Halkomisen kohteena oli useasta tilasta muodostuva tilakokonaisuus. Asianosaiset eivät olleet sopineet halkomistavasta. Kysymys siitä, oliko halkominen suoritettava tilushalkomisena vai kokonaisarvohalkomisena.

KML 50 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian käsittely toimituksessa 28.2.2014

Halkomistoimituksen tarkoituksena oli jakaa kahteen osaan kuuden tilan muodostama tilakokonaisuus, jonka kokonaispinta-ala oli noin 530 hehtaaria, josta vesialuetta oli noin 30 hehtaaria.

Tornion kaupungissa sijaitsevan tilan Peuraniemi 19:5 pinta-ala oli noin 62 hehtaaria. Loput viisi tilaa sijaitsivat Ylitornion kunnassa. Tilan Haapalehto 51:2 pinta-ala oli noin 137 hehtaaria, tilan Junkilehto 49:4 pinta-ala noin 125 hehtaaria, tilan Junkijärvi 30:9 pinta-ala noin 77 hehtaaria, tilan Pahkamutka 172:1 pinta-ala noin 72 hehtaaria ja tilan Virkkumaa 86:0 pinta-ala noin 60 hehtaaria.

Toimituksessa todettiin, että Junkijärven rannalla sijaitsevalla tilalla Junkilehto 49:4 oli jako-osakkaiden yksityisessä omistuksessa olevat loma-asunnot sekä useita heidän yhteisesti omistamiaan rakennuksia ja rakennelmia. Lisäksi tilalla Haapalehto 51:2 oli yhteisesti omistettuja rakennuksia. Jako-osakkaista A oli tehnyt ehdotuksen tilan Junkilehto 49:4 rakennuspaikan jakamisesta siten, että kumpikin jako-osakas sai tilalla Junkilehto 49:4 tiluksia omistamansa loma-asunnon ympäriltä.

Kun jako-osakkaat eivät sopineet toimituksessa sovellettavasta halkomismenetelmästä, toimitusmiehet päättivät suorittaa toimituksen kokonaisarvohalkomisena katsoen, että se on tarpeen tarkoituksenmukaisen jakotuloksen aikaansaamiseksi. Kokonaisarvohalkominen mahdollisti parhaiten kunkin jako-osakkaan tarpeiden ja toiveiden toteuttamisen ja erilaisten arvojen huomioimisen jaossa.

Asian ovat ratkaisseet toimitusinsinööri Heikki Kaikkonen ja uskotut miehet.

Lapin käräjäoikeuden maaoikeutena antama tuomio 29.6.2015

E vaati valituksessaan, että halkominen toimitetaan tilushalkomisena. A vaati, että valitus hylätään.

Maaoikeus totesi, että jaettavien tilojen metsätaloudellinen arvo oli tiloista laadittujen arviolausuntojen mukaan yhteensä noin 550 000 euroa ja että Junkijärven rannassa tilalla Junkilehto 49:4 oli noin kahden hehtaarin suuruinen rakennuspaikka, jolla on kummankin jako-osakkaan yksityisesti omistamat loma-asunnot sekä useita yhteisessä omistuksessa olevia rakennuksia ja rakennelmia.

Maaoikeus katsoi, että halkomisen kohteena oleva tilakokonaisuus on jaettavissa kummallakin halkomismenetelmällä. Maaoikeus arvioi, että jakosuunnitelmassa kumpikin jako-osakas tulee todennäköisesti saamaan Junkilehdon 49:4 tilan alueella tiluksia yksin omistamansa loma-asunnon kohdalta, jolloin yhteisomistuksessa olevia rakennuksia ja rakennelmia sijoittuu kummankin muodostettavan tilan alueelle. Sitä, kumpi jako-osakas saa arvokkaamman osuuden yhteisistä rakennuksista, ei maaoikeuden mukaan ollut mahdollista arvioida. Halkomistavalla ei ollut vaikutusta rakennusten arviointiin.

Lisäksi maaoikeus totesi, että jaettavien tilojen ranta-alueilla on metsätalousmaan arvon ylittävää arvoa ja, että ranta-alueet olivat jaettavissa tasapuolisesti kummallakin halkomistavalla. Halkomisen kohteena olevilla tiloilla ei ollut niiden syrjäisen sijainnin vuoksi tehostuvasta maankäytöstä odotettavissa olevaa arvoa raakamaana. Maaoikeus lausui vielä, että tilushalkomisessa toimituskustannukset muodostuisivat suuremmiksi ja että kokonaisarvohalkomisena toimitus olisi todennäköisesti suoritettavissa nopeammin loppuun.

Yhteenvetonaan maaoikeus totesi, ettei se voinut sanoa, että toimitusmiesten ratkaisu halkomisen suorittamisesta kokonaisarvohalkomisena ei olisi tarkoituksenmukainen. Tämän vuoksi maaoikeus ei muuttanut toimitusmiesten ratkaisua, jonka mukaan halkominen tuli suorittaa kokonaisarvohalkomisena.

Asian ovat ratkaisseet maaoikeuden jäsenet käräjätuomari Tuula Hiukka-Poikela ja maaoikeusinsinööri Antti Ryynänen sekä lautamiehet.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

E:lle myönnettiin valituslupa.

E vaati valituksessaan, että maaoikeuden tuomio kumotaan ja halkominen määrätään suoritettavaksi toimitusratkaisusta poiketen tilushalkomisena.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Toimituksen kohde ja kysymyksenasettelu

1. Halkomisen kohteena on noin 530 hehtaaria käsittävä, kuudesta yksipalstaisesta tilasta muodostava kokonaisuus, jonka pinta-alasta noin 30 hehtaaria on vesialuetta. Tiloista viisi rajoittuu toisiinsa ja yksi tila sijaitsee noin kahden kilometrin etäisyydellä muiden tilojen muodostamasta kokonaisuudesta. Tilakokonaisuus sijaitsee noin 45 kilometrin etäisyydellä Ylitornion kunnan keskustasta ja noin 60 kilometrin päässä Tornion kaupungista. Alueen kaavoitustilanteesta ei ole esitetty selvitystä.

2. Halkomistoimituksen kohteena olevista tiloista tila Junkilehto 49:4 on Junkijärven rannalla sijaitseva noin kahden hehtaarin kokoinen rakennuspaikka. Tilalla on kummankin jako-osakkaan yksin omistamat loma-asunnot sekä useita jako-osakkaiden yhteisesti omistamia rakennuksia ja rakennelmia. Tila Haapalehto 51:2 sijaitsee noin kahden kilometrin etäisyydellä muista jaon kohteena olevista tiloista ja sillä sijaitsevat jako-osakkaiden yhteisesti omistamat vanha päärakennus, navetta, sauna ja lato.

3. Esitetyn selvityksen mukaan kaikilla jaon kohteena olevilla tiloilla on metsätaloudellista arvoa, joksi on arvioitu yhteensä noin 550 000 euroa. Jako-osakkaiden yhteisesti omistamien rakennusten ja rakennelmien arvosta ei ole esitetty selvitystä. Maaoikeus on arvioinut, että tilakokonaisuuteen kuuluvilla ranta-alueilla on metsätalousmaan arvon ylittävää arvoa. Maaoikeus on katsonut, että jaon kohteena olevan tilakokonaisuuden syrjäisen sijainnin vuoksi sillä ei kuitenkaan ole tehostuvasta maankäytöstä odotettavissa olevaa arvoa raakamaana tai muuta erityisarvoa.

4. Tilan Junkilehto 49:4 rakennuspaikkaa käytetään asiassa saadun selvityksen perusteella loma-asumiseen. Tilalla Haapalehto 51:2 olevan vanhan talouskeskuksen käytöstä ei ole esitetty selvitystä. Muilta osin kysymys on metsätalousalueesta.

5. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, toimitetaanko halkominen tilushalkomisena vai kokonaisarvohalkomisena, kun asianosaiset eivät ole sopineet sovellettavasta halkomismenetelmästä.

Halkomismenetelmät

6. Kiinteistönmuodostamislain 50 §:n mukaan halkominen voidaan suorittaa joko tilushalkomisena tai kokonaisarvohalkomisena. Pykälän 1 momentin mukaan tilushalkomisessa osakkaalle muodostettavan tilan tulee saada se tilusmäärä, joka jyvityksen ja jakoperusteen mukaan sille kuuluu. Jos halottavaan tilaan kuuluva omaisuus ei jakaudu muodostettavien tilojen kesken jakoperusteen mukaan, maksetaan erotuksesta lain 51 §:n 4 momentin nojalla korvaus.

7. Tilushalkomisessa tulee jaetuksi vain maapohja osakkaiden kesken heidän osuuksiensa mukaisessa suhteessa, sillä tiluskuvioiden jyvitysarvoa määrättäessä otetaan huomioon vain maapohja. Muodostettaville tiloille jäävistä rakennuksista ja rakennelmista sekä tarvittaessa puustosta suoritetaan korvaus. Tilukset on lain 52 §:n 2 momentin mukaan jaettava siten, etteivät 51 §:n 4 momentissa tarkoitetut korvaukset tule kohtuuttoman suuriksi.

8. Kiinteistönmuodostamislain 50 §:n 2 momentin mukaan 1 momentissa tilushalkomisesta säädetyn estämättä halkominen voidaan toimittaa kokonaisarvohalkomisena, jos kaikki osakkaat siitä sopivat tai, jolleivät osakkaat ole sopineet halkomistavasta, halkomisen suorittaminen tässä momentissa tarkoitetulla tavalla on tarpeen tarkoituksenmukaisen halkomistuloksen saamiseksi. Kokonaisarvohalkomisessa tavoitteena on jakaa tila siten, että kullekin osakkaalle muodostettavaan tilaan tulevien tiluksien, puuston, rakennusten, kiinteiden laitteiden ja rakennelmien, yhteisalueosuuksien ja erityisten etuuksien yhteinen arvo vastaa osakkaalle jakoperusteen mukaan kuuluvaa osuutta koko halottavan tilan vastaavasta arvosta.

9. Kokonaisarvohalkomisessa tiloja muodostettaessa otetaan maapohjan lisäksi huomioon kaikki kiinteistöön kuuluvat omaisuusosat, kuten rakennelmat ja rakennukset. Mikäli osakkaalle muodostettavan kiinteistön kokonaisarvo suhteessa muille osakkaille muodostettavien kiinteistöjen arvoihin vastaa jakoperustetta, ei korvauksia tule suoritettaviksi. Kokonaisarvohalkomisen etuna on, ettei korvauksia yleensä tule suoritettaviksi tai ne jäävät tilushalkomisessa määrättäviä korvauksia pienemmiksi.

Halkomismenetelmän valinta lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä

10. Kiinteistönmuodostamislain 50 §:n sanamuodon mukaan tilushalkominen on lähtökohtaisesti ensisijaisena sovellettava halkomisen toimittamistapa, mikäli pykälän 2 momentissa asetetut edellytykset eivät täyty. Samoin asiaa on arvioitu oikeuskäytännössä ratkaisussa KKO 2007:22 (kohta 8) ja tätä kantaa tukevat myös lainkohtaa koskevat hallituksen esityksen lausumat (HE 227/1994 vp s. 30).

11. Kokonaisarvohalkominen on kuitenkin tosiasiassa saanut toimituskäytännössä edellä mainittua lainsäädännöllistä lähtökohtaa laajemman soveltamisalan. Se johtaa kohdassa 9 todetuin tavoin alhaisempiin rahakorvauksiin. Usein se on myös menettelyllisesti joustavampi vaihtoehto, mistä puolestaan aiheutuu ajan ja kustannusten säästöä toimituksessa. Tästä huolimatta riittävä peruste kokonaisarvohalkomisen valitsemiseen ei ole maaoikeuden lausumin tavoin se, että kokonaisarvohalkomista voidaan sinänsä pitää asiassa tarkoituksenmukaisena halkomisen toimitustapana. Ratkaisu siitä, onko halkomisen suorittaminen kokonaisarvohalkomisena tarpeen tarkoituksenmukaisen halkomistuloksen saamiseksi, on tehtävä asian tapauskohtaisiin olosuhteisiin perustuvan arvion pohjalta.

12. Oikeuskäytännössä on Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2007:22 ollut kysymys halkomismenetelmän valinnasta tapauksessa, jossa jaon kohteena oli suuri ja arvokas tilakokonaisuus, jolla sijaitsi kartanon päärakennus ja useita asuin- ja talousrakennuksia. Suurella osalla tiluksista oli kaavoituksesta ja rakentamismahdollisuuksista johtuvaa huomattavaa odotusarvoa. Korkein oikeus totesi, että tilushalkominen oli tarkoitettu alun perin maan jakoon alueilla, joilla maan arvo perustuu sen pysyvään käyttöön maa- ja metsätalousmaana. Koska kartanokohteen halkomisessa merkittävä osa tiluksista ei ollut käyttötarkoituksensa ja sijaintinsa vuoksi tyypillistä maa- ja metsätalousaluetta, halkomisessa ei ollut kyse tilushalkomisen normaalitilanteesta, jossa ratkaisu löytyi tuottokyvyltään yhtäläisten peltojen ja metsien tasajaosta. Koska jako-osakkaalla oli oikeus saada osuutensa halottavasta tilasta ensisijassa kiinteänä omaisuutena, Korkein oikeus katsoi, että jako-osakkaan kielteinen kanta tilikorvauksia kohtaan ei ollut vailla merkitystä jakotapaa harkittaessa. Myös tilusten pirstoutumisen ehkäisemisellä ja tarkoituksenmukaisen tiluskokonaisuuksien aikaansaamisella oli tuossa tapauksessa merkitystä jakotavan valinnassa.

Halkomismenetelmän valinta tässä asiassa

13. Kiinteistönmuodostamislaissa tai sen esitöissä ei ole lausuttu siitä, mitä halkomistuloksen tarkoituksenmukaisuudella kiinteistönmuodostamislain 50 §:n 2 momentissa halkomismenetelmän valintaa tehtäessä tarkoitetaan. Korkein oikeus toteaa, että halkomismenetelmän valintaan vaikuttavat useat kiinteistönmuodostamislain säännökset. Halkomisella muodostettavien kiinteistöjen tulee ensinnäkin täyttää lain 51 §:ssä säädetyt jakoperusteesta poikkeamisen kriteerit. Lain 52 §:n 1 momentin mukaan tilojen tulee saada tarkoituksenmukaiseen käyttöönsä soveltuva tilussijoitus ja tilushalkomisessa jokaiselle tilalle on pyrittävä antamaan eri käyttötarkoitukseen soveltuvia tiluksia. Tilukset on lain 52 §:n 2 momentin mukaan jaettava niin, etteivät korvaukset tule kohtuuttoman suuriksi. Korkein oikeus toteaa, että esitetyn selvityksen perusteella asiassa ei ole ilmennyt, että edellä mainitut halkomistavan valintaan vaikuttavat säännökset muodostuisivat tässä tapauksessa kummankaan halkomismenetelmän valinnan esteeksi.

14. Toimitusmiehet ovat perustelleet päätöstään suorittaa toimitus kokonaisarvohalkomisena sillä, että tämä jakotapa mahdollistaa parhaiten jako-osakkaiden toiveiden toteuttamisen. Myös A on perustellut vaatimustaan kokonaisarvohalkomisesta sillä, että kokonaisarvohalkomisessa pystytään ottamaan paremmin huomioon jako-osakkaiden toiveet. Lisäksi hän on vastustanut tilushalkomista mahdollisten suurten tilikorvausten vuoksi.

15. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2007:22 (kohta 9) todennut, tilushalkominen on tarkoitettu alun perin maan jakamiseen alueilla, joilla maan arvo perustuu sen pysyvään käyttöön maa- ja metsätalousmaana. Korkein oikeus katsoo, että tilushalkominen on edelleen lähtökohtaisesti tarkoituksenmukainen halkomistapa maa- ja metsätalouskäytössä olevan maan osalta. Jos jaon kohteeseen sen sijaan kuuluu laadultaan, käyttötarkoitukseltaan ja arvonmuodostukseltaan erilaisia alueita, kokonaisarvohalkominen voi olla tilusten pirstoutumisen ehkäisemisen ja tarkoituksenmukaisten tiluskokonaisuuksien aikaansaamisen kannalta tarkoituksenmukaisempi halkomistapa. Halkomisella saavutettavan jakotuloksen tarkoituksenmukaisuus on siten sidoksissa jaettavan kohteen laatuun sekä tilusten käyttöön ja arvonmuodostukseen.

16. Tässä tapauksessa kaikilla halkomisen kohteena olevilla tiloilla on metsätaloudellista arvoa. Suurin osa halkomisen kohteena olevan alueen tiluksista on sellaista metsämaata, jolla ei ole todettu olevan erityisarvoa. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, että tiloihin liittyisi rakentamiseen tai muuhun tehokkaampaan maankäyttöön tarkoitettuja kaavoitettuja tai kaavoitettavia alueita. Kolmen jaettavan tilan alueella on vesialuetta. Näiden tilojen ranta-alueilla voidaan maaoikeuden toteamin tavoin katsoa olevan metsätalousmaan arvon ylittävää arvoa. Korkein oikeus katsoo maaoikeuden tavoin, että ranta-alueet voidaan jakaa tasapuolisesti kummallakin halkomistavalla. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus päätyy siihen, että tilushalkominen lähtökohtaisesti soveltuu nyt kysymyksessä olevan tilakokonaisuuden halkomiseen.

17. Halkomisen kohteena on myös rakennuspaikka, jolla sijaitsevat kummankin osakkaan yksin omistamat loma-asunnot ja jolla on yhteisessä omistuksessa olevia rakennelmia ja rakennuksia. Yhteisesti omistettuja rakennuksia ja rakennelmia sijaitsee rakennuspaikalla kummankin osakkaan loma-asunnon lähettyvillä.

18. Kuten maaoikeus on todennut ja A omassa jakotoiveessaan jo toimitusvaiheessa esittänyt, tullaan jakosuunnitelma todennäköisesti laatimaan siten, että kumpikin jako-osakas saa tiluksia omistamansa loma-asunnon lähettyviltä. Siten myös yhteisesti omistettuja rakennuksia ja rakennelmia tulisi kummallekin jako-osakkaalle muodostettavalle tilalle. Korkein oikeus toteaa, ettei rakennusten ja rakennelmien sijainnista esitetyn selvityksen perusteella voida suoraan päätellä, että rakennukset ja rakennelmat tulisivat jakaantumaan osakkaille jakoperusteista selvästi poikkeavalla tavalla.

19. Kuten Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2007:22 (kohta 15) todennut, on korvausten vastaanottamista vastustavan osakkaan kannalla merkitystä jakotapaa valittaessa. Tuossa tapauksessa tilikorvausten oli arvioitu voivan olla satoja tuhansia euroja ja tilikorvauksiin liittyvät ongelmat voitiin välttää tai niitä voitiin ainakin vähentää kokonaisarvohalkomisella. Korkein oikeus toteaa, että korvausten vastustamisen vaikutusta arvioitaessa merkitystä on myös korvausten arvioidulla määrällä.

20. Tässä tapauksessa yhteisesti omistettujen rakennusten ja rakennelmien arvosta ja tilikorvausten määrästä ei ole esitetty arvioita. E on katsonut, että rakennusten kokonaisarvo on merkittävä. A on arvioinut, että rakennusten arvo on vähäisempi kuin tilojen metsätaloudellinen arvo. Lisäksi hän on katsonut, että ainakin joidenkin rakennusten arvo on niiden huonon kunnon ja lupaepäselvyyksien vuoksi vähäinen, jopa olematon.

21. Korkein oikeus pitää todennäköisenä, että tilushalkominen johtaisi tässä tapauksessa tilikorvauksiin rakennusten ja puuston osalta. Erityisesti rakennuspaikan jakamisen kannalta kokonaisarvohalkominen olisi todennäköisesti joustavampi jakotapa ja tilikorvaukset voisivat olla vältettävissä tai ne jäisivät alhaisemmiksi kuin tilushalkomisessa. Tilikorvausten määrästä tai suuruusluokasta ei kuitenkaan ole esitetty arviota, eikä olosuhteista ole muutoinkaan pääteltävissä, että yhteisesti omistetut rakennelmat ja rakennukset tulisivat sijoittumaan osakkaille jaettaville tiluksille siten, että niiden osalta jakoperusteesta poikettaisiin merkittävissä määrin. Tästä syystä Korkein oikeus katsoo, ettei A:n korvauksia vastustava kanta voi yksin olla ratkaiseva peruste arvioitaessa sitä, onko kokonaisarvohalkominen tarpeen tarkoituksenmukaisen halkomistuloksen saavuttamiseksi.

22. A on perustellut kokonaisarvohalkomisen valintaa myös sillä, että kokonaisarvohalkominen on toimitusmenettelynä tilushalkomista nopeampi ja toimituskustannuksiltaan edullisempi menettely.

23. Korkein oikeus toteaa, että kokonaisarvohalkomisella pyritään muun muassa jakomenettelyn yksinkertaistamiseen ja että se on yleensä edellä kohdassa 11 lausutuin tavoin tilushalkomista nopeampi ja toimituskustannuksiltaan edullisempi jakotapa. Myös maaoikeus on perusteluissaan viitannut näihin seikkoihin ja arvioinut, että tässä tapauksessa tilushalkomisessa kustannukset olisivat suuremmat kuin kokonaisarvohalkomisessa ja että kokonaisarvohalkominen olisi todennäköisesti suoritettavissa loppuun nopeammin kuin tilushalkominen.

24. Korkein oikeus toteaa, että toimitusmenettelyn nopeuttaminen ja toimituskustannusten alentaminen ovat sinänsä olleet kiinteistönmuodostamislain säätämisen yleisiä tavoitteita. Halkomistoimituksen kesto tai toimituskustannusten suuruus eivät kuitenkaan ole sellaisia seikkoja, joilla olisi olennaista merkitystä harkittaessa sitä, edellyttääkö tarkoituksenmukaisen halkomistuloksen saavuttaminen tilushalkomisen asemesta kokonaisarvohalkomisen käyttämistä halkomistapana, vaikkakin niillä on taloudellista merkitystä asianosaisille.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

25. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että kokonaisuutena arvioiden tarkoituksenmukainen halkomistulos edellyttäisi poikkeamista kiinteistönmuodostamislain 50 §:n ensisijaisesta halkomistavasta tilushalkomisesta ja halkomisen toimittamista kokonaisarvohalkomisena. Kun kokonaisarvohalkomisesta ei myöskään ole asianosaisten kesken sovittu, on halkominen suoritettava tilushalkomisena.

Tuomiolauselma

Toimitusmiesten päätös ja maaoikeuden tuomio kumotaan. Halkominen määrätään toimitettavaksi tilushalkomisena. Asia palautetaan toimitusmiehille, joiden tulee ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen ja huomioon ottaen palauttamisen syyn siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Marita Luntinen.

Asunto-osakeyhtiön yhtiöjärjestyksessä oli lunastuslauseke, jonka mukaan yhtiön osakkaat ovat oikeutetut lunastamaan osakkeen, jos osake kaupan, vaihdon tai lahjan kautta siirtyy muulle kuin yhtiön osakkaalle. Yhtiössä olevan huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet omistanut A oli myynyt yhden murto-osan osakkeistaan pojalleen B:lle ja toisen murto-osan tämän avopuolisolle C:lle, jotka eivät olleet yhtiön osakkeenomistajia. A:lle oli itselleen jäänyt kolmas murto-osa osakkeista. Yhtiön osakkeenomistaja D oli määräajassa esittänyt lunastusvaatimuksen kaikkien huoneiston hallintaan oikeuttavien osakkeiden lunastamiseksi.

Korkein oikeus katsoi, ettei lunastus voinut koskea A:n itselleen jättämää murto-osaa osakkeista eikä yhtiön yhtiöjärjestystä voitu tulkita siten, että D:llä olisi ollut oikeutta lunastaa myöskään B:lle ja C:lle myytyjä murto-osuuksia.

AsOYL 2 luku 5 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian taustaa

A oli omistanut Asunto Oy M:n osakkeet numerot 1875 – 1963, jotka oikeuttivat hallitsemaan yhtä asuinhuoneistoa yhtiön rakennuksessa.

A oli myynyt edellä mainituista osakkeista 1/3 pojalleen B:lle ja 1/3 C:lle 120 000 euron kauppahinnalla.

Asunto Oy M:n osakkeenomistaja D oli asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdan säätämässä määräajassa kohdistanut lunastusvaatimuksen koko osakeryhmään 180 000 euron lunastushinnalla ja maksanut lunastushinnan yhtiölle.

Kanne Oulun käräjäoikeudessa

A, B ja C vaativat, että D:n esittämä lunastusvaatimus julistetaan pätemättömäksi.

Perusteinaan A, B ja C lausuivat, ettei D ensinnäkään ollut voinut kohdistaa lunastusvaatimustaan A:n omaisuuteen eli 1/3:aan huoneiston hallintaan oikeuttavista osakkeista. A ei ollut myynyt tätä omaisuutta, joka oli perustuslain 15 §:n mukaisesti suojattu. Toisekseen D ei voinut kohdistaa lunastusvaatimustaan B:n ostamaan omaisuuteen, koska tämä oli myyjän rintaperillinen eli perintökaaren 2 luvussa tarkoitettu sukulainen. Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksessä ei ollut nimenomaista mainintaa siitä, että rintaperillistenkin saannot olisi saatettu lunastusmenettelyn piiriin. Koska D ei voinut kohdistaa lunastusvaatimusta edellä mainittuihin osakkeisiin, hän ei voinut esittää lunastusvaatimusta lainkaan. C:n ostamia osakkeita ei voitu lunastaa, koska huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet muodostivat jakamattoman kokonaisuuden. Murto-osaisia lunastuksia ei voitu sallia, jos lopputuloksena olisi yhteisomistussuhde ulkopuolisen vieraan tahon kanssa.

Vastaus

D vaati, että A:n, B:n ja C:n kanne hylätään. Toissijaisesti hän vaati, että lunastusoikeus vahvistettaisiin koskemaan joka tapauksessa kaupan kohteena olleita osakkeita eli 2/3 osakkeista tai 1/3 osakkeista eli myös murto-osaa osakekannasta.

Perusteinaan D lausui, että Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksessä lunastusmenettelyn piiriin oli saatettu kaikki muut paitsi yhtiön osakkaat. Tämä tarkoitti sitä, että lunastusoikeus koski myös rintaperillisten saantoja.

Asunto-osakeyhtiössä saman huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet muodostivat asunto-osakeyhtiölain pääperiaatteen mukaan jakamattoman, yhden taloudellisen kokonaisuuden. Asunto-osakeyhtiölaissa ei ollut säädetty, että nyt käsillä olleessa tilanteessa ei olisi lunastusoikeutta kaikkiin osakkeisiin. Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksen lunastuslausekkeeseenkaan ei ollut tällaista lunastuskieltoa säädetty. Kun otettiin huomioon lisäksi Korkeimman oikeuden ennakkopäätös KKO 2004:91, D:n tekemä lunastusvaatimus oli lainmukainen ja pätevä. Osakkeista 1/3 oli myyty C:lle, joka oli myyjään ja yhtiöön nähden ulkopuolinen henkilö. A:lla oli myydessään ollut vapaa tilaisuus harkita, ottiko hän riskin asiassa.

Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentin mukaan kaikki samaan osakeryhmään kuuluvat osakkeet oli kuitenkin lunastettava. Mainitun säännöksen perusteella lunastusvaatimus täytyi kohdistaa kaikkiin osakeryhmän osakkeisiin, jos osakkeisiin kohdistunut saanto oli ollut osittainen. Jos D:n lunastusoikeus evättäisiin, avaisi se mahdollisuuden keinotekoiseen järjestelyyn lunastusoikeuden torjumiseksi.

Käräjäoikeuden tuomio 25.4.2014

Käräjäoikeus lausui, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan "samaan osakeryhmään kuuluvia osakkeita ei saa erikseen merkitä, luovuttaa tai muulla tavoin siirtää tai pantata, paitsi milloin huoneisto jaetaan tai osa siitä yhdistetään toiseen huoneistoon". Tämä säännös ei estänyt osakeryhmän osakkeita olemasta yhteisomistuksen kohteena.

Nyt kyseessä olleessa kaupassa samaan osakeryhmään kuuluneita osakkeita 1875 – 1963 ei ollut myyty erikseen. Osakeryhmää ei ollut ollut tarkoituskaan pilkkoa, vaan muodostaa osakeryhmän omistusoikeuden osalta yhteisomistussuhde A:n, B:n ja C:n kesken. Kaupassa oli myyty murto-osainen omistusosuus koko osakeryhmään. Tämä oli sallittua asunto-osakeyhtiölain mukaan.

Edelleen asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentissa lausuttiin: "Yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä 2 momentin 1 - 3 ja 6 kohdassa säädetystä lunastuksen ehdoista toisin sekä 2 momentin 4, 5 ja 7 kohdassa säädettyä lyhyemmästä määräajasta. Kaikki samaan osakeryhmään kuuluvat osakkeet on kuitenkin lunastettava."

Käräjäoikeus lausui, että edellä mainitun säännöksen viimeisen lauseen tarkoitus ilmensi asunto-osakeyhtiölain periaatetta siitä, että osakeryhmästä ei voinut lunastaa vain osaa osakkeista, vaan osakeryhmää oli käsiteltävä kokonaisuutena. Lunastusvaatimus sen sijaan voitiin esittää myös murto-osaan osakeryhmän osakkeista, jos sellainen oli ollut luovutuksen kohteena. Tällaisesta vaatimuksesta seurasi se, että osakeryhmään muodostui yhteisomistussuhde, joka oli mahdollinen asunto-osakeyhtiölain estämättä. Kyse oli määräosaisesta yhteisomistuksesta. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentin viimeinen virke sen sijaan koski eri tilannetta kuin nyt eli sellaista tilannetta, jossa osakeryhmä tulisi lunastusvaatimuksella pilkotuksi osiin eri omistajille.

Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä 2004:91 oli katsottu, että periaatteesta kohdistaa lunastus kaikkiin osakeryhmän osakkeisiin voi seurata myös se, että lunastusoikeus voi laajentua myös yhtiön osakkaana olevan osaomistajan saantoon. Ennakkopäätös soveltui tilanteeseen, jossa koko osakehuoneisto oli yhdellä kaupalla myyty määräosin entiselle osakkaalle ja ulkopuoliselle. Tässä ratkaisussa ei ollut kyse siitä, että joku olisi ostanut määräosan tarkoituksenaan aikaansaada yhteisomistussuhde muiden yhteisomistajien kanssa. Koska A:n omistusosuuden 1/3 osalta ei ollut saantoa lainkaan, ei mainittua tapausta ja sen sisältämää oikeusohjetta lunastusoikeuden laajentumisesta voitu soveltaa tähän asiaan.

Käräjäoikeus totesi, että Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksessä oli määrätty, että lunastusmenettelyn piirissä olivat saannot, joissa saaja oli joku muu kuin yhtiön osakas. Yhtiöjärjestyksessä oli myös määrätty, että lunastushinta oli se, minkä ostaja näytti siitä maksaneensa. Yhtiö oli voinut itsenäisesti näin päättää asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 3 momentin nojalla.

Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksessä ei ollut määräystä lunastusvaatimuksen tarkemmasta sisällöstä. Myöskään asunto-osakeyhtiölaissa ei ollut määritelty lunastusvaatimuksen tarkemmasta sisällöstä eikä sen esitystavasta. Lain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 5 kohdassa säädettiin vain siitä, kenelle vaatimus oli esitettävä, sekä vaatimuksen määräajasta. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä 2004:91 oli katsottu, että yhtiölle yhdestä saannosta esitetty lunastusvaatimus ei ainakaan voi laajentua koskemaan toistakin saantoa, vaikka vaatimuksen esittämiseen todettaisiin sittemmin alun perin olleenkin oikeudellinen peruste. Nyt ei ollut kysymys tällaisesta tilanteesta.

Asiassa oli riidatonta, että D oli kohdistanut lunastusvaatimuksensa koko osakekantaan määräajassa ja maksanut yhtiöjärjestyksen mukaisen rahamäärän yhtiölle.

Käräjäoikeus tarkasteli lunastusvaatimuksen mahdollisuutta kunkin saannon osalta erikseen. Se katsoi, ettei D voinut kohdistaa lunastusvaatimustaan A:n murto-osaiseen 1/3 suuruiseen omistusosuuteen mainittuun osakeryhmään, koska osuuden osalta ei ollut olemassa mitään omistusoikeuden siirtymistä eli saantoa, johon lunastusvaatimus voitaisiin kohdistaa. Myös perustuslain 15 §:ssä säädetty omaisuuden suoja tuki päätelmää, että lunastusmenettely edellytti asunto-osakeyhtiölain mukaan saantoa.

B:n osuuteen liittyen käräjäoikeus katsoi, että Asunto Oy M oli yhtiöjärjestyksessään määrännyt siitä, että lunastusmenettely koski myös perheenjäsenten tai sukulaisten saantoja, mikäli he eivät olleet yhtiön osakkaita. Koska B ei ollut ollut yhtiön osakas, D:n lunastusoikeus oli vahvistettava koskemaan B:n murto-osaista 1/3 omistusosuutta osakeryhmästä.

C:n osuuden osalta käräjäoikeus totesi, että saanto oli selkeästi sellainen, jota Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksessä tarkoitettiin. D:n lunastusoikeus oli vahvistettava koskemaan C:n murto-osaista 1/3 omistusosuutta osakeryhmästä.

Käräjäoikeus vahvisti, että D:n lunastusoikeus koski 2/3:aa Asunto Oy M:n osakeryhmästä numerot 1875 – 1963, ja julisti lunastusvaatimuksen pätemättömäksi niiltä osin kuin se oli koskenut A:n 1/3:n suuruista omistusosuutta osakeryhmään.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomarit Päivi Markus, Minna Leikas ja Janika Kaski.

Rovaniemen hovioikeuden tuomio 14.8.2015

B ja C valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että D:n esittämä lunastusvaatimus julistetaan kokonaisuudessaan pätemättömäksi.

D valitti hovioikeuteen ja vaati, että hänen lunastusoikeutensa vahvistetaan koskemaan koko riidan kohteena olevaa osakeryhmää.

Hovioikeus lausui, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa osake, kun omistusoikeus osakkeeseen siirtyy toiselle muulta omistajalta kuin yhtiöltä. Lunastuslausekkeessa on määrättävä, keillä on lunastusoikeus. Pykälän 2 momentin 1 kohdan mukaan lunastusoikeus koskee kaikkia omistusoikeuden siirtoja. Lunastusoikeutta ei kuitenkaan ole, jos osakkeen saaja on yhtiön nykyinen osakkeenomistaja, osakkeen saaja on edellisen omistajan perintökaaren (40/1965) 2 luvussa tarkoitettu sukulainen tai aviopuoliso, tai osake on saatu testamentin perusteella. Pykälän 3 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä 2 momentin 1 kohdassa säädetystä lunastuksen ehdosta toisin.

Lain perusteluissa oli todettu muun ohella, että ehdotetun 1 kohdan olettamasäännöksen tarkoitus oli kiinnittää yhtiöjärjestystä laativien erityistä huomiota siihen, että lunastuslausekkeen ulottamista myös osakkeenomistajien välisiin saantoihin ja osakkeenomistajan ja tämän sukulaisten ja aviopuolison välisiin saantoihin oli syytä harkita huolellisesti. Jos haluttiin, että lunastusoikeus koskee osakkeenomistajien välisiä tai osakkeenomistajan ja tämän perheenjäsenten tai sukulaisten välisiä saantoja, tästä oli nimenomaisesti mainittava yhtiöjärjestyksessä.

Asunto Oy M:n 11.11.2010 voimaan tulleen yhtiöjärjestyksen 4 §:n lunastuslauseke kuului: "Jos osake kaupan, vaihdon tai lahjan kautta siirtyy muulle kuin yhtiön osakkaalle, ovat yhtiön osakkaat oikeutetut 30 päivän kuluessa siitä, kun siirrosta on tehty yhtiön hallitukselle ilmoitus, lunastamaan osakkeen siitä hinnasta, minkä osakkeen ostaja näyttää siitä maksaneensa, tai jos osake on lahjoitettu, eikä toisin sovita, siitä hinnasta, jonka laillisesti asetetut välimiehet määräävät."

Hovioikeus totesi, että ilman yhtiöjärjestykseen otettua määräystä lunastusoikeutta ei asunto-osakeyhtiössä ole lainkaan. Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksen 4 §:ään kirjatussa lunastuslausekkeessa oli ainoastaan lueteltu ne saannot, joita lunastusoikeus koski, sekä todettu se laissa oleva olettamasäännös, että lunastusoikeus ei koskenut yhtiön osakkaan saantoja.

Tarkasteltaessa lunastuslausekkeen sanamuotoa voitiin havaita, että lunastuslausekkeessa ei lausuttu mitään edellisen omistajan sukulaisen tai aviopuolison saannoista. Asiassa oli riidatonta, että lunastuslauseke oli vahvistettu uuden lain voimaantulon jälkeen, mutta lausekkeen sisältöä ei siinä yhteydessä muutettu. Keskeinen riitakysymys koski näin ollen sitä, täyttikö yhtiöjärjestyksen lunastusmääräys lain olettamasäännön kumoamiseen edellytettävän nimenomaisuuden vaatimuksen.

Korkeimman oikeuden osakeyhtiötä koskevassa ratkaisussa KKO 2001:57 oli todettu, että eräs yhtiöjärjestyksen tärkeimpiä tehtäviä oli välittää yhtiön ulkopuoliselle luotettavaa tietoa yhtiön sisäisistä oikeussuhteista. Tulkittaessa Asunto Oy M:n lunastuslauseketta sen sanamuodon perusteella ja ulkopuolisen tahon näkökulmasta lausekkeesta ei ollut pääteltävissä, että lunastusoikeus vastoin lain olettamasäännöstä ulottuisi edellisen omistajan rintaperillisen saantoon, koska ostajan ja myyjän sukulaisuussuhteesta ei lausekkeessa mainittu mitään.

Edellä todetun perusteella ja lain yksiselitteinen tarkoitus huomioon ottaen hovioikeus päätyi tulkitsemaan Asunto Oy M:n yhtiöjärjestyksen 4 §:n lunastuslauseketta siten, että sillä ei ollut poissuljettu asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 2 momentin 1 b kohdan olettamaa, jonka mukaan lunastusoikeutta ei ole, jos osakkeen saaja on edellisen omistajan perintökaaren 2 luvussa tarkoitettu sukulainen. Tämän vuoksi D:n lunastusvaatimus oli pätemätön A:n pojan B:n omistusosuuden saannon osalta.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset A:n omistusosuuden ja C:n saannon osalta.

Hovioikeus vahvisti, että D:llä oli oikeus lunastaa C:n osuus eli yksi kolmasosa osakeryhmästä. Hovioikeus julisti D:n lunastusvaatimuksen pätemättömäksi myös siltä osin kuin se oli koskenut B:n ostamaa 1/3 osaa mainitusta osakeryhmästä. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota siltä osin kuin D:n lunastusvaatimus A:n omistusosuuteen oli julistettu pätemättömäksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Seppo Hyartt ja Petri Nykänen. Esittelijä Timo Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

C:lle ja D:lle myönnettiin valituslupa.

C vaati valituksessaan, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden tuomion niiltä osin kuin D oli oikeutettu lunastamaan C:n osuuden osakeryhmästä sekä hyväksyy C:n vaatimukset hovioikeudessa esitetyn mukaisesti.

D vaati valituksessaan, että Korkein oikeus kumoaa hovioikeuden tuomion muutoksenhaun alaisilta osin ja hylkää A:n ja B:n vaatimuksen D:n lunastusvaatimuksen julistamisesta pätemättömäksi A:n omistusosuuden 1/3 ja B:n omistusosuuden 1/3 osalta.

D vastasi C:n valitukseen ja vaati, että se hylätään.

A, B ja C vastasivat D:n valitukseen ja vaativat, että se hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A oli omistanut Asunto Oy M:n osakkeet nro 1875 – 1963 (osakeryhmä), jotka oikeuttavat hallitsemaan yhtiön rakennuksessa olevaa huoneistoa A 9. Hän oli 26.2.2013 myynyt murto-osuuden (2/3) osakeryhmästä yhteisesti pojalleen B:lle ja tämän avopuolisolle C:lle siten, että kumpikin heistä sai yhtä suuren omistusosuuden (1/3) osakeryhmästä. Kauppahinnaksi murto-osuudelle (2/3) oli sovittu 120 000 euroa ja omistus- ja hallintaoikeuden siihen oli sovittu siirtyvän heti. Kaupan jälkeen A:n omistusosuudeksi jäi 1/3.

2. Yhtiön yhtiöjärjestyksessä oli seuraavanlainen määräys:

"Jos osake kaupan, vaihdon tai lahjan kautta siirtyy muulle kuin yhtiön osakkaalle, ovat yhtiön osakkaat oikeutetut 30 päivän kuluessa siitä, kun siirrosta on tehty yhtiön hallitukselle ilmoitus, lunastamaan osakkeen siitä hinnasta, minkä osakkeen ostaja näyttää siitä maksaneensa, tai jos osake on lahjoitettu eikä toisin sovita, siitä hinnasta, jonka laillisesti asetetut välimiehet määräävät."

3. Yhtiön osakkeenomistaja D oli 21.3.2013 kohdistanut lunastusvaatimuksen koko osakeryhmään 180 000 euron lunastushinnalla, ja hän oli 2.4.2013 maksanut lunastushinnan yhtiölle.

4. Korkeimmassa oikeudessa on C:n ja D:n valitusten johdosta kysymys siitä, onko D:llä oikeus lunastaa osakeryhmä tai jokin osuus siitä, kun A on myynyt osakeryhmästä murto-osuuden pojalleen B:lle ja toisen murto-osuuden tämän avopuolisolle C:lle mutta pitänyt itsellään kolmannen murto-osuuden osakeryhmästä.

Osakkeen siirtämisestä ja lunastamisesta asunto-osakeyhtiössä

5. Asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan osake voidaan rajoituksitta siirtää kaupan, vaihdon, lahjoituksen, perinnön, osituksen tai testamentin perusteella tai muulla tavoin, jollei yhtiöjärjestyksessä määrätä toisin.

6. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 4 §:n 1 momentissa säädetään, että yhtiöjärjestyksessä voidaan rajoittaa oikeutta siirtää osake vain luvun 5 §:n mukaisesti, jollei muussa laissa toisin säädetä. Kuten jo edellä mainittujen säännösten sanamuodosta ilmenee, osakkeiden vaihdannanrajoitukset merkitsevät poikkeusta osakkeen vapaan siirrettävyyden periaatteesta. Tämä on todettu myös lain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen perusteluissa (HE 24/2009 vp s. 64).

7. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä, että osakkeenomistajalla, yhtiöllä tai muulla henkilöllä on oikeus lunastaa osake, kun omistusoikeus osakkeeseen siirtyy toiselle muulta omistajalta kuin yhtiöltä. Lunastuslausekkeessa on määrättävä, keillä on lunastusoikeus. Pykälän 2 momentissa on säädetty siitä, miten lunastus tapahtuu, jos yhtiöjärjestyksessä ei ole toisin määrätty. Osa 2 momentissa säädetyistä lunastuksen ehdoista on pakottavaa lainsäädäntöä ja osa siten tahdonvaltaista, että yhtiöjärjestyksessä voidaan määrätä asiasta toisin. Lunastuslausekkeen yhtenä keskeisenä tarkoituksena on se, että yhtiölle tai sen osakkeenomistajille annetaan mahdollisuus vaikuttaa siihen, tuleeko yhtiöön uusia osakkeenomistajia.

8. Koska osakkeiden lunastaminen voi perustua vain lunastusta koskevaan yhtiöjärjestyksen määräykseen, lunastusoikeuden laajuutta arvioitaessa lähtökohdaksi on lain lisäksi otettava se, mitä yhtiöjärjestyksessä on asiasta määrätty.

9. Kuten ratkaisussa KKO 2001:57 on todettu, yhtiöjärjestyksen määräyksen tulkinnassa lähtökohtana on määräyksen sanamuoto. Osakkeen vapaata luovuttamista ja hankkimista rajoittavat määräykset eivät tässä suhteessa muodosta poikkeusta. Sanamuodon mukaisesta tulkinnasta voidaan poiketa silloin kun tällainen tulkinta ei vastaa sitä tarkoitusta, joka lausekkeella osana yhtiöjärjestystä on, tai se johtaa yhtiön, osakkeenomistajan tai luovutuksensaajan kannalta yllättävään tai kohtuuttomaan lopputulokseen.

10. Yhtiöjärjestyksen tulkinnassa on lisäksi otettava huomioon asunto-osakeyhtiölain yhtiöjärjestykselle asettamat rajoitukset ja asunto-osakeyhtiölain tulkinnassa noudatettavat keskeiset periaatteet. Yleinen periaate on, ettei osakkeen vapaaseen luovutettavuuteen puuttuvia poikkeussäännöksiä ja niihin perustuvia yhtiöjärjestyksen määräyksiä voida tulkita laajentavasti.

11. Asunto-osakeyhtiölain tulkinnassa ja soveltamisessa noudatettaviin periaatteisiin sisältyy myös se, että asunto-osakeyhtiön saman huoneiston hallintaan oikeuttavat ja siten samaan osakeryhmään kuuluvat osakkeet muodostavat jakamattoman kokonaisuuden (KKO 2004:91 kohta 9). Tätä periaatetta ilmentää muun muassa lain 2 luvun 4 §:n 2 momentti, jonka mukaan samaan osakeryhmään kuuluvia osakkeita ei saa erikseen merkitä, luovuttaa tai muulla tavoin siirtää tai pantata, paitsi milloin huoneisto jaetaan tai osa siitä yhdistetään toiseen huoneistoon. Lain esitöissä on sanotun säännöksen osalta todettu, että säännös on tarpeen yhden huoneiston hallintaan oikeuttavan osakeryhmän eheyden rikkomisesta aiheutuvien ongelmien estämiseksi (HE 24/2009 vp s. 64).

12. Viimeksi mainittu säännös ilmentää myös sitä, että asunto-osakeyhtiössä osakkeiden omistamisen keskeisenä merkityksenä on se, että osakeryhmä tuottaa omistajalleen asunto-osakeyhtiölain 1 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisesti oikeuden hallita yhtiöjärjestyksessä määrättyä huoneistoa tai muuta osaa yhtiön hallinnassa olevasta rakennuksesta tai kiinteistöstä. Osakkeen omistamisella on asunto-osakeyhtiössä siten sellainen erityinen merkitys, jollaista osakeyhtiön osakkeiden omistamisella ei yleensä ole. Kuten ratkaisussa KKO 2004:91 on todettu, asunto-osakeyhtiössä osakeryhmä muodostaa sellaisen taloudellisen kokonaisuuden, joka on tehokkaasti hyödynnettävissä (kohta 10). Vaikka osakkaan omistusoikeuden kohteena on tietty määrä osakkeita, osakkaan kannalta on tosiasiallisesti merkitystä yleensä juuri sillä, että nämä osakkeet osakeryhmänä tuottavat oikeuden tietyn huoneiston hallintaan yhtiössä.

13. Osakeryhmän jakamattomuus ei merkitse sitä, että huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet eivät voisi olla yhteisomistuksen kohteena. Tällainen tilanne onkin varsin tyypillinen esimerkiksi puolisoiden omistaessa osakkeen yhdessä. Asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 2 §:n 3 momentista ilmenee kuitenkin, että osakeryhmän yhteisomistajat voivat käyttää osakkeenomistajalle kuuluvia oikeuksia vain yhteisen edustajan kautta. Osakeryhmän jakamattomuus ei tarkoita myöskään sitä, että asunto-osakeyhtiön osakkeiden murto-osaiset luovutukset eivät olisi mahdollisia. Korkein oikeus on esimerkiksi ratkaisussa KKO 2004:91 (kohta 11) todennut, että sinänsä murto-osa saman osakeryhmän osakkeista on erikseen luovutettavissa. Samassa yhteydessä Korkein oikeus on kuitenkin todennut, että osakeryhmään liittyvän taloudellisen kokonaisuuden hajottaminen murto-osuuteen kohdistuvan lunastamisen seurauksena saattaisi johtaa odottamattomaan ja epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen: yhteisomistussuhteeseen kahden toisilleen vieraan tahon kesken. Tämän voitaisiin myös nähdä olevan vastoin sitä yleistä lunastusoikeudellista periaatetta, että luovutuksensaaja ei saa joutua lunastuksen takia huonompaan asemaan kuin hän olisi, jos luovutusta ei lainkaan olisi tapahtunut. Ratkaisussa on lisäksi kiinnitetty huomiota siihen, ettei osittaislunastus ole asunto-osakeyhtiölain mukaan sallittua, ja katsottu, että samansuuntaiset oikeudelliset ja taloudelliset näkökohdat, jotka ovat olleet perusteena osittaislunastuksen kiellolle ja samaan osakeryhmään kuuluvien osakkeiden jakamattomuudelle, puoltavat tulkintaa, jonka mukaan yhteissaantoa tarkastellaan kokonaisuutena (kohdat 12 ja 15).

Lunastusoikeus tässä tapauksessa

14. D on katsonut, että hänellä on oikeus lunastaa koko osakeryhmä, koska murto-osuuden lunastaminen johtaisi epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Osakeryhmän jakamattomuudesta seuraa se, että lunastusoikeus koskee myös A:lle jäänyttä murto-osuutta. Lisäksi D on lausunut, että ainakin siirron kohteena olleiden murto-osuuksien lunastamisen tulisi olla mahdollista, koska muussa tapauksessa lunastusoikeus voitaisiin torjua keinotekoisilla järjestelyillä.

15. A, B ja C ovat puolestaan katsoneet, ettei D:llä ole lunastusoikeutta lainkaan, koska siirron kohteena oli ollut vain murto-osuus osakeryhmästä ja tällaisen lunastaminen johtaisi epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. A:n omistusosuus (1/3) osakeryhmästä ei voi olla lunastuksen kohteena, koska se ei ole ollut omistusoikeuden siirron kohteena.

16. Korkein oikeus toteaa, että asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan lunastusoikeus koskee tilannetta, jossa osakkeen omistusoikeus siirtyy toiselle. Kysymyksessä oleva osakekauppa ei ole kohdistunut A:lle jäävään murto-osuuteen osakkeista, joten tältä osin ei ole tapahtunut laissa edellytettyä siirtoa. Näin ollen lunastus ei ole voinut kohdistua A:n edelleen omistamaan murto-osuuteen osakeryhmästä.

17. Korkein oikeus toteaa edelleen, että koska kysymyksessä on asunto-osakeyhtiö, yhtiöjärjestyksen sanamuoto ja sen tarkoitus puoltaa sellaista tulkintaa, että lunastuksen kohteena on viime kädessä huoneiston hallintaan oikeuttava osake eli tässä tapauksessa osakeryhmä. Arvioitaessa sitä, voisiko lunastus kohdistua murto-osuuteen osakeryhmästä, huomiota on kiinnitettävä myös edellä kohdassa 12 selostettuun ratkaisussa KKO 2004:91 esitettyyn periaatteeseen, että asunto-osakeyhtiön saman huoneiston hallintaan oikeuttavat osakkeet muodostavat jakamattoman kokonaisuuden ja että tällaisen kokonaisuuden hajottaminen murto-osuuteen kohdistuvan lunastamisen seurauksena saattaisi johtaa odottamattomaan ja epätarkoituksenmukaiseen lopputulokseen. Korkein oikeus katsoo, että vaikka asunto-osakeyhtiölain 2 luvun 5 §:ssä on annettu yhtiölle laaja oikeus määrätä lunastusoikeuden ulottuvuudesta yhtiöjärjestyksellä, lunastusoikeuden ulottaminen osakkeen murto-osaan poikkeaa niin selvästi edellä todetuista asunto-osakeyhtiölain yleisistä periaatteista ja tavoitteista, että niistä poikkeaminen yhtiöjärjestyksessä edellyttäisi selkeää määräystä. Asunto Oy M:n yhtiöjärjestykseen sisältyvää lunastuslauseketta ei ole perusteltua tulkita siten, että se oikeuttaisi lunastukseen myös silloin, kun osakeryhmästä on siirretty vain murto-osa. Se, että myös osakkeen murto-osuus voidaan siirtää, ei anna aihetta arvioida asiaa toisin. Lisäksi tässä tapauksessa asunto-osakkeen osuuden kauppa on tehty läheisten välillä, ja kauppa on osapuolten mukaan toteutettu murto-osaisena kaupan rahoittamiseen liittyvistä syistä. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole tullut ilmi seikkoja, joiden perusteella kysymys olisi ollut yhtiöjärjestyksen lunastuslausekkeen kiertämiseksi tehdystä keinotekoisesta järjestelystä.

18. Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsoo, että D:llä ei ole ollut lunastusoikeutta osakeryhmään eikä mihinkään murto-osuuteen siitä. D:n lunastusvaatimus on kokonaisuudessaan julistettava pätemättömäksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

D:n esittämä lunastusvaatimus julistetaan kokonaisuudessaan pätemättömäksi.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Pertti Lenkkeri.

M Oy vaati W Oy:ltä vahingonkorvausta sillä perusteella, että M Oy:n omistaman kiinteistön valmiiksi neuvoteltu kauppa oli jäänyt toteutumatta, koska W Oy oli oikeudettomasti pitänyt hallussaan kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja. Tämän vuoksi kyseinen kiinteistö oli jouduttu myymään käypää alemmasta hinnasta. M Oy:n W Oy:tä vastaan ajaman täytäntöönpanoriitakanteen johdosta annetulla tuomiolla oli myöhemmin vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta kiinteistöön. M Oy katsoi, että vahingonkorvaussaatavan vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta, kun mainittu tuomio oli tullut lainvoimaiseksi.

Korkein oikeus katsoi, että korvausvelan vanhentuminen oli alkanut, kun M Oy oli saanut tiedon väittämästään vahingosta ja sen syntymiseen johtaneesta W Oy:n menettelystä sekä niistä täytäntöönpanoriitakanteen perusteeksi esitetyistä seikoista, joiden vuoksi W Oy:llä ei ollut panttioikeutta kiinteistöön. Vanhentumisajan alkamisen kannalta merkitystä ei ollut sillä, että kysymystä panttioikeuden olemassaolosta ei ollut vielä täytäntöönpanoriidassa ratkaistu.

VanhL 7 § 1 mom 3 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

M Oy vaati 17.1.2011 vireille panemallaan kanteella W Oy:ltä vahingonkorvausta, koska W Oy oli pitänyt oikeudettomasti hallussaan M Oy:n omistamaan Lahdenväylä-nimiseen kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja.

Lahdenväylä oli ollut vakuutena M Oy:n velasta. Lahdenväylä-kiinteistö oli ollut tarkoitus myydä, mutta kauppa ei ollut toteutunut, koska W Oy ei ollut pyynnöistä huolimatta palauttanut hallussaan olleita panttikirjoja. Kaupan jäätyä toteutumatta kiinteistö oli ulosmitattu ja myyty pakkohuutokaupalla käypää alemmasta hinnasta. M Oy vaati vahingonkorvauksena kiinteistön käyvän hinnan ja siitä saadun kauppahinnan välistä erotusta.

W Oy vaati kanteen hylkäämistä vanhentuneena. Vanhentumisaika oli alkanut, kun kiinteistö oli myyty 19.1.2006. M Oy ei ollut katkaissut vanhentumista ennen kanteen vireillepanoa.

M Oy katsoi, ettei vahingonkorvausvaatimus ollut vanhentunut. Vahingonkorvausvastuun edellytykset olivat olleet epäselviä siihen asti, kunnes M Oy:n ja W Oy:n välisessä täytäntöönpanoriidassa oli ratkaistu, oliko W Oy:llä ollut Lahdenväylä-kiinteistöön kohdistuva panttioikeus. Käräjäoikeus oli tuomiossaan 2.6.2006 vahvistanut, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta, ja hovioikeus oli 15.1.2008 antamallaan tuomiolla pysyttänyt käräjäoikeuden tuomion. Vasta hovioikeuden tuomion tultua lainvoimaiseksi oli varmistunut, ettei W Oy:llä ollut ollut laillista perustetta pitää hallussaan kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja.

Käräjäoikeuden välituomio 8.5.2014

Käräjäoikeus katsoi, että M Oy oli tiennyt kanteessa tarkoitetusta vahingosta ja siitä vastuussa olevasta kiinteistön pakkohuutokaupasta 19.1.2006 lukien. Kun vanhentumista ei ollut edes väitetty katkaistun ennen kanteen vireillepanoa, vaadittu saatava oli vanhentunut.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Erja Sorjonen.

Helsingin hovioikeuden päätös 20.4.2015

M Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus katsoi, että vanhentumisaika oli alkanut vasta, kun täytäntöönpanoriidassa annettu hovioikeuden tuomio oli tullut lainvoimaiseksi 17.3.2008. Sitä ennen korvausvastuun perusteiden oli katsottava olleen epäselvät. M Oy:llä ei ollut ollut riittäviä tietoja vahingonkorvausvastuun edellytyksistä, koska vasta kyseisellä tuomiolla oli vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut panttioikeutta kiinteistöihin. Vahingonkorvaussaatava ei siten ollut vanhentunut.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden välituomion ja palautti asian käräjäoikeuteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jukka Kontio, Seppo Ovaskainen ja Johanna Jylhä (eri mieltä). Esittelijä Meeri Julmala.

Eri mieltä ollut määräaikainen hovioikeudenneuvos Jylhä katsoi, samoin kuin käräjäoikeus, että vanhentumisaika oli alkanut kiinteistön myyntipäivästä, joten vahingonkorvausvaatimus oli vanhentunut.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

W Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan W Oy vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja vahingonkorvausvaatimuksen vahvistamista vanhentuneeksi.

M Oy vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. M Oy:n vahingonkorvausvaatimus on perustunut siihen, että M Oy:n omistamaa Lahdenväylä-nimistä kiinteistöä koskeva valmiiksi neuvoteltu kauppa oli jäänyt toteutumatta, koska W Oy ei ollut palauttanut M Oy:lle hallussaan olleita kyseiseen kiinteistöön kohdistuvia panttikirjoja. Kaupan jäätyä toteutumatta kiinteistö oli ulosmitattu ja myyty käypää hintaa alemmasta hinnasta.

2. W Oy on vedonnut siihen, että vahingonkorvaussaatava on vanhentunut. Vanhentumisaika oli velan vanhentumisesta annetun lain (vanhentumislaki) 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan alkanut kulua, kun M Oy:n olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta. M Oy oli voinut saada säännöksessä tarkoitetut tiedot kiinteistön myynnin jälkeen alkuvuonna 2006. M Oy oli tuolloin sekä tiennyt kiinteistön myynnistä että voinut arvioida, olisiko kauppahinta vapailla markkinoilla tai muutoin myymällä saattanut olla toteutunutta hintaa suurempi. M Oy oli myös tiennyt väittämäänsä vahinkoon johtaneesta tapahtumakulusta ja W Oy:n osuudesta siinä.

3. M Oy on katsonut, että vanhentumisaika oli alkanut kulua vasta 17.3.2008, kun hovioikeuden tuomio, jonka mukaan W Oy:llä ei ollut panttioikeutta Lahdenväylä-kiinteistöön, oli tullut lainvoimaiseksi. Siihen asti korvausvastuun perusteet olivat olleet epäselvät, koska vasta kyseisellä tuomiolla oli vahvistettu, ettei W Oy:llä ollut oikeutta panttioikeuteen vedoten kieltäytyä luovuttamasta hallussaan olleita panttikirjoja M Oy:lle. M Oy oli halunnut varmistua vahingonkorvausvastuun edellytyksistä ennen kanteen vireillepanoa.

4. Kysymys on siten siitä, onko M Oy:n vahingonkorvaussaatava vanhentunut. Arvioitavana on erityisesti se, milloin vanhentumisaika on alkanut kulua.

Vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkaminen

5. Vanhentumislain 7 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan vahingonkorvauksen vanhentumisaika alkaa kulua muuhun kuin sopimussuhteeseen perustuvassa vahingonkorvauksessa siitä, kun vahingonkärsijä on saanut tietää tai hänen olisi pitänyt tietää vahingosta ja siitä vastuussa olevasta.

6. Vanhentumisajan alkamista koskevan säännöksen tarkoitusta on selostettu hallituksen esityksessä velan vanhentumista ja julkista haastetta koskevan lainsäädännön uudistamisesta (HE 187/2002 vp). Esityksen mukaan yleisenä lähtökohtana on, että kolmen vuoden vanhentumisaika alkaa kulua siitä, kun velkoja voisi esittää vaatimuksensa. Vahingonkorvausvaatimusten osalta tämä edellyttää, että vahingonkärsijällä on ollut mahdollisuus saada riittävät tiedot korvausedellytyksistä eli aiheutuneesta vahingosta ja sen aiheuttajasta. Laissa tarkoitettu tietämys voi edellyttää tietoa vahingon perustana olevista tapahtumista, aiheutuneesta vammasta, vauriosta tai muusta vahingosta ja sen merkityksestä, tapahtuman ja vahinkojen välisestä syy-yhteydestä ja siitä tahosta, joka on oikeudellisessa vastuussa vahingosta. (HE s. 48.)

7. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että vanhentumisajan alkamishetkeä ei voida ratkaista yksinomaan sen perusteella, milloin vahingonkärsijä on tosiasiassa saanut tarvittavat tiedot vahingosta, vaan vahingonkärsijältä edellytetään tavanomaista aktiivisuutta vahingon ja siitä vastuussa olevan selvittämiseksi (selonottovelvollisuus). Vanhentumisajan alkamisajankohta määräytyy sen perusteella, milloin vahingonkärsijällä on riittävä tieto tosiasioista, eikä vahingonkärsijä voi vedota siihen, ettei hän ole tiennyt, millä perusteilla vastuuvelvollisuus lain mukaan määräytyy. Koska velkoja voi katkaista vanhentumisen vapaamuotoisella muistutuksella, merkitystä ei voida antaa sille, milloin mahdollista oikeudenkäyntiä varten tarvittavat todisteet on saatu tai milloin vaadittava korvausmäärä on täsmentynyt. (HE s. 49 - 50.)

8. Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä vahingonkorvausvelan vanhentumisajan alkamisen ei ole katsottu edellyttävän, että vahinkoa kärsineellä olisi ollut varma tieto vahingonkorvausvastuun edellytyksenä olevista tosiseikoista. Merkitystä on ollut sillä, onko tieto ollut riittävää, jotta vahinkoa kärsineen on voitu edellyttää sen perusteella katkaisevan korvausvelan vanhentumisen (esim. KKO 2011:90, KKO 2016:11 ja KKO 2016:28).

9. Vanhentumislain 10 §:n 1 momentin mukaan velan vanhentuminen katkeaa muun ohella silloin, kun velkoja vaatii velalliselta suoritusta tai muutoin muistuttaa velallista velasta. Pykälän 2 momentin mukaan vahingonkorvausvelkaa koskevasta muistutuksesta on käytävä ilmi velan peruste ja määrä kohtuudella vaadittavalla tavalla, jolleivät ne ole velallisen tiedossa. Hallituksen esityksen (HE 187/2002 vp s. 58) mukaan korvausvelkojen vanhentumisen katkaisemista koskevalla säännöksellä ei ole tarkoitus estää tai vaikeuttaa katkaisua silloin, kun saatavan määrä on vaikeasti selvitettävissä. Epäselvissäkin tapauksissa kuitenkin vaaditaan, että velkoja ilmoittaa katkaisuhetkellä vallitsevan käsityksensä saatavan perusteesta ja määrästä. Ilmoittamisvelvollisuudella ei pyritä velkasuhteen sisältöä koskevien erimielisyyksien selvittämiseen jo vanhentumisen katkaisuvaiheessa. Tavoitteena on ainoastaan, että velallinen saa katkaisutoimen yhteydessä tietoonsa velkojan käsityksen velan perusteesta ja määrästä.

10. Korkein oikeus toteaa, että vanhentumislain 10 §:n mukainen velan vanhentumisen katkaiseva muistutus on mahdollista tehdä, vaikka vahingonkorvausvastuun edellytyksiin liittyisi epäselvyyksiä. Koska vanhentumislain säännösten tavoitteena on vastuusuhteiden joutuisa selvittäminen, vanhentumisajan alkaminen ei voi lykkäytyä sen vuoksi, että velkoja haluaa varmistua vahingonkorvausvastuun edellytyksinä olevista seikoista tai hankkia niistä näyttöä. Jos velkojalla on asiaan liittyvistä tosiasioista sellainen tieto, jonka perusteella hän voi arvioida vahingonkorvausvastuun edellytysten täyttymistä, vanhentumisaika alkaa siitäkin huolimatta, että jokin vahingonkorvausvaatimuksen menestymiseen vaikuttava oikeudellinen kysymys olisi parhaillaan oikeudenkäynnin kohteena.

Vanhentumisajan alkamisen arviointi tässä asiassa

11. Korkein oikeus toteaa, että vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt tietoa väitetystä vahingosta ja siitä W Oy:n menettelystä, jonka M Oy on katsonut johtaneen vahingon aiheutumiseen. Lisäksi vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt tietoa siitä, että W Oy:n menettely on ollut oikeudetonta.

12. M Oy on voinut saada tiedon väittämästään, käypää hintaa alempana myyntihintana ilmenneestä vahingosta heti kiinteistön myynnin jälkeen tammikuussa 2006. Lisäksi se on jo ennen kiinteistön myyntiä tiennyt, että W Oy oli kieltäytynyt palauttamasta panttikirjoja, ja voinut arvioida sitä, mikä vaikutus yhtiön menettelyllä oli ollut suunnitellun kaupan jäämiseen toteutumatta. Vahingonkorvausvaatimuksen esittäminen on edellyttänyt lisäksi tietoa tai perusteltua epäilyä siitä, että W Oy:llä ei ole ollut kiinteistöön kohdistuvaa panttioikeutta eikä siten oikeutta kieltäytyä panttikirjojen luovuttamisesta.

13. Kysymys panttioikeuden olemassaolosta on kiinteistön myynnin aikaan ollut riitainen. Asiassa todisteina esitetyistä täytäntöönpanoriitaa koskevista tuomioista käy ilmi, että M Oy oli kiistänyt panttioikeuden sillä perusteella, että yhtiö ei ollut antanut panttaustahdonilmaisua eikä panttauksesta ollut yhtiön hallituksen päätöstä. M Oy oli lisäksi katsonut, että täytäntöönpanoriidassa todisteena esitetty panttioikeuden perustamista koskeva M Oy:n hallituksen kokouksen pöytäkirja oli tosiasiassa ollut vain luonnos, ja siihen oli väärennetty yhtiön hallituksen puheenjohtajan nimi.

14. Täytäntöönpanoriitakanteen perusteeksi esitetyt seikat ovat olleet M Oy:n tiedossa viimeistään 27.1.2006, jolloin M Oy on pannut kanteen vireille. M Oy:llä on siten ainakin tuosta ajankohdasta lähtien ollut vahingonkorvausvaatimuksen esittämisen kannalta riittävä käsitys siitä, että W Oy oli jättäessään panttikirjat palauttamatta menetellyt korvausvastuun perustavalla tavalla. Vanhentumisajan alkamisen kannalta merkitystä ei ole ollut sillä, että kysymystä panttioikeuden olemassaolosta ei ollut vielä täytäntöönpanoriidassa ratkaistu.

15. Korkein oikeus katsoo edellä sanotun perusteella, että M Oy:n korvaussaatavan vanhentumisaika on alkanut tammikuussa 2006. Koska M Oy on katkaissut vanhentumisen vasta 17.1.2011 vireille panemallaan kanteella, vahingonkorvaussaatava on vanhentunut.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden välituomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

A oli työskennellyt osa-aikaisesti, kun työnantaja oli tehnyt oppisopimuksen henkilön kanssa, joka ei ennestään ollut sen palveluksessa. Lisäksi työnantaja oli A:n äitiysvapaan aikana palkannut uuden työntekijän vakituiseen työsuhteeseen. Molemmat uudet työntekijät olivat toimineet A:n tavoin kodinkonemyyjinä.

Kysymys siitä, oliko oppisopimus koskenut sellaisia työtehtäviä, joita työnantajan olisi tullut tarjota ensisijaisesti A:lle, ja oliko työnantaja myöhemmin syrjinyt A:ta raskauden ja synnytyksen perusteella.

TSL 2 luku 5 §
Tasa-arvoL 8 § 1 momentti 2 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

A oli tullut yhtiön palvelukseen kodinkonemyyjäksi vuonna 2002. Yhtiö oli irtisanonut vuonna 2009 hänen kokoaikaisen työsopimuksensa ja ottanut hänet takaisinottoajan kuluessa takaisin palvelukseensa 10 viikkotunnin sopimuksella. Myöhemmin A oli työskennellyt lisäksi 10 viikkotunnin sopimuksella toisessa myymälässä. A:n osa-aikaisen työsuhteen aikana yhtiö oli palkannut yhden työntekijän oppisopimuksella ja useita uusia osa-aikatyöntekijöitä. A:n äitiysvapaan aikana syyskuussa 2010 yhtiö oli palkannut uuden työntekijän 30 viikkotunnin sopimuksella tarjoamatta lisätyötä A:lle.

A vaati käräjäoikeudessa, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla vahingonkorvausta lisätyön tarjoamisvelvollisuuden rikkomisesta ansionmenetyksenä aiheutuneesta vahingosta sekä naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain (tasa-arvolaki) 11 §:n mukaista hyvitystä.

Yhtiö kiisti kanteen.

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden tuomio 26.9.2013

Käräjäoikeus katsoi, että ottaen huomioon yhtiön toiminnan luonne erikoistavaramyymälänä, eri myymälät ja myymälöiden erillisosastot yhtiöllä oli työnantajana ollut oikeus työnjohtovaltansa nojalla ratkaista käytännössä kysymyksen tarvittavan myyntihenkilöstön määrästä sekä sijoittelusta eri osastoille ja eri työaikoihin. Sen vuoksi yhtiö palkatessaan uusia koko- tai osa-aikaisia työntekijöitä A:llekin sinänsä sopiviksi katsottaviin tehtäviin ei rikkonut velvollisuuttaan tarjota töitä A:lle. Käräjäoikeus otti myös huomioon, että A:n tosiasiallinen toteutunut viikoittainen työmäärä oli huomattavasti sopimuksessa sovittua suurempi, mikä viittasi siihen, että lisätyötä oli myös tarjottu. Kokonaisuutena arvioiden käräjäoikeus katsoi, että A:ta ei ollut kohdeltu myöskään syrjivästi. Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Arto Toukosalo.

Turun hovioikeuden tuomio 21.11.2014

Hovioikeus totesi, että A oli vedonnut siihen, että yhtiön palvelukseen oli tullut useita uusia työntekijöitä, joille annettuja työtunteja olisi tullut antaa A:lle. A oli ollut ammattitaitoinen kassamyyjä ja kodinkonemyyjä, jonka ammattitaidolle sinänsä oli ollut yhtiössä käyttöä. Kolme työntekijää oli palkattu kassatehtäviin, joista myös A:lla oli kokemusta, mutta toiseen myymälään kuin A:n varsinaisen työsopimuksen mukaiseen työntekopaikkaan. Kahdeksan työntekijää oli palkattu tähän myymälään muihin tehtäviin kuin kassa- tai kodinkoneosastolle. Neljä työntekijää oli palkattu samaan myymälään A:n kanssa, mutta ei kassan tai kodinkonemyyjän tehtäviin. Yksi työntekijä oli tullut kiireapulaiseksi kodinkonemyyjäksi samaan myymälään toukokuussa 2010. Lisäksi uusi työntekijä S oli otettu työhön 1.9.2010, jolloin A oli ollut äitiysvapaalla.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut siltä osalta kuin asiassa oli kysymys siitä, olisiko A:lle tullut tarjota työtä yhtiön muissa myymälöissä tai saman myymälän muilla osastoilla. Ottaen huomioon eri osastojen myyjiltä edellytettävä erilainen ammattitaito ja kiinnostus alaan hovioikeus katsoi, että yhtiöltä ei ollut tässä tapauksessa voitu edellyttää A:n kouluttamista muihin tehtäviin, jotta hänelle olisi voitu tarjota lisätunteja. Työnantajan lisätyöntekijöiden tarve, joka oli ajoittunut A:n perhevapaan aikaan, ei ollut myöskään synnyttänyt velvollisuutta tarjota lisätunteja A:lle, joka tuolla hetkellä ei ollut pystynyt niitä tekemään.

Yhtiö oli palkannut oppisopimuksella kodinkonemyyjäksi N:n 1.11.2009 alkaen. Kun otettiin huomioon, että oppisopimuksen tarkoitus oli antaa ammatillinen koulutus opiskelijalle, oppisopimuksella työskentelevää ei voitu ottaa huomioon arvioitaessa, tarvitsiko työnantaja lisää työntekijöitä työsopimuslain 2 luvun 5 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Näin ollen yhtiön ei ollut tarvinnut antaa N:lle annettuja työtunteja A:lle.

A:n palattua perhevapaalta työhön vuoden 2012 alusta yhtiön uuteen myymälään oli otettu uusia työntekijöitä myös kassamyyjän ja kodinkonemyyjän tehtäviin. Kysymys oli tämän ajankohdan osalta siitä, olisiko näille uusille työntekijöille annettuja työtunteja pitänyt tarjota A:lle. Myymälän tavaratalopäällikön mukaan A oli ollut halukas tekemään työtä vain perjantai-iltaisin ja viikonloppuisin, kun taas A oli kertonut ilmoittaneensa olevansa halukas tekemään työtä milloin tahansa. Näiden kertomusten lisäksi näyttönä asiasta oli esitetty työvuorolistoja, joista ilmeni, että A oli toisinaan tehnyt työtä muulloinkin kuin sanottuina päivinä. Kun A oli vedonnut edellä todettuun seikkaan, hän oli velvollinen esittämään näyttöä sen tueksi. Hovioikeus katsoi, että kun kysymys oli satunnaisista työvuoroista, niistä ei voitu tehdä johtopäätöstä, että A olisi ilmaissut halunsa tehdä työtä säännöllisesti muulloinkin. Hovioikeuden mukaan oli jäänyt näyttämättä, että A olisi palattuaan perhevapaalta työhön ilmoittanut työnantajalle halustaan tehdä työtä myös muulloin kuin perjantai-iltaisin ja viikonloppuisin. Näin ollen yhtiöllä ei ollut ollut lisätyön tarjoamisvelvollisuutta myöskään tammikuussa 2012, jolloin yhden määräaikaisen työntekijän työsopimus oli vakinaistettu, tai sen jälkeenkään.

Edellä todetut seikat huomioon ottaen työnantaja ei ollut asettanut A:ta sukupuoleen liittyvän syyn perusteella epäedulliseen asemaan, kun se ei ollut tarjonnut lisätunteja A:lle.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Eeva Perho, Kaarlo Mikkola ja Anne Laine.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa. A vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja uudisti alemmissa oikeusasteissa esittämänsä vaatimukset.

Yhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa kokoaikaisena kodinkonemyyjänä, kunnes hänen työsuhteensa oli tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanottu päättymään 16.7.2009. A:n kanssa on solmittu 15.10.2009 uusi työsopimus, jonka mukaan hänen työaikansa oli 10 tuntia viikossa. A on lisäksi 3.2.2010 - 31.5.2010 välisenä aikana työskennellyt yhtiön toisessa myymälässä 10 viikkotunnin työsopimuksella. A on jäänyt äitiysvapaalle 22.6.2010 ja palannut perhevapaalta töihin 2.1.2012.

2. A on kanteessaan vaatinut yhtiöltä vahingonkorvausta ansionmenetyksestä sillä perusteella, että yhtiö oli uusia työntekijöitä palkkaamalla rikkonut työsopimuslain 2 luvun 5 §:n mukaista velvollisuuttaan tarjota hänelle lisätyötä. Lisäksi A on vaatinut hyvitystä tasa-arvolain 8 §:n rikkomisen perusteella sillä perusteella, että yhtiö oli palkannut uusia työntekijöitä myös hänen äitiys- ja vanhempainvapaansa aikana. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat hylänneet kanteen.

3. Korkeimmassa oikeudessa A on ilmoittanut vahingonkorvausvaatimustensa perustuvan siihen, että yhtiö oli ottanut kolme uutta työntekijää. Yhtiö on tehnyt oppisopimuksen 1.11.2009 alkaen N:n kanssa, joka on työskennellyt kodinkonemyyjän tehtävissä. Yhtiö on A:n äitiysvapaan aikana palkannut S:n 1.9.2010 lukien kodinkonemyyjäksi vakinaiseen työsuhteeseen 30 viikkotunnin sopimuksella. Myös A:n vanhempainvapaan aikana määräaikaisesti kassatehtäviin palkatun K:n työsuhde on vakinaistettu tammikuussa 2012, jolloin A on jo palannut työhön. A on vaatinut ansionmenetykseen perustuvaa vahingonkorvausta ajalta 1.11.2009 – 20.6.2010 sekä 1.1.2012 – 30.6.2012.

4. Yhtiö on kiistänyt kanteen perusteeltaan mutta myöntänyt vahingonkorvauksen määrän oikeaksi myös Korkeimmassa oikeudessa tarkistettujen määrien osalta.

5. Asiassa on kysymys siitä, onko N:n kanssa tehty oppisopimus koskenut sellaista lisätyötä, jota yhtiön olisi ensisijaisesti tullut tarjota osa-aikaisesti työtä tekevälle A:lle. Toiseksi kysymys on siitä, onko yhtiö ottamalla A:n äitiys- ja vanhempainvapaan aikana uusia työntekijöitä menetellyt niin, että A on joutunut raskauden, synnytyksen tai muun sukupuoleen liittyvän syyn perusteella epäedulliseen asemaan.

Lisätyön tarjoamisvelvollisuudesta

6. Työsopimuslain 2 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan jos työnantaja tarvitsee lisää työntekijöitä hänen osa-aikatyötä tekeville työntekijöilleen sopiviin tehtäviin, työnantajan on tarjottava näitä töitä osa-aikatyöntekijöille. Jos työn vastaanottaminen edellyttää sellaista koulutusta, jonka työnantaja voi työntekijän soveltuvuuteen nähden kohtuudella järjestää, työntekijälle on pykälän 2 momentin mukaan annettava tällainen koulutus.

7. Lain esitöissä (HE 157/2000 vp s. 71) on todettu, että kokoaika- tai lisätyötä olisi tarjottava kaikille niille osa-aikatyöntekijöille, jotka ovat sopivia vapaana oleviin tehtäviin. Jos työsopimus on kuitenkin tehty työntekijän aloitteen ja toiveiden mukaisesti osa-aikaiseksi tai työntekijä on muutoin saattanut työnantajan tietoon, että hän ei ole kiinnostunut työajan lisäämisestä, työnantajalla ei olisi pykälässä tarkoitettua lisätyön tarjoamisvelvollisuutta.

8. Kuten Korkein oikeus on ennakkopäätöksessään KKO 2006:49 todennut, työsopimuslain 2 luvun 5 § asettaa työnantajan palveluksessa olevat osa-aikaiset työntekijät etusijalle niihin nähden, jotka muutoin pyrkivät lisätyöksi sopivaan tehtävään. Ratkaisun mukaan ulkopuoliseen työnhakijaan rinnastuu myös henkilö, joka on aikaisemmin hoitanut lisätyöksi sopivaa tehtävää määräaikaisen sopimuksen perusteella (kohta 9).

9. Työtehtävän sopivuus viittaa yhtäältä siihen, vastaavatko osa-aikaisen työntekijän ammattitaito ja henkilökohtaiset ominaisuudet tarjolla olevan työn vaatimuksia, kun huomioon otetaan myös henkilöstökouluttamista koskevat työnantajan velvollisuudet. Toisaalta jo aikaisemman, sisällöltään pitkälti samanlaisen säännöksen esitöissä on katsottu, että työvoiman tarpeen ajoittuminen samaan aikaan tai maantieteelliset etäisyydet voivat vaikuttaa arvioon siitä, onko työ laadultaan sopivaa lisätyöksi (SoVM 3/1988 vp s. 7 - 8). Tämän kaltaisista arviointiperusteista on ollut kysymys Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2010:5 (kohdat 4 ja 5). Työtuomioistuin on puolestaan katsonut, että työnantajan velvollisuus lisätyön tarjoamiseen väistyy vain, jos työtä ei ole edes mahdollista järjestää toisin käyttämällä apuna työvuorosuunnittelua, työajan tasoittumisjärjestelmää tai muita työehtosopimuksen mahdollistamia työaikajärjestelyitä (TT 2015:44).

10. Korkein oikeus toteaa, että työnantajan on näytettävä, että tarjolla oleva työ ei laadultaan ole osa-aikaiselle työntekijälle sopivaa tai että työn tarjoaminen olisi työnantajan liiketaloudellisten tai tuotannollisten syiden vuoksi mahdotonta tai epätarkoituksenmukaista. Samoin työnantajan on osoitettava, ettei työntekijä ole ollut kiinnostunut lisätyön vastaanottamisesta. Näitä seikkoja on tarkasteltava kunkin tarjolla olevan työtehtävän osalta.

Oppisopimuksen tekeminen ja lisätyön tarjoaminen

11. Ammatillisesta peruskoulutuksesta annetun lain 17 §:ssä oppisopimus on määritelty pääosin työpaikalla järjestettäväksi koulutukseksi, joka perustuu opiskelijan ja työnantajan välillä tehtyyn kirjalliseen määräaikaiseen työsopimukseen. Lain 18 §:n mukaan oppisopimukseen sovelletaan erikseen mainittuja lainkohtia lukuun ottamatta työsopimuslakia.

12. Mainitun viittaussäännöksen mukaan oppisopimukseen ei sovelleta työnantajan lisätyön tarjoamisvelvollisuutta koskevaa työsopimuslain 2 luvun 5 §:ää. Tämän rajauksen johdosta lisätyötä ei tarvitse tarjota oppisopimuskoulutettavalle. Laeissa ei sen sijaan ole säännöstä siitä, saako työnantaja tehdä oppisopimuksen uuden työntekijän kanssa tilanteessa, jossa työnantajan palveluksessa on ennestään lisätyöhön oikeutettuja työntekijöitä.

13. Yhtiö on vedonnut siihen, ettei oppisopimuksessa ole ollut kysymys "työtehtävistä", vaan koulutuksesta, josta työnantaja on yhdessä koulutuksen järjestäjien kanssa sopinut ja josta työnantajalle maksetaan korvausta. Korkein oikeus toteaa jo laista seuraavan, että oppisopimus on määräaikainen työsopimus, että oppisopimuskoulutus toteutetaan pääosin työpaikalla käytännön työtehtävien yhteydessä ja että työstä maksetaan työehtosopimuksen mukaista palkkaa. Oppisopimuskoulutus edellyttää, että työnantaja voi tarjota koulutettavalle työtehtäviä. Oppisopimuskoulutuksen taustalla olevat koulutus- ja rahoitusjärjestelyt eivät muuta sitä, että työnantajan kannalta oppisopimuksen pääasiallisena sisältönä on työn tekeminen eikä koulutuksen antaminen.

14. Työnantajan velvollisuus tarjota osa-aikatyöntekijälle lisätyötä perustuu pyrkimykseen turvata osa-aikatyöntekijöiden asema (HE 157/2000 vp s. 71). Säännöksen tavoitteiden sekä oppisopimuksen oikeudellisen ja tosiasiallisen sisällön johdosta Korkein oikeus katsoo, että lisätyön tarjoamisvelvollisuuden osalta oppisopimukseen perustuva työsopimus voidaan lähtökohtaisesti rinnastaa muihin työsopimuksiin.

15. Oppisopimuskoulutukseen otetun N:n työtuntien määristä tai ajoittumisesta ei ole esitetty tarkempaa selvitystä. Ainakin myöhemmässä vaiheessa hän on työskennellyt kokoaikaisena eli palvelualan työehtosopimuksen mukaisesti 37,5 tuntia viikossa. N:n työnkuva on ollut sellainen, että se olisi ollut sopiva myös kodinkonemyyjänä ja kassan tehtävissä pitkään toimineelle A:lle. Riidatonta on, että oppisopimuksen tekemisen aikana A on ollut halukas tekemään lisätyötä.

16. Yhtiö on kuitenkin vedonnut siihen, että N ja A ovat työskennelleet eri myymälöissä ja ettei työnantajalla ole velvollisuutta tarjota työtä toisessa myymälässä. Kuten edellä kohdista 9 ja 10 ilmenee, lisätyön tarjoamisvelvollisuus väistyy vain, jos työnantaja kykenee osoittamaan lisätyön tarjoamisen olevan mahdotonta tai liiketaloudellisesti epätarkoituksenmukaista. Korkein oikeus katsoo, ettei työnantajalle kuuluvia velvollisuuksia voida rajata myymäläkohtaisesti vedoten vain työaikalistojen laatimisen vaikeutumiseen tai muihin työnjohdollisiin hankaluuksiin. Tässä tapauksessa on ilmeistä, ettei N:lle osoitetun työn tarjoamiselle ole ollut hyväksyttäviä esteitä, koska A on 3.2.2010 – 31.5.2010 tehnyt lisätyötä samassa myymälässä kuin N.

17. Korkein oikeus katsoo, että yhtiö on tahallaan tai huolimattomuudestaan rikkonut työsopimuslaista johtuvia velvoitteitaan, kun se ei ole tarjonnut osa-aikatyössä olleelle A:lle yhtiössä tarjolla ollutta ja hänelle sopivaa lisätyötä. A:lla on oikeus saada korvaus työnantajan näin aiheuttamasta vahingosta.

Lisätyön tarjoamisvelvollisuus perhevapaan aikana

18. Tasa-arvolain 8 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan työnantajan menettelyä on pidettävä kiellettynä syrjintänä, jos työnantaja työhön ottaessaan, tehtävään tai koulutukseen valitessaan tai palvelussuhteen kestosta tai jatkumisesta taikka palkka- tai muista palvelussuhteen ehdoista päättäessään menettelee siten, että henkilö joutuu raskauden, synnytyksen tai muun sukupuoleen liittyvän syyn perusteella epäedulliseen asemaan. Jos oikeudenkäynnissä esitettyjen tosiseikkojen perusteella on syntynyt olettama syrjinnästä, työnantajan on lain 9 a §:n mukaan osoitettava, ettei sukupuolten välistä tasa-arvoa ole loukattu, vaan että menettely on johtunut muusta, hyväksyttävästä seikasta kuin sukupuolesta.

19. Yhtiö on ottanut S:n vakituiseen työhön kodinkonemyyjäksi A:n äitiysvapaan aikana. S on palkattu samaan tehtävään ja samaan myymälään, jossa A oli osa-aikaisena työskennellyt, ennen kuin hän oli jäänyt äitiysvapaalle. Kysymyksessä on siten lähtökohtaisesti ollut A:lle sopiva tehtävä, jota olisi tullut hänelle tarjota. Riidatonta on myös, ettei yhtiö ollut tuolloin tiedustellut A:n kiinnostusta tehtävään. Yhtiön mukaan sillä ei ole ollutkaan velvollisuutta tarjota työtä A:lle, koska myymälässä tarvittiin tuolloin lisätyövoimaa eikä A äitiysvapaalla ollessaan olisi voinut ottaa työtä vastaan.

20. Korkein oikeus toteaa, että siltä osin kuin kyse on ollut A:n äitiysvapaan ja muun perhevapaan aikaan sijoittuvasta tilapäisestä työvoiman tarpeesta, työtehtävää ei ole tarvinnut hänelle tarjota. S:ää ei kuitenkaan ole palkattu vain A:n perhevapaan ajaksi, vaan hänet on palkattu toistaiseksi voimassa olevaan työsuhteeseen. Yhtiö on siis pitänyt työvoiman tarvetta pysyvänä ja siten myös A:n perhevapaan jälkeen jatkuvana. S:n työsuhde onkin jatkunut A:n työhön palaamisen jälkeen. Mikäli vastaava työsopimus olisi tehty A:n kanssa, hän olisi äitiys- ja myöhemmin perhevapaalta palattuaan voinut ottaa tehtävän vastaan ja saada huomattavasti enemmän työtunteja, kuin mitä hänelle on myöhemminkään tarjottu.

21. Yhtiö ei ole esittänyt menettelylleen muuta perustetta kuin sen, että A ei äitiyslomansa vuoksi olisi voinut tehdä kyseistä työtä. Korkein oikeus toteaa, että äitiysvapaa ajoittuu välittömästi synnytyksen yhteyteen ja johtuu siitä. Kun yhtiö on A:n äitiysvapaan vuoksi jättänyt tarjoamatta hänelle sopivaa tehtävää, A on yhtiön menettelyn johdosta joutunut raskauden ja synnytyksen perusteella epäedulliseen asemaan. Rikkomalla lisätyön tarjoamisvelvollisuuttaan yhtiö on syyllistynyt myös tasa-arvolaissa kiellettyyn syrjintään.

22. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla on oikeus saada työsopimuslain 12 luvun 1 §:ssä tarkoitettua vahingonkorvausta ansionmenetyksestä ajalta 1.1.2012 - 30.6.2012 sekä tasa-arvolain 11 §:ssä säädetyn hyvityksen. Tämän lopputuloksen johdosta asiassa ei ole tarpeen lausua siitä, onko yhtiö rikkonut velvollisuuttaan lisätyön tarjoamiseen sen vuoksi, että yhtiö on myöhemmin ottanut työhön myös K:n.

Vahingonkorvaus ja hyvitys

23. A on vaatinut vahingonkorvauksena ansionmenetyksestä 17 431,90 euroa. Yhtiö on myöntänyt vaatimuksen määrällisesti oikeaksi.

24. A on vaatinut tasa-arvolain mukaisena hyvityksenä 5 000 euroa. Korkein oikeus pitää vaadittua määrää kohtuullisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan.

Yhtiö velvoitetaan suorittamaan A:lle työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukaisena vahingonkorvauksena ansionmenetyksestä 17 431,90 euroa ja naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 11 §:n mukaisena hyvityksenä 5 000 euroa, molemmat määrät korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta 30.8.2012 lukien.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Mika Huovila. Esittelijä Katariina Sorvari.

Velalliselle oli vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain mukainen maksuohjelma 20.2.2009 ja 19.2.2014 väliselle ajalle. Maksuohjelmassa oli määräys lisäsuoritusvelvollisuudesta. Velkoja vaati käräjäoikeudessa 13.4.2015 vireille tulleella hakemuksella lisäsuoritusten vahvistamista ja maksuvelvollisuuden määräämistä vuosilta 2009 - 2011 velallisen kohonneiden tulojen perusteella.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei kyseisten vuosien lisäsuoritusvelvollisuutta vahvistettaessa tullut soveltaa 1.1.2015 voimaan tullutta yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain 35 a §:n 3 momenttia (1123/2014), vaan lisäsuoritusvelvollisuus oli määrättävä aikaisemmin voimassa olleen 35 a §:n 3 momentin (1088/2006) perusteella.

VJL 35 a § 3 mom
VJL 61 a §
L yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1123/2014), voimaantulo- ja siirtymäsäännös

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kymenlaakson käräjäoikeuden päätös 25.6.2015, muutoksenhaku Itä-Suomen hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 3.11.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Almgrén ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Riitta-Liisa Rautsi, Heikki Hakkarainen ja Titta Tsupari (eri mieltä).

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B Oy:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B Oy vaati, että A:lle vuosilta 2009 – 2011 vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuuden määrä korotetaan 12 855,67 euroon ja että tästä määrästä B Oy:lle maksettava osuus (17,93 %) korotetaan 2 306 euroon.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:lle oli 20.2.2009 vahvistettu yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain (velkajärjestelylaki) mukainen maksuohjelma, joka oli alkanut tuona päivänä ja päättynyt 19.2.2014. Maksuohjelma oli niin sanottu nollaohjelma, jossa velallisen maksuvelvollisuus oli kokonaan poistettu maksuvaran puuttumisen vuoksi. Maksuohjelmassa oli kuitenkin määräykset lisäsuoritusvelvollisuudesta muun muassa maksuohjelman aikaisten tulojen kasvun perusteella.

2. A:n tulot olivat kasvaneet vuosina 2009 - 2011. Jo maksuohjelman keston aikana velkaneuvonnassa oli laadittu laskelmat A:n lisäsuoritusvelvollisuudesta tuolta ajalta. A oli maksanut velkojana olleelle B Oy:lle lisäsuorituksia 405 euroa ja 23.7.2014 ilmoittanut, ettei pystynyt maksamaan enempää.

3. B Oy on 13.4.2015 toimittanut käräjäoikeudelle A:n tulojen kasvuun ja velkaneuvonnassa tehtyihin laskelmiin perustuneen lisäsuoritusten vahvistamista ja maksuvelvollisuuden määräämistä koskevan hakemuksen, jossa se on vaatinut, että A:n lisäsuoritusvelvollisuus vahvistetaan 12 855,67 euroksi ja A velvoitetaan suorittamaan tästä B Oy:lle sen velkojen osuutta (17,93 %) vastaava määrä eli 2 306 euroa.

4. Käräjäoikeus on päätöksellään 25.6.2015 hyväksynyt B Oy:n vaatimukset muutoin, mutta todennut, että vuoden 2015 alusta voimaan tulleen yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annetun lain (1123/2014) voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentin mukaan myös vuosina 2009 - 2011 saatuihin lisätuloihin perustuvaan lisäsuoritusvelvollisuuteen sovellettiin uuden lain 35 a §:n 3 momenttia siinäkin tapauksessa, että maksuohjelma oli vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Velkajärjestelylain uuden 35 a §:n mukaan velallisen lisäsuoritusvelvollisuus oli pienempi kuin aikaisemman lain mukaan. Tällä perusteella käräjäoikeus on vahvistanut A:n lisäsuoritusvelvollisuuden määräksi vuosilta 2009 - 2011 yhteensä 11 195,67 euroa ja siitä B Oy:lle maksettavaksi osuudeksi 2 007,38 euroa.

5. B Oy:n valitettua hovioikeuteen hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden ratkaisua. Hovioikeus on katsonut, että lain esitöistä ei käynyt ilmi, että voimaantulo- ja siirtymäsäännöstä olisi tarkoitettu tulkita muulla tavoin kuin säännöksen sanamuodon mukaisesti. Näin ollen lisäsuoritusvelvollisuuteen tuli soveltaa 1.1.2015 voimaan tulleita velkajärjestelylain säännöksiä. Hovioikeus on lisäksi todennut, että velkajärjestelylaissa ei ole lisäsuoritusvelvollisuuden kohtuullistamista koskevaa säännöstä ja että lisäsuoritusvelvollisuutta harkittaessa velallisen maksuohjelman päättymisen jälkeiset velallisen maksukyvyssä tapahtuneet muutokset eivät olleet merkityksellisiä. Hovioikeus on katsonut, että asiassa ei ollut edellytyksiä kohtuullistaa A:n lisäsuoritusvelvollisuutta.

6. Korkeimmassa oikeudessa on B Oy:n valituksen perusteella kysymys siitä, onko A:n vuosina 2009 – 2011 lisääntyneisiin tuloihin perustuvaan lisäsuoritusvelvollisuuteen sovellettava 1.1.2015 voimaan tullutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia.

Velallisen lisäsuoritusvelvollisuutta koskevan sääntelyn kehittyminen

7. Velkajärjestelylaissa ei alun perin ollut säännöksiä velallisen maksuohjelman aikaiseen tulojen nousuun perustuvasta lisäsuoritusvelvollisuudesta. Velallisen lisääntyneet tulot johtivat kuitenkin usein vaatimuksiin maksuohjelman muuttamisesta. Velkajärjestelylakia muutettiin helmikuun 1997 alusta voimaan tulleella lailla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (63/1997) siten, että maksuohjelman aikana saatuihin lisätuloihin perustuvasta velallisen oma-aloitteisesta lisäsuoritusvelvollisuudesta voitiin määrätä jo maksuohjelmassa osana vahvistettua maksuvelvollisuutta. Vuoden 2003 alusta voimaan tulleella lailla yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta (1273/2002) säädettiin nykyistä velkajärjestelylain 35 a §:ää vastaava säännös, jonka perusteella velallisella oli velvollisuus oma-aloitteisesti seurata vuositasolla tulojaan ja jos tulojen lisäys ylitti pykälässä säädetyn rajan, tilittää määrätty osuus rajan ylittävistä tuloista velkojille laissa säädetyssä määräajassa. Velkajärjestelylain 36 §:n 12 kohdan (1273/2002) mukaan maksuohjelmasta tulee käydä ilmi lisäsuoritusvelvollisuuden perusteita ja täyttämistä koskevat määräykset.

8. Viimeksi mainitun velkajärjestelylain muutoksen yhteydessä lakiin otettiin myös säännökset lisäsuoritusvelvollisuuden vahvistamisesta. Ne ovat voimassa edelleen ja merkitsevät sitä, että jos velallinen ei maksa lisäsuorituksia oma-aloitteisesti ja velkoja haluaa lisäsuorituksista täytäntöönpanoperusteen tai suoritusten määrästä on riitaa, velkojalla ja myös velallisella itsellään on mahdollisuus hakea tuomioistuimelta lisäsuoritusten vahvistamista ja maksettavaksi määräämistä. Velkajärjestelylain 61 a §:n (1273/2002) mukaan tällainen hakemus voidaan ottaa tutkittavaksi vasta maksuohjelman päättymisen jälkeen, mutta tällöinkin velallinen velvoitetaan maksamaan ne lisäsuoritukset, joiden maksamisesta hänen olisi maksuohjelmassa määrätyllä tavalla tullut huolehtia oma-aloitteisesti jo aikaisemmin.

9. Velallisen tulojen kasvuun perustuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta koskevia velkajärjestelylain säännöksiä on siis muutettu lain voimassaoloaikana monta kertaa. Lisäsuoritusvelvollisuuden perusperiaatteet ovat kuitenkin pysyneet ennallaan vuoden 1997 lainmuutoksesta lähtien: maksuohjelman aikaiseen tulojen nousuun perustuva lisäsuoritusvelvollisuus sisältyy maksuohjelmaan ehdollisena osana velallisen maksuvelvollisuutta, ja velallisella on velvollisuus huolehtia lisäsuoritusten maksamisesta vuosikohtaisen tarkastelun perusteella oma-aloitteisesti laissa säädettyjä laskentaperusteita soveltaen.

10. Kun nykyistä velkajärjestelylain 35 a §:ää vastaava pykälä säädettiin lailla 1273/2002, velallisen tulojen kasvuun perustuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta lievennettiin aikaisemmasta muun muassa nostamalla tulorajaa, jonka ylittävältä osin lisäsuoritusvelvollisuus syntyy. Lisäsuoritusvelvollisuuden määrää koskevaa velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia on vuoden 2003 jälkeen muutettu vielä kaksi kertaa, ensin pienentämällä osuutta, joka tulorajan ylittävästä määrästä tuli tilittää velkojille (laki yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta 1088/2006), ja tämän jälkeen nostamalla tulorajaa (laki yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta 1123/2014).

Muutoksia koskeva voimaantulo- ja siirtymäsääntely

11. Viimeisin velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutos on tullut voimaan 1.1.2015 yksityishenkilön velkajärjestelystä annetun lain muuttamisesta annetulla lailla 1123/2014. Lain voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentin mukaan, jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus tämän lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten nojalla, lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan 1 päivästä tammikuuta 2015 tämän lain 35 a §:n 3 momenttia. Asiassa on kysymys tämän siirtymäsäännöksen tulkinnasta.

12. Lainkohdan sanamuodon perusteella ilmausta "lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan 1 päivästä tammikuuta 2015" on mahdollista tulkita ensinnäkin niin, että kaikkien tämän jälkeen määritettävien lisäsuoritusten laskemisessa on sovellettava uutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia. Vaihtoehtoisesti kyseisen ilmauksen voidaan tulkita tarkoittavan ainoastaan sitä, että vain kyseisen ajankohdan jälkeen syntyvä lisäsuoritusvelvollisuus määräytyy uuden velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin perusteella.

13. Säännöksen edellä mainittu muotoilu vastaa sitä, miten sovellettavasta laista oli säädetty aiempien lisäsuoritusvelvollisuutta koskeneiden lainmuutosten (lait 1273/2002 ja 1088/2006) yhteydessä. Kaikissa säännöksissä on todettu muutosten voimaantulopäivä ja todettu lisäsuoritusten määrän osalta, että jos velalliselle on vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuus kyseisen lain voimaan tullessa voimassa olleiden säännösten nojalla, lisäsuoritusvelvollisuuteen sovelletaan määrätystä ajankohdasta lukien mitä uudessa velkajärjestelylain 35 a §:ssä säädetään.

14. Velkajärjestelylain aiempaa muutosta koskeneen lain 1273/2002 esitöissä (HE 98/2002 vp s. 48 - 49) on nimenomaisesti todettu, että siirtymäsäännöksellä ei olisi vaikutuksia ennen lain voimaantuloa syntyneeseen lisäsuoritusvelvollisuuteen ja että lisäsuoritusvelvollisuus lasketaan uusien säännösten perusteella vasta siirtymäsäännöksessä mainitusta ajankohdasta eli kalenterivuodesta 2003 lukien. Hallituksen esityksen mukaan (s. 52) ehdotetut siirtymäsäännökset eivät koskeneet lain voimaantuloa edeltäneiltä vuosilta kertyneitä lisäsuorituksia, joten velkojalle ennen lain voimaantuloa syntynyt saatava pysyi muuttumattomana.

15. Vastaavalla tavalla lain 1088/2006 esitöissä (HE 30/2006 vp s. 14) on todettu muutosten voimaantulosta, että uuden lain säännökset lisäsuorituksesta koskisivat myös velallisia, joille maksuohjelma on vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Lisäsuoritusten määrät lasketaan velallisen lisätulojen osalta kalenterivuotta kohden. Tämän vuoksi tulojen osalta lisäsuoritusvelvollisuus laskettaisiin uusien säännösten mukaan kalenterivuodelta 2006 ja sen jälkeiseltä ajalta. Siirtymäsäännöksellä ei olisi vaikutuksia ennen lain voimaantuloa syntyneeseen lisäsuoritusvelvollisuuteen.

16. Näiden esityölausumien pohjalta on selvää, että aiempien vastaavien lisäsuoritusvelvollisuutta koskeneiden lainmuutosten yhteydessä uusien säännösten soveltamisella myös ennen lakien voimaantuloa vahvistettuihin maksuohjelmiin on tarkoitettu sitä, että vaikka maksuohjelmassa lisäsuoritusvelvollisuus oli vahvistettu suoritettavaksi aikaisemmin voimassa olleiden säännösten perusteella, määrätyn ajankohdan jälkeen syntyvät lisäsuoritukset laskettiin siirtymäsäännöksen nojalla maksuohjelmassa määrätystä poiketen uusien, velalliselle lievempien säännösten perusteella. Tällaista uuden lain takautuvaa soveltamista myös vanhoihin maksuohjelmiin ei ole pidetty lainvalmistelussa (HE 98/2002 vp s. 52 ja PeVL 33/2002 vp s. 3) myöskään velkojan oikeuksien ja voimassa olevaan lakiin perustuvien velkojan oikeutettujen odotusten kohtuuttomana heikentämisenä. Uusien lisäsuoritusvelvollisuuden määrään vaikuttavien säännösten tällaista taannehtivaa soveltamista on pidetty perusteltuna myös velkaantuneiden yhdenvertaisen kohtelun kannalta.

17. Voimassa olevan lain 1123/2014 esitöissä (HE 83/2014 vp s. 76 - 77) todetaan lain voimaantulosta ainoastaan, että uuden lain säännöstä lisäsuoritusvelvollisuuden alarajasta sovellettaisiin, vaikka maksuohjelma on vahvistettu ennen lain voimaantuloa, koska on perusteltua, että lisäsuoritusvelvollisuuden määrä lasketaan kaikkien velallisten osalta samojen perusteiden mukaan. Hallituksen esityksessä (s. 81) todetaan lisäksi, että velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutoksen on tultava voimaan kalenterivuoden alusta, sillä velallisen maksettavaksi tuleva lisäsuoritusvelvollisuus määräytyy kalenterivuosittain.

Johtopäätökset velkajärjestelylain muuttamisesta annetun lain 1123/2014 siirtymäsäännöksen tulkinnasta

18. Viimeisimmässä velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin muutoksessa on kysymys asiallisesti samanlaisesta lisäsuoritusvelvollisuuden asteittaisesta lieventämisestä kuin aikaisemmissa kyseisen lainkohdan muutoksissa. Muutossäädösten voimaantulo- ja siirtymäsäännökset on muotoiltu yhdenmukaisella tavalla, eikä nyt kysymyksessä olevasta säännöksestä tai sen esitöistä ilmene, että siirtymäsäännökselle olisi tarkoitettu antaa toisenlainen sisältö kuin aikaisemmin. Hallituksen esityksessä (HE 83/2014 vp s. 29 ja 81) on päinvastoin todettu, että lisäsuoritusjärjestelmän perusperiaatteet säilyisivät ennallaan ja että lisäsuoritusvelvollisuus määräytyisi kalenterivuosittain.

19. Aikaisempien lainmuutosten esitöissä on todettu, että lisäsuoritusvelvollisuuden määrää laskettaessa uutta lakia sovelletaan myös niihin maksuohjelmiin, jotka on vahvistettu ennen lain voimaantuloa. Esitöissä todetaan kuitenkin lisäksi nimenomaisesti ja yksiselitteisesti, että uutta pykälää sovelletaan vasta voimaantulosäännöksessä säädetyn ajankohdan jälkeen määräytyvien lisäsuoritusten laskemiseen. Tällainen uuden, velallisen kannalta lievemmän säännöksen soveltaminen takautuvasti myös ennen lain voimaantuloa vahvistetuissa maksuohjelmissa määrättyyn lisäsuoritusvelvollisuuteen on perusteltua velkajärjestelyvelallisten yhdenvertaisen kohtelun kannalta, sillä näin menetellen kaikkien velallisten osalta samojen vuosien lisäsuoritukset lasketaan samojen säännösten perusteella ja siten samojen perusteiden mukaisesti. Hallituksen esityksen 83/2014 vp maininnalla velallisten yhdenvertaisesta kohtelusta onkin viitattu todennäköisesti juuri tällaiseen velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentin takautuvaan soveltamiseen.

20. Velkajärjestelyvelallisten eriarvoiseen kohteluun olisi sitä vastoin omiaan johtamaan sellainen tulkinta, jonka mukaan siirtymäsäännöksen katsottaisiin tarkoittavan sitä, että kaikkiin 1.1.2015 jälkeen vahvistettaviin lisäsuorituksiin sovellettaisiin uutta, velallisen kannalta lievempää velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia, riippumatta siitä, onko lisäsuoritusvelvollisuuden perusteena olevat tulot saatu ennen vai jälkeen lain voimaantulon. Tällainen tulkinta merkitsisi nimittäin sitä, että lisäsuorituksista maksuohjelmassa määrätyllä tavalla ajallaan huolehtinut velallinen olisi joutunut maksamaan lisäsuoritukset tuolloin voimassa olleen säännöksen perusteella, kun taas oma-aloitteisen lisäsuoritusvelvollisuuden laiminlyöneen velallisen maksuvelvollisuus vahvistettaisiin lain voimaantulon jälkeen velallisen kannalta suotuisampien säännösten perusteella. Myöskään asiallisia perusteita ei siten ole sille, että lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksen 5 momentille annettaisiin toisenlainen sisältö kuin mikä on aiempien vastaavien lainmuutosten vastaavien säännösten sisältö.

21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että voimassa olevan lain 1123/2014 voimaantulo- ja siirtymäsäännöksellä tarkoitetaan, että uutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia sovelletaan vain 1.1.2015 jälkeen saatuihin lisätuloihin perustuvan lisäsuoritusvelvollisuuden määrittelemiseen.

Arviointi tässä asiassa

22. B Oy:n vaatimuksen perusteena oleva A:n vuosien 2009 – 2011 tulojen nousu on riidaton. Vaatimus perustuu laskelmaan, jossa lisäsuoritukset on laskettu 1.1.2007 voimaan tullutta velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momenttia (1088/2006) soveltaen. Asiassa ei ole esitetty väitteitä velkajärjestelylain 35 a §:n 3 momentissa tarkoitetuista kyseisten vuosien lisääntyneistä tulonhankkimismenoista tai muista välttämättömistä menoista. B Oy:n vuosiin 2009 – 2011 kohdistuvaa lisäsuoritusvelvollisuutta koskevassa vaatimuksessa on lisäksi otettu vähennyksenä huomioon maksuohjelman kyseisten vuosien negatiivinen maksuvara.

23. A on katsonut, että lisäsuoritusvelvollisuuden korottamista koskeva B Oy:n vaatimus on hänen nykyiseen tulotasoonsa nähden kohtuuton. Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden lausumilla perusteilla mahdollisuutta A:n lisäsuoritusvelvollisuuden kohtuullistamiseen ei ole.

24. Lisäsuoritusvelvollisuus on siten vahvistettava B Oy:n vaatimuksen mukaiseksi 12 855,67 euroksi, josta A on velvoitettava suorittamaan B Oy:lle sen velkojen osuutta vastaava, maksamatta oleva osuus.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöstä muutetaan seuraavasti:

A:lle vuosilta 2009 - 2011 vahvistettu lisäsuoritusvelvollisuuden kokonaismäärä korotetaan 12 855,67 euroon ja tästä määrästä A:n B Oy:lle maksettavan osuuden määrä korotetaan 2 306 euroon.

Tästä määrästä on vähennettävä A:n B Oy:lle aikaisemmin maksamien lisäsuoritusten määrä 405 euroa.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Jarmo Littunen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Heli Melander.

Hovioikeus oli vuonna 2012 antamallaan tuomiolla lukenut A:n syyksi salakuljetuksia ja lääkerikoksia. Rikosten kohteena muiden muassa ollut gammabutyrolaktoni (GBL) oli tekoaikana luokiteltu lääkkeeksi. A vaati tuomion purkamista sillä perusteella, ettei hänen tekojensa kohteina olleita aineita voitu pitää lääkkeinä.

Korkein oikeus katsoi, että vaikka gammabutyrolaktonia ei ratkaisun KKO 2016:35 mukaan voitu pitää lääkkeenä, hovioikeuden tuomio ei perustunut ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, koska kysymys aineen lääkeluonteesta oli tuomion antamisen aikaan ollut oikeudellisesti tulkinnanvarainen. Ks. KKO:2016:34 KKO:2016:35

OK 31 luku 8 §

Asian aikaisempi käsittely

Hakemuksen kohteena olevat Helsingin hovioikeuden lainvoimaiset tuomiot 19.6.2012 ja 29.6.2012 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Hakemus tuomioiden purkamiseksi

A vaati hakemuksessaan, että hovioikeuden tuomiot 19.6.2012 ja 29.6.2012 puretaan A:ta koskevin osin.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Hakemuksen kohteena olevat ratkaisut

1. Helsingin hovioikeus on lukenut 19.6.2012 antamallaan tuomiolla A:n syyksi kaksi salakuljetusta (kohdat 1 ja 12) sekä lääkerikoksen (kohta 2) ja tuominnut hänet kahdeksi vuodeksi vankeuteen ja menettämään valtiolle rikoshyötynä 40 000 euroa.

2. Hovioikeus on katsonut salakuljetusta koskevassa kohdassa 1 selvitetyksi, että A oli 30.11.2010 tuonut myyntitarkoituksessa maahan 1 000 kilogrammaa lääkeaineena pidettävää gammabutyrolaktonia (GBL eli niin sanottu lakka), jonka tuonti oli kiellettyä.

3. Hovioikeus on katsonut lääkerikosta koskevassa kohdassa 2 selvitetyksi, että A oli 7.12.2010 – 4.2.2011 lääkelain vastaisesti luvattomasti varastoinut ja pitänyt myynnissä 1 000 kilogrammaa gammabutyrolaktonia. A oli lisäksi myynyt aineesta vähintään noin 110 litraa useille eri henkilöille.

4. Hovioikeus on katsonut salakuljetusta koskevassa kohdassa 12 selvitetyksi, että A oli 3.1.2011 tuonut maahan 500,2 grammaa fenatsepaamia, jonka tuonti oli kiellettyä.

5. Lisäksi Helsingin hovioikeus on lukenut 29.6.2012 antamallaan tuomiolla A:n syyksi lääkerikoksen ja tuominnut hänet yhdeksäksi kuukaudeksi vankeuteen. Hovioikeus on katsonut asiassa selvitetyksi, että A oli 1.1.2010 – 30.4.2010 lääkelain vastaisesti varastoinut ja luovuttanut 55 698,2 grammaa ja 2 615 tablettia mCPP:tä (kloorifenyylipiperatsiini) sekä 13 lappua Bromodragonflyta (1-(8-bromibentsyyli[1,2-b;4,5-b]difuraani-4-yl)-2amiopropaani).

Hakemus

6. A on vaatinut, että hovioikeuden tuomiot puretaan oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 2 - 4 kohtien nojalla. A on keskeisimpänä perusteenaan katsonut, että hänen tekojensa kohteina ei ollut ollut lääkkeitä eikä lääkeaineita. Hovioikeuden tuomiot perustuvat siten ilmeisesti väärään lain soveltamiseen. Joka tapauksessa oli erittäin painavia syitä saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys A:n syyllistymisestä hänen syykseen luettuihin rikoksiin. Lisäksi A:n tekojen kohteena olevien aineiden määritteleminen virheellisesti lääkkeiksi merkitsi, että todisteena käytetty lääkeluettelo oli ollut sisällöltään totuudesta poikkeava.

Lääkkeitä ja lääkeaineita koskeva sääntely

7. Lääkelain 3 §:n 1 momentin mukaan lääkkeellä tarkoitetaan valmistetta tai ainetta, jonka tarkoituksena on sisäisesti tai ulkoisesti käytettynä parantaa, lievittää tai ehkäistä sairautta tai sen oireita ihmisessä tai eläimessä. Pykälän 2 momentin mukaan lääkkeeksi katsotaan myös sisäisesti tai ulkoisesti käytettävä aine tai aineiden yhdistelmä, jota voidaan käyttää ihmisen tai eläimen elintoimintojen palauttamiseksi, korjaamiseksi tai muuttamiseksi farmakologisen, immunologisen tai metabolisen vaikutuksen avulla taikka terveydentilan tai sairauden syyn selvittämiseksi.

8. Lääkelain 6 §:n mukaan Lääkealan turvallisuus- ja kehittämiskeskuksen (Fimea) tehtävänä on tarvittaessa päättää, onko ainetta tai valmistetta pidettävä lääkkeenä. Lain 83 §:n mukaan Fimean on lisäksi joka kolmas vuosi tai tarvittaessa useammin vahvistettava lääkeluettelo, joka on laadittava huomioon ottaen lain 3 ja 5 §:n säännökset.

9. Euroopan unionin tuomioistuimen yhdistetyissä asioissa Markus D. ja G., C-358/13 ja C-181/14, EU:C:2014:2060, 10.7.2014 antaman ennakkoratkaisun mukaan lääkedirektiivin 2001/83/EY 1 artiklan 2 alakohdan b alakohdan sisältämää lääkkeen määritelmää on tulkittava siten, että sen piiriin eivät kuulu aineet, joista aiheutuvat vaikutukset rajoittuvat pelkästään elintoimintojen muuttamiseen ilman, että niistä voi aiheutua välittömiä tai välillisiä hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle, joita käytetään ainoastaan humalatilan aikaansaamiseksi ja jotka näin ollen ovat ihmisten terveydelle haitallisia.

10. Korkein oikeus on 20.5.2016 antamissaan ratkaisuissa KKO 2016:34 (kohta 26) ja KKO 2016:35 (kohta 21) katsonut velvollisuudesta unionin oikeuden mukaiseen tulkintaan seuraavan, että lääkedirektiivin voimaan saattamiseksi säädettyä lääkelain 3 §:ää tulee tulkita siten kuin unionin tuomioistuin on mainitussa ratkaisussa tulkinnut direktiivin 1 artiklan 2 kohdan b alakohtaa. Lääkkeenä ei voida siten enää pitää sellaisia lääkelain 3 §:n 2 momentin määritelmän täyttäviä aineita, jotka ainoastaan muuttavat ihmisen elintoimintoja ilman, että niistä voi aiheutua hyödyllisiä vaikutuksia ihmisten terveydelle.

11. Korkein oikeus on mainituissa ratkaisuissa vielä katsonut, että aineiden lääkeluonnetta arvioitaessa ratkaisevaa merkitystä ei voida antaa unionin tuomioistuimen 10.7.2014 antamaa tuomiota edeltäneelle Fimean luokittelukäytännölle, vaan ratkaisu siitä, voidaanko lääkeluettelopäätöksessä tekoaikana mainittuja aineita pitää edelleen lääkkeinä, on tehtävä tapauskohtaisesti kyseisten aineiden laadusta esitetyn selvityksen perusteella (KKO 2016:34 kohdat 27 ja 29 sekä KKO 2016:35 kohdat 22 ja 25).

Korkeimman oikeuden arviointi gammabutyrolaktonin osalta

12. Salakuljetuksen ja lääkerikoksen lukeminen A:n syyksi on hovioikeuden 19.6.2012 antaman tuomion kohdissa 1 ja 2 perustunut siihen, että rikoksen kohteena ollut gammabutyrolaktoni oli tekoaikana luokiteltu lääkeluettelon (1095/2009) liitteessä 1 tarkoitetuksi lääkeaineeksi.

13. Korkein oikeus on edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2016:35 katsonut, että gammabutyrolaktonia ei voitu pitää lääkkeenä (kohdat 39 ja 40). Sen vuoksi rangaistusvaatimus, joka perustui ainoastaan siihen, että gammabutyrolaktoni oli lääkeaine, ei täyttänyt salakuljetuksen tunnusmerkistöä (kohta 41).

14. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 2 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos asiakirja, jota on käytetty todisteena, on ollut väärä tai asiakirjan antajan tieten sisällöltään totuudenvastainen, ja asiakirjan voidaan otaksua vaikuttaneen lopputulokseen.

15. Korkein oikeus toteaa, että Fimean päätös lääkeluettelosta (1095/2009), jolla gammabutyrolaktoni oli määritelty lääkeaineeksi, ei ole mainitussa lainkohdassa tarkoitettu väärä tai totuudenvastainen todisteena käytetty asiakirja.

16. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen.

17. Korkein oikeus on muun muassa ratkaisussa KKO 2015:68 (kohta 6) todennut, että oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa mainitulla uudella seikalla tai todisteella tarkoitetaan oikeuskäytännön mukaan sellaista oikeudenkäyntiaineistoa, johon ei ole asiassa vedottu aikaisemmin ja jolla voi olla säännöksessä lausuttu merkitys jutun ratkaisun kannalta. Kysymys on sellaisesta aikaisemmin esittämättömästä selvityksestä, joka aikanaan oikeudenkäynnissä esitettynä olisi luultavasti johtanut asiassa vastaajan kannalta lievempään lopputulokseen.

18. Korkein oikeus toteaa, että A:n hakemuksen kohteena olevan hovioikeuden tuomion antamisen jälkeen annettu ratkaisu KKO 2016:35 tai edellä kohdassa 9 mainittu unionin tuomioistuimen ratkaisu eivät ole sellaista oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdassa tarkoitettua uutta oikeudenkäyntiaineistoa, jonka perusteella hovioikeuden tuomio kohtien 1 ja 2 osalta voitaisiin purkaa.

19. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 4 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos tuomio perustuu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

20. Ylimääräistä muutoksenhakua koskevan vakiintuneen ratkaisukäytännön mukaan ilmeisesti väärästä lain soveltamisesta on yleensä kysymys tilanteessa, jossa lakia on sovellettu selvästi ja kiistattomasti väärin. Tämä tarkoittaa sitä, ettei sovellettu säännös ole ollut tulkinnanvarainen eikä myöskään sisältänyt tuomioistuimelle jätettyä harkinnanvaraa. Tuomion purkaminen on tällöin edellyttänyt, että tuomiosta ilmenevä lain soveltaminen on kiistattomasti ristiriidassa sen oikeustilan kanssa, joka vallitsi tuomion antamishetkellä (ks. esim. KKO 2009:80 kohta 6 ja KKO 2011:43 kohta 13).

21. Oikeusvarmuuden periaate antaa aiheen suhtautua pidättyvästi lainvoiman saaneiden ratkaisujen purkamiseen. Lainvoimaisen ratkaisun osoittautuminen myöhemmin toisessa asiassa annetun tuomioistuinratkaisun valossa virheelliseksi ei ole itsessään peruste purkaa ensin annettua tuomiota, vaan arviointi siitä, perustuuko aikaisempi ratkaisu tällöin ilmeisesti väärään lain soveltamiseen, on tapauskohtaista. Näin asiaa on arvioitu myös silloin, kun perusteena on ollut Euroopan ihmisoikeussopimuksen tulkintakäytännön muuttuminen (ks. esim. KKO 2009:80 kohta 8 ja KKO 2014:95 kohdat 3 ja 5).

22. Myöskään unionin oikeudessa ei edellytetä sitä, että kansallisen tuomioistuimen olisi lähtökohtaisesti purettava lainvoimainen ratkaisunsa ottaakseen huomioon unionin oikeuden asian kannalta merkityksellisen säännöksen tulkinnan, jonka unionin tuomioistuin on tehnyt kyseisen ratkaisun antamisen jälkeen (Impresa Pizzarotti & C. SpA, C-213/13, EU:C:2014:2067, kohta 60; ks. myös esim. Kapferer, C-234/04, EU:C:2006:178, ja Târșia, C-69/14, EU:C:2015:662).

23. Tässä asiassa hovioikeuden 19.6.2012 antama tuomio on tullut lainvoimaiseksi Korkeimman oikeuden hylättyä A:n valituslupahakemuksen 23.10.2012. Euroopan unionin tuomioistuin on antanut kohdassa 9 mainitun ennakkoratkaisun 10.7.2014 ja Korkein oikeus kohdassa 10 mainitut ratkaisut 20.5.2016.

24. Korkein oikeus toteaa, että ristiriita hovioikeuden soveltaman lääkelain 3 §:n sisältämän lääkkeen määritelmän ja lääkedirektiivin välillä on ilmennyt vasta hovioikeuden tuomion lainvoimaiseksi tulemisen jälkeen annetusta Euroopan unionin tuomioistuimen ennakkoratkaisusta. Lääkelain 3 §:n sanamuoto on mahdollistanut lääkkeen käsitteen tulkitsemisen siten kuin hovioikeus on tehnyt hakemuksen kohteena olevassa ratkaisussa, mikä ilmenee myös ratkaisuista KKO 2016:34 (kohta 26) ja KKO 2016:35 (kohta 21). Tuomitsemisajankohtana lääkelain 3 §:ää tulkittiin vakiintuneesti hovioikeuden tavoin.

25. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että kysymys gammabutyrolaktonin lääkeluonteesta on ollut tuomitsemishetkellä oikeudellisesti tulkinnanvarainen. Sen vuoksi hovioikeuden 19.6.2012 antama tuomio kohdissa 1 ja 2 ei perustu ilmeisesti väärään lain soveltamiseen.

Korkeimman oikeuden arviointi muilta osin

26. A:n syyksi on lisäksi luettu hovioikeuden 19.6.2012 antaman tuomion kohdassa 12 salakuljetus sillä perusteella, että rikoksen kohteena ollut fenatsepaami oli tekoaikana luokiteltu lääkeluettelon (1095/2009) liitteessä 1 tarkoitetuksi lääkeaineeksi.

27. Hovioikeuden 29.6.2012 antamassa tuomiossa A:n syyksi on vielä luettu lääkerikos sillä perusteella, että rikoksen kohteena olleet Bromodragonfly ja mCPP oli tekoaikana luokiteltu lääkeluettelon (1095/2009) liitteessä 1 A tarkoitetuiksi ei-lääkkeellisessä käytössä oleviksi aineiksi, jotka vaikutuksen perusteella ovat rinnastettavia lääkemääräyksellä toimitettaviin lääkkeisiin.

28. Korkein oikeus toteaa, että ratkaisu siitä, voidaanko lääkeluettelopäätöksessä tekoaikana mainittuja aineita pitää edelleen lääkkeinä, on tehtävä tapauskohtaisesti kyseisten aineiden laadusta esitetyn selvityksen perusteella (KKO 2016:34 kohta 29 ja KKO 2016:35 kohta 25). Tässä ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa ei ole esitetty fenatsepaamin, Bromodragonflyn eikä mCPP:n laadusta ja vaikutuksista selvitystä, jonka perusteella voitaisiin tehdä johtopäätöksiä näiden aineiden luokittelun mahdollisesta virheellisyydestä. Tämän ja edellä lausutun perusteella Korkein oikeus toteaa, ettei hovioikeuden tuomioita sanotuilta osin voida tällä perusteella purkaa.

29. Hakemuksen tueksi ei ole esitetty muitakaan perusteita, joiden johdosta hovioikeuden tuomiot voitaisiin oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n nojalla purkaa.

Päätöslauselma

Hakemus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Jukka Sippo, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Jukka Siro.

Kysymys syytesidonnaisuudesta ja rangaistuksen määräämisestä pahoinpitelyä koskevassa asiassa.

ROL 11 luku 3 §
RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 7 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syytekohtaa 1 koskevat syyttäjän rangaistusvaatimukset, A:n vastaus sekä Keski-Suomen käräjäoikeuden ja Vaasan hovioikeuden ratkaisut syyksilukemisen osalta kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n 18.6.2014 antamallaan tuomiolla syytekohdan 1 törkeästä pahoinpitelystä sekä syytekohtien 2 ja 3 pahoinpitelyistä yhteiseen 2 vuoden 2 kuukauden 10 päivän vankeusrangaistukseen. Asian ovat käräjäoikeudessa ratkaisseet määräaikainen käräjätuomari Tarja Kalliomäki ja lautamiehet.

A valitti hovioikeuteen ja vaati käräjäoikeudessa antamansa vastauksen mukaisesti, että syytekohdan 1 syyte hänen tunnustamaansa enemmälti hylätään. Hovioikeus ei 11.3.2015 antamallaan tuomiolla muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta. Asian ovat hovioikeudessa ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Juhani Palmu, Eija-Liisa Helin ja Annette Laukkonen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A katsoi valituksessaan syytekohdassa 1 syyllistyneensä hänen syykseen luetun törkeän pahoinpitelyn sijasta pahoinpitelyyn siten, että hän oli eräässä yksityisasunnossa tehnyt ruumiillista väkivaltaa X:lle lyömällä tätä useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon aiheuttaen tälle kivun lisäksi oikealle otsalle turvotusta ja oikeaan silmään voimakasta turvotusta, ja vaati, että syyte enemmälti hylätään. A vaati lisäksi, että syyksilukemisen muutosta vastaavasti hänelle tuomittua ehdotonta vankeusrangaistusta alennetaan ja se määrätään ehdolliseksi.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

X ja Y eivät toimittaneet pyydettyjä vastauksia.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Hovioikeus on syytekohdassa 1 tuominnut A:n rangaistukseen X:ään kohdistuneesta törkeästä pahoinpitelystä. Hovioikeus on lukenut hänen syykseen ne pahoinpitelyteot, jotka hän oli syytteen mukaan itse kohdistanut X:ään, ja lisäksi yhteisen pahoinpitelysuunnitelman nojalla myös lipastolla ja tuolilla lyömällä tai heittämällä tehdyn väkivallan, jonka teon oli syytteen mukaan tehnyt jutun toinen vastaaja B. Hovioikeus on hylännyt B:hen kohdistuneen syytteen katsottuaan jääneen epäselväksi, kumpi vastaajista oli tämän teon tehnyt.

2. Korkeimmassa oikeudessa on A:n valituksen johdosta kysymys ensiksi siitä, onko hovioikeus voinut tuomita hänet lipastolla ja tuolilla tehdyn väkivallan osalta, vaikka se on hylännyt B:hen kohdistuneen syytteen. Tämän jälkeen kysymys on vielä A:lle tuomittavan yhteisen rangaistuksen määräämisestä.

Syyte ja syyksilukeminen käräjäoikeudessa

3. Syyttäjä on vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta syytekohdassa 1 törkeästä pahoinpitelystä. Syytteen teonkuvauksen mukaan A ja B olivat 9.7.2013 Jyväskylässä yhdessä eräässä yksityisasunnossa tehneet ruumiillista väkivaltaa X:lle siten, että A oli lyönyt tätä useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon ja B oli lyönyt tai heittänyt tätä puisella lipastolla ja puisella keittiön tuolilla pään alueelle, aiheuttaen siten kivun lisäksi oikealle otsalle turvotusta ja oikeaan silmään voimakasta turvotusta, keskikasvojen luiden murtuman, oikean silmänpohjan pirstaleisen murtuman, oikean poskiluun katkeamisen ja murtumisen useasta kohdasta ja tähän liittyvän leikkaushoidon sekä nenäluuhun useita murtumia. Ottaen huomioon tekotapa ja se, että teolla oli aiheutettu uhrille laaja-alaiset ja leikkaushoitoa vaatineet kasvovammat eli vaikea ruumiinvamma, teko oli tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla ja sitä oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

4. A on tunnustanut menetelleensä omalta osaltaan syytteessä kuvatulla tavalla ja aiheuttaneensa teollaan X:lle oikealle otsaan ja oikealle silmään turvotusta. A on kiistänyt yksituumaisuuden B:n kanssa sekä sen, että hän olisi aiheuttanut X:lle murtumia. B on puolestaan myöntänyt syyllistyneensä avunantoon pahoinpitelyyn päästämällä A:n X:n asuntoon, mutta kiistänyt tehneensä mitään väkivaltaa ja toimineensa yhdessä ja yksissä tuumin A:n kanssa.

5. Käräjäoikeus on lausunut, että A ja B olivat riidattomasti menneet ennestään tuntemiensa veljesten X:n ja Y:n luo näiden yhteiseen asuntoon siten, että B oli mennyt paikalle ensin ja päästänyt sitten asuntoon sisään A:n. Esitetyn näytön mukaan tästä menettelytavasta oli A:n ja B:n välillä sovittu. Riidatonta oli, että X:ää oli pahoinpidelty ja että hänelle oli aiheutunut syytteessä kuvatut vammat. Käräjäoikeus on katsonut näytetyksi, että A ja B olivat menetelleet syytteessä kuvatulla tavalla ja että heillä oli ollut yhteinen suunnitelma X:n pahoinpitelemisestä. Pahoinpitelyn jälkeen A ja B olivat vielä riidattomasti poistuneet yhdessä paikalta X:n ja Y:n luota. Käräjäoikeus on katsonut, että A:n ja B:n kummankin tahallisuus ulottui heidän toistensa toimintaan kokonaisuudessaan. Vaikka tarkemmin ei ollut selvitetty, mitkä X:lle aiheutuneista vammoista olivat syntyneet missäkin vaiheessa pahoinpitelytilannetta, eikä lähempää selvitystä ollut myöskään X:n kasvoihin aiheutuneiden useiden murtumavammojen osalta, A:n ja B:n syyllisyyttä vammojen osalta ei ollut syytä arvioida toisistaan poikkeavasti.

6. Käräjäoikeus on lukenut A:n ja B:n syyksi sen törkeän pahoinpitelyn, josta heille oli vaadittu rangaistusta.

Syyte ja syyksilukeminen hovioikeudessa

7. A:n ja B:n valitettua hovioikeuteen syyttäjä on, siltä varalta, että B:n ei katsottaisi syyllistyneen tekijänä syytekohdassa 1 kuvattuun törkeään pahoinpitelyyn, vaatinut tälle vaihtoehtoisesti rangaistusta avunannosta törkeään pahoinpitelyyn. Vaihtoehtoisen teonkuvauksen mukaan B oli tahallaan avustanut ja siten edistänyt A:n tahallista pahoinpitelyrikosta niin, että hän oli tietoisena A:n pahoinpitelytarkoituksesta avannut tälle X:n ja Y:n asunnon ulko-oven, minkä jälkeen A oli pahoinpidellyt X:n.

8. Hovioikeus on todennut olevan riidatonta, että B ja A olivat menneet ennestään tuntemiensa veljesten X:n ja Y:n luo näiden yhteiseen asuntoon siten, että B oli mennyt paikalle ensin ja päästänyt asuntoon sisään sinne hetken kuluttua saapuneen A:n. X oli A:n asuntoon saapumisen jälkeen pahoinpidelty ja hänelle oli aiheutunut syytteessä kuvatut vammat. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että X:ää oli syytteessä kuvatussa tilanteessa pahoinpidelty paitsi nyrkillä lyömällä myös tuolilla ja lipastolla lyömällä tai heittämällä siten, että hänelle oli aiheutunut syytteestä ilmenevät vammat. Tuolilla ja lipastolla lyöjän tai heittäjän oli täytynyt olla joko B tai A. Asiassa ei ollut esitetty riittävää näyttöä siitä, että B olisi syytteessä kerrotuin tavoin lyönyt tai heittänyt X:ää tuolilla ja lipastolla.

9. Hovioikeus on lausunut A:n osallisuudesta, että A ja B olivat etukäteen sopineet siitä, että he menisivät "ojentamaan" X:ää ja Y:tä. A oli heti B:n päästettyä hänet näiden asuntoon käynyt X:n kimppuun lyöden tätä nyrkeillä niin lujaa, että tämä oli kertonut menettäneensä melkein tajuntansa jo tästä nyrkeillä lyömisestä. X:ää oli pahoinpidelty myös tuolilla ja lipastolla jollakin tavalla lyömällä tai heittämällä, vaikka epäselväksi olikin jäänyt, kumpi syytetyistä oli näin tehnyt. Ottaen huomioon B:n ja A:n yhteinen suunnitelma X:n ja Y:n ojentamisesta, niin vaikka tuolilla ja lipastolla lyöjä tai heittäjä olisikin ollut käräjäoikeuden katsomin tavoin B, A:n tahallisuus ulottui tällöinkin käräjäoikeuden katsomalla tavalla myös tuolilla ja lipastolla lyömällä tai heittämällä toteutettuihin väkivallantekoihin ja niillä aiheutettuihin seurauksiin. Riidatonta oli, että X oli saanut kaikki syytteessä kuvatut vammat. Selvää myös oli, ettei kukaan muu kuin A tai B ollut X:ää syytteessä tarkoitetussa tilanteessa pahoinpidellyt. Siten riippumatta siitä, kumpi syytetyistä oli astaloita käyttänyt, ulottui A:n tahallisuus näissä olosuhteissa X:n pahoinpitelytilanteessa tehtyyn väkivaltaan ja sen seurauksiin kokonaisuudessaan.

10. B:n osalta hovioikeus on lausunut, että koska asiassa oli jäänyt epäselväksi, kumpi syytetyistä oli lyönyt tai heittänyt X:ää tuolilla ja lipastolla, eikä syytteessä ollut kuvattu mitään muuta täytäntöönpanotointa, jolla B:n olisi väitetty osallistuneen tekijänä ensisijaisessa syytteessä kuvattuun törkeään pahoinpitelyyn, eikä tällaista mahdollisuutta ollut oikeudenkäynnissä lainkaan käsitelty, B:n ei voitu syytekohdassa 1 esitetyn syytteen nojalla katsoa osallistuneen tekijänä ensisijaisen syytteen mukaiseen törkeään pahoinpitelyyn. Hovioikeus on lukenut B:n syyksi vaihtoehtoisen syytteen teonkuvauksen mukaisen avunannon törkeään pahoinpitelyyn. Hovioikeuden tuomio on B:n osalta lainvoimainen.

11. A oli hovioikeuden syyksilukemisen mukaan syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn siten, että hän oli B:n avustettua hänet X:n ja Y:n asuntoon tehnyt ruumiillista väkivaltaa X:lle lyömällä tätä useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon. Samassa yhteydessä X:ää oli lyöty tai heitetty puisella lipastolla ja puisella keittiön tuolilla pään alueelle, mistä tekotavasta A oli yhteisen pahoinpitelysuunnitelman nojalla myös tekijävastuussa. Pahoinpitelyssä oli aiheutettu X:lle syytteessä kuvatut vammat, teko oli tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla ja sitä oli myös kokonaisuutena arvostellen pidettävä törkeänä.

Syytesidonnaisuudesta

12. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 11 luvun 3 §:n mukaan tuomioistuin saa tuomita vain siitä teosta, josta rangaistusta on vaadittu. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännöstä (KKO 2001:43, 2003:74, 2009:25, 2011:103, 2014:81 ja 2015:67) ilmenee, teolla tarkoitetaan syytteen teonkuvauksen mukaista tekoa. Koska vastaajalla tulee olla asianmukainen mahdollisuus puolustautua syytettä vastaan, syyksilukeminen ei saa perustua muihin seikkoihin kuin niihin, joihin syytteen teonkuvauksessa on vedottu rangaistusvaatimuksen tueksi. Tuomioistuimella ei siten ole oikeutta perustaa ratkaisuaan vastaajan sellaiseen menettelyyn, jota syytteessä ei ole kuvattu. Tämän niin sanotun syytesidonnaisuuden tarkoituksena on erityisesti turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin edellyttämällä tavalla.

13. Rikoslain 21 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan pahoinpitelystä on tuomittava se, joka tekee toiselle ruumiillista väkivaltaa. Rikoslain 5 luvun 3 §:ssä säädetään, että jos kaksi tai useammat ovat yhdessä tehneet tahallisen rikoksen, rangaistaan kutakin rikoksen tekijänä.

14. Viimeksi mainitun lainkohdan esitöissä on todettu, että rikoskumppanuudessa tekijävastuu edellyttää yhdessä tekemistä. Subjektiivisessa suhteessa yhdessä tekeminen merkitsee vaatimusta yhteisymmärryksestä. Objektiivisessa suhteessa edellytetään jonkinlaista osallistumista itse rikoksen toteuttamiseen (HE 44/2002 vp s. 152).

15. Korkein oikeus on ennakkopäätöksissään KKO 2001:43 ja 2011:103 arvioinut syytesidonnaisuutta rikoskumppanuuden kannalta. Ensimmäisessä ratkaisussa on ollut kysymys tekijävastuusta törkeässä pahoinpitelyssä ja törkeässä kuolemantuottamuksessa ja jälkimmäisessä tekijävastuusta varkaudessa. Kummassakin tapauksessa hovioikeus oli lukenut teon vastaajan syyksi rikoskumppanuuden perusteella, vaikka syytteen teonkuvauksessa ei ollut väitetty vastaajan tehneen tekoa yhdessä toisen kanssa. Hovioikeuden katsottiin kummassakin tapauksessa tuominneen vastaajan muusta teosta kuin mistä hänelle oli vaadittu rangaistusta.

Korkeimman oikeuden syytesidonnaisuutta koskeva arviointi

16. Tässä tapauksessa syytteen teonkuvauksessa on asianmukaisesti esitetty rikoskumppanuuden subjektiivista edellytystä koskeva väite A:n ja B:n toimimisesta yhdessä. Tämän jälkeen teonkuvauksessa on väitetty A:n lyöneen X:ää useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon sekä B:n lyöneen tai heittäneen X:ää lipastolla ja tuolilla. Hovioikeudessa syyttäjä on B:n osalta esittänyt kohdassa 7 selostetun toissijaisen syytteen sen varalta, ettei B:n katsota osallistuneen rikoskumppanina pahoinpitelyyn ensisijaisessa syytteessä kuvatulla tavalla. Syyttäjä ei kuitenkaan ole esittänyt toissijaista tai vaihtoehtoista teonkuvausta, jonka mukaan A olisi suorittanut muita toimia kuin nyrkillä lyönnit, eikä muutoinkaan tarkistanut syytettä hänen osaltaan.

17. Kuten edellä kohdista 12 ja 15 ilmenee, syytesidonnaisuutta eli sitä, mistä menettelystä vastaaja voidaan tuomita, arvioidaan ensi sijassa syytteen teonkuvauksen sanamuodon mukaisen merkityksen perusteella. Mikäli syytteen sanamuoto on tulkinnanvarainen tai ristiriitainen, tuomioistuimen on rikosoikeudenkäyntilain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaisesti pyrittävä selventämään sitä prosessinjohdollisin keinoin huomioon ottaen kuitenkin erityisesti syytetyn oikeusturva ja tuomioistuimeen kohdistuva puolueettomuusvaatimus. Arvioitaessa syytesidonnaisuuden rajoja voidaan tapauskohtaisesti ottaa huomioon myös syytesidonnaisuuden tarkoitus turvata vastaajan puolustautumismahdollisuudet.

18. Hovioikeus on katsonut jääneen näyttämättä, että B olisi tekijänä osallistunut törkeään pahoinpitelyyn, ja hylännyt ensisijaisen syytteen häntä vastaan. Hovioikeus ei tällöin ole voinut lukea A:nkaan syyksi syytteen teonkuvauksen mukaista B:n tekemää pahoinpitelyä tämän rikoskumppanina. Koska syyttäjä ei ole väittänyt, että A olisi suorittanut ne tekijäntoimet, jotka syytteen teonkuvauksen mukaan oli suorittanut B, hovioikeus ei myöskään ole voinut lukea näitä tekoja A:n syyksi hänen itsensä tekeminä. Hovioikeuden syyksilukeminen, jossa passiivissa kirjoitetulla lauseella on jätetty avoimeksi se, kumpi paikalla olleista mahdollisista tekijöistä oli lyönyt tai heittänyt X:ää lipastolla ja tuolilla, käsittää kuitenkin tosiasiassa myös sen vaihtoehdon, että A oli suorittanut nämä toimet.

19. A on voinut puolustuksessaan lähteä siitä, että häntä vastaan ajetun syytteen hylkäämiseksi hänen kiistämältään osin riittää se, että hän kykenee horjuttamaan syyttäjän väitettä hänen ja B:n yhdessä toimimisesta siten, että tältä osin jää varteen otettava epäily. A:lla ei tällöin ole ollut tarvetta lausua B:n tekemiksi väitetyistä tekijäntoimista eikä varsinkaan siitä, että hän itse olisi lyönyt tai heittänyt lipastolla ja tuolilla X:ää, eikä esittää vastanäyttöä näiden seikkojen osalta. Korkein oikeus katsoo, että A:n puolustautumisen kannalta ero syytteessä kuvatun ja hovioikeuden hänen syykseen lukeman teon välillä on ollut merkittävä.

20. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että syytteen teonkuvauksen pohjalta A:n syyksi ei ole voitu lukea pahoinpitelyä myös lipastolla ja tuolilla lyönnin tai heiton osalta, koska syyte on tältä osin hylätty hänen rikoskumppanikseen väitetyn B:n osalta eikä A:n ole väitetty itse menetelleen tällä syytteessä sinänsä kuvatulla tavalla. Hovioikeus on siten vastoin rikosoikeudenkäyntilain 11 luvun 3 §:n säännöstä tuominnut A:n muusta teosta kuin mistä hänelle on vaadittu rangaistusta.

Syyksilukeminen

21. Edellä sanotuilla perusteilla A:n syyksi ei voida lukea väkivallan tekemistä X:lle lipastolla ja tuolilla lyömällä tai heittämällä. Asiassa ei ole esitetty selvitystä siitä, miltä osin X:n kasvojen luiden murtumavammat olisivat aiheutuneet A:n tunnustamista nyrkillä lyönneistä ja miltä osin lipastolla ja tuolilla lyömisestä tai heittämisestä. Näin ollen A:n syyksi jää hänen tunnustamansa pahoinpitely, jossa eivät täyty törkeän pahoinpitelyn ankaroittamisperusteet.

22. Korkein oikeus lukee A:n syyksi syytekohdassa 1 sen, että hän oli 9.7.2013 Jyväskylässä eräässä yksityisasunnossa tehnyt ruumiillista väkivaltaa X:lle lyömällä tätä useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon aiheuttaen tälle kivun lisäksi oikealle otsalle turvotusta ja oikeaan silmään voimakasta turvotusta. Sanotulla menettelyllään A on syyllistynyt pahoinpitelyyn.

Rangaistuksen määrääminen

23. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (esim. KKO 2014:60 kohta 10). Rangaistus on saman luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Arvioitavina ovat tällöin paitsi teosta aiheutuneet seuraukset myös vahinko ja vaara, joiden teosta on ennalta arvioiden saatettu odottaa aiheutuvan. Vaaraa taas arvioidaan sekä seurausten todennäköisyyden että niiden laadun ja vakavuuden mukaan (HE 44/2002 vp s. 187).

24. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteistä rangaistusta mitattaessa lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

25. A:n syyksi jäävät syytekohdan 1 pahoinpitelyn ohella syytekohtien 2 ja 3 pahoinpitelyt. Pahoinpitelyn rangaistusasteikko on sakkoa tai enintään kaksi vuotta vankeutta, ja enimmäisrangaistus useammasta pahoinpitelystä yhteistä rangaistusta määrättäessä on rikoslain 7 luvun 2 §:n 1 momentin 2 kohta huomioon ottaen neljä vuotta vankeutta.

26. Rangaistuksen mittaamista koskevassa ennakkopäätöksessä KKO 2014:6 on ollut kysymys pahoinpitelystä, jossa vastaaja ja asianomistaja olivat käyneet toisiinsa käsiksi, ja yhteenotto oli jatkunut painimalla puukon ollessa vastaajan kädessä. Yhteenotossa asianomistajalle oli aiheutunut puukosta viiltohaava kaulaan. Korkein oikeus totesi, että rangaistuskäytäntöä kuvaavien tilastojen perusteella pahoinpitelystä tuomittavan vankeuden keskipituus oli noin kolme ja puoli kuukautta. Korkein oikeus lausui, että jo teräaseen käyttämisen vuoksi vastaajan syyksi luettua tekoa oli pidettävä huomattavasti vakavampana rikoksena kuin tavanomaista pahoinpitelyä, jossa yleensä ei käytetty asetta tai jossa käytetty ase ei ollut niin vaarallinen kuin teräase. Rangaistus tuli sen vuoksi mitata selvästi ankarammaksi kuin edellä mainittu keskipituinen rangaistus, jonka voitiin katsoa osoittavan tavanomaisesta pahoinpitelystä tuomittavan vankeusrangaistuksen tasoa. Korkein oikeus piti oikeudenmukaisena rangaistuksena 9:ää kuukautta vankeutta.

27. Syytekohdassa 2 A:n syyksi on luettu se, että hän ja B olivat 9.7.2013 X:n ja Y:n asunnossa yhdessä tehneet ruumiillista väkivaltaa Y:lle siten, että A oli lyönyt tätä useita kertoja nyrkillä kasvoihin ja ylävartaloon ja B oli lyönyt tätä pyykkikorilla pään alueelle, aiheuttaen siten kivun lisäksi oikeaan silmäkulmaan liimattavan haavan ja vasempaan silmään ompeleita vaatineen haavan, kylkeen voimakasta paineluarkuutta sekä vasemman etusormen murtuman.

28. Syytekohdassa 3 A:n syyksi on luettu se, että hän oli 3.6.2013 Jyväskylässä tehnyt eräässä ravitsemusliikkeessä ruumiillista väkivaltaa Z:lle lyömällä tätä kerran nyrkillä päähän, aiheuttaen siten kivun lisäksi sisäkorvan tärähdysvamman ja siitä johtuneen pysyvän lievän kuulon alenemisen.

29. Kaikissa syytekohdissa pahoinpitelyt ovat tapahtuneet nyrkillä lyömällä. Lisäksi syytekohdassa 2 pyykkikorilla lyöminen on luettu A:n syyksi rikoskumppanuuden perusteella. Syytekohdissa 1 ja 2 nyrkillä lyöntejä on ollut useita ja ne ovat kohdistuneet päähän ja ylävartaloon. Syytekohdassa 3 on ollut yksi päähän kohdistunut nyrkillä lyönti. Seurauksiltaan syytekohdan 2 teko on vakavin, vaikka vaarallisuudeltaan teot eivät merkittävästi poikkea toisistaan.

30. Korkein oikeus toteaa, että A:n rikoksissa on ollut kysymys tekotavoiltaan varsin tavanomaisista pahoinpitelyistä, joista yhteistä rangaistusta mitattaessa syytekohdan 2 tekoa on pidettävä ankarimmin rangaistavana. Siinä kuten myös syytekohdan 1 teossa pääasiallisena vaikuttimena on ollut A:n tuohtumus ennestään tuntemiaan X:ää ja Y:tä kohtaan. A on kohdistanut heihin väkivaltaa heidän omassa kodissaan B:n päästettyä hänet ensin sisään. Nämä seikat lisäävät mainittujen tekojen moitittavuutta. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi syytekohdassa 2 luetusta pahoinpitelystä olisi joitakin kuukausia tavanomaisesta pahoinpitelystä tuomittavaa keskipituista vankeusrangaistusta pidempi.

31. Syytekohtien 1 ja 2 pahoinpitelyillä on vahva keskinäinen yhteys. Ne ovat osa samaa tapahtumaa ja tekokokonaisuutta. Tässä tapauksessa keskinäisellä yhteydellä on yhteistä rangaistusta lieventävä vaikutus. Syytekohdan 3 pahoinpitely on puolestaan edellä mainittuihin nähden täysin erillinen teko, joka on kohdistunut A:lle ennalta tuntemattomaan Z:aan yllättäen. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luettujen rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen nähden on 8 kuukautta vankeutta.

32. A on aikaisemmin vuonna 2007 tuomittu vuosina 2005 ja 2006 tehdyistä pahoinpitelystä, ampuma-aserikoksesta, virkamiehen vastustamisesta ja huumausaineen käyttörikoksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi hänet on vuonna 2010 tuomittu vuonna 2007 tehdyistä törkeästä vahingonteosta ja tuhotyöstä ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Nyt tuomittavien A:n rikosten vakavuus ja niistä ilmenevä hänen syyllisyytensä sen paremmin kuin hänen aikaisempi rikollisuutensa, kun otetaan huomioon siitä kulunut aika, eivät tässä tapauksessa edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. A:n vankeusrangaistus määrätään siten ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan seuraavasti:

Siltä osin kuin A on syytekohdassa 1 tuomittu lipastolla ja tuolilla lyömällä tai heittämällä tehdystä pahoinpitelystä, hovioikeuden tuomio kumotaan ja syyte hylätään.

A:n syyksi luetaan syytekohdassa 1 hovioikeuden hänen syykseen lukeman törkeän pahoinpitelyn asemesta rikoslain 21 luvun 5 §:n 1 momentin nojalla pahoinpitely.

A tuomitaan syytekohdan 1 pahoinpitelystä sekä alemmissa asteissa hänen syykseen luetuista syytekohtien 2 ja 3 pahoinpitelyistä yhteiseen 8 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi. Koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antamispäivästä ja päättyy 9.2.2019.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Jukka Sippo, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Syyttäjä vaati A:lle rangaistusta rekisterimerkintärikoksesta, koska A aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen ulkomaalaisrekisteriin oli turvapaikkahakemuksensa johdosta toimitetussa alustavassa puhuttelussa antanut virheellisen tiedon kansalaisuudestaan.

Ulkomaalaisrekisteri katsottiin rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetuksi yleiseksi rekisteriksi. Kysymys myös A:n tahallisuuden arvioinnista. (Ään.)

RL 16 luku 7 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Syyte

A oli turvapaikkahakemuksen johdosta pidetyssä alustavassa puhuttelussa kertonut poliisille olevansa Syyrian kansalainen jättäen kertomatta olevansa myös Puolan ja siten Euroopan unionin kansalainen. A oli siten aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään ulkomaalaisrekisteriin antanut rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon kansalaisuudestaan ja hankkiakseen hyötyä käyttänyt kyseistä virhettä hyväkseen. A oli erehdyttänyt Maahanmuuttovirastoa perusteettomasti maksamaan hänelle vastaanottorahoja 587,20 euroa ja majoituskustannuksia 2 306,22 eurolla.

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 31.10.2014

Käräjäoikeus katsoi, että ulkomaalaisrekisteri oli rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin tarkoittama yleinen rekisteri ja että A oli antanut väärän tiedon kansalaisuudestaan tarkoituksenaan hankkia itselleen ja perheelleen Suomesta taloudellista etua, jota ei ollut saatavissa Puolasta. A:n tahallisuus oli kattanut myös sen seikan, että virheellinen tieto saatetaan merkitä Suomen viranomaisten rekisteriin. Käräjäoikeus katsoi A:n syyllistyneen rekisterimerkintärikokseen ja tuomitsi hänet tästä ja petoksesta sakkorangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Tomi Vistilä ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden tuomio 25.8.2015

Hovioikeus katsoi, että ulkomaalaisrekisterin pitämisen tarkoitus ja rekisterin tietoja koskeva salassapitosäännös puoltavat sitä, ettei ulkomaalaisrekisteri ole rikoslain 16 kuvun 7 §:ssä tarkoitettu yleinen rekisteri. Ulkomaalaisrekisteri oli tarkoitettu yksinomaan viranomaisten sisäiseen käyttöön, minkä vuoksi ulkomaalaisrekisteri ei voinut olla rekisterimerkintärikoksen kohteena. Hovioikeus hylkäsi syytteen ja vapautti A:n tuomitusta rangaistuksesta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirjo Latvala, Jukka Mäkelä ja Ulla-Maj Leppäkorpi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Valituksessaan syyttäjä vaati, että A tuomitaan rangaistukseen rekisterimerkintärikoksesta.

Vastauksessaan A vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Saapuessaan Suomeen A on hakenut turvapaikkaa. Alustavassa turvapaikkapuhuttelussa 21.7.2014 hän on kertonut olevansa Syyrian kansalainen, mutta jättänyt kertomatta, että hän oli myös Puolan kansalainen. Poliisi on merkinnyt A:n antamat tiedot ulkomaalaisrekisteriin.

2. A oli oma-aloitteisesti 2.9.2014 toimittanut poliisille kirjeen, jossa hän kertoi olevansa myös Puolan kansalainen. Koska Puolan kansalaisena hän ei voinut saada kansainvälistä suojelua suhteessa Syyriaan, A oli peruuttanut turvapaikkahakemuksensa ja pyytänyt oleskelulupaa. Sittemmin A oli poistunut Suomesta.

3. Syyttäjä oli syytteessään vaatinut rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 ja 2 kohdan nojalla A:n tuomitsemista rangaistukseen rekisterimerkintärikoksesta. Syytteen mukaan A oli aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään ulkomaalaisrekisteriin antanut väärän tiedon kansalaisuudestaan jättämällä kertomatta, että hän oli myös Puolan kansalainen. Lisäksi hän oli hankkiakseen hyötyä käyttänyt hyväkseen rekisteriin aiheuttamaansa virhettä.

4. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan joka 1) aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon tai 2) hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä, on tuomittava rekisterimerkintärikoksesta sakkoon tai vankeuteen enintään kolmeksi vuodeksi.

5. Asiassa on ensiksi ratkaistava, onko ulkomaalaisrekisteri sellainen yleinen rekisteri, jota tarkoitetaan lainkohdassa. Jos vastaus on myöntävä, asiassa on toiseksi ratkaistava, onko A menetellyt lainkohdassa tarkoitetulla tavalla tahallisesti. Riidatonta on, että A:n kertoma väärä tieto kansalaisuudestaan on turvapaikkahakemuksen käsittelyn kannalta oikeudellisesti merkityksellinen seikka.

Mitä tarkoitetaan yleisellä rekisterillä?

6. Säännöstä koskevien lainvalmistelutöiden mukaan rangaistussäännöksen tarkoituksena on suojata viranomaisten pitämien yleisten rekisterien luotettavuutta ja niiden sisältämien tietojen totuudenmukaisuutta. Monet säännöksessä tarkoitetut rekisterit ovat myös viralliselta nimeltään rekistereitä kuten väestö-, kauppa-, moottoriajoneuvo-, ajokortti-, yhdistys-, säätiö-, lainhuuto-, kiinnitys-, maa- tai patenttirekisteri. Yleisiä rekistereitä ovat kuitenkin myös muut vastaavat luettelot kuten esimerkiksi tonttikirja. Ratkaisevaa ei ole rekisterin tai luettelon nimi vaan, että rekisterin sisältämillä tiedoilla täytyy olla ainakin jonkinlaista merkitystä todisteena oikeuselämässä (HE 6/1997 vp s. 72).

7. Lain esitöiden mukaan säännöksessä tarkoitettu rekisteri on yleinen sillä tavoin kuin yleisten asiakirjain julkisuudesta annetussa laissa on säädetty. Kaikki säännöksessä tarkoitetut rekisterit eivät kuitenkaan ole siten julkisia, että myös yleisöllä on oikeus saada rekisteristä tietoja. Siten esimerkiksi oikeusministeriön pitämä rikosrekisteri on säännöksen tarkoittama yleinen rekisteri, mutta poliisiviranomaisten rikostutkintaan liittyvistä syistä pitämät tekotapa- tai muut sellaiset rekisterit, jotka on tarkoitettu yksinomaan viranomaisten sisäiseen käyttöön, eivät voi olla rekisterimerkintärikoksen kohteena (HE 6/1997 vp s. 72).

8. Ulkomaalaisteristä annetun lain 2 §:ssä säädetään, että ulkomaalaisrekisteriä pidetään ja käytetään ulkomaalaisten maahantuloa ja maastalähtöä sekä oleskelua ja työntekoa koskevien asioiden käsittelyä, päätöksentekoa ja valvontaa varten, valtion turvallisuuden suojaamiseksi sekä turvallisuusselvityslaissa (726/2014) tarkoitetun turvallisuusselvityksen tekemiseksi. Ulkomaalaisrekisteriä pidetään lisäksi Suomen kansalaisuuden saamista, säilyttämistä ja menettämistä sekä kansalaisuusaseman määrittämistä koskevien asioiden käsittelyä ja päätöksentekoa varten.

9. Ulkomaalaisrekisterilain (1270/1997) 3 §:n mukaan ulkomaalaisrekisterin päävastuullinen rekisterinpitäjä on Maahanmuuttovirasto, mutta tiettyjen osarekisterien osalta päävastuullinen rekisterinpitäjä on ulkoasiainministeriö. Ulkomaalaisrekisteriä pitää ja käyttää lisäksi poliisi, rajavartiolaitos, Tulli, elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskus, työ- ja elinkeinotoimisto, vankeinhoitoviranomainen ja yhdenvertaisuusvaltuutettu. Rekisterinpitäjällä on oikeus salassapitosäännösten estämättä saada ulkomaalaisrekisteriä varten sille laissa säädettyjen tehtävien suorittamiseksi välttämättömiä tietoja siten kuin 8 §:ssä säädetään. Lain 10 §:ssä on säädetty muiden viranomaisten tiedonsaantioikeudesta. Tällaisia viranomaisia ovat muun muassa puolustusvoimat, esitutkintaviranomaiset, väestörekisterikeskus ja maistraatit, eläketurvakeskus, Kansaneläkelaitos, työsuojeluviranomaiset ja oppilaitokset.

10. Ulkomaalaisrekisterilain 11 §:n mukaan 2 §:n mukaisten tehtävien hoitamista varten saadut tiedot ja asiakirjat on pidettävä salassa, jos niin lailla säädetään tai lain nojalla määrätään taikka jos ei ole ilmeistä, että tiedon antaminen ei aiheuta vahinkoa tai haittaa Suomen kansainvälisille suhteille, kansainväliselle yhteistyölle taikka hakijalle tai hänen läheiselleen. Viranomaisten toiminnan julkisuudesta annetun lain (621/1999) 24 §:n 1 momentin 24 kohdan nojalla salassa pidettäviä viranomaisen asiakirjoja ovat, jollei erikseen toisin säädetä, asiakirjat, jotka koskevat pakolaista tai turvapaikan, oleskeluluvan tai viisumin hakijaa, jollei ole ilmeistä, että tiedon antaminen niistä ei vaaranna pakolaisen tai hakijan tai näiden läheisten turvallisuutta. Näiden säännöksien perusteella Korkein oikeus toteaa, että lähtökohtaisesti ulkomaalaisrekisterissä olevat tiedot eivät ole yleisölle julkisia.

Rekisteriä koskevat Korkeimman oikeuden johtopäätökset

11. Kuten edellä kohdassa 7 kohdassa on todettu, se seikka, että rekisterissä olevat tiedot eivät ole yleisölle julkisia, ei ole esteenä sille, että rekisteriä voidaan pitää yleisenä. Korkein oikeus katsoo, että yleisyyden kannalta on keskeistä arvioida, millainen oikeudellinen merkitys rekisteritiedoilla on ja onko rekisteri usean viranomaisen keskinäisessä käytössä vai vain yhden viranomaisen sisäinen rekisteri.

12. Korkein oikeus toteaa, että ulkomaalaisrekisteri on usean viranomaisen pitämä ja ensisijassa heidän keskinäisiin tiedontarpeisiinsa tarkoitettu rekisteri. Rekisterissä olevat tiedot ovat oikeudellisesti merkityksellisiä usean viranomaisen toiminnassa. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ulkomaalaisrekisteri on rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu yleinen rekisteri.

Tahallisuus rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistössä

13. Rekisterimerkintärikokseen syyllistyy rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan se, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon.

14. Lainkohdan mukaan olennaista tunnusmerkistön täyttymisen kannalta on tiedon antaminen rekisteriin merkitsemistä varten. Rekisterimerkintärikos ei ole niin sanottu seurausrikos. Merkitystä ei ole sillä, merkitäänkö tieto rekisteriin vai ei. Tämän takia tekijän tahallisuutta on arvioitava niin sanotun olosuhdetahallisuuden pohjalta. Sillä tarkoitetaan sen arvioimista, onko tekijällä ollut tahallisuuden edellyttämä tieto tunnusmerkistössä tarkoitetuista olosuhteista. Rekisterimerkintärikoksen tunnusmerkistön täyttymistä arvioitaessa keskeistä on, että tekijä tietää annetun tiedon olevan väärä ja että tiedon perusteella rekisteriin tehdään merkintä, josta aiheutuu rekisteriin oikeudellisesti merkityksellinen virhe.

15. Korkein oikeus on viimeaikaisessa oikeuskäytännössään arvioinut olosuhdetahallisuudessa edellytetyn tiedon varmuutta todennäköisyystahallisuutta koskevien arviointiperusteiden mukaisesti (KKO 2015:66 kohta 25 ja siinä mainitut ratkaisut). Sen mukaan teko rekisterimerkintärikoksena olisi tahallinen, jos tekijä on pitänyt varsin todennäköisenä, että tieto merkitään rekisteriin.

16. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa säädetyn tunnusmerkistön mukaan tieto on kuitenkin lisäksi pitänyt antaa nimenomaisesti siinä tarkoituksessa, että se merkitään rekisteriin. Kysymys on siis korotetusta tahallisuusvaatimuksesta. Korkein oikeus katsoo tämän tarkoittavan sitä, että tekijällä pitää olla normaalia todennäköisyystahallisuutta parempi tieto sekä rekisteristä että annettavan tiedon rekisteriin merkitsemisestä.

17. A on tiennyt antavansa puutteellisen ja siten virheellisen tiedon kansalaisuudestaan. Näin ollen jotta syytteessä mainittu menettely voidaan lukea A:n syyksi tahallisena tekona, A:n on lisäksi pitänyt tietää, että hänen antamansa tieto tullaan merkitsemään rekisteriin, jonka tiedot ovat oikeudellisesti merkityksellisiä.

Tunnusmerkistön täyttymisen arviointi tässä tapauksessa

18. A on antanut väärän ilmoituksen kansalaisuudestaan alustavassa turvapaikkapuhuttelussa maahan saavuttuaan. Puhuttelussa hänelle on kahdesti ilmoitettu, että hänen pitää puhua totta. Asiakirjoista ei kuitenkaan ilmene, että A:lle olisi ilmoitettu hänen antamiensa tietojen merkitsemisestä ulkomaalaisrekisteriin. Näissä olosuhteissa ei ole todennäköistä, että A olisi edes tiennyt ulkomaalaisrekisterin olemassaolosta. Tällä perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei A ole antanut väärää tietoa aiheuttaakseen virheen ulkomaalaisrekisteriin. Hän ei siten ole menetellyt rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla.

Virheen hyväksikäyttöön perustuva syyte

19. Syyttäjä on syyttänyt A:ta myös siitä, että hän on käyttänyt aiheuttamaansa virhettä hyväkseen. Rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan rekisterimerkintärikoksesta tuomitaan se, joka hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä taikka toista vahingoittaakseen käyttää hyväkseen 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla aiheutettua virhettä.

20. Kun A ei ole aiheuttanut virhettä rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla tavalla, hänen syykseen ei voida lukea myöskään momentin 2 kohdan mukaista rikosta.

21. Edellytyksiä syyttäjän valituksen ja syytteen hyväksymiselle ei ole.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Pertti Välimäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Soile Poutiainen ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Eeva Palaja (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Määräaikainen oikeussihteeri Palaja: Mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen siltä osin, että asiassa on ensin ratkaistava, onko ulkomaalaisrekisteri sellainen yleinen rekisteri, jota tarkoitetaan rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdassa sekä että vaikka ulkomaalaisrekisterissä olevat tiedot eivät lähtökohtaisesti ole yleisölle julkisia, mainittu rekisteri on edellä sanotussa lainkohdassa tarkoitettu yleinen rekisteri. Tämän jälkeen Korkein oikeus katsonee, että asiassa on kysymys rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan muusta tunnusmerkistöstä.

Mainitun lainkohdan mukaan rikosrekisterimerkintärikoksesta on tuomittava se, joka aiheuttaakseen oikeudellisesti merkityksellisen virheen viranomaisen pitämään yleiseen rekisteriin antaa rekisteriä pitävälle viranomaiselle väärän tiedon. Lainkohta edellyttää sitä, että tieto annetaan rekisteriin merkitsemistä varten. Tekijällä tulee näin ollen olla tieto sekä rekisteristä että tiedon merkitsemisestä sinne.

A on sinänsä tiennyt antavansa virheellisen tiedon, kun hän ei ole kertonut olevansa myös Euroopan unionin jäsenmaan Puolan kansalainen maahan saapuessaan. A ei kuitenkaan ole ollut tietoinen siitä, että hänen antamansa tiedot merkitään ulkomaalaisrekisteriin eikä asiassa ole edes väitetty hänen olleen tällaisesta rekisteristä tietoinen. Hän ei siten ole voinut antaa väärää tietoa aiheuttaakseen virheen ulkomaalaisrekisteriin. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsonee, että A ei ole syyllistynyt rikoslain 16 luvun 7 §:n 1 momentin 1 kohdan tunnusmerkistön mukaiseen tekoon.

Siltä osin kuin syytteessä on vielä kysymys siitä, että A on käyttänyt aiheuttamaansa virhettä hyväkseen, mietintö on Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen.

Oikeusneuvos Häyhä: Hyväksyn esittelijän mietinnön.

A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut lukuisia kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä aviopuolisonsa B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan. HIV-infektio oli tarttunut B:hen. HIV-infektio katsottiin törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistössä tarkoitetuksi vakavaksi sairaudeksi ja A:n syyksi luettiin törkeä pahoinpitely. (Ään.)

Kysymys myös A:lle tuomittavasta rangaistuksesta. (Ään.)

RL 21 luku 5 § 1 mom
RL 21 luku 6 § 1 mom
RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 27.1.2014

Käräjäoikeus katsoi kohdassa 1 syyttäjän syytteestä selvitetyksi, että A oli 1.7. – 31.12.2009 vahingoittanut aviomiehensä B:n terveyttä tartuttamalla tähän HIV-infektion. A oli tietoisena HIV-infektiostaan ollut useita kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan, vaikka A oli tiennyt sen tarttumismahdollisuudesta suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä.

Käräjäoikeus hyläten syytteen törkeästä pahoinpitelystä piti A:n rikosta pahoinpitelynä. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan HIV-infektion vaikutukset rajoittuivat yleensä kahdesti vuodessa tehtäviin verikokeisiin ja lääkkeiden ottamiseen kerran päivässä. Vaikka lääkityksellä ei voitu poistaa HIV-infektiota, sen avulla tartunnan vaikutus viruksenkantajan elinikään, elämänlaatuun ja toimintakykyyn saatiin varsin vähäiseksi. A:n tahallisuus ei ulottunut HIV-tartuntaan liittyvien virheellisten ja vanhentuneiden asenteiden aiheuttamaan kärsimykseen.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n yhdeksi vuodeksi ehdolliseen vankeuteen katsoen, että A:han kohdistuvassa moitearvostelussa oli kysymys lähinnä siitä, että hän oli HIV-tartuntansa salaamalla pettänyt B:n luottamuksen. A ja B olivat lyhyen seurustelun jälkeen avioituneet ja muuttaneet yhteen. B oli voinut tässä tilanteessa perustellusti odottaa, että hänen terveytensä ei ollut vaarassa hänen harrastaessaan suojaamatonta seksiä A:n kanssa. A:lla oli syksyn 2009 aikana ollut usein tilaisuus muuttaa käyttäytymistään, mutta hän oli jatkanut aloittamaansa tekoa, kunnes B:n tartunta oli sattumalta selvinnyt. Käräjäoikeuden mukaan tällainen menettely ansaitsi ankaran moitearvostelun.

Käräjäoikeus luki A:n syyksi lisäksi kohdassa 11 lievän pahoinpitelyn. Tällä rikoksella ei ollut vaikutusta rangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Pasi Kumpula ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 1.4.2015

B valitti hovioikeuteen vaatien, että A:n syyksi luetaan törkeä pahoinpitely sekä että A:lle tuomittua vankeusrangaistusta korotetaan ja se määrätään ehdottomaksi.

Hovioikeus katsoi, että HIV-infektio oli krooninen parantumaton sairaus, joka hoitamattomana johti AIDSiin ja ennenaikaiseen kuolemaan. HIV-infektio edellytti sitoutumista jatkuvaan, erittäin säännölliseen lääkitykseen ja virustason seurantaan. HIV-infektion tehokas hoito edellytti, että sairaus havaitaan ajoissa, lääkehoito aloitetaan ennen taudin etenemistä AIDS-vaiheeseen ja että lääkitystä jatketaan loppuelämän ajan. HIV-infektioon on ollut tehokkaita lääkkeitä 1990-luvun puolivälistä alkaen, mutta lääkityksen pitkäaikaisvaikutukset eivät olleet vielä arvioitavissa. Lääkehoidolla oli myös yhteisvaikutuksia muiden lääkkeiden kanssa sekä vaikutuksia seksuaalielämään ja mahdollisuuksiin saada lapsia. Näistä syistä, ja ottaen huomioon viimeaikaisen oikeuskäytännön, hovioikeus piti HIV-infektiota törkeän pahoinpitelyn tunnusmerkistössä tarkoitettuna vakavana sairautena. Hovioikeus piti tekoa myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä ja luki A:n syyksi törkeän pahoinpitelyn.

Hovioikeus katsoi, että A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely oli sairauden laadun vuoksi ollut hyvin moitittava ja osoittanut vakavaa piittaamattomuutta toisen terveydestä ja tuomitsi hänet kohdan 1 törkeästä pahoinpitelystä ja kohdan 11 lievästä pahoinpitelystä yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Pirkko Kauppinen, Jukka Kontio ja Birgitta Lemström.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko hänen syykseen kohdassa 1 luettu pahoinpitely katsottava törkeäksi ja kysymystä rangaistuksen mittaamisesta. Muilta osin A:lle ei myönnetty valituslupaa.

A vaati valituksessaan, että hänen katsotaan hänen syykseen kohdassa 1 luetulla menettelyllä syyllistyneen pahoinpitelyyn ja että syyte enemmälti hylätään. Lisäksi A vaati, että rangaistusta joka tapauksessa alennetaan ja se lievennetään ehdolliseksi vankeudeksi.

B vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on katsonut selvitetyksi, että A on vahingoittanut aviomiehensä B:n terveyttä tartuttamalla tähän HIV-infektion. A oli ollut 1.7. ja 31.12.2009 välisenä aikana tietoisena HIV-infektiostaan vähintään kymmeniä kertoja, todennäköisesti noin sata kertaa, suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa kertomatta tälle sairaudestaan, vaikka hän oli tiennyt sen tarttumismahdollisuudesta suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä. Käräjäoikeus on lausumillaan perusteilla katsonut, että HIV-tartunta oli ollut A:n menettelyn varsin todennäköinen seuraus ja että hän oli syyllistynyt menettelyllään pahoinpitelyyn.

2. A ja syyttäjä ovat tyytyneet käräjäoikeuden tuomioon. Sen sijaan B on valittanut hovioikeuteen ja vaatinut, että menettely luetaan A:n syyksi törkeänä pahoinpitelynä. Hovioikeus on katsonut pahoinpitelyn törkeäksi ja tuominnut A:n siitä ja hänen syykseen myös luetusta lievästä pahoinpitelystä yhteiseen 2 vuoden 6 kuukauden vankeusrangaistukseen.

3. Alemmat oikeudet ovat katsoneet, että A on tartuttanut B:hen HIV-infektion tahallaan. Syyksilukeminen on tahallisuuden osalta lainvoimainen. Asiassa on A:n valituksesta kysymys enää siitä, onko pahoinpitelyä pidettävä törkeänä, ja hänelle tuomittavasta rangaistuksesta.

HIV-infektiota koskevat ennakkoratkaisut

4. Korkein oikeus on julkaissut vuonna 2015 kaksi ennakkoratkaisua, joissa on ollut kysymys HIV-positiivisen henkilön rikosoikeudellisesta vastuusta. Kummassakin tapauksessa vastaaja oli käyttänyt antiretroviraalista lääkitystä ja ollut suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä infektiostaan kertomatta. Sairaus ei ollut tarttunut.

5. Ratkaisussa KKO 2015:83 oli kysymys useista anaaliyhdynnöistä. Korkein oikeus katsoi, että HIV-tartunta on vakava seuraus ja että A oli törkeällä huolimattomuudella aiheuttanut B:lle vakavan terveyden vaaran. A oli syyllistynyt vaaran aiheuttamiseen.

6. Ratkaisussa KKO 2015:84 oli kysymys emätinyhdynnästä ja siitä, oliko HIV-infektion tarttumista pidettävä sillä tavalla todennäköisenä, että teko oli luettava A:n syyksi törkeän pahoinpitelyn yrityksenä. Korkein oikeus katsoi, ettei asiassa ole tullut esille sellaisia seikkoja, joiden perusteella voitaisiin päätellä A:n tarkoittaneen vahingoittaa B:n terveyttä tai pitäneen varmana sitä, että hänen sairastamansa HIV-infektio tarttuisi B:hen. Korkein oikeus katsoi lisäksi, että tartunnan todennäköisyys oli kerrotuissa olosuhteissa ollut niin vähäinen, ettei edes A:n sairastama C-hepatiitti ollut voinut lisätä tartuntavaaraa sellaiseksi, että A:n HIV-infektion tarttuminen B:hen olisi ollut todennäköisempää kuin sen tarttumatta jääminen.

7. Näitä vanhemmassa ennakkoratkaisussa KKO 1993:92 on puolestaan ollut kysymys siitä, oliko S syyllistynyt tappoon tai vaihtoehtoisesti törkeään pahoinpitelyyn ja törkeään kuolemantuottamukseen. Petri K oli toistuvien suojaamattomien anaaliyhdyntöjen seurauksena saanut S:lta HIV-tartunnan ja kuollut aidsiin. Korkein oikeus katsoi jääneen näyttämättä, että S olisi tarkoittanut tartuttaa infektion kumppaniinsa ja ettei ollut perusteita olettaa, että S ottaen huomioon hänen käytettävissään olleet tiedot tartuntamahdollisuuden suuruudesta olisi pitänyt tartunnan tapahtumista anaaliyhdynnän varmana tai varsin todennäköisenä seuraamuksena. S:n katsottiin syyllistyneen törkeään kuolemantuottamukseen.

Sovellettava säännös

8. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan pahoinpitely on törkeä muun muassa silloin, jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila ja rikos on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä.

9. Kuten edellä mainittua säännöstä edeltäneen lain (491/1969) esitöistä ilmenee, vakavana sairautena tuli pitää esimerkiksi tautia, joka on aiheuttanut hengenvaaran tahi jota kokemuksen mukaan on pidettävä luonteeltaan hengenvaarallisena (HE 68/1966 vp s. 16, LaVM 11/1969 vp s. 5). Rikoslain uudistuksella (578/1995) ei tarkoitettu muuttaa oikeustilaa (HE 94/1993 vp s. 96).

Onko HIV-infektio vakava sairaus

10. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2015:83 päätynyt siihen, että HIV-infektio oli vaaran aiheuttamisen tunnusmerkistössä tarkoitettu vakava seuraus. Taudin diagnosoimiseen liittyy epävarmuutta ja viivettä, tauti on krooninen ja sen hallinnassa pitäminen edellyttää sitoutumista loppuelämän pituiseen tarkkaan hoitoon ja seurantaan. Hoitamattomana tauti etenee aids-vaiheeseen ja johtaa lopulta potilaan kuolemaan (kohdat 31 – 33).

11. Korkein oikeus katsoo, että HIV-infektio on rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu vakava sairaus.

Onko pahoinpitelyä pidettävä kokonaisuutena arvostellen törkeänä

12. A on tartuttanut B:hen HI-viruksen. A oli jo vuosia tiennyt infektiostaan, mutta jättänyt kertomatta siitä aviomiehelleen. Suojaamattomat yhdynnät ovat jatkuneet kuukausien ajan ja päättyneet vasta, kun B:n tartunta on sattumalta tullut esiin. Laiminlyömällä kertoa tartunnastaan ja suojata B:tä tartunnalta A on osoittanut välinpitämättömyyttä B:n terveyttä kohtaan. A:n syyksi lainvoimaisesti tahallisena pahoinpitelynä luettua tekoa on tästä syystä perusteltua pitää myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

Rangaistuksen mittaamisen perusteista

13. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyden huomioon ottamisella pyritään takaamaan yhdenvertaisuusperiaatteen toteutuminen myös rangaistuksen mittaamisessa (KKO 2015:12 kohta 8 ja siinä mainitut ratkaisut).

14. Rangaistus on rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Kuten lain esitöistä ilmenee, vahingollisuudessa ja vaarallisuudessa on kysymys tunnusmerkistön mukaisten seurausten arvottamisesta (HE 44/2002 vp s. 187). Tekijän syyllisyys viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (ks. esim. KKO 2008:85 kohta 4 ja KKO 2015:52 kohta 17). Syyllisyyden arviointiin vaikuttavat esimerkiksi tahallisuuden aste ja se, onko teko tehty harkiten vai hetken mielijohteesta (HE 44/2002 vp s. 189).

15. Kun kysymys on rangaistuksen määräämisestä rikoksen törkeän tekomuodon tunnusmerkistön täyttävästä teosta, huomioon otetaan rangaistusasteikon puitteissa ja rangaistuksen määräämistä koskevien säännösten mukaisesti myös ne seikat, jotka ovat vaikuttaneet rikoksen törkeysarviointiin (ks. KKO 2014:85 kohta 7. Ks. myös KKO 2008:72 kohta 14 ja KKO 2016:56 kohta 23).

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

Lähtökohdat

16. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan törkeästä pahoinpitelystä tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta.

17. Korkein oikeus ei ole antanut ennakkoratkaisuja rangaistuksen mittaamisesta käsillä olevan kaltaisessa tapauksessa. Ratkaisussa KKO 1993:92, jossa teon uhri oli kuollut aidsin seurauksena, Korkein oikeus tuomitsi tekijän törkeästä kuolemantuottamuksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen. Ennakkoratkaisussa KKO 2008:85 törkeän pahoinpitelyn eräänä ankaroittamisperusteena oli vaikean ruumiinvamman aiheuttaminen toiselle, minkä lisäksi pahoinpitelyllä oli aiheutettu hengenvaarallinen tila ja se oli tehty erityisen raa’alla ja julmalla tavalla. Tekijälle tuomittiin rangaistukseksi 6 vuotta 6 kuukautta vankeutta. Alempien oikeuksien tuomitsemat rangaistukset HIV-infektio tartuttamalla tehdyistä törkeistä pahoinpitelyistä vaihtelevat Korkeimman oikeuden havaintojen mukaan alle kahdesta vuodesta neljään vuoteen vankeutta.

18. Törkeä pahoinpitely, joka on tehty tartuttamalla HIV-infektio toiseen, poikkeaa merkittävästi tekotavaltaan tavanomaisista pahoinpitelyrikoksista. Pahoinpitelyrikokset toteutetaan tyypillisesti tekemällä ruumiillista väkivaltaa toiselle, kun taas HIV-infektion tartuttamisessa on kysymys toisen terveyden vahingoittamisesta yleensä väkivaltaa tekemättä. Ruumiillisen väkivallan tekeminen on jo itsessään moitittavaa ja rangaistavaa riippumatta siitä, vahingoitetaanko sillä toisen terveyttä. Kuten rikoslain 6 luvun 3 §:ää koskevissa esitöissä on todettu, rikoksen tekotapaa määrittävien piirteiden merkitys rangaistuksen mittaamisessa määräytyy sen mukaan, mitä ne kertovat teon vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä (HE 44/2002 vp s. 189 – 190).

Teon vahingollisuus ja vaarallisuus

19. HIV-infektio on nykytiedon mukaan parantumaton sairaus, joka hoitamattomana johtaa potilaan kuolemaan. HIV-infektiota osataan kuitenkin nykyään hoitaa tehokkaasti niin, että se ei etene aids-vaiheeseen eikä johda potilaan kuolemaan. HIV-infektion hoito edellyttää kuitenkin sitoutumista säännölliseen ja elinikäiseen lääkitykseen ja seurantaan. Lääkkeiden epäsäännöllinen käyttö saattaa synnyttää niille vastustuskykyisiä viruskantoja (KKO 2015:83 kohdat 31 – 33). Lääkitystä asianmukaisesti käyttävän potilaan riski tartuttaa HIV-infektio edelleen on suojaamattomassakin sukupuoliyhteydessä pieni (KKO 2015:83 kohdat 13 – 24).

20. Tarkasteltaessa yleensä törkeistä pahoinpitelyistä rikoksen uhreille aiheutuvia seurauksia HIV-infektiota voidaan pitää hyvin vakavana. Huomioon ottaen erityisesti sen, ettei HIV-infektiosta parane, että se hoitamattomana johtaa kuolemaan ja että sen hoito vaatii elinikäistä sitoutumista, sitä on perusteltua pitää selvästi vakavampana sairautena kuin mitä asiassa sovelletun rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetun ankaroittamisperusteen soveltaminen vähintään edellyttää. Korkein oikeus katsoo, että A:n syyksi luetun rikoksen vahingollisuus ja vaarallisuus puoltavat törkeästä pahoinpitelystä säädettyä minimirangaistusta ankaramman rangaistuksen tuomitsemista.

A:n syyllisyys

21. Tahallisuuden aste vaikuttaa syyllisyyden arviointiin, kuten kohdassa 14 on todettu. Rikoslain 3 luvun 6 §:n sanamuodosta ilmenee, että tahallisuutta arvioidaan lähtökohtaisesti tekijän näkökulmasta muun muassa sillä perusteella, kuinka todennäköisenä tekijä on pitänyt seurauksen aiheutumista.

22. A:n syyksi on luettu, että hän oli omasta HIV-infektiostaan ilmoittamatta ollut 1.7. ja 31.12.2009 välisenä aikana useita kertoja suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä puolisonsa kanssa. Käräjäoikeus on arvioinut suojaamattomien sukupuoliyhteyksien todennäköiseksi määräksi noin 100 ja katsonut A:n menettelyn tahalliseksi sillä perusteella, että A oli pitänyt HIV-infektion tarttumista yhdyntöjen varsin todennäköisenä seurauksena. A on tyytynyt käräjäoikeuden tuomioon tältä osin, ja hänen tahallisuuttaan koskeva ratkaisu on siten jäänyt lainvoimaiseksi.

23. A on itse saanut vuonna 2005 HIV-tartunnan seksuaalisen kanssakäymisen seurauksena aikaisemmalta puolisoltaan. Tartunnan toteamisen jälkeen hän on myös saanut tietoonsa ohjeet niistä toimista, joita tartuntojen ehkäiseminen edellyttää. Hänen on täytynyt tietää myös se, että veren HI-viruspitoisuus ja siten tartuntariski kasvaa merkittävästi ennen kuin viruslääkitys tuolloin voimassa olleiden hoitosuositusten mukaan aloitetaan. A on hoitosuositusten mukaisesti aloittanut HIV-lääkityksen vasta 1.4.2010, jolloin B oli jo saanut tartunnan.

24. A:n syyksi on luettu tahallisuuden alin aste eli niin sanottu todennäköisyystahallisuus, mikä vaikuttaa hänelle tuomittavaan rangaistukseen lieventävästi. Edellä lausuttu huomioon ottaen A:n syyllisyyteen ei tältä osin kuitenkaan liity sellaisia poikkeuksellisia piirteitä, joiden perusteella sanotun vaikutuksen tulisi olisi tavanomaista suurempi.

25. Kuten rikoslain 6 luvun 4 §:n esitöissä on todettu, myös rikoksen tekopäätöksen kiinteys vaikuttaa syyllisyysarvosteluun. Harkiten tehdyistä rikoksista rangaistaan ankarammin kuin hetken mielijohteesta syntyneistä teoista (HE 44/2002 vp s. 189). A on ollut noin puolen vuoden ajan toistuvasti suojaamattomassa sukupuoliyhteydessä B:n kanssa salaten oman tartuntansa. Vaikka A:n menettelyä HIV-infektion tartuttamisessa ei voida pitää harkittuna, hänellä on kuitenkin tuona aikana ollut mahdollisuus harkita ja muuttaa menettelyään. A on tästä huolimatta jatkanut suojaamattomia yhdyntöjä B:n kanssa, kunnes tämä on saanut tiedon tartunnastaan. A:n syyksi luettu törkeä pahoinpitely osoittaa sen vuoksi tässä suhteessa selvästi suurempaa syyllisyyttä kuin ne varsin tyypilliset törkeät pahoinpitelyt, jotka tehdään pikaistuksissa tai muutoin hetken mielijohteesta.

26. Tekijän syyllisyyttä arvioitaessa otetaan huomioon myös pahoinpitelyn uhrin mahdollinen avuttomuus tai kykenemättömyys suojautua pahoinpitelyltä (ks. HE 44/2002 vp s. 189 – 190). A:n ja B:n suhteen laatu huomioon ottaen B on voinut luottaa siihen, ettei A jätä kertomatta hänelle hänen terveytensä kannalta olennaista tietoa eikä varsinkaan tahallaan vahingoita vakavasti hänen terveyttään. A:n jätettyä kuitenkin kertomatta HIV-infektiostaan B:llä ei ole ollut mahdollisuutta harkita toimenpiteitä tartunnalta suojautumiseksi.

27. Yhteenvetonaan Korkein oikeus toteaa, että A:n menettely osoittaa edellä mainituista syistä tavanomaista suurempaa piittaamattomuutta toisen terveydestä. A:n syyllisyys puoltaa törkeästä pahoinpitelystä säädettyä minimirangaistusta ankaramman rangaistuksen tuomitsemista.

Korkeimman oikeuden johtopäätös

28. Edellä lausutuilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:n syyksi luetusta rikoksesta on 2 vuotta 3 kuukautta vankeutta. A:n syyksi käräjäoikeudessa luetulla lievällä pahoinpitelyllä ei ole vaikutusta hänelle tuomittavaan rangaistukseen. Vankeuden pituus huomioon ottaen sitä ei voida tuomita ehdollisena.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle tuomittu vankeusrangaistus alennetaan 2 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeutta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko, oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä, Marjut Jokela (eri mieltä) ja Mika Huovila. Esittelijä Jukka Siro.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Jokela: A:n menettely on käräjäoikeuden tältä osin lainvoimaiseksi jääneellä tuomiolla katsottu tahalliseksi. Pahoinpitelyn törkeysarvostelusta ja teosta määrättävästä rangaistuksesta lausun seuraavan:

Rikoksen törkeyden arviointi

Pahoinpitely on rikoslain 21 luvun 6 §:n mukaan törkeä, jos jokin lainkohdassa mainittu peruste on toteutunut ja jos rikosta myös kokonaisuutena arvostellen on pidettävä törkeänä. Rikoslain 21 luvun 6 §:n 1 momentin 1 kohdan ankaroittamisperuste täyttyy, jos pahoinpitelyssä aiheutetaan toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila.

Kuten pykälän sanamuodosta ilmenee, pahoinpitelyä ei yleensä voida pitää kokonaisuutena arvostellen törkeänä vain siksi, että jokin ankaroittamisperusteista täyttyy. Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä on kuitenkin katsottu, että joissain tapauksissa rikoksen ankaroittamisperusteen ilmenemistapa saattaa olla niin vahingollinen tai vaarallinen, että se jo sellaisenaan antaa aiheen arvioida rikoksen myös kokonaisuutena arvostellen törkeäksi (KKO 2013:57 kohta 6).

Enemmistön tavoin katson, että HIV-infektio on lainkohdassa tarkoitettu vakava sairaus. Törkeysarvostelua varten HIV-infektion vahingollisuutta ja vaarallisuutta on kuitenkin verrattava muihin ankaroittamisperusteen täyttäviin pahoinpitelyn seurauksiin. Ajoissa löydetty HIV-infektio, jollaisesta B:n kohdalla on kysymys, on nykyään tehokkaasti hoidettavissa. Nykyisen hoitokäytännön mukaan lääkitys aloitetaan heti tartunnan havaitsemisen jälkeen, jolloin myös tartuttamisriski on käytännössä häviävän pieni. Hoidon vaatima lääkitys, sen tarkka noudattaminen ja toistuvat lääkärintutkimukset eivät poikkea monien muiden kroonisten sairauksien vaatimista toimenpiteistä.

Katson, ettei HIV-infektiota ole aihetta pitää niin vaarallisena ja vahingollisena, että infektion tartuttamista voitaisiin pitää törkeänä pahoinpitelynä vain seurauksen laadun perusteella.

Laissa ei ole määritelty kokonaisarvostelussa huomioon otettavia tekoa lieventäviä ja ankaroittavia seikkoja, ja ne voivat vaihdella rikostyypeittäin. Sovellettavassa lainkohdassa mainittujen muiden ankaroittamisperusteiden ohella merkitystä voi olla muun muassa rikoksen tekotavalla, tekijän motiiveilla ja teon tarkoituksellisuudella.

A ei ole kertonut sairaudestaan B:lle parisuhteen alkaessa eikä myöhemminkään sen noin puolen vuoden aikana, jolloin sukupuoliyhteydet ovat olleet suojaamattomia. Käräjäoikeus on katsonut A:n menettelyn tahalliseksi sillä perusteella, että A on pitänyt HIV-infektion tarttumista yhdyntöjen varsin todennäköisenä seurauksena. Käräjäoikeus on perustanut arvionsa tartuntariskiin 1:100 – 1:1 000, joka on selvästi korkeampi kuin nykytietämyksen mukainen tartunnan todennäköisyys naiselta miehelle, 1:700 – 1:3 000 (KKO 2015:84, kohta 11). Suuri sukupuoliyhteyksien määrä on ollut välttämätön tekijä sille, että tahallisuuden alaraja on täyttynyt edes käräjäoikeuden käyttämillä tartuntariskiä kuvaavilla luvuilla. Tekoajan pituutta tai sukupuoliyhteyksien määrää ei tämän vuoksi voida pitää teon moitittavuutta erikseen lisäävinä perusteina.

Asiassa ei ole väitetty, että A olisi tarkoittanut tai halunnut tartuttaa sairauden puolisoonsa. A:n menettely osoittaa piittaamattomuutta seurauksista, niin kuin enemmistö on kohdassa 27 lausunut. Välinpitämättömyys ei kuvaa tahallisuutta, vaan vähemmän moitittavaa rikosoikeudellista tuottamusta. A:n menettelyyn ei liity väkivaltaa eikä muita lainkohdassa mainittuja ankaroittamisperusteita.

Katson, ettei asiassa ole esitetty perusteita, joiden nojalla A:n syyksi luettu pahoinpitely olisi kokonaisuutena arvioiden törkeä. A:n syyksi jää siten käräjäoikeuden lausumin tavoin pahoinpitely.

Rangaistusseuraamus

Enemmistön päädyttyä katsomaan, että A on syyllistynyt törkeään pahoinpitelyyn, lausun rangaistusseuraamuksesta seuraavaa:

Rangaistuksen määräämisessä ja mittaamisessa tulee ottaa huomioon rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:ssä säädetyt perusteet. Rangaistukseen vaikuttavat myös ne tekoa lieventävät tai ankaroittavat seikat, joilla on merkitystä rikoksen törkeysarvioinnissa.

Törkeän pahoinpitelyn rangaistusasteikko on laaja, vuodesta kymmeneen vuoteen vankeutta. Käsillä olevan kaltaisesta tai muistakaan tartuntataudin levittämiseen perustuvista pahoinpitelyrikoksista ei ole ajanmukaista Korkeimman oikeuden rangaistuskäytäntöä. HIV-tartuntaa koskeva ennakkopäätös KKO 1993:92, jossa tekijä tuomittiin törkeästä kuolemantuottamuksesta kolmeksi vuodeksi vankeuteen, on ajalta, jonka jälkeen lääketieteen kehitys on merkittävästi vähentänyt HIV-tartunnan vaarallisuutta. Ennakkopäätökset KKO 2015:83 ja 2015:84 eivät koske pahoinpitelyä, koska HIV-tartuntaa ei ollut tapahtunut. Ratkaisussa 2015:83 tekijä tuomittiin vaaran aiheuttamisesta, mutta rangaistuksen määrä ei ollut Korkeimman oikeuden ratkaistavana. Ratkaisussa 2015:84 syyte pahoinpitelyn yrityksestä hylättiin, koska vähäisen tartuntariskin vuoksi tekoa ei voitu pitää tahallisena.

Enemmistön perustelujen kohdassa 17 viitattu ennakkoratkaisu 2008:85 koski erityisen raakaa ja julmaa pahoinpitelyä, jossa uhrille oli aiheutunut myös hengenvaarallinen tila ja erittäin vaarallinen kallo-aivovamma. Tapauksesta ei voida saada juurikaan ohjetta rangaistuksen mittaamiseen nyt käsiteltävänä olevassa asiassa.

A:n menettelyssä on käräjäoikeuden tuomionkin mukaan kysymys tahallisuuden alimmasta asteesta. A:n syyllisyyttä ja muita edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena arvioidessani katson, että oikeudenmukainen seuraamus hänen syykseen luettavasta menettelystä on 1 vuosi 8 kuukautta vankeutta.

A:ta ei ole aikaisemmin rangaistu rikoksesta. Hänen rikokseensa ei sisälly niin vakavia piirteitä, että rangaistus olisi määrättävä ehdottomana. Määrään rangaistuksen ehdolliseksi.

Oikeusneuvos Mansikkamäki: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Jokela.

A oli tuonut laittomasti maahan 7 884 grammaa 38 – 45 -prosenttista amfetamiinia edelleen levittämistä varten. A oli toiminut niin sanottuna kuriirina kuljettamalla saamiensa ohjeiden mukaan palkkiota vastaan huumausaine-erän sisältäneen henkilöauton Virosta Suomeen. Teon kohteena olleen huumausaineen määrän ja laadun lisäksi Korkein oikeus otti huomioon A:n epäitsenäisen ja muita osallisia rajoitetumman aseman huumausaineiden maahantuonnissa ja tuomitsi A:n rangaistukseen, joka oli huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän laittomasta maahantuonnista olisi muutoin tuomittu.

Vahvennettu jaosto

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 50 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 4.2.2015 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 23.10.2015 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Marjut Koivisto ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Ari Kyllönen ja Malla Sunell.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen mittaamisen osalta.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Asian käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Asia on Korkeimman oikeuden presidentin määräyksestä ratkaistu vahvennetussa jaostossa.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi törkeän huumausainerikoksen, koska A oli ainakin yhden toisen henkilön kanssa tuonut laittomasti levitystarkoituksessa Virosta Suomeen 7 884 grammaa amfetamiinia, jonka pitoisuus oli ollut 38 – 45 prosenttia.

2. Käräjäoikeuden tuomiosta ilmenee, että A:n oli ollut määrä kuljettaa saamiensa ohjeiden mukaisesti edellä mainitun huumausaine-erän sisältänyt henkilöauto Virosta Suomeen ja palata takaisin heti seuraavana päivänä.

3. Käräjäoikeus on tuominnut A:n 8 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen. Käräjäoikeus on ottanut rangaistuksen mittaamisessa huomioon sen, että A oli tuonut maahan edelleen levitettäväksi suuren määrän pitoisuudeltaan voimakasta, erittäin vaarallista huumausainetta, josta olisi saatu erittäin suuri määrä käyttöannoksia.

4. Hovioikeus on hyväksynyt tuomiossaan käräjäoikeuden perustelut ja johtopäätökset, eikä ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

5. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys A:lle tuomittavasta rangaistuksesta. Arvioitavana on erityisesti se, miten rangaistuksen mittaamisessa tulee ottaa huomioon A:n osuus huumausaineen laittomassa maahantuonnissa eli se, että hänen tehtävänään toimeksiannon mukaisesti on ollut toimia huumausaineen kuljettajana eli niin sanottuna kuriirina.

Rangaistuksen mittaamisen lähtökohdat

6. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Tekijän syyllisyys viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85 kohta 4).

7. Rikoslain 6 luvun 4 §:ää koskevan hallituksen esityksen mukaan myös rikoksen tekotapa vaikuttaa törkeysarvosteluun, vaikka sitä ei mainita lainkohdassa erikseen. Tekotapojen erot heijastavat pääsääntöisesti teon vaihtelevaa vahingollisuutta tai vaarallisuutta taikka ne kertovat tekijän syyllisyyden asteesta. Tekotapaa määrittävien piirteiden kuten esimerkiksi tekijän aseman merkitys määräytyy sen mukaan, mitä ne kertovat teon vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä (HE 44/2002 vp s. 189 – 190).

8. Rangaistuksen määrääminen perustuu asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Sen pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa kysymyksessä olevaa rikosta koskevat rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut. Jos sellaisia ei ole, huomioon voidaan ottaa myös muut samaa rikosta koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa Korkeimmassa oikeudessa on ollut kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta laisinkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää edellä mainitut rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (KKO 2011:102 kohta 19).

Rangaistuksen mittaaminen huumausainekuriirille

9. Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan kymmenen vuoden enimmäisrangaistusta tarvitaan kaikkein törkeimpiä ja vaarallisimpia rikoksia varten (HE 180/1992 vp s. 14).

10. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suuri määrä huumausainetta on ollut käsillä. Pitkään käytössä olleiden huumausaineiden osalta on tässä suhteessa muodostunut vakiintunutta rangaistuskäytäntöä, josta voidaan saada johtoa näiden seikkojen merkitystä harkittaessa (KKO 2011:108 kohta 11). Rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä ilmentävät siten rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta.

11. Oikeuskäytännössä rangaistus huumausainerikoksesta määräytyy usein melko kaavamaisesti aineen määrän ja laadun perusteella. Tämä edistää rangaistusten mittaamisessa rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä ja ennakoitavuutta. Toisaalta huumausainerikokset ovat kohdistuneet yhä suurempiin määriin huumausainetta ja niiden kohteeksi on tullut lukuisia uusia erittäin vaarallisina pidettäviä huumausaineita. Tämä on yhdessä edellä mainitun kaavamaisen mittaamistavan kanssa johtanut törkeistä huumausainerikoksista tuomittavien rangaistusten kohoamiseen lähelle enimmäisrangaistusta myös sellaisista teoista, jotka eivät tekotavoiltaan ole kaikkein vahingollisimpia, vaarallisimpia ja suurinta syyllisyyttä osoittavia. Ankarimmat rangaistukset eivät siten kohdistu vain kaikkein törkeimpiin huumausainerikoksiin eivätkä tekojen rangaistusarvot ole riittävästi erotettavissa toisistaan. Samalla törkeiden huumausainerikosten rangaistuskäytäntö on erkaantunut muun tyyppisistä rikoksista, joissa on sama rangaistusasteikko.

12. Huumausainerikoksesta tuomittavan rangaistuksen ei tule perustua yksin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatuun ja määrään, vaan rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon kaikki rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut seikat. Etenkin törkeimmissä huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä. Erityisesti laajamittaiseen huumausaineiden laittomaan maahantuontiin osallistuu yleensä useita henkilöitä selvästi erilaisissa tehtävissä. Tehtävän osoittama syyllisyys voi tällöin vaihdella rikokseen osallisten välillä huomattavasti.

13. Korkein oikeus on oikeuskäytännössään ottanut huomioon vastaajien erilaisen osuuden huumausainerikoksissa ja antanut sille merkitystä rangaistuksen mittaamisessa. Esimerkiksi Subutex-tablettien laitonta maahantuontia koskevassa ratkaisussa KKO 2006:60 Korkein oikeus otti huomioon vastaajien erilaisen osallisuuden saman huumausaine-erän maahantuonnin toteutuksessa (kohta 6). Vastaavasti ratkaisussa KKO 2005:56 annettiin merkitystä sille, että vastaaja oli toiminut varsin pitkään tietyn huumausaineiden levitysketjun yläpäässä motiivinaan taloudellisen hyödyn tavoittelu (kohta 9). Samoin ratkaisussa KKO 2001:91 huomioon otettiin, että vastaaja oli toiminut eriytyneessä tehtävässä ja osaltaan määräysvaltaa käyttävässä asemassa organisaatiossa, jonka päämääränä oli ollut välittää maahan salakuljetettu huumausaine edelleen ja lopuksi käyttäjilleen.

14. Korkein oikeus on eräissä ratkaisuissa lausunut myös nimenomaisesti kuriirille tuomittavasta rangaistuksesta. Subutex-tablettien laitonta maahantuontia koskevassa toisessa ratkaisussa KKO 2006:58 Korkein oikeus katsoi, ettei ollut aihetta korottaa eräiden vastaajien rangaistuksia muun ohella siitä syystä, että he olivat toimineet vain kuriireina saamansa toimeksiannon ja ohjeiden mukaisesti vähäistä palkkiota vastaan (kohta 16). Samoin savukkeiden salakuljetusta koskevassa ratkaisussa KKO 2008:18 ei ollut aihetta tuomita vastaajia hovioikeuden tuomitsemia ankarampiin rangaistuksiin ottaen huomioon muun ohella vastaajien varsinaiseen laittomaan maahantuontiin syyllistyneitä vähäisempi asema salakuljetusketjun palkattuina autonkuljettajina (kohta 14).

15. Tuotaessa huumausaineita laittomasti maahan kiinnijäämisriski on yleensä suurin ylitettäessä raja. Laajamittaisissa huumausainerikoksissa huumausaine-erän kuljettaminen rajan ylitse annetaan sen vuoksi usein tätä tarkoitusta varten erikseen palkattujen henkilöiden tehtäväksi. Näin toimittaessa rikoksen paljastuminen rajanylityksessä ei välttämättä johda muiden tekijöiden kiinni jäämiseen eikä edes siihen, etteikö huumausaineiden maahantuontia voitaisi jatkaa. Rikoksen onnistuminen riippuu kuitenkin pitkälti siitä, välttääkö kuriiri kiinnijäämisen. Näistä syistä huumausainekuriirin tehtävää voidaan tällaisessa rikoksessa pitää välttämättömänä ja keskeisenä. Tämä seikka vaikuttaa kuriirin syyllisyyttä lisäävästi.

16. Pelkästään kuriirina toimivan tekijän osuus on arvioitaessa huumausaineiden laitonta maahantuontia kokonaisuudessaan kuitenkin yleensä vähämerkityksellisempi ja epäitsenäisempi kuin huumausaineiden maahantuonnin organisoinnista huolehtineiden tekijöiden osuus. Tähän voi viitata esimerkiksi se, että tehtävä rajoittuu vain tiettyyn kuljetustehtävään ja ettei kuriiri käytä maahan tuomaansa huumausaine-erää koskevaa määräysvaltaa tai osallistu huumausaineiden laittoman maahantuonnin tai edes oman osuutensa suunnitteluun. Samaa voi osoittaa myös se, että kuriiri ei saa osallistumisestaan huumausaineiden laittomaan maahantuontiin muuta hyötyä kuin palkkion, joka on vähäinen verrattuna laittomasti maahan tuodun huumausaine-erän edelleen levittämisestä odotettavissa olevaan taloudelliseen hyötyyn. Lisäksi huumausainekuriiri voidaan yleensä tarvittaessa korvata toisella henkilöllä. Tällaiset huumausainekuriirin rikokseen liittyvät piirteet vähentävät häneen kohdistuvaa moitearvostelua.

17. Korkein oikeus katsoo, että määrättäessä rangaistusta huumausainerikoksessa kuriirina toimineelle henkilölle on verrattava edellä mainittuja ja tapaukseen mahdollisesti liittyviä muitakin kuriirin syyllisyyttä lisääviä ja vähentäviä perusteita. Rangaistus on määrättävä kiinnittämällä huomiota kuriirin maahantuoman huumausaineen laadun ja määrän lisäksi kuriirin osuuteen rikoksen tekemisessä ja muihin hänen syyllisyyteensä vaikuttaviin tekijöihin. Ainakin jos kuriirin osuus rikoksen tekemisessä on rajattu tarkoin vain kuljetustehtävään eikä hän ole tavoitellut rikoksella muuta hyötyä kuin vähäistä palkkiota eikä rikoksen tekemiseen liity muitakaan hänen syyllisyyttään lisääviä piirteitä, kuriirin rangaistuksen on perusteltua olla huomattavasti alempi kuin rikoksen suunnitelleiden ja sen keskeisten vaiheiden toteuttamisen järjestelleiden ja sen tuottamaa hyötyä tavoitelleiden henkilöiden rangaistus.

Rangaistuksen mittaaminen tässä asiassa

18. A on tuonut laittomasti maahan 7 884 grammaa amfetamiinia eli hyvin suuren määrän erittäin vaarallista huumausainetta. Amfetamiinin pitoisuus on vaihdellut 38 ja 45 prosentin välillä eli se on ollut keskimääräistä voimakkaampaa. Huumausaineen laadun ja määrän sekä teko-olosuhteiden perusteella on ilmeistä, että huumausaineiden maahantuonti on liittynyt organisoidun rikollisryhmän toimintaan, mistä A:n on täytynyt olla perillä. Nämä seikat puoltavat rangaistuksen mittaamista rangaistusasteikon yläpäästä.

19. Toisaalta asiassa on katsottu selvitetyksi, että A oli osallistunut amfetamiinin laittomaan maahantuontiin kuljettamalla huumausaine-erän sisältäneen ajoneuvon saamiensa ohjeiden mukaisesti Tallinnasta Suomeen. Käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioista ilmenee, että A:n nimeämä huumausaineen laittoman maahantuonnin toimeksiantaja oli luvannut hänelle tehtävän suorittamisesta palkkioksi 500 euroa. Toimeksiantajan ohjeiden mukaan A oli vuokrannut auton tallinnalaisesta autovuokraamosta kahdeksi vuorokaudeksi ja maksanut auton vuokran ja takuumaksun toimeksiantajan tätä varten hänelle antamilla varoilla. Vuokraamansa auton A oli tämän jälkeen saamiensa ohjeiden mukaan luovuttanut toimeksiantajan osoittamalle henkilölle. Kun auto sitten oli palautettu A:lle edelleen kuljettamista varten, sen takaluukussa olleeseen vararenkaaseen oli kätketty syytteessä tarkoitettu huumausaine-erä. Lisäksi auton hansikaslokerossa oli ollut 80 euroa ja muistilappu. Sen jälkeen toimeksiantaja oli ohjeistanut A:ta ajamaan satamaan ja matkustamaan laivalla Suomeen luvaten tälle rahaa suomalaisen puhelinkortin ostamista varten. Suomeen tultuaan A oli otettu kiinni ja huumausaine-erä takavarikoitu.

20. Asiassa ei ole näytetty, että A olisi osallistunut rikoksen suunnitteluun tai huumausaineen hankintaan, että hänen tarkoituksenaan muin toimenpitein olisi ollut osallistua huumausaineen levittämiseen taikka että hän olisi tullut hyötymään huumausaine-erän Suomessa tapahtuvasta laittomasta levittämisestä luvattua palkkiota enempää. Tuntemattomiksi jääneiden henkilöiden A:n käyttämään ajoneuvoon kätkemä huumausaine-erä oli asiassa selvitetyn perusteella uskottu A:n haltuun vasta juuri ennen matkaa luovutettavaksi Suomessa pian edelleen. A:n kuljetustehtävän rajattuun osuuteen huumausaineiden maahantuonnin kokonaisuudessa viittaa sekin, että A:lle oli luvattu hyvin arvokkaan huumausaine-erän riskialttiista kuljettamisesta Suomeen vain 500 euron suuruinen palkkio. Toisaalta asiassa ei ole esitetty, että A olisi ryhtynyt rikokseen esimerkiksi painostuksen seurauksena tai rahoittaakseen omaa huumausaineiden käyttöään.

21. Edellä kuvatuissa olosuhteissa se, että A on tehnyt rikoksen palkkiota vastaan, ei osoita hänessä korostunutta syyllisyyttä, eikä ole siten peruste korottaa rangaistusta.

22. Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavan rangaistuksen tulee kohdassa 20 todetun perusteella, hänen osuutensa rajoittuessa yksinomaan kuriirina toimimiseen, olla huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän maahantuonnista tulisi muutoin tuomita. Kaikkien edellä todettujen seikkojen perusteella Korkein oikeus pitää oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta viiden vuoden kuuden kuukauden vankeusrangaistusta. Hovioikeuden tuomitsemaa rangaistusta on siten alennettava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan. A:lle tuomittu vankeusrangaistus alennetaan viideksi vuodeksi ja kuudeksi kuukaudeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet vahvennetussa jaostossa oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko, Pekka Koponen, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen, Mika Huovila, Tuomo Antila, Päivi Hirvelä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Jukka Siro.

Käräjäoikeus oli velvoittanut kiinteistön myyjän maksamaan ostajalle hinnanalennusta kiinteistössä todettujen virheiden vuoksi. Myyjä valitti hovioikeuteen ja vaati kanteen hylkäämistä. Ostaja vaati valituksen hylkäämistä ja vetosi vastauksessaan muun ohella siihen, että käräjäoikeuden tuomitsema hinnanalennus oli perusteltu, kun otettiin huomioon myös kaupan kohteessa käräjäoikeuskäsittelyn jälkeen todettu uusi virhe.

Kysymys hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa asiassa pääkäsittely. Kysymys myös siitä, oliko ostajalla oikeus hovioikeudessa vedota uuteen virheeseen ja sitä koskevaan uuteen todisteluun kanteensa tueksi.

OK 14 luku 2 §
OK 25 luku 17 § 1 mom
OK 26 luku 4 § 2 mom
OK 26 luku 14 § 2 mom
OK 26 luku 16 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, kanne ja Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 16.4.2014

A oli ostanut B:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta C:ltä, D:ltä, E:ltä, F:ltä, G:ltä, H:lta, I:ltä, J:ltä, K:lta ja L:ltä (jäljempänä osakkaat) 29.9.2010 tehdyllä ja 14.3.2011 täydennetyllä kauppakirjalla asuinkiinteistön 95 000 euron kauppahintaan. A vaati käräjäoikeudessa 3.7.2013 nostamassaan kanteessa, että kysymyksessä oleva kiinteistökauppa puretaan, koska kiinteistö poikkesi laatuvirheiden vuoksi olennaisesti siitä, mitä myydyn kaltaiselta kiinteistöltä voitiin edellyttää. Toissijaisesti A vaati, että osakkaat velvoitetaan suorittamaan hänelle hinnanalennuksena 68 659,05 euroa. Kanneperusteinaan A esitti, että kiinteistöllä sijaitsevassa asuinrakennuksessa oli kosteus- ja homevaurioita ja rakennus oli niistä aiheutuvan terveyshaitan vuoksi kokonaan asuinkelvoton. Lisäksi rakennuksessa oli useita rakenteellisia virheitä ja puutteita. Osakkaat vaativat, että kanne hylätään perusteettomana.

Käräjäoikeus katsoi vain osan A:n vetoamista virheistä näytetyiksi ja hylkäsi kaupan purkua koskevan vaatimuksen. Asuinrakennuksen korjauskustannuksista ja virheellisen kiinteistön arvosta esitetyn selvityksen perusteella käräjäoikeus päätyi kokonaisarviossaan siihen, että virheellisen kiinteistön arvo oli ollut kaupantekohetkellä 70 000 euroa. Osakkaiden korjauskustannuksista A:lle jo maksamat 9 772,13 euroa huomioon ottaen käräjäoikeus velvoitti osakkaat suorittamaan A:lle hinnanalennusta 15 227,87 euroa sekä vahingonkorvausta vahingon määrittämisestä aiheutuneista kustannuksista 3 718,01 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Maija Kunnas.

Asian käsittely Turun hovioikeudessa

Osakkaat valittivat hovioikeuteen ja vaativat, että A:n kanne hylätään kokonaan.

A vaati vastauksessaan, että valitus hylätään perusteettomana. Vaatimuksensa tueksi A vetosi käräjäoikeudessa esittämiensä kanneperusteiden lisäksi uutena seikkana rakenteita asuinrakennuksen keittiön kohdalla käräjäoikeuden tuomion antamisen jälkeen 12.9.2014 avattaessa havaittuihin virheisiin ja pyysi saada esittää hovioikeudessa todistelua myös näistä virheistä.

Hovioikeuden käsittelyratkaisut

Hovioikeus lausui pääkäsittelyn toimittamista koskevassa käsittelyratkaisussaan, että valittajat olivat vaatineet pääkäsittelyn toimittamista, koska käräjäoikeus oli arvioinut ostajan ennakkotarkastusvelvollisuuden, myyjän tiedonantovelvollisuuden ja hinnanalennuksen määrän virheellisesti. Hovioikeus katsoi, että asian ratkaisu ei perustunut henkilötodistelun arviointiin. Sen vuoksi hovioikeus hylkäsi pääkäsittelypyynnön oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentin nojalla selvästi tarpeettomana.

Hovioikeus katsoi vastauksessa esitettyä uutta todistetta koskevassa käsittelyratkaisussaan, että A:n vastauksessaan hovioikeudelle vetoama uusi todiste koski rakennuksen keittiön lattian virhettä, josta ei ollut ollut kysymys käräjäoikeudessa ja josta osakkaiden valituksen perusteella ei ollut kysymys myöskään hovioikeudessa. Hovioikeus jätti uuden todisteen hovioikeudessa käsiteltävinä oleviin virheisiin nähden asiaan vaikuttamattomana huomioon ottamatta.

Hovioikeuden tuomio 10.7.2015

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden tuomiota ja vapautti osakkaat velvollisuudesta suorittaa A:lle hinnanalennusta ja vahingonkorvausta.

Perusteluinaan hovioikeus lausui, että käräjäoikeuden tapa laskea hinnanalennuksen määrä oli lainmukainen, mutta hinnanalennus voitiin laskea myös korjauskustannusten perusteella. Asiassa oli selvitetty, että käräjäoikeuden toteamien virheiden korjauskustannukset olivat enintään 9 200 euroa. Kiinteistö oli siten saatettavissa toteennäytettyjen virheiden osalta sovitun mukaiseksi sanotulla rahamäärällä. Muutoinkin kiinteistö oli ollut sitä myytäessä A:n tieten vain tyydyttävässä kunnossa. Näillä perusteilla hovioikeus piti oikeana hinnanalennuksen määränä korjauskustannusten määrää. Koska osakkaat olivat jo asiaa käräjäoikeudessa käsiteltäessä maksaneet A:lle ainakin hovioikeuden oikeaksi katsoman hinnanalennuksen määrän, A oli jo saanut täyden korvauksen kiinteistön toteennäytetyistä virheistä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Allan Ahnger (eri mieltä), Elise Mäki ja Erkki Reijonen. Esittelijä Linda Lübchow (mietintö).

Viskaali Lübchow lausui mietinnössään uuden todisteen esittämispyyntöä koskevan käsittelyratkaisun osalta, että A:n esittämä uusi kirjallinen todiste tulisi ottaa vastaan hovioikeudessa. Rakennuksessa käytetty homekoira ei ollut antanut merkkiä rakennuksen keittiön kohdalla, minkä vuoksi keittiön lattiarakenteissa olevat vauriot oli havaittu vasta rakenteita myöhemmin avattaessa. A:lla oli siten ollut hyväksyttävä syy esittää tältä osin uutta todistelua vasta hovioikeudessa. A ei ollut valittanut käräjäoikeuden ratkaisusta, mutta uudella todisteella oli merkitystä hänen alkuperäistä kannettaan tukevana seikkana ja siten vastapuolen vaatimuksia hovioikeudessa arvioitaessa, mistä syystä todisteen esittäminen tuli sallia. Todisteen vaikutukseen asian oikeudelliseen arvioimiseen ja lopputulokseen ei voine ottaa kantaa pääkäsittelyä toimittamatta.

Hovioikeudenlaamanni Ahnger hyväksyi mietinnön uuden todisteen huomioon ottamista koskevalta osalta. Pääasian osalta Ahnger oli samaa mieltä kuin enemmistö.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hänen hovioikeudelle esittämänsä uusi todistelu ja siitä ilmenevä seikka otetaan huomioon, hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden tuomion varaan tai vaihtoehtoisesti palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Vastauksessaan osakkaat vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A oli ostanut B:n jakamattoman kuolinpesän osakkailta 29.9.2010 tehdyllä ja 14.3.2011 täydennetyllä kauppakirjalla asuinkiinteistön 95 000 euron kauppahintaan. A on 3.7.2013 nostamassaan kanteessa vaatinut, että kauppa puretaan ja osakkaat velvoitetaan palauttamaan hänen maksamansa kauppahinta. Vaatimus on perustunut siihen, että kaupan kohteessa oli ollut kaupantekohetkellä maakaaren 2 luvun 17 §:ssä tarkoitettu olennainen laatuvirhe. Toissijaisesti A on vaatinut, että osakkaat velvoitetaan suorittamaan hänelle kauppahinnan alennuksena 68 659,05 euroa.

2. Käräjäoikeus on 16.4.2014 antamallaan tuomiolla hylännyt A:n kaupan purkamista koskeneen ensisijaisen vaatimuksen ja velvoittanut osakkaat suorittamaan A:lle kaupan kohteessa olleen laatuvirheen perusteella hinnanalennuksena, osakkaiden korjauskustannuksista jo maksamat 9 722,13 euroa huomioon ottaen, 15 227,87 euroa sekä vahingonkorvauksena lisäksi 3 718,01 euroa.

3. Osakkaat ovat valituksessaan hovioikeudelle vaatineet, että asiassa toimitetaan pääkäsittely ja että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään. A on vastauksessaan vaatinut osakkaiden valituksen hylkäämistä. Käräjäoikeudessa esittämänsä todistelun lisäksi A on vedonnut hovioikeudessa uutena kirjallisena todisteena diplomi-insinööri M:n laatimaan, 16.9.2014 päivättyyn selvitykseen, joka A:n mukaan muun ohella osoittaa, että asuinrakennuksen vanhan osan keittiön lattiarakenteissa on käräjäoikeuskäsittelyn jälkeen niitä purettaessa havaittu myös virhe, minkä vuoksi käräjäoikeuden tuomitsema hinnanalennus ei ole ollut perusteeton tai määrältään ylimitoitettu, vaan alimitoitettu. Lisäksi A on ilmoittanut, että käräjäoikeudessa todistajana kuultua M:ää kuullaan hovioikeudessa myös keittiön kohdalla olevasta virheestä.

4. Hovioikeus on käsittelyratkaisussaan katsonut, että A:n vastauksessaan vetoama uusi todiste on koskenut rakennuksen keittiön lattian virhettä, josta ei ollut ollut kysymys käräjäoikeudessa ja josta osakkaiden valituksen perusteella ei ollut kysymys myöskään hovioikeudessa. Uuteen todisteeseen vetoaminen on hovioikeuden mukaan tosiasiassa merkinnyt kanneperusteiden laajentamista käräjäoikeudessa esitettyyn kanteeseen nähden ja mahdollisesti uuden vaatimuksen esittämistä. Sen vuoksi hovioikeus on jättänyt uuden todisteen hovioikeudessa käsiteltävinä oleviin virheisiin nähden asiaan vaikuttamattomana huomioon ottamatta. Pääasiassa antamassaan ratkaisussa hovioikeus on vapauttanut osakkaat maksuvelvollisuudesta.

5. Korkeimmassa oikeudessa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt oikein jättäessään pääkäsittelyn asiassa toimittamatta. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, onko hovioikeus menetellyt oikein evätessään A:lta oikeuden vedota kiinteistön muihin kuin käräjäoikeudessa esitettyihin vaurioihin ja jättäessään näitä vasta hovioikeusvaiheessa havaittuja vaurioita koskevan todistelun huomioon ottamatta.

Pääkäsittelyn toimittaminen

Pääkäsittelyn toimittamista koskevat säännökset

6. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan hovioikeuden on toimitettava pääkäsittely, jos riita-asiassa asianosainen tai rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Saman pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

7. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan suullinen todistelu otetaan pääkäsittelyssä tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jos asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 3 momentin mukaan pääkäsittelyssä otetaan vastaan myös hovioikeudessa vastaanotettava uusi suullinen todistelu.

8. Korkein oikeus on esimerkiksi ennakkopäätöksessään KKO 2014:74 (kohta 17) edellä mainittujen lainkohtien esitöihin viitaten todennut pääsääntönä olevan, että pääkäsittely toimitetaan asianosaisen sitä vaadittua ja että näin menetellään silloinkin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvioinnista (HE 105/2009 vp s. 68). Pääkäsittely voidaan jättää toimittamatta vain, jos asiassa ei ole otettava vastaan suullista todistelua ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta ottaen huomioon asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Asianosaisen pääkäsittelypyyntö voidaan hylätä vain, jos kaikki oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät (HE 105/2009 vp s. 38).

Pääkäsittelyn tarpeellisuutta koskeva arviointi

9. Hylätessään valittajien pääkäsittelyn toimittamista koskevan pyynnön hovioikeus on katsonut, että pääkäsittelyn toimittaminen on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetulla tavalla selvästi tarpeetonta, koska asian ratkaiseminen ei perustu henkilötodistelun arviointiin.

10. Korkein oikeus toteaa, että hinnanalennuksen määrää arvioidessaan käräjäoikeus on perustanut ratkaisunsa varsin yksilöimättöminä pitämiensä korjaustarjousten ohella kahden käräjäoikeudessa kuullun kiinteistönvälittäjän arvioihin virheellisen kiinteistön arvosta. Hovioikeus puolestaan on, ilmeisesti asiassa esitetyistä kirjallisista kustannusarvioista yhden perusteella, katsonut selvitetyksi, että käräjäoikeuden toteamien virheiden korjauskustannukset olisivat olleet määrältään enintään 9 200 euroa ja pitänyt tätä oikeana hinnanalennuksen määränä.

11. Hovioikeuden tuomion perusteluista ilmenee, että käräjäoikeudesta poiketen hovioikeus ei ole pitänyt käräjäoikeudessa kuultujen kiinteistönvälittäjien arvioita virheellisen kiinteistön arvosta hinnanalennuksen arvioimisen kannalta luotettavana selvityksenä. Hovioikeus on tältä osin todennut, että arviot ovat koskeneet kiinteistön arvoa vuosia kaupanteon jälkeen ja että suurin osa väitetyistä virheistä oli jäänyt näyttämättä. Näiden seikkojen vuoksi kiinteistön arvoa koskevia arviolausuntoja ei hovioikeuden mukaan voitu ottaa sellaisinaan perustaksi hinnanalennuksen määrää arvioitaessa. Korkein oikeus toteaa kuitenkin, että hovioikeus on näin arvioidessaan sivuuttanut sen, että kiinteistönvälittäjiä oli kuultu käräjäoikeudessa myös kiinteistöjen hintakehityksestä alueella kaupanteon ja oikeudenkäynnin välisenä aikana. Kysymys ei siten ole ollut siitä, että käräjäoikeus olisi ottanut kiinteistön arvoa koskevat lausunnot sellaisinaan hinnanalennuksen määrän perustaksi.

12. Korkein oikeus toteaakin, että käräjäoikeus on perustanut hinnanalennuksen määrää koskevan arvionsa asiassa monipuolisempaan esitetyn todistelun arviointiin, kuin miten hovioikeus katsoo käräjäoikeuden tehneen. Käräjäoikeudessa kuultujen kiinteistönvälittäjien arviot on otettu huomioon osana sitä aineistoa, jonka perusteella hinnanalennus on määritetty. Katsoessaan korjauskustannukset näytetyiksi yksin yhden kustannusarvion perusteella hovioikeus on arvioinut asiassa esitettyä näyttöä ja sen merkitystä kapeammalta pohjalta kuin käräjäoikeus. Kysymys ei siten ole ollut sellaisesta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa tarkoitetusta tilanteesta, jossa pääkäsittelyn toimittaminen olisi ollut selvästi tarpeetonta siitä syystä, että käräjäoikeuden suorittaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei ole voinut jäädä hovioikeudessa varteenotettavaa epäilystä. Hovioikeuden olisi siten tullut toimittaa asiassa pääkäsittely ja ottaa hinnanalennuksen määrää koskeva näyttö vastaan.

Myöhemmin ilmoitetun kosteusvaurion ja sitä koskevan todistelun huomioon ottaminen

Hinnanalennuksesta erityisenä korvauslajina

13. Maakaaren 2 luvun 31 §:n 1 momentin mukaan määräytyvä hinnanalennus määrätään vähentämällä sovitusta kauppahinnasta virheellisen kiinteistön arvo kaupantekohetkellä. Jos kauppahinta on sopimuksen mukaisen kiinteistön käypää arvoa pienempi tai suurempi, hinnanalennusta määrättäessä otetaan huomioon kauppahinnan ja sopimuksen mukaisen kiinteistön arvon suhde.

14. Hinnanalennuksen määrään vaikuttavat lähtökohtaisesti kaikki kiinteistön käypää arvoa alentavat, virheen perustavat seikat. Hinnanalennusta vaativan on jo kanteessaan vedottava kaikkiin niihin ominaisuuksiin, joiden perusteella kiinteistön väitetään olevan virheellinen. Mikäli kiinteistössä oleva vika tai puutteellisuus ilmenee tai havaitaan vasta oikeudenkäynnin aikana, oikeutta vedota siihen arvioidaan kanteen muuttamista ja prekluusiota koskevien säännösten nojalla.

Kanteen muuttamista ja prekluusiota koskevasta sääntelystä

15. Oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan kannetta riita-asiassa ei saa oikeudenkäynnin aikana muuttaa. Momentin 1 kohdan mukaan kantajalla on kuitenkin oikeus vaatia muuta kuin kanteessa tarkoitettua suoritusta, milloin vaatimus perustuu oikeudenkäynnin aikana tapahtuneeseen olosuhteiden muutokseen tai vasta silloin kantajan tietoon tulleeseen seikkaan. Sanotun pykälän 2 momentista käy ilmi, että 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu kanteenmuutos voidaan tehdä ylemmässä oikeusasteessa, jollei prekluusiota koskevista säännöksistä muuta johdu. Pykälän 3 momentin mukaan kanteen muuttamiseksi ei ole katsottava sitä, että kanteen tueksi esitetään uusia seikkoja, ellei asia sen johdosta muutu toiseksi.

16. Oikeudenkäymiskaaren 25 luvun 17 §:n 1 momentin mukaan valittaja ei saa hovioikeudessa riita-asiassa vedota muihin seikkoihin tai todisteisiin kuin niihin, jotka on esitetty käräjäoikeudessa, paitsi jos hän saattaa todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota seikkaan tai todisteeseen käräjäoikeudessa tai että hänellä on ollut pätevä aihe olla tekemättä niin. Vastauksen antajaan sovelletaan 26 luvun 4 §:n 2 momentin mukaan, mitä edellä mainitussa lainkohdassa valittajasta säädetään.

Korkeimman oikeuden arviointi kanteen muuttamisen ja prekluusion osalta

17. Hovioikeus on evännyt A:lta oikeuden vedota uutena seikkana keittiön lattiarakenteissa olleeseen virheeseen muun muassa sillä perusteella, että vetoaminen tosiasiassa merkitsisi kanneperusteiden laajentamista ja mahdollisesti uuden vaatimuksen esittämistä.

18. Korkein oikeus toteaa, että A on hovioikeudessa vedonnut sanottuun uuteen seikkaan vastatessaan osakkaiden tekemään valitukseen ja vaatiessaan sen hylkäämistä. Näin menetellessään A on pyrkinyt tukemaan käräjäoikeudessa esittämäänsä kannetta siltä osin kuin käräjäoikeus on sen määrällisesti hyväksynyt. A ei sitä vastoin ole esittänyt hovioikeudessa uusia vaatimuksia väittämiensä kiinteistön vaurioiden perusteella, eikä hän olisi voinut niitä esittääkään tyydyttyään käräjäoikeuden tuomioon. A:n esittämä uusi seikka ei myöskään ole muuttanut asiaa toiseksi, koska myös se on koskenut kanteen perusteena olleen kaupan kohteen väitettyjä kosteusvaurioita. Kysymys ei siten ole ollut oikeudenkäymiskaaren 14 luvun 2 §:ssä tarkoitetusta kielletystä kanteen muuttamisesta. A:n oikeutta vedota uuteen seikkaan on näin ollen arvioitava hovioikeusprekluusiota koskevien säännösten nojalla.

19. A on perustanut kanteensa pääosin teettämissään kosteus- ja hometarkastuksissa ilmenneisiin kosteus- ja homevaurioihin, joiden arvioitujen korjauskustannusten perusteella hän on esittänyt asiassa kiinteistön laatuvirheeseen perustuvan hinnanalennusvaatimuksen. Ennen kanteen vireille panoa tehdyt tutkimukset eivät olleet osoittaneet, että rakennuksen vanhan eli 1940-luvun alussa rakennetun osan keittiön alla olisi ollut hometta tai kosteusvaurioita, eikä kanteessa ole väitetty, että kiinteistö olisi poikennut sovitusta tässä osassa rakennusta olevien vikojen perusteella. Väitetyt rakennuksen vanhan osan keittiön kohdalla olevat vauriot eivät ole olleet oikeudenkäynnin kohteena vielä käräjäoikeudessa.

20. A on esittänyt tulleensa tietoiseksi keittiön kohdalla olevista kosteusvaurioista vasta rakennuksen rakenteita 12.9.2014 avattaessa. Hän on todennut, että rakennuksessa yleisesti ilmenneiden kosteusvaurioiden vuoksi rakennuksessa käytetty homekoira ei ollut antanut merkkiä mahdollisesta homeongelmasta tässä osassa rakennusta ja ettei hänellä myyjiltä saamiensa tietojen perusteella muutoinkaan ollut ollut aihetta epäillä kosteusvaurioita rakennuksen vanhan osan keittiön kohdalla aikaisemmin. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta epäillä näitä A:n väitteitä. Mikään asiassa esitetty ei myöskään viittaa siihen, ettei A olisi toiminut asiassa huolellisesti ja pyrkinyt oikea-aikaisesti käytettävissään olevin keinoin selvittämään rakennuksessa olevien vaurioiden laajuutta saamiensa tietojen ja tekemiensä havaintojen perusteella siinä määrin kuin hänen on voitu edellyttää sitä tekevän.

21. A oli tullut tietoiseksi edellisessä kohdassa kuvatuista vaurioista ja siten siitä, että kiinteistössä oleva laatuvirhe olisi alun perin arvioitua vakavampi, vasta asiaa hovioikeudessa käsiteltäessä. Korkein oikeus katsoo, että A on saattanut todennäköiseksi, ettei hän ole voinut vedota vanhan osan keittiön kohdalla sijaitseviin vaurioihin ja niitä koskevaan todisteluun vielä käräjäoikeudessa. Hovioikeus on siten menetellyt virheellisesti evätessään A:lta oikeuden vedota vasta hovioikeuskäsittelyn aikana havaittuihin väitettyihin vaurioihin ja esittää niiden osalta uutta todistelua.

22. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että osakkailla A:n vastapuolina on näissä olosuhteissa ollut oikeus esittää sanottujen vaurioiden osalta tarpeellista uutta todistelua. Hovioikeudessa olisi tullut toimittaa pääkäsittely myös hovioikeudessa vedotun uuden seikan käsittelemiseksi ja siihen liittyvän todistelun vastaanottamiseksi.

Johtopäätökset

23. Yhteenvedonomaisesti Korkein oikeus toteaa, että hovioikeuden olisi tullut toimittaa asiassa pääkäsittely, jossa olisi otettu vastaan hinnanalennuksen määrää koskeva näyttö. Lisäksi pääkäsittely olisi tullut toimittaa vasta hovioikeusvaiheessa ilmenneiden virheiden olemassaolon ja merkityksen selvittämiseksi, mihin liittyen pääkäsittelyssä olisi myös tullut ottaa vastaan uutta todistelua.

Asian jatkokäsittely

24. Oikeusastejärjestyksen periaatteesta seuraa, että ylempi tuomioistuin voi lähtökohtaisesti tutkia jutun muutoksenhakuasteena enintään samassa laajuudessa kuin alempi tuomioistuin on sen tutkinut. Tästä pääsäännöstä voidaan prosessiekonomian ja tarkoituksenmukaisuussyiden vuoksi poiketa varsinkin silloin, jos asiassa on muutoksenhakuvaiheessa vedottu vain uuteen todisteluun.

25. Korkein oikeus on edellä katsonut, ettei hovioikeuden olisi tullut evätä A:lta oikeutta vedota asiassa vasta asian hovioikeuskäsittelyn aikana havaittuihin, väitettyihin virheisiin ja niitä koskevaan uuteen todisteluun. Korkeimman oikeuden ratkaisun perusteella myös osakkaille A:n vastapuolina on varattava oikeus esittää näiden virheiden ja todistelun osalta vastatodistelua. Asian oikeudenkäyntiaineisto muuttuu siten merkityksellisellä tavalla verrattuna siihen aineistoon, jonka pohjalta asia on käräjäoikeudessa ja hovioikeudessa ratkaistu.

26. Korkein oikeus toteaa, että asiassa annettavan ratkaisun tulee asian luonne huomioon ottaen perustua näytön kokonaisuutena huomioon ottavaan harkintaan. Väitettyjen uusien virheiden merkitystä asiassa kokonaisuutena vähentää se, että kaupan purkua koskevan vaatimuksen ja käräjäoikeuden tuomitseman hinnanalennuksen ylittävän hinnanalennusvaatimuksen osalta asia on jo käräjäoikeudessa lainvoimaisesti ratkaistu. Toisaalta asia on valmisteltava väitettyjen uusien virheiden vuoksi osin uudelleen ja asiassa on myös otettava vastaan uutta kirjallista todistelua ja henkilötodistelua. Kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus harkitsee oikeaksi, että asia palautetaan hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia palautetaan Turun hovioikeuteen, jonka tulee omasta aloitteestaan ottaa asia uudelleen käsiteltäväkseen ja, ottaen huomioon palauttamisen syy, siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Jorma Rudanko, Tuula Pynnä ja Mika Huovila. Esittelijä Samuli Sillanpää.

Bulgarian toimivaltainen oikeusviranomainen oli antanut Bulgarian kansalaista koskevan eurooppalaisen pidätysmääräyksen vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Kysymys siitä, oliko luovuttamiselle rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 5 §:n 1 momentin 6 kohdassa tarkoitettu ehdoton kieltäytymisperuste Bulgarian vankilaolosuhteiden johdosta.

Kysymys myös siitä, oliko luovuttamiselle lain 6 §:n 6 kohdassa tarkoitettu harkinnanvarainen kieltäytymisperuste.

EU-luovuttamisL 5 § 1 mom 6 kohta
EU-luovuttamisL 6 § 6 kohta

Asian käsittely Helsingin käräjäoikeudessa

Syyttäjän pyyntö

Syyttäjä pyysi, että Bulgarian kansalainen A luovutetaan Bulgariaan vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ilmenevässä asiassa. Pidätysmääräyksen perusteena oli Sofian alioikeuden vangitsemismääräys.

A:n lausuma

A vastusti luovuttamista.

Luovuttamisesta tuli kieltäytyä rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (EU-luovuttamislaki) 5 §:n 1 momentin 6 kohdan perusteella, koska olosuhteet Bulgarian vankiloissa olivat ihmisoikeuksia loukkaavat. Lisäksi luovuttamisesta tuli kieltäytyä EU-luovuttamislain 6 §:n 6 kohdan perusteella, koska A oli asunut pysyvästi Suomessa vuodesta 2011 lähtien. Hän puhui suomea ja hänellä oli Suomessa perhe ja työpaikka, eikä hänellä ollut enää siteitä Bulgariaan.

Käräjäoikeuden päätös 19.1.2017

Käräjäoikeus totesi luovuttamisen edellytysten täyttyneen, kun A oli tuomittu vähintään neljän kuukauden vapausrangaistukseen teoista, jotka olisivat Suomessa vastaavissa olosuhteissa tehtyinä Suomen lain mukaan rikoksia.

Käräjäoikeus totesi, että EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan kieltäytymisperusteen soveltamisessa oli noudatettava varovaisuutta ja että kieltäytyminen tulee kyseeseen vain harvoin luovutettaessa henkilöä Euroopan unionin jäsenvaltiosta toiseen. Jäsenvaltiot ovat velvollisia noudattamaan ihmisoikeuksia ja vastasivat sopimusrikkomuksista viime kädessä Euroopan ihmisoikeustuomioistuimessa. A ei myöskään ollut esittänyt tarkempia perusteluja Bulgarian vankiloiden nykyisistä olosuhteista. Asiassa ei ollut osoitettu, että perustetta kieltäytyä A:n luovuttamisesta kyseisen lainkohdan nojalla olisi ollut.

A:lla oli väestörekisteritietojen mukaan ollut vakinainen osoite Suomessa 17.12.2010 ja 20.02.2011 välisenä aikana ja sen jälkeen toukokuusta 2011 lukien. A oli kertonut opiskelleensa suomea ja tehneensä Suomessa pätkätöitä. Hän oli Suomessa suorittanut autoalan perustutkinnon vuonna 2016. Vuosina 2011 – 2015 hänen toimeentulonsa oli pääosin muodostunut etuuksista. A:lla oli Suomessa virolainen avovaimo ja heillä oli yhteinen 11 kuukauden ikäinen lapsi. Väestörekisteritietojen mukaan A:lla ja hänen puolisollaan ei kuitenkaan ollut koskaan ollut yhteistä osoitetta. A oli lisäksi Suomessa vuonna 2012 syyllistynyt vahingontekoon ja vuonna 2013 petokseen. Näistä rikoksista hänet oli tuomittu sakkorangaistuksiin. Käräjäoikeus katsoi, ettei A ollut näytetty asiassa olevan myöskään EU-luovuttamislain 6 §:n 6 kohdan mukaista perustetta kieltäytyä hänen luovuttamisestaan.

A määrättiin luovutettavaksi Bulgariaan ja pidettäväksi säilössä, kunnes luovuttamispäätös pannaan täytäntöön tai asiassa toisin määrätään.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Emilie Henn.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja syyttäjän pyyntöön hänen luovuttamisestaan Bulgariaan ei suostuta.

Syyttäjä vaati, että valitus hylätään.

Välitoimet

Syyttäjä toimitti Korkeimmalle oikeudelle sen lisäselvityksen, johon oli vastauksessaan viitannut.

Korkein oikeus pyysi syyttäjältä lisäselvitystä vankilaolosuhteista Bulgariassa. Syyttäjä toimitti pyydetyn selvityksen.

A antoi lisäselvitysten johdosta Korkeimmalle oikeudelle kirjallisen selityksen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Käsittelyratkaisut

Syyttäjän vastaukselle asetetun määräajan päättymisen jälkeen oma-aloitteisesti toimittama lisäselvitys vankilaolosuhteista Bulgariassa otetaan oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 18 §:n nojalla huomioon.

A on pyytänyt suullisen käsittelyn toimittamista Korkeimmassa oikeudessa hänen kuulemisekseen perhesuhteista ja muista siteistä Suomeen. A:lle on Korkeimmassa oikeudessa varattu tilaisuus lausua syyttäjän vastauksen sekä lisäselvitysten johdosta. A on jo käräjäoikeudelle toimittanut kirjallista selvitystä asumisestaan, työskentelystään ja perhe-elämästään Suomessa ja kertonut itse oikeudelle näistä seikoista. Korkeimmassa oikeudessa A ei ole vedonnut uuteen todisteluun. Tähän nähden pyyntö suullisen käsittelyn toimittamisesta hylätään.

Pääasiaratkaisun perustelut

Vaatimukset Korkeimmassa oikeudessa ja kysymyksenasettelu

1. A on katsonut, että hänen luovuttamiselleen on rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (EU-luovuttamislaki) 5 §:n 1 momentin 6 kohdan ja 6 §:n 6 kohdan mukaiset kieltäytymisperusteet. Vankilaolosuhteet Bulgariassa eivät täytä ihmisoikeussopimuksissa edellytettyjä vähimmäisvaatimuksia. Lisäksi hän on luonut suomalaiseen yhteiskuntaan sellaiset siteet, että hänen on perusteltua sallia suorittaa vapausrangaistuksensa Suomessa. Hän on asunut Suomessa noin kuusi vuotta, oppinut suomen kieltä sekä suorittanut autoalan perustutkinnon ja työllistynyt Suomessa. Lisäksi hänellä on Suomessa avopuoliso ja lapsi.

2. Syyttäjä on vastustanut A:n vaatimuksia. Luovuttamisesta ei ole aihetta kieltäytyä Bulgarian vankilaolosuhteiden perusteella. Harkinnanvaraisen kieltäytymisperusteen osalta yksin asumisaika ei ole ratkaiseva. A ei ole asunut yhdessä lapsensa äidin kanssa eikä ole lapsensa huoltaja. Lapsi on Viron kansalainen. A:n työskentely Suomessa on ollut vähäistä, ja hän on Suomessa oleskelunsa ajan saanut joka vuosi Kelan tukia. Hänet on Suomessa tuomittu kahdesta rikoksesta sakkorangaistukseen. Myös hänen suomen kielen taitonsa on puutteellinen.

3. Edellä kerrotun johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, täyttyykö asiassa EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan mukainen ehdoton tai 6 §:n 6 kohdan mukainen harkinnanvarainen kieltäytymisperuste.

Ihmisarvoa loukkaavaan kohteluun liittyvä kieltäytymisperuste

4. EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan mukaan luovuttamisesta tulee kieltäytyä, jos on perusteltua syytä epäillä, että luovutettavaksi pyydettyä uhkaisi kuolemanrangaistus, kidutus tai muu ihmisarvoa loukkaava kohtelu tai että hän joutuisi alkuperänsä, tiettyyn yhteiskuntaryhmään kuulumisensa, uskontonsa, vakaumuksensa tai poliittisen mielipiteensä vuoksi henkeään tai vapauttaan uhkaavan tai muun vainon kohteeksi, taikka voidaan perustellusti olettaa, että hän joutuu ihmisoikeuksien tai perustuslaissa turvatun oikeusturvan, sananvapauden tai yhdistymisvapauden loukkauksen kohteeksi.

5. EU-luovuttamislailla on pantu täytäntöön eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä tehty puitepäätös 2002/584/YOS. Lain esitöiden (HE 88/2003 vp s. 22) mukaan 5 §:n 1 momentin 6 kohdan säännös ei perustu nimenomaisesti puitepäätöksen kieltäytymisperusteita koskeviin 3 ja 4 artiklaan, vaan se voidaan johtaa puitepäätöksen muista säännöksistä sekä Suomen ihmisoikeusvelvoitteista. Säännös tulisi hallituksen esityksen mukaan käyttöön hyvin harvoissa tilanteissa ja sen soveltamisessa olisi noudatettava varovaisuutta. Sen soveltamisen edellytyksenä tulisi olla perusteltu ja objektiivinen epäily esimerkiksi henkilön perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta. Lähtökohtana on, että luovuttamista pyytävä valtio on velvollinen noudattamaan ihmisoikeuksia. Lakivaliokunta on kuitenkin mietinnössään (LaVM 7/2003 vp) kiinnittänyt huomiota siihen, että hallituksen esittämä tulkintalähtökohta jättäisi yksilön tarvitseman oikeussuojan liian vähälle huomiolle. Valiokunta piti tämän vuoksi tärkeänä luovutettavaksi pyydetyn henkilön tilanteeseen ja olosuhteisiin perustuvaa arviota sekä perus- ja ihmisoikeusmyönteistä tulkinta-asennetta säännöstä sovellettaessa.

6. Unionin tuomioistuimen käytännön mukaan kansallisen tuomioistuimen tulee kansallista oikeutta soveltaessaan tulkita sitä mahdollisimman pitkälle eurooppalaista pidätysmääräystä koskevan puitepäätöksen sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti (asia C-42/11, Lopes Da Silva Jorge, tuomio 5.9.2012, EU:C:2012:517, kohta 54). Eurooppalainen pidätysmääräys pohjautuu vastavuoroisen tunnustamisen periaatteeseen ja jäsenvaltioiden keskinäiseen luottamukseen siitä, että jäsenvaltiot kykenevät takaamaan perusoikeuksien yhdenveroisen ja tehokkaan suojan. Eurooppalaisen pidätysmääräyksen täytäntöönpanosta kieltäytymiseen ei sellaisenaan voi johtaa se, että pidätysmääräyksen antaneen valtion yleiset vankeusolosuhteet aiheuttavat todellisen vaaran epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta. Tällaisessa tilanteessa luovuttamista harkittaessa on konkreettisesti ja tarkasti arvioitava, onko olemassa painavia perusteita uskoa, että luovutettavaksi pyydetty henkilö altistuisi tälle vaaralle. Arvioinnissa tulee nojautua objektiivisiin, luotettaviin, tarkkoihin ja asianmukaisesti päivitettyihin tietoihin vankeusolosuhteista. Harkinnan tueksi on tarvittaessa pyydettävä pidätysmääräyksen antaneen jäsenvaltion oikeusviranomaisilta lisätietoja vankeusolosuhteista. (Yhdistetyt asiat C-404/15 ja C-659/15 PPU, Pál Aranyosi ja Robert Căldăraru, tuomio 5.4.2016, EU:C:2016:198 kohdat 77, 89 ja 91 – 94.)

7. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on suuren jaoston tuomiossaan 20.10.2016 asiassa Muršić v. Kroatia vahvistanut perusteet sen arvioimiseksi, ovatko vankilaolosuhteet ihmisoikeussopimuksen 3 artiklan mukaiset. Valtio on velvollinen huolehtimaan siitä, että vankeja kohdellaan ihmisarvon edellyttämällä tavalla, heidän hyvinvointinsa ja terveytensä on turvattu eikä rangaistuksen täytäntöönpanossa ylitetä vapaudenmenetykseen välttämättä liittyvää haittaa. Se, että henkilökohtainen tila vankisellissä jää alle kolmen neliömetrin, synnyttää lähtökohtaisesti vahvan olettaman 3 artiklan loukkauksesta. Tämän olettaman valtio voi kuitenkin kumota osoittamalla, että säilyttäminen näin pienissä tiloissa on vähäistä, satunnaista ja tilapäistä ja että samalla vangille taataan riittävä liikkumisvapaus ja toimintamahdollisuuksia sellin ulkopuolella sekä muuten moitteettomat olosuhteet. Myös silloin, kun henkilökohtainen tila jää 3 – 4 neliömetriin vankia kohden, kyseessä voi tilanahtauden vuoksi olla ihmisoikeusloukkaus, jos lisäksi muut aineelliset olosuhteet ovat epäasianmukaiset. Tällaiset muut olosuhteet liittyvät erityisesti mahdollisuuksiin liikkua ulkoilmassa, luonnonvalon saatavuuteen, tilojen tuuletukseen, riittävään lämpötilaan, yksityisyyteen wc-tiloissa sekä terveyden ja hygienian perustarpeisiin. (Tuomion kohdat 99 ja 136 – 141.)

8. Tässä asiassa A on vaatimuksensa tueksi vedonnut ihmisoikeustuomioistuimen tuomiossa Neshkov ym. v. Bulgaria 27.1.2015 ja Euroopan neuvoston kidutuksen vastaisen komitean julkilausumassa 26.3.2015 todettuihin huonoihin oloihin ja laajamittaisiin rakenteellisiin ongelmiin vankiloissa Bulgariassa. Lisäksi A on vedonnut julkisuudessa olleisiin tietoihin vankien keskinäisestä fyysisestä ja seksuaalisesta väkivallasta Belenen vankilassa.

9. Edellä selostettujen periaatteiden mukaisesti A:n luovuttamisesta kieltäytymistä on arvioitava nimenomaisesti häntä koskevien olosuhteiden perusteella ja tämän arvioinnin tulee perustua luotettaviin, ajantasaisiin ja riittäviin tietoihin. Kohdassa 8 esiin tuotujen seikkojen johdosta ei voida pitää poissuljettuna, että A:n luovuttaminen Bulgariaan voisi altistaa häntä epäinhimilliselle ja halventavalle kohtelulle. Tämän vuoksi Korkein oikeus on pyytänyt syyttäjää esittämään tarkempaa selvitystä vankilaolosuhteista Bulgariassa.

10. Asiakirjoista ilmenee, että A suorittaisi vankeusrangaistuksensa Belenen vankilassa. Syyttäjän toimittaman selvityksen mukaan vankilassa on terveydenhoitopalveluja, wc- ja peseytymistilat, lämmitys, tuuletus ja pääsy luonnonvaloon sekä vangeille toimintamahdollisuuksia vankisellin ulkopuolella. Bulgarian viranomaisten ilmoituksen mukaan ennen parhaillaan suoritettavien uusien majoitustilojen rakennustöiden valmistumista vankilassa ei kuitenkaan kyetä takaamaan neljän neliömetrin henkilökohtaista tilaa vankia kohden.

11. Syyttäjän toimittaman lisäselvityksen mukaan vankilassa on tällä hetkellä 3,8 neliömetriä asuintilaa vankia kohden. Vangit majoittuvat makuusaleissa, joissa kussakin on 6 – 7 vankia, joille kullekin on varattu sänky sekä yöpöytä henkilökohtaisten tavaroiden säilytystä varten. Bulgarian oikeusviranomaiset ovat pitäneet hyvin todennäköisenä, että rakennustyöt saadaan suunnitellun mukaisesti valmiiksi kesäkuussa 2017.

12. Korkeimmalle oikeudelle esitetty selvitys osoittaa, että Belenen vankilassa on ryhdytty todennäköisesti kesäkuussa 2017 päättyviin korjaus- ja rakennustöihin, joilla vankilan oloja on parannettu ja parannetaan vastaamaan eurooppalaisia vaatimuksia. Lisäksi tilanahtauden aiheuttamaa haittaa on pyritty vähentämään esimerkiksi pääsyllä ulkoilmaan ja toimintamahdollisuuksilla sellin ulkopuolella. Myös julkisuudessa olleiden väkivaltaa koskeneiden tietojen perusteella Bulgarian viranomaiset ovat ryhtyneet toimenpiteisiin. Siten syyttäjä on osoittanut, ettei ole konkreettista vaaraa A:n epäinhimillisestä tai halventavasta kohtelusta Belenen vankilassa Bulgariassa.

13. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, ettei ole perustetta kieltäytyä A:n luovuttamisesta EU-luovuttamislain 5 §:n 1 momentin 6 kohdan nojalla.

Henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyvä kieltäytymisperuste

14. EU-luovuttamislain 6 §:n 6 kohdan mukaan luovuttamisesta voidaan kieltäytyä, jos pyyntö koskee vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa, luovutettavaksi pyydetty asuu Suomessa pysyvästi ja pyytää saada suorittaa vapausrangaistuksen Suomessa sekä hänen henkilökohtaisten olosuhteittensa tai muun erityisen syyn takia on perusteltua, että hän suorittaa vapausrangaistuksen Suomessa. Vapausrangaistus on tällöin pantava Suomessa täytäntöön noudattaen, mitä siitä erikseen säädetään. Lakivaliokunta (LaVM 7/2003 vp) on todennut, että säännöstä sovellettaessa on erityisesti otettava huomioon ihmisoikeussopimuksen 8 artiklassa taattu perhe-elämän suoja.

15. Säännöksen ja sen taustalla olevan puitepäätöksen soveltamisessa on unionin tuomioistuimen oikeuskäytännön mukaan annettava erityistä painoa henkilön mahdollisuudelle sopeutua uudelleen yhteiskuntaan hänen suoritettuaan rangaistuksensa (mm. asia C-66/08, Kozlowski, tuomio 17.7.2008, EU:C:2008:437, kohta 45). Unionin tuomioistuin on katsonut, että joissakin jäsenvaltioissa edellytetty viiden vuoden pituinen yhtäjaksoinen oleskelu on omiaan takaamaan, että henkilö on luonut riittävät siteet täytäntöönpanojäsenvaltioon. Henkilön tilannetta on kuitenkin arvioitava kokonaisvaltaisesti ottaen huomioon useita objektiivisia seikkoja, kuten oleskelun kesto, luonne ja edellytykset sekä perhesiteet ja taloudelliset siteet. (Edellä mainittu asia C-42/11, Lopes Da Silva Jorge, kohdat 42 – 43.) Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännön (KKO 2011:8) mukaan lisäksi voidaan ottaa huomioon, liittyykö henkilön käyttäytymiseen Suomessa moitittavia piirteitä, kuten rikollisuutta.

16. A on asunut Suomessa yhtäjaksoisesti vuodesta 2011 lukien eli lähes kuusi vuotta. Hän seurustelee Suomessa asuvan Viron kansalaisen kanssa ja heillä on yhteinen lapsi. Väestötietojärjestelmästä ilmenevien tietojen mukaan hän ei kuitenkaan ole asunut samassa osoitteessa lapsen äidin kanssa eikä hän ole lapsen huoltaja. A on valituksessaan kertonut tosiasiassa asuneensa avovaimonsa kanssa ensin noin puoli vuotta ja lapsen syntymän jälkeen jälleen vajaan vuoden ajan. A ei ole kuitenkaan tarjonnut väitteensä tueksi muuta selvitystä kuin hänen itsensä kuulemisen.

17. Selvityksenä työskentelystään Suomessa A on esittänyt 7.11.2016 tehdyn toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen sekä aikaisempia määräaikaisia työsopimuksia. Lisäksi hän on esittänyt todistuksen autoalan perustutkinnon suorittamisesta. Työsopimukset koskevat satunnaisesti tai sesonkiaikaan tehtävää työtä. Verotustietojen perusteella A on Suomessa oleskelunsa ajan saanut joka vuosi Kelan tukia. A on käyttänyt opiskellessaan ja työskennellessään suomen kieltä.

18. Edellä selostetuin tavoin A:n perhesiteet Suomeen eivät ole siinä määrin kiinteät, että luovuttamisesta tulisi kieltäytyä yksin niiden vuoksi. A:n taloudelliset siteet Suomeen ovat jääneet vähäisiksi. Tämän lisäksi on otettava huomioon kielteisenä seikkana se, että A on Suomessa syyllistynyt kahteen rikokseen. A on pyydetty luovutettavaksi Bulgariaan, missä hän on aikaisemmin asunut ja jonka kieltä hän hallitsee. Kysymyksessä on melko lyhyt vankeusrangaistus, joka perustuu A:n poissa ollessa annettuun tuomioon. A:lla on oikeus tätä tuomiota koskevaan uudelleenkäsittelyyn ja muutoksenhakuun Bulgariassa. Kokonaisarviointinaan Korkein oikeus katsoo, ettei A:n yli viisi vuotta kestäneestä yhtäjaksoisesta maassa oleskelusta huolimatta A:n henkilökohtaisten olosuhteiden tai muun erityisen syyn takia ole perusteltua, että hän suorittaa vapausrangaistuksen Suomessa. EU-luovuttamislain 6 §:n 6 kohdassa tarkoitettua kieltäytymisperustetta ei siten ole.

Yhteenveto ja johtopäätökset

19. Edellä esitetyistä syistä asiassa ei ole perustetta kieltäytyä luovuttamasta A:ta Bulgariaan vapausrangaistuksen täytäntöönpanoa varten. Aihetta käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen muuttamiseen ei näin ollen ole.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Ari Kantor, Tatu Leppänen ja Kirsti Uusitalo. Esittelijä Heidi Myllys.

Kysymys näytön arvioinnista törkeässä huumausainerikoksessa.

OK 17 luku 1 § 2
OK 17 luku 3 § 2
RL 50 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 19.9.2014

Käräjäoikeus luki A:n syyksi törkeät huumausainerikokset syytekohdissa 2 ja 3 sekä B:n syyksi törkeät huumausainerikokset syytekohdissa 1 – 3 ja C:n syyksi törkeän huumausainerikoksen syytekohdassa 1.

Syytekohdassa 1 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että B oli Helsingissä 14.11.2013 yhdessä C:n kanssa laittomasti kuljetuttanut Suomeen ja yrittänyt hankkia 42 035 grammaa marihuanaa.

Käräjäoikeuden mukaan marihuanaerä oli 14.11.2013 tuotu Saksasta Suomeen D:n ja E:n kuljettamalla asuntoautolla, jonka rakenteisiin huumausaine oli kätketty. D ja E oli otettu maahan tullessa kiinni, jolloin myös huumausaine-erä oli otettu takavarikkoon. Autoon kiinnitetyssä navigaattorissa oli viimeiseksi osoitteeksi merkitty Kuusijärventien ulkoilualue Vantaalla, jonne B ja C olivat saapuneet kyseisenä päivänä tarkoituksenaan vastaanottaa ja ottaa haltuunsa marihuanaerä ja myydä se edelleen saamatta kuitenkaan huumausainetta haltuunsa huumausaine-erän tultua takavarikoiduksi.

Syytekohdassa 2 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli Helsingissä 15.2. – 19.2.2014 laittomasti tuonut maahan sekä B laittomasti kuljetuttanut maahan, pitänyt hallussaan ja myynyt edelleen noin 28 kilogrammaa marihuanaa.

Käräjäoikeuden mukaan A oli 15.2.2014 saapunut Tallinnasta Suomeen henkilöautolla, johon oli kätketty noin 28 kilogrammaa marihuanaa. Ennen poistumistaan Suomesta 19.2.2014 A oli tavannut useita kertoja B:n ja luovuttanut tälle huumausaine-erän. B oli luovuttanut A:lle prepaid-liittymän yhteydenpitoa varten. He olivat olleet useita kertoja yhteydessä huumausaineen ulkomaiseen lähettäjätahoon maahantuonnin ja huumausaineen luovutuksen järjestelyä varten. B oli myös rahoittanut ja siten edistänyt huumausaineen maahantuontia maksamalla A:n majoituskulut Suomessa.

Arvioidessaan näyttöä syytekohdassa 2 käräjäoikeus kiinnitti huomiota etenkin A:n ja B:n yhteydenpitoon tuntemattomaksi jääneeseen hollantilaiseen liittymään ja toisiinsa sekä siihen, että B oli maksanut A:n majoituskulut hotellissa Suomessa, vaikka ei ollut tuntenut tätä entuudestaan. Käräjäoikeus katsoi, ettei ollut jäänyt järkevää epäilyä siitä, että A olisi saapunut Suomeen muussa tarkoituksessa kuin huumausaineen kuljetustarkoituksessa. A:n ja B:n runsas yhteydenpito A:n saavuttua Suomeen osoitti B:n henkilöksi, joka oli kuljetuttanut huumausaine-erän maahan. Oli myös uskottavaa, että huumausainetta oli ollut niin suuri määrä, että törkeän huumausainerikoksen tunnusmerkistö täyttyi.

Syytekohdassa 3 käräjäoikeus katsoi selvitetyksi, että A oli Helsingissä 16.3.2014 laittomasti tuonut maahan ja B laittomasti kuljetuttanut maahan ja yrittänyt hankkia 28 014 grammaa marihuanaa.

Käräjäoikeuden mukaan A oli tullut 16.3.2014 Tallinnasta Helsinkiin omistamallaan tila-autolla, jonka rakenteisiin huumausaine-erä oli kätketty, tarkoituksin kuljettaa ja luovuttaa huumausaine B:lle edelleen myyntiä varten. A oli kuitenkin otettu tullissa kiinni ja hänen autostaan oli otettu takavarikkoon 28 014 grammaa marihuanaa. B oli myös rahoittanut ja siten edistänyt huumausaine-erän maahantuontia lähettämällä Suomesta A:lle 1 500 euroa Hollantiin palkkiona tai kulukorvauksena huumausaineen maahantuonnista.

Käräjäoikeus piti kaikkien syytekohtien huumausainerikoksia törkeinä ja tuomitsi A:n 5 vuodeksi ja B:n 7 vuodeksi vankeuteen sekä C:n 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Kristina Ojala ja lautamiehet.

Helsingin hovioikeuden tuomio 10.4.2015

A valitti hovioikeuteen syytekohdasta 2 ja B kaikista syytekohdista sekä C syytekohdasta 1.

Syytekohdassa 2 hovioikeus totesi, että A:n ja B:n yhteydenpito tuntemattomaksi jääneeseen hollantilaiseen liittymään ja toisiinsa oli televalvontatietojen perusteella ollut tekoaikana tiivistä. Heidän liittymänsä olivat 15. – 19.2.2014 paikantuneet samanaikaisesti tukiasemiin, jotka olivat sijainneet joko A:n hotellin tai B:n asunnon välittömässä läheisyydessä. Nämä seikat osoittivat, että A ja B olivat olleet kyseisinä päivinä puhelimitse yhteydessä sekä liikkuneet samalla suunnalla useamman kerran.

Hovioikeuden mukaan A:n syyllisyyttä syytekohdan 2 rikokseen puolsi myös hänen syyllistymisensä syytekohdan 3 törkeään huumausainerikokseen, jonka osalta A oli käräjäoikeudessa myöntänyt syyllisyytensä. Siinä A oli 16.3.2014 saapunut Suomeen laivalla ja hänellä oli ollut mukanaan autoon kätkettynä huumausaineet, jotka oli otettu takavarikkoon. Ottaen huomioon syytekohtien 2 ja 3 tekoihin liittyvät hyvin yhteneväiset piirteet sekä A:n ja B:n televalvontatiedoista ilmenevät seikat näyttö muodosti hovioikeuden mukaan siinä määrin johdonmukaisen kokonaisuuden, ettei asiassa ollut aihetta epäillä tapahtumien edenneen syytteen teonkuvausten mukaisesti.

Hovioikeus totesi, että syytekohdassa 2 huumausaine on jäänyt kateisiin. Syytteessä esitetty määrä 28 kilogrammaa huumausainetta ei ollut niin suuri määrä, etteikö sitäkin voisi kätkeä henkilöauton rakenteisiin. Maahantuonnin tapa huomioon ottaen huumausainetta oli täytynyt olla muutamaa kilogrammaa suurempi määrä. Hovioikeus katsoi, että huumausaineen määrä oli ollut 20 kilogrammaa.

Syytekohdissa 1 ja 3 hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota B:n osalta. C:n osalta hovioikeus hylkäsi syytteen syytekohdassa 1. Syytekohdan 2 osalta hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden syyksilukemista A:n ja B:n osalta muutoin kuin huumausaineen määrän osalta.

Hovioikeus alensi A:n rangaistuksen 4 vuodeksi 3 kuukaudeksi vankeutta ja B:n rangaistuksen 6 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Jarmo Kilpelä, Anna-Liisa Hyvärinen ja Pekka Haapaniemi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin A:lle sekä syytekohdan 2 osalta B:lle.

Muilta osin kysymys valitusluvan myöntämisestä B:lle siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

A vaati, että syyte kohdan 2 osalta hylätään tai että rangaistusta ainakin alennetaan.

B vaati, siltä osin kuin valituslupa myönnettiin, että syyte kohdan 2 osalta hylätään tai että syyksi luetun huumausaineen määrää pienennetään ja lisäksi, että rangaistusta ainakin alennetaan.

Syyttäjä antoi A:n ja B:n muutoksenhakemusten johdosta vastauksen ja vaati heidän valitustensa hylkäämistä.

Käsittelyratkaisu suullisen käsittelyn toimittamisesta 12.12.2016

Kysymys suullisen käsittelyn toimittamisesta

Korkein oikeus on omasta aloitteestaan ottanut harkittavakseen suullisen käsittelyn toimittamisen asiassa syytteen kohdan 2 (törkeä huumausainerikos 15. – 19.2.2014) osalta. Korkeimman oikeuden varattua asianosaisille tilaisuuden lausua asiasta asianosaiset ovat antaneet kirjalliset lausumansa.

Asianosaiset ovat esittäneet lausumissaan seuraavan. Syyttäjä on katsonut, että asiassa ei ole tarpeen toimittaa suullista käsittelyä. Suullisessa käsittelyssä kuultavien henkilöiden kertomukset on kirjattu käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioihin. A on katsonut, että asiassa ei ole tarpeen toimittaa suullista käsittelyä. Asiassa on kysymys A:n hovioikeuden tuomioon kirjatun kertomuksen uskottavuudesta tehtävistä johtopäätöksistä, eikä kertomuksen näyttöarvoa ole horjutettu. Näyttökynnys ei ylittyisi, vaikka A:n kertomusta pidettäisiin epäuskottavana. B on katsonut, että asiassa ei ole tarpeen toimittaa suullista käsittelyä. Asiassa on kysymys käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomioihin oikein kirjatun näytön arvioinnista.

Oikeudenkäymiskaaren todistelua koskevien säännösten yhtenä keskeisenä lähtökohtana on, ettei suullisen todistelun uskottavuutta voida asianmukaisesti arvioida muutoin kuin kuulemalla lausuman antajaa henkilökohtaisesti. Sanottu lähtökohta koskee myös muutoksenhakumenettelyä ja ilmenee osaltaan muun muassa niin sanottua luottamusperiaatetta koskevasta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 16 §:stä, jossa on rajoitettu hovioikeuden oikeutta muuttaa käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tehtyyn arvioon perustuvaa ratkaisua, jos suullista todistelua ei oteta hovioikeudessa uudelleen vastaan.

Muutoksenhakua käräjäoikeudesta hovioikeuteen ja valitusasian käsittelyä hovioikeudessa koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä muutettaessa 1.1.2011 voimaan tulleella lailla 650/2010 tarkistettiin samalla pääkäsittelyn toimittamista koskevia säännöksiä poistamalla säännös hovioikeuden velvollisuudesta toimittaa pääkäsittely sitä koskevasta vaatimuksesta riippumatta ja säätämällä sen sijaan oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 a §, jonka mukaan hovioikeus voi toimittaa pääkäsittelyn omasta aloitteestaan katsoessaan sen tarpeelliseksi. Lain esitöissä todettiin, että jos valitusasian ratkaiseminen edellyttää pääkäsittelyä, tulisi pääkäsittely voida toimittaa siitä riippumatta, mitä mieltä asianosaiset asiasta ovat (HE 105/2009 vp s. 69).

Korkein oikeus toteaa, että Korkeimman oikeuden suullisessa käsittelyssä sovelletaan suullisen todistelun vastaanottamista hovioikeudessa koskevia oikeusohjeita soveltuvin osin, jollei oikeudenkäymiskaaren 30 luvun säännöksistä muuta johdu.

Asian käsittelystä Korkeimmassa oikeudessa

A ja B ovat valituksissaan vaatineet, että syyte kohdassa 2 hylätään katsoen, että hovioikeus on arvioinut asiassa esitettyä näyttöä virheellisesti. Syyttäjä on vastauksessaan vaatinut valitusten hylkäämistä.

Oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 20 §:n 1 momentin mukaan Korkein oikeus toimittaa tarvittaessa suullisen käsittelyn, jossa voidaan kuulla asianosaisia, todistajia ja asiantuntijoita sekä vastaanottaa muuta selvitystä. Suullinen käsittely saadaan rajoittaa koskemaan osaa muutoksenhaun kohteena olevasta asiasta.

Sen perusteella, mitä asianosaiset ovat esittäneet Korkeimmassa oikeudessa, asiassa on kysymys siitä, onko hovioikeus arvioinut asiassa esitettyä näyttöä oikein, jolloin arvioitavaksi tulee A:n ja B:n kertomusten uskottavuus. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että suullisen käsittelyn toimittaminen Korkeimmassa oikeudessa on syytekohtaa 2 koskevalta osalta tarpeen.

Suullinen käsittely Korkeimmassa oikeudessa

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn syytekohdassa 2.

Korkein oikeus teki Albanian toimivaltaisille viranomaisille virka-apupyynnön A:n kuulemiseksi videoneuvottelun välityksellä Albaniasta, mihin suostuttiin.

Albanian oikeusministeriöstä ilmoitettiin Korkeimmalle oikeudelle, että A ei halunnut tulla asiassa kuulluksi.

Asianosaiset pyysivät suullisessa käsittelyssä saada tässä tilanteessa käyttää todisteena tallennetta A:n hovioikeudessa esittämästä kertomuksesta.

Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimessa ei saa käyttää todisteena esitutkintapöytäkirjaan tai muulle asiakirjalle merkittyä tai muulla tavalla tallennettua lausumaa, ellei laissa toisin säädetä, paitsi jos lausuman antajaa ei voida kuulustella pääkäsittelyssä tai pääkäsittelyn ulkopuolella taikka hän on jäänyt asianmukaisista toimenpiteistä huolimatta tavoittamatta, eikä asian ratkaisemista tulisi enää viivyttää. Luvun 47 §:n 2 momentin mukaan silloin, kun kuultava ei anna kertomusta, kuultavan aikaisempaa kertomusta saadaan käyttää todisteena siltä osin kuin kuultava ei ole antanut kertomusta.

A ei ole saapunut suulliseen käsittelyyn. Hänen kuulemisensa videoyhteyden välityksellä ei ole järjestynyt, eikä ole odotettavissa, että se tulisi myöhemminkään järjestymään. Näistä syistä Korkein oikeus on sallinut käyttää asiassa todisteena tallennetta A:n hovioikeudessa esittämästä kertomuksesta.

Lisäksi suullisessa käsittelyssä kuultiin B:tä henkilökohtaisesti.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valituslupahakemusta koskeva ratkaisu

Valituslupaa ei myönnetä siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä B:lle on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä. Näiltä osin hovioikeuden tuomio jää siis B:n osalta pysyväksi.

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Syyttäjä on syytekohdassa 2 vaatinut A:lle ja B:lle rangaistusta törkeästä huumausainerikoksesta katsoen A:n laittomasti tuoneen maahan noin 28 kilogrammaa marihuanaa sekä B:n laittomasti kuljetuttaneen maahan, pitäneen hallussaan ja myyneen edelleen tätä marihuanaerää. Syytteen mukaan A oli 15.2.2014 saapunut Suomeen henkilöautolla, johon oli kätketty syytteessä tarkoitettu marihuanaerä. Ollessaan Suomessa 15. – 19.2.2014 A oli tavannut B:n useita kertoja ja luovuttanut tälle huumausaineen edelleen myyntiä varten.

2. Käräjäoikeus ja hovioikeus ovat lukeneet syytekohdassa 2 syytteen A:n ja B:n syyksi muutoin sellaisenaan, mutta hovioikeus on katsonut marihuanan määräksi 20 kilogrammaa.

3. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko A:n ja B:n näytetty syyllistyneen törkeään huumausainerikokseen syytekohdassa 2.

Näytön harkintaa koskevat säännökset

4. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun todistelua koskevat säännökset on uudistettu 1.1.2016 voimaan tulleella lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (732/2015). Korkein oikeus toteaa, että asian oikeudenkäynnin aikana alemmissa oikeuksissa ovat olleet voimassa oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin säännös näyttötaakasta rikosasioissa ja luvun 2 §:n säännös todistusharkinnasta lailla 571/1948 säädetyssä muodossaan. Mainitut aikaisemmat säännökset ja niihin perustuva oikeuskäytäntö rinnastuvat asiasisällöltään voimassa olevan oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 ja 3 §:n säännöksissä ilmaistuihin todistelun pääsääntöihin eli vapaan todistelun ja vapaan todisteiden harkinnan periaatteisiin sekä todistustaakan jaon lähtökohtaan. Korkeimmassa oikeudessa tulevat tässä asiassa sovellettaviksi oikeudenkäymiskaaren 17 luvun säännökset kyseisiltä osin nyt voimassa olevassa muodossaan.

5. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan tuomioistuimen on esitettyjä todisteita ja muita asian käsittelyssä esiin tulleita seikkoja harkittuaan päätettävä, mitä asiassa on näytetty tai jäänyt näyttämättä. Tuomioistuimen on perusteellisesti ja tasapuolisesti arvioitava todisteiden ja muiden seikkojen näyttöarvo vapaalla todistusharkinnalla, jollei laissa toisin säädetä. Lainkohdan esitöissä on todettu, että tuomioistuimen tulee perehtyä kuhunkin todisteeseen erikseen ja arvioida niiden merkitys myös kokonaisuutena. Todistusharkinta on tehtävä objektiivisesti ja kriittisen arvioinnin kestävällä tavalla (HE 46/2014 vp s. 45).

6. Oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rikosasiassa kantajan on näytettävä ne seikat, joihin hänen rangaistusvaatimuksensa perustuu. Pykälän 2 momentin mukaan tuomion, jossa vastaaja tuomitaan syylliseksi, edellytyksenä on, ettei vastaajan syyllisyydestä jää varteenotettavaa epäilyä.

Näytön harkinnan lähtökohdista

7. Näyttö vastaajan syyllistymisestä huumausainerikokseen koostuu usein, kuten tässäkin tapauksessa, monista riidattomista tai asiassa esitetyn näytön perusteella selvitetyiksi katsotuista seikoista, jotka ainoastaan niistä tehtävien johtopäätösten kautta välillisesti todistavat syytteessä kuvatusta teosta. Tällaiseen niin sanottuun aihetodisteluun perustuvassa todistusharkinnassa todisteiden kokonaisharkinnalla on yleensä keskeinen merkitys. Kokonaisharkinnan keskeisestä merkityksestä huolimatta tuomioistuin on velvollinen arvioimaan asiassa esiin tulleiden seikkojen merkityksen myös erikseen siten kuin oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:n 2 momentissa edellytetään. Aihetodisteluun ja todisteiden kokonaisharkintaan perustuvassa harkinnassa on myös yleensä tärkeää arvioida asian käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella, onko jokin syytteessä väitetylle teonkuvaukselle vaihtoehtoinen tapahtumienkulku mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella sulkea pois. Siten yleisten kokemussääntöjen soveltaminen ja vaihtoehtoisten tapahtumankulkujen tai selitysten tarkastelu kuuluvat näytön harkintaan. Selvää on, ettei näyttökynnys huumausainerikoksissa saa olla alempi kuin muissa rikoksissa, vaikka välittömän ja yksiselitteisen näytön hankkiminen on niissä usein vaikeaa.

8. Rikosasioissa sovellettavasta syyttömyysolettamasta seuraa, että todistustaakka syyksi lukevan tuomion perustavista seikoista on syyttäjällä ja ettei vastaajalle voida asettaa velvollisuutta todistaa syyttömyyttään. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on katsonut muun muassa ratkaisussaan Telfner v. Itävalta 20.3.2001 ja Krumpholz v. Itävalta 18.3.2010, että kansalliset tuomioistuimet olivat syyttömyysolettaman vastaisesti kääntäneet todistustaakan syyttäjältä syytetylle vaatiessaan syytetyltä selitystä, vaikka tätä vastaan ei ollut esitetty vakuuttavaa näyttöä.

9. Vastaajan vaikeneminen oikeudenkäynnissä voidaan ottaa huomioon syyttäjän esittämän näytön vakuuttavuutta harkittaessa vain sillä edellytyksellä, että asiassa esitetyt todisteet ja asian käsittelyssä esiin tulleet seikat selvästi edellyttävät vastaajalta selitystä (ks. esim. HE 46/2014 vp s. 48 ja 53 ja Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen suuren jaoston ratkaisu John Murray v. Yhdistynyt kuningaskunta 8.2.1996 kohta 54).

10. Ennakkoratkaisussa KKO 2012:27 (kohta 13) on katsottu, että syyttäjän todistustaakasta huolimatta voi kuitenkin syntyä tilanteita, jolloin rikosasian vastaajalta voidaan edellyttää, että hän puolestaan selvittää niitä seikkoja, joihin hän on puolustuksekseen vedonnut. Syytteen tueksi esitetty näyttö vaikuttaa osaltaan siihen, millaista selvitystä vastaajalta voidaan edellyttää kiistämisperusteistaan.

11. Edellisissä kohdissa lausuttu huomioon ottaen lähtökohtana voidaan pitää sitä, että rikosasian kantaja on esittänyt riittävän vahvan näytön syytteen tueksi ennen kuin syytteelle vaihtoehtoista tapahtumainkulkua koskevan vastaajan kertomuksen epäuskottavuudelle voidaan antaa merkitystä syytteen tueksi esitetyn näytön todistusvoimaa harkittaessa. Vastaajan sanotunlaisen kertomuksen epäuskottavuus ei myöskään itsessään lisää syytteen tueksi esitettyjen todisteiden ja asian käsittelyssä esiin tulleiden syytettä tukevien seikkojen todistusvoimaa. Eri asia on, että vastaajan kertomuksesta voi ilmetä seikkoja, jotka varsinkin yhdessä muiden asiassa esiin tulleiden seikkojen kanssa voivat tukea syytettä ja osoittaa sen näytetyksi.

12. Korkein oikeus toteaa vielä, että rikosasian vastaajan syyllistymisellä muihin rikoksiin ei yleensä ole merkitystä harkittaessa, onko vastaaja syyllistynyt syytteessä väitettyyn rikokseen. Kuitenkin jos vastaajan syyksi aikaisemmin luetuilla rikoksilla ja hänen tekemäkseen väitetyllä rikoksella on esimerkiksi samanlainen tekotapa ja muita yhdistäviä piirteitä, aikaisemmalla tuomiolla voi olla vaikutusta myöhemmän rikoksen näytön arvioinnissa. Vastaavasti syytettäessä vastaajaa useasta samankaltaisesta rikoksesta asiassa esiin tulleet sanotunlaiset yhteiset piirteet voivat vahvistaa muun syytettä tukevan näytön todistusvoimaa.

Asiassa esitetty näyttö

Kirjalliset todisteet

13. Matkustajatiedoista ilmenee, että A oli saapunut Suomeen Tallinnasta laivalla 15.2.2014 ja palannut Tallinnaan laivalla 19.2.2014. Matkustajailmoituksen mukaan A oli majoittunut Hotelli Korpilampeen 15. – 18.2.2014.

14. A:n ja B:n televalvontatiedoista ilmenee, että heidän keskinäinen yhteydenpitonsa oli ollut 15. – 19.2.2014 tiivistä ja että heidän käyttämänsä puhelinliittymät olivat paikantuneet samaan aikaan 15.2.2014 Hotelli Korpilammelle ja 18.2.2014 Ansaritielle Helsingin Huopalahteen.

15. Televalvontatiedoista ilmenee lisäksi, että A ja B olivat pitäneet tiiviisti yhteyttä 910-päätteiseen hollantilaiseen liittymään. A oli 15. – 19.2.2014 saanut sanotusta liittymästä useita tekstiviestejä ja myös itse lähettänyt liittymään viestejä sekä ollut puhelimitsekin yhteydessä tuon liittymän haltijan kanssa. B oli puolestaan samoin saanut 12. – 21.2.2014 mainitusta liittymästä useita tekstiviestejä ja itsekin lähettänyt liittymään viestejä sekä ollut puhelinyhteydessä tuon liittymän haltijan kanssa.

16. Televalvontatiedoista ilmenee edelleen, että B:n yhteydenpito 910-päätteiseeen hollantilaiseen liittymään oli keskeytynyt 21.2.2014. Yhteydenpito oli alkanut uudelleen 5.3.2014 ja ollut samalla tavalla tiivistä kuin helmikuussa ennen päättymistään kokonaan 17.3.2014. Liittymän haltijan ja B:n välillä oli lähetetty 16. ja 17.3.2014 jälleen lukuisia tekstiviestejä, minkä lisäksi mainitusta hollantilaisesta liittymästä oli 16.3.2014 yritetty soittaa A:lle useita kertoja ja lähetetty myös tekstiviesti. Syytekohdassa 3 on katsottu selvitetyksi, että A oli 16.3.2014 yrittänyt tuoda maahan noin 28 kilogrammaa marihuanaa B:lle luovutettavaksi, mutta jäänyt tuona päivänä kiinni satamassa.

17. Kotietsintäpöytäkirjan mukaan B:n makuuhuoneen kaapeista on 15.5.2014 takavarikoitu 23 520 euroa käteistä rahaa enimmältä osin 20 ja 50 euron seteleinä. Uudenmaan veroviraston ilmoituksen mukaan B:lle ei ollut vuonna 2012 lainkaan verotettavaa tuloa. Vuonna 2013 hänen verotettavan tulonsa määrä oli ollut 26 901,08 euroa. B:n tiliotteista ilmenee hänen tehneen vuoden 2013 heinä- ja marraskuussa 9 000 ja 10 000 euron suuruiset käteisnostot tililtään.

A:n kertomus hovioikeudessa

18. A on hovioikeudessa kertonut, että hän oli helmikuussa 2014 lähtenyt Albaniasta Suomeen omistamallaan Renault-merkkisellä henkilöautolla saadakseen hoitoa sydänsairauteensa. Suomessa A:n oli majoittunut Hotelli Korpilampeen. Saatuaan tietää haluamansa hoidon kalleudesta A oli ottanut yhteyttä tyttäreensä, joka oli Albaniasta käsin hankkinut hänelle Suomessa asuneen B:n yhteystiedot. A oli sitten ottanut yhteyttä B:hen, jota hän ei ollut tuntenut entuudestaan, ja pyytänyt tältä rahaa. A ja B olivat tavanneet hotellilla, ja B oli maksanut A:n asumisen hotellissa. A ja B olivat tavanneet vielä ainakin kerran ennen A:n poistumista maasta. Sen jälkeen B oli lähettänyt A:lle auton korjausta varten 1 500 euroa. Kysymys oli ollut lainasta, jonka A:n oli ollut määrä maksaa takaisin 2 – 3 kuukaudessa. Suomessa ollessaan A oli hankkinut itselleen prepaid-liittymän.

19. A on hovioikeudessa kiistänyt tuoneensa Suomeen huumausaineita helmikuussa 2014. Hänet oli matkan aikana tarkistettu kolmesti, joten huumausaineet olisivat joka tapauksessa paljastuneet ennen Suomeen tuloa. Sitä paitsi hänen autonsa oli ollut niin pieni, ettei siihen olisi voinut kätkeä 20 kilogrammaa marihuanaa. Sen sijaan 16.3.2014 hän oli tuonut Suomeen noin 28 kilogrammaa marihuanaa. Tällöin hän oli saapunut maahan isommalla autolla perheensä kanssa.

20. A on hovioikeudessa kiistänyt tienneensä, kuka on omistanut 910-päätteisen hollantilaisen numeron, johon hän oli pitänyt helmikuussa yhteyttä. Liittymä oli kuitenkin kuulunut maaliskuussa tapahtuneen marihuanaerän lähettäjälle ja tallennettu salakuljetusautossa silloin olleen puhelimen muistiin. Tämä puhelin oli ollut A:lla käytössä Suomeen tullessaan.

B:n kertomus

21. B on kertonut tavanneensa A:n helmikuussa 2014 kahdesti. Ensimmäinen kerta oli ollut Hotelli Korpilammella, jossa B oli maksanut hänelle entuudestaan tuntemattoman A:n hotelliyöpymiset tämän sitä pyydettyä. A oli luvannut maksaa myöhemmin takaisin. Lisäksi B oli ostanut A:lle prepaid-liittymän, koska A ei ollut osannut hankkia sitä itse. B ei ole osannut sanoa, miksi A oli pyytänyt apua juuri häneltä eikä myöskään sitä, miten A oli osannut ottaa juuri häneen yhteyttä.

22. B on kertonut tavanneensa A:n helmikuussa toisenkin kerran muistamatta kuitenkaan tarkkaa paikkaa ja aikaa. Tällöin A oli pyytänyt häneltä 1 500 euroa lainaksi sydänsairautensa hoitoon. B oli lähettänyt tämän summan maaliskuussa A:lle Hollantiin, koska oli arvellut A:n tällöin oleskelevan siellä.

23. B ei ole muistanut, kuka oli omistanut 910-päätteisen hollantilaisen liittymän. B oli alkuvuonna 2014 saanut runsaasti yritystoimintaansa liittyviä puheluja eri puolilta Eurooppaa, eikä hän enää muistanut kaikkea.

24. B on kertonut, ettei hänellä ollut ollut helmikuussa 2014 mitään tekemistä huumausaineiden kanssa. Hänen kotoaan takavarikoidut 23 520 euroa olivat olleet peräisin rahapelivoitoista ja työnteosta. Hän oli ansainnut hyvin ja tarvinnut käteistä rahaa työntekijöidensä palkkaennakkoja varten.

Näytön arviointi tässä tapauksessa

Lähtökohdat

25. Korkein oikeus toteaa, että asiassa ei ole esitetty välitöntä näyttöä siitä, että A olisi tuonut maahan huumausainetta B:lle helmikuussa 2014. Syytteessä tarkoitettua huumausaine-erää ei ole tavattu keneltäkään, eikä siitä ole tehty muutenkaan havaintoja.

26. Syyttäjä on pyrkinyt näyttämään toteen huumausaineen olemassaolon ja A:n ja B:n menettelyn epäsuorilla todisteilla eli aihetodistelulla. Syyttäjä on viitannut ensinnäkin siihen, että vastaajien kertomukset A:n maahantulon syistä ja B:n tälle suorittamien maksujen perusteista olivat epäuskottavia. Toisekseen syyttäjä on katsonut syytettä tukevan sen, että A ja B ovat pitäneet yhteyttä toisiinsa A:n Suomessa olon aikana ja tavanneet kahdesti. Edelleen syyttäjä on viitannut B:ltä tavattuihin suuriin käteisvaroihin. Vielä syytteen tueksi on esitetty A:n ja B:n tiivis yhteydenpito 910-päätteiseen hollantilaiseen liittymään, joka on liittynyt syytekohdassa 3 tarkoitettuun huumausaineen maahantuontiin, sekä syytekohdan 2 tapahtumainkulun yhtäläisyys syytekohdissa 1 ja 3 selvitettyyn menettelyyn.

Todisteiden näyttöarvo

27. Korkein oikeus toteaa ensinnäkin pitävänsä epäuskottavana A:n ja B:n kertomuksia siitä, että A olisi tullut Suomeen hoidattamaan sydänsairauttaan järjestämättä hoitoaan etukäteen ja ottamatta mukaan siihen tarvittavia varoja. Mikään muu asiassa esitetty ei tue tätä itsessään epätodennäköistä tapahtumainkulkua. Kuten kohdassa 11 lausutusta ilmenee, tämä ei kuitenkaan itsessään lisää syytteen tueksi esitettyjen todisteiden eikä asian käsittelyssä esiin tulleiden syytettä tukevien seikkojen todistusvoimaa.

28. A ja B ovat kertoneet B:n maksaneen A:n hotelliyöpymiset Suomessa ja lainanneen tälle 1 500 euroa, vaikka he eivät olleet tunteneet toisiaan entuudestaan. Korkeimman oikeuden näkemyksen mukaan tälle ei ole esitetty mitään järkevää syytä, vaikka otettaisiin huomioon myös mahdolliset kulttuurierot. Ei ole uskottavaa, että varat olisi B:n väittämällä tavalla tarkoitettu A:n sydänsairauden hoitoon siitäkään syystä, että A on kertonut 1 500 euron lainan perusteena olleen auton korjauksen. Korkein oikeus katsoo A:n ja B:n välisen rahaliikenteen tukevan syyttäjän väitettä siitä, että A olisi lähetetty tuomaan humausainetta maahan B:lle luovutettavaksi.

29. Sen sijaan A:n ja B:n välisellä puhelinliikenteellä ja tapaamisilla Suomessa ei erikseen arvioituna ole merkitystä näyttönä syyttäjän väittämästä huumausainerikoksesta, vaikka huumausainerikoksissa on yleistä, että siihen osallistuvat ovat rikosta valmisteltaessa tai toteutettaessa aktiivisessa puhelinyhteydessä keskenään. A:n ja B:n yhteydenpidolla voi kuitenkin olla merkitystä näyttönä, kun sitä arvioidaan kokonaisuutena muun näytön kanssa.

30. Korkein oikeus katsoo, ettei B ole kyennyt uskottavasti selittämään tuloihinsa nähden suurta käteisen rahan määrää makuuhuoneensa kaapeissa. Suuren rahamäärän säilyttäminen käteisenä viittaa sinällään usein laittomaan huumausainekauppaan. Se ei kuitenkaan vielä yksinään osoita B:n syyllistyneen rikokseen syytekohdassa 2. B:n syyksi on luettu myös syytekohdissa 1 ja 3 törkeät huumausainerikokset, jotka on tehty marraskuussa 2013 ja maaliskuussa 2014 eli ajallisesti varsin lähellä syytekohdan 2 tapahtumia helmikuussa 2014. Tähän nähden B:n on selvitetty olevan mukana huumausaineen maahantuontijärjestelyissä.

31. A:n kertomuksella on selvitetty, että 910-päätteinen hollantilainen puhelinliittymä oli kuulunut taholle, joka oli lähettänyt A:n kuljettaman marihuanan maahan maaliskuussa 2014 (syytekohta 3). Televalvontatietojen mukaan B:n ja tuon liittymän haltijan välillä oli ollut paljon tekstiviestiliikennettä maaliskuussa 2014, ja liittymästä oli koetettu tavoittaa A:ta tämän jäätyä kiinni 16.3.2014. A:n ja B:n tiivis yhteydenpito 910-päätteiseen hollantilaiseen liittymään myös helmikuussa 2014 tukee näistä syistä syyttäjän väitettä siitä, että A olisi tuonut huumausainetta maahan B:lle luovutettavaksi jo tällöin (syytekohta 2).

32. B:n viaksi syytekohdissa 1 ja 3 jäävissä törkeissä huumausainerikoksissa on ollut kysymys suuren marihuanamäärän tuomisesta Suomeen, kuten on nyt arvioitavassa syytekohdassa 2. Syytekohdissa 1 ja 3 B:n, joka oli asunut ja ollut huumausaineen maahantuonnin ajankohtana Helsingissä, on katsottu kuljetuttaneen ja yrittäneen hankkia huumausaine-erät, jotka kuriirit olivat tuoneet autoilla Suomeen. Syytekohdassa 3 kuriiri oli ollut A, joka oli tuonut marihuanaerän Suomeen Viron kautta. Korkein oikeus katsoo, että syytekohdissa 1 ja 3 näytetyksi katsotuissa huumausainerikoksissa on ollut sellaisia tekotapaan liittyviä merkittäviä yhtäläisyyksiä syytekohdassa 2 selvitetyn A:n ja B:n menettelyn kanssa, että ne tukevat käsitystä, että myös syytekohdassa 2 on ollut kysymys huumausaineen laittomasta maahantuonnista.

33. Toisaalta syytekohtien 1 ja 3 huumausainerikosten tekotavoissa on myös merkityksellisiä eroja nyt arvioitavana olevaan tapahtumainkulkuun. Syytekohdassa 2 huumausainetta ei ole löydetty, kun taas syytekohdissa 1 ja 3 huumausaine-erät oli takavarikoitu tullissa, ja kuriirit olivat jääneet kiinni. Syytekohdassa 1 huumausaine-erä oli kätketty asuntoautoon ja syytekohdassa 3 tila-autoon, kun taas syytekohdassa 2 huumausaine olisi väitetysti piilotettu henkilöautoon. Syytekohdassa 3 A oli tullut maahan perheineen vuokra-autolla, kun taas syytekohdassa 2 yksin omalla autollaan. Nämä seikat osaltaan vähentävät sitä tukea, jota syytekohdissa 1 ja 3 näytetty menettely antaa syytteelle syytekohdassa 2.

34. Korkein oikeus on vielä pannut merkille, että A oli nyt arvioitavana olevassa tapahtumainkulussa saapunut Suomeen 15.2.2014 ja tavannut B:n heti samana päivänä. Hän oli kuitenkin poistunut maasta vasta 19.2.2014. Jos A olisi tuonut tuolloin huumausainetta B:lle luovutettavaksi, voidaan arvioida, että hänellä ei olisi ollut vain suorittamaansa kuriirintehtävään perustuvaa aihetta viipyä Suomessa useitakin päiviä. A:n maassa oleskelun pituus ei siksi puhu sen puolesta, että syytekohdan 2 tapahtumissa olisi ollut kysymys huumausaineen laittomasta maahantuonnista.

Näytön kokonaisharkinta

35. Korkein oikeus katsoo, että syyttäjä on esittänyt useita siihen viittaavia seikkoja, että syytekohdassa 2 on ollut kysymys marihuanan laittomasta maahantuonnista, johon A ja B ovat osallistuneet syyttäjän väittämällä tavalla. Syytekohdassa 2 esitettyä tapahtumainkulkua tukee erityisesti se, että A ja B ovat pitäneet helmikuussa 2014 tiiviisti yhteyttä liittymään, jonka haltija on sittemmin kuukautta myöhemmin lähettänyt syytekohdassa 3 tarkoitetun marihuanaerän A:n kuljettamassa autossa maahan.

36. Toisaalta näyttö A:n ja B:n syyllisyydestä syytekohdan 2 rikokseen perustuu aihetodisteisiin, joista usean yhteys väitettyyn huumausaineiden maahantuontiin helmikuussa 2014 on etäinen. Kun rikoksen kohteena väitetysti olleesta huumausaineesta ei ole havaintoja, asiassa esitettyä näyttöä on mahdollista tulkita myös muulla tavalla kuin syytteessä on tehty. Näyttö ei sulje pois esimerkiksi sellaista vaihtoehtoista tapahtumainkulkua, että A:n matkassa Suomeen olisi ollut kysymys syytekohdan 3 rikosta valmistelevasta matkasta tai sen etukäteisjärjestelyistä. Tähän mahdollisuuteen viittaavat ennen muuta A:n suhteellisen pitkä maassaoloaika helmikuussa 2014 ja kohdassa 33 mainitut eroavuudet A:n kahden Suomeen kohdistuneen matkan välillä, ja se selittäisi myös A:n ja B:n yhteydenpidon syytekohdan 3 rikokseen liittyvään hollantilaiseen puhelinliittymään.

37. Korkein oikeus katsoo asiassa esitettyä näyttöä kokonaisuutena harkittuaan, että A:n ja B:n syyllistymisestä syytekohdan 2 törkeään huumausainerikokseen on jäänyt varteenotettava epäily. Sen vuoksi syyte on tältä osin hylättävä.

Rangaistusten mittaaminen

38. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Huumausainerikoksille on Korkeimman oikeuden ratkaisukäytännössä ja oikeuskäytännössä yleisesti muodostunut sellaista yhtenäistä rangaistuskäytäntöä, jolle voidaan antaa merkitystä rangaistuksen mittaamisessa. Kuten ratkaisusta KKO 2017:9 ilmenee, huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä.

39. A:n syyksi on jäänyt käräjäoikeuden tältä osin lainvoiman saaneen tuomion perusteella syytekohdan 3 törkeä huumausainerikos. Rikoksen kohteena on ollut noin 28 kilogrammaa marihuanaa eli hyvin suuri määrä huumausainetta. A:n osuus rikoksessa on rajoittunut huumausaineen kuljettamiseen maahan B:lle luovutettavaksi. Näistä syistä Korkein oikeus katsoo oikeudenmukaiseksi rangaistukseksi A:n syyksi luetusta rikoksesta 3 vuotta vankeutta.

40. B:n syyksi jäävät hovioikeuden hänen osaltaan näiltä osin pysyväksi jäävällä tuomiolla syytekohtien 1 ja 3 törkeät huumausainerikokset. Rikosten kohteena on ollut syytekohdassa 1 noin 42 kilogrammaa marihuanaa ja syytekohdassa 3 noin 28 kilogrammaa marihuanaa eli yhteensä hyvin suuri määrä huumausainetta. B on ollut henkilö, jolle huumausaine-erät olisi tullut Suomessa toimittaa edelleen levitettäväksi. Hänen osuutensa rikosten tekemisessä on huumausaine-erien vastaanottajana ollut keskeinen. Huumausaineita on tuotu maahan kahdesti. Näistä syistä Korkein oikeus katsoo oikeudenmukaiseksi yhteiseksi rangaistukseksi B:n syyksi luetuista rikoksista 5 vuotta 9 kuukautta vankeutta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Syyte törkeästä huumausainerikoksesta Helsingissä 15.2. – 19.2.2014 (syytekohta 2) hylätään. A ja B vapautetaan, kumpikin kohdaltaan, tältä osin tuomitusta rangaistusseuraamuksesta.

A tuomitaan hänen syykseen lainvoimaisesti jo jääneestä törkeästä huumausainerikoksesta, tekoaika 16.3.2014, (syytekohta 3) 3 vuoden vankeusrangaistukseen.

B tuomitaan hänen syykseen hovioikeuden tuomiolla jäävistä törkeästä huumausainerikoksesta, tekoaika 14.11.2013, (syytekohta 1) ja törkeästä huumausainerikoksesta, tekoaika 16.3.2014, (syytekohta 3) yhteiseen 5 vuoden 9 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Muilta osin hovioikeuden tuomio on jäänyt, osaksi lainvoiman saaneena, pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Tuula Pynnä, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Jukka Siro.

Aviopuolisot olivat vuodesta 2003 vuoteen 2014 saakka asuneet keskimäärin huhti- ja toukokuun vaihteesta syys- ja lokakuun vaihteeseen Suomessa pinta-alaltaan noin 60 neliömetrin asuinrakennuksessa, joka soveltui vakituiseen asumiseen. Muun ajan vuodesta he olivat asuneet Espanjassa, missä heillä oli yhteisenä kotina omakotitalo. Toinen puoliso vaati yhteiselämän lopettamista koskevassa hakemuksessaan sen vahvistamista, että hän saa jäädä asumaan mainittuun kiinteistöllä sijaitsevaan asuinrakennukseen.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla asuinrakennus katsottiin avioliittolain 24 §:n 1 momentissa tarkoitetuksi puolisoiden yhteiseksi kodiksi.

AL 24 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

B:n hakemus, A:n vastaus hakemukseen, Päijät-Hämeen käräjäoikeuden päätös 22.10.2015 ja Itä-Suomen hovioikeuden päätös 25.2.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjäviskaali Milja Saarenpää ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Juha Halijoki, Eija Pitkänen ja Harri Hyvärinen. Esittelijä Minna Iivanainen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan.

B vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A ja B, jotka on vihitty avioliittoon vuonna 2009, ovat vuodesta 2003 lähtien vuoteen 2014 saakka viettäneet yhdessä osan vuodesta Espanjassa ja osan vuodesta Suomessa Heinolassa sijaitsevalla kiinteistöllä. He ovat asuneet keskimäärin huhti- ja toukokuun vaihteesta syys- ja lokakuun vaihteeseen Suomessa ja muun ajan vuodesta Espanjassa. Heinolan kiinteistöllä on noin 60 neliömetrin suuruinen asuinrakennus, joka on sovelias ympärivuotiseen asumiseen. Avioliitto on huhtikuussa 2015 päättynyt avioeroon.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

2. B on käräjäoikeudelle toimittamassaan yhteiselämän lopettamista koskevassa hakemuksessa vaatinut avioliittolain 24 §:n nojalla, että hän saa jäädä yksin asumaan puolisoiden yhteisenä kotina käytetylle kiinteistölle Heinolaan.

3. A on vastustanut hakemusta, koska Heinolan kiinteistö oli tarkoitettu puolisoiden kesänviettoa varten, eikä se ollut ollut heidän yhteinen kotinsa. Puolisoiden yhteinen koti oli ollut Espanjassa.

4. Käräjäoikeus on katsonut, että kiinteistö Heinolassa oli ollut luonteeltaan kesänviettopaikka ja että sillä sijainnut rakennus oli ollut vapaa-ajan asunto, koska sen käyttötarkoitus oli ollut muu kuin pysyvä asuminen. Sen vuoksi kysymys ei ollut ollut avioliittolain 24 §:ssä tarkoitetusta puolisoiden yhteisestä kodista. Käräjäoikeus on hylännyt hakemuksen.

5. B:n valitettua käräjäoikeuden päätöksestä hovioikeus on päätöksessään todennut, että Heinolan kiinteistö oli sovelias ympärivuotiseen asumiseen, minkä vuoksi kiinteistöllä olevien rakennusten koolla tai käyttömukavuuksilla ei ollut merkitystä asiassa. A oli ollut eläkkeellä, eikä B:kään ollut avioliiton aikana ollut työelämässä. Huomioon ottaen puolisoiden elämäntilanne heidän oleskelunsa Suomessa pääosin kesäaikana ei osoittanut kiinteistön olleen ainoastaan lomanviettopaikka. A ja B olivat viettäneet aikaa sekä Espanjassa että Suomessa ja heidän asumiskäytäntönsä oli yhdentoista vuoden ajan ollut vakiintunutta. Kun puolisoilla voi avioliittolain esitöiden mukaan olla useampi kuin yksi yhteiseksi kodiksi katsottava asunto, hovioikeus on katsonut A:lla ja B:llä olleen Heinolassa yhteiseksi kodiksi tarkoitettu asunto. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden päätöksen ja oikeusastejärjestyksen periaatteen nojalla palauttanut asian käräjäoikeuteen sen ratkaisemiseksi, oikeutetaanko B jäämään yksin asumaan Heinolan kiinteistölle.

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko Heinolan kiinteistöllä sijaitseva asuinrakennus ollut avioliittolain 24 §:n 1 momentissa tarkoitettu puolisoiden yhteinen koti.

Sovellettava säännös ja sitä koskeva tulkinta-aineisto

7. Avioliittolain 24 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan tuomioistuin voi puolisoiden yhteisestä tai toisen puolison hakemuksesta päättää, että se puolisoista, joka on enemmän asunnon tarpeessa, saa jäädä asumaan yhteiseen kotiin. Lainkohdan esitöissä (HE 62/1986 vp ja LaVM 14/1986 vp) ei ole käsitelty sitä, mitä puolisoiden yhteisellä kodilla tarkoitetaan, eikä Korkein oikeus ole myöskään antanut ennakkopäätöstä, jossa lainkohtaa olisi tältä osin tulkittu.

8. Ilmaisua "puolisoiden yhteinen koti" käytetään myös avioliittolain vallintarajoituksia koskevissa säännöksissä (avioliittolain 38 ja 39 §), joissa on rajoitettu toisen puolison oikeutta luovuttaa muun muassa omaisuutta, joka on tarkoitettu käytettäväksi puolisoiden yhteisenä kotina tai joka oikeuttaa yhteiseksi kodiksi tarkoitetun huoneiston hallintaan. Sanottujen säännösten tarkoitus on puolison ja perheen asumisen suojaaminen ja siten osin sama kuin sovellettavana olevan yhteiselämän lopettamista koskevan säännöksen. Korkein oikeus toteaa, että saman lain eri säännöksissä käytettyä samaa käsitettä tai ilmaisua on yleensä tulkittava yhdenmukaisesti. Tulkinnassa voidaan kuitenkin tapauskohtaisesti ottaa huomioon asiayhteys ja se, mikä tulkintavaihtoehdoista parhaiten toteuttaa lain tarkoitusta.

9. Vallintarajoitussäännösten esitöissä on yhteisen kodin tulkintaan liittyen lausuttu, että vallintarajoitusten ei ole tarkoitettu tulevan sovellettavaksi vapaa-ajan asuntona käytettyyn kiinteään omaisuuteen. Esimerkiksi kesämökkikiinteistöstä omistajapuoliso saisi määrätä ilman toisen puolison suostumusta. Vallintarajoitusten ulkopuolelle jäisi myös sellainen kiinteistö, joka on tarkoitettu yksinomaan jommankumman puolison asunnoksi. Sellaisissa tapauksissa, joissa puolisoilla voidaan katsoa olevan kaksi yhteistä vakinaista kotia, esimerkiksi jos puolisot työn vuoksi asuvat osan vuotta yhdellä ja osan toisella paikkakunnalla, kumpikin asunnoista olisi vallintarajoitusten alaisia (HE 62/1986 vp s. 55).

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

10. Kuten edeltä ilmenee, puolisoilla voi eri syistä johtuen olla useampi kuin yksi yhteiseksi kodiksi katsottava asunto. Huomioon ottaen sovellettavan säännöksen tarkoitus turvata puolison ja perheen lasten asumista, edellytykseksi voidaan tällöin asettaa, että myös toinen asunto on vakituiseksi asunnoksi soveltuva. Siten vain osan vuodesta tai lyhytaikaiseen asumiseen soveltuva asunto ei täytä säännöksessä tarkoitetun yhteisen kodin vaatimuksia. Lisäksi edellytyksenä toisen asunnon katsomiseksi yhteiseksi kodiksi on se, että puolisoilla on ollut suhteellisen kiinteä ja jatkuva tai ainakin jatkuvaksi tarkoitettu kodille ominainen yhteys tähän asuntoon. Esimerkiksi vain tavanomaisina loma-aikoina käytettyä vapaa-ajan asuntoa ei yleensä ole perusteltua pitää avioliittolain 24 §:ssä tarkoitettuna yhteisenä kotina. Se, onko asunto puolisoiden yhteinen koti yhteiselämän lopettamista koskevassa säännöksessä tarkoitetulla tavalla, on viime kädessä arvioitava tapauskohtaisesti puolisoiden tosiasiallisten olosuhteiden perusteella.

11. Korkein oikeus toteaa, että A:lla ja B:llä on ollut avioliiton aikana Espanjassa yhteinen koti, jota vuosittaisen asumisajan ja asunnon ominaisuuksien perusteella voidaan ensisijaisesti pitää heidän kotinaan. Kuitenkin myös Heinolassa sijaitseva asuinrakennus on ympärivuotiseen asumiseen soveltuva. Vaikka asiassa ei ole esitetty tarkkaa selvitystä esimerkiksi rakennuksen mukavuuksista ja sijainnista, esitetyn selvityksen perusteella sen on katsottava täyttävän vakituiselle asunnolle asetettavat vaatimukset. Olennaista on se, että A ja B yhdessä ovat yhdentoista vuoden ajan vakiintuneesti ja säännöllisesti asuneet kiinteistöllä Heinolassa suuren osan, noin viisi kuukautta, vuodesta. Heinolassa asumisen syynä ovat olleet A:n ja B:n kiinteät yhteydet Suomeen.

12. Huomioon ottaen A:n ja B:n elämäntilanne ja olosuhteet sekä erityisesti se, että heillä on yhteiselämän päättyessä ollut käytössään toinen asunto, Korkein oikeus katsoo, että yhteiselämän lopettamista koskevan säännöksen tarkoitus turvata puolison perusturvaan kuuluvaa asumista puoltaa tässä tilanteessa sitä, ettei yhteisen kodin käsitettä tulkita suppeasti.

13. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Heinolassa sijaitsevalla kiinteistöllä oleva asuinrakennus on ollut avioliittolain 24 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitettu puolisoiden yhteinen koti.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Aksu Jokinen.

Tilaajan ja urakoitsijan välisessä purku-urakkasopimuksessa oli noudatettu Rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Urakoitsija oli vaatinut kanteessaan, että tilaaja velvoitetaan suorittamaan urakkasopimukseen perustuvia saatavia. Hovioikeus oli hylännyt kanteen ennenaikaisena, koska se oli pantu vireille ennen kuin urakasta oli tehty YSE 1998 -ehtojen mukainen taloudellinen loppuselvitys. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei kanne ollut ennenaikainen. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kanne ja vastaus Espoon käräjäoikeudessa

Timanttityöt PauKo Oy (PauKo Oy) lausui 31.1.2012 vireille panemassaan kanteessa, että sen ja Rakennus- ja insinööritoimisto Tricon Oy:n (Tricon Oy) välillä oli kahden kerrostalon purkutöitä koskeva aliurakkasopimus. PauKo Oy vaati, että Tricon Oy velvoitetaan suorittamaan maksu PauKo Oy:n tekemistä, urakkaan kuulumattomista lisätöistä. Lisäksi PauKo Oy esitti 11.10.2012 uuden vaatimuksen, että Tricon Oy velvoitetaan suorittamaan sille sovitun urakkahinnan loppuerä sekä maksu eräistä uusista lisätöistä.

Tricon Oy vaati kanteen hylkäämistä muun ohella sillä perusteella, että kanne oli ennenaikainen. Urakan loppuselvitystä ei ollut tehty yhtiöiden noudatettaviksi sopimien rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 mukaisesti. PauKo Oy oli kanteen vireillepanon jälkeen pyytänyt loppuselvityksen tekemistä, mutta loppuselvitystä varten järjestetyssä tapaamisessa maaliskuussa 2012 oli todettu, ettei loppuselvitystä ollut mahdollista tehdä, koska kohteen vastaanottotarkastusta eikä lopputilitystä ei ollut tehty.

PauKo Oy katsoi, ettei kanne ollut ennenaikainen. YSE 1998 ­­-ehdot eivät edellyttäneet taloudellisen loppuselvityksen tekemistä ennen kanteen nostamista. PauKo Oy oli toimittanut Tricon Oy:lle tilityksen ja pyytänyt taloudellisen loppuselvityksen tekemistä.

Käräjäoikeuden välituomio 27.3.2014

Käräjäoikeus ratkaisi välituomiolla kysymyksen siitä, oliko kanne ennenaikainen.

Käräjäoikeus totesi, että ratkaisussa KKO 1995:81 rakennuttajan urakoitsijaan kohdistama kanne sopimusrikkomuksesta aiheutuneiden kustannusten korvaamiseksi oli hylätty ennenaikaisena, kun sopijapuolten välisiä tilisuhteita ei ollut ennen oikeudenkäyntiä järjestetty rakennusalan yleisten sopimusehtojen edellyttämällä loppuselvittelyllä eikä rakennuttaja ollut edes väittänyt yrittäneensä tätä ja kun nimenomaisen sopimusmääräyksen puuttuessa sopijapuolella ei ollut yksipuolista oikeutta vaatia tilisuhteiden järjestämistä yleisistä sopimusehdoista poikkeavalla tavalla.

Käräjäoikeus totesi, etteivät osapuolet olleet laatineet eivätkä edes yrittäneet laatia rakennusurakan yleisten sopimusehtojen mukaisia urakasta laadittavia asiakirjoja. Osapuolten riitaisia ja riidattomia näkemyksiä ei ollut kirjattu, vastaanottotarkastusta ei ollut pidetty eikä urakan taloudellista loppuselvitystä ollut laadittu. Kanne oli siten nostettu ennenaikaisesti.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen ennenaikaisena.

Asian ovat ratkaisseet laamanni Olli Saunanoja, käräjätuomari Erja Sorjonen ja käräjätuomari Hilppa Piirtola.

Helsingin hovioikeuden tuomio 20.4.2015

PauKo Oy valitti hovioikeuteen.

Hovioikeus totesi, että YSE 1998 -ehtojen 71 §:n mukaan sopijapuolten on esitettävä toisiinsa kohdistuvat vaatimuksensa perusteiltaan yksilöityinä viimeistään vastaanottotarkastuksessa, ja 73 §:n mukaan vaatimusten määrät on esitettävä viimeistään loppuselvitystilaisuudessa. Ehtojen 98 §:n mukaan riitaisuudet on pyrittävä ratkaisemaan keskinäisin neuvotteluin sitä mukaa, kun niitä ilmenee. Edelleen ehtojen 92 §:n mukaan sopimuksen pätevyyttä, tulkintaa, ja soveltamista sekä muutos- ja lisätöitä ja niiden kustannuksia koskevat riitaisuudet, joista asianomaiset eivät pääse keskenään sopimukseen, samoin kuin sopimuksesta johtuvien saatavien perimistä koskevat asiat, on jätettävä käräjäoikeuden ratkaistavaksi.

Hovioikeus totesi, että PauKo Oy:n lopputilitykseksi katsoma asiakirja oli päivätty ja toimitettu Tricon Oy:lle vasta kanteen vireillepanon jälkeen. Kun asiassa ei ollut edes väitetty, että PauKo Oy olisi vaatinut vastaanottotarkastuksen toimittamista tai esittänyt lopputilitystä ennen kanteen nostamista, kanne oli nostettu käräjäoikeuden lausumin tavoin ennenaikaisesti.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden välituomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Tuomo Antila, Tuovi Hyvärinen ja Heikki Rautiola. Esittelijä Hanna Holst.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Pauko Oy:lle myönnettiin valituslupa. PauKo Oy vaati valituksessaan, että asiassa todetaan, että kanne ei ole ennenaikainen; että hovioikeuden tuomio kumotaan ja että asia palautetaan käräjäoikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. Vastauksessaan Tricon Oy vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rakennus- ja insinööritoimisto Tricon Oy (jäljempänä Tricon Oy) ja Timanttityöt PauKo Oy (jäljempänä PauKo Oy) ovat solmineet kahden kerrostalon purkamista koskevan aliurakkasopimuksen. PauKo Oy on vaatinut 31.1.2012 vireille panemassaan kanteessa, että Tricon Oy velvoitetaan suorittamaan sille maksu PauKo Oy:n urakkaan kuulumattomiksi lisätöiksi katsomista töistä. Oikeudenkäynnin aikana PauKo Oy on vaatinut lisäksi, että Tricon Oy velvoitetaan suorittamaan sille muihin kuin kanteessa 31.1.2012 tarkoitettuihin lisätöihin perustuvia saatavia sekä urakkahinnan viimeinen maksuerä.

2. Tricon Oy on vaatinut ensisijaisesti kanteen hylkäämistä ennenaikaisena, koska urakan loppuselvitystä ei ollut tehty urakkaan sovellettavien Rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1998 (jäljempänä YSE-ehdot) edellyttämällä tavalla. Kohteessa ei ollut suoritettu vastaanottotarkastusta, PauKo Oy ei ollut antanut Tricon Oy:lle lopputilitystä eivätkä osapuolet olleet läpikäyneet kohdetta koskevaa taloudellista loppuselvitystä.

3. Käräjäoikeus on Tricon Oy:n vaatimuksesta ratkaissut välituomiolla kysymyksen siitä, onko kanne ennenaikainen. Käräjäoikeus on todennut, että osapuolet eivät olleet laatineet eivätkä edes yrittäneet laatia sopimusehtojen mukaisia urakasta laadittavia asiakirjoja, osapuolten riitaisia ja riidattomia näkemyksiä ei ollut kirjattu, vastaanottotarkastusta ei ollut pidetty eikä taloudellista loppuselvitystä ollut laadittu. Näiden seikkojen perusteella käräjäoikeus on hylännyt kanteen ennenaikaisena.

4. PauKo Oy:n valituksesta hovioikeus on todennut, että PauKo Oy:n lopputilitykseksi katsoma laskelma oli päivätty vasta kanteen vireillepanon jälkeen eikä asiassa ollut edes väitetty, että PauKo Oy olisi vaatinut vastaanottotarkastuksen toimittamista tai esittänyt loppuselvitystä ennen kanteen nostamista. Näillä perusteilla hovioikeus on katsonut, että kanne tulee käräjäoikeuden lausumin tavoin hylätä ennenaikaisena. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden välituomiota.

5. PauKo Oy on valituksessaan vaatinut, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan käräjäoikeuden käsiteltäväksi. PauKo Oy on katsonut, että kanne ei ole ennenaikainen. Se on vedonnut toisaalta siihen, että YSE-ehtojen mukainen tilisuhteiden järjestäminen ei ole edellytyksenä riitautetun saatavan perimiselle, ja toisaalta siihen, että se on vaatinut taloudellisen loppuselvityksen järjestämistä sinä aikana, kun asia on ollut vireillä käräjäoikeudessa.

6. Asiassa on ensiksi arvioitava, onko Tricon Oy:n ja PauKo Oy:n välisten tilisuhteiden järjestäminen YSE-ehdoissa edellytetyllä tavalla edellytyksenä sille, että Tricon Oy voidaan PauKo Oy:n kanteesta velvoittaa suorittamaan urakkasopimukseen perustuvia saatavia. Mikäli vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, asiassa on vielä arvioitava, mikä merkitys on PauKo Oy:n väitteellä, että se on pyrkinyt saamaan loppuselvityksen tehdyksi asian ollessa vireillä käräjäoikeudessa.

Kanteen ennenaikaisuudesta

7. Korkein oikeus toteaa, että erääntynyttä saatavaa koskevaa suorituskannetta ei lähtökohtaisesti voida pitää ennenaikaisena. Erääntymätöntä saatavaa koskeva kanne tulee sitä vastoin pääsääntöisesti hylätä ennenaikaisena. Vaikka yleensä voidaan pitää tavoiteltavana, että velkoja pyrkii selvittämään asiaa velallisen kanssa muilla keinoin ennen asian saattamista tuomioistuimeen, tällaista selvittelyä ei ole säädetty edellytykseksi sille, että velallinen voidaan velkojan kanteesta velvoittaa maksamaan kyseinen saatava.

8. Kuitenkin yksityisoikeudellisissa riita-asioissa, joissa sovinto on sallittu, osapuolilla on oikeus tietyissä rajoissa sopia siitä, millaisessa menettelyssä heidän välisensä riitaisuudet ratkaistaan. Tällaisia sopimuksia voidaan tehdä joko tietystä riidasta tai ennakolta tietystä oikeussuhteesta johtuvien riitojen varalta.

9. Esimerkiksi Korkeimman oikeuden ratkaisusta KKO 1995:81 ilmenee, että sopimusehdoin voidaan määrätä, ettei sopimussuhteesta johtuvasta saatavasta voida vaatia maksua oikeudenkäynnissä ennen kuin kantaja on pyrkinyt osapuolten välisten tilisuhteiden järjestämiseen sopimuksessa määrätyssä menettelyssä. Ratkaisussa urakkasopimuksen purkamiseen perustuvaa vahingonkorvausvaatimusta koskeva kanne hylättiin ennenaikaisena sillä perusteella, että ennen kanteen vireillepanoa kantaja ei ollut pyrkinyt selvittämään osapuolten tilisuhteita urakkasopimuksen osaksi otetuissa yleisissä sopimusehdoissa edellytetyllä tavalla.

10. PauKo Oy on kanteessaan vaatinut Tricon Oy:n velvoittamista suorittamaan maksamatta jääneen urakkasopimuksen viimeisen maksuerän ja maksun lisätöistä erääntyneiden laskujen mukaan. Tricon Oy ei ole vastustanut kannetta sillä perusteella, että PauKo Oy:n saatavat eivät olisi erääntyneitä. Väite kanteen ennenaikaisuudesta on perustunut pelkästään siihen, että urakkaan perustuvat saatavat on selvitettävä sopimusehtojen mukaisessa menettelyssä ennen kuin niitä koskeva kanne saadaan nostaa. Kysymys on siten siitä, rajoittavatko Tricon Oy:n tarkoittamat sopimusehdot urakkasaatavia koskevan kanteen nostamista.

Osapuolten näkemykset sopimuksen tulkinnasta

11. Tricon Oy on katsonut, että kun sopimuksen osaksi otetuissa YSE-ehdoissa on määrätty, että osapuolten tilisuhteet selvitetään taloudellisessa loppuselvityksessä, sopijapuolella ei ole oikeutta panna vireille velkomuskannetta niistä asioista, joita taloudellisessa loppuselvityksessä pitäisi käsitellä.

12. PauKo Oy on puolestaan katsonut, ettei YSE-ehdoista ole luettavissa eikä johdettavissa sellaista määräystä, ettei sopijapuoli voisi periä riitautettua saatavaansa jo ennen taloudellista loppuselvitystä.

Sopimuksen tulkinnan lähtökohdat

13. Korkein oikeus toteaa, että YSE-ehdot eivät ole sopimusosapuolten itsensä laatimia, eikä asiassa ole esitetty selvitystä siitä, että niiden sisältöä olisi käsitelty sopimusneuvotteluissa. Sopimusoikeudessa vakiintuneen periaatteen mukaisesti sopimuksen tulkinnan lähtökohdaksi on siten otettava sopimuksen sanamuoto. Merkitystä on erityisesti osapuolten välisten tilisuhteiden järjestämistä ja sopimuksesta johtuvien riitojen ratkaisemista koskevilla sopimusehdoilla. Näiden sopimusehtojen tulkinnassa on otettava huomioon ne tarkoitusperät, joita kyseisillä ehdoilla pyritään edistämään.

Ratkaisun KKO 1995:81 merkitys asiassa

14. Korkein oikeus on arvioinut yleisten sopimusehtojen mukaisen tilisuhteiden järjestämisen laiminlyönnin vaikutusta urakkasopimuksen osapuolen oikeuteen vaatia suoritustuomiota edellä kohdassa 9 mainitussa ratkaisussaan KKO 1995:81.

15. Ratkaisussa oli kysymys sopimuksen purkamista koskevan Rakennusurakan yleisten sopimusehtojen YSE 1983 (jäljempänä YSE 1983 -ehdot) 68 §:n merkityksestä. Urakkasopimuksen purkamisen varalta 68 §:ssä edellytettiin, että rakennuttajan ja urakoitsijan tilisuhteet järjestetään lopullisesti sen jälkeen kun rakennuttajan loppuunsaatettaviksi siirtyneet työt ovat valmistuneet. Korkein oikeus katsoi, että määräysten tarkoituksena oli, että kaikki urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset puolin ja toisin esitetään ja selvitetään lopullisesti samassa menettelyssä, jonka päämääränä on kokonaisselvittelyn aikaansaaminen sopijapuolten välillä. Nimenomaisen sopimusmääräyksen puuttuessa sopijapuolella ei ollut yksipuolista oikeutta vaatia, että tilisuhteet järjestetään jollakin vaihtoehtoisella, yleisistä sopimusehdoista poikkeavalla tavalla. Kun mitään tilisuhteiden selvittämistä ei ollut ennen oikeudenkäyntiä suoritettu eikä kantaja ollut edes väittänyt yrittäneensä tehdä osapuolten taloudelliseen kokonaisselvittelyyn tähtääviä toimenpiteitä, kanne hylättiin ennenaikaisena.

16. Arvioitaessa ratkaisun KKO 1995:81 merkitystä tässä asiassa on otettava huomioon, että ratkaisussa oli kysymys urakkasopimuksen purkamiseen perustuvasta tilaajan vahingonkorvausvaatimuksesta. Oikeus vahingonkorvaukseen purkutilanteessa syntyy, kun urakoitsija on rikkonut sopimusta ja tilaaja on tämän johdosta huolehtinut työn saattamisesta loppuun. Osapuolet eivät yleensä sopimusta tehdessään varaudu sopimuksen purkamiseen johtavaan sopimusrikkomukseen ja vahingonkorvaussaatavan syntymiseen siten, että sopisivat vahingonkorvauksen maksuajankohdasta, eikä ratkaisussa sovellettuihin YSE 1983 -sopimusehtoihinkaan sisältynyt nimenomaisia määräyksiä vahingonkorvaussaatavan erääntymisestä.

17. Tässä asiassa sovellettaviin YSE-ehtoihin sisältyy sen sijaan nimenomainen määräys (83 §), jonka mukaan tilaajalla on urakkasopimuksen purettuaan oikeus pidättää sopimusehdoissa mainituin tavoin määräytyvä urakoitsijan osuus urakkahinnasta siihen asti, kunnes tilaajan ja urakoitsijan tilisuhteet on lopullisesti järjestetty loppuselvitystoimitusta koskevia määräyksiä soveltuvin osin noudattaen. Sanotun, tilaajan maksuvelvollisuuden alkamisajankohdan loppuselvitykseen kytkevän sopimusehdon kanssa on johdonmukaista, että myös tilaajan vahingonkorvaussaatava on sopimuksen purkutilanteessa perittävissä vasta loppuselvityksen jälkeen. Siitä, että tilaaja voi sopimuksen purettuaan vaatia vahingonkorvausta kanteella vasta sopimusehtojen mukaisen tilisuhteiden järjestämisen jälkeen, ei siten voida päätellä, että muunlaisen urakkasopimukseen perustuvan saatavan velkomiseksi ennen taloudellista loppuselvitystä nostettu kanne olisi ennenaikainen.

18. Lisäksi Korkein oikeus toteaa, että tässä asiassa vaaditut saatavat eroavat merkittävästi urakkasopimuksen purkamiseen perustuvista vahingonkorvausvaatimuksista. Urakkahinnan maksaminen on jo sopimusta tehtäessä osapuolten tiedossa oleva tilaajan päävelvoite, jonka aikataulusta tyypillisesti sovitaan sopimusta tehtäessä. Lisäksi sopimuksiin yleensä sisältyy sekä sovitun urakkahinnan että myöhemmin sovittavien lisätöiden osalta maksuajankohtaa koskevat määräykset. Kyseiset saatavat erääntyvät yleensä ainakin osittain maksettaviksi jo ennen urakan valmistumista. Koska urakkasuorituksen tarkastus samoin kuin loppuselvitystilaisuus voidaan pitää vasta urakan valmistuttua, näiden toimenpiteiden asettaminen kanteen hyväksymisen edellytykseksi rajoittaisi varsinkin pitkäkestoisessa urakassa huomattavasti urakoitsijan mahdollisuuksia periä erääntyneitä saataviaan.

19. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus toteaa, että ratkaisussa KKO 1995:81 on ollut kysymys merkittävällä tavalla erilaisesta tilanteesta kuin tässä asiassa, ja katsoo, ettei tämän asian ratkaisua voida perustaa siitä ilmenevään oikeusohjeeseen.

Tilisuhteiden järjestämistä koskevat sopimusehdot

20. YSE-ehtojen 68 §:n mukaan rakennuskohteen tai sen erikseen vastaanotettavaksi sovitun osan valmistuttua on pidettävä rakennuskohteen vastaanottotarkastus, ellei muunlaisesta vastaanottomenettelystä ole sovittu. Ehtojen 70 §:n mukaan urakkasuorituksen vastaanottamiseksi tilaajalle pidetään suorituksen valmistuttua urakkasuorituksen tarkastus, jos urakkasuoritus tai sen osa on sovittu tai sovitaan valmistuvaksi ennen rakennuskohteen vastaanottoa. Urakkasuorituksen tarkastukseen sovelletaan soveltuvin osin vastaanottotarkastusta koskevia 71 §:n määräyksiä.

21. Ehtojen 71 §:n mukaan kummallakin urakkasopimuksen osapuolella on oikeus pyytää vastaanottotarkastusta pidettäväksi. Vastaanottotarkastuksessa on todettava, onko työntulos sopimuksen mukainen. Kummankin sopijapuolen on esitettävä toisiinsa kohdistuvat vaatimuksensa perusteiltaan yksilöityinä viimeistään vastaanottotarkastuksessa sillä uhalla, että oikeus näiden vaatimusten tekemiseen on muutoin menetetty. Osapuolten toisiinsa kohdistamat vaatimukset on merkittävä tarkastuspöytäkirjaan.

22. Taloudellisesta loppuselvityksestä määrätään ehtojen 73 §:ssä. Ellei osapuolten välisiä tilisuhteita ole lopullisesti selvitetty vastaanottotarkastuksessa tai urakkasuorituksen tarkastuksessa, urakoitsijan tulee tarkastuspöytäkirjan saatuaan lähettää tilaajalle yksilöity lopputilitys kaikista sopijapuolten välisistä epäselvistä asioista. Tilitys ja siihen annettu tilaajan vastine käsitellään loppuselvityksessä. Sopijapuolten on esitettävä toisiinsa kohdistuvien vaatimusten määrät viimeistään loppuselvitystilaisuudessa puhevallan menettämisen uhalla.

23. Korkein oikeus toteaa, että edellä kuvatuista sopimusehdoista käy ilmi se menettely, jossa sopijapuolten keskinäiset tilisuhteet on tarkoitus selvittää. Ehtojen sanamuodosta ilmenee, että ehdot on tarkoitettu osapuolia velvoittaviksi, ei pelkästään suositusluontoisiksi. Ehdoissa on määrätty puhevallan menettämisestä siinä tapauksessa, että sopijapuoli laiminlyö esittää vaatimuksensa tässä menettelyssä, mutta niihin ei sisälly nimenomaisia määräyksiä siltä varalta, että osapuoli vaatii sopimuksen mukaisia saataviaan ennen kyseistä menettelyä. Ehtojen sanamuodosta ei siten ilmene, että ennen loppuselvitystä esitettyä vaatimusta olisi pidettävä ennenaikaisena.

Tilisuhteiden selvittämistä koskevien sopimusehtojen tarkoitus

24. Kuten Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1995:81 ja KKO 2014:26 (kohta 10) todennut, YSE-ehtojen taloudellista loppuselvitystä koskevien määräysten tarkoituksena on, että kaikki urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset puolin ja toisin esitetään ja selvitetään lopullisesti samassa menettelyssä. Loppuselvityksen päämääränä on saada aikaan kokonaisselvittely sopijapuolten välillä.

25. Korkein oikeus toteaa, että YSE-ehtojen mukaisessa loppuselvityksessä täsmentyy, miltä osin osapuolten toisiinsa kohdistamat vaatimukset ovat kokonaisuutena huomioon otettuina riitaisia ja miltä osin riidattomia. Tavoitteena on, että loppuselvityksen jälkeen vireille pannuissa oikeudenkäynneissä on alusta asti mahdollista keskittyä pelkästään riitaisiksi jääneiden kysymysten selvittämiseen. Tämä etu menetetään, mikäli urakkasopimukseen perustuva kanne pannaan vireille ennen loppuselvitystä.

26. Edellä esitetyistä syistä loppuselvitystä koskevien sopimusehtojen tarkoitus puoltaisi sopimuksen tulkintaa Tricon Oy:n esittämällä tavalla.

Erimielisyyksien ratkaisemista koskevat sopimusehdot

27. Sopijapuolten välisiä erimielisyyksiä ja niiden ratkaisemista koskevat määräykset on koottu YSE-ehtojen 11 lukuun. Sopimusehtojen 89 §:n mukaan keskinäiset riitaisuudet ja erimielisyydet on pyrittävä ratkaisemaan keskinäisin neuvotteluin sitä mukaa, kun niitä ilmenee. Sopimusehtojen 92 §:ssä määrätään, että muun muassa muutos- ja lisätöitä koskevat riitaisuudet, joista asianomaiset eivät pääse keskenään sopimukseen, sekä sopimuksesta johtuvien saatavien perimistä koskevat asiat on jätettävä käräjäoikeuden ratkaistavaksi.

28. Korkein oikeus toteaa, että YSE-ehtojen 92 §:ssä on määrätty erimielisyyksien saattamisesta käräjäoikeuden ratkaistavaksi ilman, että urakkaan perustuvan kanteen vireillepanolle olisi asetettu erityisiä rajoituksia. Mikäli tarkoituksena olisi ollut, että erääntyneiden urakkasaatavien saattamista tuomioistuimen ratkaistavaksi rajoitetaan Tricon Oy:n tässä asiassa katsomin tavoin, luontevaa olisi ollut ottaa asiasta nimenomainen määräys YSE-ehtojen 11 lukuun. Kun tällaista määräystä ei ole otettu 11 lukuun, kuten ei YSE-ehtoihin muutoinkaan, luvun riitaisuuksien ratkaisemista ja saatavien perintää koskevat sopimusehdot tukevat PauKo Oy:n esittämää tulkintaa.

Korkeimman oikeuden kannanotto sopimusehtojen tulkintaan

29. Asiassa on sekä Tricon Oy:n että PauKo Oy:n esittämää sopimustulkintaa puoltavia edellä selostettuja näkökohtia. Niitä arvioitaessa on otettava huomioon, että Tricon Oy:n esittämä sopimustulkinta tarkoittaa urakoitsijan oikeussuojan rajoittamista verrattuna siihen oikeusjärjestykseemme kuuluvaan perustavanlaatuiseen lähtökohtaan, että velkojalla on oikeus velkoa erääntynyttä saatavaa tuomioistuimessa ja saada siitä täytäntöönpanokelpoinen suoritustuomio. Varsinkin pitkäkestoisissa urakoissa urakoitsijan asemaa heikentäisi merkittävästi se, jos riitautettua saatavaa koskevaa vaatimusta ei olisi mahdollista saattaa tuomioistuimen ratkaistavaksi ennen urakan loppuunsaattamista ja sitä seuraavaa tilisuhteiden järjestämistä. Perusteltua on edellyttää, että näin merkittävästä rajoituksesta sovitaan nimenomaisesti.

30. Edellä sanottu huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että sopimusta on perusteltua tulkita PauKo Oy:n esittämällä tavalla siten, että sopimusehdot eivät estä urakoitsijaa vaatimasta suoritusta urakkasopimukseen perustuvista erääntyneistä saatavistaan jo ennen loppuselvityksen tekemistä.

31. Alempien oikeuksien ei siten olisi pitänyt hylätä PauKo Oy:n kannetta ennenaikaisena sillä perusteella, että se on pantu vireille ennen taloudelliseen loppuselvittelyyn tähtääviin toimenpiteisiin ryhtymistä.

Asian käsittelyn jatkaminen

32. Alempien oikeuksien ratkaisut ovat koskeneet pelkästään kysymystä siitä, onko kanne Tricon Oy:n väittämillä perusteilla ennenaikainen. Asia on siksi palautettava käräjäoikeuteen PauKo Oy:n kanteen sekä asiassa esitettyjen oikeudenkäyntikuluvaatimusten tutkimiseksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. Asia palautetaan Espoon käräjäoikeuteen, jonka on omasta aloitteestaan otettava asia uudelleen käsiteltäväkseen ja ottaen huomioon palautuksen syy siinä laillisesti meneteltävä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko (eri mieltä) sekä oikeusneuvokset Hannu Rajalahti (eri mieltä), Pekka Koponen, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Rajalahti: Tricon Oy tilaajana ja PauKo Oy urakoitsijana ovat 21.3.2011 tehdyssä aliurakkasopimuksessa sopineet, että urakan kohteena olevassa kahden kerrostalon purkutyössä noudatetaan Rakennusurakan yleisiä sopimusehtoja YSE 1998. Nämä sopimusehdot ovat siten tulleet kumpaakin sopimusosapuolta sitoviksi.

YSE 1998 -sopimusehtojen 68 §:n 1 kohdan mukaan rakennuskohteen tai sen erikseen vastaanotettavaksi sovitun osan valmistuttua on rakennuskohteessa pidettävä sopimusehtojen 71 §:n mukainen vastaanottotarkastus, ellei muunlaisesta vastaanottomenettelystä ole sovittu. Ehtojen 68 §:n 2 kohdan mukaan urakkasuorituksen tai sen erikseen vastaanotettavan osan valmistuttua ennen rakennuskohteen valmistumista on tästä suorituksesta toimitettava ehtojen 70 §:n mukainen urakkasuorituksen tarkastus. Tämänkin tarkastuksen osalta noudatetaan soveltuvin osin vastaanottotarkastusta koskevia 71 §:n määräyksiä.

Sekä urakoitsijalla että rakennuttajalla on sopimusehtojen 71 §:n 1 kohdan mukaisesti oikeus pyytää vastaanottotarkastus pidettäväksi. Vastaanottotarkastuksessa on pykälän 4 kohdan mukaan todettava, onko aikaansaatu työntulos sopimusasiakirjojen määräysten mukainen. Tarkastuspöytäkirjaan on tehtävä merkinnät muun muassa tarkastuksessa syntyneistä mielipide-eroavuuksista sekä sopijapuolten toisiinsa kohdistamista vaatimuksista ja mahdollisista vastineista. Ehtojen 71 §:n 7 kohdan mukaan kummankin sopijapuolen on esitettävä toisiinsa kohdistuvat vaatimuksensa perusteiltaan yksilöityinä viimeistään vastaanottotarkastuksessa sillä uhalla, että oikeus näiden tekemiseen on muutoin menetetty.

Mikäli urakoitsijan ja tilaajan välisiä urakkaan liittyviä taloudellisia suhteita ei ole lopullisesti selvitetty urakkasuorituksen tarkastuksessa tai vastaanottotarkastuksessa, urakoitsija voi pyytää taloudellisen loppuselvityksen pitämistä, josta määrätään ehtojen 73 §:ssä. Pykälän 1 kohdan mukaan urakoitsijan tulee kahden viikon kuluessa tarkastuspöytäkirjan saatuaan lähettää tilaajalle yksilöity lopputilitys kaikista sopijapuolten välisistä epäselvistä asioista. Loppuselvityksessä käsitellään tilitys ja siihen annettava tilaajan vastine.

Urakkasuoritukseen kohdistuvia tarkastuksia ja taloudellista loppuselvitystä koskevilla sopimusehdoilla pyritään selvittämään sopimusosapuolten keskinäiset tilisuhteet ja rakennustyön aikana mahdollisesti syntyneet erimielisyydet keskitetysti ja mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. Kuten Korkein oikeus on ratkaisuissaan KKO 1995:81 ja KKO 2014:26 (kohta 10) todennut, taloudellista loppuselvitystä koskevien määräysten tarkoituksena on, että kaikki urakkasopimukseen perustuvat vaatimukset puolin ja toisin esitetään ja selvitetään lopullisesti samassa menettelyssä. Loppuselvityksen päämääränä on saada aikaan kokonaisselvittely sopijapuolten välillä.

Lisä- ja muutostöitä koskevat erimielisyydet ovat asioita, joista tyypillisesti voi syntyä riitaisuuksia urakkasuorituksen aikana. Vastaanottotarkastuksen ja loppuselvityksen tekeminen sopimusehtojen mukaisesti edistää riidanalaisiksi tulleiden erimielisyyksien sopimista sekä auttaa selvityksen esittämistä osapuolten toisiinsa mahdollisesti myöhemmin kohdistamien vaatimusten tueksi. Ehdoissa sovittujen menettelytapojen noudattaminen hyödyttää myös loppuselvityksen jälkeen vireille pantavaa oikeudenkäyntiä siten, että siinä voidaan keskittyä riitaisiksi jääneiden vaatimusten käsittelemiseen. Ehdot on tarkoitettu sopijapuolia velvoittaviksi, kuitenkin siten, että osapuolet voivat yhteisellä sopimuksellaan poiketa ehdoista ilmenevistä menettelytavoista.

Sopijapuolten erimielisyyksiä ja niiden ratkaisemista koskevat määräykset ovat YSE 1998 -sopimusehtojen 11 luvussa. Sopimusehtojen 89 §:n mukaan riitaisuudet ja erimielisyydet on pyrittävä ratkaisemaan keskinäisin neuvotteluin sitä mukaa kuin niitä ilmenee. Ehtojen 92 §:ssä määrätään, että muun muassa muutos- ja lisätöitä ja niiden kustannuksia koskevat riitaisuudet, joista asianosaiset eivät pääse keskenään sopimukseen, samoin kuin sopimuksesta johtuvien saatavien perimistä koskevat asiat, on jätettävä käräjäoikeuden ratkaistavaksi, ellei urakkasopimuksessa ole toisin määrätty.

Kysymyksessä olevilla sopimusmääräyksillä on luotu järjestelmä, jonka mukaisesti urakkasopimukseen liittyvät erimielisyydet on tarkoitettu selvitettäväksi ja ratkaistavaksi. Urakkasopimukseen liittyvien erimielisyyksien selvittämistä koskevat ehdot ja sopimusehdot erimielisyyksistä syntyneiden riitaisuuksien ratkaisemisesta muodostavat näin ollen kokonaisuuden. Tämänkaltaisten yleisten sopimusehtojen tulkinnassa on annettava vahva merkitys myös alan vakiintuneelle sopimuskäytännölle.

PauKo Oy on urakkasopimuksessa sitoutunut sopimusehdoista ilmenevään menettelyyn urakkasopimuksesta syntyneiden riitaisuuksien selvittämiseksi. Yhtiöllä on ollut oikeus ja mahdollisuus pyytää pidettäväksi urakkasuorituksen tarkastus ja vaatia taloudellisen loppuselvityksen pitämistä. PauKo Oy ei kuitenkaan ole esittänyt vaatimuksiaan lisätöistä ja urakkasopimuksen viimeisestä maksuerästä sopimusmääräysten tarkoittamassa järjestyksessä. Sopimusehdoissa on asetettu nimenomaan urakoitsijalle eli tässä tapauksessa PauKo Oy:lle velvollisuus esittää tilaajalle yksilöity lopputilitys kaikista sopijapuolten välisistä epäselvistä asioista. Tricon Oy:n vastauksesta ja lisälausumasta käräjäoikeudelle ilmenee, että vaatimukset ovat olleet perusteiltaan ja määriltään riitaisia. Pauko Oy:llä ei ole ollut oikeutta yksipuolisesti poiketa mainituista sopimusmääräyksistä esittämällä vaatimuksensa suoraan käräjäoikeudessa nostamallaan kanteellaan. Katson, että kanne on siten nostettu ennenaikaisesti enkä muuta hovioikeuden tuomiota.

Presidentti Esko: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Rajalahti.

Ammattiliiton hallitus oli päättänyt tutkia työntekijöiden irtisanomiseen johtaneet yhteistoimintaneuvottelut ja riitauttaa asian, jos menettely todettaisiin lainvastaiseksi. Päätöksestä julkaistiin liiton kotisivuilla tiedote, jossa todettiin lisäksi, että käytännössä tämä merkitsisi työnantajan haastamista oikeuteen. Ammattiliitto ei nostanut kannetta.

Työtuomioistuin tuomitsi samoja yhteistoimintamenettelyjä koskevan kanteen perusteella toisen ammattiliiton jäsenille hyvitystä yhteistoimintalain vastaisen menettelyn johdosta.

Korkein oikeus katsoi, että irtisanotuilla työntekijöillä oli ammattiliitolta saamiensa tietojen perusteella ollut perusteltu aihe luottaa siihen, että liitto valvoo heidän etujaan ilmoittamallaan, ammattiyhdistyksille yleisesti kuuluvalla tavalla. Näin syntynyt toimintavelvollisuus voitiin rinnastaa asiamiehen velvoitteisiin tämän hoitaessa toisten asioita toimeksiantosopimuksen nojalla. Ammattiliiton vahingonkorvausvastuu työntekijöille määräytyi sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Tapahtumatiedot

Stora Enso Oyj oli ilmoittanut 25.10.2007 pörssitiedotteellaan, että kaksi konserniin kuuluvaa tehdasta aiotaan sulkea. Vasta tämän jälkeen oli annettu neuvotteluesitys yhteistoimintamenettelyn aloittamiseksi. Yhteistoimintaneuvotteluja oli käyty 7.11.2007 – 15.1.2008, minkä jälkeen tehtailla työskennelleiden Stora Enso Oyj:n tytäryhtiöiden työntekijöiden työsopimukset oli irtisanottu.

Irtisanotuista työntekijöistä osa oli Sähköalojen ammattiliitto ry:hyn (jäljempänä Sähköliitto) kuuluvien ammattiosastojen jäseniä. Sähköliiton ja Metsäteollisuus ry:n välisen työehtosopimuksen mukaan yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (725/1978) säännöksiä noudatettiin osana työehtosopimusta.

Sähköliitto oli 14.2.2008 antanut tiedotteen, jonka mukaan Sähköliiton hallitus oli päättänyt tutkia tehtaiden lakkauttamiseen liittyvät yhteistoimintaneuvottelut. Sähköliitto aikoi tiedotteen mukaan riitauttaa asian, mikäli menettely todetaan lainvastaiseksi, mikä tarkoittaisi käytännössä Stora Enson haastamista oikeuteen. Tiedotteessa todettiin myös, että Sähköliitto oli entisestään tiivistämässä yhteistyötä muiden ammattiliittojen kanssa ja tulee toimimaan samassa rintamassa Paperiliitto ry:n (jäljempänä Paperiliitto) ja Toimihenkilöunioni TU ry:n mukana. Sähköliitto ei ollut kuitenkaan, toisin kuin Paperiliitto, nostanut kannetta asiassa.

Työtuomioistuin oli Paperiliiton kanteesta velvoittanut Stora Enso Oyj:n ja sen tytäryhtiöt suorittamaan yhteistoimintamenettelyjen jälkeen irtisanotuille Paperiliiton jäsenille 17 000 euron hyvityksen sillä perusteella, että yhtiöt olivat päättäneet tehtaiden sulkemisesta jo ennen kuin yhteistoimintalain mukaiset neuvottelut oli käyty ja siten rikkoneet työehtosopimuksen osana noudatettavaa yhteistoimintalain mukaista neuvotteluvelvollisuutta (TT:2011-73 ja TT:2011-74).

Kanne ja vastaus Pirkanmaan käräjäoikeudessa

Lakkautetuilta Stora Enso -konsernin tehtailta irtisanotut A ja hänen myötäpuolensa (jäljempänä kantajat) vaativat Sähköliittoa vastaan ajamassaan kanteessa, että Sähköliitto velvoitetaan suorittamaan heille kullekin 17 000 euroa vahingonkorvausta. He lausuivat olleensa Sähköliiton jäseninä perustellusti siinä käsityksessä, että Sähköliitto panee ilmoituksensa mukaisesti vireille kanteen työtuomioistuimessa ja vaatii irtisanotuille jäsenilleen korvausta joko yhdessä Paperiliiton kanssa tai erikseen. Heille oli tullut yllätyksenä, että työtuomioistuimen yhteistoimintamenettelyjen laiminlyönnin johdosta annetut ratkaisut olivat koskeneet ainoastaan Paperiliiton jäseniä.

Kantajat katsoivat, että heidän asemansa ja olosuhteensa olivat olleet siten yhteneviä Paperiliiton jäsenten kanssa, että myös he olisivat olleet oikeutettuja samansuuruiseen hyvitykseen. Kun Sähköliitto ei ollut pannut vireille hyvityskannetta eikä myöskään ilmoittanut kantajille, ettei tule ajamaan kannetta, heidän oikeutensa vaatia hyvitystä oli vanhentunut.

Kantajat katsoivat, että Sähköliitto oli velvollinen korvaamaan heille hyvityksen menettämisestä aiheutuneen vahingon joko sopimusperusteisena vahingonkorvauksena, yhdistyslain mukaisena vahingonkorvauksena tai vahingonkorvauslain mukaisena vahingonkorvauksena.

Sähköliitto vaati kanteen hylkäämistä tai ainakin mahdollisen korvausvastuun sovittelua. Se katsoi, ettei se ollut laiminlyönyt mitään velvollisuuksiaan eikä kantajille aiheutunut vahinko ollut syy-yhteydessä sen menettelyyn. Se ei ollut ollut velvollinen nostamaan kannetta työtuomioistuimessa eivätkä kantajat olleet voineet perustellusti olettaa, että se nostaisi kanteen. Asiassa oli ollut erittäin vaikeaa havaita, oliko päätökset työntekijöiden irtisanomisesta tehty ennen vai jälkeen yhteistoimintamenettelyn päättymisen.

Sähköliitto katsoi, ettei väitetty vahingonkorvausvastuu voinut perustua sopimukseen, koska Sähköliitto ei ollut ollut sopimussuhteessa kantajien kanssa. Vahingonkorvauslain mukainen vastuu ei tullut kysymykseen, koska Sähköliitto ei ollut menetellyt vahingonkorvauslain edellyttämällä tavalla tuottamuksellisesti eikä asiassa ollut erittäin painavia syitä puhtaan varallisuusvahingon korvaamiselle. Myöskään yhdistyslain mukaiselle vahingonkorvausvastuulle ei ollut edellytyksiä.

Käräjäoikeuden tuomio 30.4.2014

Käräjäoikeus katsoi, että kantajat olivat voineet olla Sähköliiton hallituksen päätöksen, siitä tiedottamisen ja muun saadun selvityksen perusteella perustellusti siinä käsityksessä, että Sähköliitto selvittää yhteistyössä Paperiliiton kanssa yhteistoimintaneuvotteluiden sopimuksenmukaisuuden ja viime kädessä riitauttaa yhteistoimintamenettelyn tuomioistuimessa. Sähköliiton oli myös täytynyt tämä ymmärtää.

Käräjäoikeus katsoi, ettei asiassa ollut edellytyksiä sopimusperusteiselle vahingonkorvausvastuulle eikä yhdistyslain mukaiselle vahingonkorvausvastuulle.

Vahingonkorvauslain mukaisen vastuun osalta käräjäoikeus katsoi, että asiaa selvittänyt Sähköliiton työehtoasiamies ei ollut riittävällä huolellisuudella ja riittävän ajoissa selvittänyt yhteistoimintamenettelyn sopimuksenmukaisuutta. Vahingonkorvauslain 3 luvun 1 §:n 1 momentin nojalla Sähköliitto oli velvollinen korvaamaan vahingon, joka kantajille oli aiheutunut siitä, että Sähköliitto ei ollut riitauttanut yhteistoimintaneuvotteluja työtuomioistuimessa eikä ilmoittanut heille riitauttamisesta luopumisesta.

Käräjäoikeus totesi, että Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 1992:66, KKO 1999:23 ja KKO 2000:78 osakeyhtiö oli velvoitettu korvaamaan osakkeenomistajalleen yhtiön toimielimen yhtiöoikeudellisten normien vastaisesta menettelystä aiheutunut vahinko ilman vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:stä johtuvia rajoituksia. Näihin ratkaisuihin viitaten käräjäoikeus katsoi, ettei puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen tässä asiassa edellyttänyt vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:ssä tarkoitettuja erittäin painavia syitä, koska oli kysymys vahinkotilanteesta, jossa puhdas varallisuusvahinko oli ainoa ajateltavissa oleva vahinkolaji.

Käräjäoikeus arvioi kunkin kantajan kärsimän vahingon määräksi 12 000 euroa. Se katsoi, että A ja hänen myötäpuolensa olivat omalla passiivisuudellaan myötävaikuttaneet vahinkoonsa, ja sovitteli siksi vahingonkorvauksen määrää.

Käräjäoikeus velvoitti Sähköliiton suorittamaan kullekin kantajalle vahingonkorvausta 8 000 euroa.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Tapio Kainulainen.

Turun hovioikeuden tuomio 22.10.2015

Sähköliitto valitti hovioikeuteen vaatien ensisijaisesti käräjäoikeuden tuomion kumoamista ja kanteen hylkäämistä ja toissijaisesti tuomitun korvauksen sovittelemista 1 000 euroon vastapuolta kohden. Kantajat vaativat valituksen hylkäämistä.

Hovioikeus totesi, että Korkeimman oikeuden ratkaisuissa KKO 1999:32 ja 1999:33 on pidetty tärkeänä suojata luottamusta sitoumuksiin tai tietoihin, jotka annetaan tai jotka voidaan perustellusti ymmärtää annetuksi virkaa tai muuta julkista tehtävää hoidettaessa. Sähköliiton työehtoasiamies oli ilmoittanut Sähköliiton työntekijänä selvittävänsä asiaa, ja Sähköliiton kotisivuilla oli julkaistu tiedote, jossa Sähköliitto oli ilmoittanut tutkivansa asiaa ja riitauttavansa sen, mikäli menettely todetaan lainvastaiseksi. Hovioikeus katsoi, ettei tiedotetta voitu pitää Korkeimman oikeuden ratkaisuissa esillä olleeseen tiedottamiseen oikeudellisilta vaikutuksiltaan rinnastuvana lupauksena jo siitäkään syystä, että Sähköliitto ei ollut julkisyhteisö.

Hovioikeus katsoi, että Sähköliitto oli joka tapauksessa tiedotteellaan saattanut oikeudellisesti merkityksellisellä tavalla A:n ja hänen myötäpuoltensa tietoon, että liitto aktiivisesti selvittää asiaa. Tiedotteen jälkeen työntekijöillä oli ollut perusteltu aihe olettaa, että Sähköliitto selvittää asiaa, tai ellei se niin tee, ilmoittaa siitä erikseen.

Hovioikeus katsoi samoin kuin käräjäoikeus, ettei Sähköliiton työehtoasiamies ollut riittävällä huolellisuudella ja riittävän ajoissa selvittänyt yhteistoimintamenettelyn sopimuksen mukaisuutta, minkä vuoksi kanteen nostaminen ei ollut päätynyt liiton hallituksen ratkaistavaksi. Hovioikeus katsoi, että työehtoasiamiehen olisi tullut ilmoittaa joko Sähköliiton hallitukselle tai kantajille, ettei kannetta nosteta. Tämän ilmoittamisen laiminlyönnistä oli johtunut, että kanneaika oli kulunut umpeen.

Toisin kuin käräjäoikeus hovioikeus katsoi, että puhtaan varallisuusvahingon korvaaminen tässä asiassa edellytti erittäin painavia syitä. Se totesi, että Sähköliitto oli edunvalvontaorganisaatio, jonka tehtävänä oli valvoa työehtosopimusten noudattamista sekä liittoon kuuluvien jäsenyhdistysten jäsenten taloudellisia etuja, ja näin Sähköliitto oli tiedotteensa mukaan aikonut tehdäkin. Tällä perusteella Sähköliiton ja kantajien välille oli muodostunut sellainen erityissuhde, joka antoi perusteen oikeussuojaodotuksille yhteistoimintaneuvottelujen lainmukaisuuden selvittämisestä. Yhteistoimintaneuvottelujen lainmukaisuuden valvonnan osalta vastuuhenkilöiden määrä oli ollut rajallinen ja vahinkojen luonne sikäli tiedossa tai ennakoitavissa, että varallisuusvahinkojen korvattavuus voitiin nähdä perusteltuna. Hovioikeus katsoi, että asiassa oli erittäin painavia syitä puhtaan varallisuusvahingon korvaamiselle, kun otettiin huomioon mainittu erityissuhde sekä vahingon taloudellinen merkitys kantajille.

Hovioikeus hyväksyi käräjäoikeuden perustelut vahingon määrän ja sovittelun osalta. Se ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Leena Virtanen-Salonen, Jouko Valtonen ja Juha Karvinen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Sähköliitolle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, muodostaako valituksen kohteena olevasta ratkaisusta ilmenevä Sähköliiton tai sen työntekijän menettely perusteen yhdistyksen vahingonkorvausvastuulle. Korkein oikeus voi muilta osin perustaa ratkaisunsa valituksen kohteena olevassa ratkaisussa todettuihin seikkoihin.

Sähköliitto vaati valituksessaan, että kanne hylätään ja yhdistys vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta.

Kantajat vaativat, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Stora Enso -konsernin johto oli julkaissut 25.10.2007 pörssitiedotteen, jonka mukaan kaksi konsernin paperitehdasta aiotaan sulkea pysyvästi. Yhteistoimintaneuvottelut tytäryhtiöissä oli aloitettu vasta tiedotteen julkaisemisen jälkeen. Neuvotteluja oli käyty 7.11.2007 – 15.1.2008, minkä jälkeen pääosa tehtaiden työntekijöistä oli irtisanottu.

2. Irtisanottujen joukkoon kuuluivat myös A myötäpuolineen eli kantajina olevat 44 sähkömiestä, jotka olivat Sähköliittoon kuuluvien ammattiosastojen jäseniä. Yhteistoimintalain mukaiset neuvotteluvelvoitteet olivat olleet Sähköliiton ja Metsäteollisuus ry:n välisen työehtosopimuksen osia.

3. Sähköliiton hallitus oli 14.2.2008 päättänyt, että tehtaiden lakkauttamiseen liittyneet yhteistoimintaneuvottelut tutkitaan ja että menettely riitautetaan, jos se todetaan lainvastaiseksi. Sähköliiton hallituksen päätöksestä julkaistiin samana päivänä tiedote liiton kotisivuilla. Tiedotteen mukaan liitossa oli vahva epäily siitä, ettei neuvotteluissa ollut noudatettu yt-lain henkeä. Tiedotteessa ilmoitettiin lisäksi, että Sähköliitto oli entisestään tiivistämässä yhteistyötä muiden ammattiliittojen kanssa ja että liitto tulee toimimaan samassa rintamassa Paperiliiton ja Toimihenkilöunionin mukana. Tiedotteen mukaan menettelyn toteaminen lainvastaiseksi merkitsisi käytännössä työnantajan haastamista oikeuteen.

4. Työtuomioistuin on Paperiliitto ry:n kanteiden johdosta katsonut 21.6.2011 antamissaan tuomioissa (TT:2011-73 ja TT:2011-74), että työnantaja oli rikkonut yhteistoimintalain määräyksiä, koska tehtaiden sulkemisesta oli lopullisesti päätetty jo ennen yhteistoimintaneuvottelujen käymistä. Työnantaja velvoitettiin suorittamaan hyvitystä niille irtisanotuille työntekijöille, jotka kuuluivat Paperiliitto ry:n työehtosopimuksen piiriin. Sähköliitto, toisin kuin Paperiliitto ry, ei ollut nostanut hyvityskannetta työtuomioistuimessa.

5. Kantajat ovat käräjäoikeudessa nostamassaan kanteessa vaatineet Sähköliitolta korvausta vahingosta, koska Sähköliiton huolimattoman menettelyn johdosta he olivat menettäneet oikeutensa saada hyvitystä virheellisestä yhteistoimintamenettelystä. Kantajien mukaan Sähköliitto oli rikkonut sääntöihinsä ja omaan ilmoitukseensa perustuneita toimintavelvollisuuksiaan, kun se oli jättänyt tutkimatta yhteistoimintamenettelyn asianmukaisuuden eikä ollut myöskään kanneajan kuluessa pannut vireille hyvityskannetta tai ilmoittanut irtisanotuille, ettei se aio ajaa kannetta.

6. Käräjäoikeuden mukaan Sähköliiton vahingonkorvausvastuuta tuli arvioida vahingonkorvauslain nojalla sopimuksen ulkopuolisena vahinkona. Käräjäoikeus on katsonut, että kantajien vahinko oli aiheutunut Sähköliiton työntekijän virheistä ja laiminlyönneistä ja että Sähköliiton korvausvastuu toteutuu vahingonkorvauslain 5 luvun 1 §:n mukaisista rajoituksista riippumatta, joten Sähköliitto oli velvollinen korvaamaan kantajien kärsimän taloudellisen vahingon. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen katsottuaan, että tapauksessa oli lainkohdassa tarkoitettuja erittäin painavia syitä taloudellisen vahingon korvaamiseen.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

7. Korkeimmassa oikeudessa on valitusluvan rajauksen mukaisesti kysymys siitä, muodostaako Sähköliiton tai sen työntekijän menettely perusteen Sähköliiton vahingonkorvausvastuulle. Korkein oikeus voi perustaa tätä kysymystä koskevan arvionsa hovioikeuden perusteluissa todettuihin seikkoihin.

8. Kantajat ovat esittäneet korvausvaatimukselleen sopimusoikeudellisia ja toissijaisesti myös sopimuksen ulkoisia vastuuperusteita. Vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvauslaki ei lähtökohtaisesti koske sopimukseen perustuvaa korvausvastuuta. Jaottelulla sopimusperusteiseen ja rikkomusperusteiseen vastuuseen on suuri merkitys vahingonkorvausvastuun syntymisen ja ulottuvuuden kannalta myös tässä asiassa, koska kanteessa vaadittu puhdas varallisuusvahinko voidaan korvata vahingonkorvauslain nojalla vain, jos siihen on erittäin painavia syitä. Ensisijaisesti onkin ratkaistava, onko Sähköliitolle sen menettelyn perusteella syntynyt sellainen velvollisuus selvittää yhteistoimintamenettelyjen laillisuutta ja tarvittaessa ajaa kannetta työntekijöiden hyväksi, että sen vahingonkorvausvastuuta on arvioitava sopimusoikeudellisten periaatteiden nojalla.

Sopimusvastuun syntymisen perusteista

9. On riidatonta, että kantajat ja Sähköliitto eivät ole neuvotelleet keskenään asian hoitamisesta eikä heidän välillään ole tehty nimenomaista toimeksiantosopimusta.

10. Varallisuusoikeudellinen sopimus tai sidonnaisuus voi kuitenkin syntyä monin eri tavoin. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on todettu (KKO 2006:71, kohta 16 ja KKO 2011:6, kohta 7), että toimeksiantosopimus voi syntyä suullisesti ja jopa pelkästään osapuolten tosiasiallisen toiminnan ja käyttäytymisen perusteella. Ratkaisujen mukaan oikeuskäytännössä ja -kirjallisuudessa on kuitenkin suhtauduttu yleensä pidättyvästi sopimuksiin, jotka eivät perustu nimenomaiseen tahdonilmaisuun. Tätä on pidetty perusteltuna sen estämiseksi, ettei kukaan tulisi sidotuksi sopimussuhteeseen, jota hän ei ole hyväksynyt tai johon hän ei ole muullakaan tavoin ilmaissut tahtoaan sitoutua. Toisaalta korvausvastuuseen voi esimerkiksi sopimuksentekorikkomuksen osalta vaikuttaa se, onko osapuoli tahallaan tai huolimattomuudesta synnyttänyt toisessa perustellun luottamuksen sopimuksen tekemiseen tai moitittavalla tavalla ylläpitänyt tätä luottamusta (KKO 2011:54, kohta 21).

11. Korkeimman oikeuden ratkaisussa (KKO 2010:23, kohta 12) todetulla tavalla kaikkia esiin tulevia sopimuksen syntymiseen liittyviä tilanteita ei kyetä selittämään oikeustoimilain perinteisellä, tarjoukseen ja siihen annettuun vastaukseen perustuvalla mallilla. Osapuolten toimintaa voidaan tarkastella myös siltä kannalta, millainen toiminta voi määrätyissä olosuhteissa olla objektiivisesti tarkastellen tyypillisesti osoitus sopimussuhteen syntymisestä tai sitoutumisesta noudattamaan tiettyä järjestelyä. Tietty menettely tietynlaisessa toimintaympäristössä voi siis johtaa siihen, että sopimuksen ja siihen perustuvien velvoitteiden katsotaan olevan olemassa ilman, että turvaudutaan yksinomaan tahdonilmaisun käsitteeseen ja siihen nojautuvaan perusteluun.

12. Vahingonkärsijän ja vahingonaiheuttajan välillä voi ilman sopimustakin olla sellainen erityissuhde, jonka vuoksi korvausvastuu oikeuskäytännön tai erityissäännöksen nojalla määräytyy sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti. Tällaiset erityissuhteet liittyvät tyypillisesti toisen osapuolen asiantuntemukseen tai luottamusasemaan. Sopimusvastuun periaatteita on oikeuskäytännössä - ennen nimenomaisia lainsäännöksiäkin - sovellettu muun muassa konkurssipesän pesänhoitajan ja pesän velkojan (KKO 2001:70) sekä asunto-osakeyhtiön ja osakkeenomistajan (KKO 2003:131) välisessä suhteessa. Ratkaisussa KKO 1999:33 valtion katsottiin olevan vastuussa telakkayhtiön konkurssista seuranneista vahingoista, kun yhtiön alihankkijat olivat valtion johtohenkilöiden julkisuuteen antamien tietojen perusteella ymmärtäneet ja voineet perustellusti luottaa siihen, että valtio vastaisi telakkayhtiön rahoituksen turvaamisesta.

13. Korkein oikeus toteaa, että edellä esitettyjen seikkojen mukaisesti voidaan arvioida myös yksipuolisen menettelyn perusteella syntyvää sitovuutta. Tällöinkään sitovuutta ei voida päätellä vain yksiselitteisistä ja kaavamaisista perusteista. Perinteisesti ilmaisulle annettavaa oikeudellista merkitystä arvioitaessa on annettu merkitystä ilmaisun sisällön tarkkuudelle, rajatulle kohderyhmälle ja toiminnan vastikkeellisuudelle. Näitä arviointiperusteita on tarkasteltava siinä toimintaympäristössä, jossa ilmaisu on annettu. Ilmaisun antajan erityinen vastuuasema, osapuolten keskinäiset suhteet ja ilmaisun sisältö vaikuttavat siihen, miten vastaanottajat oletettavasti ymmärtävät ilmaisun ja onko ilmaisua pidettävä antajaansa sitovana.

Onko Sähköliitto sitoutunut hoitamaan asiaa?

14. Sähköliitto on työntekijöiden etuja valvova yhdistys. Sähköliiton sääntöjen 2 §:n mukaan liiton tarkoituksena on koota sähköisillä aloilla työskentelevät palkansaajat ja ammatinharjoittajat parantamaan heidän työsuhteidensa ehtoja, laajentamaan heidän ammatillisia, oikeudellisia ja yhteiskunnallisia etujaan sekä toimimaan heidän yhteiskunnallisen asemansa ja sivistystasonsa kohottamiseksi. Tarkoituksensa toteuttamiseksi liitto muun muassa solmii työehtosopimuksia ja valvoo niiden noudattamista.

15. Yhteistoimintalain velvoitteet ovat muodostaneet osan Sähköliiton solmimaa työehtosopimusta. Epäily yhteistoimintalain säännösten rikkomisesta on siten tarkoittanut epäilyä sellaisen työehtosopimuksen rikkomisesta, jonka osallisena Sähköliitto on ollut ja jonka noudattamisen valvonta on kuulunut Sähköliiton tehtäviin. Työehtosopimuksen mukaan erimielisyys yhteistoimintalain tarkoittamasta hyvityksestä ratkaistaan työehtosopimuksen mukaisessa tulkintamenettelyssä eikä työntekijöillä ole oikeutta saattaa hyvitysvaatimusta suoraan yleisen tuomioistuimen käsiteltäväksi.

16. Työtuomioistuimesta annetun lain 12 §:n mukaan työehtosopimusta koskevissa asioissa kanteen panee vireille ja sitä ajaa työehtosopimukseen osallinen yhdistys tai työnantaja, ensiksi mainittu omissa nimissään myös niiden puolesta, jotka sen tekemän työehtosopimuksen johdosta ovat työehtosopimukseen sidotut. Työehtosopimukseen sidotut työntekijät eivät voi olla kantajina, ellei osoiteta, että sopimukseen osallinen yhdistys on antanut siihen luvan tai kieltäytynyt panemasta kannetta vireille tai sitä ajamasta.

17. Korkein oikeus toteaa, että työehtosopimusten noudattamisen valvonta on työntekijöiden yhdistyksen keskeisiä tehtäviä. Tätä toimintaa rahoitetaan jäsenkunnalta perittävillä jäsenmaksuilla. Yhdistyksellä on yksittäisiä työntekijöitä paremmat edellytykset arvioida ja myös neuvotteluteitse selvittää, onko työnantaja täyttänyt asianmukaisesti työehtosopimuksen mukaiset velvoitteensa. Työntekijöiden yhdistyksellä on suoraan lainkin nojalla merkittävä päätös- ja edustusvalta toimia työntekijöiden puolesta. Työtuomioistuimessa yhdistyksellä on ensisijainen oikeus ajaa suorituskannetta työntekijöiden hyväksi ilman, että se edellyttäisi näiden valtuutusta tai muuta myötävaikutusta.

18. Korkein oikeus katsoo, että Sähköliitolla on edunvalvontatehtäviensä ja itsenäisen edustusvaltansa johdosta merkittävä erityisasema suhteessa ammattiyhdistysten jäseninä oleviin työntekijöihin. Työntekijöiden kannalta yhteistoimintamenettelyillä on suuri merkitys, ja työntekijät voivat lähtökohtaisesti luottaa siihen, että heidän oma ammattiyhdistyksensä valvoo heidän etujaan.

19. Sähköliiton asemasta ammattiyhdistyksenä ei kuitenkaan seuraa, että liitolla olisi yleinen velvollisuus puuttua kaikkiin epäiltyihin työehtosopimusrikkomuksiin, vaan se voi valita hoidettavakseen otettavat asiat. Tässä tapauksessa Sähköliiton hallitus on 14.2.2008 tehnyt päätöksen ryhtyä selvittämään yhteistoimintamenettelyn lainmukaisuutta.

20. Kantajien odotukset Sähköliiton toiminnasta ovat perustuneet Sähköliiton internetsivuilla alkuvuodesta 2008 julkaistuihin tiedotteisiin. Pian yhteistoimintaneuvottelujen päättymisen jälkeen julkaistusta tiedotteesta 17.1.2008 käy ilmi Sähköliiton yleinen tyytymättömyys yhteistoimintaneuvotteluihin ja niiden lopputulokseen. Sen sijaan 14.2.2008 julkaistu tiedote on sisältänyt yksilöivän ja konkreettisen tiedon hallituksen päätöksestä ottaa yhteistoimintaneuvottelujen laillisuus tutkittavaksi ja hoidettavaksi yhteistoiminnassa muiden liittojen kanssa. Tiedotteessa on suoraan tuotu esiin, että liitto varautuu tarvittaessa ajamaan asiaa myös tuomioistuimessa.

21. Korkein oikeus toteaa, että Sähköliiton sääntöjen 9 §:n mukaan edunvalvontaa ja työehtosopimuksia koskevien päätösten tekeminen on kuulunut yhdistyksen hallitukselle. Hallitus on toimivaltansa puitteissa päättänyt 14.2.2008 yhteistoimintamenettelyn tutkimisesta. Vaikka Sähköliitto ei ole kohdistanut tiedotettaan erityisesti irtisanotuille työntekijöille, Sähköliiton on täytynyt ymmärtää, että tieto hallituksen päätöksestä saavuttaa paperitehtailta irtisanotut Sähköliiton ammattiosastojen jäsenet. Irtisanotut jäsenet muodostavat rajatun ja Sähköliiton tiedossa olleen henkilöryhmän.

22. Korkein oikeus katsoo, että hallituksen päätöksellä ja siitä annetulla tiedotteella Sähköliitto on sitoutunut selvittämään, onko yhteistoiminneuvottelut käyty lainmukaisesti, ja ryhtymään tarvittaessa oikeudellisiin toimenpiteisiin. Irtisanotuilla työntekijöillä on saamiensa tietojen perusteella ollut perusteltu aihe luottaa Sähköliiton toimintaan asiassa, jonka hoitaminen kuuluu liiton sääntöjen mukaisiin tehtäviin ja jollaisia ammattiliitot tyypillisesti hoitavat jäsentensä taloudellisten ja oikeudellisten etujen valvomiseksi. Korkein oikeus katsoo, että Sähköliitolle on syntynyt toimintavelvollisuus, joka voidaan rinnastaa asiamiehen velvoitteisiin tämän hoitaessa toisten asioita toimeksiantosopimuksen nojalla. Sähköliiton vastuu määräytyy siten sopimusoikeudellisten periaatteiden mukaisesti.

Sähköliiton asianhoidon arviointi ja muut vahingonkorvauksen edellytykset

23. Sähköliiton on edellä esitetyn mukaisesti tullut hoitaa selvittämistehtävää ilmoittamallaan ja tehtävän laadun edellyttämällä tavalla. Jos Sähköliiton katsotaan jättäneen sitoumuksensa täyttämättä, Sähköliitto voi vapautua vahingonkorvausvastuusta vain osoittamalla toimineensa huolellisesti.

24. Hovioikeuden tuomiosta ilmenevällä tavalla asian selvittäminen Sähköliitossa oli jäänyt kesken. Asiaa ei ollut saatettu uudestaan Sähköliiton hallituksen käsiteltäväksi eikä edes Sähköliiton oikeudellisten asiantuntijoiden selvitettäväksi ennen kuin työtuomioistuin on antanut ratkaisunsa samoja yhteistoimintamenettelyjä koskeneista Paperiliitto ry:n kanteista. Luvattua yhteyttä Paperiliitto ry:n kanssa ei ollut pidetty. Sähköpostiviestistä 13.8.2010 käy ilmi, että yhdelle kantajista oli vielä kanneajan umpeutumisen jälkeen ilmoitettu asian selvittämisen olevan kesken.

25. Tehtävän asianmukainen hoitaminen olisi edellyttänyt, että Sähköliitto ryhtyy aktiivisesti selvittämään käytyjä yhteistoimintaneuvotteluja ja neuvottelujen taustalla olevia konsernin päätöksiä siten, että se voi kanneajan puitteissa tehdä päätöksen kanteen nostamisesta tai sen nostamatta jättämisestä sekä tiedottaa päätöksestään irtisanotuille työntekijöille. Kun Sähköliitto ei ole näin tehnyt, se on rikkonut sitoumuksensa. Korkein oikeus katsoo, ettei Sähköliitto ole osoittanut toimineensa huolellisesti. Sähköliitto on siten velvollinen korvaamaan kantajille aiheuttamansa taloudellisen vahingon.

26. Valitusluvan rajauksen johdosta Korkeimmassa oikeudessa ei ole tutkittavana vahingon ja Sähköliiton menettelyn välistä syy-yhteyttä eikä korvausten määrää koskevia kysymyksiä.

27. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, ettei ole syytä muuttaa hovioikeuden tuomion lopputulosta.

Tuomiolauselma

Valitus hylätään. Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Soile Poutiainen, Marjut Jokela, Ari Kantor ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Mia Hoffrén.

J työskenteli peltiseppänä K Oy:ssä, jossa työntekijöillä ei ollut ollut luottamusmiestä. J kysyi kolmea lukuun ottamatta kaikilta ammattiosastoon kuuluvilta työntekijöiltä, kannattavatko ja haluavatko he J:n valintaa luottamusmieheksi. Kun kannatusta oli, J toimitti 27.11.2012 työnantajalle itse täyttämänsä ilmoituksen luottamusmiesvalinnasta. Kun työnantaja vaati J:tä järjestämään ammattiliiton vaaliohjeiden mukaisen ehdokasasettelukokouksen, J keräsi neljästätoista työntekijästä yhdentoista allekirjoitukset valintaa koskevaan asiakirjaan. Ammattiosasto hyväksyi J:n valinnan luottamusmieheksi kokouksessaan 5.12.2012.

K Oy irtisanoi J:n työsopimuksen 30.11.2012 tämän henkilöön liittyvästä syystä.

Korkein oikeus katsoi, että luottamusmiehen valinnassa oli tapahtunut virhe, joka oli saattanut loukata joidenkin työntekijöiden oikeuksia. Koska työnantajalle oli ilmoitettu J:n valinnasta luottamusmieheksi ja koska ammattiosasto oli valinnan sittemmin hyväksynyt, tuli työnantajan noudattaa J:n irtisanomismenettelyssä työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentin säännöstä valintamenettelyssä tapahtuneesta virheestä huolimatta.

TSL 7 luku 10 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Keski-Suomen käräjäoikeuden tuomio 14.5.2014, muutoksenhaku Vaasan hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 24.4.2015 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Teemu Vuorialho ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Mikko Pentti, Annette Laukkonen ja Ulla-Maj Leppäkorpi.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla osittain rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko J:llä luottamusmiesasema, kun K Oy irtisanoi hänen työsuhteensa. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muilta osin siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

K Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan siltä osin kuin J:n on katsottu olleen luottamusmiesasemassa.

J vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Valitusluparatkaisu

Valituslupaa ei enemmälti myönnetä.

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. J oli työskennellyt peltiseppänä K Oy:n (jäljempänä yhtiö tai työnantaja) palveluksessa. Pääluottamusmiehen valitsemiseksi J oli 27.11.2012 kiertänyt työpaikalla kysymässä ammattiliittoon kuuluvilta työntekijöiltä, kannattivatko nämä häntä ja halusivatko he valita hänet pääluottamusmieheksi. Ainakaan neljältä liittoon kuuluvalta työntekijältä hän ei ollut kysynyt asiasta. Kun kannatusta oli ollut, J oli samana päivänä vienyt työnantajalle kirjallisen ilmoituksen valinnastaan pääluottamusmieheksi. Työnantajan tuolloin kiistettyä hänen luottamusmiesasemansa J oli kerännyt yhdeltätoista työntekijältä allekirjoitukset listaan, jonka hän oli otsikoinut "Valitsen J:n pääluottamusmieheksi 27.11.2012". Työnantajan vaatimuksesta J oli ryhtynyt myös järjestämään ehdokasasettelukokousta ja luottamusmiesvaalia, joka oli pidetty 5.12.2012 ja jossa oli valittu toinen henkilö pääluottamusmieheksi. Ammattiosasto oli kuitenkin kokouksessaan 5.12.2012 vahvistanut J:n valinnan pääluottamusmieheksi. Yhtiö oli irtisanonut J:n työsopimuksen 30.11.2012 tämän henkilöön liittyneestä syystä.

2. J on kanteessaan käräjäoikeudessa vaatinut työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, koska irtisanomiselle ei ollut ollut lain 7 luvun 1 ja 2 §:ssä edellytettyä asiallista ja painavaa syytä ja koska irtisanomiselle ei ollut myöskään ollut saman luvun 10 §:n 1 momentissa edellytettyä J:n luottamusmiehenä edustamien työntekijöiden enemmistön suostumusta. Yhtiö on kiistänyt kanteen.

3. Käräjäoikeus on katsonut riittävällä varmuudella näytetyksi, että J:llä oli ollut ammattiliittoon kuuluneiden työntekijöiden enemmistön kannatus valinnalleen pääluottamusmieheksi ja että J:n luottamusmiesasema oli alkanut siitä, kun J oli vienyt luottamusmiesilmoituksen työnantajalle. Se, että jotkut ammattiliittoon kuuluneista työntekijöistä eivät olleet saaneet mahdollisuutta osallistua luottamusmiesvalintaan, ei ollut ollut sellainen puute, että se olisi aiheuttanut valinnan pätemättömyyden. Koska irtisanomisessa ei ollut noudatettu työsopimuslain 7 luvun 10 §:n säännöstä luottamusmiehen irtisanomissuojasta, kyseessä oli ollut työsopimuksen perusteeton päättäminen. Käräjäoikeus on velvoittanut yhtiön suorittamaan J:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä.

4. Hovioikeus on yhtiön valituksen johdosta katsonut, että kaikille ammattiosastoon kuuluneille kyseisellä työpaikalla työskennelleille työntekijöille olisi tullut varata tilaisuus esittää kantansa luottamusmiehen valintaan. Koska asiassa ei ollut edes väitetty, että ne henkilöt, joiden kantaa ei ollut tiedusteltu, tai kukaan muukaan kyseisen ammattiosaston jäsen työpaikalla olisi ollut halukas luottamusmiestehtävään, hovioikeus on katsonut, että luottamusmiehen valinnassa ei ollut tapahtunut niin merkittävää virhettä, että J:n valintaa olisi pidettävä pätemättömänä. Työnantaja oli saanut tiedon J:n valinnasta pääluottamusmieheksi 27.11.2012. Näin ollen J:llä oli ollut työsopimuslain 7 luvun 10 §:ssä tarkoitettu luottamusmiesasema ennen irtisanomista. Hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion muilta osin paitsi siltä osin, kuin J:n oli katsottu olleen irtisanomishetkellä luottamusmiesasemassa, ja palauttanut asian käräjäoikeuteen työsopimuslain 7 luvun 1 ja 2 §:ssä tarkoitetun irtisanomisperusteen ja korvauskysymyksen käsittelemiseksi, koska käräjäoikeus ei ollut lausunut siitä, oliko työnantajalla ollut asiallista ja painavaa syytä J:n irtisanomiseen.

5. Yhtiön valituksen johdosta Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, oliko J irtisanomishetkellä ollut luottamusmiesasemassa ja oliko yhtiön siten tullut noudattaa J:n työsopimuksen päättäessään työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentin mukaista luottamusmiehen erityistä irtisanomissuojaa.

Yhdistyslain säännösten soveltaminen

6. Yhtiö on katsonut, että luottamusmiehen valinnassa on sovellettava yhdistyslain säännöksiä yhdistyksen kokouksesta ja että luottamusmiesvalinnassa tapahtuneiden virheiden vuoksi J:n valinta pääluottamusmieheksi on yhdistyslain 33 §:n nojalla mitätön.

7. Korkein oikeus toteaa, että luottamusmiehen valitsee asiassa sovellettavan Pelti- ja teollisuuseristysalan työehtosopimukseen liittyvän luottamusmiessopimuksen 5 §:n mukaan ammattiosasto. Tässä tapauksessa valinnan on tehnyt Jyväskylän Peltialan Työntekijäin Ammattiosasto r.y., jonka kokouksessa 5.12.2012 J:n valinta luottamusmieheksi on vahvistettu. Koska luottamusmiehen valintaa työpaikalla ei ole tehty yhdistyksen kokouksessa tai muulla yhdistyslain tarkoittamalla tavalla vaan työpaikan tähän yhdistykseen kuuluneiden työntekijöiden kesken ja koska ammattiosaston kokouksessa 5.12.2012 tehdyn päätöksen ei ole edes väitetty syntyneen yhdistyslain vastaisessa järjestyksessä, Korkein oikeus katsoo, että J:n valinta pääluottamusmieheksi ei ole yhdistyslain nojalla mitätön.

Asian arvioinnissa sovellettavat oikeusohjeet

8. Työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työehtosopimuksen perusteella valitun luottamusmiehen työsopimuksen saman luvun 2 §:ssä tarkoitetulla perusteella vain, jos niiden työntekijöiden enemmistö, joita luottamusmies edustaa, antaa siihen suostumuksensa. Säännös luottamusmiehen korostetusta irtisanomissuojasta on otettu lakiin muun ohella Suomea sitovien Kansainvälisen työjärjestön (ILO) yleissopimuksen 135 (SopS 84/1976) 1 artiklan sekä Euroopan Neuvoston sosiaalisen peruskirjan 28 artiklan määräysten vuoksi siltä varalta, että luottamusmiehen erityinen irtisanomissuoja ei jossain tapauksessa määräytyisi työehtosopimuksen perusteella (HE 157/2000 vp s. 45 ja 108).

9. Työsopimuslaissa ei ole luottamusmiehen valintaa koskevia eikä luottamusmiehen erityisen irtisanomissuojan alkamista tai päättymistä koskevia säännöksiä. Luottamusmiehen valintaa ja hänen asemaansa koskevat määräykset ovat pääsääntöisesti alalla sovellettavissa työehtosopimuksissa. Yhtiö on tässä asiassa sovellettavina sopimusmääräyksinä vedonnut Pelti- ja teollisuuseristysalan työehtosopimukseen ja sen osana olevaan luottamusmiessopimukseen sekä Metallityöväen Liitto r.y:n luottamusmiesvaaleja koskevaan ohjeistukseen, joka ei ole työehtosopimuksen osa.

10. Pelti- ja teollisuuseristysalan luottamusmiessopimuksen 5 §:n mukaan ammattiosasto valitsee pääluottamusmiehen. Ammattiosastolla on oikeus suorittaa luottamusmiehen vaali työpaikalla, ja ammattiosaston kaikille jäsenille on tällöin varattava tilaisuus osallistua vaaliin. Saman pykälän mukaan valitusta luottamusmiehestä on ammattiosaston kirjallisesti ilmoitettava työnantajalle. Luottamusmiessopimuksen sisältämän pykälän soveltamisohjeen mukaan luottamusmiesaseman syntyminen edellyttää, että luottamusmiesten määrästä, toimialueista ja tiettyä tehtävää varten asettamisesta on pykälän mukaisesti sovittu työnantajan kanssa ja että ammattiosasto on ilmoittanut valitusta luottamusmiehestä työnantajalle kirjallisesti. Sopimuksen 14 §:ssa on määräykset myös niin sanotuista pääluottamusmiehen ehdokas- ja jälkisuojasta.

11. Metallityöväen Liitto r.y:n "luottamusmiesten vaalien ohjeiden" mukaan luottamusmiesehdokkaat asetetaan tätä varten koolle kutsutussa kokouksessa, joka järjestetään ensisijaisesti työpaikalla niin, että kaikilla työpaikan äänioikeutetuilla Metallityöväen Liiton ammattiosaston jäsenillä on mahdollisuus osallistua ehdokasasetteluun. Mikäli ehdokasasettelukokouksessa ei ole asetettu kuin yksi ehdokas kutakin luottamusmiestehtävää varten, hän tulee kokouksen päätöksellä valituksi. Jos kokouksessa asetetaan useampi luottamusmiesehdokas, on järjestettävä vaali. Tässä asiassa esitetyn todistelun ja myös oikeuskäytännön (TT 2006-55) perusteella voidaan päätellä, että pääluottamusmies voidaan käytännössä valita työpaikalla myös ilman varsinaista ehdokasasettelukokousta ja vaalia, jos halukkaita tehtävään on vain yksi ja kaikki ammattiosaston jäsenet ovat voineet tavalla tai toisella osallistua valintamenettelyyn.

12. Korkein oikeus toteaa, ettei asiassa ole riitaa työehtosopimuksen tai sen liitteenä olevan luottamusmiessopimuksen tulkinnasta ja että J:n vaatimukset perustuvat työsopimuslakiin. Kanne voidaan siten tutkia yleisessä tuomioistuimessa eikä myöskään lausunnon pyytäminen työtuomioistuimelta ole tarpeen.

J:n valinta pääluottamusmieheksi

13. Asiassa esitetyn selvityksen perusteella J:n työpaikalla on 27.11.2012 ollut neljätoista ammattiosastoon kuuluvaa työntekijää. Näistä kolmelta ei ollut tiedusteltu ehdokasasettelusta tai J:n valinnasta mitään. Tämän lisäksi työpaikalla on ollut yksi työntekijä, joka kuului toiseen ammattiosastoon ja jolla olisi luottamusmiesvaalissa ollut äänioikeus, mutta jonka kantaa J:n valintaan ei ollut selvitetty.

14. J:n valinnassa pääluottamusmieheksi ei siten ole noudatettu edellä selostettuja luottamusmiessopimuksen määräyksiä tai Metallityöväen Liitto r.y:n ohjeita ehdokasasettelusta, eikä kaikilla työpaikan ammattiosaston jäsenillä ole ollut mahdollisuutta vaikuttaa ehdokasasetteluun. Epäselväksi tämän vuoksi on myös jäänyt, olisiko luottamusmiesvaalin toimittaminen ollut tarpeen, vai olisiko pääluottamusmiehen valinta myös muodollisesti oikein meneteltäessä syntynyt järjestäytyneiden työntekijöiden yhteisellä päätöksellä. Korkein oikeus toteaa, että J:n valinnassa pääluottamusmieheksi on siten tapahtunut virhe, joka on saattanut loukata joidenkin työntekijöiden oikeuksia. Riitaista asiassa on, mikä merkitys tällä virheellä on ja onko tästä virheestä aiheutunut se, ettei J:llä ole ollut irtisanomishetkellä luottamusmiehen irtisanomissuojaa.

15. Työtuomioistuimen oikeuskäytännössä on katsottu, että ainakaan kaikki luottamusmiehen valinnassa tapahtuneet vähäiset menettelytapavirheet eivät johda valinnan pätemättömyyteen (TT 2006-43). Jos ammattiosasto on hyväksynyt valitun luottamusmiehen edustajakseen työpaikalle, ei ehdokasasettelussa tai luottamusmiesvaaleissa tapahtunut virhe suoraan tee ehdokasasettelua tai luottamusmiesvaalia pätemättömäksi, vaan yksittäistapauksittain on ratkaistava, milloin luottamusmiesvaalin virheet ovat niin merkittäviä, että luottamusmiehen valintaa on sen takia pidettävä pätemättömänä (TT 1996-83).

16. Suomea sitovien ILO:n yleissopimusten 87 (SopS 45/1949) 3 artiklan 1 kohdan ja yleissopimuksen 98 (SopS 32/1951) 2 artiklan 1 kohdan määräykset velvoittavat suojelemaan työntekijäjärjestöjen päätöksentekoa ja hallintoa kaikelta ulkopuoliselta sekaantumiselta. Oikeuskäytännössä onkin katsottu luottamusmiesvaalien toimittamisen olevan lähinnä työntekijäpuolen sisäinen asia ja luottamusmiehen valinnan pätevyydestä päättämisen kuuluvan pääsääntöisesti valinnan suorittamiseen oikeutetuille työntekijöille ja valinnan vahvistavalle ammattiosastolle ja työntekijäyhdistykselle (TT 2006-43). Kuitenkin myös työnantajan on katsottu voivan vedota luottamusmiesvalinnan virheellisyyteen silloin, kun pääluottamusmiehen valinta ei ole tapahtunut työehtosopimuksen vähimmäisvaatimukset täyttävällä tavalla menettelyssä, johon ammattiosaston jäsenet olisivat tavalla tai toisella osallistuneet työpaikalla (TT 2006-55).

17. Korkein oikeus katsoo, että se, että joidenkin työntekijöiden osallistumisoikeutta luottamusmiehen valintaan on edellä selostetuin tavoin loukattu, ei lähtökohtaisesti ole vähäinen tai epäolennainen menettelyvirhe. Tässä tapauksessa kuitenkin suuri osa ammattiosastoon kuuluneista työntekijöistä on vaikuttanut J:n valintaan eikä kukaan luottamusmiehen valintaan oikeutetuista ole jälkikäteenkään puuttunut asiaan valitusoikeuttaan käyttämällä. Ammattiosasto on vahvistanut J:n valinnan kokouksessaan, ja hänen voidaan katsoa tulleen valituksi työpaikan luottamusmieheksi työehtosopimuksen vähimmäisvaatimukset täyttävällä tavalla. Valinnan perusteena ei ole osoitettu olleen epäasiallisia syitä. J:n valinnassa tapahtunut menettelyvirhe ei siten ole sellaisenaan merkinnyt sitä, että hän ei olisi sen vuoksi nauttinut luottamusmiehen irtisanomissuojaa.

Luottamusmiehen erityisen irtisanomissuojan alkamisesta

18. Tässä asiassa J on itse kirjallisesti ilmoittanut valinnastaan pääluottamusmieheksi työnantajalle 27.11.2012, ja ammattiosasto on vahvistanut hänen valintansa 5.12.2012 eli vasta J:n työsopimuksen 30.11.2012 tapahtuneen irtisanomisen jälkeen. Yhtiö on vedonnut asiassa myös siihen, että J:llä ei ollut ollut irtisanomishetkellä luottamusmiesasemaa, koska ammattiosasto ei ollut asiassa sovellettavan luottamusmiessopimuksen 5 §:ssä määrätyllä tavalla kirjallisesti ilmoittanut työnantajalle luottamusmiehen valinnasta.

19. Oikeuskäytännössä on tältä osin katsottu, että luottamusmieheksi valitulla on luottamusmiessopimuksen mukainen asema vasta sen jälkeen, kun työnantaja on vastaanottanut ammattiosaston kirjallisen ilmoituksen luottamusmiehen valinnasta (TT 1996-43). Toisaalta on katsottu, että työnantaja ei voinut kieltää työntekijän luottamusmiesasemaa sillä perusteella, että kirjallinen ilmoitus luottamusmiesvalinnasta oli tehty vasta irtisanomisen jälkeen, jos työnantaja oli kuitenkin saanut suullisesti tiedon työntekijän valitsemisesta luottamusmieheksi ennen kuin työnantaja oli irtisanonut hänet (TT 1981-96).

20. Työehtosopimuskäytännössä luottamusmiehen aseman alkamisajankohta on yleensä sidottu jo luottamusmiesehdokkaaksi asettumiseen. Myös tässä asiassa sovellettavan luottamusmiessopimuksen 14 §:n mukaan luottamusmiehen työsuhdeturvaa koskevia, tämän kohdan mukaisia määräyksiä on sovellettava myös pääluottamusmiesehdokkaaseen, jonka ammattiosaston kokous on asettanut ja jonka asettamisesta ammattiosasto on ilmoittanut kirjallisesti työnantajalle.

21. Työnantaja on saanut 27.11.2012 ilmoituksen J:n luottamusmiesvalinnasta, jota ei ollut vielä vahvistettu. Korkein oikeus katsoo, että kun työpaikalla ei tässä tapauksessa ole muutoinkaan menetelty muodollisesti luottamusmiessopimuksen ja vaaliohjeiden mukaisesti, J on 27.11.2012 jälkeisenä aikana rinnastettava ainakin luottamusmiessopimuksen 14 §:ssä tarkoitettuun luottamusmiesehdokkaaseen, jonka valinnan ammattiosasto on vahvistanut kokouksessaan 5.12.2012.

22. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että työsopimuslain 7 luvun 10 §:ssä säädetty luottamusmiehen erityinen irtisanomissuoja turvaa osaltaan työntekijöiden järjestäytymisvapautta. Tästäkään syystä ei voida ajatella, että luottamusmiesvalinnasta tietoinen työnantaja voisi irtisanoa työntekijöiden edustajakseen valitseman luottamusmiehen työpaikalla tapahtuneen valinnan ja ammattiosaston tekemän valinnan vahvistamisen välisenä aikana noudattamatta sanottua luottamusmiehen erityistä irtisanomissuojaa, jota sen on sovellettava myös luottamusmiesehdokkaaseen.

23. Näillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että J on nauttinut työsopimuslain 7 luvun 10 §:n 1 momentin mukaista luottamusmiehen erityistä irtisanomissuojaa, kun työnantaja oli irtisanonut hänen työsopimuksensa 30.11.2012.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta, jonka mukaan asia palautetaan Keski-Suomen käräjäoikeuteen asian käsittelyn jatkamiseksi ilmoituksesta, ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Jorma Rudanko, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Katariina Sorvari.

A vaati kanteessaan, että työnantajayhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta työtapaturmassa saatujen vammojen johdosta aiheutuneesta työansion menetyksestä euromääräinen summa kuukausittain siihen saakka, kunnes hän täyttää 65 vuotta. Kanteen mukaan korvauksesta oli vähennettävä, mitä A:lle on maksettu tai tullaan maksamaan sairauspäivärahaa, työttömyyskorvausta, palkkaa tai eläkettä. A ei esittänyt selvitystä saamistaan tuloista, vaan katsoi, että ne tuli selvittää vasta täytäntöönpanovaiheessa. Yhtiö kiisti kanteen perusteeltaan ja määrältään. Hovioikeus antoi perusteiltaan kanteen mukaisen tuomion.

Korkein oikeus katsoi lausumillaan perusteilla, että myös tulevaan aikaan kohdistuvan ansionmenetyksen määrän tuli ilmetä tuomiosta. Kun kantaja ei ollut esittänyt selvitystä ansionmenetyksestään, kanne hylättiin. (Ään.)

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Kanne ja vastaus sekä Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 29.11.2012 ja Vaasan hovioikeuden tuomio 31.3.2014 on tarpeellisilta osin selostettu Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Päivikki Hirvelä. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Raija Liljenfeldt, Pasi Vihla ja Maija Hakkarainen-Ylänkö.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Are Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna siihen kysymykseen, onko hovioikeus voinut asettaa työnantajayhtiölle tuomiolauselman mukaisen suoritusvelvollisuuden ansionmenetyksen korvaamisesta. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muulta osalta siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Are Oy vaati valituksessaan ensisijaisesti, että kanne jätetään ansionmenetyksen korvaamista koskevan vaatimuksen osalta tutkimatta ja hylätään näyttämättömänä toissijaisesti esitetyn vahvistusvaatimuksen osalta, ja toissijaisesti, että vaatimukset hylätään.

A vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Välitoimet

Korkein oikeus on pyytänyt valtakunnanvoudilta lausunnon tuomiolauselman yksilöinnin merkityksestä tuomion täytäntöönpanossa ulosottoviranomaisen kannalta. Valtakunnanvouti on antanut lausunnon.

Are Oy ja A ovat antaneet pyydetyt lausumat valtakunnanvoudin lausunnon johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Are Oy:lle myönnetään valituslupa myös siltä osin kuin kysymys luvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

1. A on vaatinut 19.11.2010 vireille tulleessa kanteessaan oikeudenkäynnin aikana täsmennettynä, että Lemminkäinen Talotekniikka Oy, nykyiseltä nimeltään Are Oy (jäljempänä yhtiö), velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta hänen työtapaturmassa saamiensa vammojen johdosta aiheutuneesta ansionmenetyksestä 4 099 euroa kuukaudessa 22.10.2007 lukien, ei kuitenkaan ajanjaksoilta 17. – 21.11.2008 ja 26.5. – 23.6.2009, siihen saakka, kunnes hän täyttää 65 vuotta. Kanteen mukaan korvausmääristä oli vähennettävä, mitä A:lle on maksettu tai tullaan maksamaan sanottua vahingonkorvausta koskevina ajankohtina sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä.

2. A on vaatinut toissijaisesti, että käräjäoikeus vahvistaa hänellä olevan oikeus sanottuun vahingonkorvaukseen laskettuna 85 prosentin mukaan eli 3 484,15 euroon kuukaudessa.

3. Yhtiö on vaatinut ensisijaisesti, että korvausvaatimus jätetään puutteellisena tutkimatta. A ei ollut ilmoittanut niiden eläkkeiden ja muiden korvausten määrää, jotka pitäisi ottaa huomioon vähennyksenä korvauksista.

4. Yhtiö on vaatinut toissijaisesti, että vaatimus hylätään. A oli saanut ainakin työkyvyttömyyseläkettä ja tuloja kalastuksesta, mutta hän ei ollut esittänyt näistä eduista tai ansioista selvitystä. A oli lisäksi laiminlyönyt rajoittaa vahinkoaan luopumalla kielteistä tapaturmaeläkepäätöstä koskevasta valituksestaan vakuutusoikeudessa.

5. Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeus on tuomiossaan 29.11.2012 todennut varanneensa A:lle valmistelussa ja jatkovalmistelussa tilaisuuksia esittää selvitystä ja todistelua hänelle maksetuista korvauksista, eläkkeistä ja palkkatulosta. Selvitystä esittämättä A oli ilmoittanut, että sanottu selvittely tuli tehdä vasta tuomion täytäntöönpanon yhteydessä. Käräjäoikeus on edelleen todennut, että koska kantaja sai dispositiivisessa riita-asiassa itse päättää, mitä todistelua esittää, ei vaatimusta voitu jättää oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 5 §:n nojalla tutkimatta.

6. Käräjäoikeus on lausunut, ettei A:n vaatimaa tuomiota voida panna täytäntöön, koska vaatimuksessa ei ollut yksilöity vähennettäviä korvauksia, ja koska esimerkiksi yleinen toteamus palkan vähentämisestä oli epäselvä. Käräjäoikeus on jättänyt kanteen ansionmenetyksestä tutkimatta. Sen varalta, että vaatimus pitäisi tutkia, käräjäoikeus on lausunut jääneen näyttämättä, että A:lle olisi syntynyt korvattavaa ansionmenetystä, minkä vuoksi kanne tulisi hylätä.

7. A:n valituksen johdosta Vaasan hovioikeus on tuomiossaan 31.3.2014 lausunut, että A:n vaatimuksesta kävi ilmi, millaisen tuomion hän halusi asiassa annettavaksi. Vaatimusta oli pidettävä oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan säännös huomioon ottaen riittävän täsmällisenä. Kun oikeuskäytännössä oli vielä vakiintuneesti tuomittu maksettavaksi vastaavasti yksilöityjä korvauksia (esim. KKO 1997:147), käräjäoikeuden ei olisi pitänyt jättää vaatimusta tutkimatta. Koska käräjäoikeus oli lausunut vaatimuksesta myös asiallisesti, hovioikeus on viivytyksen välttämiseksi ottanut asian välittömästi tutkittavakseen.

8. Hovioikeus on hylännyt vaatimuksen ansionmenetyksestä 7.8.2009 edeltävältä ajalta näyttämättömänä. Muilta osin vaatimus oli tapaturmavakuutuslain 16 §:n 1 momentin 2 kohdan täyden korvauksen laskemistapaa osoittava säännös huo¬mioon ottaen hyväksyttävä A:n vaatimalla tavalla siihen asti, kunnes hän täyttää 65 vuotta. A:n ei voitu katsoa myötävaikuttaneen vahinkoonsa peruuttamalla valituksensa vakuutusoikeudessa.

9. Hovioikeus on tuomiolauselmallaan velvoittanut yhtiön suorittamaan A:lle vahingonkorvauksena työansion menetyksestä 3 484,15 euroa kuukaudessa 7.8.2009 lukien, vuodesta 2010 lähtien työeläkeindeksillä korotettuna, siihen saakka, kunnes tämä täyttää 65 vuotta. Korvausmääristä oli vähennettävä, mitä A:lle oli maksettu tai tullaan maksamaan sanottua vahingonkorvausta koskevina ajankohtina sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

10. Yhtiö on valituksessaan Korkeimpaan oikeuteen katsonut, että hovioikeuden tuomio ei ole asianmukainen, koska siinä ei ole yksilöity määrältään niitä vähennyksiä, jotka vahingonkorvauksen enimmäismäärästä on vähennettävä. Yhtiön mukaan A:n ansionmenetyksen korvaamista koskeva vaatimus tulee jättää tutkimatta, koska vaatimusta ei ole yksilöity riittävästi. Mikäli vaatimus tutkitaan, se tulee hylätä, koska A ei ole näyttänyt, että hänelle olisi aiheutunut ansionmenetystä. Vaatimus tulee hylätä myös siksi, että A on laiminlyönyt vahinkonsa rajoittamisen, kun hän on asian ollessa vireillä käräjäoikeudessa peruuttanut tapaturma-asioiden muutoksenhakulautakunnan päätöksestä tekemänsä valituksen.

11. A on valitukseen vastatessaan lausunut, että velkojan velvollisuus antaa tarpeelliset tiedot perustuu tuomiolauselmaan eikä mitään vähennyksiä voida tehdä, ellei velkoja anna luotettavaa selvitystä niiden määrästä. Rikastumiskiellosta johtuu, että vaikka tuomiolauselma olisi puutteellinen vähennysten osalta, velkoja ei pääse tästä hyötymään. Vähennykset ovat yksityiskohtaisesti verotustiedoista selvitettävissä tai maksajan ilmoituksin vahvistettavissa. Prosessitaloudelliset syyt ja hovioikeuksien vakiintunut oikeuskäytäntö puoltavat tehtyä ratkaisua.

12. Yhtiö ei ole enää Korkeimmassa oikeudessa riitauttanut sitä, että A:n aivovamma on ollut syy-yhteydessä yhtiön vastuulla olevaan työtapaturmaan. A ei ole hakenut muutosta hovioikeuden tuomioon, jolla hänen korvausvaatimuksensa 7.8.2009 edeltävältä ajalta on hylätty. Asiassa on siten riitaista enää se, onko A:lle aiheutunut aivovammasta korvattavaa ansionmenetystä 7.8.2009 alkaen ja mikä mahdollisen ansionmenetyksen määrä on.

13. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys ensiksi siitä, onko A:n vaatimus voitu tutkia. Mikäli vaatimus on voitu tutkia, kysymys on siitä, miten vastaajan ansionmenetyskorvausta koskeva suoritusvelvollisuus on tuomiossa yksilöitävä. Arvioitavana on tällöin erityisesti se, voidaanko suoritusvelvollisuus määrittää siten, että tuomiossa ilmoitetusta korvauksen enimmäismäärästä on vähennettävä sellaisia velkojan tuloja, joita ei ole tuomiossa yksilöity vaan joiden määrä selvitetään vasta tuomion antamisen jälkeen täytäntöönpanossa.

14. Riippuen ratkaisusta edellä mainittuun kysymykseen Korkeimman oikeuden arvioitavaksi voi tulla kanteen yksilöinnin ja sen tueksi esitetyn näytön merkitys tuomioistuimen ratkaisussa. Kysymys on tältä osin siitä, miten tuomioistuimen on asiassa arvioitava se, että ansionmenetyskorvausta asiassa vaaditaan siten, ettei korvauksesta vähennettäviä määriä ilmoiteta eikä niistä esitetä näyttöä asian ratkaisevalle tuomioistuimelle.

15. Korkeimman oikeuden arvioitavaksi voi riippuen kannanotosta edellä mainittuihin kysymyksiin tulla myös se, onko A peruuttamalla valituksensa vakuutusoikeudessa laiminlyönyt vahinkonsa rajoittamisen siten, että hänellä ei ole oikeutta saada korvausta ansionmenetyksestään.

Ansionmenetystä koskevan korvauksen määrittämisestä

16. Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työnantajan, joka tahallaan tai huolimattomuudesta rikkoo tai laiminlyö työsuhteesta tai työsopimuslaista johtuvia velvollisuuksia, on korvattava työntekijälle siten aiheuttamansa vahinko. Työsopimuslaissa ei säädetä vahingonkorvauksen suuruuden määrittämisestä.

17. Henkilövahingon kärsineelle ansionmenetyksestä maksettavasta korvauksesta säädetään vahingonkorvauslain 5 luvussa. Vahingonkorvauslain 1 luvun 1 §:n mukaan laki ei koske sopimukseen perustuvaa tai muussa laissa säädettyä korvausvastuuta, ellei vahingonkorvauslaissa tai muussa laissa toisin säädetä. Oikeuskäytännössä on kuitenkin katsottu eräiden vahingonkorvauslain säännösten ilmentävän yleisiä vahingonkorvausoikeudellisia periaatteita, joilla on merkitystä myös vahingonkorvauslain soveltamisalan ulkopuolella. (Ks. esim. KKO 2006:56, kohta 12.)

18. Korkein oikeus katsoo, että korvaus henkilövahingon aiheuttamasta ansionmenetyksestä on perusteltua määrätä samojen periaatteiden mukaan riippumatta siitä, perustuuko korvausvelvollisuus vahingonkorvaus- vai työsopimuslakiin.

19. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a §:n mukaan ansionmenetyksestä määrätään korvaus ottamalla lähtökohdaksi arvio ansiotulosta, jonka vahinkoa kärsinyt olisi ilman vahinkotapahtumaa saanut. Tästä vähennetään ansiotulo, jonka vahinkoa kärsinyt vahinkotapahtumasta huolimatta on saanut tai olisi voinut saada taikka jonka hänen arvioidaan vastaisuudessa saavan ottaen huomioon hänen työkykynsä, koulutuksensa, aikaisempi toimintansa, mahdollisuutensa uudelleen kouluttautumiseen, ikänsä, asumisolosuhteensa ja näihin verrattavat muut seikat.

20. Vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a ja 8 §:n säännöksiä koskevista esitöistä (HE 167/2003 vp s. 36 – 37, 64) käy ilmi, että ansionmenetyksestä tuomittavassa korvauksessa on tavoitteena lopputulokseltaan täsmällinen määrä, vaikka se perustuisi arvioon. Näin ollen näiden säännösten valossa tuomioistuimen tuomio on lähtökohtaisesti puutteellinen, jos siitä ei ilmene se rahamäärä, joka on tuomioistuimen korvausharkinnan lopputulos ansionmenetyksen suuruudesta. Suoritustuomio tulee antaa tietyn korvausmäärän suorittamiseen velvoittavana.

21. Ansionmenetyksenä korvataan saamatta jääneen ansiotulon lisäksi tuleva ansionmenetys. Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisussa KKO 2007:52 lausutun mukaisesti lähtökohtana on, että korvausta vaativan tulee näyttää toteen korvauksen edellytykset, muun ohella se, että vahinkoa on aiheutunut. Vastapuolella ei vaatimuksen torjuakseen ole velvollisuutta osoittaa, ettei vahinkoa ole aiheutunut. Tällaista näyttövelvollisuuden jakautumista puoltavat myös käytännölliset seikat. Tulon menetyksen määrän kannalta merkityksellisiä ovat usein sellaiset henkilökohtaisiin olosuhteisiin liittyvät seikat, jotka ovat lähtökohtaisesti vain vahingonkärsijän selvitettävissä (kohdat 4 ja 5).

22. Näyttövelvollisuus siitä, että vahinkoa jo on aiheutunut, kuuluu edellä todetun mukaan kantajalle. Kun kysymys on tulevan ansionmenetyksen korvaamisesta, tuomioistuin määrää korvauksen arvioimalla tulevat ansiot määrityshetken tiedon mukaisesti. Selvitysvelvollisuus on korvausta vaativalla myös niistä seikoista, joihin tulevan ansionmenetyksen ar¬viointi perustetaan. Esitetystä selvityksestä käytännössä riippuu se, missä määrin vastaajalta edellytetään vastanäyttöä kanteen torjumiseksi.

Täytäntöönpanoa koskevista säännöksistä

23. Ulosottokaaren 3 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaan ulosottohakemuksessa on ilmoitettava hakijan saatavan määrä sekä koron laskemista varten ulosottoperusteen antamisen tai edellisen ulosottokerran jälkeisten lyhennysten määrät ja ajankohdat. Luvun 3 §:n mukaan jos jokin hakemuksessa ilmoitettu tieto myöhemmin muuttuu, hakijan on viipymättä ilmoitettava siitä ulosottomiehelle. Luvun 9 §:n mukaan jos ulosottomies havaitsee täytäntöön pantavan tuomion niin epäselväksi tai epätäydelliseksi, ettei siitä käy selville, mihin vastaaja on velvoitettu, asianosainen ohjataan kantelemaan tuomiosta.

24. Luvun 31 §:n mukaan ulosottomiehen on hankittava viran puolesta päätöksen tekemistä varten ulosottomenettelyssä kohtuudella saatavissa olevaa selvitystä asian edellyttämässä laajuudessa. Väitteen tai vaatimuksen esittäjän tulee esittää ne asiakirjat ja muut todisteet, joihin hän vetoaa perusteinaan.

25. Ulosottokaaren 10 luvun 7 §:n mukaan ulosottomies antaa osoituksen täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseen, jos tehdyn väitteen tai vaatimuksen tueksi on esitetty todennäköisiä perusteita ja ulosottoasia on tämän johdosta tullut epäselväksi eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä.

Tuomion pakkotäytäntöönpanosta käytännössä

26. Korkein oikeus on pyytänyt valtakunnanvoudilta lausunnon tuomiolauselman yksilöinnin merkityksestä tuomion täytäntöönpanossa ulosottoviranomaisen kannalta.

27. Täytäntöönpantavan suoritusvelvoitteen määrää voidaan lausunnon mukaan joutua tutkimaan ulosottomenettelyssä eri syistä, kuten niin sanottujen jälkisattumusten vuoksi. Tällaisia ovat esimerkiksi maksu, kuittaus, vanhentuminen ja muut maksun lakkaamiseen liittyvät kysymykset. Ulosottomenettelyssä ei toisaalta voida tutkia ennen tuomion antamista tapahtuneiden seikkojen merkitystä.

28. Ulosottomenettelyssä voidaan panna täytäntöön tuomio, jossa maksettavasta korvauksesta on määrätty vähennettäväksi korvauksen saajan saama muu tulo. Täytäntöönpano voi kuitenkin osoittautua työlääksi.

29. Kun saatavasta on tehtävä vähennyksiä, joiden määrä on velkojan tiedossa, perittävän määrän ilmoittaminen jää ulosoton hakijan vastuulle. Ulosottoviranomaisella ei ole oikeutta saada tietoja ulosoton hakijan tuloista sivulliselta tai toiselta viranomaiselta.

30. Ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnin seurauksena voi olla ulosoton keskeyttäminen tai peruuttaminen taikka rikosoikeudellinen seuraamus. Jos perittävästä määrästä syntyy epätietoisuutta, siitä voidaan tehdä väite tai vaatimus, jonka johdosta ulosottomies tekee päätöksen. Väitteen ja vaatimuksen esittäjän tulee esittää ne asiakirjat ja muut todisteet, joihin hän vetoaa perusteinaan. Jos väitteen tai vaatimuksen tueksi on esitetty todennäköisiä perusteita ja ulosottoasia on tämän johdosta tullut epäselväksi eikä selvitystä voida hankkia ulosottomenettelyssä, voidaan antaa osoitus täytäntöönpanoriitakanteen nostamiseksi.

31. Korkein oikeus toteaa, että suorituskanteen päämääränä on täytäntöönpanokelpoinen tuomio. Tuomiossa asetetun velvoitteen tulee olla niin selvä ja täsmällinen, että vapaaehtoinen suoritus ja tarvittaessa pakkotäytäntöönpano on sen perusteella mahdollinen. Tarkoitus ei ole, että oikeudenkäynnin lopputulos jäisi riippumaan myöhemmästä lisäselvityksestä. Mahdollista toisaalta on, että asianosaiset yhteisymmärryksessä jättävät suoritettavassa määrässä huomioon otettavan korvauksensaajan ansionkehityksen myöhemmän selvityksen varaan. Näin voi tapahtua esimerkiksi silloin, kun maksuvelvollisella on lakiin perustuva oikeus tai tosiasiallinen mahdollisuus saada tieto vahingonkärsijän saamista etuuksista.

Onko A:n vaatimus voitu tutkia

32. A on vaatinut edellä todetuin tavoin suoritustuomiota, jossa tuomittavasta vahingonkorvauksen enimmäismäärästä tuli vähentää, mitä hänelle on maksettu tai tullaan maksamaan sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä. Yhtiö on voinut ottaa kantaa vaatimukseen. Kanteen perusteella jää epäselväksi, mikä olisi ollut muiden ansiotulojen kuin palkan merkitys ansionmenetyksen laskemisessa. Tähän hovioikeuden olisi tullut ottaa kantaa. Kuten hovioikeus on lausunut, kanne ei kuitenkaan ole ollut sillä tavoin epäselvä, ettei siitä olisi käynyt ilmi, millaista suoritustuomiota kantaja on kanteessaan vaatinut (ks. HE 15/1990 vp s. 49). Hovioikeus on voinut kumota käräjäoikeuden päätöksen jättää kannevaatimus tutkimatta ja tutkia vaatimuksen.

Onko hovioikeus voinut määrätä tuomiolauselman mukaisen suoritusvelvollisuuden

33. Siltä osin kuin kysymys on ollut käräjäoikeuden tuomiota edeltävästä ajasta, käräjäoikeus on ratkaisussaan hylännyt työansion menetystä koskevat vaatimukset kokonaan eikä siten ole lausunut korvattavasta ansionmenetyksestä vähennettävistä tuloista. Hovioikeuden antaessa tuomionsa A:n tosiasiallisesti saamat tulot ovat olleet selvitettävissä vielä yhtä täyttä kalenterivuotta pidemmältä ajalta kuin käräjäoikeudessa. Hovioikeus ei ole kuitenkaan ottanut kantaa A:n jo tosiasiallisesti saamien tulojen määrään.

34. Korkein oikeus toteaa, että vahingonkorvauksen määrään vaikuttavat seikat, jotka ovat käsillä jo oikeudenkäynnin aikana, on lähtökohtaisesti tutkittava oikeudenkäynnissä. Tällaisten seikkojen tutkiminen ei kuulu ulosottoviranomaiselle tuomion täytäntöönpanon yhteydessä.

35. Siltä osin kuin kysymys on tuomion jälkeisestä ajasta, vahingonkorvauslain edellä kuvatuista säännöksistä ilmenevä selvä lähtökohta on, että vahingonkärsijän tulevat ansiot ensi sijassa arvioidaan ja tuomittavasta korvauksesta vähennetään näin arvioidut tulot. Tarkoituksena ei ole, että tältäkään osin täytäntöönpanossa selvitettäväksi jätettäisiin se, millaisiksi vahingonkärsijän ansiot ja korvauksen tosiasiallinen määrä tuomion antamisen jälkeen muodostuvat.

36. Tässä asiassa yhtiö on koko oikeudenkäynnin ajan vaatinut A:ta tarkemmin yksilöimään saamansa muut tulot ja esittämään niistä selvitystä. Yhtiö on perustellut tätä vaatimustaan sillä, että A:n laiminlyönti on heikentänyt sen mahdollisuuksia arvioida A:n vaatimuksen oikeellisuutta, harkita sovinnon mahdollisuutta sekä antaa asiassa yksilöity ja perusteltu vastaus. Vaatimuksen puutteellisen yksilöinnin vuoksi yhtiöllä ei olisi myöskään mahdollisuutta suorittaa siltä vaadittua määrää vapaaehtoisesti, koska vaatimuksen suuruuteen vaikuttavat seikat ovat vain A:n tiedossa.

37. A ei ole käräjäoikeuden hänelle varaamista tilaisuuksista huolimatta ennen käräjäoikeuden pääkäsittelyä esittänyt selvitystä saamistaan tuloista. Hän ei ole myöskään hovioikeudelle tarjonnut tällaista selvitystä, jolloin ei ole ollut tarvetta arvioida, olisiko A:lla ollut pätevä syy selvityksen esittämiseen vasta tuossa vaiheessa. A on päinvastoin pysynyt vaatimuksissaan, joiden mukaan suoritustuomio tulee asiassa antaa kanteessa esitetyn sisältöisenä ja korvauksesta vähennettävien tulojen määrän selvittäminen tulee jättää täytäntöönpanovaiheessa tehtäväksi. Korkein oikeus katsoo kysymyksessä olevan kantajan tietoinen ratkaisu olla esittämättä oikeudenkäyntivaiheessa selvitystä ansionmenetyksestä vähennettävistä tuloistaan.

38. Hovioikeus on tuomionsa perusteluissa todennut, että oikeuskäytännössä on vakiintuneesti tuomittu korvauksia maksettavaksi A:n kanteessa vaatimin tavoin yksilöitynä. Hovioikeus on tältä osin viitannut ennakkopäätökseen KKO 1997:147. Korkein oikeus toteaa, että tapauksessa on ollut maksuvelvolliseksi tuomitun valituksen johdosta kysymys siitä, oliko korvausvaatimus tietyn ajankohdan jälkeen ennenaikainen, sekä erään korvauksen oikeudellisesta luonteesta. Ratkaisussa on nimenomaan todettu, ettei kysymys vahingonkärsijälle maksettavan kuukausittaisen ansionmenetyskorvauksen määrästä tai siitä tehtävistä vähennyksistä ollut ollut enemmälti Korkeimman oikeuden käsiteltävänä. Ennakkopäätöksessä KKO 1997:65 on tehty vähennysten osalta samanlainen huomautus.

39. Lisäksi arvioinnissa on otettava huomioon, että lainsäädäntö on muuttunut edellä mainittujen ratkaisujen antamisen jälkeen. Vuoden 2006 alusta voimaan tulleen vahingonkorvauslain 5 luvun 8 §:n nojalla ansionmenetyksestä määrättyä korvausta voidaan muuttaa olosuhteiden muuttumisen perusteella. Lainkohdan mukaan jos suoritettavan korvauksen määräämisen perusteena olleet olosuhteet ovat olennaisesti muuttuneet sen jälkeen, kun korvaus on tuomiolla vahvistettu tai siitä on sovittu, korvauksen määrää tai sen suorittamistapaa voidaan muuttaa. Säännös on tarkoitettu tilanteisiin, joissa korvaus on määrätty olosuhteiden tulevaa kehitystä koskevien oletusten perusteella ja nämä oletukset ovat myöhemmin osoittautuneet olennaisesti virheellisiksi (HE 167/2003 vp s. 64).

40. Sanottu lainmuutos lieventää lainvoimaisen korvaustuomion oikeusvoimavaikutusta ja sallii sekä kantajalle että vastaajalle korvauksen määrän muuttamista koskevan kanteen nostamisen olosuhteiden olennaisen muutoksen perusteella. Tämä laajentaa tuomioistuimen edellytyksiä määrätä tuleva ansionmenetys arvionvaraisena ilman että kannetta tulisi hylätä ennenaikaisena. Näitä samoja periaatteita on perusteltua soveltaa myös työsopimuslakiin perustuvan, henkilövahingosta johtuvan ansionmenetyskorvauksen osalta.

41. Korkein oikeus toteaa, että riitaisten seikkojen selvittäminen kuuluu oikeudenkäyntiin eikä täytäntöönpanoon. Oikeudenkäynnissä toteutuu myös kantajalle kuuluva velvollisuus näyttää kanteensa perusteet toteen. Nämä riita-asian vastaajan asemaan merkittävästi vaikuttavat seikat on asiassa tullut ottaa huomioon yhtiön vastustaessa kannetta muun ohella sillä perusteella, ettei A ole esittänyt selvitystä tuloistaan. Hovioikeuden olisi tullut näytön arvioinnissaan harkita, mitä ratkaisuun vaikuttaa se, ettei kantaja esitä selvitystä kanteensa perusteiden tueksi.

42. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että hovioikeuden olisi tullut käytettävissään olleen oikeudenkäyntiaineiston perusteella ratkaista, onko A:lle aiheutunut korvattavaa ansionmenetystä ja kuinka paljon, eikä jättää mahdollisen ansionmenetyksen määrää täytäntöönpanossa selvitettäväksi.

A:n ensisijainen vaatimus

43. A on ensisijaisesti vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvausta ansionmenetyksestä.

44. Tuomioistuimen tulee harkita, millainen vaikutus näytön arvioinnissa on kantajan kanteensa tueksi esittämän näytön olennaisilla puutteilla. Tämä näyttöharkinta on suoritettava myös tilanteessa, jossa kysymys on tulevaan aikaan kohdistuvasta ansionmenetyskorvauksesta.

45. A ei ole asiassa esittänyt mitään selvitystä vaatimastaan ansionmenetyskorvauksesta vähennettävistä saamistaan muista tuloista. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo, ettei A ole esittänyt riittävää selvitystä siitä, että hänelle on aiheutunut ansionmenetystä, jonka määrä tuomioistuimen olisi vahingonkorvauslain 5 luvun 2 a §:stä ilmeneviä periaatteita soveltaen arvioitava. Tällä perusteella A:n ensisijainen vaatimus on hylättävä. Kohdassa 15 tarkoitetusta vahingonkärsijän velvollisuudesta vahinkonsa rajoittamiseen ei asiassa ole tarpeen lausua.

A:n toissijainen vaatimus vahvistustuomiosta

46. A on vaatinut toissijaisesti, että hänellä vahvistetaan olevan oikeus korvaukseen ansionmenetyksestä pysyvän työkyvyttömyyden perusteella, kunnes hän täyttää 65 vuotta.

47. Korkein oikeus toteaa, että oikeus korvaukseen ansionmenetyksestä edellyttää, että A:lle on aiheutunut ansionmenetystä. Vahvistustuomion kohteena on konkreettisen oikeussuhteen olemassaolo, vaikka siinä ei anneta täytäntöönpanokelpoista ratkaisua suoritusvelvollisuuden määrästä. Myös vahvistusvaatimuksen osalta näyttötaakka ansionmenetyksestä on A:lla. Kun A ei ole näyttänyt ansionmenetystä, hänellä ei voida vahvistaa olevan oikeutta sitä koskevaan korvaukseen. Sen vuoksi myös A:n toissijainen vaatimus on hylättävä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio työansion menetystä koskevan vahingonkorvausvelvollisuuden osalta kumotaan. Kanne tältä osin hylätään ja Are Oy (entinen Lemminkäinen Talotekniikka Oy) vapautetaan velvollisuudesta suorittaa A:lle korvausta työansion menetyksestä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki (eri mieltä), Juha Häyhä, Soile Poutiainen, Pekka Koponen ja Jarmo Littunen. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Mansikkamäki: A:n ensisijaisena esittämän suoritustuomiota koskevan vaatimuksen osalta lausun seuraavaa:

A:n kanteen mukaan asiassa vastaajana oleva A:n entinen työnantaja (yhtiö) tuli velvoittaa suorittamaan hänelle kuukausittain korvausta ansionmenetyksestä kanteessa yksilöity määrä, kunnes hän täyttää 65 vuotta. Korvausmääristä tuli vähentää, mitä A:lle oli maksettu tai tullaan maksamaan sairauspäivärahana, työttömyyskorvauksena, palkkana tai eläkkeenä. Yhtiö on vaatinut ensisijaisesti, että vaatimus jätetään puutteellisena tutkimatta, ja toissijaisesti, että se hylätään näyttämättömänä. Käräjäoikeuden varattua A:lle tilaisuuksia esittää selvitystä ja todistelua sanotuista vähennyseristä A on ilmoittanut, että selvittely tuli tehdä vasta tuomion täytäntöönpanossa, ja pysynyt vaatimuksessaan. Käräjäoikeuden jätettyä kanteen ensisijaisesti täytäntöönpanokelvottomana tutkimatta hovioikeus on tutkinut ja hyväksynyt sen perusteiltaan ja vähennyslausekkeineen.

Asiassa on ensisijaisesti kysymys siitä, onko hovioikeus saanut tutkia kanteen.

Oikeudenkäymiskaaren 5 luvun 2 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaan haastehakemuksessa on ilmoitettava kantajan yksilöity vaatimus. Kuten lain esitöistä ilmenee, vaatimuksen tulee olla niin yksilöity, että siitä käy ilmi, minkälaisen tuomion hakija haluaa asiassa annettavan (HE 15/1990 vp s. 49). Oikeuskirjallisuudessa tämän on katsottu merkitsevän sitä, että kanteesta tulee ilmetä joko nimenomainen rahamääräinen vaatimus tai vähintäänkin sen täsmällinen laskuperuste.

Totean enemmistön tavoin, että A:n kanteesta on käynyt sinänsä ilmi, millaista suoritustuomiota hän on vaatinut. Katson kuitenkin, ettei kanne ole täyttänyt sen yksilöinnille asetettavia vaatimuksia, minkä seurauksena myöskään kanteen mukainen tuomio ei ole selkeä ja yksiselitteinen, ja siten täytäntöönpantavissa.

Tuomio merkitsee ensinnäkin yhtiön lausumin tavoin sitä, ettei suoritusvelvoitteen vapaaehtoinen täyttäminen ole mahdollista, kun maksuvelvollisella ei ole tietoa vähennettävistä määristä. Tuomio merkitsee myös sitä, ettei tuomioistuin ole ratkaissut sitä riidanalaista ja monisyistä kysymystä, onko A:ta kohdanneesta työtapaturmasta aiheutunut hänelle taloudellista vahinkoa, vaan vahinko ja sen määrä on jäänyt tosiasiassa täytäntöönpanoviranomaisen ratkaistavaksi. Ulosottomiehellä ei kuitenkaan ole lakiin perustuvaa oikeutta vaatia velkojalta tietoja esimerkiksi hänen tuloistaan. Tuomio voi siten merkitä sitä, että korvausvelvollisuutta koskeva riita siirtyy täytäntöönpanoriitana uuteen oikeudenkäyntiin, jossa näyttövelvollisuus korvausta vaativan lähtökohtaisesta näyttötaakasta poiketen on hänen vastapuolellaan. Kun jo täytäntöönpanoriitaosoituksen antaminen edellyttää, että velallinen esittää todennäköisiä syitä väitteensä tueksi, näyttötaakan merkitys korostuu tilanteessa, jossa velallisen mahdollisuudet hankkia näyttöä ovat selvästi velkojaa heikommat tai niitä ei ole lainkaan. Uusi oikeudenkäynti asiassa, jota kanne alunperinkin on koskenut, on turha, pitkittää asian selvittämistä ja aiheuttaa tarpeettomia oikeudenkäyntikuluja.

Edellä lausutun perusteella katson, että ne keskeiset säännöt ja periaatteet, jotka koskevat oikeudenkäyntiä ja sen oikeudenmukaisuutta, ovat tulleet hovioikeudessa sivuutetuiksi, ja että tämä on johtunut kanteen muotoilusta. Pidän selvänä, että A:n olisi tullut ilmoittaa vaatimansa vahingonkorvaus rahamäärältään täsmällisenä riippumatta siitä, miten työläitä laskelmia vaatimuksen esittäminen olisi edellyttänyt, olisiko vaatimuksen tueksi ollut esittävissä näyttöä lainkaan tai vain vaikeuksin, samoin kuin siitä, että vahingon määrä olisi viime kädessä mahdollisesti jäänyt oikeudenkäymiskaaren 17 luvussa säädetyn mukaisesti tuomioistuimen arvion varaan.

Katson sen vuoksi, ettei kanteen tutkimiselle ole ollut edellytyksiä. Koska yhtiöllä ei ole sopimukseen tai lakiin perustuvaa oikeutta kanteessa tarkoitetun tiedon saantiin vahingonkärsijän muista lähteistä saamista etuuksista, sille seikalle, miten kanteet ja ratkaisut esimerkiksi tapaturma- ja liikennevakuutusasioissa muotoillaan, ei voida antaa tässä asiassa merkitystä. Kumoan hovioikeuden tuomion ja jätän ratkaisun tältä osin käräjäoikeuden tutkimattajättämisratkaisun varaan.

Enemmistön päädyttyä ratkaisemaan asian näyttöharkinnan perusteella totean, ettei tuomioistuin saa oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan tuomita muuta kuin asianosainen on vaatinut. Vaatimuksen sitovuus merkitsee puolestaan asianosaisen kannalta sitä, että hän kantaa haitallisen seuraamuksen vaatimuksensa muotoilusta. Seurauksena on tässä tapauksessa A:n kannevaatimuksen sisältö ja nimenomainen tarkoitus huomioon ottaen kanteen jättäminen tutkimatta. Sille seikalle, että yhtiö on vaatinut toissijaisesti kanteen hylkäämistä näyttämättömänä, ei voida antaa merkitystä arvioitaessa A:n vaatimistaakkaa.

Aänestyssääntöjen johdosta velvollisena kuitenkin ottamaan kantaa myös näyttöön ilmoitan hyväksyväni enemmistön kohdassa 45 lausuman.

Vahvistusvaatimuksen osalta olen Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevällä kannalla.

A oli vetäissyt tuolin B:n alta tämän ollessa istumassa siihen, jolloin B oli pudonnut istualleen lattialle. Käräjäoikeus katsoi, että A oli aiheuttanut B:lle leikkaushoitoa vaatineen lannerangan välilevytyrän, ja tuomitsi hänet vammantuottamuksesta rangaistukseen. Lisäksi käräjäoikeus velvoitti A:n suorittamaan B:lle vahingonkorvausta tilapäisestä haitasta, pysyvästä kosmeettisesta haitasta, sairaanhoitokustannuksista ja ansionmenetyksestä. A valitti hovioikeuteen ja vaati syytteen ja korvausvaatimusten hylkäämistä sillä perusteella, ettei välilevytyrä ollut aiheutunut hänen menettelystään. Hovioikeus ei myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

Korkeimman oikeuden päätöksestä ilmenevillä perusteilla katsottiin, että hovioikeuden olisi tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa muutosperusteella.

OK 25 a luku 11 § 1 mom 1 kohta

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Alempien oikeuksien ratkaisut

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 18.12.2015, muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa ja hovioikeuden päätös 4.3.2016 selostetaan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Markku Saalasti ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Helena Vihriälä, Pirjo Aaltonen ja Juha Saarenvirta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa ja asia palautetaan hovioikeuteen tutkittavaksi.

Syyttäjä ja B antoivat heiltä pyydetyt vastaukset ja vaativat valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Alempien oikeuksien ratkaisut ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on tuomiossaan katsonut selvitetyksi, että A oli 30.10.2013 vetäissyt tuolin B:n alta tämän ollessa juuri istumassa siihen, minkä seurauksena B oli pudonnut istualleen lattialle ja loukannut selkänsä. A:n on katsottu huolimattomuudellaan aiheuttaneen B:lle lannerangan välilevytyrän, joka oli jouduttu leikkaamaan.

2. Käräjäoikeus on tuomionsa perusteluissa katsonut, että kirjallisina todisteina esitettyjen lääkärinlausuntojen perusteella B:llä oli saattanut olla selässään hänen ikäiselleen tavallista kulumaa, mutta varsinaista lannerangan rappeumaa tai muuta nikamavälilevytyrän kehittymiseen olennaisesti myötävaikuttanutta sairautta hänellä ei ollut todettu. B ja hänen puolisonsa olivat uskottavasti ja yksityiskohtaisesti kertoneet B:n selkäkivun alkaneen välittömästi tapahtuman jälkeen ja pahentuneen seuraavina päivinä. Heidän ja todistajana kuullun B:n työkaverin mukaan B:llä ei ollut ollut selkävaivoja aikaisemmin. Lannerangan välilevytyrä oli siten joka tapauksessa aktivoitunut leikkaushoitoa vaatineeksi vaivaksi A:n aiheuttaman yllättävän lattialle putoamisen seurauksena.

3. Käräjäoikeuden mukaan rikosoikeudessa oli vakiintuneesti lähdetty siitä, ettei rikoksen uhriksi joutuneen henkilön aikaisempi vamma tai tauti lähtökohtaisesti rajoita tekijän vastuuta, vaikka teon seuraukset muodostuvat sen vuoksi yllättävän suuriksi. A:n oli täytynyt mieltää loukkaantumisvaara, eikä rikosvastuun kannalta ollut merkitystä sillä, oliko B:n selässä mahdollisesti ollut aikaisemmin kulumaa. Koska lääkärinlausuntojen mukaan B:n selässä ei ollut todettu sellaista rappeumaa tai sairautta, joka olisi myötävaikuttanut vamman syntymiseen, vahingonkorvausta ei myöskään ollut syytä sovitella.

4. Käräjäoikeus on tuominnut A:n vammantuottamuksesta 30 päiväsakkoon ja velvoittanut hänet suorittamaan B:lle korvaukseksi tilapäisestä haitasta, kosmeettisesta haitasta, sairaanhoitokustannuksista ja ansionmenetyksestä yhteensä noin 18 000 euroa.

5. A on valituksessaan hovioikeudelle vaatinut, että hänelle myönnetään jatkokäsittelylupa muutos- ja tarkistusperusteilla ja että syyte ja korvausvaatimukset ensisijaisesti hylätään. Valituksen mukaan syyttäjä ei ollut näyttänyt, että B:llä todettu lannerangan välilevytyrä olisi aiheutunut A:n menettelystä. Käräjäoikeus oli tehnyt syy-yhteyttä koskevan arvionsa ilman lääketieteellistä selvitystä ja perustanut ratkaisunsa asianomistajan ja hänen puolisonsa kertomuksiin, vaikka yleinen lääketieteellinen käsitys välilevytyrän syntymekanismista ja lääkärinlausunto 30.1.2014 puhuivat syy-yhteyttä vastaan.

6. Hovioikeus ei ole myöntänyt A:lle jatkokäsittelylupaa.

7. Asiassa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut myöntää A:lle jatkokäsittelylupa.

Sovellettava säännös

8. Oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin mukaan jatkokäsittelylupa on myönnettävä, jos 1) ilmenee aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta (muutosperuste), 2) käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta ei ole mahdollista arvioida jakokäsittelylupaa myöntämättä (tarkistusperuste), 3) lain soveltamisen kannalta muissa samanlaisissa asioissa on tärkeä myöntää asiassa jatkokäsittelylupa (ennakkoratkaisuperuste) tai 4) luvan myöntämiseen on muu painava syy. Korkein oikeus katsoo, että asiaa on tässä tapauksessa perusteltua arvioida ensin muutosperusteen osalta.

9. Edellä selostettua lainkohtaa koskevien esitöiden mukaan lupakynnyksen on tarkoitettu olevan matala. Valittajan oikeusturvanäkökohdat edellyttävät, että kynnys luvan myöntämiselle on matala ainakin sellaisessa tapauksessa, jossa ilmenee epäselvyyttä ratkaisuun vaikuttavista tosiseikoista. Arvioinnin perustana ovat yleensä käräjäoikeuden ratkaisun lopputulos ja siihen johtaneet perustelut sekä valituskirjelmässä esitetyt seikat (HE 105/2009 vp s. 33 ja 60). Tarvittaessa huomioon on otettava myös muu oikeudenkäyntiaineisto (oikeudenkäymiskaari 25 a luku 14 § 1 momentti).

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Vammantuottamuksen tunnusmerkistön täyttyminen edellyttää rikoslain 21 luvun 10 §:n mukaan sitä, että tekijä on huolimattomuudellaan aiheuttanut toiselle ruumiinvamman tai sairauden, joka ei ole vähäinen. Tekijän menettely on rikoslain 3 luvun 7 §:n 1 momentin mukaan huolimatonta, jos hän rikkoo olosuhteiden edellyttämää ja häneltä vaadittavaa huolellisuusvelvollisuutta, vaikka hän olisi kyennyt sitä noudattamaan (tuottamus). Hovioikeudessa on A:n muutoksenhakemuksen johdosta ollut kysymys siitä, onko hänen menettelystään aiheutunut B:lle lannerangan välilevytyrä, eli syy-yhteydestä. Kiistäessään syy-yhteyden A on väittänyt, että välilevytyrä on aiheutunut muista syistä kuin hänen menettelystään.

11. Teon ja siitä aiheutuneen ruumiinvamman syy-yhteyden arvioinnissa keskeisessä asemassa on lääketieteellinen näyttö eli tutkimushavainnot ja lääketieteelliset kokemussäännöt. Tuomioistuimessa käsiteltävässä asiassa kysymys syy-yhtey¬destä on kuitenkin viime kädessä oikeudellinen. Syylliseksi tuomitsevan tuomion edellytyksenä rikosasiassa on, että myös syy-yhteyden arvioimiseksi tarpeellisista lääketieteellisistä kokemussäännöistä on esitetty riittävä näyttö. Vahingonkorvauslain 6 luvun 1 §:n mukaan vahingonkorvausta voidaan lisäksi sovitella, jos vahingon syynä on ollut myös jokin vahingon aiheuttaneeseen tekoon kuulumaton seikka.

12. Asiassa on esitetty todisteina kaksi lääkärinlausuntoa, joilla on merkitystä syy-yhteyttä arvioitaessa. Lääkärinlausunnon 30.1.2014 mukaan B on 12.11.2013 kertonut ortopedille olleensa 30.10.2013 töissä kaatumaisillaan, tehneensä jaloilla korjausliikkeitä ja horjahtaneensa taaksepäin, jolloin selkä oli kipeytynyt välittömästi. B:llä ei lääkärinlausunnon mukaan ole ollut päällepäin havaittavia vammoja. Johtopäätöksenä lausunnossa on todettu, että magneettikuvauksessa havaittu lannerangan välilevytyrä oli voinut syntyä kuvatulla tavalla, mutta vain jo ennestään kuluneeseen vaikkakin oireettomaan välilevyyn. Magneettikuvauksen perusteella annetun lääkärinlausunnon 5.11.2013 mukaan B:llä oli todettu paitsi kookas välilevytyrä lannerangan sittemmin leikatussa nikamavälissä, myös kaksi pienempää pullistumaa muissa nikamaväleissä. Lisäksi yksi nikamaväli oli madaltunut, ja lannerangan päätelevyissä oli havaittu terävöitymistä. Tuoretta murtumaa ei sitä vastoin ollut havaittu.

13. A on käräjäoikeudessa esittänyt kolme Vakuutuslautakunnan ratkaisusuositusta, joissa on kuvattu lautakunnan ratkaisemissa asioissa pyydettyjä asiantuntijalausuntoja ja yleistä lääketieteellistä tietämystä välilevytyrän synnystä. Ratkaisusuosituksissa on muun muassa todettu, että syy-yhteys tapaturman ja välilevytyrän välillä on erittäin epätodennäköinen, jos kyseessä on terve välilevy. Välilevyn rakenne on erittäin luja, ja usein luu repeää ennen välilevyä. Rappeutunut välilevy voi sitä vastoin revetä ja tulla oireelliseksi lievässäkin tapaturmassa. Välilevytyrän tavallisin syy on selän nikamavälilevyjen nestekudoksen rappeumasairaus, jota esiintyy nuorillakin henkilöillä.

14. Korkein oikeus toteaa, että asiassa esitetty lääketieteellinen näyttö A:n menettelyn syy-yhteydestä B:n välilevytyrään on ollut niukkaa ja puhunut suurelta osin syy-yhteyttä vastaan. Viimeksi mainitun osalta Korkein oikeus viittaa erityisesti kohdassa 12 selostetusta lääkärinlausunnosta 5.11.2013 ilmeneviin, muihin kuin leikattua nikamaväliä koskeviin havaintoihin B:n lannerangasta. Käräjäoikeuden johtopäätös syy-yhteydestä onkin tuomion perustelujen ja kirjallisten todisteiden perusteella arvioituna tosiasiassa perustunut pääosin B:n ja todistajien kertomuksiin B:n selkävaivojen alkamisesta ja niiden kehittymisestä. Korkein oikeus toteaa lisäksi, ettei asiassa esitetyissä lääkärinlausunnoissa ole otettu kantaa siihen, onko syytteen teonkuvauksen mukainen tapahtuma voinut aiheuttaa lannerangan välilevytyrän, koska B oli esittänyt lääkärille totuudenvastaisen kertomuksen vahinkotapahtumasta.

15. Edellä lausutun perusteella Korkein oikeus katsoo, että hovioikeudella on ollut aihe epäillä käräjäoikeuden ratkaisun lopputuloksen oikeellisuutta. Asiassa on siten perusteet myöntää A:lle jatkokäsittelylupa oikeudenkäymiskaaren 25 a luvun 11 §:n 1 momentin 1 kohdassa tarkoitetulla muutosperusteella. Tässä tilanteessa asiassa ei ole tarpeen erikseen arvioida sitä, olisiko jatkokäsittelylupa tullut myöntää myös muulla perusteella.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Jatkokäsittelylupa myönnetään. Asia palautetaan Helsingin hovioikeuteen, jonka tulee ottaa asia omasta aloitteestaan uudelleen käsiteltäväkseen ja jatkaa asian käsittelyä.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Marjut Jokela, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

A oli käräjäoikeudessa tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen alentuneesti syyntakeisena nuorena henkilönä tehdystä pakottamisesta seksuaaliseen tekoon, ryöstön yrityksestä ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Valituksessaan A vaati, että syyte hylätään ja että hänet vapautetaan tuomitusta korvausvelvollisuudesta. Lisäksi A pyysi, että hovioikeus toimittaa pääkäsittelyn näytön uudelleen arvioimiseksi. Hovioikeus, joka ratkaisi asian pääkäsittelyä toimittamatta, ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota. Korkein oikeus katsoi, että asiassa olisi tullut toimittaa pääkäsittely hovioikeudessa, koska näyttö perustui asianomistajien ja vastaajan vastakkaisten kertomusten uskottavuuden arvioimiseen. Lisäksi asian laatu ja merkitys vastaajalle edellyttivät pääkäsittelyn toimittamista. (Ään.)

OK 26 luku 14 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Etelä-Pohjanmaan käräjäoikeuden välituomio 11.11.2013 ja tuomio 27.6.2014, muutoksenhaku Vaasan hovioikeuteen ja hovioikeuden tuomio 13.3.2015 kuvataan tarpeellisilta osiltaan Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Jorma Isotalo ja lautamiehet. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Petteri Korhonen ja Pasi Vihla.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia palautetaan hovioikeuteen pääkäsittelyn toimittamista varten.

Syyttäjä ei vastauksessaan vastustanut A:n vaatimusta asian palauttamisesta hovioikeuteen uudelleen käsiteltäväksi. B, C, D ja E vaativat vastauksissaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on tuominnut A:n yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja valvontaan alentuneesti syyntakeisena nuorena henkilönä tehdyistä pakottamisesta seksuaaliseen tekoon (syytekohta 1), ryöstön yrityksestä (syytekohta 3) ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä (syytekohta 4). Lisäksi A on velvoitettu suorittamaan asianomistajille korvaukseksi kärsimyksestä yhteensä 7 000 euroa, kivusta ja särystä 500 euroa ja matkakuluista 592,20 euroa sekä ansionmenetyksestä 255 euroa.

2. Syytekohdassa 1 A:n syyksi luettiin se, että hän oli 1.11.2011 – 20.12.2011 väkivaltaa käyttäen ja sillä uhaten pakottanut 15-vuotiaan B:n alistumaan seksuaaliseen tekoon tarttumalla tätä kiinni kurkusta ja kiskomalla tämän housuja alas sekä vaatimalla sukupuoliyhdyntää. Käräjäoikeus on katsonut, että B:n, hänen isänsä F:n ja todistaja G:n kertomusten perusteella oli tullut varmuudella näytetyksi toteen, että A oli syyllistynyt syytteessä kuvattuun tekoon ja että A:n väite, ettei mitään olisi tapahtunut, oli valheellinen.

3. Syytekohdassa 3 A:n syyksi luettiin se, että hän oli 14.11.2012 käynyt käsiksi 14-vuotiaaseen C:hen takaa päin uhaten tätä väkivallalla ja pitäen tämän kaulalla kovaa esinettä vaatien rahaa. Käräjäoikeus on katsonut ryöstön yrityksen tulleen varmuudella toteen näytetyksi A:n jo aikaisemmin tunteneen C:n tekijän vaatetuksesta antamien tuntomerkkien ja tunnistuksen perusteella sekä siksi, että A:n oli selvitetty olleen tapahtuma-aikaan liikkeellä tapahtumapaikan tienoilla.

4. Syytekohdassa 4 A:n syyksi luettiin se, että hän oli 25.3.2013 käynyt käsiksi takaapäin 8-vuotiaaseen E:hen työntämällä avunhuutojen estämiseksi sormensa tämän suuhun ja toisen kätensä tämän housuihin sekä kosketellut asianomistajaa intiimeiltä alueilta. Käräjäoikeus on katsonut lapsen seksuaalisen hyväksikäytön tunnusmerkistön näytetyksi asianomistajan tekijästä heti tuoreeltaan antamien tarkkojen tuntomerkkien ja tunnistuksen sekä asianomistajan kertomuksen vahvistavien DNA-tutkimusten perusteella.

5. A vaati valituksessaan hovioikeudelle, että syytteet ja korvausvaatimukset hylätään. Toissijaisesti kohdan 1 osalta hän katsoi kyseessä olleen enintään lievän pahoinpitelyn tai pahoinpitelyn ja että tällöinkin hänet tulisi vapauttaa korvausvelvollisuudesta. Joka tapauksessa A vaati rangaistuksen alentamista.

6. Valituksensa perusteluissa A katsoi, että käräjäoikeus oli arvioinut näytön väärin ja vaati pääkäsittelyn toimittamista hovioikeudessa. Syytekohdassa 1 esitetyt tekoajat olivat vaihdelleet esitutkinnan ja oikeuskäsittelyn aikana ja rikosilmoitus vuonna 2011 väitetyksi tapahtuneesta teosta oli tehty vasta 2013. Ainoa ulkopuolisena kuultu todistaja G ei myöskään ollut havainnut, että kyseessä olisi ollut seksuaalissävytteinen tapahtuma. Syytekohdassa 3 A ei ollut ollut tapahtumapaikalla. Hänen bussiaikataulun mukainen saapumisensa Kurikkaan ja asianomistajan kohtaaminen ei ajallisesti tai kulkureiteiltään ollut osunut samaan ajankohtaan ja paikkaan. Syytekohdassa 4 DNA-lausun¬nossa kyse oli ollut sekoitustuloksista, jotka eivät varmuudella osoittaneet, että hän olisi ollut tekemisissä asianomistajan kanssa. Syytekohdista 1 ja 3 A nimesi kuultavaksi itsensä ja syytekohdasta 3 kaksi käräjäoikeudessa kuultua todistajaa. A katsoi, että tuomittu rangaistus oli joka tapauksessa liian ankara ja hänen alentunutta syyntakeisuuttaan ja ikäänsä ei ollut otettu riittävästi huomioon.

7. Syyttäjä ja asianomistajat katsoivat vastauksissaan käräjäoikeuden arvioineen näytön oikein ja vaativat valituksen hylkäämistä.

8. Hovioikeus on käsittelyratkaisussaan hylännyt vaatimuksen pääkäsittelyn toimittamisesta näytön uudelleen arvioimiseksi. Ratkaisun johdosta hovioikeus on vielä tiedustellut A:lta, pyytääkö hän pääkäsittelyn toimittamista muusta syystä. A:n ilmoitettua, ettei niin sanottuun pienimuotoiseen pääkäsittelyyn ollut tarvetta, hovioikeus on katsonut, että tämän vuoksi ja koska asiassa ei ollut pääasiaratkaisun perusteluista ilmenevästi muutakaan syytä pääkäsittelyn toimittamiselle, asia voitiin ratkaista pääkäsittelyä toimittamatta kirjallisen aineiston perusteella.

9. Pääasian osalta hovioikeus on katsonut, että käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei jäänyt oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Hovioikeus on hyväksynyt käräjäoikeuden perustelut ja lopputuloksen eikä ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

10. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, olisiko hovioikeuden tullut toimittaa asiassa pääkäsittely.

Pääkäsittelyn toimittamista koskevat säännökset ja niiden esityöt

11. Hovioikeuden on oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 1 momentin mukaan toimitettava pääkäsittely, jos rikosasiassa asianomistaja tai vastaaja sitä vaatii. Pykälän 2 momentin mukaan pääkäsittelyä ei kuitenkaan tarvitse toimittaa, jos asiassa ei 15 §:n 1 momentin mukaan tarvitse ottaa vastaan suullista todistelua sen vuoksi, että näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä varteenotettavaa epäilystä, ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta huomioon ottaen erityisesti asian laatu ja merkitys asianosaiselle.

12. Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 15 §:n 1 momentin mukaan käräjäoikeudessa vastaanotettu suullinen todistelu otetaan tarpeellisilta osiltaan uudelleen vastaan, jos pääkäsittely toimitetaan ja asiassa on kysymys käräjäoikeuden suullisen todistelun uskottavuudesta tekemästä arviosta. Todistelua ei tarvitse ottaa uudelleen vastaan, jos käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei voi jäädä 12 §:ssä tarkoitetun oikeudenkäyntiaineiston perusteella kokonaisuutena arvioitaessa mitään varteenotettavaa epäilystä. Viitatun 26 luvun 12 §:ssä säädetään, että asia ratkaistaan kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella, jollei pääkäsittelyä toimiteta.

13. Säännöksiä koskevien esitöiden mukaan arvioitaessa sitä, onko perusteltua aihetta epäillä käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuutta, on ratkaisevaa se, millä perusteella käräjäoikeus on tehnyt uskottavuusarvionsa. Jos käräjäoikeuden näytön uskottavuuden arviointia koskevat perustelut ovat seikkaperäiset, voidaan päätyä siihen, ettei valittajan väitteestä huolimatta perusteltua syytä epäilyyn ole (HE 105/2009 vp s. 62). Pääsääntönä sääntelyn esitöiden mukaan kuitenkin on, että pääkäsittely toimitetaan asianosaisen sitä vaadittua ja että näin menetellään silloinkin, kun kysymys ei ole suullisen todistelun uskottavuuden arvioinnista (HE 105/2009 vp. s. 68). Pääkäsittely voidaan jättää toimittamatta vain, jos asiassa ei ole otettava vastaan suullista todistelua ja pääkäsittelyn toimittaminen on muutoinkin selvästi tarpeetonta ottaen huomioon asian laatu ja merkitys asianosaiselle. Asianosaisen pääkäsittelypyyntö voidaan hylätä vain, jos nämä kaikki oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 §:n 2 momentissa säädetyt edellytykset täyttyvät (HE 105/2009 vp s. 38 ja 67). Lain esitöissä korostetaan Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen ratkaisukäytäntöä, jossa painotetaan valittajan oikeutta tulla kuulluksi henkilökohtaisesti muutoksenhakutuomioistuimessa silloin, kun tuomioistuimella on toimivalta tutkia sekä näyttö- että oikeuskysymyksiä (HE 105/2009 vp s. 67).

14. Hallituksen esityksen mukaan pääkäsittelyn toimittamista voitaisiin pitää selvästi tarpeettomana asian laadun perusteella ainakin silloin, jos ratkaistavana olisi vain oikeudenkäyntiä koskeva kysymys, valitus olisi selvästi perusteeton tai riidaton, taikka kysymyksessä olisi yksinkertainen ja selväpiirteinen rangaistuksen määräämistä koskeva asia, kuten esimerkiksi sakon muuntorangaistuksen määräämistä tai yhdyskuntapalvelun muuntamista vankeudeksi koskeva valitus. Valittajalle vähämerkityksellisenä voidaan taas pitää asiaa, jossa taloudellinen intressi on vähäinen ja joka ei liity merkittävissä määrin asianosaisen henkilöön. Esimerkiksi rikoksen törkeys, rangaistuksen ankaruus, vahingonkorvauksen määrä, rangaistuslajin muuttuminen ehdollisesta vankeudesta ehdottomaksi vankeudeksi tai merkittävä rangaistuksen koventaminen olisivat huomioon otettavia tekijöitä arvioitaessa asian merkitystä asianosaiselle. Se, että kysymyksessä on nuori henkilö tai henkilö, jota ei aiemmin ole tuomittu rangaistukseen, olisi myös otettava huomioon arviointia tehtäessä. Vaikka kysymyksessä ei olisikaan törkeä rikos, ankara rangaistus tai muu vastaava seikka, voidaan tietyn tyyppisiä asioita pitää laatunsa ja luonteensa puolesta sellaisina, että pääkäsittelyn toimittaminen usein voisi olla tarpeen. Tällaisia asioita voisivat olla esimerkiksi perheväkivalta-asiat, seksuaalirikokset ja lapsen huoltoon ja asumiseen liittyvät asiat. (HE 105/2009 vp s. 68)

Näytön arvioinnista ja varteenotettavasta epäilystä

15. Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:96 koonnut yleisiä näytön arvioinnin lähtökohtia asianosaisten kertomusten uskottavuuden ja niihin perustuvan näytön riittävyyden arvioinnista seksuaalirikoksissa. Korkein oikeus on todennut, ettei näyttökynnys seksuaalirikoksissa ole alempi kuin muissa yhtä vakavissa rikoksissa, vaikka suoran ja yksiselitteisen näytön hankkiminen jo tekojen luonteen vuoksi on usein vaikeaa (kohta 5). Yleisesti noudatettaviin periaatteisiin kuitenkin kuuluu muun muassa, että todisteita arvioidaan objektiivisesti, tasapuolisesti ja yleisten kokemussääntöjen mukaisesti ja myös yksilöidysti ennen kokonaisarvioinnin tekemistä. Jos syytteen tueksi on esitetty riittävää näyttöä, sen kestävyyttä on vielä tarkasteltava asiassa esitettyjen muiden mahdollisten tapahtumainkulkujen valossa. Näitä seikkoja on myös käsiteltävä tuomion perusteluissa (kohta 6).

16. Korkein oikeus on viitatussa ratkaisussaan lisäksi todennut, että riittävään varmuuteen rikoksesta ja vastaajan syyllisyydestä ei ainakaan yleensä voida päätyä vain sillä, että asianomistajan kertomus keskinäisessä vertailussa katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Asianomistajan kertomuksen painoarvoa ei myöskään itsessään lisää se, että asianomistajalla, toisin kuin vastaajalla, on velvollisuus pysyä totuudessa (kohta 7). Rikosasiassa vastaaja voi kertomuksellaan ja väitteillään sekä näitä koskevilla todisteilla pyrkiä horjuttamaan käsitystä asianomistajan kertomuksen oikeellisuudesta taikka vastaaja voi kertomuksellaan tarjota vaihtoehtoisen tapahtumien selityksen. Vastaajan kertomuksen uskottavuuden arvioiminen korostuu silloin, kun asianomistajan kertomusta muuta näyttöä vasten on pidettävä luotettavana. Vastaajan kertomusta on arvioitava sen kannalta, onko esitetty vaihtoehtoinen tapahtumienkulku olennaisilta osiltaan mahdollinen ja siinä määrin todennäköinen, ettei sen olemassaoloa voida riittävällä varmuudella poissulkea. Lopuksi arvioitavaksi jää, riittääkö näytön todistusarvo kokonaisarvioinnissa ylittämään tuomitsemiskynnyksen (kohta 9).

17. Korkein oikeus toteaa, että edellä selostetulla ennakkopäätöksellä ratkaistussa asiassa Korkein oikeus oli toimittanut suullisen käsittelyn ja ottanut siinä vastaan asianosaisten esittämän suullisen todistelun. Kysymys on siten ollut tilanteesta, jossa Korkein oikeus on voinut arvioida suullisen todistelun uskottavuuden välittömästi asianosaisten ja todistajien suullisten kertomusten perusteella. Myös ratkaisun perusteluissa esitetyt lähtökohdat asianosaisten kertomusten uskottavuuden ja niihin perustuvan näytön riittävyyden arvioinnista koskevat siten näytön harkintaa tilanteessa, jossa tuomioistuin on ottanut vastaan myös asiassa esitetyn suullisen näytön. Ratkaisun perusteluista ilmenee, että näytön perustuessa suurelta osaltaan asianosaisten kertomuksiin, näytön asianmukainen harkinta edellyttää yksityiskohtaista ja tarkkaa todisteiden ja muiden asiassa ilmi tulleiden seikkojen arviointia.

18. Korkein oikeus on aiemmin useissa ennakkopäätöksissään katsonut, että asianosaisten ja todistajien suullisten lausumien uskottavuutta ei voida arvioida pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen tai valituksessa esitettyjen seikkojen perusteella (KKO 1999:82, 2000:2, 2000:57, 2000:62, 2001:16 ja 2008:59). Valitusasian käsittelyä hovioikeudessa koskevia oikeudenkäymiskaaren säännöksiä on sittemmin muutettu 1.1.2011 voimaan tulleella lailla 650/2010 muun muassa muuttamalla tässä asiassa sovellettavina olevia oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:ää siten, ettei suullista todistelua tarvitse enää ottaa vastaan hovioikeudessa siinä tapauksessa, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnista voi jäädä mitään varteenotettavaa epäilyä. Korkein oikeus toteaa, ettei lainmuutoksen yhteydessä tarkoitettu luopua mainituista ennakkopäätöksistä ilmenevästä, suullisen todistelun uskottavuuden arviointia koskevasta keskeisestä lähtökohdasta, joka perustuu oikeudenkäyntimenettelyssämme yleisesti noudatettaviin suullisuus- ja välittömyysperiaatteisiin (ks. HE 105/2009 vp s. 37 – 40 ja 67 – 70).

19. Kuten kohdista 11 ja 12 ilmenee, arvioitaessa käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuutta oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n mukaisesti huomioon otetaan kirjallinen oikeudenkäyntiaineisto. Tällöin asianosaisten ja todistajien kertomukset voidaan ottaa huomioon sellaisina kuin ne mahdollisesti ilmenevät käräjäoikeuden tuomion perusteluista tai valituksesta taikka vastauksesta. Kun hovioikeus tällaisessa tapauksessa arvioi pääkäsittelyn toimittamisen tarpeellisuutta näytön vastaanottamiseksi, kysymys ei ole oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 1 §:ssä tarkoitetusta todisteiden ja muiden asian käsittelyssä esiin tulleiden seikkojen perusteella suoritettavasta näytön harkinnasta vaan sen arvioimisesta, jääkö käräjäoikeuden suorittamasta näytön arvioinnista varteenotettavaa epäilystä. Kysymys on siten vain suhteellisen karkeasta arviosta, joka kohdistuu käräjäoikeuden suorittamaan harkintaan ja jossa käräjäoikeuden tuomion perusteluilla ja valituksen tueksi esitetyillä perusteilla on keskeinen merkitys. Kuten oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 14 ja 15 §:n sanamuodoistakin ilmenee, tarkoituksena on, että pääkäsittelyn toimittamatta jättäminen tulisi kysymykseen vain selvissä tapauksissa (HE 105/2009 vp s. 38).

20. Edellä lausutun johdosta Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään, että kun käräjäoikeuden syyksi lukeva tuomio perustuu keskeisesti asianomistajan kertomukseen kuten tässä tapauksessa, käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden asianmukainen arvioiminen hovioikeudessa yleensä edellyttää pääkäsittelyn toimittamista näytön vastaanottamiseksi.

Korkeimman oikeuden arviointi pääkäsittelyn tarpeellisuudesta

21. Syytekohdassa 1 käräjäoikeus ei pitänyt A:n kertomusta luotettavana, koska väite siitä, ettei minkäänlaista välikohtausta olisi tapahtunut, ei ollut asianomistajan ja todistajien kertomusten perusteella uskottava. Todistajat G ja F eivät kuitenkaan käräjäoikeuden tuomion perustelujen perusteella arvioituna olleet nähneet, mitä tilanteessa oli tapahtunut, sillä he olivat tulleet paikalle vasta sen jälkeen. A:n mukaan ainakaan mitään seksuaalisävytteistä ei ollut tapahtunut ja kyseessä olisi ollut enintään lievä pahoinpitely tai pahoinpitely. Syyte on perustunut B:n esitutkinnassa noin puolitoista vuotta ja käräjäoikeudessa kaksi vuotta tapahtumien jälkeen antamaan kertomukseen, jolloin hän on kertonut A:n seksipuheista ja asianomistajan päällyshousujen alas vetämisestä. Käräjäoikeus ei ole perusteluissaan arvioinut B:n kertomuksen uskottavuutta kertomuksen sisällön perusteella. Sen sijaan käräjäoikeus on ottanut lähtökohdaksi B:n kertoman tapahtumainkuvauksen sellaisenaan ja arvioinut A:n menettelyn tarkoitusperää siitä näkökulmasta, oliko kysymys seksuaaliseen tekoon pakottamisesta vai raiskauksen yrityksestä.

22. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:96 on todettu, näytön perustuessa suurelta osin asianosaisten kertomuksiin, riittävään varmuuteen näytön arvioinnin oikeellisuudesta ei yleensä voida päätyä vain sillä perusteella, että asianomistajan kertomus katsotaan uskottavammaksi kuin syytetyn kertomus. Käräjäoikeudessa kysymys on ollut asianomistajan ja vastaajan vastakkaisten kertomusten luotettavuuden arvioinnista, mitä hovioikeus ei ole voinut asianmukaisesti suorittaa pelkästään käräjäoikeuden tuomioon kirjattujen seikkojen perusteella. Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole voinut kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella päätyä syytekohdassa 1 väitettyjen tapahtumien osalta siihen, ettei käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä varteenotettavaa epäilyä.

23. Syytekohdassa 3 A on kiistänyt syytteen ja väittänyt, että hän ei ollut tapahtumapaikalla ja hänen ja C:n kulkureitit eivät olleet voineet kohdata tapahtuma-ajankohtana. Käräjäoikeus totesi asianomistajan osanneen ohjata poliisin A:n luo välittömästi tapahtuman jälkeen antamiensa tekijän tuntomerkkien ja tunnistuksen perusteella. Asianomistajan ilmoittama tekijän vaatetus oli myös vastannut sitä, mitä A:lla oli ollut yllään kyseisenä päivänä. Tämä vastasi myös sitä, mitä A:n täti oli esitutkinnassa kertonut vastaajan vaatetuksesta tapahtumailtana. Käräjäoikeus on punninnut tunnistuksen luotettavuutta todistuskeinona ja todennut sen asianomistajan aikaisemman tuntemisen perusteella luotettavaksi. A:n kertomuksen merkitystä käräjäoikeus oli arvioinut todeten hänen joka tapauksessa olleen tapahtuma-aikaan liikkeellä tapahtumapaikan tienoilla. Käräjäoikeus ei ollut kuitenkaan arvioinut A:n esittämän vaihtoehtoisen selityksen todennäköisyyttä tai asianomistajan kertomuksen uskottavuutta siltä osin kuin tämä oli kertonut syytteessä väitetyistä A:n teoista. Korkein oikeus katsoo, ettei hovioikeus ole voinut kirjallisen oikeudenkäyntiaineiston perusteella päätyä erityisesti väitettyjen tapahtumien osalta siihen, ettei syytekohdassa 3 käräjäoikeuden vastaanottaman näytön arvioinnin oikeellisuudesta voi jäädä varteenotettavaa epäilyä.

24. Syytekohdassa 4 A on katsonut, että DNA-lausunto ei osoittanut hänen syyllistyneen rikokseen. Muu syytekohdassa esitetty näyttö perustui yksinomaan asianomistaja E:n videoituun esitutkintakertomukseen ja tunnistukseen. Riitauttamisellaan A on pyrkinyt horjuttamaan asianomistajan lausunnon luotettavuutta. Asianomistajan kertomuksen luotettavuuden kyseenalaistamisen vuoksi hovioikeuden olisi tullut ottaa E:n esitutkintakertomuksesta tehty kuvatallenne uudelleen vastaan.

25. Arvioitaessa hovioikeuden velvollisuutta toimittaa pääkäsittely huomioon on lisäksi otettava asian laatu ja merkitys asianosaiselle ja muun muassa rikoksen törkeys ja rangaistuksen ankaruus. A on käräjäoikeudessa tuomittu alentuneesti syyntakeisena nuorena henkilönä tehdyistä seksuaalirikoksista ja ryöstön yrityksestä. Häntä ei ole aikaisemmin tuomittu vankeusrangaistukseen. Lisäksi A on nuori opiskelija, jolle on langetettu oloihinsa nähden merkittävä vahingonkorvausvelvollisuus. Asiaa ei vastaajan nuoren iän, alentuneen syyntakeisuuden taustatekijöiden, ensikertalaisuuden sekä vahingonkorvauksen määrän perusteella voida pitää A:n kannalta vähämerkityksellisenä ja myös nämä seikat olisivat edellyttäneet pääkäsittelyn toimittamista.

26. Johtopäätöksenään Korkein oikeus toteaa, että asiassa olisi tullut toimittaa pääkäsittely hovioikeudessa näytön vastaanottamiseksi sekä asian laadun ja merkityksen vuoksi.

Päätöslauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan A:n syyksi 1, 3 ja 4 kohdissa luettujen pakottamisen seksuaaliseen tekoon, ryöstön yrityksen ja lapsen seksuaalisen hyväksikäytön ja tuomitun rangaistusseuraamuksen sekä mainittuihin kohtiin perustuvan korvausvelvollisuuden osalta. Asia palautetaan näiltä osin hovioikeuteen, jonka tulee ottaen huomioon palauttamisen syy omasta aloitteestaan ottaa se uudelleen käsiteltäväkseen. Muilta osin hovioikeuden tuomio jää pysyväksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Pekka Koponen (eri mieltä), Mika Huovila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Pia Haga.

Eri mieltä olevan jäsenen lausunto

Oikeusneuvos Koponen: Olen eri mieltä enemmistön perustelujen kohdassa 24 lausutusta syytekohdan 4 arvioinnista.

Varsinkin sanotun syytekohdan osalta on enemmän huomiota kiinnitettävä siihen, miten vastaajan valituksessa on käräjäoikeuden näytön arviointi riitautettu. Hovioikeusmenettelyä uudistettaessa on monin tavoin pyritty siihen, ettei oikeudenkäynti hovioikeudessa ole käräjäoikeusmenettelyn toistamista, vaan keskittyy siihen, mitä muutoksia ja millä perusteella käräjäoikeuden tuomioon vaaditaan.

Syytekohdan 4 osalta vastaajan valituksessa hovioikeudelle lausutaan syytteen kiistämisen perusteena, että kaikissa DNA-tuloksissa muiden kuin asianomistajan oman DNA:n kohdalla puhutaan sekoitustuloksista, joissa vastaajan ja asianomistajan sekoitustulokset ovat vain yksi mahdollinen vaihtoehto. Tämän syytekohdan osalta valituksessa ei nimetä todistelua.

Syytekohdassa 4 hovioikeudessa ja edelleen Korkeimmassa oikeudessa vastaaja on siis riitauttanut vain kirjallisen DNA-tutkimuksesta annetun asiantuntijalausunnon näyttöarvon. Valituksessa hovioikeudelle vastaaja ei ole nimennyt mitään henkilötodistelua eikä ole vaatinut asianomistajan tallennettua kertomusta esitettäväksi hovioikeuden pääkäsittelyssä. Valituksessa ei ylipäätään esitetä mitään huomioita asianomistajan kertomuksesta. Näytön arviointia on pidettävä hallituksen esityksessä (HE 105/2009 vp s. 68) lausutun kaltaisena siltä osin, ettei valituksessa ole esitetty mitään sellaista, joka horjuttaisi käräjäoikeuden arvion oikeellisuutta.

Syytekohdassa 4 hovioikeudella ei siten olisi ollut näytön arviointiin liittyvää estettä ratkaista asiaa pääkäsittelyä toimittamatta kirjallisessa menettelyssä, jossa oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 12 §:n 3 momentin nojalla tarvittaessa voidaan todistelutallenteelta ottaa selko käräjäoikeudessa vastaanotetun todistelun sisällöstä.