Arvioitaessa rikosasian yhteydessä esitetyn asianomistajan korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä oikeudenkäynnin keston katsottiin alkaneen, kun asianomistaja oli esitutkinnassa ilmoittanut esittävänsä vahingonkorvausvaatimuksen. Asian käsittely oli sinänsä kestänyt tavanomaista kauemmin, mutta Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein asian käsittely oli lykkääntynyt perustellusta syystä eikä hyvityksen tuomitsemiselle ollut perustetta.

PL 21 §
PL 22 §
IhmisoikeusSop 6 art
HyvitysL 5 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 6.10.2017 nro 17/139855 ja Turun hovioikeuden tuomio 6.7.2018 nro 18/129461 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Timo Kokkomäki ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Kari Lahdenperä ja Virpi Vuorinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin hänen asianomistajana esittämänsä vaatimus oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä oli hylätty. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

A vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle hyvityksenä oikeudenkäynnin viivästymisestä hänen vahingonkorvausvaatimuksensa käsittelyn osalta 2 166,67 euroa.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on rikosasian oikeudenkäynnissä ollut syytteessä törkeästä velallisen epärehellisyydestä ja toisaalta asianomistajana samassa yhteydessä käsitellyssä törkeää petosta koskeneessa syyteasiassa. Syytteet ovat tapahtumien osalta liittyneet läheisesti toisiinsa.

2. A on otettu kiinni rikoksesta epäiltynä 5.11.2012 ja syyte häntä vastaan on nostettu 23.9.2014. A on esitutkinnassa 25.1.2013 ilmoittanut, että hänellä on törkeään petokseen perustuva vahingonkorvausvaatimus. Molempien rikosasioiden yhteistä käsittelyä käräjäoikeudessa on jouduttu useita kertoja lykkäämään törkeää petosta koskeneen rikosasian vastaajan terveydentilasta johtuneista ja siten A:sta riippumattomista syistä niin, että oikeudenkäynnin kesto on käräjäoikeuden arvion mukaan muodostunut A:n osalta kohtuuttomaksi. Käräjäoikeus on alentanut A:lle törkeästä velallisen epärehellisyydestä tuomittua rangaistusta neljällä kuukaudella oikeudenkäynnin viivästymisen vuoksi mutta hylännyt hänen lisäksi asianomistajana esittämänsä vaatimuksen viivästyksen rahallisesta hyvittämisestä.

3. A on hovioikeudessa vaatinut, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle viivästyshyvitystä hänen rikosasian yhteydessä esittämänsä vahingonkorvausvaatimuksen käsittelyn osalta. Hovioikeus on todennut, että A:lle tuomitun rangaistuksen alentaminen ei ollut esteenä hyvittää hänelle hänen asianomistajana esittämänsä korvausvaatimuksen käsittelyn viivästymistä. Hovioikeus on katsonut oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan tältä osin alkaneen vasta korvausvaatimuksen esittämisestä käräjäoikeudessa 5.3.2015. Asian laatuun ja laajuuteen nähden A:n esittämän vahingonkorvausvaatimuksen käsitteleminen ei ollut kestänyt kohtuuttoman pitkään, kun käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017. Näin ollen hovioikeus katsoi, ettei A:lla asianomistajana ollut oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely kokonaisuutena arvioiden viivästynyt niin, että hänen oikeutensa oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa ei ole toteutunut. Tähän arviointiin liittyvät kysymykset siitä, estääkö rangaistuksen alentamisena samassa oikeudenkäynnissä vastaajana saatu hyvitys saamasta asianomistajana muuta hyvitystä oikeudenkäynnin viivästymisestä, ja siitä, milloin oikeudenkäynnin katsotaan alkavan rikosasian yhteydessä esitetyn vahingonkorvausvaatimuksen osalta.

Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa

5. Perustuslain 21 §:n 1 momentin mukaan jokaisella on oikeus saada asiansa käsitellyksi ilman aiheetonta viivytystä lain mukaan toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Perustuslain mainittu säännös vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklaa, jonka 1 kappaleen mukaan jokaisella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa silloin, kun päätetään hänen oikeuksistaan ja velvollisuuksistaan.

6. Oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisessa ajassa on osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Sen tarkoituksena on osaltaan turvata oikeudenkäytön tehokkuutta ja uskottavuutta sekä suojella asianosaista huolelta, haitalta ja epävarmuudelta, joka oikeudenkäynnin kohtuuttomaan pitkittymiseen liittyy (KKO 2016:45, kohta 11).

Oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittäminen

7. Asianosaisen oikeudesta saada valtion varoista hyvitys oikeudenkäynnin viivästymisestä on säädetty lailla oikeudenkäynnin viivästymisen hyvittämisestä (jäljempänä hyvityslaki). Hyvityslain säätämisellä on Suomessa pantu täytäntöön ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä aiheutuneet velvoitteet ja luotu tehokkaaksi tarkoitettu oikeussuojakeino kansallisen viranomaisen edessä oikeudenkäynnin viivästymistä vastaan (HE 233/2008 vp s. 1).

8. Hyvityslain 3 §:n 1 momentin mukaan yksityisellä asianosaisella on oikeus saada valtion varoista 6 §:ssä tarkoitettu kohtuullinen hyvitys, jos oikeudenkäynti viivästyy siten, että se loukkaa asianosaisen oikeutta oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa. Mainitun 6 §:n 1 momentin mukaan hyvityksen tarkoituksena on korvata oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunutta huolta, epävarmuutta ja muuta niihin rinnastettavaa haittaa.

9. Arvioitaessa, onko oikeudenkäynti viivästynyt kohtuuttomasti, otetaan oikeudenkäynnin keston lisäksi huomioon lain 4 §:n 1 momentin mukaan erityisesti 1) asian laatu ja laajuus, 2) asianosaisten, viranomaisten ja tuomioistuinten toiminta oikeudenkäynnissä sekä 3) asian merkitys asianosaiselle.

10. Oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan lain 4 §:n 2 momentin mukaan lisäksi huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö, joka koskee ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 1 kappaleen soveltamista. Lain esitöiden mukaan säännös merkitsee, että viivästymistä arvioitaessa huomioon tulee ottaa paitsi laissa nimenomaisesti mainitut kriteerit, myös muut ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössään vakiintuneesti soveltamat kriteerit (HE 233/2008 vp s. 24).

Rangaistuksen alentaminen hyvityksenä

11. Hyvityslain 6 §:n 4 momentin mukaan oikeutta hyvitykseen ei ole siltä osin kuin rangaistusta alennetaan.

12. A:n vastaajan asemassa esittämä hyvitysvaatimus rangaistuksen alentamisesta ja hänen asianomistajana esittämänsä rahamääräinen hyvitysvaatimus oikeudenkäynnin viivästymisestä perustuvat osin eri säännöksiin, joten yhden henkilön osalta rikosasian vastaajan asemassa lievempänä rangaistuksena saatava hyvitys ei lähtökohtaisesti estä häntä samassa oikeudenkäynnissä asianomistajan asemassa olevana saamasta rahamääräistä hyvitystä.

13. Viivästymisen perusteella tuomittavaan hyvitykseen ja sen määrään voi tapauksen olosuhteista riippuen vaikuttaa se, ettei oikeudenkäynnin viivästymisestä asianosaiselle aiheutunut huoli, epävarmuus ja haitta ole eroteltavissa sen suhteen, miltä osin niiden aiheuttajana samassa oikeudenkäynnissä on ollut asianosaisen asema rikosasian vastaajana ja miltä osin taas asema rikosasian asianomistajana. Siten on mahdollista, että hyvitys joissakin edellä kuvatuissa tilanteissa määrätään vain rangaistuksen alentamisena, joka on rikosasian vastaajalle ensisijainen hyvityksen muoto (HE 233/2008 vp s. 26).

14. Käsillä olevassa asiassa törkeällä petoksella A:lle henkilökohtaisesti aiheutettu vahinko on määrältään niin huomattava, että korvausvaatimuksen käsittelyn mahdollinen viivästyminen on ollut omiaan aiheuttamaan hänelle lisää huolta, epävarmuutta ja haittaa, josta hänelle voidaan määrätä rahallinen hyvitys, vaikka hyvitystä on myönnetty jo myös rangaistuksen alentamisena.

15. Edellä selostetuin perustein Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain 6 §:n 4 momentin säännös ei estä A:ta vaatimasta rahallista hyvitystä hänen jo saamansa rangaistuksen alentamisen lisäksi.

Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika

16. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettava aika alkaa hyvityslain 5 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rikosasiassa vastaajan osalta siitä, kun toimivaltainen viranomainen on ilmoittanut vastaajalle hänen tekemäkseen epäillystä rikoksesta tai kun häneen kohdistettu rikosepäily on olennaisesti vaikuttanut hänen asemaansa. Momentin 3 kohdan mukaan aika alkaa asianomistajan osalta tämän vaatimuksen vireille tulosta tuomioistuimessa.

17. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä pelkästään yksityisoikeudellista vaatimusta koskevan asian käsittelyn kestona tarkasteltava aika on yleensä alkanut tällaisen vaatimuksen esittämisestä toimivaltaisessa tuomioistuimessa. Kuitenkin jos rikosasiassa annettavan tuomion lopputuloksella on merkitystä myöhemmässä vahingonkorvausasiassa, oikeudenkäynnin kokonaiskestossa on otettu huomioon myös ensin käydyn rikosoikeudenkäynnin kesto. Tällä tavoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu esimerkiksi silloin, kun korvausvastuun peruste on arvioitu rikosoikeudenkäynnissä ja korvauksen määrä vasta tämän jälkeen käynnistetyssä siviiliasian oikeudenkäynnissä (esim. Torri v. Italia, 22.2.1997, kohdat 19–21 ja Calvelli ja Ciglio v. Italia, 17.1.2002, kohta 62). Samoin oikeudenkäynnin kestoa on arvioitu myös silloin, kun rikosasiassa ensin annetulla ratkaisulla on muutoin vaikutusta vahingonkorvausta koskevassa oikeudenkäynnissä (esim. Moldovan ym. v. Romania, 12.7.2005, kohta 126 ja Rezette v. Luxembourg, 13.7.2004, kohta 32).

18. Suomea ja adheesioprosessia koskevassa ratkaisussaan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut oikeudenkäynnin kestona tarkasteltavan ajanjakson alkaneen asianomistajien osalta siitä, kun he olivat esitutkinnassa ilmoittaneet esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia (Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 20 ja Karlsson ym. v. Suomi, 5.9.2006).

19. Esitutkintaviranomaisten velvollisuuksiin Suomessa kuuluu esitutkintalain 1 luvun 2 §:n nojalla muun ohella selvittää epäillyllä rikoksella aiheutettu vahinko, mahdollisuudet rikoksella saadun omaisuuden palauttamiseksi tai asianomistajalle tulevan vahingonkorvauksen täytäntöönpanemiseksi sekä asianomistajan yksityisoikeudellinen vaatimus, jos hän oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 3 luvun 9 §:n nojalla on pyytänyt syyttäjää ajamaan hänen vaatimustaan. Asianomistajalla ei kuitenkaan ole käytettävissään ennakollisia oikeussuojakeinoja viranomaisten viivytyksiä vastaan ennen asian tuomioistuinkäsittelyä, jolloin oikeudenkäymiskaaren 19 luvussa säädetyllä tavalla asia voidaan hakemuksesta määrätä kiireelliseksi. Tämä korostaa jälkikäteisten oikeussuojakeinojen merkitystä.

20. Hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan alkamisesta asianomistajan osalta on edellä kohdissa 17–18 selostetuin tavoin ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Siten lain 5 §:n 1 momentin 3 kohta on ristiriidassa myös lain 4 §:n 2 momentin kanssa, jonka mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa otetaan huomioon ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö.

21. Perustuslain 22 § velvoittaa valitsemaan mahdollisista lain tulkintavaihtoehdoista ihmis- ja perusoikeudet parhaiten turvaavan vaihtoehdon. Tuomioistuimen on pyrittävä ihmisoikeusmyönteiseen ja perustuslainmukaiseen tulkintaan niin yksittäiseen säännökseen perustuvaa harkintavaltaa käyttäessään kuin myös silloin, kun ihmisoikeusvelvoite näyttää poikkeavan lain säännöksestä. Lain tulkinnan mahdollisuudet vaihtelevat muun muassa säännöksen yksityiskohtaisuuden, joustavuuden ja oikeudenalan mukaan. Kiellettyä on ainakin lain sanamuodon vastainen tulkinta, joka muuttaa säännöksen keskeisen sisällön lainsäätäjän ilmaisemasta tarkoituksesta poikkeavaksi. Lain tulkinnan vakiintuneita rajoja ei tule kuitenkaan ylittää tai laajentaa vain, jotta perustuslain 106 §:n soveltamiselta voitaisiin välttyä (KKO 2015:14, kohdat 29 ja 36).

22. Hyvityslain 4 §:n 2 momentin mukaan oikeudenkäynnin viivästymistä arvioitaessa huomioon otetaan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö. Lain esitöistä ilmenee myös selvästi, että lain tarkoituksena on ollut panna täytäntöön Suomea sitovat ihmisoikeusvelvoitteet ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön edellyttämällä tavalla. Oikeudenkäynnin kestoa ja viivästymistä arvioidaan vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa, toisin sanoen niin, että oikeudenkäynti on ehdotetun lain mukaan viivästynyt niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeussopimuksen mukaan viivästynyt (HE 233/2008 vp s. 1, 17 ja 23 sekä PeVL 2/2009 vp s. 2).

23. Lain esitöissä on kuitenkin todettu, että oikeudenkäynnin kesto laskettaisiin rikosasian asianomistajan osalta riita-asioiden tapaan, vastaavasti kuin ihmisoikeustuomioistuimessa (HE 233/2008 vp s. 25). Lisäksi hyvityslain muuttamista koskevan eduskuntakäsittelyn yhteydessä lakivaliokunta on nimenomaisesti todennut, että hyvityslain 5 §:n 1 momentin 3 kohdan säännös on ristiriidassa ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön kanssa. Lakivaliokunta kuitenkin katsoi perustelluksi, ettei säännöstä muuteta. Perustelunaan lakivaliokunta totesi, että lainmuutoksessa kysymys ei ollut hyvityslain kokonaistarkastelusta, vaan sen soveltamisalan laajentamisesta hallintotuomioistuimiin. Oikeudenkäynnin kestona huomioon otettavan ajan oli perusteltua katsoa alkavan yhdenmukaisesti asianomistajan korvausvaatimuksen vireilletulosta tuomioistuimessa siitä riippumatta, saattaako asianomistaja korvausta koskevan riidan vireille erillisellä kanteella vai käsitelläänkö korvausvaatimus rikosasian oikeudenkäynnin yhteydessä (LaVM 13/2012 vp s. 3).

24. Korkein oikeus katsoo, että lakivaliokunnan kannanoton sivuuttamiseen on oltava vahvat perusteet. Hyvityslain 4 §:n 2 momenttia ja lain esitöitä kokonaisuutena tarkastellen lain tarkoitus on kuitenkin selvästi ollut se, että oikeudenkäynti tulee katsoa viivästyneeksi niissä tapauksissa, joissa se on myös ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan viivästynyt. Lisäksi Suomessa selvästi valtaosa rikokseen perustuvista asianomistajan korvausvaatimuksista esitetään rikosasian käsittelyn yhteydessä. Siten se, arvioidaanko vastaajan ja asianomistajan oikeutta hyvitykseen oikeudenkäynnin viivästymisestä näissä tilanteissa samalla tavalla, on olennaisesti merkittävämpi asianosaisten yhdenvertaista kohtelua koskeva kysymys kuin se, onko erillisellä kanteella nostetun ja rikossyytteen yhteydessä esitetyn korvausvaatimuksen arviointi yhdenmukainen. Niissä tapauksissa, joissa rikokseen perustuva korvauskanne nostetaan kokonaan ilman esitutkintaa, arvioinnin rinnastuminen riita-asiaan on luonnollista, kun esitutkinnasta johtuvaa viivästystä ei lainkaan aiheudu.

25. Perus- ja ihmisoikeusmyönteisessä tulkinnassa tulee asiassa ottaa huomioon myös se, että kysymys on valtion vastuulla olevan viivästymisen hyvittämisestä asianomistajalle, eikä asian arvioinnissa ole kysymys muiden asianosaisten perusoikeuksien toteutumisesta. Korkein oikeus katsoo, että hyvityslain säännöksiä on edeltä ilmenevin syin perusteltua tulkita siten, että ne eivät estä ottamasta asianomistajan osalta oikeudenkäynnin kestona huomioon jo vaatimusten vireille tuloa tuomioistuimessa edeltänyttä esitutkintavaihetta.

26. Tässä tapauksessa A on 25.2.2013 häntä esitutkinnassa kuultaessa ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Oikeudenkäynnin keston on katsottava alkaneen mainitusta ajankohdasta.

Oikeudenkäynnin viivästymisen arviointi

27. Oikeudenkäynnin kohtuullista kestoa ei ole yksiselitteisesti määritelty ihmisoikeussopimuksessa. Ihmisoikeustuomioistuimen vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan oikeudenkäynnin keston kohtuullisuutta arvioidaan tapauskohtaisesti. Kokonaisarvioinnissa huomiota kiinnitetään erityisesti tapauksen vaikeusasteeseen, valittajan, viranomaisten ja tuomioistuimen toimintaan sekä asian merkitykseen valittajalle (esim. Nousiainen v. Suomi, 23.2.2010, kohta 23 ja siinä mainitut ratkaisut).

28. Esillä olevassa asiassa syyte, johon korvausvaatimus on perustunut, on koskenut törkeää petosta. Asia on ollut vaikeusasteeltaan tavanomainen, mutta asiakokonaisuus on ollut laajahko. A:ta on kuultu esitutkinnassa 25.2.2013, jolloin hän on ilmoittanut esittävänsä asiassa korvausvaatimuksia. Syyttäjä on nostanut syytteen käräjäoikeudessa 23.9.2014. Käräjäoikeuden tuomio on annettu 6.10.2017 ja hovioikeuden tuomio 6.7.2018. Oikeudenkäynti on A:n asianomistajana esittämien vaatimusten osalta kestänyt siten yli kuusi vuotta, joista kolme vuotta on kulunut käräjäoikeusvaiheessa.

29. Asian käsittely on käräjäoikeusvaiheessa kestänyt tavanomaista kauemmin, koska törkeästä petoksesta syytetyn terveydentila, josta on esitetty käsittelyn aikana asianmukaista selvitystä, ei ole sallinut hänen osallistumistaan oikeudenkäyntiin ja tämän vuoksi pääkäsittely on jouduttu perumaan neljästi.

30. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä merkityksellistä on ollut se, miten osapuolet ovat toimineet asian käsittelyssä ja miten se on vaikuttanut asian viipymiseen. Erityisesti hyvitystä vaatineen asianosaisen, mutta myös hänen vastapuolensa toimilla saattaa olla merkitystä. Valtion vastuu on kuitenkin objektiivista eikä edellytä, että viranomaiset tai tuomioistuimet olisivat menetelleet virheellisesti (HE 233/2008 vp s. 23).

31. Ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännössä oikeudenkäynnin viivästymistä koskevassa kokonaisarvioinnissa on muun ohella huomioitu vähennyksenä se aika, joka on johtunut asianosaisen omasta, hänen asiamiehensä tai todistajien poissaolosta (Trzaska v. Puola, 11.7.2000, kohdat 89–91, Vasko Yordanov Dimitrov v. Bulgaria, 3.5.2006, kohdat 36–37, Paftis ym. v. Kreikka, 26.2.1998, kohta 96). Valtion vastuulle ei ole myöskään jäänyt esimerkiksi toisen valtion viranomaisten menettelystä johtunut viivästys (Wloch v. Puola 19.10.2000, kohdat 149–151). Ratkaisukäytännössä on todettu, että ihmisoikeussopimuksen 6 artikla asettaa viivytyksettömän oikeudenkäynnin ohella muitakin vaatimuksia oikeudenmukaiselle oikeudenkäynnille. Kokonaisarvioinnissa voidaan tällöin ottaa huomioon se, onko tuomioistuin oikeudenkäyntimenettelyä johtaessaan löytänyt kohtuullisen tasapainon oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin eri osatekijöiden toteutumiselle (Boddaert v. Belgia, 24.4.1992, kohta 39).

32. Korkein oikeus toteaa, että törkeästä petoksesta syytetyn osalta oikeus tulla kuulluksi asiassa henkilökohtaisesti on ollut keskeinen osa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeita. Kyseessä ei ole ollut tilanne, jossa asianosainen olisi ollut pysyvästi estynyt osallistumasta oikeudenkäyntiin. Törkeästä petoksesta syytetyn kuuleminen on ollut tarpeen häntä koskevan syytteen ja siihen perustuvan A:n korvausvaatimusten ratkaisemiseksi. Syytetyn terveydentilasta esitetyn selvityksen osoittaessa laillisen esteen käsilläolon asian käsittelyä on perustellusta syystä jouduttu lykkäämään. Erottamalla yksityisoikeudelliset vaatimukset käsiteltäväksi erillisenä asiana ei olisi voitu säästää aikaa, eikä asian käsittelyä niiden osalta ole voitu erityisesti kiirehtiä.

33. Kokonaisarviointinaan Korkein oikeus toteaa, että A:n vahingonkorvausvaatimuksen käsittely ei ole viivästynyt siten, että hyvityksen tuomitsemiselle olisi hyvityslakiin tai ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöön nojautuva peruste.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Heidi Myllys.

A oli syntynyt avioliiton ulkopuolella ennen vuoden 1975 isyyslain (700/1975) voimaantuloa. Hän oli nostanut vuonna 2003 isyyden vahvistamiskanteen B:tä vastaan. Kanne oli jätetty tutkimatta isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 7 §:n 2 momentin nojalla. B oli kuollut vuonna 2008. Uuden isyyslain (11/2015) tultua voimaan A oli nostanut uuden kanteen, jonka johdosta oli vahvistettu, että B on A:n isä.

Harkittaessa, oliko A:lla oikeus perintöön B:n jälkeen, otettiin huomioon, että B oli A:n syntymästä lähtien tiennyt olevansa A:n isä ja että A oli saatuaan selville isänsä henkilöllisyyden pyrkinyt aktiivisesti saamaan isyyden vahvistetuksi, mistä B ja myös tämän perilliset olivat tulleet tietoisiksi. Korkein oikeus vahvisti, että A:lla oli oikeus perintöön B:n jälkeen isyyslain 67 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetyn rajoituksen estämättä.

IsyysL 67 § 1 mom

Asian aikaisemmat käsittelyvaiheet

Asian tausta

A oli syntynyt avioliiton ulkopuolella heinäkuussa 1954. Saman vuoden syyskuussa B oli sitoutunut suorittamaan elatusapua A:lle ja tämän äidille. Isyyttä ei ollut tuolloin vahvistettu, eikä A:n ja B:n välille ollut syntynyt perhe-elämää.

Väestötietojärjestelmään A:n isäksi oli sittemmin merkitty A:n äidin uusi aviomies. Seurakunnan rekisterissä äidin aviomies oli merkitty vain A:n isäpuoleksi. Väestötietojärjestelmän merkintä oli A:n pyynnöstä poistettu vuonna 2002.

A oli vuonna 2003 nostamassaan kanteessa vaatinut vahvistettavaksi, että B on hänen isänsä. Käräjäoikeus oli jättänyt kanteen tutkimatta isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 7 §:n 2 momentin nojalla. Hovioikeus oli pysyttänyt käräjäoikeuden ratkaisun, eikä Korkein oikeus ollut myöntänyt A:lle valituslupaa.

B oli kuollut kesällä 2008.

A:n ihmisoikeusvalituksen johdosta Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli 29.1.2013 antamassaan tuomiossa todennut, että A:n oikeutta yksityiselämän suojaan oli loukattu, koska hänellä ei ollut ollut mahdollisuutta saada isyysasiaa tutkittavaksi tuomioistuimessa.

Ihmisoikeustuomioistuimen tuomion jälkeen A oli pyytänyt Korkeimmalta oikeudelta aikaisemman isyysratkaisun purkamista.

Korkein oikeus oli päätöksellään 28.5.2014 jättänyt A:n purkuhakemuksen lepäämään ja odottamaan tuolloin valmisteltavana olleen uuden isyyslain voimaantuloa.

Korkein oikeus oli 22.12.2015 antamallaan päätöksellä jättänyt purkuhakemuksen tutkimatta. Ratkaisun perustelujen mukaan A:lla ei uuden isyyslain voimaantulon myötä ollut oikeudellista tarvetta saada aiempaa isyysratkaisua puretuksi, koska hän pystyi tuon ratkaisun estämättä panemaan uuden isyyskanteen vireille.

Uuden isyyslain tultua voimaan käräjäoikeus oli A:n vaatimuksesta 15.9.2016 vahvistanut, että B on A:n isä.

Kanne ja vastaus Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa

A vaati B:n kuolinpesän osakkaita vastaan nostamassaan kanteessa vahvistettavavaksi, että hän ei ollut menettänyt perillisasemaansa isänsä B:n jälkeen ja että hänellä oli siten oikeus lakiosaansa B:n jälkeen.

Ensisijaisena kanneperusteena A vetosi siihen, että perintöoikeuden menetystä oli pidettävä isyyslain 67 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana sisarusten yhdenvertaiseen kohteluun verrattavan, A:sta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella. Väestötietojärjestelmässä oli vuoteen 2002 asti ollut virheellisesti merkittynä A:n isäksi hänen äitinsä aviomies. A:lle oli vasta vuonna 2001 selvinnyt, että merkintä oli väärä. A oli aktiivisesti pyrkinyt saamaan isyyden vahvistettua. B:n yhteistyöhaluttomuus, Suomen valtion tekemä ihmisoikeusloukkaus ja Korkeimman oikeuden päätös jättää isyysratkaisua koskeva purkuhakemus lepäämään olivat kuitenkin estäneet isyyden vahvistamisen ennen uuden isyyslain voimaantuloa. Sovellettavaksi oli sen vuoksi tullut lain 67 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen perintöoikeuden rajoitusta koskeva säännös, jollaista ei aikaisemmassa isyyslaissa ollut. Perintöoikeuden rajoitusta koskeva säännös oli syrjivä. Se asetti avioliitossa, avioliiton ulkopuolella ja eri aikaan syntyneet sekä isyytensä vahvistamista eri aikaan vaatineet lapset eriarvoiseen asemaan osittain sattumanvaraisista syistä.

Toissijaisena kanneperusteena A vetosi siihen, että uuden isyyslain 67 §:n 1 momentissa säädettyä perintöoikeuden rajoitusta ei joka tapauksessa tullut soveltaa pykälän 2 momentin nojalla, koska A:lla oli ollut isä 30.9.1976. Väestötietojärjestelmässä A:n isäksi oli vuoteen 2002 asti ollut merkittynä hänen äitinsä aviomies.

Viimesijaisena kanneperusteena A vetosi siihen, että isyyslain 67 §:n 1 momentin perintöoikeutta rajoittava sääntely oli ilmeisessä ristiriidassa perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuutta koskevan säännöksen kanssa, minkä vuoksi ensin mainittu säännös tuli perustuslain 106 §:n nojalla jättää soveltamatta.

B:n kuolinpesän osakkaat vaativat, että kanne hylätään.

A:n esiin tuomat seikat eivät olleet sellaisia laissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä, joiden perusteella pääsääntönä olevaa perintöoikeuden menetystä voitaisiin pitää kohtuuttomana. Virallista väestötietorekisteriä vuoteen 1999 asti pitäneen seurakunnan rekisterissä A:n äidin aviomies ei ollut ollut merkittynä A:n isäksi. Muutoinkin A:lla oli ollut aihe epäillä syntyperäänsä. Tultuaan täysi-ikäiseksi vuonna 1972 hänellä olisi ollut isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyn määräajan puitteissa mahdollisuus saada isyys vahvistetuksi. A oli kuitenkin ensimmäistä kertaa vasta 2000-luvulla ottanut yhteyttä B:hen. Tätä ennen hän ei ollut ollut tekemisissä B:n tai tämän perheen kanssa, eikä heidän välilleen ollut syntynyt perheyhteyttä tai muitakaan siteitä. Perintöoikeuden rajoitusta koskeva sääntely oli joka tapauksessa hyväksyttävä, kun otettiin huomioon isän ja tämän perillisten omaisuuden suoja sekä oikeusvarmuus ylipäätään. Oikeus perintöön ei ole samanlainen perus- ja ihmisoikeus kuin esimerkiksi henkilön oikeus saada tietää biologinen alkuperänsä ja saada biologinen isyys vahvistettua.

Käräjäoikeuden tuomio 11.6.2018 nro 18/9467

A:n kertomusta sekä asiaa koskevaa sääntelyä, esitöitä ja oikeuskäytäntöä selostettuaan käräjäoikeus lausui asiassa olevan kysymys ensinnäkin siitä, oliko A:lla oikeus perintöön B:n jälkeen isyyslaissa mainitun muun A:sta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella.

Esitetyn selvityksen perusteella käräjäoikeus katsoi A:n saaneen vasta vuoden 2001 joulukuussa tietää, että B oli hänen isänsä. Tähän asti A oli pitänyt isänään väestörekisteritiedoissa isäksi merkittynä ollutta äidin puolisoa.

Esitetyn selvityksen ja erityisesti kirjallisena todisteena esitetyn elatussopimuksen perusteella B oli ollut tietoinen isyydestään. Saatuaan tiedon isänsä henkilöllisyydestä A oli ollut yhteydessä B:hen, joka ei ollut kiistänyt isyyttään A:lle. B oli kuitenkin kieltäytynyt tunnustamasta isyyttä, koska hänen perillistahonsa oli sitä vastustanut.

A oli tultuaan vuonna 2001 tietoiseksi siitä, että B oli hänen isänsä, ollut kaikin tavoin aktiivinen saadakseen isyyden ja mahdollisen perillisasemansa vahvistetuksi. B ja hänen perillisensä olivat olleet tietoisia A:sta jo ennen isyyskanteen nostamista vuonna 2003 sekä isyyden vahvistamisen merkityksestä oikeudenomistajien perillisasemaan.

Isyyslain taustalla vaikuttavan Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2012:11 mukaan isyyslain nimenomaisena päätarkoituksena oli lasten oikeudellisen yhdenvertaisuuden toteuttaminen. Korkein oikeus oli ottanut ratkaisussaan huomioon myös perustuslain 6 §:n yhdenvertaisuus- ja syrjintäkieltosäännökset. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin oli ratkaisussa Mitzinger v. Saksa todennut, että Euroopassa oikeuskäytäntö ja kansalliset lainsäädännölliset uudistukset olivat osoittaneet selvää suuntausta avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten perintöoikeutta koskevan syrjinnän kaikkinaiseksi poistamiseksi.

Nyt kysymyksessä olevassa asiassa vastaajat eivät olleet tuoneet esiin sellaisia B:n seikkoja tai olosuhteita, jotka olisivat koskeneet tämän varallisuuteen kohdistuvia oikeuksia tai järjestelyjä ja jotka tulisi ottaa huomioon A:n perintöoikeusasemaa arvioitaessa. Näin ollen isän perheen intressejä ei ollut pidettävä niin painavina vastasyinä, että ne riittäisivät perusteeksi A:n perintöoikeuden epäämiselle. A:n asettaminen sisaruksiinsa nähden epätasa-arvoiseen asemaan ei ollut siten perusteltua myöskään perillisten omaisuuden suojan ja siihen liittyvän perusteltujen odotusten suojan turvaamiseksi.

Käräjäoikeus totesi, että ilman ihmisoikeusloukkausta isyys ja A:n perintöoikeus olisivat tulleet vahvistetuiksi jo B:n elinaikana. Korkeimman oikeuden päätös keskeyttää ylimääräisen muutoksenhakemuksen käsittely 28.5.2014 oli johtanut siihen, että isyyden vahvistaminen oli ajoittunut lainmuutoksen jälkeiseen aikaan.

Isyyslain 67 §:n 2 momentin soveltuvuuden osalta käräjäoikeus totesi, että väestörekisteritietoihin oli A:n isäksi vuoteen 2002 saakka ollut merkittynä äidin puoliso. Näin merkittyä isyyttä ei ollut kumottu tai isyyttä koskevaa tuomiota purettu, vaan merkintä oli poistettu väestörekisteristä hallinnollisella ratkaisulla A:n antamien tietojen perusteella. Käräjäoikeus katsoi, että A:lla oli ollut perusteltu syy luottaa väestörekisteritietoihin, kunnes hän oli vuonna 2001 saanut tiedon oikeasta isästään. Väestörekisterimerkinnän poistamisen jälkeen A oli käytännössä ollut isätön. Euroopan ihmisoikeussopimuksen vastaisen kannerajoitussäännöksen vuoksi A:n isyyden vahvistamista koskeva kanne oli jätetty tutkimatta. Käräjäoikeus totesi, että myös nämä seikat oli otettava huomioon isyyslain 67 §:n 1 momentin mukaista erityisen painavan syyn olemassaoloa harkittaessa sitä puoltavina seikkoina.

Edellä mainittuja seikkoja kokonaisuutena arvioituaan käräjäoikeus katsoi, että perintöoikeuden menetystä olisi pidettävä A:sta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella kohtuuttomana.

Käräjäoikeus vahvisti, että A:lla oli perintöoikeus isänsä B:n jälkeen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Tomi Mäkelä, Linda Harjutsalo ja Milja Saarenpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:n kuolinpesän osakkaille myönnettiin valituslupa ennakkopäätösvalitukseen.

Valituksessaan kuolinpesän osakkaat vaativat, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

Vastauksessaan A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on syntynyt avioliiton ulkopuolella vuonna 1954. Samana vuonna tehdyssä elatussopimuksessa B on sitoutunut suorittamaan hänelle elatusapua. Isyyttä ei ole tuolloin vahvistettu, eikä A:n ja B:n välille ole syntynyt perhe-elämää. Väestötietojärjestelmässä A:n isäksi on ollut merkittynä A:n äidin aviomies, joka on A:n syntymän jälkeen solminut avioliiton A:n äidin kanssa. Seurakunnan rekisterissä aviomies oli merkitty A:n isäpuoleksi.

2. A on vuonna 2001 saanut tietää, että B on hänen isänsä. Väestötietojärjestelmässä ollut tieto, jonka mukaan äidin aviomies olisi A:n isä, on vuonna 2002 A:n pyynnöstä poistettu. Vuonna 2003 A on ollut yhteydessä B:hen, joka on A:n kertoman mukaan myöntänyt olevansa tämän isä mutta kieltäytynyt isyyden tunnustamisesta.

3. B:n kieltäydyttyä isyyden tunnustamisesta A on vaatinut käräjäoikeutta vahvistamaan, että B on hänen isänsä. Isyyskanne on jätetty tutkimatta isyyslain voimaanpanosta annetun lain (701/1975) 7 §:n 2 momentin nojalla. Ratkaisun saatua lainvoiman A on tehnyt ihmisoikeusvalituksen Euroopan ihmisoikeustuomioistuimeen.

4. Asian ollessa vireillä ihmisoikeustuomioistuimessa B on kuollut vuonna 2008. Hänen kuolinpesänsä osakkaita ovat tämän asian muutoksenhakijat, leski ja kolme avioliitossa syntynyttä lasta.

5. Ihmisoikeustuomioistuin on 29.1.2013 antamassaan tuomiossa todennut, että A:n oikeutta Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvattuun yksityiselämän suojaan on loukattu, koska A:lla ei isyyslain voimaanpanosta annetussa laissa säädetyn ehdottoman kanneajan ja sen joustamattoman tulkinnan vuoksi ole ollut mahdollisuutta saada isyysasiaa tutkittavaksi tuomioistuimessa.

6. Korkein oikeus oli jo tätä ennen erästä toista isyysasiaa koskevassa ratkaisussaan KKO 2012:11 jättänyt kanneaikasäännöksen soveltamatta perustuslain 106 §:n nojalla, koska sen soveltamisen on kyseisessä tapauksessa katsottu olevan ristiriidassa perustuslain 10 §:ssä ja ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa turvatun yksityiselämän suojan kanssa.

7. Ihmisoikeustuomioistuimen tuomion jälkeen A on pyytänyt Korkeimmalta oikeudelta aikaisemman isyysratkaisun purkamista. Korkein oikeus on jättänyt A:n hakemuksen lepäämään ja odottamaan tuolloin valmisteltavana olleen uuden isyyslain voimaantuloa.

8. Uusi isyyslaki (11/2015) on hyväksytty eduskunnassa loppuvuodesta 2014 ja vahvistettu 13.1.2015. Sen jälkeen Korkein oikeus on jättänyt A:n purkuhakemuksen tutkimatta. Ratkaisun perustelujen mukaan A:lla ei uuden isyyslain voimaantulon myötä ole oikeudellista tarvetta saada aiempaa isyysratkaisua puretuksi, koska hän pystyy sen estämättä panemaan uuden isyyskanteen vireille.

9. Uuden isyyslain tultua voimaan 1.1.2016 käräjäoikeus on A:n kanteesta vuonna 2016 vahvistanut, että B on A:n isä.

Perintöoikeuden vahvistamista koskeva kanne

10. A on kanteessaan tässä asiassa vaatinut käräjäoikeutta vahvistamaan, ettei hän ole menettänyt perillisasemaansa isänsä B:n jälkeen ja että hänellä on oikeus saada lakiosansa tämän jäämistöstä. A on ensisijaisesti vedonnut siihen, että perintöoikeuden menetystä on pidettävä kohtuuttomana hänestä riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella. Toissijaisesti A on vedonnut siihen, että perintöoikeuden rajoitusta ei tule soveltaa, koska hänellä oli väestötietojärjestelmässä ollut vuoteen 2002 asti merkittynä isäksi hänen äitinsä aviomies. Viimesijaisesti A on vedonnut siihen, että perintöoikeutta rajoittava sääntely on ilmeisessä ristiriidassa perustuslain yhdenvertaisuutta koskevan säännöksen kanssa, minkä vuoksi se tulee perustuslain 106 §:n nojalla jättää soveltamatta.

11. B:n kuolinpesän osakkaat ovat vaatineet, että kanne hylätään perusteettomana.

12. Käräjäoikeus on hyväksynyt A:n kanteen ensisijaisella kanneperusteella ja vahvistanut, että A:lla on perintöoikeus isänsä B:n jälkeen.

13. B:n kuolinpesän osakkaat ovat valittaneet Korkeimpaan oikeuteen ennakkopäätösvalituksin ja vaatineet, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A on vastannut valitukseen ja vaatinut, että se hylätään. A on vastauksessaan vedonnut kaikkiin kohdassa 10 mainittuihin kanneperusteisiinsa.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

14. Käräjäoikeus on hyväksynyt A:n kanteen ensisijaisella kanneperusteella. Se on tuomionsa perusteluissa kuitenkin ottanut kantaa myös muihin kanneperusteisiin. Korkeimmassa oikeudessa asianosaiset ovat saaneet lausua ja myös lausuneet kaikista asiaan vaikuttavista seikoista. Korkein oikeus katsoo, että johdonmukaisuuden vuoksi on perusteltua ratkaista ensin kysymys isyyslain 67 §:n 2 momentin soveltumisesta eli siitä, tuleeko 67 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädetty perintöoikeuden rajoitus ylipäätään sovellettavaksi.

15. Mikäli mainitun pykälän 2 momentti ei tule sovellettavaksi, kysymys on siitä, onko perintöoikeuden menetystä kuitenkin pidettävä pykälän 1 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana A:sta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella.

Sovellettava sääntely

16. Perintökaaren säännösten perusteella rintaperillisellä on oikeus perintöön riippumatta siitä, onko hän syntynyt avioliitossa vai sen ulkopuolella. Perintöoikeus isän jälkeen on lähtökohtaisesti myös sellaisilla ennen vuoden 1975 isyyslain (700/1975) voimaantuloa 1.10.1976 avioliiton ulkopuolella syntyneillä lapsilla, joiden isyyden vahvistamisen isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentin kanneaikasäännös on aikaisemmin estänyt mutta joiden isyys on tuomioistuimessa sittemmin vahvistettu joko ennakkopäätöksen KKO 2012:11 mukaisesti tai uuden isyyslain perusteella.

17. Perintöoikeutta on kuitenkin rajoitettu isyyslain 67 §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen säännöksellä tilanteissa, joissa isyys on vahvistettu tuomioistuimessa joko ennakkopäätöksen KKO 2012:11 mukaisesti tai uuden isyyslain perusteella ja joissa isä on kuollut ennen mainitun ennakkopäätöksen antamista. Säännöksen mukaan avioliiton ulkopuolella ennen 1 päivänä lokakuuta 1976 syntyneellä lapsella ei ole tuomioistuimessa vahvistetun isyyden perusteella perintöoikeutta isänpuoleisen perittävän jälkeen, jos perittävä on kuollut ennen 31 päivää tammikuuta 2012.

18. Säännöksessä mainittu päivämäärä perustuu siihen, että Korkein oikeus antoi 30.1.2012 ennakkopäätöksen KKO 2012:11, jossa muutettiin voimassa olleen oikeuden tulkintaa ennen vuoden 1975 isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen kanneoikeuden osalta (LaVM 16/2014 vp s. 12). Säännöstä on lain esitöissä perusteltu yhtäältä sillä, että tuon ajankohdan jälkeen tiedossa on ollut, että myös ennen 1.10.1976 avioliiton ulkopuolella syntynyt lapsi voi ainakin joissakin tapauksissa saada perintöoikeuden tuomioistuimen vahvistaman isyyden perusteella, mutta toisaalta sillä, että jos isä on kuollut ennen tuota ajankohtaa, perintöoikeuden taannehtiva soveltaminen olisi ongelmallista perillisten omaisuuden suojan ja siihen liittyvien perusteltujen odotusten suojan sekä yleisen oikeusvarmuuden kannalta (PeVL 46/2014 vp s. 10 ja LaVM 16/2014 vp s. 8).

19. Mainittuun isyyslain 67 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä säädettyyn perintöoikeutta rajoittavaan säännökseen liittyy kuitenkin poikkeus, josta säädetään saman momentin toisessa virkkeessä. Tämän säännöksen mukaan lapsella on momentin ensimmäisen virkkeen estämättä oikeus perintöön, jos perittävän omaisuus on perintökaaren 5 luvun 1 §:n nojalla mennyt valtiolle taikka jos perintöoikeuden menetystä on pidettävä kohtuuttomana avioliiton ulkopuolella syntyneiden sisarusten yhdenvertaisen kohtelun tai muun siihen verrattavan, kantajasta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella. Tällöinkin oikeus perintöön on saatettava voimaan viimeistään perintökaaren 16 luvun 1 §:ssä säädetyssä kymmenen vuoden määräajassa.

20. Isyyslain 67 §:n 2 momentissa on lisäksi säädetty tilanteista, joissa 1 momentin sääntely ei tule lainkaan sovellettavaksi. Sen mukaan 1 momentin ensimmäisessä ja toisessa virkkeessä säädettyä ei sovelleta, jos isyys on vahvistettu isyyslain voimaanpanosta annetun lain 7 §:n 2 momentissa säädetyssä määräajassa taikka jos lapsella oli 30 päivänä syyskuuta 1976 isä, mutta isyys on sen jälkeen kumottu tai isyyttä koskeva tuomio on purettu, ja toisen miehen isyys on vahvistettu tämän jälkeen.

Soveltuuko isyyslain 67 §:n 2 momentti tässä asiassa?

21. Isyyslain 67 §:n 2 momenttia koskevista esitöistä (LaVM 16/2014 vp s. 12–13) ilmenee, että sääntelyllä on tarkoitettu pitää voimassa ennakkopäätökseen KKO 1993:58 perustuva oikeustila. Ratkaisussa on todettu, että isyyslain voimaanpanosta annetun lain kannerajoitusta ei ollut sovellettava silloin, kun lapsi oli syntynyt aviolapsena ennen isyyslain voimaantuloa eikä oikeaa isyyttä ollut mahdollista saada vahvistetuksi ennen kuin avioliittoon perustuva isyys oli kumottu. Kyse on siten ollut tilanteesta, jossa isyyden vahvistamiselle määräajassa oli oikeudellinen este.

22. Korkein oikeus toteaa, että A:n äiti ei ole ollut avioliitossa A:n syntyessä. Väestötietojärjestelmässä A:n isäksi on ollut virheellisesti merkittynä mies, jonka kanssa äiti oli A:n syntymän jälkeen solminut avioliiton. Väestötietojärjestelmässä olleen virheellisen merkinnän poistaminen ei ole edellyttänyt isyyden kumoamista koskevan kanteen nostamista. Sanottu merkintä ei olisi estänyt isyyden vahvistamista koskevan kanteen nostamista isyyslain voimaanpanosta annetun lain mukaisessa kannemääräajassa. A:lla ei siten ole ollut oikeudellista estettä isyyskanteen nostamiselle määräajassa eikä tilanne siksi ole rinnastettavissa ratkaisun KKO 1993:58 kohteena olleeseen tapaukseen. Isyyslain 67 §:n 2 momentin säännös ei siten sovellu.

Isyyslain 67 §:n 1 momentin toisen virkkeen tulkinnasta

23. Isyyslain 67 §:n 1 momentin toisen virkkeen säännöksen soveltamisesta seuraa, että myös ennen vuoden 1975 isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten osalta palataan takaisin perintökaaren mukaiseen lähtökohtaan eli lapsen oikeuteen periä isänsä. Sääntelyä on perusteltu mahdollisuudella lieventää ensimmäisen virkkeen perintöoikeuden menetyksen ehdottomuutta kunkin tapauksen yksilöllisten olosuhteiden perusteella (PeVL 46/2014 vp s. 10 ja LaVM 16/2014 vp s. 9).

24. Esitöiden mukaan lainkohdassa tarkoitetut muut kantajasta riippumattomat erityisen painavat syyt jäävät tuomioistuimen harkintaan. Tällainen syy voi esitöiden mukaan olla perillistahon tietoisuus avioliiton ulkopuolisesta lapsesta ja sen perillisasemaan mahdollisesti vaikuttavista muutoksista samoin kuin lapsen oma tietoisuus ja aktiivisuus sen jälkeen, kun hän on saanut tietoonsa mahdollisen perillisasemansa (LaVM 16/2014 vp s. 12).

25. Korkein oikeus toteaa, että säännöksen sanamuodon mukaan perintöoikeuden rajoituksesta poikkeaminen edellyttää nyt käsillä olevan kaltaisissa tilanteissa perintöoikeuden menettämisen kohtuuttomuutta kantajasta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella. Säännöksen sanamuoto viittaa korkeaan soveltamiskynnykseen. Säännöksen esityöt antavat kuitenkin tukea käsitykselle, että tarkoituksena on ollut jättää viime kädessä tapauskohtaisen kohtuullisuusharkinnan varaan, sovelletaanko ennen vuoden 1975 isyyslain voimaantuloa avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen perintöoikeuteen mainitun momentin ensimmäisessä virkkeessä säädettyä perintöoikeuden rajoitusta vai ei.

26. Korkein oikeus toteaa edelleen, että isyyslain 67 §:n 1 momentin sääntelyllä on pyritty sovittamaan yhteen yhtäältä avioliiton ulkopuolella ennen 1.10.1976 syntyneiden lasten yhdenvertainen kohtelu ja toisaalta muiden perillisten omaisuuden ja perusteltujen odotusten suoja. Säännöksen soveltamista koskevassa harkinnassa on siis pyrittävä arvioimaan näiden keskenään ristiriitaisten oikeuksien puolesta ja niitä vastaan puhuvia seikkoja.

27. Esimerkkinä lapsen perintöoikeuden puolesta puhuvista seikoista voidaan mainita erityisesti se, että isä on ollut tietoinen lapsesta ja isällä on siten ollut mahdollisuus ennen kuolemaansa tehdä haluamiaan perintöoikeudellisia järjestelyitä. Lapsen perintöoikeuden puolesta puhuu jossain määrin myös se, että muut perilliset ovat olleet tietoisia lapsesta. Tällaisessa tilanteessa perilliset ovat voineet varautua siihen, että kuolinpesään saattaa vielä tulla yksi perillinen lisää.

28. Vastaavasti se, etteivät isä ja perilliset ole olleet tietoisia lapsesta, voi puhua perintöoikeutta vastaan. Perillisten tietämättömyyden merkitystä korostaa se, jos perilliset ovat jo ehtineet jakaa perinnön ennen kuin he ovat tulleet tietoisiksi uudesta perillisestä.

29. Toisaalta omaisuuden suojan merkitystä harkittaessa on kuitenkin perusteltua ottaa huomioon perintökaaren 23 a luvun sääntely, joka koskee perinnönjaon oikaisua ja siihen liittyvää omaisuuden palautusvelvollisuutta. Erityisesti on otettava huomioon, että mainitun luvun 8 §:n mukaan perinnönjaon oikaisutilanteissa syntyvää velvollisuutta palauttaa jäämistöstä saatu omaisuus kuolinpesälle voidaan sovitella, jos se olisi kohtuuton. Korkein oikeus katsoo, että omaisuuden palautusvelvollisuuteen liittyvä sovittelumahdollisuus vähentää muiden perillisten omaisuuden suojan painoarvoa isyyslain 67 §:n 1 momentin soveltamista koskevassa harkinnassa. Korkein oikeus toteaa vielä, että perintökaaren 23 a luku on säädetty vasta sen jälkeen kun uusi isyyslaki oli hyväksytty eduskunnassa.

30. Perintöoikeuden puolesta voi puhua myös se, että lapsi itse on ollut aktiivinen ja pyrkinyt saamaan isyytensä vahvistettua. Lapsen aktiivisuuden merkitystä arvioitaessa on kuitenkin kiinnitettävä huomiota siihen, onko hänellä ylipäätään ollut aihetta ryhtyä selvittämään syntyperäänsä. Jos tällaista aihetta ei ole ollut, lapsen aktiivisuuden puute ei lähtökohtaisesti voi puhua perintöoikeutta vastaan.

31. Kun kysymys on kohtuullisuusharkinnasta, perintöoikeuden puolesta puhuvana seikkana voidaan ottaa huomioon myös se, jos lapsi on viettänyt isän kanssa perhe-elämää tai ollut tämän kanssa muutoin tekemisissä. Vaikka perintöoikeus ei perintökaaren järjestelmässä olekaan sidottu perhe-elämään tai yhteydenpitoon perittävän kanssa, vaikuttaisi perintöoikeuden menetys usein kohtuuttomalta silloin, kun lapsen ja isän välillä on tosiasiassa vallinnut tiivis yhteys.

Säännöksen soveltaminen tässä asiassa

32. A on saatuaan vuonna 2001 tiedon isänsä henkilöllisyydestä pyrkinyt aktiivisesti saamaan isyyden vahvistettua. Isyyden jääminen vahvistamatta ennen isän kuolemaa on johtunut isän vastustuksesta sekä siitä, että silloinen oikeustila ei ole vastannut perustuslaista ja Suomea sitovista ihmisoikeusvelvoitteista johtuvia vaatimuksia. A on kertomansa mukaan pitänyt yhteyttä isänsä kanssa. Hän olisi halunnut pitää yhteyttä enemmänkin, mutta se ei ollut onnistunut isän ja erityisesti tämän perheenjäsenten suhtautumisen vuoksi. Korkein oikeus katsoo, että nämä seikat puhuvat A:n perintöoikeuden puolesta.

33. Käräjäoikeuden tuomiossa selostetusta A:n kertomuksesta ja pian A:n syntymän jälkeen tehdystä elatussopimuksesta on pääteltävissä, että B on A:n syntymästä lähtien tiennyt, että A on hänen lapsensa. Hänellä on myös ollut mahdollisuus tehdä tarpeelliseksi katsomiaan perintöoikeudellisia järjestelyitä. B:n perilliset eivät ole kiistäneet tulleensa vuonna 2003 tietoisiksi A:sta ja siitä, että tämä pyrkii saamaan isyyden vahvistetuksi. Heillä on siten ollut aihetta olettaa, että kuolinpesään saattaa vielä tulla uusi perillinen. Korkein oikeus katsoo, että nämäkin seikat puhuvat A:n perintöoikeuden puolesta.

34. A:n perintöoikeutta vastaan puhuu yleisesti muutoksenhakijoiden omaisuuden suoja, sillä heidän oikeutensa perintöön on syntynyt B:n kuollessa vuonna 2008, jolloin tämän isyyttä suhteessa A:han ei ollut vielä vahvistettu. Omaisuuden suojan kannalta merkityksellisenä voidaan pitää sitä, että muutoksenhakijat ovat ilmoittaneet B:n yhdessä puolisonsa kanssa lahjoittaneen omistamansa maatilakokonaisuuden yhdelle lapsistaan sukupolvenvaihdostarkoituksin jo vuonna 1991. Muilta osin asiassa ei ole esitetty selvitystä B:n jäämistöstä ja sen mahdollisesta jaosta. Kuten edellä kohdassa 29 on todettu, perintökaaren 23 a luvun 8 §:n sovittelusäännös mahdollistaa kuitenkin puuttumisen omaisuuden palautusvelvollisuuteen, jos se olisi kohtuuton.

35. Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvatuissa olosuhteissa A:n yhdenvertaista oikeutta perintöön isänsä jälkeen puoltavat seikat ovat niin painavia, että perintöoikeuden menetystä olisi pidettävä isyyslain 67 §:n 1 momentin toisessa virkkeessä tarkoitetulla tavalla kohtuuttomana A:sta riippumattoman erityisen painavan syyn perusteella. A:lla on siten perintöoikeus isänsä B:n jälkeen. A on kuitenkin kanteessaan rajannut vaatimuksensa koskemaan vain lakiosaa isänsä jälkeen. Käräjäoikeus ei ole tästä rajauksesta lausunut. Koska tuomioistuin ei voi tuomita enempää tai muuta kuin on vaadittu, käräjäoikeuden tuomiolauselmaa on muutettava siten, että A:lla vahvistetaan olevan oikeus lakiosaan isänsä jälkeen.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden tuomion lopputulosta muutetaan siten, että A:lla vahvistetaan olevan oikeus lakiosaansa isänsä B:n jälkeen.

Muilta osin käräjäoikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Tuomo Antila, Tatu Leppänen, Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Tiina Väisänen.

A oli ollut palomiehen virassa kaupungin pelastuslaitoksen palveluksessa ja työskennellyt osan työajastaan perustason ensihoitotehtävissä. Kaupunki oli maksanut A:lle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille.

Koska A:n ja perustason ensihoitajien tehtävät eivät olleet olleet vertailukelpoisia eikä niitä siten voitu pitää palkkauksen arvioinnin kannalta samoina tai samanarvoisina, kaupunki ei ollut rikkonut tasapuolisen kohtelun vaatimusta.

L kunnallisesta viranhaltijasta 12 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

A (jäljempänä kantaja) vaati kanteessaan, että Helsingin kaupunki velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta aiheutuneesta ansionmenetyksestä 1.1.2011 alkaen enintään 32 000 euroa viivästyskorkoineen.

Kantaja oli toiminut Helsingin pelastuslaitoksen palveluksessa palomiehen virassa 1.1.2011 ja sen jälkeisenä aikana. Kantajan työtehtävät muodostuivat ensihoitotehtävistä perustason ensihoidossa sekä palomiehen tehtävistä pelastustoiminnassa. Kantaja katsoi, että ensihoitajina perustasolla toimiville palomiehille oli useiden vuosien ajan maksettu alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille, vaikka tehtävät olivat vaativuudeltaan samanlaiset. Kysymys oli samasta tai ainakin samanarvoisesta työstä. Kaupunki oli laiminlyönyt tasapuolisen kohtelun velvoitetta, mistä oli aiheutunut kantajalle 30.6.2016 mennessä enintään 32 000 euroa ansionmenetystä.

Kantaja katsoi, että palomiehen työ perustason ensihoitajana oli aivan samaa työtä, mitä terveydenhuoltoalan ammattihenkilöt tekivät ensihoitoyksikössä. Palomies teki ensihoitotehtävien lisäksi pelastustoiminnan tehtäviä, eli onnettomuuksien ennaltaehkäisytyötä sekä laaja-alaista asemapalvelua. Pelastuslaitoksen tekemässä vaativuusluokituksessa perustason ensihoidossa toimivan palomiehen työ oli arvioitu vähintään yhtä vaativaksi kuin perustason ensihoitajan työ. Palomiehen käytettävyys pelastuslaitoksen tehtävissä oli huomattavasti suurempi kuin perustason ensihoitajan, koska palomies pystyi toimimaan sekä palo- ja pelastustehtävissä että ensihoitotehtävissä.

Kantaja katsoi, että työnantajan oli tasapuolisen kohtelun velvoitteen mukaisesti pyrittävä korjaamaan palkan erot kohtuullisessa siirtymäajassa. Palkanerosta oli muodostunut pysyvä, koska työnantaja ei ollut ryhtynyt toimiin sen korjaamiseksi.

Helsingin kaupunki vaati vastauksessaan kanteen hylkäämistä. Kaupunki katsoi, etteivät vahingonkorvauslain mukaiset korvausvastuun edellytykset täyttyneet. Kaupunki katsoi myös, ettei se ollut laiminlyönyt noudattaa kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 12 §:n mukaista tasapuolisen kohtelun vaatimusta.

Kaupunki toi esiin, että palomiehet ja perustason ensihoitajat olivat eri työ- ja virkaehtosopimusten soveltamispiirissä. Palomiehet kuuluivat kunnallisen teknisen henkilöstön virka- ja työehtosopimuksen (TS) ja perustason ensihoitajat kunnallisen yleisen virka- ja työehtosopimuksen (KVTES) piiriin. Täten myös palkkausjärjestelmät, tehtävien vaativuuden arviointi ja palkanmääräytymisperusteet erosivat toisistaan. Kaupunki oli velvollinen noudattamaan sitä sitovia työ- ja virkaehtosopimuksia. Palkkauksen perusteet voivat tällaisessa tilanteessa muodostua erilaisiksi.

Kaupunki katsoi, että pääosin palomiehen tehtävissä toimineen kantajan ja ensihoitajan tehtävät erosivat toisistaan. Kysymys oli eri työstä ja ammattialasta. Myös tehtävien kelpoisuusvaatimukset olivat erilaiset. Ensihoitopalvelun tehtävän vaativuuteen vaikutti erityisesti tehtävän korkea tehtäväsidonnaisuus. Koska palomiehen ja ensihoitajan tehtävät ja asema olivat erilaisia, kaupunki ei ollut rikkonut tasapuolisen kohtelun velvoitetta. Kaupunki katsoi, että sillä oli joka tapauksessa virka- ja työehtosopimusten perusteella hyväksyttävä syy maksaa erilaista palkkaa kyseisille ammattiryhmille.

Käräjäoikeuden välituomio 30.11.2016 nro 16/57623

Käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että ensihoitotyön osuus kantajan kokonaistyöajasta oli 20 prosenttia. Tähän ei ollut laskettu mukaan pelastusyksikössä tehtävää ensihoitotyötä, jonka merkityksen käräjäoikeus arvioi kuitenkin henkilötodistelun perusteella vähäiseksi. Ensihoitotyön osuus kokonaistyöajasta oli kantajalla siten huomattavasti vähäisempi kuin ensihoitajalla. Samoin hälytystehtävien määrä ja tehtäväsidonnaisuus olivat vähäisempiä. Käräjäoikeus katsoi, että korkean tehtäväsidonnaisuuden seurauksena perustason ensihoitajan työ saattoi olla kuormittavaa. Käräjäoikeus totesi, ettei kantaja ollut esittänyt tutkimustuloksia tai muita objektiivisia mittareita, joilla palomiehen työn rasittavuus tai palomiesten suurempi käytettävyys olisi näytetty toteen.

Se, että kantajan työhön ja perustason ensihoitajan työhön oli sovellettu eri työehtosopimuksia, osoitti käräjäoikeuden mukaan osaltaan, ettei kyse ollut vertailukelpoisesta työstä. Sovellettava työehtosopimus määräytyi työtehtävien pääasiallisen sisällön perusteella. Tehtävät poikkesivat toisistaan myös sen vuoksi, että työaikajärjestelmä, palkkarakenne ja ylitöistä maksettavat korvaukset olivat töissä erilaiset.

Käräjäoikeus totesi palomiehen ja ensihoitajan tehtävän kelpoisuusehtojen poikkeavan toisistaan. Sosiaali- ja terveysministeriön ensihoitopalvelusta antamassa asetuksessa (340/2011) oli muutettu ensihoitotyön kelpoisuusehtoja, minkä käräjäoikeus katsoi osoittavan lainsäätäjän kannan siihen, etteivät tehtävät olleet vertailukelpoisia.

Käräjäoikeus totesi, että vahvistetuista TS:n mukaisista tehtävien vaativuuden arvioinneista voitiin päätellä, että palomies-lähihoitajan työ oli todettu vaativammaksi kuin päätoimisen sairaankuljettajan ja palomiehen työt. Perustason ensihoitajan työtä ei ollut arvioitu KVTES:n mukaisella formaatilla. Käräjäoikeus katsoi todistelun perusteella selvitetyksi, ettei perustason ensihoitajan tehtävän vaativuutta ollut voitu arvioida TS:n mukaisilla kriteereillä. TS:n mukaisen arvioinnin vahvistamisesta ei voitu päätellä, että tehtävät olisivat vertailukelpoisia.

Käräjäoikeus totesi todistajien yhdensuuntaisesti kertoneen, että palomiehet ja perustason ensihoitajat tekivät eri työtä ja että kyse oli eri ammateista. Palomiehet olivat virkasuhteessa ja perustason ensihoitajat työsuhteessa, mikä osaltaan osoitti tehtävien erilaisuuden. Mainittujen seikkojen perusteella käräjäoikeus katsoi, etteivät tehtävät olleet samoja tai samanarvoisia eikä kaupunki ollut toiminut tasapuolisen kohtelun periaatteen vastaisesti jättäessään palkat harmonisoimatta. Se, ettei kaupunki ollut toiminut tasapuolisen kohtelun vastaisesti ilmeni siitäkin, että palomiesten kokonaispalkat olivat keskimäärin parempia kuin perustason ensihoitajilla. Tehtävät poikkesivat kokonaisuutena arvioiden toisistaan ja erilaisille tehtäväkohtaisille palkoille oli hyväksyttävä syy.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Pasi Lilja, Seija Ovaskainen ja Simo Kolehmainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 11.5.2018 nro 538

A valitti välituomiosta ja vaati, että vahingonkorvausvaatimuksen peruste hyväksytään.

Palomiehen ja perustason ensihoitajan töiden vertailukelpoisuus

Hovioikeus totesi, että töiden samanarvoisuutta voidaan arvioida siitä huolimatta, että sovellettavaksi tulevat eri työ- ja virkaehtosopimukset. Vertailu töiden välillä tuli tehdä työn laadun ja luonteen perusteella. Näin ollen vertailun tekemisen kannalta ratkaisevaa ei ollut, sovellettiinko tehtäviin pelastuslakia vai terveydenhuoltolakia eikä merkitystä ollut myöskään sillä, oliko henkilö virka- tai työsuhteessa. Riidatonta oli, että kantaja oli kelpoinen perustason ensihoitotehtäviin.

Palomiehen ja perustason ensihoitajan töiden samanarvoisuus

Hovioikeus katsoi, että hyvinkin erilaisia töitä voitiin pitää samanarvoisina silloin, kun niitä voitiin pitää yhtä vaativina. Huomiota oli kiinnitettävä työtehtävien laatuun ja sisältöön, työolosuhteisiin, työn asettamiin vaatimuksiin ja työtehtävien luonteeseen, työntekijän koulutukseen, merkitykseen ja arvoon työnantajalle sekä siihen, minkälaisia ja kuinka toistuvia erot työtehtävissä olivat. Arvioinnissa voitiin hovioikeuden mukaan käyttää apuna työnantajan mahdollisesti laatimia työ- ja virkaehtosopimuksessa mainittuja tehtävien vaativuuden arviointeja.

Hovioikeus totesi olevan riidatonta, että vuonna 2007 oli arvioitu TS:n mukaisilla kriteereillä päätoimisen sairaankuljettajan nimikkeellä perustason ensihoitajan tehtävää, mutta arviointia ei ollut vahvistettu. Todistelun perusteella hovioikeus totesi, että arviointi oli tehty muuten asianmukaisesti, mutta sitä ei ollut tehty oikean sopimuksen mukaisesti. Arvioinnin mukaan palomies-sairaankuljettajan tehtävän vaativuus oli arvioitu samaan vertailuryhmään kuin päätoimisen sairaankuljettajan tehtävä. Palomiehen ja perustason ensihoitajan työt olivat arvioinnin mukaan vaativuudeltaan samanarvoisia. Vuonna 2014 suoritetut tehtävien vaativuuksien arvioinnit eivät osoittaneet, että vuoden 2007 arviointien lopputulokset eivät olisi asianmukaiset. Arvioinnit tehtiin eri virka- ja työehtosopimusten mukaisesti eivätkä ne olleet suoraan vertailukelpoisia keskenään. Hovioikeus päätyi siihen, että TS:n perusteella vuonna 2007 tehtyjä arviointeja voitiin käyttää apuna tehtävien samanarvoisuutta arvioitaessa. Muun todistelun perusteella oli arvioitava, voitiinko tehtävissä nähdä sellaisia eroja, jotka horjuttaisivat tehtävien vaativuuksien arviointien lopputulosta.

Palomiehen ja perustason ensihoitajan tehtävät olivat hovioikeuden mukaan keskenään samoja siltä osin kuin kysymys oli ensihoitoyksikössä suoritettavasta ensihoitotyöstä tai pelastusyksikössä tehtävästä ensihoitotyöstä. Hovioikeus katsoi selvitetyksi, ettei kantajan ensihoitotyön osuus ollut kuitenkaan muodostanut suurinta osaa kokonaistyöajasta.

Hovioikeus totesi olevan riidatonta, että ensihoitoyksikössä oli huomattavasti korkeampi tehtäväsidonnaisuus kuin pelastusyksikössä. Palomiehen suorittamien hälytystehtävien määrä ja tehtäväsidonnaisuus suhteutettuna kokonaistyöaikaan oli vähäisempi kuin perustason ensihoitajilla. Todistelun perusteella korkea tehtäväsidonnaisuus merkitsi hovioikeuden mukaan tehtävän suurta kuormittavuutta. Nämä seikat viittasivat siihen, että perustason ensihoitajan työ olisi vaativampaa kuin palomiehen työ. Hovioikeus kuitenkin katsoi, ettei ensihoitotehtävien lukumäärällä ollut asian arvioinnissa ratkaisevaa merkitystä, koska palomiehen työtä on arvioitava sen tosiasiallisen luonteen perusteella kokonaisuutena.

Arvioinnissa oli hovioikeuden mukaan otettava huomioon se, että palomiehen oli osattava toimia myös pelastajan tehtävässä eli kaikissa tilanteissa tulipaloista onnettomuuksiin ja ympäristövahinkojen torjuntaan. Palomiehen tuli hallita kaksi tehtävää. Palomiehen työ pelastusyksikössä sisälsi muun muassa fyysisesti vaativia tehtäviä, ja tehtäviin liittyi myös terveyttä uhkaavia vaaratilanteita. Pelastusyksikössä yksittäinen hälytystehtävä oli usein raskaampi ja pitkäkestoisempi kuin perustason ensihoitoyksikön hälytystehtävä. Lisäksi palomiehen työvuoro oli 24 tuntia, johon usein sisältyi 12 tunnin työvuoro ensihoitoyksikössä. Hovioikeus päätyi siihen, että palomiehet tekivät osaksi täysin samaa työtä kuin perustason ensihoitajat. Palomiehen muiden tehtävien laatua ja sisältöä sekä työolosuhteita kokonaisuutena arvioiden tehtävien vaativuudessa itsessään ei ollut nähtävissä olennaista eroa.

Hovioikeus arvioi lisäksi päätöksenteon itsenäisyyttä tehtävissä. Pelastusyksikössä toimi esimiehen lisäksi vähintään kolme palomiestä. Henkilötodistelun mukaan esimies vastasi pelastusyksikön toiminnasta ja antoi käskyt, mutta palomiehet tekivät itse ratkaisut siitä, miten käytännössä toimivat. Hovioikeus totesi todistelusta selvinneen, että ensihoitoyksikössä toimittiin itsenäisesti, mutta siellä oli tarkkaan määritellyt toimintaohjeet erilaisia tilanteita varten ja lisäksi ensihoitoyksikkö sai tarvittaessa yhteyden lääkäriin. Tehtävien sisältämä itsenäinen päätöksenteko oli hovioikeuden mukaan sisällöltään sama siltä osin kuin kysymys oli ensihoitotehtävistä. Tehtäviä kokonaisuutena arvioitaessa päätöksenteon itsenäisyydessä ei ollut hovioikeuden mukaan merkittäviä eroja.

Hovioikeus totesi vielä, että palomies kykeni toimimaan sekä ensihoitoyksikössä että pelastusyksikössä ja perustason ensihoitaja vain ensihoitoyksikössä. Palomiesten laajempi ja monipuolisempi käytettävyys pelastuslaitoksella osoitti hovioikeuden mukaan, että palomies oli työnantajalle tässä suhteessa merkittävämpi ja arvokkaampi kuin perustason ensihoitaja.

Johtopäätöksenään töiden samanarvoisuudesta hovioikeus totesi, ettei töiden vaativuuksien välillä ollut sellaista eroa, jolla olisi merkitystä töiden samanarvoisuutta arvioitaessa. Työt olivat samanarvoisia.

Tasapuolisen kohtelun velvoitteen toteutuminen palkkauksessa

Hovioikeus totesi olevan riidatonta, että palomiesten tehtäväkohtainen palkka oli alempi kuin perustason ensihoitajilla. Todistelun perusteella palomiesten keskimääräinen kokonaisansiotaso oli saman suuruinen kuin perustason ensihoitajilla. Kokonaisansiotasoon vaikuttivat tehtäväkohtaisen palkan lisäksi myös muut palkanosat ja esimerkiksi työaikakorvaukset. Tehtäväkohtainen palkka määräytyi sen sijaan tehtävän vaativuuden perusteella. Tähän nähden hovioikeus katsoi, että vertailu tuli tehdä tehtäväkohtaisen palkan perusteella.

Hovioikeus totesi, että tasapuolisen kohtelun vaatimus koski palkkausta ja että riidatonta oli, että palomiesten tehtäväkohtainen palkka oli ollut kuukaudessa noin 270 euroa alhaisempi kuin perustason ensihoitajilla. Kaupunki oli katsonut, että sillä oli mm. virka- ja työehtosopimusten perusteella hyväksyttävä syy maksaa ammattiryhmille erisuuruista palkkaa. Hovioikeus totesi jo päätyneensä siihen, etteivät kaupungin mainitsemat perusteet olleet estäneet töiden keskinäistä vertailua ja että kysymys oli ollut samanarvoisista töistä. Mainitut perusteet eivät merkinneet myöskään sitä, että kaupungilla olisi ollut perusteltu syy maksaa kantajan tehtävät ja asema huomioon ottaen tälle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille.

Lopputulos

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja vahvisti, että Helsingin kaupunki oli menetellyt kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 12 §:n tarkoittaman tasapuolisen kohtelun vastaisesti maksaessaan kantajalle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Timo Ojala, Kati Lavi-Waltari ja Jan Ylitapio.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Helsingin kaupungille myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko kaupunki rikkonut tasapuolisen kohtelun vaatimusta maksaessaan jutun kantajalle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan kaupunki vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä kaupungille ei myönnetä valituslupaa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. A (jäljempänä kantaja) on toiminut Helsingin kaupungin pelastuslaitoksen palveluksessa palomiehen virassa. Kantajan mukaan kaupunki on laiminlyönyt noudattaa tasapuolisen kohtelun velvollisuutta maksaessaan hänelle pienempää tehtäväkohtaista palkkaa kuin pelastuslaitoksen palveluksessa olleille perustason ensihoitajille. Tästä on kantajan mukaan aiheutunut hänelle vahinkoa. Kantaja on vaatinut kaupungin velvoittamista suorittamaan hänelle vahingonkorvausta aiheutuneesta ansionmenetyksestä 1.1.2011 alkaen enintään 32 000 euroa. Kanteessa tarkoitettuna aikana palomiesten tehtäväkohtainen palkka oli ollut kuukaudessa noin 270 euroa alhaisempi kuin perustason ensihoitajilla.

2. Kaupunki on katsonut, ettei se ole kohdellut kantajaa tasapuolisen kohtelun velvoitteen vastaisesti. Palomiehen ja perustason ensihoitajan työt eivät ole vertailukelpoisia eivätkä samoja tai samanarvoisia. Ammattiryhmät tekivät pääosin eri työtä. Erilainen tehtäväkohtainen palkkaus on ollut sallittua myös siksi, että palomiehet ja perustason ensihoitajat kuuluivat eri virka- ja työehtosopimusten piiriin.

3. Käräjäoikeus on ratkaissut välituomiolla sen, onko kaupunki rikkonut tasapuolisen kohtelun periaatetta kantajan palkkauksessa. Käräjäoikeus on katsonut, etteivät palomiehen tehtävät ja perustason ensihoitajan tehtävät ole samoja tai samanarvoisia. Kaupunki ei ole toiminut tasapuolisen kohtelun periaatteen vastaisesti, kun se ei ole yhdenmukaistanut palkkausta kohtuullisessa ajassa. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen.

4. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden välituomion katsoen, että kaupunki on menetellyt kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 12 §:n tarkoittaman tasapuolisen kohtelun vaatimuksen vastaisesti maksaessaan kantajalle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille. Hovioikeus on palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko kaupunki toiminut tasapuolisen kohtelun velvoitteen vastaisesti maksaessaan palomiehille alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin perustason ensihoitajille.

Sovellettavat säännökset

6. Kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 12 §:n 1 momentin (1333/2014) mukaan työnantajan on kohdeltava viranhaltijoita tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole viranhaltijoiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Aikaisemman lain 12 §:n 3 momenttiin (304/2003) on sisältynyt vastaava säännös.

7. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentissa (1331/2014) säädetään työnantajan velvollisuudesta kohdella työntekijöitä tasapuolisesti samalla tavalla kuin viranhaltijoiden osalta on säädetty. Yhdenvertaisen kohtelun velvoitteesta säädetään perustuslain 6 §:n 1 momentissa, jonka mukaan ihmiset ovat yhdenvertaisia lain edessä. Säännös ilmaisee yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa koskevan pääperiaatteen, johon sisältyy vaatimus samanlaisesta kohtelusta samanlaisissa tapauksissa (HE 309/1993 vp s. 42).

Tasapuolisen kohtelun velvoitteesta yleisesti

8. Korkein oikeus katsoo, että kunnallisesta viranhaltijasta annetun lain 12 §:n 1 momentin ja työsopimuslain 2 luvun 2 §:n 1 momentin sanamuotojen yhtäläisyys ja säännösten taustalla oleva yleinen yhdenvertaisen kohtelun periaate huomioon ottaen kunnallisen työnantajan velvollisuus tasapuoliseen kohteluun koskee lähtökohtaisesti kaikkia kunnan palveluksessa olevia riippumatta siitä, onko palvelussuhde työ- vai virkasuhde. Virkasuhteen ja työsuhteen luonteeseen liittyvät erot voivat kuitenkin olla seikkoja, jotka vaikuttavat sen arviointiin, ovatko työntekijät ja viranhaltijat keskenään vertailukelpoisissa tehtävissä tai asemissa.

9. Työnantajan on kohdeltava työntekijöitä ja viranhaltijoita tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tai viranhaltijoiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Tasapuolisen kohtelun periaatteen lähtökohtana on, että työnantaja kohtelee toisiinsa verrattavia työntekijöitä ja viranhaltijoita samankaltaisissa tilanteissa samalla tavalla. Tasapuolisen kohtelun vaatimusta ei rikota silloin, kun jonkun työntekijän tai viranhaltijan erilaisen kohtelun perusteena on hänen työnsä luonteesta tai työolosuhteista johtuva hyväksyttävä syy (HE 196/2002 vp s. 38 ja HE 19/2014 vp s. 125).

10. Tasapuolisen kohtelun velvoite on laajempi ja yleisempi velvollisuus kuin yhdenvertaisuuslaissa ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetussa laissa, kuten myös Euroopan unionin oikeudessa sekä kansainvälisissä sopimuksissa, säädetyt syrjintäkiellot. Syrjintäkiellot kieltävät asettamasta ihmisiä eri asemaan henkilöön liittyvien syiden kuten sukupuolen, kielen, uskonnon tai vammaisuuden perusteilla (HE 19/2014 vp s. 125).

11. Korkein oikeus toteaa, että henkilöön liittyvää yhdenvertaisuuden loukkausta koskevia syrjintäkieltoja ei voida soveltaa suoraan arvioitaessa tasapuolisen kohtelun velvoitteen loukkausta koskevaa kysymystä. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että tasapuolisen kohtelun loukkausta koskevassa asiassa sovelletaan vastaavanlaista todistustaakkasääntöä kuin syrjintää koskevissa asioissa (ks. KKO 2010:5, kohta 7). Työntekijän tulee siten esittää todennäköisiä perusteita tai syitä väitteelleen, jonka mukaan työnantajan menettely on ristiriidassa tasapuolisen kohtelun periaatteen kanssa. Työnantajan on tämän jälkeen osoitettava, että hänellä on ollut hyväksyttävä syy menettelylleen.

Tasapuolisen kohtelun velvoitteesta palkkauksessa

12. Työnantajan tulee noudattaa tasapuolisen kohtelun vaatimusta työsuhteeseen perustuvien etujen myöntämisessä (HE 157/2000 vp s. 69 ja HE 19/2014 vp s. 126).

13. Tasapuolisen kohtelun vaatimus koskee myös palkkausta. Oikeuskäytännössä on katsottu, että työntekijöiden tasapuolisen kohtelun vaatimus merkitsee palkkauksen osalta sitä, että samasta tai samanarvoisesta työstä on maksettava sama palkka ja että palkanlaskennan ja sen määräytymisperusteiden tulisi sanotunlaisessa työssä olla yhteneväiset (KKO 2004:103, kohta 2 ja KKO 2010:5, kohta 8; ks. myös KKO 2013:10, kohdat 27 ja 28 sekä KKO 2013:11, kohdat 25 ja 26).

14. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa sitä, ovatko työt palkan määrän suhteen vertailukelpoisia, huomioon tulee ottaa kaikki palkan kannalta oleelliset seikat mukaan lukien työtehtävien sisältö, niiden laatu ja luonne sekä työskentelyolosuhteet. Jos jonkun tai joidenkin näiden seikkojen suhteen voidaan havaita selviä eroja, työt eivät yleensä ole vertailukelpoisia eikä niitä voida pitää samoina tai samanarvoisina.

Arviointi tässä tapauksessa

15. Asiassa tulee ratkaistavaksi, voidaanko palomiehenä työskennelleen kantajan työtä pitää vertailukelpoisena perustason ensihoitajan työn kanssa palkan määrää tarkasteltaessa.

16. Kantajan palomiehen tehtäviin on kuulunut sekä pelastuslaitoksen pelastustoiminnan että ensihoitotoiminnan tehtäviä. Kantaja on työskennellyt noin neljänneksen työajastaan ensihoitoyksikössä eli ambulanssissa. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että palomiehen tuli olla valmis suorittamaan perustason ensihoitotehtäviä lisäksi pelastusyksikön ensivastetehtävinä ja myös muiden pelastustehtävien yhteydessä.

17. Kantajan tehtävistä pääosan muodostaneessa pelastustoiminnassa hänelle on kuulunut operatiivisia palo- ja pelastustehtäviä, niihin liittyviä harjoituksia, kaluston ylläpitoon liittyviä tehtäviä sekä valmiudessa oloa. Kantajan tehtävänä on ollut toimia tulipalotilanteissa, onnettomuuksissa ja ympäristövahinkojen torjunnassa. Palomiehet ovat työskennelleet 24 tunnin vuoroissa.

18. Perustason ensihoitajan työ on puolestaan koostunut yksinomaan ensihoitotoiminnan tehtävistä. Perustason ensihoitajat ovat työskennelleet pelastuslaitoksen palveluksessa pääasiassa ensihoitoyksikössä. Perustason ensihoitajat ovat työskennelleet 12 tunnin vuoroissa.

19. Edellä olevien tehtävien kuvausten perusteella kantajan ja perustason ensihoitajien tehtävät ovat olleet selvästi erilaiset. Korkein oikeus katsoo, että kantajan ja perustason ensihoitajan työt eivät jo sen vuoksi ole olleet vertailukelpoisia eivätkä palkkauksen arvioinnin kannalta samoja tai samanarvoisia. Työnantaja ei ole tämän vuoksi ollut velvollinen kohtelemaan kantajaa palkan määrän suhteen samalla tavalla kuin perustason ensihoitajia.

20. Asiaa ei ole arvioitava toisin kantajan vetoamien pelastuslaitoksessa valmisteltujen tehtävien vaativuuden arviointien perusteella. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan vahvistamille arvioinneille eri tehtävien vaativuudesta voidaan yleensä antaa merkitystä arvioitaessa eri tehtävien vertailukelpoisuutta. Tässä tapauksessa arviointeja ei kuitenkaan voida katsoa laadituiksi tai vahvistetuiksi siten, että kantajan ja perustason ensihoitajien töiden voitaisiin niiden perusteella katsoa olevan vertailukelpoisia.

Johtopäätös

21. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei kaupunki ole toiminut tasapuolisen kohtelun velvoitteen vastaisesti maksaessaan kantajalle alempaa tehtäväkohtaista palkkaa kuin kaupungin palveluksessa oleville perustason ensihoitajille.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden ratkaisu kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Mika Huovila, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Asko Välimaa. Esittelijä Mervi Pere.

B:n konkurssipesä vaati A Oy:n asettamista konkurssiin maksamattoman osinkosaatavan perusteella. A Oy vastusti vaatimusta vedoten muun ohella siihen, että saatava oli vanhentunut ja että sen oikeellisuutta voitiin siksi perustellusti epäillä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein katsottiin, että B:n konkurssipesän saatavaa ei voitu pitää selvänä ja että B:n konkurssipesällä ei siten ollut oikeutta vaatia A Oy:n asettamista konkurssiin.

KonkL 2 luku 2 §
VanhL 5 §
VanhL 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Satakunnan käräjäoikeuden päätös 26.1.2018 nro 18/1453 ja Vaasan hovioikeuden päätös 2.5.2018 nro 192 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Liisa-Maija Mikkonen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Antti Vaittinen, Pasi Vihla ja Eerika Hirvelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko konkurssiin asettamista vaativan velkojan saatava velalliselta konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla siten selvä, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A Oy vaati, että päätös sen asettamisesta konkurssiin kumotaan.

B:n konkurssipesä vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Perustelut

Asian tausta

1. B:n konkurssipesä on 21.6.2017 hakenut A Oy:n asettamista konkurssiin, koska yhtiö ei ollut konkurssiuhkaisesta maksukehotuksesta huolimatta maksanut sen 131 658,08 euron pääomalainasaatavaa ja 54 620 euron osinkosaatavaa.

2. Käräjäoikeus on 31.8.2017 asettanut A Oy:n konkurssiin maksamattoman pääomalainan perusteella. A Oy on valittanut päätöksestä. Vaasan hovioikeus on 7.11.2017 antamassaan päätöksessä katsonut, että yhtiöllä oli ollut perusteltu syy kieltäytyä maksamasta pääomalainaa, ja palauttanut asian käräjäoikeuteen, koska käräjäoikeus ei ollut lausunut siitä, oliko osinkosaatava muodostanut perusteen konkurssiin asettamiselle.

3. A Oy on käräjäoikeuden uudessa käsittelyssä vastustanut konkurssiin asettamista, koska hakemuksen perusteena oleva osinkosaatava ei ollut konkurssilain 2 luvun 2 §:n 3 kohdassa säädetyllä tavalla niin selvä, että sen oikeellisuutta ei ole voitu perustellusti epäillä. A Oy on vedonnut siihen, että B:n konkurssipesä oli 13.11.2017 toimittanut käräjäoikeudelle konkurssiin asettamisen perusteena olevaa osinkosaatavaa koskevan haastehakemuksen, jossa se oli ilmoittanut saatavan olevan riitainen. Osinkosaatava oli A Oy:n mukaan vanhentunut 2.12.2014, koska 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen päättämän osingonmaksun vanhentumiseen oli sovellettava kolmen vuoden vanhentumisaikaa, eikä vanhentumista ollut katkaistu uudestaan sen jälkeen, kun yhtiö oli 1.12.2011 osittain suorittanut osinkovelkaansa.

4. Käräjäoikeus on asettanut A Oy:n konkurssiin 26.1.2018. Käräjäoikeus on katsonut, että konkurssiin asettamisen perusteena olevaa saatavaa koskevan kanteen vireilläolo ei estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä. Osinkosaatava ei ollut vanhentunut, koska sen vanhentumiseen oli sovellettava kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A Oy:n konkurssiin asettamista vaativan B:n konkurssipesän saatava A Oy:ltä konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla selvä.

Sovellettavat säännökset ja muut oikeuslähteet

6. Konkurssiin asettamista voi konkurssilain 2 luvun 2 §:n perusteella vaatia velkoja, jonka saatava velalliselta: 1) perustuu lainvoimaiseen tuomioon taikka lainvoimaisen tuomion tavoin täytäntöönpanokelpoiseen tuomioon, ratkaisuun tai muuhun täytäntöönpanoperusteeseen; 2) perustuu velallisen allekirjoittamaan sitoumukseen, jota velallinen ei ilmeisen perustellusti kiistä; taikka 3) on muuten niin selvä, ettei sen oikeellisuutta voida perustellusti epäillä.

7. Säännöksen perustelujen mukaan yleisenä lähtökohtana on, että konkurssimenettelyn summaarisen luonteen takia konkurssihakemus käsitellään joutuisasti eikä hakemuksen yhteydessä tutkita velkojan saatavan oikeellisuutta. Konkurssihakemuksen perusteiden on oltava riittävän selviä ja pääsääntöisesti niiden pitää käydä ilmi asiakirjoista. Velallisen oikeusturva edellyttää kuitenkin, että velallista ei aseteta konkurssiin perusteettoman, epäselvän tai riitaisen saatavan nojalla. Riitaiset saatavat on tutkittava erikseen. Velkoja voisi hakea velallista konkurssiin tapauksissa, joissa saatavan perusteesta ei voi olla objektiivisesti arvioiden aiheellista epäilyä, vaikka velallinen sen riitauttaisi ja vaikka asian tuomioistuinkäsittely on vielä kesken tai sitä ei ole aloitettukaan (HE 26/2003 vp s. 38–39). Kuten ratkaisussa KKO 2016:51 on todettu, säännös jättää konkurssituomioistuimelle harkintavaltaa, kun se tapauskohtaisesti arvioi hakijan saatavan selvyyttä (kohta 9).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

Erillisen kanteen vaikutus saatavan selvyyteen

8. A Oy on väittänyt, että konkurssihakemusta ei ole tullut lainkaan käsitellä käräjäoikeudessa tammikuussa 2018, koska B:n konkurssipesä oli toimittanut lokakuussa 2017 käräjäoikeuteen konkurssihakemuksenkin perusteena ollutta osinkosaatavaa koskevan haastehakemuksen, jossa se oli ilmoittanut osinkosaatavan olevan riitainen.

9. Edellä kohdassa 7 esitettyjen lain perustelujen mukaan velkoja voi hakea velallista konkurssiin, vaikka saatavan perustetta koskeva tuomioistuinkäsittely on vielä kesken. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1982 II 53 ja KKO 2016:51 (kohta 10) katsonut, että velallisen vireille saattaman välitystuomion mitättömyyttä koskevan kanteen vireilläolo ei estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä ja että konkurssituomioistuin voi kanteesta huolimatta katsoa, että saatava on riittävän selvä konkurssiin asettamista varten. Korkein oikeus toteaa, että konkurssiperusteena olevaa saatavaa koskevan kanteen vireilläolo ei siten estä konkurssituomioistuinta tutkimasta samoja väitteitä konkurssihakemuksen yhteydessä ja ratkaisemasta, onko saatava riittävän selvä konkurssiin asettamista varten.

Osinkosaatavan vanhentuminen

10. Voimassa olevassa osakeyhtiölaissa ei ole erikseen säädetty osinkosaatavan vanhentumisesta, kun aikaisemmin voimassa olleessa laissa tästä oli säädetty. Osakeyhtiölain 3 luvun 13 §:n 3 momentissa on osinkolippuja koskeva säännös, jossa viitataan velkakirjalain säännöksiin. Osakeyhtiölainsäädännön uudistamista koskevassa hallituksen esityksessä on todettu, että osinkosaatava vanhenee tavallisesti velan vanhentumisesta annetun lain 5 §:n 1 momentin mukaisesti, jollei velkakirjalain 25 §:stä johdu muuta (HE 109/2005 vp s. 123).

11. Velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 5 §:n 1 momentin mukaan vanhentumisaika alkaa kulua eräpäivästä, jos se on velallista sitovasti ennalta määrätty. Säännöksen perustelujen mukaan eräpäivää voidaan pitää velallista ennalta sitovana nimenomaiseen sopimukseen tai vakiintuneeseen käytäntöön perustuvan määräyksen ohella, kun maksuajankohta määräytyy lain nojalla (HE 187/2002 vp s. 44).

12. Vanhentumislain 4 §:n mukaan velka vanhentuu kolmen vuoden kuluttua 5–7 §:ssä tarkoitetusta ajankohdasta, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu.

13. Vanhentumislain 8 §:n mukaan, jos kysymys on toistaiseksi myönnetystä tai ehdollisesti syntyvästä velasta taikka muusta velasta, jonka vanhentumisajan alkamisajankohta ei määräydy 5–7 §:n nojalla, velka vanhentuu kymmenen vuoden kuluttua velvoitteen oikeusperusteen syntymisestä, jollei vanhentumista ole sitä ennen katkaistu. Sen jälkeen kun velka on velkojan vaatimuksen tai muun syyn johdosta erääntynyt maksettavaksi, noudatetaan kuitenkin erääntymispäivästä laskettavaa kolmen vuoden vanhentumisaikaa.

14. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa, 1) kun osapuolet sopivat maksujen järjestelystä, vakuudesta tai muusta velan ehtojen muutoksesta taikka siitä, että vanhentuminen on katkaistu, 2) kun velallinen suorittaa velkaa tai muutoin tunnustaa velan velkojalle tai 3) kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Vanhentumislain 13 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, entisen pituinen vanhentumisaika.

Korkeimman oikeuden arviointi osinkosaatavan vanhentumisesta

15. B:n konkurssipesän konkurssihakemus on perustunut 54 360 euron osinkosaatavaan A Oy:ltä. A Oy on kiistänyt konkurssihakemuksen, koska konkurssihakemuksen perusteena oleva saatava on ollut vanhentunut ja siten kelpaamaton konkurssiin asettamisen perusteeksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että B:lle ei ole esitetyn selvityksen perusteella annettu osinkolippua, joten osinkosaatavan vanhentuminen ei määräydy velkakirjalain mukaan vaan edellä todettu huomioon ottaen vanhentumislain mukaan.

17. A Oy:n 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjan mukaan kokouksessa oli päätetty, että osinkoa jaetaan 86 100 euroa eli 574 euroa osaketta kohden. Pöytäkirjaan ei ollut kirjattu osingon maksupäivää eikä muutakaan merkintää, jonka perusteella yhtiökokouksen voitaisiin tulkita määränneen eräpäivästä tai siitä, että osinko olisi vasta vaadittaessa maksettava.

18. A Oy:n 31.10.2008 pidetyn hallituksen kokouksen pöytäkirjan perusteella hallitus oli ehdottanut yhtiökokoukselle, että osinko on ollut nostettavissa 2.1.2009. A Oy:n joulukuussa 2003, 2004 ja 2005 pidettyjen yhtiökokousten pöytäkirjoissa tuolloin jaettavaksi päätetyn osingon oli todettu olevan nostettavissa seuraavan vuoden ensimmäisenä päivänä. Vuoden 2008 varsinaisen, 2.1.2009 pidetyn yhtiökokouksen pöytäkirjassa todettiin tästä poiketen, että tietty summa jaetaan osinkona, ilman tähän liitettyä päivämäärää. Käräjäoikeudessa henkilökohtaisesti kuultu B on kertonut, että tuolloin jaettavaksi päätetty osinko oli ollut nostettavissa heti päätöspäivästä lukien, eikä eräpäivän kirjaaminen ollut ollut sen vuoksi tarpeen.

19. Yhtiökokouksen päätöksessä ei siis ollut määrätty osingon maksupäivää eikä siitä ilmene, että osingon maksaminen olisi edellyttänyt osakkeenomistajan maksuvaatimusta. Korkein oikeus toteaa, että yhtiökokouksen pöytäkirjan sanamuoto puoltaa tulkintaa, jonka perusteella osinkovelan voidaan katsoa erääntyneen osingonjakopäätöksen tekemisen yhteydessä. Tällaisessa tilanteessa yhtiön hallituksella olisi velvollisuus huolehtia yhtiön maksukyvyn sen salliessa osingon maksamisesta viipymättä osingosta päättäneen yhtiökokouksen jälkeen, ja osinkovelka vanhentuisi vanhentumislain 4 §:n ja 5 §:n 1 momentin mukaisesti kolmessa vuodessa yhtiökokouksen päätöksestä lukien.

20. Toisaalta asiassa on riidatonta, että A Oy on vasta 1.12.2011 suorittanut B:lle tämän osinkosaatavasta 20 000 euroa. Konkurssipesä on vedonnut B:n käräjäoikeudessa kertomaan, että A Oy:n tarkoituksena oli ollut maksaa hänelle osingonjakovelkaa sanotun joulukuussa 2011 tehdyn 20 000 euron osasuorituksen jälkeen, kun yhtiön taloudellinen tila sen sallii. Huomioon ottaen tämä seikka sekä yhtiön aiempi käytäntö, jossa osinko on osingonjakopäätöksen mukaan ollut osakkeenomistajan nostettavissa, on mahdollista, että yhtiön taloudellisen tilanteen takia osingon maksaminen oli jätetty osakkeenomistajan vaatimusta edellyttäväksi. Tällaisessa tilanteessa kysymys olisi ollut vaadittaessa maksettavasta eräpäivättömästä saatavasta, jolloin saatava ilman eräännyttämistä vanhentuisi vanhentumislain 8 §:n mukaisessa kymmenen vuoden ajassa.

21. B:n konkurssipesä on katsonut B:n kertomuksen vahvistavan, että osingonjakovelka on ainakin 1.12.2011 lukien ollut eräpäivätön, toistaiseksi voimassa oleva velka, minkä vuoksi osingonjakovelkaan on pitänyt soveltaa vanhentumislain 8 §:n mukaista kymmenen vuoden vanhentumisaikaa. Korkein oikeus toteaa, että osinkosaatavan vanhentuminen on katkennut maksun johdosta kyseisenä päivänä vanhentumislain 10 §:n 1 momentin 2 mukaisesti. Velan vanhentumisen katkaisemisesta alkaa kulua uusi, lähtökohtaisesti entisen pituinen vanhentumisaika. Osingonjakovelan osasuorituksen merkitys jäljelle jääneen osinkovelan vanhentumisajan määräytymiseen on kuitenkin riippunut siitä näytönvaraisesta seikasta, oliko B velkojana tarkoittanut tässä yhteydessä eräännyttää loppuosan osinkovelasta.

22. B:n konkurssipesä on vielä väittänyt, että osinkosaatavan merkitseminen A Oy:n 30.6.2014 päättyneen tilikauden tilinpäätökseen on tulkittava vanhentumisen katkaisutoimeksi, koska B oli ollut tilikauden päättyessä yhtiön hallituksen ainoa jäsen. Lisäksi B:n konkurssipesä on väittänyt, että osingonjakovelka ei ole voinut vanhentua niin kauan kuin B oli ollut A Oy:n hallituksen jäsen. B oli toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä 17.9.2014 asti.

23. Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:50 mukaan velan tunnustamisessa on kysymys oikeustoimesta, jossa tunnustamistoimen tekijänä on velallinen ja toisena osapuolena velkoja, johon tunnustaminen kohdistetaan (kohta 12). Ratkaisussa todetun mukaisesti velan vanhentumista ei katkaise velan merkitseminen velallisen kirjanpitoon tai muu sellainen velallisen toimi, joka ei kohdistu velkojaan (kohta 13). Edellä mainitun perusteella Korkein oikeus katsoo, että osinkosaatavan sisältävän tilinpäätöksen hyväksymistä tai velkojan asemaa velallisyhtiön hallituksessa ei voida tulkita vanhentumisen katkaisevaksi toimeksi.

24. Korkein oikeus toteaa, että edellä kohdissa 19 ja 20 osinkovelan erääntymisestä lausutut ja muut perusteluissa esitetyt B:n konkurssipesän osinkosaatavan vanhentumista koskevat seikat muodostavat kokonaisuutena arvioiden riittävän syyn sille, että konkurssipesän saatavan oikeellisuutta voidaan perustellusti epäillä.

Johtopäätös

25. Korkein oikeus katsoo, että B:n konkurssipesän osinkosaatava A Oy:ltä ei ole konkurssilain 2 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa edellytetyllä tavalla selvä. Yhtiön asettaminen konkurssiin on siten kumottava, koska A Oy:n konkurssiin asettamiselle ei ole ollut laissa säädettyjä perusteita. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko konkurssihakemus pitänyt hylätä myös muulla perusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

B:n konkurssipesän vaatimus A Oy:n asettamisesta konkurssiin hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Jussi Virtanen.

A ja B Oy olivat tehneet rakennuttamissopimuksen, jonka ehdon mukaan tilaajan on ilmoitettava korvausvaatimuksensa viipymättä ja viimeistään yhden vuoden kuluessa sopimusrikkomuksen ilmenemisestä. Sopimusosapuolet olivat sittemmin sopineet rakennuttamissopimuksen irtisanomisesta ja tässä sopimuksessa sitoutuneet siihen, ettei osapuolilla ollut tämän jälkeen sopimuksen ulkopuolisia muita vaatimuksia toisiaan kohtaan. A oli tämän jälkeen ilmoittanut B Oy:lle vaativansa tältä korvausta rakennuttamissopimusta koskevan sopimusrikkomuksen perusteella. B Oy oli noin kaksi ja puoli vuotta myöhemmin, A:n vireille panemaa korvauskannetta käräjäoikeudessa käsiteltäessä antamassaan lausumassa ensimmäistä kertaa vedonnut siihen, ettei A ollut ilmoittanut korvausvaatimuksiaan sopimusehtojen mukaisessa yhden vuoden määräajassa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että B Oy ei ollut menettänyt oikeuttaan vedota ilmoituksen myöhästymiseen.

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden välituomio 2.12.2016 nro 16/37089 ja Turun hovioikeuden tuomio 21.2.2018 nro 139 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Riikka Meroma ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kimmo Vanne, Kimmo Suorsa ja Sanna Niinistö. Esittelijä Esko Junnila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko B Oy menettelynsä johdosta menettänyt oikeutensa vedota siihen, että A olisi tehnyt osapuolten välisen rakennuttamispalveluita koskeneen sopimuksen rikkomista koskevan reklamaation myöhässä. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muulta osalta on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuteen käsiteltäväksi.

B Oy vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. A ja B Oy (jatkossa yhtiö) ovat 22.9.2009 tehneet asunto-osakeyhtiön rakennuttamissopimuksen, jonka perusteella yhtiö on toimittanut A:lle rakennuttamispalveluita ja työmaavalvontaa. Sopimussuhteeseen on sovellettu konsulttitoiminnan yleisiä sopimusehtoja KSE 1995, joiden kohdan 3.2.9 mukaan tilaajan on ilmoitettava korvausvaatimuksensa perusteiltaan yksilöityinä viipymättä ja viimeistään yhden vuoden kuluessa siitä lukien, kun on ilmennyt, että virhe on konsultin tekemä uhalla, että tilaaja menettää oikeutensa korvaukseen. Sopimusosapuolet ovat 9.5.2012 tehneet rakennuttamissopimuksen irtisanomisesta sopimuksen, jossa on todettu muun ohella, ettei osapuolilla ole tämän jälkeen sopimuksen ulkopuolisia muita vaatimuksia nyt eikä jatkossa toisiaan kohtaan.

2. A on yhtiölle 18.11.2013 toimittamassaan sähköpostiviestissä viitannut rakennuskohteessa todettuihin virheisiin ja ilmoittanut käsityksenään, että yhtiö on sopimusrikkomuksen eli puutteellisesti suoritetun valvonnan perusteella velvollinen suorittamaan A:lle koko projektin laskutusarvon määräisen korvauksen. A on 13.12.2013 täsmentänyt, että ellei kokonaispalkkion suuruisesta korvauksesta synny sopimusta, hän nostaa törkeään tuottamukseen perustuvan kanteen vahingon koko määrästä.

3. Yhtiö on A:lle 16.12.2013 toimittamassaan vastauksessa esittänyt näkemyksenään, etteivät A:n ilmoittamat korvausvelvollisuuden perusteet täyty. Yhtiö on todennut kuitenkin toivovansa asiassa jonkinlaista kokonaisratkaisua. Yhtiö on ehdottanut, että se tekee vakuutusyhtiölle asiassa vahinkoilmoituksen ja tilittää mahdollisesti korvauksena saatavan summan A:lle, minkä jälkeen asia olisi yhtiön ja A:n välillä loppuun käsitelty. Vahinkoilmoituksen tekemistä varten yhtiö on pyytänyt A:ta toimittamaan sille yksilöidyn ja perustellun vaatimuksen. Vastauksessaan yhtiö on vielä todennut, että asiasta tulisi laatia lisäsopimus ja ettei kummankaan osapuolen tarvitse edellä kuvatussa menettelyssä myöntää mitään.

4. A on 20.12.2013 toimittanut yhtiölle yksilöidyn korvausvaatimuksensa vakuutusyhtiölle tehtävää vahinkoilmoitusta varten. Asiaa koskevista asianosaisten välisistä sähköpostiviesteistä liitteineen ei ilmene, että yhtiö olisi tässä yhteydessä myöntänyt korvausvastuun perustetta.

5. Vakuutusyhtiö on 1.12.2014 tekemässään päätöksessä hylännyt yhtiön konsulttivastuuvakuutuksen perusteella tehdyn korvaushakemuksen, koska siltä puuttui rakennuttamissopimuksen irtisanomissopimuksessa sovitun vuoksi peruste eikä vakuutus myöskään korvaisi mahdollisesta törkeästä tuottamuksesta aiheutunutta vahinkoa.

6. A on 6.3.2015 käräjäoikeudessa vireille panemassaan kanteessa vaatinut yhtiöltä korvausta sillä perusteella, että yhtiö oli suorittanut rakennuttamissopimukseen perustuneen valvontatehtävänsä virheellisesti.

7. Yhtiö on käräjäoikeudelle 30.4.2015 antamassaan vastauksessa vaatinut kanteen hylkäämistä. Yhtiö on kiistänyt vastuun perusteeltaan sekä lisäksi vedonnut muun ohella siihen, että A oli irtisanomissopimuksella 9.5.2012 luopunut asiassa kanneoikeudestaan. Käräjäoikeudelle 8.7.2016 antamassaan lausumassa yhtiö on ensimmäistä kertaa vedonnut myös siihen, että A oli esittänyt yksilöidyn korvausvaatimuksen myöhässä ja siten KSE 1995 -ehtojen kohdan 3.2.9 perusteella menettänyt oikeutensa vaatia yhtiöltä korvausta.

8. A on tämän jälkeen käräjäoikeudelle antamissaan lausumissa esittänyt, että korvausvaatimus oli ilmoitettu KSE 1995 -ehtojen mukaisesti. A on lisäksi vedonnut siihen, että yhtiö oli joka tapauksessa tosiasiallisesti hyväksynyt korvausvaatimuksen oikein tehdyksi, kun se oli ryhtynyt aktiivisesti käsittelemään vaatimusta A:n ja vakuutusyhtiönsä kanssa korvausvaatimuksen myöhästymistä koskevia väitteitä esittämättä.

9. Käräjäoikeus on 2.12.2016 antamassaan välituomiossa katsonut, että reklamaatio oli tehty myöhässä. A ei ollut esittänyt korvausvaatimustaan vuoden kuluessa ensimmäisestä vastaanottotarkastuksesta eli viimeistään 20.11.2012. Käräjäoikeus on katsonut, että yhtiön menettely, jolla se oli A:n 18.11.2013 tekemän ja 20.12.2013 täsmentämän korvausvaatimuksen vuoksi alkanut selvitellä ja tiedustellut vakuutusyhtiön kantaa korvattavuuteen, ei vielä osoittanut, että yhtiö olisi hyväksynyt reklamaation riittävän yksilöidysti ja ajallaan tehdyksi. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko yhtiö menettelynsä vuoksi menettänyt oikeutensa vedota siihen, että A on tehnyt KSE 1995 -ehtojen kohdassa 3.2.9 tarkoitetun ilmoituksen korvausvaatimuksistaan myöhässä.

Arvioinnin lähtökohdat

11. Sopimusvelvoitteiden sisältö on ensi sijassa määriteltävä sen pohjalta, mitä sopimuksen osapuolet ovat nimenomaisin tahdonilmaisuin keskenään sopineet, ellei kysymys ole laissa pakottavasti säädetystä tilanteesta. Sopimusvelvoitteen perusta on näin ollen vapaaehtoisuudessa. Sikäli kuin velvoitteen perusteeksi ei ole esitettävissä nimenomaista tahdonilmaisua tai lain säännöstä, voidaan sopimusvelvoite päätellä sen perusteella, kuinka osapuolet ovat toisiinsa nähden käyttäytyneet. Jos sopimuksen osapuoli on omalla menettelyllään synnyttänyt sopimuskumppanissaan sopimusvelvoitetta koskevia perusteltuja odotuksia ja viimeksi mainittu on näihin luottaen ryhtynyt näiden odotusten mukaisiin toimenpiteisiin, perustellut odotukset voivat vaikuttaa sopimusehdon tavoin, jolloin ne aiheuttanut osapuoli vastaa niistä sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti (ks. esim. KKO 2011:6, kohta 8).

12. Edellä mainitun mukaisesti on arvioitava sopimuksen osapuolten toimintavelvoitteita myös silloin, kun sopimuksen väitetään tulleen rikotuksi. Sopimusrikkomukseen vetoavan osapuolen on pääsääntöisesti saatettava aktiivisin toimenpitein käsityksensä kohtuullisessa ajassa vastapuolensa tietoon (reklamaatio). Usein reklamaatiovelvoitteesta on erikseen sovittu, mutta se velvoittaa myös yleisen sopimusoikeudellisen periaatteen tavoin. Reklamaation laiminlyönti voi synnyttää suoritusvelvolliselle sopimuksen osapuolelle perustellun odotuksen siitä, että hänen tekemänsä suoritus on ollut oikea-aikainen ja virheetön (ks. esim. KKO 2016:69, kohdat 7–8 ja KKO 2018:38, kohdat 20–21).

13. Reklamaation tai korvausvaatimuksen vastaanottaneelta sopimusosapuolelta ei sen sijaan lähtökohtaisesti edellytetä aktiivista toimintaa. Tällaisesta toimintavelvollisuudesta ei ole laissa säädetty eikä tätä koskevia määräyksiä sisälly myöskään tässä asiassa sovellettaviin KSE 1995 -ehtoihin. Oikeuskirjallisuudessa on esitetty, että reklamaation vastaanottaneen sopimusosapuolen hiljaisuutta ei sellaisenaan pidetä myöhästyneen reklamaation hyväksymisenä (ks. L-E. Taxell, Avtal och rättsskydd, 1972, s. 475).

14. Reklamaatiosäännösten taustalla olevat, muun ohella asian selvittelyn edistämiseen ja todistelun hankkimiseen liittyvät näkökohdat (KKO 2018:38, kohta 21) eivät välttämättä edellytä sitä, että myös virheilmoituksen puutteita koskeva väite tehdään kohtuullisessa ajassa.

15. Edellä kohdassa 11 todetusta kuitenkin seuraa, että myöhästyneen reklamaation vastaanottanut sopimusosapuoli voi menettää oikeuden vedota reklamaation viivästymiseen, jos hän hyväksyy reklamaation nimenomaisella tahdonilmaisulla tai muutoin käyttäytymisellään osoittaa pitävänsä reklamaatiota pätevänä.

16. Arvioitaessa, onko yhtiö tässä tapauksessa menettänyt oikeutensa vedota reklamaation viivästymiseen, ratkaisevana on pidettävä sitä, onko A:lle yhtiön menettelyn vuoksi katsottava perustellusti syntyneen käsitys, ettei yhtiö tule vetoamaan virheilmoituksen myöhästymiseen. Arvioinnissa on otettava huomioon yhtiön menettely kokonaisuudessaan samoin kuin muut sopimusrikkomukseen ja sen selvittämiseen liittyvät olosuhteet (KKO 2019:94, kohta 16).

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

17. A on 6.3.2015 vireille panemassaan kanteessa perustanut kannevaatimuksensa siihen, että yhtiö oli suorittanut hänen ja yhtiön välillä solmittuun rakennuttamissopimukseen perustuvat velvoitteensa virheellisesti. Tuohon sopimukseen sisältyi reklamaatiota koskeva ehto (KSE 1995 3.2.9). A ja yhtiö olivat kuitenkin ennen kanteen vireilletuloa 9.5.2012 tehneet mainitun rakennuttamissopimuksen irtisanomisesta sopimuksen, jossa on muun ohella todettu, ettei osapuolilla ole tämän jälkeen sopimuksen ulkopuolisia muita vaatimuksia nyt eikä jatkossa toisiaan kohtaan.

18. A:n vaadittua marraskuussa 2013 yhtiöltä sopimuskorvausta yhtiö on tehnyt vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiölle sekä käsitellyt vaatimusta A:n kanssa käydyssä kirjeenvaihdossa vetoamatta siihen, ettei A:lla mainitun reklamaatiota koskevan sopimusehdon nojalla ole oikeutta korvauksen vaatimiseen. Yhtiö ei ole vedonnut tähän myöskään A:n 6.3.2015 nostamaan kanteeseen 30.4.2015 antamassaan vastauksessa, vaan vasta asian valmistelussa 8.7.2016 käräjäoikeudelle antamassaan lausumassa.

19. Yhtiö ei kuitenkaan ole missään vaiheessa yhteydenpitoaan A:han osaksikaan myöntänyt sopimusrikkomusta tai sopimusrikkomukseen perustuvaa korvausvastuuta. Tällaisena myöntämisenä ei voida pitää myöskään yhtiön vakuutusyhtiölle tekemää vahinkoilmoitusta tai siihen liittyen laadittuja asiakirjoja, joihin on sisältynyt yhtiön vastuun määrällistä rajoittamista koskeva ehto. Yhtiö on sen sijaan kaikessa yhteydenpidossa johdonmukaisesti kiistänyt korvausvastuunsa vedoten tältä osin muun ohella osapuolten välillä 9.5.2012 tehtyyn irtisanomissopimukseen.

20. Yhtiö on näin ollen ilmaissut pitäytyvänsä sopimussuhteen irtisanomista koskevassa sopimuksessa eikä se ole nimenomaisesti hyväksynyt sitä, että A on tehnyt korvausvaatimuksen myöhässä. Kun yhtiö on korvausvastuun käsittelyn yhteydessä johdonmukaisesti kieltänyt korvausvastuunsa, A ei ole voinut yhtiön käyttäytymisen vuoksi perustaa odotuksiaan siihen, että yhtiö olisi hyväksynyt korvausvaatimuksen tulleen KSE 1995 -ehtojen kohdan 3.2.9 mukaisesti tehdyksi.

21. Korkein oikeus katsoo, että A:n esittämien vaatimusten käsittely yhtiössä reklamaation myöhästymiseen nimenomaisesti vetoamatta on voinut A:n näkökulmasta olla omiaan viittaamaan siihen, ettei yhtiö tule vetoamaan korvausvaatimuksen myöhästymiseen. Osapuolet olivat kuitenkin nimenomaisesti sopineet rakennuspalveluita koskeneen sopimuksen irtisanomisesta ilman vaatimuksia, ja yhtiö on asian käsittelyn myöhemmissä vaiheissa vedonnut tähän sopimukseen. Korkein oikeus toteaa, ettei yhtiön edellä perusteluissa kuvattu menettely muutoin ole antanut viitteitä siitä, että se olisi miltään osin luopunut väiteoikeudestaan. Vakuutusyhtiön mahdollisen korvausvastuun selvittäminen ensin on ollut kummankin sopijaosapuolen edun mukaista. Korkein oikeus katsoo siten, että asian käsittelyn jatkuminen virheilmoituksen myöhästymiseen vetoamatta ei ole asiassa käsillä olevissa olosuhteissa ollut sellaisenaan riittävä synnyttämään A:lle perusteltua syytä olettaa, ettei yhtiö tule vetoamaan korvausvaatimuksen myöhästymiseen.

Johtopäätös

22. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että yhtiö ei ole menettänyt oikeuttaan vedota siihen, että A:n KSE 1995 -ehtojen kohdassa 3.2.9 tarkoitettu ilmoitus korvausvaatimuksistaan on tehty myöhässä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Sanna Holkeri.

Valtion virasto oli antanut henkilöstön edustajille neuvotteluesityksen yhteistoimintaneuvotteluiden käynnistämiseksi. Esityksen mukaan neuvottelut koskivat koko viraston henkilöstöä ja irtisanottavien sekä osa-aikaistettavien määrä oli enintään 60 henkilöä. Mahdollisten toimenpiteiden kohteena olevat virkamiehet määräytyivät esityksen viitteessä mainittujen normien mukaisesti. Esityksen liitteessä oli lisäksi mainittu, että irtisanomisjärjestys oli lainsäädännön mukainen ja että perusteet eivät saaneet olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia.

Korkein oikeus katsoi, että virasto oli laiminlyönyt antaa virkamiesten edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat riittävät tiedot periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. Valtio velvoitettiin maksamaan irtisanotulle virkamiehelle hyvitystä.

L yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa 23 § 1 mom 3 kohta, 23 § 2 mom, 43 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Helsingin käräjäoikeudessa

A vaati, että Suomen valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 43 §:n mukaisena hyvityksenä 18 000 euroa. A:n mukaan hänen työnantajanaan toimineen valtion viraston, Opetushallituksen, antama esitys yhteistoimintaneuvottelujen käynnistämiseksi ei ollut sisältänyt lain edellyttämiä tietoja periaatteista, joiden mukaan irtisanomisen tai osa-aikaistamisen kohteeksi joutuvat virkamiehet valitaan, eikä näitä tietoja ollut annettu myöskään ensimmäisessä yhteistoimintaneuvottelussa.

Valtio vaati, että kanne hylätään tai että vaadittu hyvitys jätetään tuomitsematta. Määrän osalta valtio hyväksyi enintään 1 707 euroa. Valtio katsoi viraston antaneen neuvotteluesityksessä kirjallisesti sen käytettävissä olleet riittävät tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valittiin.

Käräjäoikeuden tuomio 22.8.2017 nro 42786

Asiaan sovellettavia säännöksiä ja tapahtumatietoja selostettuaan käräjäoikeus totesi, että neuvotteluesityksessä oli viitattu pelkästään eräisiin normeihin ja tuotu hyvin yleisellä tasolla esiin osaamisen säilymisen ja kehittymisen turvaaminen virastossa. Käräjäoikeus katsoi, etteivät henkilöstön edustajat olleet voineet annettujen tietojen perusteella päätellä, mille seikoille tultiin antamaan painoa irtisanottavia valittaessa tai millä perusteella järjestelyjen kohteeksi joutuvat tehtävät valikoituvat työnantajan suunnitelmien mukaan. Hyväksyttävänä perusteena jättää kokonaan kertomatta seikkoja, joille työnantajan sen hetkisen käsityksen mukaan tuli antaa merkitystä tehtäessä valintaa irtisanottavista, ei voitu pitää sitä, että työnantajan tarkoituksena oli ollut työntekijöiden tehtäväkuvien tarkasteleminen avoimesti yhdessä henkilöstön edustajien kanssa yhteistoimintaneuvottelujen aikana. Henkilöstöllä tuli olla käsitys siitä, mikä oli työnantajan lähtökohta neuvotteluihin, vaikka suunnitelmat muuttuisivat tai täsmentyisivät neuvotteluprosessin aikana.

Käräjäoikeus katsoi, että valtion virasto oli näin menettelemällä laiminlyönyt yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetun lain 23 §:ssä säädetyn tiedonantovelvollisuutensa.

Käräjäoikeus katsoi viraston menetelleen asiassa huolimattomasti. Kysymys ei ollut erityisen vakavasta menettelyrikkomuksesta. Neuvotteluvelvoitetta ei ollut pyritty laiminlyömään, eikä työnantaja ollut tehnyt ratkaisuja ennen yhteistoimintamenettelyn aloittamista. Laiminlyöntiä ei toisaalta voitu pitää niin vähäisenä, että hyvitys voitaisiin jättää kokonaan tuomitsematta. Kysymys oli ollut pitkään viraston palveluksessa olleen A:n virkasuhteen päättämisestä. Mainitsemansa seikat huomioon ottaen käräjäoikeus piti kohtuullisena hyvityksen määränä 8 500 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Pekka Päivänsalo.

Helsingin hovioikeuden tuomio 21.9.2018 nro 1204

Hovioikeus totesi valtion valituksen johdosta, että työnantajan tiedonantovelvollisuuden sisällöllistä riittävyyttä ja oikea-aikaisuutta yhteistoimintaneuvotteluissa oli tarkasteltava tapauskohtaisesti vuorovaikutuksellisuuden toteutumisen näkökulmasta. Hovioikeus totesi, että työnantajalle asetetulla tietojen antamista koskevalla velvoitteella yhteistoimintaneuvottelujen alkuvaiheessa on lain hengen ja tavoitteen kannalta keskeinen merkitys. Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että vaikka työnantajan selvityksen ei voitu edellyttää olevan kovin yksityiskohtainen vielä neuvottelujen alkuvaiheessa, yksinomaan neuvotteluesityksessä tehtyä viittausta soveltuviin normeihin, tai mainintaa siitä, että irtisanomisjärjestys oli lainsäädännön mukainen, ei voitu pitää riittävänä. Tarkempia tietoja oli pidettävä tärkeänä erityisesti sen vuoksi, että sovellettavaan virkaehtosopimukseen ei ollut sisältynyt irtisanomisjärjestystä koskevaa sopimusmääräystä, eikä asiasta ollut myöskään muodostunut vakiintunutta käytäntöä.

Hovioikeus katsoi, ettei tietojen antamisen oikea-aikaisuuden ja riittävyyden voitu käsillä olevassa tilanteessa katsoa toteutuneen lainsäätäjän tarkoituksen mukaisella tavalla. Tiedonantovelvollisuuden sisällölle ei hovioikeuden mukaan voitu asettaa vähäisempiä vaatimuksia riippuen siitä, mistä syystä vähentämistoimenpiteisiin oli jouduttu ryhtymään. Myöskään yhteistoimintaneuvottelujen päättyessä annetut lisätiedot eivät poistaneet neuvottelujen alkuvaiheessa tapahtunutta tiedonantovelvollisuuden laiminlyöntiä.

Hovioikeus katsoi, että syytä käräjäoikeuden tuomion muuttamiseen ei ollut.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Ari Kyllönen ja Virva Nyman.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Suomen valtio vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan, kanne hylätään ja korvausvelvollisuus poistetaan. Valtio vaati toissijaisesti, että hyvitys jätetään tuomitsematta, ja viimesijaisesti, että hyvityksen määrä alennetaan 1 707 euroon.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Valtion virasto oli antanut 20.5.2014 viraston henkilöstön edustajille kirjallisen neuvotteluesityksen yhteistoimintaneuvottelujen käynnistämiseksi. Esityksen mukaan neuvottelut koskivat koko viraston henkilöstöä, ja irtisanottavien sekä osa-aikaistettavien määrä oli yhteensä enintään 60 henkilöä. Esityksessä oli todettu, että mahdollisten toimenpiteiden kohteena olevat virkamiehet määräytyivät viitteessä mainittujen normien mukaisesti ja että toimenpiteet ja niiden kohteena olevat henkilöt tarkentuivat sen jälkeen, kun neuvottelut vaihtoehdoista vaikutusten aikaansaamiseksi oli käyty. Viitteessä oli mainittu valtion virkamieslaki, laki yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa sekä valtiovarainministeriön päätös muutosten johtamisesta ja muutosturvasta valtionhallinnossa.

2. Neuvotteluesityksen liitteenä olleessa diasarjassa oli todettu, että irtisanomisjärjestys on lainsäädännön mukainen (perusteet eivät saa olla syrjiviä tai tasa-arvolain vastaisia) ja että luottamushenkilöillä ja perhevapailla olevilla on irtisanomissuoja. Lisäksi oli mainittu, että viraston toiminnot myös neuvottelujen aikana ja osaamisen säilyminen ja kehittyminen virastossa oli turvattava. Henkilöstölle oli viimeisessä yhteistoimintaneuvottelussa 26.9.2014 ilmoitettu, että viimeisenä irtisanotaan viraston toiminnan kannalta tärkeimmät henkilöt. Irtisanomisten kohdistumisen oli tällöin kerrottu perustuvan siihen, että yksiköiden tehtäviä järjestellään uudelleen, mikä johtaa joidenkin henkilöiden tehtävien lakkaamiseen.

3. Yhteistoimintaneuvottelut olivat päättyneet 26.9.2014. Tämän jälkeen virasto oli irtisanonut muiden ohella A:n virkasuhteen päättymään taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla.

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko virasto antanut neuvotteluesityksessään virkamiesten edustajille yhteistoiminnasta valtion virastoissa ja laitoksissa annetussa laissa (valtion yhteistoimintalaki) tarkoitetut riittävät tiedot niistä periaatteista, joiden mukaan yhteistoimintaneuvotteluissa käsiteltävien toimenpiteiden, irtisanomisen ja osa-aikaistamisen, kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan. Mikäli viraston ei katsota antaneen riittäviä tietoja, kysymys on myös viraston velvollisuudesta suorittaa A:lle hyvitystä valtion yhteistoimintalain nojalla sekä hyvityksen määrästä.

Sovellettavat säännökset

5. Valtion yhteistoimintalain 1 §:n mukaan lailla edistetään viraston ja sen henkilöstön vuorovaikutuksellista yhteistoimintaa, joka perustuu henkilöstölle oikea-aikaisesti annettuihin riittäviin tietoihin viraston toiminnasta ja sitä koskevista suunnitelmista. Tavoitteena on yhteisymmärryksessä kehittää viraston toimintaa ja henkilöstön mahdollisuuksia vaikuttaa virastossa tehtäviin päätöksiin, jotka koskevat työtä, työoloja ja henkilöstön asemaa virastossa.

6. Harkitessaan vähintään kymmenen virkamiehen irtisanomista, lomauttamista yli 90 päiväksi tai osa-aikaistamista työnantajan on lain 23 §:n 1 momentin mukaan annettava asianomaisten virkamiesten edustajille kirjallisesti käytettävissään olevat tiedot:

1) aiottujen toimenpiteiden perusteista;

2) alustava arvio irtisanottavien, lomautettavien ja osa-aikaistettavien määrästä ja toimenpiteiden kohdistumisesta henkilöstöön;

3) tiedot periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteiksi joutuvat virkamiehet valitaan; sekä

4) arvio ajasta, jonka kuluessa toimenpiteet aiotaan toteuttaa.

7. Mainitun 23 §:n 2 momentin mukaan henkilöstön edustajille annettavat tiedot on liitettävä neuvotteluesitykseen. Työnantajan neuvotteluesityksen jälkeen saamat tiedot voidaan antaa viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa.

8. Lain 43 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on irtisanonut, lomauttanut tai osa-aikaistanut virkamiehen jättäen tahallisesti tai huolimattomuudesta noudattamatta, mitä 21–27 §:ssä säädetään, on määrättävä maksamaan irtisanotulle, lomautetulle tai osa-aikaistetulle virkamiehelle hyvitys.

9. Valtion yhteistoimintalain säännöksiä sovellettaessa on syytä kiinnittää huomiota myös niiden taustalla olevaan Euroopan unionin sääntelyyn, erityisesti yhteistoimintamenettelydirektiiviin (Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevista yleisistä puitteista Euroopan yhteisössä 2002/14/EY) ja Euroopan sosiaaliseen peruskirjaan. Valtion yhteistoimintalain säätämistä koskevassa hallituksen esityksessä yhteistoimintamenettelydirektiivin on katsottu koskevan Suomessa myös kuntaa ja valtiota työnantajana (HE 152/2013 vp s. 5). Direktiivin 1 artiklan 1 kohdan mukaan direktiivin tarkoituksena on luoda yleiset puitteet, joilla asetetaan vähimmäisvaatimukset työntekijöiden oikeudelle saada tietoja ja tulla kuulluksi yhteisössä sijaitsevissa yrityksissä tai toimipaikoissa. Direktiivin 4 artiklan 3 kohdan mukaan tiedot on annettava asianmukaisena ajankohtana, asianmukaisin tavoin ja asianmukaisen sisältöisenä erityisesti sen mahdollistamiseksi, että työntekijöiden edustajat voivat riittävästi perehtyä asiaan ja valmistautua tarvittaessa kuulemiseen.

10. Valtion yhteistoimintalain 23 §:ää tulkittaessa voidaan kiinnittää huomiota myös joukkovähentämisdirektiiviin (Neuvoston direktiivi 98/59/EY työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä), vaikka sitä ei direktiivin soveltamisalaa koskevan 1 artiklan 2 kohdan b alakohdan mukaan sovelleta julkisyhteisöjen tai julkisoikeudellisten laitosten palveluksessa oleviin. Joukkovähentämisdirektiivi on saatettu kansallisesti voimaan yhteistoiminnasta yrityksissä annetulla lailla, jonka säännökset vastaavat asiasisällöltään valtion yhteistoimintalain säännöksiä siltä osin kuin viimeksi mainittuja sovelletaan tässä asiassa. Oikeuskäytännön johdonmukaisuus ja ennakoitavuus puoltavat näiden lakien toisiaan vastaavien säännösten yhdenmukaista tulkintaa ja siten joukkovähentämisdirektiivin säännösten huomioon ottamista myös valtion yhteistoimintalain sanottuja säännöksiä sovellettaessa. Joukkovähentämisdirektiivin 2 artiklan 3 kohdan ensimmäisen alakohdan b alakohdan mukaan työnantajan on hyvissä ajoin neuvottelujen kuluessa ilmoitettava työntekijöiden edustajille kirjallisesti muiden muassa suunnitellut perusteet, joilla vähennettävät työntekijät valitaan, sikäli kun kansallinen lainsäädäntö ja/tai käytäntö antavat työnantajalle oikeuden päättää valinnasta.

11. Euroopan unionin tuomioistuin on tulkinnut mainittua b alakohtaa siten, että työnantajan velvollisuus ryhtyä harkittua joukkovähentämistä koskeviin neuvotteluihin ei riipu siitä, pystyykö työnantaja jo antamaan työntekijöiden edustajille kaikki alakohdassa vaaditut tiedot. Unionin tuomioistuin katsoi ratkaisussaan, että työnantajan on annettava työntekijöiden edustajille merkitykselliset tiedot koko neuvottelujen ajan ja että uudet merkitykselliset tiedot on annettava neuvottelujen viimeiseen hetkeen saakka (tuomio 10.9.2009, Akavan Erityisalojen Keskusliitto AEK ry ym., C-44/08, EU:C:2009:533, 53 kohta).

Korkeimman oikeuden arviointi

12. Valtion yhteistoimintalain keskeisenä tavoitteena on antaa henkilöstölle mahdollisuus vaikuttaa virastossa tehtäviin, heitä koskeviin päätöksiin (HE 152/2013 vp s. 12). Tavoitetta palvelevan yhteistoiminnan on lain 1 §:stä ilmenevin tavoin tarkoitettu perustuvan henkilöstölle oikea-aikaisesti annettaviin riittäviin tietoihin viraston toimintaa koskevista suunnitelmista.

13. Valtion yhteistoimintalaissa, kuten muissakin yhteistoimintaa koskevissa laeissa, yhteistoimintaneuvotteluille asetetaan erityisvaatimuksia silloin, kun neuvottelut koskevat irtisanomisia tai muuta työvoiman käytön vähentämistä. Näillä säännöksillä pyritään turvaamaan se, että henkilöstöryhmät voivat riittävästi valmistautuneina neuvotella toimista, jotka voimakkaimmin vaikuttavat heidän asemaansa. Korkein oikeus on kunnallista yhteistoimintalakia (laki työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa) koskevassa ratkaisussaan KKO 2019:66 katsonut, ettei yhteistoimintaneuvottelujen tavoitteita voida saavuttaa, jos neuvottelut käydään vasta sen jälkeen, kun päätös työvoiman vähentämisestä on jo tosiasiallisesti tehty (kohta 21). Korkein oikeus toteaa, että yhteistoimintaneuvottelujen tavoitteita ei voida saavuttaa myöskään, jos henkilöstöryhmille ei anneta riittäviä tietoja asiaan perehtymiseksi ja neuvotteluihin valmistautumiseksi tai jos tarpeellisia tietoja ei anneta riittävän ajoissa. Valtion yhteistoimintalaissa onkin edeltä ilmenevin tavoin korostettu riittävien tietojen oikea-aikaista antamista.

14. Asiassa sovellettavan valtion yhteistoimintalain 23 §:n 2 momentin mukaan henkilöstön edustajille annettavat tiedot on liitettävä jo neuvotteluesitykseen, kun neuvottelut koskevat irtisanomisia tai muuta työvoiman käytön vähentämistä. Työnantajan on siten jo ennen yhteistoimintamenettelyn aloittamista suunniteltava toimenpiteitä, jotka liittyvät neuvottelujen käynnistymiseen. Esityksen jälkeen työnantajan saamat tiedot on annettava viimeistään yhteistoimintaneuvottelut käynnistävässä neuvottelussa. Kuten edellä selostetusta unionin tuomioistuimen ratkaisustakin ilmenee, työnantaja voi vielä neuvottelujen kuluessa saada uusia, neuvottelujen kannalta työntekijöille merkityksellisiä tietoja. Valtion yhteistoimintalain tavoitteiden ja laista ilmenevien periaatteiden perusteella voidaan edellyttää, että työnantaja ilmoittaa henkilöstön edustajille myös nämä tiedot ensi tilassa ne saatuaan.

15. Laissa ei ole tarkempia säännöksiä siitä, minkälaisia tietoja työnantajan on annettava henkilöstön edustajille toimenpiteiden kohteiksi joutuvien virkamiesten valintaperiaatteista. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että toimenpiteiden kohteeksi joutuvien kohdentamisen kuvaukseksi riittää viittaus työehtosopimusten irtisanomisjärjestykseen tai ilmoitus toimimisesta vastaavien periaatteiden mukaan (Hietala, Harri – Kaivanto, Keijo, Yhteistoimintalaki käytännössä 2018, s. 150). Esimerkiksi nyt kysymyksessä olevien yhteistoimintaneuvottelujen aikana voimassa olleen valtion yleisen virka- ja työehtosopimuksen mukaan muusta kuin työntekijästä johtuvasta syystä tapahtuneen irtisanomisen ja lomauttamisen yhteydessä on mahdollisuuksien mukaan noudatettava sääntöä, jonka mukaan viimeksi irtisanotaan tai lomautetaan yrityksen toiminnalle tärkeitä ammattityöntekijöitä ja saman työnantajan työssä osan työkyvystään menettäneitä. Tämän säännön lisäksi kiinnitetään huomiota myös työsuhteen kestoaikaan ja työntekijän huoltovelvollisuuden määrään. Tässä asiassa on riidatonta, ettei A:n virkasuhteeseen ole ollut sovellettava mainittua tai muutakaan irtisanomisjärjestysmääräystä.

16. Korkein oikeus katsoo, että henkilöstölle annettavien tietojen laatua ja laajuutta arvioitaessa on otettava huomioon erityisesti lainsäädännöllä tavoitellut päämäärät. Työnantajalle asetetun tiedonantovelvollisuuden tarkoituksena on mahdollistaa esimerkiksi se, että henkilöstöryhmät voivat tehdä omia ehdotuksia neuvottelujen kohteena olevista kysymyksistä. Lainsäädännön tarkoituksen perusteella työnantajan velvollisuus antaa tietoja neuvotteluesityksessä voidaan yleisesti ottaen ymmärtää suhteellisen laajaksi. Toimenpiteiden kohteeksi joutuvien valinnassa riittäviä voivat olla suhteellisen yleisluontoiset tiedot valintaa ohjaavista periaatteista.

Onko virasto laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa

17. Virasto on neuvotteluesityksessään viitannut mahdollisten toimenpiteiden kohteena olevien virkamiesten määräytymisperiaatteina kohdasta 1 ilmeneviin lakeihin ja valtiovarainministeriön päätökseen. Virasto on tässä asiassa kiistämisperusteena vedonnut siihen, että se oli liittänyt esitykseen kaiken tuolloin käytettävissään olleen tiedon.

18. Korkein oikeus toteaa, että työnantajalla on lähtökohtaisesti näyttötaakka siitä, että se on käynyt yhteistoimintaneuvottelut säädetyin tavoin (ks. KKO 2019:66, kohta 32). Näyttötaakkaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon asianosaisen mahdollisuudet esittää näyttöä riitaisesta seikasta. Sen näyttäminen, ettei asianosaisella ole ollut käytettävissään jotakin tietoa, voi olla tapauksesta riippuen vaikeaa tai mahdotonta.

19. Tässä tapauksessa A:n työnantaja on ollut Opetushallitus, eli julkista valtaa käyttävä valtion virasto, jonka toiminnan perusteista säädetään lailla. Yhteistoimintaneuvottelujen aikana voimassa olleessa laissa Opetushallituksesta (182/1991) säädettiin muun muassa Opetushallituksen tehtävistä ja organisaatiosta. Toiminnan lakiperusteisuudesta johtuen virastolla on ollut tiedossaan ne tehtävät, joista viraston on huolehdittava yhteistoimintaneuvottelujen kohteena olleiden toimenpiteiden jälkeenkin. Virastolla on ollut tieto myös viraston organisaatiosta ja sen virkamiesten ammatillisesta osaamisesta. Tietojen henkilöstön ammatillisesta osaamisesta on täytynyt käydä ilmi myös siitä henkilöstö- ja koulutussuunnitelmasta, joka viraston on tullut yhteistoimintaneuvottelujen aikana voimassa olleen valtion yhteistoimintalain 14 §:n (1233/2013) nojalla vuosittain vahvistaa.

20. Edellisessä kohdassa lausuttuun nähden ei ole uskottavaa, että virasto ei olisi voinut ilmoittaa neuvotteluesityksessä tarkemmin tietoja niistä periaatteista, joiden mukaan toimenpiteiden kohteeksi joutuvat virkamiehet valikoituvat. Virasto ei siten ole näyttänyt, että se olisi liittänyt neuvotteluesitykseensä kaiken käytettävissään olleen tiedon. Pelkkä viittaus edeltä 1 kohdasta ilmeneviin lakeihin ja päätökseen yhdessä diasarjasta ilmenevien tietojen kanssa ei ole antanut virkamiesten edustajille riittäviä tietoja neuvotteluihin valmistautumista ja tehokasta osallistumista varten irtisanomisen ja osa-aikaistamisen kohteeksi joutuvien valintaperusteiden osalta.

Menettelyn huolimattomuus

21. Hyvityksen määrääminen irtisanotulle virkamiehelle edellyttää valtion yhteistoimintalain 43 §:n mukaan, että työnantaja on tahallisesti tai huolimattomuudesta jättänyt noudattamatta, mitä muun muassa 23 §:ssä säädetään.

22. Valtion yhteistoimintalaista ei tarkemmin ilmene se, mitä lain 23 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetuilla valintaperiaatteilla tarkoitetaan. Virasto ei kuitenkaan ole voinut perustellusti lähteä siitä, että viittausta esityksessä mainittuihin lakeihin ja valtiovarainministeriön päätökseen sekä diasarjassa esitettyjä muita tietoja voitaisiin pitää riittävinä tietoina mainituista periaatteista, kun otetaan huomioon viraston tehtäviä ja organisaatiota koskevasta sääntelystä ilmenevät seikat. Virasto on siten huolimattomuudesta jättänyt antamatta laissa säädetyt tiedot.

Hyvityksen tuomitseminen ja määrä

23. Valtion yhteistoimintalain 43 §:n 1 momentin mukaan hyvityksen suuruus on enintään 34 140 euroa. Hyvityksen suuruutta määrättäessä on pykälän 2 momentin mukaan otettava huomioon yhteistoimintavelvoitteen laiminlyönnin vakavuus ja työnantajan olot yleensä sekä virkamieheen kohdistetun toimenpiteen luonne ja hänen virkasuhteensa kesto. Jos laiminlyöntiä voidaan kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pitää vähäisenä, voidaan hyvitys jättää pykälän 3 momentin nojalla tuomitsematta.

24. Lakia koskevassa hallituksen esityksessä todetaan, että työnantaja olisi velvollinen suorittamaan hyvitystä yhteistoimintaan liittyvien velvoitteiden laiminlyönneistä riippumatta siitä, onko irtisanomisen, lomauttamisen tai osa-aikaistamisen peruste ollut lain mukainen vai ei. Hyvitysseuraamuksen peruste olisi siten työnantajan moitittavana pidettävä virkamiehen oikeuksia loukkaava menettely. Työnantaja olisi velvollinen maksamaan hyvitystä silloinkin, kun voidaan näyttää, ettei neuvotteluvelvoitteen asianmukainen täyttäminen olisi johtanut muuhun tulokseen. Hyvitysvelvollisuuden syntyminen ei siten edellytä syy-yhteyttä neuvotteluvelvoitteen laiminlyönnin ja suoritetun ratkaisun välillä. Hyvitysseuraamuksen tavoitteena on korvata henkilöön kohdistunutta henkistä loukkausta. Säännös ei edellytä näyttöä loukkauksen aiheutumisesta tai määrästä, vaan teon luonne riittää korvauksen perusteeksi (HE 152/2013 vp s. 32).

25. Valtion yhteistoimintalaissa hyvityksen määräämisen perusteet on säädetty samalla tavalla kuin yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 62 §:ssä ja työnantajan ja henkilöstön välisestä yhteistoiminnasta kunnissa annetun lain 21 §:ssä. Myös hyvityksen määrä on yhdenmukainen viimeksi mainittujen lakien kanssa (ks. HE 152/2013 vp s. 32). Korkein oikeus onkin ennakkopäätöksessään KKO 2019:66 katsonut, että yritysten yhteistoimintarikkomuksia koskevalle oikeuskäytännölle voidaan antaa merkitystä myös, kun arvioidaan kuntatyönantajan laiminlyöntiä. Korkein oikeus on mainitun ratkaisun kohdista 42–43 ilmenevin tavoin viitannut useisiin yritysten yhteistoimintarikkomuksia koskeviin Korkeimman oikeuden ja työtuomioistuimen ratkaisuihin harkitessaan hyvityksen tuomitsemista ja määrää. Korkein oikeus toteaa, että myös valtion yhteistoimintalain mukaista hyvitystä harkittaessa voidaan kiinnittää huomiota muiden yhteistoimintalakien mukaiseen korvauskäytäntöön ja Korkeimman oikeuden mainitusta ennakkopäätöksestä ilmeneviin ratkaisuihin.

26. Tässä tapauksessa viraston laiminlyönti on koskenut irtisanottavien ja osa-aikaistettavien virkamiesten valintaperiaatteiden yksilöintiä. Yhteistoimintaneuvottelut on käyty oikea-aikaisesti ja työntekijöille on muutoin annettu neuvotteluja varten riittävät tiedot. Virkamiehillä on yhteistoimintaneuvotteluiden aikana ollut mahdollisuus vaikuttaa viraston toimintaa koskeviin ratkaisuihin. Yhteistoimintavelvoitteen rikkomista ei näistä syistä voida pitää erityisen vakavana.

27. Toisaalta työnantajan suunnittelemat toimenpiteet ovat olleet hyvin laajamittaisia ja henkilöstön kannalta erittäin merkittäviä käsittäen myös useiden virkamiesten irtisanomisia. Tuntuvan hyvityksen tuomitsemista puoltaa tässä tapauksessa myös se, että A oli ollut ennen irtisanomistaan lähes 30 vuotta saman työnantajan palveluksessa.

28. Punnittuaan edellä mainittuja seikkoja Korkein oikeus katsoo, ettei viraston laiminlyöntiä voida kaikki asiaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen pitää vähäisenä. Korkein oikeus päätyy siihen, että hovioikeuden tuomitsema määrä 8 500 euroa on A:n osalta oikeudenmukainen hyvitys yhteistoimintavelvoitteen loukkaamisesta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Päivi Hirvelä ja Lena Engstrand. Esittelijä Maija-Liisa Goebel.

A oli työskennellyt kuorma-autonkuljettajana B Oy:n palveluksessa ainoana ulkopuolisena työntekijänä. B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia. B Oy oli sittemmin myynyt A:n kuljettaman kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A oli heti kaupanteon jälkeen toiminut niin ikään ainoana ulkopuolisena työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.

Korkein oikeus katsoi, että kyse oli liikkeen luovutuksesta, vaikka B Oy:n liikennelupa ei ollut siirtynyt C Oy:lle. C Oy oli siten yhdessä B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa maksamatta olevat palkkasaatavat. Ks. KKO:2018:64 KKO:2018:65 KKO:2018:66

Kysymys myös Korkeimmassa oikeudessa huomioon otettavasta oikeudenkäyntiaineistosta muutoksenhakijan vastapuolen jätettyä vastaamatta valitukseen.

TSL 1 luku 10 § 1 mom
TSL 1 luku 10 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli työskennellyt B Oy:n palveluksessa kuorma-auton kuljettajana lokakuuhun 2014 asti. B Oy oli myynyt A:n kuljettaman kuorma-auton C Oy:lle, joka oli suorittanut B Oy:lle kauppahinnan 6.11.2014. A oli 1.11.2014 lukien toiminut C Oy:n työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan M:n ajoja kuin B Oy:n palveluksessa. B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkaa 17 222,82 euroa, minkä määrän B Oy oli sittemmin käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla velvoitettu suorittamaan A:lle.

Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että käräjäoikeus velvoittaa C Oy:n yhteisvastuullisesti aikaisemmin yksipuolisella tuomiolla tuomitun B Oy:n kanssa suorittamaan A:lle maksamatta olevat palkkasaatavat sekä odotuspäivien palkan 672 euroa.

A:lla oli jäänyt saamatta palkkasaatavia B Oy:ltä kanteessa vaadittu määrä. A oli siirtynyt liikkeen luovutuksella C Oy:n palvelukseen, kun yhtiö oli ostanut B Oy:ltä kuljetusliiketoiminnan. C Oy oli liikkeen luovutuksen saajana yhteisvastuussa B Oy:n kanssa A:n maksamatta olevista palkkasaatavista.

C Oy kiisti kanteen. Se ei ollut ostanut B Oy:n kuljetusliiketoimintaa, vaan ainoastaan kuorma-auton ja perävaunun. Kyse oli irtaimen kaupasta, ei liikkeen luovutuksesta. C Oy ei ollut vastuussa B Oy:n mahdollisista palkkaveloista A:lle.

Käräjäoikeuden tuomio 27.2.2017 nro 17/6649

Asiassa oli selvitetty, että A oli toiminut B Oy:n palveluksessa 31.10.2014 asti ja C Oy:n palveluksessa 1.11.2014 lukien. A:n työ kummankin yhtiön palveluksessa oli koostunut saman asiakkaan M:n ajoista samalla kuorma-autolla. B Oy:llä ei ollut ollut muita työntekijöitä, eikä sille ollut jäänyt itsenäistä liiketoimintaa, joka oli kuorma-autokaupan ja A:n siirtymisen myötä siirtynyt C Oy:lle. A:n ja kuorma-auton muodostama itsenäinen liiketoiminta ei ollut sulautunut erottamattomaksi osaksi C Oy:n muuta liiketoimintaa. Luovutuksen kohteena oli siten ollut toiminnallinen kokonaisuus, ja toiminta oli jatkunut keskeytyksettä. Sillä, että M:n kanssa aikaansaatu sopimus ei olisi ollut siirrettävissä, ei ollut merkitystä asian arvioinnissa.

Kaupan osapuolet eikä myöskään A eivät olleet tapahtuma-aikoihin käsittäneet kauppaa liikkeen luovutuksena. Tätä puolsivat yhtäältä B Oy:n A:lle antaman työtodistuksen ristiriitaiset merkinnät A:n työsuhteen päättymisestä ja A:n siirtymisestä C Oy:n palvelukseen vanhana työntekijänä sekä toisaalta se, että A oli allekirjoittanut C Oy:n kanssa uuden työsopimuksen, jossa hänen työsuhteensa ehdot olivat ainakin osittain aikaisemmasta heikentyneet. Tätä puolsi myös se, että C Oy:n omistaja oli kertomansa mukaan halunnut ostaa kuorma-auton, jolla hän sai kuljetusliiketoimintaa.

Käräjäoikeus katsoikin uskottavaa olevan, ettei B Oy:n ja C Oy:n välillä ollut ollut nimenomaisesti puhetta liikkeen luovutuksesta. Tällä seikalla ei kuitenkaan ollut kanteen hylkäävää vaikutusta, koska liikkeen luovutusta koskevan sääntelyn tarkoituksena oli työntekijöiden oikeuksien turvaaminen yrityksen tai liikkeen taikka liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä. Yksi sääntelyn päätavoitteista oli, että luovuttajan työntekijöiden työsopimukset pidetään voimassa luovutuksensaajan tahdon vastaisestikin.

Käräjäoikeus katsoi, ettei A:n työsopimus C Oy:n kanssa uusine ehtoineen puhunut sen puolesta, että kysymys olisi ollut uudesta työsuhteesta. Usein koetaan tarkoituksenmukaiseksi riidattomienkin liikkeen luovutusten yhteydessä uusia työsopimukset selvyyden vuoksi. Lisäksi B Oy:n A:lle antamaan työtodistukseen oli kirjattu A:n jatkavan vanhana työntekijänä. Työtodistuksesta ilmeni myös se, että A oli työskennellyt B Oy:lle vielä 31.10.2014 eli työtodistukseen kirjatun työsuhteen päättymisen 30.10.2014 jälkeenkin.

B Oy:n ja C Oy:n välistä liiketoiminnan siirtymistä koskevaa yhteisymmärrystä tuki puolestaan vahvasti C Oy:n omistajan kertomus siitä, että hän oli kuorma-autokaupan yhteydessä saanut B Oy:n edustajalta tietää, että kuorma-autolla ajettiin M:n ajoja. Kummankin osapuolen oli siten täytynyt tietää, että auton mukana siirtyy vastaajayhtiölle myös asiakkaan ajot ja mahdollisesti myös A työntekijänä. Muutoin ei olisi selitettävissä se, että A oli B Oy:ssä ajanut asiakkaalle ajoja vielä 30.10.2014, lasku kuorma-autosta oli päivätty 31.10.2014 ja A oli jo 1.11.2014 aloittanut ajonsa C Oy:n palveluksessa samalle asiakkaalle, eikä B Oy:lle ollut jäänyt vastaavaa liiketoimintaa.

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että liiketoiminnan siirtyminen oli perustunut B Oy:n ja C Oy:n väliseen yhteisymmärrykseen.

Käräjäoikeus velvoitti C Oy:n yhteisvastuullisesti aikaisemmin yksipuolisella tuomiolla tuomitun B Oy:n kanssa suorittamaan A:lle maksamatta olevia palkkasaatavia 17 222,82 euroa ja odotuspäivien palkkaa 672 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Oskar Kulmala.

Turun hovioikeuden tuomio 11.7.2018 nro 598

C Oy valitti hovioikeuteen ja vaati, että kanne hylätään. A vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätökset siitä, että A:n työ kummankin yhtiön palveluksessa oli ollut samanlaista siten, että A oli ajanut samaa kuorma-autoa ja hänen työnsä oli koostunut kokonaisuudessaan ajoista M:lle, eikä toiminta ollut keskeytynyt juuri lainkaan. Lisäksi hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, että kauppakumppanit ja A eivät olleet käsittäneet toimenpiteitään liikkeen luovutuksena.

Hovioikeus totesi, ettei asiassa ollut kuitenkaan esitetty luotettavaa selvitystä B Oy:n liiketoiminnasta ennen ja jälkeen nyt kysymyksessä olevien tapahtumien. Hovioikeus toisin kuin käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kuorma-autokaupan yhteydessä osapuolten oli täytynyt tietää, että auton mukana siirtyy myös asiakkaan M:n ajot.

Hovioikeus totesi edelleen, ettei käräjäoikeus ollut perustellut liikenneluvan merkitystä, vaikka vastaaja oli jo käräjäoikeudessa vedonnut myös siihen, että kuorma-auton mukana ei ollut siirtynyt liikennelupaa.

Hovioikeus totesi, että C Oy:lle oli siirtynyt B Oy:ltä ainoastaan yksi työntekijä eikä B Oy:llä ollut muita ulkopuolisia työntekijöitä. Epäselväksi oli jäänyt, oliko B Oy:llä muita työntekijöitä ja missä määrin. Kun otettiin huomioon se, että Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen ratkaisuissa oli tältä osin painotettu lukumääräisesti olennaista osaa henkilökunnasta, tämä seikka tuki jossain määrin johtopäätöstä siitä, ettei kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.

Hovioikeus katsoi, että sellaisella toimialalla, jolla liikenneluvalla on suuri merkitys, liikenneluvalla on myös merkittävä painoarvo arvioitaessa luovutetun kokonaisuuden identiteetin säilymistä. Tavaran kuljettaminen kuorma-autolla edellyttää liikennelupaa, joka on toiminnan harjoittamisen välttämätön edellytys. Se, ettei liikennelupa ollut siirtynyt tai ollut edes voinut siirtyä kuorma-auton aiemmalta omistajalta uudelle omistajalle, tuki sitä johtopäätöstä, ettei kokonaisuuden voitu katsoa säilyttäneen identiteettiään eikä kysymyksessä ollut liikkeen luovutus.

Näillä perusteilla hovioikeuden kokonaisarvio oli, ettei C Oy:lle ollut siirtynyt identiteettinsä säilyttänyttä toiminnallista kokonaisuutta. Kysymyksessä ei siten ollut ollut liikkeen luovutus, eikä C Oy ollut vastuussa A:n palkkasaatavista B Oy:ltä.

Hovioikeus hylkäsi kanteen ja vapautti C Oy:n korvausvelvollisuudesta A:lle.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arja Maunula, Kimmo Suorsa (eri mieltä) ja Sanna Niinistö. Esittelijä Esko Junnila (mietintö).

Hovioikeuden esittelijä totesi mietinnössään, että työsopimuslain säännökset, jotka on säädetty työntekijöiden oikeuksien turvaamiseksi liikkeen luovutustilanteessa, ovat pakottavaa oikeutta. Säännösten tarkoitus ja pakottavuus huomioon ottaen A:lle työntekijänä kuuluvien oikeuksien kannalta ei ollut merkitystä, harjoittiko C Oy luovutuksen jälkeen samaa tai samankaltaista liiketoimintaa B Oy:ltä siirtyneellä vaiko omalla aikaisemmalla liikenneluvallaan. Näin ollen sillä perusteella, ettei liikennelupa ollut asiassa siirtynyt, ei ollut aihetta muuttaa käräjäoikeuden kokonaisarviota, jonka mukaan mainittujen yhtiöiden välillä oli tapahtunut liikkeen luovutus. Näillä ja käräjäoikeuden lausumilla perusteilla esittelijä esitti, ettei käräjäoikeuden tuomiolauselmaa muuteta.

Hovioikeudenneuvos Suorsa hyväksyi esittelijän mietinnön.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan.

C Oy ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa kuorma-autonkuljettajana ainakin 30.10.2014 asti. Yhtiö on 31.10.2014 myynyt kuorma-auton C Oy:lle, jonka palveluksessa A on kaupantekoa seuraavasta päivästä 1.11.2014 lukien toiminut työntekijänä ajaen samaa kuorma-autoa ja saman asiakkaan M:n ajoja kuin B Oy:n palveluksessa.

2. B Oy oli työsuhteen aikana jättänyt maksamatta A:lle palkkasaatavia yhteensä 17 222,82 euroa. B Oy on sittemmin käräjäoikeuden yksipuolisella tuomiolla velvoitettu suorittamaan A:lle sanotut palkkasaatavat.

3. A on kanteessaan katsonut, että B Oy:n ja C Oy:n välisessä kaupassa oli ollut kysymys liikkeen luovutuksesta. A on sen vuoksi vaatinut, että C Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti B Oy:n kanssa suorittamaan hänelle maksamatta olevat palkkasaatavat sekä odotuspäivien palkan. C Oy on kiistänyt kanteen.

4. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

5. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko B Oy:n ja C Oy:n välillä tapahtunut liikkeen luovutus ja onko C Oy tällä perusteella vastuussa ennen kauppaa erääntyneestä A:n palkkasaatavasta. Koska C Oy ei ole Korkeimmassa oikeudessa vastannut A:n valitukseen, asiassa ensin on ratkaistava, minkä oikeudenkäyntiaineiston perusteella kysymystä arvioidaan.

Oikeudenkäyntiaineisto Korkeimmassa oikeudessa

6. Muutoksenhakua hovioikeudesta Korkeimpaan oikeuteen koskevan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 21 a §:n mukaan asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei asiassa toimiteta suullista käsittelyä. Lainkohdan esitöiden (HE 9/2005 vp s. 24) mukaan kysymys siitä, mikä asiassa esitetystä kirjallisesta aineistosta otetaan huomioon, määräytyy yleisten prosessioikeudellisten säännösten ja periaatteiden mukaan.

7. Valitusasian käsittelyä hovioikeudessa koskevassa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:n 2 momentissa on säännös siltä varalta, ettei valittajan vastapuoli anna vastausta. Lainkohdan mukaan, jos asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella eikä valittajan vastapuoli ole käyttänyt hovioikeudessa puhevaltaa, asiaa ratkaistaessa otetaan kuitenkin huomioon hänen asiassa aikaisemmin esittämänsä oikeudenkäyntiaineisto. Laissa ei ole vastaavaa säännöstä Korkeimman oikeuden osalta.

8. Korkein oikeus toteaa, että muutoksenhakijan vastapuoli Korkeimmassa oikeudessa on voittanut asian hovioikeudessa, ja muutoksenhakemuksen käsittelyssä on valitusluvan myöntämisen jälkeen lähtökohtaisesti kysymys siitä, onko alemman oikeuden ratkaisua muutettava valituksessa esitetyllä tavalla. Asiallista perustetta ei ole sellaiselle tulkinnalle, että muutoksenhakijan vastapuoli olisi Korkeimmassa oikeudessa, toisin kuin hovioikeusvaiheessa, velvollinen vastaamaan muutoksenhakemukseen, jotta hänen alemmassa oikeusasteessa esittämänsä voitaisiin ottaa muutoksenhakemusta käsiteltäessä huomioon. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että hovioikeutta koskevasta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:n 2 momentista ilmenevää periaatetta on perusteltua soveltaa myös Korkeimmassa oikeudessa. Näin ollen Korkein oikeus ottaa huomioon C Oy:n hovioikeudessa esittämän oikeudenkäyntiaineiston.

Liikkeen luovutusta koskevat säännökset ja oikeuskäytäntö

9. Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan työnantajan liikkeen luovutuksella tarkoitetaan yrityksen, liikkeen, yhteisön tai säätiön tai näiden toiminnallisen osan luovuttamista toiselle työnantajalle, jos luovutettava, pää- tai sivutoimisena harjoitettu liike tai sen osa pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Pykälän 2 momentin mukaan liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista työsuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet sekä niihin liittyvät työsuhde-etuudet siirtyvät liikkeen uudelle omistajalle tai haltijalle. Ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän palkka- tai muusta työsuhteesta johtuvasta saatavasta vastaavat luovuttaja ja luovutuksensaaja yhteisvastuullisesti. Luovuttaja on kuitenkin luovutuksensaajalle vastuussa ennen luovutusta erääntyneestä työntekijän saatavasta, jollei muuta ole sovittu.

10. Liikkeen luovutusta koskevalla työsopimuslain 1 luvun 10 §:llä on osaltaan pantu täytäntöön liikkeen luovutusta koskeva neuvoston direktiivi 77/187/ETY ja sen muutosdirektiivi 98/50/EY, jotka on sittemmin kodifioitu 12.3.2001 annetuksi neuvoston direktiiviksi 2001/23/EY työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä (ns. liikkeenluovutusdirektiivi). Mainitut direktiivit ja niitä koskeva Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntö on siten otettava huomioon työsopimuslain asianomaisia säännöksiä tulkittaessa.

11. Työsopimuslain 1 luvun 10 §:n 1 momenttiin sisältyvä edellytys siitä, että luovutettava liike pysyy luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, vastaa liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohtaa. Sen mukaan direktiivissä tarkoitettuna luovutuksena pidetään oman identiteettinsä säilyttävän taloudellisen yksikön luovuttamista, jolla tarkoitetaan pää- ja sivutoimisen taloudellisen toiminnan harjoittamiseksi järjestettyä resurssikokonaisuutta.

12. Unionin tuomioistuin on vakiintuneessa oikeuskäytännössään katsonut, että arvioitaessa, täyttyykö tosiasiallisesti liikkeenluovutusdirektiivin 1 artiklan 1 b kohdan edellytys, on huomioitava kaikki kyseessä olevaa liiketoimea kuvaavat tosiseikat. Näitä ovat erityisesti seuraavat: millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, onko rakennusten ja irtaimiston kaltaista aineellista liikeomaisuutta luovutettu, minkä arvoinen aineeton omaisuus on luovutushetkellä ollut, onko pääosa henkilöstöstä otettu uuden työnantajan palvelukseen, onko asiakaskunta siirtynyt liiketoiminnan mukana, miten samankaltaista ennen luovutusta ja sen jälkeen harjoitettu liiketoiminta on ollut, sekä se, kuinka pitkän ajan liiketoiminta mahdollisesti on ollut keskeytyneenä. Mainittuja seikkoja on arvioitava asian kokonaisharkinnassa eikä niitä siksi saa arvioida erillisinä (ks. esim. tuomio 19.10.2017, Securitas, C-200/16, EU:C:2017:780, 26 kohta oikeuskäytäntöviittauksineen).

13. Näiden seikkojen tarkempia arviointiperusteita ja niitä koskevaa unionin tuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden aikaisempaa oikeuskäytäntöä on selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2018:64 (kohdat 8–14).

C Oy:n väitteistä

14. Korkein oikeus toteaa, että sen arviointi, onko luovutettu liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena, on suoritettava edellä kohdassa 12 selostetun kokonaisharkinnan perusteella. Ennen kokonaisharkinnan suorittamista on kuitenkin perusteltua arvioida C Oy:n hovioikeudessa esittämien väitteiden merkitystä asiassa.

15. C Oy on vedonnut kiistämisperusteena ensinnäkin siihen, että sekä B Oy että C Oy olivat pieniä yrityksiä, jotka eivät olleet työllistäneet A:n lisäksi muita ulkopuolisia työntekijöitä. C Oy on katsonut, että liikkeen luovutuksen määritelmään sisältyy ajatus suuremmista toimijoista luovutuksen osapuolina.

16. Korkein oikeus toteaa, ettei työsopimuslain tai liikkeenluovutusdirektiivin sanamuodoista tai tavoitteista ole saatavissa tukea C Oy:n väitteelle. Liikkeen luovutus on määritelty laissa laajasti siten, että esimerkiksi liikkeen luovuttajana ja luovutuksensaajana voi olla luonnollinen henkilö (liikkeenluovutusdirektiivi 2 artikla 1 a ja 1 b kohdat) ja luovutuksen kohteena voi olla sivutoimisena harjoitettu toiminnan osa (työsopimuslaki 1 luku 10 § 1 momentti). Unionin tuomioistuin on ratkaisussaan Christel Schmidt todennut, että direktiivin tavoitteena on huolehtia työntekijöiden suojasta sen varmistamiseksi, että heidän oikeutensa turvataan, kun työnantaja vaihtuu. Suoja koskee kaikkia työntekijöitä, ja suojaa on annettava, vaikka luovutus ei koskisi kuin yhtä työntekijää (tuomio 14.4.1994, Christel Schmidt, C-392/92, EU:C:1994:134, 15 kohta). Korkein oikeus toteaa, ettei luovuttajan ja luovutuksensaajan koolla ole C Oy:n väittämää merkitystä liikkeen luovutusta arvioitaessa.

17. Kiistäessään liikkeen samankaltaisuuden ennen ja jälkeen luovutuksen C Oy on vedonnut erityisesti siihen, että kuljetustoimintaan oikeuttava B Oy:n liikennelupa ei ollut kuorma-auton kaupan yhteydessä siirtynyt eikä voinutkaan siirtyä sille.

18. Tämän johdosta Korkein oikeus toteaa, ettei kaupalliseen tavarankuljetukseen oikeuttavan liikenneluvan haltijalla ole oikeutta luovuttaa lupaa toiselle. Kun luovutuksen kohteena on luvanvaraista tavarankuljetusta koskeva toiminnallinen kokonaisuus, samanlaisen toiminnan jatkaminen edellyttää sen vuoksi, että luovutuksensaajalla on itsellään lupa harjoittaa kuljetusta tai että hän ainakin saa luvan myöhemmin. Sillä, ettei liikennelupaa voida luovuttaa, voi siten tapauskohtaisesti olla välillistä merkitystä arvioitaessa, onko liike pysynyt luovutuksen jälkeen samana tai samankaltaisena. Tässä tapauksessa C Oy:llä on kuitenkin jo ennen kauppaa ollut ylimääräinen liikennelupa, jonka perusteella se on voinut aloittaa kuljetustoiminnan heti kuorma-auton kaupan jälkeen. Liikenneluvalla ei siten ole C Oy:n väittämää merkitystä arvioitaessa kuljetustoiminnan samankaltaisuutta tässä asiassa.

Korkeimman oikeuden kokonaisarviointi

19. Korkein oikeus toteaa, että B Oy on kuorma-auton myynnin yhteydessä tosiasiassa luovuttanut yhtiön toiminnallisen osan C Oy:lle. Asiassa on arvioitava kaikkien liiketoimintaa kuvaavien tosiseikkojen perusteella, onko liike pysynyt samana tai samankaltaisena.

20. B Oy on ennen kauppaa harjoittanut tavarankuljetusta yhdellä kuorma-autolla A:n toimiessa autonkuljettajana. C Oy, jolla on ollut tavarankuljetuksiin oikeuttava liikennelupa, on kuorma-auton kaupan jälkeen ryhtynyt harjoittamaan tavarankuljetustoimintaa samalla kalustolla ja henkilöstöllä. Myös B Oy:n asiakaskunta on kaupan yhteydessä siirtynyt C Oy:lle, ja kuljetustoiminta on muutoinkin pysynyt samanlaisena kuin ennen kauppaa. Toiminta ei ole ollut lainkaan keskeytyneenä.

21. Korkein oikeus toteaa, että kaikki edellä todetut liikkeen luovutuksen edellytyksiä kuvaavat tosiseikat puhuvat yhdensuuntaisesti sen puolesta, että kyse on ollut liikkeen luovutuksesta.

22. Korkein oikeus katsoo liiketoimea kuvaavia tosiseikkoja kokonaisuutena arvioiden ja ottaen huomioon, millaisesta yrityksestä tai liikkeestä on kysymys, että luovutettu tavaraliikennettä harjoittanut yksikkö on pysynyt samana. Liikkeen luovutusta koskevan sääntelyn soveltamisen kannalta ei ole merkitystä sillä hovioikeuden viittaamalla seikalla, että kaupan osapuolet eivät ole käsittäneet tekemiään toimenpiteitä työsopimuslain mukaiseksi liikkeen luovutukseksi. Kysymyksessä on siten ollut liikkeen luovutus.

Johtopäätös

23. Edellä mainituilla perusteilla C Oy on yhteisvastuullisesti B Oy:n kanssa velvollinen suorittamaan A:lle hänen vaatimansa, maksamatta olevat ja määrältään riidattomat palkkasaatavat.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor, Mika Huovila, Päivi Hirvelä ja Juha Mäkelä. Esittelijä Tiina Väisänen.

Kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa kuolinpesän osakkailla ei ollut oikeutta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi ajaa kolmansia vastaan selvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta, vaikka pesänselvittäjä oli hyväksynyt kanteen ajamisen ja toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. (Ään.) Ks. KKO:2006:29

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 7.12.2016 nro 16/37638, muutoksenhaku Turun hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 27.2.2018 nro 159 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anna Haapakoski ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kari-Matti Kauppila, Teija Vainiopää ja Atte Andersson. Esittelijä Juho Angervo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X:lle ja Turun kaupungille myönnettiin valituslupa. Valituksissaan X ja kaupunki vaativat, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kuolinpesän osakkaiden A:n, B:n ja C:n kanne jätetään tutkimatta.

A, B ja C vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Z oli kuollut 24.3.2013. Kuolinpesän omaisuus on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon. Z:n perilliset ja kuolinpesän osakkaat ovat A, B ja C.

2. Z oli ollut naimisissa 5.7.2001 kuolleen Y:n kanssa. Y ja Z olivat 19.3.1979 laatineet keskinäisen testamentin, jonka mukaan omaisuus siirtyi jälkeen elävälle puolisolle täydellä omistusoikeudella ensiksi kuolleen jälkeen. Keskinäisessä testamentissa esitettiin myös toivomus, että Y:n rintaperillinen X ei vaatisi lakiosaansa lesken eläessä. Testamentissa määrättiin, että molempien kuoltua X saisi yhteisesti omistetun huvilakiinteistön.

3. Testamentti oli 20.11.2001 annettu tiedoksi X:lle. Tiedoksiannon mukaan X ei ollut siinä yhteydessä esittänyt lakiosavaatimusta, vaan oli ilmoittanut hyväksyvänsä testamentin ja sitoutunut olemaan sitä moittimatta.

4. X oli kuitenkin 19.3.2004 esittänyt lakiosavaatimuksensa Z:n edunvalvojaksi määrätylle kaupungin yleiselle edunvalvojalle. Y:n perinnönjaossa Z:aa edustanut yleinen edunvalvoja oli hakenut maistraatilta lupaa hyväksyä päämiehensä puolesta perinnönjakosopimuksen, jossa Y:n kuolinpesästä oli sovittu jaettavaksi X:lle lakiosana 44 009 euroa. Maistraatti oli antanut luvan oikeustoimeen ja X:lle oli maksettu hänen lakiosansa.

5. Z:n kuolinpesän osakkaat olivat Z:n pesänselvityskokouksessa esittäneet, että X ei ollut tehnyt lakiosavaatimustaan lainmukaisessa määräajassa. Pesänselvittäjä oli antanut ratkaisun, jossa hän oli katsonut, että X:n tuli palauttaa kuolinpesälle virheellisin perustein maksettu määrä. X oli kieltäytynyt palauttamasta rahamäärää. Pesänselvittäjä on hyväksynyt sen, että pesän kaikki osakkaat ajavat kannetta väitetysti lainvastaisesti maksetun lakiosan suuruisen vahingon korvaamiseksi kuolinpesälle. Pesänselvittäjä on lisäksi toiminut pesän kaikkien osakkaiden asiamiehenä. Syynä järjestelylle on ollut kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun hyödyntäminen.

6. A, B ja C ovat käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vaatineet, että X ja kaupunki velvoitetaan yhteisvastuullisesti suorittamaan Z:n kuolinpesälle vahingonkorvauksena X:lle lainvastaisesti jaetun lakiosan suuruinen määrä. X ja kaupunki ovat vastustaneet kannetta ensisijaisesti sillä perusteella, että kanne tulisi jättää tutkimatta, koska kantajilla ei ollut oikeutta ajaa sitä omissa nimissään. Käräjäoikeus on katsonut, että pesän osakkailla ei ollut pesänselvityshallinnon aikana oikeutta nostaa kannetta pesän ulkopuolista henkilöä vastaan. Käräjäoikeuden mukaan valtuutuksena ei voitu pitää sitä, että pesänselvittäjä oli ilmoittanut valtuuttaneensa pesän osakkaat ajamaan kannetta omissa nimissään pesän hyväksi, koska valtuutus merkitsee sitä, että valtuutettu toimii valtuuttajan nimissä. Näin ollen käräjäoikeus on jättänyt kanteen tutkimatta.

7. A:n, B:n ja C:n valituksen johdosta antamassaan ratkaisussa hovioikeus on todennut, että perintökaareen ei sisälly erityissäännöstä, jonka mukaan pesän osakas ei voisi virallisselvityksen aikana nostaa kannetta pesän hyväksi pesää koskevassa asiassa. Kannetta ajoivat kaikki kuolinpesän osakkaat kuolinpesän hyväksi, minkä menettelyn pesänselvittäjä oli hyväksynyt. Pesänselvittäjä oli yleistoimivaltansa nojalla voinut päättää pesän selvittämisen kannalta tarpeellisista toimenpiteistä, ja siten siitä, että osakkaat ajavat kannetta pesän hyväksi omissa nimissään. Kuolinpesän osakkailla on näin ollen ollut oikeus ajaa kannetta kuolinpesän hyväksi. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi.

Kysymyksenasettelu

8. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, voivatko kuolinpesän osakkaat ajaa vahingonkorvauskannetta kolmansia vastaan omissa nimissään pesän hyväksi tilanteessa, jossa kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa ja jossa pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen nostamisen.

Sovellettavat perintökaaren säännökset ja oikeusohjeet

9. Perintökaaren 19 luvun 13 § koskee kuolinpesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun pesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Kyseisen säännöksen mukaan pesänselvittäjä edustaa kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantaa ja vastaa pesää koskevissa asioissa. Kun pesä on puolestaan osakkaiden yhteishallinnossa, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan osakkaat yhdessä edustavat kuolinpesää kolmatta henkilöä vastaan sekä kantavat ja vastaavat pesää koskevissa asioissa.

10. Perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä ei ole säädetty pesänselvittäjän edustusvaltaa selvästi yksinomaiseksi siten, että kannetta pesän hyväksi ei voisi ajaa joku muukin (KKO 2006:29, kohta 4). Korkein oikeus toteaa, että pesänselvittäjän yksinomainen kanneoikeus on kuitenkin selvä pääsääntö. Tätä osoittavat pykälän sanamuoto ja perintökaaren 18 luvun 2 §:n ja 19 luvun 13 §:n rakenne. Kun osakkaiden yhteisestä, perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentissa säädetystä kanneoikeudesta on haluttu poiketa, siitä on nimenomaan säädetty pykälän 2 momentissa. Vastaavaa poikkeusta ei ole säädetty lain 19 luvun 13 §:ssä tarkoitetun tilanteen varalta. Yksittäisellä kuolinpesän osakkaalla ei ole katsottu olevan oikeutta ajaa selvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan kuolinpesän ollessa pesänselvittäjän hallinnossa, vaikka pesänselvittäjä on kieltäytynyt sitä ajamasta (KKO 2006:29).

Edustusvallasta määrääminen

11. A, B ja C ovat ajaneet kannetta omissa nimissään kuolinpesän lukuun. Kuolinpesän osakkaat ovat asiamiehenään toimivan pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Korkein oikeus toteaa, että osakkaat eivät ole toimineet pesänselvittäjän pesän puolesta antaman valtuutuksen perusteella, koska he eivät ole ajaneet kannetta pesän nimissä.

12. Oikeuskäytännössä on katsottu jakamattoman kuolinpesän voivan olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (KKO 1998:139), vaikka sitä ei voida pitää oikeushenkilönä. Kuolinpesä ei kuitenkaan oikeuskirjallisuuden mukaan ole osakkaista erillinen prosessisubjekti (Aulis Aarnio, Urpo Kangas, Suomen jäämistöoikeus I, 2016, s. 410; Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 300). Kaikkien osakkaiden on lähtökohtaisesti esiinnyttävä oikeudenkäynnissä kantajina tai vastaajina. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Kuolinpesää koskevissa asioissa voivat siten olla asianosaisina joko kuolinpesän kaikki osakkaat tai pesä (Antti Jokela, Oikeudenkäynnin asianosaiset ja valmistelu, Oikeudenkäynti II, 2012, s. 33; Aarnio, Kangas, s. 410). Näin ollen pesän osakkaat eivät ole tarvinneet pesänselvittäjältä valtuutusta voidakseen olla asianosaisina pesää koskevassa asiassa.

13. Pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen (KKO 2006:29, kohta 8).

Korkeimman oikeuden punninta ja johtopäätös

14. Tässä asiassa pesänselvittäjä on pesän osakkaiden kanteen hyväksyessään ja heidän asiamiehenään toimiessaan pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna. Pesänselvitysjärjestelmän tavoite rajoittaa osakkaiden erilliskanteita ja välttää selvityksen viivytystä ei siten puhu nyt arvioitavana olevaa kuolinpesän osakkaiden edustusvaltaa vastaan.

15. Pesänselvittäjä on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan kuolinpesän lakimääräinen edustaja pesänselvittäjähallinnossa olevassa kuolinpesässä. Korkeimman oikeuden ratkaisu KKO 2006:29 (kohta 4) osoittaa, että osakkailla voi olla poikkeuksellisesti rinnakkainen kanneoikeus. Pesänselvittäjän kanneoikeus on kuitenkin lain mukaan selvä pääsääntö, jolloin tästä poikkeavalle kanneoikeudelle pitäisi olla vahvat perusteet. Edellä mainitussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa tällaisina perusteina mainitaan pesänselvittäjän kieltäytyminen kanteen nostamisesta ja osakkaiden tähän liittyvä oikeusturvan tarve sekä mahdollisuus rinnakkaisen kanneoikeuden kautta päätyä selvityksessä oikeaan lopputulokseen (kohta 10).

16. Nyt arvioitavana olevassa tapauksessa pesänhoitaja ei ole kieltäytynyt kanteen nostamisesta, vaan päinvastoin on itse ajanut kannetta. Valitun menettelyn eli kanteen nostamisen pesän asemesta pesän osakkaiden nimissä ei ole edes väitetty johtavan pesänselvityksessä varmemmin oikeaan lopputulokseen. Asiassa ei ole esitetty muitakaan pesänselvityksen tavoitteisiin pohjautuvia syitä poiketa lainsäätäjän pääsäännöksi määrittelemästä pesänselvittäjän kanneoikeudesta. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä ei ole oikeutta ajaa omissa nimissään Z:n kuolinpesän hyväksi pesänselvitykseen kuuluvaa vahingonkorvauskannetta X:ää ja kaupunkia vastaan. Tätä johtopäätöstä ei muuta toiseksi se, että pesänselvittäjä on hyväksynyt kanteen ajamisen ja että hän on toiminut asiassa pesän osakkaiden asiamiehenä.

Oikeudenkäyntikulut

17. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n mukaan asianosainen, joka häviää asian, on velvollinen korvaamaan kaikki vastapuolensa tarpeellisista toimenpiteistä johtuvat kohtuulliset oikeudenkäyntikulut, jollei muualla laissa toisin säädetä. Kyseisen luvun 8 a §:ssä säädetään siitä, että tuomioistuin voi määrätä asianosaiset osaksi tai kokonaan vastaamaan itse oikeudenkäyntikuluista, jos asia on ollut oikeudellisesti niin epäselvä, että hävinneellä asianosaisella on ollut perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

18. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a § on lain perustelujen mukaan tarkoitettu poikkeukseksi, ja kuluvastuun alentamiselle riittävän oikeudellisen epäselvyyden kynnyksen pitää olla suhteellisen korkea. Perusteltu syy oikeudenkäyntiin voi esiintyä esimerkiksi tilanteessa, jossa oikeuskysymys on objektiivisesti arvioiden vaikea ja jossa ratkaisun lopputulosta ei ole etukäteen ennustettavissa. Säännöksen soveltaminen pitää perustaa oikeudenkäynnin kohteena olevaan riita-asian kokonaisarviointiin. Säännöstä ei saa soveltaa niin laajasti, että se johtaa pääsäännön eli hävinneen asianosaisen täysimääräisen kuluvastuun vesittymiseen. Säännöstä tulee ensisijaisesti soveltaa siten, että hävinneen asianosaisen vastapuolelle maksettavia kuluja alennetaan (HE 107/1998 vp s. 19; ks. myös KKO 2018:65, kohta 29 ja KKO 2019:65, kohta 15).

19. Korkein oikeus toteaa, että perintökaaren 19 luvun 13 §:n sanamuoto on suhteellisen selkeä, ja ratkaisussa KKO 2006:29 on tarkennettu pesän edustamista ja puhevallan käyttöä silloin, kun kuolinpesä on pesänselvittäjän hallinnossa. Osakkaiden rinnakkaisen kanneoikeuden soveltamisalaan liittyy kuitenkin merkittävää oikeudellista tulkinnanvaraisuutta. Tähän viittaa yhtäältä se, että ratkaisun lopputulos on muuttunut eri oikeusasteissa. Toisaalta myös Korkeimmassa oikeudessa on esitetty asiasta erilaisia oikeudellisia ratkaisuvaihtoehtoja. Arvioitaessa asiaa kokonaisuutena Korkein oikeus katsoo, että A:lla, B:llä ja C:llä on ollut oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ssä edellytetyllä tavalla perusteltu syy oikeudenkäyntiin.

20. Edellä todetulla tavalla pääsääntönä on oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 8 a §:ää sovellettaessa hävinneen asianosaisen kuluvastuun alentaminen. Tässä tapauksessa kuluvastuuta on perusteltua alentaa yhdellä kolmasosalla eli siten, että A, B ja C ovat pääasian hävinneinä velvollisia korvaamaan kaksi kolmasosaa X:n ja kaupungin tarpeellisista toimenpiteistä aiheutuneista kohtuullisista oikeudenkäyntikuluista.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä (eri mieltä), Ari Kantor, Jarmo Littunen, Lena Engstrand (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Saini Siitarinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Engstrand: Yhdyn Korkeimman oikeuden enemmistön perusteluihin kohdissa 1–10. Tämän jälkeen lausun seuraavaa:

Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että jakamaton kuolinpesä voi olla oikeudenkäynnissä asianosaisena (ks. esim. KKO 1998:139). Kuolinpesä ei kuitenkaan ole osakkaista erillinen oikeushenkilö. Osakkaiden toimiessa pesän nimissä ei varsinaisesti ole kysymys pesän edustamisesta, vaan perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaisesti kuolinpesän nimellä kulkevasta henkilöiden välisestä välttämättömästä prosessinyhteydestä. Perintökaaren 18 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kuolinpesän osakkaiden tulee yhteisesti hallita pesän omaisuutta pesän selvittämiseksi. Yhteishallinnon aikana kuolinpesän osakkaat kantavat ja vastaavat pääsääntöisesti yhdessä pesää koskevissa asioissa. Muun muassa siinä tilanteessa, että osakkaat eivät pääse yksimielisyyteen pesän selvittämiseen liittyvissä asioissa, osakas voi hakea tuomioistuimelta pesän omaisuuden luovuttamista pesänselvittäjän hallintoon.

Pesänselvittäjän toimivalta on yleinen ja hänen tehtävänään on ryhtyä kaikkiin pesän selvittämiseksi tarvittaviin toimiin ja saattaa kuolinpesä sellaiseen tilaan, että pesä voidaan jakaa haittaamatta ketään, jonka oikeus riippuu pesänselvityksestä. Perintökaaren 19 luvun 12 §:n 2 momentin mukaan pesänselvittäjän on, jos se hankaluudetta käy päinsä, tiedusteltava osakkaiden mielipidettä, kun on kysymys osakkaille tärkeistä asioista. Sen jälkeen, kun pesä on luovutettu pesänselvittäjän hallintoon, pesän osakkaat menettävät kanneoikeutensa/edustusvaltansa jäämistöä koskevissa asioissa ja perintökaaren 19 luvun 13 §:ssä säädetyllä tavalla sitä käyttää pesänselvittäjä.

Pesänselvittäjän yksinomainen edustusvalta on perintökaaren 19 luvun 13 §:n mukaan pääsääntö. Kuten ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 4) on todettu, mainitussa lainkohdassa pesänselvittäjän edustusvaltaa ei ole kuitenkaan säädetty selvästi yksinomaiseksi siten, etteikö kannetta pesän hyväksi voisi ajaa joku muukin. Tuossa ratkaisussa on punnittu osakkaan kanneoikeuden puolesta ja sitä vastaan puhuvia näkökohtia. Korkein oikeus on päätynyt siihen, että tapauksessa, jossa kuolinpesä oli edelleen pesänselvittäjän hallinnossa, kuolinpesän yhdellä osakkaalla ei ollut oikeutta ajaa kuolinpesän puolesta pesänselvitykseen kuuluvaa velkomuskannetta kolmatta vastaan, vaikka pesänselvittäjä oli kieltäytynyt kannetta ajamasta (kohta 12).

Ratkaisussa KKO 2006:29 (kohta 8) on perintökaaren 19 luvun 12 §:n 1 momenttiin viitaten kiinnitetty huomiota muun muassa siihen, että pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksena on keskittää kuolinpesän hallintoa ja selvittämistä koskeva päätöksenteko pesänselvittäjälle. Päätöksenteon keskittäminen tehostaa ja jouduttaa pesän selvittämistä ja sitä seuraavaa perinnönjaon aloittamista. Jos osakas saisi pesänselvittäjän hallinnon kestäessä kanneoikeuden selvitykseen kuuluvassa asiassa, se olisi omiaan viivyttämään selvitystä. Koska oikeudenkäynnin lopputulos vaikuttaisi myös selvityksen lopputulokseen, selvittäjän olisi usein odotettava oikeudenkäynnin päättymistä. Hän ei kuitenkaan voisi vaikuttaa oikeudenkäynnin kestoon. Näillä perusteilla Korkein oikeus on katsonut osakkaan kanneoikeuden lähtökohtaisesti olevan pesänselvitysjärjestelmän tarkoituksen vastainen.

Päinvastoin kuin ratkaisussa KKO 2006:29 tarkoitetussa tilanteessa, pesänselvittäjä ei ole nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa kieltäytynyt ajamasta selvitykseen kuuluvaa kannetta. Pesänselvittäjä on sen sijaan hyväksynyt kuolinpesän osakkaiden kanteen nostamisen ja jopa toiminut asiassa osakkaiden asiamiehenä. Kuolinpesän osakkaat ovat pesänselvittäjän edustamana ilmoittaneet pesänselvittäjän valtuuttaneen heidät ajamaan kannetta pesän hyväksi. Kanteen nostaminen on näin ollen vastannut sekä kaikkien kuolinpesän osakkaiden että pesänselvittäjän tahtoa.

Edellä todetulla tavalla pesänselvittäjän toimivalta on yleinen. Hänen tulee hoitaa tehtävänsä joutuisasti ja huolehtia kaikkien niiden oikeudenomistajien eduista, joiden oikeus on pesänselvityksestä riippuvainen. Lisäksi hänen on mahdollisuuksien mukaan tiedusteltava osakkaiden mielipidettä osakkaille tärkeistä asioista. Edellä mainitusta ratkaisusta KKO 2006:29 (kohta 4) on pääteltävissä, että pesänselvittäjä voi toimivaltansa rajoissa ja pesänselvitysjärjestelmän tarkoitus ja tavoitteet huomioon ottaen päättää, että joku muu ajaa pesänselvitykseen kuuluvaa kannetta. Yleensä pesän edustaminen perustuu tällöin valtuutukseen, joka tyypillisesti ilmaisee valtuuttajan tahdon tulla sidotuksi oikeustoimeen valtuutetun välityksin. Tilanteessa, jossa niin pesänselvittäjän kuin pesän kaikkien osakkaiden yksimielinen tahto on ulkopuolisenkin silmin selvä, erillinen valtuutus ei ole tarpeen.

Näillä perusteilla katson, että kuolinpesän yksimieliset osakkaat ovat tahtonsa mukaisesti ja pesänselvittäjän hyväksynnällä voineet ajaa vahingonkorvauskannetta omissa nimissään kuolinpesän hyväksi kolmansia henkilöitä vastaan. Kun pesänselvittäjä on pitänyt kanteen nostamista pesän selvittämisen kannalta perusteltuna ja kun lisäksi kaikki pesän osakkaat ovat olleet pesänselvittäjän kanssa tästä kysymyksestä samaa mieltä, ei kanneoikeus ole ristiriidassa pesänselvitysjärjestelmän tavoitteiden kanssa.

Kanneoikeuden edellytyksiä on arvioitava ylempänä ilmenevin tavoin silmällä pitäen perintökaaren kuolinpesän hallintoa koskevia säännöksiä ja niiden tavoitteita. Kuolinpesän osakkaiden kotivakuutuksiin liittyvän oikeusturvaedun mahdollinen hyödyntäminen ei siksi anna aihetta arvioida kanneoikeuskysymystä toisin.

Edellä mainituilla perusteilla hylkään valituksen ja pysytän hovioikeuden päätöksen lopputuloksen.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa oikeudenkäyntikuluihin ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Engstrand.

B, joka oli tuomittu käräjäoikeudessa avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen, ei hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta. A, joka oli käräjäoikeudessa tuomittu tekijänä kahdesta törkeästä veropetoksesta, haki muutosta hovioikeudelta. Hovioikeus katsoi, että mahdolliset verotukseen liittyvät laiminlyönnit olivat tapahtuneet niin sanotuissa väliyhtiöissä ja ettei asiassa ollut aihetta samastaa syytteessä mainittuja yhtiöitä noihin väliyhtiöihin. Kun syytteen teonkuvaus ei koskenut väliyhtiöitä, hovioikeus hylkäsi syytteen A:n osalta. Korkein oikeus katsoi, että myös B:n tuomio tuli purkaa.

Asian aikaisempi käsittely

Helsingin käräjäoikeus oli 16.2.2015 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta kysymys oli B:n avunannosta veropetokseen. Käräjäoikeus oli tuominnut B:lle yhteisenä vankeusrangaistuksena 8 kuukautta ehdollista vankeutta sekä velvoittanut hänet korvaamaan yhteisvastuullisesti A:n kanssa muun muassa Verohallinnolle vahingonkorvausta 58 739,46 euroa korkoineen.

A oli osaltaan valittanut käräjäoikeuden tuomiosta Helsingin hovioikeuteen, joka toimitettuaan asiassa pääkäsittelyn oli hylännyt A:n osalta syytteen kahdesta törkeästä veropetoksesta.

Hakemus tuomion purkamiseksi ja vastaukset

B vaati, että Helsingin käräjäoikeuden 16.2.2015 antama tuomio puretaan. Hän on perustanut hakemuksensa siihen, että kun hovioikeus on hylännyt päätekoa koskevan syytteen, myös syyte avunannosta on hylättävä.

Syyttäjä ja Verohallinto antoivat hakemuksen johdosta pyydetyt vastaukset. Syyttäjä vaati vastauksessaan hakemuksen hylkäämistä. Verohallinto totesi vastauksessaan, että se jättää asian Korkeimman oikeuden harkintaan.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus oli lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossaan tuominnut A:n muun muassa kahdesta törkeästä veropetoksesta sekä B:n avunannosta niihin siltä osin kuin syytteessä oli ollut kysymys ennakonpidätyksistä ja sosiaaliturvamaksuista, kuitenkin siten että toisen teon osalta B:n syyksi luettiin avunanto veropetokseen.

2. Nämä syytekohdat olivat perustuneet siihen, että muun muassa marjojen, juuresten ja muiden vastaavien tuoretuotteiden tukku- ja vähittäiskauppaa harjoittaneiden niin sanottujen väliyhtiöiden toiminnassa oli tosiasiallisesti ollut kysymys A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toiminnasta. Käräjäoikeus katsoi näytetyn, että kaikkien väliyhtiöiden liiketoiminta oli rikosoikeudellisesti arvioiden ollut X Oy:n ja Y Oy:n liiketoimintaa. Käräjäoikeus katsoi, että uusien väliyhtiöiden käyttämisellä vuosittain oli vältytty useiden lakisääteisten velvoitteiden hoitamiselta ja huomattavilta maksuvelvollisuuksilta, mikä oli myös ollut näiden yhtiöiden käyttämisen ilmeisenä tarkoituksena.

3. B oli tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon, joka hänen osaltaan sai lainvoiman. Tämä tuomio on B:n purkuhakemuksen kohteena tässä asiassa.

4. A valitti tuomiosta hovioikeuteen. Hovioikeus totesi, että pelkkä saman henkilön määräysvalta eri yhtiöihin ei ollut riittävä peruste yhtiömuodon sivuuttamiselle. Jos yhtiöiden toiminnat olivat selkeästi erotettavissa toisistaan, rikosoikeudellinen arvio tuli kohdistaa sen yhtiön toimintaan, jonka piirissä rikkomus oli tapahtunut, ellei järjestelyllä ollut keinotekoisesti vaikutettu alentavasti molemmille yhtiöille määrättävien verojen yhteismäärään. Ennakkoperinnän ja työnantajan sosiaalimaksun osalta syyte oli perustunut siihen, että X Oy ja Y Oy olivat jättäneet ilmoittamatta myyntitoiminnasta aiheutuneet palkat. Hovioikeus katsoi, että asiassa esitetty selvitys ei osoittanut, että myyntipistemyynnillä olisi ollut liityntää X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan. Kyse oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Sanottu koski vastaavasti myös väliyhtiöiden myyntejä muille tahoille kuin X Oy:lle ja Y Oy:lle. Sen vuoksi syyte oli A:n osalta hylättävä. Hovioikeuden tuomio jäi lainvoimaiseksi.

5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa B:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen johdosta kysymys siitä, tuleeko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen purkaa sen vuoksi, että hovioikeus on hylännyt päätekijä A:ta koskevan syytteen.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

Tuomion purkaminen ja uusi seikka

6. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

7. Lainkohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä mainittu merkitys jutun ratkaisemisen kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen. Tällaisen uuden seikan on siten tullut olla olemassa purettavaksi vaadittavan ratkaisun antamisen aikana. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, ettei tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen sattunut tapahtuma ole lainkohdan tarkoittama peruste (KKO 2019:6, kohta 6 ja KKO 2015:68, kohta 6).

8. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahvistetun pääsäännön mukaan myöskään tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu tuomio ei ole lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (KKO 2019:6, kohta 8 ja esimerkiksi siinä mainitut ratkaisut). Saman rikoksen toista osallista koskevan lainvoiman saaneen tuomion purkaminen ei siten pääsääntöisesti voi perustua siihen, että muutosta hakeneen toisen osallisen kohdalla ylempi tuomioistuin on arvioinut näyttöä eri tavoin (KKO 2019:6, kohta 9).

9. Korkein oikeus on kuitenkin katsonut, että lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion sen johdosta, ettei henkilöllä enää voitu katsoa olleen tuomion tarkoittamaa velkaa Korkeimman oikeuden purettua törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen toisen tuomion.

Avunannon liitännäisyydestä päätekoon

10. Rikoslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan se, joka ennen rikosta tai sen aikana neuvoin, toimin tai muilla tavoin tahallaan auttaa toista tahallisen rikoksen tai sen rangaistavan yrityksen tekemisessä, tuomitaan avunannosta rikokseen saman lainkohdan mukaan kuin tekijä.

11. Avunantajan rikosvastuun liitännäisyydestä todetaan hallituksen esityksessä rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseksi, että avunantajan vastuu yleensä edellyttää, että pääteko täyttää tunnusmerkistön, on oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Mutta kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 149).

12. Avunantajan rankaiseminen ei sen sijaan edellytä sitä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu. Osallisten ei tule vapautua vastuusta pelkästään sillä perusteella, ettei päätekijää saada kiinni tai hän muusta syystä välttää vastuun (KKO 2015:68, kohta 11).

Avunantajan tuomion purkaminen

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:68 arvioinut avunantajan rikosvastuun liitännäisyyttä päätekoon. Korkein oikeus on lausunut, että avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seuraa, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).

14. Edellä viitatussa ratkaisussa hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen sillä perusteella, että se oli suorittamassaan näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus, minkä vuoksi se oli katsonut, että teko oli arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi. Tämä puolestaan oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä eivätkä käräjäoikeuden tuomion perustuneen ratkaisun KKO 2006:3 tapaan virheelliseen syyksilukemiseen aikaisemmassa tuomiossa. Asiassa ei ollut myöskään kysymys sellaisesta tilanteesta, jossa hovioikeus ei ole pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena tai jossa pääteon teonkuvaus on hovioikeudessa muuttunut olennaisesti rajoitetummaksi (kohta 15). Purkuhakemus oli siten hylätty.

15. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa edelleen todennut, että liitännäisyydellä ei ole ratkaisevaa merkitystä tilanteessa, jossa päätekijän menettely on ollut tunnusmerkistön mukainen ja syyllisyyttä osoittava. Avunantajan rangaistavuus voi kuitenkin sulkeutua pois liitännäisyyden vuoksi. Näin on ainakin silloin, kun jonkin asiassa selvitetyn yleisiin rikosvastuun edellytyksiin kuuluvan seikan perusteella on selvää, ettei pääteko voi olla tekijälleen syyksiluettavissa oleva rikos (kohta 12).

16. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:6 purkanut avunantajan lainvoimaisen käräjäoikeuden tuomion asiassa, jossa päätekijöiden syytteet oli hovioikeudessa hylätty toteen näyttämättöminä. Korkein oikeus totesi, että toisin kuin ratkaisussa KKO 2015:68, jossa hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet pääteossa jonkin rikoksen yleisen edellytyksen jääneen täyttymättä, asiassa oli nyt kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ollut pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ollut katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ollut pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet oli hylätty, Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon avunanto olisi voinut kohdistua (KKO 2019:6, kohta 16).

Purkuedellytysten arviointi tässä asiassa

17. Hovioikeus oli katsonut päätekijänä olleen A:n kysymyksessä olleiden syytekohtien osalta, että kysymys oli ollut väliyhtiöiden toiminnasta. Siten mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet väliyhtiöiden toiminnassa, mistä syytteessä ei ollut kysymys. Oikeudellista perustetta väliyhtiöiden toiminnan rikosoikeudelliseen samastamiseen A:n omistamien X Oy:n tai Y Oy:n toimintaan ei ollut esitetty. Syyte oli hylätty sen vuoksi, ettei syytteessä ollut ollut kysymys mahdollisesta verojen välttämisestä väliyhtiöiden toiminnassa.

18. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Tässä tapauksessa päätekijän ei ole katsottu menetelleen syytteen teonkuvauksen mukaisesti. B:tä koskeva syyte oli tältä osin ollut samansisältöinen, eikä syytettä olisi tällaisenaan voinut lukea B:nkään syyksi.

19. Hovioikeuden katsottua edellä mainituista syistä, ettei syytettä voitu lukea päätekijä A:n syyksi, B ei ole voinut syyllistyä sellaisiin avunantotekoihin, jotka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.

20. Asiassa on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste B:n tuomion purkamiseksi. Koska asia on selvä, Korkein oikeus oikaisee hakemuksen kohteena olevaa käräjäoikeuden tuomiota välittömästi.

Päätöslauselma

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 16.2.2015 nro 15/105593 puretaan B:n osalta. Syyte ja Verohallinnon korvausvaatimus hylätään. B vapautetaan tuomitusta rangaistuksesta ja velvollisuudesta suorittaa vahingonkorvausta Verohallinnolle.

B:llä on oikeus saada takaisin, mitä häneltä on nyt puretun tuomion nojalla peritty.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Mika Ilveskero, Asko Välimaa ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Eeva Palaja.

Ajokorttilain 1.6.2019 voimaan tulleella muutoksella ajokieltoon määrääminen keskitettiin yksin poliisin toimivaltaan kuuluvaksi. Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevin perustein, ettei käräjäoikeudella ollut lain voimaantulon jälkeen ollut toimivaltaa tutkia syyttäjän esittämää ajokieltovaatimusta asiassa, joka oli tullut vireille ennen lain voimaantuloa.

AjokorttiL 64 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden tuomio 3.6.2019 nro 19/124716 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on ratkaissut käräjäoikeudessa käräjätuomari Laura Karjalainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati ennakkopäätösvalituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan A:lle määrätyn ajokiellon osalta ja asia palautetaan siltä osin uudelleen käsiteltäväksi Itä-Suomen poliisilaitokselle.

A ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Käräjäoikeuden ratkaisu

1. Käräjäoikeus on 3.6.2019 antamallaan tuomiolla lukenut A:n syyksi törkeän rattijuopumuksen ja määrännyt hänet ajokieltoon 20.7.2020 saakka. Asia oli tullut vireille käräjäoikeudessa 19.3.2019.

2. Käräjäoikeus on katsonut olleensa toimivaltainen tutkimaan vaatimuksen ajokiellosta, vaikka ajokieltoon määrääminen oli lailla siirretty poliisin toimivaltaan kuuluvaksi 1.6.2019 lukien. Ajokorttilain muutos ei sisältänyt siirtymäsäännöstä, eikä sen yhteydessä ollut pohdittu tuomioistuimen toimivallan jatkumista jo vireillä olevissa asioissa. Jatkumisperiaatteen nojalla tuomarin tulee voida ratkaista hänelle jaettu asia, eikä lausunnon antaminen ajokieltoasiasta ollut lainmuutoksen tarkoituksen eli yksinkertaisten asioiden sakkomenettelyyn siirtämisen vastaista.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän ennakkopäätösvalituksen johdosta kysymys siitä, onko käräjäoikeudella ollut ajokorttilain muutosten voimaantulon jälkeen toimivalta tutkia vaatimus ajokiellosta asiassa, joka oli tullut vireille ennen muutoksen voimaantuloa.

Ajokiellon määräämismenettelyä koskeva lainmuutos

4. Ajokieltoa koskevia ajokorttilain säännöksiä muutettiin 30.1.2018 vahvistetulla lailla (96/2018), joka tuli voimaan 1.6.2019. Uuteen lakiin ei sisälly siirtymäsäännöksiä. Lainmuutoksella ajokieltoon määrääminen siirrettiin käräjäoikeudelta poliisille niin, että poliisi määrää kiellon hallinnollisessa menettelyssä syyksi lukevan tuomion perusteella. Ajokieltoa koskevia aineellisoikeudellisia määräyksiä ei muutettu.

5. Uudistetun ajokorttilain 64 §:n 1 momentin mukaan poliisin on määrättävä moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja ajokieltoon muun muassa silloin, jos tämän on todettu syyllistyneen rikoslain 23 luvun 4 §:ssä tarkoitettuun törkeään rattijuopumukseen.

6. Lain 76 a §:n mukaan ajokielto saadaan määrätä, kun tekoa koskeva rikesakkomääräys, sakkomääräys, rangaistusmääräys tai tuomio on annettu. Ajokieltoasia on käsiteltävä viipymättä tällaisen ratkaisun antamisen jälkeen.

7. Ajokorttilain muuttamiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 103/2017 vp s. 28) mukaan lainmuutoksen tarkoituksena on ollut mahdollistaa rattijuopumusten tosiasiallinen käsittely sakkomenettelyssä siten, että samalla johdonmukaistetaan ajokieltomenettelyjen kokonaisuutta ja tehostetaan menettelyä. Muutoksen taustalla on ollut hallitusohjelman tavoite turvata tuomioistuinten keskittyminen ydintehtäviinsä ja keskittää eri viranomaisiin hajautuneet ajokieltomenettelyt yhdelle taholle (s. 4). Muutoksella on arvioitu voitavan edistää myös yhdenmukaista seuraamuskäytäntöä (s. 31). Lain voimaantulosäännöksen perusteluissa on viitattu rikosprosessuaalisten säännösten osalta noudatettavaan lähtökohtaan, jonka mukaan niitä sovelletaan siitä ajankohdasta, kun laki on tullut voimaan (s. 70). Lain esitöissä ei ole kuitenkaan nimenomaisesti lausuttu siitä, miten lainmuutos vaikuttaa tuomioistuimissa vireillä oleviin ajokieltoasioihin.

Oikeudellisen arvioinnin lähtökohdat

8. Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön tulee perustua lakiin. Perustuslain esitöiden (HE 1/1998 vp s. 74) mukaan tämä edellyttää, että julkisen vallan käyttäjällä tulisi aina olla viime kädessä eduskunnan säätämään lakiin palautettavissa oleva toimivaltaperuste.

9. Perustuslain 3 §:n 3 momentin mukaan tuomiovaltaa käyttävät riippumattomat tuomioistuimet, ylimpinä tuomioistuimina korkein oikeus ja korkein hallinto-oikeus.

10. Vakiintuneen prosessioikeudellisen periaatteen mukaan oikeudenkäyntimenettelyä koskevia säännöksiä sovelletaan heti niiden voimaantulosta lähtien, vaikka asia olisi tullut vireille tuomioistuimessa ennen säännöksen voimaantuloa.

11. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 4 luvun 7 §:n mukaan tuomioistuin pysyy toimivaltaisena, vaikka toimivallan perustaneissa olosuhteissa tapahtuu muutos sen jälkeen, kun rikosasia on tullut vireille.

Arviointi tässä tapauksessa

12. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeus on asian vireille tullessa ollut toimivaltainen tutkimaan vaatimuksen ajokiellosta tuolloin voimassa olleiden säännösten perusteella. Oikeudenkäynnin aikana voimaan tulleella lailla toimivalta ajokieltoon määräämiseksi on kuitenkin siirretty tuomioistuimilta poliisille. Uusi laki ei sisällä siirtymäsäännöstä. Koska kyseessä on oikeudenkäyntimenettelyä koskeva sääntely, se on tullut lähtökohtaisesti sovellettavaksi välittömästi voimaantulon myötä, kun muuta ei ollut säädetty.

13. Edellä esitetyn johdosta asiassa on arvioitava, onko tästä oikeudenkäyntimenettelyä koskevien säännösten välitöntä voimaantuloa koskevasta pääsäännöstä perusteltua syytä poiketa tuomioistuimissa vireillä olleiden ajokieltoasioiden osalta.

14. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään poikennut sanotusta pääsäännöstä silloin, kun oikeudenkäynnin aikana voimaan tulleilla oikeudenkäyntimenettelyä koskevilla säännöksillä on ollut myös aineellisoikeudellisia vaikutuksia tai kun muutoksella on ollut muita sellaisia vaikutuksia, joiden vuoksi asianosaisen asema olisi oikeudenkäynnin aikana heikentynyt tai ennakoimattomasti muuttunut tavalla, jota laista tai sen esitöistä ei ilmene tarkoitetun (KKO 1999:80 ja KKO 2002:57).

15. Korkein oikeus toteaa, että soveltamalla uusia menettelysäännöksiä lain voimaan tullessa vireillä olleisiin asioihin ajokielto tulisi määrättäväksi rikosasian käsittelyn päätyttyä hallinnollisessa menettelyssä samalla tavalla kuin lain voimaantulon jälkeen vireille tulleissa asioissa. Tämä vastaa osaltaan hallituksen esityksestä ilmenevää tavoitetta muuttaa ajokielto hallinnolliseksi seuraamukseksi ja keskittää lain voimaan tullessa ajokieltoon määrääminen kaikilta osin poliisille. Välitön soveltaminen olisi myös omiaan edistämään esitöissä mainittua seuraamuskäytännön yhdenmukaistamista. Jos toimivalta säilyisi jo vireillä olleissa asioissa käräjäoikeudella, se voisi johtaa laajojen rikosasioiden yhteydessä siihen, että käräjäoikeudella ja poliisilla voisi olla melko pitkänkin aikaa rinnakkainen toimivalta. Tätä ei voida pitää lainsäädännön tavoitteiden mukaisena tulkintana.

16. Lainuudistuksella ei muutettu ajokieltoa koskevia aineellisoikeudellisia määräyksiä eikä lain esitöistä ilmene, että sillä olisi pyritty muuttamaan ajokieltoja koskevaa soveltamiskäytäntöä. Hyvissä ajoin ennen lain voimaantuloa vahvistettujen uusien säännösten välitön soveltaminen käräjäoikeudessa jo vireillä olevissa asioissa ei muutenkaan vaikuttaisi asianosaisten asemaa heikentävästi tai muuttaisi sitä tavalla, joka olisi ristiriidassa lainmuutoksen tavoitteiden kanssa.

17. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 4 luvun 7 §:ssä on pyritty turvaamaan erityisesti tuomioistuimen alueellisen toimivallan säilyminen silloin, kun toimivallan perustaneissa olosuhteissa on tapahtunut muutos asian vireilletulon jälkeen. Tällainen muutos on esimerkiksi vastaajan kotipaikan muuttuminen kesken oikeudenkäynnin. Säännös ilmentää siten niin sanottua jatkumis- eli preventioperiaatetta, joka liittyy lähinnä tuomioistuimen alueelliseen toimivaltaan. Korkein oikeus toteaa, että säännös ei sovellu asiallisen toimivallan lainsäädännöllistä uudelleen järjestämistä koskevaan tilanteeseen, jossa toimivalta on lailla siirretty kokonaan pois tuomioistuimilta.

18. Korkein oikeus toteaa edelleen, että asiassa ei ole myöskään ilmennyt mitään viitteitä siitä, että lainmuutoksella olisi pyritty epäasianmukaisesti puuttumaan tuomioistuimissa vireillä olevien asioiden käsittelyyn ja siten loukattu tuomioistuinten riippumattomuutta. Lainsäätäjän valtiosääntöoikeudellinen harkintavalta viranomaisten toimivallan järjestämisessä ei ole hallinnollisten turvaamistointen ja muiden hallinnollisten seuraamusten tapauksessa yhtä sidottua kuin arvioitaessa rikosoikeudellisten rangaistusten määräämistä (ks. esim. PeVL 57/2010 vp s. 2 ja PeVL 9/2012 vp s. 2), eikä toimivallan siirtoa ole ajokieltoasioiden osalta nähty perustuslaillisesti ongelmallisena (PeVL 37/2017 vp s. 2). Toimivallan siirto on tehty edellä kohdassa 7 kuvatuista syistä, ja sen taustalla on ollut hallitusohjelman tavoite turvata tuomioistuimille mahdollisuus keskittyä niiden ydintehtäviin siirtämällä yksinkertaisia rikosasioita summaariseen menettelyyn. Korkein oikeus katsoo, että myöskään tuomioistuinten riippumattomuuteen liittyvillä näkökohdilla ei siten voida perustella sellaista tulkintaa, että käräjäoikeudella olisi katsottava 1.6.2019 jälkeenkin säilyneen toimivalta määrätä ajokielto sitä ennen vireille tulleissa asioissa, vaikka tätä koskeva toimivalta oli lailla siirretty tuomioistuimilta poliisille.

Johtopäätös

19. Perustuslain 2 §:n 3 momentin mukaan julkisen vallan käytön on perustuttava lakiin. Toimivalta määrätä ajokielto on 1.6.2019 voimaan tulleella lailla siirretty tuomioistuimilta poliisille. Korkein oikeus katsoo edellä todetuilla perusteilla, että asiassa ei ole ilmennyt aihetta poiketa oikeudenkäyntimenettelyä koskevien säännösten välitöntä voimaantuloa koskevasta pääsäännöstä. Käräjäoikeudella ei siten ole enää ajokorttilain muutosten voimaantulon 1.6.2019 jälkeen ollut toimivaltaa tutkia vaatimusta ajokiellosta. Ajokieltomenettely poliisissa käynnistyy Korkeimman oikeuden ajokorttilain 101 §:n 2 momentin nojalla liikenneasioiden rekisteriin tekemällä ilmoituksella ajokieltovaatimuksen tutkimatta jättämistä koskevasta ratkaisusta.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden tuomio kumotaan A:lle määrätyn ajokiellon osalta.

Vaatimus ajokieltoon määräämisestä jätetään tutkimatta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Lena Engstrand, Juha Mäkelä, Eva Tammi-Salminen ja Jussi Tapani. Esittelijä Ville Hiltunen.

Yhdistykselle, jonka jäseneksi voitiin hyväksyä yksinomaan luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia, oli rekisteröity nimi Auktorisoidut lakimiehet - Auktoriserade Jurister - Authorized Attorneys at Law ry.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että nimi oli harhaanjohtava muun ohella siltä osin kuin se antoi yleisölle virheellisen käsityksen yhdistyksen jäsenistöstä. Yhdistyksen nimeä koskeva rekisterimerkintä kumottiin.

YhdistysL 49 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian taustaa

Yhdistyksen nimeksi oli rekisteröity Auktorisoidut Lakimiehet – Auktoriserade Jurister – Authorized Attorneys at Law ry (yhdistys). Yhdistyksen sääntöjen mukaan yhdistyksen varsinaiseksi jäseneksi voitiin hyväksyä henkilö, joka hyväksyy yhdistyksen tarkoituksen ja jolla on luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain (715/2011) mukainen voimassa oleva lupa oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen. Yhdistyksen tarkoituksena oli sääntöjen mukaan valvoa luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien yleisiä ja yhteisiä etuja, edistää jäsentensä välistä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä, paitsi valtakunnallisesti, myös Euroopan unionin alueella ja muualla.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

Suomen Asianajajaliitto vaati, että yhdistyksen nimeä koskeva rekisterimerkintä kumotaan.

Kanteen mukaan yhdistyksen nimi oli yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtava. Yhdistyksen nimi sisälsi asianajajan lailla suojattuun ammattinimikkeeseen erehdyttävästi viittaavat ilmaisut "attorneys" ja "attorneys at law", minkä harhaanjohtavuutta lisäsi auktorisointiin viittaava etuliite "authorized". Myös suomen- ja ruotsinkieliset, lakimies-nimikkeeseen yhdistetyt auktorisointiin viittaavat ilmaisut olivat harhaanjohtavia, koska Suomessa lakimiehiltä ei yleisesti edellytetä minkäänlaista auktorisointia. Nämä ilmaisut antoivat lisäksi vaikutelman siitä, että yhdistyksen jäseniltä edellytettäisiin jonkinlaista korkeampiasteista auktorisointia kuin muilta lakimiehiltä, asianajajat mukaan lukien.

Yhdistyksen nimen rekisteröimiselle oli lisäksi yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu muu lakiin perustuva este. Yhdistyksen nimeen sisältyvä ilmaisu "attorney at law" viittasi erehdyttävällä tavalla asianajajan ammattinimikkeeseen ja oli siten asianajajista annetun lain 11 §:n vastainen.

Yhdistyksen vastaus

Yhdistys vaati, että kanne hylätään.

Yhdistyksen nimi ei ollut harhaanjohtava. Nimityksellä "attorney" tai "attorney at law" ei viitattu yksinomaan asianajajiin, vaan kaikkiin tuomioistuinkelpoisiin asiamiehiin, jollaisia yhdistyksen jäsenet olivat. Nimi ei antanut yleisölle käsitystä, että yhdistyksen jäsenistöön kuuluisi asianajajia. Myöskään nimeen sisältyvät auktorisointia tarkoittavat ilmaisut eivät olleet harhaanjohtavia, koska yhdistyksen jäsenillä oli oikeudenkäyntiavustajalautakunnan antama lupa, eli auktorisointi, oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen. Yhdistyksellä oli perustuslaissa turvattu yhdistymisvapaus, mihin kuului myös oikeus valita yhdistykselle nimi.

Nimen rekisteröinnille ei ollut myöskään muuta lakiin perustuvaa estettä.

Käräjäoikeuden tuomio 8.2.2017 nro 17/6767

Käräjäoikeus katsoi asiassa näytetyksi, että termi "attorney at law" viittasi suomalaisessa yhteydessä ja ammattinimikkeenä nimenomaisesti asianajajaan. Käräjäoikeus totesi, että mainitun termin synonyymejä olivat "attorney" ja "advocate". Käräjäoikeus viittasi lisäksi muun ohella siihen, että suomalaiset asianajotoimistot olivat käyttäneet viestinnässään asianajajan ammattia kuvaavana terminä "attorney at law" jo pitkään ennen luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain säätämistä. Sillä seikalla, että asianajajaan englannin kielellä viitattaessa oli käytetty myös termiä "advocate" ei ollut tältä osin merkitystä.

Käräjäoikeus katsoi, että termin "attorney at law" esiintyminen yhdistyksen nimessä oli harhaanjohtavaa, koska sen katsottiin erheellisesti luovan käsityksen käyttäjän kuulumisesta asianajajayhdistykseen.

Käräjäoikeus totesi, ettei yhdistyksen nimen perusteella saanut syntyä käsitystä, että yhdistyksen jäsenpohja tai toiminta-alue olisi laajempi kuin se todellisuudessa oli. Yhdistyksen jäsenet eivät kuuluneet tai voineet kuulua asianajajayhdistykseen. Toisaalta myöskään asianajajat eivät voineet olla yhdistyksen jäseniä, vaikka yhdistyksen nimeen sisältyi asianajajan ammattinimikkeeseen viittava termi "attorneys at law".

Käräjäoikeus katsoi edelleen, että yhdistyksen nimestä sai sen käsityksen, että kysymyksessä oli Suomen Asianajajaliittoon suoraan tai välillisesti kuuluva yhdistys.

Nimen harhaanjohtavuutta koskevassa kokonaisarvioinnissa käräjäoikeus katsoi, että nimen auktorisoituihin lakimiehiin viittaavat ilmaisut yhdessä asianajajaa tarkoittavan termin "attorney at law" kanssa käytettyinä olivat omiaan luomaan harhaanjohtavan käsityksen siitä, että yhdistyksen jäsenistö hoitaisi toimeksiantonsa asianajajilta edellytettävällä tai jollakin muulla muodollisella pätevyydellä. Käräjäoikeus totesi lisäksi, että oikeudellisia palveluja käyttäville tahoille voi syntyä harhaanjohtava käsitys siitä, että yhdistyksen "auktorisoiduilta" jäseniltä olisi mahdollista saada korkeampilaatuisia palveluja kuin yhdistykseen kuulumattomilta "auktorisoimattomilta" palveluntarjoajilta.

Käräjäoikeus katsoi, että yhdistyksen nimi oli yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdan vastainen ja loukkasi Suomen Asianajajaliiton oikeutta. Nimi oli yhdistelmänä harhaanjohtava, kun se sisälsi lailla suojattuun asianajajan ammattinimitykseen erehdyttävästi viittaavan ilmaisun.

Käräjäoikeus katsoi lisäksi, että nimen rekisteröimiselle oli yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu muu lakiin perustuva este, koska nimi oli asianajajan ammattinimitystä suojaavien asianajajista annetun lain pakottavien säännösten vastainen.

Käräjäoikeus kumosi yhdistyksen nimeä koskevan rekisterimerkinnän.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Timo Niemi, Anu Vannassalo ja Janne Pitkävirta.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.6.2018 nro 771

Yhdistys valitti hovioikeuteen, joka ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Hovioikeus totesi, että koska luvan saaneet oikeudenkäyntiavustajat olivat nimenomaisesti saaneet erillisen luvan toimia oikeudenkäyntiasiamiehinä ja -avustajina ja olivat myös tietynlaisen valvonnan alaisina, ei sanaa auktorisoitu voitu pitää suoraan harhaanjohtavana. Toisaalta sana auktorisoitu yhdistettynä sanaan lakimies saattoi antaa sellaisen käsityksen, että tällaisella lakimiehellä olisi korkeampi pätevyys tai että tällainen lakimies voi antaa korkeampilaatuisia palveluja kuin lakimies tai lakiasiaintoimisto, jonka nimessä ei esiinny sana auktorisoitu. Toisin kuin eräillä muilla aloilla, ei oikeudenkäyntiavustajille myönnettävää lupaa ollut myöskään lainsäädännössä kutsuttu auktorisoinniksi. Ottaen lisäksi huomioon, että Suomessa oli ennestään ollut lailla säädetty lakimieskunta, eli asianajajat, sanayhdistelmä auktorisoitu lakimies ei antanut selkeää kuvaa yhdistyksestä ja sen jäsenistä.

Hovioikeus katsoi asiassa selvitetyksi, että termi "attorney at law" oli yksi vakiintunut käännös suomalaisen asianajajan ammattinimikkeestä. Asianajaja oli lailla suojattu nimitys, mutta vain suomen ja ruotsin kielellä. Hovioikeus katsoi, että vieraskielisten sanojen käännökset eivät yksinään voineet olla ratkaisevia arvioitaessa suomalaisen yhdistyksen kolmikielistä nimeä, mutta yhdistettyinä muihin osiin niillä saattoi olla merkitystä nimen harhaanjohtavuuden kokonaisharkinnassa.

Hovioikeus katsoi kokonaisharkinnan perusteella, että yhdistyksen nimi oli yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtava, koska yhdistyksen nimi kokonaisuutena voi erehdyttävästi viitata asianajajaan eikä nimi antanut oikeanlaista kuvaa yhdistyksestä ja sen jäsenistä.

Hovioikeus katsoi lisäksi, että yhdistyksen nimestä voi edellä todetuin perustein saada erheellisesti sellaisen käsityksen, että nimityksen käyttäjä kuuluisi asianajajayhdistykseen. Yhdistyksen nimi oli siten asianajajista annetun lain 11 §:n vastainen ja sen rekisteröimiselle oli myös yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu muu lakiin perustuva este.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Åsa Nordlund ja Wilhelm Norrman sekä asessori Kristian Sjöblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Auktorisoidut Lakimiehet – Auktoriserade Jurister – Authorized Attorneys at Law ry:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, oliko yhdistyksen nimi yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtava. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Auktorisoidut Lakimiehet – Auktoriserade Jurister – Authorized Attorneys at Law ry (yhdistys) vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja Suomen Asianajajaliiton kanne hylätään.

Suomen Asianajajaliitto vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Hovioikeuden tuomio jää tältä osin pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian taustaa ja kysymyksenasettelu

1. Yhdistys, jonka nimeksi on rekisteröity Auktorisoidut Lakimiehet – Auktoriserade Jurister – Authorized Attorneys at Law ry (yhdistys) on merkitty yhdistysrekisteriin 14.4.2014. Yhdistyksen sääntöjen mukaan yhdistyksen varsinaiseksi jäseneksi voidaan hyväksyä henkilö, joka hyväksyy yhdistyksen tarkoituksen ja jolla on luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain mukainen voimassa oleva lupa oikeudenkäyntiavustajana toimimiseen. Säännöistä ilmenee, että yhdistyksen tarkoitus on valvoa luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien yleisiä ja yhteisiä etuja, edistää jäsentensä välistä yhteistoimintaa ja parantaa alan yleisiä toimintaedellytyksiä, paitsi valtakunnallisesti, myös Euroopan unionin alueella ja muualla.

2. Käräjäoikeus on Suomen Asianajajaliiton kanteesta kumonnut yhdistyksen nimeä koskevan rekisterimerkinnän muun ohella sillä perusteella, että nimi on harhaanjohtava ja loukkaa Suomen Asianajajaliiton oikeutta. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Hovioikeus on todennut, että sana auktorisoitu yhdistettynä sanaan lakimies voi antaa käsityksen, että tällaisella lakimiehellä on korkeampi pätevyys tai että tällainen lakimies voi antaa korkeampilaatuisia palveluja kuin lakimies tai lakiasiaintoimisto, jonka nimessä ei esiinny sanaa auktorisoitu. Ottaen lisäksi huomioon muun ohella sen, että Suomessa on ennestään ollut lailla säännelty lakimieskunta eli asianajajat, hovioikeus on katsonut, ettei sanayhdistelmä auktorisoitu lakimies antanut selkeää kuvaa yhdistyksestä ja sen jäsenistä. Hovioikeus on lisäksi katsonut selvitetyksi, että termi "attorney at law" on yksi vakiintunut käännös suomalaisen asianajajan ammattinimikkeestä. Hovioikeus on katsonut, että yhdistyksen nimi kokonaisuutena voi erehdyttävästi viitata asianajajaan ja ettei se anna oikeanlaista kuvaa yhdistyksestä ja sen jäsenistä.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko yhdistyksen nimi yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtava ja onko nimeä koskeva rekisterimerkintä tällä perusteella kumottava.

Yhdistyksen nimen harhaanjohtavuutta koskevat oikeusohjeet

4. Yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rekisteröitävän yhdistyksen nimen on selvästi erotuttava rekisterissä ennestään olevien yhdistysten nimistä eikä nimi saa olla harhaanjohtava. Se, joka katsoo, että yhdistyksen nimi tai muu rekisterissä oleva merkintä loukkaa hänen oikeuttaan, voi lain 56 §:n 2 momentin mukaan nostaa kanteen yhdistyksen kotipaikan tuomioistuimessa yhdistystä vastaan rekisterimerkinnän kumoamiseksi.

5. Yhdistyslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 64/1988 vp s. 27 ja 70) on todettu, ettei yhdistyksen nimi saa olla harhaanjohtava esimerkiksi yhdistyksen tarkoituksen, toimintamuotojen tai jäsenistön osalta. Mahdollista nimen harhaanjohtavuutta arvioitaessa voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi ammattiin liittyvissä yhdistyksissä siihen, millä ammattialoilla toimivia yhdistykseen tulisi kuulumaan, onko nimi vastikään ollut käytössä jollakin toisella, nyttemmin purkautuneella yhdistyksellä tai onko nimi jonkun muun yhteisön tai säätiön käytössä.

6. Voimassa olevan yhdistyslain säätämistä edeltävässä oikeuskäytännössä on yhdistyksen nimen harhaanjohtavuutta arvioitaessa kiinnitetty huomiota muun ohella siihen, oliko yhdistykseen liittyminen sen sääntöjen mukaan mahdollista kaikille niille henkilöille, jotka kuuluivat yhdistyksen nimessä mainittuun ammattiryhmään. Ratkaisussa KKO 1984 II 88 Erikoisupseerit r.y:n nimeä ei pidetty harhaanjohtavana sillä perusteella, että siihen oli toistaiseksi kuulunut vain teknikko- ja talousupseereita, kun yhdistyksen sääntöjen mukaan siihen saattoi liittyä jokainen vakinaisessa palveluksessa oleva erikoisupseeri, eikä yhdistyksen ollut näytetty tarkoittaneen rajoittaa jäsenkuntaansa vain ensin mainittuihin ryhmiin.

7. Toisaalta Korkein oikeus katsoi ratkaisussaan KKO 1969 II 20, että yhdistyksen, jonka aikaisempi nimi oli ollut Insinööriliitto – Rakennusinsinöörit r.y, nimenmuutos Rakennusinsinöörit ja -arkkitehdit r.y:ksi oli omiaan antamaan yleisölle virheellisen käsityksen, että sanalla "arkkitehti" tarkoitetaan myös teknillisessä opistossa talonsuunnittelu-arkkitehtuurilinjalla insinöörin tutkinnon suorittaneita henkilöitä. Korkein hallinto-oikeus ei ratkaisussaan KHO 1970 II 172 muuttanut päätöstä, jolla yhdistyksen nimen Terveydenhuoltohenkilöstön Liitto – Hälsovårdspersonalens Förbund rekisteröinti oli evätty, kun yhdistyksen sääntöjen mukainen jäsenistö oli vain pieni osa terveydenhuoltohenkilöstön käsitteeseen luettavasta henkilöstöstä.

Oikeudenkäyntiasiamiehiä koskeva sääntely

8. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana saa, eräin laissa säädetyin poikkeuksin, toimia vain asianajaja, julkinen oikeusavustaja tai luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa tarkoitettu luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja. Ennen mainitun oikeudenkäymiskaaren säännöksen voimaan tuloa 1.1.2013 lakimiehiltä ei oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittamisen lisäksi edellytetty oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana toimimiseen lupaa, eikä heille ollut muutenkaan asetettu erityisiä pätevyysvaatimuksia. Lakimiesammatin harjoittamiseen ei Suomessa edelleenkään liity minkäänlaista lupa- tai valvontajärjestelmää.

9. Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetussa laissa säännellään oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen vaaditun luvan myöntämisedellytyksiä, luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan velvollisuuksia sekä häneen kohdistettavaa valvontaa. Lain 8 §:n 1 momentin mukaan luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut oikeudenkäyntiasiamiehen ja avustajan tehtävät. Säännöksessä on lueteltu velvoitteet, joita oikeudenkäyntiavustajan tulee mainituissa tehtävissä erityisesti noudattaa. Tällä on esitöiden (HE 318/2010 vp s. 31) mukaan pyritty asiallisesti samaan lopputulokseen kuin hyvää asianajajatapaa koskevilla ohjeilla.

10. Lain 8 §:ssä säädettyä sovelletaan sen 5 momentin mukaan oikeudenkäyntiasiamiehen ja -avustajan tehtävien lisäksi myös luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan muuhun tehtävään, jonka hän on saanut tuomioistuimen määräyksen perusteella tai johon hänet on määrätty oikeusapulaissa tarkoitetuksi avustajaksi. Lainkohdan esitöissä (HE 318/2010 vp s. 32) on todettu, että oikeudenkäynteihin liittymättömien oikeudellisten palvelujen tarjoaminen, esimerkiksi asiakirjojen laatiminen ja neuvonanto, jäävät näin ollen 5 momentissa tarkoitettuja tehtäviä lukuun ottamatta pykälän tarkoittamien velvollisuuksien ulkopuolelle. Vastaavasti myös lain 9 §:ssä säädetty luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien valvonta koskee vain 8 §:ssä tarkoitettuja tehtäviä.

11. Luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista annetun lain 21 §:n mukaan, jos luvan saanut oikeudenkäyntiavustaja hyväksytään asianajajayhdistyksen jäseneksi, raukeaa hänen tässä laissa tarkoitettu lupansa.

12. Asianajajista annetun lain 1 §:n 1 momentin mukaan asianajaja on se, joka on maan yleisen asianajajayhdistyksen jäsenenä merkitty asianajajaluetteloon. Asianajajista annetussa laissa sekä siinä viitatuissa yleisen asianajajayhdistyksen säännöissä ja hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa on säädetty muun ohella asianajajaksi hyväksymisen edellytyksistä ja toiminnassa noudatettavista velvollisuuksista. Lain 5 §:n 1 momentin mukaan asianajajan tulee rehellisesti ja tunnollisesti täyttää hänelle uskotut tehtävät sekä kaikessa toiminnassaan noudattaa hyvää asianajajatapaa. Asianajajista annetussa laissa on säädetty myös asianajajien toiminnan valvonnasta.

13. Asianajajan ammattinimitys on suojattu asianajajista annetun lain 11 §:ssä. Pykälän mukaan, jos se, joka ei ole asianajaja, käyttää itsestään asianajajan ammattinimitystä tahi toimistostaan nimitystä asianajotoimisto taikka muutoin ilmoittaa ammattialansa siten, että hänen sen perusteella voidaan erheellisesti olettaa olevan yleisen asianajajayhdistyksen jäsen, rangaistakoon sakolla. Vastaavasti on suojattu ruotsinkielinen ammattinimitys "advokat".

Arvioinnin lähtökohdat

14. Korkein oikeus toteaa, että yhdistyksen rekisteröinti valitsemallaan nimellä kuuluu lähtökohtaisesti perustuslain 13 §:ssä suojatun yhdistymisvapauden piiriin. Yhdistyksen nimen on kuitenkin yhdistyslaissa säädetyn mukaisesti selvästi erotuttava aiemmin rekisteröidystä yhdistyksen nimestä eikä nimi saa olla harhaanjohtava. Nimen harhaanjohtavuuden kiellolla pyritään suojaamaan yleisöä virheellisiltä käsityksiltä esimerkiksi yhdistyksen jäsenistön ammatillisesta pätevyydestä tai yhdistyksen sääntöjen mukaisesta tarkoituksesta. Näillä seikoilla saattaa olosuhteista riippuen olla merkitystä esimerkiksi yhdistyksen jäsenten mahdollisen asiakaskunnan tai varainkeruun kohteena olevien tahojen kannalta. Harhaanjohtavuutta koskevaa arviointia ei siten lähtökohtaisesti tule perustaa yksinomaan yhdistyksen jäsenistön tai samalla alalla toimivien henkilöiden vaan laajemman yleisön käsitykseen (ks. myös edellä kohdassa 7 selostettu ratkaisu KKO 1969 II 20). Sillä, kuinka yleisö nimen kokonaisuutena käsittää, on arvioinnissa olennainen merkitys. Kun nimi muodostuu useammasta ilmaisusta, joilla on eri merkitys, on osana kokonaisarviota yleensä perusteltua arvioida kunkin tällaisen ilmaisun merkityssisältöä myös erikseen.

15. Tässä asiassa kanne on perustettu olennaisesti siihen, että yhdistyksen nimi on sen jäsenistöön liittyvien seikkojen osalta harhaanjohtava, koska siinä on yhtäältä yhdistetty auktorisointia koskeva maininta lakimies-nimikkeeseen ja toisaalta käytetty englanninkielistä, väitetysti yksinomaan asianajajiin viittaavaa termiä "attorneys at law".

Korkeimman oikeuden arviointi nimen harhaanjohtavuudesta

Ilmaisut "Auktorisoidut Lakimiehet" – "Auktoriserade Jurister"

16. Korkein oikeus toteaa, että sanalla auktorisointi viitataan yleensä viranomaisen tai jonkin riippumattoman tahon myöntämään lupaan taikka hyväksyntään, mihin tyypillisesti liittyy myös valvontaa. Korkein oikeus katsoo, että yhdistyksen sääntöjen mukaiseen, luvan saaneista oikeudenkäyntiavustajista koostuvaan jäsenkuntaan kohdistuva lupa- ja valvontamenettely sinänsä vastaa termin "auktorisointi" edellä kuvattua merkityssisältöä.

17. Yhdistyksen nimessä auktorisointi on kuitenkin yhdistetty nimitykseen "lakimies" ja vastaavasti ruotsin kielellä sanaan "jurist", joilla tarkoitetaan yleisesti kaikkia oikeustieteen ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneita, lakimiesammatissa toimivia henkilöitä. Kyseisillä ilmaisuilla viitataan siten koko lakimieskuntaan, johon kuuluvat henkilöt voivat toimia hyvin erityyppisissä ja mahdollisesti myös jonkinlaista lisäpätevyyttä tai lupaa edellyttävissä tehtävissä. Korkein oikeus toteaa, että auktorisoitu-sanalla ei lakimiesammatin piirissä ole sääntelyyn tai esimerkiksi vakiintuneeseen käyttöön perustuvaa, määrättyyn henkilöryhmään viittaavaa merkityssisältöä. Yhdistys ei ole edes väittänyt, että kyse olisi yhdistyksen jäsenkuntaan eli luvan saaneisiin oikeudenkäyntiavustajiin viitattaessa yleisesti käytetystä termistä. Näin ollen auktorisoituja lakimiehiä koskevan ilmaisun perusteella jää epäselväksi, kuinka yhdistyksen jäsenkunta lakimiesammattien piirissä määrittyy ja millaisista lakimiehistä on kysymys.

18. Korkein oikeus toteaa, että vastaavin perustein kuin oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimista koskevaa lupaa on lakimiesammattiin liittyvänä auktorisointina pidettävä ainakin asianajajayhdistyksen jäsenyyttä. Kun nyt kysymyksessä olevan yhdistyksen jäseneksi kuitenkin voidaan hyväksyä vain luvan saaneita oikeudenkäyntiavustajia, jotka eivät samaan aikaan voi olla asianajajia, on yhdistyksen sääntöjen mukaisen jäsenkunnan ulkopuolelle rajattu merkittävä osa lakimiehistä, joihin auktorisoinnilla voidaan ymmärtää viitattavan. Myös yhdistyksen sääntöjen mukainen tarkoitus rajautuu yksinomaan luvan saaneiden oikeudenkäyntiavustajien etujen valvomiseen ja edistämiseen, mikä ei ole auktorisoituja lakimiehiä koskevista ilmaisuista pääteltävissä. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että ilmaisut "auktorisoidut lakimiehet" ja "auktoriserade jurister" ovat omiaan antamaan yleisölle yhdistyksen jäsenkunnasta virheellisen käsityksen erityisesti siltä osin, että yhdistyksen jäseniin voisi lukeutua asianajajia.

19. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että nimitys "auktorisoidut lakimiehet" viittaa siihen, että yhdistyksen jäsenten saama lupa koskisi yleisesti näiden toimimista lakimiehenä. Yhdistyksen jäsenille myönnetty lupa ja siihen liittyvä valvonta ei kuitenkaan edellä todetun mukaisesti koske kaikkea lakimiehenä toimimista, vaan rajoittuu yksinomaan toimintaan oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana sekä eräisiin määräyksenvaraisiin tehtäviin.

20. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että ilmaisut "auktorisoidut lakimiehet" ja "auktoriserade jurister" ovat omiaan antamaan yleisölle virheellisen käsityksen yhdistyksen jäsenkunnasta sekä siihen kuuluville henkilöille myönnetyn luvan ja heihin kohdistetun valvonnan laajuudesta. Ilmaisujen harhaanjohtavuutta yleisön kannalta korostaa se, että asianajajille asetetut kelpoisuusvaatimukset ovat korkeammat ja velvoitteet sekä valvonta laajempaa kuin luvan saaneilla oikeudenkäyntiavustajilla.

Ilmaisu "Authorized Attorneys at Law"

21. Korkein oikeus toteaa, että asianajajan ammattinimityksenä on suojattu yksinomaan suomen- ja ruotsinkieliset nimitykset asianajaja ja advokat, joille ei ole virallista englanninkielistä käännöstä. Suomen Asianajajaliitto on vedonnut siihen, että termi "attorney at law" on Suomessa vakiintunut yhdeksi yksinomaan asianajajaa tarkoittavista ilmaisuista.

22. Korkein oikeus katsoo, että arviointi voidaan osaltaan perustaa siihen hovioikeuden ratkaisussa selvitetyksi todettuun seikkaan, että "attorney at law" on yksi vakiintunut käännös suomalaisen asianajajan ammattinimikkeestä. Tästä ei kuitenkaan sellaisenaan ole pääteltävissä, että yleisö käsittää termin "attorney at law" viittaavan yksinomaan asianajajiin, muut oikeudenkäyntiasiamiehenä ammattimaisesti toimivat pois lukien. Asian arvioinnissa on tältä osin otettava erityisesti huomioon, että vuodesta 2013 lukien myös luvan saaneet oikeudenkäyntiavustajat ovat olleet ammattiryhmä, johon kuuluvilla on oikeudenkäyntiasiamiehenä ja -avustajana toimimiseen nimenomainen, erityisten kelpoisuusvaatimusten täyttymistä edellyttävä lupa.

23. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole esitetty sellaista selvitystä, josta voitaisiin päätellä yleisön käsittävän termin "attorney at law" viittaavan näistä ryhmistä yksinomaan asianajajiin ja että termi tällä perusteella sellaisenaan antaisi yhdistyksen jäsenkunnasta harhaanjohtavan käsityksen.

Kokonaisarviointi ja johtopäätös

24. Yhdistyksen nimeen sisältyvien ilmaisujen "auktorisoidut lakimiehet" ja "auktoriserade jurister" on edellä katsottu olevan omiaan antamaan yleisölle virheellisen käsityksen yhdistyksen jäsenkuntaan liittyvistä seikoista. Nimen harhaanjohtavuutta koskevassa arvioinnissa on lisäksi otettava huomioon yhdistyksen nimeen sisältyvä englanninkielinen termi "Attorneys at Law". Vaikka se ei sellaisenaan viittaa yksinomaan asianajajiin, termi ei toisaalta edellä mainittujen suomen- ja ruotsinkielisten ilmaisujen tavoin viittaa yleisesti lakimiehiin, vaan sillä on yksilöidympi ja keskeisesti ainakin asianajajiin viittaava merkityssisältö. Tämä huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että yhdistyksen nimessä oleva ilmaisu "Authorized Attorneys at Law" osaltaan edelleen vahvistaa yhdistyksen nimen suomen- ja ruotsinkielisistä ilmaisuista saatavaa, yhdistyksen jäsenkuntaa koskevaa virheellistä vaikutelmaa erityisesti siltä osin, että jäsenkuntaan ainakin osin kuuluisi asianajajia. Yhdistyksen nimi on siten myös kokonaisuutena arvioiden yhdistyslain 49 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla harhaanjohtava.

25. Yhdistyksen nimen edellä todetun harhaanjohtavuuden voidaan katsoa loukkaavan Suomen Asianajajaliiton oikeutta. Nimeä koskeva rekisterimerkintä on siten harhaanjohtavuuden perusteella kumottava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Sanna Holkeri.

Poliisikonstaapeli A oli ollut ottamassa verekseltään kiinni pahoinpitelystä epäiltyä B:tä, joka oli ollut poistumassa tekopaikalta. B oli A:n käskystä pysähtynyt ja kääntynyt A:ta kohti. A oli useita kertoja käskenyt B:tä menemään maahan, mutta B ei ollut totellut. A oli ottanut etälamauttimen käteensä ja osoittanut sillä B:tä, joka oli pyytänyt, että A ei ampuisi häntä. A oli sanallisesti varoittamatta ampunut B:tä etälamauttimella, minkä seurauksena B oli kaatunut maahan.

Korkeimman oikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla katsottiin, että kuvatussa tilanteessa etälamauttimella ampuminen ei ollut ollut tarpeellista ja puolustettavaa ja ettei A ollut varoittanut etälamauttimen käytöstä riittävän selkeästi ja ymmärrettävästi ennen sen laukaisemista. A:n katsottiin syyllistyneen virkavelvollisuuden rikkomiseen ja pahoinpitelyyn. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Rangaistusvaatimus ja vastaus Pohjanmaan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta syytekohdassa 1 virkavelvollisuuden rikkomisesta tai vaihtoehtoisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja syytekohdassa 2 pahoinpitelystä.

Virkavelvollisuuden rikkomista koskevan syytteen mukaan poliisikonstaapeli A oli 22.8.2015 rikkonut virkavelvollisuutensa ollessaan ottamassa verekseltään kiinni pahoinpitelystä epäiltyä B:tä ja käyttäessään ilman ennakkovaroitusta sellaisia voimakeinoja, jotka eivät olleet olleet toimenpiteen toteuttamiseksi tarpeellisia ja joita ei voitu pitää puolustettavina. Syytteen mukaan B oli A:n käskytyksestä pysähtynyt ja kääntynyt kasvotusten A:n suuntaan ja nostanut kädet päänsä päälle. A oli lähestynyt B:tä ja käskyttänyt useita kertoja B:tä menemään maahan, mitä B ei ollut tehnyt. A oli ottanut etälamauttimen käteensä ja osoittanut sillä B:tä, joka oli sanallisesti ilmaissut, ettei poliisi käyttäisi etälamautinta. A oli ampunut etälamauttimella kerran kiinniotettavaa vartalon etupuolelle, jolloin tämä oli kaatunut maahan ja saatu otettua kiinni.

Pahoinpitelyä koskevan syytteen mukaan A oli kohdassa 1 tarkoitetussa tilanteessa ampunut etälamauttimella B:tä, minkä seurauksena B oli kaatunut ja lyönyt päänsä maahan. A:n menettelyn seurauksena B:lle oli tullut kipua sekä kaksi erillistä pientä punaista pistettä rintaan ja vatsaan.

B yhtyi syytteeseen ja vaati, että A velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta.

A kiisti syytteet ja muut vaatimukset.

Käräjäoikeuden tuomio 6.9.2017 nro 17/134362

Käräjäoikeus hylkäsi syytteet ja muut vaatimukset.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että Vaasan torilla tapahtuneeseen tappeluun osallistunut B oli poliisin tullessa paikalle ollut poistumassa paikalta ripeästi. A:n partiotoveri X oli jäänyt maassa makaavan tappelun uhrin luokse A:n lähtiessä B:n perään. A oli huutanut käskyjä pysähtyä, jolloin B oli jäänyt aloilleen ja kääntynyt A:ta kohti. A oli tämän jälkeen noin viisi tai kuusi kertaa huutanut B:lle käskyjä mennä maahan makaamaan. B ei ollut totellut käskytystä, mutta oli sen sijaan nostanut kätensä ylös. A oli nostanut etälamauttimen ja kohdistanut sen B:hen, joka oli pyytänyt, ettei poliisi ampuisi häntä. A oli laukaissut etälamauttimen kertaalleen niin, että se oli osunut B:hen sillä seurauksella, että tämä oli kaatunut maahan. Tämän jälkeen X oli tullut paikalle ja pannut B:n käsirautoihin.

Käräjäoikeus totesi, että A oli ollut yksin kiinniottotilanteessa, joka oli ollut luonteeltaan tärkeä ja kiireellinen. A:ta kookkaampi B oli ollut poistumassa paikalta ja hänen oli epäilty syyllistyneen hetki sitten tapahtuneeseen väkivaltarikokseen. A oli perustellusti voinut olla siinä käsityksessä, että B on potentiaalisesti aggressiivinen ja kiinniottoa vastustava. B ei ollut totellut A:n käskytystä mennä maahan makaamaan. Kyse oli vastarinnasta kiinniottotilanteessa. Voimakeinojen käyttö virkatehtävää suorittaessa on sallittua sekä vastarinnan murtamiseksi että kiinnioton toimittamiseksi. A oli tässä tilanteessa nostanut etälamauttimen kohti B:tä. Vaikka A ei ollut lausunut erillistä varoitusta etälamauttimen käytöstä, B:lle oli täytynyt varmuudella syntyä kuvatuissa olosuhteissa käsitys siitä, mitä hänen odotetaan tekevän ja millä uhalla. A oli luotettavalla ja loogisella tavalla kertonut tekemästään tilannearvioinnista ja vaihtoehtoisten voimankäyttövälineiden soveltumattomuudesta. Käräjäoikeus katsoi tilannetta ja voimankäyttöön johtaneita seikkoja kokonaisuutena arvioiden, että etälamauttimen käyttö oli ollut asianmukaista ja perusteltua sekä myös puolustettavaa ja suhteellisuusperiaatteen mukaista. Syytteet ja muut vaatimukset tuli sen vuoksi hylätä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Patrick Palmroos.

Vaasan hovioikeuden tuomio 18.12.2018 nro 18/156351

Syyttäjä ja B valittivat hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi selvitetyksi, että A:n partiotoveri X oli hänen ja A:n saavuttua rikospaikalle mennyt ja jäänyt vähäksi aikaa pahoinpitelyn uhrin luokse ja ollut noin 10–20 metrin päässä B:stä ja A:sta viimeksi mainitun käyttäessä etälamautinta. Vaikka A oli sinänsä ollut kiinniottotilanteessa yksin B:tä vastassa, X oli ollut niin lähellä, että A olisi tarvittaessa saanut häneltä tukea kiinniottamisen toimittamiseen.

B:n henkilöllisyys oli ollut poliisimiesten tiedossa. Todistelu viittasi siihen, että etälamautinta oli B tuntien käytetty varmuuden vuoksi. B:n kiinniottaminen olisi ollut tarpeen vaatiessa toimitettavissa käyttämällä poliisimiehillä ollutta fyysistä ylivoimaa. Etälamauttimen käyttäminen ei ollut siten ollut lievin ja tehokkain voimakeino. Sitä, että B ei ollut totellut käskyjä mennä maahan, ei voitu näissä olosuhteissa pitää sellaisena vastarintana, joka olisi oikeuttanut käyttämään voimakeinoja. Tilannetta kokonaisuutena arvioituaan hovioikeus katsoi, että A oli käyttänyt ankarampaa voimakeinoa kuin tilanteessa voitiin pitää tarpeellisena ja puolustettavana.

Arvioidessaan A:n tahallisuutta hovioikeus totesi, että A oli kokenut poliisimies, joka oli saanut koulutuksen etälamauttimen käyttämiseen ja kantanut sellaista vyöllään yli 10 vuotta. A oli virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkonut virkavelvollisuutensa syytteen teonkuvauksessa kohdassa 1 kerrotulla tavalla. Ottaen huomioon käytetty väkivalta ja aiheutetut vammat sekä muut rikokseen liittyvät seikat A:n menettely täytti myös pahoinpitelyn tunnusmerkistön.

Hovioikeus tuomitsi A:n virkavelvollisuuden rikkomisesta ja pahoinpitelystä yhteiseen 50 päiväsakon sakkorangaistukseen sekä velvoitti hänet suorittamaan B:lle vahingonkorvausta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen, Jukka Mäkelä ja Ville Aaltonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että syyte ja muut vaatimukset hylätään.

Syyttäjä ja B vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Valtiokonttori antoi siltä pyydetyn vastauksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisut

Esitutkintakertomukseen vetoaminen todisteena

B on vastauksessaan vedonnut alemmissa oikeuksissa todistajana kuullun Y:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen. Korkein oikeus toteaa, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden pääkäsittelyn pöytäkirjojen mukaan Y:n esitutkinnassa antamaa kertomusta ei ole oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 47 §:n 2 momentissa tarkoitetulla eikä muullakaan tavalla käytetty todisteena käräjäoikeudessa eikä hovioikeudessa.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan muutoksenhakija ei saa Korkeimmassa oikeudessa vedota muihin todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty alioikeudessa tai hovioikeudessa, paitsi milloin hakija saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota todisteeseen alemmassa tuomioistuimessa tai että hänellä muuten on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Saman luvun 12 §:n 1 momentin mukaan mainittu säännös koskee myös vastauksen antajaa.

B ei ole esittänyt sellaisia perusteita, joiden vuoksi hänen voitaisiin sallia käyttää Y:n esitutkinnassa antamaa kertomusta todisteena Korkeimmassa oikeudessa. Kyseistä kertomusta ei sen vuoksi oteta huomioon todisteena.

Suullinen käsittely

A on valituksessaan vaatinut hovioikeuden tuomion kumoamista ensisijaisesti kirjallisessa menettelyssä. Mikäli hovioikeuden tuomiota ei ole mahdollista kumota suullista käsittelyä toimittamatta, hän on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista.

A:n valituksen mukaan hovioikeuden tuomiossa oli virheellisesti katsottu, että kiinniottotilanteessa B olisi nostanut kätensä päänsä päälle ja että A:n etäisyys partiotoveristaan olisi ollut 10–20 metriä. Tosiasiassa poliisimiesten välinen etäisyys oli A:n mukaan ollut noin 50 metriä ja heidän välillään oli ollut näköesteitä. A on lisäksi todennut, että pahoinpitelyä koskevan syytekohdan 2 teonkuvaus ei vastoin hovioikeuden tuomiossa todettua ole riidaton siltä osin kuin B:n on väitetty lyöneen päänsä maahan kaatuessaan etälamauttimen käytön seurauksena.

Syyttäjä on vastauksessaan katsonut, ettei suullinen käsittely ole tarpeen asian ratkaisemiseksi. Syyttäjän mukaan valituksessa riitaisiksi ilmoitetut seikat eivät vaikuta asian ratkaisuun ja kysymys on pelkästään oikeudellisten kysymysten ratkaisemisesta. B on vastauksessaan katsonut, että suullisen käsittelyn toimittaminen on asian selvitettyyn tilaan nähden tarpeetonta.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 20 §:n mukaan korkein oikeus toimittaa tarvittaessa suullisen käsittelyn, jossa voidaan kuulla asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita sekä vastaanottaa muuta selvitystä.

Korkein oikeus katsoo, että pääasiaratkaisun perusteluista ilmenevät ratkaisuperusteet huomioon ottaen asian ratkaisun kannalta ei ole merkitystä sillä, oliko B nostanut kiinniottotilanteessa kätensä pään päälle, eikä sillä, mikä oli ollut A:n tarkka etäisyys partiotoveristaan. Kysymys siitä, onko B lyönyt kaatuessaan päänsä maahan, on pääasiaratkaisun perusteluista ilmenevin tavoin epäselvä. Tällä seikalla ei kuitenkaan ole vaikutusta A:n menettelyn lainvastaisuutta arvioitaessa eikä se vaikuta ratkaisun lopputulokseen edes rangaistuksen mittaamisen tai vahingonkorvauksen osalta. Korkein oikeus katsoo, ettei suullista käsittelyä ole perusteltua toimittaa yksinomaan tämän tosiseikan selvittämiseksi.

Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei suullisen käsittelyn toimittaminen ole tarpeen asian ratkaisemiseksi. Sen vuoksi sitä koskeva pyyntö hylätään.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Asiassa on riidatonta, että Vaasan torilla oli syytteessä mainittuna ajankohtana juuri päättynyt pahoinpitelytilanne, johon poliisikonstaapeli A oli partiotoverinsa X:n kanssa tullut. Pahoinpitelystä epäilty B oli ollut poistumassa paikalta. A oli lähtenyt B:n perään ja käskenyt tätä pysähtymään. X oli jäänyt maassa maanneen pahoinpitelyn uhrin luokse. B oli A:n käskytyksestä pysähtynyt ja kääntänyt kasvonsa A:n suuntaan. A oli useita kertoja käskenyt B:tä menemään maahan, mitä B ei ollut totellut. A oli ottanut etälamauttimen käteensä ja osoittanut sillä B:tä, joka oli pyytänyt, ettei A käyttäisi etälamautinta. A oli kuitenkin sanallisesti varoittamatta ampunut etälamauttimella B:tä yhden kerran, minkä seurauksena B oli kaatunut. X oli tullut paikalle ja pannut B:n käsirautoihin. B:lle oli A:n menettelyn seurauksena aiheutunut kipua sekä kaksi erillistä pientä punaista pistettä rintaan ja vatsaan.

2. Käräjäoikeus on hylännyt syytteet virkavelvollisuuden rikkomisesta tai vaihtoehtoisesti tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta ja pahoinpitelystä. Se on katsonut, että etälamauttimen käyttäminen oli käsillä olleessa tilanteessa ollut oikeutettua. Hovioikeus on sen sijaan lukenut A:n syyksi virkavelvollisuuden rikkomisen ja pahoinpitelyn katsottuaan tämän käyttäneen ankarampaa voimakeinoa kuin tilanteessa voitiin pitää tarpeellisena ja puolustettavana.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

3. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A etälamautinta käyttäessään joko tahallaan tai huolimattomuudesta rikkonut virkavelvollisuutensa poliisina ja onko hän syyllistynyt asiassa pahoinpitelyyn. Tämän kysymyksen arvioinnin kannalta merkityksellistä on se, onko etälamauttimen käyttäminen ollut kysymyksessä olleessa kiinniottotilanteessa tarpeellista ja puolustettavaa ja olisiko A:n tullut varoittaa B:tä ennen etälamauttimen käyttämistä. Pahoinpitelyä koskevassa syytekohdassa on lisäksi ratkaistavana, onko B:n näytetty lyöneen päänsä, kun hän on saatuaan osuman etälamauttimesta kaatunut maahan.

Sovellettavat säännökset

Rangaistussäännökset

4. Rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan virkamies on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta, jos hän virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Jos virkamiehen menettely on ainoastaan huolimatonta, hänet tuomitaan rikoslain 40 luvun 10 §:n nojalla tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta.

5. Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan pahoinpitelystä tuomitaan se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan.

Poliisin toimintaa ohjaavat yleiset säännökset

6. Poliisilain 1 luvun 2 §:n mukaan poliisin on kunnioitettava perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä toimivaltuuksia käyttäessään valittava perusteltavissa olevista vaihtoehdoista se, joka parhaiten edistää näiden oikeuksien toteutumista.

7. Saman luvun 3 §:n mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen, tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin.

8. Saman luvun 4 §:n mukaan poliisin toimenpiteillä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää eikä kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi.

9. Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaan poliisin on toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen. Poliisin tulee ensisijaisesti neuvoin, kehotuksin ja käskyin pyrkiä ylläpitämään yleistä järjestystä ja turvallisuutta.

Poliisin voimankäyttöä koskeva sääntely

10. Rikoslain 4 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja muun muassa virkatehtävän hoitamiseksi säädetään erikseen lailla. Pykälän 2 momentin mukaan voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin.

11. Poliisin oikeudesta voimakeinojen käyttöön säädetään poliisilain 2 luvun 17 §:ssä. Pykälän 1 momentin mukaan poliisimiehellä on virkatehtävää suorittaessaan oikeus muun muassa vastarinnan murtamiseksi ja kiinniottamisen toimittamiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat.

12. Poliisilain 2 luvun 18 §:n 2 momentin mukaan virkatehtävän kohteena olevaa henkilöä on varoitettava mahdollisuudesta joutua voimakeinojen käytön kohteeksi, jos varoittaminen on mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Varoittaminen on tehtävä tarkoitukseen soveltuvalla ymmärrettävällä tavalla.

13. Voimassa olevalla poliisilailla on kumottu aiempi poliisilaki (493/1995) ja sen nojalla annettu sisäministeriön asetus poliisin voimakeinojen käyttämisestä (979/2004). Nykyisen poliisilain esitöiden (HE 224/2010 vp s. 82) mukaan uudessa 17 §:n 1 momentissa on yhdistetty aiemmin voimassa olleen poliisilain 27 §:n 1 ja 2 momentissa oleva sääntely. Sanotusta syystä käsillä olevan pykälän tulkinnassa voidaan tukeutua aiemmin voimassa olleen poliisilain vastaavan säännöksen esitöihin (HE 57/1994 vp).

14. Esitöiden mukaan vastarinnalla tarkoitetaan jonkun henkilön fyysistä, aktiivista tai passiivista käyttäytymistä poliisimiehen lailliseen päämäärään tähtäävän toiminnan estämiseksi. Kysymyksessä voi olla poliisivaltuuksien käyttötilanne tai virkatehtävä, jonka suorittaminen ei edellytä normaaleista kansalaisoikeuksista poikkeavia valtuuksia. Vastarintana ei sen sijaan ole pidettävä henkistä vastarintaa, joka ei ilmene fyysisenä tekona tai laiminlyöntinä. Voimankäytön perusteena olisi vastarintatapauksessa nimenomaan poliisin toimintaan kohdistuva estämisyritys. Voimakeinojen käyttö ei poliisioikeuden yleisten periaatteiden mukaisesti ole pääsääntöisesti sallittua pelkästään henkilön pakottamiseksi täyttämään oikeusjärjestyksen hänelle itselleen asettaman toimimisvelvollisuuden. (HE 57/1994 vp s. 53–54)

15. Hallituksen esityksessä (HE 57/1994 vp s. 54–55) on lisäksi todettu, että voimakeinojen käyttöön ryhdyttäessä sen edellytysten on oltava käsillä tai välittömästi uhkaamassa. Vaaraa koskeva etäisempi ennakkoarvio ei siten ole riittävä peruste voimankäytölle, vaan toimenpiteiden tulee perustua hyväksyttäviin johtopäätöksiin tilannekohtaisista tiedoista. Aikaisemmat kokemukset tietystä henkilöstä tai tilanteesta eivät esimerkiksi kiinniottotilanteessa oikeuta tavanomaista mittavampaan voimankäyttöön, vaan kokemukset tulee ottaa huomioon varautumalla tilanteen mahdollisen kehittymisen edellyttämään toimintaan. Voimankäyttö saa jatkua vain niin kauan kuin edellytykset sen aloittamiseen ovat jatkuvasti olemassa. Voimankäytön puolustettavuus on aina harkittava tilannekohtaisen kokonaisarvostelun perusteella. Kokonaisarvosteluun vaikuttavina tekijöinä mainitaan tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus ja käytettävissä olevat voimavarat, jotka kaikki on suhteutettava keskenään asianmukaisesti.

16. Nyt käsillä olevan teon aikaan on ollut voimassa poliisihallituksen 27.12.2013 antama määräys (2020/2013/5595) poliisin voimankäyttö- ja suojavälineistä sekä voimakeinojen ja suojavälineiden käytön koulutuksesta. Sen mukaan tehtävän suorittamiseksi tulee valita tehtävään sopivin, lievin, tehokas ja toimiva voimakeino, joka on oikeassa suhteessa uhan laatuun. Poliisin odotetaan toimivan sille asetettujen säädösten ja määräysten mukaisesti yhteiskunnan asettamien odotusten edellyttämällä tavalla ja kohtelevan kaikkia asiakkaitaan yhdenvertaisesti ja tasa-arvoisesti. Poliisi ei virkatehtävää suorittaessaan saa käyttää enempää voimakeinoja kuin tehtävän hoidon kannalta on perusteltua ja välttämätöntä. Lisäksi voimankäytön on oltava oikeassa suhteessa virkatehtävän laatuun ja vastarinnan vaarallisuuteen nähden.

17. Voimakeinojen käyttöä koskee vielä sisäministeriön asetus poliisin voimakeinoista sekä kulkuneuvon pysäyttämisestä (245/2015). Mainitun asetuksen 3 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehen on tunnettava kantamiensa voimankäyttövälineiden vaikutukset ja niiden käyttöön liittyvät säännökset sekä osattava käyttää niitä asianmukaisesti. Asetuksen 4 §:n mukaan poliisimiehellä on oikeus kantaa ja käyttää voimankäyttövälinettä vain, jos hän on saanut kyseisen voimankäyttövälineen käyttöön koulutuksen, osallistunut asetuksessa tarkemmin määriteltyyn ylläpitävään koulutukseen ja harjoitteluun sekä suorittanut voimankäyttövälineen tasokokeen.

18. Poliisista annetun valtioneuvoston asetuksen (1080/2013) 10 §:n 2 momentin mukaan poliisin voimankäyttövälineitä ovat ampuma-aseiden lisäksi muut ominaisuuksiltaan ja asianmukaisesti käytettyinä vaikutuksiltaan ampuma-asetta lievemmät voimankäyttövälineet. Poliisin ylijohto on vuonna 2005 hyväksynyt etälamauttimen poliisin viralliseksi voimankäyttövälineeksi.

Rikosoikeudellinen laillisuusperiaate

19. A on valituksessaan katsonut, että edellä selostetun poliisin voimankäyttöä koskevan sääntelyn vastaisen menettelyn kriminalisointi ei täytä laillisuusperiaatteen edellyttämiä sääntelyn tarkkarajaisuutta ja täsmällisyyttä koskevia vaatimuksia. Jotta hänen voitaisiin katsoa syyllistyvän tahalliseen rikokseen, laista olisi hänen mukaansa tullut ilmetä selkeä kielto käyttää etälamautinta tietyssä tilanteessa.

20. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Säännöksessä ilmaistu rikosoikeudellinen laillisuusperiaate edellyttää, että rikoslain 40 luvun 9 §:ssä tarkoitetun virkavelvollisuuden sisältö on määritelty asianomaisessa virkatoiminnassa noudatettavissa säännöksissä tai määräyksissä riittävän tarkkarajaisesti ja siten, että niiden soveltaminen on ennakoitavissa (ks. KKO 2019:104, kohta 29 ja siinä viitattu aikaisempi ratkaisukäytäntö).

21. Kuten ennakkopäätöksessä KKO 2008:42 on todettu, virallisen vastuu- tai käyttäytymisnormin tapauskohtainen sisältö saattaa säännöstasolla jäädä harkinnanvaraiseksi, mutta tästä sääntelyn avoimuudesta ei vielä seuraa, että normia olisi pidettävä luonteeltaan vain ohjeellisena tai ettei sen noudattamatta jättämiseen voisi liittyä rikosoikeudellista vastuuta (kohta 7).

22. Korkein oikeus toteaa olevan selvää, että etälamauttimen tai muun voimankäyttövälineen kaikkia mahdollisia sallittuja tai kiellettyjä käyttötilanteita ei ole mahdollista säännöstasolla ennakollisesti ratkaista. Niiden tilanteiden ja niissä vallitsevien olosuhteiden moninaisuus, joissa poliisin voimankäytön oikeutus voi tulla arvioitavaksi, välttämättä edellyttää tapauskohtaista harkintaa, johon etälamauttimen kantamiseen oikeutettu poliisimies on myös saanut koulutuksen.

23. Kun otetaan huomioon edellä selostetut rikoslaista ja poliisilaista ilmenevät poliisin voimankäyttöä koskevat yleiset periaatteet sekä poliisilain 2 luvun 17 ja 18 §:n sitä koskevat nimenomaiset säännökset, Korkein oikeus katsoo, että sääntelykokonaisuudesta ilmenee rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla niiden etälamauttimen käyttötilanteissa noudatettavien virkavelvollisuuksien sisältö, joiden vastainen menettely voi olla rangaistavaa virkavelvollisuuden rikkomisena. Velvollisuudet on määritelty riittävän täsmällisesti ja siten, että niiden soveltamisen lopputulos on kohtuudella tekijän ennakoitavissa.

A:n menettelyn arviointi

Virkavelvollisuuden rikkominen

24. Edellä kohdassa 11 selostetulla tavalla poliisilain 2 luvun 17 §:n nojalla oikeus voimakeinon käyttämiseen arvioitavana olevassa tilanteessa on edellyttänyt sitä, että voimakeinojen käyttöön on ryhdytty vastarinnan murtamiseksi tai kiinnioton toteuttamiseksi ja että käytetyt voimakeinot ovat olleet tarpeellisia ja puolustettavia. Lisäksi kohdassa 12 selostetulla tavalla mahdollisesta voimakeinon käytöstä on poliisilain 2 luvun 18 §:n 2 momentin mukaan varoitettava, jos varoittaminen on mahdollista ja tarkoituksenmukaista. Varoittaminen on tehtävä tarkoitukseen soveltuvalla ymmärrettävällä tavalla.

25. A on käsillä olleessa tilanteessa ollut ottamassa kiinni pahoinpitelystä epäiltyä henkilöä ja siten toimittamassa laillista virkatehtävää. Hän on käskenyt B:tä pysähtymään ja antautumaan kiinniotettavaksi. Hän on myös käskenyt tätä menemään maahan, jotta kiinnioton turvallinen toteuttaminen on voitu varmistaa. Näiden käskyjen aiheellisuutta ei asiassa ole riitautettu.

26. B on A:n käskytyksen seurauksena ollut pysähtyneenä ja kasvot käännettyinä A:ta päin, eikä hän siten ainakaan välittömästi ole ollut pakenemassa tai tekemässä vastarintaa poliisille. B:n kieltäydyttyä menemästä maahan A on ottanut etälamauttimen käteensä ja osoittanut sillä B:tä, joka oli pyytänyt, ettei A käyttäisi etälamautinta. A on tämän jälkeen ilman sanallista varoitusta laukaissut etälamauttimen B:tä kohti ja osunut häneen.

27. B ei siten ole kiinniottotilanteessa käyttäytynyt aggressiivisesti tai yrittänyt paeta, vaan hän oli jo pysähtynyt ja kääntynyt kohti A:ta. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, ettei kiinniottotilanne ollut edennyt sellaiseksi, jossa etälamauttimen käyttämistä on voitu pitää tarpeellisena ja puolustettavana. B:n laiminlyönti noudattaa A:n maahanmenokäskyä ei myöskään ole ollut sellaista vastarintaa, jonka välitön murtaminen etälamauttimella olisi ollut tarpeen kiinnioton toteuttamiseksi.

28. B on etälamauttimen esille ottamisesta voinut mahdollisesti päätellä, että käsillä on vaara etälamauttimen käyttämisestä. A ei kuitenkaan ole sanallisesti uhannut B:tä laukaisemisella ennen etälamauttimen käyttöä.

29. Tältä osin Korkein oikeus toteaa, että tilanne, jossa A on käyttänyt etälamautinta, ei ole ollut erityisen nopea eikä vaarallinen. B oli lisäksi pyytänyt A:lta, ettei tämä käyttäisi etälamautinta. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa olisi ollut paitsi mahdollista myös tarkoituksenmukaista nimenomaisesti varoittaa etälamauttimen käyttämisestä. Etälamauttimen esille ottamista ja sillä osoittamista ei voida pitää tilanteessa riittävän selkeänä ja ymmärrettävänä varoituksena.

30. Yhteenvetona Korkein oikeus toteaa, että A on laukaissut etälamauttimen kohti B:tä olosuhteissa, joissa kyseisen voimakeinon käyttö ei ole ollut tarpeellista ja puolustettavaa. Lisäksi A on laiminlyönyt riittävän selkeästi ja ymmärrettävällä tavalla varoittaa B:tä etälamauttimen käytöstä, mikäli tämä ei tottele A:n antamia käskyjä. Näin ollen tilanteessa on jäänyt selvittämättä, olisiko kiinniotto voitu toteuttaa etälamauttimen laukaisemista lievemmillä voimakeinoilla. Suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteen mukaista on, että ankarampaan voimakeinoon turvaudutaan vasta sen jälkeen, kun lievemmät keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi.

31. Edellä esitetyt seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että A:n etälamauttimen käyttäminen ei ole ollut poliisilain 2 luvun 17 §:n edellyttämällä tavalla tarpeellista ja puolustettavaa. A ei ole myöskään poliisilain 2 luvun 18 §:n mukaisesti varoittanut B:tä etälamauttimen käytöstä tarkoitukseen soveltuvalla tavalla ymmärrettävästi ennen sen laukaisemista. A on siten toiminut hänelle rikos- ja poliisilaissa säädetyn virkavelvollisuuden vastaisesti.

Tahallisuus

32. Korkein oikeus on edellä katsonut A:n käyttäneen etälamautinta vastoin sen käyttöä koskevia säännöksiä ja siten toimineen vastoin laissa säädettyä virkavelvollisuuttaan.

33. A on kokenut poliisikonstaapeli, joka on saanut koulutusta etälamauttimen käyttöön. A:n on poliisin voimakeinoista sekä kulkuneuvon pysäyttämisestä annetun asetuksen 3 §:n 1 momentin nojalla tunnettava kantamiensa voimankäyttövälineiden vaikutukset ja niiden käyttöön liittyvät säännökset sekä osattava käyttää niitä asianmukaisesti. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy siihen, että A:n menettely on ollut tahallista.

Vähäisyys

33. Etälamauttimen käyttämisellä on loukattu B:n henkilökohtaista koskemattomuutta. Kyseisessä tilanteessa etälamautinta on käytetty ilman siihen oikeuttanutta perustetta ja ennakkovaroitusta, vaikka B oli A:n käskystä jo pysähtynyt. Korkein oikeus katsoo, ettei teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

Pahoinpitely

34. A on voinut pitää vähintään varsin todennäköisenä, että etälamauttimen käyttäminen aiheuttaa B:lle ainakin rikoslain 21 luvun 5 §:n 1 momentissa tarkoitettua kipua. Kun oikeuttamisperustetta voimankäyttöön ei ole ollut, A:n menettely täyttää myös pahoinpitelyrikoksen tunnusmerkistön.

35. Hovioikeus on lukenut pahoinpitelyn A:n syyksi syytteen teonkuvauksen mukaisesti. Hänen syykseen on siten luettu myös se, että B olisi kaatuessaan lyönyt päänsä maahan. Hovioikeuden tuomion mukaan hovioikeus on pitänyt pään osumista maahan riidattomana seikkana. Oikeudenkäyntiaineistosta ei kuitenkaan ilmene, mihin hovioikeuden käsitys tämän seikan riidattomuudesta on perustunut, kun otetaan huomioon etenkin se, että käräjäoikeuden tuomiossa on johtopäätöksinä siellä esitetystä näytöstä todettu selvitetyksi vain, että B oli kaatunut maahan. Alempien oikeuksien tuomioissa selostetusta todistelusta ei ilmene, että asiassa olisi esitetty mitään näyttöä siitä, että B:n pää olisi kaatumisen yhteydessä osunut maahan. B on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa tältä osin viitannut vain todistaja Y:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen, jota ei käsittelyratkaisusta ilmenevin tavoin ole voitu ottaa huomioon.

36. Edellä esitetyin perustein Korkein oikeus katsoo asiassa jääneen näyttämättä, että B olisi A:n menettelyn seurauksena lyönyt päänsä maahan. Syyksilukemista muutetaan siten, että A:n syyksi luetaan tältä osin vain se, että B on A:n menettelyn seurauksena kaatunut maahan.

37. Syyksilukemiseen tehdyllä muutoksella ei ole vaikutusta A:n menettelyn moitittavuuden arviointiin eikä se anna aihetta alentaa hovioikeuden tuomitsemaa rangaistusta. Kysymys vahingonkorvauksen määrästä ei ole A:n valituksen perusteella Korkeimman oikeuden tutkittavana.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Ari Kantor (eri mieltä), Tuomo Antila ja Eva Tammi-Salminen (eri mieltä). Esittelijä Paula Jutila (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Jutila:

Mietintö on Korkeimman oikeuden käsittelyratkaisun mukainen sen seitsemän ensimmäisen kappaleen osalta. Tämän jälkeen Korkein oikeus todennee seuraavaa.

Poliisin voimankäytön puolustettavuutta koskeva arviointi on aina korostetun tilannesidonnaista. Huomioon on otettava erityisesti voimankäyttötilanteiden yllättävyys ja se, että ratkaisu on usein tehtävä ilman suurta harkinta-aikaa.

Se, onko A käsillä olleessa kiinniottotilanteessa tahallaan käyttänyt etälamautinta virkavelvollisuuksiensa vastaisesti ja täyttääkö hänen menettelynsä myös pahoinpitelyn tunnusmerkistön, riippuu pitkälti tapauksen olosuhteista: B:n menettelystä ja suhtautumisesta kiinniottotilanteeseen, sen yllättävyydestä ja uhkaavuudesta, partiotoverin etäisyydestä A:han ja B:hen sekä siitä, miten pian etälamautinta oli käytetty sen esiin ottamisen jälkeen. Kun kysymys on voimakeinon käytön tarpeellisuuden ja hyväksyttävyyden sekä A:n tahallisuuden arvioimisesta, tilanteen uhkaavuus ja muut edellä selostetut riidanalaiset seikat ovat asian ratkaisuun vaikuttavia ja merkityksellisiä. Se, onko B lyönyt kaatuessaan päänsä maahan, vaikuttaa ainakin pahoinpitelyrikoksen syyksilukemiseen.

Asiassa on edellä kuvatulla tavalla riitaa sen ratkaisemisen kannalta merkityksellisistä tapahtumainkulkuun ja teon olosuhteisiin liittyvistä seikoista. Valituslupa on myönnetty rajoittamattomana. Korkein oikeus katsonee siten, että asian ratkaisemiseksi on tarpeen toimittaa suullinen käsittely näytön vastaanottamiseksi ja arvioimiseksi. Korkein oikeus päättänee näin ollen toimittaa suullisen käsittelyn asiassa.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Hyväksyn mietinnön. Äänestyksen tuloksen johdosta velvollisena lausumaan pääasiasta ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Kantor: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.

Käräjäoikeus oli väliaikaisena turvaamistoimena kieltänyt työntekijäliittoa saartamasta suomalaisessa satamassa lastattavana ollutta ulkomaalaista kauppa-alusta. Väliaikaisen turvaamistoimipäätöksen jälkeen työntekijäliitto oli lopettanut saarron ja alus oli päässyt jatkamaan matkaansa. Turvaamistoimen hakija oli peruuttanut turvaamistoimihakemuksen. Työntekijäliiton vaatimuksesta käräjäoikeus oli tutkinut turvaamistoimen määräämisen edellytykset ja katsonut edellytysten täyttyneen.

Korkein oikeus katsoi, että turvaamistoimen hakijan oikeudenkäyntikuluvaatimus voitiin tutkia turvaamistoimiasian yhteydessä. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla työntekijäliitto velvoitettiin korvaamaan turvaamistoimen hakijan oikeudenkäyntikulut.

OK 7 luku 10 §
OK 7 luku 12 §
OK 21 luku 1 §
OK 21 luku 7 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 12.12.2017 nro 17/61711 ja Helsingin hovioikeuden päätös 18.1.2019 nro 53 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kari Lappi ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jussi Heiskanen, Pia Sandvik ja Markku Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X ry:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan X ry vaati, että se vapautetaan velvollisuudesta korvata Y:n ja Z:n (jäljempänä yhtiöt) oikeudenkäyntikulut käräjä- ja hovioikeudessa.

Yhtiöt vaativat yhteisessä vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Yhtiöt ovat vaatineet turvaamistoimihakemuksessaan käräjäoikeudessa, että X ry:tä kielletään sakon uhalla saartamasta yhtiöiden hallinnoimaa thaimaalaista kauppa-alusta Kalajoen satamassa. Yhtiöt ovat pyytäneet käräjäoikeutta myöntämään turvaamistoimen väliaikaisena X ry:tä kuulematta.

2. Käräjäoikeus on myöntänyt vaaditun turvaamistoimen väliaikaisena, minkä jälkeen saarto on lopetettu ja alus on päässyt jatkamaan matkaansa. Sittemmin yhtiöt ovat peruuttaneet turvaamistoimihakemuksensa. Yhtiöiden mukaan turvaamistoimelle ei ollut enää tarvetta aluksen päästyä lähtemään satamasta. X ry on vastannut turvaamistoimihakemukseen ennen sen peruuttamista ja peruutuksen johdosta sittemmin antamassaan lausumassa vaatinut, että käräjäoikeus antaa ratkaisun turvaamistoimen edellytyksistä.

3. Käräjäoikeus on tutkinut väliaikaisen turvaamistoimen edellytykset ja ratkaisussaan katsonut yhtiöiden saattaneen todennäköiseksi, että saarto oli ollut oikeudenvastainen, ja todennut, että edellytykset väliaikaiselle turvaamistoimelle olivat siten olleet olemassa.

4. Yhtiöiden esittämästä oikeudenkäyntikuluvaatimuksesta käräjäoikeus on lausunut, että käsillä olevassa tilanteessa pääasia eli kanne saarron aiheuttamista vahingoista ei ollut tullut vireille, koska yhtiöt olivat päässeet tavoitteeseensa eli siihen, että alus oli päässyt jatkamaan matkaansa. Epätarkoituksenmukaista olisi, että yhtiöiden olisi vaadittava oikeudenkäyntikulujensa korvaamista erillisellä kanteella. Näin ollen kuluvaatimus oli tarkoituksenmukaista ratkaista turvaamistoimiasian yhteydessä. Yhtiöt olivat voittaneet asian, joten niillä oli oikeus saada X ry:ltä korvaus kuluistaan.

5. Käräjäoikeus on velvoittanut X ry:n korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisun lopputulosta. X ry on velvoitettu korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut myös hovioikeudessa.

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on X ry:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko yhtiöiden oikeudenkäyntikuluvaatimus voitu tutkia turvaamistoimiasian yhteydessä. Mikäli vastaus on myöntävä, kysymys on lisäksi siitä, miten oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta tulee arvioida.

Kuluvaatimuksen tutkiminen

7. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 10 §:n mukaan turvaamistoimen täytäntöönpanosta aiheutuvista kuluista vastaa ensisijaisesti turvaamistoimen hakija. Pääasian käsittelyn yhteydessä ratkaistaan asianosaisen vaatimuksesta se, kenen korvattavaksi lopullisesti jäävät turvaamistoimen hakemisesta ja täytäntöönpanosta aiheutuneet kulut.

8. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 12 §:ssä säädetään siitä, missä tuomioistuimessa ja missä ajassa kanne 10 §:ssä tarkoitettujen kulujen korvaamisesta on pantava vireille silloin, kun turvaamistoimeen liittyvää pääasiaa ei ole saatettu vireille saman luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitetulla tavalla.

9. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 10 ja 12 §:n säännökset lähtevät siis siitä, että turvaamistoimiasiassa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta ei ratkaista turvaamistoimiasian yhteydessä, vaan vasta pääasian yhteydessä tai erillisellä kanteella. Lain perusteluissa kulukysymyksen ratkaisemista pääasian yhteydessä on perusteltu sillä, että pääasian ratkaisun yhteydessä on parhaat mahdollisuudet arvioida turvaamistoimen tarpeellisuus ja kuluvastuun määräytyminen (HE 179/1990 vp s. 20).

10. Nyt esillä olevassa tilanteessa jo väliaikainen turvaamistoimi oli johtanut työtaistelutoimenpiteen lopettamiseen, jolloin tarve lopullisen turvaamistoimipäätöksen antamiselle oli poistunut. X ry:n vaatimuksesta asiassa on kuitenkin otettu kantaa turvaamistoimen edellytyksiin. Jo turvaamistoimiasian ollessa vireillä käräjäoikeudessa on siten käynyt selväksi, että mitään kyseiseen turvaamistoimeen liittyvää pääasiaa ei saateta vireille tuomioistuimessa. Tällaisessa tilanteessa turvaamistoimen tarpeellisuus ja muut asianosaisten kuluvastuuseen vaikuttavat seikat on voitu arvioida jo turvaamistoimiasian yhteydessä. Kuluvaatimuksen jättäminen ratkaistavaksi erillisessä oikeudenkäynnissä olisi epätarkoituksenmukaista ja aiheuttaisi tarpeettomia lisäkustannuksia. Näissä olosuhteissa on perusteltua, että kuluvaatimus voidaan tutkia jo turvaamistoimiasian yhteydessä.

11. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että tässä tilanteessa yhtiöiden oikeudenkäyntikuluvaatimus on voitu tutkia turvaamistoimiasian yhteydessä.

Kuluvastuu

12. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että väliaikaisen turvaamistoimen määräämiselle oli ollut lain mukaiset edellytykset. X ry ei ole hakenut muutosta hovioikeuden ratkaisuun tältä osin. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 11 §:n säännös tarpeettomasti hankittuun turvaamistoimeen liittyvästä vahingonkorvaus- ja kuluvastuusta ei siten tule asiassa sovellettavaksi. Turvaamistoimiasiassa aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta on perusteltua arvioida noudattaen soveltuvin osin oikeudenkäymiskaaren 21 luvun säännöksiä oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta riita-asiassa.

13. Yhtiöt ovat väliaikaisella turvaamistoimella päässeet tavoittelemaansa lopputulokseen ja peruuttaneet turvaamistoimihakemuksensa. Yhtiöt ovat myös voittaneet asian turvaamistoimen edellytysten oikeudellisen arvioinnin osalta.

14. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta kanteen peruuttamista koskevassa tilanteessa säädetään oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 7 §:n 2 momentissa. Tässä asiassa turvaamistoimen edellytykset on kuitenkin turvaamistoimihakemuksen peruuttamisesta huolimatta tutkittu. Oikeudenkäymiskaaren 21 luvussa ei ole tällaista tilannetta koskevaa erityissäännöstä. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuutta on siksi arvioitava kuluvastuun jakautumista koskevan pääperiaatteen ilmaisevan oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 1 §:n nojalla. Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus määräytyy tällöin sen perusteella, kenen voidaan katsoa hävinneen asian. Kun yhtiöt ovat voittaneet asian turvaamistoimen edellytysten arvioinnin osalta, X ry on asian hävinneenä velvollinen korvaamaan yhtiöiden oikeudenkäyntikulut asiassa. Aihetta hovioikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei ole.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Timo Ojala. Esittelijä Tiina Väisänen.

A ja X Oy olivat tehneet sopimuksen, jonka perusteella X Oy maksoi A:lle 24 800 euroa siitä, että A peruutti tekemänsä kunnallisvalituksen. Korkein oikeus katsoi tuomiostaan ilmenevillä perusteilla, että A oli sopimuksen yhteydessä syyllistynyt törkeään kiskontaan siten, että hän oli käyttämällä hyväksi X Oy:n riippuvaista asemaa hankkinut tai edustanut itselleen taloudellista etua, joka oli selvästi epäsuhteessa hänen omaan suoritukseensa.

RL 36 luku 6 § 1 mom
RL 36 luku 7 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.10.2016 nro 16/143320 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 12.6.2018 nro 18/125061 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Marja Reijonen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Liisa Lehtimäki, Jukka Lindstedt ja Heli Sankari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, oliko A hovioikeuden ratkaisussa todettujen seikkojen perusteella syyllistynyt törkeään kiskontaan.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan, syyte hylätään ja hänet vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Syyttäjä ja X Oy vastauksissaan vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta 17.7.2013 ja 4.2.2014 välisenä aikana tehdystä törkeästä kiskonnasta. Syytteen teonkuvauksen mukaan A oli vaatinut 62 500 euroa X Oy:n edustajilta, jotta hän peruisi kaavamuutosta koskeneen 17.7.2013 tehdyn kunnallisvalituksensa. X Oy oli maksanut A:lle yhteensä 24 800 euroa, jotta X Oy:n ja yhdistyksen 31.10.2012 tekemä, kahden kiinteistöyhtiön osakkeita koskeva kauppa ei peruuntuisi. Sopimuksen mukainen takaraja kaavamuutokselle oli ollut 28.2.2014. A oli menettelyllään hankkinut itselleen tai toiselle oikeudetonta taloudellista etua käyttämällä hyväksi X Oy:n riippuvaista asemaa kaupan yhteydessä. A:n saama taloudellinen etu oli selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen. Teolla oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä ja sitä oli sen suunnitelmallisuus huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

2. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että X Oy olisi voinut sopia osakkeiden myyjän kanssa kaavamuutoksen takarajan siirtämisestä. X Oy:llä oli ollut todellinen ja varteenotettava vaihtoehto korvauksen maksamiselle, eikä sen voitu katsoa olleen kiskontasäännöksessä tarkoitetulla tavalla riippuvaisessa asemassa. Näin ollen käräjäoikeus on hylännyt syytteen törkeästä kiskonnasta ja X Oy:n korvausvaatimuksen.

3. Syyttäjä ja X Oy ovat hakeneet muutosta käräjäoikeuden tuomioon hovioikeudessa.

4. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että X Oy ja yhdistys olivat syksyllä 2012 tehneet kahden kiinteistöyhtiön osakkeita koskeneen kaupan, jonka toteutumisen edellytyksenä oli kaavamuutos, joka sallisi asuintalon rakentamisen kiinteistölle. Kaavamuutoksen lainvoimaiseksi tulemisen takarajaksi oli sovittu 28.2.2014. Kaavamuutoksen viivästyessä osapuolilla olisi ollut oikeus kauppakirjan ehtojen mukaisesti vetäytyä kaupasta. A oli tullut tietoiseksi osakekaupan ehdoista viimeistään syksyllä 2012, ja hän oli tehnyt kaavamuutosta koskevan kunnallisvalituksen 17.7.2013. A:n tekemä kunnallisvalitus oli aiheuttanut vaaran kaupan peruuntumisesta tai viivästymisestä, mikä olisi aiheuttanut X Oy:lle huomattavan taloudellisen vahingon. X Oy oli ottanut A:han yhteyttä marraskuussa 2013 selvittääkseen, millä ehdoilla A suostuisi peruuttamaan kunnallisvalituksen. X Oy ja A olivat tammikuussa 2014 tehneet sopimuksen, jonka mukaisesti X Oy maksaa A:lle 24 800 euroa siitä, että kunnallisvalituksen käsittely hallinto-oikeudessa päättyy. A oli peruuttanut kunnallisvalituksensa 17.1.2014, vaikka hän oli jo marraskuussa 2013 saanut kertomansa mukaisesti tietää valituksensa aiheettomuudesta.

5. Hovioikeus on katsonut, että edellä selostetuissa olosuhteissa X Oy oli ollut kiskonnan tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla riippuvaisessa asemassa. Osakekaupan peruuntuminen tai merkittävä viivästyminen olisi aiheuttanut X Oy:lle huomattavasti A:lle maksettua summaa suurempia menetyksiä, eikä X Oy:llä siten ollut ollut tosiasiassa muuta vaihtoehtoa kuin maksaa A:lle valituksen peruuttamisesta. A:lla ei ollut ollut laillista oikeutta saamaansa rahasummaan, joka oli myös selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen. Teolla oli tavoiteltu huomattavaa taloudellista hyötyä, se oli tehty erityisen suunnitelmallisesti ja sitä oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. Hovioikeus on tuominnut A:n törkeästä kiskonnasta viiden kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja suorittamaan sen ohessa 40 päiväsakkoa sekä velvoittanut A:n korvaamaan X Oy:lle 24 800 euroa korkoineen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, täyttääkö hovioikeuden tuomiossa selostettu A:n menettely törkeän kiskonnan tunnusmerkistön, ja erityisesti siitä, onko X Oy ollut sopimusta tehtäessä A:sta riippuvaisessa asemassa siten kuin kiskonnan tunnusmerkistössä tarkoitetaan.

Sovellettavat säännökset

7. Rikoslain 36 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan kiskonnasta on tuomittava se, joka käyttämällä hyväksi toisen taloudellista tai muuta ahdinkoa, riippuvaista asemaa, ymmärtämättömyyttä tai ajattelemattomuutta jonkin sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä hankkii tai edustaa itselleen tai toiselle taloudellista etua, joka on selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen.

8. Luvun 7 §:n mukaan, jos kiskonnassa tavoitellaan huomattavaa hyötyä, aiheutetaan huomattavaa tai erityisen tuntuvaa vahinkoa, rikoksentekijä käyttää häikäilemättömästi hyväksi toisen erityistä heikkoutta tai muuta turvatonta tilaa tai rikos tehdään erityisen suunnitelmallisesti ja kiskonta on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, rikoksentekijä on tuomittava törkeästä kiskonnasta.

Korkeimman oikeuden arviointi

9. Kiskontarikossäännösten tarkoituksena on estää hädänalaisessa tai muutoin sopimuskumppaniaan heikommassa asemassa olevan henkilön taloudellinen hyväksikäyttäminen sopimussuhteessa. Lain esitöiden mukaan kiskonta voi kohdistua luonnollisten henkilöiden lisäksi myös oikeushenkilöihin, kuten yhtiöihin, yhdistyksiin ja muihin yhteisöihin (HE 66/1988 vp s. 128 ja 139).

10. Lain esitöissä mainittu sopimuskumppania heikompi asema voi kiskonnan tunnusmerkistön mukaisesti ilmetä muun ohella taloudellisena tai muuna ahdinkona tai riippuvaisena asemana. Lain sanamuodon ja esitöiden perusteella riippuvaiselle asemalle ei ole asetettu laadullisia lisäedellytyksiä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että riippuvainen asema voi perustua myös taloudellisiin seikkoihin. Tätä tulkintaa tukee se, että taloudellisen ahdingon ja riippuvaisen aseman erottaminen toisistaan ei aina ole yksiselitteistä. Lisäksi edellä todetulla tavalla myös oikeushenkilöt voivat olla kiskontasäännöksessä tarkoitetulla tavalla riippuvaisessa asemassa, ja tällainen asema voi taloudellisten seikkojen perusteella syntyä myös silloin, kun kysymys ei ole taloudellisen ahdingon hyväksikäyttämisestä. Vaikka vakavarainen yhtiö ei ole lähtökohtaisesti yksityishenkilöön nähden heikommassa asemassa, kiskontasäännöksen tarjoama rikosoikeudellinen suoja voi ulottua myös tällaiseen yhtiöön, jos sen katsotaan olevan toisen toiminnasta riippuvaisessa asemassa.

11. A:n 17.7.2013 tekemä kunnallisvalitus on aiheuttanut vaaran kaupan peruuntumisesta tai viivästymisestä, kun kauppakirjassa kaavamuutoksen lainvoimaisuuden takarajaksi oli asetettu 28.2.2014. Kaupan peruuntumisesta tai viivästymisestä olisi aiheutunut X Oy:lle hovioikeuden toteama huomattava taloudellinen vahinko. Kun A on voinut perusteettomaksi tietämällään kunnallisvalituksella määrätä tämän taloudellisen riskin realisoitumisesta, Korkein oikeus katsoo, että X Oy on ollut taloudellisten seikkojen perusteella A:sta riippuvaisessa asemassa kiskonnan tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla. Tähän arviointiin ei vaikuta se, että X Oy on ollut kohdasta 4 ilmenevin tavoin aloitteellinen korvauksen maksamista koskevissa neuvotteluissa.

12. X Oy ja A ovat laatineet kirjallisen sopimuksen, jonka seurauksena A on 17.1.2014 peruuttanut tekemänsä kunnallisvalituksen ja X Oy on maksanut A:lle 24 800 euroa. A on siten käyttänyt hyväkseen X Oy:n riippuvaista asemaa sopimuksen yhteydessä.

13. Korkein oikeus toteaa, että A on käyttänyt jokaiselle kuntalaiselle kuuluvaa oikeutta tehdä kunnallisvalitus. A on valitusta tehdessään tiennyt X Oy:n ja yhdistyksen välisen kaupan ehdoista. X Oy:n ja A:n välillä on käyty valituksen peruuttamisesta neuvotteluita, joiden tuloksena tammikuussa 2014 tehdyn sopimuksen perusteella A on saanut korvauksen siitä, että hän on peruuttanut jo marraskuusta 2013 lukien aiheettomaksi tietämänsä kunnallisvalituksen. Korkein oikeus katsoo, että A on hankkinut itselleen sellaista taloudellista etua, johon hänellä ei ole ollut oikeutta. Näin ollen saatu vastike on ollut tunnusmerkistössä edellytetyllä tavalla selvästi epäsuhteessa hänen antamaansa vastikkeeseen.

Johtopäätökset

14. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A on käyttämällä hyväksi X Oy:n riippuvaista asemaa tammikuussa 2014 tehdyn sopimuksen yhteydessä hankkinut tai edustanut itselleen taloudellista etua, joka on selvästi epäsuhteessa häneen omaan suoritukseensa.

15. Korkein oikeus katsoo, että A:n X Oy:ltä saamaa 24 800 euroa on pidettävä rikoslain 36 luvun 7 §:ssä tarkoitettuna huomattavana hyötynä (ks. KKO 2019:93, kohdat 5–8 sekä niissä viitatut ratkaisut). A on käyttänyt neuvotteluissa hyväkseen saamaansa tietoa kiinteistökaupan ehdoista ja sitä, että hänen tekemänsä kunnallisvalitus olisi estänyt kaavoituksen lainvoimaistumisen osakekaupan yhteydessä sovitussa määräajassa. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että A:n toiminta on ollut myös erityisen suunnitelmallista. Tekoa on siten pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä, ja A on menettelyllään syyllistynyt törkeään kiskontaan. Aihetta hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Eeva Palaja (mietintö).

Esittelijän mietintö

Oikeussihteeri Palaja: Mietintö oli kohtien 1–12 ja 14–15 osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Tämän lisäksi Korkein oikeus lausunee seuraavan kiskontarikoksen tunnusmerkistön täyttymisestä.

Rikoslain 36 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan kiskontarikoksen tunnusmerkistö edellyttää, että hyväksikäyttö on tapahtunut sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä ja että tuossa yhteydessä on hankittu tai edustettu itselle tai toiselle taloudellista etua, joka on selvästi epäsuhteessa vastikkeeseen. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2015:62 katsonut tästä seuraavan, että hankittua tai edustettua taloudellista etua on verrattava sopimuksen tai muun oikeustoimen yhteydessä suoritettuun vastikkeeseen eli vastasuoritukseen. Rikoslaissa tarkoitettu kiskonta voi tulla kysymykseen vain, mikäli edun ja vastasuorituksen välillä on selvä epäsuhta (kohta 7). Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa lisäksi katsonut, ettei säännös koske vastikkeettomia oikeustoimia ja jo säännöksen sanamuodon edellyttävän, että kiskonta tapahtuu tehtäessä sellaista sopimusta tai oikeustoimea, johon liittyy suoritus ja vastasuoritus, tai joka kokonaisuutena arvioiden on yhteydessä johonkin molemminpuolisia velvoitteita sisältävään taloudelliseen järjestelyyn (kohta 8).

Asiassa on katsottu, että X Oy on maksanut A:lle nimenomaan kunnallisvalituksen peruuttamisesta 24 800 euroa ja että X Oy:n ja yhdistyksen välisen kaupan peruuntumisesta tai viivästymisestä olisi aiheutunut X Oy:lle hovioikeuden toteama huomattava taloudellinen vahinko. A:n tekemä toimi eli kunnallisvalituksen peruuttaminen oli ratkaisevassa asemassa sen suhteen, ettei X Oy:lle ollut aiheutunut sanottuja vahinkoja, jotka olisivat olleet A:lle maksettua määrää merkittävästi suurempia. X Oy:n ja A:n välistä sopimusta kokonaisuutena arvioiden voidaan pitää molemminpuolisia velvoitteita sisältävänä taloudellisena järjestelynä. A:n saama vastike on ollut selvästi epäsuhteessa hänen antamaansa vastikkeeseen. Siten kiskonnan tunnusmerkistö täyttyy myös näiltä osin.

Käräjäoikeus oli törkeää huumausainerikosta koskevan asian pääkäsittelyn päätteeksi määrännyt A:n pidettäväksi edelleen vangittuna tuomion antamiseen saakka. Käräjäoikeus katsoi, että odotettavissa olevan pitkän vankeusrangaistuksen perusteella oli syytä epäillä, että A lähtee pakoon tai muutoin karttaa rangaistuksen täytäntöönpanoa. Hovioikeus hylkäsi A:n kantelun vangittuna pitämistä koskevasta ratkaisusta.

Korkein oikeus katsoi, että vangittuna pitämistä karttamisvaaran vuoksi ei voinut pääkäsittelyn jälkeen perustaa pelkästään odotettavissa olevaan pitkään vankeusrangaistukseen. Kun asiassa ei ollut selvitetty mitään muutakaan karttamisvaaraa tukevaa tosiseikkaa eikä arvioitu lievempien pakkokeinojen käyttämistä, Korkein oikeus katsoi, että A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut perusteita.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Itä-Uudenmaan käräjäoikeuden päätös 28.1.2019 (nro R 19/174), muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 5.2.2019 (nro 148) kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Pauliina Hermunen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Birgitta Lemström, Anna-Liisa Hyvärinen ja Päivi Saukonoja.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että Korkein oikeus katsoo hovioikeuden päätyneen virheelliseen ratkaisuun hylätessään A:n kantelun koskien vangittuna pitämistä.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on 9.8.2018 määrännyt A:n vangittavaksi epäiltynä todennäköisin syin 5.8.2018 tehdystä törkeästä huumausainerikoksesta. Vangitsemispäätöksen mukaan oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä (ns. sotkemisvaara) tai lähtee pakoon tai muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa (ns. karttamisvaara). Käräjäoikeus on jatkanut sen jälkeen usealla eri päätöksellä A:n vangittuna pitämistä sotkemis- ja karttamisvaaran perusteella. Syyte on nostettu 10.1.2019, ja pääkäsittely on pidetty 22.–28.1.2019. Pääkäsittelyn päätteeksi 28.1.2019 käräjäoikeus on ilmoittanut, että tuomio annetaan kansliassa 11.2.2019. Sen lisäksi käräjäoikeus on julistanut päätöksen, jonka mukaan A on pidettävä edelleen vangittuna.

2. Käräjäoikeus on 28.1.2019 julistamansa vangittuna pitämistä koskevan ratkaisun perusteluissa todennut, että päätösneuvottelut ovat asiassa vielä kesken. Vastaaja A:ta on edelleen epäilty vähintään todennäköisin syin rikoksista, joista on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta mutta joista säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Mikäli syytteet katsottaisiin toteennäytetyiksi, rikoksista seuraisi pitkä, selvästi yli kahden vuoden vankeusrangaistus. Käräjäoikeus on katsonut, että näissä olosuhteissa oli syytä epäillä vastaajan lähtevän pakoon tai muutoin karttavan rangaistuksen täytäntöönpanoa. Vangittuna pitäminen ei käräjäoikeuden mukaan ollut myöskään kohtuutonta.

3. A on kannellut käräjäoikeuden vangittuna pitämistä koskevasta päätöksestä hovioikeuteen. Kantelussaan A on katsonut, että mikään hänen henkilökohtaisissa oloissaan ei tukenut väitettä siitä, että hän pyrkisi odotettavissa olevan ankaran rangaistuksen vuoksi karttamaan tuomion täytäntöönpanoa. A oli 19-vuotias Suomen kansalainen, hänellä oli kiinteät perhesuhteet ainoastaan Suomessa ja hänellä oli vakituinen koti Suomessa.

4. Hovioikeus on hylännyt kantelun. Hovioikeuden mukaan käräjäoikeuden ratkaisussa mainitut vangittuna pitämisen edellytykset olivat edelleen olemassa eivätkä A:n esittämät seikat antaneet aihetta arvioida vangitsemisen yleisiä ja erityisiä edellytyksiä toisin kuin käräjäoikeus oli tehnyt.

Kysymyksenasettelu

5. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A:n vangittuna pitämiselle on ollut pakkokeinolain mukaiset yleiset edellytykset. A:n kantelu ei ole koskenut yleisiä edellytyksiä. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden ratkaisun tältä osin.

6. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta arvioitavana ensiksi se, onko käräjäoikeudella 28.1.2019 ja hovioikeudella 5.2.2019 ollut lainmukaiset perusteet määrätä A pidettäväksi vangittuna pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdassa tarkoitetun niin sanotun karttamisvaaran perusteella. Toiseksi kysymys on vangittuna pitämistä koskevan ratkaisun perusteluvelvollisuudesta.

Vangittuna pitäminen karttamisvaaran perusteella

Säännökset ja oikeuskäytäntö

7. Pakkokeinolain 2 luvun 11 §:n 1 momentin ja 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdan mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan vangita, jos rikoksesta on säädetty lievempi rangaistus kuin kaksi vuotta vankeutta, mutta siitä säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa.

8. Pakkokeinolain 3 luvun 16 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä vangittuna pitämisestä myös silloin, kun tuomiota ei julisteta heti pääkäsittelyn päätyttyä. Mainitun luvun 17 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuimen on määrättävä vangittu päästettäväksi heti vapaaksi, jos edellytyksiä vangittuna pitämiseen ei enää ole esimerkiksi pääkäsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella.

9. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 5 artiklan 1 kohdassa turvataan jokaisen oikeus vapauteen ja henkilökohtaiseen turvallisuuteen. Keneltäkään ei saa c alakohdan mukaan riistää hänen vapauttaan, paitsi lain määräämässä järjestyksessä muun muassa tapauksessa, jossa henkilö pidätetään tai hänen vapautensa riistetään lain nojalla hänen saattamisekseen toimivaltaisen oikeusviranomaisen tutkittavaksi, milloin on syytä epäillä hänen syyllistyneen rikokseen tai jos katsotaan välttämättömäksi estää häntä tekemästä rikosta tai pakenemasta teon jälkeen. Artiklan 3 kohdan mukaan edellä mainitulla perusteella pidätetyllä taikka vapaudenriiston kohteeksi joutuneella on oikeus oikeudenkäyntiin kohtuullisen ajan kuluessa tai oikeus tulla vapautetuksi oikeusjutun ollessa vireillä.

10. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen (EIT) ratkaisukäytännössä on todettu, että kansallisten tuomioistuinten on esitettävä vangitsemista koskevissa ratkaisuissaan merkitykselliset ja riittävät perusteet vangitsemiselle sekä punnittava huolellisesti vapauttamisen puolesta ja sitä vastaan puhuvien seikkojen merkitystä käsittelemässään asiassa (ks. esim. Gál v. Unkari 11.3.2014, kohta 40). Yleiset ja abstraktit perustelut eivät ole riittäviä, vaan perusteluissa täytyy tukeutua konkreettisiin tosiasiaseikkoihin (ks. esim. Merabishvili v. Georgia 28.11.2017, kohta 222 ja siinä viitatut ratkaisut).

11. EIT on myös todennut, että odotettavissa olevan rangaistuksen pituus voi olla yksi karttamisvaaran puolesta puhuva seikka mutta se ei yksinään riitä perustelemaan karttamisvaaran olemassaoloa. EIT:n mukaan huomiota on aina kiinnitettävä epäillyn henkilökohtaisiin olosuhteisiin, kuten luonteenlaatuun, moraaliin, varallisuuteen, ammattiin, perhesuhteisiin, asuntoon, kansainvälisiin kontakteihin sekä yhteyksiin siihen maahan, jossa häntä syytetään (ks. esim. Grishin v. Venäjä 24.7.2012, kohdat 142 ja 143, edellä mainittu Merabishvili v. Georgia, kohta 223 ja siinä viitatut ratkaisut sekä Lakatos v. Unkari 26.6.2018, kohta 62).

12. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään korostanut pakkokeinoasiaa käsittelevän tuomioistuimen velvollisuutta selvittää ne tosiasiatiedot, joihin rikosepäilyn väitetään perustuvan. Vastaavasti tuomioistuimen on selvitettävä myös muut pakkokeinon edellytykset. Merkityksellistä on, että vaatimuksen tueksi esitetään konkreettisia seikkoja, joiden perusteella syytä epäillä -arvio on mahdollista tehdä (ks. KKO 2007:7, kohta 5 ja KKO 2009:54, kohta 9). Pakkokeinosta päättävän tuomioistuimen on perusteltava päätöksensä riittävän yksityiskohtaisesti, jotta päätöksen lainmukaisuutta voidaan arvioida (ks. KKO 2018:87, kohta 17 ja KKO 2019:99, kohta 11).

13. Tutkintavankeudella puututaan voimakkaasti perustuslaissa ja ihmisoikeussopimuksissa keskeisenä perus- ja ihmisoikeutena suojattuun henkilökohtaiseen vapauteen. Etenkin pitkäkestoiseen tutkintavankeuteen liittyy haittavaikutuksia, kuten esimerkiksi työ- tai opiskelupaikan menettäminen, asunnon menettäminen sekä perhesuhteiden ja muiden sosiaalisten suhteiden ylläpidon vaikeutuminen. Tutkintavankeuden toimeenpanosta aiheutuu myös kustannuksia, ja tutkintavankien määrä vaikuttaa vankiloiden käyttöasteeseen. Tutkintavangin kohtelussa lähtökohtana on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklasta ilmenevä syyttömyysolettama, jonka mukaan jokaisella rikoksesta epäillyllä on oikeus tulla pidetyksi syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti toteen näytetty. Syyttömyysolettaman yhtenä tarkoituksena on varmistaa, ettei tutkintavankeusajasta muodostu etukäteistä rangaistuksen suorittamista. Syyttömyysolettamasta seuraa myös, että vapaudenmenetyksen tulisi olla viimesijainen keino esitutkinnan ja oikeudenkäynnin turvaamisessa. Tutkintavankeuden vaihtoehto on matkustuskielto (HE 252/2016 vp s. 4).

14. Pakkokeinolain 5 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan rikoksesta todennäköisin syin epäilty saadaan määrätä pidättämisen tai vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon, jos rikoksesta säädetty ankarin rangaistus on vähintään vuosi vankeutta ja epäillyn henkilökohtaisten olosuhteiden tai muiden seikkojen perusteella on syytä epäillä, että hän lähtee pakoon taikka muuten karttaa esitutkintaa, oikeudenkäyntiä tai rangaistuksen täytäntöönpanoa. Saman luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan, jos tuomioistuin vangitsemisvaatimusta tai vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään katsoo, että matkustuskielto on riittämätön pakkokeino 1 §:n 1 momentissa tarkoitetun vaaran torjumiseksi, tuomioistuin voi vangitsemisen sijasta määrätä tutkintavangin tai vangittavaksi vaaditun 2 luvun 12 d §:ssä tarkoitetulla tavalla teknisin välinein valvottuun tehostettuun matkustuskieltoon.

15. Pakkokeinolain 5 luvun 4 §:n 3 momentin mukaan vangittuna pitämistä koskevaa asiaa käsitellessään tuomioistuimen on harkittava, ovatko 1 tai 1 a §:ssä säädetyt edellytykset olemassa ja tulisiko vangittavaksi vaadittu tai vangittu määrätä vangitsemisen sijasta matkustuskieltoon. Lain esitöiden (HE 252/2016 vp s. 44) mukaan tuomioistuimella on harkintavalta siitä, vangitaanko rikoksesta epäilty vai määrätäänkö hänet matkustuskieltoon.

Korkeimman oikeuden arviointi

16. Alemmat oikeudet ovat määränneet A:n pidettäväksi edelleen vangittuna karttamisvaaran perusteella. Korkeimman oikeuden käytössä olleiden asiakirjojen perusteella syyttäjä ei ole esittänyt asian käsittelyn aikana vangittuna pitämisen perusteeksi karttamisvaarasta mitään muuta perustetta kuin odotettavissa olevan pitkän rangaistuksen. A on puolestaan esittänyt useita vastatosiseikkoja, jotka puhuvat karttamisvaaraa vastaan.

17. Käräjäoikeus on perustellut karttamisvaaran olemassaoloa ainoastaan odotettavissa olevan vankeusrangaistuksen pituudella mainitsematta mitään muita konkreettisia seikkoja, jotka tukisivat syyttäjän väitettä karttamisvaarasta. Päätöksessä ei ole otettu kantaa A:n esittämiin karttamisvaaraa vastaan puhuviin seikkoihin, kuten väitteeseen vakituisesta asunnosta ja kiinteistä perhesuhteista Suomessa. Hovioikeus on käyttäen vakiintuneita vakioilmaisuja hyväksynyt käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätöksen asiassa.

18. Edellä kohdissa 10 ja 11 todetuin tavoin EIT on vakiintuneessa ratkaisukäytännössään lähtenyt siitä, että vangittuna pitämistä karttamisvaaran vuoksi ei voida perustaa yksin odotettavissa olevaan rangaistukseen, eikä perusteluissa saa tyytyä esittämään vain säännöstekstejä mukailevia vakioilmaisuja. Vangittuna pitämisen on perustuttava konkreettisiin tosiseikkoihin, joiden perusteella voidaan päätellä karttamisvaaraa koskevan edellytyksen täyttyminen. Tämä ilmenee myös kohdassa 12 selostetusta Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä. Korkein oikeus toteaa edelleen, että pääkäsittelyn toimittamisen jälkeen käräjäoikeudella on mahdollisuus arvioida karttamisvaaran puolesta ja sitä vastaan puhuvia seikkoja otettuaan pääkäsittelyssä koko näytön vastaan.

19. Korkein oikeus toteaa, että alemmat oikeudet eivät ole ratkaisuissaan ottaneet kantaa siihen, olisiko syyttäjän väittämä karttamisvaara ollut poistettavissa vangitsemista lievemmillä pakkokeinoilla kuten matkustuskiellolla tai tehostetulla matkustuskiellolla. Tuomioistuimen pitäisi viran puolesta ottaa tämä mahdollisuus vähintään keskusteltavaksi asianosaisten kanssa.

20. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että asiassa ei ole esitetty sellaisia perusteita, joiden nojalla voitaisiin katsoa olevan syytä epäillä A:n karttavan todennäköisesti tulossa olevan pitkän vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa. Pelkästään odotettavissa olevan rangaistuksen pituus ei ole riittävä peruste vangittuna pitämiselle. Kun karttamisvaarasta ei ole esitetty riittävää selvitystä, A:n vaatimus hänen vapauttamisestaan pääkäsittelyn päätteeksi olisi pitänyt hyväksyä.

Vangitsemista rajoittavien periaatteiden soveltaminen

21. Edellä todetuin perustein asiassa ei ole ollut käsillä pakkokeinolain 2 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan a alakohdan mukaisia vangittuna pitämisen erityisiä edellytyksiä. Näin ollen asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida pakkokeinolain 2 luvun 13 §:n vangitsemisen kohtuullisuutta tai mainitun lain 1 luvun 2 §:n suhteellisuus- ja saman luvun 3 §:n vähimmän haitan periaatteen asettamia edellytyksiä.

Päätöslauselma

A:n vangittuna pitämiselle ei ole ollut 28.1.2019 lukien laillisia edellytyksiä.

A:n tutkintavankeuden pysyttämistä koskeva hovioikeuden päätöksen lopputulos ei ole enää voimassa. Näin ollen lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksen johdosta raukeaa enemmälti.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Päivi Hirvelä, Lena Engstrand, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Jukka Loiva.

A oli toiminut kaupunginorkesterissa klarinetin soittajana vuodesta 1981 lähtien. Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että A:lla todettu leukanivelten nivelrikko oli todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut klarinetin soittamisesta. A:lla oli siten oikeus saada leukanivelten nivelrikko korvattavaksi ammattitautina.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, vakuutuslaitoksen päätökset 21.7.2015 ja 18.8.2016, tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätös 28.2.2018 nro 3283/2016 ja vakuutusoikeuden päätös 24.9.2018 nro 1992/2018/3803 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnassa Jaakko Hannula, Panu Oksa, Riitta Kokko-Herrala, Mikko Nyyssölä, Paula Ilveskivi (eri mieltä) ja Timo Sipilä, esittelijä Tuija Lehtimäki sekä vakuutusoikeudessa vakuutusoikeuden jäsenet Olli Olanterä, Riitta Aurelius, Mikko Manninen, Mikko Lehtonen ja Anja Lahermaa, esittelijä Sinikka Sarivaara.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että vakuutusoikeuden päätös kumotaan ja että hänellä todettu leukanivelten nivelrikko korvataan ammattitautina.

Vakuutusyhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on toiminut vuodesta 1981 työkyvyttömyytensä toteamiseen saakka vuonna 2014 kaupunginorkesterissa klarinetin soittajana. A:n työnantajan antaman selvityksen mukaan sekä harjoitukset että konsertit huomioon ottaen klarinetin soittamista on ollut noin 4–6 tuntia päivässä.

2. A on kertonut klarinetin painavan noin kaksi kiloa ja sen soittamisen vaativan fyysistä purentavoimaa sekä leukanivelten voimakasta sivuttaisliikettä äänen puhtauden hallitsemiseksi.

3. A on huhtikuussa 2013 ollut lääkärin vastaanotolla leuan alueen pahentuneen kivun vuoksi, jonka on katsottu liittyneen hänellä jo aiemmin todettuun leukanivelten väljyyteen. Leukanivelongelman vuoksi A:lle on kesällä 2013 laitettu purentakisko.

4. A:n leuan oireistoa on myöhemmin tutkittu keskussairaalassa. Erikoishammaslääkäri B on 5.9.2013 vastaanotollaan todennut A:n leukanivelissä kulumaan viittaavaa molemminpuolista rahinaa ja naksumista. Purennan on todettu olevan tasapainossa, mutta molemmilla kulmahammasseuduilla on ollut ristipurentaa. Erikoishammaslääkärin mukaan kyseessä oli purentaelimen toimintahäiriö, joka on painottunut leukanivelten oireiluun. Merkittävänä tekijänä toimintahäiriön syntymisessä on todennäköisesti ollut A:n pitkäaikainen purentalihasten hyperaktiviteetti. Klarinetin ammattisoittajana A:n on ollut tärkeää hallita leukanivelten liikkeet.

5. A:lle on leukanivelten oireiden selvittämiseksi suoritettu 10.10.2014 leukanivelten magneettitutkimus, josta laaditun lausunnon mukaan vasemmassa leukanivelessä on ollut vahvat nivelrikkomuutokset ja oikealla viite alkavasta nivelrikosta.

6. Vakuutusyhtiö on 21.7.2015 ja 18.8.2016 antamillaan päätöksillä katsonut, ettei A:lla todettu leukanivelten nivelrikko ole ammattitautina korvattava. A on valittanut vakuutusyhtiön päätöksestä tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakuntaan, joka on hylännyt valituksen 28.2.2018 antamallaan päätöksellä. Muutoksenhakulautakunta on todennut, että nivelrikkoa ei ole mainittu ammattitautiasetuksessa fysikaalisen rasituksen aiheuttamana sairautena. Leukanivelen on todettu kestävän hyvin normaalia toimintaa, kuten syömistä ja puhumista. A:n kuvattu klarinetin pitkäaikainen soittaminen on aiheuttanut lisärasitusta leukaniveliin, ja se on voinut olla syytekijä leukanivelvaivoille muiden rasitustekijöiden tapaan. Mekaanista rasitusta aiheuttavat myös esimerkiksi hampaiden narskuttelu, purentavirheet ja haitalliset tavat, kuten purukumin pitkäaikainen jauhaminen. Koska muut mahdolliset syytekijät poissulkevaa todennäköistä ja pääasiallista syy-yhteyttä ei ollut voitu osoittaa, ei A:n leukanivelten nivelrikkomuutosten voitu todennäköisesti pääasiallisesti katsoa aiheutuneen hänen klarinetin soitostaan. Vähemmistöön jäänyt muutoksenhakulautakunnan jäsen katsoi A:n leukanivelten nivelrikon olevan ammattitautina korvattava sairaus.

7. A on valittanut muutoksenhakulautakunnan päätöksestä edelleen vakuutusoikeuteen, joka on 24.9.2018 antamallaan päätöksellä hylännyt valituksen hyväksyen muutoksenhakulautakunnan perustelut. Vakuutusoikeus on lisäksi todennut, että koska A:lla oli todettu hoitoa vaatinut purennan toiminnallinen häiriö sekä leukanivelen nivelrikon eteneminen toispuoleisesti, leukanivelten nivelrikko ei ollut todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut A:n työtehtävistä, vaan kyseessä olivat todennäköisesti työstä riippumattomat yksilölliset tekijät, jotka eivät oikeuttaneet ammattitautilain mukaisiin korvauksiin.

8. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko A:lla todettu leukanivelten nivelrikko todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista tekijöistä työssä.

Lääketieteellinen selvitys

9. A:ta hoitanut suu- ja leukakirurgian erikoislääkäri C on 10.11.2014 päivätyssä sairauskertomusmerkinnässä todennut A:lla olleen vuosien ajan leukanivelvaivoja. A:n leukanivelissä on rappeumaperäisiä muutoksia, jotka erikoislääkärin mukaan varsin todennäköisesti liittyvät A:n ammattiin, klarinetin soittamiseen.

10. Korva-, nenä- ja kurkkutautien erikoislääkäri D, jolla on musiikkilääketieteen erityispätevyys, on tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan pyynnöstä antanut 20.11.2017 päivätyn asiantuntijalausunnon. Lausunnossa klarinetin soittamista on kuvattu niin, että klarinettia pidetään ylä- ja alahampaiden välissä alahampaisiin tuettuna ja että soiton äänenmuodostusta säädellään jatkuvilla alaleuan liikkeillä. Klarinetin soitossa syntyy staattista rasitusta purentaelimistön lihaksille ja nivelrakenteille, ja runsaasti toistuvista liikesarjoista aiheutuvaa rasitusta leukanivelille. Lääkärin työssään hän oli kohdannut vuosien kuluessa paljon puhallinsoittajia ja havainnut soittajien leukanivelten rasitusvaivojen olevan varsin tavallinen syy hakeutua musiikkilääkärin vastaanotolle.

11. Edellä mainittu musiikkilääketieteen erityispätevyyden hankkinut erikoislääkäri on lisäksi lausunnossaan todennut A:n tehneen poikkeuksellisen pitkän työuran ammattimuusikkona. A:n vuosikymmenten lähes päivittäinen leukanivelten rasitus on luonut olosuhteen, jossa leukanivelet voivat kuormittua tavalla, joka toistuvasta rasituksesta johtuen voi aiheuttaa leukaniveliin kudosvaurioita. A:lla ei ole todettu työkykyä haittaavaa nivelrikkomuutosta muissa nivelissä. Ottaen huomioon A:n vuosikymmeniä jatkuneen leukanivelten altistumisen rasitukselle, lausunnossa on katsottu klarinetin soittamisen olevan erittäin todennäköinen syytekijä A:n leukanivelten nivelrikon kehittymiselle.

Leukanivelen nivelrikon korvattavuus ammattitautina

12. Työtapaturma- ja ammattitautilain (459/2015) siirtymäsäännöksen mukaan ennen uuden lain voimaantuloa sattuneisiin vahinkotapahtumiin sovelletaan eräin poikkeuksin lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. A:n korvausasian ratkaisemiseen sovelletaan siten ammattitautilakia (1343/1988).

13. Ammattitautilain 1 §:n 1 momentin mukaan ammattitaudilla, josta on suoritettava korvausta tapaturmavakuutuslain mukaan, tarkoitetaan sairautta, joka työssä todennäköisesti on pääasiallisesti aiheutunut fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä.

Syy-yhteyttä koskevan arvioinnin lähtökohdat

14. Tapaturma- ja ammattitautiasioissa vakuutetun tulee lähtökohtaisesti esittää selvitys korvaukseen oikeuttavista seikoista (KKO 2019:43, kohta 16). Jollei kysymys ole ammattitautiluettelossa mainitusta tilanteesta, ammattitaudin toteaminen edellyttää syy-yhteydestä selvitystä, jonka nojalla on todennäköistä, että työntekijän sairaus on seurausta pääasiallisesti työssä olleista fysikaalisista, kemiallisista tai biologisista tekijöistä. Näyttövaatimus täyttyy, kun riittävästä syy-yhteydestä esitetään uskottava näyttö (KKO 2019:82, kohta 11).

15. Avainasemassa arvioinnissa on lääketieteellinen selvitys, mutta huomioon otetaan muutkin seikat, joiden perusteella voidaan tehdä esimerkiksi päätelmiä altistumisesta, sairaudesta ja niiden välisestä yhteydestä. Arviointi voidaan tehdä vaiheittain tarkastelemalla ensin sitä, voidaanko lääketieteellisen tutkimus- tai kokemustiedon perusteella katsoa, että tietyntasoinen fysikaaliselle, kemialliselle tai biologiselle tekijälle altistuminen voi ylipäänsä aiheuttaa kyseisen sairauden. Arviointi jatkuu yksilön tasolla perustuen häntä koskeviin esitietoihin ja kysymykseen tulevien muiden syiden poissuljentaan.

16. Korkein oikeus on vakuutuskorvausta koskeneissa ratkaisuissaan usein todennut, että merkitystä on myös vakuutusoikeudellisilla periaatteilla, jotka tähtäävät vakuutustapahtumien yhdenmukaiseen käsittelyyn ja johdonmukaiseen korvauslinjaan (mm. KKO 2014:8, kohta 4 ja KKO 2012:73, kohta 5). Tästä ei kuitenkaan seuraa, että ammattitaudin toteaminen edellyttäisi sairauden tai altistuksen yleisyyttä taikka sitä, että syy-yhteys olisi lääketieteellisessä kirjallisuudessa yleisesti tunnistettu. Ammattitautiluettelon on tarkoituskin koskea vain tavallisia ammattitauteja, jossa lääketieteellinen syy-yhteys on niin selvä, että sen nojalla voidaan ennalta vahvistaa olettama sairauden ja altistuksen välisestä syy-yhteydestä.

17. Korvausvaatimus ei voi menestyä, jos asiassa ilmenee, että sairaus on pääasiassa aiheutunut muista syistä kuin altistuksesta työssä. Korvauksen hakijalta ei kuitenkaan voida vaatia selvitystä, jossa kattavasti suljettaisiin pois kaikki muut mahdolliset sairautta yleensä aiheuttavat tekijät. Jos korvauksen hakija on esittänyt uskottavaa selvitystä syy-yhteydestä työssä olleiden altistustekijöiden ja hänen sairautensa välillä eivätkä esitiedot anna aihetta muuhun päätelmään, käytännössä näyttöasetelma voi muodostua sellaiseksi, että vaatimuksen torjuminen edellyttää vastanäytön esittämistä (KKO 2005:99, kohta 3 ja KKO 2018:50, kohta 144).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

18. Nivelrikkoa esiintyy usein polvissa, lonkissa, sorminivelissä ja selkänikamien välisissä nivelissä. Nivelrikon tunnettuja riskitekijöitä ovat muun muassa ikääntyminen, perimä ja alaraajojen nivelissä ylipaino. Nivelrusto saattaa vaurioitua myös nivelvammoissa ja niiden jälkeisestä nivelen epävakaudesta, virheasennoista taikka liian raskaasta liikunnasta tai työstä. Kun nivelrikon perimmäistä syytä ei tiedetä ja kun nivelrikon syntymiseen liittyy useita tunnettuja riskitekijöitä, oikeuskäytännössä on harvoin todettu työtehtävien ja nivelrikon välillä sellaista syy-yhteyttä, jonka johdosta nivelsairaus korvattaisiin työtapaturma- tai ammattitautilainsäädännön perusteella.

19. Leukanivelten nivelrikko ei kuulu yleisiin nivelsairauksiin. Leukanivelten on todettu kestävän hyvin normaalia rasitusta kuten puhumista ja syömistä.

20. Tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunta on todennut, että yleisen käsityksen mukaan leukanivelen liikarasitus voi vaikuttaa vaurioiden syntymiseen leukanivelen välilevyyn kiinnittyneisiin tukisäikeisiin ja leukanivelen rustoisiin pintoihin ja että klarinetin soittaminen voi muiden kuormittavien syiden tapaan olla nivelvaivojen syytekijä. Kyselytutkimusten perusteella leukanivelten vaivat ovat yleisiä orkesterimuusikoilla, erityisesti puhallinsoittajilla ja viulisteilla. Myös erikoislääkärin asiantuntijalausunnossa esitetään, että toistuvasta ja pitkäkestoisesta rasituksesta voi aiheutua kudosvauriota leukaniveliin ja että puhallinsoittajilla leukanivelten vaivat ovat tavallisia. Korkein oikeus toteaa tämän selvityksen osoittavan, että klarinetin soittamisesta aiheutuva liikarasitus voi sinänsä olla nivelsairauden aiheuttava fysikaalinen tekijä.

21. A on toiminut orkesterissa klarinetin soittajana vuodesta 1981 lähtien. Työssään hän on soittanut klarinettia noin 4–6 tuntia päivässä. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan klarinetin soittaminen aiheuttaa rasitusta puremalihaksille sekä leukanivelille, kun äänen muodostusta säädellään alaleuan jatkuvilla liikkeillä. Korkein oikeus toteaa, että A:n työ on aiheuttanut leukanivelille rasitusta, joka on ollut sekä kokonaispituudeltaan että päivittäiseltä kestoltaan hyvin voimakasta. A:ta hoitaneiden erikoishammaslääkärin ja suu- ja leukakirurgian erikoislääkärin kirjauksissa samoin kuin tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan pyytämän erikoislääkärin lausunnossa esitetyt seikat työn aiheuttamasta rasituksesta ja syy-yhteyttä koskevat arviot tukevat yhdenmukaisesti ja selvästi käsitystä A:n työn aiheuttaman liikarasituksen ja hänen nivelrikkonsa välisestä syy-yhteydestä.

22. Asiassa ei ole selvitetty eikä edes väitetty, että A:lla olisi jokin sellainen tapa, kuten tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan viittaama hampaiden narskuttelu tai purukumin pitkäaikainen syöminen, josta olisi voinut aiheutua voimakasta lisärasitusta leuan lihaksille tai nivelille ja joka voisi selittää A:n leukanivelten nivelrikon.

23. Vakuutuslaitos on esittänyt, että A:n nivelrikon taustalla on yksilöllisiä rakenteellisia tekijöitä, kuten hoitoa vaatinut ristipurenta. Purennan toiminnalliseen häiriöön on viitattu myös vakuutusoikeuden päätöksessä. Edellä kohdassa 4 mainitulla tavalla A:ta on tutkittu purennan toiminnallisen häiriön johdosta, jolloin on todettu, että hänen purentansa oli perustasapainossa mutta että hänellä oli ristipurentaa molempien kulmahampaiden alueella. Erikoishammaslääkäri on kuitenkin pitänyt A:n purentaelimistön toimintahäiriön todennäköisenä syynä hänen purentalihastensa pitkäaikaista hyperaktiviteettia.

24. Hampaiden purentavirheet voivat aiheuttaa leukanivelille mekaanista lisärasitusta. Vakuutusoikeuden päätöksessä tai vakuutuslaitoksen vastauksessa ei kuitenkaan esitetä mitään selvitystä siitä, kuinka merkittävänä nivelrikon aiheuttavana tekijänä A:lla todettua purennan virhettä tai toimintahäiriötä voidaan pitää. Asiassa esitetyissä erikoislääkärien kannanotoissa virheelliseen purentaan ei ole viitattu nivelrikon syynä. Ottaen huomioon klarinetin soittamisesta aiheutuvan purentaelimistön suuren rasituksen, Korkein oikeus katsoo, ettei ole aihetta poiketa esitetyistä lääketieteellisistä arvioista myöskään sen suhteen, että A:lla todettu purentaelimistön toimintahäiriö on todennäköisesti aiheutunut pitkäaikaisesta klarinetin soittamisesta.

25. Vakuutusoikeus on perustellut korvauksen epäävää kantaansa myös sillä, että A:n vasemmassa leukanivelessä on todettu pidemmälle edenneet nivelrikkomuutokset kuin oikeassa. Asiassa ei ole selvitetty, rasittaako klarinetin soittaminen yhtä voimakkaasti kumpaakin leukaniveltä. Rasituksen samankaltaisuus puhuisi jossakin määrin sen puolesta, että A:lla todettu leukanivelten nivelrikko olisi voinut aiheutua muusta syystä kuin klarinetin soittamisesta. Tällöinkin nivelrikon kehittymisessä voisi nivelten välillä olla eroavaisuuksia. Korkein oikeus katsoo, ettei nivelrikon etenemisen toispuoleisuus sulje pois klarinetin soittamista A:n leukanivelten nivelrikon pääasiallisena aiheuttajana.

26. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdissa 22–25 selostetut vastaperusteet eivät riitä horjuttamaan lääketieteelliseen selvitykseen perustuvaa arviota A:n työssä saaman altistuksen ja hänen sairautensa välisestä syy-yhteydestä. Asiassa on siten tullut näytetyksi, että A:lla todettu leukanivelten molemminpuolinen nivelrikko on todennäköisesti pääasiallisesti aiheutunut hänen klarinetin soittajan työnsä fysikaalisista tekijöistä. A:lla on oikeus saada leukaniveltensä nivelrikko korvatuksi ammattitautina.

Päätöslauselma

Vakuutusoikeuden päätös kumotaan.

Vakuutusyhtiö määrätään suorittamaan A:lle lain mukainen korvaus leukanivelten molemminpuolisen nivelrikon johdosta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Päivi Hirvelä ja Asko Välimaa. Esittelijä Aksu Jokinen.

Pesänjakaja oli toimittanut avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetussa laissa tarkoitetun omaisuuden erottelun ja päätöksellään hylännyt A:n vaatimuksen B:n velvoittamisesta suorittamaan A:lle mainitun lain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua hyvitystä. Käräjäoikeudessa vireille panemassaan moitekanteessa A uudisti hyvitysvaatimuksensa ja asian valmistelun kuluessa vaati toissijaisesti B:n velvoittamista suorittamaan hänelle hyvitystä vastaavan määrän velkasaatavana tai vahingonkorvauksena. Pääkäsittelyssä A esitti vielä saman suuruisen perusteettoman edun palauttamista koskevan toissijaisen vaatimuksen. Hovioikeus hylkäsi hyvitysvaatimuksen ja jätti oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan nojalla toissijaiset vaatimukset tutkimatta katsoen, että kysymys tältä osin oli kielletystä kanteen muuttamisesta.

Ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla Korkein oikeus katsoi, että A:n toissijaisissa vaatimuksissa ei ollut kysymys kanteen muuttamisesta, ja vaatimukset olisi siten tullut tutkia.

OK 14 luku 2 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 15.6.2017 nro 17/19383 ja Turun hovioikeuden tuomio 21.11.2018 nro 913 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kirsi Toivoniemi ja hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Kimmo Vanne (eri mieltä) ja Kimmo Suorsa sekä asessori Martta Plathin-Arvidsson. Esittelijä Esko Junnila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä siitä, onko hovioikeus voinut jättää kantajan toissijaiset vaatimukset tutkimatta. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty.

Valituksessaan A vaati, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle velkasaatavana tai vahingonkorvauksena taikka perusteettomana etuna 35 137,50 euroa korkoineen.

B vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A ja B ovat olleet avoliitossa 1.5.2011–25.11.2013. Pirkanmaan käräjäoikeus on 26.1.2015 määrännyt pesänjakajan toimittamaan A:n ja B:n välisen omaisuuden erottelun.

2. A on omaisuuden erottelussa muun ohella vaatinut, että B velvoitetaan suorittamaan hänelle avopuolisoiden yhteistalouden purkamisesta annetun lain (avoliittolaki) 8 §:ssä tarkoitettuna hyvityksenä 35 337,50 euroa viivästyskorkoineen. Vaatimus on perustunut siihen, että A on tarkemmin yksilöiminsä tavoin omista varoistaan maksanut avoliiton aikana B:n asumismenoja 13 850 euroa, elantokustannuksia ja muita menoja 17 400 euroa, B:n osuuden kotivakuutusmenoista 387,50 euroa, B:n henki- ja matkavakuutusmenoista 250 euroa, auton kolarikorjauksen johdosta 200 euroa sekä polttoaine-, huolto- ja vakuutuskuluista 3 000 euroa ja B:n muuttokulut 250 euroa.

3. Pesänjakaja on 26.2.2016 hylännyt A:n esittämän hyvitysvaatimuksen.

Alempien oikeuksien ratkaisut

4. A on pesänjakajan päätöstä koskevassa moitekanteessaan vaatinut, että pesänjakajan ratkaisua muutetaan ja B velvoitetaan suorittamaan hänelle avoliittolain 8 §:ssä tarkoitettuna hyvityksenä edellä 2 kohdassa mainitut summat lukuun ottamatta vakuutuksen omavastuuosuutta, eli yhteensä 35 137,50 euroa korkoineen. A on asian valmistelussa lausunut, että mikäli edellytyksiä avoliittolain 8 §:n mukaisen hyvityksen määräämiselle ei katsota olevan, B on velvoitettava suorittamaan hyvitystä vastaava määrä ensisijaisesti velaksiantoon perustuvana tai toissijaisesti vahingonkorvauksena. B oli haastehakemuksessa kuvatuin tavoin elämällä yli varojensa jäänyt velkaa A:lle sanotun määrän tai sanotuin tavoin toimimalla aiheuttanut A:lle vastaavan suuruisen vahingon. Käräjäoikeuden pääkäsittelyssä esittämässään loppulausunnossa A on tältä osin vielä esittänyt saman suuruisen perusteettoman edun palauttamista koskevan vaatimuksen.

5. Käräjäoikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että A:lla olisi ollut oikeus avoliittolain 8 §:ssä tarkoitettuun hyvitykseen, ja hylännyt moitekanteen. A:n toissijaisten vaatimusten osalta käräjäoikeus on katsonut, että lähtökohtaisesti moitekanteen tutkinnan kohteena voi olla vain seikka, johon pesänjakaja on ottanut kantaa toimittamassaan omaisuuden erottelussa. Toissijaisesti esitetyt velkomus- ja vahingonkorvausvaatimukset olivat johtuneet olennaisesti eri perusteesta kuin moitekanne, jolla oli vaadittu avoliittolain mukaista hyvitystä, eikä niitä voitu pitää sallittuna kanteen muutoksena moiteasiassa. Myöskään vasta pääkäsittelyssä esitettyä perusteettoman edun palauttamisvaatimusta ei voitu ottaa tutkittavaksi. Käräjäoikeus on jättänyt A:n toissijaiset vaatimukset tutkimatta.

6. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu

7. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana se kysymys, onko A:n toissijaiset vaatimukset tullut ottaa tutkittavaksi moitekanteen yhteydessä. Kysymyksen ratkaisemiseksi on ensin arvioitava vastaaja B:n väitettä, jonka mukaan omaisuuden erottelua koskevan pesänjakajan ratkaisuun kohdistuvan moitekanteen yhteydessä ei voida tutkia hyvitysvaatimukseen nähden toissijaista velkomus- tai vahingonkorvausvaatimusta eikä vasta pääkäsittelyssä esitettyä vaatimusta perusteettoman edun palauttamisesta. Ellei tästä johdu estettä vaatimusten tutkimiselle, arvioitavaksi tulee, merkitsevätkö A:n esittämät toissijaiset vaatimukset oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitettua kanteen muuttamista eli sitä, että asia on kanteen tueksi esitettyjen uusien seikkojen johdosta muuttunut toiseksi. Jos kysymys on kanteen muuttamisesta, tulee vielä arvioitavaksi, onko kysymyksessä sellainen olennaisesti samasta perusteesta johtuva uusi vaatimus, jonka kantaja on mainitun pykälän 1 momentin 3 kohdan nojalla voinut tehdä.

Onko toissijaiset vaatimukset voitu tutkia moitekanteen yhteydessä

8. Avoliittolain 10 §:ssä säädetään muutoksenhausta pesänjakajan toimittamaan omaisuuden erotteluun ja pesänjakajan hyvitysvaatimuksen johdosta tekemään ratkaisuun. Säännöksen mukaan ratkaisua voidaan moittia siten kuin perintökaaren 23 luvun 10 §:ssä säädetään. Arvioitavana on, voidaanko tällaisen kanteen yhteydessä ylipäätään esittää toissijaiset vaatimukset velkomuksesta, vahingonkorvauksesta tai perusteettoman edun palauttamisesta niillä perusteilla, jotka A on esittänyt moitekannettaan käräjäoikeudessa käsiteltäessä, ja miltä pohjalta tällaisen kanteenmuutoksen sallittavuutta arvioidaan.

9. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin, että perintökaaren 23 luvun 10 § sääntelee sitä, kuka voi moittia pesänjakajan toimittamaa jakoa ja missä määräajassa moitekanne tulee nostaa. Pykälä ei tarkemmin sääntele moitekanneprosessia tai sen rajoja, eikä tästä säännöksestä siksi sellaisenaan aiheudu estettä tutkia oikeudenkäynnissä moitekanteen yhteydessä haastetta ottamatta esitettyjä muitakin kuin sellaisia vaatimuksia ja perusteita, jotka on esitetty jo pesänjakajan toimituksessa. Korkein oikeus on lisäksi osituksen ja perinnönjaon moitteen osalta katsonut ratkaisussaan KKO 2010:57 (kohta 12), että niitä menettelysääntöjä ja -periaatteita, jotka koskevat muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen, ei voida soveltaa, kun kysymys on toimitusratkaisun moittimisesta. Tätä on perusteltu sillä, että toimitusmenettely ei ole oikeudenkäyntimenettelyä. Koska myöskään omaisuuden erottelua koskeva toimitusmenettely ei ole oikeudenkäyntimenettelyä, perusteltua on katsoa, että pesänjakajan päätökseen ei myöskään liity muutoksenhaussa dispositiivisissa riita-asioissa säännönmukaisesti noudatettavaa prekluusiovaikutusta.

10. Nyt kysymyksessä olevat toissijaiset vaatimukset perusteineen olisi siten voitu esittää jo moitekannetta koskevassa haastehakemuksessa tai samassa yhteydessä esitetyssä erillisessä kanteessa, ja kanteet olisi viimeksi mainitussa tapauksessa voitu yhdistää käsiteltäväksi samassa oikeudenkäynnissä. Kun moitekannetta on nyt muutettu vasta oikeudenkäynnin aikana esittämällä toissijaiset vaatimukset perusteineen haastetta ottamatta, tällaisen muutoksen sallittavuutta on arvioitava oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n pohjalta.

11. Edellä lausutuilla perusteilla A:n toissijaisia vaatimuksia ei ole tullut jättää oikeudenkäynnissä tutkimatta sillä perusteella, ettei niitä ollut esitetty pesänjakajalle eikä pesänjakaja ollut ottanut niihin kantaa moitekanteen kohteena olevassa ratkaisussaan. Tämän vuoksi asiassa tulee seuraavaksi arvioitavaksi, onko A:n toissijaisissa vaatimuksissa kysymyksessä oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:ssä tarkoitettu kielletty kanteenmuutos.

Onko kysymys ollut kielletystä kanteen muuttamisesta

12. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Pykälän 3 momentin mukaan kanteen muuttamiseksi ei ole katsottava sitä, että kanteen tueksi esitetään uusia seikkoja, ellei asia sen johdosta muutu toiseksi. Niistä edellytyksistä, joilla kanteenmuutos voidaan tehdä, säädetään pykälän 1 momentin 1–3 kohdissa. Kohdan 3 mukaan kanteenmuutoskiellon estämättä kantajalla on muun muassa oikeus tehdä uusikin vaatimus, mikäli se johtuu olennaisesti samasta perusteesta.

13. Korkein oikeus katsoo olevan johdonmukaista, että ensin arvioidaan, onko kysymyksessä ylipäätään oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitettu kanteen muuttaminen. Vasta siinä tapauksessa, että näin on, asiassa on tarpeen arvioida sitä, onko kanteen muuttaminen ollut sallittua jollakin 1 momentin 1–3 kohtien perusteista.

14. Korkein oikeus toteaa, että A:n hyvitysvaatimukseensa nähden toissijaisesti velkomuksena tai vahingonkorvauksena vaatimat suoritukset perustuvat samoihin hänen B:n puolesta maksamiksi ilmoittamiinsa suorituksiin, joita vastaavaa määrää A on vaatinut B:ltä avoliittolain mukaisena hyvityksenä. A:n toissijaiset vaatimukset ovat perustuneet samaan, kohdassa 4 kuvattuun tapahtumainkulkuun, ja hän on vaatimuksilla pyrkinyt samaan rahamääräiseen seuraamukseen kuin ensisijaisella vaatimuksellaankin. A on kuitenkin perustanut toissijaiset, velkomusta ja vahingonkorvausta koskevat vaatimuksensa osaksi uusiin tosiseikkoihin.

15. Kanteen muutettavuusmahdollisuudet ja kanteen johdosta annettavan ratkaisun oikeusvoiman ulottuvuus ovat vuorovaikutussuhteessa keskenään, sillä oikeuskäytännössä on katsottu, että oikeusvoiman ulottuvuuden tulkinnassa on otettava huomioon kanteen muutettavuusmahdollisuuksien laajuus (KKO 2018:59, kohta 15). Oikeuskäytännössä on katsottu, että lainvoimainen tuomio estää samaa tai asiallisesti samaa suoritusta koskevan uuden kanteen tutkimisen. Lainvoimaisen tuomion oikeusvoimavaikutuksen on katsottu syntyvän silloinkin, kun vaatimus nojautuu uuteen perusteeseen, mutta samaan tapahtumainkulkuun (ks. esim. KKO 2014:101, kohdat 7 ja 8 sekä niissä viitatut ratkaisut). Pesänjakajan päätöstä koskevan moitekanteen johdosta annettavan ratkaisun oikeusvoimavaikutus estäisi siten uuden, nyt toissijaisina esitettyihin perusteisiin nojautuvan kanteen tutkimisen.

16. Edellä lausuttuun nähden ja kun A:n toissijaisesti esittämät vaatimukset ovat koskeneet asiallisesti samaa saamisvaatimusta, Korkein oikeus katsoo, että asia ei ole toissijaisten vaatimusten tueksi esitettyjen uusien seikkojen johdosta muuttunut oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla toiseksi. Kysymys ei sen vuoksi ole säännöksessä tarkoitetusta kanteen muuttamisesta. Vaihtoehtoiset vaatimukset on siten tullut tutkia.

17. A on lisäksi käräjäoikeuden pääkäsittelyssä esittänyt B:hen kohdistuneen avoliittolain 8 §:n nojalla vaadittuun hyvitykseen nähden toissijaisen vaatimuksen perusteettoman edun palauttamisesta. Näin luonnehditun vaatimuksen tueksi A ei ole esittänyt uusia perusteita. Avoliittolaissa säädettyä mahdollisuutta hyvitykseen yhteistalouden hyväksi annetusta panoksesta perusteltiin hallituksen esityksessä siten, että panoksen tulee olla sen kaltainen, että se johtaisi perusteettoman edun saamiseen toisen kustannuksella omaisuutta eroteltaessa ilman hyvitystä (HE 37/2010 vp s. 22). Ennen lain voimaantuloa vastaava vaatimus oli esitettävissä perusteettoman edun palautuksena. Korkein oikeus katsoo, että kysymys on tältä osin vaatimuksen vaihtoehtoisesta oikeudellisesta luonnehdinnasta, joka on voitu esittää vielä pääkäsittelyssä, ja käräjäoikeuden on tullut se tutkia. Vastaavasti vaatimus on voitu toistaa muutoksenhaussa Korkeimpaan oikeuteen huolimatta siitä, että sitä koskevaa vaatimusta ei ole esitetty hovioikeudessa.

Asian jatkokäsittely

18. Alemmat oikeudet eivät ole tuomioissaan lausuneet A:n toissijaisesti esittämien vaatimusten aineellisista perusteista ja siitä, olisiko A:lla näillä perusteilla oikeus vaatimaansa suoritukseen. Tässä tilanteessa Korkein oikeus katsoo oikeusastejärjestyksestä johtuen, että asian käsittelyä on jatkettava käräjäoikeudessa.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan siltä osin kuin A:n vaihtoehtoisesti esittämät vaatimukset B:n velvoittamisesta suorittamaan hänelle 35 137,50 euroa velkomuksena tai toissijaisesti vahingonkorvauksena taikka perusteettoman edun palautuksena on jätetty tutkimatta. Asia palautetaan kumotuilta osin Pirkanmaan käräjäoikeuteen, jonka tulee ottaa se omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Juha Mäkelä ja Asko Välimaa. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Rikosasian asianomistajalle oli myönnetty oikeusapu oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuteen. Asianomistaja valitti käräjäoikeuden tuomiosta hovioikeuteen ja vaati vastaajan velvoittamista korvaamaan asianomistajan oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa. Hovioikeus oli määrännyt asianomistajan avustajalle suoritettavaksi valtion varoista oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuutta vastaavan määrän ja velvoittanut vastaajan korvaamaan sanotun määrän valtiolle. Muutoin hovioikeus ei ollut lausunut oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin ensinnäkin, että hovioikeus oli jättänyt lausumatta osasta oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevasta vaatimuksesta ja hovioikeuden olisi tullut velvoittaa vastaaja korvaamaan asianomistajan oikeudenkäyntikulut myös omavastuun ylittäviltä osin. Ratkaisussa katsottiin myös, että oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden suuruutta eri oikeusasteissa määritettäessä oikeudenkäyntiä arvioidaan yhtenä vakuutustapahtumana. Ks. KKO:2011:55

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tuusulan käräjäoikeuden tuomio 1.2.2018 nro 18/104467 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 18.12.2018 nro 18/156207 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anna Hiltunen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Birgitta Lemström, Pia Sandvik ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että B velvoitetaan korvaamaan hänelle hovioikeudessa aiheutuneista oikeudenkäyntikuluista valtion varoista suoritetun 400 euron suuruisen oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden lisäksi 954,70 euroa korkoineen ja että B velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa Korkeimmassa oikeudessa korkoineen.

B ilmoitti vastauksessaan, että hän ei ota kantaa siihen, onko hovioikeus jättänyt ottamatta huomioon osan A:n oikeudenkäyntikululaskusta. B vaati, että A:n vaatimus oikeudenkäyntikulujensa korvaamisesta Korkeimmassa oikeudessa joka tapauksessa hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on rikosasian asianomistajana hakenut käräjäoikeuden tuomioon muutosta hovioikeudelta ja valituksessaan vaatinut kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta tuomitun korvauksen korottamista ja käräjäoikeuden hylkäämien 50 euron suuruisten asianosaiskulujensa korvaamista. Lisäksi A on vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 1 354,70 euroa hovioikeudessa korkoineen. A:lla on ollut oikeusturvavakuutuksen oikeusturvaetuus ja hänelle on myönnetty oikeusapulain 3 b §:n nojalla oikeusapu oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuteen.

2. Hovioikeus on korottanut vahingonkorvausta vaaditulla tavalla ja hylännyt valituksen asianosaiskulujen korvaamisesta. Hovioikeus on korvannut valtion varoista A:n avustajalle oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuutena 400 euroa ja velvoittanut B:n korvaamaan tämän määrän takaisin valtiolle. Muutoin hovioikeus ei ole lausunut oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko hovioikeus jättänyt lausumatta osasta A:n oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevaa vaatimusta ja olisiko hovioikeuden tullut velvoittaa B korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut myös omavastuuosuuden ylittäviltä osin.

Oikeudenkäyntikulut hovioikeudessa

4. A on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut oikeudenkäyntikulujensa korvaamista. A:n avustaja on toimittanut hovioikeudelle oikeusavun sähköisen järjestelmän kautta laskuerittelyn, jonka mukaan vaatimus on ollut arvonlisäveroineen 1 354,70 euroa.

5. Hovioikeus on tuomiollaan 18.12.2018 muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua vahingonkorvausta koskevilta osin valituksessa vaadituin tavoin. Hovioikeus on edellä todetuin tavoin määrännyt A:n avustajalle maksettavaksi valtion varoista oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden vähimmäismäärän 400 euroa ja velvoittanut B:n korvaamaan mainitun määrän valtiolle. Hovioikeuden tuomio on näiltä osin lainvoimainen. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee, että A:n avustajan laskun suuruus on ollut 1 354,70 euroa ja että B:llä ei ole ollut lausuttavaa tästä laskusta. Hovioikeus ei kuitenkaan ole tuomiolauselmassaan tai perusteluissaan lausunut oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuudesta kuin mainitun omavastuuosuuden osalta.

6. Hovioikeudessa esitettyyn oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevaan vaatimukseen nähden on selvää, että oikeusapujärjestelmän kautta toimitetun laskuerittelyn ei voida katsoa tarkoittavan ainoastaan vaatimusta valtion varoista suoritettavan omavastuuosuuden korvaamisesta. Jos hovioikeus on pitänyt vaatimuksen sisältöä tai laskun erittelyä epäselvänä, sen olisi tullut tarpeellisilta osin täsmennyttää vaatimusta (ks. vastaavasti KKO 2011:55, kohta 7). Näin hovioikeus ei ole kuitenkaan tehnyt.

7. A:lle on myönnetty oikeusapu oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuteen, joten laskuerittelystä ilmenevästä määrästä on A:n vaatimuksen vuoksi tullut määrittää yhtäältä valtion varoista avustajalle suoritettava vakuutuksen omavastuuosuus ja toisaalta arvioida, onko B velvoitettava korvaamaan valtiolle tämä määrä sekä A:lle oikeudenkäyntikulujen loppuosa. Määrittämänsä oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuuden hovioikeus on velvoittanut B:n valitusasian hävinneenä osapuolena korvaamaan valtiolle. Hovioikeus ei sen sijaan ole ottanut tuomiossaan kantaa oikeudenkäyntikulujen korvaamista koskevaan vaatimukseen muilta osin.

8. Sanotun menettelyvirheen laatuun ja ratkaisun lopputuloksen selvyyteen nähden asiaa ei ole syytä palauttaa hovioikeuteen, vaan asia on enemmän viivytyksen välttämiseksi tarkoituksenmukaisinta ottaa välittömästi Korkeimmassa oikeudessa ratkaistavaksi.

9. Korkein oikeus toteaa, että A on hovioikeudessa valtaosin menestynyt valituksessaan, joten B on ollut velvollinen korvaamaan A:n tarpeelliset oikeudenkäyntikulut kokonaisuudessaan. Oikeudenkäyntikuluvaatimusta arvonlisäveroineen 1 354,70 euroa on pidettävä kohtuullisena.

10. Hovioikeus on määrittänyt valtion varoista suoritettavan oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuudeksi 400 euroa, ja tällä perusteella A on Korkeimmassa oikeudessa vaatinut B:n velvoittamista korvaamaan loppuosan oikeudenkäyntikuluista eli 954,70 euroa. Korkein oikeus toteaa, että oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuus on avustajan ilmoituksen mukaan 15 prosenttia tai vähintään 400 euroa. Oikeusturvavakuutuksen omavastuuosuus on asiassa määritettävä vakuutustapahtumakohtaisesti siten, että vakuutuksesta korvattava samaa asiaa koskeva oikeudenkäynti eri oikeusasteissa on samaa vakuutustapahtumaa. Nyt valtion varoista on hovioikeudessa suoritettu näin laskettavaa prosenttiosuutta suurempi määrä, kun mainittu omavastuun vähimmäismäärä on ylittynyt jo käräjäoikeudessa. Ottaen huomioon, että valtion varoista maksettuun määrään tai sen takaisinkorvausvelvollisuuteen ei ole haettu muutosta, hovioikeuden tuomio on jäänyt omavastuuosuuden korvaamista koskevilta osin voimaan. Tällä virheellä ei ole myöskään vaikutusta B:n korvausvastuuseen oikeudenkäyntikulujen yhteismäärästä valtiolle ja A:lle.

11. Valtion varoista hovioikeudessa jo suoritettu omavastuuosuus huomioon ottaen B on siten velvoitettava korvaamaan hovioikeusvaiheen oikeudenkäyntikuluina A:lle vaadittu 954,70 euroa korkoineen. Hovioikeuden tuomiota on tältä osin muutettava.

Oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa

12. Asian lopputulokseen nähden B on lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa. B on vastauksessaan katsonut, että häntä ei tapahtuneen oikeudenkäyntivirheen vuoksi tule velvoittaa korvaamaan oikeudenkäyntikuluja Korkeimmassa oikeudessa.

13. A:n muutoksenhaku on ollut tarpeen hovioikeudessa tapahtuneen menettelyvirheen vuoksi. Tämä ei ole kuitenkaan peruste poiketa asianosaisten keskinäisessä suhteessa oikeudenkäyntikulujen korvaamisen oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 1 momentista ilmenevästä pääsäännöstä, jonka mukaan muutoksenhakemuksen voittaneella on oikeus saada oikeudenkäyntikulunsa korvatuksi muutoksenhakutuomioistuimessa (ks. myös KKO 2007:61). Tällä perusteella B on velvoitettava korvamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa.

14. A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa ovat arvonlisäveroineen 926,90 euroa. Laskuerittelystä ilmeneviä toimenpiteitä on pidettävä tarpeellisina ja oikeudenkäyntikuluja myös määrällisesti kohtuullisina. Valtion varoista avustajalle suoritettava A:n 15 prosentin omavastuuosuutta vastaava määrä on laskettava kaikkien oikeusasteiden oikeudenkäyntikulujen yhteismäärästä 5 704 eurosta. Näin laskettu omavastuun määrä 855,60 euroa kuitenkin alittaa käräjäoikeuden ja hovioikeuden omavastuuosuutena valtion varoista jo lainvoimaisesti maksettavaksi tuomitseman määrän 913,36 euroa. Tämän vuoksi B on velvoitettava korvaamaan A:n oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa arvonlisäveroineen 926,90 euroa kokonaisuudessaan A:lle.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. B velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista hovioikeudessa arvonlisäveroineen 954,70 euroa, mille määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaisesti siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

B velvoitetaan suorittamaan A:lle korvaukseksi oikeudenkäyntikuluista Korkeimmassa oikeudessa arvonlisäveroineen 926,90 euroa, mille määrälle on maksettava viivästyskorkoa korkolain 4 §:n 1 momentissa tarkoitetun korkokannan mukaisesti siitä lukien, kun kuukausi on kulunut Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Pekka Koponen, Mika Ilveskero, Eva Tammi-Salminen ja Timo Ojala. Esittelijä Jussi Virtanen.

A:n syyksi oli luettu entiseen puolisoon kohdistunut törkeä pahoinpitely ja muita rikoksia. Kysymys rangaistuksen mittaamisesta ja siitä, mikä merkitys naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevalla Euroopan neuvoston yleissopimuksella (ns. Istanbulin sopimus) on mitattaessa rangaistusta A:lle hänen syykseen luetuista rikoksista. Ks. KKO:2002:2 KKO:2012:9 KKO:2018:22

RL 3 luku 1
RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tuusulan käräjäoikeuden tuomio 9.11.2017 nro 17/146560

Käräjäoikeus luki A:n syyksi tämän entiseen avopuolisoon B:hen kohdistuneen törkeän pahoinpitelyn (syytekohta 13) sekä 13 muuta rikosta ja tuomitsi hänet niistä sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä jäännösrangaistuksesta yhteiseen 5 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Rangaistuksen mittaamisessa sovellettiin kaikkien syytekohtien osalta syyttäjän vaatimuksen mukaisesti aikaisempaan rikollisuuteen liittyvää rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista koventamisperustetta sekä otettiin rangaistusta ankaroittavana seikkana huomioon rikosten määrän lisäksi rikoksen kohdistuminen entiseen avopuolisoon sekä tällaisten rikosten toistuvuus. Käräjäoikeus katsoi, että yksin syytekohdasta 13 tulisi rangaistuksen mittaamisen yleiset periaatteet, teon laatu ja koventamisperuste huomioon ottaen mitata 3 vuoden 10 kuukauden vankeusrangaistus. Myös viidestä muusta rikoksesta olisi erikseen arvioituna seurannut vankeusrangaistus.

Koska A tuomittiin syytekohdassa 13 törkeästä pahoinpitelystä yli kolmen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen ja kun hän oli rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana syyllistynyt murhan yritykseen ja häntä oli rikoksista ilmenevien seikkojen sekä vaarallisuusarvion perusteella pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle, hänet määrättiin suorittamaan koko rangaistusaika vankilassa.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Marja Terttu Mälkki ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 29.8.2018 nro 18/135054

A valitti hovioikeuteen. Syyttäjä teki vastavalituksen ja vaati rangaistuksen korottamista.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen osalta.

Rangaistuksen mittaamisen osalta hovioikeus katsoi, että yksin syytekohdan 13 teosta A:lle olisi tuomittava noin 4 vuoden vankeusrangaistus. Muiden A:n syyksi luettujen rikosten vaikutus yhteiseen rangaistukseen ennen koventamisperusteen arviointia oli 6 kuukautta.

Hovioikeus katsoi käräjäoikeuden tavoin, että A:n aikaisempi rikollisuus oli otettava huomioon rangaistuksen koventamisperusteena. Lisäksi huomioon oli otettava Euroopan neuvoston yleissopimus naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemisestä ja torjumisesta (ns. Istanbulin sopimus), joka oli saatettu lain tasoisena voimaan 1.8.2015 alkaen. Esitöiden mukaan sopimusmääräykset eivät edellyttäneet erityisen koventamisperusteen säätämistä, koska tuomarilla on rangaistuksen mittaamista koskevan rikoslain 6 luvun 4 §:n nojalla mahdollisuus ottaa siinä tarkoitetut seikat huomioon rangaistusta määrätessään.

Hovioikeus katsoi, että A:n aikaisempaan rikollisuuteen perustuvan koventamisperusteen ja Istanbulin sopimuksen mukaisten raskauttavien seikkojen vaikutus yhteiseen rangaistukseen oli 1 vuosi. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut jäännösrangaistuksen määräämisestä kokonaan täytäntöönpantavaksi ja koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa. Täytäntöönpantavan jäännösrangaistuksen vaikutukseksi rangaistukseen hovioikeus katsoi 10 kuukautta.

Hovioikeus korotti A:n rangaistuksen 6 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Elina Setälä ja Tiina Nurmimäki.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan ja määräys koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa kumotaan.

Syyttäjä ja B vastasivat valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi törkeän pahoinpitelyn (syytekohta 13) sekä 13 muuta rikosta ja tuominnut hänet niistä sekä täytäntöönpantavaksi määrätystä jäännösrangaistuksesta yhteiseen 5 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen. A on määrätty suorittamaan koko rangaistus vankilassa.

2. Hovioikeus ei ole A:n valituksen johdosta muuttanut käräjäoikeuden tuomiota syyksilukemisen osalta. Syyttäjän vastavalituksen johdosta hovioikeus on korottanut A:n rangaistuksen 6 vuodeksi 4 kuukaudeksi vankeutta.

3. Hovioikeus on soveltanut A:n aikaisemman rikollisuuden johdosta rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 5 kohdan mukaista koventamisperustetta. Lisäksi hovioikeus on rangaistusta mitatessaan ottanut naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen (ns. Istanbulin sopimus) perusteella raskauttavana seikkana huomioon sen, että A:n rikokset ovat neljässä syytekohdassa kohdistuneet hänen entiseen avopuolisoonsa.

4. A:n valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys rangaistuksen mittaamisesta.

Rangaistuksen määrääminen perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa ja Istanbulin sopimuksen merkitys

5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuksen määrääminen perustuu asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (KKO 2015:12, kohta 8 ja siinä viitatut ratkaisut). Sanotun pykälän 2 momentin mukaan rangaistuksen mittaamisen perusteet ilmenevät rikoslain 6 luvun 4–8 §:stä niiden perusteiden ohella, joista säädetään muualla laissa.

6. Rangaistus on rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta arvioidaan tunnusmerkistön mukaisen seurauksen perusteella (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85, kohta 4). Rangaistuksen mittaamisperusteiden tyhjentävä luetteleminen on mahdotonta. Tunnusmerkistöstä ilmenevien seikkojen sekä rangaistuksen mittaamisnormeihin kirjattujen perusteiden ohella moitearvostelussa tulevat pohdittavaksi itse asiassa kaikki ne perusteet, joiden nojalla tehdään ero rangaistavan ja rankaisemattoman käyttäytymisen välillä (HE 44/2002 vp s. 190).

7. Koventamisperusteita koskevassa rikoslain 6 luvun 5 §:ssä tai muuallakaan rikoslaissa ei ole säännöstä, jonka mukaan rikoksen kohdistuminen entiseen tai nykyiseen puolisoon tai muuhun perheenjäseneen olisi rangaistuksen koventamisperuste.

8. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisukäytännössään katsonut, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa tekijä ja uhri eivät ole tasavertaisessa asemassa vaan uhri tarvitsee erityistä suojelua, teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi (KKO 2002:2, KKO 2012:9, kohta 6 ja KKO 2018:22, kohta 16).

9. Myös Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on Euroopan ihmisoikeussopimuksen 2, 3, 8 ja 14 artikloja koskevassa ratkaisukäytännössään kiinnittänyt huomiota perhe- ja lähisuhdeväkivallan vahingollisuuteen sekä valtion velvollisuuteen suojella riittävän tehokkaasti, kuten esimerkiksi rikosoikeudellisin keinoin, haavoittuvassa asemassa olevia perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhreja (ks. esimerkiksi Opuz v. Turkki 9.6.2009, E.S. ym. v. Slovakia 15.9.2009, A. v. Kroatia 14.10.2010, Hajduová v. Slovakia 30.11.2010 ja D.M.D. v. Romania 3.10.2017).

10. Istanbulin sopimus on saatettu Suomessa lakina (375/2015) voimaan 1.8.2015 lukien. Sopimuksen 46 artiklan a-kohta edellyttää, että sopijapuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että kansallisen lain säännösten mukaisesti voidaan rangaistusta määrättäessä ottaa huomioon raskauttavana seikkana, että rikoksen on kohdistanut entiseen tai nykyiseen puolisoon tai kumppaniin perheen jäsen, uhrin kanssa yhdessä asuva henkilö tai valta-asemaansa väärin käyttänyt henkilö.

11. Sopimuksen kansallista voimaansaattamista koskevan hallituksen esityksen (HE 155/2014 vp s. 59–60) mukaan mainittu kohta ei edellytä erityisten koventamisperusteiden säätämistä, vaan olennaista on, että tuomarilla on mahdollisuus ottaa tällaiset seikat huomioon rangaistusta määrätessään. Hallituksen esityksessä on katsottu, että ratifiointi ei edellytä lainmuutoksia.

12. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan rangaistuksen ja muun rikosoikeudellisen seuraamuksen on perustuttava lakiin. Vastaava periaate sisältyy perustuslain 8 §:ään sekä Euroopan unionin perusoikeuskirjan 49 artiklaan, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklaan ja Yhdistyneiden Kansakuntien kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklaan. Rikosoikeudellisesta laillisuusperiaatteesta johtuu, etteivät kansainväliset yleissopimukset rikosoikeuden alalla yleensä ole suoraan sovellettavissa vastaajan vahingoksi ilman kansallisia lainsäädäntötoimia. Rikosvastuu perustuu pääsääntöisesti rikoslakiin, jonka sellaisia säännöksiä, joilla on pantu täytäntöön valtion kansainväliseen sopimukseen perustuvat velvoitteet, voidaan tapauksesta riippuen tulkita kansainvälisen yleissopimuksen mukaisesti.

13. Istanbulin sopimuksen lainsäädännön alaan kuuluvat määräykset on edellä todetuin tavoin saatettu kansallisesti voimaan lakina. Istanbulin sopimuksen 46 artikla velvoittaa kuitenkin edellä kohdassa 10 selostetun sanamuotonsa perusteella valtiota sopimusosapuolena ryhtymään kansallisiin lainsäädäntötoimiin, eikä sitä tämän vuoksi voida soveltaa rangaistuksen mittaamissäännöksenä.

14. Hallituksen esityksessä on edellä kohdassa 11 selostetuin tavoin katsottu, että Istanbulin sopimuksen tavoitteet saavutettaisiin soveltamalla rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:n mukaisia yleisiä rangaistuksen mittaamisperusteita. Rikoslain soveltamisessa ei ole pidetty pari- ja lähisuhteeseen liittyvinä tekoina vain miehen naiseen kohdistamia rikoksia, vaan kansallinen rikoslaki on lähtökohdiltaan sukupuolineutraali (ks. esim. HE 78/2010 vp s. 10). Tämä kansallinen periaate ei ole ristiriidassa Istanbulin sopimuksen tavoitteiden kanssa.

15. Edellä todetuin tavoin siis arvioitaessa teon moitittavuutta rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaisesti myös teon luonne lähisuhdeväkivaltana on huomioon otettava seikka. Kansallisessa oikeuskäytännössä tätä on jo ennen Istanbulin sopimuksen voimaantuloa pidetty tapauskohtaisesti osoituksena teon suuremmasta vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta sekä tekijän suuremmasta syyllisyydestä. Istanbulin sopimuksen voimaansaattaminen osaltaan osoittaa, että oikeusjärjestyksessä on entistä paremmin vastattu lähisuhdeväkivallan aiheuttamiin ongelmiin.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

16. Syytekohdassa 13 A:n syyksi on törkeänä pahoinpitelynä luettu seuraava menettely. A on yrittänyt tunkeutua entisen avopuolisonsa asuntoon ikkunan kautta ja tämän yritettyä paeta hän on tarttunut tätä hiuksista, vetänyt itseään kohti ja lyönyt tätä toisessa kädessään olleella veitsellä vatsaan. A:n menettelystä on aiheutunut asianomistajalle vatsan yläosaan 2–4 cm leveä pistohaava, joka on ulottunut maksan yläpintaan aiheuttaen siihen pinnallisen viiltohaavan ja valtimoverenvuotoa. Vamma on ollut vaikeusasteeltaan erittäin vaikea, hengenvaarallinen, ja se on edellyttänyt leikkaushoitoa. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että A:lla on ainakin tekohetkellä ja luultavasti jo asianomistajan asunnolle tullessaan ollut tietoinen tarkoitus tappaa hänet. A on kuitenkin heti teon jälkeen hälyttänyt apua ja jäänyt auttamaan asianomistajaa. Alemmat oikeudet ovat katsoneet kyseessä olevan rikoslain 5 luvun 2 §:ssä tarkoitettu tehokas katuminen, minkä johdosta A:ta ei ole tuomittu tapon yrityksestä vaan törkeästä pahoinpitelystä. Korkein oikeus toteaa, että A:n menettely on luonteeltaan erityisen vakavaa ja vaarallista lähisuhdeväkivaltaa.

17. Rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä pahoinpitelystä vankeuteen vähintään yhdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

18. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2009:48 ja KKO 2005:63 hylännyt syytteen tapon yrityksestä tehokkaan katumisen vuoksi ja tuominnut vastaajan törkeästä pahoinpitelystä. Ratkaisussa KKO 2009:48 vastaaja oli lyönyt asianomistajaa teräaseella kaulan alueelle aiheuttaen noin kahden senttimetrin pituisen pinnallisen, ihonalaiskudokseen ulottuneen haavan, ja välittömästi teon jälkeen kutsunut paikalle sairasauton. Vastaaja tuomittiin törkeästä pahoinpitelystä ja neljästä muusta rikoksesta 2 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen. Saman pituinen rangaistus mitattiin ratkaisussa KKO 2005:63, jossa vastaaja oli lyömällä asianomistajaa kahdesti hedelmäveitsellä vatsaan tahallaan yrittänyt tappaa asianomistajan. Lyöntien jälkeen asianomistaja oli pyytänyt vastaajaa kutsumaan sairasauton. Vastaaja ei ollut noudattanut ensimmäistä pyyntöä, mutta oli kutsunut sairasauton asianomistajan pyydettyä sitä toisen kerran. Vastaajan katsottiin omasta tahdostaan ehkäisseen rikoksen vaikutuksen. Korkein oikeus katsoo, että A:n edellä selostettua menettelyä on pidettävä selvästi moitittavampana kuin vastaajien menettelyä edellä kuvatuissa ratkaisuissa huomioon ottaen asianomistajalle aiheutuneen vamman vakavuus ja tekovälineenä käytetty keittiöveitsi. A:n teosta ilmenevä syyllisyys on myös ollut mainittuihin tapauksiin verrattuna suurempi, koska hänen on osoitettu menetelleen tarkoituksellisesti.

19. Edellä todetun perusteella A:n menettely on vakavuusasteeltaan pikemmin verrattavissa ratkaisuissa KKO 2015:12 ja KKO 2017:28 käsillä olleisiin tilanteisiin. Ensin mainittu ratkaisu koskee tilannetta, jossa vastaaja oli tunkeutunut asianomistajan asuntoon haltuunsa saamallaan avaimella ja yrittänyt tappaa asianomistajan lyömällä tätä mukaansa ottamallaan veitsellä selkään ja kylkeen. Menettelyllään vastaaja oli syyllistynyt törkeään kotirauhan rikkomiseen ja tapon yritykseen. Korkein oikeus katsoi, että oikeudenmukainen rangaistus vastaajan syyksi luetusta tapon yrityksestä olisi erikseen tuomittuna ollut 5 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistus. Ratkaisussa KKO 2017:28 vastaajan syyksi oli luettu tapon yritys, kun hän oli kadulla yllättäen viiltänyt sattumalta kohtaamaansa, hänelle entuudestaan tuntematonta uhria keittiöveitsellä kaulaan viistosti takaapäin. Uhrille oli aiheutunut koko kaulan leveyden käsittävä syvä viiltohaava. Teko oli jäänyt yritykseksi, koska uhri oli saanut apua ja toimitettu sairaalahoitoon. Korkein oikeus piti alempien oikeuksien tapon yrityksestä mittaamaa 4 vuoden 3 kuukauden pituista vankeusrangaistusta oikeudenmukaisena.

20. Tässä tapauksessa A:n syyksi syytekohdassa 13 luettu törkeä pahoinpitely on kohdistunut hänen entiseen avopuolisoonsa. A:n syyksi on samassa tuomiossa luettu myös aikaisemmin tapahtuneet, samaan asianomistajaan kohdistuneet törkeä kotirauhan rikkominen sekä laiton uhkaus, joissa A on teräaseella varustautuneena uhannut asianomistajaa tappamisella. A:n syyksi luettuun rikokseen liittyy siten teon vahingollisuutta ja vaarallisuutta selvästi lisääviä lähisuhdeväkivaltaan liittyviä piirteitä ja jossakin määrin myös harkintaa. Lähtökohtaisesti näissä olosuhteissa tulisi tapon yrityksestä mitata noin 5 vuoden vankeusrangaistus. Ottaen huomioon A:n toimet tekonsa seurausten poistamiseksi oikeudenmukaisena seuraamuksena syytekohdan 13 törkeästä pahoinpitelystä on pidettävä 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistusta.

Yhteisen rangaistuksen määrääminen

21. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

22. Syytekohdan 13 törkeä pahoinpitely on A:n syyksi luetuista teoista vakavin. Muiden A:n syyksi tässä asiassa luettujen tekojen vaikutus yhteiseen rangaistukseen on 6 kuukautta. Rangaistusta mitattaessa on lisäksi sovellettava kaikkien syytekohtien osalta koventamisperustetta, koska A:n aikaisempi rikollisuus ja nyt syyksi luettujen rikosten suhde osoittaa hänessä ilmeistä piittaamattomuutta lain kielloista ja käskyistä. Koventamisperusteen vaikutus yhteiseen rangaistukseen on 9 kuukautta.

23. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden perustelut jäännösrangaistuksen täytäntöönpanoa ja koko rangaistuksen suorittamista vankilassa koskevan määräyksen osalta. Vaikka rikosten uusiminen on tässä tapauksessa vaikuttanut rangaistusseuraamukseen ankaroittavasti usealla tavalla, lopputulos on rikosoikeudellisen seuraamusjärjestelmämme periaatteiden mukainen. Kysymys ei ole sellaisesta sanktiokumulaatiosta, jonka vuoksi rangaistuksen mittaamisessa olisi sovellettava kohtuullistamisperustetta. Hovioikeuden tuomion lopputuloksen muuttamiseen ei siten ole aihetta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila, Kirsti Uusitalo, Lena Engstrand ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Heidi Myllys.

Asianajaja toimi riita-asiassa yhtiön oikeudenkäyntiasiamiehenä. Yhtiöllä oli samaan aikaan vireillä myös toinen riita-asia, joka perustui osittain samaan tapahtumainkulkuun ja tosiseikastoon, ja jossa yhtiön vastapuolen oikeudenkäyntiasiamiehenä toimi asianajajan kanssa samassa toimistossa työskentelevä toinen asianajaja.

Korkein oikeus katsoi, että asianajaja oli esteellinen toimimaan asiamiehenä asiassa. (Ään.)

OK 15 luku 3 § 3 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Pohjanmaan käräjäoikeuden päätös 2.11.2017 nro 17/9781, muutoksenhaku Vaasan hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 26.2.2018 nro 89 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Toni Savolainen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Jukka Mäkelä ja Heikki Sneck.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan X vaati, että hänelle määrätty esiintymiskielto kumotaan, koska hän ei ollut käräjäoikeudessa ollut esteellinen toimimaan yhtiön asiamiehenä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. Yhtiön ja I Oy:n välillä oli liikehuoneistoa koskeva vuokrasopimus. Yhtiön ja L Oy:n välillä oli liikuntapalvelujen tarjoamiseen liittyvää Easyfit-yrittäjyyttä koskeva lisenssisopimus (franchising-sopimus). Vuokrasopimus oli tehty lisenssisopimuksessa tarkoitettua liiketoimintaa varten.

2. Asianajotoimistossa työskentelevä asianajaja X on toiminut yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa, jossa I Oy on kanteessaan vaatinut yhtiöltä erääntyneitä vuokrasaatavia ja korvausta menetetyistä vuokratuloista. Yhtiö on vastakanteessaan vaatinut muun ohella korvausta vuokrahuoneistossa suorittamistaan mutta I Oy:n vastuulle kuuluneista muutostöistä, vuokrahuoneiston käyttöönoton viivästymisestä aiheutuneesta liiketaloudellisesta menetyksestä ja uuden liiketilan hankkimisesta johtuneista kustannuksista ja muuttokustannuksista sekä vuokranalennusta, koska huoneisto ei vastannut sovittua.

3. Samassa asianajotoimistossa työskentelevä asianajaja Y on toiminut L Oy:n asiamiehenä samaan aikaan vireillä olleessa lisenssisopimusta koskevassa riita-asiassa, jossa yhtiö on vaatinut L Oy:n velvoittamista maksamaan sopimussakon ja vahingonkorvausta. Vahinkoa oli yhtiön mukaan aiheutunut muun ohella lisenssisopimuksessa kerrotun tuloksen ja toteutuneen tuloksen välisestä erotuksesta. Yhtiön mukaan L Oy oli osallistunut sopivan liikehuoneiston etsimiseen ja vuokraamiseen, mutta liiketoiminta ei ollut vastannut niitä tietoja, jotka L Oy oli antanut liiketoiminnasta, kuten kassavirrasta, kyseisessä liikepaikassa.

4. Käräjäoikeus on liikehuoneiston vuokrasopimusta koskevan riita-asian valmisteluistunnossa tiedustellut asianajaja X:ltä, miksi asianajotoimisto toimii samanaikaisesti sekä yhtiön että sen vastapuolen asiamiehenä. X:n mukaan liikehuoneiston vuokrasopimusta ja lisenssiopimusta koskevissa riita-asioissa ei ole ollut kysymys samoista asioista. X on lisäksi toimittanut käräjäoikeudelle yhtiön antaman suostumuksen sille, että hän voi toimia yhtiön asiamiehenä asiassa.

5. Käräjäoikeus on katsonut, että yhtiön ja I Oy:n vuokrasopimuksella sekä sen tekemiseen ja purkamiseen johtaneilla seikoilla on ollut merkittävä asema sekä liikehuoneiston vuokrasopimusta että lisenssisopimusta koskevissa asioissa. Lisäksi asioissa on tullut arvioitavaksi vuokrasopimuksen purkamisen ja muiden siihen liittyvien seikkojen vaikutus yhtiön liiketulokseen. Asianajotoimiston on katsottava saaneen tietoonsa sellaisia seikkoja, joilla on vaikutusta kummankin asian ratkaisuun. Ei ole hyväksyttävää, että asianajotoimiston asianajajat argumentoivat vuokrasuhteeseen liittyvissä seikoissa yhtiön puolesta ja sitä vastaan. Käräjäoikeus on katsonut X:n niin sanotun vastapuolijääviyden perusteella esteelliseksi ja on kieltänyt oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n nojalla häntä esiintymästä yhtiön asiamiehenä asiassa.

6. X on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen. Hovioikeus on katsonut, etteivät riita-asiat todennäköisesti koskeneet osaksikaan samaa vahinkoa, mutta ne sivusivat toisiaan. Yhtymäkohtien osalta hovioikeus on viitannut käräjäoikeuden perusteluihin ja muun muassa yhtiön ja L Oy:n eri käsityksiin L Oy:n roolista vuokrasopimuksen tekemisessä ja velvollisuudesta auttaa liikehuoneiston korjaamisessa. Lisäksi lisenssisopimusta koskevassa asiassa saattoi jossain määrin saada merkitystä se, mitä yhtiö ja I Oy olivat sopineet esimerkiksi vuokratun huoneiston korjauskustannuksista. Myös hovioikeus totesi, että saman asianajotoimiston asianajajat ovat joutuneet samaan aikaan vireillä olevissa asioissa argumentoimaan vuokrasuhteeseen liittyvistä kysymyksistä yhtiön puolesta ja sitä vastaan. Liikehuoneiston vuokrasopimusta ja lisenssisopimusta koskevat asiat ovat siten muodostaneet sellaisen kokonaisuuden, että saman asianajotoimiston asianajajat eivät ole voineet toimia niissä sekä yhtiön että sen vastapuolen asiamiehenä. Hovioikeus on hylännyt X:n valituksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on siitä, onko X ollut esteellinen toimimaan yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa sen vuoksi, että saman asianajotoimiston toinen asianajaja on samaan aikaan vireillä olleessa toisessa riita-asiassa toiminut yhtiön vastapuolen asiamiehenä. Lisäksi kysymys on siitä, saako tuomioistuin määrätä esiintymiskiellon asiamiehen esteellisyyden perusteella.

Asiamiehen esteellisyyttä ja esiintymiskieltoa koskevat säännökset

8. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin toisen virkkeen mukaan asiamiehenä tai avustajana ei saa toimia se, joka on osallistunut asian käsittelyyn tuomioistuimen jäsenenä, esittelijänä tai pöytäkirjanpitäjänä taikka ollut siinä vastapuolen asiamiehenä tai avustajana.

9. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, jos oikeudenkäyntiasiamies tai avustaja osoittautuu epärehelliseksi, ymmärtämättömäksi tai taitamattomaksi taikka jos hänet havaitaan toimeensa muutoin sopimattomaksi, saa tuomioistuin kieltää häntä esiintymästä kyseisessä asiassa.

Vastapuolijääviys samassa asianajotoimistossa työskentelemisen perusteella

Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohdat

10. Kuten oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin toisesta virkkeestä ilmenee, esteellisyyden aiheuttaa vastapuolen asiamiehenä toimiminen. Asiamiehen esteellisyyttä koskeva säännös on peräisin vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaresta, eikä siihen ole tehty sisällöllisiä muutoksia.

11. Korkein oikeus toteaa, että asiamiehen esteettömyyttä samoin kuin muuta kelpoisuutta koskevat ehdot kuuluvat asianmukaisen oikeudenkäyntimenettelyn takeisiin. Vastapuolijäävin tarkoituksena on suojata asiamiehen ja hänen päämiehensä luottamussuhdetta ja asiamiehen lojaliteetti- ja vaitiolovelvollisuutta. Päämiehen tulee voida luottaa siihen, että hänen asiamiehensä edistää oikeudenkäynnissä vain hänen etujaan ja että päämiehen antamat tiedot eivät kulkeudu vastapuolelle tai tämän asiamiehelle. Kun vastapuolijäävi koskee jo päättynyttäkin asiamiessuhdetta, on vielä selvemmin epäasianmukaista toimia samanaikaisesti vastapuolen asiamiehenä. Korkein oikeus katsoo, että nämä lähtökohdat on otettava huomioon arvioitaessa esteellisyyttä myös tilanteessa, jossa vastapuolen asiamiehenä toimii toinen samassa asianajotoimistossa työskentelevä asianajaja. Tällöin kysymys on niin sanotusta toimistojäävistä.

12. Oikeuskäytännössä on katsottu, että asiamiehen esteellisyyttä arvioitaessa on aiheellista kiinnittää huomiota myös asianajajan esteellisyyttä koskeviin sääntöihin, kun kysymys on ammattimaisesti esimerkiksi asianajajana harjoitetusta asiamiestoiminnasta (KKO 2011:31, kohta 10).

13. Hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden (tapaohjeet, 15.1.2009, muut. 8.6.2012) 6.1 kohdan 1 alakohdan mukaan asianajaja ei saa ottaa vastaan tehtävää samassa asiassa kahdelta tai useammalta asiakkaalta, jos asiakkaiden edut tai oikeudet asiassa ovat ristiriitaiset tai eturistiriidan mahdollisuus on ilmeinen. Tapaohjeiden 6.5 kohdan 1 alakohdan mukaan kohdissa 6.1–6.3 sanottua sovelletaan asianajajan lisäksi myös muihin, asianajajan kanssa samassa asianajotoimistossa tai toimistoyhteisössä työskenteleviin henkilöihin.

14. Edellä viitatussa ratkaisussa KKO 2011:31 Korkein oikeus katsoi, että jos asianajaja on esteellinen toimimaan pesänjakajana, myös hänen yhtiökumppaninsa ja toimistonsa työntekijät ovat esteellisiä. Myös oikeuskirjallisuudessa on yhdenmukaisesti esitetty, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia on tulkittava siten laveasti, että esteellisyys on olemassa, jos saman asianajo- tai lakiasiaintoimiston osakas tai palveluksessa oleva henkilö on asiassa avustanut vastapuolta tai neuvotellut vastapuolen kanssa (Juha Lappalainen, Siviiliprosessioikeus I, 1995, s. 308; Dan Frände ym., Prosessioikeus, 2017, s. 463; Antti Jokela, Oikeudenkäynti II, 2012, s. 80).

15. Lainsäädännöllistä tukea yleiselle, kaikkia oikeudenkäyntiasiamiehiä ja -avustajia koskevalle toimistojääviydelle voi saada myös oikeusapulainsäädännöstä. Oikeusapulain (88/1973) 14 §:n 1 momentissa oli aikanaan nimenomainen säännös toimistojääviydestä oikeusaputoimistossa, jota perusteltiin tavoitteella asettaa yleiset oikeusaputoimistot tällaiseen avustajan esteellisyyteen nähden samanlaiseen asemaan kuin yksityiset asianajotoimistot (HE 106/1972 vp s. 5). Vaikka nykyisessä oikeusapulaissa (257/2002) ei ole vastaavaa säännöstä, sama tavoite käy ilmi valtion oikeusapu- ja edunvalvontapiireistä annetun lain 11 §:n ja 12 §:n 1 momentin 1 kohdan säännöksistä ja niiden perusteluista (HE 26/2016 vp s. 20).

Korkeimman oikeuden arvio toimistojäävistä

16. Edellä todetuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia on tulkittava siten, että saman asianajotoimiston asianajajat ovat esteellisiä avustamaan vastapuolia samassa asiassa.

17. Asianajajat X ja Y ovat olleet töissä samassa asianajotoimistossa, kun X on ollut yhtiön asiamiehenä yhdessä oikeudenkäynnissä ja Y yhtiön vastapuolen asiamiehenä toisessa samaan aikaan vireillä olleessa oikeudenkäynnissä. X on siten ollut esteellinen toimimaan yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa, jos katsotaan, että molemmissa oikeudenkäynneissä on käsitelty samaa asiaa.

Vastapuolen asiamiehenä samassa asiassa toimimisesta

Korkeimman oikeuden arvioinnin lähtökohdat

18. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin toisen virkkeen mukainen vastapuolijääviys edellyttää, että asiamies on tai on ollut vastapuolen asiamiehenä asiassa. Säännöksestä ilmenee yleinen periaate, jonka mukaan henkilö, joka on jo osallistunut asian käsittelyyn muussa ominaisuudessa, on esteellinen toimimaan asianosaisen oikeudenkäyntiavustajana samassa asiassa (KKO 1995:191).

19. Edellä kohdassa 11 esitetyt oikeudenkäyntiasiamiehen esteellissäännöksen yleiset tavoitteet vaikuttavat sen arviointiin, milloin kysymys on vastapuolesta ja samasta asiasta. Asiamiehen esteellisyyden ulottuvuutta arvioitaessa voidaan myös tällöin ottaa huomioon asianajan esteellisyyttä koskevat tapaohjeet. Tapaohjeiden tulkinnan apuvälineeksi Suomen Asianajajaliitossa laaditun kommentaarin (31.1.2011) mukaan tapaohjeiden 6.1 kohdan 1 alakohdassa tarkoitetusta samasta asiasta on kysymys ainakin silloin, kun asiassa sovelletaan samaa tosiseikastoa. Kommentaarin mukaan eturistiriidan mahdollisuus aiheuttaa esteellisyyden, joten asianajajan on pohdittava asian todennäköistä tapahtumainkulkua ja arvioitava, aiheuttaako todennäköinen tapahtumainkulku esteellisyyden. Samassa asiassa ei ole mahdollista hankkia asiakkailta suostumusta kahden tai useamman ristiriitaisen intressin omaavan asiakkaan avustamiseen (kommentaari s. 34–35).

20. Tuomarin jääviydessä on kysymys tuomarin ja tuomioistuimen riippumattomuudesta ja puolueettomuudesta (KKO 2015:73, kohta 11 ja KKO 2015:39, kohta 11). Tuomarin esteellisyyttä koskevan sääntelyn tavoitteet poikkeavat olennaisesti niistä tavoitteista, joihin asiamiehen esteellisyyssääntelyllä pyritään. Tästä huolimatta tuomarin esteellisyyttä koskevista oikeudenkäymiskaaren 13 luvun säännöksistä ja oikeuskäytännöstä voidaan saada apua harkittaessa sitä, mitä seikkoja asian samuuden arvioinnissa voidaan ottaa huomioon.

21. Oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 1 momentin ensimmäisessä virkkeessä tarkoitettu tuomarin oikeusaste-esteellisyys edellyttää, että tuomari on käsitellyt ˮsamaa asiaaˮ toisessa tuomioistuimessa tai viranomaisessa. Ilmaisua ˮsama asiaˮ ei ole määritelty laissa. Säännöksen perusteluiden mukaan samalla asialla tarkoitetaan paitsi täysin samaa asiaa myös saman asian osaa (HE 78/2000 vp s. 41).

22. Myös oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 7 §:n 2 momentissa tarkoitettu ennakkoasenne-esteellisyys tulee kysymykseen, kun tuomari on käsitellyt samaa asiaa tai sen osaa. Esteellisyyden perustavaa asian samuutta arvioitaessa huomioon voidaan ottaa muun muassa vaatimuksen esittänyt asianosainen, vaatimus ja sen perusteet, asian olosuhteet ja tosiseikat sekä se, mitä väitteitä ja näyttöä asiassa on esitetty (HE 78/2000 vp s. 42–46).

23. Ilmaisun ˮsama asiaˮ täsmällinen tulkinta voi vaihdella asiayhteydestä riippuen. Asioiden katsominen samaksi edellyttää kuitenkin yleensä sitä, että niiden taustalla on sama tapahtumainkulku, ne koskevat samaa asianosaista ja niitä koskevissa menettelyissä tehtävät ratkaisut ovat laadultaan saman kaltaisia (KKO 2017:97, kohta 20).

Korkeimman oikeuden arvio samassa asiassa toimimisesta

24. Arvioitavana on, ovatko X:n ja Y:n asiamiestehtävät koskeneet samaa asiaa ja ovatko he toimineet vastapuolten asiamiehinä.

25. X on avustanut yhtiötä vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa, jossa yhtiön vastapuolena on ollut I Oy. Y on puolestaan toiminut yhtiön vastapuolena olleen L Oy:n asiamiehenä lisenssisopimusta koskevassa riita-asiassa. Oikeudenkäynneissä on siten ollut eri asianosaiset. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäyntien tai asianosaisten erillisyys ei ole yksin ratkaiseva arvioitaessa sitä, voiko oikeudenkäynneissä olla kysymys samasta asiasta. Merkityksellistä on se, ovatko yhtäältä vuokrasopimusta ja toisaalta lisenssisopimusta koskevat riita-asiat liittyneet niin läheisesti toisiinsa, että osapuolilla on oikeudenkäynneissä ollut vastakkaiset intressit.

26. Yhtiö on vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa vaatinut korvausta vuokrahuoneistossa suorittamistaan mutta vuokranantajalle kuuluneista muutostöistä, vuokrahuoneiston käyttöönoton viivästymisestä aiheutuneesta liiketaloudellisesta menetyksestä ja uuden liiketilan hankkimisesta johtuneista kustannuksista ja muuttokustannuksista sekä lisäksi vuokranalennusta ajalta, jolloin vuokrahuoneisto ei ollut ollut sovitussa kunnossa. Puutteista oli yhtiön mukaan aiheutunut käyttöhaittaa sekä asiakas- ja myynninmenetyksiä. Yhtiölle oli aiheutunut vahinkoa myös siitä, että se oli joutunut muuttamaan ennenaikaisesti uusiin liiketiloihin.

27. Lisenssisopimusta koskevassa riita-asiassa yhtiön vaatimukset ovat perustuneet muun ohella siihen, että yhtiön tulos ei ollut vastannut niitä tietoja, joita L Oy oli antanut liiketoiminnan tuloksesta. Tiedot oli annettu koskien juuri vuokrasopimuksessa tarkoitettua liikehuoneistoa, jonka L Oy oli osoittanut yhtiön käyttöön.

28. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön vaatimukset ovat sinänsä perustuneet eri sopimuksiin ja eri sopimuskumppanien väitettyihin sopimusrikkomuksiin. Yhteistä vaatimuksille ja niiden perusteille on kuitenkin ollut liityntä liiketoiminnan harjoittamisen edellytyksiin ja toteutuneeseen liiketoimintaan vuokrasopimuksessa tarkoitetussa vuokrahuoneistossa.

29. Myös oikeudenkäynnissä esitettävä näyttö on ollut tältä osin vuokrasopimusta ja lisenssisopimusta koskevissa riita-asioissa yhtenevää. Yhtiö on vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa ilmoittanut näytöksi yhtiön tuloslaskelman teemanaan yhtiön myynti aloituskuukautena ja myynnin menetys yhtiön toiminnan aloituksen viivästyttyä, sekä tositteita yhtiön muutosta ja uuden liiketilan muutostöiden kustannuksista. Yhtiö on lisäksi ilmoittanut henkilötodistelulla selvittävänsä vuokrasopimusneuvotteluja ja -ehtoja sekä muutostöiden suorittamista. Yhtiö on nimennyt todistajaksi toisen jutun asianosaisena olevan L Oy:n edustajan.

30. Lisenssisopimusta koskevassa riita-asiassa yhtiö on esittänyt L Oy:n edustajan etsineen liiketilan sekä osallistuneen vuokrasopimusta ja sen ehtoja sekä vuokrahuoneiston muutostöitä koskeviin neuvotteluihin. Lisäksi yhtiö on ilmoittanut henkilötodistelulla selvittävänsä L Oy:n roolia liikepaikan löytämisessä ja vuokraneuvotteluissa.

31. Edellä kuvatulla tavalla vuokrasopimusta ja lisenssisopimusta koskevat riita-asiat ovat koskeneet liikehuoneiston valinnan ja muutostöiden väitettyä vaikutusta yhtiön toteutuneeseen ja lisenssisopimuksen yhteydessä ilmoitettuun liiketoimintaan. Asioiden tapahtumainkulku ja tosiseikasto ovat samat siltä osin, kuin kysymys on ollut vuokrakohdetta ja sen muutostöitä koskeneista yhtiön sekä I Oy:n ja L Oy:n kesken käydyistä neuvotteluista ja vuokrasopimuksen ehdoista.

32. Samassa asianajotoimistossa työskentelevät asianajajat X ja Y ovat sekä yhtiön että sen vastapuolen asiamiehenä saaneet tietoonsa sekä käyttäneet yhtiön puolesta ja sitä vastaan samaan tapahtumainkulkuun ja tosiseikastoon perustuvia tietoja sekä esittäneet ainakin osin samoista syistä johtuneeseen vahinkoon liittyviä vastakkaisia vaatimuksia ja väitteitä. Asiamiehen esteettömyysvaatimuksilla pyritään välttämään asiamiehen asiakkaiden etujen ristiriita, mikä myös osaltaan turvaa oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutumista. Näiden tavoitteiden turvaamiseksi oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyyttä koskeva arvio on yleensä pyrittävä tekemään jo ennen pääkäsittelyn aloittamista ja näytön vastaanottamista, kuten käräjäoikeus on asiassa tehnytkin.

33. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vuokrasopimusta ja lisenssisopimusta koskeneissa riita-asioissa on ollut kysymys osittain samasta asiasta, minkä vuoksi X:n on katsottava olleen esteellinen toimimaan vuokrasopimusta koskevassa asiassa yhtiön asiamiehenä.

Esiintymiskielto

34. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, jos oikeudenkäyntiasiamies tai avustaja osoittautuu epärehelliseksi, ymmärtämättömäksi tai taitamattomaksi taikka jos hänet havaitaan toimeensa muutoin sopimattomaksi, saa tuomioistuin kieltää häntä esiintymästä kyseisessä asiassa.

35. X on esittänyt, ettei tuomioistuin saa oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n nojalla määrätä esiintymiskieltoa oikeudenkäyntiasiamiehen mahdollisen esteellisyyden tai muun erityisissä kelpoisuusedellytyksissä olevan puutteen perusteella. X:n mukaan esiintymiskielto liittyy vain puutteisiin yleisissä kelpoisuusehdoissa.

36. Korkein oikeus toteaa, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a § koskee asiamiehen sopimattomuutta tietyn asian hoitamiseen. Tuomioistuimen on tarvittaessa omasta aloitteestaan tutkittava, täyttääkö asiamies oikeudenkäymiskaaren yleiset ja erityiset kelpoisuusehdot (KKO 2011:109). Asiamiehen kelpoisuusehdot ovat ehdottomia, joten puutteen havaitessaan tuomioistuimen on evättävä asiamieheltä oikeus esiintyä oikeudenkäynnissä. Asianosainen ei saa niin halutessaankaan käyttää asiamiestä, joka ei täytä kelpoisuusehtoja.

37. Lainkohdassa ei nimenomaisesti mainita asiamiehen esteettömyyttä yhtenä kelpoisuusehtona. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu, että henkilön sopimattomuutta tehtäväänsä voidaan arvioida soveltamalla esteellisyysperusteita (KKO 2011:31, kohdat 5 ja 8). Esteellinen asiamies on samalla tehtäväänsä sopimaton.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

38. Koska X on edellä kohdassa 33 katsottu oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentissa tarkoitetulla tavalla esteelliseksi, tuomioistuimen on oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin mukaisesti tullut evätä hänen esiintymisoikeutensa käsiteltävänä olevassa asiassa. Käräjäoikeuden päätökselle kieltää X:ää esiintymästä yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskeneessa riita-asiassa on siten ollut laissa säädetyt perusteet. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei ole aihetta muuttaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Jarmo Littunen, Mika Huovila (eri mieltä) ja Mika Ilveskero (eri mieltä). Esittelijä Saini Siitarinen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Ilveskero:

Olen enemmistön kanssa samaa mieltä asian lopputuloksesta mutta seuraavin perustein.

Tässä asiassa on kysymys siitä, onko käräjäoikeus saanut kieltää X:ää esiintymästä asiassa yhtiön asiamiehenä sen vuoksi, että X on ollut yhtiön asiamiehenä yhdessä oikeudenkäynnissä ja Y yhtiön vastapuolen asiamiehenä toisessa samaan aikaan vireillä olleessa oikeudenkäynnissä, kun asianajajat X ja Y ovat olleet työssä samassa asianajotoimistossa.

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin ensimmäisen virkkeen mukaan, jos oikeudenkäyntiasiamies tai avustaja osoittautuu epärehelliseksi, ymmärtämättömäksi tai taitamattomaksi taikka jos hänet havaitaan toimeensa muutoin sopimattomaksi, saa tuomioistuin kieltää häntä esiintymästä kyseisessä asiassa. Tässä asiassa ei ole kyse asiamiehen epärehellisyydestä, ymmärtämättömyydestä tai taitamattomuudesta vaan siitä, onko asiamies toimeensa muutoin sopimaton.

X on esittänyt, ettei tuomioistuin saa oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n nojalla määrätä esiintymiskieltoa oikeudenkäyntiasiamiehen mahdollisen esteellisyyden tai muun erityisissä kelpoisuusehdoissa olevan puutteen perusteella. X:n mukaan esiintymiskielto voidaan määrätä vain yleisten kelpoisuusehtojen puutteen perusteella.

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:ssä säädetään, että esiintymiskieltopäätöksen koskiessa asianajajaa, julkista oikeusavustajaa tai luvan saanutta oikeudenkäyntiavustajaa, tuomioistuimen on ilmoitettava päätöksestä asianajajista annetun lain 6 a §:n 1 momentissa tarkoitetulle valvontalautakunnalle. Viimeksi mainitun säännöksen mukaan valvontalautakunnalle kuuluvat laissa säädetyt asianajajien toiminnan valvontaan liittyvät seikat. Sen sijaan asianajajan yleisten kelpoisuusehtojen valvonta kuuluu asianajajista annetun lain 4 §:n 1 momentin, 6 §:n ja 9 §:n 3 momentin perusteella Suomen Asianajajaliiton hallitukselle. Velvollisuus ilmoittaa määrätystä esiintymiskiellosta valvontalautakunnalle osoittaa, että esiintymiskielto voi liittyä myös erityisten kelpoisuusehtojen puutteeseen.

Käräjä- ja hovioikeus ovat arvioidessaan X:n esteellisyyttä soveltaneet oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia. Säännöksen mukaan oikeudenkäyntiasiamiehenä tai avustajana ei saa toimia se, joka on ollut asiassa vastapuolen asiamiehenä tai avustajana. Säännöksessä kuvattua esteellisyysperustetta kutsutaan vastapuolijääviksi. Tässä asiassa on ensin arvioitava kysymystä siitä, voiko oikeudenkäymiskaaressa säännelty vastapuolijäävi muodostua tilanteessa, jossa vastapuolen asiamiehenä toimii toinen samassa asianajotoimistossa työskentelevä asianajaja.

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentti sanamuotonsa mukaan koskee vain sitä henkilöä, joka on toiminut asiassa vastapuolen asiamiehenä tai avustajana. Asiamiehen esteellisyyttä koskeva säännös on peräisin vuoden 1734 lain oikeudenkäymiskaaresta, eikä siihen ole tehty sisällöllisiä muutoksia.

Edellä tämän ratkaisun kohdissa 12 ja 14 viitatussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:31 on ollut kysymys sopivuudesta pesänjakajan tehtävään, ei oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyydestä, ja siinä on sovellettu tuomaria koskevia esteellisyysperusteita. Samoin ratkaisussa KKO 1987:44 on ollut kyse pesänselvittäjäksi ja -jakajaksi ehdotetun henkilön sopivuudesta tehtävään. Edellä mainituissa ratkaisuissa sopivuutta arvioitaessa on otettu huomioon tehtävään ehdotetun henkilön kanssa samassa toimistossa työskentelevän toisen lakimiehen asiamiestehtävät. Koska ratkaisut ovat liittyneet pesänjakajaksi ehdotetun henkilön perintökaaren 23 luvun 4 §:ssä tarkoitetun sopivuuden arvioimiseen, ratkaisut eivät ole välittömästi sovellettavissa arvioitaessa samassa toimistossa työskentelevien lakimiesten esteellisyyttä oikeudenkäyntiasiamiehen tehtävissä oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin perusteella.

Asianajajat ja julkiset oikeusavustajat ovat velvollisia noudattamaan hyvää asianajajatapaa (Asianajajista annetun lain 5 §:n 1 momentti ja valtion oikeusapu- ja edunvalvontapiireistä annetun lain 8 §:n 1 momentti). Hyvän asianajajatavan tärkeimmät osat on koottu hyvää asianajajatapaa koskeviin ohjeisiin (tapaohjeet kohta 1.1, 15.1.2009, muut. 8.6.2012.) Asianajajien ja julkisten oikeusavustajien toiminta perustuu tapaohjeiden 3 luvussa mainittuihin perusarvoihin: lojaalisuus, riippumattomuus, esteettömyys, luottamuksellisuus ja kunniallisuus. Tapaohjeiden sisältö on perusarvojen ilmentymää konkreettisemmassa muodossa (Hyvää asianajajatapaa koskeva kommentaari 2011 (kommentaari), s. 5). Tapaohjeiden 6.1 kohdan 1 alakohdan mukaan asianajaja ei saa ottaa vastaan tehtävää samassa asiassa kahdelta tai useammalta asiakkaalta, jos asiakkaiden edut tai oikeudet asiassa ovat ristiriitaiset tai eturistiriidan mahdollisuus on ilmeinen. Tapaohjeiden 6.5 kohdan 1 alakohdan mukaan kohdissa 6.1–6.3 sanottua sovelletaan asianajajan lisäksi myös muihin, asianajajan kanssa samassa asianajotoimistossa tai toimistoyhteisössä työskenteleviin henkilöihin. Tapaohjeiden 6.5 perusteella syntyvää esteellisyyttä kutsutaan toimistojääviksi.

Edellä tämän ratkaisun kohdassa 15 on viitattu oikeusapulain (88/1973) ja valtion oikeusapu- ja edunvalvontapiireistä annetun lain säännöksiin. Kuten kohdasta ilmenee, kyseisten säännösten tavoitteena on asettaa yleiset oikeusaputoimistot avustajan esteellisyyteen nähden samanlaiseen asemaan kuin yksityiset asianajotoimistot.

Oikeuskirjallisuudessa on yhdenmukaisesti esitetty, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia on tulkittava siten laveasti, että esteellisyys on olemassa, jos saman asianajo- tai lakiasiaintoimiston osakas tai palveluksessa oleva henkilö on asiassa avustanut vastapuolta tai neuvotellut vastapuolen kanssa, ja tämän kannan perusteluina viitattu tapaohjeisiin sekä yllä mainittuihin valtion oikeusapu- ja edunvalvontapiireistä annetun lain säännöksiin (Ks. Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 14 mainitut teokset ja lisäksi Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus I, 1974, s. 341 alav. 50).

Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2019:11 (kohta 13 ja siinä viitatut ratkaisut) todennut, että asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset.

Katson edellä mainitun vuoksi, että hyvä asianajajatapa ei ole peruste laajentaa lain sisältöä sen sanamuodon ulkopuolelle. Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia ei sen sanamuotoa laajentamatta voi tulkita koskevan samassa toimistossa toimivia oikeudenkäyntiasiamiehiä. Kun oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin mukainen esteellisyysperuste koskee kaikkia oikeudenkäyntiasiamiehiä ja kun julkisia oikeusavustajia koskevilla säännöksillä on ollut tarkoitus saattaa julkiset oikeusavustajat esteellisyysarvioinnin kannalta samanlaiseen asemaan nimenomaisesti asianajajien kanssa, julkisia oikeusavustajia koskevilla säännöksillä ei myöskään voi perustella oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin sanamuotoa laajempaa tulkintaa. Edellä todetuilla perusteilla katson, että oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momenttia on tulkittava siten, että saman asianajotoimiston asianajajat eivät kyseisen säännöksen perusteella ole esteellisiä avustamaan vastapuolia samassa asiassa.

Sen sijaan lain sisältöä tulkittaessa huomiota voidaan kiinnittää hyvään asianajajatapaan. Arvioitaessa esiintymiskiellon määräämisen kannalta henkilön sopimattomuutta oikeudenkäyntiasiamiehen tehtävään tulkintalähteenä voidaan käyttää tapaohjeita. Sopimattomuus tehtävään voi perustua myös esteellisyyteen (KKO 2011:31, kohdat 5 ja 8). Siten oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyyteen perustuvaa sopimattomuutta arvioitaessa huomioon voidaan ottaa oikeudenkäyntiasiamiehen kanssa samassa toimistossa työskentelevien muiden lakimiesten oikeudenkäyntiasiamiestehtävät.

Esiintymiskiellon antamisen kynnys on käytännössä varsin korkea (HE 318/2010 vp s. 57). Tämä on perusteltua sen vuoksi, että esiintymiskielto vaikuttaa asianosaisen vapauteen valita itselleen oikeudenkäyntiasiamies. Kynnyksen korkeutta tukee myös se, että tuomioistuimella on käytettävissään mahdollisuus oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin viimeisen virkkeen perusteella saattaa velvollisuuksiensa vastaisesti menettelevän asianajajan, julkisen oikeusavustajan tai luvan saaneen oikeudenkäyntiavustajan menettely valvontalautakunnan käsiteltäväksi.

Esteettömyysvaatimus suojaa sitä, että asianajaja ei joudu paljastamaan tehtävää hoitaessaan muiden asiakkaiden asianajosalaisuuksia tai rikkomaan omaa salassapito- tai vaitiolovelvollisuuttaan (kommentaari, s. 7). Toimistojäävi suojaa sitä, että edellä mainittu esteettömyysvaatimuksen suojatarkoitus ei joudu koetukselle asianajotoimiston sisällä. Toimistojäävillä on siten olennainen merkitys, että päämies voi luottaa siihen, että hänen asiamiehensä edistää oikeudenkäynnissä vain hänen oikeuttaan ja etujaan ja että päämiehen antamat tiedot eivät kulkeudu vastapuolelle tai tämän asiamiehelle. Oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyys on niin merkittävä puute oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin takeissa, että esiintymiskiellon määrääminen voidaan perustaa oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyydestä aiheutuvaan sopimattomuuteen.

Asianajajat X ja Y ovat olleet työssä samassa asianajotoimistossa, kun X on toiminut yhtiön asiamiehenä yhdessä oikeudenkäynnissä ja Y yhtiön vastapuolen asiamiehenä toisessa samaan aikaan vireillä olleessa oikeudenkäynnissä. Katson, että X on ollut esteellisyyden vuoksi sopimaton toimimaan yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskevassa riita-asiassa, jos katsotaan, että molemmissa oikeudenkäynneissä on käsitelty samaa asiaa, sillä samassa asiassa ei ole mahdollista hankkia asiakkailta suostumusta kahden tai useamman ristiriitaisen intressin omaavan asiakkaan avustamiseen (kommentaari, s. 35).

Kuten olen yllä todennut, oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyyden ulottuvuutta arvioitaessa voidaan ottaa huomioon asianajan esteellisyyttä koskevat tapaohjeet. Tapaohjeiden 6.1 kohdan 1 alakohdassa tarkoitetusta samasta asiasta on kysymys ainakin silloin, kun asiassa sovelletaan samaa tosiseikastoa. Eturistiriidan mahdollisuus aiheuttaa esteellisyyden, joten asianajajan on pohdittava todennäköistä tapahtumainkulkua ja arvioitava, aiheuttaako todennäköinen tapahtumainkulku esteellisyyden (kommentaari s. 34–35).

Kun vielä olen enemmistön kanssa samaa mieltä kohtien 20–32 perusteluista, katson, että vuokrasopimusta ja lisenssisopimusta koskeneissa riita-asioissa on ollut kysymys osittain samasta asiasta, minkä vuoksi X:n on katsottava olleen esteellisyytensä takia sopimaton toimimaan vuokrasopimusta koskevassa asiassa yhtiön asiamiehenä.

Edellä mainitun vuoksi tuomioistuin on oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 10 a §:n 1 momentin mukaisesti saanut evätä X:n esiintymisoikeuden käsiteltävänä olevassa asiassa. Käräjäoikeuden päätökselle kieltää X:ää esiintymästä yhtiön asiamiehenä vuokrasopimusta koskeneessa riita-asiassa on siten ollut laissa säädetyt perusteet. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei ole aihetta muuttaa.

Oikeusneuvos Huovila:

Katson, ettei asianajaja X ole ollut oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin nojalla esteellinen toimimaan yhtiön oikeudenkäyntiasiamiehenä asiassa. Perustelen kantaani seuraavasti.

Oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin jälkimmäisessä virkkeessä säädetään kahdesta oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyysperusteesta. Ensinnäkin oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana ei saa toimia se, joka on osallistunut asian käsittelyyn tuomioistuimen jäsenenä, esittelijänä tai pöytäkirjanpitäjänä. Toiseksi oikeudenkäyntiasiamiehenä tai -avustajana ei saa toimia se, joka on ollut asiassa vastapuolen asiamiehenä tai avustajana. Kummankin esteellisyysperusteen tarkoituksena on toteuttaa yleistä periaatetta, jonka mukaan henkilö, joka on jo osallistunut asian käsittelyyn muussa ominaisuudessa, on esteellinen toimimaan asianosaisen oikeudenkäyntiavustajana samassa asiassa (KKO 1995:191). Tässä asiassa on kysymys säännöksen jälkimmäisestä esteellisyysperusteesta eli niin sanotusta vastapuolijäävistä.

Vastapuolijäävin syntyminen edellyttää siis sitä, että henkilö on toiminut oikeudenkäyntiasiamiehenä samassa asiassa. Oikeudenkäymiskaaressa ilmaisua ˮsama asiaˮ käytetään useassa eri säännöksessä ja yhteydessä. Tuomarin esteellisyyttä koskevassa Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on katsottu, että asioiden katsominen samaksi edellyttää yleensä sitä, että niiden taustalla on sama tapahtumainkulku, ne koskevat samaa asianosaista ja niitä koskevissa menettelyissä tehtävät ratkaisut ovat laadultaan saman kaltaisia (KKO 2017:97, kohta 20). Samalla asialla tarkoitetaan paitsi täysin samaa asiaa myös saman asian osaa (HE 78/2000 vp s. 41).

Oikeuskäytännön yhtenäisyyden kannalta on tärkeää, että samaan lakiin sisältyviä ja varsinkin samaa oikeudellista kysymystä koskevia samoja käsitteitä tulkitaan johdonmukaisesti eri asiayhteyksissä, ellei tulkintojen eriyttämiselle ole riittäviä perusteita. Sovellettaessa oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin säännöstä lähtökohtana voidaan siten pitää, että asioiden samuudella tarkoitetaan samaa kuin tuomarin esteellisyyttä koskevissa säännöksissä.

Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään (KKO 1995:191 ja KKO 1996:99) tulkinnut kysymyksessä olevaa, jo vuoden 1734 laissa ollutta säännöstä oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyydestä laajentavasti tilanteissa, jotka rinnastuvat sellaisiin tapauksiin, joihin säännös sanamuotonsa mukaisesti soveltuu. Ratkaisussaan KKO 1995:191 Korkein oikeus piti yksityishenkilön velkajärjestelyssä selvittäjäksi määrättyä henkilöä esteellisenä toimimaan velallisen asiamiehenä ja oikeudenkäyntiavustajana maksuohjelman muuttamista koskevassa asiassa. Ratkaisussa KKO 1996:99 konkurssipesän pesänhoitaja katsottiin esteelliseksi toimimaan velkojan asiamiehenä tämän hakiessa lainvoiman saaneen konkurssituomion purkamista siltä osalta kuin hänen valvontansa oli hylätty. Nyt kysymyksessä olevasta vastapuolijäävistä on ollut kysymys ratkaisussa KKO 1990:16. Siinä Korkein oikeus katsoi, ettei asianajaja saanut olla tuomion purkamista hakevan henkilön asiamiehenä, koska hän oli ollut purettavaksi pyydettyyn tuomioon johtaneessa asiassa vastapuolen avustajana ja asiamiehenä.

Korkein oikeus ei ole ennakkopäätöksissään ottanut kantaa siihen, ovatko saman asianajo- tai lakiasiaintoimiston palveluksessa olevat henkilöt esteellisiä toimimaan vastapuolten oikeudenkäyntiasiamiehinä. Edellä tämän ratkaisun kohdissa 12 ja 14 viitatussa Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2011:31 on ollut kysymys pesänjakajan esteellisyydestä ja siinä on sovellettu tuomaria koskevia esteellisyysperusteita. Oikeuskirjallisuudessa on sitä vastoin jo vanhastaan katsottu, että oikeudenkäyntiasiamies on oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin nojalla esteellinen, jos saman asianajo- tai lakiasiaintoimiston osakas tai palveluksessa oleva henkilö on samassa asiassa avustanut vastapuolta (ks. Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdassa 14 mainitut teokset ja lisäksi Tauno Tirkkonen, Suomen siviiliprosessioikeus I, 1974, s. 341 alav. 50). Tämän oikeuskirjallisuudessa esitetyn kannan voidaan katsoa vakiintuneen oikeuskäytännössä.

Nyt kysymyksissä olevissa oikeudenkäynneissä yhtiön vastapuolina ovat olleet eri asianosaiset, tässä asiassa I Oy ja toisessa asiassa L Oy. Oikeudenkäynneissä esitetyt kanteet ovat perustuneet eri sopimussuhteisiin ja siten olennaisesti eri perusteisiin. Hovioikeus on perustellut X:n esteellisyyttä muun ohessa sillä, että saman asianajotoimiston asianajat ovat joutuneet argumentoimaan samaan aikaan vireillä olevissa oikeudenkäynneissä vuokrasuhteeseen liittyvistä kysymyksistä yhtiön puolesta ja sitä vastaan. Käräjäoikeus on perustellut esteellisyyttä myös sillä, että asianajotoimiston on katsottava saaneen tietoonsa sellaisia seikkoja, joilla on ollut vaikutusta kummankin asian ratkaisuun. Oikeudenkäyntien yhtymäkohdat on alempien oikeuksien päätösten perusteluissa muiltakin osin kuvattu suhteellisen yleisluontoisesti.

X on valituksessaan Korkeimmalle oikeudelle esittänyt muun ohessa, että toisin kuin hovioikeus on katsonut, hän ja hänen kanssaan samassa toimistossa työskentelevä asianajaja eivät joutuisi argumentoimaan oikeudenkäynneissä vuokrasuhteeseen liittyvistä kysymyksistä yhtiön puolesta ja sitä vastaan. X on lisäksi ilmoittanut, ettei kummankaan oikeudenkäynnin mahdollisella lopputuloksella olisi vaikutusta siihen, miten vaatimukset toisessa oikeudenkäynnissä ratkaistaan. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella X:n väitteitä ei voida pitää virheellisinä.

Pidän selvänä, että sovellettaessa oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin säännöstä sen sanamuodon ja aikaisemman oikeuskäytännön mukaisesti X:n ja hänen kanssaan samassa toimistossa työskentelevän asianajajan ei voida katsoa toimineen samassa asiassa vastapuolten oikeudenkäyntiasiamiehinä. Asiassa on kuitenkin perusteltua arvioida vielä sitä, antavatko yhtäältä oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevien käsitysten kehittyminen ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntö sekä toisaalta asianajajien piirissä kehitetyt esteellisyyssäännöt aiheen arvioida oikeudenkäyntiasiamiehen esteellisyyttä mainitun lainkohdan sanamuotoa ja tähänastista soveltamiskäytäntöä selvästi laajemmin.

Totean aluksi, että oikeudenkäyntiasiamiehen esteettömyysvaatimus perustuu toisenlaisiin näkökohtiin kuin tuomarin esteettömyys, jota koskevat oikeudenkäymiskaaren säännökset uudistettiin vuonna 2001 vastaamaan Euroopan ihmisoikeussopimuksen ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännön vaatimuksia. Asiamiehen esteettömyyden taustalla on viime kädessä asiamiehen ja toimeksiantajan luottamussuhde ja sen turvaaminen (ks. KKO 2011:31, kohta 7).

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeudenmukaista oikeudenkäyntiä koskevassa oikeuskäytännössä ei tiettävästi olekaan ratkaisuja, joissa tuomioistuimen velvollisuudeksi olisi katsottu oikeudenkäyntiasiamiehen esteettömyyden valvominen tai joissa ylipäätään olisi käsitelty oikeudenkäyntiasiamiehen esteettömyyttä. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kohdan c alakohdassa on sitä vastoin turvattu syytetyn oikeus itse valita avustajansa. Ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan tuomioistuimen kuuluu lisäksi valvoa, että puolustaja myös todellisuudessa avustaa syytettyä oikeudenkäynnissä tehokkaasti (Ks. esim. Daud v. Portugali 21.4.1998, Czekalla v. Portugali 10.10.2002 ja Sannino v. Italia 27.4.2006).

Johtopäätöksenäni tältä osin totean, että Euroopan ihmisoikeussopimuksesta ja ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytännöstä ei ole saatavissa tukea oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin säännöksen olennaisesti laajentavaan tulkintaan, eikä enemmistökään ole tässä asiassa niihin tukeutunut. Mainitun säännöksen lavea tulkinta saattaa päinvastoin rajoittaa tarpeettomasti oikeudenmukaiseen oikeudenkäyntiin liittyvää asianosaisen oikeutta itse valita oikeudenkäyntiavustajansa, koska päämiehen suostumukselle ei anneta merkitystä säännöstä sovellettaessa.

Hyvää asianajajatapaa koskevissa ohjeissa (tapaohjeet, 15.1.2009, muut. 8.6.2012) on kehitetty varsin yksityiskohtaisia ja laaja-alaisia esteellisyysperusteita. Käsitteitä ˮasiaˮ ja ˮsama asiaˮ käytetään asianajajan esteellisyyttä koskevissa ohjeissa selvästi oikeudenkäymiskaaren soveltamisalaakin laajemmassa merkityksessä, koska asialla tarkoitetaan niissä myös sellaisia tehtäviä, esimerkiksi sopimuksen laatimisia, joilla ei ole mitään yhteyttä tuomioistuinmenettelyihin (ks. tapaohjeet, 6.1. kohdan 2 alakohta). Muut kuin asioiden samuuteen perustuvat tapaohjeiden esteellisyysperusteet ovat tahdonvaltaisia siten, että asiakas voi antaa suostumuksensa siihen, että asianajaja ottaa vastaan tehtävän esteellisyysperusteen täyttymisestä huolimatta.

Kuten Korkein oikeus on useissa valvonta-asioita koskevissa ratkaisuissaan todennut, asianajajia sitovat ammattieettiset ohjeet perustuvat keskeisesti ammattikunnan omassa piirissä hyväksyttyihin sääntöihin ja käytäntöihin. Näissä ratkaisuissa on myös todettu, että hyvä asianajajatapa asettaa asianajajille pidemmälle meneviä velvollisuuksia kuin asianajotehtävän suorittamista koskevat lain säännökset. Tähän nähden hyvän asianajajatavan valvonta onkin lähtökohtaisesti uskottu asianajajalaitokselle itselleen ja sen piirissä toimivalle valvontalautakunnalle (KKO 2016:44, kohta 17 ja siinä mainitut ratkaisut). Koska tuomioistuimet toimivat valvonta-asioissa ainoastaan oikeussuojaa takaavina valitusasteina, ne eivät voi ratkaisukäytännöllään vaikuttaa tapaohjeiden ja niihin sisältyvien esteellisyysnormien kehittämiseen.

Tapaohjeiden alkuperästä ja kehitystavasta johtuen ne ovat niin sanottuja sallittuja oikeuslähteitä, joita tuomioistuimet saavat hyödyntää laintulkinnassa. Tapaohjeet voivat esimerkiksi valottaa sitä, miten esteellisyyttä arvioidaan ammattikunnan omassa piirissä, kuten ratkaisussa KKO 2011:31, tai muutoin antaa tuomioistuimelle aiheen tarkistaa vallitsevaa tulkintaa. Tuomioistuimen suorittaman harkinnan tulee tällöinkin perustua lakiin ja muihin oikeudellisesti velvoittaviin lähteisiin sekä tuomioistuimen omaan oikeudelliseen päättelyyn.

Katson, etteivät tapaohjeet puolla oikeudenkäymiskaaren 15 luvun 3 §:n 3 momentin olennaisesti laajentavaa tulkintaa. Merkityksellistä arvioinnissani on paitsi käsitteen ˮsama asiaˮ erilainen merkitys yhtäältä tapaohjeissa ja toisaalta oikeudenkäymiskaaressa myös se, että tapaohjeiden mukaan muut esteellisyysperusteet, kuten lojaalisuusvelvollisuuteen sekä salassapito- ja vaitiolovelvollisuuteen perustuvat (kohdat 6.2 ja 6.3) esteellisyysperusteet, ovat edellä todetuin tavoin tahdonvaltaisia.

Lain tulkinnassa voidaan hyödyntää enemmistön tavoin (kohta 11 ja 19) sellaisia yleisiä periaatteita kuin asiamiehen ja hänen päämiehensä luottamussuhteen sekä asiamiehen lojaliteetti- ja vaitiolovelvollisuuden suojaaminen. Hyödynnettäessä yleisiä periaatteita ratkaisutoiminnassa on kuitenkin tärkeää, että samalla otetaan huomioon myös niin sanotut vastaperiaatteet, jotka puhuvat toisenlaisen ratkaisun puolesta. Tässä tapauksessa tällaisena vastaperiaatteena on otettava huomioon erityisesti asiamiehen ja hänen päämiehensä luottamussuhteen suojaamiseen liittyvä asianosaisen oikeus valita haluamansa oikeudenkäyntiasiamies. Tämän vastaperiaatteen painoarvoa osoittaa sen edellä todettu liityntä ihmisoikeusperiaatteisiin ja osaltaan myös tapaohjeiden edellä mainittu tahdonvaltaisuus. Katson, ettei tällaisista yleisistä periaatteista kokonaisuutena arvioiden ole saatavissa tukea sille, että X olisi katsottava esteelliseksi vastoin yhtiön tahtoa.

Johtopäätöksenäni totean, että asiassa ei ole tullut ilmi seikkoja, joiden johdosta oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin tai yhtiön oikeusturvan voitaisiin katsoa vaarantuvan X:n toimiessa yhtiön oikeudenkäyntiasiamiehenä. Yhtiö on ollut tietoinen siitä, että X:n kanssa samassa toimistossa työskentelevä asianaja on toisessa oikeudenkäynnissä yhtiön vastapuolen asiamiehenä, ja on siitä huolimatta halunnut valita oikeudenkäyntiasiamiehekseen X:n. Huomioon ottaen edellä oikeudenkäyntien yhtymäkohdista lausumani seikat en näe perusteita tulkita oikeudenkäymiskaaren 13 luvun 3 §:n 3 momentin säännöstä niin laveasti, että X:n voitaisiin katsoa olevan asiassa esteellinen toimimaan yhtiön oikeudenkäyntiasiamiehenä.

Kumoan siten alempien oikeuksien päätöksen määrätä X esiintymiskieltoon.