteellistä selvitystä väitetyn toiminnanvajauksen laajuudesta ei ollut esitetty. B oli itse kertonut, että käsivarsi nipisteli ja särki rasituksessa eikä käsivarressa ollut yhtä paljon voimaa kuin toisessa käsivarressa. B joutui edelleen käyttämään kipulääkettä. Myös käräjäoikeudessa kuullut kaksi todistajaa olivat tehneet havaintoja siitä, että B:n käsivarren toimintakyky ei ollut palautunut. Asiassa esitetyn henkilötodistelun perusteella oli selvitetty, että B:n käsivarressa oli toiminnanvajautta verrattuna ennen pahoinpitelyä vallinneeseen tilanteeseen. Asiassa puuttui kuitenkin lopullinen lääketieteellinen arvio B:lle mahdollisesti aiheutuneesta pysyvästä haitasta tai tarkemmin ottaen haittaluokasta, eikä käräjäoikeus pystynyt ilman lääketieteellistä kannanottoa tarkemmin arvioimaan B:lle mahdollisesti aiheutuneen pysyvän haitan laajuutta tai luokkaa. Lausunto potentiaalisesta pysyvästä haitasta ei käräjäoikeuden käsityksen mukaan ollut vielä riittävä selvitys pysyvän haitan syntymisestä.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Sari Nielsen ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 11.3.2015

B valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että asiassa oli esitetty pysyvän haitan korvaamista koskevan vaatimuksen tueksi lähinnä vain B:n oma kertomus, jonka mukaan hänen kätensä kipeytyi rasituksessa ja hänen tarkoituksenaan oli mennä sen vuoksi vielä tutkimuksiin. Mitään tarkempaa uutta lääketieteellistä selvitystä väitetystä pysyvästä haitasta ja sen haittaluokasta ei ollut vielä hovioikeudessakaan esitetty.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kaija Suvilehto-Nieminen, Antti Vaittinen ja Maija Hakkarainen-Ylänkö.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

B vaati, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle korvaukseksi pysyvästä haitasta 12 425 euroa korkoineen.

A vastasi valitukseen ja vaati, että se hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

B on vedonnut Korkeimmassa oikeudessa uutena todisteena 30.12.2014 päivättyyn lääkärintodistukseen. Lääkärintodistus oli hänen mukaansa saatu niin myöhään, ettei sitä ollut pystytty esittämään hovioikeuden pääkäsittelyssä.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan muutoksenhakija ei saa vedota muihin todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin.

B oli jo käräjäoikeudessa esittänyt pysyvän haitan korvaamista koskevan vaatimuksensa tueksi henkilötodistelua sekä kirjallisia todisteita, muun ohella kaksi lääkärinlausuntoa. Käräjäoikeus oli katsonut selvitetyksi, että B:n käsivarteen oli jäänyt toiminnanvajautta, mutta hylännyt korvausvaatimuksen sillä perusteella, että lopullinen lääketieteellinen arvio haittaluokasta puuttui. B on nimennyt hovioikeudessa uudeksi todistajaksi toisen lääkärinlausunnon antaneen lääkärin, joka on kertonut B:lle aiheutuneen lausunnosta ilmenevällä tavalla pysyvää haittaa. Ottaen huomioon edellä mainitut seikat sekä sen, minkälaista näyttökynnystä tämänkaltaisissa asioissa yleensä sovelletaan, Korkein oikeus katsoo, että B:lla on hänen nimettyään lääkärin kuultavaksi uutena todistajana hovioikeudessa ollut perusteltu syy olettaa, että hänen hovioikeudessa esittämänsä todistelu katsottaisiin riittäväksi näytöksi siitä, että hänelle on aiheutunut pysyvää haittaa. Kun hovioikeus ei kuitenkaan ole tuominnut korvausta, B:lla on pätevä aihe vedota 30.12.2014 päivättyyn lääkärintodistukseen vasta Korkeimmassa oikeudessa. Se otetaan siten huomioon uutena todisteena.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu tältä osin lainvoimaiseksi jääneellä hovioikeuden tuomiolla törkeä pahoinpitely. Syyksilukemisen mukaan A oli pitänyt kiinni B:n kädestä ja polttanut sitä tupakansytyttimellä aiheuttaen B:lle kyynärvarteen kolmannen asteen palovamman. Vamman korkeudeksi oli myöhemmin todettu 11 ja leveydeksi 5 senttimetriä. Vamman hoitaminen oli edellyttänyt ihonsiirtoa. Alemmat oikeudet ovat hylänneet B:n pysyvästä haitasta esittämän 12 425 euron suuruisen korvausvaatimuksen.

2. B:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hänelle näytetty aiheutuneen pahoinpitelyrikoksesta pysyvää toiminnallista haittaa. Jos hänellä katsotaan olevan oikeus pysyvän haitan korvaukseen, kysymys on myös korvauksen määrästä.

Pysyvän haitan korvaamisen edellytykset

3. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n 4 kohdan nojalla henkilövahingon kärsineellä on oikeus korvaukseen pysyvästä haitasta.

4. Henkilövahingon korvaamista koskevien säännösten uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että pysyvänä haittana korvataan sellaiset henkilövahingon seuraukset, joiden voidaan korvauksen määräämishetken tietämyksen perusteella arvioida vaikuttavan vahinkoa kärsineen elämänlaatuun heikentävästi hänen loppuelämänsä ajan. Hallituksen esityksestä ilmenee tarkoituksena olleen, että pysyvän haitan korvaukseen oikeuttaa paitsi pysyvä toiminnanvajaus myös muun ohella pysyvä kiputila taikka muu pysyvä epämiellyttävä aistimus tai oire. Korvausta pysyvästä haitasta suoritetaan siitä ajankohdasta alkaen, jolloin vahinkoa kärsineen terveydentila vahingon jälkeen on vakiintunut. Lääketieteellisen tiedon ja kokemuksen mukaan fyysisen vamman aiheuttama pysyvä haitta on yleensä määritettävissä viimeistään noin vuoden kuluttua vahingon sattumisesta. (HE 167/2003 vp s. 35 - 36)

5. Alempien oikeuksien tuomioiden perustelujen mukaan B on kertonut, että hänen oikeaa käsivarttaan nipistelee ja särkee rasituksessa eikä siinä ole yhtä paljon voimaa kuin toisessa käsivarressa. Hän joutuu yhä käyttämään kipulääkettä. Myös asiassa kuullut kaksi todistajaa ovat kertoneet tehneensä havaintoja siitä, ettei B:n käsivarren toimintakyky ole palautunut.

6. Todisteena esitetty lääkärinlausunto 27.9.2012 perustuu pääsääntöisesti havaintoihin, joita lausunnon antanut lääkäri on tehnyt B:n käydessä useampia kertoja hänen vastaanotollaan ensimmäisen kuukauden aikana vamman syntymisen jälkeen. Tämän lausunnon perusteella ei siten voida vielä tehdä johtopäätöksiä pysyvästä haitasta. Lääkärinlausunnossa 18.3.2013 on todettu, että palovamman syvyys oli vaurioittanut tuntohermoja, mistä aiheutuu tavanomaista herkempää kivun tuntoa alueen reunoille. Lausunnon mukaan alue on herkkä kosketukselle ja siihen tulee kipua, jos se jää esimerkiksi nukkuessa paineen alle. Lausunnossa on vielä todettu, että ajan oloon voi alueelle tulla pysyvämpääkin kivuntuntemusta useammin tai jatkuvana. Nyt perusjomotus oli vielä kestettävissä.

7. Vasta Korkeimmassa oikeudessa esitetyn lääkärintodistuksen 30.12.2014 mukaan B:n oikean olan voimataso on hieman vasempaa heikompi. Kosketustunto on heikentynyt kyynärvarren alueella kyynärluun puolelta oikealta ja lisäksi oikean etusormen ja peukalon alueella. Oikean käden puristusvoima on lisäksi hieman alentunut. Vastaanotolla suoritetussa testissä B:llä ilmeni pistelyä ja puutumista lähinnä oikean käden kaikissa sormissa. Lääkärintodistuksessa todetaan lisäksi, että oikean kyynärvarren palovammalla ja oikean kyynärvarren kiputilalla ja puutuneisuudella on selkeä ajallinen yhteys. Pahoinpitelystä on todennäköisesti syntynyt krooninen kiputila.

8. Pahoinpitely on tapahtunut 28.1.2012. Lääkärinlausunto 18.3.2013 on annettu noin vuoden kuluttua pahoinpitelystä, ja käräjäoikeuden pääkäsittely on pidetty 19.6.2013. B:n terveydentilan voidaan katsoa jo käräjäoikeuden tuomion antamiseen mennessä vakiintuneen siten, että pysyvä haitta olisi ollut mahdollista määrittää.

9. Toisin kuin alemmat oikeudet ovat katsoneet, pysyvän haitan näyttäminen toteen ei edellytä, että korvausta vaativa esittää lääketieteellistä selvitystä vamman haittaluokasta.

10. A on Korkeimmassa oikeudessa kiistänyt B:n vaatimuksen lähinnä sillä perusteella, että pysyvä haitta tulisi ensisijaisesti todeta lääketieteellisten selvitysten perusteella. Lisäksi A on katsonut, että asiassa ei ole yksilöity pysyvää haittaa riittävällä tavalla ja että asia on jäänyt liian epämääräiseksi, jotta pysyvän haitan olemassaolo ja aste voitaisiin luotettavasti arvioida. A ei sitä vastoin ole väittänyt, että B:lle ei olisi pahoinpitelyn johdosta aiheutunut edellä selostetusta todistelusta ilmeneviä kipuja ja haittoja.

11. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että B:lle on aiheutunut pahoinpitelystä pysyvä haitta, joka ilmenee oikean käsivarren kipuoireina ja puutumistaipumuksena sekä käsivoimien heikentymisenä. Hänellä on näin ollen oikeus saada A:lta korvaus pysyvästä haitasta.

Pysyvän haitan korvauksen määräämisen lähtökohdat

12. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 c §:n 2 momentin mukaan pysyvästä haitasta määrätään korvaus ottamalla huomioon henkilövahingon laatu ja vaikeusaste sekä vahinkoa kärsineen ikä. Korvausta korottavana tekijänä voidaan lisäksi ottaa huomioon henkilövahingosta vahinkoa kärsineelle aiheutunut elämänlaadun erityinen heikentyminen.

13. Oikeuskäytännössä ja muussa korvauskäytännössä korvaus pysyvästä haitasta määrätään tavallisesti vaiheittain. Tapana on määrittää ensiksi, mihin haittaluokkaan vamma kuuluu. Tämän jälkeen harkitaan, minkä suuruinen korvaus olisi lähtökohtaisesti oikeudenmukainen henkilövahingon laatu ja vaikeusaste eli käytännössä haittaluokka huomioon ottaen. Kolmanneksi harkitaan, millä tavalla vahinkoa kärsineen ikä vaikuttaa korvauksen määrään. Lopuksi arvioidaan, korotetaanko korvausta elämänlaadun erityisen heikentymisen perusteella. Korkein oikeus katsoo, että korvauksen määrääminen kuvatulla tavalla vaiheittain on perusteltua. Se edistää sitä, että korvausratkaisu tulee asianmukaisesti harkituksi ja perustelluksi ja että lopputulos on asianosaisten ymmärrettävissä. Korvauksen määrään vaikuttavien tekijöiden ilmeneminen ratkaisusta erikseen helpottaa myös korvausratkaisujen vertailemista keskenään ja edistää siten oikeuskäytännön yhdenmukaisuutta.

14. Korvaus on myös tässä tapauksessa perusteltua määrätä edellä kuvatulla tavalla vaiheittain. B ei kuitenkaan ole vedonnut seikkoihin, joiden johdosta tulisi arvioitavaksi, onko korvausta korottavana tekijänä otettava huomioon elämänlaadun erityinen heikentyminen.

15. Henkilövahingon korvaamista koskevien säännösten uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on korostettu korvauskäytännön yhdenmukaisuuden tärkeyttä. Tämän turvaamiseksi korvauksia määrättäessä olisi esityksen mukaan otettava huomioon henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositukset. Huomiota olisi aiheellista kiinnittää myös muihin yleistä korvauskäytäntöä säänteleviin normistoihin, kuten liikennevahinkolautakunnan normeihin ja ohjeisiin sekä työtapaturmavakuutusta koskevan lainsäädännön mukaisesti vahvistettuun haittaluokitukseen. (HE 167/2003 vp s. 41)

16. Niin kuin ratkaisussa KKO 2009:82 (kohta 14) on todettu, on selvää, että henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositukset eivät sido tuomioistuimia. Sama koskee myös muita normistoja, jotka on kehitetty ohjaamaan yleistä korvauskäytäntöä.

17. Edellä mainitussa hallituksen esityksessä on erityisesti todettu, että henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan perustamisesta huolimatta Korkeimman oikeuden tehtävänä on ennakkoratkaisuillaan ohjata aineettomien vahinkojen korvauskäytäntöä ja korvaustasoa. Neuvottelukunnan tehtävästä poiketen Korkeimman oikeuden tehtävänä olisi määritellä, millainen korvaustaso on hyväksyttävä. Tästä on todettu seuraavan, että Korkeimman oikeuden tehtävänä olisi ohjata aineettomien vahinkojen korvaustasoa myös neuvottelukunnan suosituksista riippumatta. (HE 167/2003 vp s. 70)

Haittaluokan määrittäminen

18. Haittaluokan käsite pohjautuu työtapaturmavakuutusta koskevaan lainsäädäntöön. Haittaluokalla tarkoitetaan asetuksella vahvistetun 20-portaisen haittaluokituksen mukaista lukuarvoa, joka kuvaa vammasta tai sairaudesta johtuvan toimintakyvyn alentumisen vaikeusastetta. Nyt kysymyksessä olevan vahingon aiheutumisen aikaan oli voimassa sosiaali- ja terveysministeriön asetus tapaturmavakuutuslaissa tarkoitetusta haittaluokituksesta (1649/2009). Vuoden 2016 alusta lähtien sattuneiden vahinkojen osalta sovelletaan valtioneuvoston asetusta työtapaturma- ja ammattitautilaissa tarkoitetusta haittaluokituksesta (768/2015).

19. Asiassa ei ole esitetty lääkärin arviota haittaluokasta. Korkein oikeus katsoo, että B:lle aiheutuneesta pysyvästä haitasta tuomittavan korvauksen määrää harkittaessa voidaan lähimpänä vertailukohtana käyttää edellä mainittujen haittaluokitusten kohtaa 1.3, jossa on kuvattu haittaluokkaan 0 - 3 kuuluvaa yläraajan lievää toiminnanvajausta seuraavasti:

- Karkea voima vähän alentunut, näppäryys vähän alentunut, mutta raajalla voi kuitenkin kirjoittaa, napittaa ja ommella, liikkuvuus vähän rajoittunut.

20. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus arvioi, että B:lle jäänyt pysyvä haitta jää vaikeusasteeltaan vähän alle haittaluokan 1.

Korvauksen suuruus henkilövahingon laadun ja vaikeusasteen perusteella

21. Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan kokoaman aineiston mukaan tuomioistuimissa pysyvän toiminnallisen haitan korvaustaso määräytyy lähes yksinomaan liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaisesti. Neuvottelukunta on vuonna 2014 antanut eräitä suosituksia pysyvän haitan korvaamisesta. Ne on tarkoitettu käytettäviksi vain tapauksissa, joissa pysyvän toiminnallisen haitan aste alittaa haittaluokituksen mukaisen arvioinnin. Nyt kysymyksessä olevaa vammaa vastaa lähinnä suosituksen kohta 2.5. Sen mukaan asianmukainen korvaus yläraajan toiminnallisen vajauksen (ranne-, kyynär- tai olkanivelen vähäinen liikerajoitus tai liikkeen aiheuttama kipu) aiheuttamasta pysyvästä haitasta olisi 1 000 - 3 000 euroa.

22. Liikennevahinkolautakunnan vuonna 2016 julkaistujen normien ja ohjeiden mukaan pysyvän haitan peruskorvaus haittaluokassa 1 on 3 560 euroa.

23. Pysyvästä haitasta tuomittavan korvauksen tulisi olla oikeudenmukainen hyvitys siitä elämänlaadun heikentymisestä, jota pysyvästä haitasta aiheutuu vahinkoa kärsineelle hänen loppuelämänsä ajan. Perusteltuna voidaan pitää myös sitä, että pysyvästä haitasta tuomittavat korvaukset olisivat asianmukaisessa suhteessa muista aineettomista vahingoista tuomittaviin korvauksiin. Oikeuskäytännössä on yleisenä kehityspiirteenä ollut aineettomasta vahingosta tuomittavien korvausten tason vähittäinen korottuminen. Tämä kehitys on kuitenkin koskenut vain kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta, pysyvästä kosmeettisesta haitasta ja kärsimyksestä tuomittavia korvauksia, joita yleisissä tuomioistuimissa yleisimmin käsitellään ja joista henkilövahinkoasiain neuvottelukunta on antanut suosituksia vuodesta 2008 lähtien. Korkein oikeus katsoo, että on perusteita korottaa myös edellä kohdissa 21 ja 22 selostetuista henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suosituksista sekä liikennevahinkolautakunnan normeista ja ohjeista ilmenevää pysyvän haitan korvaustasoa.

24. Edellä esitetyillä perusteilla korvauksen määrää ei ole tässäkään tapauksessa perusteltua harkita vain henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan suositusten sekä liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden perusteella. Korkein oikeus harkitsee, että henkilövahingon laadun ja vaikeusasteen perusteella oikeudenmukainen korvaus B:lle aiheutuneesta pysyvästä haitasta olisi 4 000 euroa.

Vahinkoa kärsineen iän vaikutus korvauksen määrään

25. Edellä mainitussa hallituksen esityksessä on todettu olevan perusteltua, että samanlaatuisen henkilövahingon perusteella määrätään pysyvästä haitasta sitä suurempi korvaus, mitä nuoremmasta vahinkoa kärsineestä on kysymys. Tämän vuoksi korvausta määrättäessä otetaan huomioon myös vahinkoa kärsineen ikä. Vahinkoa kärsineen iällä tarkoitetaan säännöksessä hänen ikäänsä sinä ajankohtana, jolloin vahingosta aiheutunut pysyvä haitta voidaan määrittää. (HE 167/2003 vp s. 42)

26. B on ollut pahoinpitelyn aikaan 45-vuotias. Niin kuin edellä kohdassa 8 on todettu, hänelle jäänyt pysyvä haitta olisi voitu määrittää viimeistään kesällä 2013. Hän on ollut silloin 46-vuotias.

27. Henkilövahinkoasiain neuvottelukunnan edellä kohdassa 21 selostettua suositusta annettaessa ei ole huomioitu vahinkoa kärsineen ikää. Neuvottelukunta on suosituksen perusteluissa (s. 120) todennut, että iän merkitys on tarkoitettu huomioitavaksi korvausta korottavana tai laskevana tekijänä. Liikennevahinkolautakunnan normien ja ohjeiden mukaan pysyvän haitan korvauksen perusmäärästä tehdään 28 prosentin suuruinen ikävähennys, kun vahinkoa kärsinyt on vahinkohetkellä 45-vuotias.

28. Edellä mainitut seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää perusteltuna, että edellä korvauksen määräämisen lähtökohdaksi harkittua 4 000 euron korvausta alennetaan B:n iän perusteella 1 000 eurolla.

Johtopäätös

29. Edellä esitetyillä perusteilla A on velvollinen suorittamaan B:lle korvaukseksi pysyvästä haitasta 3 000 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että A velvoitetaan suorittamaan B:lle korvaukseksi pysyvästä haitasta 3 000 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen 28.1.2012 lukien.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Ari Kantor, Mika Huovila ja Tuomo Antila. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

A oli myynyt omistamiaan osakkeita ositusperusteen syntymisen jälkeen mutta ennen osituksen toimittamista ja maksanut osakkeiden myyntiin liittyvän luovutusvoittoveron. Osakkeet otettiin A:n ja B:n välisessä osituksessa huomioon niillä myyntiajankohtana olleesta arvostaan siten, että siitä vähennettiin osakkeiden myynnistä aiheutunut luovutusvoittovero.

Asian aikaisemmat vaiheet

Asian tausta ja pesänjakajan ositusratkaisu 5.10.2011

A:n ja B:n avioero oli tullut vireille 6.4.2010. Puolisoilla ei ollut avioehtosopimusta eikä muullakaan perusteella avio-oikeudesta vapaata omaisuutta.

A:lla oli ositusperusteen syntyhetkellä omistuksessaan muun ohella 14 300 kappaletta V Oyj:n osakkeita, joista hän oli keväällä 2011 myynyt 14 110 kappaletta 626 190 euron kauppahinnalla. Hän oli maksanut kauppahinnasta myyntikuluja 2 191,67 euroa ja luovutusvoittoveroa 105 199,94 euroa.

A oli pesänjakajan toimittamassa osituksessa vaatinut, että hänen jo myymänsä V Oyj:n osakkeet otetaan osituksessa huomioon niillä myyntihetkellä olleesta arvostaan siten, että tästä arvosta vähennetään osakkeiden myynnistä aiheutuneet kulut sekä luovutusvoittovero. B vastusti A:n vaatimuksia.

Pesänjakaja hyväksyi A:n vaatimuksen myyntikulujen vähentämisestä mutta hylkäsi vaatimuksen luovutusvoittoveron vähentämisestä.

Näin ollen pesänjakaja määritti jo myytyjen osakkeiden arvoksi 623 998,33 euroa ja vielä tallella olevien osakkeiden arvoksi ositushetken arvon 6 298,50 euroa eli jo myytyjen ja vielä tallella olevien osakkeiden arvoksi yhteensä 630 296,83 euroa.

Johtopäätöksenään pesänjakaja lausui, että B:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästö oli 278 050,05 euroa ja A:n avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästö 729 632,32 euroa. Puolisoiden avio-oikeuden alaiset säästöt olivat yhteensä 1 007 682,37 euroa ja avio-osat 503 841,18 euroa.

Määrättyään, mitä kumpikin puoliso osituksessa sai pitää ja otti vastattavakseen, pesänjakaja määräsi, että A:n B:lle suoritettavaksi tulevan tasingon määräksi muodostui yhteensä 225 791,13 euroa.

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 8.3.2013

Puolisot kumpikin osaltaan nostivat käräjäoikeudessa osituksen moitetta koskevan kanteen.

A toisti kanteessaan vaatimuksensa siitä, että osakkeiden myynnistä hänelle aiheutunut luovutusvoittovero 105 199,94 euroa tuli ottaa huomioon osakkeiden arvoa määritettäessä. B kiisti vaatimuksen.

Käräjäoikeus lausui tulleen näytetyksi, että A oli maksanut luovutusvoittoveron Suomeen. Pääteltävissä ei myöskään ollut, että hän tulisi saamaan veron palautetuksi siitä huolimatta, että hän ei tällä hetkellä asunut Suomessa. Mikäli luovutusvoittoveroa ei vähennettäisi osakkeiden arvosta, A saisi vähemmän kuin puolet kyseessä olevasta omaisuudesta ja vastaavasti B saisi omaisuutta enemmän kuin puolet. Tasajako ei siten toteutuisi. Veron vähentämistä puolsi myös se, että jos B:lle olisi rahan sijasta annettu tasinkona näitä osakkeita, myös hän olisi osakkeet myydessään joutunut maksamaan niistä luovutusvoittoveron.

Käräjäoikeus hyväksyi A:n vaatimuksen, että V Oyj:n osakkeiden myynnistä tälle aiheutunut luovutusvoittovero 105 199,94 euroa tuli ottaa huomioon osakkeiden arvoa osituksessa määritettäessä. Näin ollen käräjäoikeus määritti jo myytyjen ja vielä tallella olevien osakkeiden arvoksi yhteensä 525 096,91 euroa.

Muutettuaan pesänjakajan ositusratkaisua myös eräiltä muilta osin käräjäoikeus lausui, että puolisoiden avio-osiksi muodostui 451 241,22 euroa ja A:n B:lle maksettavaksi tasingon määräksi yhteensä 173 191,18 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Ilkka Ylönen.

Vaasan hovioikeuden tuomio 23.4.2015

Puolisot kumpikin osaltaan valittivat hovioikeuteen käräjäoikeuden tuomiosta.

B vaati, että osakkeiden myynnistä A:lle aiheutunutta luovutusvoittoveroa 105 199,94 euroa ei oteta huomioon osakkeiden arvoa määritettäessä.

Hovioikeus lausui, että luovutusvoittoveron vähentämistä vastaan puhui ennen kaikkea se, että kysymys oli epävarmasta kustannuksesta. Toisaalta veron vähentämisen puolesta puhui se, että kysymys oli nyt jo toteutuneesta veroseuraamuksesta, jonka määrä oli tiedossa. Veroseuraamuksen huomioon ottamista puolsi myös omaisuuden puolittamisen periaate. Omaisuuden hyödyntäminen ei tässä tapauksessa ollut mahdollista ilman veroseuraamusta. Veron huomiotta jättäminen johtaisi siihen, että B saisi osituksessa verotusta vastaavan hyödyn. Veron määrä oli suuri, joten sillä oli huomattava vaikutus asiassa.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota osakkeiden arvon määrittämisestä eikä suoritettavan tasingon lopullisesta määrästä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Robert Liljenfeldt, Tuula Keltikangas ja Tapio Kaarniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko toisen puolison omistamien osakkeiden myyntiin liittyvät veroseuraamukset otettava osituksessa huomioon määriteltäessä osakkeiden arvoa.

Valituksessaan B vaati, että A:n omistamille ja sittemmin myymille V Oyj:n osakkeille määritetystä arvosta ei vähennetä luovutusvoittoveroa ja että A:n hänelle maksettavaksi määrättyä tasinkoa vastaavasti oikaistaan.

Vastauksessaan A vaati B:n valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on katsonut, että A:n omistamien ja sittemmin ennen osituksen toimittamista myymien V Oyj:n osakkeiden arvoksi tulee osituksessa määrittää osakkeiden myynnistä saatu kauppahinta myyntikuluilla vähennettynä eli 623 998,33 euroa siten, että tästä määrästä vähennetään lisäksi myynnistä A:lle aiheutunut luovutusvoittovero 105 199,94 euroa. Käräjäoikeus oli aiemmin päätynyt samaan lopputulokseen. Sen sijaan pesänjakaja oli hylännyt A:n vaatimuksen luovutusvoittoveron vähentämisestä. Pesänjakaja oli kuitenkin vähentänyt osakkeiden arvosta niistä aiheutuneet myyntikulut, miltä osin B ei ollut moittinut ositusta.

2. B on valituksessaan Korkeimmassa oikeudessa vaatinut, että A:n jo myymien V Oyj:n osakkeiden arvosta ei vähennetä luovutusvoittoveroa ja että A:n hänelle maksettavaksi määrättyä tasinkoa vastaavasti oikaistaan. B:n mukaan luovutusvoittoveroa ei tule ottaa huomioon, koska osakkeiden myynti oli ollut perusteeton ja tarpeeton ja vähentänyt B:lle osituksessa tulevaa osuutta. B olisi voinut ottaa tätä omaisuutta myös tasinkona. Lisäksi epävarmaa on, onko A edes velvollinen suorittamaan sanottua veroa, koska hän asuu ulkomailla.

3. A on vastustanut vaatimusta. Hän oli myynyt omistuksessaan olleet osakkeet parhaaseen mahdolliseen hintaan, eikä myynti ollut vähentänyt B:lle osituksessa tulevaa osuutta. A:lla oli ollut oikeus valita, että hän suorittaa tasingon rahana. Luovutusvoittovero oli jo tullut A:n maksettavaksi, eikä hän voi saada sitä palautettua sillä perusteella, että hän asuu ulkomailla. Vero tulee tästä syystä ja tasajaon periaatteen vuoksi ottaa osakkeiden arvon määrityksessä huomioon.

4. Korkeimmassa oikeudessa on siten kysymys siitä, tuleeko A:n omistuksessa ositusperusteen syntyhetkellä olleiden mutta tämän sittemmin ennen osituksen toimittamista myymien V Oyj:n osakkeiden arvoa osituksessa määritettäessä ottaa huomioon niiden kauppahinnasta 623 998,33 eurosta jo maksettu luovutusvoittovero 105 199,94 euroa.

Omaisuuden arvon määrittämisestä avioero-osituksessa

5. Osituksen piiriin kuuluu se omaisuus ja ne velat, jotka puolisoilla oli ositusperusteen syntyessä. Osituksessa velat katetaan lähtökohtaisesti sen suuruisina kuin ne olivat ositusperusteen syntyessä, kun taas omaisuus määritetään siihen arvoon, joka sillä on osituksen toimittamishetkellä.

6. Laissa ei ole säännöksiä siitä, millä tavoin omaisuuden arvo tulee osituksessa määrittää. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että omaisuuden arvo määritetään lähtökohtaisesti sen käyvän arvon mukaan, joka omaisuudella on osituksen toimittamishetkellä. Käyvällä arvolla tarkoitetaan sitä todennäköistä luovutushintaa, jonka ostaja olisi siitä valmis maksamaan (KKO 2011:2, kohta 8). Jos omaisuus ei ole sellaisenaan myytävissä vapailla markkinoilla, omaisuuden arvoa määritettäessä tulee ottaa huomioon myös omistajan muut mahdollisuudet käyttää omaisuuden omistukseen liittyviä oikeuksiaan kuin omaisuuden myyminen sellaisenaan (KKO 2008:74, kohta 4).

7. Oikeuskäytännössä (esimerkiksi KKO 1971 II 105 ja KKO 1983 II 2) on katsottu, että mikäli puoliso on avioeron vireille tulon jälkeen hoitanut omaisuuttaan, johon toisella puolisolla on avio-oikeus, niin, että se on aiheettomasti vähentynyt tämän vahingoksi, tämä seikka voidaan ottaa omaisuuden arvoa määritettäessä huomioon.

8. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1997:106 katsonut, että mikäli omaisuus on ennen osituksen toimittamista myyty eikä myyntiä väitetä tehdyn alihintaan, omaisuus on arvostettava myyntihetken arvon mukaan. Mainitussa ratkaisussa osakkeet myynyt puoliso oli hyväksynyt osakkeiden käyväksi arvoksi niiden myyntihinnan. Kysymys myynnistä mahdollisesti aiheutuneesta luovutusvoittoverosta ei siten ollut ratkaisun kohteena.

9. Ratkaisussa KKO 1994:6 on sivuttu kysymystä, voidaanko omaisuuden arvoa määritettäessä ottaa huomioon myös siihen liittyvät niin sanotut piilevät verovelat. Tapauksessa toisen puolison omistaman apteekkiliikkeen veloiksi oli merkitty sen tuloihin liittyviä verovarauksia. Korkein oikeus katsoi, että piilevät verovelat voitiin ottaa huomioon apteekkiliikkeen arvoa osituksessa määritettäessä.

10. Ratkaisussa KKO 2016:67 Korkein oikeus katsoi, että eläkevakuutusten takaisinostoarvot oli otettava huomioon kommandiittiyhtiön arvoa osituksessa määritettäessä, mutta takaisinostoarvoista oli vähennettävä niihin liittyvä piilevä verovelka. Perusteluissaan Korkein oikeus totesi, että ositustilanteet vaihtelevat ja että myös eri omaisuuslajien verokohteluun vaikuttavat monet seikat. Yleistä, kaikkiin ositustilanteisiin ja kaikkiin omaisuuslajeihin sopivaa oikeusohjetta piilevän verovelan huomioon ottamisesta omaisuuden arvon määrittämisessä ei sen vuoksi ole mahdollista antaa. Keskeistä piilevän verovelan huomioon ottamista arvioitaessa on se, mikä merkitys piilevällä verovelalla on ositusta koskevien avioliittolain säännösten tavoitteiden kannalta (kohta 21). Korkein oikeus viittasi piilevän verovelan huomattavaan määrään ja siihen, että omaisuuden käyttöön liittyi joka tapauksessa piilevä, mutta todellinen verovelka. Korkein oikeus katsoi, että tällaisessa tapauksessa avioliittolain ositusta koskevien säännösten sisältämän puolittamisperiaatteen mukainen ositustulos oli mahdollista saavuttaa vain siten, että piilevä verovelka otettiin vähennyksenä huomioon vapaaehtoisten eläkevakuutusten arvoa määritettäessä (kohdat 22 ja 23).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

11. Kyseessä olevat V Oyj:n osakkeet ovat olleet A:n omistuksessa, ja hänellä on ollut oikeus yksin päättää niiden myynnistä. A:n oikeutta myydä osakkeet ei ole rajoittanut se, että B olisi ilmoittamallaan tavoin voinut ottaa tasinkona myös näitä osakkeita, sillä tasinkoa saava puoliso ei voi lähtökohtaisesti vaatia itselleen tasinkona jotain tiettyä toisen puolison omistukseen kuuluvaa omaisuutta.

12. A:n lausumista on ilmennyt, että hän oli päätynyt myymään osan V Oyj:n osakkeista, koska hän oli huomannut joutuvansa maksamaan tasinkoa yli 200 000 euroa ja koska myös hänen työllisyysnäkymänsä olivat olleet epävarmat. A oli myynyt mainitut pörssissä noteeratut osakkeet pörssikurssin mukaiseen hintaan, eikä B ole väittänytkään, että myynti olisi ollut alihintainen. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei A ole, myymällä sanotut osakkeet, aiheettomasti vähentänyt omaisuuttaan B:n vahingoksi.

13. A:n velvollisuus suorittaa osakkeiden myynnistä aiheutunut luovutusvoittovero on seurannut suoraan tuloverolaista, eikä hän ole lähtökohtaisesti voinut tätä velvollisuutta välttää. B on kuitenkin katsonut, että A:lla on mahdollisuus saada vero palautetuksi, koska A on Suomessa vain rajoitetusti verovelvollinen, eikä hän ollut esittänyt verottajalle ulkomailla asumisestaan asianmukaista näyttöä. A on kiistänyt B:n väitteen ja todennut, ettei hänellä ole ulkomailla asumisestaan huolimatta mahdollisuutta saada tätä veroa palautetuksi.

14. A on esittänyt näyttönä verovelvollisuudestaan muun ohella verotuksen oikaisulautakunnan päätöksen, josta ilmenee, että lautakunta oli hylännyt hänen oikaisuvaatimuksensa luovutusvoittoveron palauttamisesta. Päätös on perustunut keskeisesti siihen, että A oli myynnin aikaan ollut Suomessa yleisesti verovelvollinen, eikä Suomen ja Korean välinen verosopimus estänyt Suomea verottamasta mainittua luovutusta.

15. A:n esittämästä näytöstä voidaan siten päätellä, ettei hänellä ole ulkomailla asumisestaan huolimatta todennäköisesti mahdollisuutta saada jo maksamaansa luovutusvoittoveroa palautetuksi. B:n väitteensä tueksi esittämät seikat eivät riitä horjuttamaan tätä johtopäätöstä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A on esittänyt riittävän näytön siitä, että vero myös jää hänen maksettavakseen.

16. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa yhteenvedonomaisesti seuraavaa. Myymällä osakkeet A ei ole aiheettomasti vähentänyt omaisuuttaan B:n vahingoksi. Osakkeiden myyntiin liittyvä luovutusvoittovero on jo tullut A:n maksettavaksi, ja hän on esittänyt riittävän näytön siitä, ettei hänellä ole mahdollisuutta saada sitä palautetuksi. Vero on lisäksi määrältään huomattava. Tällaisessa tapauksessa avioliittolain ositusta koskevien säännösten sisältämän puolittamisperiaatteen mukainen ositustulos on mahdollista saavuttaa vain siten, että luovutusvoittovero otetaan vähennyksenä huomioon A:n sittemmin ennen osituksen toimittamista myymien osakkeiden arvoa määritettäessä. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei siten ole aihetta muuttaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Jorma Rudanko, Mika Huovila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Tiina Väisänen.

Laskutyöurakkana rakennetun bussivarikko- ja salibandyhallin katto painui enimmillään noin puoli metriä, koska kantavana rakenteena toiminut profiilipelti oli tukikestävyydeltään liian alhainen eikä vastannut rakennesuunnitelman vaatimuksia. Profiilipellin virheellisyys johtui pääurakoitsijan alihankkijana toimineen yrityksen tietokoneohjelmassa olleesta mitoitusvirheestä. Rakennusvirhe havaittiin vasta, kun katto painui urakan takuuajan päättymisen jälkeen. Kysymys siitä, oliko urakoitsija vastuussa virheestä sillä perusteella, että oli olennaisella tavalla laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen.

Rakennusurakan yleiset sopimusehdot YSE 1998 30 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja vaatimukset Helsingin käräjäoikeudessa

A (kantaja) teki B:n (vastaaja) kanssa laskutyöurakkasopimuksen yhdistetyn bussien huoltokorjaamon ja salibandyhallin rakentamisesta 26.10.2006. Urakan tarkoituksena oli rakentaa uusi yhdistetty hallirakennus huoltokorjaamolle ja salibandyhallille siten, että salibandytilat sijaitsivat huoltokorjaamon yläpuolella.

Urakka valmistui marraskuussa 2007 ja sitä koskeva takuuaika päättyi 15.10.2009. Maaliskuussa 2010 varikkohallin katolla havaittiin salibandyhallin kohdalla painuma, josta oli pudonnut sisätiloihin mm. eristysvilloja. Katto oli enimmillään painunut noin puoli metriä alaspäin kymmenen metrin matkalla. Vahinkoa tutkittaessa havaittiin, että kattoon oli asennettu profiilipelti, joka ei kantokyvyltään vastannut sitä, mitä rakennesuunnitelmassa oli edellytetty.

A vaati kanteellaan B:ltä korvausta katon korjauskuluista yhteensä 947 702,98 euroa korkoineen. Vahinko oli johtunut siitä, että katossa oleva kantava profiilipelti oli lumen painosta painunut. Vahinko johtui profiilipellin suunniteltua heikommasta kestävyydestä. B oli kanteen mukaan vastuussa virheestä takuuajan jälkeenkin, koska se oli laiminlyömällä olennaisesti sovitun laadunvarmistusvelvollisuutensa toiminut samalla törkeän huolimattomasti sekä jättänyt täyttämättä urakkasopimuksen mukaisen suoritusvelvollisuutensa.

B kiisti kanteen. Katon vaurioituminen johtui useiden eri syiden yhteisvaikutuksesta, kuten tilaajan vastuulla olleen rakennesuunnittelun virheestä. Mikään vahingon aiheuttaneista syistä ei ollut vastaajan vastuulla.

Käräjäoikeuden tuomio 31.1.2013

Käräjäoikeus totesi asiassa riidattomaksi, että pellin toimittaneen terästehtaan mitoitusohjelmassa oli virhe. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että katossa käytetyn profiilipellin tukikestävyys oli jäänyt noin puoleen siitä, mitä pellin valmistaja oli ilmoittanut ja että katon vaurioitumisen syynä oli yksinomaan alimitoitettu pelti. Rakennusurakan yleisten sopimusehtojen (YSE 1998) 24 §:n nojalla urakoitsija vastasi kaikista urakkaan kuuluvista velvoitteista. Alihankkijan käyttäminen ei vaikuttanut urakoitsijan sopimusvastuuseen. Rakennusurakoitsijan takuuajan jälkeinen YSE 1998 30 §:n mukainen vastuu kattoi myös aliurakoitsijoiden ja –hankkijoiden virheet. Virhettä ei voitu kohtuudella havaita vastaanottotarkastuksessa tai takuuaikana. Törkeää huolimattomuutta arvioitaessa käräjäoikeuden mukaan myös vahinkojen suuruudella oli merkitystä tuottamuksen astetta arvioitaessa. Rakennuksessa olisi voinut olla runsaasti ihmisiä ja vahingot olisivat voineet olla paljon suuremmat. Käräjäoikeus katsoi myös, että urakoitsija oli jättänyt osan sopimuksesta täyttämättä, kun pelti ei vastannut kestävyydeltään tilaajan asettamia edellytyksiä. Näin ollen vastaaja oli vastuussa mitoitusvirheen aiheuttamasta vahingosta. Käräjäoikeus velvoitti B:n korvaamaan A:lle menettelyllään aiheuttamansa vahingon 770 464,82 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Hannele Lindholm.

Helsingin hovioikeuden tuomio 26.9.2014

B valitti hovioikeuteen vaatien kanteen hylkäämistä tai toissijaisesti korvausvelvollisuuden määrän alentamista. B:n mukaan ensisijainen vastuu pellin kelvollisuudesta kuului tilaajana A:lle. Käräjäoikeus oli virheellisesti katsonut, että pelkästään vahingon suuruuden ja aiheutuneen vaaran vuoksi kyseessä oli törkeä tuottamus. B oli suorittanut sopimuksen ja yleisen käytännön mukaiset laadunvarmistustoimenpiteet. B:n mukaan sen menettely ei ollut törkeän huolimatonta.

A vaati valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että katon vaurioituminen johtui ilmoitettua lujuusarvoa heikommaksi mitoitetusta pellistä. B:n vastuuperusteen osalta hovioikeus katsoi, että B vastasi alihankkijansa suorituksesta ja tämän toimittaman tuotteen virheellisyydestä. Sitä vastoin B ei ollut jättänyt täyttämättä sopimukseen perustuvaa suoritusvelvollisuuttaan eikä siten tällä perusteella ollut vastuussa virheestä takuuajan jälkeen. Sovitun laadunvarmistuksen olennaisen laiminlyönnin osalta hovioikeus viittasi asiassa esitettyyn henkilötodisteluun, josta ilmeni, ettei pelti olisi saanut läpäistä valmistajan laadunvalvontaa. Virhe aiheutti huomattavan vahingon ja katon sortumisvaaran. Sen vuoksi laiminlyöntiä laadunvarmistuksessa oli pidettävä olennaisena. Laadunvarmistuksen olennainen laiminlyönti osoitti myös, että pellin valmistuksessa oli menetelty törkeän huolimattomasti. Hovioikeus hylkäsi valituksen eikä muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Jouko Rantanen ja Arja Mäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna koskemaan kysymystä B:n takuuajan jälkeisestä vastuusta rakennusurakan virheistä.

B vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

A antoi pyydetyn vastauksen ja vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A tilaajana ja B urakoitsijana ovat 26.10.2006 allekirjoittaneet urakkasopimuksen laskutyönä rakennettavasta uudisrakennuksesta. Urakkasopimukseen sovellettiin rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja (YSE 1998).

2. Urakoitsija on rakentanut yhdistetyn bussivarikon ja salibandyhallin siten, että salibandytilat sijaitsivat linja-autojen huoltokorjaamon yläpuolella. Urakka on valmistunut marraskuussa 2007, ja sitä koskeva takuuaika on päättynyt 15.10.2009.

3. Varikkohallin katto oli painunut 6.3.2010 salibandyhallin kohdalta enimmillään noin puoli metriä alaspäin kymmenen metrin matkalla. Tällöin sisätiloihin oli pudonnut muun muassa eristysvilloja. Pelastuslaitos oli tyhjentänyt hallin ja evakuoinut sieltä noin 40 henkeä. Vahinkoa tutkittaessa oli havaittu laboratoriotutkimuksissa, että katossa kattoristikoiden päällä kantavana rakenteena toiminut profiilipelti ei ollut vastannut kantokyvyltään sitä, mitä rakennesuunnitelmassa oli edellytetty. Vahingon tapahtumahetkellä hallin katolla oli ollut lunta 0,5 – 1 metriä ja lumen poistaminen katolta oli aloitettu.

4. Käräjä- ja hovioikeus ovat katsoneet selvitetyksi, että katon vaurioitumisen syynä ei ole ollut katolla ollut lumi vaan että vaurio oli johtunut yksinomaan kantavuudeltaan alimitoitetusta profiilipellistä.

5. Asiassa on riidatonta, että profiilipeltikaton liian alhainen tukikestävyys oli johtunut profiilipeltien valmistajan tietokoneohjelmassa olleesta mitoitusvirheestä. Riidatonta on myös, että kyseistä tietokoneohjelman aiheuttamaa virhettä on ollut mahdotonta havaita työmaalla ja takuuaikana.

6. Laskutyöurakassa tilaaja maksaa rakennustarvikkeiden ja -osien kustannukset, vaikka niiden hankinta voi urakkasopimuksen mukaan kuulua urakoitsijan tehtäviin. Tämä urakkamuoto ei vaikuta urakoitsijan vastuuseen hankkimiensa tarvikkeiden laadusta. Tässä tapauksessa B on tilannut profiilipellit A:n hyväksymällä tavalla alihankkijoiltaan.

7. B on kiistänyt vastuunsa sillä perusteella, että se on tehnyt kaikki sovitut laadunvarmistustoimenpiteet. B:n mukaan laadunvarmistustoimenpiteen laiminlyönti ei ainakaan ole YSE 1998 30 §:ssä tarkoitetulla tavalla olennainen, sillä se edellyttäisi lähes tahallista tai häikäilemätöntä menettelyä. Myös YSE 1998 30 §:ssä mainittu urakoitsijan törkeätä laiminlyöntiä koskeva vastuuperuste tarkoittaa häikäilemätöntä ja välinpitämätöntä toimintaa. Myöskään tämä vastuuperuste ei B:n mukaan ole täyttynyt.

8. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko B urakoitsijana vastuussa kanteessa tarkoitetusta virheestä takuuajan jälkeenkin YSE 30 §:ssä mainituilla perusteilla. Asiassa on arvioitavana, onko urakoitsija vastuussa joko sillä perusteella, että virhe on aiheutunut urakoitsijan törkeästä laiminlyönnistä, tai sillä perusteella, että virhe on seurausta sovitun laadunvarmistuksen olennaisesta laiminlyönnistä. Kun sovitun laadunvarmistuksen mahdollinen olennainen laiminlyönti on keskeinen seikka myös tuottamuksen asteen kannalta, Korkein oikeus arvioi ensin B:n menettelyä laadunvarmistuksessa.

Onko urakoitsija laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen?

9. YSE 1998 30 § rajoittaa urakoitsijan vastuuta takuuajan jälkeen havaituista virheistä. Urakoitsija vastaa kuitenkin takuuajan jälkeen muun muassa virheestä, jonka tilaaja näyttää olevan seurausta sovitun laadunvarmistuksen olennaisesta laiminlyönnistä ja jota tilaaja ei ole kohtuuden mukaan voinut havaita vastaanottotarkastuksessa eikä takuuaikana. Tarkasteltavan vastuuperusteen yhteydessä tulee siten arvioida, onko urakoitsija noudattanut urakan sopimusasiakirjoissa edellytettyä laadunvarmistusta taikka esimerkiksi myöhemmin erikseen sovittuja tarkastustoimia.

10. YSE 1998 24 § on yleinen urakkasopimuksen osapuolten vastuuta koskeva määräys. Sopimusosapuoli vastaa kaikkien urakkaan kuuluvien velvollisuuksiensa sopimuksenmukaisesta täyttämisestä, kuten tekemistään töistä ja hankkimistaan rakennustavaroista ja rakennusosista. Sopijapuoli vastaa myös urakan täyttämisessä käyttämiensä muiden osapuolten töistä ja toimenpiteistä, jollei tästä ole toisin sovittu. Urakoitsijan vastuuta ei vähennä se, että tilaaja on hyväksynyt aliurakoitsijan tai -hankkijan.

11. Tässä asiassa laadunvarmistukseen liittyviä määräyksiä on useassa sopimusasiakirjassa, jotka YSE 12 §:n mukaisesti täydentävät toisiaan. Urakkasopimuksen kohdassa 5 on todettu, että urakassa noudatetaan tätä sopimusta ja siihen liittyviä sopimuksessa erikseen lueteltuja sopimusasiakirjoja, mukaan lukien urakkaohjelma. Teknisten asiakirjojen osalta on sovittu, että urakassa noudatetaan sopimuksessa lueteltujen teknisten asiakirjojen lisäksi ja niitä täydentäen yleisiä standardeja, työohjeita ja työselostuksia. Urakkasopimuksen kohdassa 7 on todettu laadunvarmistuksen tapahtuvan urakkaohjelman mukaan.

12. Urakkaohjelman kohdassa 5.1 (Laadunvarmistus) on lausuttu, että kunkin urakoitsijan on laadittava urakkasuoritusta koskeva laatusuunnitelma, jota täydennetään työn kuluessa. Kohdassa 5.2 (Urakoitsijan laadunvalvonta) on todettu ensinnäkin, että urakoitsijan on valvottava oman ja aliurakoitsijoidensa työnjohdon ja työvoiman osaamista ja työsuoritusta sekä työtuloksen vaatimustenmukaisuutta. Lisäksi on todettu, että urakoitsijan on myös valvottava hankintojen ja aliurakoitsijoiden rakennusvaiheiden kelvollisuutta ja työsuoritusta, jotta sopimuksen mukainen laatu kaikilta osin saavutetaan.

13. Urakkakohteen kantavan rungon teräs- ja liittorakenteiden työselostuksessa on todettu, että rakenteiden valmistajan tulee laatia projektikohtainen laatusuunnitelma, ellei valmistus ole ulkopuolisen tarkastuslaitoksen jatkuvan valvonnan alaista. Työselostuksen mukaan rakenneosat tulee tarkastaa tehtaalla ennen työmaalle lähettämistä ja toimittajan tulee esittää rakennuttajalle tarkastussuunnitelma ennen työn aloittamista. Työselostuksen mukaan rakennustyössä noudatetaan muun muassa Suomen rakentamismääräyskokoelmaa. Lisäksi työselostuksessa on nimenomaisia viittauksia rakentamismääräyskokoelman osaan B7 (Teräsrakenteet 1996).

14. A on kanteensa tueksi vedonnut rakentamismääräyskokoelman osan B7 ohella myös osaan B6 (Teräsohutlevyrakenteet 1989). Molempien mukaan laadunvarmistusvelvoitteen on täyttänyt rakennusosien valmistus hyväksytyn tarkastuslaitoksen valvonnassa. Mikäli tämä edellytys ei toteudu, osan B6 mukaan tuotteen kelpoisuus on tullut todeta jokaisesta toimituserästä otettavin näyttein ja osa B7 on edellyttänyt projektikohtaista laadunvalvontaa. B on näiltä osin kanteeseen vastatessaan katsonut, ettei osa B7 sovellu teräsohutlevyrakenteisiin. B on kiistänyt laiminlyöneensä omassa toiminnassaan laadunvarmistuksen ja katsonut profiilipellin valinneen tilaajan olevan ensi sijassa vastuussa valitsemastaan rakennustuotteesta. B ei ole väittänyt, että teräslevyt olisi valmistettu tarkastuslaitoksen valvonnassa tai että levyjä olisi muutoin tarkastettu ennen niiden toimittamista rakennustyömaalle. Omana laadunvarmistuksenaan B on vedonnut vain silmämääräiseen tarkastukseen rakennuspaikalla ja asiakirjojen tarkastukseen.

15. Korkein oikeus toteaa, että urakoitsijan on sopimusasiakirjojen mukaan tullut valvoa hankintojen laatua ja että asiakirjoissa on viitattu myös nimenomaisiin teräsrakenteita koskeviin Suomen rakentamismääräyskokoelman ohjeisiin. Kantavien profiilipeltien laatua ja sen valvontaa koskevat rakentamismääräyskokoelman määräykset ja ohjeet ovat siten tulleet sopimusehtoina osapuolia velvoittaviksi.

16. Tapahtuma-aikaan voimassa olleet rakentamismääräyskokoelman osat B6 ja B7 ovat olleet siltä osin yhdenmukaisia, että kun valmistus ei ole tapahtunut hyväksytyn tarkastuslaitoksen valvonnassa, laatu on tullut varmistaa erityisin toimitettuihin tuotteisiin kohdistunein toimenpitein.

17. B:n suoritusvelvollisuuteen ovat urakkasopimuksen mukaisesti kuuluneet profiilipeltilevyjen hankinta ja asennus. Levyjen valmistaja on ollut B:n alihankkija, jonka toimista B on YSE 1998 24 §:n mukaan vastuussa. Asiassa on riidatonta, että valmistajan ohjelmistovirheen johdosta levyjen tukikestävyys on ollut vain noin puolet sopimuksenmukaisesta tasosta. Urakan sopimusasiakirjoissa edellytetty valmistusvaiheen laadunvarmistus on laiminlyöty, ja levyjen virheellisyys on jäänyt havaitsematta. B on ilmoittanut, että toimitetut profiilipellit tarkastettiin silmämääräisesti. Hovioikeuden tuomion mukaan virheellisyyttä ei kuitenkaan ole voinut työmaalla tällä tavoin havaita. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo B:n laiminlyöneen sille urakoitsijana kuuluneen laadunvarmistuksen sanottujen profiilipeltilevyjen osalta.

Onko laadunvarmistuksen laiminlyönti ollut olennainen?

18. Kuten edellä kohdassa 15 on todettu, B on urakkasopimuksessa sitoutunut noudattamaan hankintojensa laadun osalta Suomen rakentamismääräyskokoelman ohjeita. Kysymyksessä olevan hankkeen rakennusaikana voimassa olleen, kaikkia kantavia rakenteita koskeneen rakentamismääräyskokoelman osan B2 (Kantavat rakenteet, määräykset 1990) mukaan rakenteiden ominaisuuksista on etukäteen hankittava riittävät tiedot ja tarvittaessa niiden ominaisuuksia on valvottava ennakkokokein ja työaikaisin kokein. Rakenteiden kelpoisuuden toteamisen osalta puolestaan on määrätty, että aineiden, tarvikkeiden, valmisosien tai rakenteiden ja niiden suojauksen kelpoisuuden toteamiseksi tehtävät rakennuspaikkakohtaiset kokeet voidaan korvata valmistusta koskevalla laadunvalvonnalla, jos valmistuksen on todettu tapahtuneen ympäristöministeriön hyväksymän tarkastuselimen valvonnassa.

19. Arvioitaessa laadunvarmistuksen laiminlyönnin olennaisuutta huomioon on otettava muun muassa se suoritusvelvollisuus, johon laadunvarmistus liittyy ja se, miten paljon kysymyksessä olevassa menettelyssä on poikettu asianmukaisista laadunvarmistustoimenpiteistä.

20. Nyt käsillä olevassa tapauksessa virhe on ilmennyt kantavaksi kattorakenteeksi tarkoitetussa profiilipellissä. Valmistusvaiheessa syntynyt virhe on koskenut kattorakennetta kokonaisuudessaan. Tällainen kantavan rakenteen virhe on ollut koko rakennuksen käytettävyyden ja turvallisuuden kannalta keskeinen. Kantavien rakenteiden virheisiin liittyy jo niiden luonteesta johtuen vakava ihmisten henkeä ja terveyttä sekä omaisuutta uhkaava vahinkoriski. Hallirakennuksen käyttötarkoitus huomioon ottaen on selvää, että rakennuksessa on voinut olla yhtä aikaa runsaasti ihmisiä. Tällaisen vaativan kohteen toteuttamisessa urakoitsijan voidaan edellyttää noudattavan korkeaa huolellisuuden tasoa erityisesti kantavien rakenteiden osalta.

21. Asiassa on riidatonta, että virhe on tapahtunut valmistusvaiheessa eikä profiilipeltien liian alhaista kantavuutta ole voinut havaita työmaalla. B on sinänsä pyrkinyt varmistumaan profiilipeltien asennustyön laadusta vetolujuuskokein. Testauksen kohteena on kuitenkin tällöin ollut peltien kiinnityksen pitävyys eikä peltien kantavuus. Muutoin B on vedonnut vain peltien silmämääräiseen tarkastukseen, joka ei täytä sovittua laaduntarkastusvelvollisuutta ja on riittämätön toimi tällaisen virheen havaitsemiseen. Kuten kohdassa 17 on todettu, B vastaa tilaajaan nähden myös käyttämänsä alihankkijan virheestä ja laiminlyönnistä.

22. Sovitusta laadunvarmistuksesta huolehtiminen kuuluu hankintaan liittyviin urakoitsijan suoritusvelvollisuuksiin. Laadunvarmistuksen merkitys kasvaa, kun kysymys on sellaisen tarvikkeen tai osan hankinnasta, jolla on keskeinen vaikutus rakennuksen kestävyyteen ja käytön turvallisuuteen. B ja sen alihankkijat eivät ole noudattaneet niitä laadunvarmistustoimia, joista sopimusasiakirjoissa on kantavien teräslevyjen osalta sovittu ja jotka ovat perustuneet tuolloin yleisesti noudatettuihin rakentamismääräyskokoelman määräyksiin ja ohjeisiin. B ei ole väittänyt ryhtyneensä muihinkaan toimenpiteisiin varmistuakseen, että sen hankkimat profiilipellit vastaavat hyväksytyn rakennesuunnitelman mukaista lujuutta. Korkein oikeus katsoo, että B on olennaisesti laiminlyönyt sovitun laadunvarmistuksen. Tämän vuoksi asiassa ei ole tarvetta lausua erikseen siitä, onko urakoitsija vastuussa takuuajan jälkeen ilmenneestä virheestä törkeän laiminlyöntinsä johdosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jorma Rudanko ja Pekka Koponen. Esittelijä Kaarlo Hakamies.

Yhtiö oli yhteistoimintaneuvottelujen jälkeen ilmoittanut työntekijöilleen toimipaikan lakkauttamisesta ja työntekijöiden siirtymisestä työskentelemään toisessa kaupungissa sijaitsevaan yhtiön toimipaikkaan. Työntekijä, jonka työsopimukseen oli kirjattu työn suorittamispaikaksi yhtiön vanha toimipaikka, ei ollut saapunut uuteen toimipaikkaan ilmoitetun muuttoajankohdan jälkeen. Yhtiö oli katsonut työntekijän olevan perusteetta poissa työstä ja purkanut työsopimuksen.

Korkein oikeus katsoi, että työnantaja voi irtisanomisen vaihtoehtona yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen olennaista ehtoa ilmoittamalla riittävän selvästi tiedot irtisanomisperusteesta, muutettavasta ehdosta ja sen voimaantuloajankohdasta sekä seurauksista siinä tapauksessa, ettei työntekijä hyväksy muutettua ehtoa.

Yhtiöllä oli sinänsä ollut oikeus irtisanoa työsopimus sen toiminnoissa tapahtuneiden muutosten johdosta tai tällä perusteella muuttaa työsopimuksen työntekopaikkaa koskevaa ehtoa irtisanomisaikaa noudattaen. Kun yhtiö oli laiminlyönyt vedota irtisanomisperusteeseen asianmukaisella tavalla ja purkanut työsopimuksen ennen työntekijän irtisanomisajan päättymistä, työntekijällä oli oikeus saada korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä sekä palkkaa irtisanomisajalta. Ks. KKO:1991:105 KKO:1991:187 KKO:1996:89 KKO:1997:83 KKO:2005:29 KKO:2009:17

TSL 7 luku 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne, vastaus, Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 4.10.2012 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 24.4.2014 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Vesa Komulainen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Esa Hakala, Anna-Liisa Hyvärinen ja Ilkka Lahtinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa.

X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään tai toissijaisesti, että X Oy velvoitetaan maksamaan hänelle yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain mukaisena hyvityksenä 30 000 euroa viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta lukien.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. X Oy oli siirtänyt toimintojaan Porvoon Kilpilahteen ja luopunut Espoon Keilarannan toimipisteestä, jossa A oli työskennellyt. Muutto Porvooseen oli tapahtunut 10. – 12.12.2010. A, jonka työsopimuksessa työn suorittamispaikaksi oli määritelty Espoon Keilaranta, ei ollut saapunut Porvooseen muuton jälkeen 13.12.2010 eikä myöskään 3.1.2011, joka oli ensimmäinen työpäivä alun perin ilmoitetun muuttoajankohdan 1.1.2011 jälkeen. Perusteettomana pitämänsä työstä poissaolon perusteella yhtiö on katsonut A:n työsopimuksen työsopimuslain 8 luvun 3 §:n nojalla purkautuneeksi 27.12.2010 alkaen.

2. A on vaatinut käräjäoikeudessa, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä ja työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tai toissijaisesti yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (yhteistoimintalaki) mukaista hyvitystä mainitun lain mukaisten velvoitteiden laiminlyömisen johdosta. Yhtiöllä ei ollut ollut oikeutta yksipuolisesti työnjohto-oikeuden perusteella muuttaa työntekopaikkaa koskevaa työsopimuksen ehtoa. Yhtiö ei ollut myöskään irtisanonut A:n työsopimusta. A oli ollut työsopimuksensa mukaisesti työnantajan käytettävissä 5.1.2011 saakka.

3. Yhtiö on vaatinut kanteen hylkäämistä. A:lle oli ilmoitettu työntekopaikan muutoksesta irtisanomisaikaa noudattaen. Koska A ei ollut saapunut Porvooseen eikä ilmoittanut pätevää syytä poissaololleen, hänen työsopimuksensa oli katsottu purkautuneeksi. Yhtiö on käräjäoikeudessa katsonut myös, että työpaikan muutto noin 50 kilometrin päähän kuului työnantajan työnjohto-oikeuden piiriin.

4. Käräjäoikeus on todennut tuomiossaan, että A:n työntekopaikaksi työsopimuksessa oli sovittu Espoon Keilaranta. Tällaisessa tilanteessa työnantaja ei voinut työnjohto-oikeutensa nojalla ilman työsopimuksen päättämisperustetta tai vetoamatta siihen asiallisessa järjestyksessä muuttaa työntekopaikkaa koskevaa sopimusehtoa edes sellaisessa tilanteessa, että työmatkan pituus säilyisi samana tai lyhenisi.

5. A oli 15.6.2010 pidetyssä tiedotustilaisuudessa tullut tietoiseksi työntekopaikan muuttumisesta. Lisäksi A oli saanut 4.10.2010 sisäisellä tiedoksiannolla ilmoituksen toimipaikkansa muutoksesta. Tässä ilmoituksessa oli sanamuotonsa perusteella ollut kysymys lähinnä työnantajan ilmoituksesta eikä siinä ollut kysytty työntekijän suostumusta työsuhteen olennaisen ehdon muuttamiseen tai vedottu irtisanomisperusteeseen, mikäli työntekijä ei noudata ilmoitusta. Toteutuneessa menettelytavassa yhtiöllä ei ollut ollut oikeutta työnjohto-oikeutensa nojalla pelkällä ilmoituksella muuttaa työsuhteen olennaisena ehtona pidettävää A:n työntekopaikkaa. A:n irtisanomisaika oli ollut kuusi kuukautta. Korvauksena irtisanomisajan noudattamatta jättämisestä yhtiön oli maksettava A:lle täysi palkka tältä ajalta eli 30 777,38 euroa viivästyskorkoineen.

6. Käräjäoikeus on katsonut myös, ettei yhtiöllä ollut ollut oikeutta käsitellä A:n työsopimusta purkautuneena. A oli ilmoittanut olevansa työnantajan käytettävissä Espoon Keilarannassa ja siten pätevän syyn poissaololleen. Yhtiö oli velvollinen maksamaan A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä kolmen kuukauden palkkaa vastaavat 13 989,72 euroa viivästyskorkoineen.

7. Yhtiön valituksesta hovioikeus on tuomiossaan todennut, että työsuhteen olennaisen ehdon yksipuolinen muuttaminen oli pääsääntöisesti mahdollista ainoastaan työsopimuslain 7 luvussa säädetyn irtisanomisperusteen nojalla. Työnantaja voi muuttaa ehtoa yksipuolisesti irtisanomalla työntekijän työsopimuksen ja tarjoamalla työntekijälle uutta työsopimusta uusilla ehdoilla. Työnantaja voi myös niin sanottua ilmoitusmenettelyä noudattaen yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen ehtoa irtisanomisperusteeseen vedoten ja irtisanomisaikaa noudattaen. Ehdon yksipuolinen muuttaminen edellytti, että työnantaja ilmoittaa muutoksesta ja sen perusteesta työntekijälle niin selkeästi, että työntekijä ymmärtää työnantajan muutostarkoituksen. Yhtiö ei ollut tiedotustilaisuudessa 15.6.2010 vedonnut irtisanomisperusteeseen A:n työsopimuksen ehdon muuttamiseksi siten, että A:n olisi yhtiön ilmoituksen perusteella pitänyt tulla tietoiseksi yhtiön tarkoituksesta muuttaa hänen työsopimustaan.

8. Hovioikeus on katsonut edelleen, ettei myöskään 24.6.2010 päivätystä asiakirjasta, jonka yhtiö oli pyytänyt henkilöstöä allekirjoittamaan, ollut ilmennyt, että sen tarkoituksena olisi työntekijän työsopimuksen muuttaminen tai että työntekijä lomakkeen allekirjoittamalla hyväksyisi työskentelypaikan siirron ja sitä kautta työsopimuksen ehdon muuttamisen. Yhtiön ei voitu myöskään katsoa vedonneen lomakkeella irtisanomisperusteeseen työsopimuksen ehdon muuttamiseksi. Vasta yhtiön A:n kirjoitukseen 15.12.2010 toimittamassa vastineessa oli ensimmäisen kerran todettu, että A:n työsuhteen ehtoa oli tarkoitus muuttaa irtisanomisaikaa noudattaen.

9. Hovioikeus on katsonut, ettei yhtiö ollut ennen vastinetta 15.12.2010 vedonnut irtisanomisperusteeseen eikä ilmoittanut tarkoituksestaan muuttaa A:n työsopimuksen työskentelypaikkaa koskevaa ehtoa niin selkeästi ja vaikeuksitta ymmärrettävästi, että A:n olisi tullut ymmärtää yhtiön tarkoitus. A:n työsopimuksen irtisanomisajan oli katsottava alkaneen 15.12.2010. Työskentelypaikkaa koskevan ehdon muutos olisi tullut voimaan irtisanomisajan päättymisestä 15.6.2011 lukien.

10. Hovioikeuden mukaan asiassa ei ollut näytetty, että A ei olisi ollut työnantajan käytettävissä irtisanomisajallaan työsopimuksessa sovitussa työntekopaikassa. Koska työsopimuksen käsittelemiselle purkautuneena 27.12.2010 lukien ei ollut ollut perusteita, yhtiö oli velvollinen maksamaan A:lle korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. A oli myös oikeutettu irtisanomisajan palkkaan ajalta 1.1. – 15.6.2011. Hovioikeus on vapauttanut yhtiön velvollisuudesta maksaa A:lle työsopimuksen mukaista palkkaa ajalta 1. - 5.1.2011 ja alentanut hänelle maksettavaksi tuomitun irtisanomisajan palkan määrän 28 072,70 euroksi viivästyskorkoineen. Muilta osin käräjäoikeuden tuomio on jäänyt pysyväksi.

11. Korkeimmassa oikeudessa on yhtiön valituksen johdosta kysymys siitä, onko yhtiö riittävällä tavalla 15.6.2010 tai 24.6.2010 vedonnut irtisanomisperusteeseen A:n työsopimuksen työntekopaikkaa koskevan ehdon muuttamiseksi, ja onko ehdon muuttamisessa noudatettu irtisanomisaikaa. Lisäksi kysymys on siitä, onko yhtiöllä ollut oikeus käsitellä A:n työsopimusta purkautuneena 13.12.2010 tai viimeistään 1.1.2011 lukien hänen jäätyään saapumatta työskentelemään Porvoon toimipisteeseen. Mikäli yhtiön katsotaan lain mukaisesti muuttaneen työsopimuksen ehtoa, asiassa on A:n toissijaisen vaatimuksen perusteella kysymys siitä, onko hänellä oikeus yhteistoimintalain mukaiseen hyvitykseen.

Työsopimuksen olennaisen ehdon muuttamisesta työnantajan toimenpitein

12. Työsopimuslaissa on säädetty työnantajan työnjohto- ja valvontavaltaan kuulumattomasta oikeudesta muuttaa työsopimuksen olennaista ehtoa vain lain 7 luvun 11 §:ssä. Mainitun säännöksen mukaan työnantaja saa yksipuolisesti muuttaa työsuhteen osa-aikaiseksi 3 §:ssä tarkoitetulla irtisanomisperusteella irtisanomisaikaa noudattaen. Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin 4 §:ssä säädetyllä tavalla.

13. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä (KKO 1991:105, KKO 1991:187, KKO 1996:89, KKO 1997:83, KKO 2005:29, KKO 2009:17) on katsottu, että työnantaja voi irtisanomisen sijasta yksipuolisin toimenpitein irtisanomisperusteella ja irtisanomisaikaa noudattaen muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja kuten työtehtäviä, palkkaa ja työntekopaikkaa. Ennakkopäätöksissä ei ole tarkemmin otettu kantaa ehdon muuttamisessa noudatettavaan menettelyyn eikä siihen, miten tilannetta on arvioitava, jos työntekijä ei suostu noudattamaan työsopimusta muutetussa muodossaan.

14. Ratkaisussa KKO 1996:89 on kuitenkin todettu, että oikeuskäytännössä omaksuttu työsopimusoikeudellinen oikeusohje on pitkälti ilmaus yleisten sopimusoikeudellisten periaatteiden soveltamisesta. Niiden mukaisena pääsääntönä on, ettei sopimuksen kumpikaan osapuoli voi ilman toisen osapuolen suostumusta muuttaa ainakaan sopimuksen olennaista ehtoa. Irtisanomisenvaraisissa sopimussuhteissa on sopimuksen irtisanomista kuitenkin saatettu käyttää keinona ensisijaisesti sopimusehtojen muuttamiseksi neuvotteluteitse joko muuttamalla vanhaa sopimusta tai tekemällä uusi sopimus eikä niinkään sopimussuhteen päättämiseksi. Perusteluissa lausutaan edelleen, että tämän mukaisesti palkan alentaminen irtisanomisperusteella ja irtisanomisaikaa noudattaen on toimenpide, joka sinänsä hyvin sopeutuu sekä työsopimusoikeudellisiin että yleisiin sopimusoikeudellisiin periaatteisiin. Näin voidaan katsoa asian olevan siitä riippumatta, toteutetaanko toimenpide nimenomaisesti työsopimuksen irtisanomisella ja siihen liittyvällä tarjouksella uudeksi työsopimukseksi vai asiallisesti samaa tarkoittavalla irtisanomisperusteisella ilmoituksella palkan alentamisesta irtisanomisajan jälkeisestä ajankohdasta lukien.

15. Korkein oikeus toteaa, että työntekijän oikeudellisen aseman ja työnantajalta edellytettävän menettelyn kannalta on merkityksellistä, rinnastetaanko työsopimuksen olennaisen ehdon yksipuolinen muuttaminen oikeusvaikutuksiltaan työsopimuksen irtisanomiseen ja uuden työsopimuksen tarjoamiseen, samoin kuin se, millä tavoin työsuhde päättyy, jos työntekijä ei hyväksy työnantajan ilmoittamaa ehtomuutosta. Useiden työntekijän suojaksi säädettyjen säännösten soveltaminen riippuu siitä, millä tavoin ja kenen aloitteesta työsuhde päättyy. Esimerkiksi työsopimuslain 6 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka on irtisanonut työsopimuksen noudattamatta irtisanomisaikaa, on maksettava työntekijälle korvauksena täysi palkka irtisanomisaikaa vastaavalta ajalta. Saman luvun 6 §:n 1 momentissa on säädetty työnantajan takaisinottovelvollisuudesta työsuhteen päättymistä seuraavan yhdeksän kuukauden aikana, jos hän tarvitsee työntekijöitä samankaltaisiin tehtäviin, joita lain 7 luvun 3 tai 7 §:ssä säädetyillä perusteilla irtisanottu työntekijä oli tehnyt. Työnantaja, joka on työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on lain 12 luvun 2 §:n mukaan määrättävä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Työsuhteen olennaisen ehdon muuttamisessa noudatettavan menettelyn oikeudellisella arvioinnilla on merkitystä myös työttömyysturvalain 2 a luvussa tarkoitetun karenssiajan harkinnassa sekä yhteistoimintalain säännösten soveltamisen ja oikean yhteistoimintamenettelytavan valinnan kannalta.

16. Kun kysymyksessä on laissa sääntelemätön tilanne, jossa työnantaja työntekijän vahingoksi irtisanomisen vaihtoehtona yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen olennaista ehtoa, menettelyn muotovaatimuksia arvioitaessa on otettava huomioon ensiksikin työntekijän suojeluperiaate. Vaikka sopimuksen ehtojen muuttaminen on toimenpiteenä ja vaikutuksiltaan työntekijälle yleensä lievempi kuin työsuhteen irtisanominen, ei menettelytapavaatimuksissa ole lähtökohtaisesti perusteltua poiketa siitä, mitä irtisanomisesta on säädetty. Työntekijän on työsopimuksen ehtoja muutettaessa tärkeä tietää, että toimenpiteen taustalla on työnantajan näkemyksen mukaan irtisanomiseen oikeuttava syy, että työsopimus entisin ehdoin tämän vuoksi päättyy ja että työnantaja kuitenkin tarjoaa työsuhteen jatkamista ilmoittamillaan muutetuilla ehdoilla. Työntekijän on myös tärkeä tietää, että jollei hän hyväksy näin tarjottuja ehtoja, työsuhde päättyy irtisanomisajan kuluttua sanottuun työnantajan toimittamaan irtisanomiseen.

17. Korkein oikeus toteaa toisaalta, että kun kysymys on irtisanomisen sijaan tarjotusta työsopimuksen jatkamisesta muutetuin ehdoin, työnantajalta edellytettävässä menettelytavassa voidaan ottaa huomioon, ettei hänen tavoitteenaan ole työsuhteen päättäminen. Vanhan työsopimuksen irtisanomista ja uuden tarjoamista tarkoittavien erillisten menettelyjen sijasta työsopimuksen olennaisten ehtojen muutos on käytännössä toteuttavissa myös yhdellä toimenpiteellä, kuten kohdassa 13 mainituissa ennakkopäätöksissä on katsottu. Työsopimuksen olennaisen ehdon muuttamiseen tähtäävän ilmoituksen tulee kuitenkin edellä tarkoitetuin tavoin sisältää riittävän selvät tiedot irtisanomisperusteesta, muutettavasta ehdosta ja sen voimaantuloajankohdasta samoin kuin siitä, mitä seuraa, ellei työntekijä hyväksy tarjousta. Työntekijän on toisin sanoen voitava punnita vaihtoehdot ja tarvittaessa riitauttaa ilmoitettu irtisanomisperuste.

X Oy:n menettelyn arviointi

18. Asiassa on riidatonta, että X Oy:llä on ollut peruste irtisanoa A:n työsopimus työsopimuslain 7 luvun 3 §:n nojalla sen johdosta, että yhtiö on siirtänyt toimintojaan Espoon Keilaniemestä Porvoon Kilpilahteen, ja toimipaikka Espoossa on lakkautettu. Yhtiö on edellä kuvatuin tavoin voinut irtisanomisen sijasta muuttaa A:n työsopimuksen työntekopaikkaa koskevaa ehtoa irtisanomisperusteella ja irtisanomisaikaa noudattaen. Yhtiön on kuitenkin tullut ilmoittaa ehdon muutoksesta ja sen perusteesta edellä kohdassa 17 tarkoitetuin tavoin niin selvästi, että siitä ilmenee kysymyksessä olevan irtisanomisen sijasta tehtävä työsopimuksen ehdon muutos, joka tulee voimaan irtisanomisajan kuluttua, ja että työsuhde päättyy työnantajan irtisanomana, jos A ei suostu noudattamaan työsopimusta muutetussa muodossaan.

19. Yhtiö on katsonut tiedotustilaisuuden 15.6.2010 olleen riittävä ilmoitus irtisanomisperusteesta ja työsuhteen ehdon muutoksesta. Yhtiön mukaan suullinen ilmoitus täytti työsopimuksen päättämisilmoitusta koskevan työsopimuslain 9 luvun 4 §:n mukaiset edellytykset. A oli ollut tilaisuudessa paikalla ja oli ymmärtänyt yhtiön muuttoaikeet ja niiden merkityksen omiin työehtoihinsa. Yhtiö oli riittävällä tavalla vedonnut irtisanomisperusteeseen toteuttamansa muutoksen perusteena.

20. Korkein oikeus toteaa, että tiedotustilaisuudessa henkilökunnalle on ilmoitettu toimipaikan sulkemisesta ja henkilöstön siirtymisestä Porvooseen viimeistään 1.1.2011. A on ollut läsnä mainitussa tilaisuudessa. Hovioikeus on todennut A:n ja todistajana kuullun X Oy:n henkilöstöpäällikön kertomuksista riidattomasti ilmenneen, että tiedotustilaisuudessa oli ilmoitettu, ettei yhdenkään työntekijän työsopimusta tulla irtisanomaan eikä työsopimuksiin tehdä muutoksia. Yhtiö ei ole edes väittänyt, että henkilökunnalle olisi tällöin ilmoitettu kysymyksessä olevan irtisanomisen sijasta tehtävä muutos työsuhteen ehtoihin. Jo tällä perusteella on selvää, ettei A:n irtisanomisajan voida katsoa alkaneen tiedotustilaisuudessa annetusta ilmoituksesta.

21. Yhtiö on katsonut A:n joka tapauksessa vastaanottaneen riittävän ymmärrettävän tiedon toimipaikan muutoksesta viimeistään 24.6.2010, jolloin yhtiön edustajat olivat toimittaneet A:lle henkilökohtaisesti osoitetun kirjallisen ilmoituksen työn suorittamispaikan muutoksesta. Asiakirja oli otsikoitu "Muutos työntekopaikkaan", ja ilmoituksessa oli nimenomaisesti todettu työntekopaikan olevan viimeistään 1.1.2011 lähtien Porvoo. Yhtiö on vedonnut ilmoituksessa siihen, että sen toiminta Espoossa päättyy. Tämä oli samalla se seikka, joka oli muodostanut laillisen irtisanomisperusteen. Työnantajan ei ollut ollut tarpeen irtisanomisperusteeseen vedotessaan vedota niihin lainkohtiin, joissa asiasta säädetään.

22. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön edellä kohdissa 19 ja 20 selostetun tiedotustilaisuuden jälkeen työntekijöilleen toimittamassa toimipisteen muutosta koskevassa kirjallisessa ilmoituksessa ei ole mainittu irtisanomisperusteesta tai irtisanomisajan alkamisesta. Ilmoituksen otsikkona on sinänsä ollut "Muutos työntekopaikkaan" ja ilmoituksesta käy ilmi, että työntekopaikka on viimeistään 1.1.2011 lähtien Porvoo. Asiakirjasta ei kuitenkaan riittävän selvästi ja ymmärrettävästi ilmene, että kyse on ollut irtisanomisen vaihtoehdosta ja että työntekopaikan muutosta koskevan ehdon noudattamatta jättämisestä seuraa työsuhteen päättyminen. Työntekijän on ilmoituksen sisällön mukaan ollut tarkoitus allekirjoituksellaan vahvistaa saaneensa tiedoksi toimipaikan muutoksen. A ei ole suostunut allekirjoittamaan ilmoitusta. Ilmoitus on päivätty 24.6.2010 ja kahden todistajan allekirjoituksin on todistettu, että tieto on annettu A:lle. A:n mukaan hän oli saanut ilmoituksen tiedokseen vasta 4.10.2010. Korkein oikeus toteaa, ettei sillä, milloin A tosiasiassa on saanut kysymyksessä olevan kirjallisen ilmoituksen toimipaikan siirrosta, ole asiassa ratkaisevaa merkitystä, koska ilmoituksesta ei edellä selostetulla tavalla ole ilmennyt sen tarkoittavan irtisanomisperusteella tapahtuvaa muutosta A:n työsopimuksen työntekopaikkaa koskevaan ehtoon. Yhtiön ei voida katsoa tälläkään ilmoituksella vedonneen irtisanomisperusteeseen A:n työntekopaikan muuttamiseksi.

23. A on 26.11.2010 päivätyllä, yhtiön johtoryhmän jäsenille osoitetulla, tiedonannoksi otsikoimallaan asiakirjalla ilmoittanut, ettei hän hyväksynyt työnantajan aikomusta yksipuolisesti muuttaa hänen työsopimuksensa kohtaa "työn suorittamispaikka" ja ettei hän aikonut siirtyä työskentelemään Porvooseen. A on tiedustellut yhtiön kantaa siihen, kuinka hänen tulee toimia Porvooseen muuton jälkeen 13.12.2010 alkaen. Hän on myös todennut, ettei toimipisteen muutto hänen käsityksensä mukaan ollut peruste työsopimuksen irtisanomiselle tai purkamiselle.

24. Yhtiön toimitusjohtaja ja henkilöstöpäällikkö ovat 13.12.2010 allekirjoittaneet A:lle vastineen, jossa on muun ohella todettu, että työntekijälle oli ilmoitettu työsuhteen ehdon muutoksesta irtisanomisaikaa noudattaen ja että muutos astui voimaan 1.1.2011. Mikäli henkilö ei saapunut työntekopaikalle normaaliin tapaan, siihen suhtauduttiin kuten mihin tahansa luvattomaan poissaoloon. Yhtiön vastineessa on myös katsottu työnantajan voineen vaatia kohtuullisessa ajassa vastausta siihen, suostuiko henkilö siirtymään Porvooseen, ja todettu, että allekirjoittaneelta oli pyydetty kannanotto allekirjoituksella kuusi kuukautta ennen siirtoa Porvooseen. A on saanut vastineen tiedokseen 15.12.2010.

25. Korkein oikeus katsoo kuten hovioikeus, että A:n on 13.12.2010 allekirjoitetun vastineen johdosta tullut ymmärtää, että yhtiön tarkoituksena on ollut irtisanomisperusteeseen vedoten muuttaa A:n työsopimuksen työntekopaikkaa koskevaa ehtoa. A:n kuuden kuukauden irtisanomisaika on siten alkanut vastineen vastaanottamisesta 15.12.2010 ja päättynyt 15.6.2011. Työntekopaikkaa koskevan ehdon muutos ei ole voinut tulla voimaan ennen viimeksi mainittua ajankohtaa.

26. Yhtiö on valituksessaan katsonut, että se oli joka tapauksessa voinut työnjohto-oikeutensa nojalla määrätä A:n työskentelemään Porvoossa 13.12.2010 lukien, koska A:lla oli ollut velvollisuus tehdä matkustusta vaativaa työtä. A on kiistänyt väitteen. Yhtiö on myös hovioikeudessa vedonnut siihen, että A oli aikaisemminkin tehnyt matkatyötä Espoon ulkopuolella, minkä vuoksi yhtiö oli voinut edellyttää häneltä Porvoossa työskentelyä. Yhtiö ei kuitenkaan ole tarkemmin selvittänyt A:n velvollisuutta matkatyön tekemiseen eikä sitä, millä perusteella A:lla olisi vastoin kiistämistään ollut 13.12.2010 lukien jatkuva velvollisuus matkatyön tekemiseen Porvoossa. A:lla ei voida katsoa tälläkään yhtiön esittämällä perusteella olleen velvollisuutta työskennellä 13.12.2010 lukien Porvoon toimipaikassa.

Korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä ja irtisanomisajan palkka

27. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden ratkaisun perusteluineen A:n työsopimuksen purkautuneena pitämistä, hänelle työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä maksettavaksi tuomittua korvausta ja irtisanomisajan palkkaa koskevalta osalta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Ari Kantor. Esittelijä Heli Sankari.