A oli kuljettaessaan pakettiautoa tarkoituksenaan ylittää risteävä tie laiminlyönyt noudattaa risteyksessä väistämisvelvollisuutta osoittavaa liikennemerkkiä ja törmännyt etuajo-oikeutettua tietä ajaneeseen kevytmoottoripyörään seurauksin, että sen kuljettaja oli kuollut. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että A oli syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen.

RL 23 luku 2 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asianomistajien C, D:n ja E:n rangaistusvaatimus, A:n vastaus sekä Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 5.12.2017 nro 17/148746 ja Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 13.3.2018 nro 18/110965 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Vuorio sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Aki Rasilainen, Janne Arvela ja Tanja Arpiainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Asianomistaja C:lle, D:lle ja E:lle myönnettiin valituslupa.

C, D ja E toistivat käräjäoikeuden tuomiossa selostetun B:n oikeudenomistajina esittämänsä rangaistusvaatimuksen ja vaativat, että A tuomitaan rangaistukseen liikenneturvallisuuden vaarantamisen asemasta törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tapahtumatiedot ja asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. A on Lahdessa 24.7.2017 aamulla noin kello seitsemän aikaan kuljettanut pakettiautoa Kyläkunnantiellä tarkoituksenaan ylittää sitä risteävä Helsingintie. A:n tulosuunnassa risteyksessä on ollut väistämisvelvollisuutta osoittava liikennemerkki eli niin sanottu kärkikolmio. Samaan aikaan B on kuljettanut Helsingintietä kevytmoottoripyörää kohti risteystä A:n kulkusuuntaan nähden oikealta. Helsingintiellä suurin sallittu nopeus on ollut 60 kilometriä tunnissa.

2. Ajo-olosuhteet ovat olleet hyvät, ja A:n näkyvyys risteyksessä B:n tulosuuntaan on ollut esteetön. A:n ollessa ylittämässä etuajo-oikeutettua Helsingintietä B:n kuljettama kevytmoottoripyörä on risteysalueella törmännyt A:n kuljettaman pakettiauton etuosaan. B on myöhemmin menehtynyt törmäyksessä saamiinsa vammoihin.

3. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta liikenneturvallisuuden vaarantamisesta ja kuolemantuottamuksesta. B:n oikeudenomistajat C, D ja E ovat vaatineet A:lle rangaistusta myös törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. A on myöntänyt liikenneturvallisuuden vaarantamista ja kuolemantuottamusta koskevat syytteet, mutta kiistänyt asianomistajien rangaistusvaatimuksen törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta. Hän oli kertomansa mukaan tehnyt havainnon moottoripyörästä, joka oli ollut vielä noin 140 metrin päässä risteyksestä, ja arvioinut ehtivänsä ylittää risteyksen ennen moottoripyörän saapumista risteykseen. A on katsonut, että hän ei ollut tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt väistämisvelvollisuuttaan.

4. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi asianomistajien rangaistusvaatimuksen mukaisen törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen ja kuolemantuottamuksen sekä tuominnut A:n yhteiseen 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

5. Käräjäoikeus on katsonut esitetyn näytön perusteella selvitetyksi, että A oli havaittuaan 140–150 metrin etäisyydellä risteystä lähestyvän B:n kuljettaman moottoripyörän laiminlyönyt varmistua risteyksen ohittaneen pakettiauton jälkeen uudelleen moottoripyörän sijainnista ja siitä, että hän ehtii ylittämään risteyksen turvallisesti ennen lähestyvää moottoripyörää. Kyse oli ollut tärkeän huolellisuusvelvoitteen merkittävästä laiminlyönnistä. A:n olisi havaittuaan risteystä lähestyvän moottoripyörän tullut noudattaa erityistä, normaalia suurempaa varovaisuutta ja huolellisuutta, varsinkin kun risteyksen ohittanut pakettiauto oli hetkellisesti peittänyt näkyvyyden. Laiminlyödessään siten varmistua turvallisesta risteyksen ylityksestä moottoripyörän lähestymistä seuraamalla A:n menettelyssä oli ollut kyse tietoisesta kielletystä riskinotosta. A:n menettely oli selvitetyissä olosuhteissa lisännyt tuntuvasti yhteentörmäyksen todennäköisyyttä ja aiheuttanut vakavan vaaran B:n hengelle tai terveydelle.

6. Hovioikeus on hylännyt törkeää liikenneturvallisuuden vaarantamista koskevan rangaistusvaatimuksen ja lukenut A:n syyksi liikenneturvallisuuden vaarantamisen tuomiten A:n tästä ja käräjäoikeuden syyksilukemasta kuolemantuottamuksesta yhteiseen 80 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeus on katsonut, ettei A:n väistämisvelvollisuuden laiminlyönnissä ollut kyse tietoisesta riskinotosta vaan A:n riittämättömästä havainnoinnista ja hänen tekemästään virhearviosta risteysalueelle ajettaessa. A ei ollut väistämisvelvollisuuden lisäksi rikkonut mitään muuta liikennesääntöä. Hovioikeus on katsonut, ettei A:n huolimattomuus ollut ollut törkeää.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on C:n, D:n ja E:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:lle syyksiluettua liikenneturvallisuuden vaarantamista pidettävä törkeänä.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

8. Rikoslain 23 luvun 1 §:n mukaan, joka tienkäyttäjänä tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tieliikennelakia tai ajoneuvolakia taikka niiden nojalla annettuja säännöksiä tai määräyksiä tavalla, joka on omiaan aiheuttamaan vaaraa toisen turvallisuudelle, on tuomittava liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi. Liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeästä tekomuodosta säädetään saman luvun 2 §:ssä. Säännöksen 1 momentin mukaan, jos liikenneturvallisuuden vaarantamisessa moottorikäyttöisen ajoneuvon kuljettaja tahallaan tai törkeästä huolimattomuudesta muun muassa laiminlyö liikenneturvallisuuden vaatiman väistämisvelvollisuuden siten, että rikos on omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle, hänet on tuomittava törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta vähintään 30 päiväsakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

9. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan vaatimus teon abstraktisti vakavaa vaaraa aiheuttavasta luonteesta tarkoittaa sitä, että pelkästään säännöksen esimerkkiluettelossa mainitun liikennesäännön rikkominen ei sinänsä merkitse vielä syyllistymistä törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Teon edellytetään olevan myös omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Tällöin kiinnitetään huomiota muun muassa ajotapaan, ajoneuvon kuntoon, tapahtumapaikkaan sekä liikenneolosuhteisiin, esimerkiksi näkyvyyteen, keliin ja liikennetiheyteen (HE 32/1997 vp s. 18).

10. Liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeän tekomuodon tunnusmerkistö edellyttää, että väistämisvelvollisuus laiminlyödään tai muuta lainkohdassa mainittua tai niihin rinnastettavaa liikennesääntöä rikotaan törkeästä huolimattomuudesta. Rikoslain 3 luvun 7 §:n 2 momentin mukaan se, pidetäänkö huolimattomuutta törkeänä, ratkaistaan kokonaisarvostelun perusteella. Arvostelussa otetaan huomioon rikotun huolellisuusvelvollisuuden merkittävyys, vaarannettujen etujen tärkeys ja loukkauksen todennäköisyys, riskinoton tietoisuus sekä muut tekoon ja tekijään liittyvät olosuhteet.

11. Liikenneturvallisuuden vaarantamista tai sen törkeää tekomuotoa on käsitelty viimeksi Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 2019:74 ja KKO 2010:19, joissa katsottiin vastaajan syyllistyneen törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen. Ratkaisussa KKO 2019:74 vastaaja oli kuljettanut autoa siten, että hän oli kaupunkialueella sijaitsevissa suurissa ja vilkkaasti liikennöidyissä risteyksissä kääntynyt yöaikaan kahdesti kulkusuunnassa oikealle liikennevalo-opastimen näyttäessä punaista valoa. Ratkaisussa KKO 2010:19 poliisimies oli yrittänyt pysäyttää rattijuopumuksesta epäillyn vastaajan, joka oli kuitenkin jatkanut pysäytysmerkistä piittaamatta ajoaan. Poliisimies oli onnistunut välttämään yliajetuksi joutumisen hyppäämällä viime hetkellä syrjään.

12. Myös aikaisemmin voimassa olleessa törkeää liikenteen vaarantamista koskevassa tieliikennelain säännöksessä edellytettiin, että menettely oli omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle tai terveydelle. Vaikka nykyisin törkeänä huolimattomuutena rangaistavaksi säädetty menettely oli tuossa säännöksessä ilmaistu termillä "piittaamattomuus", ei muutoksen tarkoituksena kuitenkaan ole ollut muuttaa asiallisesti syyksiluettavuusvaatimusta (HE 32/1997 vp s. 16).

13. Korkein oikeus on katsonut ratkaisussaan KKO 1991:80 vastaajan syyllistyneen törkeään liikenteen vaarantamiseen, kun vastaaja oli kuljettanut henkilöautoa 154 kilometrin tuntinopeudella tiellä, jolla oli 80 kilometrin tuntinopeusrajoitus. Tiellä oli ollut myös muuta liikennettä. Sen sijaan ratkaisuissaan KKO 1998:124 ja KKO 1993:41 Korkein oikeus on katsonut, ettei liikenteen vaarantamista ollut pidettävä törkeänä. Ratkaisussa KKO 1998:124 vastaaja oli väsyneenä autoa kuljettaessaan törmännyt samaan suuntaan tien oikeanpuoleista ajokaistaa ajaneeseen polkupyöräilijään, jota hän ei ollut havainnut ennen törmäystä. Ratkaisussa KKO 1993:41 on ollut kysymys puolestaan siitä, että vastaaja oli muiden autossa olleiden kanssa keskustellessaan laiminlyönyt seurata edessään ollutta muuta liikennettä ja törmännyt edessään samaan suuntaan ajaneen, vasemmalle suuntamerkkiä näyttäneen henkilöauton perään. Korkein oikeus on mainituissa ratkaisuissa katsonut, ettei hetkellinen laiminlyönti osoittanut, että kuljettaja olisi suhtautunut hyväksyvästi tai välinpitämättömästi vakavan vaaran mahdollisuuteen toisen hengelle tai terveydelle.

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Liikenneturvallisuuden vaarantamisen törkeysarvioinnissa on otettava huomioon rikotun liikennesäännön merkittävyys ja selvyys sekä säännön rikkomisesta mahdollisesti aiheutuvien vahinkojen vakavuus ja niiden todennäköisyys. Väistämisvelvollisuuden laiminlyönti on rangaistussäännöksen 3 kohdassa nimenomaisesti mainittu yhtenä sellaisena liikennesäännön rikkomisena, jonka voidaan muiden edellytysten täyttyessä katsoa täyttävän törkeän tekomuodon. Törkeysarvioinnissa merkitystä on myös tapauskohtaisilla olosuhteilla, kuten väistämisvelvollisuuden perusteella, ajotavalla, kuljettajan liikennetilanteesta tekemillä havainnoilla, tapahtumapaikalla sekä liikenneolosuhteisiin liittyvillä näkyvyydellä, kelillä ja liikennetiheydellä.

15. Tieliikennelain 15 §:n mukaan kuljettajan, joka liikennesääntöjen tai liikennemerkin mukaan on väistämisvelvollinen, on hyvissä ajoin nopeutta vähentämällä tai pysähtymällä selvästi osoitettava, että hän aikoo noudattaa velvollisuuttaan. Säännöksen mukaan hän saa jatkaa matkaa vain, jos hän muiden ajoneuvojen sijainti, etäisyys ja nopeus huomioon ottaen ei aiheuta vaaraa eikä estettä.

16. Asiassa on selvitetty, että A on ajanut Helsingintien risteykseen kärkikolmiolla väistämisvelvolliseksi merkityltä Kyläkunnantieltä. Tapahtumapaikalta otetuista valokuvista ilmenee, että risteys on laaja ja näkyvyyttä risteykseen Kyläkunnantieltä Helsingintien kumpaankaan suuntaan ei ole ollut rajoittamassa näkemäesteitä. Tapahtuma-aikaan ajokeli ja näkyvyys ovat olleet hyvät.

17. A on myöntänyt havainneensa Helsingintietä pohjoisesta A:n kulkusuunnasta katsoen risteystä oikealta lähestyvän kevytmoottoripyörän noin 140 metrin etäisyydellä risteyksestä ennen risteykseen ajamistaan. Hän oli aloittanut risteyksen ylityksen välittömästi tehtyään havainnon kevytmoottoripyörästä ja arvioituaan ehtivänsä ylittää Helsingintien turvallisesti ennen moottoripyörää. A:n selvityksen mukaan matka moottoripyörän havaitsemispaikalta risteykseen kestää nopeusrajoituksen mukaisella nopeudella 6,5–7,5 sekuntia. Muuta liikennettä A ei ollut havainnut risteyksessä ennen törmäystä.

18. A:n kuljettamaan autoon nähden vastakkaisesta suunnasta onnettomuuden nähnyt käräjäoikeudessa kuultu todistaja on kertonut havainneensa etelästä Helsingin suunnasta risteyksen ohittaneen mustan pakettiauton, jonka jälkeen A:n kuljettama pakettiauto oli heti lähtenyt ylittämään risteystä. Todistajan mukaan oli todennäköistä, että risteyksen ohittanut pakettiauto oli hetkellisesti peittänyt A:lta näkyvyyden risteystä pohjoisesta lähestyvään moottoripyörään.

19. A:n mahdollisuudet vallinneissa liikenneolosuhteissa havaita etuajo-oikeutettua tietä lähestyvä ajoneuvo ja varautua sen risteysalueelle saapumiseen ovat edellä selostetun perusteella olleet hyvät. A:lla on ollut ehdoton väistämisvelvollisuus, joka oli osoitettu selkeästi kärkikolmiolla. Tämä seikka sekä havainto lähestyvästä kevytmoottoripyörästä ja ajoneuvojen kokoero ovat asettaneet hänelle korostuneen velvollisuuden varmistua siitä, että risteyksen ylittäminen voi tapahtua toisen terveyttä tai henkeä vaarantamatta. Tämä velvollisuus A:lla on ollut riippumatta siitä, onko risteyksen ohittanut todistajan kertomalla tavalla myös moottoripyörään nähden toisesta suunnasta saapunut auto.

20. A:n mukaan risteyksen ylittäminen turvallisesti ilman yhteentörmäyksen vaaraa oli ennalta arvioituna mahdollista, sillä hän oli lähtenyt ajamaan risteykseen välittömästi havaittuaan kevytmoottoripyörän noin 140 metrin etäisyydellä risteyksestä. Korkein oikeus katsoo, että tätä väitettä ei voida pitää uskottavana huomioon ottaen, että moottoripyörä oli törmännyt A:n pakettiauton etuosaan, kun A oli ehtinyt ylittää vasta risteysalueen puolivälin. Törmäys on sen sijaan voinut tapahtua siksi, että A on lähtenyt ylittämään risteystä ilmoittamaansa myöhemmin tai hitaammin tai että B:n kuljettama kevytmoottoripyörä on ollut A:n ilmoittamaa lähempänä risteystä, kun A on sen havainnut.

21. Korkein oikeus katsoo, että A:n menettely on ollut omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa etuajo-oikeutetulla tiellä kulkuneuvoaan kuljettaneelle B:lle, sillä tällä on ollut oikeus luottaa siihen, että A noudattaa väistämisvelvollisuuttaan. Tämä vaara on myös konkretisoitunut, kun B on menehtynyt kolarissa saamiinsa vammoihin.

22. Huolimattomuuden törkeyttä arvioitaessa huomioon on otettava myös vahingon todennäköisyys. Asiassa on edellä todetuin tavoin ilmennyt, että A:n on täytynyt lähteä ylittämään risteystä ilmoittamaansa myöhemmin tai että A on arvioinut väärin B:n kuljettaman kevytmoottoripyörän etäisyyden. Joka tapauksessa A:n menettely hänen lähtiessään näissä olosuhteissa ylittämään risteystä on korottanut vakavan vahingon todennäköisyyttä. Todennäköisyyttä vakavasta vahingosta on korottanut myös se seikka, että B:n kuljettama kulkuneuvo on ollut kevytmoottoripyörä, jonka kuljettaja on jo lähtökohtaisesti vakavan henkilövahingon vaarassa, jos se törmää huomattavasti suurempaan ajoneuvoon.

23. A:n menettelyä arvioitaessa huomiota on kiinnitettävä myös siihen, että A:lla on ollut mahdollisuus odottaa B:n ohiajamista ennen risteyksen ylitykseen lähtöään, varmistua uudelleen kevytmoottoripyörän etäisyydestä ja tarvittaessa keskeyttää risteyksen ylitys.

24. A on vedonnut vielä siihen, että hänen menettelyssään kysymys oli ollut sellaisesta hetkellisestä virhearvioinnista risteysalueelle ajettaessa, jonka ei oikeuskäytännössä ole katsottu osoittavan törkeää huolimattomuutta. Korkein oikeus toteaa, että myös yksittäinen vakava toisen hengen tai terveyden vaarantava liikennesääntöjen rikkominen voi täyttää törkeän liikenneturvallisuuden vaarantamisen tunnusmerkistön.

25. A:lla on risteykseen saapuessaan ollut kaikki edellytykset väistämisvelvollisuutensa täyttämiseen. Tämä on edellyttänyt turvallisesta risteyksen ylittämisestä varmistumista sekä ylitykseen lähdettäessä että koko ylityksen ajan tilannetta riittävästi tarkkailemalla. Huolellisuusvelvollisuuden rikkomisen käsittävän menettelyn lyhytkestoisuus ei ole peruste, joka velvollisuuden merkittävyydestä ja vaarannetun edun tärkeydestä huolimatta oikeuttaisi katsomaan, ettei liikenneturvallisuuden vaarantaminen ole ollut törkeää. Asiassa ei ole muutoinkaan tullut ilmi sellaisia tekoon ja tekijään liittyviä olosuhteita, jotka puoltaisivat sitä, ettei tekoa olisi katsottava sen aiheuttamasta vakavasta vaarasta ja sen todennäköisyydestä huolimatta törkeäksi.

Korkeimman oikeuden johtopäätös ja syyksilukeminen

26. A on kuljettanut pakettiautoa siten, että hän on törkeästä huolimattomuudesta laiminlyönyt noudattaa väistämisvelvollisuutta risteyksessä osoittavaa liikennemerkkiä seurauksin, että B:n kuljettama kevytmoottoripyörä on etuajo-oikeutetulla Helsingintiellä törmännyt risteystä ylittämässä olleeseen A:n kuljettamaan pakettiautoon. A:n rikos on ollut edellä mainituilla perusteilla kokonaisuutena arvioiden omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa muiden tienkäyttäjien hengelle tai terveydelle.

27. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo käräjäoikeuden tavoin, että A on syyllistynyt törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen.

28. Rangaistuksen mittaamisen osalta Korkein oikeus toteaa, että ainoastaan A on hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, jossa hänelle on tuomittu rangaistus törkeästä liikenteen vaarantamisesta ja kuolemantuottamuksesta. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetuista rikoksista ei ole pidettävä käräjäoikeuden A:lle tuomitsemaa yhteistä 60 päivän ehdollista vankeusrangaistusta lievempää rangaistusta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Asia jätetään syyksilukemisen ja rangaistuksen osalta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan seuraavin koeaikaa koskevin lisäyksin.

Ehdollisen vankeuden koeaika on alkanut käräjäoikeuden tuomion antamisesta 5.12.2017. Koeaika on keskeytynyt hovioikeuden tuomion johdosta 13.3.2018. Koeaika alkaa uudelleen Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta ja päättyy 28.2.2021.

Ehdollinen rangaistus voidaan määrätä pantavaksi täytäntöön, jos A koeaikana tekee rikoksen, josta hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeusrangaistukseen tai yhdistelmärangaistukseen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Hanna Vieruaho.

Ostajille oli ennen kaupan tekemistä annettu vuonna 1960 rakennetusta asuinrakennuksesta laadittu kosteusmittauspöytäkirja, jonka mukaan kosteutta oli rakennuksen kellaritiloissa mutta ei sen yllä olevissa lattia- ja seinärakenteissa. Kaupan jälkeen kellarin betoniholvin yläpuolisissa alapohjarakenteissa sekä ulkoseinärakenteiden alaosissa havaittiin kosteus- ja mikrobivaurioita, jotka olivat aiheutuneet kellarista johtuvasta kosteusrasituksesta sekä kosteuden tiivistymisestä kylmän betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan.

Korkein oikeus katsoi, että ostajilla oli rakennuksen iän, rakennustavan ja kellarin kosteudesta saamiensa tietojen johdosta ollut aihe tarkastaa kellarin yläpuolisten rakenteiden kunto tavanomaista perusteellisemmin. He olivat kuitenkin saaneet pitää riittävinä pöytäkirjasta ilmeneviä selvityksiä, joissa kellarin yläpuoliset rakenteet oli myös poraten tehdyillä mittauksilla todettu kuiviksi. Ostajat eivät olleet laiminlyöneet tarkastusvelvollisuuttaan, eivätkä he siten olleet menettäneet oikeuttaan vedota kiinteistön virheeseen.

MK 2 luku 22 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tausta

A ja B (jäljempänä myös ostajat) olivat 30.8.2013 ostaneet C:ltä (jäljempänä myös myyjä) 138 000 euron kauppahinnalla kiinteistön, jolla sijaitsi vuonna 1960 rakennettu omakotitalo sekä piharakennus, autotalli ja varastotiloja. Kaupanteon yhteydessä kohteesta oli 27.8.2013 laadittu kosteusmittausraportti, jossa oli muun muassa todettu kellarin perusmuurin alaosien, betonisten väliseinien alaosien, anturoiden ja maanvaraisen betonilaatan sekä maapohjan olevan kosteita. Lattia- ja seinäpintojen sekä eristetilojen ja alajuoksujen kosteus oli raportissa todettu normaaliksi.

Ostajat olivat 18.8.2016 teettäneet talon alapohjan kuntotutkimuksen. Tutkimuksessa rakennuksen kellarikerroksen ja ensimmäisen kerroksen välisen betoniholvin päälle puukoolatuissa alapohjarakenteissa ja ulkoseinärakenteiden alaosissa oli todettu kosteusvaurion osoittavia mikrobivaurioita. Alapohjan vaurioituminen oli tutkimusraportin mukaan johtunut kellarista aiheutuvasta kosteusrasituksesta sekä kosteuden tiivistymisestä betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan.

Kanne ja vastaus Satakunnan käräjäoikeudessa

A ja B vaativat, että C velvoitetaan suorittamaan heille 100 000 euroa hinnanalennusta kiinteistön laatuvirheen perusteella. Kanteensa perusteena he vetosivat edellä mainittuihin alapohjarakenteiden ja ulkoseinärakenteiden alaosien kosteus- ja mikrobivaurioihin sekä eräisiin muihin virheisiin. Alapohja- ja seinärakenteiden vauriot aiheuttivat terveyshaittaa, ja niiden korjaaminen maksaisi 95 000 euroa. Ostajat katsoivat, ettei heillä ollut kosteusmittausraportista 27.8.2013 saamansa tiedot huomioon ottaen ollut aihetta epäillä vaurioita alapohjan ja seinien rakenteissa.

C vaati kanteen hylkäämistä. Hän vetosi muun ohella siihen, että kellarin kunnon ja kosteuden vuoksi oli ollut ilmeistä, että myös alapohjassa oli kosteuden aiheuttamia vaurioita, ja että myös ostajien oli tullut varautua vaurioihin.

Käräjäoikeuden tuomio 8.3.2018 nro 18/3946

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että alapohjassa ja seinärakenteiden alaosissa oli kosteusvaurioita, jotka johtuivat kellarin kosteusrasituksesta ja kosteuden tiivistymisestä lämpötilaerojen takia betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan. Vaurioiden vuoksi talon sisäilman mikrobipitoisuus oli ollut terveydelle haitallisella tasolla. Vauriot oli korjattava rakenteet purkavalla korjaustavalla, jonka kustannukset olisivat 95 000 euroa.

Käräjäoikeus totesi, ettei ostaja maakaaren 2 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan saa laatuvirheenä vedota seikkaan, joka olisi voitu havaita kiinteistön tarkastuksessa ennen kauppaa. Ostajalla ei ole velvollisuutta ilman erityistä syytä ulottaa tarkastusta seikkoihin, joiden selvittäminen edellyttää teknisiä tai muita tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä.

Kellaritiloissa näkyvissä ollut maaperästä ja sivulta ulkoapäin tuleva kosteus oli ollut ostajien havaittavissa. Lisäksi kosteusmittausraportissa oli ehdotettu toimenpiteenä salaojajärjestelmän tekemistä sekä kellarin maapohjan kuorimista, tasaamista, suodatinkankaan ja sepelin asentamista tai vaihtoehtoisesti betonilattian valamista. Ostajien oli pitänyt olla tietoisia näkyvistä vauriojäljistä kellarin perusmuurin alaosissa, betonisten väliseinien alaosissa, anturoissa, maanvaraisessa betonilaatassa ja maapohjassa sekä salaojajärjestelmän mahdollisesta puuttumisesta. Toisaalta rakennuksen sisätiloissa ei ollut havaittu kosteusvaurioita. Lattia- ja seinäpinnoilla oli todettu normaali kosteus, samoin mitatuissa eristetiloissa ja alajuoksuissa. Myöskään kellarin puolelta tarkasteltuna betoniholvissa ja betonisissa perusmuureissa ei ollut silmämääräisesti havaittu vaurioita.

Käräjäoikeus katsoi, että ostajilla ei ollut ollut aihetta epäillä, että perusmuurin alaosissa, anturoissa ja maanvaraisessa betonilaatassa todettu kosteus ulottuisi koko alapohjaan. Ostajilla ei ollut kellarin kosteuden perusteella ollut aihetta myöskään epäillä, että kellarista aiheutuva kosteusrasitus sekä lämpötilaeroista johtuva kosteuden tiivistyminen betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan aiheuttaa kosteusvaurion alapohjaan. Sen vuoksi käräjäoikeus katsoi, että ostajilla ei ollut ollut erityistä syytä poikkeuksellisiin toimenpiteisiin alapohjan kunnon selvittämiseksi eivätkä he olleet laiminlyöneet selonottovelvollisuuttaan.

Käräjäoikeus katsoi, että kiinteistössä oli alapohjan seinärakenteiden kosteusvaurioiden vuoksi maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu salainen virhe. Ostajilla oli tämän virheen sekä eräiden muiden laatuvirheiden perusteella oikeus hinnanalennukseen. Käräjäoikeus velvoitti C:n suorittamaan A:lle ja B:lle hinnanalennuksena 80 000 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kalle Kalliokoski.

Vaasan hovioikeuden tuomio 24.9.2018 nro 414

C vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A ja B vaativat valituksen hylkäämistä.

Hovioikeudessa oli alapohjan kosteusvaurioiden osalta kysymys ensisijaisesti siitä, kuuluiko vastuu vaurioista maakaaren 2 luvun 22 §:n nojalla ostajille heidän kaupan kohteesta ennen kaupan tekemistä tietoonsa saamien seikkojen vuoksi.

Hovioikeus totesi, että kysymyksessä oleva omakotitalo oli kaupantekohetkellä ollut jo yli 50 vuotta vanha ja rakennettu rakentamisaikaisten rakennusmääräysten ja tavan mukaisesti. Kellarin päälle valetun betoniholvin päälle oli rakennettu puukoolattu lattia, jossa oli käytetty eristeenä kosteus- ja mikrobiherkkää purua.

Kellarikerroksen ja ensimmäisen kerroksen välisissä alapohjarakenteissa ja ulkoseinärakenteiden alaosissa kaupan jälkeen todetut kosteusvaurion osoittavat mikrobivauriot eivät olleet olleet tiedossa kaupantekohetkellä. Vaurioituminen oli kuitenkin riidattomasti johtunut kellarista aiheutuvasta, ostajien tiedossa kaupantekohetkellä olleesta kosteusrasituksesta sekä tämän kosteuden tiivistymisestä betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan.

Omakotitalon alapohjarakenne oli ollut rakentamisajankohtaan nähden tyypillinen, ja tällaiseen rakenteeseen liittyi merkittävä kellarin kosteusrasituksesta aiheutuvien vaurioiden riski. Hovioikeus katsoi, että ostajien oli täytynyt rakennuksen iän ja sen kellarin kosteudesta saamiensa tietojen perusteella varautua siihen, että kellarin kosteudella oli voinut olla haitallisia vaikutuksia rakennuksen alapohjarakenteisiin myös laajemmin. Tätä johtopäätöstä ei riittänyt muuttamaan se, että ennen kaupantekoa suoritetussa kosteusmittauksessa betoniholvissa ja betonisissa perusmuureissa ei ollut silmämääräisesti havaittu vaurioita ja siinä tarkastetuissa kohdissa alajuoksut olivat olleet silminnähden terveitä ja porattaessa kovia.

Hovioikeus katsoi, että ostajille oli syntynyt erityinen selonottovelvollisuus kaupan kohteen kunnon tarkemmasta selvittämisestä. Sen vuoksi he eivät voineet vedota virheenä todettuihin salaisiin vaurioihin, jotka olisivat olleet selvitettävissä kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupan tekemistä.

Hovioikeus katsoi, ettei kaupan kohteessa ollut myöskään muita hinnanalennukseen oikeuttavia virheitä. Se kumosi käräjäoikeuden tuomion ja hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Hagar Nordström, Pasi Vihla ja Eerika Hirvelä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

A ja B vaativat valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että asia palautetaan hovioikeuteen ja jätetään alapohjan kosteusvaurioiden osalta käräjäoikeuden tuomion varaan.

C vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. A ja B ovat 30.8.2013 ostaneet C:ltä kiinteistön 138 000 euron kauppahinnalla. Kiinteistöllä on sijainnut vuonna 1960 rakennettu omakotitalo sekä piharakennus, autotalli ja varastotiloja. Rakennusalalla toimiva yritys oli laatinut kosteusmittauspöytäkirjan, joka on ollut ostajien käytettävissä kaupasta päätettäessä. Pöytäkirjan mukaan talon kellarin betonirakenteissa on havaittu kosteutta mutta asuinkerroksen lattia- ja seinäpintojen sekä eristetilojen ja alajuoksujen kosteusarvot ovat olleet normaaleja.

2. Ostajat ovat kanteessaan vaatineet myyjältä hinnanalennusta kiinteistön laatuvirheen perusteella. He ovat vedonneet laatuvirheenä siihen, että omakotitalon kellarikerroksen ja ensimmäisen kerroksen välisen betoniholvin päälle puukoolatuissa alapohjarakenteissa ja puisten ulkoseinärakenteiden alaosissa oli kosteusvaurion osoittavia mikrobivaurioita. Todetut mikrobivauriot sijaitsivat näiden rakenteiden lämmöneristeissä. Asunnon sisätiloihin ilmavirtausten mukana kulkeutuneet mikrobikasvustojen aineenvaihduntatuotteet, itiöt ja rihmaston kappaleet olivat aiheuttaneet ostajille terveyshaittaa. Alapohjan vaurioituminen oli johtunut kellarista aiheutuvasta kosteusrasituksesta sekä kosteuden tiivistymisestä betoniholvin ja lämmöneristeen rajapintaan.

3. Myyjä on vastustanut vaatimuksia muun ohella sillä perusteella, että ostajien on ennen kauppaa kellarin kunnosta ja kosteudesta saamiensa tietojen perusteella tullut varautua vaurioihin alapohjassa.

4. Käräjäoikeus on velvoittanut myyjän suorittamaan hinnanalennusta. Käräjäoikeus on katsonut, että kiinteistössä on kosteusvaurioiden, sisäilmahaitan ja sen kanssa syy-yhteydessä olevien mikrobivaurioiden vuoksi ollut maakaaren 2 luvun 17 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitettu salainen virhe ja että ostajat eivät olleet laiminlyöneet ennakkotarkastusvelvollisuuttaan.

5. Myyjän valituksesta hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja hylännyt kanteen. Hovioikeus on katsonut, että ostajille oli heidän saamiensa rakennuksen ikää, rakentamistapaa ja kellarin kosteutta koskevien tietojen perusteella syntynyt maakaaren 2 luvun 22 §:n 1 momentissa tarkoitettu erityinen selonottovelvollisuus kaupan kohteen kunnon tarkemmasta selvittämisestä. Sen vuoksi he eivät voineet vedota laatuvirheenä kanteessa tarkoitettuihin vaurioihin, jotka olisivat olleet selvitettävissä kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupan tekemistä.

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, ovatko ostajat ennakkotarkastusvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi menettäneet oikeutensa vedota laatuvirheenä alapohjan ja seinärakenteiden vaurioihin. Asiassa tulee arvioitavaksi erityisesti se, ovatko kosteusmittauspöytäkirjasta ilmenevät tiedot antaneet ostajille aiheen edellyttää rakennuksen kunnon tarkempaa selvittämistä sellaisin toimenpitein, joilla kaupan jälkeen ilmi tulleet vauriot olisi voitu havaita.

Ostajan ennakkotarkastusvelvollisuus

7. Maakaaren 2 luvun 22 §:n 1 momentin mukaan ostaja ei saa laatuvirheenä vedota seikkaan, joka olisi voitu havaita kiinteistön tarkastuksessa ennen kaupan tekemistä. Ostajalla ei ole velvollisuutta ilman erityistä syytä tarkistaa myyjän kiinteistöstä antamien tietojen paikkansapitävyyttä eikä ulottaa tarkastusta seikkoihin, joiden selvittäminen edellyttää teknisiä tai muita tavanomaisesta poikkeavia toimenpiteitä.

8. Maakaaren säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 120/1994 vp s. 56–57) mukaan ostajan on suoritettava kiinteistön tarkastus tavanomaisella huolellisuudella, jota voidaan yleensä olettaa käytettävän arvokasta omaisuutta hankittaessa. Ostaja vastaa omasta huolimattomuudestaan, jos kaikkia merkittäviä ominaisuuksia ei ole liian nopeasti ja puutteellisesti suoritetussa tarkastuksessa selvitetty. Rakennukset tulee tarkastaa siltä osin kuin tiloihin on esteetön pääsy, eikä tarkastuksessa edellytetä suoritettavan erityisiä teknisiä toimenpiteitä tai mittauksia eikä muitakaan tavanomaisesta poikkeavia järjestelyjä. Yleensä riittää, että ostaja itse tarkastaa kiinteistön. Jos kiinteistössä on havaittavissa epäilystä herättäviä seikkoja, kuten kosteutta seinissä, ostajan on ryhdyttävä tarkempaan tutkimukseen. Tällöin olosuhteet saattavat edellyttää asiantuntija-apua.

9. Korkein oikeus on arvioinut kiinteistön ostajan ennen kauppaa saamien rakennuksen vaurioita tai riskirakenteita koskevien tietojen vaikutusta ostajan tarkastusvelvollisuuteen ratkaisuissa KKO 2004:78, KKO 2009:31 ja KKO 2019:16. Ratkaisuissa on otettu huomioon yhtäältä ne toimenpiteet, joita virheiden havaitseminen olisi edellyttänyt, ja toisaalta havaittujen riskitekijöiden ja vaurioiden laatu ja laajuus.

10. Ratkaisun KKO 2019:16 (kohta 7) mukaan ostaja voi tyytyä rakennuksen esteettömästi saavutettavissa olevien tilojen aistinvaraiseen tarkastukseen silloin, kun ostajan myyjältä saamat tiedot tai kiinteistön tarkastuksessa tehdyt havainnot eivät anna aihetta epäillä sellaisia vikoja tai vaurioita, joiden olemassaoloa tai laajuutta ei tällaisessa tarkastuksessa voida selvittää. Silloin, kun ostajan saamat tiedot tai hänen tekemänsä havainnot antavat aiheen epäillä rakennuksen vaurioituneen, ostajan tarkastusvelvollisuuteen kuuluu myös olosuhteisiin nähden asianmukaisella huolellisuudella selvittää tarkemmin rakennuksen kuntoa. Ostaja voi joko myyjän suostumuksella ryhtyä itse toimenpiteisiin kiinteistön kunnon selvittämiseksi tai edellyttää myyjältä riittävää selvitystä kiinteistön kunnosta ennen kaupan tekemistä.

11. Ratkaisussa KKO 2019:16 ostajien tarkastusvelvollisuuden laajuuteen vaikuttivat ostajille ennen kauppaa esitetyssä kuntotarkastusraportissa annetut tiedot rakennuksessa olevista riskirakenteista ja lahovaurioista sekä raportissa esitetyt korjaus- ja lisätutkimussuositukset. Ratkaisussa katsottiin, ettei ostajilla ollut saamansa tiedot huomioon ottaen ollut perusteltua aihetta olettaa, että alapohja ei olisi ollut vaurioitunut laajemmin kuin tarkastuksessa oli rakenteita rikkomatta ollut mahdollista havaita. Ostajat eivät heidän tiedossaan olleet vauriot, riskirakenteet ja lisätutkimussuositukset huomioon ottaen olleet voineet luottaa tarkastamattomien rakenteiden olevan kunnossa pelkästään sillä perusteella, että asuintiloissa ei ollut havaittu merkkejä kosteusvaurioista ja että myyjä ei ollut havainnut rakennuksessa puutteita. Koska ostajilla oli kohteesta saamiensa tietojen vuoksi ollut erityinen syy edellyttää lisätutkimuksia alapohjan kunnon selvittämiseksi ennen kauppaa, he eivät voineet vedota virheenä kaupan jälkeen havaittuihin alapohjan vaurioihin.

12. Korkein oikeus toteaa, että havaittujen vauriomerkkien ja riskirakenteiden merkityksen sekä niiden edellyttämien selvitystarpeiden arviointi voi edellyttää sellaista rakennusalan osaamista, jota kiinteistön ostajalla ei ole itsellään. Mikäli ostajalla on käytettävissään rakennusalan asiantuntijan arvio näistä seikoista, hänen voidaan ratkaisusta KKO 2019:16 ilmenevin tavoin edellyttää ottavan sen huomioon lisätutkimusten tarpeellisuutta arvioidessaan. Jos tällaisessa arviossa ei ole ilmennyt lisätutkimus- tai korjaustarvetta, ostajan ennakkotarkastusvelvollisuuden laajuuden kannalta on keskeistä, olisiko ostajan tavanomaisen yleistietämyksen perusteella tullut ymmärtää omien havaintojensa tai muiden tietojen antavan aiheen lisätutkimusten tekemiseen tai tähän liittyvän asiantuntija-avun hankkimiseen. Merkitystä on tällöin vaurioon tai vaurioitumisriskiin viittaavien seikkojen ohella myös sellaisella selvityksellä, joka on antanut ostajalle aiheen luottaa siihen, että merkittäviä piilossa olevia vaurioita ei ole.

Ostajien ennen kauppaa saamat tiedot

13. Todisteena ostajien ennen kauppaa saamista tiedoista on esitetty 27.8.2013 päivätty kosteusmittauspöytäkirja, joka on laadittu kaupanteon yhteydessä ja joka on ollut ostajien käytettävissä kaupasta päätettäessä. Kiinteistön kauppakirjan mukaan ostaja on ottanut rakennuksen vastaan siinä kunnossa kuin se ostajalle esiteltäessä oli ja kosteusmittauspöytäkirjan mukaan on. Kauppakirjan mukaan ostaja on ottanut vastattavakseen pöytäkirjassa todetut toimenpide-ehdotukset.

14. Pöytäkirjan alussa esitetyistä perustiedoista ilmenee, että kysymys on vuonna 1960 rakennetusta omakotitalosta, jossa on yksi asuinkerros ja kellari. Kellarin lattiarakenteena on osin maanvarainen betonilaatta, osin maapohja. Kellarin yläpuolisen betoniholvin päälle on rakennettu asuinkerroksen puukoolattu lattia, jonka eristeenä on käytetty pääasiassa kutterinlastua. Salaojituksesta ei pöytäkirjan mukaan ole tietoa. Sadevesiä oli osin ohjattu pois rakennuksen läheisyydestä, mutta se, mihin ne laskevat, ei ollut selvinnyt kartoituksessa.

15. Pöytäkirjan mukaan rakennuksen kuntoa on kartoitettu osin aistinvaraisesti, osin mittaamalla pintojen ja rakenteiden kosteuspitoisuuksia. Alapohjan eristetilaan ja alajuoksuihin on porattu seitsemän tarkastusreikää, joista on mitattu kosteus kosteusmittarilla. Lisäksi lattia- ja seinäpintojen kosteutta on mitattu suuntaa-antavalla pintakosteuden osoittimella rakenteita rikkomatta. Yläpohja, kellari ja vesikatto on tarkastettu silmämääräisesti.

16. Kellaria, alapohjarakennetta ja asuintiloja koskevina aistinvaraisina havaintoina pöytäkirjassa on todettu muun ohella seuraavaa:

- Sisälattioissa on epätasaisuutta.

- Kellarin puolelta betoniholvissa ja perusmuureissa ei silmämääräisesti havaittu vaurioita.

- Kaikissa tarkastetuissa kohdissa alajuoksut olivat silminnähden terveitä ja poratessa kovia.

- Kellaritiloissa oli näkyvissä maaperästä ja sivulta ulkoapäin tulevaa kosteutta. Maapohjan päällä oli osittain rakennusaikaista jätettä, joka oli maatumassa.

17. Pöytäkirjan kohdasta ˮMittauksissa todettu kostea alueˮ ilmenee, että asuinkerroksen lattia- ja seinäpinnoilla sekä mitatuissa eristetiloissa ja alajuoksuissa on havaittu normaali kosteuspitoisuus. Kosteita ovat olleet kellarissa perusmuurin alaosat, betonisten väliseinien alaosat, anturat ja maanvarainen betonilaatta sekä maapohja. Kellarin yläpuolisen holvin kosteudesta ei ole mainintaa. Kohdassa ˮHavaitut vauriot rakenteissaˮ mainitaan vain lattioiden epätasaisuus.

18. Havaintojen kuvaamisen jälkeen pöytäkirjassa esitetään toimenpide-ehdotuksia. Yleisenä ohjeena suositellaan rakennuksen ympärille tehtäväksi täydellinen salaoja- ja sadevesijärjestelmä patolevyin. Lisäksi todetaan, että kellarin käyttömukavuutta voidaan lisätä poistamalla maapohjan humusmainen pinta ja rakennusjätteet. Toimenpide-ehdotuksena lausutaan, että kellarin kuoritun ja tasatun maapohjan päälle asennetaan suodatinkangas sekä pesty ilman tuhkaa oleva sepeli tai vaihtoehtoisesti valetaan maapohjan päälle betonilattiat.

19. Pöytäkirjassa on myös asuinkerroksen pohjapiirros mittauspaikkoja koskevin merkinnöin sekä luettelo mittaustuloksista. Mittaustuloksista ilmenee kunkin tarkastusreiän osalta suhteellinen kosteus (45–66 %), lämpötila (15–17 °C) ja absoluuttinen kosteus (5,43–7,51 g/kg) sekä sanallinen arvio, jonka mukaan kosteus on normaali.

Kaupan jälkeen havaitut vauriot ja niiden syntyyn vaikuttaneet tekijät

20. Asiassa on riidatonta, että rakennuksen kellarikerroksen ja ensimmäisen kerroksen välisen betoniholvin päälle puukoolatuissa alapohjarakenteissa sekä ulkoseinärakenteiden alaosissa on todettu kosteusvaurion osoittavia mikrobivaurioita.

21. Todisteena esitetystä 18.8.2016 päivätystä kuntotutkimusraportista ilmenee, että alapohja- ja ulkoseinärakenteiden vaurioituminen on johtunut kellarista aiheutuvasta kosteusrasituksesta sekä kosteuden tiivistymisestä kellarin yläpuolisen betoniholvin ja sen päällä olevan lämmöneristeen rajapintaan. Kellarikerroksen tuuletusaukkojen muuraaminen umpeen on estänyt maaperästä haihtuvan kosteuden pois tuulettumista. Betoniholvin kosteus on tasaantunut kellarin ilman kosteuteen ja aiheuttanut kosteusrasitusta betoniholvin päällä olevaan puukoolattuun alapohjaan, jonka kosteus pyrkii tasaantumaan betoniholvin kosteuteen. Sokkelin pystysuuntaisen lämmöneristeen puuttumisen vuoksi kylmyys on alentanut betoniholvin lämpötilaa siinä määrin, että betoniholvin ja lämmöneristeen väliin on muodostunut kastepiste. Koska kellarissa ei ole ollut lämpöeristeitä tai lämmitystä, betoniholvi on ollut talvikautena kauttaaltaan viileä, jolloin sisäilman kosteus on tiivistynyt lämmöneristeen ja betoniholvin rajapintaan nostaen suhteellisen kosteuden tasolle, jossa mikrobikasvuston syntyminen on mahdollista.

Ostajien ennakkotarkastusvelvollisuuden arviointi

22. Asiassa on arvioitavana, olisiko ostajilla ollut ennen kauppaa saamiensa tietojen perusteella velvollisuus ryhtyä sellaiseen tarkastukseen, jossa kaupan jälkeen todetut alapohjan ja seinärakenteiden alaosien vauriot olisivat tulleet ilmi. Vauriot on kuntotutkimuksessa 18.8.2016 havaittu rakenteita avaamalla, eikä asiassa ole väitettykään, että vauriot olisi voitu havaita joillakin rakennukseen vähemmän kajoavilla toimenpiteillä.

23. Korkein oikeus toteaa, että ostajille ennen kaupantekoa annetusta kosteusmittauspöytäkirjasta on käynyt ilmi sellaisia seikkoja, jotka ovat korostaneet ostajien tarkastusvelvollisuutta. Kaupantekohetkellä yli viisikymmentä vuotta vanhan rakennuksen osin maapohjaisessa ja osin betonilaatan päälle rakennetussa kellarissa on ollut maaperästä ja sivulta ulkoapäin tulevaa kosteutta siten, että ainakin perusmuurin alaosat, betonisten väliseinien alaosat, anturat ja maanvarainen betonilaatta sekä maapohja ovat olleet kosteita. Ostajien tiedossa on niin ikään ollut, että kellarin holvin yläpuolisessa asuinkerroksessa on ollut puukoolattu lattia sekä puurunkoiset seinät, joiden eristeenä on käytetty puuainesta.

24. Kosteusmittauspöytäkirjasta ei ole kuitenkaan käynyt ilmi, että kellarin yläpuolinen betoniholvi tai sen yläpuoliset rakenteet olisivat kosteita tai vaurioituneita. Pöytäkirjasta ei ilmene myöskään sokkelin lämmöneristyksen puutteellisuus, joka on edellä kuvatulla tavalla vaikuttanut kosteusvaurion syntymiseen.

25. On yleisesti tiedossa, että kosteus voi siirtyä muun muassa betonisissa rakenteissa. Siten tieto kellarin kosteudesta on antanut ostajille aiheen epäillä, että myös kellarin yläpuoliset alapohjarakenteet ovat voineet kostua. Yleisesti tiedetään myös, että puu ja siitä valmistetut rakennusmateriaalit voivat vaurioitua altistuessaan liialliselle kosteudelle. Ostajilla on siksi kellarin kosteudesta ja alapohjan rakenteesta saamansa tiedon perusteella ollut aihe epäillä, että kellarin kosteus on voinut levitä myös alapohjaan tai asuinkerroksen seiniin ja aiheuttaa niissä vaurioita. Näiden seikkojen vuoksi ostajien olisi tullut edellyttää myös kellarin yläpuolisten rakenteiden kunnon tavanomaista perusteellisempaa selvittämistä.

26. Alapohjan ja asuintilojen kuntoa on ennen kauppaa pyritty selvittämään rakennusalalla toimivan yrityksen tekemällä aistinvaraisella tarkastuksella ja myös erilaisilla mittauksilla. Kosteusmittauspöytäkirjasta ilmenevin tavoin seinien ja lattian kosteutta on mitattu pintakosteuden osoittimella. Lisäksi eristetilaan ja alajuoksuihin on porattu useita tarkastusreikiä, joista on mitattu kosteus. Mittauksissa on havaittu vain normaaleja kosteusarvoja.

27. Korkein oikeus toteaa, että pintakosteuden osoittimella on mitattu kosteutta pelkästään lattia- ja seinäpinnoista, ja mittausten tulokset ovat olleet kosteusmittauspöytäkirjastakin ilmenevin tavoin vain suuntaa-antavia. Ostajatkaan eivät ole voineet perustellusti olettaa, että mahdollinen rakenteiden sisällä oleva kosteus tai siitä aiheutuneet vauriot olisivat tulleet ilmi pintakosteuden osoittimella tehdyissä mittauksissa. Sen sijaan tarkastusreikiä poraamalla on saatu tietoa nimenomaan rakenteiden sisällä olevasta kosteudesta. Kosteusmittauspöytäkirjan mukaan tällöin on tehty muutoinkin havaintoja materiaalien kunnosta. Mittausten tekijä on näiden havaintojen perusteella arvioinut alajuoksupuut silminnähden terveiksi.

28. Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvattujen mittaustulosten perusteella ostajat ovat voineet luottaa siihen, että lattia- ja seinärakenteissa ei ole kosteutta tai kosteudesta aiheutuneita vaurioita. Vaikka mittaukset ovat kohdistuneet vain rakenteiden yksittäisiin kohtiin, niitä on kuitenkin tehty seitsemästä kohdasta. Korkein oikeus katsoo, että ostajat ovat pöytäkirjassa esitettyjen tietojen luotettavuutta arvioidessaan voineet lähteä siitä, että alan yrityksen tekemät mittaukset ovat olleet riittäviä ja edustavia ottaen huomioon myös yrityksen tiedossa olleen kosteuden kellaritiloissa.

29. Kosteusmittauspöytäkirjassa ei ole mainittu, että käytettyyn tutkimustapaan liittyisi epävarmuustekijöitä. Pöytäkirjaan on kirjattu joitakin toimenpide-ehdotuksia, mutta siinä ei ole suositeltu tehtäväksi rakennuksen alapohjaa koskevia lisätutkimuksia tai tuotu esiin tähän liittyviä korjaustoimenpidetarpeita. Asiassa ei ole muutoinkaan tullut esiin sellaisia seikkoja, joiden perusteella ostajilla olisi ollut aihe pitää tehtyjä mittauksia alapohjan ja seinärakenteiden kunnon selvittämiseksi riittämättöminä.

30. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ostajilla ei ole rakennuksen ikä, rakentamistapa ja tiedossa ollut kosteusrasitus huomioon ottaenkaan ollut aihetta edellyttää tehtyä laajempia tutkimuksia alapohjan ja seinärakenteiden kunnon selvittämiseksi ennen kauppaa. Sen vuoksi ostajat eivät ole menettäneet oikeuttaan vedota virheenä kaupan jälkeen havaittuihin alapohjan ja seinien alaosien vaurioihin.

Asian käsittelyn jatkaminen

31. Hovioikeus on katsonut, että ostajat ovat laiminlyöneet tarkastusvelvollisuutensa ja sen vuoksi menettäneet oikeuden vedota virheenä alapohjan ja seinien alaosien vaurioihin. Päädyttyään hylkäämään kanteen tällä perusteella hovioikeus ei ole lausunut siitä edelleen riitaisesta kysymyksestä, onko kiinteistössä mainittujen vaurioiden perusteella katsottava olevan maakaaren 2 luvun 17 §:ssä tarkoitettu laatuvirhe. Sen vuoksi ja oikeusastejärjestys huomioon ottaen asian käsittelyä on tarkoituksenmukaista jatkaa hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Asia palautetaan Vaasan hovioikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia edelleen käsiteltäväkseen.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuomo Antila, Lena Engstrand ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Mia Hoffrén.

B oli käräjäoikeudessa tuomittu yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn, eikä hän ollut hakenut muutosta tuomioonsa. Murhasta päätekijänä tuomitun A:n osalta tuomio oli Korkeimmassa oikeudessa kumottu todisteluaineiston hyödyntämiseen liittyvän menettelyvirheen perusteella, ja asia oli palautettu käräjäoikeuteen. Asiaa uudelleen käsiteltäessä A:ta vastaan nostettu syyte murhasta oli hylätty toteen näyttämättömänä hovioikeuden lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla. B haki tuomionsa purkamista sillä perusteella, että päätekijän syytteen tultua hylätyksi hän ei ollut voinut yllyttäjänä syyllistyä rikokseen. Korkein oikeus katsoi, että asiassa ei ollut jäänyt jäljelle sellaista päärikosta, johon B:n yllytys olisi voinut kohdistua. Korkein oikeus purki B:n tuomion. Ks. KKO 2020:10 KKO 2019:6

OK 31 luku 8 § 3 kohta

Asian aikaisempi käsittely

Muutoksenhakijan osalta lainvoimaiseksi jäänyt Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 12.2.2014 nro 14/107089 sekä kanssavastaajaa koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisu 22.12.2016 nro 2608 (KKO 2016:96), Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 9.3.2017 nro 17/109751 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 21.12.2017 17/152611 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Muutoksenhakijaa koskevan asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet käräjätuomari Hannu Kilpelä ja lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B vaati, että Keski-Suomen käräjäoikeuden 12.2.2014 antama tuomio puretaan siltä osin kuin hänen syykseen oli luettu yllytys törkeään pahoinpitelyyn.

Syyttäjä sekä C:n oikeudenomistajat vaativat, että hakemus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Keski-Suomen käräjäoikeus on 12.2.2014 antamallaan tuomiolla tuominnut A:n muun ohella C:n murhasta. B on tuomittu ampuma-aserikoksen ohella yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn, koska hänen on katsottu tahallaan taivuttaneen A:n ainakin ampumaan C:tä siten, että tämä joutuu sairaalaan. Käräjäoikeuden tuomion mukaan näytetyksi on tullut, että B on antanut törkeän pahoinpitelyn suorittamiseksi A:lle aseen, minkä jälkeen A on houkutellut C:n mukaansa tekaistulle maastokätkölle ja siellä ampunut C:tä selkään kaksi kertaa.

2. B ei ole hakenut muutosta käräjäoikeuden tuomioon, joka on jäänyt siten B:n osalta lainvoimaiseksi. A on valittanut tuomiosta Vaasan hovioikeuteen ja edelleen Korkeimpaan oikeuteen. Korkein oikeus on kumonnut alempien oikeusasteiden tuomiot A:ta koskevilta osin ja palauttanut asian uudelleen käsiteltäväksi käräjäoikeuteen (KKO 2016:96). Korkein oikeus on katsonut, että syyksilukeminen oli perustunut osittain rikosylikonstaapelin todistajankertomukseen siitä, mitä A oli hänelle puhuttamisissa kertonut puolustajansa läsnä olematta. Menettelyssä oli loukattu A:n puolustautumismahdollisuuksia ja itsekriminointisuojaa niin, ettei rikosylikonstaapelin todistajankertomusta saanut hyödyntää näyttönä A:n syyllisyydestä. Sen lisäksi A:n puhuttamisille ei ollut ollut edellytyksiä hänen mielentilansa takia.

3. Palautuksen jälkeen käräjäoikeus on tuomiossaan 9.3.2017 ja sittemmin hovioikeus tuomiossaan 21.12.2017 edellä tarkoitettua todistusaineistoa näytön arvioinnissaan hyödyntämättä katsonut, että A:n syyllisyydestä oli jäänyt varteenotettava epäily. A:han kohdistettu syyte C:n murhasta on hylätty hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on B:n ylimääräisen muutoksenhakemuksen nojalla kysymys siitä, onko hakemuksen kohteena oleva käräjäoikeuden tuomio yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn purettava hovioikeuden hylättyä päätekijää koskevan syytteen.

Sovellettavat säännökset ja oikeuskäytäntö

5. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

6. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että tuomion lainvoimaiseksi tulon jälkeen annettu uusi tuomio ei ole mainitussa lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka (KKO 2020:10, kohdissa 7–8 viitattu oikeuskäytäntö). Korkein oikeus on nimenomaisesti katsonut, että uutena seikkana ei voida pitää yksin Korkeimman oikeuden myöhemmin annettua tuomiota, jossa samassa jutussa toisen vastaajan syyllisyydestä esitetty näyttö on arvioitu toisin kuin hovioikeudessa, eikä tuon tuomion ja purkuhakemuksen kohteena olevan hovioikeuden tuomion väitettyä ristiriitaisuutta (KKO 1998:30, KKO 2015:68, kohta 13 ja KKO 2019:6, kohta 7).

7. Ratkaisussa KKO 2015:68 (kohta 7) todetun mukaisesti edellä esitetystä pääsäännöstä on oikeuskäytännössä poikettu erityisesti tilanteissa, joissa purettavaksi haetun tuomion perusteena ollut tuomio on ensin purettu. Tällöin uusi tuomio on voinut osoittaa, että hakemuksen kohteena ollut tuomio on nojautunut virheelliseen perusteeseen. Lainvoimaisen tuomion jälkeen annettu uusi tuomio voi siten tietyissä tilanteissa olla lainkohdassa tarkoitettu uusi seikka. Tällainen tilanne on ollut käsillä esimerkiksi ratkaisussa KKO 2006:3, jossa Korkein oikeus on purkanut törkeää velallisen epärehellisyyttä koskevan tuomion. Tämä on johtunut siitä, että Korkeimman oikeuden purettua ratkaisulla KKO 2004:56 asiaan liittyneen törkeää veropetosta ja vahingonkorvausta koskeneen lainvoimaisen hovioikeuden tuomion, asiassa ei voitu enää katsoa olleen velallisen rikoksen tarkoittamaa velkaa eikä velkojaa.

Yllytyksen liitännäisyys päätekoon

8. Rikoslain 5 luvun 5 §:n mukaan, joka tahallaan taivuttaa toisen tahalliseen rikokseen tai sen rangaistavaan yritykseen, tuomitaan yllytyksestä rikokseen kuten tekijä.

9. Rikosoikeuden yleisiä oppeja koskevan lainsäädännön uudistamiseen johtaneen hallituksen esityksen mukaan yllyttäjän vastuu edellyttää, että päätekijä syyllistyy vähintään rangaistavaan yritykseen. Yllytysvastuun perusedellytyksenä on, että yllytys saa aikaan tekopäätöksen tekijässä. Hallituksen esityksessä on korostettu, että yllytyksen ja pääteon liitännäisyys eli niin sanottu aksessorisuusvaatimus sitoo yllyttäjän vastuun määräpisteeseen saakka siihen, kuinka päätekijän teko oikeudellisesti arvioidaan. Yllyttäjän vastuu edellyttää, että pääteko on tunnusmerkistön mukainen, oikeudenvastainen ja tahallisena päätekijälle syyksiluettava. Kun osallisuudella on tällä tavoin määritelty kelvollinen kohde, yhteys päätekoon eräässä mielessä katkeaa. Tästä eteenpäin osallisten vastuu arvioidaan subjektiivisessa suhteessa pääsääntöisesti itsenäisesti (HE 44/2002 vp s. 146–149, 154–156).

Varsinaisen osallisen tuomion purkaminen

10. Korkein oikeus ei ole antanut julkaistuja ratkaisuja yllyttäjää koskevan lainvoiman saaneen tuomion purun edellytyksistä, kun päätekijää koskeva syyte on hylätty. Kysymys on yllytyksen ja pääteon välisestä liitännäisyydestä arvioitaessa tuomion purkamisen edellytyksiä.

11. Korkein oikeus on antanut toisesta varsinaisen osallisuuden muodosta eli avunannosta ratkaisut KKO 2015:68, KKO 2019:6 ja KKO 2020:10. Ratkaisussa KKO 2015:68 hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevan syytteen vanhentuneena, koska hovioikeus oli näytön arvioinnissa päätynyt pienempään petoksella tavoitellun oikeudettoman hyödyn määrään kuin käräjäoikeus. Teko oli tämän takia arvioitava törkeän petoksen asemesta petokseksi, mikä oli johtanut lyhyemmän määräajan soveltamiseen syyteoikeuden vanhentumisessa. Käräjäoikeuden tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi avunannosta törkeään petokseen tuomittujen vastaajien osalta. He hakivat tuomionsa purkamista, mutta Korkein oikeus hylkäsi hakemuksen. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden perustelut eivät osoittaneet, että pääteossa oli jäänyt täyttymättä jokin rikosoikeudellisen vastuun yleinen edellytys, eikä purettavaksi haettu käräjäoikeuden tuomio ollut perustunut virheelliseen syyksilukemiseen ratkaisussa KKO 2006:3 katsotulla tavalla. Avunannon liitännäisyydestä päätekoon ei itsessään seurannut, että päätekijää koskeva uusi tuomio olisi oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan tarkoittama uusi seikka (kohta 15).

12. Ratkaisussa KKO 2019:6 hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevat syytteet törkeästä veropetoksesta ja törkeästä kirjanpitorikoksesta katsottuaan jääneen näyttämättä, että päätekijöinä syytetyt henkilöt olisivat käyttäneet yhtiössä määräysvaltaa tai osallistuneet pimeän palkan maksuun. Käräjäoikeuden tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi avunannosta törkeään veropetokseen ja törkeään kirjanpitorikokseen tuomitun vastaajan osalta. Avunantajana tuomitun vastaajan hakemus tuomionsa purkamisesta hyväksyttiin Korkeimmassa oikeudessa ja hakijaan kohdistettu syyte sekä korvausvaatimus hylättiin. Korkeimman oikeuden mukaan asiassa oli kysymys tilanteesta, jossa hovioikeus ei ollut pitänyt päätekoa lainkaan rikoksena. Päätekijöiden ei ollut katsottu menetelleen rikoksen tunnusmerkistön mukaisesti, eikä heidän tekoaan ollut pidetty syyllisyyttä osoittavana. Kun päätekijöiden syytteet oli hylätty, asiassa ei jäänyt jäljelle sellaista rikosta, johon purun hakijan syytteessä kuvattu avunanto olisi voinut kohdistua (kohta 16).

13. Ratkaisussa KKO 2020:10 hovioikeus oli hylännyt päätekoa koskevat syytteet kahdesta törkeästä veropetoksesta katsottuaan jääneen näyttämättä, että mahdolliset verotukseen liittyvät rikkomukset ja laiminlyönnit olivat tapahtuneet päätekijän omistamien osakeyhtiöiden toiminnassa. Käräjäoikeuden tuomio oli jäänyt lainvoimaiseksi avunannosta törkeään veropetokseen ja veropetokseen tuomitun vastaajan osalta. Avunantajana tuomitun vastaajan hakemus tuomionsa purkamisesta hyväksyttiin Korkeimmassa oikeudessa ja hakijaan kohdistettu syyte sekä korvausvaatimus hylättiin. Korkeimman oikeuden mukaan hovioikeuden katsottua, että päätekijä ei ollut menetellyt syytteen teonkuvauksen mukaisesti, ei purun hakija ollut voinut syyllistyä sellaisiin avunantotekoihin, jotka käräjäoikeus oli lukenut hänen syykseen (kohta 19).

14. Korkein oikeus katsoo, että yllytystä ja avunantoa varsinaisen osallisuuden muotoina on perusteltua arvioida samojen kriteerien nojalla lainvoimaisen tuomion purkamisen edellytyksiä arvioitaessa.

Purun edellytysten arviointi tässä asiassa

15. Korkein oikeus toteaa, että yllytyksen rangaistavuus edellyttää kelvollista kohdetta eli tunnusmerkistönmukaista, oikeudenvastaista ja tahallisuutta osoittavaa päätekoa. Rikosoikeudellinen vastuu edellyttää myös, että yllytys on kohdistunut päärikoksen tekijään. Yllyttäjän rankaiseminen ei kuitenkaan edellytä, että pääteko on tekijälleen syyksiluettu (KKO 2015:68, kohta 11, KKO 2019:6, kohta 12 ja KKO 2020:10, kohta 12).

16. B:n syyksi on luettu purkuhakemuksen kohteena olevassa lainvoimaisessa käräjäoikeuden tuomiossa yllytys törkeään pahoinpitelyyn siten, että B on tahallaan taivuttanut A:n ainakin ampumaan C:tä. A:n syyksi oli samassa tuomiossa ja sittemmin myös hovioikeuden tuomiossa luettu C:n murha.

17. Korkein oikeus on kumonnut käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot A:ta koskevilta osin ja palauttanut asian käräjäoikeuteen. Tämä palautuspäätös on perustunut A:n henkilökohtaista puolustautumisoikeutta ja itsekriminointisuojaa loukanneeseen näytön hyödyntämiseen; yhtäältä siihen, että A:ta oli puhutettu rikoksesta epäiltynä puolustajan läsnä olematta ja toisaalta A:n mielentilaan häntä näin puhutettaessa. Korkeimman oikeuden päätös on merkinnyt sitä, että päärikosta koskeva tuomio on poistettu menettelyvirheen perusteella.

18. Korkeimman oikeuden palautuspäätöksen jälkeen käräjäoikeus ja hovioikeus ovat katsoneet, että asiassa esitetyn näytön perusteella ei ollut riittävällä varmuudella selvitetty C:n murhaa koskevan syytekohdan teonkuvauksen mukaista tapahtumainkulkua. A:ta kohtaan nostettu syyte murhasta on siten hovioikeuden lainvoimaisella tuomiolla hylätty.

19. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat asiaa uudelleen käsiteltäessä esitetyn todistusaineiston perusteella päätyneet näytön arvioinnissa siihen, että A ei ollut syyllistynyt C:n murhaan tai muuhunkaan tämän kuolemaan johtaneeseen tekoon. Asiassa ei ole A:han ja B:hen kohdistettujen syytteiden teonkuvaukset huomioon ottaen käsillä pääteoksi kelvollista tekoa, johon yllyttämisestä B on tuomittu hänen kohdallaan lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla. Yllyttäjän rikosvastuun syntymisen edellytyksenä oleva liitännäisyys (aksessorisuus) päätekoon ei täyty tässä asiassa. B ei ole siten voinut yllyttäjänä syyllistyä siihen rikokseen, jonka käräjäoikeus on lukenut hänen syykseen.

20. Korkein oikeus katsoo, että A:han kohdistetun murhasyytteen hylkäävä hovioikeuden lainvoimainen tuomio on seikka, joka osoittaa, että B:lle syyksi luetulla yllytyksellä ei ole päätekoa. Asiassa on siten oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettu peruste B:n yllytystä koskevan tuomion purkamiseksi ja tuomio on tältä osin purettava.

Rangaistuksen määrääminen syytekohdassa 4

21. Jos tuomion purkamista koskevaan hakemukseen suostutaan ja jutun uusi käsittely havaitaan tarpeelliseksi, Korkeimman oikeuden tulee oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan määrätä, minkä ajan kuluessa ja missä tuomioistuimessa sekä millä tavoin juttu on saatettava uudelleen käsiteltäväksi. Korkeimmalla oikeudella on kuitenkin valta välittömästi oikaista tuomiota, milloin asia havaitaan selväksi eikä hakemus koske rikosasiassa annetun tuomion purkamista syytetyn vahingoksi.

22. B on tuomittu käräjäoikeudessa yllytyksestä törkeään pahoinpitelyyn (syytekohta 1.2) ja ampuma-aserikoksesta (syytekohta 4) yhteiseen 5 vuoden vankeusrangaistukseen, josta on tullut vähentää vapaudenmenetysaika. Kun syytekohdan 1.2 osalta tuomio puretaan, B:lle on määrättävä rangaistus käräjäoikeuden hänen syykseen lukemasta ampuma-aserikoksesta.

23. B:n syyksi luetusta ampuma-aserikoksesta määrättävää rangaistusta ei voida pitää oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 14 §:n 1 momentin edellyttämällä tavalla selvänä. Korkein oikeus harkitsee siten oikeaksi huomioon ottaen osapuolten mahdollisuus muutoksenhakuun ja oikeusastejärjestys, että asia palautetaan B:lle syytekohdassa 4 määrättävän rangaistusseuraamuksen osalta käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 12.2.2014 nro 14/107089 puretaan siltä osin kuin B:n syyksi on luettu yllytys törkeään pahoinpitelyyn (tuomiolauselman kohta 1.2), B:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen osalta sekä siltä osin kuin B on velvoitettu korvaamaan valtiolle sen varoista syytekohdassa 1 suoritetut todistelukustannukset 351,42 euroa.

Asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen, jonka pitää viipymättä omasta aloitteestaan ottaa asia B:lle syytekohdassa 4 määrättävän rangaistuksen osalta uudelleen käsiteltäväkseen ja menetellä siinä laillisesti ottamalla huomioon palauttamisen syy.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Lena Engstrand, Juha Mäkelä, Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

Syyttäjä oli eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella pyytänyt, että Romanian kansalainen A luovutetaan Romaniaan vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Romanian viranomaisten toimittaman selvityksen mukaan A todennäköisesti suorittaisi merkittävän osan rangaistuksestaan vankilassa, jossa vangeille selleissä taattu henkilökohtainen tila oli vähemmän kuin kolme neliömetriä.

Korkein oikeus katsoi, että Romaniasta saadun selvityksen mukaiset vankeusolosuhteet loivat Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella vahvan olettaman ihmisoikeusloukkauksesta. Olettama ei kumoutunut pelkästään sillä perusteella, että selvityksen mukaan sellien ovet ovat päivisin auki. A:n luovuttamisesta kieltäydyttiin EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla.

EU-luovuttamisL 5 § 1 mom 6 kohta
Euroopan unionin perusoikeuskirja 4 artikla
IhmisoikeusSop 3 art

Asian käsittely Helsingin käräjäoikeudessa

Luovuttamispyyntö

Syyttäjä pyysi, että Romanian kansalainen A luovutetaan Romaniaan vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ilmenevässä asiassa. A oli Romaniassa tuomittu 4 vuoden vankeusrangaistukseen, joka oli kokonaan suorittamatta.

A:n lausuma

A vaati, että luovuttamispyyntö hylätään. Asiassa oli vaara, että A joutuisi Romanian vankilaolosuhteiden johdosta epäinhimillisen ja ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi. Vankiloissa vankien henkilökohtaiseen käyttöön varattu sellitila oli liian pieni eikä vastannut Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä asetettuja vaatimuksia. Vankilaolosuhteissa oli myös muita puutteita.

Käräjäoikeuden päätös 12.2.2020 nro 389

Käräjäoikeus totesi asiassa tulevan arvioitavaksi se, oliko asiassa perusteltu syy epäillä uhkaa ihmisarvoa loukkaavasta kohtelusta Romaniassa niissä vankiloissa, joihin A tultaisiin sijoittamaan. Syyttäjän Romanian viranomaisilta hankkiman selvityksen mukaan A sijoitettaisiin ensin 21 päivän ajaksi rangaistuslaitokseen, jossa hänelle taattaisiin kolmen neliömetrin minimivaatimuksen täyttävä huone. Mainitun ajanjakson jälkeen A tulisi selvityksen mukaan todennäköisesti sijoitettavaksi ensin Galatin vankilaan ja sitten Brailan vankilaan. Brailan vankilassa vankien henkilökohtainen sellitila jäi alle kolmeen neliömetriin, minkä käräjäoikeus totesi synnyttävän Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan vahvan olettaman Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan loukkauksesta. Vaikka selvityksen mukaan sellien ovet kyseisessä vankilassa olivat kiinni lähtökohtaisesti vain öisin, ei säilyttämisen näin pienissä tiloissa voitu katsoa olevan vähäistä, satunnaista ja tilapäistä. Näin ollen vankilaolosuhteet eivät vastanneet niille asetettuja vähimmäisvaatimuksia.

Käräjäoikeus katsoi, että luovuttaminen Romaniaan ja todennäköinen sijoittaminen vankilaan, joka ei täytä ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä asetettua vaatimustasoa, johti A:n kohdalla vaaraan ihmisarvoa loukkaavasta kohtelusta. Sen vuoksi luovuttamisesta tuli kieltäytyä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla.

Käräjäoikeus kieltäytyi A:n luovuttamisesta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Essi Konttinen-Di Nardo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja luovuttamispyyntö hyväksytään.

A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on vaatinut Romanian kansalaisen A:n luovuttamista Romaniaan neljän vuoden pituisen vankeusrangaistuksen täytäntöönpanoa varten. A on vastustanut luovuttamista. Käräjäoikeus on katsonut, että luovuttamisesta on kieltäydyttävä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (EU-luovuttamislaki) 5 §:n 1 momentin 6 kohdan perusteella, koska A Romaniassa todennäköisesti sijoitettaisiin vankilaan, joka ei vankien käytettävissä olevan henkilökohtaisen tilan osalta täytä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä asetettuja vähimmäisvaatimuksia. Käräjäoikeus on hylännyt luovuttamispyynnön.

2. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen perusteella kysymys siitä, onko A:n luovuttamiseen Romaniaan suostuttava vai onko luovuttamisesta kieltäydyttävä EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla. Tämän ratkaisemiseksi on arvioitava, uhkaisiko A:ta Romaniassa ihmisarvoa loukkaava kohtelu vankeusolosuhteiden puutteellisuuden takia.

Ihmisarvoa loukkaavaan kohteluun liittyvä kieltäytymisperuste

3. EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan luovuttamisesta tulee kieltäytyä, jos on perusteltua syytä epäillä, että luovutettavaksi pyydettyä uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai että hän joutuisi alkuperänsä, tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisensa, uskontonsa, vakaumuksensa tai poliittisen mielipiteensä vuoksi henkeään tai vapauttaan uhkaavan tai muun vainon kohteeksi, taikka voidaan perustellusti olettaa, että hän joutuu ihmisoikeuksien tai perustuslaissa turvatun oikeusturvan, sananvapauden tai yhdistymisvapauden loukkauksen kohteeksi.

4. EU-luovuttamislailla on pantu täytäntöön eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös 2002/584/YOS. Lain esitöiden (HE 88/2003 vp s. 22) mukaan 5 §:n 1 momentin 6 kohdan säännös ei perustu nimenomaisesti puitepäätöksen kieltäytymisperusteita koskeviin 3 ja 4 artikloihin, mutta se voidaan johtaa puitepäätöksen muista säännöksistä sekä Suomen ihmisoikeusvelvoitteista. Lain esitöissä on viitattu erityisesti puitepäätöksen 1 artiklan 3 kohtaan, jonka mukaan puitepäätös ei vaikuta velvoitteeseen kunnioittaa Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa taattuja perusoikeuksia ja keskeisiä oikeusperiaatteita.

5. Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklan mukaan, sellaisena kuin se oli voimassa puitepäätöstä tehtäessä, unioni perustuu jäsenvaltioille yhteisiin vapauden, kansanvallan, ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittamisen sekä oikeusvaltion periaatteisiin. Lisäksi artiklassa todettiin, että unioni pitää arvossa yhteisön oikeuden yleisinä periaatteina perusoikeuksia, sellaisina kuin ne taataan Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja sellaisina kuin ne ilmenevät jäsenvaltioiden yhteisessä valtiosääntöperinteessä. Euroopan unionin perusoikeuskirja on tullut oikeudellisesti sitovaksi vasta puitepäätöksen antamisen jälkeen, ja nykyään Euroopan unionista tehdyn sopimuksen 6 artiklassa viitataan perusoikeuskirjaan.

6. Ihmisarvoa loukkaavan kohtelun vaaraan perustuvasta luovuttamisen esteestä säädetään myös perustuslain 9 §:n 4 momentissa. Sen mukaan ulkomaalaista ei saa karkottaa, luovuttaa tai palauttaa, jos häntä tämän vuoksi uhkaa kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaan ketään ei saa kiduttaa eikä kohdella tai rangaista epäinhimillisellä tai halventavalla tavalla. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen käytännön mukaan ihmisoikeussopimuksen 3 artikla estää myös henkilön karkottamisen tai luovuttamisen maahan, jossa häneen kohdistuu artiklassa kielletyn kohtelun riski (esim. Soering v. Yhdistynyt kuningaskunta, tuomio 7.7.1989, kohta 91). Euroopan unionin perusoikeuskirjan 4 artiklassa on samansisältöinen määräys kuin ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa.

7. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään todennut, että puitepäätöksellä ei sen 1 artiklan 3 kohdan mukaan vaikuteta velvoitteeseen kunnioittaa muun muassa perusoikeuskirjassa taattuja perusoikeuksia. Tämän vuoksi täytäntöönpanosta vastaavalla oikeusviranomaisella on tietyin edellytyksin velvollisuus päättää puitepäätöksen mukainen luovuttamismenettely, jos luovuttaminen saattaa johtaa siihen, että luovutettava henkilö joutuu perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi (ks. suuren jaoston tuomio 15.10.2019, Dorobantu, C-128/18, EU:C:2019:857, 50 kohta ja siinä viitattu oikeuskäytäntö). Korkein oikeus katsoo, että EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohtaa on perusteltua tulkita mahdollisimman pitkälle yhtenevästi sen tulkinnan kanssa, jonka unionin tuomioistuin on antanut puitepäätöksen 1 artiklan 3 kohdalle ja perusoikeuskirjan 4 artiklalle sekä niihin liittyville ihmisoikeusvelvoitteille.

8. Unionin tuomioistuin on ratkaisuissaan katsonut, että pelkkä puutteita osoittavien seikkojen olemassaolo pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion vankeusolosuhteissa ei välttämättä merkitse sitä, että luovutettavaksi pyydetty henkilö altistuisi konkreettisessa tapauksessa epäinhimilliselle tai halventavalle kohtelulle, jos hänet luovutetaan tämän jäsenvaltion viranomaisille. Tällaisessa tilanteessa luovuttamista harkittaessa on konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti arvioitava, onko olemassa painavia perusteita uskoa, että luovutettavaksi pyydetty henkilö altistuisi todelliselle vaaralle joutua perusoikeuskirjan 4 artiklassa tarkoitetun epäinhimillisen tai halventavan kohtelun kohteeksi kyseisen jäsenvaltion vankeusolosuhteiden vuoksi. Arvioinnin tulee perustua objektiivisiin, luotettaviin, tarkkoihin ja asianmukaisesti päivitettyihin tietoihin vankeusolosuhteista (tuomio Dorobantu, 54 ja 55 kohdat ja niissä viitattu oikeuskäytäntö).

9. Unionin tuomioistuin on lisäksi todennut, että siltä osin kuin perusoikeuskirjan 4 artiklaan sisältyvä oikeus vastaa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 3 artiklassa taattua oikeutta, sen merkitys ja ulottuvuus ovat samat kuin ihmisoikeussopimuksessa (tuomio Dorobantu, 58 kohta).

10. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on suuren jaoston tuomiossaan 20.10.2016 asiassa Muršić v. Kroatia vahvistanut perusteet sen arvioimiseksi, loukkaavatko vankeusolosuhteet ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaisia oikeuksia. Tuomion mukaan (kohdat 99 ja 136–138) valtio on velvollinen huolehtimaan siitä, että vankeja kohdellaan ihmisarvon edellyttämällä tavalla, heidän hyvinvointinsa ja terveytensä on turvattu eikä rangaistuksen täytäntöönpanossa ylitetä vapaudenmenetykseen välttämättä liittyvää haittaa. Se, että vangin käytössä yhteissellissä olevan henkilökohtaisen tilan pinta-ala jää alle kolmen neliömetrin, synnyttää lähtökohtaisesti vahvan olettaman 3 artiklan loukkauksesta. Tämän olettaman valtio voi tavallisesti kumota ensinnäkin vain, jos henkilökohtaisen tilan kolmen neliömetrin vähimmäispinta-alaa rajoitetaan lyhyinä, satunnaisina ja vähämerkityksisinä jaksoina, toiseksi vain, jos niihin liittyy riittävä mahdollisuus liikkua vapaasti sellin ulkopuolella ja sellin ulkopuolella järjestettävää asianmukaista toimintaa, ja kolmanneksi vain, jos vankila tarjoaa yleisesti ottaen kunnolliset vankeusolosuhteet eikä kyseinen henkilö altistu muille tekijöille, jotka voidaan katsoa huonojen vankeusolosuhteiden osalta raskauttaviksi asianhaaroiksi. Perusteet ovat kumulatiivisia, eli niiden on kaikkien täytyttävä, jotta olettama voidaan kumota.

11. Ihmisoikeustuomioistuin on mainitussa tuomiossaan katsonut, että 27 päivän ajanjaksoa sellissä, jossa valittajalla oli käytössä vähemmän kuin kolme neliömetriä henkilökohtaista tilaa, ei voitu pitää lyhyenä, satunnaisena ja vähämerkityksisenä (tuomion kohdat 151–153).

12. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään arvioinut vankeusolosuhteiden vähimmäisvaatimuksia vangin henkilökohtaisessa käytössä olevan tilan osalta ihmisoikeustuomioistuimen Muršić-tuomiossa vahvistamien perusteiden mukaisesti (tuomio 25.7.2018, Generalstaatsanwaltschaft, C-220/18 PPU, EU:C:2018:589, 91–93 kohdat ja tuomio Dorobantu, 71–77 kohdat).

13. Unionin tuomioistuin on ratkaisukäytännössään katsonut, että vaikka Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on todennut muutaman päivän mittaista vangittuna pitämistä voitavan pitää lyhyenä jaksona silloin, kun vangin henkilökohtaisessa käytössä olevan tilan pinta-ala on alle kolme neliömetriä, lyhyenä ei voida pitää noin 20 päivän mittaista jaksoa, jonka osalta ei ole lisäksi mitenkään suljettu pois sitä, että sitä saatetaan jatkaa, mikäli ilmenee muuten täysin yksilöimättömiä esteitä (tuomio Generalstaatsanwaltschaft, kohta 99).

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Syyttäjän toimittaman Romanian vankeinhoitoviranomaisten antaman selvityksen mukaan A sijoitettaisiin Romaniassa ensin 21 päivän ajaksi Rahova Bucarest -nimiseen rangaistuslaitokseen. Tämän ensimmäisen vaiheen päätyttyä hänet siirrettäisiin todennäköisesti ensin Galatin vankilaan. Kun rangaistuksesta on suoritettu yksi viidesosa, tehdään vangin uudelleen sijoittamista koskeva arviointi. Selvityksen mukaan vankien sijoituspaikka kussakin vankilassa arvioidaan henkilökohtaisten olosuhteiden, jäljellä olevan rangaistusajan pituuden ja vangin vankeusaikaisen käytöksen perusteella. Tuomion ensimmäisen viidenneksen suorittamisen jälkeen A todennäköisesti sijoitettaisiin Brailan vankilaan niin sanottuun puoliavoimeen järjestelmään. A:lle tuomitun vankeusrangaistuksen pituuden perusteella on todennäköistä, että hänet sijoitettaisiin Brailan vankilaan suorittamaan merkittävän osan luovuttamispyynnössä tarkoitetusta neljän vuoden vankeusrangaistuksestaan.

15. Galatin vankila edustaa selvityksen mukaan niin sanottua suljettua järjestelmää ("closed regime"), Brailan vankila puolestaan niin sanottua puoliavointa ja avointa järjestelmää ("semi-open regime" ja open regime"). Vankien käytettävissä oleva, sängyn sekä siihen liittyvät huonekalut sisältävä henkilökohtainen tila vankisellissä on selvityksen mukaan vähintään kolme neliömetriä Rahova Bucarest -rangaistuslaitoksessa, suljetussa järjestelmässä ja avoimessa järjestelmässä. Henkilökohtainen tila puoliavoimessa järjestelmässä on vähintään kaksi neliömetriä.

16. Korkein oikeus katsoo, että Romanian vankeinhoitoviranomaisten selvitystä niistä vankiloista, joihin A luovutuspäätöksen jälkeen todennäköisesti sijoitettaisiin, sekä näiden vankiloiden olosuhteista voidaan pitää riittävänä. Selvityksen perusteella on siten mahdollista arvioida riittävän konkreettisesti ja yksityiskohtaisesti, onko A vaarassa joutua ihmisarvoa loukkaavan kohtelun kohteeksi vankeusolosuhteiden puutteellisuuden vuoksi.

17. Korkein oikeus toteaa, että selvityksen mukainen kolme neliömetriä alittava henkilökohtainen tila niin sanotussa puoliavoimessa järjestelmässä eli A:n kohdalla Brailan vankilassa synnyttää ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännön perusteella vahvan olettaman ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan loukkauksesta ja vastaavasti olettaman Euroopan unionin perusoikeuskirjan 4 artiklan loukkauksesta (tuomio Muršić v. Kroatia, kohta 137 ja tuomio Dorobantu, 71–77 kohdat).

18. Asiassa on siten arvioitava, onko olettama loukkauksesta tässä asiassa kumottu sillä perusteella, että säilyttäminen näin pienissä tiloissa on lyhyttä, satunnaista ja vähämerkityksistä ja että vangille on samalla taattu riittävä liikkumisvapaus ja toimintamahdollisuuksia sellin ulkopuolella sekä muuten asianmukaiset olosuhteet. Syyttäjä on katsonut, että kyseisissä selleissä vietettyä aikaa voidaan pitää lyhyenä, satunnaisena ja vähämerkityksisenä, koska puoliavoimessa järjestelmässä sellien ovet ovat auki koko päivän ja vangit ovat selleissä käytännössä vain yöaikaan.

19. Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytännössä vähimmäisvaatimukset alittavissa vankeusolosuhteissa vietetyn ajan lyhyyttä, satunnaisuutta ja vähämerkityksisyyttä on arvioitu yksinomaan kyseisissä olosuhteissa vietetyn yhtäjaksoisen ajan perusteella. Vastaavalla tavalla unionin tuomioistuin on edellä kohdassa 12 kuvatussa ratkaisukäytännössään kiinnittänyt arvioinnissaan huomiota vangittuna pitämisen yhtäjaksoiseen kestoon. Vajaan kuukauden mittaisia ajanjaksoja ei ratkaisukäytännössä ole enää pidetty lyhyinä, satunnaisina ja vähämerkityksisinä.

20. Ihmisoikeustuomioistuin on kohdasta 10 ilmenevin tavoin määritellyt kolme edellytystä, joiden kaikkien tulee täyttyä, jotta olettama siitä, että vangin käytettävissä olevan henkilökohtaisen tilan jääminen alle kolmen neliömetrin merkitsee ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan loukkausta, voidaan kumota. Olettaman kumoaminen edellyttää näiden kriteerien mukaan samanaikaisesti yhtäältä säilytyksen keston lyhyyttä, satunnaisuutta ja vähämerkityksisyyttä ja toisaalta sitä, että vangilla on riittävä liikkumisvapaus sellin ulkopuolella. Tästä seuraa, että liian ahtaassa sellissä vietettävän ajanjakson keston ja merkittävyyden arviointiin ei vaikuta se, että vangilla on mahdollisuus viettää vuorokaudessa tietty aika muualla kuin sellissä. Tällainen mahdollisuus ei siis tee sellissä vietettävää aikaa lyhyeksi, satunnaiseksi ja vähämerkityksiseksi.

21. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että Romanian vankeinhoitoviranomaisten toimittaman selvityksen synnyttämää olettamaa ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan ja perusoikeuskirjan 4 artiklan rikkomisesta ei ole tässä asiassa kumottu sillä perusteella, että A:n säilyttäminen ihmisoikeustuomioistuimen määrittelemät vähimmäisvaatimukset alittavissa tiloissa olisi lyhyttä, satunnaista ja vähämerkityksistä. Koska olettaman kumoutuminen edellyttää kaikkien kumoamisen mahdollistavien perusteiden täyttymistä, ei asiassa ole aihetta enemmälti arvioida vankien liikkumisvapautta tai muita olosuhteita Brailan vankilassa.

22. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että asiassa on perusteltua syytä epäillä, että A:n luovuttaminen Romaniaan altistaisi hänet vaaralle ihmisarvoa loukkaavasta kohtelusta. Näin ollen luovuttamispyynnöstä on kieltäydyttävä EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

A määrätään päästettäväksi heti vapaaksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Ari Kantor, Tuomo Antila, Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Heikki Kemppinen.

Ostajat olivat ostaneet juuri putkiremontoidusta rakennuksesta asunnon. Ostajat vaativat myyjän käyttämältä välitysliikkeeltä vahingonkorvausta, koska se oli laiminlyönyt velvollisuutensa antaa ostajille tiedon putkiremontista johtuvasta maksuosuudesta. Ostajat eivät olleet ymmärtäneet, että heidän maksettavakseen tulisi muuta kuin esitteessä ja kauppakirjassa ilmoitettu velaton kauppahinta.

Korkein oikeus katsoi, että myytäviin osakkeisiin liittyviä taloudellisia vastuita ei ollut asianmukaisesti ilmoitettu myyntiesitteessä. Välittäjä oli kuitenkin ennen kaupantekoa antanut muulla tavalla riittävät tiedot yhtiön lainasta ja sen myöhemmin päätettävästä jyvittämisestä samoin kuin arvion kyseiseen asuntoon kohdistuvasta maksuosuudesta. Ostajien vahingonkorvausvaatimus hylättiin. (Ään.)

L kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välityksestä 9 §, 14 §
VNA asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista 8 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Varsinais-Suomen käräjäoikeudessa

A ja B olivat 19.2.2015 ostaneet C:ltä asunto-osakeyhtiön osakkeet, jotka oikeuttavat hallitsemaan huoneistoa. Kaupan oli välittänyt C:n toimeksiannon perusteella X Oy LKV (jäljempänä myös välitysliike).

A ja B, jotka olivat kaupantekohetkellä 20- ja 23-vuotiaita ensiasunnon ostajia, olivat ennen kauppaa tulleet tietoisiksi asunto-osakeyhtiössä linjasaneerauksena tehdystä putkiremontista, jonka asunto-osakeyhtiö oli ottanut vastaan joulukuussa 2014. A:n ja B:n mukaan heille ei kuitenkaan ollut kerrottu, että asuntoon kohdistui velattoman kauppahinnan lisäksi yli 18 000 euron suuruinen osuus yhtiön putkiremontista. Asuntoon kohdistuvan velan määrästä ei ollut mainittu suullisesti eikä kirjallisesti, ei myyntiesitteessä tai asunnon esittelyssä, ei ostotarjouksessa eikä kauppakirjassa, eikä niiden laatimisen yhteydessä eikä siitä ollut esitetty edes arviota. Myyntiesitteessä ei ollut mainittu, että yhtiökokouksen vuonna 2012 päättämästä linjasaneerauksesta aiheutuisi ostajille kustannuksia, vaikka esitteessä oli sitä varten oma kohtansa.

A:n ja B:n mukaan ostopäätökseen oli vaikuttanut, että putkiremontti oli vuonna 1970 rakennetussa talossa tehty, ja he olivat pitäneet itsestään selvänä, että putkiremontin kustannukset olivat asunnon velattomassa hinnassa jo mukana. He eivät olisi ostaneet asuntoa, jos olisivat tienneet, että sen todellinen velaton hinta olisikin 91 500 euron sijasta 110 294,48 euroa eli yli 20 prosenttia kalliimpi. Se olisi poikennut huomattavasti alueen muusta hintatasosta. A ja B eivät olleet ymmärtäneet, että asuntoon kohdistui heille ilmoitetun 7 529,50 euron määräisen velkaosuuden lisäksi jokin muu osuus yhtiön veloista. Vasta kesäkuussa 2015 oli selvinnyt, että asuntoon kohdistui vielä 18 794,48 euron velkaosuus yhtiön lainasta. A ja B vaativat kanteessaan, että välitysliike velvoitetaan suorittamaan heille vahingonkorvauksena sanottu määrä tuotto- ja viivästyskorkoineen.

X Oy LKV kiisti kanteen ilmoittaen, että välitysliike oli ennen kaupantekoa kertonut A:lle ja B:lle kaupan päättämiseen vaikuttavat tiedot eikä välitysliikkeen puolella siten voinut olla kyse huolimattomuudesta. Välitysliike oli sekä kirjallisesti että suullisesti ilmoittanut huoneistoon kohdistuvasta putkiremonttilainasta. Tämä ilmoitus ilmeni esitteestä, ostotarjouksesta, isännöitsijäntodistuksesta ja kauppakirjasta.

Käräjäoikeuden tuomio 2.3.2017 nro 17/7349

Näyttöä arvioidessaan käräjäoikeus katsoi kantajien uskottavilla kertomuksilla selvitetyksi, että he eivät olleet ymmärtäneet, että heidän maksettavakseen olisi tullut vielä jotakin muuta kuin mitä oli ilmoitettu kohteen velattomana hintana. Riidatonta oli, että putkiremontista oli ollut maininta asunnon ostotarjouksessa, myyntiesitteessä ja kauppakirjassa.

Käräjäoikeus ei pitänyt uskottavana välittäjän kertomusta siitä, että hän olisi ostotarjouksen allekirjoitustilaisuudessa maininnut A:lle ja B:lle, että tulee "hieman lisämaksettavaa" tai että heidän maksettavakseen tulee vielä noin 22 000 euroa. Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että välittäjä oli keskustellut ja painottanut muita asioita ostotarjouksen laatimistilaisuudessa siten, että A ja B eivät olleet ymmärtäneet, että putkiremontin kustannukset ja sana jyvittäminen liittyivät heihin.

Käräjäoikeuden mukaan kauppakirjan kirjaus putkiremontin jyvittämisestä kohdan "Muut ehdot" kuudennessa kappaleessa oli sijoitettu poikkeuksellisen vaikeasti havaittavasti ottaen huomioon, kuinka asiaa oli selvitetty ostajille. Asiassa ei ollut kysymys siitä, etteikö putkiremontista ollut ollut maininta ostotarjouksessa ja esitteessä eikä siitäkään, tuliko yleisesti ymmärtää, mitä jyvittämistermi tarkoittaa, vaan kyse oli siitä, että A ja B olivat luottaneet välittäjään. Esitetyn näytön perusteella oli selvää, että välittäjä oli ymmärtänyt, että A ja B eivät olleet varautuneet siihen, että heille tuli vielä putkiremontin osalta maksettavaa, mutta tästä huolimatta välittäjä ei ollut tehnyt asiaa heille selväksi. Kysymys oli välittäjän vastuusta tilanteessa, jossa välitysliikkeen laatimiin asiakirjoihin oli kirjattu asioita, joita ei ollut selvitetty ostajille ymmärrettävästi.

Yhteenvetonaan käräjäoikeus lausui, että ostaja tyypillisesti mitoittaa lainanottonsa ja oman taloudenpitonsa keskeisesti laina- ja asumismenojen perusteella. Siksi voitiin olettaa, etteivät kantajat olisi tehneet kauppaa sovituin ehdoin, jos he olisivat saaneet ymmärrettävästi tietoonsa asunnon todellisen hinnan ainakin osapuilleen arvioituna. Välittäjä oli jättänyt selvittämättä A:lle ja B:lle, että heidän maksettavakseen lankeaisivat vielä putkiremonttikustannukset.

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että välittäjä oli laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa. Käräjäoikeus velvoitti välitysliikkeen suorittamaan A:lle ja B:lle yhteisesti 18 791,48 euroa korkoineen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Elise Salpaoja.

Turun hovioikeuden tuomio 16.5.2018 nro 384

Välitysliike valitti hovioikeuteen ja vaati käräjäoikeuden tuomion kumoamista ja vapauttamistaan kaikesta korvausvelvollisuudesta.

Hovioikeus totesi, että putkiremontista oli riidattomasti ollut mainintoja kiinteistönvälittäjän myyntiesitteessä, ostotarjouslomakkeeseen käsin kirjattuna ja kaupan ehtoina kauppakirjassa. Asiassa oli selvitetty, etteivät ostajat olleet ymmärtäneet sitä, että heidän maksettavakseen koituisi muutakin kuin velattoman kauppahinnan määrä eivätkä sitä, että putkiremontin kustannusten jyvittäminen konkreettisena merkittävänä maksuvelvollisuutena liittyi heihin.

Hovioikeus piti uskottavana, että kiinteistönvälittäjä oli ensimmäisen kerran jo ostajien ostotarjousta vastaanottaessaan ja siihen erikseen putkiremonttilainan jyvityksestä merkinnän tehdessään myös kertonut jyvityksen yhteydessä kyseisen asunnon osalle tulevan osuuden suuruusluokasta. A:n ja B:n huomio oli heidän kertomansa mukaan kuitenkin kiinnittynyt tämän sijasta siihen seikkaan, että heille olisi aiheutunut 3 600 euron menetys, jos he olisivat vetäytyneet kaupasta ostotarjouksen hyväksymisen jälkeen. Uskottavaa oli myös, että putkiremontista asunnon ostajien lopulta maksettavaksi lankeavat kustannukset oli asiana tullut esille myös kaupan ehtoja ennen kauppakirjan allekirjoittamista läpikäytäessä. Edellä lausutusta huolimatta A ja B olivat tosiasiassa jääneet siihen käsitykseen, että putkiremontin kustannusten kohdentaminen asuntokohtaisesti ei aiheuttanut heille maksuvelvollisuutta vaan että rahoitus oli hoidettu muulla tavalla.

A ja B olivat ennen kauppaan sitoutumistaan saaneet tiedon sekä putkiremontista että sen perusteella myös kyseiseen asuntoon kohdistettavan ja siis avoinna olevan lainan olemassaolosta tai ainakin siitä, että putkiremontin asuntokohtaisen rahoitusvastuuosuuden määrä oli toistaiseksi täsmentymätön. Tiedot olisi voitu esittää jo asunnon myyntiesitteessä informatiivisemmin tai kirjata ainakin huoneiston ostotarjouslomakkeeseen selkeämmin. Kyseisen asunnon markkinointia ei ollut kuitenkaan pidettävä sellaisena, että se olisi asunnosta annettujen tietojen osalta ollut ilmeisessä ristiriidassa sen kanssa, mitä asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista koskevan valtioneuvoston asetuksen 8 §:n 1 momentin 15 kohdassa ja asuntokauppalain 6 luvussa sekä myös osaltaan kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:ssä säädetyllä tarkoitetaan.

Ostajien oli pitänyt ennen kaupan ehtoihin lopullisesti sitoutumista ymmärtää riittävän kattavasti selvittää itselleen mahdollisesti epäselviksi jääneet kaupan, sen kaikkien ehtojen ja niiden varauksettoman hyväksymisen merkitys. Kyseiseen kauppaan ei toteutuneessa muodossaan ja allekirjoitetun ehtoisena voitu katsoa liittyvän tai sisältyvän mitään sellaista, joka olisi merkinnyt sellaista epäselvää ehtoa tai muutakaan kohtuuttomuutta, joka olisi oikeuttanut ostajat vahingonkorvaukseen.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja vapautti välitysliikkeen korvausvelvollisuudesta A:lle ja B:lle.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Juha Karvinen ja Atso Sinervo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna kysymykseen, onko välitysliike laiminlyönyt tiedoksiantovelvollisuutensa toimeksiantajansa vastapuolina olleille muutoksenhakijoille ja onko se mahdollisen laiminlyönnin perusteella velvollinen suorittamaan vahingonkorvausta heille. Muilta osin Korkein oikeus voi perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

Valituksessaan A ja B vaativat, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan.

X Oy LKV vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A ja B (jäljempänä ostajat) ovat 19.2.2015 ostaneet C:ltä asunto-osakeyhtiön osakkeet, jotka oikeuttavat hallitsemaan huoneistoa yhtiön omistamassa rakennuksessa. Kaupan on myyjän toimeksiannosta välittänyt X Oy LKV (jäljempänä myös välitysliike). Talossa oli ennen kauppaa tehty linjasaneeraus eli putkiremontti, jonka asunto-osakeyhtiö on ottanut vastaan joulukuussa 2014.

2. Ostajat ovat kanteessaan vaatineet, että välitysliike velvoitetaan virheellisen menettelynsä perusteella suorittamaan heille vahingonkorvauksena 18 791,48 euroa korkoineen. Kanne on perustunut siihen, että ostajille ei ollut ennen kauppaa kerrottu, että asunto-osakkeisiin kohdistui velattoman kauppahinnan lisäksi edellä mainitun suuruinen osuus yhtiön putkiremonttia varten ottamasta lainasta. Ostajat eivät olleet ymmärtäneet, että osakkeisiin kohdistuisi velattomaan kauppahintaan sisältyneen 7 529,50 euron velkaosuuden lisäksi jokin muu osuus yhtiön veloista. Vasta kesäkuussa 2015 ostajille oli selvinnyt, että osakkaiden vastattavaksi tuli myös putkiremontista johtuva velkaosuus. Ostajat olivat pitäneet itsestään selvänä, että putkiremonttikustannukset oli otettu huomioon osakkeiden velattomassa hinnassa.

3. X Oy LKV on kiistänyt kanteen katsoen, että se oli ennen kaupantekoa antanut ostajille kaupan päättämiseen vaikuttavat tiedot eikä se siten ollut toiminut huolimattomasti. Välitysliike oli sekä kirjallisesti että suullisesti ilmoittanut asuntoon kohdistuvasta putkiremonttilainasta.

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden ratkaisut

4. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että ostajat eivät olleet ymmärtäneet, että heidän maksettavakseen tulisi vielä jotakin muuta kuin velaton kauppahinta. Kiinteistönvälittäjä ei ollut oikaissut ostajien virheellistä käsitystä, vaan oli päinvastoin antanut näiden ymmärtää, että ostajien maksettaviksi ei tullut kauppakirjan mukaisen velattoman hinnan lisäksi kaupasta muita kustannuksia. Käräjäoikeus ei ole pitänyt uskottavana kiinteistönvälittäjän kertomusta siitä, että hän olisi suullisesti kertonut ostajille tarkan arvion asuntokohtaisista putkiremonttikustannuksista. Asunnon myyntiesite oli ollut epäselvä sen suhteen, että siinä ei ollut mainintaa, mikä oli myytävän asunnon osuus putkiremonttikustannuksista. Käräjäoikeus on pitänyt myös kauppakirjan kirjausta putkiremontin asuntokohtaisesta jyvittämisestä epäselvänä. Käräjäoikeus on hyväksynyt kanteen ja velvoittanut välitysliikkeen suorittamaan ostajille vaaditun määrän korkoineen.

5. Hovioikeus on arvioinut näyttöä toisin katsoen, että kiinteistönvälittäjä oli ensimmäisen kerran ostajien ostotarjousta vastaanottaessaan ja siihen putkiremonttilainan jyvityksestä merkinnän tehdessään kertonut kyseisen asunnon osalle tulevan osuuden suuruusluokasta. Ostajien huomio oli heidän kertomansa mukaan kuitenkin kiinnittynyt tämän sijasta kaupasta vetäytymisen seurauksiin. Hovioikeus on pitänyt uskottavana myös, että putkiremontista asunnon ostajien maksettaviksi lankeavat kustannukset olivat asiana tulleet esille läpikäytäessä kauppakirjan ehtoja ennen sen allekirjoittamista. Hovioikeus on katsonut, että tästä huolimatta ostajat olivat jääneet siihen käsitykseen, että putkiremontin kustannusten kohdentaminen asuntokohtaisesti ei aiheuttanut heille maksuvelvollisuutta, vaan rahoitus oli hoidettu muulla tavalla.

6. Hovioikeuden mukaan ostajat olivat ennen kauppaan sitoutumistaan saaneet tiedon sekä putkiremontista että siitä myös kaupan kohteena olevaan asuntoon kohdistettavan lainan olemassaolosta tai ainakin, että lainaan perustuvan asuntokohtaisen rahoitusvastikeosuuden määrä oli toistaiseksi täsmentymättä. Hovioikeus on katsonut, että tiedot olisi voitu esittää asunnon myyntiesitteessä informatiivisemmin tai kirjata ainakin ostotarjouslomakkeeseen selkeämmin. Asunnon markkinoinnin ei kuitenkaan asunnosta annettujen tietojen osalta voitu katsoa olevan ilmeisessä ristiriidassa asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista annetun valtioneuvoston asetuksen 8 §:n 1 momentin 15 kohdassa ja asuntokauppalain 6 luvussa sekä kuluttajansuojalain 2 luvun 6 §:ssä säädetyn kanssa.

7. Hovioikeus on katsonut, että selonottoon velvollisten ostajien olisi saamiensa tietojen perusteella pitänyt ennen kauppaan sitoutumistaan selvittää itselleen mahdollisesti epäselviksi jääneen kaupan, sen ehtojen ja niiden hyväksymisen merkitys. Kauppaan tai sen ehtoihin ei voitu katsoa sisältyneen sellaista epäselvää ehtoa tai muuta kohtuuttomuutta, joka olisi oikeuttanut ostajat vahingonkorvaukseen.

8. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja vapauttanut X Oy LKV:n tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimmassa oikeudessa on arvioitavana kysymys, onko välitysliike laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa toimeksiantajansa vastapuolina olleille ostajille ja onko se mahdollisen laiminlyönnin perusteella velvollinen suorittamaan heille vahingonkorvausta.

Välitysliikkeen velvollisuudet ja vahingonkorvausvastuu

Säännökset

10. Kiinteistöjen ja vuokrahuoneistojen välityksestä annetun lain (jäljempänä välityslaki) 7 §:n 1 momentin mukaan välitysliikkeen on suoritettava välitystehtävä ammattitaitoisesti, huolellisesti ja hyvää välitystapaa noudattaen sekä ottaen huomioon toimeksiantajan ja myös tämän vastapuolen edut. Myös aikaisemmin voimassa olleen kuluttajansuojasta kiinteistönvälityksessä annetun lain (686/1988) 6 §:n 1 momentin mukaan kiinteistönvälittäjän on suoritettava välitystehtävä ammattitaitoisesti ja huolellisesti ottaen huomioon toimeksiantajan ja myös tämän vastapuolen edut. Viimeksi mainitun lain esitöiden mukaan toimeksiantajan vastapuolen etujen huomioon ottaminen merkitsee välitystehtävän hoitamisessa paitsi sitä, että laadittava sopimus on kohtuullinen myös vastapuolen kannalta, erityisesti sitä, että kiinteistönvälittäjän on huolehdittava tietojen antamisesta vastapuolelle – käytännössä siis ostajalle – sillä tavoin kuin siitä erikseen säädetään (HE 179/1987 vp s. 19).

11. Välitysliikkeen tiedonantovelvollisuudesta toimeksiantajansa vastapuolelle säädetään välityslain 9 §:ssä, jonka mukaan välitysliikkeen on välityskohdetta tarjotessaan annettava toimeksiantajan vastapuolelle kaikki ne tiedot, joiden välitysliike tietää tai sen pitäisi tietää vaikuttavan kaupasta päättämiseen. Asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista säädetään lainkohdan mukaan asetuksella.

12. Asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista annetun valtioneuvoston asetuksen (jäljempänä markkinointiasetus) 1 §:n 1 momentissa säädetään siitä, mitä tietoja elinkeinonharjoittajan on annettava markkinoidessaan kiinteistöä tai sen osaa, rakennusta tai huoneistoa asumistarkoitukseen tai vastaista asumiskäyttöä varten (asunto) kuluttajille. Asetuksen 5 §:n 1 momentin mukaisesti asunnon esittelyssä on oltava nähtävänä esite asunnosta. Asetuksen 8 §:n 1 momentin mukaan esitteessä on mainittava muun muassa 13) asunnon osalle tuleva osuus yhteisön veloista ja mahdollisuus maksaa tämä osuus pois; 14) yhteisön velvoitteet, jotka voivat myöhemmin aiheuttaa ostajalle kustannuksia ja 15) yhteisön päättämät tai muutoin varmuudella tiedossa olevat rakennuksen tai kiinteistön huomattavat korjaukset ja perusparannukset sekä arvio niiden toteuttamisajankohdasta ja niistä ostajalle aiheutuvista kustannuksista.

13. Välityslain 14 §:n mukaan toimeksiantajan vastapuolella on oikeus saada välitysliikkeeltä korvaus vahingosta, jonka välitysliikkeen virheellinen menettely on hänelle aiheuttanut. Välityslain ja sitä edeltäneen kuluttajansuojasta kiinteistönvälityksessä annetun lain (686/1988) esitöissä (HE 58/2000 vp s. 10 ja HE 179/1987 vp s. 11) on todettu, että toimeksiantajan vastapuolen oikeus korvaukseen kiinteistönvälittäjältä määräytyy samojen periaatteiden mukaisesti kuin toimeksiantajan oikeus korvaukseen, siis sopimusoikeudessa noudatettavien periaatteiden mukaisesti.

Oikeuskäytäntö

14. Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1995:150 ja 1998:57 soveltanut välitysliikkeen vahingonkorvausvastuuseen sopimusoikeudellista todistustaakkasääntöä ja katsonut, että välitysliikkeen on näytettävä toimineensa huolellisesti vapautuakseen velvollisuudesta korvata menettelystään toimeksiantajan vastapuolena oleville ostajille aiheutunut vahinko. Ratkaisussa KKO 1995:150 oli kysymys tilanteesta, jossa kiinteistönvälitysyhtiön palveluksessa ollut välittäjä ei ollut ottanut selkoa asunto-osakeyhtiön toimielimiltä vesivahingosta, josta myyjä oli hänelle maininnut, eikä antanut siitä tietoa ostajille. Korkein oikeus katsoi, ettei yhtiö ollut näyttänyt, että se olisi toimeksiantoa suorittaessaan menetellyt huolellisesti. Ratkaisussa KKO 1998:57 puolestaan katsottiin, ettei välitysliike ollut näyttänyt suorittaneensa sille uskottua tehtävää niin ammattitaitoisesti ja huolellisesti kuin siltä oli voitu asunto-osakkeiden ostajan etujen valvomiseksi edellyttää. Välitysliikkeen edustaja ei ollut varmistunut riittävästi siitä, että kauppahinnan loppuerät tulivat oikein suoritetuiksi.

15. Korkein oikeus on useissa muissakin ratkaisuissaan arvioinut välitysliikkeen vahingonkorvausvastuuta toimeksiantajan vastapuolena olleelle ostajalle. Esimerkiksi ratkaisussa KKO 2015:72 oli kysymys tapauksesta, jossa asuinkäyttöön tarkoitetun kiinteistön myyntiesitteestä oli puuttunut tieto kaavarungon uimaranta- ja venevalkama-aluetta koskevista aluevarauksista. Välittäjä oli kuitenkin antanut ostajille tiedon siitä, että kaupunki voi haluta kiinteistöstä pienen alueen, mitä tietoa Korkein oikeus piti harhaanjohtavana. Välittäjän katsottiin laiminlyöneen velvollisuutensa toimia huolellisesti ja ammattitaitoisesti (kohdat 29–31). Ratkaisussa KKO 2001:121 kiinteistönvälittäjän katsottiin laiminlyöneen tiedonantovelvollisuutensa jätettyään ilmoittamatta ostajalle, että välitettävänä olleen asunnon viereen mahdollisesti suunniteltiin rautatietä. Välittäjän vastuuta ei poistanut se, että hän oli tiedustellut asiaa kaavoitusviranomaiselta ja saanut tältä tiedon, ettei alueella ollut vireillä kaavamuutosta.

Ostajille tässä tapauksessa annetut tiedot

16. Välitysliike on asuntoa markkinoidessaan esittänyt markkinointiasetuksen 5 §:n 1 momentissa tarkoitetun esitteen, joka on päivätty 28.1.2015. Esitteessä on mainittu muiden tietojen ohessa asunnon velaton hinta 93 000 euroa, asunnon osuus yhtiön veloista 7 954,45 euroa ja mahdollisuus maksaa velkaosuus pois. Esitteen kohdassa "Tulossa olevat korjaukset" on kirjaus: "Yhtiökokous valtuutti 19.4.2012 hallituksen teettämään työselityksen ja järjestämään tarjouskilpailun suppeammasta linjasaneerausvaihtoehdosta. Lainanottolupaus 2.080.000 euroa (korjaus alkanut 2013)." Esitteen seuraavassa kohdassa "Ostajalle aiheutuvat kustannukset" on merkintä "kts. yllä".

17. A ja B ovat allekirjoittaneet kiinteistönvälittäjän laatiman 8.2.2015 päivätyn huoneiston ostotarjouksen, jonka kohdassa "muut ehdot" on seuraava käsin kirjoitettu teksti: "Ostaja on tietoinen putkiremonttilainasta, joka jyvitetään asuntoja kohden kesällä 2015!"

18. Kaupan osapuolet ovat 19.2.2015 allekirjoittaneet kauppakirjan, jolla ostajat ovat ostaneet huoneiston hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet 83 970,50 euron kauppahinnalla. Kauppakirjassa on mainittu velaton kauppahinta 91 500 euroa ja se, että ostaja on tietoinen asuntoon kohdistuvasta putkiremonttilainasta ja sen jyvittämisestä asuntokohtaisesti kesällä 2015. Kauppakirjan mukaan ostaja on ennen kaupan tekemistä tutustunut muun muassa huoneiston esitteeseen, 10.2.2015 päivättyyn isännöitsijäntodistukseen, taloyhtiön taseeseen, tuloslaskelmaan ja yhtiöjärjestykseen sekä kunnossapitosuunnitelmaan.

19. Kauppakirjassa mainitun isännöitsijäntodistuksen kohtaan "Huomattavat korjaukset / perusparannukset" on muun muassa merkitty, että yhtiökokous päätti 29.4.2013 linjasaneerauksesta, kustannusarvio 2 080 000 euroa ja että korjaus on alkanut 2012/2013.

20. Hovioikeus on näyttöä arvioidessaan edellä kohdasta 5 ilmenevin tavoin katsonut, että kiinteistönvälittäjä oli jo ostotarjouksen vastaanottamisen yhteydessä kertonut putkiremontista aiheutuvan asuntokohtaisen osuuden suuruusluokan, ja nämä kustannukset olivat olleet asiana esillä vielä kaupantekotilaisuudessa. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, että ostajat eivät olleet ymmärtäneet putkiremontista heille asunnon velattoman hinnan lisäksi aiheutuvaa lisäkustannusta. Hovioikeuden mukaan ostajat olivat jääneet siihen käsitykseen, että putkiremontista ei aiheutunut heille maksuvelvollisuutta, koska remontin rahoitus oli hoidettu muulla tavalla.

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset

21. Välitysliikkeelle on välityslain 9 §:ssä asetettu velvollisuus välityskohdetta tarjotessaan antaa toimeksiantajan vastapuolelle kaikki ne tiedot, joiden välitysliike tietää tai sen pitäisi tietää vaikuttavan kaupasta päättämiseen. Velattoman kauppahinnan lisäksi myytävään asuntoon kohdistuva vastuu yhtiön putkiremonttilainasta ja vastuun määrä ovat tässä tapauksessa selvästi olleet tällaisia tietoja. Välitysliikkeellä on lisäksi välityslain 11 §:ssä asetettu velvollisuus selvittää ja varmistua ostajalle annettavien tietojen oikeellisuudesta ja oikaista mahdollinen virheellinen tai puutteellinen tieto. Jollei tämä ole mahdollista ilman kohtuutonta vaivaa, välitysliikkeellä on velvollisuus ilmoittaa vastapuolelle, että tietoa ei ole voitu tarkistaa. Välitysliikkeellä on siten ollut velvollisuus huolehtia siitä, että ostajat saavat heidän vastattavakseen tulevaa osuutta koskevan arvionvaraisen tiedon, vaikka osuuden tarkkaa määrää ei vielä voitaisikaan esittää.

22. Korkein oikeus toteaa, että kaupan kohdetta koskeva esite on edellä kohdassa 16 ilmeneviltä osin ollut omiaan luomaan virheellisen käsityksen putkiremontin ja sen rahoittamisen vaiheesta. Esitteessä ei ole mainittu kaupan kohteena olevan asunnon osalle tulevan lainaosuuden arvioitua määrää. Esite ei siten ole täyttänyt sille asuntojen markkinoinnissa annettavista tiedoista annetun valtioneuvoston asetuksen 5 §:n 1 momentin 13–15 kohdissa asetettuja vaatimuksia. Kysymys on kuitenkin siitä, onko esitteessä ollut puutteellisuus korjautunut, kun kiinteistönvälittäjä on myöhemmin täydentänyt tietoja siten, että riittävät tiedot ovat olleet ostajien käytettävissä ennen kaupantekoa.

23. Kirjallinen ostotarjous ja kauppakirja liitteineen ovat edellä kohdissa 17–19 selostetuin tavoin sisältäneet tietoa paitsi asunto-osakeyhtiön putkiremonttia varten ottamasta lainasta myös siitä, että laina jyvitetään asuntokohtaisesti kaupan jälkeen. A ja B ovat kertoneet, että he eivät olleet ymmärtäneet yhtiölainan asuntokohtaisen jyvittämisen tarkoittavan maksuvelvollisuuden perustamista heille.

24. Välittäjän tietojenantovelvollisuuteen kuuluu, että asuntoon liittyvät taloudelliset vastuut ja velvoitteet kerrotaan ostajalle selvästi ja ymmärrettävästi. Tietojen antamisen muodolla ei ole merkitystä, joten tiedot voidaan antaa myös suullisesti. Annettujen tietojen riittävyyttä ja selkeyttä arvioidaan objektiivisin perustein lähtien siitä, mitä kyseisen kaltaisen kohteen ostajalta voidaan yleensä edellyttää. Jos välittäjä havaitsee, että ostajilla on virheellinen käsitys osakkeisiin liittyvästä taloudellisesta vastuusta, hänen on korjattava tämä käsitys antamalla oikeat tiedot.

25. Sopimusoikeuden yleisten periaatteiden mukaan on lähtökohtaisesti ostajien omalla vastuulla selvittää heille mahdollisesti epäselväksi jääneiden käsitteiden ja seikkojen sisältöä ja merkitystä esimerkiksi esittämällä kysymyksiä myyjälle tai tätä edustavalle välittäjälle. Tässä tapauksessa ostajat ovat riidattomasti tienneet talossa vastikään valmistuneesta putkiremontista, mutta he eivät ole pyrkineet selvittämään heille epäselväksi jäänyttä, ostotarjouksessa ja kauppakirjassa selvästi ja osin korostetulla tavalla esiin tuodun yhtiölainan tulevan jyvittämisen merkitystä. Asiassa ei väitetty, että kiinteistönvälittäjä olisi havainnut ostajien erehtyneen ja luulleen putkiremontin rahoituksen järjestyneen jollakin muulla kuin tavanomaisella tavalla perimällä maksuosuudet osakkeenomistajilta.

26. Korkein oikeus toteaa, että välitysliike on kohdetta markkinoidessaan laiminlyönyt antaa esitteessä asianmukaiset tiedot osakkeisiin kohdistuvista vastuista koskien putkiremontista aiheutuneita yhtiön velkoja. Välitysliike on kuitenkin kaupanteon kuluessa kirjallisesti täydentänyt näiltä osin kaupan kohteesta antamiaan tietoja. Hovioikeuden mukaan kiinteistönvälittäjä oli lisäksi ennen kaupantekoa kertonut ostajille paitsi heidän asuntonsa osalle tulevasta lainaosuudesta myös sen suuruusluokasta. Ostajien huomio oli heidän kertomansa mukaan tämän sijasta kuitenkin kiinnittynyt kaupasta vetäytymiseen liittyvään sopimussakkoon.

27. Korkein oikeus katsoo, että ostajille on edellä kohdissa 16–20 mainitulla tavalla annettu tiedot siitä, että asunto-osakeyhtiöllä on kaupantekoaikana ollut putkiremontista johtuva velkavastuu, joka tultaisiin myöhemmässä vaiheessa kohdistamaan asuntokohtaisesti. Lisäksi välitysliike on ensimmäisen kerran jo ostotarjousta vastaanottaessaan ilmoittanut tämän velkavastuun arvioidun suuruusluokan. Täydennys on tehty ajoissa sekä riittävän selkeästi, ja se on tehty kaupan ehdot keskeisimmin määrittävissä asiakirjoissa, ostotarjouksessa ja kauppakirjassa. Huolellisesti toimivilla ostajilla olisi välitysliikkeen antamien tietojen perusteella ollut edellytykset arvioida putkiremontista heille aiheutuvia kustannuksia ja sen vaikutusta kaupantekopäätökseensä. Välitysliike ei tässä tapauksessa ole laiminlyönyt tiedonantovelvollisuuttaan sillä tavalla, että se olisi vahingonkorvausvastuussa A:lle ja B:lle.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Pekka Koponen (eri mieltä), Mika Huovila (eri mieltä) ja Jussi Tapani. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Huovila: Olen eri mieltä enemmistön kanssa siitä, onko asia ratkaistavissa asianmukaisesti toimittamatta suullista käsittelyä Korkeimmassa oikeudessa. Perustelen kantaani seuraavasti.

Enemmistö on kohdista 26 ja 27 ilmenevin tavoin perustanut ratkaisunsa siihen hovioikeuden tuomiosta ilmenevään näyttöarvioon, että kiinteistönvälittäjä olisi ostotarjouksen laatimisen yhteydessä kertonut putkiremontin asuntokohtaisen osuuden suuruusluokan ja että nämä kustannukset olisivat hovioikeuden tuomioissa tarkemmin yksilöimättä jääneellä tavalla olleet esillä vielä kaupantekotilaisuudessa. Käräjäoikeuden arvio esitetystä näytöstä on ollut merkittävästi tästä poikkeava. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa muun ohessa katsonut, että kiinteistönvälittäjä ei ollut oikaissut ostajien virheellistä käsitystä, vaan oli päinvastoin antanut ostajien ymmärtää, ettei heidän maksettavakseen tulisi kauppakirjan mukaisen velattoman hinnan lisäksi kaupasta muita kustannuksia (ks. edellä kohta 4). Enemmistön kohdassa 25 lausuman johdosta totean lisäksi, että sovellettavista oikeusohjeista johtuen ostajilla ei ole ollut oikeudellista tarvetta vedota siihen, että kiinteistönvälittäjä oli havainnut heidän erehtyneen, eikä vetoamatta jättämisellä voi siten olla myöskään merkitystä asian arvioinnissa.

Äänestyksen lopputulokseen nähden velvollisena lausumaan pääasiasta katson, että X Oy LKV on laiminlyönyt tiedonantovelvollisuutensa ostajille ja on velvollinen korvaamaan heille tästä aiheutuneen vahingon. Perustelen mielipidettäni kohdan 20 jälkeen seuraavasti.

Välitysliikkeen on välityslain 9 §:n mukaan annettava toimeksiantajan vastapuolena olevalle ostajalle kaikki ne tiedot, joiden välitysliike tietää tai sen pitäisi tietää vaikuttavan kaupasta päättämiseen. Kun välitysliike markkinoi huoneistoa asumistarkoitukseen kuluttajille, kuten X Oy LKV on tehnyt, välitysliikkeen on noudatettava markkinointiasetuksessa annettuja yksityiskohtaisia säännöksiä tietojen antamisesta.

Markkinointiasetuksen 6 §:ssä säädetään myyntiesitteessä mainittavista asuntoa koskevista vähimmäistiedoista ja 8 §:ssä asunnon hallintaan oikeuttavia osakkeita koskevista lisätiedoista. Asetuksen 8 §:n 1 momentin 15 kohdan mukaan esitteessä on esitettävä muun muassa arvio kustannuksista, joita yhteisön päättämistä rakennuksen huomattavista korjauksista ja perusparannuksista ostajalle aiheutuu.

Tässä tapauksessa asunto-osakeyhtiö oli päättänyt putkiremontista jo vuonna 2013, ja remontti oli myös valmistunut ja vastaanotettu ennen osakkeiden myyntiä. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella kysymyksessä olevien osakkeiden osuudeksi korjauskustannuksista oli asunnon markkinointiajankohtana X Oy LKV:n edustajan tieten arvioitu 21 000–22 000 euroa. Sittemmin osakkeiden vastattavaksi määräksi oli tarkentunut ostajien tässä asiassa vahingonkorvauksena vaatimat 18 791,48 euroa.

X Oy LKV:n esittämässä myyntiesitteessä ei ole ilmoitettu mainittua arviota ostajille aiheutuvista kustannuksista. Esitteessä on tältä osin ollut ainoastaan edellä kohdassa 16 kuvatut merkinnät yhtiökokouksen päätöksestä ja lainanottolupauksesta. X Oy LKV on siten laiminlyönyt markkinointiasetuksen 8 §:n 1 momentin 15 kohdan mukaisen velvollisuutensa esittää ostajalle arvio linjasaneerauksesta aiheutuvista kustannuksista.

X Oy LKV on vastustanut vahingonkorvausvaatimusta erityisesti sillä perusteella, ettei korvausvastuuta voida perustaa yksinomaan siihen, ettei myyntiesitteessä ole markkinointiasetuksessa edellytettyjä tietoja. Tämän johdosta totean, että välityslaissa on säädetty kiinteistönvälittäjän yleisestä tiedonantovelvollisuudesta ostajalle ja välityslaissa viitatussa markkinointiasetuksessa täsmällisemmin välittäjän velvollisuudesta antaa tietoja markkinoidessaan asuntoa kuluttajille. Kummankin sääntelyn tarkoituksena on turvata ostajan oikeus saada riittävät tiedot välityskohteen ostoharkintaa varten. Käsitykseni mukaan ei ole esitettävissä oikeudellisesti kestäviä perusteita sille kannalle, että välitysliikkeen korvausvastuu ei voisi perustua myös laiminlyöntiin noudattaa markkinointiasetuksen nimenomaisia säännöksiä, mikäli laiminlyönnistä aiheutuu vahinkoa ostajana olleelle kuluttajalle. Välitysliike voi kuitenkin tällöinkin välttyä vahingonkorvausvastuusta, jos se näyttää täyttäneensä tiedonantovelvollisuutensa muulla kuin asetuksessa säädetyllä tavalla. Välitysliike voi täyttää velvollisuutensa myös suullisesti, kunhan riittävät tiedot annetaan selvästi ja ymmärrettävästi. Annettujen tietojen riittävyyttä ja selkeyttä arvioidaan objektiivisin perustein, kuten enemmistö on todennut.

Riidatonta on, että ostajat eivät ole tässä tapauksessa ymmärtäneet, että putkiremontista aiheutuisi heille lisäkustannuksia, joita ei olisi otettu huomioon velattomassa hinnassa. Asiassa ei toisaalta ole ilmennyt syytä epäillä, että ostajat eivät olisi ymmärtäneet heidän vastattavakseen tulevia lisäkustannuksia ja niiden määrää, jos arvio kustannuksista olisi esitetty markkinointiasetuksessa edellytetyllä tavalla kirjallisesti jo myyntiesitteessä. Nimenomaisen merkinnän myyntihintaan nähden huomattavan suuresta lisäkustannuksesta olisi täytynyt kiinnittää kenen tahansa huoneiston ostoa harkitsevan huomiota. Ostajat ovat siten myyntiesitteen puutteellisuuden vuoksi maksaneet myyntikohteesta noin 19 000 euroa enemmän kuin mihin he ovat katsoneet sitoutuneensa kaupan tehdessään. Näin ollen ostajille on X Oy LKV:n laiminlyönnin johdosta aiheutunut vahinkoa, jonka X Oy LKV on lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan heille. Asiassa on kuitenkin arvioitava vielä, onko X Oy LKV näyttänyt täyttäneensä tiedonantovelvollisuutensa muulla tavoin niin, että vastuun vahingosta voidaan katsoa siirtyneen ostajille.

Arvioitaessa sitä, onko välitysliike täyttänyt tiedonantovelvollisuutensa muulla tavoin, on perusteltua ottaa huomioon se, että välityskohdetta koskevien tietojen ilmoittamisella kirjallisesti hyvissä ajoin ennen ostopäätöksen tekemistä on erityistä merkitystä sen kannalta, minkälaiset mahdollisuudet ostajaehdokkailla on ymmärtää kaikki ostopäätökseen vaikuttavat seikat ja harkita niiden merkitystä. Numeroita ja teknisiä yksityiskohtia käsittävien tietojen ymmärtäminen ja muistiin painaminen suullisen esityksen perusteella voi olla huomattavasti vaikeampaa kuin kirjallisesti esitettyinä. Erityisesti kiinteistöesittelyn tai kauppakirjan allekirjoitustilaisuuden kaltaisissa tilanteissa kirjallisen esitystavan merkitys on korostunut.

Arvioitaessa tällaisessa tilanteessa välitysliikkeen velvollisuutta korjata aikaisempi puutteellinen tieto voidaan huomioon ottaa myös se, että myyntikohteena on ollut ominaisuuksiltaan ja hinnaltaan ensiasunnoksi sopiva huoneisto, jollaisen ostajakunta koostuu tyypillisesti ostajista, joilla ei ole kokemusta asuntokauppaan liittyvistä käsitteistä tai käytännöistä. Tässä tapauksessa ostajat ovat olleet 20- ja 23-vuotiaita ensiasunnon ostajia, joilla ei ole voitu olettaa olleen tällaista kokemusta.

Ostajat ovat tässä tapauksessa myyntiesitteen saatuaan allekirjoittaneet myöhemmin ostotarjouksen ja kauppakirjan, joissa kummassakin on mainittu yhtenä tietona muiden tietojen joukossa putkiremonttilaina ja sen jyvittäminen. Nämäkään asiakirjat eivät ole sisältäneet arviota ostajien vastattaviksi tulevista remonttikustannuksista. Näidenkin asiakirjojen perusteella kokemattoman asunnonostajan on voinut olla vaikea ymmärtää, että hänen maksettavakseen tulee nimenomaisesti todetun velattoman hinnan lisäksi lisäkustannuksia.

Hovioikeuden katsomin tavoin kiinteistönvälittäjä on ostotarjouksen vastaanottamisen yhteydessä kertonut putkiremontista aiheutuvan asuntokohtaisen osuuden suuruusluokan ja kustannukset ovat olleet asiana esillä vielä kaupantekotilaisuudessa. Hovioikeuden tuomion perusteluista ei kuitenkaan ilmene, miten ja missä olosuhteissa nämä tiedot on esitetty, eikä tätä voida päätellä muustakaan oikeudenkäyntiaineistosta. Mainittujen suullisesti esitettyjen tietojen yksilöimättömyyskin huomioon ottaen niiden ei voida katsoa olleen riittäviä X Oy LKV:n tiedonantovelvollisuuden täyttämiseksi.

Johtopäätöksenäni totean, etteivät X Oy LKV:n välitysliikkeen antamat tiedot putkiremontista aiheutuvista kustannuksista ole vastanneet niitä vaatimuksia, joita markkinointiasetuksessa välitysliikkeeltä edellytetään. X Oy LKV ei ole myöskään näyttänyt, että se olisi välitysliikkeelle kuuluvaa tiedonantovelvollisuutta muutoin täyttäessään toiminut huolellisesti siten, että vastuu ostajille aiheutuneesta vahingosta olisi siirtynyt heille itselleen. X Oy LKV:n laiminlyönnistä ostajille on aiheutunut edellä todettu virheellinen käsitys heidän maksettavakseen tulevista kustannuksista. X Oy LKV on vastuussa tästä aiheutuneesta vahingosta.

Oikeusneuvos Koponen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

Vastaajan syyksi oli käräjäoikeudessa luettu yhdeksän törkeää petosta. Vain yhden syytekohdan asianomistaja oli hovioikeudessa vaatinut yhteisen rangaistuksen korottamista.

Vastaajalle käräjäoikeudessa määrättyä yhteistä rangaistusta oli asianomistajan valituksen johdosta mahdollista korottaa vain häneen kohdistuneen törkeän petoksen perusteella ottaen lisäksi huomioon sen yhteyden muihin vastaajan syyksi luettuihin rikoksiin. Vrt. KKO:2001:108.

Vahvennettu jaosto

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 14.6.2017 nro 17/124637 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 24.1.2019 nro 19/103055 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Minna Hällström sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Pia Sandvik ja Petri Voima.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen määräämisen osalta.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan. B vaati puolestaan, että rangaistusta korotetaan ja vankeus tuomitaan ehdottomana.

A vastasi B:n valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

B ja syyttäjä vastasivat A:n valitukseen ja vaativat sen hylkäämistä.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Kysymys siitä, millä tavalla useasta rikoksesta mitattavan yhteisen rangaistuksen määräämiseen muutoksenhakutuomioistuimessa vaikuttaa se, että vain yhden rikosasian asianomistaja on hakenut muutosta vaatien rangaistuksen korottamista, on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on tuomiollaan 14.6.2017 lukenut A:n syyksi kohdissa 1–5, 7–8, 10 ja 12 yhdeksän törkeää petosta sekä kohdassa 6 asianajajista annetun lain säännösten rikkomisen. Käräjäoikeus on katsonut A:n hankkiakseen itselleen oikeudetonta taloudellista hyötyä 15.4.2011 ja 20.3.2014 välisenä aikana erehdyttäneen yhdeksää eri asianomistajaa esiintymällä joko oikeustieteen kandidaattina tai oikeustieteen kandidaattina ja asianajajana ja saaneen asianomistajat palkkaamaan hänet asiamiehekseen ja avustajakseen riita- tai rikosasian oikeudenkäynneissä ilman, että hänellä oli todellisuudessa ollut kelpoisuutta hoitaa kyseisiä tehtäviä. A:lla ei ollut myöskään ollut Suomessa ylempää oikeustieteellistä korkeakoulututkintoa tai siihen rinnastettavaa tutkintoa ulkomailla, eikä hän siten ollut saanut toimia oikeudenkäyntiavustajana Suomen tuomioistuimissa. Petoksilla oli aiheutettu yhteensä hieman alle 40 000 euron suuruinen vahinko asianomistajille. Petokset oli tehty käyttämällä hyväksi vastuulliseen asemaan perustuvaa erityistä luottamusta, ja tekoja oli niiden suunnitelmallisuus ja vahingollisuus huomioon ottaen myös kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeinä.

2. Käräjäoikeus on katsonut, että oikeudenmukainen rangaistus rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen sekä rikoslain 6 luvun säännöksiin nähden on 1 vuosi 5 kuukautta vankeutta. Koska A oli ensikertalainen, rangaistus voitiin tuomita ehdollisena.

3. Syytekohdan 12 asianomistaja B on valittanut hovioikeuteen vaatien rangaistuksen korottamista ja sen määräämistä ehdottomaksi vankeusrangaistukseksi. A on vastavalituksessaan vaatinut rangaistuksen alentamista. Hovioikeus on korottanut rangaistuksen 1 vuodeksi 8 kuukaudeksi ehdollista vankeutta.

4. Rangaistusta määrätessään alemmat oikeudet eivät ole tuomionsa perusteluissa käsitelleet eritellysti B:hen kohdistunutta eikä muihinkaan asianomistajiin kohdistuneita petosrikoksia ja niiden rangaistusarvoa. Tuomioissa ei ole myöskään yksilöity, mistä rikoksesta olisi tullut ankarin rangaistus, joka rikoslain 7 luvun 5 §:n mukaan on otettava lähtökohdaksi yhteistä rangaistusta mitattaessa.

5. Hovioikeus on rangaistuksen korottamista koskevissa perusteluissaan arvioinut A:n menettelyn moitittavuutta yhteisesti kaikkien rikosten osalta. Hovioikeus on todennut, että kaikissa A:n syyksi luetuissa petosrikoksissa on ollut kysymys samanlaisesta menettelystä. Rikokset ovat ajoittuneet kolmen vuoden ajanjaksolle. A:n vastaanottamat toimeksiannot ovat olleet paitsi riita-asioita myös vakavia rikosasioita, ja petokset ovat aiheuttaneet yksityishenkilöille taloudellista vahinkoa ja sen vaaraa. Hovioikeuden perusteluista ei käy ilmi, että rangaistuksen korottaminen olisi perustunut vain sen rikoksen arviointiin, joka on koskenut muutoksenhakijana ollutta B:tä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa kysymys on rangaistuksen määräämisestä. Vahvennetun jaoston arvioitavana on kysymys siitä, millä tavalla useasta rikoksesta mitattavan yhteisen rangaistuksen määräämiseen muutoksenhakutuomioistuimessa vaikuttaa se, että vain yhden rikosasian asianomistaja on hakenut muutosta vaatien rangaistuksen korottamista.

Asianomistajan puhevaltaa ja yhteistä rangaistusta koskeva sääntely

7. Asianomistajan puhevallasta (syyteoikeudesta) säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 1 luvun 14 §:ssä. Mainitun lainkohdan 1 momentin mukaan asianomistajalla on syyttäjään nähden toissijainen puhevalta omassa asiassaan. Lainkohdan 3 momentin mukaan asianomistajalla on lisäksi oikeus yhtyä syyttäjän tai toisen asianomistajan nostamaan syytteeseen ja vedota uuteen seikkaan syytteen tueksi. Asianomistaja voi lisäksi hakea muutosta asiassa annettuun ratkaisuun siitä riippumatta, onko hän käyttänyt asiassa puhevaltaa.

8. Rikoslain 7 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan, jos joku on tuomittava samalla kertaa kahdesta tai useammasta rikoksesta vankeusrangaistukseen, hänet tuomitaan rikoksista rikoslain 7 luvun säännösten mukaisesti yhteiseen vankeusrangaistukseen.

9. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhteisen rangaistuksen mittaamisessa noudatetaan soveltuvin osin 6 luvun säännöksiä. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

Oikeuskäytäntö

10. Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2001:108 käsitellyt kysymystä asianomistajan puhevallasta tilanteessa, jossa muutoksenhaku kohdistui vain osaan vastaajan syyksi luetuista eri asianomistajiin kohdistuneista rikoksista, joista oli määrätty yhteinen rangaistus.

11. Edellä mainitussa ratkaisussa vastaaja oli käräjäoikeudessa tuomittu yhteisen 8 kuukauden vankeusrangaistuksen asemesta yhdyskuntapalveluun yhteensä 17:sta eri rikoksesta, jotka olivat kohdistuneet 13:een eri asianomistajaan. Vain kaksi asianomistajaa haki muutosta ja vaati hovioikeudessa yhteisen vankeusrangaistuksen korottamista. Hovioikeus katsoi ottaen huomioon erityisesti vastaajan syyksi luettujen väkivaltarikosten tekotavan ja niissä käytetyn väkivallan laadun, ettei vastaajalle tuomittu rangaistus ollut hänen nuoresta iästään ja ensikertalaisuudestaan huolimatta oikeudenmukaisessa suhteessa hänen syykseen luettujen rikosten vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen sekä rikoksista ilmenevään vastaajan syyllisyyteen. Tämän vuoksi hovioikeus korotti vastaajalle hänen syykseen luetuista rikoksista tuomitun rangaistuksen 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

12. Vastaaja valitti Korkeimpaan oikeuteen vaatien rangaistuksen alentamista. Hän väitti hovioikeudessa tapahtuneen oikeudenkäyntivirheen, kun hovioikeus oli rangaistusta korottaessaan ottanut huomioon myös muut teot kuin ne, joista oli valitettu.

13. Korkein oikeus ei muuttanut hovioikeuden tuomion lopputulosta. Se totesi, että muutoksenhaun kohdistuessa yhteiseen rangaistukseen tuomioistuimen on, katsoessaan, että korotettavaksi vaadittu yhteinen rangaistus on liian alhainen, rikoslain 7 luvun 5 §:n säännöstä noudattaen muodostettava uusi yhteinen rangaistus, vaikka muutoksenhaku koskisi vain jotakin tai joitakin niistä rikoksista, joista yhteinen rangaistus määrätään. Siten tällöinkin on arvioitava kaikkien samalla kertaa syyksi luettujen rikosten lukumäärää, vakavuutta ja keskinäistä yhteyttä.

14. Ratkaisussa KKO 2014:85 (kohta 5) on viitattu edellä mainittuun ratkaisuun niin, että ratkaisun KKO 2001:108 mukaan yhteistä rangaistusta on arvioitava kaikkien samalla kertaa syyksi luettujen rikosten kannalta, vaikka muutoksenhaku koskisi vain joitakin niistä rikoksista, joista yhteinen rangaistus määrätään. Ratkaisusta 2014:85 ei kuitenkaan käy ilmi, että muiden kuin muutoksenhaun kohteena olleiden rikosten rangaistusarvoa olisi arvioitu uudelleen yhteistä rangaistusta määrättäessä.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

15. Asianomistajalla on myös muutoksenhakuvaiheessa puhevalta vain omassa asiassaan. Hovioikeuden tutkimisvalta ulottuu ainoastaan siihen valituksessa vedottuun osaan käräjäoikeuden tuomiossa, jonka osalta valittajalla on puhevalta.

16. Kysymys siitä, millä tavoin muutoksenhakutuomioistuin voi puuttua yhteiseen rangaistukseen vain yhden asianomistajan valituksen johdosta, ei kuitenkaan ole selvä. Korkeimman oikeuden edellä selostettu ennakkopäätös KKO 2001:108 viittaa siihen, että yhteisen rangaistuksen mittaamisen kautta myös muiden kuin muutoksenhaun kohteena olevien tekojen rangaistusarvot voisivat tulla muutoksenhakuasteessa uudelleen arvioitaviksi siitä huolimatta, että syyttäjä ja mainittujen muiden syytekohtien asianomistajat ovat tyytyneet tuomioon.

17. Ennen nykyiseen yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymistä kustakin samalla kertaa tuomittavaksi tulleesta eri rikoksesta tuomittiin oma yksikkörangaistus, minkä jälkeen yhteinen rangaistus määrättiin yhdistämällä mainitut rangaistukset. Aikaisemman järjestelmän ollessa voimassa oli selvää, että kullakin asianomistajalla oli puhevalta vaatia vain häneen kohdistuneesta rikoksesta tuomitun yksikkörangaistuksen korottamista.

18. Yhtenäisrangaistusjärjestelmään siirtymistä koskeneista lain esitöistä (HE 40/1990 vp ja LaVM 15/1990 vp) ei ilmene, että rangaistusjärjestelmän muutoksen yhteydessä olisi ollut tarkoitus muuttaa asianomistajan asemaa muutoksenhaussa. Lainmuutoksen yhteydessä rikoslain silloiseen, sittemmin kumottuun 7 luvun 9 §:ään otettiin nimenomainen säännös, jonka mukaan aikaisemmin ratkaistun rikosasian asianomistajalla ei ole puhevaltaa määrättäessä yhteinen rangaistus jälkikäteen tai täytäntöönpanoa varten. Tämäkään ei tue käsitystä, että lainmuutoksen yhteydessä asianomistajan puhevaltaa olisi tarkoitettu laajentaa niin, että se koskisi muutoksenhakuvaiheessa myös muihin asianomistajiin kohdistuneita rikoksia ja niiden vaikutusta yhteiseen rangaistukseen. Korkein oikeus katsoo, että tämänkaltainen poikkeus yleisistä asianomistajan puhevaltaa koskevista periaatteista olisi edellyttänyt selkeää lain säännöstä.

19. Asianomistajan puhevaltaa ja hovioikeuden tutkimisvaltaa koskevat yleiset näkökohdat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että tuomioistuin ei voi yhden asianomistajan valituksen johdosta arvioida muiden kuin valituksen kohteena olevan rikoksen yksittäistä rangaistusarvoa.

20. Muutoksenhakutuomioistuimen tehtävänä on kuitenkin myös tällöin rikoslain 7 luvun 5 §:ää soveltaessaan arvioida se teko, josta olisi sen harkinnan mukaan tuleva ankarin rangaistus, ja mitattava kaikista vastaajan syyksi luetuista rikoksista yhteinen rangaistus mainitussa säännöksessä mainitut seikat huomioon ottaen. Valitukseen perustuva muutos voi kuitenkin kohdistua valituksen kohteena olevaa rikosta koskevan harkinnan ohella vain arviointiin sen ja muiden syyksi luettujen rikosten keskinäisestä yhteydestä. Yhden asianomistajan muutoksenhaku voi vaikuttaa tällä tavalla yhteisen rangaistuksen määräämiseen laajemmin kuin mitä seuraisi vain häneen kohdistuneen rikoksen uudesta arvioinnista.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

21. A:n syyksi on käräjäoikeudessa luettu yhdeksän törkeää petosta ja asianajajista annetun lain säännösten rikkominen. Vain kohdan 12 asianomistaja B on hovioikeudessa ja Korkeimmassa oikeudessa vaatinut yhteisen rangaistuksen korottamista.

22. Korkein oikeus katsoo, että A:lle käräjäoikeudessa määrättyä yhteistä rangaistusta voidaan B:n valituksen johdosta korottaa vain häneen kohdistuneen rikoksen perusteella ottaen huomioon sen yhteyden muihin vastaajan syyksi luettuihin rikoksiin.

23. Muilta osin kysymys rangaistuksen määräämisestä kuuluu viisijäsenisen jaoston ratkaistavaksi.

Päätöslauselma

Asia siirretään viisijäsenisen jaoston käsiteltäväksi.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Lena Engstrand, Mika Ilveskero, Juha Mäkelä, Asko Välimaa, Jussi Tapani ja Timo Ojala. Esittelijä Paula Jutila.

Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksessä oli määrätty, että kutsu yhtiökokoukseen annetaan viimeistään viikkoa ennen kokousta. Huoneiston ottamista yhtiön hallintaan koskevan yhtiöjärjestysmääräyksen mukaan menettelyyn sovelletaan asunto-osakeyhtiölakia.

Kiinteistöosakeyhtiön yhtiökokous oli päättänyt ottaa osakkeenomistajan hallitsemat huoneistot kiinteistöosakeyhtiön hallintaan. Kokouskutsu yhtiökokoukseen oli toimitettu viikkoa ennen kokousta. Käräjäoikeus, jonka tuomiota hovioikeus ei muuttanut, julisti yhtiökokouksen päätöksen pätemättömäksi, koska kokouskutsua ei ollut toimitettu asunto-osakeyhtiölain mukaisessa kahden viikon vähimmäisajassa.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, että kutsu oli voitu toimittaa yhtiöjärjestyksen määräyksen mukaisesti viimeistään viikkoa ennen yhtiökokousta. Yhtiökokouksen päätöksen pätemättömäksi julistamista koskeva kanne hylättiin.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 28.3.2018 nro 18/12170, muutoksenhakemus ja Turun hovioikeuden tuomio 29.11.2018 nro 932 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jyrki Jylhä ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Kari-Matti Kauppila, Atte Andersson ja Juho Angervo. Esittelijä Ann-Mari Poso.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Kiinteistöosakeyhtiölle myönnettiin valituslupa.

Kiinteistöosakeyhtiö vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja osakkeenomistajan moitekanne hylätään.

Osakkeenomistaja vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Osakkeenomistaja omistaa kiinteistöosakeyhtiön osakkeet, jotka oikeuttavat kahden varastohuoneiston, varastot 1 ja 2, sekä yhden myymälähuoneiston, myymälä 5, hallintaan.

2. Kiinteistöosakeyhtiön varsinainen yhtiökokous on 10.10.2017 päättänyt ottaa edellä mainitut huoneistot yhtiön hallintaan erääntyneiden yhtiövastikevelkojen vuoksi enintään kolmeksi vuodeksi. Kokouskutsu on toimitettu osakkeenomistajille viikkoa ennen kokousta 3.10.2017.

3. Osakkeenomistaja on moitekanteessaan vaatinut yhtiökokouksen päätöksen julistamista pätemättömäksi, koska yhtiökokouskutsua ei ollut toimitettu kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentin mukaisesti huoneiston hallintaan ottoa käsiteltäessä sovellettavaksi tulevan asunto-osakeyhtiölain mukaisessa kahden viikon vähimmäisajassa.

4. Kiinteistöosakeyhtiö on vaatinut kanteen hylkäämistä katsoen, että yhtiöjärjestyksen määräys asunto-osakeyhtiölain soveltamisesta huoneiston hallintaan ottamista koskevaan menettelyyn ei tarkoittanut, että sovellettavaksi tulisivat myös asunto-osakeyhtiölain yhtiökokouskutsua koskevat säännökset. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 12 §:n mukaisesti vähimmäiskutsuaika yhtiökokoukseen oli yksi viikko riippumatta kokouksessa käsiteltävistä asioista.

5. Käräjäoikeus on katsonut, että kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentin määräyksen mukaan huoneistojen hallintaan ottamista koskevassa asiassa tuli noudattaa myös asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 20 §:n säännöstä vähintään kahden viikon kutsuajasta yhtiökokoukseen. Kokouskutsu oli siten toimitettu myöhässä. Käräjäoikeus on julistanut kiinteistöosakeyhtiön yhtiökokouksen päätöksen huoneistojen hallintaan ottamisesta pätemättömäksi.

6. Kiinteistöosakeyhtiön valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

7. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen tulkinnasta, tarkemmin siitä, onko kokouskutsu yhtiökokoukseen toimitettava yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentissa viitatun asunto-osakeyhtiölain mukaisessa määräajassa viimeistään kahta viikkoa ennen kokousta vai yhtiöjärjestyksen 12 §:n mukaisesti viimeistään viikkoa ennen kokousta, kun yhtiökokouksessa käsitellään huoneiston hallintaan ottamista koskevaa asiaa.

Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestysmääräyksistä

8. Kiinteistöosakeyhtiö on vuonna 1982 rekisteröity osakeyhtiö, jonka omistamien huoneistojen yhteenlasketusta lattiapinta-alasta alle puolet on asuinhuoneistoja. Kiinteistöosakeyhtiöön sovelletaan siten asunto-osakeyhtiölain 28 luvun 1 §:n 3 momentin nojalla asunto-osakeyhtiölakia vain, jos sen soveltamisesta on määrätty yhtiöjärjestyksessä. Myös kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiössä noudatetaan osakeyhtiölakia siltä osin kuin yhtiöjärjestyksessä ei ole toisin määrätty.

9. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 15 § sisältää määräykset huoneiston hallintaan ottamisesta. Pykälän 1–5 momenteissa on määräykset hallintaan ottamisen perusteista ja enimmäisajasta, päätöksen tiedoksiantoajasta osakkeenomistajalle, hallintaan otetun huoneiston vuokraamisesta ja vuokratulon käyttämisestä sekä määräys sen varalta, ettei kiinteistöosakeyhtiön saatava tule kokonaan suoritetuksi huoneiston ollessa kiinteistöosakeyhtiön hallinnassa. Korkein oikeus toteaa, että 15 §:ään sisältyvät yhtiöjärjestysmääräykset ovat olennaisilta osin samansisältöisiä kuin vastaavat asunto-osakeyhtiölain 8 luvun säännökset huoneiston hallintaan ottamisesta. Yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentissa on lisäksi määräys, jonka mukaan hallintaan ottamisen menettelyn osalta sovelletaan muilta osin asunto-osakeyhtiölakia.

10. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 12 §:n 1 momentissa määrätään kutsuajasta yhtiökokoukseen. Sen mukaan kutsu sekä varsinaiseen että ylimääräiseen yhtiökokoukseen annetaan aikaisintaan neljä viikkoa ja viimeistään viikkoa ennen kokousta toimittamalla se kullekin osakerekisteriin merkitylle osakkaalle. Pykälän 2 momentissa on määräys siitä, miten osakkeenomistajan on meneteltävä tahtoessaan saada jonkin asian yhtiökokouksen käsiteltäväksi. Yhtiöjärjestyksen 13 §:ssä määrätään varsinaisen yhtiökokouksen ajankohdasta ja siellä käsiteltävistä asioista.

Yhtiöjärjestyksen tulkinnan lähtökohdat

11. Yhtiöjärjestyksen määräyksen tulkinnassa lähtökohtana on sen sanamuoto. Sanamuodon mukaisesta tulkinnasta voidaan poiketa silloin, kun tällainen tulkinta ei vastaa sitä tarkoitusta, joka lausekkeella osana yhtiöjärjestystä on, tai se johtaa yhtiön, osakkeenomistajan tai luovutuksensaajan kannalta yllättävään tai kohtuuttomaan lopputulokseen (KKO 2001:57 ja KKO 2017:2, kohta 9). Yhtiöjärjestyksen yksittäisen määräyksen tulkinnassa on siten kiinnitettävä huomiota myös yhtiöjärjestyksen muihin määräyksiin siten, että yhtiöjärjestys on tulkinnan jäljiltä myös kokonaisuutena johdonmukainen ja mielekäs.

12. Tässä asiassa on arvioitavana se, onko yhtiöjärjestyksen 15 §:n viittausta asunto-osakeyhtiölakiin tulkittava siten, että päätettäessä huoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan sovelletaan myös asunto-osakeyhtiölain yhtiökokouksen kutsuaikaa koskevaa säännöstä, vaikka yhtiöjärjestyksen 12 §:ssä on edellä kuvattu nimenomainen määräys kutsuajasta. Tällaisessa tilanteessa on kiinnitettävä huomiota erityisesti siihen, mitä asunto-osakeyhtiölaissa tarkoitetaan osakehuoneiston hallintaan ottamisen menettelyllä. Mikäli kutsun yhtiökokoukseen voidaan katsoa sisältyvän yhtiöjärjestyksessä tarkoitettuun hallintaan ottamista koskevaan menettelyyn, on vielä arvioitava, onko esitettävissä riittäviä perusteita sille, että yhtiökokouksen kutsuaikaa koskevalle asunto-osakeyhtiölain säännökselle annetaan etusija yhtiökokouksen kutsuaikaa koskevaan nimenomaiseen yhtiöjärjestysmääräykseen nähden.

Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen tulkinta

13. Yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentin mukaan hallintaan ottamista koskevan menettelyn osalta sovelletaan muilta osin asunto-osakeyhtiölakia. Sanamuotonsa mukaisesti viittaus kohdistuu voimassa olevaan asunto-osakeyhtiölakiin.

14. Yhtiöjärjestyksessä ei ole määritelty, mitä siinä tarkoitetaan huoneiston hallintaan ottamista koskevalla menettelyllä, eikä sen tarkkaa merkitystä ole mahdollista päätellä yhtiöjärjestyksen muista kohdista. Huoneiston hallintaan ottamista koskevaa menettelyä ei ole myöskään käytetty käsitteenä sen paremmin voimassa olevassa asunto-osakeyhtiölaissa kuin sitä edeltäneessä asunto-osakeyhtiöitä koskeneessa lainsäädännössä. Menettelyä koskevilla normeilla tarkoitetaan yleensä sellaisia säännöksiä, jotka asettavat edellytyksiä sille menettelytavalle, jonka mukaisesti tietystä aineellisesta kysymyksestä, kuten huoneiston hallintaan ottamista koskevasta päätöksestä, voidaan pätevästi päättää.

15. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 15 § sisältää edellä kohdasta 9 ilmenevin tavoin paitsi aineellisia, huoneiston hallintaan ottamisen perusteita koskevia määräyksiä, myös hallintaan ottamiseen erityisesti liittyviä menettelyllisiä määräyksiä. Yhtiökokouksen kutsuaikaa koskeva yhtiöjärjestyksen 12 §:n 1 momentti on menettelyllinen määräys, joka on sijoitettu yhtiökokousmenettelyä koskevien määräysten yhteyteen.

16. Osakehuoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan on säädetty asunto-osakeyhtiölain 8 luvussa. Luvussa on säädetty muun ohella osakehuoneiston hallintaan ottamisen perusteista, määräajasta ja päätöksessä mainittavista seikoista (2 §), varoituksen antamisesta (3 §), päätöksen tiedoksiannosta (4 §), päätöksen moittimisesta ja täytäntöönpanosta (5 §), yhtiön hallintaan otetun osakehuoneiston vuokraamisesta (6 §) ja uuden omistajan oikeudesta saada osakehuoneisto hallintaansa (7 §). Asunto-osakeyhtiölain 8 luku sisältää siten sekä aineellisia että menettelyä koskevia säännöksiä. Kutsuajasta yhtiökokoukseen taas säädetään yhtiökokousta koskevassa asunto-osakeyhtiölain 6 luvussa.

17. Korkein oikeus toteaa, että samoin kuin asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 1 momentin myös kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 15 §:n 1 momentin mukaan huoneiston hallintaan ottaminen on mahdollista vain yhtiökokouksen päätöksellä. Kutsuaikaa sellaiseen yhtiökokoukseen, jossa päätetään huoneiston hallintaan ottamisesta, voidaan siten pitää hallintaan ottamisen menettelyyn liittyvänä kysymyksenä. Yhtiökokouksen keskeinen rooli menettelyssä puoltaa alempien oikeusasteiden omaksumaa tulkintaa, jonka mukaan hallintaan ottamista koskevaan menettelyyn luetaan kuuluvaksi myös kokouskutsu yhtiökokoukseen.

18. Yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentin lakiviittauksen sisältyminen edeltä ilmenevin tavoin huoneiston hallintaan ottamista koskevien määräysten yhteyteen tukee puolestaan yhdessä asunto-osakeyhtiölain 8 lukuun sisältyvien vastaavien säännösten kanssa tulkintaa, jonka mukaan viittauksen nojalla kiinteistöosakeyhtiössä tulevat sovellettaviksi vain sellaiset huoneiston hallintaan ottamisen menettelyyn liittyvät asunto-osakeyhtiölain erityiset säännökset, joista on säädetty 8 luvussa ja joita vastaavaa sääntelyä ei sisälly yhtiöjärjestykseen.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

19. Yhtiöjärjestyksen 15 §:n 6 momentin sanamuoto on tulkittavissa siten, että kiinteistöosakeyhtiössä sovelletaan asunto-osakeyhtiölain 6 luvun 20 §:n 1 momentin mukaista kutsuaikaa silloin, kun yhtiökokouksessa päätetään huoneiston hallintaan ottamisesta. Toisaalta mainitun yhtiöjärjestysmääräyksen asiayhteys yhtiöjärjestyksen 15 §:n muiden määräysten kanssa ja niiden suhde asunto-osakeyhtiölain 8 luvun säännöksiin tukevat sitä käsitystä, ettei lakiviittaus kohdistu muihin kuin viimeksi mainittuun lukuun sisältyviin, huoneiston hallintaan ottamista koskeviin erityisiin menettelysäännöksiin eikä siten yhtiökokouksen kutsuaikaa koskevaan lain säännökseen.

20. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 12 §:ssä on nimenomainen ja selvä viikon kutsuaikaa koskeva määräys, joka sanamuotonsa perusteella koskee kaikkia yhtiökokouksia niissä käsiteltävistä asioista riippumatta. Edellä mainituilla perusteilla yhtiöjärjestyksen muista määräyksistä tai sen 15 §:ssä viitatusta asunto-osakeyhtiölaista ei ole saatavissa vahvaa tukea sille, että yhtiökokouksen kutsuaikaan voitaisiin soveltaa yhtiöjärjestyksen nimenomaisen määräyksen asemesta yhtiöjärjestyksessä viitatun asunto-osakeyhtiölain kutsuaikaa koskevaa säännöstä.

21. Myös kiinteistöosakeyhtiön toimintaa koskevan sääntelyn selkeys ja toiminnan ennustettavuus puoltavat esillä olevassa tilanteessa yhtiöjärjestyksen nimenomaisen määräyksen soveltamista. Nimenomaisen ja selvän määräyksen soveltaminen ei myöskään voi olla yllättävää kiinteistöosakeyhtiön osakkeenomistajan kannalta, eikä asiassa ole ilmennyt, että viikon kutsuaika johtaisi osakkeenomistajan kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen. Se, että voimassa olevassa vuoden 2009 asunto-osakeyhtiölaissa yhtiökokouskutsun vähimmäisaika on pidennetty aikaisemman lain mukaisesta viikosta kahteen viikkoon osakkeenomistajien tiedonsaannin ja osallistumismahdollisuuksien parantamiseksi (HE 24/2009 vp s. 26), ei anna aihetta arvioida asiaa toisin.

22. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kutsu yhtiökokoukseen on voitu toimittaa kiinteistöosakeyhtiön osakkeenomistajille yhtiöjärjestyksen 12 §:n mukaisesti viimeistään viikkoa ennen kokousta, vaikka yhtiökokouksessa on päätetty huoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan.

Yhtiökokouksen päätöksen pätemättömyys

23. Kiinteistöosakeyhtiön yhtiöjärjestyksen 19 §:n määräyksen nojalla sovellettavaksi tulevan osakeyhtiölain 21 luvun 1 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä yhtiötä vastaan ajettavalla kanteella, jos asian käsittelyssä ei ole noudatettu menettelyä koskevia tämän lain säännöksiä tai yhtiöjärjestyksen määräyksiä ja virhe on voinut vaikuttaa päätöksen sisältöön tai muuten osakkeenomistajan oikeuteen.

24. Korkein oikeus on edellä katsonut, että kutsu kiinteistöosakeyhtiön yhtiökokoukseen on voitu yhtiöjärjestyksen 12 §:n mukaisesti toimittaa osakkeenomistajalle viimeistään viikkoa ennen yhtiökokousta, jossa on päätetty osakkeenomistajan huoneistojen ottamisesta yhtiön hallintaan. Menettelyssä on siten noudatettu sovellettavia yhtiöjärjestyksen määräyksiä. Kanne yhtiökokouksen päätöksen julistamisesta pätemättömäksi on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Mika Huovila, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Saini Siitarinen.

Hovioikeus oli tuominnut poliisimiehet A:n ja B:n virkavelvollisuuden rikkomisesta, vapaudenriistosta ja pahoinpitelystä sakkorangaistuksiin. Hovioikeuden tuomion mukaan poliisimiehillä ei ollut ollut oikeutta ottaa kiinni ja viedä poliisivankilaan päihtynyttä C:tä pelkästään sillä perusteella, että C oli kävellyt kohti poliisiautoa ja näyttänyt keskisormeaan. Poliisivankilassa A ja B olivat kaataneet C:n maahan, vaikka C ei ollut vastustanut turvallisuustarkastuksen tekemistä siten, että voimakeinojen käytön edellytykset olisivat täyttyneet. C:n lonkkanivel oli mennyt sijoiltaan maahanviennin yhteydessä. A ja B olivat laiminlyöneet velvollisuutensa järjestää C:lle lääkärin apua ja sulkeneet tämän putkaan.

Kysymys siitä, olivatko A ja B syyllistyneet virkavelvollisuuden rikkomiseen tai tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen, vapaudenriistoon tai tuottamukselliseen vapaudenriistoon ja pahoinpitelyyn tai vammantuottamukseen. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte Pohjois-Savon käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati A:lle ja B:lle rangaistusta syytekohdissa 1 ja 2 virkavelvollisuuden rikkomisesta tai ainakin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta, syytekohdassa 3 vapaudenriistosta tai ainakin tuottamuksellisesta vapaudenriistosta ja syytekohdassa 4 pahoinpitelystä tai ainakin vammantuottamuksesta.

Virkavelvollisuuden rikkominen / tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen (syytekohdat 1 ja 2)

Poliisipartion johtajana toiminut ylikonstaapeli A ja vanhempi konstaapeli B olivat 19.4.2014 aamuyöllä virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkoneet virkatoiminnassaan noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa laiminlyömällä poliisilaissa ja poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa säädettyjä säännöksiä eikä teko ollut kokonaisuutena arvostellen vähäinen. A ja B olivat menetelleet seuraavasti:

- A ja B olivat yhdessä pysäyttäneet kävellen liikkeellä olleen C:n kadulla ja A oli määrännyt C:n kiinniotettavaksi. B oli ryhtynyt kiinniottamiseen yhdessä A:n kanssa. Huomioon ottaen C:n tekemäksi epäilty teko eli keskisormen näyttäminen, oli kiinniottaminen ollut suhteellisuus- ja vähimmän haitan periaatteen vastainen.

- A oli lisäksi puhunut tilanteessa epäasiallisesti C:lle ja C:n seurueessa olleille D:lle ja E:lle.

- A ja B olivat poliisivankilalla yhdessä kohdistaneet C:hen väkivaltaa kaatamalla tämän maahan sillä seurauksella, että C:n lonkka oli mennyt sijoiltaan (lonkkaluksaatio). C:n vamma oli ollut A:n ja B:n selvästi havaittavissa, mutta he olivat hoidon järjestämisen sijasta sulkeneet C:n putkatilaan, jossa tämä oli ollut kiinniotettuna yhteensä noin 11 tunnin ajan. C oli toimitettu ambulanssikyydillä hoitoon vasta vapauttamisensa jälkeen.

Vaihtoehtoisten syytteiden mukaan A ja B olivat virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoneet edellä kuvatuin tavoin virkavelvollisuutensa.

Vapaudenriisto / tuottamuksellinen vapaudenriisto (syytekohta 3)

A ja B olivat yhdessä syytekohdissa 1 ja 2 kerrotuin tavoin oikeudettomasti riistäneet C:ltä vapauden ottamalla tämän kiinni, kuljettamalla poliisivankilaan ja sulkemalla tämän putkaan noin 11 tunniksi. Vaihtoehtoisen syytteen mukaan A ja B olivat oikeudettomasti, pitäen sitä oikeutenaan, menetelleet edellä todetuin tavoin, eikä teko huomioon ottaen sen aiheuttama haitta tai vahinko ollut vähäinen.

Pahoinpitely / vammantuottamus (syytekohta 4)

A ja B olivat syytekohdissa 1 ja 2 kerrotuin tavoin tehneet oikeudettomasti ruumiillista väkivaltaa C:lle poliisivankilan tiloissa aiheuttaen lonkkaluksaation lisäksi C:lle kipua ja särkyä. Vaihtoehtoisen syytteen mukaan A ja B olivat huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:lle edellä todetun ruumiinvamman, jota ei ollut pidettävä vähäisenä.

Vastaukset

A ja B kiistivät syytteet. He olivat toimineet virkavelvollisuutensa mukaisesti. B:n oli tullut noudattaa partionjohtajana toimineen A:n ohjeita ja määräyksiä.

Käräjäoikeuden tuomio 5.1.2017 nro 17/100095

Käräjäoikeus hylkäsi syytteet kaikilta osin ja katsoi, että A ja B olivat menetelleet tilanteessa lain mukaisesti ja C:n vammautuminen oli ollut onnettomuus.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Leena Ruuskanen.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 14.12.2017 nro 17/151092

Hovioikeus luki A:n ja B:n syyksi virkavelvollisuuden rikkomisen, vapaudenriiston ja pahoinpitelyn ja tuomitsi A:n 80 päiväsakon ja B:n 60 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Hovioikeus katsoi, että A:lla ja B:llä oli ollut oikeus pysäyttää C keskisormen näyttämisen jälkeen ja puhuttaa häntä, mutta tilanteessa ei ollut ollut perusteita ottaa C:tä kiinni. Ottaen huomioon C:n käytös A:lla ja B:llä ei ollut ollut syytä olettaa, että C aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle.

Hovioikeus totesi, että B oli ollut velvollinen noudattamaan esimiehensä A:n käskyjä ja toimimaan tämän tekemien päätösten mukaisesti, elleivät ne olleet olleet selvästi lainvastaisia. B oli ollut tapahtuma-aikana kokenut poliisimies ja kokemuksensa perusteella kyennyt arvioimaan, oliko hänen esimiehensä A:n tekemä päätös C:n kiinniottamisesta ollut selvästi virheellinen. A oli poistunut poliisiautosta ensin ja B välittömästi hänen jälkeensä. Näissä oloissa B:n oli täytynyt käsittää, että C:n kiinniottamiselle ei ollut ollut muuta syytä kuin keskisormen näyttäminen.

Hovioikeus katsoi, että A ja B olivat ilman laillista perustetta ottaneet C:n kiinni ja kuljettaneet tämän poliisivankilaan säilöönotettavaksi. A:n ja B:n oli tullut ymmärtää, että C tuli olemaan vapautensa menettäneenä ainakin seuraavaan aamuun saakka, vaikka päätöksen tekeminen C:n vapauttamisesta ei ollut kuulunut heidän virkatehtäviinsä.

Hovioikeus katsoi myös selvitetyn, että A oli käyttänyt epäasiallista kieltä C:tä ja tämän seuralaisia kohtaan.

Hovioikeus vielä katsoi, ettei asiassa esitetty selvitys osoittanut C:n tehneen fyysistä vastarintaa poliisivankilan tiloissa säilöönottotarkastuksessa. Siten C:n käytös ei ollut antanut aihetta voimakeinojen käytölle. Hovioikeus katsoi lisäksi, että A:n ja B:n olisi tullut havaita C:n loukkaantuminen voimankäyttötilanteessa ja järjestää hänelle lääkärinapua viivytyksettä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Helena Lindgren, Tanja Makkonen ja Tero Vauhkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että syyte kohdissa 1, 3 ja 4 virkavelvollisuuden rikkomisesta, vapaudenriistosta ja pahoinpitelystä hylätään taikka hänen katsotaan syyllistyneen enintään tuottamuksellisiin tekoihin.

Mikäli teot katsotaan tuottamuksellisiksi, hänet tulee jättää rangaistukseen tuomitsematta tai rangaistusta tulee ainakin alentaa.

B vaati valituksessaan, että syyte kohdissa 2–4 virkavelvollisuuden rikkomisesta, vapaudenriistosta ja pahoinpitelystä hylätään taikka hänen katsotaan korkeintaan syyllistyneen tuottamuksellisiin tekoihin ja rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään tai että A ja B tuomitaan vähintään vaihtoehtoisen syytteen mukaisesti tuottamuksellisista teoista.

C vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään tai että A ja B tuomitaan vähintään vaihtoehtoisen syytteen mukaisesti tuottamuksellisista teoista.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

1. Asian tausta

1. Ylikonstaapeli A ja vanhempi konstaapeli B olivat olleet aamuyöllä 19.4.2014 työvuorossa poliisin partioautossa Kuopion keskustassa anniskeluravintoloiden sulkemisaikaan suorittamassa järjestyksenvalvontaa. A oli ollut poliisipartion johtaja. A ja B olivat ottaneet C:n kiinni ja kuljettaneet hänet poliisivankilaan. Poliisivankilassa A ja B olivat turvallisuustarkastuksen yhteydessä kaataneet C:n maahan, ja C:n lonkkanivel oli mennyt sijoiltaan (lonkkaluksaatio). C oli otettu säilöön, ja hän oli ollut vapautensa menettäneenä 11 tuntia. C oli toimitettu ambulanssikyydillä hoitoon vasta vapauttamisensa jälkeen.

2. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta syytekohdissa 1 ja 2 virkavelvollisuuden rikkomisesta tai ainakin tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta, syytekohdassa 3 vapaudenriistosta tai ainakin tuottamuksellisesta vapaudenriistosta ja syytekohdassa 4 pahoinpitelystä tai ainakin vammantuottamuksesta.

Perustelujen kohdat 3, 4 ja 5 jätetään tässä julkaisematta, koska niissä kuvatut tapahtumat kuvataan ratkaisussa jäljempänä.

6. Käräjäoikeus on hylännyt syytteet kaikilta osin ja katsonut, että A ja B ovat menetelleet tilanteessa lain mukaisesti ja C:n vammautuminen on ollut onnettomuus.

7. Hovioikeus on ensisijaisten syytteiden mukaisesti lukenut A:n ja B:n syyksi virkavelvollisuuden rikkomisen, vapaudenriiston ja pahoinpitelyn ja tuominnut A:n 80 päiväsakon ja B:n 60 päiväsakon sakkorangaistukseen.

2. Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkeimmassa oikeudessa on A:n ja B:n valitusten perusteella kysymys siitä, ovatko he syyllistyneet hovioikeudessa heidän syykseen luettuihin syytekohtien 1 ja 2 mukaisiin virkavelvollisuuden rikkomisiin, syytekohdan 3 mukaiseen vapaudenriistoon ja syytekohdan 4 mukaiseen pahoinpitelyyn tai vaihtoehtoisesti tuottamuksellisiin virkavelvollisuuden rikkomisiin syytekohdissa 1 ja 2, tuottamukselliseen vapaudenriistoon syytekohdassa 3 ja vammantuottamukseen syytekohdassa 4.

3. Näytön arvioinnin lähtökohdat

9. Rikosasiassa näytön arvioinnin lähtökohtana on syyttömyysolettama. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

10. Todistustaakka vastaajan syyllisyydestä rikosasiassa on lähtökohtaisesti syyttäjällä ja asianomistajalla, eikä vastaajalle voida asettaa velvollisuutta osoittaa syyttömyyttään. Syytetyn syyllisyydestä ei saa näytön arvioinnin jälkeen jäädä varteenotettavaa epäilystä. Epäselvissä tilanteissa syyte tulee hylätä (ks. esim. KKO 2014:48 kohta 64 ja siinä viitatut ratkaisut).

11. Käsillä olevassa asiassa A ja B ovat puolustuksekseen vedonneet siihen, että heillä on ollut oikeus poliisilain 2 luvun 10 §:n mukaan ottaa C kiinni ja pitää hänet säilössä sekä saman luvun 17 §:n mukainen oikeus käyttää voimakeinoja toimittaessaan säilöön ottamisen yhteydessä turvallisuustarkastusta. He eivät ole ylittäneet valtuuksiaan tai käyttäneet liiallisia voimakeinoja.

12. Rikoslain 4 luvussa säädetään rikosoikeudellisista vastuuvapausperusteista. Vastuuvapausperusteiden tärkeimpiä alaryhmiä ovat oikeuttamis- ja anteeksiantoperusteet. Ensin mainitut poistavat teon oikeudenvastaisuuden, jälkimmäiset tekijän syyllisyyden. Jos teko on jonkin mainitun luvun oikeuttamisperusteen mukainen, se ei ole oikeusjärjestyksen vastainen ja sen tekijä on rangaistusvastuusta vapaa. Anteeksiantoperuste puolestaan poistaa ainoastaan tekijän syyllisyyden ja teon moitittavuuden. Rikoslain 4 luvun 6 §:ssä on säännöksiä virkatehtävän hoitamiseksi sallittujen voimakeinojen rajoista ja voimakeinojen käytön liioittelusta. Voimakeinojen käytön liioittelu on anteeksiantoperuste (ks. HE 44/2002 vp s. 16 ja 130).

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2016:97 (kohdat 8 9) katsonut rikoslain 4 luvun vastuuvapausperusteista 4 §:n mukaisen hätävarjeluväitteen osalta, että vastaajan väittäessä toimineensa hätävarjelutilanteessa rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan väite hätävarjelutilanteen käsillä olosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumainkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumainkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsillä oloa ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (ks. myös KKO 2019:22, kohta 12).

14. Korkein oikeus katsoo, että edellä hätävarjeluväitteestä todettua on sovellettava myös arvioitaessa näyttöä ja todistustaakan jakautumista käsillä olevassa tapauksessa, kun poliisi vetoaa puolustuksekseen rikosasiassa poliisilain mukaiseen oikeuteensa ottaa henkilö kiinni ja pitää hänet säilössä sekä saman lain mukaiseen voimankäyttöoikeuteensa, jolloin sovellettavaksi tulevat rikoslain 4 luvun 6 §:n säännökset sallittujen voimakeinojen rajoista ja voimakeinojen käytön mahdollisesta liioittelusta.

4. Virkavelvollisuuden rikkominen / tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen (syytekohdat 1 ja 2)

4.1 Sovellettavat rangaistussäännökset

15. Rikoslain 40 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan, jos virkamies virkaansa toimittaessaan tahallaan tai muulla kuin mainitussa luvussa tai 11 luvun 9 a §:ssä säädetyllä tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen, hänet on tuomittava virkavelvollisuuden rikkomisesta sakkoon tai vankeuteen enintään yhdeksi vuodeksi.

16. Rikoslain 40 luvun 10 §:n mukaan virkamies on tuomittava tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta varoitukseen tai sakkoon, jos hän virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta muulla kuin luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rikkoo virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa, eikä teko huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen.

4.2 Kiinniotto ja säilössä pitäminen

4.2.1 Sovellettavista säännöksistä

17. Poliisilain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisesti poliisin tehtävänä on muun ohella yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta ehkäiseminen.

18. Saman luvun 6 §:n 1 momentin mukaan poliisin on toimittava asiallisesti ja puolueettomasti sekä yhdenvertaista kohtelua ja sovinnollisuutta edistäen. Poliisin tulee ensisijaisesti neuvoin, kehotuksin ja käskyin pyrkiä ylläpitämään yleistä järjestystä ja turvallisuutta.

19. Poliisilain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus poistaa paikalta henkilö, jos hänen uhkaustensa tai muun käyttäytymisensä perusteella on perusteltua syytä olettaa tai hänen aikaisemman käyttäytymisensä perusteella on todennäköistä, että hän syyllistyisi henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvaan rikokseen taikka aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan henkilö voidaan ottaa kiinni, jos paikalta poistaminen on todennäköisesti riittämätön toimenpide eikä rikosta voida muuten estää taikka häiriötä tai vaaraa muuten poistaa. Kiinni otettu voidaan pitää säilössä niin kauan kuin on todennäköistä, että hän syyllistyy 1 momentissa tarkoitettuun rikokseen taikka aiheuttaa häiriötä tai vaaraa, kuitenkin enintään 24 tuntia kiinniottamisesta.

20. Arvioitaessa sitä, mitä poliisilain 2 luvun 10 §:n mukaista toimivaltuutta poliisi voi kussakin yksittäistilanteessa käyttää, on otettava huomioon poliisilain 1 luvun yleisperiaatteet. Tämän luvun 2 §:n mukaan poliisin on kunnioitettava perusoikeuksia ja ihmisoikeuksia sekä toimivaltuuksia käyttäessään valittava perusteltavissa olevista vaihtoehdoista se, joka parhaiten edistää näiden oikeuksien toteutumista. Luvun 3 §:n suhteellisuusperiaatteen mukaan poliisin toimenpiteiden on oltava puolustettavia suhteessa tehtävän tärkeyteen, vaarallisuuteen ja kiireellisyyteen, tavoiteltavaan päämäärään, toimenpiteen kohteena olevan henkilön käyttäytymiseen, ikään, terveyteen ja muihin vastaaviin häneen liittyviin seikkoihin sekä muihin tilanteen kokonaisarviointiin vaikuttaviin seikkoihin. Saman luvun 4 §:n vähimmän haitan periaatteen mukaan poliisin toimenpiteillä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää eikä kenellekään saa aiheuttaa suurempaa vahinkoa tai haittaa kuin on välttämätöntä tehtävän suorittamiseksi. Luvun 5 §:ssä on vielä todettu, että poliisi saa käyttää toimivaltuuttaan vain säädettyyn tarkoitukseen (tarkoitussidonnaisuuden periaate).

21. Korkein oikeus toteaa, että edellä mainittujen säännösten mukaan poliisin on käytettävä aina mahdollisimman lievää keinoa kulloisenkin tilanteen selvittämiseksi. Poliisin kohdatessa häiriökäyttäytymistä ensisijainen toimenpide on puuttua tilanteeseen poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti neuvoin, kehotuksin ja käskyin. Jos tilanne ei selviä puhuttamalla, poliisi voi poistaa henkilön paikalta, ja vasta jos tämä osoittautuu riittämättömäksi toimenpiteeksi, henkilö voidaan ottaa kiinni ja pitää säilössä.

22. Poliisilain 2 luvun 10 §:ssä on erilaisia todennäköisyysedellytyksiä eri toimenpiteisiin ryhtymiselle. Pykälän säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 224/2010 vp s. 78 79) ei ole käsitelty tarkemmin pykälän mukaisten todennäköisyyskynnysten ylittymisen edellytyksiä. Tässä tapauksessa paikalta poistamisen perusteena tarkasteltavaksi tulevan "perusteltua syytä olettaa" -kynnyksen ylittymisestä on esimerkkinä mainittu, että jos henkilö käyttäytyy tavalla, jonka perusteella on oletettavissa, että hän syyllistyisi esimerkiksi toisen henkeen tai terveyteen kohdistuvaan rikokseen, voitaisiin mainittu henkilö poistaa paikalta. Esityksessä on todettu, että arviointi olisi aina tapauskohtaista. Esityksen mukaan poliisilain 2 luvun 10 § vastaa pitkälti aikaisemmin voimassa olleen poliisilain (493/1995) 20 §:ää. Myöskään viimeksi mainittua lainkohtaa koskevissa hallituksen esityksissä (HE 57/1994 vp s. 46 ja HE 266/2004 vp s. 17) ei ole otettu kantaa siihen, mitä paikalta poistettavan muunlaiselta käyttäytymiseltä edellytetään, jotta paikalta poistamisen edellytykset täyttyvät, tai milloin kiinniottamisen ja säilössä pitämisen kynnys ylittyy. Aikaisemmin voimassa olleen poliisilain 20 §:n 3 momentin mukaan kiinniottaminen tuli kyseeseen, jos paikalta poistaminen oli ilmeisesti riittämätön toimenpide.

23. Paikalta poistamista koskevan "on perusteltua syytä olettaa" -kynnyksen ylittyminen edellyttää näytöllisesti enemmän kuin poliisilaissa alinta todennäköisyysastetta kuvaamaan käytetty ilmaisu "on syytä olettaa", mikä sekään ei ylity pelkän yleisen epäilyn perusteella. Käsillä tulee olla joitakin sellaisia tosiseikkoja, joista syntyy riittävä peruste arviolle, että kohdehenkilö syyllistyisi henkeen, terveyteen, vapauteen, kotirauhaan tai omaisuuteen kohdistuvaan rikokseen taikka aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. Henkilön kiinniottamisen kynnys, joka ylittyy, kun paikalta poistaminen "on todennäköisesti" riittämätön toimenpide, edellyttää suhteellisen korkeaa todennäköisyyttä. Aikaisemmin voimassa olleen poliisilain vastaavassa säännöksessä, jota perustelulausuman (HE 224/2010 vp s. 79) mukaan ei ole ollut tarkoitusta muuttaa, vaadittiin edellä todetulla tavalla, että paikalta poistaminen oli ilmeisesti riittämätön toimenpide.

24. Lain esitöissä ei ole tarkemmin käsitelty myöskään sitä, mitä poliisilain 2 luvun 10 §:n 1 momentin huomattavalla häiriöllä tai välittömällä vaaralla yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle tarkoitetaan. Järjestyslain 3 §:n mukaan yleisen järjestyksen häiritseminen tai turvallisuuden vaarantaminen yleisellä paikalla on kielletty 1) metelöimällä ja muulla vastaavalla tavalla, 2) toistuvilla uhkaavilla eleillä, hyökkäävillä liikkeillä, suullisesti esitetyillä uhkailuilla ja muulla vastaavalla, pelkoa herättävällä uhkaavalla käyttäytymisellä, 3) ampumalla, heittämällä esineitä tai muulla vastaavalla tavalla.

25. Korkein oikeus toteaa, että kulloinkin käsillä olevaan tilanteeseen nähden lievä tai tavanomainen metelöinti, toistuvat uhkaavat eleet ja hyökkäävät liikkeet tai muu vastaava järjestyslain viitatussa pykälässä tarkoitettu toiminta ei vielä anna poliisille oikeutta poistaa henkilöä paikalta tai ottaa tätä kiinni. Jotta järjestyslain 3 §:n tarkoittama häiriökäyttäytyminen muodostaisi perusteen poliisilain 2 luvun 10 §:ssä säädettyjen toimivaltuuksien käyttämiselle, käyttäytymisen tulee aiheuttaa riski 10 §:ssä tarkoitetusta huomattavasta häiriöstä tai välittömästä ja tavanomaista vakavammasta vaarasta yleiselle järjestykselle.

26. Korkein oikeus toteaa vielä, että esimiesten ja poliisihallituksen ohjeistuksella puuttua matalalla kynnyksellä häiriökäyttäytymiseen ei ole merkitystä arvioitaessa paikalta poistamisen sekä kiinniottamisen ja säilössä pitämisen edellytysten täyttymistä. Kun kysymys on puuttumisesta perustuslain 7 §:n turvaamaan henkilön koskemattomuuteen ja vapauteen, ei puuttumiskynnystä voida alentaa lakia alemman asteisilla säädöksillä, määräyksillä tai esimiehen antamilla käskyillä. Poliisilaissa ei ole säännöstä, jonka nojalla poliisihallitus voisi antaa lakia täsmentäviä määräyksiä. Eri asia on, että tätä koskevalla todistelulla voi olla merkitystä arvioitaessa vastaajien tahallisuutta tai tuottamusta.

4.2.2 Kiinniotto ja säilössä pitäminen

4.2.2.1 Riidattomat tapahtumat kadulla

27. Asiassa on riidatonta, että A ja B ovat olleet aamuyöllä työvuorossa poliisin partioautossa Kuopion keskustassa anniskeluravintoloiden sulkemisaikaan. A on ollut poliisipartion johtaja, ja partion tehtävänä on ollut järjestyksenvalvonta. C on kävellyt jonkin verran samassa seurueessa hänen kanssaan liikkuneiden D:n ja E:n jäljessä poliisiautoa kohti ja näyttänyt keskisormea poliisiautossa olleelle partiolle.

28. A on riidattomasti keskisormen näyttämisen jälkeen noussut ensin autosta ja mennyt puhuttamaan C:tä. B on noussut poliisiautosta A:n jälkeen, kiertänyt poliisiauton ja saapunut A:n ja C:n luokse. Tuolloin A oli jo tehnyt päätöksen C:n siirtämisestä poliisiauton takatilaan. Tämän jälkeen A ja B ovat kuljettaneet C:n poliisivankilaan ja C on otettu säilöön. C on ollut vapautensa menettäneenä noin 11 tuntia.

29. Itä-Suomen poliisilaitoksen kiinni- ja säilöön ottamisen kirjaamisesta 31.1.2015 laaditun pöytäkirjan mukaan C on otettu kiinni rikoksilta ja häiriöiltä suojaamiseksi. Kiinnioton perusteeksi on kirjattu, että C oli päihtyneenä näyttänyt keskisormea poliisipartiolle ja sen jälkeen käyttäytynyt aggressiivisesti. C:lle annetun rangaistusvaatimusilmoituksen perusteena on virkamiehen vastustaminen ja alkutilanteen tapahtumista on mainittu vain keskisormen näyttäminen.

4.2.2.2 Riitaiset seikat koskien tapahtumia kadulla ja näistä seikoista esitetty näyttö

30. Asiassa on riitaa siitä, onko C tehnyt alkutilanteessa kadulla muuta kuin näyttänyt poliisipartiolle keskisormea.

31. Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä C on kertonut, ettei hän ollut tehnyt keskisormen näyttämisen lisäksi muuta ja että A ja B olivat mitään sanomatta ryhtyneet siirtämään häntä poliisiauton kuljetustilaan pelkästään keskisormen näyttämisen takia.

32. A ja B ovat kertoneet, että C oli lähestynyt poliisiautoa vahvasti päihtyneenä hoippuen ja hän oli näyttänyt poliisipartiolle keskisormea. C:n käytös oli poikennut muista kadulla liikkuneista ihmisistä. A:n ja B:n kertoman mukaan C ei ollut suostunut puhuttamiseen kadulla vaan oli huutanut kovaan ääneen ja heiluttanut käsiään sekä käyttäytynyt poliisipartiota kohtaan uhmakkaasti. C oli kovaan ääneen kehottanut ympärillä olevia ihmisiä kuvaamaan tilannetta. A, B ja todistajana kuultu E ovat kertoneet, että kadulla oli liikkunut paljon päihtyneitä, ravintoloista kotiin palaavia ihmisiä ja poliisiauton ympärille oli kerääntynyt ihmisiä seuraamaan tilannetta.

33. Todistajana kuultu D ei ole muistanut, että C olisi huutanut tilanteessa. E on puolestaan kertonut, että hän oli kääntynyt katsomaan jo ohittamansa poliisiauton suuntaan sen vuoksi, että oli kuullut meteliä takaansa. E:n mukaan C oli huutanut ja kovaan ääneen kysynyt, miksi häntä ollaan ottamassa kiinni ja kehottanut ympärillä olevia ihmisiä kuvaamaan tapahtumaa. E on ollut epävarma siitä, oliko A maininnut hänelle kadulla kiinniottamisen syyksi keskisormen näyttämisen. D on puolestaan kertonut, että A olisi maininnut kiinniottamisen perusteeksi pelkästään keskisormen näyttämisen.

4.2.2.3 Korkeimman oikeuden arviointi tapahtumista kadulla

34. Asiassa on edellä kohdassa 28 todetulla tavalla riidatonta, että A on tehnyt päätöksen C:n siirtämisestä poliisiauton takatilaan ennen kuin B on tullut poliisiautosta ulos. Korkein oikeus katsoo, että tämä on ollut poliisilain 2 luvun 10 §:n 2 momentissa tarkoitettua kiinniottamista, koska C on poliisiauton sisällä tapahtuneen puhuttelun aikana tosiasiallisesti ollut poliisien määräysvallassa. Riitaista asiassa on se, onko kiinniottamiseen ollut poliisilaissa säädetyt edellytykset.

35. Korkein oikeus toteaa, että rangaistusvaatimusilmoituksen merkinnöille ei ole annettava tässä yhteydessä suurta merkitystä, koska rangaistusvaatimus on annettu virkamiehen vastustamisesta eli poliisivankilan tiloissa tapahtuneesta eikä siitä, mitä alkutilanteessa on kadulla tapahtunut.

36. Korkein oikeus katsoo, että syytteessä väitetylle tapahtumainkululle uskottavana vaihtoehtona voidaan pitää sitä, että keskisormen näyttämisen jälkeen C on reagoinut A:n puhuttamisyritykseen käyttäytymällä uhmakkaasti, huutamalla ja heiluttamalla käsiään. C on käyttäytynyt uhmakkaasti nimenomaan poliisipartiota kohtaan ja ollut silmin nähden päihtynyt. A:n ja B:n väitettä tukee E:n todistajankertomus siitä, että hän oli kääntynyt katsomaan taakseen kuultuaan C:n huutavan. Todisteena esitetty lääkärinlausunto, jonka mukaan C:n hengitysilmassa oli vielä runsaat 14 tuntia kiinniottamisen jälkeen ollut 0,37 promillea alkoholia, tukee sekin A:n ja B:n väitettä.

37. Edellä todetuin perustein Korkein oikeus katsoo, että asiassa jää varteenotettava epäily siitä, ovatko A ja B ottaneet C:n kiinni vain keskisormen näyttämisen perusteella. Asiassa ei voida riittävällä varmuudella sulkea pois sitä mahdollisuutta, että C on puhuttamistilanteessa menetellyt A:n ja B:n väittämällä tavalla eli huitonut käsillään ja huutanut sekä käyttäytynyt vastaajia kohtaan uhmakkaasti ja aggressiivisesti.

4.2.2.4 C:n käytös poliisiautossa

38. A ja B ovat väittäneet myös, että C:n puhuttaminen ei ollut onnistunut poliisiautossakaan, vaan tämä oli jatkanut uhmakasta ja aggressiivista käytöstään. A oli päättänyt, että C:n kiinniottoa jatketaan ja hänet poistetaan paikalta kuljettamalla poliisilaitokselle. C:n mukaan hän ei ollut käyttäytynyt myöskään tässä tilanteessa aggressiivisesti. Edellä kohdassa 37 viitatuin perustein Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa voida riittävällä varmuudella sulkea pois myöskään mahdollisuutta siitä, että C oli jatkanut uhmakasta ja aggressiivista käytöstään heti poliisiautoon siirtämisen jälkeen.

39. Asiassa on riitaa myös siitä, onko C käyttäytynyt aggressiivisesti vielä poliisilaitokselle kuljettamisen aikana. A ja B ovat kertoneet, että C oli matkan aikana hakannut ja potkinut poliisiauton rakenteita sekä metelöinyt. C on kiistänyt menetelleensä näin.

40. C:n kuvaamalta videotallenteelta ilmenee, että C tiedustelee kuljetuksen aikana vihaisena kiinniottamisensa syytä. Tallenteelta ei ilmene, että C metelöisi tai käyttäytyisi A:n ja B:n kertomin tavoin aggressiivisesti. Siten videotallenne tukee C:n kertomusta tapahtumista.

41. Korkein oikeus toteaa, että videotallenne kattaa koko kuljetusajasta vain pienen osan, noin 30 sekuntia, ja tallenne on C:n itsensä kuvaama. Videotallenteelta ilmenee, että C on vihainen poliisin toimista. Ottaen lisäksi huomioon, että edellä todetuin tavoin ei voida riittävällä varmuudella sulkea pois mahdollisuutta, että C on käyttäytynyt aggressiivisesti poliisipartiota kohtaan jo kadulla ja vielä heti poliisiautoon siirtämisen jälkeen, Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n kertomusten mukainen tapahtumainkulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumainkululle. Esitetyn näytön perusteella ei voida riittävällä varmuudella sulkea pois sitä mahdollisuutta, että C on käyttäytynyt vastaajien kertomin tavoin myös jossakin vaiheessa poliisilaitokselle kuljettamisen aikana.

4.2.2.5 Säilöön ottamista koskeva päätös

42. A ja B ovat kuljettaneet C:n kiinniottopaikalta poliisilaitokselle. Asiassa on riitaa siitä, missä vaiheessa A on päättänyt, että C otetaan säilöön poliisivankilaan.

43. A on kertonut, että C:tä oli yritetty puhuttaa vielä poliisilaitoksen parkkihallissa ennen poliisivankilan tiloihin siirtymistä. Puhuttaminen ei ollut tuolloinkaan onnistunut. A oli katsonut C:n aggressiivisen käytöksen kuljettamisen aikana huomioon ottaen, ettei C:tä voinut siinä mielentilassa laskea vapaaksi, ja päättänyt, että C otetaan säilöön. B:n kertomus tukee A:n kertomusta.

44. Poliisivankilan aulan valvontakameratallenteelta ei ole havaittavissa A:n ja B:n käyttämän partioauton saapumista poliisilaitoksen parkkihalliin. Tallenteelta sen sijaan näkyy, kun toinen poliisiauto saapuu myöhemmin paikoitusalueelle. Asianosaisten on siten täytynyt saapua parkkihalliin ennen tallenteen alkua. Se, että asianosaiset ovat saapuneet parkkihalliin ennen tallenteen alkamista, mutta sisälle poliisivankilaan vasta noin minuutin tämän jälkeen, puhuu sen puolesta, että C:tä on A:n ja B:n kertomin tavoin yritetty puhuttaa poliisilaitoksen parkkihallissa. Väitettä puhuttamisen epäonnistumisesta tukee C:n käyttäytymisestä kuljetuksen aikana edellä todettu. Puhuttamisen epäonnistumista vastaan puhuu se, että C on valvontakameratallenteen perusteella rauhallinen, kun hän saapuu putkatilan vastaanottoaulaan.

45. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo syytteessä väitetylle tapahtumainkululle olevan uskottava vaihtoehto se, että päätös säilöön ottamisesta on tehty vasta poliisilaitoksen parkkihallissa puhutteluyrityksen epäonnistuttua C:n aggressiivisen käytöksen ja päihtymyksen vuoksi. Se, että A on jäljempänä kerrotuin tavoin jo siirrettäessä C:tä poliisiautoon kysynyt D:ltä ja E:ltä, että haluavatko nämäkin putkaan, ei ole riittävä peruste arvioida asiaa toisin.

4.2.3 Kiinnioton ja säilössä pitämisen lainmukaisuuden arviointi

46. Korkein oikeus on näytön arviointia koskevassa harkinnassaan katsonut selvitetyn, että C oli lähestynyt poliisiautoa vahvasti päihtyneenä ja näyttänyt keskisormea. A oli C:n käytöksen ja päihtymystilan vuoksi ensin yrittänyt puhuttaa C:tä kadulla. Puhuttaminen ei ollut kuitenkaan onnistunut, koska C oli provosoitunut puhuttamisyrityksestä ja alkanut huutaa ja heiluttaa käsiään. C:n uhmakas ja aggressiivinen käytös oli kohdistunut tässä vaiheessa nimenomaisesti poliisipartion jäseniin. Korkein oikeus toteaa, että tilanteessa on ollut ensisijaisesti kysymys poliisilain 2 luvun 10 §:n 1 momentin tarkoittamasta häiriökäyttäytymisestä eli siitä, onko C aiheuttanut menettelyllään huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle järjestyslain 3 §:ssä kielletyllä tavalla.

47. A oli partion johtajana pyrkinyt ensin ratkaisemaan asian poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti puhuttamalla C:tä. Kun puhuttaminen ei ollut kadulla onnistunut ja kun paikalle oli jo kerääntynyt ulkopuolisia päihtyneitä henkilöitä, A:n on selvitetty päättäneen C:n kiinniottamisesta ja siirtämisestä poliisiautoon ja sen jälkeen C:n kiinniottamisen jatkamisesta ja kuljettamisesta poliisilaitokselle. Ottaen huomioon C:n käytös, siitä pääteltävissä oleva aggressiivinen mielentila ja hänen päihtymyksensä aste, Korkein oikeus katsoo, että asiassa on ollut poliisilain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaisesti perusteltu syy olettaa, että C aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle ja että paikalta poistaminen on ollut todennäköisesti riittämätön toimenpide eikä häiriötä tai vaaraa ole voitu muuten poistaa kuin ottamalla C kiinni. Häiriön vakavuutta arvioidessaan Korkein oikeus on ottanut huomioon, että tekoaika on ollut aamuyö, jolloin kadulla on liikkunut paljon ravintoloista kotiin palaavia vahvastikin päihtyneitä ihmisiä ja tapahtumaa oli pysähtynyt seuraamaan useita ulkopuolisia henkilöitä. Näissä oloissa ja ottaen huomioon C:n käyttäytyminen kuljetuksen aikana ja poliisilaitoksen parkkihallissa A:n ratkaisu säilössä pitämisestä on ollut perusteltu. Tilanteessa on ollut todennäköistä, että päihtynyt C aggressiivisessa mielentilassa aiheuttaa edellä todettua häiriötä tai vaaraa.

48. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että käsillä on ollut poliisilain 2 luvun 10 §:n mukaiset perusteet C:n ottamiseen kiinni ja pitämiseen säilössä.

4.3 Epäasiallinen käytös

49. Valtion virkamieslain 14 §:n 2 momentin mukaan virkamiehen on käyttäydyttävä asemansa ja tehtäviensä edellyttämällä tavalla. Poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan poliisin on toimittava asiallisesti. Poliisimiehen käyttäytymisestä säädetään myös poliisin hallinnosta annetun lain 15 f §:ssä, jonka mukaan poliisimiehen on virassa ja yksityiselämässään käyttäydyttävä siten, ettei hänen käyttäytymisensä ole omiaan vaarantamaan luottamusta poliisille kuuluvien tehtävien asianmukaiseen hoitoon.

50. Asiassa on riitaa siitä, oliko A puhunut kadulla epäasiallisesti E:lle ja D:lle.

51. D ja E ovat yhdenmukaisesti kertoneet, että A oli vastannut heidän tiedusteluihinsa koskien C:n kiinniottamista aggressiivisesti toteamalla, että "painukaa tytöt vittuun", ja että "haluatteko itsekin putkaan". A on kiistänyt sanoneensa D:lle tai E:lle mitään epäasiallista. B:n kuulemisesta on ilmennyt, että A oli keskustellut kadulla D:n ja E:n kanssa, mutta B ei ole muistanut keskustelun sisältöä.

52. Korkein oikeus katsoo D:n ja E:n yhdenmukaisilla todistajankertomuksilla näytetyn, että A on vastannut epäasiallisesti D:n ja E:n tiedusteluihin C:n kiinniottamisen perusteesta heidän kertomillaan tavoin.

53. Korkein oikeus katsoo olevan selvää, että A:n edellä kuvattu menettely D:tä ja E:tä kohtaan on rikkonut valtion virkamieslain 14 §:n 2 momenttia, poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momenttia ja poliisihallinnosta annetun lain 15 f §:ää. Korkein oikeus katsoo myös, että käsillä oleva tilanne ei ole ollut vakavuudeltaan tai hoidettavan virkatehtävän kiireellisyyden vuoksi sellainen, ettei A:lta ole voitu edellyttää muunlaista suhtautumista. A on siten menettelyllään virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa.

54. Asiassa on vielä riitaa siitä, onko A puhutellut C:tä epäasiallisesti poliisiautossa kuljetuksen aikana.

55. C on poliisiautossa kuljetuksen aikana kuvannut videotallenteen. Tallenteelta ilmenee, että jompikumpi vastaajista on vastauksena C:n kysymykseen siitä, miksi hänelle tehdään näin, todennut "oot idiootti" tai "sä oot idiootti".

56. A ei ole muistanut tilannetta. A ja B eivät ole myöskään videotallennetta Korkeimmassa oikeudessa katsottaessa tunnistaneet, kumpi videotallenteella puhuu.

57. Korkein oikeus toteaa, että videotallenteen huonon laadun vuoksi tallenteelta ei ole voinut tunnistaa luotettavasti sitä, kumpi vastaajista on esittänyt edellä selostetut lausumat. Korkein oikeus katsoo toisin kuin hovioikeus, ettei lausuman sanojaksi voida katsoa A:ta pelkästään sillä perusteella, että hän on ollut poliisipartion johtaja. Koska kumpikaan vastaajista ei ole ottanut vastuuta sinällään riidattomasta tapahtumasta eikä puhuja ole ulkopuolisen tunnistettavissa videotallenteelta, asiassa on katsottava jääneen epäselväksi, kumpi vastaajista on puhutellut C:tä poliisiautossa epäasiallisesti.

4.4 Voimakeinojen käyttö

4.4.1 Sovellettavista säännöksistä

58. Rikoslain 4 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeudesta käyttää voimakeinoja virkatehtävän hoitamiseksi tai muun siihen rinnastettavan syyn vuoksi sekä oikeudesta avustaa järjestystä ylläpitämään asetettuja henkilöitä säädetään erikseen lailla. Mainitun pykälän 2 momentin mukaan voimakeinoja käytettäessä saa turvautua vain sellaisiin tehtävän suorittamiseksi tarpeellisiin toimenpiteisiin, joita on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavina, kun otetaan huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin. Pykälän 3 momentin mukaan, jos voimakeinojen käytössä on ylitetty 2 momentissa säädetyt rajat, tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos on erittäin painavia perusteita katsoa, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys.

59. Poliisilain 2 luvun 17 §:n mukaan poliisimiehellä on virkatehtävää suorittaessaan muun ohella oikeus vastarinnan murtamiseksi, henkilön paikalta poistamiseksi, kiinniottamisen toimittamiseksi taikka välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi käyttää sellaisia tarpeellisia voimakeinoja, joita voidaan pitää puolustettavina. Voimakeinojen puolustettavuutta arvioitaessa on otettava huomioon tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus, käytettävissä olevat voimavarat sekä muut tilanteen kokonaisarvosteluun vaikuttavat seikat.

60. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että poliisilain voimankäyttöoikeutta koskevaa säännöstä tulkittaessa on huomioon otettava myös edellä todetut poliisilain 1 luvun yleisperiaatteet sekä perus- ja ihmisoikeudet. Pääsääntöisesti poliisin tulisi turvautua voimankäyttöön vain, jos poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaiset neuvot, kehotukset ja käskyt eivät ole riittäviä toimenpiteitä vastarinnan murtamiseksi tai välittömästi uhkaavan rikoksen tai muun vaarallisen teon tai tapahtuman estämiseksi.

4.4.2 Voimankäyttötilanteesta esitetty näyttö ja näytön arviointi

61. Sen jälkeen kun A on tehnyt päätöksen siitä, että C tuli pitää säilössä, on toimitettu turvallisuustarkastus. Turvallisuustarkastuksen yhteydessä on käytetty voimakeinoja ja C on kaadettu maahan.

62. Voimankäyttötilanne on tallentunut poliisilaitoksen valvontakameraan. Tallenteella ei ole ääntä. Valvontakameratallenteen perusteella C kävelee itse poliisivankilan aulatilaan vapaaehtoisesti ja rauhoittuneen oloisena. B aloittaa säilöön ottamisen turvaamiseksi toimitettavan turvallisuustarkastuksen suorittamisen siten, että C pitää käsiään vastaanottotiskillä. Tämän jälkeen B antaa C:n itsenäisesti tyhjentää taskunsa. A seuraa tilannetta C:n takana. Tallenteelta on havaittavissa, että C kiihtyy turvallisuustarkastuksen edetessä, alkaa levitellä käsiään ja kommentoida tilannetta vihaisena B:lle. Tässä yhteydessä B ja A ottavat samanaikaisesti etäisyyttä C:hen askeleen verran. Kun C on riisunut vyönsä, hän heittää sen vihaisena vastaanottotiskille. C:n käytös on kokonaisuutena arvioiden kiihtynyttä ja aggressiivisen oloista etenkin B:tä kohtaan.

63. Valvontakameratallenteelta ilmenee, kuinka kesken kenkien riisumisen C nousee ylös ja heilauttaa voimakkaasti oikeaa kättään kohti B:tä ja sanoo samalla jotain vihaisena. Korkein oikeus toteaa valvontakameran tallenteen perusteella eleen olevan pikemminkin kättä heilauttamalla tehty sormen osoittaminen kuin lyöntiyritys. Tätä tulkintaa tukee se, että C sanoo samalla B:lle jotain vihaisena.

64. Käden heilautuksen jälkeen B pienellä viiveellä tarttuu C:tä oikeasta kädestä kiinni ja A tukee B:n toimia tarttumalla C:tä toisesta kädestä kiinni. Tämän jälkeen he kaatavat C:n maahan siten, että C kaatuu vasemman jalkansa päälle ja B puolestaan C:n päälle. Paikalle saapunut vartija F suorittaa turvallisuustarkastuksen loppuun A:n painaessa polvella C:tä lonkan kohdalta maata vasten ja B:n pitäessä C:n ylävartalosta kiinni.

4.4.3 Voimakeinojen käytön lainmukaisuuden arviointi

65. Voimankäyttöoikeutta koskevan poliisilain säännöksen perusteella voimakeinoja saa käyttää vastarinnan murtamiseen vain virkatehtävää suoritettaessa. A ja B ovat käyttäneet voimakeinoja riidattomasti tilanteessa, jossa C:lle on tehty turvallisuustarkastusta säilöön ottamista varten. Poliisilain 2 luvun 12 §:n 1 momentin mukaan poliisimiehellä on oikeus säilöön ottamisen ja muun henkilökohtaiseen vapauteen kohdistuvan toimenpiteen yhteydessä tarkastaa, mitä henkilöllä on vaatteissaan tai muuten yllään taikka mukanaan olevissa tavaroissa sen varmistamiseksi, ettei tällä ole hallussaan esineitä tai aineita, joilla hän voi vaarantaa säilyttämisensä taikka aiheuttaa vaaraa itselleen tai muille.

66. Käsillä olevassa asiassa on edellä todetun perusteella arvioitava, onko C tehnyt turvallisuustarkastuksen aikana sellaista vastarintaa, että A:lla ja B:llä on sen vuoksi ollut perusteet ottaa C:tä käsistä kiinni ja kaataa tämä maahan tarkastuksen toimittamiseksi.

67. Todistajana kuullun poliisin voimankäyttökouluttaja G:n kertomuksesta on ilmennyt, että turvallisuustarkastus toimitetaan yleensä siten, että tarkastettavaa pidetään käsistä kiinni koko ajan, ja poliisi tai vartija tekee tarkastuksen. Korkein oikeus katsoo G:n kertomuksen perusteella, että B:llä ja A:lla on ollut oikeus ottaa C:tä kiinni käsistä tarkastuksen loppuun saattamiseksi. Edellä todetuin tavoin C on käyttäytynyt juuri ennen käsistä kiinni ottamista B:stä kohtaan tavalla, jonka B on voinut kokea uhkaavana, eikä C ole valvontakameratallenteen perusteella suostunut riisumaan kenkiään itse.

68. Korkein oikeus katsoo sen sijaan, ettei videotallenteelta ole havaittavissa, että C sillä tavoin vastustelisi käsien kiinnioton jälkeen turvallisuustarkastuksen loppuun saattamista, että hänet olisi ollut perusteltua kaataa välittömästi maahan käsien kiinniottamisen jälkeen. Siten Korkein oikeus arvioi esitetyn näytön perusteella, että C:n tekemän vastarinnan vaarallisuus taikka turvallisuustarkastuksen suorittamisen kiireellisyys tai tärkeys huomioon ottaen B:n ja A:n käyttämä voimakeino eli maahanvienti ei ole ollut käsillä olevassa tilanteessa poliisivankilan tiloissa puolustettavissa oleva voimakeino tarkastuksen toteuttamiseksi. C on ollut tilanteessa yksin, ja turvallisuustarkastuksen suorittamista on ollut valvomassa kaksi poliisimiestä. Turvallisuustarkastus olisi voinut jatkua käsistä kiinni pitämällä ja käskemällä.

69. Asiassa on seuraavaksi arvioitava, ovatko A ja B syyllistyneet tahalliseen virkarikokseen kaataessaan C:n maahan. Tahallisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta tuomitseminen edellyttää, että virkamies arvioitavana olevassa tilanteessa on tarkoittanut menetellä lain vastaisesti tai että hänen on ainakin täytynyt mieltää menettelevänsä lain vastaisesti (ks. esim. KKO 2008:90, kohta 7 ja KKO 2017:92, kohta 63).

70. Arvioitavana on siten se, ovatko A ja B tarkoittaneet tai ainakin mieltäneet ryhtyessään maahanvientiin, että käytetty toimenpide ylittää sen, mitä tehtävän tärkeys ja kiireellisyys, vastarinnan vaarallisuus sekä tilanne muutenkin kokonaisuutena arvioiden on edellyttänyt puolustettavan voimakeinon käyttämiseltä turvallisuustarkastuksen toimittamiseksi.

71. Korkein oikeus toteaa, että voimankäyttötilanne on videotallenteelta ilmenevin tavoin edennyt muutamassa sekunnissa C:n kädestä kiinnipitämisestä saman tien tapahtuneeseen maahanvientiin. Ratkaisun on siten täytynyt tapahtua ennakoimattomasti ja hyvin nopeasti. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa esitetyn selvityksen perusteella ole tehtävissä sellaista päätelmää, että A tai B olisivat tahallisuuden edellyttämällä tavalla tarkoittaneet toimia tai mieltäneet toimineensa tilanteessa lain vastaisesti.

72. Asiassa on vielä arvioitava, ovatko A ja B syyllistyneet vaihtoehtoisen syytteen mukaiseen tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen. Rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän menettely on huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan. Pikemmin tapaturmaan kuin tuottamukseen perustuvasta teosta ei rangaista.

73. Arvioitavana on siis se, ovatko A ja B maahanvientitilanteessa rikkoneet olosuhteiden edellyttämän heiltä vaadittavan huolellisuusvelvollisuuden. Turvallisuustarkastus on tapahtunut poliisivankilan tiloissa, sen toimittamista on ollut valvomassa kaksi poliisimiestä ja tiloissa on ollut myös muuta valvontahenkilökuntaa. Tarkastettavana ei samanaikaisesti ole ollut muita henkilöitä. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa poliisimiehillä olisi ennen ankarampia voimatoimia ollut mahdollisuus taivuttaa C tarkastukseen kädestä kiinnipitämisen lisäksi käskemällä. Todistajana kuullun poliisin voimankäyttökouluttaja G:n tiedossa oli useita tapauksia, joissa maahanviennin yhteydessä oli aiheutunut käsivammoja. Myös kyseessä olevassa tilanteessa maahanvienti teknisesti epäonnistui. Maahanvientiä on pidettävä siinä määrin voimakkaasti toisen fyysiseen koskemattomuuteen puuttuvana ja riskialttiina voimakeinona, että sen käyttämiseen tulee olla selkeä muilla lievemmillä keinoilla hallitsematon väkivaltatilanne. Korkein oikeus on edellä todennut, ettei C:n käyttäytyminen ole edellyttänyt näin voimakasta puuttumista.

74. Korkein oikeus katsoo, että A ja B ovat menettelyllään laiminlyöneet olosuhteiden edellyttämän, heiltä vaadittavan huolellisuusvelvollisuuden siirtyessään lievempiä keinoja käyttämättä saman tien tilanteeseen nähden liialliseen voimakeinoon. Menettelyllään A ja B ovat virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoneet virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Voimankäyttöä ei ole pidettävä sellaisena rikoslain 4 luvun 6 §:n 3 momentin tilanteena, jossa olisi erittäin painavia perusteita katsoa, ettei tekijältä kohtuudella voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hänen asemansa ja koulutuksensa sekä tehtävän tärkeys ja tilanteen yllätyksellisyys.

4.5 Lääkärinavun järjestämisen laiminlyönti

4.5.1 Sovellettavista säännöksistä

75. Poliisilain 8 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan toimenpiteen suorittamisen yhteydessä vammoja saaneelle on viivytyksettä annettava hoitoa ja järjestettävä tarvittaessa lääkärinapua. Jos henkilö ilmoittaa saaneensa vammoja poliisin toimenpiteen vuoksi, hänelle on mahdollisimman pian annettava tilaisuus päästä lääkärintarkastukseen tai, jos se ei ole välittömästi mahdollista, esteettömän henkilön tarkastettavaksi.

76. Vapautensa menettäneiden henkilöiden oikeuksista ja velvollisuuksista säädetään tarkemmin poliisin säilyttämien henkilöiden kohtelusta annetussa laissa. Mainitun lain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 90/2005 vp s. 76) on muun ohella todettu, että poliisin rooli vapautensa menettäneiden terveyden- ja sairaanhoidon järjestämisessä olisi vapautensa menettäneiden terveydentilan valvominen sekä tarvittaessa poliisin henkilökunnan tekemiin havaintoihin tai vapautensa menettäneen esittämään pyyntöön perustuva yhteydenotto terveyden- ja sairaanhoidon palveluja tuottavan kunnan tai kuntayhtymän toimintayksikköön.

77. Rikoslain 3 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan laiminlyönti on rangaistava, jos tekijä on jättänyt estämättä tunnusmerkistön mukaisen seurauksen syntymisen, vaikka hänellä on ollut virkaan, toimeen tai asemaan perustuva erityinen oikeudellinen velvollisuus estää seurauksen syntyminen.

4.5.2 Arviointi lääkärinavun hankkimatta jättämisestä

78. C:lle on maahan kaatamisen yhteydessä aiheutunut lonkkaluksaatio. Asiassa on riitaa siitä, onko vamma ollut A:n ja B:n havaittavissa.

79. C on kertonut, että hän oli valittanut kipua heti maahanviennin jälkeen ja huutanut tuskasta, kun A ja B olivat taluttaneet hänet putkaan. C on myös kertonut, että hän ei ollut pystynyt kipujen takia liikkumaan putkassa eikä nukkumaan. Hän oli huutanut kivusta ja pyytänyt apua, mutta kukaan ei ollut tullut häntä auttamaan. A ja B ovat puolestaan kertoneet, etteivät he olleet havainneet C:n loukkaantumista. He olivat luulleet putkaan taluttamisen aikana, että C oli vain vastustellut putkaan viemistä. A:n, B:n ja todistajana kuullun, turvallisuustarkastuksen loppuunsaattamisessa auttaneen ja koko yön työvuorossa olleen poliisivankilan vartija F:n kertomusten perusteella C ei ollut ilmoittanut mitenkään loukkaantuneensa eikä huutanut tai valittanut kipua missään vaiheessa. Todistajana kuultu poliisivankilan vartija H, jonka työvuoro oli alkanut aamulla kello 7, on myös kertonut, ettei C ollut missään vaiheessa valittanut kipua, vaan nukkunut rauhallisesti.

80. Valvontakameratallenteelta on havaittavissa, että C kävelee normaalisti saapuessaan poliisivankilan tiloihin. Maahanviennin jälkeen, kun A ja B nostavat C:n maasta ja taluttavat tämän putkaan molemmista käsistä tukien, C ei kykene enää varaamaan painoaan lainkaan vasemmalle jalalleen. A ja B joutuvat kantamaan ja raahaamaan C:n putkaan. Valvontakameratallenteessa ei ole ääntä, mutta siltä osin kuin siitä on nähtävissä C:n kasvot, hän ei sano mitään tai huuda kivusta. Hänen kasvonsa ovat kuitenkin tuskaisen näköiset.

81. Todisteena esitettyjen lääkärinlausuntojen perusteella C:n vasen lonkka on mennyt sijoiltaan. Vamma ei ole aiheuttanut C:lle hengenvaaraa, mutta on ollut useiden tuntien makaamisen aikana erittäin kivulias.

82. Todistajana kuullun poliisin voimankäyttökouluttaja G:n mukaan maahanvienti oli epäonnistunut ja C oli sen vuoksi kaatunut maahan väärässä asennossa ja B oli kaatunut C:n päälle. G on myös kertonut, että lonkkaluksaatio on erittäin harvinainen seuraus epäonnistuneesta maahanviennistä, eikä hän ole muistanut urallaan yhtään vastaavanlaista tapausta.

83. Edellä esitetyn näytön perusteella Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A ja B olisivat havainneet C:n loukkaantuneen maahan kaatamisen yhteydessä. Valvontakameratallenne ei tue C:n kertomusta siitä, että hän olisi huutanut kivusta. A, B ja F ovat yhdenmukaisesti kertoneet, ettei C ollut maahan kaatamisen yhteydessä tai häntä putkaan vietäessä valittanut kivusta tai ilmaissut mitenkään loukkaantuneensa. F:n ja H:n kertomuksista ilmenee, ettei C ole myöskään putkassa ollessaan valittanut kipua. Näissä oloissa ei voida sulkea pois riittävällä varmuudella sitä mahdollisuutta, että A ja B ovat luulleet C:n vain hangoitelleen putkaan viemistä vastaan.

84. A:n ja B:n on kuitenkin täytynyt mieltää, että voimakeinojen käytön kohteeksi joutuneelle henkilölle voi aiheutua suurella todennäköisyydellä vammoja. Heidän olisi siten tullut voimankäytön jälkeen ja erityisesti maahanviennin epäonnistumisen takia varmistua siitä, että C ei ole loukkaantunut. C:lle aiheutuneen vamman laadun ja videotallenteelta ilmenevän perusteella on ilmeistä, että vamma on sinänsä ollut A:n ja B:n havaittavissa. C:n terveydentilaan ei kuitenkaan ole kiinnitetty lainkaan huomiota. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo A:n ja B:n menetelleen huolimattomasti, kun he eivät ole järjestäneet hänelle lääkärinapua.

85. Edellä todetuin perustein asiassa on jäänyt näyttämättä, että A ja B olisivat tahallaan laiminlyöneet järjestää vakavasti loukkaantuneelle C:lle lääkärinapua. He ovat kuitenkin menetelleet virkatehtävää hoitaessaan huolimattomasti.

4.6 Johtopäätökset ja syyksi lukeminen syytekohdissa 1 ja 2

86. Edellä todetuin perustein A:n päätökset C:n puhuttamisesta, paikalta poistamisesta, kiinniottamisesta ja säilössä pitämisestä ovat olleet poliisilain mukaisesti perusteltuja. Syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta ja vaihtoehtoinen syyte tuottamuksellisesta virkavelvollisuuden rikkomisesta on siten näiltä osin molempien vastaajien osalta hylättävä.

87. Syyte on hylättävä myös siltä osin kuin A:ta on syytetty C:n epäasiallisesta puhuttamisesta. Asiassa on jäänyt epäselväksi, kumpi vastaajista on käyttänyt poliisiautossa epäasiallista kieltä.

88. Korkein oikeus on edellä kohdassa 53 katsonut selvitetyksi, että A on virkaansa toimittaessaan tahallaan rikkonut virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa siltä osin kuin hän on puhunut epäasiallisesti D:lle ja E:lle heidän tiedustellessaan syytä C:n kiinniottamiselle. Tekoa ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä ottaen huomioon tapahtumaolosuhteet ja se, etteivät D ja E ole antaneet omalla käytöksellään aihetta epäasialliselle käytökselle. A on siten tältä osin syyllistynyt virkavelvollisuuden rikkomiseen.

89. Edellä kohdassa 74 todetuin perustein A ja B ovat virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoneet virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa siltä osin kuin he ovat turvallisuustarkastuksen yhteydessä kaataneet C:n maahan ilman, että siihen on ollut poliisilain 2 luvun 17 §:n mukaista perustetta. Tekoa ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. A ja B ovat siten tältä osin syyllistyneet tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

90. A ja B ovat edellä kohdassa 85 lausutuin perustein virkaansa toimittaessaan huolimattomuudesta rikkoneet virkatoiminnassa noudatettaviin säännöksiin tai määräyksiin perustuvan virkavelvollisuutensa siltä osin kuin he ovat laiminlyöneet järjestää C:lle lääkärinapua tämän loukkaannuttua vakavasti voimakeinojen käytön yhteydessä. Tekoa ei ole pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. A ja B ovat siten myös tältä osin syyllistyneet tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

5. Vapaudenriisto (syytekohta 3)

91. Korkein oikeus on edellä katsonut, että käsillä on ollut peruste C:n kiinniottamiselle ja säilössä pitämiselle. Siten syyte vapaudenriistosta ja tuottamuksellisesta vapaudenriistosta on molempien vastaajien osalta hylättävä.

6. Pahoinpitely ja vammantuottamus (syytekohta 4)

92. Rikoslain 21 luvun 5 §:n mukaan, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa taikka tällaista väkivaltaa tekemättä vahingoittaa toisen terveyttä, aiheuttaa toiselle kipua tai saattaa toisen tiedottomaan tai muuhun vastaavaan tilaan, on tuomittava pahoinpitelystä sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

93. Rikoslain 21 luvun 10 §:n mukaan joka huolimattomuudellaan aiheuttaa toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen, on tuomittava vammantuottamuksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

94. Edellä todetuin tavoin A:n ja B:n on katsottu ylittäneen voimakeinojen käytössä sen, mitä on pidettävä kyseisessä tilanteessa puolustettavana, siltä osin kuin he ovat kaataneet C:n maahan turvallisuustarkastuksen yhteydessä. Asiassa on riidatonta, että C:n lonkka on mennyt voimankäyttötilanteessa sijoiltaan.

95. Edellä on myös katsottu, että kysymys ei kuitenkaan ole ollut siitä, että B olisi tahallaan kaatanut C:n maahan ja A tukenut B:n voimankäyttöä tietäen sen olevan kyseisessä tilanteessa lain vastaista. Heidän on katsottu menetelleen nopeasti syntyneessä tilanteessa huolimattomasti. Maahanvienti on myös ollut todistajana kuullun G:n kertomin tavoin sinällään poliisin voimankäyttökoulutuksen mukainen, joskin se oli epäonnistunut. Sanotuin perustein Korkein oikeus katsoo, että syyte pahoinpitelystä on hylättävä.

96. Asiassa on vielä arvioitava, ovatko A ja B voimankäyttötilanteessa syyllistyneet vammantuottamukseen. Edellä todetuin tavoin A ja B ovat tilanteessa menetelleet huolimattomuudesta virkavelvollisuuksiensa vastaisesti, kun he ovat kaataneet C:n maahan. Lisäksi G:n todistajankertomuksesta ilmenevin tavoin maahanvienti on epäonnistunut ja C on kaatunut väärässä asennossa maahan B:n kaatuessa C:n päälle. C:n lonkka on mennyt sijoiltaan epäonnistuneen maahanviennin seurauksena. Kun A ja B ovat huolimattomuudellaan aiheuttaneet C:lle ruumiinvamman, joka ei ole vähäinen, Korkein oikeus katsoo, että he ovat syyllistyneet vammantuottamukseen vaihtoehtoisen syytteen mukaisesti.

7. Rangaistusseuraamus

97. Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n syyksi luetuista teoista ankarimmin rangaistava on C:n kaataminen maahan ilman laillista perustetta. Teon seurauksena C:n lonkka on mennyt sijoiltaan. Tämä teko on täyttänyt sekä tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisen että vammantuottamuksen tunnusmerkistöt.

98. Tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen ja vammantuottamus voimakeinojen käytön yhteydessä on vakava teko. Rangaistusta mitattaessa huomioon tulee kuitenkin ottaa se, että A ja B ovat joutuneet tekemään voimakeinojen käyttöä koskevat ratkaisut nopeasti ja reagoimalla voimakeinojen käytön kohteen käytökseen. Tekoaikaiset olosuhteet ja C:n oma käytös tilanteessa huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että yksistään voimakeinojen käytön osalta A ja B on tuomittava 20 päiväsakon sakkorangaistukseen.

99. A:n ja B:n syyksi on luettu lisäksi tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen siltä osin kuin he ovat laiminlyöneet järjestää C:lle lääkärinapua ja A:n syyksi vielä virkavelvollisuuden rikkominen siltä osin kuin hänen on katsottu puhuneen epäasiallisesti D:lle ja E:lle. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen yhteinen sakkorangaistus kaikista syyksi luetuista teoista on A:lle 35 päiväsakkoa ja B:lle 30 päiväsakkoa.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

A:n syyksi luetaan virkavelvollisuuden rikkominen siltä osin kuin hän on puhunut epäasiallisesti D:lle ja E:lle syytekohdassa 1 (tekoaika 19.4.2014).

A:n ja B:n syyksi luetaan tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen siltä osin kuin he ovat kaataneet C:n maahan ja laiminlyöneet järjestää C:lle lääkärinapua syytekohdissa 1 ja 2 (tekoaika 19.4.2014).

A:n ja B:n syyksi luetaan syytekohdassa 4 vammantuottamus (tekoaika 19.4.2014).

Muilta osin syytteet hylätään.

A tuomitaan 35:een 34 euron päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 1 190 euroa.

B tuomitaan 30:een 28 euron päiväsakkoon eli maksamaan sakkoa 840 euroa.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen (eri mieltä), Päivi Hirvelä (eri mieltä), Lena Engstrand (eri mieltä) ja Eva Tammi-Salminen (eri mieltä). Esittelijä Jukka Loiva (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Määräaikainen vanhempi oikeussihteeri Loiva: Esittelijän mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen pois lukien 1) A:n ja B:n syyllistyminen virkarikokseen syytekohdissa 1 ja 2 voimakeinojen käytön osalta turvallisuustarkastuksen yhteydessä, 2) A:n syyllistyminen virkarikokseen syytekohdassa 1 D:hen ja E:hen kohdistuneen epäasiallisen käytöksen osalta, 3) A:n ja B:n syyllistyminen pahoinpitelyyn tai vammantuottamukseen syytekohdassa 4 ja 4) rangaistuksen mittaaminen. Korkein oikeus lausunee edellä todetuista kysymyksistä seuraavan.

Mietintö oli voimakeinojen käytön lainmukaisuuden arvioimisen osalta kohtaan 67 saakka Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Kohtien 68–74 sijasta Korkein oikeus lausunee seuraavan:

Todisteena esitetyltä valvontakameratallenteelta ilmenee, että A:n ja B:n otettua C:tä kiinni käsistä tämä vastustelee kiinnipitämistä painamalla yläruumistaan kohti lattiaa ja pyrkimällä pääsemään irti vastaajien otteesta vääntämällä käsiään yhteen. Kun B aloittaa maahanviennin, C vastustelee maahanvientiä pyrkimällä pysymään seisaalla, painamalla yläruumistaan alaviistoon ja vääntämällä käsiään yhteen omaa kehoaan vasten.

Korkeimman oikeuden ratkaisussa todetuin tavoin A:lla ja B:llä on ollut tilanteessa oikeus vastarinnan murtamiseksi ottaa C:tä käsistä kiinni. C ei ole suostunut itsenäisesti suorittamaan turvallisuustarkastusta loppuun, vaan hän on käyttäytynyt uhkaavasti B:tä kohtaan. Kun C on pyrkinyt pääsemään irti vastaajien otteesta ja siten estämään tarkastuksen loppuunsaattamisen käsistä kiinnipidettynä, A:lla ja B:llä on katsottava olleen perusteltu ja hyväksyttävä syy kohdistaa C:hen kiinnipitämistä voimakkaampia voimakeinoja vastarinnan murtamiseksi laillisen virkatehtävän eli turvallisuustarkastuksen suorittamiseksi. Todisteena esitetyn valvontakameratallenteen perusteella tilanne ei ole enää käsistä kiinnipitämisen ja C:n fyysisen vastustelun sekä irtipääsemisyritysten jälkeen ollut ratkaistavissa pelkillä suullisilla käskyillä. Huomioon tulee myös ottaa, että voimankäyttötilanne kokonaisuudessaan on kestänyt vain joitakin sekunteja ja ratkaisu maahanviennistä on täytynyt tehdä tilanteessa hyvin nopeasti C:n liikkumiseen reagoiden.

Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus todennee, että tilannetta kokonaisuutena arvioiden C:n maahanviennin on katsottava olleen puolustettavaa. Kysymys on myös ollut käytettävissä olleista voimakeinoista lievin käsistä kiinnipitämisen jälkeen ja siten oikeassa suhteessa siihen vastarintaan, mitä C on tilanteessa tehnyt. Turvallisuustarkastuksen suorittamista on pidettävä myös tärkeänä virkatoimena ottaen huomioon, että tarkastuksen tarkoituksena on poistaa sellaiset esineet, joilla tarkastettava voisi vahingoittaa itseään tai muita lukituissa tiloissa. Turvallisuustarkastus oli jo ennen voimakeinojen käyttämistä kestänyt joitakin minuutteja ja C oli menettänyt malttinsa tarkastuksen aikana. Ottaen huomioon poliisin ja poliisivankilan vartijoiden työturvallisuus, turvallisuustarkastus on suoritettava kohtuullisen ripeästi. C:n aggressiivinen käytös huomioon ottaen tilanteessa on ollut vaarana, että tapahtumat eskaloituvat ja että kohtalaisen pienessä tilassa syntyy todellinen vaaratilanne. Sanottu huomioon ottaen A:n ja B:n käyttämät voimakeinot ovat olleet oikeassa suhteessa suoritettavan virkatoimen tärkeyteen ja kiireellisyyteen.

Mietintö oli syytekohtien 1 ja 2 syyksilukemisen osalta kohdissa 86, 87 ja 90 Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Kohtien 88 ja 89 osalta Korkein oikeus lausunee seuraavasti:

A:n syyksi olisi virkavelvollisuuden rikkomisena luettava epäasiallinen käytös D:tä ja E:tä kohtaan. Korkein oikeus kuitenkin katsonee teon olevan tältä osin yksittäisenä niin vähäinen, että tekoa on huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä. Siten syyte virkavelvollisuuden rikkomisesta on myös D:hen ja E:hen kohdistuvan epäasiallisen käytöksen osalta hylättävä.

A:lla ja B:llä on ollut poliisilain mukainen oikeus käyttää niitä voimakeinoja, joita he ovat poliisivankilan vastaanottoaulassa käyttäneet C:n tekemän vastarinnan murtamiseksi ja turvallisuustarkastuksen loppuun saattamiseksi. Siten Korkein oikeus hylännee syytteen myös siltä osin kuin A:ta ja B:tä on syytetty voimakeinojen käytön osalta virkavelvollisuuden tai vaihtoehtoisesti tuottamuksellisen virkavelvollisuuden rikkomisesta.

Kohtien 94–96 sijasta Korkein oikeus lausunee pahoinpitelystä ja vammantuottamuksesta seuraavan:

Edellä todetuin tavoin A:lla ja B:llä on ollut poliisilain mukainen peruste käyttämälleen voimakeinolle eli kaataa C maahan turvallisuustarkastuksen loppuunsaattamiseksi. Siten pahoinpitelyä koskeva syyte hylättäneen.

Arvioitavaksi jää, ovatko A ja B syyllistyneet vammantuottamukseen.

Edellä todetuin tavoin C on vastustellut käsistä kiinnipitämistä ja maahanvientiä. G:n todistajankertomuksesta ilmenevin tavoin maahanvienti on epäonnistunut C:n vastustelun takia. Kertomuksesta ilmenevällä tavalla lonkkaluksaatio on myös erittäin harvinainen seuraus maahanviennistä silloinkin, kun maahanvienti epäonnistuu. G:n kertomin tavoin käytetty maahanvientitekniikka on sinällään ollut poliisin silloisen voimankäyttökoulutuksen ja ohjeistuksen mukainen. Valvontakameratallenteelta ja G:n kertomuksesta ilmenevin tavoin C on kaatunut maahan väärässä asennossa ja oman vasemman jalkansa päälle. B on kaatunut puolestaan C:n päälle epäonnistuneen maahanviennin seurauksena. C on todisteena esitettyjen lääkärinlausuntojen ja valvontakameratallenteelta ilmenevän perusteella loukannut lonkkansa tässä yhteydessä.

Kun A:lla ja B:llä on ollut poliisilain mukainen oikeus viedä C maahan ja kun nyt käytetty maahanvientitapa on ollut sinällään voimankäyttökoulutuksen mukainen, mutta se on epäonnistunut pääasiassa siitä syystä, että C on vastustellut maahanvientiä, Korkein oikeus katsonee, että C:n loukkaantuminen on ollut pikemminkin tapaturmaan kuin A:n ja B:n tuottamukseen perustuva teko. Sanotun vuoksi myös syyte vammantuottamuksesta hylättäneen.

Rangaistuksen mittaaminen

A:n ja B:n syyksi luettaneen tuottamuksellinen virkavelvollisuuden rikkominen siltä osin kuin he ovat laiminlyöneet velvollisuutensa järjestää C:lle lääkärinapua. Muilta osin syyte hylättäneen. Ottaen huomioon, että C on joutunut makaamaan loukkaantuneena A:n ja B:n huolimattoman menettelyn seurauksena putkassa ja että hänen kipunsa ovat olleet usean tunnin makaamisen vuoksi kovat, A ja B tuomittaneen 20 päiväsakon sakkorangaistukseen.

Oikeusneuvos Tammi-Salminen: Erimielisyyteni koskee kiinnioton ja säilössä pitämisen lainmukaisuuden arviointia perustelujen kohdissa 47 ja 48 sekä tähän liittyen syyksi lukemista kohdissa 86 ja 91. Kohdan 47 ja kohdan 48 asemesta lausun seuraavaa: A oli partion johtajana pyrkinyt ensin ratkaisemaan asian poliisilain 1 luvun 6 §:n 1 momentin mukaisesti puhuttamalla C:tä. Kun puhuttaminen ei ollut kadulla onnistunut ja kun paikalle oli jo kerääntynyt ulkopuolisia päihtyneitä henkilöitä, A:n on selvitetty päättäneen C:n kiinniottamisesta ja siirtämisestä poliisiautoon ja sen jälkeen C:n kiinniottamisen jatkamisesta ja kuljettamisesta poliisilaitokselle. Ottaen huomioon C:n käytös, siitä pääteltävissä oleva aggressiivinen mielentila ja hänen päihtymyksensä aste, katson, että asiassa on poliisiautoon siirtämiseen ja tätä välittömästi seuranneeseen kiinniottamiseen asti ollut poliisilain 2 luvun 10 §:n 1 momentin mukaisesti perusteltu syy olettaa, että C aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle. Sen sijaan sen jälkeen, kun C on kuljetettu pois tapahtumien alkamispaikalta, missä on ollut paljon päihtyneitä ihmisiä, todennäköisyys siitä, että hän aiheuttaisi huomattavaa häiriötä tai välitöntä vaaraa yleiselle järjestykselle ja turvallisuudelle, on olennaisesti vähentynyt. Tällöin ei ole enää lähtökohtaisesti ollut perusteltua syytä olettaa C:n aiheuttavan tällaista häiriötä tai vaaraa. Perustuslain 7 §:n turvaamaan henkilökohtaiseen vapauteen puuttumisen edellytyksiä on tulkittava ahtaasti. Tämän tulkintaperiaatteen mukaista olisi ollut arvioida, että jo tapahtunut paikalta poistaminen olisi ollut riittävää yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitämiseksi eikä C:n säilöön ottamiselle enää poistamisen jälkeen ollut perusteita. Päinvastaisen arvion perusteeksi ei riittänyt pelkästään C:n poliisiin kohdistuva vihainen käyttäytyminen kuljetuksen aikana ja poliisilaitoksen parkkihallissa. C:n kiinniottamisen jatkamista tilanteesta poistamisen jälkeen ja säilössä pitämistä ei sen vuoksi voida pitää poliisilain 2 luvun 10 §:n perusteiden mukaisena.

Kohdan 86 asemesta lausun seuraavaa: Edellä todetuin perustein päätöksiä C:n puhuttamisesta, paikalta poistamisesta ja kiinniottamisesta voidaan pitää poliisilain 2 luvun 10 §:n mukaisesti perusteltuina. Sen sijaan kiinniottamisen jatkamiseen paikalta poistamisen jälkeen ja säilöön ottamiseen ei ole ollut poliisilaissa säädettyjä perusteita. Päätökset tehnyt A ja niitä hänen kanssaan täytäntöön pannut B ovat tältä osin rikkoneet virkatoiminnassaan noudatettaviin säännöksiin perustuvan virkavelvollisuutensa. Ottaen huomioon esitetty todistelu poliisien saamasta ohjeistuksesta puuttua matalalla kynnyksellä häiriökäyttäytymiseen, virkavelvollisuuden rikkomista ei kuitenkaan ole pidettävä tahallisena. Teko ei huomioon ottaen sen haitallisuus ja vahingollisuus ja muut tekoon liittyvät seikat ole kokonaisuutena arvostellen vähäinen. Molemmat ovat siten syyllistyneet tuottamukselliseen virkavelvollisuuden rikkomiseen.

Kohdan 91 asemesta lausun seuraavaa: Edellä on katsottu, että käsillä ei ole ollut perustetta jatkaa C:n kiinniottamista ja pitää häntä säilössä, vaikka A ja B ovat pitäneet toimintaansa oikeutettuna. He ovat siten oikeudettomasti, pitäen sitä oikeutenaan, riistäneet C:ltä vapauden ja syyllistyneet tuottamukselliseen vapaudenriistoon.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena lausumaan rangaistuksen määräämisestä Korkeimman oikeuden enemmistön syyksi lukemista rikoksista ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Engstrand: Hyväksyn esittelijän mietinnön. Velvollisena lausumaan rangaistuksen määräämisestä Korkeimman oikeuden ratkaisuksi tulleessa syyksilukemisessa ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Hirvelä: Hyväksyn esittelijän mietinnön siltä osin kuin siinä on katsottu, että syyte A:n syyllistymisestä virkavelvollisuuden rikkomiseen D:hen ja E:hen kohdistuneen epäasiallisen käytöksen vuoksi on hylättävä vähäisenä (osateko syytekohdassa 1). Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena ottamaan kantaa rangaistukseen ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Littunen: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Tammi-Salminen.

Hovioikeus oli katsonut A:n syyllistyneen törkeään kunnianloukkaukseen sillä perusteella, että A oli lukuisissa eri yhteyksissä esittänyt toisesta samalla työpaikalla työskennelleestä henkilöstä perättömiä ja halventavia väitteitä muun muassa kirjaamalla niitä työpaikan asiakastietojärjestelmään, lähettämällä niitä sähköpostitse muille henkilöille sekä laatimalla kantelukirjelmiä laillisuusvalvojille.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta tarkemmin ilmenevin perustein, ettei edellä A:n syyksi luettu menettely täyttänyt rikoslain 25 luvun 7 a §:ssä kuvattuja vainoamisen tunnusmerkistön tekotapoja, minkä vuoksi syyte vainoamisesta hylättiin.

RL 25 luku 7 a §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte ja Helsingin käräjäoikeuden tuomio 7.11.2016 nro 16/146234

Syyttäjä vaati A:lle syytekohdassa 1 rangaistusta törkeästä kunnianloukkauksesta. Syytteen mukaan A oli syyllistynyt törkeään kunnianloukkaukseen siten, että hän oli lukuisilla eri kerroilla tehnyt eri yhteyksissä osastonhoitaja B:stä totuudenvastaisia ja halventavia väittämiä syöttämällä Kisahallin selviämisaseman asiakastietojärjestelmään ja usealle eri henkilölle lähettämässään sähköpostissa sekä Eduskunnan oikeusasiamiehelle tekemissään kanteluissa, että B olisi antanut ohjeita, että tiettyjä asiakkaita ei saa hoitaa ja että asiakkaita olisi jätetty heitteille B:n toimesta ja edelleen jättämällä selviämisasemassa käyvien henkilöiden nähtäville kalenterinsa, johon on merkitty, että B toisen henkilön ohella olisi syyllistynyt A:n kiusaamiseen.

Syytekohdan 2 mukaan A oli syyllistynyt rekisterimerkintärikokseen ja syytekohdan 3 mukaan vainoamiseen siten, että hän oli syytekohdassa 1 kuvatulla menettelyllään oikeudettomasti vainonnut B:tä siten, että se oli ollut omiaan aiheuttamaan B:ssä pelkoa ja ahdistusta.

Käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet ja niihin perustuvat vaatimukset. Vainoamisen osalta käräjäoikeus katsoi, että työyhteisössä tapahtuvasta "silmätikuksi" joutumisesta, toistuvasta epäasiallisesta kohtelusta työpaikalla, pahimmillaan työpaikkakiusaamiseksi koetusta menettelystä puhuttiin usein kansanomaisessa kielenkäytössä "vainoamisena". Siinä oli kuitenkin yleensä kysymys erityyppisestä tilanteesta kuin siinä vainoamisessa, joka on kriminalisoitu rikoslain 25 luvun 7 a §:n 1 momentissa ja johon kuuluu lähtökohtaisesti uhriin henkilönä kohdistuva, yksityiselämän suojaa rikkova menettely, joka sisältää toistuvaisluontoista uhkaamista, seuraamista, tarkkailua tai yhteyden ottamista – tai sitten jotakin muuta, mutta silti nimenomaan uhkaamiseen, seuraamiseen, tarkkailuun tai yhteydenottoihin läheisesti rinnastettavissa olevaa toimintaa. Käräjäoikeus katsoi, että A:n ei ollut näytetty seuranneen tai tarkkailleen asianomistajan elämää, suorittaneen ei-toivottua ja/tai intensiivistä yhteydenpitoa tai kohdistaneen asianomistajaan muuta tähän rinnastettavaa, asianomistajan yksityiselämää loukannutta menettelyä. Kysymyksessä oleva menettely ei täyttänyt rikoslain 25 luvun 7 a §:n mukaisen vainoamisrikoksen tunnusmerkistöä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Maritta Pakarinen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 23.4.2018 nro 18/116879

Syyttäjän ja asianomistajan valituksesta hovioikeus katsoi A:n syyllistyneen syytteessä tarkoitettuun törkeään kunnianloukkaukseen ajalla 24.3.2014–27.1.2015, vainoamiseen ajalla 1.5.2014–27.1.2015 sekä vasta hovioikeudessa esitetyn uuden rangaistusvaatimuksen perusteella virkavelvollisuuden rikkomiseen ajalla 24.3.2014–27.1.2015. A tuomittiin yhteiseen 75 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen asianomistajalle ja valtiolle. A muun muassa velvoitettiin korvaamaan B:lle rikoksella aiheutettuna vahinkona kärsimyksestä 4 000 euroa törkeän kunnianloukkauksen osalta ja 1 000 euroa vainoamisen osalta, eli yhteensä 5 000 euroa.

Hovioikeus katsoi syytekohdan 1 törkeän kunnianloukkauksen osalta, että A oli tahallisesti esittänyt B:stä perättömiä ja halventavia väitteitä ja siten loukannut tämän kunniaa. A oli kirjoittanut B:stä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston sosiaalitoimen asiakastyötä palvelevaan tietojärjestelmään useita kirjoituksia, joissa hän muun muassa oli tuonut esiin selviämisaseman eri yksittäistapauksia koskien toistuvasti, että B ei ollut osallistunut asiakkaiden asianmukaiseen terveydenhoitoon tai muuhun hoitoon taikka siitä päättämiseen tahi suostunut siitä edes keskustelemaan. A oli kirjoituksissaan todennut kahdesti B:hen liittyen asiakkaan jätetyn myös heitteille selviämisasemalla. Edelleen A oli B:n toimintaan liittyen lähettänyt sähköpostin esimiehelleen ja useille muille henkilölle, lähettänyt B:stä Eduskunnan oikeusasiamiehelle viisi kantelua sekä jättänyt työpöydälleen paperitulosteen kalenterimerkinnästä, joka myös liittyi B:hen. Teot olivat aiheuttaneet B:lle suurta kärsimystä ja erityisen suurta vahinkoa. Kun kunnianloukkaus oli ollut pitkäkestoinen, toistuva ja asianomistajaa loukkaavat tiedot olivat levinneet kokonaisuudessaan laajan henkilöpiirin tietoon, kunnianloukkausta oli myös kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä.

Syytekohdan 3 vainoamisen osalta hovioikeus katsoi, että A oli kunnianloukkausrikoksen yhteydessä tarkemmin selostetulla menettelyllään syyllistynyt B:hen kohdistuneeseen vainoamiseen. Hovioikeus totesi, että kun kunnianloukkausta tekotapana ei nimenomaisesti ole mainittu vainoamisen tunnusmerkistössä, harkittavana oli, voidaanko kunnianloukkausta pitää muuna lainkohdassa oleviin tekotapoihin nähden rinnastettavana tekomuotona. Teko oli tekotavaltaan ja vaikutuksiltaan rinnastettavissa muihin rikoslain 25 luvun 7 a §:ssä tarkoitettuihin tekotapoihin. Asiassa ei ollut todettavissa sellaista laintulkinnallista vastakkaista seikkaa, joka estäisi katsomasta kunnianloukkausrikosta säännöksessä tarkoitetuksi tekotavaksi. Kun käsillä oli useita pitkään ajanjaksoon sisältyviä A:n laatimia halventavia kirjoituksia, oli mahdollista katsoa, että nämä osateot muodostivat yhtenäisen kokonaisuuden, joka oli katsottavissa vainoamisrikoksen tekomuodoksi. Menettelyllään A:n toiminta oli aiheuttanut asianomistajassa pelkoa ja ahdistusta. B oli tullut tietoiseksi vainoamisteoista 1.5.2014 lukien.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Birgitta Lemström ja Kristina Isaksson (eri mieltä).

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Isaksson on muun muassa vainoamisen osalta hyväksynyt käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla rajoitettuna kysymykseen siitä, täyttääkö hovioikeuden tuomiossa selvitetyksi katsottu A:n menettely vainoamista koskevan rikostunnusmerkistön ja, jos täyttää, voidaanko A tuomita törkeän kunnianloukkauksen ohella myös vainoamisesta.

A vaati valituksessaan, että syyte vainoamisesta ja siihen perustuvat korvausvaatimukset hylätään.

Syyttäjä lausui vastauksessaan, että vainoamisrikoksen toissijaisuuslausekkeen perusteella lienee syytä katsoa, että samaa menettelyä ei tule tuomita myös vainoamisena.

Asianomistaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on lukenut A:n syyksi syytekohdassa 1 törkeän kunnianloukkauksen katsoen selvitetyksi, että A oli tahallisesti esittänyt B:stä perättömiä ja halventavia väitteitä ja siten loukannut tämän kunniaa. A oli kirjoittanut B:stä Helsingin kaupungin sosiaali- ja terveysviraston sosiaalitoimen asiakastyötä palvelevaan tietojärjestelmään useita kirjoituksia, joissa hän oli muun muassa tuonut esiin selviämisaseman eri yksittäistapauksia koskien toistuvasti ja perättömästi, että B ei ollut osallistunut asiakkaiden asianmukaiseen terveydenhoitoon tai muuhun hoitoon taikka siitä päättämiseen tahi suostunut siitä edes keskustelemaan. A oli kirjoituksissaan väittänyt perättömästi kahdesti B:hen liittyen asiakkaan jätetyn myös heitteille selviämisasemalla. Edelleen A oli B:n toimintaan liittyen lähettänyt sähköpostin esimiehelleen ja useille muille henkilöille, lähettänyt B:stä Eduskunnan oikeusasiamiehelle viisi kantelua sekä jättänyt työpöydälleen paperitulosteen kalenterimerkinnästä, joka myös liittyi B:hen. Kaikki A:n väitteet olivat keskeisellä tavalla kohdentuneet B:n ammattitaitoon ja -toimintaan sekä kyseenalaistaneet niitä hyvin voimakkaasti. Teot olivat aiheuttaneet B:lle suurta kärsimystä ja erityisen suurta vahinkoa. Kun kunnianloukkaus oli ollut pitkäkestoinen, toistuva ja asianomistajaa loukkaavat tiedot olivat levinneet kokonaisuudessaan laajan henkilöpiirin tietoon, kunnianloukkausta oli myös kokonaisuutena arvioiden pidettävä törkeänä.

2. Hovioikeus on lisäksi syytekohdan 3 osalta lukenut A:n syyksi vainoamisen katsoen, että A oli kunnianloukkausrikoksen yhteydessä selostetulla menettelyllään syyllistynyt B:hen kohdistuneeseen vainoamiseen.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, täyttääkö hovioikeuden tuomiossa selvitetyksi katsottu A:n menettely myös vainoamista koskevan rikostunnusmerkistön ja jos täyttää, voidaanko hänet tuomita törkeän kunnianloukkauksen ohella myös vainoamisesta.

Vainoamisen tunnusmerkistöstä

4. Rikoslain 25 luvun 7 a §:n mukaan, joka toistuvasti uhkaa, seuraa, tarkkailee, ottaa yhteyttä tai muuten näihin rinnastettavalla tavalla oikeudettomasti vainoaa toista siten, että se on omiaan aiheuttamaan vainotussa pelkoa tai ahdistusta, on tuomittava, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta, vainoamisesta sakkoon tai vankeuteen enintään kahdeksi vuodeksi.

5. Vainoamista koskeva rikossäännös on tullut voimaan 1.1.2014. Säännöksen säätämisen taustalla on naisiin kohdistuvan väkivallan ja perheväkivallan ehkäisemistä ja torjumista koskevan Euroopan neuvoston yleissopimuksen (CETS 210) 34 artikla, joka edellyttää, että sopimuspuolet toteuttavat tarvittavat lainsäädäntö- tai muut toimet varmistaakseen, että toiseen henkilöön kohdistuva tahallinen ja toistuva uhkaava käyttäytyminen, joka saa tämän henkilön pelkäämään turvallisuutensa vaarantumista, kriminalisoidaan (HE 19/2013 vp s. 6 ja LaVM 11/2013 vp s. 5).

6. Vainoamisen tunnusmerkistö koostuu tekotapoja kuvaavista tunnusmerkeistä, oikeudettomuusedellytyksestä ja niin kutsuttua abstraktia vaaraa koskevasta edellytyksestä (HE 19/2013 vp s. 50). Korkein oikeus toteaa, että tekotapatunnusmerkistön osalta riittää, että jokin säännöksessä mainituista tekotavoista täyttyy. Abstraktin vaaran osalta tunnusmerkistö edellyttää arviota siitä, onko vainotun pelko ja ahdistus keskimääräisihmisen kannalta arvioituna menettelyn tyypillinen seuraus (PeVL 16/2013 vp s. 4).

7. Vainoamisen tekotapoja on kuvattu lain perusteluissa. Uhkaamisella tarkoitetaan sitä, että henkilö tekee toiselle tiettäväksi, että voi tapahtua jokin tälle epämieluisa asia, ja että tämän asian tapahtuminen riippuu jollakin tavalla asian esittäjästä tai se on hänen vallassaan. Kyseessä voi olla nimenomainen uhkaus mutta myös muu menettely, joka selvästi sisältää uhan. Uhkaaminen voi sisältää kohdehenkilölle kohdistetun vaatimuksen tehdä jotakin, mutta tämä ei ole uhkaamisen tunnusmerkin toteutumisen välttämätön edellytys. Uhkaamisen tulee kohdistua vainoamisen kohteeseen (HE 19/2013 vp s. 50).

8. Seuraaminen tekotapana tarkoittaa fyysistä seuraamista. Henkilön tarkkailu tekotapana voi puolestaan tapahtua toista havainnoimalla. Se, missä tarkkailija tai tarkkailtava on, ei ole merkityksellistä. Tarkkaileminen voi tapahtua yhtä hyvin tarkkailtavan ollessa kotirauhan piirissä kuin sen ulkopuolellakin (HE 19/2013 vp s. 50–51).

9. Yhteydenottoa koskevassa tekotapatunnusmerkissä kyse on tekijän kommunikaatiosta kohteen suuntaan. Se voi tapahtua menemällä kohteen luokse, soittamalla tai lähettämällä viestejä. Jos henkilö pääsee puheisiin vainottavan kanssa, kyse on yhteydenotosta. Edellytys toteutuu myös silloin, kun henkilö jättää jonkin viestin toiselle, vaikka viestiin ei vastattaisi tai vaikka viesti olisi luonteeltaan sellainen, että siihen ei pyydetä nimenomaista vastausta. Yhteyden ottaminen saattaa tapahtua myös lähettämällä kohteelle tarkoitettu viesti yleisön saatavilla olevalla keskustelupalstalla. Yhteydenotto voi tapahtua myös välikäden kautta esimerkiksi siten, että kolmas henkilö välittää tekijän viestejä kohteelle (HE 19/2013 vp s. 51).

10. Viidentenä tekotapana säännöksessä mainitaan oikeudeton vainoaminen muihin tekotapoihin rinnastettavalla tavalla. Esitöissä on lausuttu, että tällainen tekotapa on tarpeellinen ottaen huomioon yhtäältä sen, että vainoamisteot voivat olla varsin monentyyppisiä ja toisaalta tekniikan kehittymisen, joka voi merkitä uusia vainoamisen toteuttamistapoja. Muiden kuin tunnusmerkistössä nimenomaisesti mainittujen tekotapojen tulee kuitenkin olla nimenomaisesti mainittuihin rinnastettavia (HE 19/2013 vp s. 51 ja PeVL 16/2013 s. 4).

11. Vainoamisessa olennaista on myös se, että kyseessä ei ole yksittäinen rikollinen teko, vaan osateoista muodostuva henkilön elämänlaatua vakavasti häiritsevä tila, joka voi muodostua erittäin pelottavaksi tai ahdistavaksi ja hänen elämäänsä hallitsevaksi. Tekotapatunnusmerkeissä kuvatut teot eivät ainoaksi ja yksittäiseksi jäädessään yleensä aiheuta tällaista tilaa. Osa teoista on sosiaalisessa elämässä tavanomaisia ja vähämerkityksisiä. Erityisen luonteen ne saavat vastentahtoisina ja toistuvina osana vainoamiskäyttäytymistä (HE 19/2013 vp s. 51).

Korkeimman oikeuden arviointi vainoamisen tunnusmerkistön täyttymisestä tässä tapauksessa

12. Korkein oikeus toteaa, että nyt arvioitavassa menettelyssä on kysymys hovioikeuden syyksi lukemalla tavalla törkeän kunnianloukkauksen tunnusmerkistön täyttävästä, edellä kohdassa 1 kuvatusta menettelystä, jossa A on esittänyt asianomistajasta osin perättömiä ja osin muuten halventavia väitteitä. A:n menettelyn motiivina on ollut tyytymättömyys työorganisaation ja asianomistajan toimintaan tämän työssä, ja menettely on pääosin ollut toistuvaa asianomistajan väitettyjen tekemisten ja sanomisten dokumentointia sekä viranomaiskanteluja, jotka ovat tulleet asianomistajan tietoon.

13. A:n lausumiin ei ole sisältynyt mitään suoranaista uhkausta, eikä A:n ole katsottu fyysisesti seuranneen asianomistajaa tai olleen tähän syyksi luetuilla teoilla suoraan yhteydessä. Vaikka A:n eri yhteyksissä esittämät väitteet ovat koskeneetkin asianomistajan menettelyä, niitä ei ole nimenomaisesti kohdistettu asianomistajalle. A:n menettelyssä voidaan katsoa olevan tiettyjä tarkkailua muistuttavia piirteitä, mutta edellä kuvatulla tavalla A on tehnyt havaintojaan tavanomaisen työssä tapahtuvan kanssakäymisen puitteissa eikä itse havainnointiin ole liittynyt mitään sillä tapaa epätavallista, että havainnointia voitaisiin pitää oikeudettomana. Korkein oikeus katsookin, ettei A:n menettely ole vainoamissäännöksessä tarkoitettua uhkaamista, seuraamista, tarkkailua tai yhteyden ottamista. Arvioitavaksi siten jää, täyttääkö A:n menettely muun edellä mainittuihin tekotapoihin rinnastuvan oikeudettoman vainoamisen tunnusmerkistön.

14. Tältä osin Korkein oikeus katsoo, että edellä kohdassa 10 todetulla tavalla vainoamisteot voivat olla varsin monentyyppisiä, mutta muiden kuin säännöksessä nimenomaisesti mainittujen tekotapojen tulee laillisuusperiaatteen edellyttämällä tavalla olla mainittuihin tekotapoihin rinnastettavia.

15. A on tehnyt havaintoja asianomistajan toiminnasta työpaikalla, ja rangaistavaksi säädetty vainoaminen voi myös tapahtua työelämässä ja työpaikalla. A:n menettely on myös ollut toistuvaa ja siinä mielessä vakavaa, että se on ollut paitsi omiaan aiheuttamaan, myös aiheuttanut asianomistajalle paljon ahdistusta ja kärsimystä. A:n menettely on täyttänyt nämä vainoamisrikoksen tunnusmerkit.

16. A:n esittämä arvostelu on kuitenkin kohdistunut ensisijaisesti työorganisaation toimintaan eikä niinkään B:hen henkilönä. A:n menettely näyttäytyy työorganisaation arvosteluna, joka on luonteeltaan asiatonta. A:n tapa havainnoida asianomistajan toimintaa ei ole myöskään ollut erityisen intensiivistä tai poikkeuksellista.

17. Johtopäätöksenään Korkein oikeus katsoo, että vaikka A:n menettelyssä joiltain osin voidaan havaita tiettyjä vainoamisrikossäännöksessä mainittuja tekotapoja muistuttavia piirteitä, ei niitä voida pitää säännöksessä mainittuihin tekotapoihin rinnastettavina. Kun rinnastamiseen perustuvakaan tekotapatunnusmerkki ei tässä tapauksessa täyty, vainoamista koskeva syyte on hylättävä. Asiassa ei sen vuoksi tule enemmälti arvioitavaksi kysymys siitä, voitaisiinko vastaaja tuomita vainoamisesta törkeää kunnianloukkausta koskevan säännöksen toissijaisuuslausekkeesta huolimatta.

Rangaistuksen mittaaminen

18. Koska syyte vainoamisesta hylätään, A:lle tulee tuomita uusi yhteinen rangaistus hänelle hovioikeuden syyksi lukemista rikoksista. Rikoslain 6 luvun 4 §:stä ilmenevät rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat seikat huomioon ottaen Korkein oikeus pitää oikeudenmukaisena yhteisenä rangaistuksena jäljelle jäävistä A:n syyksi luetuista samalla menettelyllä tehdyistä törkeästä kunnianloukkauksesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta 60:tä päivää ehdollista vankeutta. A:lle tuomittua vankeusrangaistusta on siten alennettava 15 päivällä.

Vahingonkorvaus kärsimyksen osalta

19. Koska syyte vainoamisesta hylätään, A on vapautettava vahingonkorvausvelvollisuudesta siltä osin kuin hänet on velvoitettu suorittamaan korvausta vainoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä. Muilta osin tuomittuja vahingonkorvauksia ei ole syytä muuttaa.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

Syyte vainoamisesta (syytekohta 3) hylätään.

A tuomitaan hänen syykseen jäävästä törkeästä kunnianloukkauksesta (tekoaika 24.4.2013–27.1.2015) ja virkavelvollisuuden rikkomisesta (tekoaika sama kuin edellä) yhteiseen 60 päivän vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus on ehdollinen. Koeaika on päättynyt 31.12.2019.

A vapautetaan vahingonkorvausvelvollisuudesta siltä osin kuin hovioikeus on velvoittanut hänet suorittamaan B:lle korvausta vainoamisen aiheuttamasta kärsimyksestä 1 000 euroa.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Ilveskero ja Juha Mäkelä. Esittelijä Jenny Öberg (mietintö).

Esittelijän mietintö

Määräaikainen oikeussihteeri Öberg: Mietintö oli Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen perustelujen kohtien 1–11 ja 18–19 sekä asian lopputuloksen osalta. Vainoamisen muun rinnastettavan tavan tekotapatunnusmerkistön arvioinnin osalta esittelijä esitti, että Korkein oikeus lausuisi perusteluinaan ja johtopäätöksinään seuraavaa:

Vainoamisen tunnusmerkistön arviointi tässä tapauksessa

Hovioikeuden tuomiossaan toteamalla tavalla A:n kirjoituksissa on, työorganisaation yleisen arvostelun lisäksi esitetty osin perättömiä ja osin halventavia väitteitä, jotka ovat keskeisellä tavalla kohdentuneet B:n ammattitaitoon ja -toimintaan kyseenalaistamalla niitä vakavasti. B ei ole ollut toiminnasta päättävässä tai johtavassa asemassa. A oli kokenut, että B oli ollut esteenä hänen pyrkimyksilleen ja hän oli pyrkinyt ratkaisemaan hänen ja B:n välisen ristiriidan toisinaan äärimmäisilläkin keinoilla.

Tekotapatunnusmerkistötekijöiden osalta A:n menettelyssä voidaan nähdä ensinnäkin asianomistajan uhkaamista ja yhteydenottoa muistuttavia piirteitä. Kirjoitusten ja kanteluiden toistuvuus ilmentää tiettyä uhkaavuutta. Kantelujen osalta A:n on myös täytynyt käsittää, että ne välikäden kautta todennäköisesti tulevat myös asianomistajan tietoon. Oikeussuoja- ja vaikuttamiskeinoina käytettäväksi tarkoitetut kantelut näyttäytyvät tässä tapauksessa toistuvina kuitenkin pikemmin osana vainoamismenettelyä ja niillä on edellä todetulla tavalla katsottava myös pyrityn kommunikoimaan asianomistajan suuntaan. A:n menettelyssä on siten kanteluiden osalta myös yhteydenoton tekotapaa muistuttavia piirteitä.

Seuraamiseen rinnastuvaa toimintaa A:n menettelyssä ei ole ollut.

Tarkkailun osalta Korkein oikeus todennee, että nyt kyseessä oleva törkeä kunnianloukkaus on toteutettu kirjoituksin, joiden laatiminen on edellyttänyt asianomistajan ja hänen toimintansa havainnoimista, tarkkailua ja dokumentointia tavanomaisesta poikkeavalla tavalla, tarkkuudella ja painokkuudella. Jossain määrin kollegoiden tekemisten havainnointi, kuten arvostelukin ovat työyhteisössä normaalia ja oikeutettuja ja asianomistajan on niitä jossain määrin pitänyt sietää. Korkein oikeus katsonee kuitenkin, että oikeutetun tarkkailun raja on tässä tapauksessa ylittynyt osatekojen toistuvuus, väitteiden perättömyys ja loukkaavuus sekä menettelyn kesto huomioon ottaen. A:n menettelyssä on ollut asianomistajan tarkkailuun rinnastuvia piirteitä.

Hovioikeuden tuomiossaan toteamalla tavalla A:n menettely on ollut toistuvaa ja se on aiheuttanut asianomistajassa pelkoa ja ahdistusta. Perättömät kantelut ja nyt kysymyksessä olevan kaltainen työpaikkakiusaaminen aiheuttavat myös tyypillisesti ainakin ahdistusta. Menettelyä kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus katsonee, että A:n menettely myös vakavuudeltaan vastaa muita säännöksessä mainittuja tekotapoja.

Korkein oikeus katsonee edelleen, ettei rikosoikeudellinen laillisuusperiaate tässä tapauksessa ole esteenä vainoamisesta tuomitsemiselle. Vainoamisen ydinolemusta ja suojatarkoitusta on käsitelty Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdissa 5 ja 11. Huomioon ottaen myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen oikeuskäytäntö (Niemietz v. Saksa 16.12.1992, kohta 29) myös työelämä kuuluu lähtökohtaisesti henkilön yksityiselämän suojan piiriin. Tässä tapauksessa syyksilukeminen on ollut ennakoitavissa ja sopusoinnussa vainoamisen tunnusmerkistöstä ilmenevien rangaistuksen uhalla tavoiteltujen suojatarkoitusten kanssa.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee johtopäätöksenään, että A on hovioikeuden syyksilukemalla menettelyllä toistuvasti erityisesti tarkkailemiseen rinnastettavalla muulla tavalla oikeudettomasti vainonnut B:tä siten, että se on ollut omiaan aiheuttamaan tässä pelkoa ja ahdistusta.

Rikosten yhtyminen

Kun A:n menettelyn on katsottu täyttävän vainoamisen tunnusmerkistön, tulee asiassa vielä ottaa kantaa siihen, voidaanko hänet siitä törkeän kunnianloukkauksen ohella tuomita.

Rikoslain 25 luvun 7 a §:n mukaan vainoamisesta tuomitaan, jollei teosta muualla laissa säädetä yhtä ankaraa tai ankarampaa rangaistusta. Arvioitavana oleva vainoamismenettely on sama edellä kuvattu menettely, jonka hovioikeus on katsonut täyttävän törkeän kunnianloukkauksen tunnusmerkistön ja, josta rangaistuksena rikoslain 24 luvun 10 §:n mukaan on tuomittava sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Kun törkeä kunnianloukkaus on yhtä ankarasti rangaistava rikos kuin vainoaminen, olisi toissijaisuuslausekkeen mukainen lähtökohta siten se, että vainoaminen syrjäytyy törkeän kunnianloukkauksen edestä.

Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 2019:31 ja siinä mainituissa muissa ratkaisuissa arvioinut rikosten yhtymistä tilanteissa, joissa vastaajan syyksi luetun teon on katsottu täyttävän kahden eri rikoksen tunnusmerkistön, joista toisessa on toissijaisuuslauseke. Tapaukset eivät ole koskeneet vainoamista. Edellä mainitusta Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä ilmenee, että arvioitaessa rikosten yhtymistä huomioon otettavia seikkoja ovat sovellettavien rangaistussäännösten taustalla olevat suojelukohteet sekä yksittäistapauksen tosiseikat koskien menettelyn luonnetta, tekokokonaisuutta, rikoksen kohdetta ja tekijän tahtotilaa.

Rikosten yhtymisen arviointi tässä tapauksessa

Vainoamista koskevan säännöksen esitöissä on todettu, että toissijaisuuslausekkeesta huolimatta vainoaminen olisi lähtökohtaisesti kuitenkin itsenäinen rikos. Hallituksen esityksessä (HE 19/2013 vp s. 52), kuten myös lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 11/2013 vp s. 10) on pyritty havainnollistamaan asiaa esimerkein. Esimerkit eivät kuitenkaan koske nyt kysymyksessä olevan kaltaista tilannetta.

Korkein oikeus todennee, että vainoamista ja törkeää kunnianloukkausta koskevien rangaistussäännösten suojaamat oikeushyvät eivät ole täysin yhteneväiset. Vainoamisen kriminalisoinnilla suojataan muun muassa yksilön vapautta (HE 19/2013 vp s. 50). Törkeän kunnianloukkauksen osalta suojan kohteena on kunnia (HE 184/1999 vp s. 4). Kunnia on vapaudesta erillinen oikeushyvä. Tämä seikka puhuu sen puolesta, että molemmista rikoksista tulisi tuomita erikseen. Toisaalta, laajemmin tulkiten kyseessä olevien kriminalisointien suojatarkoitukset ovat kuitenkin kohtuullisen lähellä toisiaan.

Nyt kysymyksessä olevassa tapauksessa törkeä kunnianloukkaus on hovioikeuden syyksilukemalla tavalla toteutettu yhtenä tekokokonaisuutena toistuvasti esittämällä perättömiä ja halventavia väitteitä tekoajan kattaessa myös vainoamisen tekoajan. Molemmat rikokset ovat kohdistuneet samaan asianomistajaan, jota myös molempien kriminalisointien on tarkoitettu suojaavan. A:n menettelystä välittyvä motivaatioperustakin näyttäytyy molempien rikosten osalta samana. Hän on halunnut muutosta organisaation toimintaan. Seurausten osalta on todettavissa, että hovioikeus on törkeän kunnianloukkauksen osalta katsonut, että B:n kunniaa loukkaavat teot ovat aiheuttaneet hänelle suurta kärsimystä sekä erityisen suurta vahinkoa. Näin ollen myös vainoamiselle tyypilliset menettelystä aiheutuvat seuraukset sisältyvät tässä tapauksessa törkeään kunnianloukkaukseen. Kaikki vainoamisen erityisluonteisuuteen viittaavat seikat ovat siten tässä tapauksessa tulleet katetuiksi törkeän kunnianloukkauksen muodossa, mikä puhuu vahvasti sen puolesta, että vainoaminen on sisältynyt törkeään kunnianloukkaukseen.

Näillä perusteilla Korkein oikeus päätynee lopputuloksenaan siihen, että A:n menettely tulee rikosoikeudellisesti riittävästi arvioiduksi soveltamalla pelkästään törkeää kunnianloukkausta koskevaa säännöstä. Tämän vuoksi A:ta ei törkeän kunnianloukkauksen lisäksi tule tuomita rangaistukseen vainoamisesta.

Käräjäoikeus, joka oli määrännyt asianajaja A:n X:n puolustajaksi, oli hylännyt X:ää koskevan syytteen. Syyttäjä pyysi asiassa lisätutkintaa ja valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei myöntänyt syyttäjälle jatkokäsittelylupaa. Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteluista tarkemmin ilmenevin tavoin osa A:n toimenpiteistä hovioikeudessa katsottiin tarpeellisiksi ja A:lla oli oikeus saada näiltä osin puolustajan palkkio.

OikeusapuL 17 §
ROL 2 luku 6 §
ROL 2 luku 7 §
VNA oikeusavun palkkioperusteista 3 §
VNA oikeusavun palkkioperusteista 4 a §

Johdanto

Vaasan hovioikeuden päätös 29.3.2019 nro 104 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeudessa hovioikeudenneuvokset Pirkko Loukusa ja Pasi Vihla sekä asessori Anne Saranpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Asianajaja A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hänelle maksetaan palkkio X:n puolustamisesta hovioikeudessa.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Asianajaja A on määrätty X:n puolustajaksi asiassa, jossa X:ää on syytetty perättömästä lausumasta tuomioistuimessa. Syytteen mukaan X oli riita-asian todistajana käräjäoikeuden pääkäsittelyssä 19.9.2014 antanut väärän tiedon asiassa ja ilman laillista syytä salannut siihen kuuluvia seikkoja. Riita-asian vastaaja oli X:n todistajankertomuksen perusteella tuomittu vahingonkorvausvastuuseen.

2. Käräjäoikeus on katsonut, että X:n syyllisyydestä ei ollut esitetty muuta näyttöä kuin X:n esitutkinnassa 22.2.2018 rikoksesta epäiltynä antama kertomus vanhempi rikoskonstaapeli Y:lle. X oli kuitenkin käräjäoikeudessa esittänyt uskottavan syyn esitutkintakertomuksensa muuttamiselle. Käräjäoikeus on hylännyt X:ään kohdistetun syytteen ja määrännyt A:lle maksettavaksi palkkiota ja matkakuluja X:n puolustamisesta A:n vaatimuksen mukaisesti. Maksu on sisältänyt palkkion jälkitoimista yhdeltä tunnilta.

3. Syyttäjä on ilmoittanut tyytymättömyyttä käräjäoikeuden tuomioon ja pyytänyt, että asiassa suoritetaan lisätutkinta. Lisätutkinnassa on kuulusteltu vanhempaa rikoskonstaapelia. Käräjäoikeus on kohdassa 2 todetuin tavoin katsonut, että syytettä tukevana näyttönä oli esitetty ainoastaan kyseisen konstaapelin suorittamasta X:n kuulustelusta kirjattu esitutkintakertomus. Syyttäjä on valituksessaan hovioikeuteen nimennyt tämän vanhemman rikoskonstaapelin uudeksi todistajaksi asiassa ja vaatinut X:n tuomitsemista rangaistukseen syytteen mukaisesti.

4. Hovioikeus ei ole pyytänyt asiassa vastausta X:ltä. Hovioikeus on katsonut, että uuden todistajan kuulusteleminen oli tarpeetonta. Syyttäjälle ei ole myönnetty jatkokäsittelylupaa. X:n puolustaja A, jonka puolustajanmääräys on ollut voimassa myös hovioikeudessa, on tämän jälkeen vaatinut hovioikeudelta palkkiota toimenpiteistään hovioikeudessa. Palkkiovaatimuksen mukaan A oli muun ohella tiedustellut käräjäoikeuden ratkaisun lainvoimaisuutta, tilannut syyttäjän valituksen ja perehtynyt siihen sekä lisätutkintapöytäkirjaan, neuvotellut päämiehensä kanssa kahdesti ja tiedottanut hovioikeuden ratkaisusta päämiehelleen.

5. Hovioikeus on katsonut, että puolustajan tarpeelliset tehtävät olivat rajoittuneet käräjäoikeuden tuomion tiedottamiseen päämiehelle ja sen lainvoimaisuuden selvittämiseen. Käräjäoikeuden puolustajalle maksama palkkio jälkitoimista kattoi nämä toimet. Jatkokäsittelylupaa edellyttävässä asiassa käräjäoikeudessa maksettu palkkio jälkitoimista kattoi myös puolustajan tarpeelliset toimet hovioikeuden jatkokäsittelylupapäätöksen jälkeen, kun jatkokäsittelylupaa ei myönnetty ja käräjäoikeuden ratkaisu jäi pysyväksi. Lisäksi puolustajan ei ollut ollut tarpeen ryhtyä valmistelemaan asiaa enemmän ennen tietoa siitä, edellyttikö hovioikeus puolustajalta toimenpiteitä asiassa. Puolustajan suorittamat toimet aineiston tutkimiseksi ja neuvottelujen käymiseksi olivat ennenaikaisia ja siten tarpeettomia. Hovioikeus on hylännyt A:n palkkiovaatimuksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Asiassa on kysymys siitä, ovatko puolustajan toimenpiteet hovioikeudessa olleet tarpeellisia ja onko hänellä siten oikeus niiden osalta puolustajan palkkioon valtion varoista. Lisäksi asiassa on kysymys palkkiosta, joka koskee tuomioistuimen ratkaisun antamisen jälkeisiä toimia.

Sovellettavat säännökset ja niiden tulkinta

7. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 2 luvun 6 §:n mukaan puolustaja on velvollinen huolellisesti hyvää asianajotapaa noudattaen valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta sekä siinä tarkoituksessa edistämään asian selvittämistä. Saman luvun 7 §:n 1 momentin mukaan puolustajan tulee niin pian kuin mahdollista neuvotella päämiehensä kanssa ja ryhtyä valmistelemaan hänen avustamistaan sekä ryhtyä sellaisiin toimenpiteisiin, joita tämän oikeuksien valvominen vaatii. Luvun 10 §:n 1 momentin mukaan puolustajalle maksetaan valtion varoista palkkio ja korvaus noudattaen soveltuvin osin, mitä oikeusapulain 17 ja 18 §:ssä säädetään avustajan palkkioista ja korvauksista.

8. Rikosoikeudenkäyntilain tultua voimaan 1.10.1997 sen 2 luvussa säädettiin asianomistajan avustajan tehtävistä. Hallituksen esityksen (HE 82/1995 vp s. 51) mukaan päämiehen oikeuksien valvomista vaativiin toimenpiteisiin voidaan joutua ryhtymään esitutkinnan aikana ja asiaa tuomioistuimessa käsiteltäessä. Avustaja voi esimerkiksi pyytää esitutkinnan täydentämistä.

9. Puolustajaa koskevat säännökset lisättiin rikosoikeudenkäyntilain 2 lukuun 1.5.1998 voimaan tulleella lainmuutoksella (107/1998). Avustajan ja puolustajan tehtävien osalta luvun 6 ja 7 §:ään ei tehty muutoksia. Hallituksen esityksessä (HE 132/1997 vp s. 55) todettiin, että asianajoluonteen osalta puolustajan ja asianomistajan oikeudenkäyntiavustajan tehtävät ovat rinnastettavissa. Sen vuoksi perustelut ehdotukseen ovat samat kuin perustelut asianomistajan oikeudenkäyntiavustajasta.

10. Oikeusapulain 5 §:n 1 momentin mukaan oikeusapuun kuuluvat ne oikeusavustajan toimenpiteet, jotka asiassa ovat tarpeen huomioon ottaen asian laatu ja merkitys, riidan kohteen arvo ja olosuhteet kokonaisuudessaan. Lain 17 §:n 1 momentin mukaan yksityiselle avustajalle vahvistetaan kohtuullinen palkkio tarpeellisista toimenpiteistä niihin käytetyn ajan perusteella ja välttämättömästä matkustamisesta johtuvasta ajanhukasta sekä korvaus kuluista. Valtioneuvoston asetuksella säädetään tarkemmin toimenpiteistä, joista palkkiota maksetaan.

11. Oikeusapulakia koskevan hallituksen esityksen (HE 82/2001 vp s. 81) mukaan avustajan toimenpiteet olisi yksittäisessä asiassa rajoitettava vain asian hoitamisen kannalta tarpeellisiin toimiin. Yleisesti ottaen tarpeellisina voitaisiin pitää sellaisia toimenpiteitä, joihin oikeusapunsa itse maksamaan kykenevä henkilö vastaavantyyppisessä asiassa normaalisti ryhtyisi. Se, mitkä toimenpiteet ovat kussakin oikeusasiassa tarpeellisia, määräytyisi asian erityispiirteiden mukaan. Tämän vuoksi toimenpiteitä ja niiden tarpeellisuutta arvioitaessa huomioon olisi otettava muun muassa asian laatu ja merkitys sekä olosuhteet kokonaisuudessaan.

12. Oikeusavun palkkioperusteista annetun valtioneuvoston asetuksen 2 §:n mukaan palkkio avustajalle maksetaan tehtävään käytetyn ajan perusteella. Asetuksen 3 §:n mukaan palkkio maksetaan asiaan valmistautumisesta, asian käsittelystä esitutkintaviranomaisessa ja suullisesta käsittelystä tuomioistuimessa. Lisäksi palkkiota maksetaan tuomioistuimen päätöksen tiedoksiantamisesta päämiehelle ja päätöksen läpikäynnistä päämiehen kanssa. Asetuksen 4 §:n mukaan valmistautumisesta maksetaan palkkio sen ajankäytön perusteella, jota voidaan pitää asian laatuun ja laajuuteen sekä suoritettuihin toimenpiteisiin nähden hyväksyttävänä. Edelleen asetuksen 4 a §:n mukaan tuomioistuimen päätöksen tiedoksiantamisesta päämiehelle ja päätöksen läpikäynnistä päämiehen kanssa palkkio maksetaan yhteensä yhdeltä tunnilta, ellei ole erityisiä syitä maksaa palkkiota pidemmältä ajalta.

13. Asianajajaliiton hyvää asianajajatapaa koskevien ohjeiden kohdan 5.4 mukaan asianajajan on pidettävä asiakas ajan tasalla tehtävän edistymisestä ja erityisesti huolehdittava, että tehtävässä saadusta ratkaisusta, päätöksestä tai sovinnosta annetaan viipymättä tieto asiakkaalle.

14. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2013:61 (kohta 6) arvioinut vastaajan avustajan toimenpiteiden tarpeellisuutta ja avustajan oikeutta palkkioon. Korkein oikeus on katsonut, että avustajan suorittamien puolustustoimenpiteiden tarpeellisuutta ja korvattavuutta harkittaessa huomiota on kiinnitettävä myös rikoksesta syytetyn puolustautumismahdollisuuksien turvaamista koskevaan sääntelyyn. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan 3 kappaleen b ja c kohtien mukaan jokaisen rikoksesta syytetyn vähimmäisoikeuksiin kuuluu oikeus saada riittävästi aikaa ja edellytykset valmistella puolustustaan sekä oikeus puolustautua henkilökohtaisesti tai itse valitsemansa oikeudenkäyntiavustajan välityksellä, ja jos hän ei pysty itse maksamaan saamastaan oikeusavusta, hänen on saatava se korvauksetta oikeudenmukaisuuden niin vaatiessa.

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätös

15. Käräjäoikeus on katsonut, että asiassa oli esitetty syytettä tukevana näyttönä X:n esitutkintakertomus. X:llä ei ollut ollut esitutkinnassa kuulustelussa avustajaa. Käräjäoikeuden hylättyä syytteen syyttäjä on pyytänyt asiassa lisätutkintaa X:ää esitutkinnassa kuulustelleen vanhemman rikoskonstaapelin kuulustelemiseksi. Valituksessaan hovioikeuteen syyttäjä on nimennyt kyseisen rikoskonstaapelin uudeksi todistajaksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että syyttäjän lisätutkintapyyntö on liittynyt todisteluun, jonka käräjäoikeus on katsonut ainoaksi asiassa esitetyksi syytettä tukevaksi näytöksi. Kysymys on ollut lisätodistelun nimeämisestä syytteen tueksi.

17. Rikosoikeudenkäyntilaki velvoittaa puolustajaa valvomaan päämiehensä etua ja oikeutta sekä ryhtymään vaadittaviin toimenpiteisiin päämiehen oikeuksien valvomiseksi. Päämiehen edun ja oikeuden valvominen on siten jo luonteeltaan sellainen tehtävä, johon puolustajan tulee omatoimisesti ryhtyä.

18. Tavanomaisesti yksinomaan vastapuolen muutoksenhaku hovioikeuteen ei vielä edellytä toimenpiteitä asiassa eikä siten puolustajalta toimia päämiehen edun ja oikeuden valvomiseksi.

19. Tässä asiassa syyttäjän haettua muutosta käräjäoikeuden tuomioon A on perehtynyt lisätutkintapöytäkirjaan ja syyttäjän valitukseen sekä neuvotellut päämiehensä kanssa. Syyttäjä on vaatinut A:n päämiehelle rangaistusta rikoksesta, josta seuraamuksena on vankeusrangaistus. A:n päämiehen puolustautumismahdollisuuksien asianmukainen toteutuminen on asian laatu ja merkitys huomioon ottaen edellyttänyt sitä, että hänen puolustajansa on valvonut tämän etua ja oikeutta perehtymällä asiassa suoritettuun lisätutkintaan ja neuvottelemalla asiasta päämiehen kanssa mahdollisten muiden tarpeellisten toimien arvioimiseksi. A:n toimenpiteet ovat tältä osin olleet asian hoitamisen kannalta tarpeellisia, ja hänellä on siten oikeus saada niistä korvaus valtion varoista.

20. A:n ensimmäiset toimenpiteet hovioikeudessa 20.11.2018 ovat sisältäneet muun ohella käräjäoikeuden ratkaisun lainvoimaisuuden selvittämisen, siitä päämiehelle tiedottamisen ja syyttäjän valituksen tilaamisen. Korkein oikeus toteaa, että A:lle on käräjäoikeudessa määrätty maksettavaksi palkkio jälkitoimista yhdeltä tunnilta. Käräjäoikeuden ratkaisun lainvoimaisuuden selvittäminen ja siitä tiedottaminen ovat osaltaan tuomioistuimen ratkaisun antamisen jälkeisiä toimenpiteitä, eikä niistä suoriteta enää jälkitoimipalkkiosta erillistä korvausta. A:lla ei siten ole oikeutta saada käräjäoikeuden ratkaisun lainvoimaisuuden selvittämisestä ja siitä päämiehelle tiedottamisesta palkkiota enää hovioikeudessa.

21. Asiassa ei ole ilmennyt, että A:n tilatessa syyttäjän valituksen 20.11.2018 hänellä olisi jo ollut tieto syyttäjän lisätutkintapyynnöstä. Lisätutkinnassa suoritettu kuulustelu on tehty vasta 5.12.2018. Tämä viittaa osaltaan siihen, että A:n mainittu toimenpide ei ole vielä 20.11.2018 ollut tarpeellinen. Syyttäjän valitukseen ja tehtyyn lisätutkintaan perehtyminen on kuitenkin edellä katsottu tarpeellisiksi toimenpiteiksi. Syyttäjä on valituksessaan osaltaan viitannut lisätutkintaan. Syyttäjän valituksen tilaamisen voidaan katsoa tulleen joka tapauksessa tarpeelliseksi siinä vaiheessa, kun lisätutkinta on valmistunut. Tällä perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus palkkioon valituksen tilaamista koskevasta toimenpiteestään.

22. Lisäksi A on vaatinut palkkiota hovioikeuden päätöksen tiedottamisesta päämiehelleen 7.3.2019 sekä erillisestä toimenpiteestä ratkaisun lainvoimaisuuden selvittämiseksi ja siitä päämiehelle tiedottamiseksi 7.5.2019.

23. Korkein oikeus toteaa, että A:n neuvottelut päämiehen kanssa on katsottu asiassa tarpeellisiksi toimenpiteiksi. Näin ollen hänen toimiansa hovioikeuden päätöksen tiedottamisesta ja läpikäymisestä voidaan tässä tilanteessa pitää perusteltuina. A:lla on siten oikeus puolustajan palkkioon jälkitoimista hovioikeudessa.

24. Palkkioasetuksen 4 a §:n mukaan jälkitoimista palkkio maksetaan yhteensä yhdeltä tunnilta, ellei ole erityisiä syitä maksaa palkkiota pidemmältä ajalta. Vastaavasti kuten kohdassa 20 on katsottu käräjäoikeuden ratkaisun suhteen, A:n palkkiovaatimus hovioikeuden ratkaisun lainvoimaisuuden selvittämisestä ja siitä tiedottamisesta 7.5.2019 koskee hovioikeuden ratkaisun antamisen jälkeisiä toimenpiteitä, eikä niistä suoriteta erillistä palkkiota. Asiassa ei ole esitetty myöskään erityisiä syitä, miksi palkkiota jälkitoimista tulisi maksaa tuntia pidemmältä ajalta. Näin ollen vaatimus erillisen puolustajan palkkion maksamisesta hovioikeuden päätöksen lainvoimaisuuden selvittämisen ja tiedottamisen perusteella tulee hylätä.

25. Korkein oikeus katsoo johtopäätöksenään, että X:n puolustajaksi määrätyllä asianajaja A:lla on oikeus saada puolustajan palkkiota syyttäjän valituksen tilaamisesta, lisätutkintapöytäkirjaan ja syyttäjän valitukseen perehtymisestä ja niistä tiedottamisesta päämiehelleen, päämiehen kanssa käydyistä neuvotteluista sekä jälkitoimista hovioikeudessa. Tarpeellisten toimenpiteiden työmäärä on 2,35 tuntia, joka pyöristetään palkkioasetuksen 2 §:n mukaan lähimpään puoleen tuntiin.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Valtion varoista maksetaan asianajaja A:lle X:n puolustamisesta hovioikeudessa asian hoitamisen edellyttämän kahden ja puolen tunnin työmäärän perusteella 275 euroa sekä arvonlisäveron määrä 66 euroa, mitkä määrät jäävät valtion vahingoksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jarmo Littunen, Eva Tammi-Salminen, Jussi Tapani ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Minna Heikinsalmi.

Oliko rikos tehty ihonväriin tai etniseen alkuperään perustuvasta vaikuttimesta? Kysymys näyttökynnyksestä ja näytön arvioinnista. (Ään.)

RL 6 luku 5 § 1 mom 4 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Päijät-Hämeen käräjäoikeuden tuomio 20.11.2017 nro 17/147089

Käräjäoikeus katsoi syytekohdassa 1 selvitetyksi, että A oli 3.8.2017 uhannut D:tä rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että tällä oli ollut perusteltu syy pelätä henkilökohtaisen turvallisuutensa olevan vakavassa vaarassa. A oli erään ravintolan ulko-ovelle vievässä portaikossa ottanut esiin pistoolin ja lähietäisyydeltä osoittanut sillä D:tä jalkoihin.

Käräjäoikeus katsoi syytekohdassa 5 selvitetyksi, että A ja B olivat 3.8.2017 edellä mainitun ravintolan edessä olevalla aukiolla yhdessä yrittäneet tappaa C:n.

A oli osoittanut C:tä lähietäisyydeltä pistoolilla ylävartaloon useita kertoja sekä samalla painanut liipaisinta ja sanallisesti uhannut tappaa C:n. A:n useista yrityksistä huolimatta ase ei ollut piipussa jumissa olleen patruunan vuoksi lauennut.

B oli tämän jälkeen antanut A:lle puukon, jolla A oli lyönyt C:tä vasempaan poskeen. Tämän seurauksena osapuolten välillä oli alkanut kamppailu. B oli tällöin yrittänyt kampata C:n. Kamppailun yhteydessä C oli kaatunut maahan selälleen, jolloin A oli lyönyt häntä puukolla useita kertoja ainakin keskivartaloon. C:n noustua ylös maasta A oli kerran lyönyt C:tä puukolla käteen ja paennut paikalta.

Puukolla lyönnit olivat aiheuttaneet C:lle pistohaavan vasempaan poskeen ja useita pistojälkiä eri puolille kehoa. Teosta oli lisäksi aiheutunut C:lle lievä ilmarinta, kiireellistä leikkaushoitoa vaatinut vatsaontelon haava sekä kasvojen hermovaurio. Teko oli jäänyt yritykseksi, koska paikalle oli hälytetty apua ja C oli toimitettu sairaalahoitoon.

Menetellessään kuvatulla tavalla vastaajat olivat tarkoittaneet tappaa C:n tai ainakin heidän oli täytynyt pitää C:n kuolemaa teon varsin todennäköisenä seurauksena.

Käräjäoikeus luki A:n ja B:n syyksi C:hen kohdistuneen tapon yrityksen syytekohdassa 5 sekä lisäksi A:n syyksi D:hen kohdistuneen laittoman uhkauksen syytekohdassa 1 ja ampuma-aserikoksen syytekohdassa 6. Käräjäoikeus tuomitsi A:n hänen syykseen luetuista rikoksista ja täytäntöönpantavaksi määrätystä ehdollisesta vankeusrangaistuksesta yhteiseen viiden vuoden vankeusrangaistukseen sekä B:n hänen syykseen luetusta tapon yrityksestä kolmen vuoden 11 kuukauden 15 päivän vankeusrangaistukseen.

Käräjäoikeus hylkäsi syyttäjän vaatimuksen siitä, että A:lle ja B:lle tapon yrityksestä ja A:lle laittomasta uhkauksesta tuomittavaa rangaistusta mitattaessa sovellettaisiin rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettua koventamisperustetta. Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että kyseiset rikokset olisi tehty rasistisesta, asianomistajien rotuun, ihonväriin, syntyperään tai etniseen alkuperään perustuvasta vaikuttimesta.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Markku Vuorio ja lautamiehet.

Itä-Suomen hovioikeuden tuomio 6.7.2018 nro 18/129355

Syyttäjä valitti hovioikeuteen ja vaati, että A:lle ja B:lle rangaistuksia tuomittaessa sovelletaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan koventamisperustetta ja että rangaistuksia sen vuoksi korotetaan.

Hovioikeuden tuomiossa selostettiin rasistisesta motiivista esitettyä näyttöä seuraavasti:

D:n mukaan hän ei ollut tuntenut A:ta tai B:tä entuudestaan. A oli ravintolassa häntä vastaan kävellessään yllättäen tönäissyt häntä ja hänen kysyttyään syytä tönäisylle A oli vastannut, että "turpa kiinni vitun neekeri" tai jotain muuta vastaavaa. "Neekeriksi" haukkuminen oli jatkunut ravintolan ulkopuolella ja se oli kohdistunut hänen lisäkseen myös erääseen toiseen tummaihoiseen henkilöön. Hän oli yrittänyt kysyä A:lta, miksi tämä käyttäytyi aggressiivisesti häntä kohtaan, muttei ollut saanut kysymykseen vastausta. Hänen käsityksensä mukaan tapahtumat johtuivat heidän ihonväristään ja ulkomaalaistaustastaan. Hän oli juuriltaan afrikkalainen.

C:n mukaan hän ei ollut tuntenut A:ta tai B:tä entuudestaan. Hän ei ymmärtänyt syytä tapahtuneelle. Heitä oli nimitelty "neekereiksi" ja rasistista huutelua oli ollut, mutta sen sisältöä hän ei enää tarkemmin muistanut. Hän oli juuriltaan irakilainen.

Todistaja E oli kertonut kuulleensa tapahtumien aikana jonkinlaista "neekerihuutelua", joka oli kohdistunut henkilöön, joka oli sittemmin joutunut puukotetuksi. Huutelun sisältöä hän ei enää tarkemmin muistanut. Käräjäoikeudessa E oli kertonut kahden suomalaisen miehen huutaneen "vitun neekeri lähdetään tappelemaan" kahdelle miehelle, joista toista oli puukotettu. Nyrkkitappelun jälkeen toinen suomalaisista miehistä oli osoittanut aseella ulkomaalaista miestä.

A ja B olivat kiistäneet rasistisen motiivin. Heidän mukaansa kyse oli muista syistä syntyneestä tavanomaisesta tappelutilanteesta, jonka yhteydessä oli puolin ja toisin esitetty loukkaavia kommentteja.

Johtopäätöksinään hovioikeus katsoi, että asianomistajien ja todistajan kertomukset tukivat sitä, että asianomistajat olivat valikoituneet A:n ja B:n väkivaltaisen käyttäytymisen kohteiksi nimenomaan ihonvärinsä tai etnisen taustansa perusteella. Asianomistajat ja todistaja olivat yhtenevästi kertoneet vastaajien rasistisesta huutelusta. D:n kertomus ravintolassa tapahtuneesta tönimisestä tuki erityisen selvästi sitä, että A:n motiivi väkivallan tekemiselle oli ollut rasistinen. Vastaajat eivät olleet tunteneet asianomistajia entuudestaan eivätkä he olleet esittäneet mitään konkreettista ja uskottavaa vaihtoehtoista syytä tekemälleen väkivallalle.

Kokonaisuutena arvioiden asiassa ei jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, että A ja B olivat tehneet syytekohdan 5 rikoksen ja A lisäksi syytekohdan 1 rikoksen asianomistajien ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvasta vaikuttimesta. Rangaistuksia mitattaessa oli siten sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan koventamisperustetta. Hovioikeus katsoi, että koventamisperusteen soveltamisen johdosta vastaajille tuomittuja rangaistuksia oli korotettava neljällä kuukaudella.

A:n rangaistus korotettiin 5 vuoteen 4 kuukauteen ja B:n rangaistus 4 vuoteen 3 kuukauteen 15 päivään vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Janne Arvela, Sari Nevalainen ja Juha Palkamo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle ja B:lle myönnettiin valituslupa siltä osin kuin rangaistuksen mittaamiseen on sovellettu rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan koventamisperustetta.

A ja B vaativat valituksissaan, että koventamisperustetta ei sovelleta ja että heille tuomittuja rangaistuksia alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

C vaati vastauksessaan, että valitukset hylätään.

D vaati vastauksessaan, että A:n valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

1. A:n syyksi on syytekohdassa 1 luettu D:hen kohdistunut laiton uhkaus. A:n ja B:n syyksi on syytekohdassa 5 luettu C:hen kohdistunut tapon yritys. Hovioikeus on katsonut, ettei asiassa jäänyt varteenotettavaa epäilyä siitä, että A ja B olivat tehneet kyseiset rikokset asianomistajien ihonväriin tai etniseen taustaan perustuvasta vaikuttimesta. Sen vuoksi hovioikeus on soveltanut rangaistuksia mitatessaan rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan koventamisperustetta.

2. Asiassa on A:n ja B:n valitusten johdosta kysymys siitä, onko A:lle syytekohdan 1 laittomasta uhkauksesta sekä A:lle ja B:lle syytekohdan 5 tapon yrityksestä tuomittavaa rangaistusta mitattaessa sovellettava rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan koventamisperustetta.

Koventamisperusteen soveltamista koskevat oikeusohjeet

3. Rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan rangaistuksen koventamisperuste on rikoksen tekeminen rotuun, ihonväriin, syntyperään, kansalliseen tai etniseen alkuperään, uskontoon tai vakaumukseen, seksuaaliseen suuntautumiseen tai vammaisuuteen perustuvasta vaikuttimesta taikka niihin rinnastettavasta muusta vaikuttimesta.

4. Mainittu säännös (nykyään laissa 564/2015) on sisällöllisesti nykyistä vastaavassa muodossaan tullut voimaan lailla 511/2011, jolla lainsäädäntö saatettiin vastaamaan muun ohessa rasismin ja muukalaisvihan tiettyjen muotojen ja ilmaisujen torjumisesta rikosoikeudellisin keinoin tehdyn neuvoston puitepäätöksen 2008/913/YOS vaatimuksia. Puitepäätöksen 4 artiklan mukaan jäsenvaltioiden on muiden kuin puitepäätöksen 1 ja 2 artiklassa tarkoitettujen tekojen (rasismia ja muukalaisvihaa koskevat rikokset sekä yllytys ja avunanto niihin) osalta toteutettava tarvittavat toimenpiteet varmistaakseen, että rasistisia ja muukalaisvihamielisiä vaikuttimia pidetään raskauttavina asianhaaroina, tai vaihtoehtoisesti, että tuomioistuimet ottavat tällaiset vaikuttimet huomioon määrätessään rangaistuksia.

5. Lainkohdan säätämiseen johtaneesta hallituksen esityksestä ilmenee, että Suomen lainsäädännön ei katsottu kaikilta osin kattavan kyseisen artiklan vaatimusta siitä, että rasistisia ja muukalaisvihamielisiä vaikuttimia pidetään raskauttavina asianhaaroina. Tämän vuoksi esityksessä ehdotettiin koventamisperustetta koskevaa säännöstä muutettavaksi niin, että se täyttäisi artiklassa asetetut vaatimukset (ks. HE 317/2010 vp s. 12 ja 31–32). Hallituksen esityksen mukaan säännöksen tarkoituksena on, että rasistinen motiivi voidaan ottaa huomioon koventamisperusteena, vaikka se ei olisi rikoksen ainoa motiivi (HE s. 38).

Koventamisperustetta koskevaa näytön arviointia koskevat oikeusohjeet

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja todetaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä. Laissa ei ole nimenomaista säännöstä rangaistuksen koventamisperusteisiin sovellettavasta näyttövaatimuksesta.

7. Edellä selostetun pykälän 2 momentista ilmenevää näyttövaatimusta on tulkittu oikeuskirjallisuudessa siten, että näyttökynnys koskee vain sitä, onko vastaaja syyllistynyt rikokseen vai ei, ja että tällöin syyllisyyskäsite merkitsee samaa kuin rikosoikeudellinen vastuu. Lisäksi on katsottu, että rikosten seuraamusten osalta ei voida puhua varsinaisesta näyttökynnyksestä, vaan tuomioistuin tekee niistä melko pitkälti kokonaisarvioinnin käsillä olevien faktojen perusteella (Jaakko Rautio – Dan Frände: Todistelu. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun kommentaari. 2016 s. 42). Samansuuntaisesti on toisaalla oikeuskirjallisuudessa esitetty, että seuraamusharkintaan liittyviä seikkoja koskevalta näytöltä ei edellytetä samanlaista vakuuttavuutta kuin syyksilukemiseen vaaditaan (Pasi Pölönen – Antti Tapanila: Todistelu oikeudenkäynnissä. 2015 s. 133–134).

8. Korkein oikeus toteaa, että rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa säädetyssä koventamisperusteessa on kysymys seikoista, joiden vuoksi rikosta tulisi arvostella keskimääräistä ankarammin. Rangaistuksen koventaminen kyseisillä perusteilla perustuu samankaltaiseen seikastoon, joka on useiden eri rikosten tunnusmerkistössä säädetty rangaistusvastuun edellytykseksi (esim. kiihottaminen kansanryhmää vastaan ja syrjintä, rikoslain 11 luvun 10 ja 11 §).

9. Nyt kysymyksessä olevan koventamisperusteen ja mainittujen rikostunnusmerkistöjen välistä samankaltaisuutta kuvastaa myös edellä mainitun rikoslain muutoksen esitöissä esitetty kanta, jonka mukaan koventamisperustetta ei voida soveltaa syrjintää ja kiihottamista kansanryhmää vastaan koskevissa rikoksissa, koska tällöin olosuhde, joka on otettu huomioon tunnusmerkistön laadinnassa, otettaisiin vastaajan vahingoksi huomioon rangaistuksen mittaamisessa (ns. kaksinkertaisen kvalifioinnin kielto, HE 317/2010 vp s. 38 ja HE 44/2002 vp s. 193). Sama olosuhde voi siten tulla arvioitavaksi sovellettavan rikostunnusmerkistön muotoilusta riippuen joko tunnusmerkistötekijänä tai koventamisperusteena.

10. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, että kysymyksessä olevan koventamisperusteen soveltamisen tueksi vedottuja seikkoja arvioitaessa on perusteltua noudattaa näyttövaatimusta, joka rinnastuu rangaistusvastuun perusteeksi vedottuja seikkoja koskevaan tuomitsemiskynnykseen.

11. Rikoksen rasistisesta motiivista voidaan toisinaan esittää näyttönä vastaajan oma ilmoitus tekonsa vaikuttimista. Vastaaja on saattanut esimerkiksi kertoa ulkopuolisille taikka viesteissä tai kirjoituksissa ilmaista, että hänen suunnittelemansa tai tekemänsä rikoksen motiivi on ollut rasistinen. Jollei vastaaja ole tällä tavoin itse ilmaissut motiiviaan, teon vaikuttimia voidaan yleensä arvioida vain ulkoisesti havaittavien seikkojen perusteella.

12. Käytännössä usein esiintyvä viite rikoksen rasistisesta motiivista on se, että tekijä on ennen tekoa, sen aikana tai sen jälkeen käyttänyt asianomistajan ihonväriin tai etniseen alkuperään viittaavia loukkaavia nimityksiä. Tällainen nimittely ei välttämättä yksistään riitä osoitukseksi teon rasistisesta vaikuttimesta, vaan nimittely on suhteutettava teko-olosuhteisiin kokonaisuudessaan. Varsinkin jos rasistinen nimittely on yhdistynyt siihen, että rikos on kohdistettu vastaajalle entuudestaan tuntemattomaan henkilöön eikä siihen vaikuta olleen mitään muuta, esimerkiksi asianomistajan käyttäytymiseen liittyvää syytä, nimittely ja teko-olosuhteet muodostavat yhdessä vahvan näytön rikoksen rasistisesta vaikuttimesta. Teon vaikuttimia koskevaa näyttöä arvioitaessa on otettava huomioon myös se edellä kohdassa 5 todettu seikka, että koventamisperusteen soveltaminen ei edellytä, että rasistinen motiivi olisi ollut rikoksen ainoa motiivi.

13. Kuten Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään todennut, syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi syntyä tilanteita, joissa rikosasian vastaajan voidaan edellyttää puolestaan selvittävän niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut (ks. esim. KKO 2019:2, kohta 10). Jos syyttäjän esittämä näyttö viittaa vahvasti siihen, että rikos on tehty rasistisesta vaikuttimesta, tulee näyttöä arvioitaessa näin ollen harkittavaksi myös se, onko vastaaja saattanut uskottavaksi, että rikoksen tekeminen on johtunut yksinomaan jostakin muusta vaikuttimesta. Vastaajan selitysvelvollisuutta harkittaessa on toisaalta otettava huomioon yleinen tieto siitä, että varsinkin lievemmät väkivaltarikokset saavat usein alkunsa hetken mielijohteesta tai objektiivisesti arvioiden vähäpätöiseltä vaikuttavista ärsykkeistä ja ettei rikokselle siis välttämättä aina ole mitään järkevästi selitettävissä olevaa motiivia.

Arvio ja johtopäätökset koventamisperusteen soveltamisesta

14. Hovioikeuden tuomiossa on katsottu selvitetyksi, että syytteessä tarkoitetut tapahtumat ovat alkaneet sisällä ravintolassa, jossa A on D:tä vastaan kävellessään yllättäen tönäissyt tätä. D:n kysyttyä syytä tönäisylle A on nimitellyt tätä rasistisesti. A on tämän jälkeen ravintolan ulko-ovelle vievässä portaikossa uhannut D:tä mukanaan olleella käsiaseella syytekohdassa 1 kuvatuin tavoin.

15. Ravintolan ulkopuolella vastaajat ovat kohdistaneet asianomistajiin rasistista nimittelyä ja huutelua. He ovat muun muassa kehottaneet rasistisin huudoin asianomistajia ryhtymään tappeluun. Tämän jälkeen vastaajat ovat syyllistyneet heidän syykseen syytekohdassa 5 luettuun, C:hen kohdistuneeseen tapon yritykseen.

16. Asiassa on riidatonta, että vastaajat eivät ole tunteneet asianomistajia entuudestaan. Asiassa esitetystä näytöstä ei ole pääteltävissä, että asianomistajat olisivat ennen kyseisiä tapahtumia menetelleet tavalla, joka selittäisi, miksi vastaajat ovat ryhtyneet kohdistamaan uhkailua ja väkivaltaa heihin.

17. Korkein oikeus katsoo, että koventamisperusteen soveltamisen tueksi vedotuista seikoista esitetty näyttö tukee vahvasti sitä hovioikeuden tekemää päätelmää, että asianomistajat ovat valikoituneet A:n ja B:n rikosten kohteeksi ihonvärinsä ja etnisen alkuperänsä vuoksi. A ja B eivät myöskään ole esittäneet menettelylleen uskottavaa vaihtoehtoista selitystä, jota heiltä syytekohdan 5 teon vakavuus ja muut olosuhteet huomioon ottaen voitaisiin edellyttää.

18. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei koventamisperusteen soveltamisen tueksi vedotuista seikoista jää varteenotettavaa epäilystä. Kun hovioikeuden ratkaisu koventamisperusteen soveltamisesta on siten oikea, A:lle ja B:lle tuomittuja rangaistuksia ei ole heidän valitustensa johdosta aihetta alentaa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela (eri mieltä), Tuomo Antila, Juha Mäkelä ja Asko Välimaa. Esittelijä Timo Saranpää.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Jokela: Olen samaa mieltä siitä, että rangaistuksen koventaminen rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdan nojalla edellyttää, että rikoksen rasistisesta motiivista ei jää varteenotettavaa epäilystä. Todistustaakka kuuluu rikosasian kantajalle. Eri mieltä olen siitä, onko tässä tapauksessa osoitettu, että vastaajien syyksi luettujen rikosten tekeminen on perustunut rasistiseen vaikuttimeen.

Rangaistuksen mittaamisen yleisiin periaatteisiin kuuluu rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaisesti ottaa huomioon muun muassa teon vaikuttimet. Nyt käsiteltävä koventamisperuste on erityissäännös, jota sovelletaan vain, jos rikos on tehty ihonväriin, etniseen alkuperään tai muuhun lainkohdassa mainittuun seikkaan perustuvasta vaikuttimesta.

Kuten Korkeimman oikeuden tuomion kohdassa 5 on todettu, lainkohdan muuttamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on lausuttu, että rasistinen motiivi voidaan ottaa huomioon, vaikka se ei olisi rikoksen ainoa motiivi (HE 317/2010 vp s. 38). Tällä esityölausumalla ei voida syrjäyttää lain sanamuodosta syntyvää käsitystä, jonka mukaan rasistisen motiivin tulee olla rikoksen tekemisen kannalta olennainen, vaikkakaan ei välttämättä yksinomainen syy. Lainmuutoksesta huolimatta tulkinnallista merkitystä on edelleen myös niillä perusteluilla, jotka koskevat alkuperäistä koventamissäännöstä ja jotka sisältyvät rikoslain yleisiä oppeja koskevaan hallituksen esitykseen (HE 44/2002 vp s. 192–193). Tuolloin säännöksen katsottiin antavan suojaa juuri niitä rikoksia vastaan, joiden alkusyy ja tekijän motiivi liittyy uhrin ominaisuuteen tietyn kansanryhmän jäsenenä. Nykyinen säännös on muotoiltu toisin niin, että rikos voi kohdistua muihinkin kuin vain tällaisen ryhmän jäseniin. Tämä ei nähdäkseni poista sitä, että edelleenkin säännös koskee vain rikoksia, joiden alkusyy liittyy rasistisiin tai niihin verrattaviin perusteisiin ja joissa rikos tehdään tai uhri valikoidaan juuri näistä syistä.

Väkivallalle ei useinkaan ole osoitettavissa konkreettista ja yksilöitävää perustetta, kuten myös Korkeimman oikeuden tuomion kohdassa 13 todetaan. Tämä ei rajoitu vain lieviin väkivaltarikoksiin, vaan jopa uhrin kuolemaan johtanut väkivalta voi saada alkunsa tai yltyä sattumanvaraisesti tai ainakin rikoksen vakavuuteen nähden vähäpätöisestä ärsykkeestä. Esimerkkeinä tällaisista voi viimeaikaisesta oikeuskäytännöstä mainita ratkaisuissa KKO 2019:29 ja KKO 2018:32 kuvatut tapahtumat. Se, ettei väkivallalle välttämättä ole mitään syytä tai selitystä, on otettava huomioon, kun tarkastellaan näyttöä väitetystä rasistisesta motiivista. Erityisen ongelmallista on perustaa arviota siihen, ettei vastaaja kykene esittämään muuta motiivia teolleen. Sellaista vastaselityksen ja sen todentamisen vaatimusta ei voida asettaa, joka käytännössä sulkisi pois sen vaihtoehdon uskottavuuden, ettei tietynkaltaiselle väkivallalle ole mitään ymmärrettävää aihetta.

Tässä tapauksessa väitetystä rasistisesta motiivista ei ole muuta näyttöä kuin se, mitä tapahtumainkulusta voidaan selvittää ja päätellä. Puukotus ja sitä edeltäneet tapahtumat ravintolan ulkopuolella näkyvät varsin selvästi videotallenteelta: Ravintolan edessä olevalla aukiolla seisseet A ja B aloittavat riidanhaluisen uhoamisen kohti C:tä heti tämän tultua ravintolasta. Varsin nopeasti yhtäältä A ja B ja toisaalta C lähestyvät toisiaan ja aloittavat tappelun, jolloin C kaataa A:n maahan. Sekavaan tappeluun liittyvät D ja vähintään kolme muutakin henkilöä potkien ja lyöden toisiaan. Kaikkiaan joukkotappelu kestää muutaman minuutin ennen kuin A ottaa esiin aseen ja myöhemmin puukottaa C:tä.

Väkivallan aloittaminen ja sen yltyminen lopulta tapon yritykseen näyttävät suunnittelemattomilta ja hallitsemattomilta. Väitettyä rasistista motiivia tukevana on esitetty se, että ravintolan edustalla oli huudeltu rasistisia kommentteja. Tätä ei ole kiistetty, mutta niin asianomistajien kuin todistajankin muistikuvat ja kertomukset huutelun sisällöstä, huutajasta kuin ajankohdistakin ovat esitutkinnasta alkaen olleet varsin epämääräisiä. Tarkimman kuvauksen on antanut todistaja, joka käräjäoikeudessa kuultuna on kertonut kahden suomalaismiehen huutaneen "vitun neekeri lähdetään tappelemaan" kahdelle ulkomaalaistaustaiselle miehelle.

Tällainen riitaa haastava huutaminen konfliktitilanteessa ei mielestäni osoita vakavasti otettavaa vaikutinta tapon yritykseen. Rasistista motiivia on pyritty osoittamaan ravintolassa aikaisemmin tapahtuneilla välikohtauksilla A:n ja D:n kesken. Molemminpuolisessa tönimistilantessa A oli sanonut D:lle "neekeri pidä pää kiinni" tai muuta vastaavaa. Myöhemmin A oli portaikossa osoittanut aseella D:tä, mutta tässä yhteydessä rasistista nimittelyä ei ole väitetty käytetyn.

Syyttäjän mukaan vastaajien menettely kokonaisuudessaan osoittaa johdonmukaista asianomistajien ihonväriin tai etniseen taustaan liittyvää motiivia. Mielestäni näistä tapahtumista ja muutamasta päihtyneenä esitetystä sanasta ei voida riittävällä varmuudella päätellä, että tapon yritykseen päätynyt väkivalta olisi perustunut olennaisesti rasistiseen motiiviin. Edellä kuvatun nimittelyn voi yhtä hyvin nähdä väkivaltaisesti käyttäytyneen ja aseistautuneen A:n yrityksenä ärsyttämällä ja loukkaamalla ylipäänsä provosoida tappelua. Erityisen vaikeaa on yhdistää B:tä aikaisemmista välikohtauksista pääteltävään motiiviin. Merkityksellisenä pidän sitäkin, että vastaajien uhoamisen ja nimittelyn kuulleet asianomistajat eivät ole esitutkinnassa eivätkä vielä käräjäoikeudessakaan katsoneet väkivallan johtuneen rasistisista motiiveista. Vasta hovioikeudessa D on ilmoittanut toisenlaisesta käsityksestään.

Vastaajien rikosten perustumisesta asianomistajien ihonväriin tai etniseen taustaan jää mielestäni asiassa esitetyn näytön valossa varteenotettava epäily. Katson käräjäoikeuden tavoin jääneen näyttämättä, että A:n ja B:n rikosten tekemiseen olisi ollut rikoslain 6 luvun 5 §:n 1 momentin 4 kohdassa tarkoitettu vaikutin.

A oli surmannut B:n mattoveitsellä tämän asunnon WC-tiloissa. B:llä oli ollut eri puolilla kehoaan 19 veitsellä aiheutettua vammaa, jotka olivat pinnallisia menehtymiseen johtaneita kaulan alueen vammoja lukuun ottamatta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevin perustein A:n syyksi luetun henkirikoksen tekotapaa pidettiin erityisen raakana ja siihen katsottiin liittyneen myös eräitä julmuutta ilmentäviä piirteitä. Koska henkirikosta ei siihen liittyneistä erityisen moitittavista piirteistä huolimatta voitu pitää selvästi törkeämpänä kuin teräaseella tehtyjä, oikeuskäytännössä tappoina tuomittuja rikoksia, A:n katsottiin syyllistyneen tappoon.

Kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 29.9.2017 nro 17/138621

Käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli 23.6.2017 kello 23.22 ja 24.6.2017 kello 00.20 välisenä aikana B:n asunnon WC-tiloissa tai tilojen ovella lyönyt tai viiltänyt mukanaan olleella mattoveitsellä B:tä aiheuttaen tälle Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevät vammat, ensin molempien ollessa pystyasennossa ja sen jälkeen vielä tilanteessa, jossa B oli kaatunut tai muutoin joutunut WC:n lattialle. B:n oli saanut kaulan alueelle yhteispituudeltaan 20 senttimetrin pituiset, syvät viiltohaavat, jotka olivat leikanneet kaulalaskimon ja kilpirauhaslaskimot osittain poikki. B oli menehtynyt näistä vammoista aiheutuneeseen verenhukkaan sekä henkitorven osittaisen poikkileikkautumiseen aiheuttaneisiin viiltohaavoihin.

Käräjäoikeus katsoi, että asiassa ei voitu riittävällä varmuudella sulkea pois A:n kertomusta siitä, että hän oli kokenut tapahtuman WC-tilojen ovella ahdisteluksi, ja että A:lla oli saattanut olla myös väärinkäsitystä tai ylireagointia tahattomaan eleeseen. Oli ilmeistä ja täysin uskottavaa, että väkivaltatilanne asuntoon sovussa menneiden, hyvissä välissä olleiden asianosaisten välillä oli syntynyt spontaanisti. Käräjäoikeus katsoi kuitenkin jääneen näyttämättä, että A olisi B:tä puukottaessaan toiminut hätävarjelussa tai että käsillä olisi ollut muutakaan laissa tarkoitettua oikeuttamis- tai anteeksiantoperustetta. Käräjäoikeus katsoi, että A oli syyllistynyt ainakin tappoon.

Käräjäoikeus katsoi murhan ja tapon tunnusmerkistön rajanvedon osalta, että oikeuskäytännön valossa lattialle lyyhistyneen tai lyyhistymässä olevan, eli käytännössä puolustuskyvyttömän henkilön viiltäminen kaulaan ja kuoleman aiheuttavan vamman aiheuttaminen näin oli luonnollisesti julmaa ja raakaa. A:n ei kuitenkaan voitu katsoa kidutuksentyyppisesti aiheuttaneen uhrille tarpeetonta tuskaa tai pitkittäneen tämän kärsimystä, eikä käsillä ollut muitakaan erityisen raakaan tai erityisen julmaan tekotapaan viittaavia piirteitä. Vaikka viiltohaavojen lukumäärä ja sijainti olivat viitanneet surmaamispyrkimykseen, tekotapaa ei julmuutta ilmentävistä piirteistä huolimatta ollut verrannollinen sellaisiin tapauksiin, joissa surmaamisen tekotapaa oli oikeuskäytännössä pidetty erityisen raakana ja julmana.

Henkirikoksen tekotapa, lyöntien osumakohdat ja tapahtumainkulku viittasivat käräjäoikeuden mukaan tässä tapauksessa yhtä lailla paniikissa huitomiseen kuin siihen, että käsillä olisi ollut nimenomaan sitkeä surmaamispyrkimys. A oli mitä ilmeisimmin huitonut uhria ilmeisen voimakkaan kiihtymyksen taikka pelon ja paniikin vallassa tarkoituksenaan saattaa uhri puolustuskyvyttömäksi, missä A oli onnistunut. A olisi halutessaan voinut kohdistaa uhriin enemmänkin väkivaltaa, jos olisi pyrkinyt uhrin surmaamiseen. Myöskään B:n sukuelimeen kohdistuneen väkivallan osalta käsillä ei ollut erityistä raakuutta ja julmuutta. Muut kuin kaulan alueen vammat olivat olleet pinnallisia eivätkä hengenvaarallisia, vaikka niistä olikin vuotanut runsaasti verta. Siinäkään tapauksessa, että tekotapaa pidettäisiin erityisen raakana tai julmana, tekoa ei kuitenkaan käräjäoikeuden mukaan voitu pitää murhan tunnusmerkistössä tarkoitetulla tavalla kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Syytteen enemmälti hyläten käräjäoikeus luki A:n syyksi syytekohdassa 2 murhan asemesta tapon ja tuomitsi hänet tästä ja hänen syykseen luetuista muista rikoksista yhteiseen 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Maritta Pakarinen ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.6.2018 nro 18/126106

Hovioikeus, jonne A, syyttäjät ja asianomistajat valittivat, hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset syytekohdassa 2 siltä osin kuin A:n oli katsottu syyllistyneen tahalliseen henkirikokseen, joka oli arvioitava vähintään tapoksi. Hovioikeus katsoi lisäksi käräjäoikeuden tavoin, että syytekohdassa 2 kysymyksessä ei ollut hätävarjelutilanne.

Hovioikeus totesi murhan ja tapon rajanvedon osalta, että B:ssä oli todettu 19 veitsellä aiheutettua vammaa, joista osa oli ollut torjuntavammoja ja osa oli jäänyt pinnallisiksi. Kaulan alueen viiltohaavojen yhteispituus oli ollut 20 senttimetriä ja ne olivat ulottuneet pehmytkudoksiin ja rustorakenteisiin asti, minkä vuoksi B:n vasemmanpuolinen kaulalaskimo ja molemminpuoliset kilpirauhaslaskimot olivat leikkautuneet osittain poikki ja aiheuttaneet verenvuodon ja verenhukan hänen elimistöönsä. Lisäksi B:n henkitorvi oli mennyt etuosastaan poikki, kaulan lihakset olivat menneet useasta kohdasta poikki ja kilpirusto oli murtunut. Kaulan alueen viillot olivat aiheuttaneet B:n kuoleman.

Sanotut vammat oli näytetty aiheutetun B:n maatessa WC:n lattialla ja ollessa jo kokonaan puolustuskyvytön. Väkivallan käyttöä oli jatkettu tekovälineen terän katkeamiseen asti eikä B ollut kyennyt juuri puolustautumaan häneen kohdistetulta väkivallalta. B oli ollut tekohetkellä 73-vuotias eikä enää kovin hyvässä kunnossa. Väkivalta oli ollut voimakasta, raakaa ja määrätietoista ja kohdistunut B:n kehon herkille alueille Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevällä tavalla, mikä oli ollut omiaan aiheuttamaan suurta kärsimystä ja tuskaa. B:n tajunnan menetys ja menehtyminen eivät todennäköisesti olleet tapahtuneet välittömästi, eikä poissuljettua ollut, että B:n henki olisi saatu pelastettua, jos hänelle olisi hälytetty ajoissa apua.

Hovioikeus katsoi, että A:lla oli ollut sinnikäs surmaamispyrkimys ja että teko oli ollut erityisen raaka ja julma.

Hovioikeus katsoi lisäksi, että A:n syyksi luettu menettely oli sisältänyt useita murhaa koskevan rikoslain 21 luvun 2 §:n ankaroittamisperusteita. Tekoon ei ollut liittynyt seikkoja, joita olisi voitu pitää kokonaisarvostelussa lieventävinä. Rikosta oli pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Hovioikeus tuomitsi A:n syytekohdassa 2 murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Jouko Rantanen (eri mieltä) ja Kristina Isaksson.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Rantanen katsoi, että surmaamista ei ollut pidettävä murhan tunnusmerkistössä tarkoitetuin tavoin kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja olisi tuominnut A:n syytekohdassa 2 taposta sekä korottanut yhteisen rangaistuksen 11 vuodeksi vankeutta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa koskemaan syyksilukemista syytekohdassa 2, jonka hovioikeus on lukenut A:n syyksi murhana. Muilta osin valituslupaa ei myönnetty. Hovioikeuden tuomio jäi siis muilta osin pysyväksi.

A vaati valituksessaan, että hänen katsotaan syytekohdassa 2 syyllistyneen murhan asemesta hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tappoon tai toissijaisesti tappoon. Lisäksi A vaati, että syyksilukemisen muuttuessa myös rangaistusta alennetaan.

Syyttäjät vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään. Sen varalta, että A:n katsotaan syytekohdassa 2 syyllistyneen murhan asemesta tappoon, syyttäjät vaativat, että A:lle käräjäoikeudessa tuomittu yhteinen vankeusrangaistus korotetaan yhdeksitoista vuodeksi vankeutta.

C ja D B:n oikeudenomistajina ja asianomistajina vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Suullinen käsittely

Korkeimmassa oikeudessa toimitettiin suullinen käsittely.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Alemmissa oikeusasteissa riidatonta on ollut, että vuonna 1944 syntynyt, tapahtuma-aikaan 73-vuotias B oli 23.6.2017 noin kello 22.17 tavannut A:n Helsingin Vaasanaukiolla. B ja A olivat todisteena esitetystä valvontakameratallenteesta ilmenevästi menneet kello 23.22 yhdessä B:n asuntoon, josta A oli poistunut noin tuntia myöhemmin, 24.6.2017 kello 00.20.

2. B on 26.6.2017 löydetty kuolleena asuntonsa vereentyneistä WC-tiloista.

3. B:llä on oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa todettu olleen 19 veitsellä aiheutettua vammaa. B:n kuolema oli kuolemansyylausunnon mukaan aiheutunut kaulalle kohdistuneesta, kokonaispituudeltaan 20 senttimetrin mittaisesta viiltohaavasta, jonka seurauksena vasemmanpuoleinen kaulalaskimo sekä molemminpuoliset kilpirauhaslaskimot olivat leikkautuneet osittain poikki, mikä oli aiheuttanut elimistöön verenvuodon ja verenhukan. Kaulalle kohdistuneiden viiltojen seurauksena myös B:n henkitorvi oli mennyt etuosastaan poikki, mikä oli myötävaikuttanut hänen menehtymiseensä, ja kilpirusto oli murtunut. Muut B:ssä todetut viiltohaavat, jotka sijaitsivat käsivarsissa, rintakehässä ja sukuelimissä, olivat lausunnon mukaan pinnallisia, eikä niillä ollut ollut suoranaista osuutta kuolinsyyhyn.

4. A on asian esitutkinnassa ja alemmissa oikeusasteissa tunnustanut aiheuttaneensa B:n kuoleman huitomalla tätä nahkaliivinsä taskussa olleella, työvälineenään yleensä käyttämällään mattoveitsellä, jonka katkennut terä oli sittemmin löytynyt B:n asunnon WC-tiloista. A on alemmissa oikeusasteissa, kuten Korkeimmassa oikeudessakin, katsonut syyllistyneensä hätävarjelun liioitteluna tehtyyn tappoon tai enintään tappoon.

5. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi tapon ja tuominnut hänet tästä ja muista hänen syykseen luetuista rikoksista yhteiseen 9 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen katsoen, että tappoa ei ole tehty murhaa koskevan rikoslain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdassa tarkoitetulla erityisen raa´alla tai julmalla tavalla. Hovioikeus, jossa muutosta ovat hakeneet kaikki asianosaiset, on tuominnut A:n tapon asemesta murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen katsoen, että tappo oli tehty erityisen raa´alla ja julmalla tavalla ja että se oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko A:n katsottava syytekohdassa 2 syyllistyneen murhan asemesta tappoon ja ovatko olosuhteet olleet sellaiset, että menettelyssä on ollut kysymys rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetusta hätävarjelun liioittelusta. Arvioitavaksi tältä osin tulee ensinnäkin se, millaisen tapahtumainkulun seurauksena A on aiheuttanut B:n kuoleman ja miten tekoa on oikeudellisesti arvioitava. Mikäli A:n katsotaan syyllistyneen murhan asemesta tappoon, kysymys on lisäksi rangaistuksen mittaamisesta.

B:n kuolemaan johtanut tapahtumainkulku

7. A on kertonut Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä, kuten alemmissakin oikeusasteissa, että hän oli 23.6.2017 ollut ensin tapaamassa tuttaviaan ja nauttinut runsaasti alkoholia. Kun hän oli tavannut "hyvänpäiväntutukseen" luonnehtimansa B:n, he olivat juoneet yhdessä olutta ja lähteneet B:n asunnolle. A:lla ja B:llä ei ollut ollut mitään riitaisuuksia.

8. Asunnossa A oli mennyt WC-tiloihin, ja pestyään kätensä hän oli kertomansa mukaan havainnut ovensuussa B:n, joka oli pitänyt sukupuolielintään kädessään. B ei ollut päästänyt A:ta poistumaan WC-tiloista, vaan hän oli töninyt A:ta. A oli kokenut tilanteen uhkaavaksi ja ahdistavaksi erityisesti, koska hän on naisena seksuaalisesti suuntautunut naisiin, mistä B oli A:n mukaan tiennyt. A oli ottanut nahkaliivinsä taskusta mattoveitsen, jolla hän oli kertomansa mukaan huitonut ja sohinut edestakaisin yrittäen päästä tilanteesta nopeasti pois. A:n mukaan hän ja B olivat molemmat olleet tuossa vaiheessa seisaallaan. Tilanne ei ollut kestänyt kauan, ja se oli päättynyt siihen, kun B oli lyyhistynyt seinän luo lattialle ja näyttänyt elottomalta. A oli mennyt tapahtumien johdosta paniikkiin, ja kätensä pestyään hän oli poistunut asunnosta ja mennyt kotiinsa, missä hän oli vienyt päällään olleet housut, puseron ja kengät jäteastiaan. A ei ollut uskoa tapahtumia todeksi ennen kuin vasta nähtyään muutaman päivän kuluttua poliisin laatiman etsintäkuulutuksen jonkun tuttavansa Facebook-sivulla ja iltapäivälehdessä.

9. Asunnossa on suoritettu verijälkitutkimus, joka on perustunut Korkeimmassa oikeudessa kuten alemmissakin oikeusasteissa todistajana kuullun vanhempi rikoskonstaapeli E:n asunnolla tekemään tekniseen tutkintaan ja hänen ottamiinsa valokuviin. E on tutkimuksessaan hyödyntänyt myös ensimmäisen rikospaikalla käyneen poliisipartion 26.6.2017 WC-tilojen verijäljistä ottamia valokuvia. E on laatinut tutkimuksestaan kirjallisena todisteena esitetyn lausunnon, joka sisältää valokuvat ja E:n niistä ilmenevistä verijäljistä tekemät, seikkaperäisesti perustellut arviot ja johtopäätökset.

10. Verijälkitutkimuslausunnon johtopäätösten mukaan kamppailu asunnon WC-tiloissa oli todennäköisesti alkanut uhrin ollessa seisaallaan, ja ensimmäiset teräaseella tehdyt vammat olivat syntyneet uhrin ollessa pystyssä. Tämän jälkeen oli hyvin nopeasti siirrytty kamppailemaan lattialle, jolla uhri oli todennäköisesti liikkunut ja yrittänyt nousta ylös, mutta joko valunut tai painettu takaisin lattialle. Kaulan alueen vammat olivat todennäköisesti syntyneet lattialla.

11. Verijälkitutkimuksen sanotut johtopäätökset enimmän väkivallan tekemisestä B:n jouduttua lattialle ovat perustuneet keskeisesti veriroiskeisiin, joita oli havaittu enimmäkseen 35 senttimetristä 70 senttimetrin korkeudella lattiasta olevilla pinnoilla. Veriroiskeiden keskittymisestä näille pinnoille ja niiden muodosta on ollut pääteltävissä, että uhri ei todennäköisesti ole voinut olla pystyssä näiden roiskeiden syntyessä. Tätä johtopäätöstä tukee matalampien pintojen verilöydösten lisäksi se, että yli 70 senttimetrin korkeudella olevilla pinnoilla oli ollut vain yksittäisiä roiskeita.

12. Kun otetaan huomioon se, että tutkimushavainnot on tehty varsin pian tapahtumien jälkeen, ja että vainajan siirtämisestä aiheutuneet muutokset verijäljissä on kyetty selvittämään tekopaikalla ensimmäisenä käyneen poliisipartion ottamien valokuvien perusteella, Korkein oikeus katsoo, että verijälkitutkimuslausunnossa selostettuja havaintoja tapahtumapaikalta voidaan pitää luotettavina. Myöskään todistaja E:n asiantuntemusta tai hänen löydöksistä tekemiensä johtopäätösten oikeellisuutta ei ole ilmennyt aihetta epäillä.

13. Johtopäätöksinään näytöstä Korkein oikeus toteaa, että verijälkitutkimuksen perusteella A:n kertomus ei voi pitää paikkaansa ainakaan siltä osin kuin A on kertonut, että kaikki mattoveitsellä lyönnit oli tehty hänen ja B:n ollessa seisaallaan. Selvästi todennäköisempää on, että kamppailu on alkanut molempien asianosaisten ollessa seisaallaan, mutta B on varsin pian joutunut alakynteen ja päätynyt lattialle. Useimmat veitseniskut on kohdistettu B:hen tämän ollessa lattialla, mukaan lukien edellä kohdassa 3 kuvatut, hänen menehtymiseensä johtaneet iskut.

14. Asiassa esitetystä todistelusta on lisäksi pääteltävissä, että B ei ole kyennyt puolustautumaan A:n häneen kohdistamalta väkivallalta muutoin kuin torjumalla iskuja käsivarsillaan ja käsillään sekä yrittämällä nousta ylös lattialta. A:lle 3.7.2017 suoritetussa lääkärintutkimuksessa ei ole havaittu puolustautumiseen viittaavia vammoja, eikä A häntä Korkeimmassa oikeudessa ja alemmissa oikeusasteissa kuultaessa ole itsekään viitannut siihen, että B olisi puolustautunut edellä kuvattua voimakkaammin.

15. Se, miten pitkään tapahtumat asunnon WC-tiloissa ovat kestäneet, on jäänyt luotettavasti selvittämättä. Varsin todennäköistä kuitenkin on, että tapahtumat ovat edenneet nopeasti. Tähän viittaavat A:n kertomus ja verijälkitutkimuksesta ilmenevät seikat.

Onko A:n menettelyssä ollut kysymys hätävarjelun liioittelusta tai vastuuvapausperusteesta erehtymisestä?

16. Rikoslain 4 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan aloitetun tai välittömästi uhkaavan oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi tarpeellinen puolustusteko on hätävarjeluna sallittu, jollei teko ilmeisesti ylitä sitä, mitä on pidettävä kokonaisuutena arvioiden puolustettavana, kun otetaan huomioon hyökkäyksen laatu ja voimakkuus, puolustautujan ja hyökkääjän henkilö sekä muut olosuhteet. Pykälän 2 momentissa säädetään, että jos puolustuksessa on ylitetty hätävarjelun rajat (hätävarjelun liioittelu), tekijä on kuitenkin rangaistusvastuusta vapaa, jos olosuhteet olivat sellaiset, ettei tekijältä kohtuudella olisi voinut vaatia muunlaista suhtautumista, kun otetaan huomioon hyökkäyksen vaarallisuus ja yllätyksellisyys sekä tilanne muutenkin. Rikoslain 4 luvun 3 §:n mukaan tekijää ei rangaista tahallisesta rikoksesta, jos tekotilanteeseen sellaisena kuin tekijä sen perustellusti käsitti, olisi liittynyt saman luvun 4–6 §:ssä tarkoitettu vastuuvapausperuste.

17. Kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelutilanteessa, rangaistusvaatimuksen esittäjällä on todistustaakka siitä, että kysymys ei ole ollut hätävarjeluun oikeuttavasta tilanteesta. Vastaajan väite hätävarjelutilanteen käsillä olosta ei kuitenkaan yksinään johda syytteestä vapautumiseen, jos väite ei saa tukea asiassa esitetyistä todisteista tai muista asian käsittelyssä esiin tulleista seikoista. Silloin kun vastaaja väittää toimineensa hätävarjelussa, tuomioistuimen on vertailtava asiassa esitettyä muuta näyttöä siihen, mitä vastaaja on kertonut väittämästään hätävarjelutilanteesta. Vastaajan väite voi menestyä, jos hänen kertomuksensa mukainen tapahtumien kulku on uskottava vaihtoehto syytteessä väitetylle tapahtumienkululle eli jos hätävarjelutilanteen käsillä oloa ei esitetyn näytön perusteella voida riittävällä varmuudella sulkea pois (KKO 2016:97, kohdat 8–9 ja KKO 2019:22, kohta 12).

18. A on Korkeimmassa oikeudessa, alemmissa oikeusasteissa ja esitutkinnassa kertonut, että B oli tullut WC-tiloihin pitäen sukupuolielintään kädessään ja toisella kädellään tönien estänyt A:ta poistumasta WC-tiloista. A:n kertomaa tapahtumakulkua on tältä osin pidettävä varteenotettavalla tavalla mahdollisena, sillä yksi viilloista on kohdistunut B:n sukupuolielimeen. Lisäksi B:llä oli jalassaan housut, joiden vetoketjun C on kertonut olleen rikki. Toisaalta, kuten edellä on kohdassa 13 todettu, verijälkien muoto ja sijainti WC-tilojen seinällä matalalla eivät tue A:n kertomusta veitseniskujen tapahtumisesta molempien ollessa seisovassa asennossa.

19. Hätävarjeluoikeuden käyttäminen on sallittua oikeudettoman hyökkäyksen torjumiseksi. A:n kertomuksesta ei kuitenkaan ole uskottavasti pääteltävissä, että häneen olisi B:n taholta ollut kohdistumassa sellainen oikeudeton hyökkäys, jonka torjumiseksi väkivallan käyttäminen ainakaan teräaseeseen turvautumalla olisi ollut tarpeellista. Sellaisena hyökkäyksenä ei voida pitää kerrottua kädellä tönimistä eikä sitä, että B:n sukupuolielin olisi ollut WC:ssä esillä. Nämä seikat ovat A:n kertomuksen mukaan kuitenkin vaikuttaneet häneen voimakkaasti. Asiassa on lisäksi varteenotettavalla tavalla mahdollista, huomioon ottaen myös A:n ja B:n varsin voimakas päihtymystila, että A olisi erehtynyt B:n menettelyn tarkoituksesta.

20. Kuten ennakkopäätöksen KKO 2019:22 kohdassa 10 on todettu, anteeksiannettavana hätävarjelun liioitteluna ei voida pitää sellaista liiallista voimankäyttöä, jonka taustalla vaikuttavat aggressiiviset tuntemukset, kuten viha, kostonhimo tai raivo. A on tässä tapauksessa kohdistanut B:hen voimakasta väkivaltaa mattoveitsellä jatkaen väkivallan käyttöä lukuisin veitseniskuin ja kuolettavin seurauksin vielä sen jälkeen, kun B oli kaatunut WC-tilojen lattialle ja ollut puolustuskyvytön. Korkein oikeus katsoo, että A ei ole voinut perustellusti käsittää tilannetta sellaiseksi, jossa käsillä olisi ollut rikoslain 4 luvun 3 §:n mukainen vastuusta vapauttava seikka. Olosuhteita ei voida pitää myöskään sellaisina kuin hätävarjelun liioittelua koskevassa rikoslain 4 luvun 4 §:n 2 momentissa tarkoitetaan ja joissa A:lta ei kohtuudella olisi voitu vaatia muunlaista suhtautumista. Siten sanotut vastuuvapausperusteet eivät tule asiassa sovellettaviksi.

Onko henkirikoksessa kysymys murhasta vai taposta?

Sovellettava lainkohta ja syytteen teonkuvaus

21. Rikoslain 21 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä on tuomittava murhasta muun muassa silloin, jos tappo tehdään erityisen raa´alla tai julmalla tavalla ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

22. Syytteen teonkuvauksessa on katsottu, että A:n menettely täyttää murhan tunnusmerkistössä tarkoitetun erityisen raa´an ja julman tekotavan, kun huomioon otetaan erityisesti viiltojen suuri lukumäärä ja niiden kohdistaminen ympäri B:n päätä ja ylävartaloa sekä sukupuolielimiin. Lisäksi rikoksen on katsottu olevan kokonaisuutena arvostellen törkeä, koska A:lla on ollut sitkeä vahingoittamistarkoitus ja surmaamispyrkimys, sekä siksi, että suurin osa viilloista on tehty B:n jo kaaduttua WC:n lattialle ja että kaikki viillot on tehty hänen ollessaan elossa.

Erityisen raaka ja julma tekotapa Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä

23. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on rikoslain 21 luvun 2 §:n säätämiseen johtaneeseen lainvalmisteluaineistoon viitaten vakiintuneesti katsottu, että erityisellä raakuudella ja julmuudella tarkoitetaan murhaa koskevassa tunnusmerkistössä todellista tekotapaa eikä sitä, miltä teko ulkonaisesti näyttää. Tappamisen julmuutta arvioitaessa merkitystä on annettu esimerkiksi sille, tehdäänkö tappo tarkoituksellisesti kovia tuskia aiheuttaen tai pitkitetäänkö tekoa tuskien lisäämiseksi. Teon raakuutta arvioitaessa oikeuskäytännössä on annettu merkitystä esimerkiksi sille, että tappo on tehty käyttämällä useaa välinettä lukuisia kertoja sekä osoittamalla päättäväisyyttä ja sitkeää surmaamispyrkimystä (ks. HE 94/1993 vp s. 93 sekä KKO 2004:63, kohta 17, KKO 2004:80, kohta 13 ja KKO 2005:7, kohta 14).

24. Nykyisin voimassa olevan murhatunnusmerkistön (578/1995) sisältämästä erityisen raa´asta tai julmasta tekotavasta on annettu kuusi ennakkopäätöstä (KKO 2000:3, KKO 2000:29, KKO 2004:63, KKO 2004:80, KKO 2005:7 ja KKO 2005:44).

25. Erityisen raakana ja julmana henkirikoksen tekotapaa on pidetty silloin, kun tekijä oli lukuisilla puukoniskuilla surmannut vaimonsa ja kolme pientä lastaan (KKO 2000:3). Lisäksi erityisen raakana ja julmana on pidetty henkirikosta, jossa tekijä oli tappanut vaimonsa ampumalla pistoolilla kahdessa erässä yli kymmenen tähän osunutta laukausta (KKO 2004:80). Erityisen raakana ja julmana tekotapana on edelleen pidetty kahden tekijän suorittamaa, puolustuskyvyttömässä tilassa olleen uhrin tappamista lyömällä ja potkimalla tätä päähän ja ylävartaloon sekä hyppimällä hänen päänsä ja rintakehänsä päälle (KKO 2005:7). Erityisen raakana henkirikoksen tekotapaa on vielä pidetty sellaisessa tilanteessa, jossa tekijä oli tappanut viisivuotiaan lapsen kuristamalla tätä kaksi eri kertaa kurkusta ja aiheuttamalla tälle puukolla niskaan ja oikeaan leukakulmaan kaksi pistohaavaa ja kaulan etupuolelle poikittaissuuntaisen viiltohaavan, joka oli katkaissut ruokatorven ja henkitorven sekä leikannut kaulalaskimon haaroja ja vasemmanpuoleisen yhteisen kaulavaltimon ja sisemmän kaulavaltimon (KKO 2000:29).

26. Ratkaisussa KKO 2004:63 erityisen raakana tai julmana ei ole pidetty rikosta, jossa 15-vuotias tekijä oli pahoinpidellyt sattumalta tapaamaansa 14-vuotiasta uhriaan niin kauan, että tämä oli menettänyt tajuntansa, minkä jälkeen tekijä oli siirrettyään uhrin ojan pohjalle kuristanut tätä seisoen tämän päällä. Uhri oli menehtynyt tukehtumalla hengitettyään ojan pohjalla ollutta mudansekaista vettä. Rikosta pidettiin epäilyksettä sinänsä raakana ja julmana, mutta tapahtumien oli kuitenkin näytetty edenneen nopeasti eikä tekijän ollut näytetty pitkittäneen tekoa aiheuttaakseen uhrille tarkoituksellisesti tuskaa tai kärsimystä. Myöskään yhtä uhrin päähän kohdistunutta, äkillistä ja voimakasta kirveeniskua, josta oli välittömästi seurannut uhrin kuolema, ei ole pidetty erityisen raakana tai julmana (KKO 2005:44).

Arvio ja johtopäätökset siitä, onko A:n rikoksen tekotapa ollut erityisen raaka tai julma

27. A:n on selvitetty asunnon WC-tiloissa aloittaneen 73-vuotiaan B:n pahoinpitelyn mattoveitsellä niin, että ensimmäiset lyönnit ovat suuntautuneet ainakin B:n käsiin ja yläraajoihin. B:n kaaduttua lattialle A on jatkanut hyökkäystään mattoveitsellä. A on kohdistanut veitseniskut B:n ylävartaloon sekä pään, kasvojen ja kaulan alueelle. Lisäksi A on jossakin, tarkemmin selvittämättä jääneessä vaiheessa lyönyt B:tä myös sukuelinten alueelle. Lyönneillä aiheutetut vammat ovat jääneet pinnallisiksi lukuun ottamatta B:n kaulaan kohdistunutta, selvityksen perusteella varsin voimakasta iskua, josta on aiheutunut 20 senttimetriä pitkä viiltohaava ja jonka seurauksena vasemmanpuoleinen kaulalaskimo sekä molemminpuoliset kilpirauhaslaskimot olivat leikkautuneet osittain poikki aiheuttaen verenvuodon ja verenhukan elimistöön. Kaulalle kohdistuneiden viiltojen seurauksena myös B:n henkitorvi oli mennyt etuosastaan poikki ja hänen kilpirustonsa oli murtunut.

28. Korkein oikeus toteaa, että kuoleman aiheuttanut teko itsessään rinnastuu nyt käsillä olevassa tapauksessa ratkaisussa KKO 2000:29 kysymyksessä olleeseen menettelyyn, jossa tekijä oli aiheuttanut lapselle veitsellä niskaan ja oikeaan leukakulmaan kaksi pistohaavaa ja kaulan etupuolelle peruskuolinsyynä olleen, seitsemän ja puolen senttimetrin mittaisen viiltohaavan. Tässä tapauksessa A on kuitenkin kohdistanut B:hen useampia veitseniskuja. Vaikka iskuista aiheutuneet vammat ovat kaulan alueen vakavimpia vammoja lukuun ottamatta jääneet pintapuolisiksi, A:n menettelyn on katsottava ilmentäneen sellaista pitempään jatkettua voimakasta väkivaltaa, jota on oikeuskäytännössä pidetty ominaisena erityisen raa´alle tekotavalle. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että A:n syyksi luettu menettely täyttää erityisen raa´an tekotavan tunnusmerkit.

29. A:n rikoksen tekotapaan liittyy myös piirteitä, joita voidaan pitää julmina. A on jatkanut mattoveitsellä aloittamaansa voimakasta hyökkäystä B:n kaaduttua lattialle ja ollessa puolustuskyvyttömänä. Kaikki veitseniskut on selvitetty tehdyiksi B:n ollessa vielä elossa. On todennäköistä, että veitseniskut ja niistä aiheutuneet vammat ovat aiheuttaneet B:lle voimakasta kipua, kuolemanpelkoa ja kärsimystä. Toisaalta teko on mitä ilmeisimmin kestänyt lyhyen ajan, eikä A:n voida päätellä tarkoituksellisesti pitkittäneen tekoaan aiheuttaakseen B:lle tuskaa tai kärsimystä. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että vaikka henkirikos on ollut sinänsä julma, sitä ei voida pitää murhan tunnusmerkistössä tarkoitetulla erityisen julmalla tavalla tehtynä.

Kokonaisarvostelu

30. Jotta tekoa voitaisiin rikoslain 21 luvun 2 §:ssä tarkoitetuin tavoin pitää murhana, tapon tulee olla myös kokonaisuutena arvostellen törkeä. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä on murhaa koskevan säännöksen lainvalmisteluaineistoon viitaten katsottu, että murhan tunnusmerkistössä törkeys ei viittaa teon arvosteluun rikoksena sinänsä, vaan tapon tunnusmerkistöön. Murha rikosnimikkeenä tarkoittaa siten henkirikoksinakin poikkeuksellisen törkeitä tekoja. Vasta sellaista surmaamista, joka on tapon tunnusmerkistöä selvästi törkeämpi, voidaan pitää murhana (esimerkiksi KKO 2004:57, kohta 28, ja KKO 2005:48, kohta 15).

31. Oikeuskäytännössä rikoksen törkeyden kokonaisarvostelu on ollut pitkälti tapauskohtaista. Rikoksen lajin ja teko-olosuhteiden on katsottu voivan vaikuttaa siihen, millä tavoin rikoksen törkeys kokonaisuutena arvioidaan. Kokonaisarvostelusäännöksen sanamuodosta ilmenee, että pelkästään rikoksen törkeän tekomuodon jonkin ankaroittamisperusteen täyttyminen ei yleensä yksin riitä rikoksen katsomiseen kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. Rikoksen ankaroittamisperusteen täyttävä piirre teossa saattaa kuitenkin olla niin vahingollinen ja vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi. On myös mahdollista, että rikoksessa täyttyy useampi kuin yksi ankaroittamisperuste, mikä voi myös puoltaa rikoksen arvioimista kokonaisuutena arvostellen törkeäksi (KKO 2013:57, kohta 6).

32. A:n syyksi luetun henkirikoksen tekotapa on ollut erityisen raaka ja siihen on liittynyt myös eräitä julmuutta ilmentäviä piirteitä. A:n kuvaamalle väkivaltaa edeltäneelle lähtötilanteelle ei voida antaa kokonaisarvostelussa vähäistä suurempaa merkitystä. Toisaalta teko ei ole kestänyt pitkään, ja mattoveitsellä B:lle aiheutetut vammat ovat kaulan alueen vammoja lukuun ottamatta jääneet pinnallisiksi. Korkein oikeus katsoo, että kun nyt käsillä olevaa rikosta verrataan sellaisiin teräaseella tehtyihin henkirikoksiin, jotka on tuomittu tappoina, A:n syyksi luettua rikosta ei siihen liittyvistä erityisen moitittavista piirteistä huolimatta voida pitää tapon tunnusmerkistöä niin paljon törkeämpänä tekona, että sitä tulisi myös kokonaisuutena arvostellen pitää murhana.

33. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n on syytekohdassa 2 katsottava syyllistyneen hovioikeuden hänen syykseen lukeman murhan asemesta tappoon.

Rangaistusseuraamus

34. A:lle on tuomittava yhteinen vankeusrangaistus hänen syykseen nyt luetusta taposta sekä hovioikeuden tältä osin lainvoimaiseksi jääneessä tuomiossa hänen syykseen luetuista toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapidosta syytekohdassa 1 ja törkeästä varkaudesta syytekohdassa 3.

35. Yhteisen vankeusrangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi otettavasta taposta on rikoslain 21 luvun 1 §:n 1 momentin ja 2 c luvun 2 §:n 2 momentin mukaan tuomittava vankeutta vähintään kahdeksan ja enintään kaksitoista vuotta.

36. Yleiset rangaistuksen mittaamista koskevat säännökset ovat rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentissa ja 4 §:ssä. Jälkimmäisen säännöksen mukaisessa rikoksen vahingollisuudessa ja vaarallisuudessa ovat arvioitavina paitsi teosta aiheutuneet seuraukset, myös se vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Tekijän syyllisyys puolestaan viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (ks. esim. KKO 2008:85, kohta 4).

37. Kuten Korkein oikeus on useasti todennut, rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (ks. esim. KKO 2014:91, kohta 7 ja siinä viitatut ratkaisut).

38. Verrattain usein toistuvissa rikoksissa, jollainen tappo on, rangaistuskäytännön yhtenäisyyden arvioinnissa on katsottu voitavan kiinnittää huomiota myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää lainmukaisten rangaistuksen mittaamisperusteiden kannalta oikeudenmukaisena (KKO 2014:5, kohta 6). Suomen virallisen tilaston mukaan täytetystä taposta tuomittujen rangaistusten mediaani on vuosina 2013–2017 ollut alhaisimmillaan 9 vuotta ja enimmillään 9 vuotta 8 kuukautta vankeutta. Käytettävissä ei ole tutkimustietoa erilaisista tyyppitilanteista ja niihin pohjautuvista tyyppirangaistusvyöhykkeistä. Korkein oikeus toteaa, että keskirangaistukset voivat olla hyvä lähtökohta rangaistuksen määräämiselle yksittäistapauksessa. Keskirangaistuksesta on kuitenkin syytä poiketa silloin, kun arvioitavana olevan rikoksen tekotapa poikkeaa oikeuskäytännössä hahmottuneista tyyppitapauksista.

39. Korkein oikeus on edellisen kerran ottanut kantaa taposta tuomittavan rangaistuksen mittaamiseen ennakkopäätöksessä KKO 2014:5, jossa vastaaja oli tappanut uhrinsa lyömällä tätä kaksi kertaa pitkäteräisellä keittiöveitsellä rintakehän alaosan vasemmalle puolelle. Toisesta iskusta oli aiheutunut pinnallinen ihovamma ja toinen isku, josta aiheutuneisiin vammoihin ja niistä johtuneeseen verenvuotoon uhri oli sittemmin menehtynyt, oli lävistänyt rintakehän, kylkiluun ja sydämen ulottuen oikeaan keuhkoon asti. Korkein oikeus katsoi, että kysymys oli tapon eräästä tyyppitapauksesta, jota oli edeltänyt tekijän ärsyyntyminen uhrin ja tekijän tyttöystävän välisestä sanaharkasta, mikä oli puolestaan johtanut veitsen hakemiseen sekä tekijän ja uhrin väliseen käsirysyyn. Tekijä oli käsirysyn aikana iskenyt uhria kahdesti veitsellä. Arvioinnissa huomioon otettuja teon elementtejä olivat olleet vähäisestä seikasta syntynyt tekijän suuttumus, teräaseen hakeminen sekä tekijän ja uhrin välinen yhteenotto, jonka yhteydessä tekijä oli ilmeisen suunnittelemattomasti iskenyt uhria veitsellä. Korkein oikeus katsoi, että oikeudenmukainen rangaistus tuosta taposta oli 9 vuotta vankeutta.

40. Ennakkopäätöksessä KKO 2014:5 on lisäksi selostettu kyseistä ratkaisua edeltäneitä, taposta tuomittavan rangaistuksen mittaamista koskevia ennakkopäätöksiä (KKO 1997:204 ja KKO 2000:63). Vuoden 1997 ratkaisu on koskenut 16-vuotiaan hänen kannaltaan uhkaavassa tilanteessa tekemää tappoa ja vuoden 2000 ratkaisu kuristamalla tehty tappoa, jossa oli lisäksi kysymys teon selvittämisen edistämisestä rangaistuksen lieventämisperusteena.

41. Korkein oikeus toteaa, että A:n menettely on sikäli rinnasteinen ennakkopäätöksessä KKO 2014:5 arvioidun tilanteen kanssa, että molemmissa teoissa tekovälineenä on käytetty teräasetta. Kummassakin tapauksessa vastaajat ovat myös vedonneet väkivaltaa edeltäneeseen provokaatioon ja sen aiheuttamaan suuttumukseen. A:n menettelyä, johon on liittynyt pitempään jatkettua raakaa väkivaltaa ja eräitä julmuutta ilmentäviä piirteitä, on kuitenkin pidettävä teon vahingollisuuden ja vaarallisuuden sekä teon ilmentämän tekijän syyllisyyden kannalta selvästi moitittavampana kuin kyseisessä ennakkopäätöksessä arvioitavana ollutta, eräänä tapon tyyppitilanteena pidettyä tekoa. A:lle taposta tuomittavan vankeusrangaistuksen on siten oltava selvästi ankarampi kuin tapon tilastollinen keskirangaistus.

42. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukaisena yhteisenä rangaistuksena taposta syytekohdassa 2 sekä toisen vahingoittamiseen soveltuvan esineen tai aineen hallussapidosta syytekohdassa 1 ja törkeästä varkaudesta syytekohdassa 3 on pidettävä 11 vuoden vankeusrangaistusta, mihin määrään yhteinen vankeusrangaistus on käräjäoikeuden tuomitsemasta korotettava. Syytekohdan 1 teko olisi yksittäisenä rikoksena ollut sovitettavissa sakkorangaistuksella. Törkeä varkaus, jossa anastuksen kohteena on ollut menehtyneen B:n lompakko, on liittynyt kiinteästi tapporikokseen. Sillä ei rikosten keskinäistä yhteyttä koskevien oikeusohjeiden mukaisesti ole tässä tapauksessa merkittävää vaikutusta yhteiseen vankeusrangaistukseen.

43. Käräjäoikeus on tuomitessaan A:n taposta katsonut, että A ei ole kiinniotetuksi tultuaan teon tunnustamalla eikä muutoinkaan pyrkinyt edistämään rikoksensa selvittämistä niin, että rangaistusta voitaisiin sen johdosta rikoslain 6 luvun 7 §:n 3 kohdan nojalla lieventää. Asian käsittelyssä ei ole tullut ilmi seikkoja, jotka antaisivat aiheen päätyä tältä osin toiseen johtopäätökseen kuin käräjäoikeus.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A on syytekohdassa 2 tuomittu murhasta elinkautiseen vankeusrangaistukseen, ja asia jätetään syyksilukemisen osalta käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan. A tuomitaan Korkeimmassa oikeudessa hänen syykseen syytekohdassa 2 luetusta taposta sekä hovioikeuden tältä osin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla hänen syykseen lukemista rikoksista syytekohdissa 1 ja 3 yhteiseen 11 vuoden vankeusrangaistukseen.

Muilta osin hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pekka Koponen, Ari Kantor, Jarmo Littunen, Tatu Leppänen ja Asko Välimaa. Esittelijä Timo Saranpää.

Osakassopimuksen mukaan osakeyhtiön osakkeenomistajalla oli velvollisuus tarjota omistamansa yhtiön osakkeet muiden osakkeenomistajien lunastettavaksi, kun hänen päätoiminen työskentelynsä yhtiössä päättyy. Yhtiöllä oli osakassopimuksen mukaan viime kädessä velvollisuus lunastaa osakkeet.

Osakkeenomistajan A työsuhteen yhtiöön päätyttyä yhtiö oli ylimääräisessä yhtiökokouksessa päättänyt A:n omistamien osakkeiden suunnatusta lunastamisesta hinnalla, jonka A oli ennen lunastamispäätöstä riitauttanut. Yhtiön mukaan A oli sitoutumalla osakassopimukseen antanut ennalta suostumuksensa osakkeidensa suunnattuun lunastamiseen.

Korkein oikeus katsoi ratkaisusta ilmenevin perustein, ettei osakkeiden suunnattuun lunastamiseen ollut osakassopimuksen perusteella A:n osakeyhtiölain 5 luvun 29 §:n 2 momentissa ja 15 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitettua suostumusta.

OYL 5 luku 29 § 2 mom
OYL 15 luku 6 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

X Oy:n osakkeenomistajien välillä oli 31.3.2004 tehty osakassopimus, jonka mukaan osakas oli velvollinen tarjoamaan omistamansa yhtiön osakkeet muiden lunastettavaksi, kun hänen päätoiminen työskentelynsä yhtiössä päättyy. Osakkaan joutuessa luopumaan osakkeistaan oli X Oy velvollinen lunastamaan hänen osakkeensa, elleivät muut osakkaat niitä ostaneet tai lunastaneet. Sopimusehdon mukaan lunastushinta määräytyi yhtiöjärjestyksen mukaisesti. Osakassopimuksen mukaan kaikki sitä koskevat erimielisyydet oli siirrettävä välimiesten ratkaistavaksi.

X Oy:n yhtiöjärjestykseen sisältyi osakkeen siirtotilanteessa sovellettavaa lunastusmenettelyä koskeva määräys, jossa oli määrätty myös muun ohella lunastushinnan määräytymisperusteesta. Yhtiöjärjestykseen sisältyvän välityslausekkeen mukaan lunastusoikeutta ja lunastushinnan määrää koskevat erimielisyydet oli siirrettävä välimiesten ratkaistavaksi.

Osakassopimusta oli 26.5.2015 muutettu sisällyttämällä siihen osakassopimuksessa mainituissa lunastustilanteissa käytettävän lunastushinnan määräytymisperusteita koskeva ehto. Osakassopimuksen osaksi tulleen muutossopimuksen mukaan siinä oli sovittu ainoastaan osakkeiden lunastushinnasta eikä sillä ollut poikettu osakassopimuksen lunastustilanteista tai lunastusmenettelyä koskevista määräyksistä eikä muutettu osakassopimusta muiltakaan osin.

X Oy:n osakkeenomistajan A:n työsuhde yhtiöön oli päättynyt 9.12.2016. A oli 23.12.2016 tarjonnut osakkeitaan lunastettavaksi muille osakkeenomistajille, jotka eivät ilmoituksensa 27.12.2016 mukaisesti olleet käyttäneet lunastusoikeuttaan. X Oy oli 3.1.2017 tarjonnut A:lle lunastushintana 94,14 euroa osakkeelta, mitä tarjousta tämä ei ollut hyväksynyt. A:n ja X Oy:n välillä oli siten ollut erimielisyys osakassopimuksen mukaisesta lunastushinnan määräytymisperusteesta ja yhtiö oli käynnistänyt tätä kysymystä koskevan välimiesmenettelyn 7.2.2017. Välimiesmenettelyn vireillä ollessa X Oy oli ylimääräisessä yhtiökokouksessa 19.4.2017 päättänyt A:n omistamien yhtiön osakkeiden suunnatusta lunastamisesta 94,14 eurolla osakkeelta. Yhtiökokouksen pöytäkirjaan oli kirjattu, että kaikki osakkeenomistajat olivat antaneet osakkeiden suunnattuun lunastamiseen suostumuksensa etukäteen osakkeenomistajien välisessä osakassopimuksessa. Yhtiökokoukseen 19.4.2017 osallistuivat yhtiön osakkeenomistajat lukuun ottamatta A:ta ja B:tä.

A oli yhtiön hallitukselle ennen yhtiökokousta osoittamassaan kirjeessä ilmoittanut, ettei hän ollut osakassopimuksella tai muutoinkaan antanut suostumustaan osakkeiden suunnattuun lunastamiseen, ja viitannut tässä yhteydessä muun ohella lunastushintaa koskevaan erimielisyyteen.

Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa

A vaati kanteessaan, että yhtiökokouksen päätös 19.4.2017 osakkeiden suunnatusta lunastamisesta julistetaan mitättömäksi tai pätemättömäksi.

A vetosi yhtiökokouksen päätöksen ensisijaisena moiteperusteena siihen, etteivät kaikki osakkeenomistajat olleet antaneet suostumustaan osakkeiden suunnattuun lunastamiseen. Osakeyhtiölaissa tarkoitetun osakkaiden suostumuksen osakkeiden suunnattuun lunastamiseen tuli olla nimenomainen. Suostumusta ei voitu päätellä osakassopimuksesta, jossa X Oy:lle oli asetettu ainoastaan velvollisuus osakkeiden lunastamiseen. X Oy:n ja A:n välinen erimielisyys koski yksinomaan lunastushintaa, jota koskeva päätösvalta oli välimiehillä. Osakassopimuksella ei ollut annettu X Oy:lle oikeutta lunastushintaa koskevassa erimielisyystilanteessa yksipuolisesti määritellä lunastettavien osakkeiden hintaa yhtiökokouksen lunastuspäätöksessä.

Toissijaisena moiteperusteena A vetosi siihen, että yhtiökokouksen päätöksellä oli sivuutettu yhtiöjärjestyksessä ja osakassopimuksessa olleet välityslausekkeet. Määritellessään päätöksessä osakkeiden hinnan yhtiökokous oli käyttänyt välimiehille kuuluvaa toimivaltaa.

X Oy vaati vastauksessaan, että kanne hylätään. Osakkeenomistajat olivat antaneet osakkeiden suunnattuun lunastamiseen suostumuksensa, kun he olivat osakassopimuksessa sitoutuneet osakkeiden lunastamiseen työsuhteen päättyessä sekä lunastushinnan määräytymismekanismiin. X Oy:n mukaan A:n esittämä lunastushinta ei ollut yhtiöjärjestyksen ja osakassopimuksen mukainen. Kun asiasta ei ollut päästy yhteisymmärrykseen, oli yhtiökokous päättänyt osakkeiden lunastamisesta. A:n osakkuus X Oy:ssä oli päättynyt osakkeiden lunastamiseen. Ollessaan eri mieltä lunastushinnasta olisi A:n tullut saattaa asia välimiesoikeuden ratkaistavaksi.

Käräjäoikeuden tuomio 14.12.2017 nro 17/43243

Käräjäoikeus totesi, että osakassopimuksen mukaan päätoimisen työskentelyn X Oy:ssä päättyessä osakas oli velvollinen tarjoamaan omistamansa osakkeet muiden lunastettavaksi. Osakkaan joutuessa luopumaan osakkeistaan oli X Oy velvollinen lunastamaan hänen osakkeensa, elleivät muut osakkaat niitä ostaneet tai lunastaneet. A oli allekirjoittanut osakassopimuksen ja sitoutunut siihen yhtiön osakkaana. Käräjäoikeus katsoi A:n näin ollen antaneen suostumuksensa osakeyhtiölain 15 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitettuun osakkeiden suunnattuun lunastamiseen.

Siltä osin kuin moiteperusteena oli vedottu välityslausekkeen sivuuttamiseen käräjäoikeus totesi A:lla olleen yhtiöjärjestyksen ja osakassopimuksen perusteella mahdollisuus välimiesmenettelyn käynnistämiseen, mikäli hän oli X Oy:n kanssa eri mieltä lunastusoikeudesta tai lunastushinnan määrästä. Yhtiökokouksen päätös oli tarkoittanut yhtiön kannanmuodostusta lunastusta koskevassa asiassa, mikä ei ollut estänyt A:ta käyttämästä yhtiöjärjestykseen ja osakassopimukseen sisältyviä oikeussuojakeinoja.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Antti Tapanila ja Arto Lintunen sekä käräjänotaari Johanna Pihlajamaa.

Turun hovioikeuden tuomio 20.3.2019 nro 242

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että yhtiökokouksen päätös 19.4.2017 julistetaan mitättömäksi tai pätemättömäksi. Valituksessaan A vetosi muun ohella siihen, että hän ja osakkeenomistaja B eivät olleet antaneet suostumustaan suunnattuun lunastukseen.

X Oy vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että osakassopimuksessa oli selvästi ilmaistu tarkoitus siitä, että X Oy:n päätoimiset työntekijät omistavat yhtiön ja että X Oy:stä lähtiessään työntekijä on velvollinen luopumaan omistamistaan osakkeista. Tätä A ei ollut myöskään kiistänyt. Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden johtopäätöksen siitä, että A oli osakassopimuksen allekirjoittamalla antanut suostumuksensa X Oy:n viime kädessä tekemään hänen osakkeidensa suunnattuun lunastamiseen.

Hovioikeus katsoi, että myös ylimääräisestä yhtiökokouksesta pois jäänyt osakkeenomistaja B oli allekirjoittamalla osakassopimuksen antanut suostumuksensa yhtiön omien osakkeiden suunnattuun lunastamiseen tilanteessa, jossa hänen päätoiminen työsuhteensa X Oy:ssä päättyisi. Tämä oli kuitenkin eri asia kuin suostumuksen antaminen toisen osakkeenomistajan eli tässä tapauksessa A:n osakkeiden lunastamiseen.

Hovioikeus totesi, että päätös yhtiön omien osakkeiden suunnatusta lunastamisesta tarkoitti yhtiön varojen jakamista. Osakkeiden suunnattua lunastamista koskeva päätös voitiin siten tehdä vain, mikäli osakeyhtiölaissa tältä osin asetetut, yhtiön maksukykyisyyttä koskevat edellytykset täyttyivät. Varojen jakoa koskevien taloudellisten edellytysten täyttymistä koskevaa harkintaa ei ollut mahdollista tehdä ennakollisesti osakassopimusta allekirjoitettaessa. Kyse oli velkojiensuojasääntelystä, jota ei voitu myöskään osakassopimuksella ohittaa. Omien osakkeiden lunastaminen ei näin ollen ollut osakassopimuksen tätä koskevasta velvoitteesta huolimatta mahdollista, mikäli maksukykyisyyttä koskevat edellytykset eivät täyttyneet.

Hovioikeus katsoi edellä todettuihin syihin viitaten, ettei A:n omistamien osakkeiden lunastamiseen ollut osakassopimuksen perusteella ollut osakkeenomistaja B:n suostumusta. Ylimääräisen yhtiökokouksen päätös 19.4.2017 osakkeiden suunnatusta lunastamisesta oli siten julistettava osakeyhtiölain 21 luvun 4 §:ssä todetuin tavoin pätemättömäksi.

Välityslausekkeen sivuuttamiseen perustuvan moiteperusteen osalta hovioikeus totesi, että yhtiökokouksen päätöksessä lunastaa A:n omistamat osakkeet X Oy:n yksipuolisesti päättämällä hinnalla ei yhtiön esittämin tavoin ollut kyse pelkästään X Oy:n sisäisestä kannanmuodostuksesta osakkeiden lunastushintaan. Kyse oli sen sijaan päätöksestä, jonka lainvoimaiseksi tuleminen tarkoittaisi sitä, että osakkeiden omistaja olisi X Oy. X Oy oli myös pannut lunastuspäätöksen täytäntöön epäämällä A:lta osakkeisiin liittyvät oikeudet osakkeiden lunastushetken jälkeen.

Hovioikeus totesi, että osakkeiden lunastusoikeutta ja hintaa koskevat päätökset oli erimielisyystilanteissa yhtiöjärjestykseen otetulla välityslausekkeella siirretty välimiesoikeuden ratkaistavaksi. Erimielisyystilanteissa välimiesoikeudella oli siten yhtiöjärjestyksen nojalla yksinomainen toimivalta määrätä osakkeiden lunastushinnasta. Hovioikeus katsoi, että moitekanteen kohteena oleva yhtiökokouksen päätös oli siten lunastushinnan osalta pätemätön myös tällä perusteella.

Hovioikeus julisti pätemättömäksi ylimääräisen yhtiökokouksen 19.4.2017 tekemän päätöksen lunastaa A:n osakkeet.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Asko Nurmi, Leena Mikkonen ja Vilja Hahto.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa. X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. X Oy:n (yhtiö) osakkeita omistaneen ja yhtiössä työsuhteessa työskennelleen A:n työsuhde yhtiössä on päättynyt joulukuussa 2016. A:n ja muiden osakkeenomistajien 31.3.2004 tekemään osakassopimukseen on sisältynyt osakkeista luopumista koskeva ehto, jonka mukaan osakas on velvollinen tarjoamaan omistamansa yhtiön osakkeet muiden osakkaiden lunastettavaksi, kun hänen päätoiminen työskentelynsä yhtiössä päättyy. Osakkaan joutuessa luopumaan osakkeistaan on yhtiö osakassopimuksen ehdon mukaan velvollinen lunastamaan hänen osakkeensa, elleivät muut osakkaat niitä osta tai lunasta. Osakkeiden lunastushinta määräytyy ehdon mukaan yhtiöjärjestyksen mukaisesti. Osakassopimuksen mukaan kaikki sitä koskevat erimielisyydet on tullut siirtää välimiesten ratkaistavaksi.

2. Yhtiön yhtiöjärjestykseen ei ole sisältynyt määräyksiä osakkeiden lunastamisesta osakkeenomistajan työsuhteen päättyessä. Osakkeiden siirtotilanteita koskevaan yhtiöjärjestyksen lunastusmääräykseen on kuitenkin sisältynyt muun ohella lunastushinnan laskentatapaa koskeva määräys sekä välityslauseke.

3. Osakassopimusta on muutettu osakkeenomistajien 26.5.2015 tekemällä sopimuksella, jota myös yhtiö on sitoutunut noudattamaan. Muutos on koskenut sitä, että muutossopimuksessa määritellyn laskentatavan mukainen lunastushinta on tullut käytettäväksi kaikissa yhtiön osakkeita koskevissa ja osakassopimuksessa mainituissa lunastustilanteissa yhtiön osakkeiden lunastus- tai luovutushintana. Muutossopimuksen mukaan siinä on sovittu ainoastaan yhtiön osakkeiden lunastushinnasta eikä sillä ole poikettu osakassopimuksen tai yhtiöjärjestyksen lunastustilanteita tai lunastusmenettelyä koskevista määräyksistä eikä muutettu osakassopimusta muiltakaan osin.

4. A on työsuhteensa päättymisen jälkeen tarjonnut osakkeitaan muiden osakkaiden lunastettaviksi. Muut osakkaat ovat ilmoittaneet, etteivät he käytä lunastusoikeuttaan A:n omistamiin osakkeisiin. Yhtiö on 3.1.2017 tehnyt A:lle tarjouksen osakkeiden lunastamisesta 94,14 eurolla osakkeelta. A ei ole hyväksynyt tarjousta. Yhtiö on 7.2.2017 käynnistänyt sen ja A:n välillä välimiesmenettelyn, joka on koskenut A:n osakassopimuksen mukaista velvollisuutta luopua osakkeista, osakassopimuksen mukaista lunastushintaa sekä osakassopimuksen rikkomiseen perustuvaa korvausvelvollisuutta.

5. Ylimääräisessä yhtiökokouksessa 19.4.2017 yhtiö on päättänyt A:n omistamien osakkeiden suunnatusta lunastamisesta. Päätöksen mukainen lunastushinta on ollut 94,14 euroa osakkeelta ja osakkeiden lunastuspäivä 20.4.2017. Yhtiökokouksen pöytäkirjaan on merkitty todetuksi, että kaikki osakkeenomistajat olivat antaneet menettelyyn suostumuksensa etukäteen osakkeenomistajien välisessä osakassopimuksessa ja että edellytykset lunastamiselle olivat siten olemassa.

6. Osakkeenomistajista A ja B eivät ole osallistuneet ylimääräiseen yhtiökokoukseen. A ja B eivät myöskään olleet allekirjoittaneet yhtiökokousta varten osakkeenomistajilta kerättyjä valtakirjoja, joihin sisältyneen maininnan mukaan allekirjoittaja oli muiden osakkeenomistajien tavoin antanut osakeyhtiölain 15 luvun 6 §:n 2 momentin mukaisen suostumuksen suunnattuun lunastamiseen 31.3.2004 päivätyssä osakassopimuksessa ja 26.5.2015 tehdyssä osakassopimuksen muutossopimuksessa. A on ylimääräistä yhtiökokousta edeltävänä päivänä ilmoittanut yhtiön hallitukselle osoitetussa kirjeessä, ettei hallituksen esittämään osakkeiden suunnattuun lunastamiseen ollut A:n suostumusta osakassopimuksen tai muullakaan perusteella. A on kirjeessä viitannut muun ohella osapuolten väliseen erimielisyyteen lunastushinnan laskutavasta sekä vireillä olleeseen välimiesmenettelyyn.

7. A on yhtiöön kohdistamassaan kanteessa vaatinut, että ylimääräisen yhtiökokouksen päätös julistetaan ensisijaisesti mitättömäksi sillä perusteella, että osakkeiden lunastamiseen ei ollut ollut A:n suostumusta. Toissijaisesti A on vaatinut, että yhtiökokouksen päätös julistetaan pätemättömäksi sillä perusteella, että päätös oli lain ja yhtiöjärjestyksen vastainen, kun sillä oli sivuutettu yhtiöjärjestyksessä ja osakassopimuksessa sovittu välityslauseke.

8. Käräjäoikeus on hylännyt kanteen katsoen, että A oli osakassopimuksessa antanut suostumuksensa osakkeiden lunastamiseen. Hovioikeus on puolestaan julistanut ylimääräisen yhtiökokouksen päätöksen osakkeiden suunnatusta lunastamisesta pätemättömäksi sillä perusteella, ettei lunastamiseen ollut ollut kaikkien osakkeenomistajien suostumusta. Hovioikeus on tosin katsonut, että A oli osakassopimuksen allekirjoittamalla antanut suostumuksensa omistuksessaan olevien osakkeiden suunnattuun lunastamiseen. Hovioikeus on kuitenkin katsonut, ettei osakkeenomistaja B, jonka suostumuksen puutteeseen A oli hovioikeudessa vedonnut, ollut osakassopimuksessa antanut suostumustaan toisen osakkeenomistajan eli A:n omistamien osakkeiden lunastamiseen.

9. Hovioikeus on vielä toissijaisen kanneperusteen osalta katsonut, että yhtiökokouksen päätös on lunastushinnan osalta ollut yhtiöjärjestyksen ja osakeyhtiölain vastaisena pätemätön myös sillä perusteella, että toimivalta osakkeiden lunastushinnan määräämiseen on yhtiöjärjestykseen sisältyneen välityslausekkeen perusteella ollut yksinomaan välimiesoikeudella.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Asiassa on ensisijaisen kanneperusteen osalta kysymys siitä, onko ylimääräisen yhtiökokouksen päätös A:n omistamien osakkeiden suunnatusta lunastamisesta julistettava pätemättömäksi sillä perusteella, ettei lunastamiseen ole ollut kaikkien osakkeenomistajien suostumusta. A:n vedottua vastauksessaan siihen, että suunnattuun lunastamiseen ei ole ollut hänen eikä myöskään B:n suostumusta, on asiassa ensin arvioitava A:n suostumusta ja tämän jälkeen mahdollisesti B:n suostumusta sekä toissijaista moiteperustetta.

Sovellettavat säännökset

11. Yhtiön omista osakkeista ja niiden lunastamisesta säädetään osakeyhtiölain 15 luvussa, jonka 1 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan yhtiö voi luvussa säädetyllä tavalla päättää, että osakkeenomistajan on luovutettava osakkeita yhtiölle vastikkeetta tai vastiketta vastaan (lunastaminen). Omien osakkeiden lunastamisesta päätetään luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhtiökokouksessa.

12. Luvun 6 §:n 2 momentin mukaan omia osakkeita voidaan lunastaa muuten kuin osakkeenomistajien omistamien osakkeiden suhteessa (suunnattu lunastaminen) vain kaikkien osakkeenomistajien suostumuksella. Myös yhtiökokouksen päätöksentekovaatimuksia koskeviin säännöksiin lukeutuvan osakeyhtiölain 5 luvun 29 §:n 2 momentin mukaan osakkeenomistajalta on saatava suostumus, kun osakkeita lunastetaan 15 luvun 6 §:ssä tarkoitetulla tavalla suunnatusti.

13. Lunastamispäätöksen sisällöstä säädetään osakeyhtiölain 15 luvun 7 §:ssä, jonka mukaan lunastamispäätöksessä on mainittava muun ohella, keneltä osakkeita lunastetaan (kohta 3), päivä, jona osakkeet lunastetaan (kohta 4) sekä osakkeista maksettava vastike ja perusteet sen määrittämiselle (kohta 5). Osakeyhtiölain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on mainittua pykälää koskevissa perusteluissa todettu, että perustelut vastikkeen määrittämiselle ovat tärkeitä osakkeiden suunnatun hankinnan osalta, kun taas suunnatussa lunastuksessa vastikkeen määrästä ei yleensä syntyne erimielisyyttä, koska päätös on tehtävä yksimielisesti (HE 109/2005 vp s. 140).

14. Osakeyhtiölain 21 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistaja voi moittia yhtiökokouksen päätöstä yhtiötä vastaan ajettavalla kanteella muun ohella, jos päätös on osakeyhtiölain tai yhtiöjärjestyksen vastainen (kohta 2). Luvun 4 §:n 1 momentin mukaan moitekanteen johdosta annettavassa tuomiossa päätös voidaan kantajan vaatimuksesta julistaa pätemättömäksi tai sitä voidaan muuttaa. Yhtiökokouksen päätös voidaan myös moitekannetta koskevasta kannemääräajasta riippumatta julistaa lain 21 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohdan nojalla mitättömäksi, jos suunnattuun osakkeiden lunastamiseen ei ole saatu kaikkien osakkeenomistajien suostumusta.

Osakkeenomistajien suostumusta koskevan arvioinnin lähtökohdat

15. Osakeyhtiölain 15 luvun 6 §:n 2 momentissa tarkoitettu yhtiön omien osakkeiden suunnattu lunastaminen edellyttää edellä todetun mukaisesti kaikkien osakkeenomistajien suostumusta. Korkein oikeus toteaa, että osakkeiden suunnattu lunastaminen edellyttää siten osakkeenomistajien yksimielisyyttä lunastamispäätöksestä ja näin ollen muun ohella lunastettavista osakkeista maksettavasta vastikkeesta.

16. Osakeyhtiölaissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei säädetä siitä, miten suostumus tulee antaa. Mikäli osakkeenomistaja lunastamispäätöksen tekemisen jälkeen päätöksen mitättömyyttä tai moitetta koskevassa kanteessa riitauttaa suostumuksen olemassaolon, on yhtiöllä näyttötaakka siitä, että suostumus päätöksen mukaiseen lunastamiseen on ollut olemassa.

17. Suostumus suunnattuun lunastamiseen voidaan antaa ennen lunastamismenettelyn käynnistymistä ja siten esimerkiksi osakassopimuksessa. Arvioitaessa osakassopimuksen merkitystä tässä suhteessa on kuitenkin erotettava toisistaan yhtäältä yhtiöoikeudellisesti merkitsevän suostumuksen edellytykset ja toisaalta osakassopimuksen sopimusoikeudelliset vaikutukset sopimusosapuolten oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Osakassopimuksen vaikutukset tyypillisesti koskevat ensisijaisesti sen sopimusoikeudellisia ulottuvuuksia. Esimerkiksi sopimukseen perustuvalla velvollisuudella myötävaikuttaa suunnatun lunastamisen toteuttamiseen ei sellaisenaan ole yhtiöoikeudellista vaikutusta, jos sopimusosapuolet eivät kuitenkaan menettele osakassopimuksessa sovitun mukaisesti.

18. Sen arvioiminen, voidaanko osakassopimuksen ehtoihin sitoutumista edes lähtökohtaisesti pitää myös yhtiöoikeudellisesti merkityksellisenä suostumuksena, on suoritettava tapauskohtaisesti osakassopimusta tulkitsemalla. Arvioinnissa merkityksellisenä seikkana voidaan muun ohella pitää sitä, kuinka yksilöidyin määräyksin lunastamismenettelystä ja sen ehdoista, kuten esimerkiksi yhtiön lunastamisoikeuden syntymisestä ja vastikkeen määräytymisestä on sovittu. Mahdollisesti useita vuosia osakassopimuksen tekemisen jälkeen toteutuvan lunastamistilanteen konkreettiset olosuhteet eivät yleensä ole osakassopimusta laadittaessa osapuolten tiedossa, ja lunastamispäätöksen sisältö täsmentyykin yhtiön hallituksen yhtiökokoukselle tekemässä esityksessä. Tässä vaiheessa myös osakkeenomistajilla on mahdollisuus arvioida, kattaako aiemmin annettu suostumus esityksen mukaisen suunnatun lunastamisen. Lisäksi on otettava huomioon, että osakassopimuksessa annettu suostumus osakkeiden suunnattuun lunastamiseen myös voidaan yhtiöoikeudellisesti vaikutuksellisella tavalla peruuttaa lunastamispäätöksen tekemiseen saakka.

19. Jos osakassopimuksessa ei voida katsoa annetun riittävän yksilöityä suostumusta päätöksen mukaiseen lunastamiseen, ei osakkeiden suunnatulle lunastamiselle ole osakeyhtiölain 15 luvun 6 §:n 2 momentin ja 5 luvun 29 §:n 2 momentin mukaisia edellytyksiä. Sama koskee tilannetta, jossa osakassopimuksessa annettua suostumusta voitaisiin kyllä pitää yhtiöoikeudellisestikin riittävänä, mutta osakkeenomistaja on ennen lunastamispäätöksen tekemistä peruuttanut antamansa suostumuksen tai muuten ilmaissut, ettei hän suostu osakkeiden lunastamiseen esitetyn päätöksen mukaisin ehdoin. Sillä, merkitseekö viimeksi mainituissa tilanteissa osakassopimuksessa annetun suostumuksen myöhempi epääminen tai peruuttaminen samalla esimerkiksi sopimusrikkomusta, ei ole merkitystä arvioitaessa osakkeiden suunnatulle lunastamiselle osakeyhtiölaissa asetettuja edellytyksiä.

A:n suostumusta koskeva arviointi

20. A on sitoutunut osakassopimukseen, jolla yhtiön osakkeenomistajat ovat sitoutuneet käyttämään yhtiöjärjestyksen mukaista osakkeenomistajien, hallituksen jäsenten ja toimitusjohtajan päätösvaltaa ja toimimaan muutoinkin osakassopimuksen mukaisesti. Osakassopimuksen mukaan yhtiössä työskentelynsä päättänyt osakas on ollut velvollinen luopumaan omistamistaan yhtiön osakkeista. Yhtiö on vedonnut siihen, että kaikki osakkaat olivat osakassopimukseen sitoutumalla antaneet suostumuksensa A:n osakkeiden suunnattuun lunastamiseen siten kuin moitekanteen kohteena olevassa päätöksessä on tehty. A on kiistänyt antaneensa osakassopimuksessa suostumusta ja vedonnut muun ohella siihen, ettei yhtiö ollut osakassopimuksen perusteella voinut lunastaa A:n osakkeita yksipuolisesti määrittelemällään hinnalla, jonka A oli riitauttanut katsoen sen olevan osakassopimuksen vastainen. A:n mukaan lunastushinnan määrittämistä koskeva riita olisi sen sijaan tullut osakassopimuksen mukaan ratkaista välimiesmenettelyssä.

21. Edellä kohdassa 15 todetuin tavoin suunnatun lunastamisen edellytykseksi osakeyhtiölaissa asetetun osakkeenomistajan suostumuksen on ulotuttava koko lunastuspäätökseen, jossa on määrättävä muun ohella osakkeista maksettavasta vastikkeesta. A:n ja yhtiön välillä on kuitenkin lunastamispäätöstä tehtäessä ollut vireillä välimiesmenettely, joka on koskenut muun ohella osakassopimuksen mukaista lunastushintaa. A on lisäksi osakkeiden lunastamista koskevan yhtiön hallituksen esityksen jälkeen ennen ylimääräistä yhtiökokousta nimenomaisesti ilmoittanut yhtiölle, ettei hän ollut antanut suostumusta osakkeidensa suunnattuun lunastamiseen, sekä riitauttanut esitetyn lunastushinnan laskentatavan.

22. Yhtiön osakkeenomistajat eivät siten lunastamispäätöstä tehtäessä ole olleet yksimielisiä ainakaan siitä, että päätöksen mukainen lunastushinta olisi määritetty osakassopimuksen mukaisesti.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

23. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:n osakkeiden suunnattuun lunastamiseen päätöksen mukaiseen lunastushintaan ei ole päätöstä tehtäessä ollut A:n suostumusta.

24. Korkein oikeus katsoo, että moitekanteen kohteena oleva ylimääräisen yhtiökokouksen päätös on jo A:n suostumuksen puuttumisen perusteella ollut osakeyhtiölain 5 luvun 29 §:n 2 momentin sekä 15 luvun 6 §:n 2 momentin vastainen. Osakkeenomistajan suostumuksen puuttuminen on lähtökohtaisesti yhtiökokouksen päätöksen mitättömyysperuste. Hovioikeuden katsottua kysymyksessä olleen yhtiökokouksen päätöksen moiteperuste Korkeimmassa oikeudessa ei enää yhtiön valituksen perusteella ole arvioitavana, tulisiko päätös julistaa mitättömäksi. Ylimääräisen yhtiökokouksen päätös on siten mainitun suostumuksen puuttumisen seurauksena pätemätön.

25. Koska ylimääräisen yhtiökokouksen päätös on jo A:n suostumuksen puuttumisen perusteella pätemätön, asiassa ei ole tarvetta ottaa kantaa toisen osakkeenomistajan suostumuksen puuttumiseen eikä myöskään A:n vetoamaan toissijaiseen moiteperusteeseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä, Asko Välimaa ja Timo Ojala. Esittelijä Sanna Holkeri.

Kunnallisen liikelaitoksen X palveluksessa virkasuhteessa ollut A oli irtisanottu ja irtisanomisaika oli päättynyt. Liikelaitoksen henkilöstö oli 1.1.2014 tapahtuneen liikkeen luovutuksen myötä siirtynyt perustetun X Oy:n palvelukseen. Korkein hallinto-oikeus oli noin kolme vuotta myöhemmin antamallaan päätöksellä katsonut, että irtisanominen oli ollut perusteeton. Kysymys sen arvioimisesta oliko A:n ja X Oy:n välille syntynyt työsuhde 1.1.2014 alkaen ja oliko A:lla oikeus saada yhtiöltä palkkaa sanotusta ajankohdasta lukien.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kainuun käräjäoikeuden välituomio 29.6.2018 nro 18/3281 ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 12.3.2019 nro 89 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa laamanni Pekka Määttä sekä hovioikeudessa hovioikeudenlaamanni Sakari Laukkanen, hovioikeudenneuvos Pasi Oikkonen ja asessori Maija Mononen, joka myös esitteli asian.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle (jäljempänä yhtiö) myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan yhtiö vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin kuin A:n vahvistamisvaatimus kohdassa 3 on hyväksytty ja hovioikeus katsonut, että yhtiöllä olisi palkanmaksuvelvoite 1.1.2014 lukien.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on työskennellyt X:n (jäljempänä myös liikelaitos) palveluksessa kunnallisesta viranhaltijasta annetussa laissa (jäljempänä viranhaltijalaki) tarkoitetussa virkasuhteessa lehtorina. Liikelaitoksen rehtori on päätöksellään 6.7.2012 irtisanonut A:n virkasuhteen taloudellisista ja tuotannollisista syistä päättymään 7.2.2013. Liikelaitoksen johtokunta on 27.2.2013 tekemällään päätöksellä hylännyt A:n oikaisuvaatimuksen rehtorin päätöksestä. A on valittanut päätöksestä hallinto-oikeuteen, joka on päätöksellään 13.11.2014 hylännyt A:n valituksen. Korkein hallinto-oikeus on ratkaisullaan 30.12.2016 kumonnut edellä mainitut päätökset ja katsonut, että liikelaitoksella ei ollut ollut viranhaltijalaissa säädettyä perustetta irtisanoa A:n virkasuhdetta. A:n palvelussuhteen päättämiselle ei siten ollut ollut viranhaltijalaissa säädettyä perustetta.

2. X Oy niminen osakeyhtiö on perustettu 8.5.2013, ja X-liikelaitoksen henkilöstö on siirtynyt 1.1.2014 lukien yhtiön palvelukseen työsopimussuhteeseen. A ei tuossa yhteydessä ollut siirtynyt yhtiön palvelukseen. Liikelaitoksen johtokunta on lakkauttanut liikelaitoksen virat päättymään 31.12.2013. Virkasuhteisille on tehty työsopimukset yhtiöön palvelussuhteiden ehtojen säilyessä ennallaan.

3. A on irtisanomisensa jälkeen työskennellyt yhtiön palveluksessa sivutoimisena tuntiopettajana 1.1.–31.12.2014 ja sivutoimisena kirjastovirkailijana 1.1.–31.3.2014.

4. A on yhtiötä vastaan nostamassaan kanteessa vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan hänelle viranhaltijalain 45 §:n nojalla korvausta saamatta jääneistä työansioista ajalta 1.1.2014–31.12.2016 tai toissijaisesti vastaavaa määrää työsopimuslain mukaisena palkkana. Palkanmaksuvelvollisuus on kanteen mukaan syntynyt, koska A on ollut työnantajan käytettävissä 1.1.2014 alkaen. Lisäksi A on vaatinut korvausta irtisanomisajan palkasta ja työsuhteen perusteettomasta päättämisestä.

5. A on katsonut, että irtisanomisen tultua todetuksi laittomaksi yhtiö on liikkeen luovutuksensaajana viranhaltijalain 25 §:n 2 momentin nojalla vastuussa sille siirtyneistä virkasuhteesta johtuvista oikeuksista ja velvollisuuksista. A:n virasta irtisanominen oli viranhaltijalain 44 §:n 1 momentista ilmenevästä virkamiesoikeudellisesta jatkuvuusperiaatteesta johtuen jäänyt vaikutuksettomaksi, ja asiaa oli arvioitava niin kuin irtisanomista ei olisi tapahtunutkaan. A:n mukaan hänen on katsottava siirtyneen liikkeen luovutuksella yhtiön palvelukseen. Yhtiö oli Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisun jälkeen kieltäytynyt ottamasta A:ta palvelukseensa ja siten päättänyt työsopimuksen ilman työsopimuslaissa tarkoitettua perustetta ja irtisanomisaikaa noudattamatta.

6. Yhtiö on kiistänyt kanteen.

7. Asianosaiset ovat pyytäneet, että käräjäoikeus antaa oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitetun välituomion A:n vaatimuksista, joilla hän on vaatinut käräjäoikeutta vahvistamaan, että

1) A:n virkasuhde on ollut viranhaltijalain 25 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla voimassa liikkeen luovutuksen hetkellä 1.1.2014;

2) työnantajan oikeudet ja velvollisuudet ovat siirtyneet yhtiölle siten, että A:lle on ensisijaisesti syntynyt oikeus viranhaltijalain 45 §:n mukaiseen ansionmenetyskorvaukseen 1.1.2014 lukien; ja

3) toissijaisesti, että A:n ja yhtiön välille on syntynyt työsuhde 1.1.2014 alkaen ja siten A:lle on syntynyt oikeus saada palkkaa 1.1.2014 lukien.

8. Käräjäoikeus on välituomiossaan hyväksynyt kanteen vahvistusvaatimukset kohtien 1 ja 3 osalta. Kohdan 2 vahvistusvaatimus on hylätty. Hovioikeus on tuomiollaan pysyttänyt voimassa käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Myönnetyn valitusluvan ja yhtiön välituomiolla ratkaistuun vaatimuskohtaan 3 rajatun valituksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n ja yhtiön välille syntynyt työsuhde 1.1.2014 alkaen ja jos on, onko A:lla oikeus saada palkkaa sanotusta ajankohdasta lukien.

Onko A:n ja X Oy:n välille syntynyt työsuhde 1.1.2014 alkaen

Arvioinnin lähtökohdista

10. Kunnallisen viranhaltijan asemasta liikkeen luovutuksen yhteydessä säännellään viranhaltijalain 25 §:ssä. Pykälän 2 momentin mukaan liikkeen luovutuksessa työnantajan luovutushetkellä voimassa olevista virkasuhteista johtuvat oikeudet ja velvollisuudet siirtyvät uudelle omistajalle tai haltijalle. Jos luovutus tapahtuu yksityisoikeudelliselle yhteisölle tai säätiölle, siirtyvät viranhaltijat työsopimussuhteeseen luovutuksensaajan palvelukseen. Mitä edellä on lausuttu oikeuksien ja velvollisuuksien siirtymisestä, ei tällöin kuitenkaan koske niitä oikeuksia ja velvollisuuksia, jotka johtuvat nimenomaan virkasuhteesta eivätkä ole ominaisia työsuhteelle.

11. Niin sanottua virkamiesoikeudellista jatkuvuusperiaatetta koskeva säännös on viranhaltijalain 44 §:n 1 momentissa. Sen mukaan viranhaltijan virkasuhde jatkuu katkeamattomana, jos virkasuhteen irtisanominen tai purkaminen on lainvoimaisen päätöksen mukaan tapahtunut ilman laissa säädettyä irtisanomis- tai purkamisperustetta.

12. Alemmat oikeudet ovat viranhaltijalain 25 §:n 2 momenttiin ja 44 §:ssä ilmaistuun virkamiesoikeudelliseen jatkuvuusperiaatteeseen tukeutuen hyväksyneet vahvistusvaatimuksen kohdan 1 ja katsoneet, että liikelaitoksen palvelussuhteiden ja liikkeen luovuttajan velvoitteiden siirtymistä luovutuksensaajalle on arvioitava siitä lähtökohdasta, että A:n virkasuhde oli jatkunut katkeamattomana liikkeen luovutukseen saakka ja oli voimassa liikkeen luovutuksen hetkellä 1.1.2014. Kun hovioikeuden ratkaisu on tältä osin jäänyt lainvoimaiseksi, on Korkeimman oikeuden arvioinnissa otettava huomioon tämä jo lainvoimaisesti ratkaistu kannevaatimus.

Viranhaltijalain 25 §:n 2 momentin rajoitussäännöksen merkityksestä

13. Viranhaltijalain 25 §:n 2 momentissa on rajattu liikkeen luovutuksen tapahtuessa yksityisoikeudelliselle yhteisölle siirtymisen ulkopuolelle ne oikeudet ja velvollisuudet, jotka johtuvat nimenomaan virkasuhteesta eivätkä ole ominaisia työsuhteille.

14. Hovioikeus on työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka yritys- tai liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annettuun direktiiviin 2001/23/EY (liikkeenluovutusdirektiivi) ja virkamiesoikeudelliseen jatkuvuusperiaatteeseen tukeutuen katsonut A:n 1.1.2014 lukien siirtyneen yhtiön työsuhteiseksi työntekijäksi ja työsuhteen ja työnantajan palkanmaksuvelvollisuuden olleen voimassa tästä alkaen. Hovioikeuden mukaan yhtiön olisi voidakseen vedota irtisanomiseen tullut ilmoittaa A:lle tahtonsa päättää tämän työsuhde.

15. Korkein oikeus toteaa, että tuomiossaan 14.9.2000, Collino ja Chiappero, C-343/98, EU:C:2000:441, 38–41 kohdat, Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on katsonut, että työntekijöiden oikeuksien turvaamista yrityksen tai liikkeen taikka liiketoiminnan osan luovutuksen yhteydessä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä annettua direktiiviä 77/187/ETY voidaan periaatteessa soveltaa julkisoikeudellisten laitosten luovutukseen luovutuksensaajalle. Kuitenkin direktiivin mukaisista eduista hyötyvät ainoastaan ne työntekijät, jotka ovat alun perin olleet kansallisessa lainsäädännössä suojattuja työntekijöitä. Julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa olevat työntekijät eivät tämän tuomion mukaan ole direktiivissä 77/187/ETY tarkoitettuja työntekijöitä (ks. myös yhteisöjen tuomioistuimen tuomio 4.6.2002, Beckmann, C-164/00, EU:C:2002:330, 27 kohta ja EFTA-tuomioistuimen tuomio 22.3.2002, Viggósdóttir, E-3/01, 29 kohta).

16. Korkein oikeus toteaa, että nykyisin voimassa olevaan liikkeenluovutusdirektiiviin 2001/23/EY ei sisälly Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen edellä sanotuissa ratkaisuissaan soveltamaan direktiiviin 77/187/ETY verrattuna laajempaa työntekijän käsitettä. Tällä perusteella yhteisöjen tuomioistuimen asiaa koskevaa aikaisempaa oikeuskäytäntöä voidaan edelleen noudattaa.

17. Viranhaltijalain 25 §:n 2 momentin säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perustelujen mukaan (HE 196/2002 vp s. 47) oikeuksien siirtyminen ei koskisi virkasuhteen oikeudelliseen luonteeseen sinänsä kuuluvia oikeuksia kuten esimerkiksi lakiehdotuksen 44 §:ssä säädettäväksi ehdotettua virkasuhteen jatkumista. Asia on mainittua säännöstä sisällöllisesti vastaavan valtion virkamieslain 5 f §:n 1 momentin säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa ilmaistu niin, että oikeuksien siirtyminen ei koskisi esimerkiksi lain 55 §:n 3 momentin jatkuvuusperiaatetta (HE 95/2011 vp s. 11).

18. Viranhaltijalain 25 §:n 2 momentin perusteluista ilmenevin tavoin esimerkiksi virkasuhteen jatkuminen lain 44 §:n nojalla kuuluu kansallisen poikkeussääntelyn piiriin. Korkein oikeus katsoo, että liikkeenluovutusdirektiivistä ei edellä kohdissa 15 ja 16 todetun perusteella johdu perustetta tulkita lain 25 §:n 2 momentin sisältämää nimenomaan virkasuhteesta johtuvien oikeuksien ja velvollisuuksien siirtymistä koskevaa rajoitussäännöstä supistavasti esimerkiksi niin, että liikkeen luovutuksensaajan tulisi jatkuvuusperiaatteen perusteella varautua ottamaan palvelukseensa luovuttajan aikaisemmin irtisanomia virkamiehiä. Liikkeen luovutuksensaajan menettelyä tässä asiassa arvioidessaan Korkein oikeus on kuitenkin edellä 12 kohdasta ilmenevin tavoin sidottu siihen, että A:n virkasuhteen on katsottu olleen voimassa liikkeen luovutuksen tapahtuessa 1.1.2014.

Luovutuksensaajan tosiasiallisen toiminnan merkityksestä työsuhteen syntymisen kannalta

19. Hovioikeus on arvioidessaan kohdan 3 vahvistusvaatimusta A:n työsuhteen syntymisestä luovutuksensaajan kanssa 1.1.2014 alkaen katsonut, että toisin kuin työsuhteissa, laittomasti irtisanottu virkasuhde palautuu ja yhtiö ei ole tehokkaasti voinut vedota liikkeen luovuttajan aikaisemmin tekemään irtisanomiseen ilmoittamatta siitä millään tavalla A:lle. Hovioikeuden mukaan luovutuksensaajan palvelukseen siirtyneen viranhaltijan työsopimuksen päättäminen olisi siten edellyttänyt jonkinlaista luovutuksensaajan suorittamaa päättämistointa ja työntekijälle tehtyä ilmoitusta yhtiön tahdosta päättää tämän työsuhde. Hovioikeuden mukaan A:n työsuhteen ei myöskään voitu katsoa päättyneen liikkeen luovutuksessa ainoastaan sen johdosta, että yhtiö ei ollut ottanut häntä palvelukseensa.

20. Korkein oikeus tarkastelee ensiksi kysymystä siitä, onko A:n vahvistettavaksi vaatima työsopimussuhde tosiasiallisesti päättynyt sen johdosta, että yhtiö ei ollut ottanut häntä palvelukseensa. Korkein oikeus on työsopimuslain liikkeenluovutussäännöksien soveltamista koskevissa ratkaisuissaan KKO 2000:7 ja 2008:88 katsonut työntekijän työsopimuksen, jota ei ollut irtisanottu ennen liikkeen luovutusta, tosiasiallisesti päättyneen sen vuoksi, että luovutuksensaaja ei ollut ottanut työntekijää palvelukseensa.

21. Arvioidessaan liikkeen luovutuksensaajan tosiasiallisen toiminnan merkitystä tässä asiassa Korkein oikeus toteaa lähtökohtana, että yhtiön näkökulmasta A oli jo vuonna 2012 liikelaitoksen toimesta irtisanottu viranhaltija, jonka virkasuhde oli päättynyt 7.2.2013. Liikkeen luovutuksen tapahtuessa 1.1.2014 hän ei tosiasiallisesti kuulunut niiden viranhaltijoiden joukkoon, jotka viranhaltijalain 25 §:n 2 momentin nojalla työsuhteisina siirtyivät yhtiön palvelukseen.

22. Asiassa on lisäksi riidatonta, että A ei ollut liikkeen luovutuksen perusteella pyrkinyt yhtiöön työsuhteeseen. Yhtiö puolestaan ei ollut liikkeen luovutuksen yhteydessä ilmoittanut A:lle kantaansa tämän mahdollisuudesta siirtyä liikkeenluovutuksen perusteella sen palvelukseen työsuhteeseen. Myöskään palvelussuhteen päättämisestä ei tuossa vaiheessa ollut käyty keskustelua. A oli irtisanomisensa jälkeen liikkeen luovutuksen tapahduttua työskennellyt yhtiön palveluksessa sivutoimisena tuntiopettajana 31.12.2014 saakka ja lisäksi yhtiössä sivutoimisena kirjastovirkailijana 1.1.–31.3.2014, mikä osaltaan osoittaa, että hänen työskentelynsä yhtiössä 1.1.2014 jälkeen ei ollut perustunut liikkeen luovutuksessa siirtyneisiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin.

23. Hovioikeuden omaksumasta lähtökohdasta tilannetta tarkastellen Korkein oikeus toteaa lisäksi, että yhtiöllä liikkeen luovutuksensaajana olisi luovutuksen ajankohtana sinänsä ollut mahdollisuus arvioida virkamiesoikeudellisesta jatkuvuusperiaatteesta yhtiölle mahdollisesti aiheutuvia työnantajan velvollisuuksia. Yhtiö olisi esimerkiksi voinut arvioida luovuttajan suorittaman irtisanomisen laillisuutta toisin kuin luovuttaja, ja ottaa aiemmin irtisanotun viranhaltijan jo luovutuksen yhteydessä palvelukseensa. Yhtiö ei kuitenkaan ollut ottanut A:ta palvelukseensa. Vahvistusvaatimuksen kohtaa 1 koskevan hovioikeuden ratkaisun pohjalta yhtiön voidaan katsoa liikkeen luovutuksen yhteydessä näin tosiasiallisesti estäneen hänen siirtymisensä palvelukseensa työsuhteeseen. Työnantajan menettelyn asianmukaisuutta voidaan ratkaisuista KKO 2000:7 ja 2008:88 ilmenevin tavoin tällöin arvioida työsuhteen perusteetonta päättämistä koskevien säännösten valossa.

24. Korkein oikeus katsoo, toisin kuin hovioikeus, että tässä tilanteessa luovutuksensaajan tosiasiallisella toiminnalla liikkeen luovutuksen yhteydessä on vahvistusvaatimuksen kohdan 1 asettamasta lähtökohdasta ja hovioikeuden omaksumasta virkamiesoikeudellisesta jatkuvuusperiaatteesta huolimatta keskeinen merkitys arvioitaessa työsuhteen syntymistä koskevaa kysymystä. Kun yhtiö ei ollut liikkeen luovutuksen perusteella ottanut A:ta palvelukseensa, Korkein oikeus edellä kohdasta 20 ilmenevän työsuhteita koskevan oikeuskäytännön huomioon ottaen katsoo, että edellytyksiä sen vahvistamiseen, että A:n ja yhtiön välille on syntynyt työsuhde 1.1.2014 lukien, ei ole. Tarvetta enemmälti arvioida luovutuksensaajan aikaisemmin suorittamaan irtisanomiseen vetoamista koskevaa kysymystä ei ole.

Oikeutta palkkaan koskeva vahvistusvaatimus

25. Korkein oikeus on edellä kuvatuin tavoin katsonut, ettei asiassa ole edellytyksiä hyväksyä A:n vahvistusvaatimusta, jonka mukaan osapuolten välille on 1.1.2014 alkaen syntynyt työsuhde. Siten ei myöskään ole perusteita A:n vaatimalla tavalla vahvistaa, että hänellä on mainitusta ajankohdasta lukien oikeus saada palkkaa yhtiöltä.

Tuomiolauselma

Käräjäoikeuden välituomiota ja hovioikeuden tuomiota muutetaan. Kohdan 3 vahvistusvaatimus, jonka johdosta hovioikeus on vahvistanut, että A:n ja X Oy:n välille on syntynyt työsuhde 1.1.2014 alkaen ja että A:lle on syntynyt oikeus saada palkkaa 1.1.2014 lukien, hylätään.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian käsittely jatkuu Kainuun käräjäoikeudessa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Päivi Hirvelä, Asko Välimaa ja Timo Ojala. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Käräjäoikeus oli 18.4.2019 määrätessään A:n vangittavaksi samalla määrännyt, että hän sai esitutkinnan aikana pitää yhteyttä läheisiinsä vain valvotusti. Vangitsemisasiaa uudelleen käsiteltäessä yhteydenpitorajoitus oli pidetty voimassa. A oli kannellut hovioikeuteen 4.6.2019 ja sen jälkeen annetuista päätöksistä, joilla yhteydenpidon rajoittamista oli jatkettu. Hovioikeus oli hylännyt kantelun.

Korkein oikeus katsoi, että asiassa ei ollut esitetty sellaisia A:han tai hänen läheisiinsä liittyviä taikka muitakaan konkreettisia seikkoja, joiden vuoksi yhteydenpitorajoituksen voimassa pitämistä 4.6.2019 lähtien olisi voitu pitää tarpeellisena sen varmistamiseksi, että rikoksen selvittäminen ei yhteydenpidon takia vaarannu. Yhteydenpitorajoituksen voimassa pitämiselle ei ollut siten ollut laillisia edellytyksiä.

PKL 4 luku 1 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätökset 4.6.2019 nro 1870, 6.8.2019 nro 2440, 3.9.2019 nro 2720 ja 18.9.2019 nro 2913 sekä Helsingin hovioikeuden päätös 3.10.2019 nro 1240 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet 4.6.2019 käräjätuomari Petteri Plosila, 6.8.2019 käräjätuomari Veera Kankaanrinta, 3.9.2019 käräjätuomari Johanna Nevalainen ja 18.9.2019 käräjätuomari Petteri Plosila. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeudenneuvokset Ari Kyllönen ja Malla Sunell sekä asessori Inkeri Kuuskoski.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaan rajoitettuna siltä osin kuin A:n yhteydenpito lähiomaisiin ja muihin läheisiin oli sallittu vain valvottuna.

A vaati valituksessaan, että yhteydenpito läheisiin sallitaan ilman valvontaa.

Tutkinnanjohtaja vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Käräjäoikeus on 18.4.2019 määrännyt A:n vangittavaksi epäiltynä todennäköisin syin 15.4.2019 tehdystä törkeästä huumausainerikoksesta. Vangitsemispäätöksen mukaan oli syytä epäillä, että A vaikeuttaa asian selvittämistä. Samassa päätöksessä A:n yhteydenpitoa on pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n nojalla rajoitettu muun ohella siten, että hän sai olla yhteydessä nimetyn lähiomaisensa (silloinen aviopuoliso) kanssa vain valvotusti. Käräjäoikeus on vangitsemisasian uudelleen käsittelyn yhteydessä uudistanut yhteydenpidon rajoituksen ensin 7.5.2019 antamallaan päätöksellä, jossa A:n läheiseksi oli nimetty myös toinen henkilö (silloinen naisystävä, nykyinen aviopuoliso), ja sen jälkeen 4.6, 6.8, 3.9. ja 18.9.2019 antamillaan päätöksillä.

2. Tutkinnanjohtaja on käräjäoikeuteen 17.4.2019 jättämässään vangitsemisvaatimuksessa esittänyt, että oli perusteltua syytä epäillä, että A:n yhteydenpito läheisiin ilman valvontaa voi vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Läheisten avulla A voi pyrkiä hävittämään todisteita tai vaikuttamaan muihin henkilöihin esitutkinnan aikana. Mainittu toiminta voi vaikeuttaa rikoksen selvittämistä, joten sitä voidaan pitää rikoksen selvittämiseen liittyvänä erittäin painavana syynä rajoittaa yhteydenpitoa. Yhteydenpidon rajoittamista läheisten kanssa vain valvottuna tapahtuvaksi ei tutkinnanjohtajan mukaan voitu pitää kohtuuttomana. Tutkinnanjohtaja on asian myöhemmissä käsittelyissä käräjäoikeudessa vedonnut yhteydenpidon rajoittamista koskevan vaatimuksensa tueksi siihen, että A:n toiminnan epäillään liittyvän huomattavan laajaan, kansainväliseen ja törkeään huumausainerikoskokonaisuuteen ja että kanssaepäiltyjä oli edelleen tavoittamatta. Tutkinnanjohtaja on vedonnut myös siihen, että A:n läheisiin voidaan olla yhteydessä, jotta saadaan viestejä eteenpäin.

3. Käräjäoikeus on yhteydenpitorajoituksia koskevien ensimmäisten ratkaisujensa perusteluissa todennut, että tutkinnanjohtajan ilmoittamin perustein oli olemassa pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitetut rikoksen selvittämiseen liittyvät erityisen painavat syyt rajoittaa A:n yhteydenpitoa lähiomaisiin ja muihin läheisiin. Tämän lisäksi käräjäoikeus on 6.8.2019 ja sen jälkeen antamissaan päätöksissä todennut, että laajassa huumausainerikoskokonaisuudessa tutkinta oli kesken ja kanssaepäiltyjä oli tavoittamatta. Käräjäoikeus on 3.9. ja 18.9.2019 antamissaan päätöksissä toistanut aikaisemmin mainitut perustelunsa ja sen lisäksi katsonut, että yhteydenpidon rajoittamiselle oli edelleen olemassa erityisen painavia syitä. Rajoitusten oli katsottava olevan välttämättömiä tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi, kun otettiin huomioon, mitä syyttäjät ja tutkinnanjohtaja olivat selostaneet asian tilasta ja sen vaikeutumisen vaarasta, mikäli A vaikuttaa tai pyrkii vaikuttamaan häneen yhteydessä olevien henkilöiden kautta kanssaepäiltyihin tai muihin asiaan liittyviin henkilöihin.

4. A on kannellut käräjäoikeuden 4.6, 6.8, 3.9. ja 18.9.2019 antamista yhteydenpidon rajoittamista koskevista päätöksistä hovioikeuteen. A on katsonut kantelussaan, että käräjäoikeuden päätöksiä ei ollut perusteltu riittävän yksityiskohtaisesti. Mikään tutkinnanjohtajan esittämä peruste ei osoittanut, että hänen läheisensä välittäisivät viestejä vankilaan tai vankilasta. A:n läheiseksi vangitsemiskäsittelystä 7.5.2019 lähtien nimetty silloinen naisystävä on pitkään vakituisessa työsuhteessa ollut lähihoitaja, joka ei ole liittynyt millään tavoin epäiltyyn rikoskokonaisuuteen eikä tuntenut A:n tuttavia.

5. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden päätöksissä esitetyt perustelut ja johtopäätökset, jotka koskevat yhteydenpidon rajoittamista läheisiin. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että määräämällä tapaamiset läheisiksi nimettyjen henkilöiden kanssa tapahtumaan valvottuina ei ole puututtu kohtuuttomasti A:n oikeuksiin eikä rajoitusta ole pidettävä tässä vaiheessa muutoinkaan kohtuuttomana. Hovioikeus on hylännyt kantelun.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimman oikeuden arvioitavana on A:n valituksen perusteella se, onko käräjäoikeudella 4.6, 6.8, 3.9. ja 18.9.2019 ja hovioikeudella 3.10.2019 ollut lainmukaiset perusteet pysyttää voimassa A:lle 18.4.2019 määrätty yhteydenpidon rajoittaminen, jonka mukaan hän sai olla yhteydessä läheistensä kanssa vain valvotusti. Sen sijaan 4.6.2019 edeltävää tutkintavankeusaikaa koskevilta osin yhteydenpidon rajoittamisen edellytysten täyttyminen ei ole Korkeimman oikeuden arvioitavana.

7. Korkein oikeus toteaa, että A:lle muutoksenhaun kohteena olevissa ratkaisuissa määrätyt yhteydenpitorajoitukset eivät ole enää sellaisinaan voimassa. Ratkaisusta KKO 2018:52 ilmenevän oikeusohjeen mukaisesti Korkein oikeus antaa kuitenkin A:n muutoksenhakemuksen johdosta lausunnon siitä, onko yhteydenpidon rajoittamiselle ollut lailliset perusteet.

Sovellettavat säännökset ja niitä koskevat esityölausumat

8. Pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan esitutkinnan ollessa kesken voidaan rajoittaa muun muassa tutkintavangin yhteydenpitoa muuhun henkilöön, jos on syytä epäillä, että yhteydenpito vaarantaa tutkintavankeuden tarkoituksen. Pykälän 2 momentin mukaan yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa voidaan rajoittaa ainoastaan rikoksen selvittämiseen liittyvistä erityisen painavista syistä. Yhteydenpitoa lähiomaiseen saadaan rajoittaa vain siinä määrin kuin se on välttämätöntä tutkintavankeuden tarkoituksen toteuttamiseksi.

9. Tutkintavankeuslain 1 luvun 3 §:n mukaan tutkintavankeuden tarkoituksena on turvata rikoksen esitutkinta, tuomioistuinkäsittely ja rangaistuksen täytäntöönpano sekä estää rikollisen toiminnan jatkaminen.

10. Yhteydenpidon rajoittamista koskevat säännökset lisättiin vanhan pakkokeinolain (450/1987) 1 luvun 18 b §:ään 1.10.2006 voimaan tulleella lainmuutoksella (769/2005). Ennen lainmuutosta yhteydenpitoa lähiomaisen kanssa ei voitu rajoittaa. Nykyisen pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momenttia vastaavasti yhteydenpidon rajoittaminen lähiomaisen kanssa edellytti myös vanhan pakkokeinolain aikana, että rajoittamiselle oli rikoksen selvittämiseen liittyvät erityisen painavat syyt. Esimerkkeinä tämän kriteerin täyttävästä menettelystä tuodaan mainittujen lainkohtien säätämiseen johtaneissa hallituksen esityksissä esiin tilanteet, joissa tutkintavangin lähiomaisen epäillään sekaantuneen samaan rikosasiaan, ja tilanteet, joissa vangittu pyrkii lähiomaisensa avulla hävittämään esimerkiksi todistusaineistoa (HE 263/2004 vp s. 234 ja HE 222/2010 vp s. 81).

11. Pakkokeinojen käytön edellytyksiä arvioitaessa on kulloisenkin pakkokeinon käytölle säädettyjen erityisten edellytysten lisäksi varmistettava, että pakkokeinojen käyttö on pakkokeinolain 1 luvussa säädettyjen yleisten periaatteiden valossa perusteltua. Pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat (suhteellisuusperiaate). Lisäksi tulee ottaa huomioon pakkokeinolain 1 luvun 3 §:n säännös vähimmän haitan periaatteesta. Säännöksen mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi eikä pakkokeinon käytöllä saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa.

12. Arvioitaessa tutkintavangin oikeutta pitää yhteyttä läheisiinsä on otettava huomioon myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artikla, joka koskee yksityiselämän ja perhe-elämän suojaa. Artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia yksityis- ja perhe-elämäänsä, kotiinsa ja kirjeenvaihtoonsa kohdistuvaa kunnioitusta. Viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä kansallisen ja yleisen turvallisuuden tai maan taloudellisen hyvinvoinnin vuoksi, tai epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi, terveyden tai moraalin suojaamiseksi, tai muiden henkilöiden oikeuksien ja vapauksien turvaamiseksi.

Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö

13. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ihmisoikeussopimuksen 8 artiklaa koskevassa ratkaisukäytännössään katsonut, että vankien vankilan ulkopuolisiin ihmissuhteisiin kohdistuvat rajoitukset eivät sellaisinaan ole yhteensopimattomia ihmisoikeussopimuksen kanssa, mutta rajoituksille tulee olla oikeutetut perusteet ja niiden tulee olla kohtuullisessa suhteessa rajoituksilla tavoiteltuun päämäärään. Vaikka vangin oikeutta tavata läheisiään voidaan rajoittaa tutkinnallisista syistä etenkin esitutkinnan aikana, rajoitus ei saa olla ajallisesti tai muiltakaan ehdoiltaan rajaton, vaan edellyttää tiukkaa välttämättömyysarviointia (suuren jaoston tuomio asiassa Khoroshenko v. Venäjä 30.6.2015, kohdat 123–126 niissä viitattuine oikeustapauksineen).

14. Ihmisoikeustuomioistuimen ja Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön mukaan tuomioistuin ei voi tyytyä pakkokeinoasioita koskevassa päätöksenteossa stereotyyppisiin, yleisiin tai abstrakteihin perusteisiin, vaan päätöksenteon on perustuttava konkreettisiin tosiasioihin, tuomioistuimen pitää punnita pakkokeinon käytön puolesta ja sitä vastaan puhuvia tapauskohtaisia seikkoja ja päätös on perusteltava riittävän yksityiskohtaisesti, jotta sen lainmukaisuutta voidaan jälkikäteen arvioida. Lisäksi pakkokeinon käyttämättä jättämisestä tutkintavankeuden tarkoitukselle väitetysti aiheutuvan vaaran on katsottu tyypillisesti vähenevän kuulustelujen ja muun tutkinnan edetessä, ellei muuta konkreettista selvitystä esitetä (esim. Gál v. Unkari 11.3.2014, kohta 40; Grishin v. Venäjä, 24.7.2012, kohta 148; Clooth v. Belgia 12.12.1991, kohta 43; KKO 2018:87, kohdat 15 ja 17; KKO 2019:99, kohta 11).

15. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään korostanut pakkokeinoasiaa käsittelevän tuomioistuimen velvollisuutta selvittää pakkokeinon edellytykset. Merkityksellistä on, että vaatimuksen tueksi esitetään konkreettisia seikkoja, joiden perusteella arvio edellytysten täyttymisestä on mahdollista tehdä (ks. KKO 2020:16, kohta 12 ja siinä viitatut ratkaisut).

Korkeimman oikeuden arviointi

16. Ottaen huomioon edellä selostetut esityölausumat ja oikeuskäytännön Korkein oikeus katsoo, että pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momenttia on perusteltua tulkita siten, että siinä tarkoitettuina rikoksen selvittämiseen liittyvinä erityisen painavina syinä, joiden perusteella tutkintavangin yhteydenpitoa lähiomaisen tai muun läheisen kanssa on sallittua rajoittaa, voidaan pitää sellaisia kyseiseen tutkintavankiin tai läheiseen taikka heidän käyttäytymiseensä ennen tutkintavankeutta tai sen aikana liittyviä taikka muita näihin verrattavia konkreettisia seikkoja, jotka tukevat käsitystä yhteydenpitorajoituksen tarpeellisuudesta sen varmistamiseksi, että rikoksen selvittäminen ei yhteydenpidon takia vaarannu. Riittävänä ei sen sijaan voida pitää pelkkää yleisen tason mahdollisuutta, että rajoituksetonta yhteydenpitoa voidaan käyttää väärin.

17. Tutkinnanjohtajan käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa esittämät, alempien oikeuksien hyväksymät perusteet rajoittaa A:n yhteydenpitoa läheistensä kanssa ovat liittyneet keskeisesti seuraaviin seikkoihin. Laajaan huumausainerikoskokonaisuuteen liittyviä muita epäiltyjä oli tavoittamatta, A:lla oli motiivi pyrkiä vaikuttamaan muiden henkilöiden kertomuksiin ja A:n läheiset voisivat ilman yhteydenpidon rajoittamista välittää tietoja näiltä henkilöiltä vankilaan tai vankilasta näille henkilöille.

18. Korkein oikeus toteaa, että tutkinnanjohtajan kannanotoista ja alempien oikeuksien päätösten perusteluista ei ilmene A:han tai hänen läheisiinsä taikka näiden käyttäytymiseen liittyviä konkreettisia perusteita, jotka tukisivat käsitystä yhteydenpitorajoituksen tarpeellisuudesta, kuten siitä, että olisi todellista aihetta epäillä, että A:n läheiset välittäisivät viestejä vankilaan tai vankilasta. Kun A:n tutkintavankeus oli ensimmäiseen muutoksenhaun kohteena olevaan ratkaisuun eli käräjäoikeuden 4.6.2019 antamaan päätökseen mennessä kestänyt jo lähes seitsemän viikkoa, esitutkinnassa oli myös tähän mennessä ollut riittävästi aikaa selvittää tämänkaltaisten riskitekijöiden olemassaolo. Asiassa ei ole esitetty muitakaan konkreettisia seikkoja, joiden perusteella A:n ja hänen läheistensä välisen yhteydenpidon rajoittamista voitaisiin pitää tarpeellisena.

Johtopäätös

19. Edellä todetuin perustein Korkein oikeus katsoo, että A:n ja hänen läheistensä välisen yhteydenpidon rajoittamiselle niin, että yhteydenpito on sallittu vain valvottuna, ei ole ollut pakkokeinolain 4 luvun 1 §:n 2 momentissa tarkoitettuja erityisen painavia syitä muutoksenhaun perusteella arvioitavana olleesta ajankohdasta eli 4.6.2019 lukien. Näin ollen asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida pakkokeinolain 1 luvun 2 §:n suhteellisuusperiaatteen ja saman luvun 3 §:n vähimmän haitan periaatteen asettamia edellytyksiä yhteydenpidon rajoittamiselle.

Päätöslauselma

Korkein oikeus toteaa, että A:n ja hänen läheistensä välisen yhteydenpidon rajoittamiselle ei ole ollut 4.6.2019 lukien laillisia edellytyksiä.

Hovioikeuden päätöksen lopputulos, jolla A:n yhteydenpitorajoitus läheisten kanssa on pysytetty, ei ole enää voimassa. Näin ollen lausunnon antaminen A:n muutoksenhakemuksen johdosta enemmälti raukeaa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ari Kantor, Tuomo Antila, Lena Engstrand ja Jussi Tapani. Esittelijä Anna-Maija Ruohoniemi.

A ja B olivat lukinneet X:n tavaratalon wc-koppiin, osoittaneet siellä X:ää pohjaosastaan rikki olevilla olutpulloilla ja uhanneet häntä tappamisella. A ja B olivat näin pakottaneet X:n luovuttamaan heille irtainta omaisuutta.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta tarkemmin ilmenevillä perusteilla katsottiin, että ryöstössä oli käytetty teräaseeseen rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja että ryöstöä oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta ja rangaistuslajista.

Ks. KKO:1992:169 KKO:2014:87 KKO:2018:84

RL 31 luku 1 §
RL 31 luku 2 §
RL 6 luku 7 §
RL 6 luku 8 §
RL 6 luku 9 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 3.8.2018 nro 18/131183 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 1.3.2019 nro 19/109059 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Riku Tuikkala ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Harri Kurkinen (eri mieltä), Tapio Kaarniemi ja Päivi Kylmälahti.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja asianomistaja X:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko pohjastaan rikki oleva lasipullo rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu ampuma- tai teräaseeseen rinnastettava hengenvaarallinen väline. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksissaan syyttäjä ja asianomistaja X vaativat, että A tuomitaan törkeästä ryöstöstä ja B nuorena henkilönä tehdystä törkeästä ryöstöstä.

A ja B vaativat vastauksissaan, että valitukset hylätään.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn varatakseen vastaajille tilaisuuden tulla kuulluksi tuomittavasta seuraamuksesta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Syyttäjälle ja X:lle myönnetään valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna myös siitä kysymyksestä, onko vastaajien syyksi luettua ryöstöä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja ovatko vastaajat siten syyllistyneet ryöstön sijasta sen törkeään tekomuotoon. Muilta osin valituslupaa ei myönnetä.

Pääasian perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Tekoaikaan 18-vuotias A ja 17-vuotias B olivat 30.5.2018 tavaratalossa seuranneet 19-vuotiasta X:ää tavaratalon naisten wc-tiloihin ja työntäneet poistumassa olleen X:n takaisin wc-koppiin sekä lukinneet X:n ja itsensä koppiin sisälle. A ja B olivat lukitussa wc-kopissa uhanneet X:ää pohjaosastaan rikki olevilla, sahalaitaisilla olutpulloilla, joista toisessa oli ollut pidempi terävä uloke. A ja B olivat suunnanneet pullojen terävän puolen kohti X:ää ja uhanneet tässä yhteydessä suullisesti tappaa X:n, jollei tämä luovuttaisi heille puhelintaan, pankkikorttiaan ja näiden käyttämiseen vaadittavia koodeja. Teon yhteydessä X:n sormeen oli aiheutunut pinnallinen, runsaasti verta vuotava haava. Pakotettuaan X:n luovuttamaan mainitun omaisuuden A ja B olivat poistuneet paikalta. Anastettu omaisuus oli jäänyt kateisiin.

2. Syyttäjän vaadittua A:lle rangaistusta törkeästä ryöstöstä ja B:lle nuorena henkilönä tehdystä törkeästä ryöstöstä käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut, että rikottu lasipullo oli rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettu ampuma- tai teräaseeseen rinnastettava hengenvaarallinen väline, mutta tekoa ei ollut pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Käräjäoikeus on tuominnut A:n ryöstöstä ja kolmesta vähäisemmästä rikoksesta yhteiseen 1 vuoden 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen sekä B:n nuorena henkilönä tehdystä ryöstöstä ja lievästä petoksesta yhteiseen 1 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Kummatkin vastaajat on tuomittu lisäksi valvontaan 1 vuodeksi 3 kuukaudeksi.

3. Syyttäjä ja X ovat valittaneet hovioikeuteen vaatien muun muassa, että A:n katsotaan syyllistyneen ryöstön sijasta törkeään ryöstöön ja B:n nuorena henkilönä tehtyyn törkeään ryöstöön.

4. Hovioikeus on tuomiossaan katsonut, ettei ryöstössä ollut käytetty ampuma- tai teräaseeseen rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä. Hovioikeus on lausunut, että rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetun tekovälineen rinnastaminen ampuma- tai teräaseeseen riippui välineen hengenvaarallisuudesta. Rikottu lasipullo oli vaarallinen muttei kuitenkaan edellä mainitussa säännöksessä teräaseeseen rinnastettava hengenvaarallinen väline. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomitsemia rangaistuksia. Eri mieltä ollut hovioikeuden jäsen on katsonut, että rikotut lasipullot olivat teräaseeseen rinnastettavia hengenvaarallisia välineitä ja että ryöstö oli myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevat kysymykset

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensiksi siitä, onko pohjasta rikottua lasipulloa pidettävä rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuna teräaseeseen rinnastettavana hengenvaarallisena välineenä. Siinä tapauksessa, että mainittu ankaroittamisperuste täyttyy, kysymys on toiseksi siitä, onko ryöstöä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä. Kolmanneksi kysymys on rangaistuksen mittaamisesta ja tuomittavasta rangaistuslajista.

Sovellettavat säännökset

6. Rikoslain 31 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikoksentekijä, joka käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla välittömästi käyttää sellaista väkivaltaa toisen hallusta anastaa tai ottaa luvattomasti käyttöön toisen irtainta omaisuutta taikka sellaista väkivaltaa tai uhkausta käyttämällä pakottaa toisen luopumaan taloudellisesta edusta, johon rikoksentekijällä tai sillä, jonka puolesta hän toimii, ei ole laillista oikeutta, on tuomittava ryöstöstä vankeuteen vähintään neljäksi kuukaudeksi ja enintään kuudeksi vuodeksi. Mainitun luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan rikoksentekijä on tuomittava törkeästä ryöstöstä vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi, jos ryöstössä käytetään ampuma- tai teräasetta taikka muuta niihin rinnastettavaa hengenvaarallista välinettä ja ryöstö on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

Tekovälineen laatu ryöstön ankaroittamisperusteena

7. Rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohtaa koskevien hallituksen esityksen perusteluiden mukaan ankaroittamisperusteen täyttävät varsinaisten ampuma-aseiden ja teräaseiden lisäksi vain välineet, jotka ovat rinnastettavissa hengenvaarallisuudeltaan niihin. Teräaseina mainitaan muun muassa tikarit, stiletit ja pistimet ja niihin rinnastuvina välineinä jousipatukka ja nyrkkirauta sekä erilaiset ketjusta, kaapelista, metalliputkesta tai vaijerista valmistetut ja niihin rinnastettavat lyömäaseet (HE 66/1988 vp s. 99).

8. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan myös törkeän pahoinpitelyn ankaroittamisperusteena on ampuma- tai teräaseen taikka muun niihin rinnastettavan hengenvaarallisen välineen käyttäminen. Hallituksen esityksessä lausutun mukaan mitä moninaisemmat välineet voivat olla hengenvaarallisia. Esimerkiksi kiviä, laudanpätkiä, laukkuja tai useita kodin esineitä voidaan käyttää hengenvaarallisella tavalla. Varsinaisten aseiden suurempaa tuomittavuutta on pyritty korostamaan rajaamalla ankaroittamisperuste terä- ja ampuma-aseisiin ja niihin rinnastettaviin hengenvaarallisiin välineisiin (HE 94/1993 vp s. 96).

9. Järjestyslain 10 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan teräaseiden, rikottujen lasiesineiden ja muiden näihin rinnastettavien viiltämiseen tai pistämiseen soveltuvien esineiden hallussapito yleisellä paikalla on kielletty. Säännöksen perustelujen mukaan teräaseeseen verrattavissa olevia esineitä ovat rikotut lasiesineet, tyypillisimmillään rikotut lasipullot (HE 20/2002 vp s. 42).

10. Oikeuskäytännössä ampuma- tai teräaseeseen rinnastuvaksi hengenvaaralliseksi välineeksi ei ole katsottu kumipamppua (KKO 1996:65), pesäpallomailaa tai vasaraa (KKO 2009:79) eikä metallirunkoista tuolia (KKO 2010:36).

11. Korkein oikeus katsoo, että tavallinen käyttöesine voi muokattuna olla rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitetulla tavalla hengenvaarallinen väline. Tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että välineen fyysiset ominaisuudet tehtyjen muutosten jälkeen rinnastuvat ampuma- tai teräaseeseen ja että välinettä käytetään ampuma- tai teräaseen tavoin ryöstön tunnusmerkistön edellyttämään väkivallan käyttöön tai sillä uhkaamiseen.

12. Tässä asiassa on ryöstörikoksessa käytetty välineenä kahta pohjastaan rikki olevaa olutpulloa, joiden lasi on ollut sahalaitainen ja joista pulloista toisessa on ollut pidempi terävä uloke. Toisesta olutpullosta on aiheutunut asianomistajalle sormeen runsaasti verta vuotava haava, mikä osoittaa osaltaan välineen terävyyden. Rikotut lasipullot ovat siten fyysisiltä ominaisuuksiltaan rinnastuneet teräaseeseen. Olutpullot on myös rikottu niin, että niiden kaulaosasta on ollut helppo pitää käsin kiinni. Tällä tavoin rikotut lasipullot ovat soveltuneet väkivallalla uhkaamiseen ja väkivallan tekemiseen teräaseen tavoin ja niitä on ryöstössä myös käytetty kuten teräasetta. Korkein oikeus katsoo, että edellä kuvatulla tavalla rikottuja olutpulloja on pidettävä rikoslain 31 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdassa tarkoitettuina teräaseeseen rinnastuvina hengenvaarallisina välineinä.

Kokonaistörkeysarviointi

13. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2018:84 (kohta 12) todennut, että ryöstön törkeyttä koskevassa kokonaisharkinnassa on teon moitittavuutta arvioitava tapauskohtaisesti ottaen merkittävinä seikkoina huomioon käytetyn väkivallan voimakkuus ja uhkauksen vaarallisuus. Myös ryöstöllä tavoitellun ja saadun omaisuuden määrä, teon suunnitelmallisuus ja teko-olosuhteet vaikuttavat siihen, millä tavoin teon törkeys kokonaisuutena arvioidaan. Lisäksi huomioon on otettava se, että jo perusmuotoisessa ryöstössä vaaditaan tietynlaista vakavuutta.

14. A:n ja B:n menettely ei ole poikennut perusmuotoisen ryöstörikoksen edellyttämästä suunnitelmallisuudesta, kun he ovat päättäneet ryöstöön ryhtymisestä, valinneet tätä tarkoitusta varten sopivan kohteen ja sopineet ryöstöpaikasta juuri ennen tekoon ryhtymistä. Anastetun omaisuuden määrä ei ole ollut huomattava, eivätkä vastaajat ole kohdistaneet asianomistajaan varsinaista väkivaltaa. Edellä kuvatut menettelyn moitittavuutta koskevat seikat ovat kokonaisarvioinnissa teon törkeyttä vastaan puhuvia seikkoja.

15. A:n ja B:n syyksi luetun menettelyn moitittavuutta korostaa kuitenkin se, että tekijöitä on ollut useampi kuin yksi, asianomistaja on ollut ahdistettuna erittäin ahtaaseen ja lukittuun tilaan ryöstäjiensä kanssa ja että hänet on uhattu tappaa osoittamalla samalla häntä aivan lähietäisyydeltä terävällä välineellä.

16. Korkein oikeus katsoo, että teon törkeyden puolesta puhuvat seikat ovat sitä vastaan puhuvia seikkoja painavampia, minkä vuoksi ryöstöä on myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä. A on siten syyllistynyt törkeään ryöstöön ja B nuorena henkilönä tehtyyn törkeään ryöstöön.

Rangaistuksen määrääminen

17. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

18. Korkein oikeus toteaa, että A:n ja B:n syyksi luettu törkeä ryöstö on moitittavampi kuin ratkaisujen KKO 1992:169, KKO 2014:87 ja KKO 2018:84 kioskiryöstöt, joista on ennen rangaistuksia lieventäviä seikkoja mitattu 1 vuoden 6 kuukauden, 2 vuoden 4 kuukauden ja 2 vuoden 1 kuukauden vankeusrangaistukset. Tämä perustuu siihen, että A:n ja B:n uhkaus väkivallan käyttämisestä on ollut vakava, ja uhkaaminen on tapahtunut aivan lähietäisyydeltä lukitussa tilassa. A:n ja B:n teosta ilmenevä syyllisyys on ollut samanasteista. Korkein oikeus katsoo edellä esitettyjen seikkojen perusteella, että oikeudenmukainen rangaistus A:lle ja B:lle syyksiluetusta törkeästä ryöstöstä on 2 vuotta 5 kuukautta ennen yksilöllisten rangaistusta lieventävien seikkojen huomioon ottamista.

19. B on teon tehdessään ollut 17 vuoden ikäinen, joten häneen on sovellettava rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 2 momentin mukaista lievennettyä rangaistusasteikkoa. B on kuitenkin teot tehdessään ollut vain noin neljä kuukautta alle täysi-ikäisyyden rajan. Korkein oikeus katsoo, että nuorena henkilönä tehdystä törkeästä ryöstöstä on B:lle mitattava 2 vuotta vankeutta. Käräjäoikeuden B:n syyksi lukema nuorena henkilönä tehty lievä petos ei vaikuta hänelle tuomittavan yhteiseen vankeusrangaistuksen pituuteen.

20. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Säännöksen 2 momentin mukaan alle 18-vuotiaana tehdystä rikoksesta ei saa tuomita ehdottomaan vankeusrangaistukseen, elleivät painavat syyt sitä vaadi.

21. Vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana puoltaa B:n kohdalla rikoksen vakavuus. Painavat syyt eivät kuitenkaan vaadi hänen tuomitsemistaan ehdottomaan vankeuteen, mistä syystä vankeusrangaistus määrätään B:lle ehdollisena käräjäoikeuden määräämin valvonnoin.

22. A on teon tehdessään ollut 18 vuoden 6 kuukauden ikäinen. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon myös tekijän korkea ikä, heikko terveydentila ja muut henkilökohtaiset olot, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi näistä syistä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Säännöstä koskevissa perusteluissa korkean iän yhteydessä lausutaan iän merkityksestä myös, että kehitysiässä oleva vaikutuksille altis nuori kokee laitoselämän ja ympäristön muutoksen voimakkaammin kuin kypsään ikään ehtinyt henkilö. Koulutuksen kannalta ratkaisevien elinvuosien hukkaaminen vankilaan merkitsee myös nuoren tulevaisuuden kannalta usein korvaamatonta menetystä. Tarkasteltavat perusteet koskevat ensi sijassa valintaa ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä, mutta niillä on myös merkitystä ehdottoman vankeuden pituudesta päätettäessä (HE 44/2002 vp s. 199–200).

23. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2017:69 alentanut 18-vuotiaan vastaajan rangaistusta rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan perusteella hänen nuoren ikänsä vuoksi. Korkein oikeus katsoi vastaajan iän huomioon ottamisen merkityksen korostuneen asiassa, koska hänen tekijäkumppaneihinsa sovellettiin rikoslain 6 luvun 8 §:n 1 momentin 1 kohdan ja 2 momentin mukaista lievennettyä rangaistusasteikkoa ja ikäero tekijöiden kesken oli pieni vastaajan täytettyä 18 vuotta vasta kaksi kuukautta ennen tekopäivää. Kaikkien vastaajien syyllisyyttä arvioitaessa oli ilmeistä, että rikoksen tekemiseen oli vaikuttanut ikään liittyvä kypsymättömyys. Pitkään vankeusrangaistukseen liittyvät haitalliset vaikutukset nuoren kehitykseen oli syytä ottaa huomioon myös 18 vuotta täyttäneen vastaajan rangaistusta määrättäessä, vaikkakin vähäisemmässä määrin (kohdat 36–39).

24. Myös tässä tapauksessa A:n iän huomioon ottamisen merkitys korostuu, koska B:hen sovelletaan lievennettyä rangaistusasteikkoa ja ikäero tekijöiden kesken on pieni. Ilmeistä myös on, että rikoksen tekemiseen on vaikuttanut heidän kummankin ikäänsä liittyvä kypsymättömyys. Siten kohdassa 22 mainitut pitkään vankeusrangaistukseen liittyvät haitalliset vaikutukset nuoren kehitykseen on perusteltua ottaa huomioon myös A:n rangaistusta mitattaessa. A ei ole syytteenalaisten tekojensa jälkeen syyllistynyt uusiin rikoksiin, ja hän on viitannut siihen, että pyrkii irtautumaan päihteiden käyttämisestä sekä haluaa hakeutua opiskelemaan. Näistä syistä A:lle tuomittavaa rangaistusta pitää rikoslain 6 luvun 7 §:n 2 kohdan perusteella alentaa hänen nuoren ikänsä vuoksi.

25. A:n syyksi on törkeän ryöstön ohella käräjäoikeudessa luettu pahoinpitely, virkamiehen väkivaltainen vastustaminen ja lievä petos. Kaksi ensin mainittua rikosta eivät ole lajissaan vähäisiä. Korkein oikeus katsoo, että A on tuomittava edellä mainituista rikoksista kohtuullistamisperuste huomioon ottaen yhteiseen 2 vuoden 5 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistuksen pituuden vuoksi A:n rangaistusta ei voida määrätä ehdolliseksi, eikä rikoslain 6 luvun 10 §:n 2 momentin perusteella valvontaa voida tuomita ehdottoman vankeuden tehosteeksi. A:lle alemmissa oikeusasteissa ehdollisen vankeuden oheisseuraamuksena tuomittu valvonta ja sen suorittaminen eivät vaikuta alentavasti tai lieventävästi A:n rangaistukseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan siten, että

- B:n syyksi luetaan nuorena henkilönä tehdyn ryöstön asemesta nuorena henkilönä tehty törkeä ryöstö. B:lle tuomitaan tästä rikoksesta ja nuorena henkilönä tehdystä lievästä petoksesta yhteisenä rangaistuksena 2 vuotta vankeutta. Vankeusrangaistus määrätään ehdollisena. Koeaika päättyy 2.8.2021. B tuomitaan yhden vuoden kolmen kuukauden ajaksi valvontaan käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevin tavoin;

- A:n syyksi luetaan ryöstön asemesta törkeä ryöstö. A:lle tuomitaan tästä rikoksesta ja pahoinpitelystä, lievästä petoksesta ja virkamiehen väkivaltaisesta vastustamisesta yhteisenä rangaistuksena 2 vuotta 5 kuukautta vankeutta. Koska vankeusrangaistus on ehdoton, määräys A:n tuomitsemisesta valvontaan poistetaan.

Muutoin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Mika Huovila, Mika Ilveskero ja Jussi Tapani. Esittelijä Teemu Vanhanen.

A ja B olivat tavanneet ravintolassa. A oli sanonut B:lle, että hänellä on B:lle kahdenkeskeistä asiaa, ja vienyt tämän selästä ohjaten terassille. A ja B olivat istuneet terassin sohvalla vierekkäin siten, että A:n käsi oli ollut B:n olkapäällä mutta heidän vartalonsa eivät olleet yhdessä. A oli sanonut olevansa ihastunut B:hen ja voivansa "lykkiä" tätä. B oli yrittänyt lähteä A:n vierestä, mutta A oli tarttunut tätä ranteesta ja sanonut, ettei tämä lähtisi minnekään.

A ei ollut rikoslain 20 luvun 5 a §:ssä edellytetyllä tavalla koskettelemalla tehnyt B:lle seksuaalista tekoa, joka oli omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Syyte seksuaalisesta ahdistelusta hylättiin.

RL 20 luku 5 a §
RL 20 luku 10 § 2 mom
RL 3 luku 1 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 17.4.2018 nro 18/116661 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 2.7.2019 nro 19/130169 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Anssi Savilampi ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Tuula Keltikangas, Päivi Kylmälahti ja Nina Sillanpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan sitä kysymystä, onko A syyllistynyt menettelyllään seksuaaliseen ahdisteluun. Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä lausumin, että Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että A:n syyksi luetaan seksuaalinen ahdistelu.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupaa koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys sen myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja käsittely alemmissa oikeusasteissa

1. Asiassa on tullut selvitetyksi, että A ja B olivat olleet 25.6.2017 viettämässä iltaa ravintolassa eri seurueissa. 18-vuotias B tunsi A:n ystävänsä enona ja oli myös A:n lasten tuttava ja joskus aikaisemmin käynyt A:n kotona. A oli sanonut ravintolassa B:lle, että hänellä oli kahdenkeskistä asiaa, ja ohjannut B:n ravintolan terassille selästä kädellä pitäen. A ja B olivat istuneet terassin sohvalla vierekkäin siten, että A:n käsi oli ollut B:n olkapäällä. A ei ollut sivellyt, puristanut tai rutistanut B:tä. A:n ja B:n vartalot eivät olleet koskettaneet toisiaan, vaan heidän välissään oli ollut noin 10–20 senttimetriä. A oli kertonut B:lle olevansa ihastunut tähän. Lisäksi A oli sanonut, että voisi "lykkiä" B:tä. B oli kieltänyt A:ta puhumasta tuollaisia. Kun B oli yrittänyt lähteä pois, A oli ottanut B:tä ranteesta kiinni ja sanonut, ettei tämä saisi lähteä mihinkään. B oli kuitenkin päässyt poistumaan tilanteesta.

2. Syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta seksuaalisesta ahdistelusta sen perusteella, että A oli koskettelemalla B:tä tehnyt tälle seksuaalisen teon, joka on huomioon ottaen kosketteluun liittyneet seksuaaliset ehdotukset ja B:n kielteinen suhtautuminen niihin ollut omiaan loukkaamaan B:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

3. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi seksuaalisen ahdistelun ja tuominnut tämän 20 päiväsakon sakkorangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen. Käräjäoikeus on katsonut B:n olleen A:n kainalossa ja että kainaloon ottaminen ja ranteesta kiinni pitäminen olivat tässä tapauksessa olleet seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistössä tarkoitettua seksuaalista koskettelua, kun huomioon otetaan kosketteluun liittyneet seksuaaliset ehdotukset ja B:n kielteinen suhtautuminen niihin.

4. Hovioikeus on A:n valituksen johdosta hylännyt syytteen ja vapauttanut A:n korvausvelvollisuudesta. Tuomiossaan hovioikeus on katsonut, ettei A:n koskettelu ollut intensiivistä eikä se ollut kohdistunut seksuaalisesti merkityksellisiin ruumiinosiin. Hovioikeus ei ole pitänyt A:n koskettelua seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistössä tarkoitettuna kosketteluna. Hovioikeuden mukaan A:n seksuaaliseksi tulkittava huomautus ei ole tehnyt koskettelusta seksuaalista.

Korkeimman oikeuden ratkaistavana oleva kysymys

5. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen perusteella kysymys siitä, onko A syyllistynyt rikoslain 20 luvun 5 a §:ssä rangaistavaksi säädettyyn seksuaaliseen ahdisteluun.

Seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistö

6. Rikoslain 20 luvun 5 a §:n mukaan, joka koskettelemalla tekee toiselle seksuaalisen teon, joka on omiaan loukkaamaan tämän seksuaalista itsemääräämisoikeutta, on tuomittava, jollei teosta muualla tässä luvussa säädetä rangaistusta, seksuaalisesta ahdistelusta sakkoon tai vankeuteen enintään kuudeksi kuukaudeksi.

7. Vuonna 2014 voimaan tulleeseen seksuaalisen ahdistelun kriminalisointiin on lain esitöiden (HE 216/2013 vp s. 51–52) mukaan vaikuttanut se, että ruumiillisen koskemattomuuden ja seksuaalisen itsemääräämisoikeuden merkitys on yhteiskunnassa yhä lisääntynyt ja tällaisen suuntauksen voidaan olettaa jatkuvan. Kriminalisoinnin tarpeellisuutta on perusteltu myös sillä, ettei voitu pitää tarkoituksenmukaisena erityisesti kunnianloukkausta ja pahoinpitelyä koskevien säännösten soveltamista tekoihin, joissa tekijän toiminta oli luonteeltaan selkeästi seksuaalista eikä toisen kunniaa loukkaavaa tai terveyttä vahingoittamaan pyrkivää.

8. Seksuaalista ahdistelua koskeva rangaistussäännös poikkeaa hallituksen esitykseen sisältyneestä seksuaalista häirintää koskeneesta säännösehdotuksesta. Säännösehdotuksen mukaan rikoksen tunnusmerkistö olisi täyttynyt paitsi koskettelemalla myös muulla siihen vakavuudeltaan rinnastettavalla tavalla toiselle tehdyllä seksuaalisella teolla, joka on omiaan loukkaamaan teon kohteen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Perustuslakivaliokunta on lausunnossaan (PeVL 6/2014 vp s. 4) pitänyt ehdotettua avointa tekotapaa lähtökohtaisesti rikosoikeudellisen laillisuusperiaatteen kannalta ongelmallisena. Samoin lakivaliokunta on mietinnössään (LaVM 4/2014 vp s. 7) katsonut, että rangaistava seksuaalinen ahdistelu on aiheellista rajata koskettelua sisältäviin tilanteisiin ja laajentaa rangaistavuutta tarvittaessa vasta, kun on nähtävissä, millaiselle vakavuusasteelle rangaistavuuden kynnys käytännössä asettuu.

9. Rikoslain 20 luvun 5 a §:n säännös seksuaalisesta ahdistelusta on säädetty sittemmin lakivaliokunnan mietinnön mukaisesti niin, että tekotapana on ainoastaan kosketteleminen.

10. Hallituksen esityksen perusteluissa (HE 216/2013 vp s. 59) on kuvattu ilmaisua "koskettelu" niin, ettei siinä ole kysymys tavanomaisena pidettävästä esimerkiksi ihmisjoukossa ohimennen tapahtuneesta toisen hipaisusta vaan teosta, jolta edellytetään tiettyä intensiivisyyttä. Kysymys olisi toisen sivelystä, puristelusta, taputtelusta tai vastaavista teoista, joiden kohteena olisi ruumiinosa, jota on tavanomaista pitää seksuaalisesti merkityksellisinä, kuten ainakin rinnat, sukupuolielin, takapuoli tai reidet. Myös toisen suutelemista voitaisiin pitää säännöksessä tarkoitettuna kosketteluna.

11. Seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöön sisältyvällä seksuaalisella teolla tarkoitetaan rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentin mukaan sellaista tekoa, joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen. Määritelmäsäännöksen perusteluiden mukaan sitä tulkittaessa on aina kiinnitettävä huomiota kyseisen tunnusmerkistön muihin osiin ja asianomaisen säännöksen tavoitteisiin (HE 6/1997 vp s. 188). Teon seksuaalinen olennaisuus on arvioitava objektiivisesti ulkonaisesti havaittavista seikoista lähtien ja kiinnittäen huomiota kokonaisuutena kaikkiin määritelmäsäännöksessä mainittuihin seikkoihin eli tekijään, teon kohteeseen ja teko-olosuhteisiin (HE 282/2010 vp s. 109–110 ja HE 216/2013 vp s. 60).

12. Seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön suojelukohteena on seksuaalinen itsemääräämisoikeus. Tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää, että koskettelemalla tehty teko on paitsi seksuaalinen myös omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. Säännöksen esitöiden (HE 216/2013 vp s. 60–61) mukaan se, mikä on omiaan loukkaamaan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, vaihtelee huomattavasti ainakin sillä perusteella, mitkä ovat teko-olosuhteet ja millainen on tekijän ja teon kohteen välinen suhde. Perustelujen mukaan olosuhteita sekä tekijän ja teon kohteen suhdetta voidaan ajatella jatkumona. Teko on varsin matalalla kynnyksellä omiaan loukkaamaan seksuaalista itsemääräämisoikeutta, jos sen tekee esimerkiksi kadulla uhrille täysin tuntematon, ehkä vieläpä nuorta uhria selvästi iäkkäämpi henkilö. Toisessa ääripäässä on vakiintunut parisuhde, ja jatkumon eri kohdille sijoittuisivat seurustelutilanteet, vanhojen tuttavien väliset tapaamiset ja satunnaiset tuttavuudet. Viime kädessä yksittäistapauksittain on arvioitava, mikä vallinneissa olosuhteissa ja tekijän ja kohteen välinen suhde huomioon ottaen on hyväksyttävän seksuaalisen käyttäytymisen raja.

13. Edellä viitatut perustelulausumat liittyvät säännösehdotukseen, joka oli huomattavasti laajempi ja avoimempi kuin lakiin otettu rangaistussäännös. Korkein oikeus toteaa, että tämän kaltaisilla, teko-olosuhteita ja osapuolten välistä suhdetta koskevilla seikoilla voi kuitenkin tulkinnanvaraisissa tapauksissa olla merkitystä arvioitaessa sekä sitä, onko fyysisessä kosketuksessa ollut kysymys seksuaalisesti olennaisesta koskettelemisesta, että sitä, onko koskettelu ollut omiaan loukkaamaan toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Rikoslain 20 luvun 5 a §:n seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistön ja rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentin seksuaalisen teon määritelmäsäännöksen nojalla arvioitavana on se, onko A:n menettelyssä ollut kyse kosketteluista, jotka ovat olleet seksuaalisesti olennaisia ja omiaan loukkaamaan B:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta.

15. Hovioikeuden selvitetyiksi katsomat koskettelut ovat ensinnäkin käden pitäminen toisen selällä saatettaessa tätä kävellen toiseen paikkaan, toiseksi käden pitäminen vieressä istuvan olkapäällä ja kolmanneksi toisen ranteesta kiinni ottaminen.

16. Korkein oikeus toteaa, että A ei ole koskenut sellaisiin kehon osiin, joita tyypillisesti pidetään seksuaalisesti merkityksellisinä, eikä kosketuksia ole myöskään tehty tällaisilla kehon osilla. Kysymys ei ole ollut sivelevistä, taputtelevista, puristelevista tai muistakaan kiihottavina pidettävistä liikkeistä. Koskettelut eivät ole kohdistuneet vaatteiden alle, eivätkä ne muutoinkaan ole olleet erityisen intiimejä vaan moniin sosiaalisiin tilanteisiin soveltuvia ja hyväksyttäviä. Korkein oikeus katsoo, että A ei ole koskettanut B:tä tavoilla, jotka sellaisinaan olisivat, yksin tai yhdessä arvioituina, seksuaalisesti olennaista koskettelua.

17. A on istuessaan B:n vieressä ja koskettaessaan B:n olkapäätä kertonut B:lle, että hän on ihastunut B:hen ja että hän voisi "lykkiä" B:tä. Toteamus "lykkimisestä" on tuossa yhteydessä sisältänyt sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaalitekoon liittyvän suorasukaisen ehdotuksen. Korkein oikeus katsoo, että A:n ehdotus B:lle on ollut rikoslain 20 luvun 10 §:n 2 momentissa määritellyin tavoin seksuaalisesti olennainen.

18. Korkein oikeus toteaa, että seksuaaliset puheet voivat muuttaa joidenkin, muissa olosuhteissa hyväksyttävien fyysisten kosketusten luonteen seksuaaliseksi, jolloin arvioitavaksi tulee myös se, onko koskettelu loukannut toisen seksuaalista itsemääräämisoikeutta. A:n esittämien väitteiden vuoksi Korkein oikeus toteaa lisäksi, ettei ravintolaympäristö tapahtumapaikkana vähennä seksuaalisen itsemääräämisoikeuden suojaa vaan tällöinkin huomiota on kiinnitettävä ennen muuta osapuolten väliseen suhteeseen ja siihen, onko toinen suhtautunut torjuvasti tai myönteisesti seksuaalisiin ehdotuksiin tai muuhun lähentelyyn.

19. Rikoslain 20 luvun 5 a §:n seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistössä seksuaalisen ahdistelun tekotavaksi on lainsäätäjän harkinnan tuloksena säädetty vain toisen kosketteleminen. Rikoslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan rikokseen syylliseksi saa katsoa vain sellaisen teon perusteella, joka tekohetkellä on laissa nimenomaan säädetty rangaistavaksi. Tämä tarkoittaa lainkäyttäjälle osoitettua kieltoa mennä lain sanamuodon ulkopuolelle ja täydentää lakia rikosasian vastaajan vahingoksi analogiapäätelmään turvautumalla (HE 44/2002 vp s. 29).

20. Tässä asiassa ne seksuaaliset teot, jotka ovat olleet omiaan loukkaamaan B:n seksuaalista itsemääräämisoikeutta, ovat liittyneet seksuaalisiin ja B:lle vastenmielisiin puheisiin. Korkein oikeus katsoo, että A:n fyysiset kosketukset ovat olleet niin vähäisiä ja sosiaalisessa kanssakäymisessä tavanomaisia, ettei niiden luonne ole muuttunut seksuaalisesti olennaiseksi yksinomaan seksiin liittyvän ehdotuksen perusteella. Silloin, kun fyysistä kosketusta ei voida teko-olosuhteetkaan huomioon ottaen pitää seksuaalisesti olennaisena kosketteluna, teko ei voi täyttää seksuaalisen ahdistelun tunnusmerkistöä.

21. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että syyte seksuaalisesta ahdistelusta on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Marjut Jokela, Pekka Koponen, Päivi Hirvelä, Mika Ilveskero ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

B oli esitutkinnassa epäiltynä aviopuolisoonsa A:han kohdistuneesta pahoinpitelystä. Ottaen huomioon A:n ja B:n välisen suhteen laatu samassa taloudessa asuvina aviopuolisoina, A:n osittain taloudellisesti riippuvainen asema B:stä ja B:n ammattiinsa liittyvä parempi tuntemus rikosoikeudenkäynnistä Korkein oikeus katsoi, että oikeudenkäyntiavustajan määrääminen A:lle oli perusteltua oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla.

ROL 2 luku 1 a § 2 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 14.6.2019 nro 19/6569 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 26.7.2019 nro 412 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjänotaari Juha-Matti Kiviluoto ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Merja Lahti, Tuulikki Räsänen ja Virpi Pääkkönen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asianajaja X määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen esitutkintaa ja mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja alempien oikeuksien ratkaisut

1. A on 8.4.2019 tehnyt poliisille rikosilmoituksen. Poliisin laatiman tutkintailmoituksen mukaan A on kertonut aviopuolisonsa B:n 6.4.2019 raivostuneen ja läpsäisseen A:ta avokämmenellä vasemmalle poskelle siten, että tämä oli menettänyt hetkeksi ymmärryksensä, mutta ei ollut mennyt tajuttomaksi. Tämä oli tapahtunut heidän yhteisessä kodissaan perheen kahden alaikäisen lapsen ollessa kotona. Rikosnimikkeeksi tutkintailmoitukseen on kirjattu pahoinpitely.

2. A on käräjäoikeuteen 20.5.2019 toimittamassaan hakemuksessa pyytänyt, että oikeustieteen maisteri Y määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen 15.5.2019 lukien oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain nojalla. Hän on perustellut hakemustaan sillä, että hän on perheväkivallan uhri ja asianomistajana pahoinpitelyasian esitutkinnassa. A on käräjäoikeuden kehotuksesta sittemmin täydentänyt hakemustaan ilmoittamalla vireillä olevan rikosasian yksilöintitiedot sekä epäiltynä olevan puolisonsa poliisiammatin.

3. Käräjäoikeus on päätöksellään 14.6.2019 hylännyt A:n hakemuksen. Käräjäoikeuden mukaan pelkkä lähisuhdeväkivallan uhrina oleminen ja osapuolten väliseen suhteeseen vetoaminen ei riitä, vaan lisäksi edellytetään, että avustajan määräämistä on tapauskohtaisen harkinnan nojalla pidettävä perusteltuna. A ei ole näyttänyt olevansa selvästi heikommassa tai erityisen alisteisessa asemassa suhteessa rikoksesta epäiltyyn B:hen.

4. A on hakenut muutosta käräjäoikeuden päätökseen ja pyytänyt, että asianajaja X määrätään hänen oikeudenkäyntiavustajakseen 28.5.2019 lukien. Hän on valituksessaan todennut B:n pahoinpidelleen häntä perheen yhteisessä kodissa ja viitannut myös siihen, että henkinen ja fyysinen väkivalta on ollut jatkuvaa. Hän on ilmoittanut kertovansa esitutkinnassa tarkemmin myös aikaisemmasta väkivallasta ja aikovansa esittää asiassa myös vahingonkorvausvaatimuksia. Hän on todennut olevansa B:hen nähden selvästi heikommassa asemassa muun ohessa taloudellisen riippuvuutensa johdosta.

5. Hovioikeus on hylännyt valituksen. Se on todennut, että valitukseen liitetyn tutkintailmoituksen mukaan epäiltynä tekona on rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tarkoitettu pahoinpitely 6.4.2019. Hovioikeus on katsonut, ettei tutkintailmoituksen sisältö tue käsitystä oikeudenkäyntiavustajan määräämisen tarpeesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, tuleeko A:lle määrätä oikeudenkäyntiavustaja oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 2 luvun 1 a §:n nojalla.

Sovellettava säännös ja sen tulkinta

7. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 2 luvun 1 a §:n mukaan tuomioistuin voi määrätä asianomistajalle oikeudenkäyntiavustajan esitutkintaa ja, silloin kun asianomistajalla on vaatimuksia syyttäjän ajamassa asiassa, oikeudenkäyntiä varten: 1) rikoslain 20 luvussa tarkoitetussa seksuaalirikosta koskevassa asiassa, jollei sitä erityisestä syystä pidetä tarpeettomana; 2) rikoslain 21 luvun 1–6 ja 6 a §:ssä tarkoitetussa rikosasiassa, jos sitä asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde huomioon ottaen on pidettävä perusteltuna; 3) henkeen, terveyteen tai vapauteen kohdistuvaa rikosta koskevassa asiassa, jos sitä rikoksen vakavuus, asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet ja muut seikat huomioon ottaen on pidettävä perusteltuna.

8. Rikosoikeudenkäyntilain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 82/1995 vp s. 48) mukaan lain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdassa tarkoitettu perusteltu tarve avustajan määräämiselle saattaa olla esimerkiksi silloin, kun asianomistaja ja rikoksesta epäilty ovat lähiomaisia ja asianomistaja selvästi heikommassa asemassa oleva osapuoli. Sellainen tilanne saattaa olla kysymyksessä esimerkiksi silloin, kun vaimo on miehensä väkivaltarikoksen asianomistaja. Hyvin läheisten henkilöiden välisissä väkivaltarikoksissa on usein kysymys henkilöä myös henkisesti syvästi loukkaavista rikoksista. Kohdassa 2 tarkoitetuissa rikoksissa, toisin kuin pykälän 1 kohdassa tarkoitetuissa rikoksissa, edellytetään tapauskohtaista harkintaa siitä, onko oikeudenkäyntiavustajan määräämisen tarve olemassa. Lisäksi erityisesti kun rikosta selvitetään esitutkintavaiheessa, asianomistaja tarvitsee oikeudellisen avun lisäksi henkistä tukea.

9. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 3 kohta lisättiin lakiin myöhemmin. Lainkohtaa koskevan hallituksen esityksen mukaan sen tarkoituksena oli entisestään laajentaa asianomistajan oikeudenkäyntiavustajan määräämisen edellytyksiä henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvissa rikosasioissa. Väkivaltarikoksen uhri voi myös muusta syystä kuin hänen ja epäillyn välisen suhteen vuoksi olla tavallista heikommassa asemassa. Tuomioistuimen tulee tapauskohtaisen kokonaisharkinnan perusteella arvioida, onko oikeudenkäyntiavustajan määrääminen kysymyksessä olevassa tapauksessa perusteltua. Mitä vakavammasta rikoksesta on kysymys, sitä perustellumpaa oikeudenkäyntiavustajan määrääminen on. Oikeudenkäyntiavustajaa ei tule määrätä, jos kysymys on vähäisestä rikoksesta. Oikeudenkäyntiavustajan määräämisessä otetaan huomioon myös asianomistajan henkilökohtaiset olosuhteet, kuten rikoksen hänelle aiheuttamat seuraukset. Myös asianomistajan ikä, terveys ja suhde epäiltyyn henkilöön voidaan ottaa harkinnassa huomioon (HE 271/2004 vp s. 19–20 ja 36–37).

10. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 1998:111 katsonut, että tappoa koskevassa asiassa surmatun henkilön vanhemmille, jotka eivät olleet epäillyn lähisukulaisia tai tämän kanssa muutoinkaan läheisiä, ei voitu määrätä avustajaa rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla. Ratkaisussa KKO 2010:86 sen sijaan katsottiin, että tapon yrityksen kohteeksi joutuneelle 19-vuotiaalle asianomistajalle, joka oli oikeudenkäynnissä esittänyt korvausvaatimuksia hänelle aiheutuneen henkilövahingon johdosta, voitiin määrätä oikeudenkäyntiavustaja rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 3 kohdan nojalla. Merkitystä annettiin asianomistajan nuorelle iälle ja epävarmalle taloudelliselle asemalle sekä sille, että korvausvaatimusten esittäminen oli edellyttänyt oikeudellista tietämystä ja korvauskäytännön tuntemusta. Oikeudenkäyntiavustajan määräämistä puolsi osaltaan myös tarve varmistaa asianosaisten yhdenvertaisuus oikeudenkäynnissä, jossa vastapuolelle oli myönnetty oikeusapua ja määrätty avustaja.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä tapauksessa

11. A on asianomistajana esitutkinnan kohteena olevassa rikosasiassa, jossa hänen aviopuolisoaan B:tä epäillään pahoinpitelystä. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan B:n epäillään lyöneen A:ta huhtikuussa 2019 avokämmenellä vasemmalle poskelle perheen yhteisessä kodissa. Puolisoilla on kaksi yhteistä alaikäistä lasta. A on ilmoittanut olevansa opiskelija ja heikon taloudellisen tilanteensa vuoksi osaksi riippuvainen B:n elatuksesta.

12. Rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan mukaan asianomistajalle voidaan määrätä oikeudenkäyntiavustaja muun muassa rikoslain 21 luvun 5 §:ssä tarkoitetussa pahoinpitelyssä, jota koskevasta rikosepäilystä nyt on kysymys. Avustajan määrääminen edellyttää mainitun 2 kohdan mukaan lisäksi, että määräämistä on pidettävä perusteltuna huomioon ottaen asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde. Korkein oikeus katsoo, että edellisessä kohdassa mainitut A:n ja B:n väliseen suhteeseen liittyvät seikat puoltavat oikeudenkäyntiavustajan määräämistä rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla.

13. Oikeudenkäyntiavustajan määräämisessä rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n nojalla on pitkälti kysymys tapauskohtaisesta harkinnasta, mikä ilmenee myös lainkohdan sanamuodosta. Harkittaessa avustajan määräämistä pykälän 2 kohdan nojalla voidaan siten ottaa huomioon muitakin seikkoja kuin asianomistajan ja rikoksesta epäillyn välinen suhde. Huomioon voidaan tällöin ottaa myös sellaisia seikkoja, joilla voidaan perustella avustajan määräämistä mainitun pykälän 3 kohdan nojalla henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvaa rikosta koskevissa asioissa. Mainitun 3 kohdan säätämisen tarkoituksena oli edellä todetuin tavoin laajentaa asianomistajan oikeudenkäyntiavustajan määräämisen edellytyksiä sen takia, että väkivaltarikoksen uhri voi olla tavallista heikommassa asemassa myös muusta syystä kuin hänen ja epäillyn välisen suhteen vuoksi.

14. B on ammatiltaan poliisi, jolle esitutkinnan ja rikosoikeudenkäynnin kulku ja käytännöt sekä asianosaisten oikeudet ovat jo lähtökohtaisesti tutummat kuin niitä ennestään tuntemattomalle henkilölle. Oikeudenkäyntiavustajan määräämistä A:lle puoltaa siten osaltaan myös tarve varmistaa asianosaisten yhdenvertaisuus oikeudenkäynnissä.

15. Korkein oikeus katsoo, että A:n ja B:n välinen suhde samassa taloudessa asuvina aviopuolisoina sekä muut edellä kuvatut asian harkintaan vaikuttavat seikat huomioon ottaen oikeudenkäyntiavustajan määrääminen A:lle on rikosoikeudenkäyntilain 2 luvun 1 a §:n 2 kohdan nojalla perusteltua.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan.

Asianajaja X määrätään A:n oikeudenkäyntiavustajaksi esitutkintaa ja mahdollista oikeudenkäyntiä varten.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ari Kantor, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Lena Engstrand ja Juha Mäkelä. Esittelijä Paula Jutila.

Käräjäoikeus oli lukenut vastaajan syyksi tämän alaikäiseen lapseen kohdistuneen vapaudenriiston ja pahoinpitelyn. Hovioikeus oli katsonut, ettei käräjäoikeus ollut perustellut tuomiota näytön arvioinnin osalta asianmukaisella tavalla, ja palauttanut asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Korkein oikeus katsoi ratkaisustaan ilmenevillä perusteilla, että käräjäoikeuden tuomiota ei ollut näytön arvioinnin osalta perusteltu oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:ssä edellytetyllä tavalla, mutta asiaa ei tässä tapauksessa tullut palauttaa käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, vaan asian käsittelyä tuli jatkaa hovioikeudessa.

ROL 11 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 29.10.2018 nro 18/146529 ja Vaasan hovioikeuden päätös 4.6.2019 nro 19/125108 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Eeva Talves-Lehtinen ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eija-Liisa Helin, Jukka Mäkelä ja Nina Sillanpää.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että hovioikeuden päätös palauttaa asia käräjäoikeuteen kumotaan ja että asian käsittelyä jatketaan hovioikeudessa.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. Syyttäjä on käräjäoikeudessa vaatinut A:lle rangaistusta 1.1.2014–1.6.2015 tehdystä vapaudenriistosta sen perusteella, että A oli sulkenut tekoaikana 3–5-vuotiaan lapsensa useita kertoja tämän huoneeseen lukitsemalla huoneen oven tai sitomalla sen kiinni narulla tai koiranhihnalla siten, että lapsen ulospääsy oli estynyt. Lapsi oli kerran joutunut virtsaamaan huoneeseensa lehden päälle, koska hän ei ollut päässyt huoneesta vessaan. Lisäksi syyttäjä on vaatinut A:lle rangaistusta samana ajanjaksona tehdystä pahoinpitelystä sen perusteella, että A oli tukistanut lastaan, antanut tälle luunapin, heittänyt tämän sängylle niin, että lapsen pää oli osunut seinään, ja lyönyt tätä päähän koiran luulla. Näistä teoista oli aiheutunut lapselle kipua.

2. A on kiistänyt menetelleensä syytteessä kuvatulla tavalla ja syyllistyneensä syytteen mukaisiin rikoksiin.

3. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi syytteen mukaiset menettelyt ja tuominnut tämän vapaudenriistosta ja pahoinpitelystä yhteiseen 40 päiväsakon sakkorangaistukseen.

4. Käräjäoikeudessa on esitetty todisteluna lapsen videoitu haastattelu, joka on tehty yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian tutkimusyksikössä, ja haastattelun litterointi sekä samassa tutkimusyksikössä laadittu asiantuntijalausunto, jossa muun muassa arvioidaan lapsen haastattelun luotettavuutta. Lisäksi käräjäoikeudessa on kuultu todistajana lapsen isoäitiä sekä sijaisäitiä, jonka luokse lapsi oli sijoitettu asumaan syytteessä kuvattujen tapahtumien jälkeen. A ei ole käräjäoikeudessa halunnut tulla kuulluksi, minkä vuoksi syyttäjä on vedonnut hänen esitutkintakertomukseensa. Esitutkinnassa A on tunnustanut, että hän oli tukistanut lasta ainakin kerran ja laittanut tämän viideksi minuutiksi huoneeseensa arestiin sulkien oven koiranhihnalla. Vielä käräjäoikeudessa on kirjallisena todisteena esitetty poliisille tehty tutkintapyyntö.

5. Käräjäoikeus on selostanut tuomiossaan varsin yksityiskohtaisesti asiassa esitetyn todistelun sisältöä. Tämän jälkeen käräjäoikeus on johtopäätöksinään lausunut seuraavaa:

ˮLapsi on yksityiskohtaisesti kertonut hänen sulkemisestaan huoneeseensa, oven sulkemisesta narulla, äidin tekemästä tukistamisesta ja antamista luunapeista. Lapsi on pääasiassa kertonut eri tapahtumista ilman haastattelijan tekemiä johdattelevia kysymyksiä.

Lapsi on myös kertonut samansuuntaisesti huoneeseen sulkemisesta ja lattialle pissaamisesta asiassa todistajana kuullulle sijaisäidilleen. Lapsi on myös kertonut muista kotonaan tapahtuneista tilanteista, mutta ei kuitenkaan äitiään syyllistävästi.

Käräjäoikeus on lapsen haastattelun ja sijaisäidin kertomuksen perusteella päätynyt samaan kuin yliopistollisen sairaalan lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian tutkimusyksikkö lausunnossaan lapseen kohdistuneesta väkivallasta ja vapaudenriistosta, joiden tekijänä on A.

Pahoinpitelyä ei voi pitää vähäisenä, koska se on kohdistunut 3–5-vuotiaaseen lapseen, väkivallan käyttöä on ollut useanlaatuista ja useampia kertoja ja tekijänä on ollut lapselle läheinen henkilö. Teot ovat olleet täysin tahallisia.ˮ

6. A on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut ensisijaisesti, että asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi, koska käräjäoikeuden tuomio oli puutteellisesti perusteltu näytön arvioinnin osalta ja koska todistajankuulustelussa oli ollut epäasiallisia ja asenteellisia piirteitä. Toissijaisesti A on vaatinut, että syyte hylätään tai että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan.

7. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja palauttanut asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Hovioikeus on todennut, että käräjäoikeus oli tuomiossaan varsin seikkaperäisesti selostanut näyttöä, mutta sitä ei ollut perusteluissa arvioitu asianmukaisesti. Hovioikeus on kiinnittänyt huomiota siihen, että käräjäoikeuden näytön arviointi sisältää 5,5 vuoden ikäisen lapsen oikeuspsykologisen haastattelututkimuksen ja erään todistajan kertomuksen arviointia, mutta ei syytettä vastaan puhuvan näytön arviointia. Hovioikeus on lausunut, että käräjäoikeuden ratkaisu syyksilukemisesta käytännössä pitkälti perustuu lapsen haastattelututkimukseen, josta tehdyt arviot eivät sido tuomioistuinta todistusharkinnassa. Hovioikeus on todennut, että näytön selostaminen ja sen arvioiminen ovat asianmukaisten perustelujen laatimisessa eri asemassa, ja katsonut käräjäoikeuden tuomion perustelut ratkaisevalla tavalla puutteellisiksi. Todistajankuulustelussa hovioikeus ei sen sijaan ole katsonut tapahtuneen sellaisia virheitä, jotka olisivat palauttamisen syynä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

8. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys siitä, ovatko käräjäoikeuden tuomion perustelut olleet puutteelliset ja onko hovioikeudella tästä syystä ollut peruste palauttaa asia käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Tuomion perusteluvelvollisuutta koskevat lähtökohdat

9. Tuomion perusteluvelvollisuudesta rikosasiassa säädetään oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:ssä. Sen 2 momentin mukaan tuomio on perusteltava. Perusteluista on ilmettävä, mihin seikkoihin ja oikeudelliseen päättelyyn ratkaisu perustuu. Perusteluissa on myös selostettava, millä perusteella riitainen seikka on tullut näytetyksi tai jäänyt näyttämättä. Myös Euroopan ihmisoikeussopimuksen 6 artiklan mukaiseen oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin vaatimukseen sisältyy se, että tuomioistuimen tulee antaa ratkaisulleen riittävät perustelut.

10. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin oikeusohjeet todistusharkinnasta vaikuttavat osaltaan siihen, millä tavoin tuomioistuimen on perusteltava näyttöratkaisunsa. Säännöksen mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä.

11. Edellä mainitun oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain perusteluvelvollisuutta koskevan säännöksen lainvalmistelutöissä (HE 82/1995 vp s. 127–128) on esitetty, että erityisen tärkeätä tuomion perusteleminen rikosasiassa on silloin, kun syyte hylätään tai vastaaja tuomitaan kiistämisestään huolimatta. Tuomio olisi muutoinkin perusteltava niin yksityiskohtaisesti kuin asian merkitys ja riitaisuus vaativat.

12. Korkein oikeus toteaa, että tuomioistuimen on riittävän avoimesti ja kattavasti sekä tasapuolisesti kuvattava todistusharkintaansa ratkaisun perusteluissa, jotta on mahdollista varmistua siitä, että tuomioistuin on suorittanut todistusharkinnan asianmukaisesti. Tuomioistuimen näytön arvioinnin kuten muidenkin ratkaisun perusteena olleiden päätelmien perusteleminen on tärkeää paitsi asianosaisten, myös yleisön ja mahdollisessa muutoksenhaussa ylemmän tuomioistuimen kannalta. Lisäksi asianmukaisten perusteluiden laatimisella on olennainen oikeusvarmuutta lisäävä merkitys tuomarin itsekontrollina (oikeuskirjallisuudessa esim. Jyrki Virolainen – Petri Martikainen: Tuomion perusteleminen, 2010, s. 39–49; Juha Lappalainen – Tuomas Hupli teoksessa Prosessioikeus, 2017, 5. p., s. 745–746).

13. Käräjäoikeuden ratkaisun perusteluilla on keskeinen merkitys muutoksenhaun kannalta. Käräjäoikeuden on perusteltava ratkaisunsa niin selvästi ja seikkaperäisesti, että hävinnyt asianosainen pystyy asianmukaisesti käyttämään muutoksenhakuoikeuttaan eli harkitsemaan muutoksenhaun aiheellisuutta sekä kohdentamaan ja perustelemaan muutoksenhakemuksensa asianmukaisesti. Käräjäoikeuden ratkaisu yhdessä valituksen ja mahdollisen vastauksen kanssa on myös aineistoa, jonka pohjalta hovioikeus arvioi sitä, onko muutoksenhakijalle myönnettävä jatkokäsittelylupa, jos valitus kuuluu jatkokäsittelylupajärjestelmän piiriin, ja tuleeko asiassa toimittaa pääkäsittely ja ottaa todistelua uudelleen vastaan. Käräjäoikeuden ratkaisun perustelujen tulee antaa riittävä pohja hovioikeuden muun ohella näitä kysymyksiä koskevalle harkinnalle.

Korkeimman oikeuden arviointi tässä asiassa

Asiassa esitetty todistelu perusteluvelvollisuuden kannalta arvioituna

14. Syytteessä kuvatut rikokset ovat moitittavuudeltaan melko lieviä, ja käräjäoikeus onkin tuominnut vastaajan niistä yhteiseen sakkorangaistukseen. Näytön arvioinnin huolellista perustelemista on tässä asiassa kuitenkin edellyttänyt se, että vastaaja on kiistänyt syytteen ja että asiassa on esitetty todistelua sekä syytteen puolesta että sitä vastaan. Asiassa on kysymys hyvin nuoreen lapseen kohdistuneita rikoksia koskevasta syyteasiasta, ja syytettynä on asianomistajan äiti. Myös asian laatu ja asiassa annettavan ratkaisun mahdollinen vaikutus asianosaisten keskinäiseen suhteeseen on korostanut tuomioistuimen perusteluvelvollisuutta.

15. Keskeinen todiste asiassa on ollut väitettyjen tekojen asianomistajan, alle kouluikäisen lapsen videoitu haastattelu. Syytteen tueksi on asiassa esitetty taltioidun kertomuksen ohella laaja asiantuntijalausunto, jossa yliopistollisen sairaalan yhteydessä toimivan lasten ja nuorten oikeuspsykiatrian tutkimusyksikön asiantuntijat ovat arvioineet lapsen kertomuksen luotettavuutta. Lausunnossa on arvioitu myös haastattelun toteutustapoja ja vaihtoehtoisten tapahtumienkulkujen mahdollisuutta. Lausunnon mukaan syytteen teonkuvausten mukaiset hypoteesit ovat saaneet tukea lapsen kertomuksesta, kun taas vaihtoehtoiset hypoteesit eivät ole saaneet.

16. Syyttäjän nimeämänä todistajana kuultu lapsen sijaisäiti on lausunut siitä, mitä lapsi oli hänen luonaan asuessaan kertonut aiemmista tapahtumista kotonaan. Todistaja on lausunut myös siitä, mitä lapsi oli muutoin kertonut suhteestaan äitiinsä.

17. Vastaaja A ei ole halunnut tulla käräjäoikeudessa henkilökohtaisesti todistelutarkoituksessa kuulluksi. Käräjäoikeuden tuomion näytön selostuksesta ilmenee, että syyttäjä on käräjäoikeudessa vedonnut tietyltä osin A:n esitutkinnassa antamaan kertomukseen, jossa A on vähäiseltä osin tunnustanut syytteen mukaisen menettelyn. A:n nimeämänä todistajana käräjäoikeudessa on kuultu lapsen isoäitiä, joka on kertonut asuneensa yhdessä A:n ja lapsen kanssa siihen saakka, kun lapsi oli mennyt sijaiskotiin. Hän on kertonut, ettei ole nähnyt syytteessä kuvattuja menettelyjä koskaan tapahtuneen.

18. Käräjäoikeus on näytön arvioinnissaan edellä kohdassa 5 selostetuin tavoin lyhyesti arvioinut lapsen kertomuksen luotettavuutta. Käräjäoikeus on kiinnittänyt tässä yhteydessä huomiota siihen, ovatko haastattelut olleet johdattelevia, onko lapsi kertonut syytteen ulkopuolisista tapahtumista äitinsä kanssa asenteellisesti ja ovatko lapsen kertomukset haastattelussa ja toisaalta myöhemmin sijaisäidille olleet keskenään yhdenmukaisia.

Johtopäätökset

19. Korkein oikeus katsoo, että näytön arviointi asiassa olisi edellyttänyt käräjäoikeuden tuomiossa toteutunutta monipuolisempaa ja erittelevämpää tarkastelua A:n syyllisyyttä puoltavista ja sitä vastaan puhuvista seikoista. Todisteita olisi tullut arvioida sekä yksittäin että kokonaisuutena.

20. Edellä mainitusta asiantuntijalausunnosta huolimatta todistelun luotettavuuden ja sen näyttöarvon arvioiminen on kuulunut tuomioistuimelle. Riittävänä ei voida pitää sitä, että tuomioistuin ilmoittaa päätyvänsä samaan lopputulokseen kuin asiantuntijat. Keskeisimpänä näyttönä olleen lapsen kertomuksen luotettavuuden ja merkityksen itsenäisen arvioinnin tuomioistuimen toimesta olisi siten tullut olla perusteellisempi. Pienen lapsen kuulemiseen liittyy tavanomaisesta tuomioistuimessa tapahtuvasta kuulemisesta poikkeavia piirteitä, jotka edellyttävät tuomioistuimelta tuomion perusteluista ilmenevää tarkastelua.

21. Asiassa todistajana kuullun lapsen sijaisäidin kertomusta ei ole tuomiossa arvioitu erikseen. Käräjäoikeus on kokonaan laiminlyönyt lausua syytettä vastaan puhuvana näyttönä esitetyn lapsen isoäidin todistajankertomuksen merkityksestä ja tämän kertomuksen uskottavuudesta. Lisäksi käräjäoikeudessa näyttönä vedotun A:n esitutkintakertomuksen osan merkityksestä asiassa, huomioon ottaen syytteen kiistäminen kokonaisuudessaan, ei ole tuomiossa lausuttu.

22. Vaikka asiassa esitetty näyttö on selostettu käräjäoikeuden tuomiossa perusteellisesti, näytön arviointia koskevissa perusteluissa on edellä esitetyistä syistä ilmeisiä puutteita. Perusteluvelvollisuuden puutteet koskevat koko rikosasian kannalta keskeistä syyllisyyskysymystä. Korkein oikeus katsoo, etteivät käräjäoikeuden näyttöratkaisun perustelut kokonaisuutena arvioiden täytä oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain 11 luvun 4 §:ssä asetettuja vaatimuksia.

Asian palauttaminen

23. Hovioikeus on palauttanut asian käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi perusteluvelvollisuuden laiminlyönnin vuoksi. Arvioitavana on siten se, onko asian palauttamiselle ollut perustetta.

24. Jutun palauttamisen edellytyksistä ei ole laissa säännöksiä. Palauttaminen sekä sitä koskevat oikeusohjeet perustuvat oikeuskäytäntöön ja oikeuskirjallisuudessa esitettyihin kannanottoihin. Palauttamista koskevassa arvioinnissa voi jutun tarkoituksenmukaista käsittelyä koskevalla harkinnalla olla tilanteen mukaan merkitystä (KKO 2012:80, kohta 6).

25. Korkein oikeus toteaa, että harkinta asian palauttamisesta alemman tuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi tuomion perusteluiden puutteellisuuden vuoksi on tapauskohtaista. Asian palauttamista vastaan puhuvat yleensä vahvasti siitä aiheutuva oikeudenkäynnin merkittävä pitkittyminen sekä asianosaisille siitä aiheutuvat kulut ja muut haitat. Oikeudenkäynnin viivästyminen voi heikentää myös edellytyksiä todistelun arviointiin. Jos alemman tuomioistuimen ratkaisu perusteluineen on niin puutteellinen, että se ei kelpaa oikeudenkäynnin perustaksi muutoksenhakutuomioistuimessa, tai jos asianosaisen muutoksenhakuoikeus muusta syystä vaarantuu, asia on kuitenkin pääsääntöisesti perusteltua palauttaa alempaan tuomioistuimeen uudelleen käsiteltäväksi.

26. Käräjäoikeudessa rangaistukseen tuomittu vastaaja A on muutoksenhakijana hovioikeudessa nimenomaisesti vaatinut jutun palauttamista. Tämän vuoksi asiassa on erityisesti arvioitava käräjäoikeuden tuomion perustelujen puutteiden merkitystä hänen muutoksenhakuoikeutensa toteutumisen kannalta. Huomioon on otettava se, millaista ja missä määrin hovioikeuskäsittelyssä korjattavissa olevaa haittaa perustelupuutteista on aiheutunut. Toisaalta huomiota on kiinnitettävä palauttamisesta yleisesti aiheutuvaan ja tapauskohtaisesti asianomistajan kannalta arvioitavaan haittaan.

27. Perustelujen puutteet ovat koskeneet edellä todetuin tavoin näytön arviointia eli sitä, mihin seikkoihin käräjäoikeus on perustanut kunkin todisteen näyttöarvon sekä näytön kokonaisarvioinnin. Epäselvyyttä ei sen sijaan ole ollut siitä, mitkä teot on luettu A:lle syyksi ja miten syytettä on oikeudellisesti arvioitu. Viimeksi mainitut puutteet olisivat oikeuskäytännön mukaan asian palauttamista voimakkaasti puoltavia (ks. esim. KKO 1998:40). Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee myös, mikä on ollut keskeinen syytettä tukeva näyttö asiassa. Palauttaminen johtaisi todennäköisesti siihen, että käräjäoikeudessa otettaisiin uudelleen vastaan sama näyttö, jonka sisältö on jo seikkaperäisesti kerrottu käräjäoikeuden tuomiossa. Käsiteltäessä valitus välittömästi hovioikeudessa A:lla on mahdollisuus riitauttaa käräjäoikeuden näytön arvioinnin johtopäätökset ja perustella syytettä vastaan puhuvan todistelun merkitystä.

28. Korkein oikeus katsoo, että käräjäoikeuden tuomio on perusteluiden puutteellisuudesta huolimatta kelvannut oikeudenkäynnin perustaksi hovioikeudessa. A:n oikeus hakea muutosta käräjäoikeuden tuomioon ei ole vaarantunut eikä oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin toteutuminen edellytä jutun palauttamista. Palauttamisesta aiheutuvien haittojen on katsottava olevan painavampia kuin palauttamista puoltavien seikkojen. Korkein oikeus katsoo näin ollen, että hovioikeuden päätös palauttamisesta on kumottava ja asian käsittelyä on jatkettava hovioikeudessa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen. Hovioikeuden on viivytyksettä jatkettava asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Tatu Leppänen sekä oikeusneuvokset Pekka Koponen, Tuomo Antila, Juha Mäkelä ja Eva Tammi-Salminen. Esittelijä Teemu Vanhanen.

B Oy oli turvaamistoimihakemuksessaan vaatinut muun ohella A Oy:n omaisuutta asetettavaksi takavarikkoon vahingonkorvaussaamisen turvaamiseksi.

Kysymys siitä, oliko B Oy saattanut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä edellytetyllä tavalla todennäköiseksi, että A Oy on korvausvastuussa väitetystä vahingosta. Ks. KKO:1994:132 KKO:1994:133

OK 7 luku 1 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pohjois-Karjalan käräjäoikeuden päätös 29.7.2019 nro 19/8031 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 4.9.2019 nro 473 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Laura Kyyrönen sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Eero Antikainen, Lea Nousiainen ja Seppo Isometsä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A Oy vaati, että B Oy:n turvaamistoimihakemus hylätään.

B Oy vaati vastauksessaan, että muutoksenhakemus hylätään, ja tarkisti takavarikkoon määrättäväksi vaatimansa omaisuuden määrää.

Välitoimi

Korkein oikeus varasi A Oy:lle tilaisuuden lausua B Oy:n vastauksesta. Lausumaa ei annettu.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisu

Korkein oikeus salli B Oy:n vedota uutena kirjallisena todisteena X Oy:n asiantuntijalausuntoon B Oy:n omistaman hallin perustusten poikkeamista tarjouksesta.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta

1. B Oy oli vuonna 2016 rakennuttanut varastohallin. Pääurakoitsijana oli toiminut D Oy sekä pääsuunnittelijana, vastaavana työnjohtajana ja valvojana C. Hallin perustusurakan B Oy oli tilannut A Oy:ltä. Noin puolet hallin katosta oli romahtanut helmikuussa 2018.

2. B Oy oli 24.9.2018 vireille panemassaan kanteessa vaatinut, että C, D Oy ja A Oy velvoitetaan yhteisvastuullisesti korvaamaan B Oy:lle hallin romahtamisesta aiheutunut vahinko, siinä vaiheessa yhteensä enintään 1 000 000 euroa. A Oy:n vastuun osalta B Oy lausui perusteinaan muun muassa, että yhtiön urakkasuoritus ei ollut vastannut tarjousta ja että yhtiön toiminta oli ollut huolimatonta sekä yksi hallin romahtamisen syistä.

3. Kantaja B Oy oli 4.3.2019 käräjäoikeudelle toimittamassaan lausumassa tarkentanut vaatimuksiaan ja vastaajien vastuun jakautumista. Kantaja ilmoitti muun ohella, että vahingon yhteismäärä oli 1 139 269,85 euroa. Kantaja viittasi asiassa pyytämäänsä uuteen asiantuntijalausuntoon, jonka mukaan hallin romahduksen syynä olivat olleet D Oy:n ja C:n virheet. Hallin osittaisen romahtamisen vuoksi hallin kunnostaminen edellytti, että korjaustyöt kohdistuivat sekä hallin perustuksiin että hallin runkoon. B Oy totesi myös, että A Oy on suorituksessaan ilmenneiden virheiden perusteella vastuussa yhteisvastuullisesti muiden vastaajien kanssa perustusten korjaamisesta aiheutuvista kustannuksista. Mikäli asiassa ilmenee syitä, joiden perusteella hallin sortumisen voidaan katsoa aiheutuneen perustamistavan muutoksesta tai perustuksissa ilmenevistä virheistä, myös A Oy on vastuussa B Oy:lle vahingoista täysimääräisesti.

Turvaamistoimihakemus, asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa ja muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

4. B Oy on 28.6.2019 käräjäoikeudelle tekemässään hakemuksessa vaatinut, että C:n, D Oy:n ja A Oy:n omaisuutta määrätään pantavaksi yhteisvastuullisesti takavarikkoon siten, että B Oy:n 1 139 269,85 euron saaminen korkoineen eli yhteensä 1 218 800,25 euroa tulee turvatuksi.

5. Hakija B Oy on todennut, että hallin romahtamisen seurauksena perustuksissa havaittiin rakennusvirheitä. Hakija on perustellut vaatimustaan sillä, että hakijalle ja sen liiketoiminnalle oli aiheutunut varastohallin katon romahtamisesta sekä perustusten virheistä merkittävää välillistä ja välitöntä vahinkoa yhteensä 1 139 269,85 euron arvosta korkoineen. Saamisen todennäköisyyden suhteen B Oy on viitannut pääasian kanteessa ja 4.3.2019 kirjallisessa lausumassa esitettyyn sekä pääasiassa nimettyihin kirjallisiin todisteisiin.

6. A Oy on käräjäoikeudelle antamassaan vastauksessa todennut, että B Oy:n saaminen ei ole riittävän todennäköinen, eikä sitä ole yksilöity. A Oy ei ollut aiheuttanut hallin romahtamista ja sen suoritus oli vastannut sopimusta. B Oy oli hyväksynyt urakan vastaanotetuksi menettäen siten oikeutensa vedota sokkelin rakennustapaan. Urakkasopimuksen mukainen takuuaika oli myös päättynyt.

7. Käräjäoikeus on määrännyt hakemuksen mukaisen takavarikon. Käräjäoikeus on katsonut B Oy:n saattaneen todennäköiseksi, että sillä on hakemuksen perusteena oleva saaminen ja että on olemassa vaara, että vastaajat kätkevät, hävittävät tai luovuttavat omaisuuttaan taikka menettelevät muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla. Käräjäoikeus on todennut asiassa olevan riidatonta, että hakija oli tilaajana sopinut vastaajien kanssa hallin rakentamisesta ja että hallin katosta oli helmikuussa 2018 romahtanut noin puolet. B Oy oli nostanut vahingonkorvauskanteen, joka perustuu väitteeseen vastaajien hallin rakentamisen yhteydessä törkeästä huolimattomuudesta tekemistä virheellisistä suorituksista. Nämä seikat osoittivat riittävällä todennäköisyydellä sen, että B Oy:llä oli vastaajilta saaminen, jota ei ollut pidettävä perusteettomana.

8. A Oy on valittanut käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeuteen katsoen, että B Oy ei ollut yksilöinyt hakemuksessaan sellaista tapahtumainkulkua tai muutakaan vastuuperustetta, joka olisi voinut johtaa takavarikkohakemuksen perusteena olevaan A Oy:n korvausvastuuseen. Hovioikeus on päätöksessään hyväksynyt käräjäoikeuden ratkaisun perusteluineen takavarikon niin sanotun vaade-edellytyksen osalta ja pysyttänyt takavarikon voimassa.

9. A Oy on hakenut muutosta hovioikeuden päätökseen Korkeimmalta oikeudelta vaatien takavarikon kumoamista perusteettomana. B Oy on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan vastauksessa ilmoittanut peruuttaneensa pääasian kanteen C:n ja D Oy:n osalta päästyään näiden kanssa sovintoon. Sen vuoksi B Oy on tarkentanut vaatimustaan siten, että yhtiö vaatii A Oy:n omaisuutta määrättäväksi takavarikkoon 341 320,16 euron arvosta korkoineen. Vaatimus käsittää perustussuunnitelmien kulut, perustusten vahvistamisesta aiheutuneet kulut, uudelleen rakennettaviin perustuksiin kohdistuvat rakentamis-, suunnittelu- ja valvontakulut sekä B Oy:lle aiheutunutta tulon menetystä.

10. Vastauksessaan Korkeimmalle oikeudelle B Oy on perusteinaan todennut, että A Oy oli menetellyt urakkasuorituksessa törkeän huolimattomasti ja jättänyt urakkasuorituksen osittain täyttämättä. Lisäksi se oli urakkasopimuksen ehtojen vastaisesti jättänyt suorittamatta takuuaikana havaittujen virheiden korjaustyöt. A Oy:n suorittama perustustavan muutos oli ollut vastoin osapuolten välistä urakkasopimusta ja rakennuslupaa. Puuttuvan raudoituksen ja urakkasopimuksesta poikkeavan perustamistavan vuoksi on varsin todennäköistä, että A Oy:n virheet urakkasuorituksessa olivat vaikuttaneet B Oy:lle aiheutuneen vahingon syntymiseen ja vahingon laajuuteen. Jäljelle jääneen hallinosan perustuksia oli A Oy:n urakkasuorituksessa ilmenneiden puutteiden johdosta tullut vahvistaa, mistä oli aiheutunut B Oy:lle jo yli 70 000 euron vahinko. Romahtaneen hallin perustusten uudelleen rakentamisesta sekä korjaustöitä koskevista suunnittelu- ja valvontatöistä aiheutuu lisää vahinkoa B Oy:lle. Hallin sortumisen ja urakkasuorituksessa havaittujen virheiden vuoksi halli ei ole ollut B Oy:n käytössä, mistä oli aiheutunut sille myös huomattavia tulon menetyksiä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

11. A Oy:n valituksen perusteella Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko B Oy oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä edellytetyllä tavalla saattanut todennäköiseksi, että sillä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetulla ratkaisulla.

Sovellettavat säännökset

12. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaan, jos hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on saaminen, joka voidaan määrätä maksettavaksi ulosottokaaren 2 luvun 2 §:n 1–4 kohdassa tarkoitetulla ratkaisulla, ja on olemassa vaara, että vastapuoli kätkee, hävittää tai luovuttaa omaisuuttaan taikka menettelee muulla hakijan saamista vaarantavalla tavalla, tuomioistuin voi määrätä pantavaksi vastapuolen irtainta tai kiinteätä omaisuutta takavarikkoon niin paljon, että saaminen tulee turvatuksi.

13. A Oy on vedonnut siihen, että oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaisen niin sanotun saamistakavarikon edellytysten arvioinnissa on vertailukohtaa haettava Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen sääntelystä (EU) N:o 655/2014 eurooppalaisen tilivarojen turvaamismääräysmenettelyn käyttöön ottamisesta rajat ylittävää velkojen perintää varten siviili- ja kauppaoikeudellisissa asioissa (tiliturvaamisasetus). Sen 7 artiklan 2 kohdassa säädetään, että jos velkoja ei vielä ole saanut jäsenvaltiossa tuomiota, tuomioistuimessa tehtyä sovintoa tai virallista asiakirjaa, jossa velallista vaaditaan maksamaan velkojan vaatimusta, turvaamismääräyksen antaminen edellyttää, että velkoja toimittaa tuomioistuimelle riittävät todisteet siitä, että hän todennäköisesti menestyy velalliseen kohdistamassaan pääasiavaatimuksessa.

14. Tiliturvaamisasetuksen johdanto-osan perustelukappaleesta 10 ja 2 artiklan 1 kohdasta ilmenee, että asetusta sovelletaan ainoastaan rajat ylittävissä asioissa, jollainen tämä asia ei ole (ks. myös unionin tuomioistuimen tuomio 7.11.2019, K.H.K., C 555/18, EU:C:2019:937, 32 kohta). Kuten kansallista turvaamistoimimenettelyä täydentävän eurooppalaisesta tilivarojen turvaamismääräysmenettelystä annetun lain (17/2017) perusteluissa on todettu, kynnys tiliturvaamisasetuksen 7 artiklan edellytysten täyttymiselle on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaisen saamistakavarikon vastaavaa kynnystä korkeammalla, mutta toisaalta vastaajan asemaa kompensoivat kansalliset oikeussuojamekanismit ovat tiliturvaamisasetuksessa säädettyjä oikeussuojamekanismeja vahvemmat (HE 109/2016 vp s. 7). Kansallisen turvaamistoimimenettelyn erot tiliturvaamisasetuksen mukaiseen tiliturvaamismenettelyyn on todettu myös lakivaliokunnan lausunnossa (LaVM 14/2016 vp s. 2). Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa ei sovelleta tiliturvaamisasetusta eikä oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ää ole perusteita tulkita tiliturvaamisasetuksen mukaisesti.

Vaade-edellytystä koskevan arvioinnin lähtökohdat

15. Oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n mukaan turvaamistoimen myöntäminen edellyttää, että hakija saattaa todennäköiseksi, että hänellä on saaminen (niin sanottu vaade-edellytys), ja että on olemassa säännöksessä tarkoitettu hukkaamisvaara (niin sanottu vaaraedellytys). Korkeimmassa oikeudessa ei ole tutkittavana vaaraedellytyksen täyttyminen, vaan sen arviointi on jäänyt hovioikeuden päätöksen varaan.

16. Kuten ennakkopäätöksessä KKO 2019:32 on todettu, takavarikon tarkoituksena on antaa kiireellistä ja väliaikaista ennakkoturvaa saatavan perimisen turvaamiseksi. Kiireellisyysvaatimuksen vuoksi turvaamistoimimenettely on luonteeltaan summaarisempaa kuin pääasiaa koskeva oikeudenkäynti. Turvaamistoimi ei myöskään saa sitovaa vaikutusta, vaan tuomioistuimen on oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 8 §:n mukaan määrättävä se peruutettavaksi, jos syytä, jonka vuoksi turvaamistoimi on määrätty, ei enää ole. Turvaamistoimen hakijan on myös yleensä asetettava ulosottomiehelle vakuus vastapuolelle mahdollisesti syntyvästä vahingosta. Hakija on tuottamuksestaan riippumatta korvausvastuussa, jos osoittautuu, että turvaamistoimi on hankittu tarpeettomasti (kohdat 11–12).

17. Korkein oikeus on ennakkopäätöksissä KKO 1994:132 ja 133 todennut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:n perusteluihin (HE 179/1990 vp s. 10 ja 12) viitaten, että säännöksen asiasisältö on tarkoitettu säilyttää samana kuin se oli aikaisemman lain aikana ja että turvaamistoimesta päättäminen on pitkälle rinnastettavissa summaariseen riita-asioiden menettelyyn. Saaminen ei siten saa olla sillä tavoin oikeudellisesti perusteeton, ettei sitä koskevaa vaatimusta voida hyväksyä yksipuolisella tuomiolla. Saamisen tulee olla riittävästi yksilöity, mikä vahingonkorvausvaatimuksen suhteen tarkoittaa sitä, että on ilmoitettava vahinkoa aiheuttanut teko, syntynyt vahinko ja vastuuperuste.

18. Mainituissa ennakkopäätöksissä on todettu myös, että yksipuolisen tuomion antaminen ei edellytä tosiasia- ja näyttökysymyksen tutkimista muutoin kuin siltä osalta, etteivät kanteen perusteeksi vedotut tosiseikat ole mahdottomia tai tunnetusti epätosia. Turvaamistoimiasian käsittelyssä hakijalla ja hänen vastapuolellaan on kuitenkin tilaisuus esittää selvitystä. Saamisen tosiasiallista olemassaoloa on harkittava samalla tavoin kuin saamisen oikeudellista perustetta. Saaminen ei siis siitä esitetyn näytön valossakaan saa olla selvästi perusteeton. Kuten ennakkopäätöksessä KKO 1994:133 on todettu, vahingonkorvausasian käsittelyssä tarkemmin tutkittavien väitteiden esittäminen ei osoita saamisen selvää perusteettomuutta. Tällaisia ovat esimerkiksi väitteet tuottamuksen puuttumisesta, vaatimuksen ennenaikaisuudesta, saamisen vanhentumisesta tai lainsäädännön tulkinnanvaraisuudesta.

19. Ennakkopäätöksessä KKO 1995:41 Korkein oikeus hylkäsi takavarikkohakemuksen, koska väitettyä vahinkoa aiheuttanutta tekoa ei ollut yksilöity riittävästi hakemuksessa, jossa oli huolimattomaan luotonantoon perustuvien vahingonkorvaussaamisten osalta viitattu niitä koskeviin haastehakemuksiin, joissa luototetut henkilöt ja takaajat oli ilmoitettu vain kirjaimilla A, B ja C. Korkein oikeus totesi myös, että riita-asiassa, jossa sovinto on sallittu, asianosaisen vallassa on päättää, millä tiedoilla ja selvityksillä hän haluaa asiansa ratkaistavaksi. Takavarikkoa voidaan myös hakea uudelleen. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ollut tarpeellista takavarikkohakemuksen käsittelyn jatkamiseksi vaatia hakijaa korjaamaan hakemuksessaan saatavan yksilöinnissä olleita puutteita.

20. Korkein oikeus toteaa, että vaade-edellytystä arvioitaessa on ennakkopäätösten perusteella kiinnitettävä huomiota muun muassa siihen, onko hakija yksilöinyt saamisensa riittävästi. Riittävän yksilöinnin merkitys korostuu hakijan vastapuolen esittäessä saamisen selvää perusteettomuutta puoltavia väitteitä.

Arviointi tässä asiassa

21. A Oy on kiistänyt vaade-edellytyksen täyttymisen väittämällä, että B Oy ei ollut yksilöinyt saamistaan riittävästi. Kuten ennakkopäätöksissä KKO 1994:132 ja 133 on todettu, vahingonkorvaussaamisen voidaan katsoa olevan riittävästi yksilöity, kun hakija on ilmoittanut vahinkoa aiheuttaneen teon, syntyneen vahingon ja vastuuperusteen.

22. Kiistämisensä perusteena A Oy on esittänyt ensinnäkin, että B Oy ei ollut saattanut saamistaan todennäköiseksi siltä osin kuin se perustuu väitteeseen A Oy:n virheestä sopimukseen perustuvan suoritusvelvollisuuden täyttämisessä. A Oy on vedonnut muun ohella siihen, että B Oy oli hyväksyttyään hallin vastaanotetuksi menettänyt oikeuden vedota perustusten rakentamistavan virheellisyyteen. A Oy on lisäksi kiistänyt ylipäänsä rakennusvirheen ja väittänyt, että kysymyksessä oleva sokkeli soveltui vaaraa aiheuttamatta tarkoitukseensa. Korkein oikeus toteaa, että mainitut väitteet ovat sellaisia vahingonkorvausasian käsittelyssä tarkemmin tutkittavia perusteita, jotka eivät osoita saamisen selvää perusteettomuutta. Korkein oikeus katsoo siten, että B Oy on yksilöinyt riittävän selvästi A Oy:n virheen urakan suorittamisessa vahinkoa aiheuttaneeksi teoksi ja saamisensa vastuuperusteeksi.

23. A Oy on lisäksi kiistänyt hallin romahtamisen johtuneen B Oy:n väittämistä A Oy:n rakennusvirheistä ja vedonnut siihen, että B Oy ei ollut riittävästi yksilöinyt väitetyn suoritusvirheen ja hallin romahtamisen välistä syy-yhteyttä. A Oy on viitannut siihen, että B Oy oli itsekin pääasian yhteydessä myöntänyt, ettei A Oy ollut tuon hetkisen tiedon perusteella vastuussa turvattavaksi vaaditusta vahingonkorvaussaamisesta.

24. Korkein oikeus toteaa B Oy:n ilmoittaneen kanteen vireillepanon jälkeen pääasiassa antamassaan lausumassa, että sen pyytämän asiantuntijalausunnon mukaan hallin romahtaminen ei ollut ollut seurausta väärin tehdyistä perustuksista, vaan romahduksen syynä olivat olleet kahden muun vastaajan tekemät virheet, mutta että A Oy:n rakentamissa perustuksissa oli havaittu virheitä hallin romahduksen seurauksena. Tuossa lausumassaan B Oy on vielä todennut, että jos asian käsittelyssä ilmenee perustusten virheiden aiheuttaneen hallin romahtamisen, A Oy:n vastuu tulee ulottaa aiheutuneisiin vahinkoihin täysimääräisesti.

25. Edellä kohdissa 16–19 selostetusta turvaamistoimia koskevasta Korkeimman oikeuden oikeuskäytännöstä ilmenee, että vielä turvaamistoimiasiassa ei lähtökohtaisesti edellytetä näytön esittämistä turvattavaksi vaaditusta saamisesta, vaan riittävää väitetyn vahingonkorvaussaamisen todennäköisyyden osoittamiseksi on sen yksilöinti kohdassa 21 todetulla tavalla. Jos saamisen olemassaolosta kuitenkin esitetään turvaamistoimiasiassa selvitystä esimerkiksi viittaamalla jo vireillä olevassa pääasiassa esitettyyn näyttöön ja asianosaisten kannanottoihin, saamisen todennäköisyyttä koskevassa arvioinnissa on perusteltua ja johdonmukaista lähteä siitä, että väitetty saaminen ei siitä esitetyn selvityksen valossa saa olla selvästi perusteeton.

26. Sen perusteella, mitä B Oy on edellä mainitussa, pääasian yhteydessä antamassaan lausumassa esittänyt hallin romahtamisvahingoista vastuussa olevista, ja kun tässä asiassa muutoinkaan esitetty ei anna aihetta muunlaiseen arvioon, Korkein oikeus katsoo, että B Oy ei ole saattanut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla todennäköiseksi, että sillä olisi A Oy:ltä hallin romahtamiseen perustuva saaminen.

27. B Oy on Korkeimmassa oikeudessa ilmoittanut A Oy:n vastattavan vahingon määräksi 341 320,16 euroa. Tuon määrän B Oy on ilmoittanut koostuvan perustussuunnitelmien laatimisesta ja perustusten vahvistamisesta aiheutuneista kuluista, uudelleen rakennettaviin perustuksiin kohdistuvista rakentamis-, suunnittelu- ja valvontakuluista sekä tulon menetyksestä. Lisäksi yhtiö on ilmoittanut, että sille on jo tässä vaiheessa aiheutunut 70 000 euron kustannukset perustusten korjauttamisesta. B Oy:n vahingonkorvausvaatimuksen yksilöinnistä ei kuitenkaan ilmene, miltä osin sen vaatimat kustannukset ja tulojen menetykset liittyvät väitettyihin A Oy:n suoritusvirheisiin ja miltä osin hallin romahtamiseen. Koska B Oy ei ole viimeksi mainitulta osalta saattanut saamistaan oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla todennäköiseksi, turvaamistoimivaatimuksen hyväksymiselle ei ole tältä osalta edellytyksiä. Tarkemman selvityksen puuttuessa Korkein oikeus arvioi täksi määräksi noin puolet B Oy:n esittämistä vaatimuksista.

Johtopäätökset

28. Edellä todetun perusteella Korkein oikeus katsoo, että B Oy on saattanut oikeudenkäymiskaaren 7 luvun 1 §:ssä tarkoitetulla tavalla todennäköiseksi, että sillä on A Oy:ltä 170 000 euron suuruinen saaminen lisättynä B Oy:n haastehakemuksessaan vaatimalla korolla. Tämän ylittäviltä osin turvaamistoimelle ei ole selvitetty olevan perusteita.

Päätöslauselma

Muutos hovioikeuden päätökseen:

A Oy:n takavarikkoon pantavaksi määrätyn omaisuuden määrä alennetaan 170 000 euroon korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 29.6.2018 lukien. Tämän ylittäviltä osin B Oy:n takavarikkohakemus A Oy:tä kohtaan hylätään.

Muilta osin hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Jukka Sippo, Pekka Koponen, Lena Engstrand, Eva Tammi-Salminen ja Alice Guimaraes-Purokoski. Esittelijä Jussi Virtanen.