Ampuma-aserikoksesta epäillyn M:n asunnossa oli suoritettu kotietsintä takavarikoitavan aseen löytämiseksi. Kysymys kotietsintämenettelyn lainmukaisuudesta.

PakkokeinoL 8 luku 5 §
PakkokeinoL 8 luku 6 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Kotietsintä ja sen saattaminen tuomioistuimen tutkittavaksi

Poliisilaitos oli saanut toiselta poliisilaitokselta tiedon, jonka mukaan M oli lisännyt Facebook-profiiliinsa kuvia, joissa hän oli esiintynyt käsiaseen kanssa. Aserekisterin mukaan M:llä ei ollut aselupaa.

Rikoskomisario T:n kirjallisella määräyksellä M:n kotiin oli tehty kotietsintä pakkokeinolain 8 luvun 2 §:n 1 momentin perusteella takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi tai sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä.

Kotietsintäpaikalle oli mennyt viisi poliisia. Kun kukaan ei ollut vastannut ovikellon soittoon, poliisit olivat menneet sisälle asuntoon huoltomieheltä saamallaan avaimella. Asunnon osoittauduttua tyhjäksi vanhempi konstaapeli oli soittanut M:lle, joka oli ilmoittanut haluavansa olla paikalla kotietsinnässä. Ennen paikalle tuloaan M oli soittanut avustajalleen asianajaja H:lle, joka oli kertonut M:lle hänen oikeudestaan kutsua todistaja kotietsintään. Poliisit olivat odottaneet sisällä asunnossa M:n saapumista noin 40 minuutin ajan.

M:n saavuttua asunnolle hänelle oli tehty rappukäytävässä turvatarkastus, jonka aikana M oli puhunut äänekkäästi ja riisunut vaatteitaan. Etsinnän ajan M oli istunut asunnon olohuoneessa poliisin hänelle osoittamassa paikassa. Poliisi ei ollut kertonut M:lle hänen oikeudestaan kutsua paikalle todistaja, eikä M ollut myöskään pyytänyt todistajan kutsumista.

Kotietsintä oli ollut tulokseton. Asunnosta ei ollut löytynyt takavarikoitavaa ampuma-asetta.

M vaati käräjäoikeutta tutkimaan muun ohella, oliko poliisi menetellyt pakkokeinolain edellyttämällä tavalla. Lisäksi M vaati, että valtio velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta kotietsinnän aiheuttamasta kärsimyksestä 500 euroa, kahdesta rikkimenneestä juomalasista 10 euroa ja siivoustyöstä 75 euroa.

Rikoskomisario T katsoi, että kotietsintä ja siinä noudatettu menettely olivat olleet lain mukaiset.

Valtio kiisti M:n vahingonkorvausta koskevat vaatimukset perusteiltaan ja määriltään.

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden päätös 28.8.2014

Käräjäoikeus katsoi, että poliisilla oli ollut perusteltu syy mennä M:n asuntoon tarkastamaan, oliko siellä ketään. Kotietsintää ei ollut aloitettu ennen M:n saapumista paikalle. Kun M:n olinpaikka ei ollut tiedossa, oli poliiseilla ollut kotietsinnän peruste huomioon ottaen perusteltu syy odottaa tätä asunnossa. Odottaminen asunnon eteisessä ja oven edessä ei ollut rikkonut myöskään vähimmän haitan ja hienotunteisuuden periaatteita.

Edelleen käräjäoikeus totesi olevan riidatonta, että M:n ei ollut annettu liikkua huoneistossa etsinnän aikana, vaan häntä oli kehotettu istumaan olohuoneessa paikassa, josta hänellä ei ollut ollut näkyvyyttä kaikkiin huoneisiin. Etsinnän turvallisuuteen liittyvästä syystä menettelyyn oli kuitenkin ollut perusteltu syy. Asunnossa oli ollut paljon tavaraa, joiden joukossa saattoi olla kätkettynä ase.

Poliisin laiminlyönti ilmoittaa M:lle hänen oikeudestaan todistajaan oli ollut vailla merkitystä, koska M oli ollut tietoinen tästä oikeudestaan hänen lakimiehensä kerrottua hänelle tästä puhelinkeskustelussa ennen M:n saapumista etsintäpaikalle.

Vahingonkorvausvaatimuksen osalta käräjäoikeus katsoi, että yksin M:n kertomuksen perusteella ei ollut näytetty, että asuntoa olisi kotietsinnässä liattu ja sotkettu tai että kaksi juomalasia olisi rikottu. Koska poliisi ei ollut menetellyt kotietsinnässä virheellisesti, ei M:llä ollut oikeutta korvaukseen myöskään henkisestä kärsimyksestä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Leena Alanne.

Turun hovioikeuden päätös 26.6.2015

M valitti hovioikeuteen. Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Kirsi Kanerva, Kai Kokko ja Taina Martti.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

M:lle myönnettiin valituslupa koskemaan kysymystä kotietsintämenettelyn lainmukaisuudesta.

M vaati valituksessaan, että hovioikeuden päätös kumotaan ja kotietsintämenettely todetaan pakkokeinolain säännösten vastaiseksi. Lisäksi M toisti asiassa esittämänsä korvausvaatimukset.

Rikoskomisario T vastasi valitukseen ja katsoi, että kotietsinnässä oli menetelty lain edellyttämällä tavalla.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Rikoskomisario T oli antanut kirjallisen määräyksen kotietsinnän toimittamisesta ampuma-aserikoksesta epäillyn M:n asunnossa takavarikoitavan esineen tai omaisuuden löytämiseksi sekä sellaisen seikan tutkimiseksi, jolla voi olla merkitystä rikoksen selvittämisessä. Kotietsintämääräyksen perusteena oli M:n Facebook-sivuilla julkaistu kuva, jossa hän oli esiintynyt käsiaseen kanssa.

2. Kotietsintää suorittaneet poliisit olivat paikalle saavuttuaan soittaneet M:n asunnon ovikelloa, mihin kukaan ei ollut vastannut. Poliisit olivat tämän jälkeen menneet sisälle asuntoon huoltomieheltä saamallaan avaimella. Todettuaan asunnon tyhjäksi poliisit olivat tavoittaneet M:n puhelimitse ja jääneet sisälle asuntoon odottamaan hänen saapumistaan paikalle. Poliisin suorittamien etsintätoimenpiteiden ajan M oli poliisien kehotuksesta istunut olohuoneessa paikassa, josta hänellä ei ollut näkyvyyttä kaikkiin huoneisiin. Paikalla ei ollut ollut M:n kutsumaa todistajaa, eikä poliisi ollut kertonut M:lle hänen oikeudestaan todistajaan.

3. Asiassa on M:n Korkeimmassa oikeudessa esittämän valituksen perusteella kysymys siitä, onko kotietsinnässä menetelty lain edellyttämällä tavalla.

Kotietsintämenettelyä koskevat säännökset

4. Pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan kotietsinnässä tulee mahdollisuuksien mukaan olla paikalla etsinnän toimittajan nimeämä todistaja. Saman pykälän 2 momentin mukaan sille, jonka luona kotietsintä toimitetaan, tai hänen poissa ollessaan jollekin paikassa asuvalle, työskentelevälle tai muuten luvallisesti oleskelevalle on varattava tilaisuus olla etsinnässä saapuvilla ja kutsua siihen todistaja. Tilaisuutta ei tarvitse varata, jos se viivyttäisi toimitusta merkittävästi.

5. Saman luvun 6 §:n 2 momentin mukaan kotietsinnässä on noudatettava etsintäpäätöksen määräyksiä. Etsintä on toimitettava niin, että siitä ei aiheudu haittaa tai vahinkoa enempää kuin on välttämätöntä. Etsinnän kohteena oleva tila saadaan tarvittaessa avata voimakeinoja käyttäen. Avattu tila on etsinnän päätyttyä suljettava sopivalla tavalla. Pykälän 3 momentin mukaan kotietsinnän toimittamispaikalla oleva henkilö saadaan poistaa paikalta, jos hän käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Hänen liikkumistaan toimittamispaikalla voidaan myös rajoittaa sen estämiseksi, ettei hänen tietoonsa tule lain nojalla salassa pidettäviä tietoja, tai 9 luvun 1 §:ssä tarkoitetun tutkimuspaikan tai -kohteen eristämisen turvaamiseksi. Poistamisen ja rajoittamisen edellytyksenä on, että se on välttämätöntä poistamisen tai rajoittamisen tavoitteen saavuttamiseksi.

6. Kaikkien pakkokeinojen käytössä on otettava huomioon lisäksi pakkokeinolain 1 luvun 2 – 4 §:ssä mainitut suhteellisuusperiaate, vähimmän haitan periaate sekä hienotunteisuuden periaate. Suhteellisuusperiaatteen mukaan pakkokeinoja saadaan käyttää vain, jos pakkokeinon käyttöä voidaan pitää puolustettavana ottaen huomioon tutkittavana olevan rikoksen törkeys, rikoksen selvittämisen tärkeys sekä rikoksesta epäillylle tai muille pakkokeinon käytöstä aiheutuva oikeuksien loukkaaminen ja muut asiaan vaikuttavat seikat. Vähimmän haitan periaatteen mukaan pakkokeinon käytöllä ei kenenkään oikeuksiin saa puuttua enempää kuin on välttämätöntä käytön tarkoituksen saavuttamiseksi eikä pakkokeinon käytöllä saa aiheuttaa kenellekään tarpeettomasti vahinkoa tai haittaa. Hienotunteisuusperiaatteen mukaan pakkokeinoja käytettäessä on vältettävä aiheettoman huomion herättämistä ja toimittava muutenkin hienotunteisesti.

7. Kotietsintämenettelyä koskevia säännöksiä tulkittaessa ja sovellettaessa on vielä otettava huomioon, että kotietsinnällä puututaan perustuslain 10 §:n 1 momentin turvaamaan kotirauhaan. Vaikka pakkokeinolain kotietsintää koskevat säännökset perustuvat perustuslain mainitun pykälän 3 momentin mukaiseen valtuutukseen säätää lailla perusoikeuksien turvaamiseksi tai rikoksen selvittämiseksi välttämättömistä kotirauhan piiriin ulottuvista toimenpiteistä, on näitä säännöksiä sovellettaessa otettava huomioon tarve turvata kotirauhan suojan toteutuminen myös käytännössä.

8. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan mukaan jokaisella on oikeus nauttia kotiinsa kohdistuvaa kunnioitusta. Artiklan 2 kohdassa todetaan, että viranomaiset eivät saa puuttua tämän oikeuden käyttämiseen, paitsi silloin kun laki sen sallii ja se on demokraattisessa yhteiskunnassa välttämätöntä esimerkiksi yleisen turvallisuuden vuoksi, epäjärjestyksen ja rikollisuuden estämiseksi tai terveyden tai moraalin suojaamiseksi.

9. Korkein oikeus on kotietsintämenettelyn lainmukaisuutta käsitelleessä ratkaisussaan KKO 2014:57 tarkastellut etsinnän kiireellisyyden vaikutusta menettelyssä noudatettaviin toimintatapoihin. Korkein oikeus totesi (kohta 19), että tapauksessa, jossa kotietsinnän tarkoituksena oli ollut A:n kotonaan mahdollisesti säilyttämien huumausaineiden etsiminen, oli perusteltua turvata se, ettei huumausainetta ehditä siirtää pois ennen etsintää. Tällainen vaara olisi ollut ilmeinen, jos A:lle olisi annettu mahdollisuus käydä kotonaan ennen etsintää tai olla yhteydessä johonkuhun, joka olisi voinut siirtää huumausaineen pois asunnosta. Näin ollen kotietsinnän tarkoituksen esittäminen A:lle suullisesti on ollut lain mukaista.

Poliisien menettely ennen M:n saapumista paikalle

10. Pakkokeinolaissa tai sen esitöissä ei ole ohjeistusta siitä, miten kotietsintä yksityiskohdissaan pannaan toimeen. Pakkokeinolain esitöissä (HE 222/2010 vp s. 297) on todettu, etteivät kotietsintäpäätöksessä olevat määräykset voi käytännössä yleensä olla niin yksityiskohtaisia tai kattavia, että kotietsintää suorittaville poliiseille ei jäisi mitään harkintaa sen suhteen, mitä ja miten kohteessa tutkitaan. Näissä tapauksissa korostuukin hallituksen esityksen mukaan pakkokeinolain 8 luvun 6 §:n 2 momentissa ilmaistu suhteellisuusperiaate sekä kotietsinnän tarkoitus. Edelleen hallituksen esityksessä (s. 295) on todettu, ettei kotietsinnästä yleensä voida etukäteen ilmoittaa sen kohteelle etsinnän tarkoituksen vaarantumatta.

11. Rikoskomisario T:n antamassa kotietsintäpäätöksessä ei ollut annettu tarkempia ohjeita etsinnän suorittamisesta. T on Korkeimmalle oikeudelle antamassaan lausumassa katsonut, että kotietsintäpäätöksen perusteella poliiseilla oli ollut oikeus mennä asuntoon yleisavainta käyttäen, jos asunnon ovea ei tulla avaamaan. Odotellessaan M:n saapumista hänen asunnossaan poliisit olivat lausuman mukaan myös toimineet vähimmän haitan ja hienotunteisuuden periaatteiden mukaisesti, koska näin menetellen he olivat herättäneet mahdollisimman vähän huomiota M:n naapurustossa.

12. Korkein oikeus katsoo, että poliisi ei olisi voinut etsinnän tarkoituksen vaarantumatta etukäteen ilmoittaa M:lle sen suorittamisen ajankohtaa. Asiassa on riidatonta, että lailliset edellytykset kotietsinnän suorittamiselle ovat olleet olemassa. Poliisilla oli siten ollut oikeus yleisavainta käyttäen mennä M:n asuntoon, kun ovikellon soittoon ei ollut vastattu.

13. Poliisin menettelytavat tämän jälkeen jäävät poliisin tilannekohtaisen harkinnan varaan. Jatkotoimenpiteiden arvioinnin on tällöin perustuttava kokonaisharkintaan, jossa on otettava huomioon tutkittavana olevan rikoksen laatu, kotietsinnän peruste, toimenpiteen kiireellisyys ja muut tilannekohtaiset olosuhteet sekä punnittava niitä suhteessa pakkokeinojen käyttöä ohjaaviin yleisiin periaatteisiin. Harkinnassa on aina otettava huomioon myös kotirauhan suojan asema perus- ja ihmisoikeutena.

14. Tässä tapauksessa kotietsintä oli suoritettu epäillyn ampuma-aserikoksen perusteella ampuma-aseen löytämiseksi ja takavarikoimiseksi sen jälkeen, kun M oli esiintynyt ampuma-aseen kanssa internetissä julkaistussa valokuvassa ja kun oli selvitetty, ettei hänellä ole lupaa aseeseen. Korkein oikeus toteaa, että tällaisessa tilanteessa kotietsinnän toimittaminen on ollut erityisen tarpeellista ja sen onnistumisen turvaaminen tärkeää. Paikalla olleet poliisit olivat voineet olla myös perustellusti siinä käsityksessä, että kotietsintä johtaisi ampuma-aseen löytämiseen ja sen takavarikkoon, vaikka etsintä oli sittemmin päättynyt tuloksettomasti.

15. Asunnon tyhjäksi toteamisen jälkeen poliisit olivat soittaneet M:lle ja ilmoittaneet olevansa tämän asunnossa. M:n otettua yhteyttä asianajajaansa tämä oli vuorostaan ilmoittanut poliisille M:n tulevan pian paikalle ja pyytänyt poliiseja odottamaan M:ää. Poliisin oli M:n odottamiseen kuluvana aikana tullut toimia tavalla, joka varmistaa kotietsinnän tavoitteen toteutumisen. Tältä kannalta poliisin oli ollut tarpeellista varmistaa, ettei M tai joku muu henkilö pääse etsinnän kohteena olevaan asuntoon poliisin sitä huomaamatta. Toisaalta poliisin velvollisuutena oli myös ollut ottaa asianmukaisella tavalla huomioon M:n oikeus kotirauhaan ja yksityisyyteen. Hienotunteisuusperiaatteen mukaisesti huomioon oli otettava myös se, ettei M poliisin toimenpiteiden perusteella tarpeettomalla tavalla leimaudu epäilyksenalaiseksi naapurustossaan. Korkein oikeus katsoo, että kotietsinnän tavoitteiden toteutumisen vuoksi oli ollut välttämätöntä, että poliisi odottaa M:n saapumista paikalle asunnon läheisyydessä niin, että poliisi voi estää pääsyn asuntoon. Toiminnassa on tullut ottaa huomioon myös se vaara, että M:llä olisi ase mukanaan.

16. M:ää oli odotettu siten, että poliiseista neljä oli odottanut asunnon eteisessä ja yksi poliisi asunnon edessä rappukäytävässä. Rappukäytävässä seisonut poliisi oli siirtynyt asunnon eteisen puolelle, jos ovia oli rappukäytävässä avattu. Vaihtoehtoisena toimintatapana tälle menettelylle olisi ollut se, että ainakin yksi poliiseista olisi odottanut porraskäytävässä M:n asunnon ovella ja muut poliisit kerrostalon edessä sisäänkäynnin tai -käyntien välittömässä läheisyydessä. Korkein oikeus toteaa, että vaihtoehtoiseen toimintatapaan liittyy ilmeinen riski siitä, että saman rappukäytävän asukkaiden ohella myös talon muut asukkaat sekä ohikulkijat saavat tietoonsa poliisin kiinnostuksen M:ää kohtaan.

17. Kotiin tehtävä etsintä loukkaa perustuslain turvaaman kotirauhan ydinaluetta. Loukkauksen merkittävyyttä on tässä tapauksessa korostanut se, että poliisit ovat oleskelleet asunnossa keskenään noin 40 minuutin ajan. Poliisit eivät kuitenkaan ole voineet ennakoida, että M saapuu asunnolleen näinkin pitkän ajan kuluttua. M ei ole väittänyt, että poliisit olisivat odotusaikana suorittaneet asunnossa etsintätoimenpiteitä tai toimineet muutoin epäasianmukaisesti. Tällaisia seikkoja ei ole muutoinkaan tullut asiassa esille.

18. Edellä esitettyjen seikkojen perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei poliisi ollut menetellyt virheellisesti jäädessään M:n asuntoon odottamaan tämän paluuta. Etsinnän peruste ja tarkoitus huomioon ottaen menettelyä ei voida pitää myöskään suhteellisuusperiaatteen vastaisena. Poliisin toiminta on ollut hienotunteisuusperiaatteen mukaista.

Oliko M:n oikeus kutsua todistaja kotietsintään toteutunut?

19. Todistajan kutsumisoikeutta kotietsintään koskevan pakkokeinolain 8 luvun 5 §:n 2 momentin sanamuodosta ei suoraan käy ilmi, onko kotietsintää suorittavan esitutkintaviranomaisen oma-aloitteisesti ilmoitettava etsintäkohteen haltijalle todistajan kutsumista koskevasta oikeudesta. Hallituksen esityksessä (HE 222/2010 vp s. 296) todetaan eduskunnan apulaisoikeusasiamiehen erääseen ratkaisuun viitaten, että poliisin tulee oma-aloitteisesti ilmoittaa laissa säädetystä oikeudesta kutsua paikalle oma todistaja. Tämä liittyy pyrkimykseen ylläpitää luottamusta poliisin toiminnan asianmukaisuuteen ja ehkäistä ennalta väitteitä poliisin väärinkäytöksistä toimituksen aikana.

20. Korkein oikeus pitää perusteltuna sitä, että poliisi oma-aloitteisesti kertoo henkilölle, jonka luona kotietsintä toimitetaan, hänen oikeudestaan kutsua etsintään todistaja. Oikeus etsintätodistajaan turvaa osaltaan luottamusta esitutkinnan ja todisteiden hankinnan asianmukaisuuteen samaan tapaan kuin esitutkintalaissa turvattu rikoksesta epäillyn oikeus avustajaan ja kuulustelutodistajaan. Kysymys on rikoksesta epäillyn etujen huomioon ottamisesta koottaessa todisteita mahdollista tulevaa oikeudenkäyntiä varten. Kotietsinnän kohteeksi joutuneen oikeus kutsua paikalle todistaja ehkäisee väärinkäytösväitteitä ja siten myös myöhempiä vaatimuksia todisteiden asettamisesta hyödyntämiskieltoon.

21. On kuitenkin myös tilanteita, joissa henkilön voidaan katsoa pätevästi luopuneen oikeudestaan etsintätodistajaan. Nyt esillä olevassa asiassa on riidatonta, ettei poliisi ollut ilmoittanut M:lle hänen oikeudestaan kutsua paikalle todistajaa eikä M ollut myöskään asuntoon tultuaan esittänyt pyyntöä todistajan kutsumisesta. M oli saanut tiedon häntä koskevasta rikosepäilystä ja kotietsintäpäätöksestä poliisin soitettua hänelle asunnolta. M oli tällöin ilmoittanut soittavansa asianajajalleen, joka oli kertonut M:lle todistajaa koskevasta oikeudesta ja sen jälkeen vielä soittanut kotietsintäpäätöksestä ilmoittaneelle poliisille. Tällöin M:n asianajaja oli ilmoittanut M:n haluavan olla henkilökohtaisesti läsnä kotietsinnässä, mutta ei ollut esittänyt, että paikalla tulisi olla myös M:n kutsuma todistaja. M on siten ollut tosiasiallisesti tietoinen mainitusta oikeudestaan. Poliisit ovat puolestaan olleet tietoisia siitä, että M oli ennen kotietsinnän aloittamista voinut keskustella etsinnästä ja sen mahdollisesti edellyttämistä toimenpiteistä asianajajan kanssa.

22. M on saapunut asunnolle noin 40 minuuttia sen jälkeen, kun hän oli saanut tiedon suoritettavasta kotietsinnästä. M ei ole väittänyt, että hän olisi tuona aikanakaan yrittänyt kutsua paikalle todistajaa tai että poliisit olisivat kieltäytyneet odottamasta todistajan kutsumista tai saapumista paikalle. Edellä esitetyn perusteella Korkein oikeus katsoo, ettei M:lle kuuluvaa oikeutta kutsua paikalle todistajaa ole loukattu.

Oliko M:n läsnäolo-oikeus kotietsinnässä toteutunut pakkokeinolain tarkoittamalla tavalla?

23. Pakkokeinolain mukaan sille, jonka luona kotietsintä toimitetaan, on varattava tilaisuus olla etsinnässä saapuvilla. Pakkokeinolain 8 luvun 6 §:n 3 momentin mukaan kotietsinnän toimittamispaikalla oleva henkilö saadaan poistaa paikalta, jos hän käyttäytymisellään haittaa etsinnän toimittamista tai vaarantaa sen tarkoituksen toteutumisen. Henkilön liikkumista toimittamispaikalla voidaan myös rajoittaa sen estämiseksi, ettei hänen tietoonsa tule lain nojalla salassa pidettäviä tietoja. Rajoittaminen voi olla perusteltua myös tutkimuspaikan tai -kohteen eristämisen turvaamiseksi.

24. Alkuperäisessä muodossaan laissa 806/2011 pakkokeinolain 8 luvun 6 §:n 3 momentti sisälsi vain mahdollisuuden poistaa kotietsinnän toimittamispaikalla oleva henkilö, joka käyttäytymisellään haittasi etsinnän toimittamista tai vaaransi sen tarkoituksen toteutumisen. Esimerkkinä momentin soveltamisalasta mainittiin sen esitöissä (HE 222/2010 vp s. 297) tilanne, jossa kotietsintäpaikalla oleva henkilö poliisin tielle asettumalla estää pääsyn johonkin tilaan tai säilytyspaikkaan tai etsinnän estämistarkoituksessa pyrkii käyttämään jotakin etsinnän kohteena olevaa esinettä tai laitetta. Hallituksen esityksen mukaan säännöksessä tarkoitettu haitanteko voi ilmetä myös poliisin työturvallisuuden vaarantumisena.

25. Korkein oikeus toteaa, että samaan tapaan kuin oikeus todistajaan, myös läsnäolo-oikeus kotietsinnässä on omiaan ehkäisemään epäilyjä ja väitteitä viranomaisten väärinkäytöksistä. Läsnäolo-oikeutensa kautta paikan haltija, joka useassa tapauksessa on myös rikoksesta epäilty, voi valvoa etujaan. Läsnäolo-oikeus myös lieventää kotietsintään väistämättä sisältyvää puuttumista kotirauhaan ja yksityisyyteen. Vähimmän haitan periaatteesta johtuu, että läsnäolo-oikeutta tulisi rajoittaa mahdollisimman suppeasti. Silloin, kun läsnäolo-oikeuden epääminen tulee harkittavaksi, olisi paikalta kokonaan poistamisen sijasta ensisijaisesti pyrittävä käyttämään läsnäolo-oikeutta vähemmän rajoittavia toimenpiteitä, kuten esimerkiksi vartiointia.

26. Korkein oikeus toteaa, että yleisesti poliisin työturvallisuuteen vetoaminen ei oikeuta etsinnässä läsnä olevan asunnon haltijan poistamiseen etsintäpaikalta tai hänen liikkumisensa rajoittamiseen. Kun etsintä on tässä tapauksessa suoritettu takavarikoitavan ampuma-aseen löytämiseksi, etsintään on kuitenkin liittynyt merkittäviä työturvallisuusriskejä, jotka oli otettava huomioon etsintää suunniteltaessa ja toteutettaessa. Ampuma-aseen etsimistä varten M:lle oli tehty turvatarkastus portaikossa ennen hänen päästämistään asuntoon. Koska asetta ei turvatarkastuksessa kuitenkaan ollut löydetty, riski siitä, että käyttövalmis ase oli piilotettuna asuntoon, oli edelleen ollut olemassa. Myös se, että M oli provosoitunut turvatarkastuksen yhteydessä puhumalla äänekkäästi ja riisumalla vaatteitaan, oli osaltaan lisännyt poliisin tarvetta ottaa huomioon etsintään liittyvät riskitekijät ja varautua niihin. Siten M:n liikkumisvapauden rajoittaminen etsintäkohteessa on lähtökohtaisesti ollut perusteltua.

27. M:n liikkumisvapautta asunnossa oli rajoitettu siten, että hän oli etsintätoimenpiteiden ajan istunut olohuoneessa poliisin hänelle osoittamalla tuolilla ja yksi poliiseista oli seisonut hänen vierellään. Paikaltaan M oli voinut seurata etsintöjä osassa huoneistoa sekä kuulla etsinnän äänet sekä sen aikana mahdollisesti käydyt keskustelut.

28. Korkein oikeus toteaa, ettei M:n läsnäolo-oikeutta ollut tehty kokonaan tyhjäksi. M:n liikkumisen rajoittaminen asunnossa on ollut selvitettävänä olleen rikoksen laatu ja etsinnän peruste huomioon ottaen perusteltua. Se on ollut myös kokonaisuutena arvostellen oikeasuhtaista, eikä käytetty rajoittamistapa siten ole loukannut M:n oikeutta olla läsnä etsinnässä enempää kuin on ollut välttämätöntä etsinnän tarkoituksen saavuttamiseksi. Näin ollen poliisi ei ole menetellyt virheellisesti rajoittaessaan M:n liikkumisvapautta etsinnän aikana.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Marjut Jokela, Jorma Rudanko, Mika Huovila (eri mieltä) ja Päivi Hirvelä (eri mieltä). Esittelijä Essi Kinnunen.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Hirvelä: Olen samaa mieltä enemmistön kanssa kotietsinnän toimittamisen edellytyksistä, oikeudesta kutsua todistaja ja oikeudesta läsnäoloon kotietsinnässä. Sen sijaan olen eri mieltä siitä, oliko kotietsinnässä menetelty pakkokeinolain 8 luvun 6 §:n mukaisesti kotietsintää toimittavien poliisien jäädessä M:n asuntoon 40 minuutiksi odottelemaan M:n paikalle saapumista ennen varsinaisia etsintätoimenpiteitä. Kuten kohdassa 12 on kuvattu, poliisilla oli tapauksen olosuhteissa oikeus mennä asuntoon ennalta ilmoittamatta yleisavainta käyttäen. Sen jälkeen todettuaan, että M ei ollut paikalla, poliisit olivat olleet puhelimitse yhteydessä M:ään ja jääneet asuntoon odottamaan hänen saapumistaan.

Perustuslain 10 §:n ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen 8 artiklan suojaamaan kotirauhaan ja kotiin kohdistuvaan kunnioitukseen voidaan puuttua laillisella kotietsinnällä. Menettelyn tulee kuitenkin täyttää välttämättömyysedellytys. Pakkokeinolain 1 luvun 2, 3 ja 4 §:ien suhteellisuusperiaate, vähimmän haitan periaate ja hienotunteisuusperiaate ohjaavat kaikkea pakkokeinojen käyttöä ja antavat sisältöä välttämättömyysedellytykselle. Kotietsinnän menettelyä koskeva pakkokeinolain 8 luvun 6 § ja lain esityöt eivät tarjoa yksityiskohtaisia ohjeita kotietsinnän toimittamisen käytännön menettelytapoihin. Tilanteissa toimiminen jää siten poliisin tapauskohtaiseen harkintaan, jolloin tilanteen erityispiirteet on otettava huomioon ja arvioitava suhteessa pakkokeinojen käyttöä ohjaaviin yleisiin periaatteisiin sekä perus- ja ihmisoikeuksia koskevaan sääntelyyn. Joka tapauksessa henkilön kotiin kohdistuvissa toimenpiteissä korostuvat erityinen hienotunteisuuden ja tahdikkuuden vaatimus.

Kotietsintäpäätöksessä ei ollut tarkempia ohjeita sen varalta, että M:ää ei tavata asunnostaan, joten poliisien jääminen odottamaan häntä asuntoon on ollut tehtävää suorittaneiden poliisimiesten tilanteessa oikeaksi harkitsema toimintatapa. Asiassa on ollut vahva intressi yhtäältä kotietsinnän tehokkaaksi toimittamiseksi ampuma-aseen löytämiseksi ja toisaalta M:n kotirauhan suojaamiseksi. Kuten Korkeimman oikeuden ratkaisun kohdasta 15 ilmenee, kotietsinnän tavoitteiden toteutumisen vuoksi oli ollut välttämätöntä, että M:n asunnolle etsintää suorittamaan tulleet poliisit olivat jääneet odottamaan M:n saapumista paikalle. Poliisit olivat odottaneet M:ää asunnossa yhden poliisin ollessa rappukäytävässä. Vaihtoehtoinen toiminta¬tapa kotietsinnän onnistumisen turvaamiseksi olisi ollut esimerkiksi se, että ainakin yksi poliiseista olisi odottanut porraskäytävässä M:n asunnon ovella ja muut poliisit rakennuksen ulkopuolella sisäänkäynnin tai -käyntien läheisyydessä.

Rikoskomisario on vastauksessaan M:n valitukseen Korkeimmassa oikeudessa katsonut muun ohessa, että M:lle aiheutunut haitta oli jäänyt pienemmäksi poliisien jäädessä odottamaan asuntoon kuin se olisi ollut, jos he olisivat olleet häntä vastassa kerrostalon ulkopuolella. Vastauksessa ei sitä vastoin ole esitetty eikä oikeudenkäyntiasiakirjoista voida muutoinkaan päätellä, että M:n saapuminen paikalle olisi kestänyt poliisien ennakoimaa kauemmin ja että poliisien jääminen odottamaan asuntoon 40 minuutiksi olisi johtunut tästä.

On perusteltua katsoa kuten enemmistö, että tässä tapauksessa valittu menettelytapa on turvannut hienotunteisuusperiaatteen toteutumisen paremmin kuin vaihtoehtoinen menettelytapa siinä suhteessa, että se on vähentänyt mahdollisuutta, että talon muut asukkaat ja ulkopuoliset henkilöt saavat tietoonsa poliisin kiinnostuksen M:ää kohtaan. Pidän tämän perusteen painoarvoa kuitenkin suhteellisen kevyenä siihen nähden, että poliisien jääminen M:n asuntoon 40 minuutiksi ilman asunnon haltijan tai hänen nimeämänsä henkilön läsnäoloa tai ilman, että siitä olisi sovittu asunnon haltijan kanssa, on kohdistunut kodin suojan ydinalueeseen. Vaikka M ei ole väittänyt eikä asiassa ole muutoinkaan ilmennyt, että poliisit olisivat odotusaikana suorittaneet asunnossa etsintätoimenpiteitä, valittu menettelytapa on ollut omiaan herättämään epäilyjä poliisien toimien asianmukaisuudesta tässä suhteessa. Kuten Korkeimman oikeuden päätöksen kohdista 19, 20 ja 25 ilmenee, luottamuksen ylläpitäminen poliisin toiminnan ja erityisesti esitutkinnan ja todisteiden hankinnan asianmukaisuuteen sekä väärinkäytöksiä koskevien epäilyjen ehkäiseminen ovat keskeisiä tavoitteita kotietsintää koskevien menettelysäännösten taustalla.

Näillä perusteilla katson, että kotietsinnässä ei ole menetelty pakkokeinolain 8 luvun 6 §:ssä edellytetyllä tavalla siltä osin kuin poliisit ovat jääneet odottamaan M:ää tämän asuntoon. Muilta osin menettely on ollut asianmukaista.

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Hirvelä.

Verosaatavat olivat vanhentuneet sen jälkeen, kun velallisen omaisuutta oli ulosmitattu niiden perimiseksi. Myöhemmin alkanut konkurssi ei estänyt Verohallintoa valvomasta ulosmitattuun omaisuuteen kohdistuvia saataviaan.

VeroTpL 20 §
VeroTpL 21 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Vantaan käräjäoikeuden päätös 31.3.2015

A:n konkurssipesän pesänhoitaja oli toimittanut käräjäoikeuden vahvistettavaksi konkurssilain 13 luvun 10 §:ssä tarkoitetun jakoluettelon. Pesänhoitaja oli ilmoittanut, että A oli riitauttanut Verohallinnon valvomat verosaatavat 108 113,89 euroa sekä viivästysseuraamukset 248 391,47 euroa eli yhteensä 356 505,36 euroa.

A vaati, että Verohallinnon valvomia verosaatavia ei oteta valvontana huomioon. Ulosmittauksen lakattua Verohallinto oli menettänyt siihen perustuneet oikeutensa ja sen oli täytynyt valvoa saatavansa muiden velkojien tavoin. Verohallinnon saatavat A:lta olivat kuitenkin olleet valvontahetkellä vanhentuneet.

Verohallinto vaati, että riitautus hylätään. Vaikka Verohallinnon saatavat olivat vanhentuneet, Verohallinnolla oli oikeus periä saatavat verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain (VeroUL) 11 §:n 3 momentin nojalla ulosoton lisäksi myös konkurssissa.

Käräjäoikeus vahvisti jakoluettelon, mutta hylkäsi Verohallinnon valvonnan verovelkaan liittyvien saatavien osalta.

Käräjäoikeus totesi perusteluissaan riidattomaksi, että Verohallinnon saatavat A:lta olivat vanhentuneet ennen konkurssin alkamista ja että saatavien suoritukseksi oli tehty ulosmittaus ennen saatavien vanhentumista. Asiassa oli kysymys siitä, onko Verohallinnolla oikeus saada suoritus vanhentuneille saatavilleen ulosmittauksen kohteena olevasta konkurssipesään kuuluvasta A:n varallisuudesta.

Käräjäoikeus totesi, että VeroUL on kumottu 1.1.2008 voimaan tulleella verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetulla lailla (jäljempänä VeroTpL). VeroTpL:n 20 ja 21 §:ssä on olennaisilta osin VeroUL:n 11 §:ää vastaavat säännökset.

Verojen ja julkisten maksujen osalta konkurssin alkaminen ei

vielä vaikuttanut vanhentumiseen. Suoja vanhentumiselta syntyi VeroTpL:n 21 §:n 2 momentin 2 kohdan ja VeroUL:n 11 §:n 3 momentin mukaan vasta saatavan valvonnalla. Kun julkinen saatava on valvottu, vanhentumisajan umpeutuminen ei estänyt maksun saantia konkurssiin luovutetuista varoista. Säännöksistä voitiin päätellä, että mikäli viiden vuoden kiinteä ja katkaisematon vanhentumisaika päättyy vasta konkurssin alkamisen jälkeen, mutta ennen velkojan suorittamaa valvontaa, velallisen suoritusvelvollisuus lakkasi myös konkurssissa.

Veroulosotto on rahan maksuvelvoitetta koskevana pääosin

samankaltaista ulosmittausoikeutta kuin varsinainen ulosottokaaren mukainen pakkotäytäntöönpano. VeroUL:iin ja nykyisin voimassa olevaan VeroTpL:iin on koottu ne ulosottolainsäädännöstä poikkeavat omat säännökset, joita verojen suora ulosottokelpoisuus on edellyttänyt. Muilta osin kyseisiä lakeja sovellettaessa on voitu soveltuvin osin tukeutua laeissa olevien viittaussäännösten perusteella yksityisoikeudellisia saatavia koskevaan ulosottolainsäädäntöön.

Veroulosottoa koskevissa säännöksissä on ulosottokaaren kaltainen säännös ulosmittauksen vaikutuksesta velkojan maksunsaantiin. VeroTpL:n 21 §:n 2 momentin 1 kohdan ja ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n 3 momentin nojalla velkojalle syntyi oikeus maksunsaantiin vanhentumisesta huolimatta, jos ulosmittaus on toimitettu ennen saatavan vanhentumista.

Käräjäoikeus totesi, että sekä yksityishenkilön velkajärjestely että konkurssimenettely olivat yleistäytäntöönpanoa. Velkajärjestelyn piiriin kuuluvien velkojen ja konkurssisaatavien määritelmät olivat olennaisilta osin samankaltaiset. Ulosmittaus ei tuottanut myöskään konkurssissa velkojalle erityistä etua konkurssin alkamisen jälkeen eikä vapauttanut velkojaa valvomasta saatavaansa. Se, kumpaan menettelyyn velallinen lopulta päätyy, oli velkojien kannalta osin sattumanvarainen seikka, eikä vanhentuneen saatavan haltijalla ole oikeutta edes hakea velallista konkurssiin (KKO 2003:101).

VeroUL:n 11 §:n 3 momentista ilmenevällä tavalla julkisvelkojalle on säädetty oikeus maksunsaantiin vanhentuneesta saatavasta muun ohessa silloin, kun ulosmittaus on suoritettu ennen vanhentumista tai kun saatava on valvottu ennen vanhentumista konkurssissa. Julkisvelkojan saatavan vanhentuminen poikkeaa yksityisoikeudellisen saatavan vanhentumisesta, ja siitä on ollut tarpeen säätää erikseen. Säännöstä oli perusteltua tulkita tässä tilanteessa siten, että säännöksen tarkoituksena on ulosmittausvaikutuksen osalta turvata erillistäytäntöönpano eikä se ulota vaikutuksia tältä osin konkurssimenettelyyn. Konkurssissa oikeus maksunsaantiin syntyi nimenomaan säännöksestä ilmenevällä tavalla valvonnalla. Toiseen tulkintaan ei ollut aihetta sen vuoksi, että kysymys oli VeroUL:n jo kumotusta säännöksestä, kysymys oli konkurssimenettelystä ja että kysymys oli julkisoikeudellisesta saatavasta.

Ennen saatavien vanhentumista VeroUL:n voimassa ollessa suoritetulla ulosmittauksella ei ollut enää merkitystä konkurssissa vanhentumisen kannalta. Nykyisin voimassa oleva VeroTpL ei antanut aihetta toiseen tulkintaan. Sille, että Verohallinto ei ole voinut valvoa saataviaan ennen vanhentumista, ei voitu antaa merkitystä. Verohallinnolla olisi ollut halutessaan mahdollisuus hakea A konkurssiin ennen sen saatavien lopullista vanhentumista. Lausutuin perustein A:n riitautus oli hyväksyttävä.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Otto Ollikainen.

Helsingin hovioikeuden päätös 9.12.2015

Verohallinto valitti ja vaati, että A:n riitautus hylätään ja että Verohallinnon saatavan valvonta konkurssissa vahvistetaan. A vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus muutti käräjäoikeuden päätöstä hyläten A:n riitautuksen ja vahvisti pesänhoitajan konkurssiasiassa laatiman jakoluettelon niin, että Verohallinnon valvomat verosaatavat ja osa viivästysseuraamuksista hyväksyttiin. Verohallinnon jako-osuus konkurssipesästä rajoittui niihin varoihin, jotka kertyvät ulosmitatusta ½-osuudesta kiinteistöön.

Perusteluissaan hovioikeus lausui, että VeroTpL:n 21 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan ulosmittauksella on annettu oikeussuoja Verohallinnon maksunsaantioikeudelle ennen verosaatavien vanhentumista. Verohallinnon verosaatavan täytäntöönpanokelpoisuus ei ollut lakannut ennen konkurssin alkua, joten se oli valvottavissa konkurssissa konkurssisaatavana. Verohallinnolla oli ennen saatavan vanhentumista suoritetun ulosmittauksen johdosta oikeus saada suoritus ulosmitatuista konkurssiin luovutetuista varoista vanhentumisen estämättä.

Hovioikeuden mukaan käräjäoikeus oli osittain perustellut päätöstään Korkeimman oikeuden ratkaisulla 2014:88. Mainitussa ratkaisussa on ollut kysymys pankkivelkojan saatavasta ja yksityishenkilön velkajärjestelystä eikä siihen voida soveltaa VeroTpL:n säännöksiä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Petri Leskinen, Merja Söderström ja Maija Nyyssönen. Esittelijä Heini Färkkilä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja että Verohallinnon valvonta hylätään.

Verohallinto vaati, että hovioikeuden päätöstä ei muuteta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Verohallinnolla on A:lta vuosilta 1992 – 1994 verosaatavia, joista hänen omistamansa osuus kiinteistöstä on ulosmitattu. A on omasta hakemuksestaan asetettu 22.11.2013 konkurssiin, jossa Verohallinto on valvonut verosaatavansa. A on riitauttanut valvonnan sillä perusteella, että verosaatavat olivat vanhentuneet ja että ulosmittaus oli menettänyt vaikutuksensa konkurssin alkamisen johdosta.

2. Asiassa on kysymys siitä, onko Verohallinnolla verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (jäljempänä verotäytäntöönpanolaki) 21 §:n 2 momentin nojalla oikeus valvoa saatavansa ja saada maksu ulosmitatuista varoista A:n konkurssissa.

Verojen vanhentumista koskevat säännökset

3. Verotäytäntöönpanolain 20 §:n mukaan julkinen saatava vanhentuu viiden vuoden kuluttua sitä seuranneen vuoden alusta, jona se on määrätty tai maksuunpantu. Lain 21 §:n 1 momentin mukaan vanhentunutta julkista saatavaa ei saa periä. Vanhentuminen ei estä suorituksen saamista saatavan panttina olevasta velallisen omaisuudesta.

4. Verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentissa säädetään lisäksi seuraavasti: Jos ennen vanhentumisajan päättymistä

1) julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus,

2) julkinen saatava on valvottu konkurssissa tai asianosaiskeskustelussa ulosottokaaren mukaisessa kiinteistön myynnissä taikka

3) julkinen saatava on ilmoitettu julkisen haasteen johdosta,

vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista taikka niistä varoista, joista julkisessa haasteessa ilmoitetut saatavat on suoritettava.

5. Erillistä verotäytäntöönpanolakia pidettiin lain esitöissä (HE 83/2006 vp s. 18) edelleen tarpeellisena lähinnä perustevalitusta, keskeyttämistä ja saatavan vanhentumista koskevan sääntelyn johdosta. Ehdotettu vanhentumissäännös ja siihen liittyvät ulosottoa, konkurssia ja julkista haastetta koskevat säännösehdotukset vastasivat asiallisesti aikaisemman niin sanotun veroulosottolain 11 §:n säännöksiä (s. 95). Uuden lain vanhentumissäännöksiä noudatettaisiin heti, mutta olennaisia muutoksia ei ollut ehdotettukaan (s. 96).

6. Velan vanhentumisesta annetun lain (jäljempänä vanhentumislaki) 1 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan verot, julkiset maksut ja muut rahasaamiset, jotka saadaan periä ulosottotoimin ilman tuomiota tai päätöstä, eivät kuulu vanhentumislain soveltamisalaan. Ulosottokaaren 2 luvun 24 §:n mukaan täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikaisuutta koskevat säännökset koskevat ulosottokaaressa tarkoitettuja ulosottoperusteita, jotka kohdistuvat luonnollisiin henkilöihin. Verohallinnon maksuunpanoasiakirjat eivät ole ulosottokaaren 2 luvun 2 §:ssä mainittuja ulosottoperusteita. Ulosottolainsäädännön varhemmissa esitöissä (HE 216/2001 vp s. 19) onkin todettu, että täytäntöönpanokelpoisuuden määräaikasääntely koskisi lähinnä yksityisoikeudellisia saatavia eikä sillä olisi vaikutusta perintään esimerkiksi verojen ja julkisten maksujen osalta, joita koskee veroulosottolain 11 §:n vanhentumisaika.

Korkeimman oikeuden kannanotot

7. Verojen ja eräiden muiden julkisten saatavien perintää ja vanhentumista on vakiintuneesti säännelty erikseen ja yksityisoikeudellisista saatavista poikkeavalla tavalla. Verotäytäntöönpanolain, kuten myös aikaisemman veroulosottolain, mukaan verot on lähtökohtaisesti perittävä viiden vuoden määräajassa, jota ei voida velkojan katkaisutoimilla pidentää. Sääntelykokonaisuuteen kuuluu, että vanhentumisesta huolimatta täytäntöönpanon piirissä säilyy se omaisuus, joka on määräajan puitteissa ulosmitattu. Myöskään konkurssin, yrityssaneerauksen tai yksityishenkilön velkajärjestelyn aikana tapahtuvalla verojen vanhentumisella ei ole vaikutusta Verohallinnon maksunsaantioikeuteen. Korkein oikeus toteaa, että ulosmittauksella ja konkurssilla on samankaltainen, perintäaikaa pidentävä vaikutus myös esimerkiksi lapsen elatuksesta annetun lain 16 c §:n 3 momentin sekä elatustukilain 22 §:n 2 momentin mukaan, vaikka näihin saataviin muutoin sovelletaan viiden vuoden pituista vanhentumisaikaa, jota ei voida katkaista.

8. Verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin ulosmittausta ja konkurssia koskevat säännökset liittyvät verojen perintäjärjestelmän erityispiirteisiin. Verot voidaan periä ennen kuin verotuspäätös on tullut lainvoimaiseksi, mutta esimerkiksi kiinteistön ulosmittaus on pääsääntöisesti keskeytettävä, jos velallinen hakee muutosta verotukseen. Muutoksenhakuaika on yhtä pitkä kuin verojen vanhentumisaika. Velkoja ei voi muutoinkaan määrätä maksukyvyttömyysmenettelyn ja velallisen omaisuuden myynnin aikataulusta.

9. Konkurssilain 3 luvun 10 §:n mukaan konkurssin vaikutuksesta konkurssisaatavan vanhentumiseen säädetään erikseen. Lain esitöissä on tältä osin viitattu vanhentumislain ja veroulosottolain säännöksiin (HE 26/2003 vp s. 57). Konkurssin alettua erillistäytäntöönpano on konkurssilain 3 luvun 6 §:n mukaan pääsääntöisesti keskeytettävä, kuten oli meneteltävä aikaisemmankin lain aikana. Säännöksen perusteluissa ei ole tuotu esiin, että säännöksellä olisi vaikutusta saatavien vanhentumiseen tai siihen, mitkä saatavat voidaan ottaa konkurssissa huomioon.

10. Korkein oikeus toteaa lainsäätäjän pyrkineen siihen, että eri maksukyvyttömyysmenettelyt ja realisointiin kuluva aika eivät muodostu verosaatavien perinnän esteeksi. Tämän tavoitteen vastaista olisi, jos verosaatava vanhentuisikin vain sen johdosta, että ulosottomenettelystä siirrytään toiseen maksukyvyttömyysmenettelyyn joko velallisen tai kilpailevan velkojan hakemuksesta.

11. Korkein oikeus katsoo, ettei verotäytäntöönpanolain 21 §:n 2 momentin sanamuoto edellytä, että vanhentunut verosaatava voidaan periä ulosmitatusta omaisuudesta vain, kun omaisuus muutetaan rahaksi ulosottoteitse. Myöskään konkurssilain 3 luvun 6 §:stä ei seuraa, että verosaatavien ulosmittaus menettäisi oikeudellisen merkityksensä konkurssin alkaessa, vaikka ulosmittaus menettelynä tällöin päättyy. Tällaiselle tulkinnalle ei ole saatavissa tukea verotäytäntöönpanolain eikä muistakaan ulosotto- ja konkurssilainsäädännön esitöistä. Verotäytäntöönpanolaki on säädetty vuonna 2007, jolloin on voitu ottaa huomioon myös konkurssilainsäädännön muutokset.

12. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:88 katsonut, että ulosottokaaren 2 luvun nojalla vanhentunutta yksityisoikeudellista saatavaa ei voitu pitää yksityishenkilön velkajärjestelyssä huomioon otettavana velkajärjestelyvelkana, vaikka velallisen omaisuutta oli ulosmitattuna saatavan johdosta. Kuten edellä kohdassa 6 on todettu, verosaatavien vanhentumiseen ei sovelleta ulosottokaaren eikä vanhentumislain säännöksiä vaan ainoastaan omia erityissäännöksiään. Myös yksityishenkilön velkajärjestelystä annetussa laissa säädetään verojen vanhentumisesta toisin kuin maksuohjelman aikana ulosottokaaren nojalla vanhentuvista veloista. Korkein oikeus katsoo, ettei ratkaisulla KKO 2014:88 ole tulkinnallista merkitystä arvioitaessa verotäytäntöönpanolain säännöksiä.

13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Verohallinnolla on ollut oikeus valvoa verosaatavansa A:n konkurssissa. Koska vanhentunut verosaatava voidaan periä vain ulosmitatusta omaisuudesta, Verohallinnon jako-osuus konkurssissa rajoittuu niihin varoihin, jotka kertyvät A:lta ulosmitatusta osuudesta kiinteistöön.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätöksen lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Marjut Jokela, Jorma Rudanko, Ari Kantor ja Tuomo Antila. Esittelijä Petteri Mikkola (mietintö).

Esittelijän mietintö

Vanhempi oikeussihteeri Mikkola:

Verohallinnon verosaatavat A:lta ovat vanhentuneet vuosina 1997 – 1999. Verosaatavista on kuitenkin ennen saatavien vanhentumista ulosmitattu puolet A:n omistamasta kiinteistöstä. A on omasta hakemuksestaan asetettu konkurssiin 22.11.2013. Verohallinto on 1.4.2014 valvonut verosaatavansa konkurssissa, jonka A on riitauttanut.

Asiassa on A:n valituksen johdosta ratkaistavana kysymys siitä, onko Verohallinnolla verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain 21 §:n 2 momentin 1 kohdan nojalla oikeus valvoa saatavansa ja saada maksun ulosmitatuista varoista A:n konkurssissa.

Konkurssilain (KL) 1 luvun 1 §:n 2 momentin mukaan konkurssi on velallisen kaikkia velkoja koskeva maksukyvyttömyysmenettely, jossa velallisen omaisuus käytetään konkurssisaatavien maksuun. Konkurssin tarkoituksen toteuttamiseksi velallisen omaisuus siirtyy konkurssin alkaessa velkojien määräysvaltaan. KL:n säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 26/2003 vp s. 31 – 32) on todettu, että konkurssi on yleistäytäntöönpanoa: menettely koskee velallisen velkoja ja kaikkea omaisuutta.

Saman luvun 5 §:n mukaan konkurssisaatavalla tarkoitetaan sellaista velalliselta olevaa saatavaa, jota koskeva velallisen sitoumus tai muu oikeusperuste on syntynyt ennen konkurssin alkamista.

Edelleen KL:n 3 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan konkurssin alettua konkurssipesään ei saa kohdistaa ulosottotoimia konkurssisaatavan perimiseksi. Hallituksen esityksessä on todettu, että konkurssia yleistäytäntöönpanona vaarantaisi se, että yksittäisten velkojien sallittaisiin kohdistaa erityisiä täytäntöönpanotoimia velallisen omaisuuteen (HE 26/2003 vp s. 51).

Vielä KL:n 3 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan, jos konkurssipesään kuuluvaa omaisuutta on ulosmitattu ennen konkurssin alkamista, täytäntöönpano on keskeytettävä sekä ulosmitattu omaisuus ja mahdollisesti kertyneet rahavarat luovutettava konkurssipesälle, jollei konkurssipesä vaadi täytäntöönpanon jatkamista konkurssipesän lukuun.

Verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (VeroTpL) 21 §:n mukaan vanhentunutta julkista saatavaa ei saa periä. Vanhentuminen ei estä suorituksen saamista saatavan panttina olevasta velallisen omaisuudesta.

Edelleen lainkohdassa on säädetty, että jos ennen vanhentumisajan päättymistä

1) julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, 2) julkinen saatava on valvottu konkurssissa tai asianosaiskeskustelussa ulosottokaaren mukaisessa kiinteistön myynnissä taikka

3) julkinen saatava on ilmoitettu julkisen haasteen johdosta,

vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista tai konkurssiin luovutetuista varoista taikka niistä varoista, joista julkisessa haasteessa ilmoitetut saatavat on suoritettava.

Edellä mainitun VeroTpL:n lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä (HE 83/2006 vp s. 94 – 96) on todettu, että nykyisen veroulosottolain 11 §:n 3 momentissa säädetään erityistilanteista, joissa saatavan perintäkelpoisuus jatkuu vanhentumisajan jälkeen tietyn omaisuuden suhteen. Sen mukaan 21 §:n 2 momentin 1 kohdassa säädettäisiin, että jos ennen vanhentumisajan kulumista julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista varoista.

Kysymys on poikkeussäännöstä, joten sitä on tulkittava suppeasti ottaen huomioon myös muu lainsäädäntö; tässä tapauksessa konkurssilaki. Missään tapauksessa hallituksen esityksessä edellä todettu ei ole vastoin VeroTpL:n 21 §:n sanamuotoa ja sen rakennetta. VeroTpL:n 21 §:ää tällä tavoin tulkiten se ei ole myöskään ristiriidassa konkurssilain kanssa.

Näin ollen on perusteltua tulkita VeroTpL:n 21 §:n 2 momenttia vain niin, että jos ennen vanhentumisajan päättymistä julkisen saatavan perimiseksi on toimitettu ulosmittaus, vanhentumisajan umpeen kuluminen ei estä maksun saamista ulosmitatuista varoista.

A on asetettu konkurssiin, jossa maksukyvyttömyysmenettelyssä KL 1:1 § 2 momentin mukaisesti hänen omaisuutensa on siirtynyt konkurssin alkaessa konkurssivelkojien määräysvaltaan ja käytettäväksi konkurssisaatavien maksuun. KL 3 luvun 6 §:n 1 momentin nojalla myös verosaatavista ulosmitattu A:n kiinteistön puolikas on edellä mainittua tarkoitusta varten luovutettu konkurssipesälle.

Verohallinnon verosaatava A:lta on vanhentunut, joten VeroTpL:n 21 §:n 1 momentin mukaan verosaatavaa ei saa periä. Verohallinto ei ole myöskään ennen verosaatavan vanhentumisajan päättymistä VeroTpL:n 21 §:n 2 momentin mukaisesti valvonut saatavaansa konkurssissa. Verohallinnolla ei siten ole konkurssisaatavaa A:n konkurssissa.

Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei Verohallinnolla ole oikeutta valvoa saatavaansa A:n konkurssissa.

Hovioikeuden päätös kumottaneen. Asia jäänee käräjäoikeuden päätöksen varaan.

Alle 30-vuotias A oli ostanut asunto-osakeyhtiön osakkeet ja asunut huoneistossa sen valmistumisesta lukien. Yhtiön yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön asunnoissa saivat asua sellaiset henkilöt, jotka olivat täyttäneet 55 vuotta, tai sellaiset ruokakunnat, joiden joku jäsen täytti saman ehdon. Yhtiö päätti ottaa A:n hallitseman huoneiston yhtiön hallintaan yhtiöjärjestyksen määräyksen jatkuvan laiminlyönnin perusteella. A vaati kanteessaan yhtiökokouksen päätöksen julistamista pätemättömäksi.

Tuomiosta ilmenevin perustein Korkein oikeus katsoi, että osakehuoneistoa oli käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä eikä rikkomuksella ollut vain vähäinen merkitys, ja kanne hylättiin. (Ään.)

AsOyL 8 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

Asunto Oy A:n (yhtiö) yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiössä saivat asua sellaiset henkilöt, jotka olivat täyttäneet 55 vuotta, tai sellaiset ruokakunnat, joiden joku jäsen täytti saman ehdon.

ML on 20.11.2012 ostanut yhtiön erään huoneiston hallintaan oikeuttavat asunto-osakeyhtiön osakkeet ja asunut huoneistossa sen valmistumisesta 30.11.2012 lukien. MR on hallinnut osaa huoneistosta ML:n kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen perusteella 1.8.2013 lukien. ML ja MR ovat molemmat alle 30-vuotiaita.

Yhtiö on ylimääräisessä yhtiökokouksessa 15.9.2014 päättänyt ottaa ML:n huoneiston yhtiön hallintaan kolmen vuoden määräajaksi. Hallintaan ottamisen perusteena oli yhtiöjärjestyksen määräyksen jatkuva laiminlyönti.

Kanne Pirkanmaan käräjäoikeudessa

ML ja MR vaativat, että yhtiön päätös ottaa asuinhuoneisto yhtiön hallintaan julistetaan pätemättömäksi.

Perusteinaan he esittivät, että huoneistoa ei käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä. Rikkomuksella oli joka tapauksessa vain vähäinen merkitys. Talo oli tavanomainen kerrostalo, jossa ei ollut mitään senioriasujien erikoispalveluja.

ML:lle ennen kaupantekoa annettujen tietojen perusteella hänen käsityksenään kauppaa tehtäessä oli ollut, että vaatimus 55 vuoden iästä ei ollut ehdoton. Tätä ajatusta vahvisti myöhemmin se, että hänet valittiin yhtiön hallitukseen ja hallituksen puheenjohtajaksi.

ML:n isä oli 77-vuotias. Tarkoituksena oli ollut, että ML asuu asunnossa opiskellessaan yliopistossa, mutta ML:n isä ja äiti muuttavat asuntoon sen jälkeen, kun isän asuminen perheen maatilalla ei ollut enää mahdollista.

Vastaus

Yhtiö vaati kanteen hylkäämistä.

Perusteinaan yhtiö esitti, että kantajien yhtiöjärjestyksen vastainen menettely oli oleellista eikä se ollut vähäistä. Kantajat olivat nuoria, eikä asuminen ollut tilapäistä. Yhtiöjärjestyksen tarkoituksena oli rajata kohde senioriasumiseen. Muiden asukkaiden oikeusturva edellytti, että kohde säilyy tarkoituksensa mukaisessa käytössä. Mikäli yhden osakkaan kohdalla poikettaisiin yhtiöjärjestyksessä määrätystä, edellyttäisi yhdenvertaisuus sen sallimista myös muiden kohdalla. Tällöin tarkoitus toimia senioritalona rapautuisi.

Rakennuslupaa haettaessa yhtiö oli antanut kaupungille sitoumuksen, jonka mukaan kaikissa asunnoissa asuu ainakin yksi 55 vuotta täyttänyt henkilö. Rakennuslupapäätös ja yhtiöjärjestys eivät sisällä poikkeusmahdollisuutta tästä vaatimuksesta. Asemakaavan määräykset edellyttivät vanhusten asunnoille yhtä autopaikkaa alkavaa 250 m2:ä kohti, kun tavallisille asunnoille edellytettiin yhtä autopaikkaa alkavaa 85 m2:ä kohti. Käräjäoikeudella ei ollut toimivaltaa oikeuttaa kantajia käyttämään huoneistoa maankäyttö- ja rakennuslain mukaisen rakennusluvan sekä lupapäätöksen vastaisesti. Mikäli kanne hyväksyttäisiin, yhtiö olisi pakotettu hakemaan muutosta rakennuslupaan ja myös asemakaavaa olisi muutettava.

ML oli hankkinut osakkeet tietoisena yhtiöjärjestyksen määräyksestä. Mikään ei tukenut väitettä, että osakkeet olisi hankittu läheisten tulevaa asumistarvetta silmällä pitäen.

Käräjäoikeuden tuomio 9.4.2015

Käräjäoikeus lausui, että kantajat käyttivät asuntoa täysin vastoin yhtiöjärjestyksen ikää koskevaa määräystä. Esitetyn selvityksen perusteella ML oli hankkinut asunnon omaksi asunnokseen vanhempien muuton ollessa täsmentymätön mahdollisuus.

Yhtiöjärjestyksen vastainen käyttö oli oleellista, koska määräyksen rikkomisessa ei ollut tulkinnanvaraa, rikkomus ei ollut vain osittaista määräyksen vastaisuutta ja rikkomus oli pitkäaikaista. Nämä seikat puolsivat myös sitä, että rikkomus ei ollut myöskään vähäinen.

Yhtiökokouksen tekemä haltuun ottamista koskeva päätös osoitti, että kantajien yhtiöjärjestyksen vastaisella asumisella oli merkitystä ainakin osalle rikkomuksen vaikutuspiirissä oleville. Oli selvää, että ainakin useimmat osakkeenomistajat olivat ostaneet osakkeet nimenomaan senioritalosta, joten heillä oli oikeus edellyttää, että ikärajoitusta noudatettiin.

ML oli tietoisena ikärajoituksesta ostanut huoneiston osakkeet, eikä hän ollut edes hakenut poikkeuslupaa huoneistossa asumiselle.

Näyttämättä jäi, että ML:n ja MR:n asuminen johtaisi maankäyttö- ja rakennuslain vastaiseen tilanteeseen.

Yhdenvertaisuusperiaate edellytti osakkeenomistajien yhdenvertaista kohtelua, joten oli olemassa ainakin suuri riski senioritalon tarkoituksen rapautumiseen, jos ikärajoitus käytännössä mitätöityisi.

Yhtiön käytettävissä olisi ollut mahdollisuus kanteen nostamiseen sen vaatimiseksi, että käyttö oli muutettava yhtiöjärjestyksen mukaiseksi. Käräjäoikeus katsoi, että oleelliseen yhtiöjärjestyksen määräyksen vastaisuuteen oli voitava puuttua, eivätkä kantajat olleet esittäneet mitään sellaista, joka osoittaisi heidän ryhtyneen toimenpiteisiin yhtiöjärjestyksen noudattamiseksi. Näillä perusteilla huoneiston hallintaan ottaminen ei ollut tarpeettoman voimakas toimenpide.

Käräjäoikeus katsoi, ettei hallintaan ottamista koskevan päätöksen pätemättömäksi julistamiselle ollut perusteita.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Virpi Pirhonen.

Turun hovioikeuden tuomio 20.11.2015

ML:n ja MR:n valituksen johdosta hovioikeus totesi, että asunnon hallintaanotto oli perustunut yhtiöjärjestyksen asukkaiden ikää koskevaan määräykseen ja ettei asiassa siten ollut kysymys siitä, oliko huoneistoa käytetty vastoin yhtiöjärjestykseen merkittyä käyttötarkoitusta.

Hovioikeus katsoi näytetyksi, että ML ja MR olivat rikkoneet yhtiöjärjestyksen selkeää määräystä ja että rikkomus oli luonteeltaan pitkäaikainen ja jatkuva. Rikkomus oli siten oleellinen. Rikkomuksen vähäistä suuremman merkityksen osalta yhtiöllä oli näyttötaakka asiassa. Yksinomaan hallintaanoton puolesta äänestäminen ei osoittanut ML:n ja MR:n menettelyn muille asukkaille aiheuttamaa haittaa.

Yhtiön puolesta oli vedottu myös mahdollisiin kustannuksiin, joita rakennuskaavan muuttaminen, autopaikkojen lisääminen ja osakkaiden yhdenvertaisen kohtelun turvaaminen tuli aiheuttamaan. Yhtiön osalta ML:n ja MR:n rikkomus saattoi olla luonteeltaan merkittävä ja aiheuttaa yhtiölle kustannuksia. Arvioinnissa oli kuitenkin otettava huomioon, ettei asukas vastannut yhtiön velvoitteiden mahdollisesta täyttämättä jättämisestä suhteessa kolmanteen tahoon. Muutostöistä aiheutuvat kustannukset olivat lisäksi jääneet näyttämättä. Asukkaiden yhdenvertaisen kohtelun vaatimukset velvoittavat yhtiötä kaikessa päätöksenteossa. Määräyksen vastainen asuminen oli yhtiön tieten jatkunut lähes kahden vuoden ajan ilman, että siihen olisi näytetty yhtiön puolelta puututun.

Ottaen kokonaisarvioinnissa huomioon melko pitkään jatkunut yhtiöjärjestyksen vastainen tila rikkomuksella oli katsottava näissä olosuhteissa olevan vain vähäinen merkitys rikkomuksen vaikutuspiirissä oleviin. Näin ollen edellytykset huoneiston hallintaan ottamiselle eivät olleet täyttyneet.

Hovioikeus kumosi käräjäoikeuden tuomion ja julisti asuinhuoneiston yhtiön hallintaan ottamista koskevan päätöksen pätemättömäksi.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arto Suomi, Arja Maunula ja Pekka Varjus. Esittelijä Inkeri Kuuskoski.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Yhtiölle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan yhtiö vaati, että kanne hylätään.

ML ja MR vaativat vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. ML on 20.11.2012 alle 30-vuotiaana ostanut Asunto Oy A:n (yhtiö) osakkeet, jotka oikeuttavat huoneiston hallintaan. ML on asunut huoneistossa sen valmistumisesta 30.11.2012 lukien. ML:n tavoin alle 30-vuotias MR on hallinnut osaa huoneistosta ML:n kanssa tekemänsä vuokrasopimuksen perusteella 1.8.2013 lukien.

2. Yhtiön yhtiöjärjestyksen 2 §:n mukaan yhtiön asunnoissa saavat asua sellaiset henkilöt, jotka ovat täyttäneet 55 vuotta, tai sellaiset ruokakunnat, joiden joku jäsen täyttää saman ehdon.

3. Yhtiö on ylimääräisessä yhtiökokouksessaan 15.9.2014 päättänyt ottaa ML:n huoneiston yhtiön hallintaan kolmen vuoden määräajaksi. Hallintaan ottamisen perusteena oli yhtiöjärjestyksen määräyksen jatkuva laiminlyönti siltä osin, että yhden ruokakunnan jäsenen on oltava 55 vuotta täyttänyt. ML ja MR ovat saaneet lain edellyttämät varoitukset ja yhtiökokouksen päätös on annettu heille tiedoksi 31.10.2014. ML ja MR ovat moitekanteessaan vaatineet, että tuomioistuin julistaa yhtiökokouksen päätöksen pätemättömäksi.

4. Korkeimman oikeuden ratkaistavana on kysymys siitä, onko yhtiökokouksen päätös pätemätön sillä perusteella, että osakehuoneiston ottamiselle yhtiön hallintaan ei ole ollut laissa säädettyjä perusteita. Siten kantaa on otettava ensinnäkin siihen, onko huoneistoa käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä. Mikäli näin katsotaan olleen, tulee kantaa ottaa kysymykseen siitä, onko rikkomuksella kuitenkin ollut vain vähäinen merkitys.

Asiaa koskeva sääntely

5. Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 5 §:n 1 momentin mukaan osakkeenomistaja tai vuokralainen voi saattaa tuomioistuimen tutkittavaksi sen, onko osakehuoneiston ottamiselle yhtiön hallintaan saman luvun 2 §:ssä säädetty peruste, ja vaatia yhtiökokouksen päätöksen pätemättömäksi julistamista.

6. Asunto-osakeyhtiölain 8 luvun 2 §:n 1 momentin 3 kohdan mukaan yhtiökokous voi päättää, että osakkeenomistajan hallinnassa oleva osakehuoneisto on enintään kolmen vuoden ajaksi otettava yhtiön hallintaan, jos osakehuoneistoa käytetään oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksestä ilmenevää käyttötarkoitusta tai muuta yhtiöjärjestyksen määräystä. Pykälän 2 momentin mukaan osakehuoneistoa ei kuitenkaan saa ottaa yhtiön hallintaan, jos rikkomuksella on vain vähäinen merkitys.

7. Voimassa oleva asunto-osakeyhtiölain säännös osakehuoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan vastaa nyt kysymyksessä olevilta osin sisällöltään aiemman lain (809/1991) 81 §:ää. Kyseisen säännöksen esitöissä on todettu, että säännös voisi tulla sovellettavaksi, jos esimerkiksi asuinhuoneistoksi tarkoitettu huoneisto on kokonaisuudessaan otettu muuhun käyttöön. Arvioitaessa sitä, milloin huoneiston osan käyttäminen toiseen tarkoitukseen voisi olla oleellisesti alkuperäisen tarkoituksen tai yhtiöjärjestyksen vastaista, voidaan kiinnittää huomiota muun muassa siihen, kuinka paljon huoneistossa harjoitettavaan toimintaan on palkattu ulkopuolista työvoimaa tai missä määrin toiminnasta aiheutuu häiriötä talon muille asukkaille tai lisäkustannuksia yhtiölle (HE 216/1990 vp s. 61).

8. Hallituksen esityksessä todetaan edelleen, että huoneiston käyttämisellä oleellisesti muuhun tarkoitukseen kuin mihin se on aiottu tai muuten yhtiöjärjestyksen vastaisesti lienee tavallisesti vähäistä suurempi merkitys. Tosin yhtiöjärjestyksen vastainen käyttökin voi olla sen luontoista, että siitä ei aiheudu muille osakkeenomistajille minkäänlaista häiriötä tai yhtiölle vahinkoa, jolloin menettelyllä olisi vain vähäinen merkitys. Vähäisyyttä arvioitaessa on otettava huomioon kaikki asiaan vaikuttavat seikat. Menettelyn merkityksen vähäisyys voidaan arvioida vain tapauskohtaisesti. Asiaan saattaa tällöin vaikuttaa esimerkiksi se, häiritseekö elämä tosiasiallisesti talon muita asukkaita tai onko se toistuvaa (HE s. 62).

Tapauksen arviointia

9. Yhtiöjärjestyksen määräys on sisällöltään selvä ja yksiselitteinen. Sekä ML että MR ovat olennaisesti nuorempia kuin määräyksen edellyttämä 55 vuotta. Asuminen on siten yksiselitteisesti määräyksen vastaista. Vaikka ML:n vanhemmilla olisikin väitetyllä tavalla suunnitelmissa muuttaa huoneistoon siinä vaiheessa, kun heidän asumisensa maaseudulla ei enää ole mahdollista, konkreettista aikataulua vanhempien muuttoaikeista asiassa ei ole esitetty. ML:n asumista ei voida selvityksen perusteella pitää lyhytaikaisena järjestelynä.

10. ML on ollut tietoinen yhtiöjärjestyksen määräyksestä osakkeita ostaessaan. Vaikka ML:n olisi kaupanteon yhteydessä annettu ymmärtää, että yhtiön hallituksella oli mahdollisuus erityistapauksessa antaa oikeus poiketa ikärajasta, tällaista mahdollisuutta ei ole sisällytetty yhtiöjärjestykseen. ML ei myöskään ole tällaista oikeutta hallitukselta pyytänyt.

11. Vaikka ML on saanut asua huoneistossa lähes kahden vuoden ajan ennen kuin yhtiö päätti huoneiston ottamisesta yhtiön hallintaan, ei hän vielä yksinomaan ajan kulumisen perusteella ole perustellusti voinut olla siinä käsityksessä, että hänen ja MR:n asuminen täyttäisi selvän yhtiöjärjestyksen määräyksen vaatimukset. Oikeuskäytännössä vuosienkaan yhtiöjärjestyksen vastaisen käytännön ei ole katsottu luoneen osakkeenomistajille yhtiöjärjestyksen määräyksestä poikkeavia oikeuksia tai velvollisuuksia (esim. KKO 1989:146, 1998:61 ja 2012:88).

12. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että asuinhuoneistoa on käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen 2 §:n määräystä. Tämän jälkeen on arvioitava vielä sitä, onko rikkomuksella ollut vain vähäinen merkitys.

13. Yhtiöjärjestyksen mukaan yhtiön toimialana on omistaa ja hallita rakennuksia, joissa saavat asua 55 vuotta täyttäneet henkilöt sekä heidän ruokakuntansa. Muut osakkeenomistajat ovat osakkeita ostaessaan voineet luottaa siihen, että yhtiön asukkaat täyttävät yhtiöjärjestyksessä asetetut vaatimukset. ML:n ja MR:n asuminen on kiistatta määräyksen vastaista eikä se ole ollut tilapäistä. Nämä seikat puoltavat tulkintaa, jonka mukaan rikkomuksella on ollut vähäistä suurempi merkitys yhtiöjärjestyksestä ilmenevän yhtiön toiminta-ajatuksen kannalta.

14. Toisaalta asiassa on ilmennyt myös rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia seikkoja. ML:n ja MR:n asumisesta ei ole väitettykään aiheutuneen muille asukkaille välitöntä häiriötä. Oikeuskäytännössä muille asukkaille aiheutuneelle häiriölle on annettu merkitystä muun muassa arvioitaessa huoneiston osittaisen käyttötarkoituksen vastaisen käytön oleellisuutta (esim. KKO 1992:9).

15. Asiassa on riidatonta, ettei tämä yksittäistä asuntoa koskeva poikkeama ikärajamääräyksestä vielä edellytä sitä, että yhtiön olisi haettava muutosta rakennuslupaan ja ryhdyttävä rakentamaan asemakaavamääräysten normaalit autopaikkavaatimukset täyttäviä lisäautopaikkoja. Siten yhtiölle ei aiheudu välittömästi ML:n ja MR:n asumisesta ylimääräisiä kustannuksia.

16. Yhtiöjärjestysmääräys ei edellytä sitä, että kaikki talossa asuvat olisivat tietyn ikäisiä. Riittävää on, että yksi ruokakunnan jäsenistä on täyttänyt 55 vuotta. Tämä seikka mahdollistaa varsin erilaisten perheiden, kuten lapsiperheiden, asumisen yhtiössä. Asetettua ikärajaa nuorempien henkilöiden asuminen yhtiössä ei siten vielä sinällään merkitse olennaista poikkeusta yhtiöjärjestyksen määräyksen mukaisesta asumisesta.

17. ML on lisäksi toiminut yhtiön hallituksen jäsenenä ja myös puheenjohtajana. Tämä seikka voi toisaalta puoltaa rikkomuksen vähäistä merkitystä, mutta toisaalta se on saattanut olla omiaan hidastamaan yhtiön puuttumista rikkomukseen, eikä tälle seikalle siten voida antaa punninnassa suurta painoarvoa. Näin ollen myöskään se seikka, että ML on ehtinyt asua yhtiössä lähes kahden vuoden ajan ennen kuin yhtiö on päättänyt huoneiston yhtiön hallintaan ottamisesta, ei osoita menettelyn vähäistä merkitystä yhtiölle ja muille asukkaille.

Johtopäätös

18. Edellä esitettyjä seikkoja punnitessaan Korkein oikeus pitää rikkomuksen vähäistä suuremman merkityksen puolesta puhuvia seikkoja painavampina kuin rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia seikkoja. Yhtiön tulee voida puuttua yhtiöjärjestyksen selvän, yhtiön toiminta-ajatuksen kannalta keskeisen määräyksen vastaiseen menettelyyn.

19. Asunto-osakeyhtiölain kannalta keskeisen osakkeenomistajien yhdenvertaisuuden periaatteen mukaan kaikki osakkeet tuottavat yhtiössä yhtäläiset oikeudet. Periaatteesta ei suoraan seuraa muille osakkaille oikeutta yhtiöjärjestyksen määräyksen vastaiseen menettelyyn, vaikka sellainen yksittäistapauksessa yhdelle osakkeenomistajalle sallittaisiinkin. Periaate tukee kuitenkin vahvasti tulkintaa, jonka mukaan yksittäisille osakkeenomistajille ei tule tällaisia poikkeuksia sallia. Mikäli määräyksen vastainen asuminen sallittaisiin useammallekin osakkeenomistajalle, seuraisi siitä asiassa esitetyn selvityksen perusteella yhtiölle todennäköisesti velvollisuus hakea muutosta rakennuslupaan ja ryhtyä rakentamaan asemakaavamääräysten normaalit autopaikkavaatimukset täyttäviä lisäautopaikkoja, mitä voidaan pitää yhtiön kannalta merkitykseltään olennaisena seurauksena.

20. Kun ML ei ole varoituksen saatuaan eikä vielä tuomioistuinkäsittelyn aikanakaan ilmoittanut ryhtyneensä toimenpiteisiin yhtiöjärjestyksen noudattamiseksi, ei yhtiöllä ole ollut käytettävissään muita tehokkaita keinoja yhtiöjärjestyksen noudattamisen turvaamiseksi kuin huoneiston yhtiön hallintaan ottaminen. Yhtiökokouksen päätöstä ei siten ole pidettävä pätemättömänä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Tuula Pynnä (eri mieltä), Tuomo Antila ja Tatu Leppänen (eri mieltä). Esittelijä Juha Mäkelä.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Leppänen: Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdista 9 – 12 ilmenevillä perusteilla olen samaa mieltä siitä, että osakehuoneistoa on käytetty oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä. Erimielisyyteni koskee sitä, onko rikkomuksella vain vähäinen merkitys.

Osakehuoneiston ottaminen yhtiön hallintaan on voimakas toimenpide, jolla puututaan osakkeenomistajan oikeuteen asua huoneistossaan. Huoneiston hallintaan ottamiselle on oltava tapauksen konkreettisissa olosuhteissa riittävät perusteet. Vaikka huoneiston käyttäminen oleellisesti vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä yleensä merkitsee, että rikkomuksella myös on vähäistä suurempi merkitys, näin ei välttämättä ole. Kuten Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 8 on todettu, menettelyn merkitys on arvioitava tapauskohtaisella kokonaispunninnalla, jossa on otettava huomioon muun muassa muille osakkeenomistajille tai yhtiölle aiheutuva haitta tai vahinko (ks. myös KKO 1992:9).

Korkeimman oikeuden tuomion perustelujen kohdassa 13 todetut seikat puoltavat arviota, jonka mukaan rikkomuksella on ollut vähäistä suurempi merkitys. Asunto-osakeyhtiön tulee voida puuttua selvästi yhtiöjärjestyksen määräyksen vastaiseen huoneiston käyttöön. Kyseinen yhtiöjärjestyksen määräys asukkaiden alaikärajasta on keskeinen yhtiön toiminta-ajatuksen kannalta, koska yhtiö toimii niin sanottuna senioritaloyhtiönä. Totean kuitenkin, että määräys on tässä suhteessa väljä, koska sen mukaan riittävää on, että yksikin ruokakunnan jäsen on täyttänyt 55 vuotta. Talossa voi siis asua esimerkiksi lapsiperhe. Tähän nähden muille osakkeenomistajille ei ole voinut syntyä kovin vahvoja perusteltuja odotuksia talon asukkaiden ikärakenteesta. Taloyhtiössä ei myöskään ole osoitettu olevan toiminnallisia erityispiirteitä tavalliseen taloyhtiöön verrattuna, esimerkiksi seniori-asujille tarkoitettuja erityispalveluja. Asiassa ei olekaan edes väitetty, että kantajien iän vuoksi heidän asumisestaan aiheutuisi muille osakkeenomistajille jotakin konkreettista haittaa.

Yhtiölle aiheutuvan haitan osalta asiassa on vedottu siihen, että kantajien asumisen salliminen johtaisi tarpeeseen hakea muutosta rakennuslupaan ja ryhtyä rakentamaan merkittäviä kustannuksia aiheuttavia lisäautopaikkoja, koska senioritaloksi määriteltyyn rakennukseen kohdistuu tavanomaista huomattavasti pienempi autopaikkavaatimus. Asiassa todistajana kuultu rakennusvalvonnan edustaja on kuitenkin todennut, että tässä tapauksessa kiinteistö on pääsääntöisesti rakennusluvan mukaisessa käytössä eikä yksittäisen huoneiston ikärajoituksen vastainen käyttö hyvin todennäköisesti aiheuttaisi mitään rakennusvalvonnan toimenpiteitä.

Kokonaisharkinnassa on toisaalta otettava huomioon myös se, millainen tilanne on perustellusti ollut kantajien kannalta. Yhtiön toiminnan alkuvaiheessa kantajan asumiseen ei ole puututtu, vaan hänet on päinvastoin valittu yhtiön hallituksen jäseneksi ja sitten sen puheenjohtajaksi. Kantaja on toiminut yhtiön hallitustehtävissä noin vuoden ajan, ja hän on asunut kyseisessä huoneistossa lähes kaksi vuotta ennen päätöstä hallintaanotosta.

Osakkeenomistajien yhdenvertaisuus on asunto-osakeyhtiölain keskeinen periaate. Yhdenvertainen kohtelu edellyttää, että osakkeenomistajia kohdellaan samanlaisessa tilanteessa samalla lailla. Siitä, että yksittäisen osakkeenomistajan sallitaan tapauksen erityisolosuhteissa jatkaa asumista huoneistossa, ei kuitenkaan seuraa muille osakkeenomistajille oikeutta asua huoneistoissa vastoin yhtiöjärjestyksen määräystä.

Edellä esitettyjä seikkoja kokonaisuutena punnitessani pidän rikkomuksen vähäisyyttä puoltavia seikkoja tässä tapauksessa painavampina kuin rikkomuksen vähäistä suuremman merkityksen puolesta puhuvia seikkoja. Katson siten, että huoneiston hallintaan ottamiselle ei ole näytetty olleen riittäviä perusteita. Hylkään näin ollen yhtiön valituksen ja pysytän hovioikeuden tuomion voimassa.

Oikeusneuvos Pynnä: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Leppänen.

A oli tuonut laittomasti maahan 13,7 kilogrammaa 48-prosenttista amfetamiinia. A oli toiminut niin sanottuna kuriirina kuljettamalla saamiensa ohjeiden mukaan palkkiota vastaan huumausaine-erän sisältäneen matkailuauton Liettuasta Suomeen tarkoituksenaan jatkaa Norjaan. Teon kohteena olleen huumausaineen määrän ja laadun lisäksi Korkein oikeus otti huomioon A:n epäitsenäisen ja muita osallisia rajoitetumman aseman huumausaineiden maahantuonnissa ja tuomitsi A:n rangaistukseen, joka oli huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän laittomasta maahantuonnista olisi muutoin tuomittu. Ks. KKO:2017:9

RL 6 luku 3 §
RL 6 luku 4 §
RL 50 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 8.9.2014 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 7.9.2015 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Henrik Härkönen ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden presidentti Mikko Könkkölä sekä hovioikeuden jäsenet Heikki Rautiola ja Kati Lavi-Waltari.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa rangaistuksen mittaamisen osalta.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan.

Syyttäjä vaati vastauksessaan, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Pääasiaratkaisun perustelut

Kysymyksenasettelu

1. Käräjäoikeus on lukenut A:n syyksi törkeän huumausainerikoksen, koska A oli tuonut laittomasti Liettuasta Suomeen 13,7 kilogrammaa amfetamiinia, jonka pitoisuus oli ollut 48 prosenttia. Hovioikeuden tuomiosta ilmenee, että A:n oli ollut määrä kuljettaa saamiensa ohjeiden mukaisesti huumausaine-erän sisältänyt matkailuauto Liettuasta Suomen kautta Norjaan.

2. Käräjäoikeus on ottanut rangaistuksen mittaamisen keskeiseksi lähtökohdaksi rikoksen kohteena olevan huumausaineen laadun ja määrän. Käräjäoikeus on todennut, että huumausainetta oli ollut erittäin suuri määrä ja että sen pitoisuus oli ollut tavanomaista käyttövahvuutta selvästi korkeampi. Käräjäoikeus on tuominnut A:n kymmeneksi vuodeksi vankeuteen.

3. Hovioikeus on käräjäoikeuden tavoin katsonut, että A:lle tuomittavan rangaistuksen tuli huumausaineen määrän ja pitoisuuden perusteella olla hyvin ankara. Asiassa ei kuitenkaan ollut tullut ilmi, että A olisi ollut määräävässä asemassa huumausaineeseen nähden tai osallistunut rikoksen suunnitteluun, vaan hänen tehtävänsä oli ollut huumausaineen kuljettaminen. Näistä syistä hovioikeus alensi A:n rangaistuksen yhdeksäksi vuodeksi vankeutta.

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys A:lle tuomittavasta rangaistuksesta. Arvioitavana on erityisesti se, miten rangaistuksen mittaamisessa tulee ottaa huomioon A:n osuus huumausaineen laittomassa maahantuonnissa eli se, että hänen tehtävänään oli ollut toimia huumausaineen kuljettajana eli niin sanottuna kuriirina.

Rangaistuksen mittaamisen lähtökohdat

5. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Tekijän syyllisyys viittaa sekä teon vaikuttimiin että teon ilmentämään syyllisyyteen (KKO 2008:85 kohta 4).

6. Rikoslain 6 luvun 4 §:ää koskevan hallituksen esityksen mukaan myös rikoksen tekotapa vaikuttaa törkeysarvosteluun, vaikka sitä ei mainita lainkohdassa erikseen. Tekotapojen erot heijastavat pääsääntöisesti teon vaihtelevaa vahingollisuutta tai vaarallisuutta taikka ne kertovat tekijän syyllisyyden asteesta. Tekotapaa määrittävien piirteiden kuten esimerkiksi tekijän aseman merkitys määräytyy sen mukaan, mitä ne kertovat teon vahingollisuudesta ja vaarallisuudesta tai tekijän syyllisyydestä (HE 44/2002 vp s. 189 – 190).

7. Rangaistuksen määrääminen perustuu asianomaista rikosta koskevassa säännöksessä säädettyyn rangaistusasteikkoon. Sen pohjalta tapahtuvassa mittaamisharkinnassa ovat keskeisessä asemassa kysymyksessä olevaa rikosta koskevat rangaistuksen mittaamista ohjaavat Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisut. Jos sellaisia ei ole, huomioon voidaan ottaa myös muut samaa rikosta koskevat Korkeimman oikeuden ratkaisut, joissa Korkeimmassa oikeudessa on ollut kysymys myös rangaistuksen mittaamisesta. Jos Korkeimman oikeuden ratkaisukäytäntöä ei ole jonkin rikoksen osalta laisinkaan tai jos se on niukkaa, huomiota voidaan kiinnittää myös rangaistuskäytäntöä kuvaaviin tilastollisiin tai muihin selvityksiin, mikäli niistä ilmenevää rangaistustasoa voidaan pitää edellä mainitut rangaistuksen mittaamisperusteet huomioon ottaen oikeudenmukaisena (KKO 2011:102 kohta 19).

Rangaistuksen mittaaminen huumausainekuriirille

8. Rikoslain 50 luvun 2 §:n mukaan törkeästä huumausainerikoksesta tuomitaan vankeutta vähintään yksi vuosi ja enintään kymmenen vuotta. Säännöstä koskevan hallituksen esityksen mukaan kymmenen vuoden enimmäisrangaistusta tarvitaan kaikkein törkeimpiä ja vaarallisimpia rikoksia varten (HE 180/1992 vp s. 14).

9. Huumausainerikoksissa rangaistuksen mittaamiseen vaikuttaa keskeisesti se, kuinka vaarallisesta huumausaineesta on kysymys ja kuinka suuri määrä huumausainetta on ollut käsillä. Pitkään käytössä olleiden huumausaineiden osalta on tässä suhteessa muodostunut vakiintunutta rangaistuskäytäntöä, josta voidaan saada johtoa näiden seikkojen merkitystä harkittaessa (KKO 2011:108 kohta 11). Rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä ilmentävät siten rikoksen vahingollisuutta ja vaarallisuutta.

10. Kuten Korkein oikeus on lausunut asiassa KKO 2017:9 (kohta 12), huumausainerikoksesta tuomittavan rangaistuksen ei tule perustua yksin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatuun ja määrään, vaan rangaistuksen mittaamisessa on otettava huomioon kaikki rikoslain 6 luvun 4 §:ssä mainitut seikat. Etenkin törkeimmissä huumausainerikoksissa teon rangaistusarvoon vaikuttavat merkittävästi myös muut seikat kuin rikoksen kohteena olevan huumausaineen laatu ja määrä. Erityisesti laajamittaiseen huumausaineiden laittomaan maahantuontiin osallistuu yleensä useita henkilöitä selvästi erilaisissa tehtävissä. Tehtävän osoittama syyllisyys voi tällöin vaihdella rikokseen osallisten välillä huomattavasti.

11. Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussa KKO 2017:9 punninnut huumausainekuriirin rangaistukseen vaikuttavia seikkoja (kohdat 15 ja 16). Korkein oikeus on päätynyt siihen, että määrättäessä rangaistusta huumausainerikoksessa kuriirina toimineelle henkilölle on kiinnitettävä huomiota kuriirin maahantuoman huumausaineen laadun ja määrän lisäksi kuriirin osuuteen rikoksen tekemisessä ja muihin hänen syyllisyyteensä vaikuttaviin tekijöihin. Ainakin jos kuriirin osuus rikoksen tekemisessä on rajattu tarkoin vain kuljetustehtävään eikä hän ole tavoitellut rikoksella muuta hyötyä kuin vähäistä palkkiota eikä rikoksen tekemiseen liity muitakaan hänen syyllisyyttään lisääviä piirteitä, kuriirin rangaistuksen on perusteltua olla huomattavasti alempi kuin rikoksen suunnitelleiden ja sen keskeisten vaiheiden toteuttamisen järjestelleiden ja sen tuottamaa hyötyä tavoitelleiden henkilöiden rangaistus (kohta 17).

12. Mainitussa ratkaisussa vastaaja oli tuonut laittomasti maahan 7 884 grammaa 38 – 45-prosenttista amfetamiinia edelleen levittämistä varten. Hän oli toiminut niin sanottuna kuriirina kuljettamalla saamiensa ohjeiden mukaan palkkiota vastaan huumausaine-erän sisältäneen henkilöauton Virosta Suomeen. Asiassa ei ollut näytetty, että vastaaja olisi osallistunut rikoksen suunnitteluun tai huumausaineen hankintaan, että hänen tarkoituksenaan muin toimenpitein olisi ollut osallistua huumausaineen levittämiseen taikka että hän olisi tullut hyötymään huumausaine-erän Suomessa tapahtuvasta laittomasta levittämisestä luvattua palkkiota enempää. Korkein oikeus otti rangaistusta mitatessaan huomioon teon kohteena olleen huumausaineen määrän ja laadun lisäksi vastaajan epäitsenäisen ja muita osallisia rajoitetumman aseman huumausaineiden maahantuonnissa ja tuomitsi hänet viideksi vuodeksi kuudeksi kuukaudeksi vankeuteen eli rangaistukseen, joka oli huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän laittomasta maahantuonnista olisi muutoin tuomittu.

Rangaistuksen mittaaminen tässä asiassa

13. A on tuonut laittomasti maahan 13,7 kilogrammaa amfetamiinia eli hyvin suuren määrän erittäin vaarallista huumausainetta. Amfetamiinin pitoisuus on ollut 48 prosenttia eli se on ollut keskimääräistä voimakkaampaa. Huumausaineen laadun ja määrän sekä teko-olosuhteiden perusteella on ilmeistä, että huumausaineiden maahantuonti on liittynyt organisoidun rikollisryhmän toimintaan, mistä A:n on täytynyt olla perillä. Nämä seikat puoltavat rangaistuksen mittaamista rangaistusasteikon yläpäästä.

14. Toisaalta asiassa on katsottu selvitetyksi, että A oli osallistunut amfetamiinin laittomaan maahantuontiin kuljettamalla huumausaine-erän sisältäneen ajoneuvon saamiensa ohjeiden mukaisesti Liettuasta Suomeen tarkoituksenaan jatkaa edelleen Norjaan. A ei ollut ollut määräävässä asemassa huumausaineeseen nähden tai osallistunut rikoksen suunnitteluun, vaan hänen tehtävänsä oli ollut huumausaineen kuljettaminen.

15. Korkein oikeus katsoo, että A:lle tuomittavan rangaistuksen tulee, hänen osuutensa rajoittuessa yksinomaan kuriirina toimimiseen, olla huomattavasti alempi kuin tällaisen huumausaine-erän maahantuonnista tulisi muutoin tuomita. Kaikkien edellä todettujen seikkojen perusteella Korkein oikeus pitää oikeudenmukaisena seuraamuksena A:n syyksi luetusta rikoksesta kuuden vuoden vankeusrangaistusta. Hovioikeuden tuomitsemaa rangaistusta on siten alennettava.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle tuomittu vankeusrangaistus alennetaan kuudeksi vuodeksi vankeutta.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ilkka Rautio, Ari Kantor, Päivi Hirvelä ja Tatu Leppänen. Esittelijä Jukka Siro.

A oli osallistunut X Oy:n järjestämään tilaisuuteen, jonka ohjelmaan oli sisältynyt veneajelu yhtiön omistamalla 20-paikkaisella niin sanotulla RIB-veneellä. A vaati käräjäoikeudessa X Oy:ltä veneajelun järjestäjänä vahingonkorvausta sillä perusteella, että hän oli loukannut selkänsä veneajelussa sen seurauksena, että veneen kuljettaja oli ajanut liian suurella tilannenopeudella ristiaallokkoon ottamatta huomioon vallinneita meriolosuhteita. X Oy vaati kanteen hylkäämistä lausuen muun ohella, että A oli ollut tietoinen veneajelun luonteesta ja hyväksynyt siihen liittyneen riskin eikä yhtiö ollut menetellyt tuottamuksellisesti. Korkein oikeus katsoi ratkaisussa mainituilla perusteilla, että asiaan oli sovellettava merilakia ja ettei käräjäoikeus ollut toimivaltainen tutkimaan kannetta, vaan se olisi tullut käsitellä toimivaltaisessa merioikeudessa. Asia siirrettiin toimivaltaisen merioikeuden käsiteltäväksi. (Ään.)

MeriL 21 luku 1 §
MeriL 21 luku 3 §
OK 10 luku 24 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Espoon käräjäoikeuden tuomio 4.10.2013 ja Helsingin hovioikeuden tuomio 28.1.2015 ilmenevät tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisusta.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Outi Holmström ja hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Risto Hänninen, Tuomo Antila ja Heikki Rautiola.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, oliko Espoon käräjäoikeus ollut merilain säännökset huomioon ottaen toimivaltainen tuomioistuin tutkimaan kanteen. Muilta osin valitusluvan myöntäminen siirrettiin käsiteltäväksi valituksen yhteydessä.

Valituksessaan X Oy vaati, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan ja A:n kanne jätetään tutkimatta. Toissijaisesti X Oy vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja asia jätetään Espoon käräjäoikeuden tuomion varaan.

A vaati, että valitus hylätään ja asia palautetaan Espoon käräjäoikeuteen korvauksen määrää koskevan kysymyksen ratkaisemiseksi.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta, aikaisempi käsittely ja kysymyksenasettelu

1. A on 12.11.2008 osallistunut Y Oy:n kutsusta X Oy:n (jäljempänä yhtiö) järjestämään veneajeluun Porvoon Emäsalon ympäri niin sanotulla RIB-veneellä, jonka pituus on ollut 13 metriä ja huippunopeus 60 solmua ja jossa on ollut satulaistuimet 20 matkustajalle. Veneajelussa A:lle oli aiheutunut henkilövahinko. Kanteessaan käräjäoikeudessa A on vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle vahingonkorvausta kivusta ja särystä sekä muusta tilapäisestä haitasta ja pysyvästä haitasta. Kanteen mukaan veneajelun järjestäminen on ollut palvelun tarjoamista tai yleisötilaisuuden järjestämistä, jolloin vastuu lähentelee ankaraa vastuuta. Tällaisen tilaisuuden järjestäjällä on ollut korostettu huolellisuusvelvollisuus. Veneen kuljettaja on ajanut liian suurella tilannenopeudella ristiaallokkoon ottamatta huomioon vallinneita meriolosuhteita. Kanteen mukaan kuljettaja ei ollut menetellyt huolellisesti ja veneen ajosta oli aiheutunut täräys, jonka seurauksena A:n selkä oli murtunut. Lisäksi veneen suoja- ja turvavarustelu ei ollut vastannut sitä, mitä voidaan vaatia turvallisen kyydin järjestämiseltä veneen kyydissä olijoille.

2. Yhtiö on vastustanut A:n kannetta katsoen, että kysymyksessä on ollut tapaturma. Vastauksessaan yhtiö on lausunut, ettei se ollut vastuussa vahingosta, koska ammattimaisen palvelusten tarjoajan korvausvastuu ei ollut ankaraa eikä yhtiö ollut menetellyt tuottamuksellisesti. Veneen kuljettaja ei ollut veneretken luonne huomioon ottaen toiminut virheellisesti. RIB-veneily oli seikkailutoimintaa, jonka luonteeseen kuului, että veneellä ajettiin vauhdikkaasti eikä kyyti ollut tasaista, ja siksi siihen sisältyi aina riski. Yhtiö oli ohjeistanut osallistujia asianmukaisesti muun ohella siitä, miten veneen kyydissä olijoiden tuli joustaa aallokosta aiheutuneita iskuja jaloillaan, ja pyytänyt heitä ilmoittamaan tuki- ja liikuntaelimistön sairauksista ja vammoista. Yhtiö oli ennen veneajelua antanut tarvittavat tiedot, joiden perusteella jokainen osallistuja oli ollut tietoinen retken ja seikkailun vaaroista. A oli ollut tietoinen toiminnan luonteesta, ja osallistumalla tapahtumaan hän oli hyväksynyt kyseiseen toimintaan liittyneen riskin. Yhtiö oli riittävässä määrin ja vallitsevien ohjeiden mukaisesti huolehtinut osallistujien turvallisuudesta asianmukaisin varustein ja ohjeistuksin.

3. Käräjäoikeus on asianosaisten suostumuksella ratkaissut asiassa ensin kysymyksen yhtiön korvausvastuun perusteesta eli siitä, oliko yhtiö toiminut tuottamuksellisesti. Käräjäoikeus on katsonut asiassa jääneen näyttämättä, että yhtiö olisi menetellyt tuottamuksellisesti. Käräjäoikeus on tällä perusteella hylännyt kanteen. A:n valitettua hovioikeuteen ja toistettua kanteensa hovioikeus on kumonnut käräjäoikeuden tuomion ja palauttanut asian käräjäoikeuden käsiteltäväksi vahingonkorvauksen määrän osalta. Hovioikeuden mukaan yhtiö ei ollut näyttänyt toimineensa vallinneiden olosuhteiden edellyttämällä tavalla ajoreitin valinnan ja tilannenopeuden suhteen eikä varmistuneensa, ettei veneajelusta aiheutunut vaaraa matkustajien turvallisuudelle ja terveydelle. Yhtiö oli siten palvelun järjestäjänä menetellyt sille vahingonkorvausvastuun synnyttävällä tavalla.

4. Yhtiölle on asiassa myönnetty oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla valituslupa rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko Espoon käräjäoikeus ollut merilain säännökset huomioon ottaen toimivaltainen tuomioistuin tutkimaan A:n kanteen. Asiassa on siten Korkeimmassa oikeudessa kysymys tuomioistuimen asiallisesta toimivallasta.

Oikeuspaikkaa koskeva väite ja asianosaisten kannanotot

5. Yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa esittänyt, että Espoon käräjäoikeuden olisi tullut viran puolesta jättää kanne tutkimatta, kun kysymyksessä oli merioikeuden yksinomaiseen ja ehdottomaan toimivaltaan kuuluva asia. Yhtiön kotipaikka huomioon ottaen toimivaltainen tuomioistuin olisi tässä tapauksessa ollut Helsingin käräjäoikeus merioikeutena. Hovioikeuden olisi pitänyt jättää A:n valitus tutkimatta ja kumota käräjäoikeuden tuomio, vaikka käräjäoikeuden toimivallasta ei ollutkaan tehty väitettä käräjäoikeudessa eikä hovioikeudessa. Yhtiön mukaan asiaan soveltui merilaki, koska veneajelussa oli ollut kysymys kaupallisessa tarkoituksessa tehdystä matkustajien kuljetuksesta. Yhtiö oli ollut merilaissa tarkoitettu laivanisäntä sekä rahdinkuljettaja, ja A merilaissa tarkoitettu aluksen matkustaja siitä huolimatta, että hän ei ollut itse maksanut veneajelusta vaan Y Oy hänen puolestaan osana ohjelmapakettia. Kysymys on ollut tilanteesta, jossa henkilöä on kuljetettu veneellä sopimuksen perusteella.

6. Yhtiö on soveltuvista vahingonkorvausvastuuta koskevista säännöksistä lausunut, että merilain 15 luvun 11 §:n mukaan rahdinottaja vastaa henkilövahingosta, joka matkustajalle aiheutuu matkalla sattuneesta tapahtumasta, jos vahinko on aiheutunut rahdinottajan tai jonkun hänen vastuullaan toimivan virheestä tai laiminlyönnistä. Lisäksi merilain 7 luvun 1 §:n mukaan laivanisäntä on, jollei toisin ole säädetty, vastuussa vahingosta, jonka esimerkiksi aluksen päällikkö tai laivaväki on toimessaan tekemällään virheellä tai laiminlyönnillä aiheuttanut. Merilaki soveltui merilain 15 luvun 2 §:n 3 momentin ja 19 §:n perusteella myös tapauksiin, joissa korvauskanne ei perustu kuljetussopimukseen. Käräjäoikeus on lisäksi ratkaisussaan arvioinut sitä, onko yhtiöllä ollut velvollisuus pitää merilain 18 luvun 1 §:ssä tarkoitettua laivapäiväkirjaa tai konepäiväkirjaa ja onko veneen kuljettaja ollut velvollinen antamaan saman luvun 6 §:ssä tarkoitetun meriselityksen taikka 8 §:ssä tarkoitetun kirjallisen ilmoituksen Liikenteen turvallisuusvirastolle. Tästä huolimatta käräjäoikeus ei ollut kiinnittänyt huomiota siihen, että asia olisi kuulunut merioikeuden toimivaltaan.

7. A on puolestaan katsonut, että Espoon käräjäoikeus on ollut toimivaltainen tuomioistuin käsittelemään asian. Merilaki on lähtökohtaisesti kauppamerenkulkua sääntelevä laki. Merilakia säännöksineen ei ole tarkoitettu nyt kysymyksessä ollutta epätyypillistä merellä liikkumista varten. Nyt kysymyksessä ollut merellä liikkuminen ei ollut merilain tarkoittamassa mielessä kauppamerenkulkua, eikä veneellä ole ajettu mitään määrättyä satamien välistä reittiä tai edes kuljettu meriväylillä. Tässä tapauksessa merellä ei ollut ollut tarkoitus liikkua normaalilla tavalla, vaan kysymys oli ollut osallistujien viihdyttämisestä. A:n kanne on perustunut tapahtuman järjestäjän korostettuun huolellisuusvelvollisuuteen. A ei ole perustanut vaatimuksiaan merilain tai minkään muun merellä liikkumista koskevan normin rikkomiseen eikä asiassa ole vaadittu kenellekään merilakiin perustuvaa seuraamusta. Asian ratkaiseminen ei ole edellyttänyt merilain soveltamista tai tulkitsemista eikä myöskään merilain osaamista tai ymmärrystä. Tapahtuma-aikaan tai sen jälkeen ennen Korkeimmassa oikeudessa nyt esitettyä väitettä yhtiö ei ole itsekään pitänyt harjoittamaansa toimintaa merilain perusteella arvioitavana.

Toimivaltaisesta tuomioistuimesta merioikeusjutuissa

8. Toimivaltaisesta tuomioistuimesta ja oikeudenkäynnistä merioikeusjutuissa säädetään merilain 21 luvussa. Luvun 1 §:n 1 momentin mukaan toimivaltaiset alioikeudet (merioikeudet) jutuissa ja asioissa, jotka on ratkaistava merilain mukaan, ovat vain tietyt hovioikeuspiireittäin määräytyvät käräjäoikeudet. Helsingin hovioikeuspiirissä merioikeutena toimii Helsingin käräjäoikeus. Säännöksen 3 momentin mukaan merioikeudessa käsiteltävissä jutuissa tuomioistuinta avustaa kaksi meriasiantuntijaa, jollei merioikeuden puheenjohtaja asian vähäisen merkityksen tai sen laadun vuoksi päätä, että asiantuntijoiden läsnäolo ei ole tarpeellista. Luvun 2 §:n mukaan asiantuntijoiden tehtävänä on avustaa oikeutta merenkulullisissa ja meriteknisissä kysymyksissä.

9. Merilain 21 luvun 3 §:ssä säädetään toimivaltaisesta merioikeudesta riitajutussa. Pykälän mukaan riitajutut, jotka käsitellään merilain mukaan, on, jollei toisin säädetä, haastettava merioikeuteen siinä hovioikeuspiirissä, jossa vastaajalla on kotipaikkansa tai jossa hän harjoittaa pysyvästi liikettään tai jossa alus on. Merilain matkustajien ja matkatavaran kuljetusta koskevan 15 luvun 23 §:n mukaan riidassa, joka koskee matkustajien kuljetuksesta tehdystä sopimuksesta johtuvaa vastuuta, säädetään lain 21 luvun 5 §:ssä. Viimeksi mainitun säännöksen perusteella kantajan oikeutta nostaa kanne voidaan kuljetussopimuksessa rajoittaa vain tiettyihin merioikeuksiin, sitä pidemmälle menevien rajoitusten ollessa tehottomia. Asianosaisten mahdollisuudesta sopia riita-asiassa toimivaltaisesta merioikeudesta säädetään 21 luvun 6 §:ssä.

10. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään tältä osin, että merilain säännösten perusteella merioikeusjutussa, jossa on kyse matkustajien kuljetusta koskevasta riita-asiasta, voidaan rajoitetusti sopia oikeuspaikasta eri merioikeuksien välillä. Sen sijaan asianosaiset eivät voi sopia merioikeus-jutun ratkaisemisesta merioikeuden sijaan yleisessä tuomioistuimessa vaan merioikeus on ehdoton ja yksinomainen oikeuspaikka tällaisessa jutussa. Tätä johtopäätöstä tukevat myös oikeuskäytännössä esitetyt kannanotot, joiden mukaan merilain 21 luvun 9 §:n mukainen toimivaltainen merioikeus rikosjutuissa on vastaavasti oikeuspaikkana ehdoton ja yksinomainen (KKO 2004:67, kohta 2 ja KKO 2007:54, kohta 2).

11. Oikeudenkäymiskaaren 10 luku sisältää säännökset oikeuspaikasta eli käräjäoikeuksien alueellisesta toimivallasta riita-asioissa. Luvun 23 §:n 1 momentin mukaan hovioikeus ei saa muutoksenhaun yhteydessä tutkia, onko pääasia tutkittu ja ratkaistu alueellisesti toimivaltaisessa käräjäoikeudessa, jollei asianosainen ole tehnyt väitettä toimivallan puuttumisesta käräjäoikeudessa ja hakenut muutosta tästä kysymyksestä annettuun ratkaisuun. Pykälän 2 momentin mukaan Korkein oikeus saa tutkia alueellista toimivaltaa koskevan kysymyksen vain, jos hovioikeus on tutkinut kysymyksen ja sanotusta kysymyksestä annetusta ratkaisusta valitetaan. Näitä lainkohtia sovelletaan myös niihin asioihin, joihin sovelletaan ehdottomia oikeuspaikkoja koskevia sanotun luvun 11 – 17 §:n säännöksiä.

12. Oikeudenkäymiskaaren 10 lukua muutettiin 1.9.2009 voimaan tulleella lailla oikeudenkäymiskaaren muuttamisesta (135/2009). Aikaisemmin voimassa olleen lain mukaan ylemmän tuomioistuimen oli muutoksenhaussa viran puolesta tutkittava, oliko alempi tuomioistuin ollut toimivaltainen tutkimaan ehdottomaan oikeuspaikkaan kuuluvan asian. Lainmuutoksen yhteydessä ei muutettu tuomioistuinten asiallista toimivaltaa koskevia säännöksiä eikä siten muutoksenhakutuomioistuimen velvollisuutta tutkia omasta aloitteesta tuomioistuimen asiallinen toimivalta esimerkiksi merioikeusasioissa (HE 70/2008 vp s. 18 ja 44). Näin ollen myös muutoksenhakutuomioistuimella on velvollisuus viran puolesta tutkia, onko sen käsiteltävänä oleva asia kuulunut merioikeuden toimivaltaan.

Asiallisen toimivallan määräytymisestä merioikeusjutuissa

13. Kuten merilain 21 luvun 1 §:n sanamuodosta ilmenee, vain sellaiset asiat, jotka on ratkaistava merilain mukaan, on käsiteltävä merioikeudessa. Tuomioistuimen asiallisen toimivallan kannalta onkin arvioitava, onko asiaan tullut soveltaa merilain säännöksiä.

14. Riita-asian oikeudenkäyntiä koskee niin sanottu määräämisperiaate, joka ilmenee oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 §:n 2 momentista. Sen mukaan asiassa, jossa sovinto on sallittu, tuomiota ei saa perustaa seikkaan, johon asianosainen ei ole vaatimuksensa tueksi vedonnut. Lainkohdassa seikalla tarkoitetaan oikeusseuraamuksen kannalta välittömästi ratkaisuun vaikuttavaa tosiasiaa eli niin sanottua oikeustosiseikkaa. Seikkaan vetoamisella tarkoitetaan puolestaan sitä, että asianosainen tuo seikan esiin nimenomaan tarkoituksin saada se ratkaisun perusteeksi. Jos tällaiseen seikkaan ei vedota, tuomioistuin ei voi perustaa tuomiotaan siihen siinäkään tapauksessa, että seikka muutoin tulisi asiassa esille tai olisi tuomioistuimen tiedossa. Edellä kuvattu väittämistaakka ei kohdistu niin sanottuihin todistustosiseikkoihin tai aputosiseikkoihin, jotka ovat vaaditun seuraamuksen kannalta ainoastaan välillisesti relevantteja tosiseikkoja. Väittämistaakka ei myöskään koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia (KKO 2016:47, kohdat 15 – 17 ja niissä viitatut oikeuslähteet). Vetoaminen tiettyihin lainsäännöksiin tai oikeusperiaatteisiin ei sen vuoksi ole yleensä välttämätöntä (KKO 1997:90).

15. Korkein oikeus katsoo, että arvioitaessa asianosaisten vetoamia oikeustosiseikkoja, kysymys merilain soveltumisesta ei ratkea pelkästään sen mukaan, edellyttääkö kantaja asian ratkeavan merilain säännösten perusteella. Toimivallan määräytymisen kannalta ratkaisevaa on, tuleeko asiaa ratkaistaessa asianosaisten vetoamat seikat huomioon ottaen sovellettavaksi merilaki (KKO 2008:75, kohta 6). Esimerkiksi ennakkopäätöksessä KKO 1996:108 katsottiin, että alukseen kohdistuneesta oikeudenvastaisesta saarrosta mahdollisesti aiheutuneen vahingon korvaamista koskeva juttu ei ollut merilain mukaan ratkaistava, vaikka jutussa oli vedottu siihen, ettei alus ollut saarron aikana merilaissa tarkoitetulla tavalla merikelpoinen.

Merilain soveltamisesta tässä tapauksessa

16. Korkein oikeus toteaa, että merilaki on lähtökohtaisesti kauppamerenkulkua sääntelevä laki. Tämä ilmenee muun muassa merilain 1 luvun 9 §:stä, jonka mukaan muuhun kuin kauppamerenkulkuun käytettävään alukseen sovelletaan merilain säännöksiä vain, mikäli ne kulloinkin tällaiseen alukseen soveltuvat. Merilain soveltamisalaa koskeva säännös edellyttää siten tapauskohtaista harkintaa sen suhteen, mitkä merilain säännökset tulevat sovellettavaksi (KKO 2010:79, kohdat 9 - 10). Vesillä liikkumista säännellään merilain ohella myös vesiliikennelaissa, jonka soveltamisala on yleinen. Sanotun lain säännöksiä sovelletaan sen 2 §:n 2 momentin mukaan myös kauppamerenkulkuun käytettäviin aluksiin siltä osin kuin niistä ei erikseen säädetä merilaissa tai alusturvallisuuden valvonnasta annetussa laissa tai muualla laissa.

17. Voimassa olevassa merilaissa ei ole määritelty mitä kauppamerenkululla tarkoitetaan. Vesiliikennelain perusteluissa (HE 66/1996 vp s. 6) on todettu, että varsinaisia kauppamerenkulkua koskevia säännöksiä sovellettaisiin ensisijaisesti kauppa-aluksiin. Merilain säätämishistoriasta ja nykyistä alusrekisterilakia koskevista perusteluista on kuitenkin pääteltävissä, ettei kauppamerenkulkua ole tarkoitettu niin kapea-alaiseksi, että se koskisi vain kauppa-aluksia. Alusrekisterilain perusteluissa (HE 24/1993 vp s. 11 – 12) on todettu, että kauppamerenkulkuna pidetään yleisesti kaikkea ansiotarkoituksessa tai muutoin korvausta vastaan aluksella suoritettua toimintaa. Perustelujen mukaan tyypillisimmät toiminnot ovat lastin ja matkustajien kuljettaminen. Tämän lisäksi kauppamerenkulkuun kuuluu esimerkiksi hinaus, jäänmurtaminen, pyynti sekä pelastus- ja avustustoiminta. Esitöiden mukaan aluksen vuokraustoimintaa on myös pidettävä kauppamerenkulkuna samoin kuin aluksen käyttämistä ravintolalaivana silloin, kun se samalla on edelleen merikelpoinen.

18. Laajaa kauppamerenkulun käsitettä tukee myös se, että nykyistä merilakia edeltäneen merilain (167/1939) 2 §:n 2 momentissa oli aina lailla 237/1967 tehtyyn muutokseen asti määritelty, mitä kauppamerenkululla tarkoitettiin. Lainuudistuksessa määritelmä poistettiin, sillä käsite oli riippuvainen siitä, että toiminta tapahtui ansiotarkoituksessa tai muutoin korvausta vastaan. Lain esitöissä todettiin, että myös alukset, joilla harjoitetaan henkilökuljetusta maksutta, kuten esimerkiksi tehtaiden ja yritysten henkilökuntakuljetuksissa työpaikalle ja takaisin, kuuluvat tietyin kohdin merilainsäädännön alaisuuteen. Lisäksi sana "kauppa-alus" vaihdettiin sanaan "alus", koska säännöksen täytyi katsoa käsittävän myös muunlaisia aluksia, esimerkiksi aluksia, joita käytetään hallinnollisiin tarkoituksiin tai jotka varustetaan tieteellistä tutkimusretkeä varten, sekä eräitä huvialuksia (HE 18/1966 vp s. 1). Merilain 6 luvun 1 §:n muuttamisesta annetun lain (310/2008) esitöissä kuvataan lainsäädännön nykytilaa tältä osin kohdassa Merilaki, kauppa-aluksen määritelmä ja kauppamerenkulun määritelmä (HE 176/2007 s. 1 – 2). Siinä lausutaan, että kauppamerenkulku on määritelty esimerkiksi väylämaksulaissa (1122/2005), jossa kauppamerenkululla tarkoitetaan aluksella ansiotarkoituksessa suoritettua toimintaa, kuten lastin ja matkustajien kuljettamista, hinausta, jäänmurtamista, pyyntiä tai pelastus- ja avustustoimintaa.

19. Aluksen käsite on muutoinkin laaja. Alusta ei ole määritelty merilaissa, mutta esimerkiksi meriteiden sääntöjen (asetus kansainvälisistä säännöistä yhteentörmäämisen ehkäisemiseksi merellä vuonna 1972 tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta 538/1977) mukaan alus tarkoittaa jokaista uivaa laitetta, myös alusta ilman uppoamaa, maaefektialusta sekä vesilentokonetta, jota käytetään tai voidaan käyttää vesitse tapahtuvaan kuljetukseen (3 säännön a kohta).

20. Tässä tapauksessa kyseessä oleva RIB-vene on ollut 13 metriä pitkä ja siinä on ollut paikat enintään 20 matkustajalle. Merilain 1 luvun 2 §:n mukaan suomalaisen aluksen, jota käytetään kauppamerenkulkuun, tulee olla merkitty alusrekisteriin alusrekisterilain (512/93) mukaisesti. Alusrekisterilain 1 luvun 1 §:n mukaan suomalaisista kauppamerenkulkuun käytettävistä aluksista, joiden pituus on vähintään 15 metriä, on pidettävä alusrekisteriä. Luvun 2 §:n mukaan alusrekisteriin voidaan omistajan pyynnöstä merkitä pienempikin kuin 1 §:ssä tarkoitettu kauppamerenkulkuun käytettävä suomalainen alus, jos sen pituus on vähintään kymmenen metriä. Viimeksi mainitun säännöksen esitöissä todetaan, että vapaaehtoisen rekisteröinnin edellytyksenä olisi, että alusta käytetään kauppamerenkulkuun. Rekisteröinti koskisi tämän vuoksi lähinnä alle 15 metrisiä kalastusaluksia sekä matkustajien kuljetukseen tarkoitettuja taksiveneitä ja pieniä vesibusseja sekä vuokrattavia huviveneitä (HE 24/1993 vp s. 11 – 14). Asiassa ei ole esitetty selvitystä, onko mainittu RIB-vene, joka kokonsa puolesta olisi ollut rekisteröitävissä, ollut merkitty alusrekisteriin.

21. Oikeuskäytännössä on katsottu, että vahingonkorvauskanteeseen, jonka perusteena oli isohkon huvikäytössä olleen purjeveneen karilta irrottamisen yhteydessä veneessä vieraana olleelle henkilölle aiheutuneet vammat, tuli soveltaa merilakia (KKO 1980 II 126). Ratkaisun mukaan vieraan asema oli verrattavissa matkustajan asemaan ja aluksen omistaja oli laivanisäntänä vastuussa aiheutuneesta vahingosta.

22. Korkein oikeus toteaa johtopäätöksenään tältä osin, että vaikka asiassa ei ole selvitystä kyseessä olevan RIB-veneen merkitsemisestä alusrekisteriin, ei yhtiön toiminnan kaupallinen luonne ja veneen ominaisuudet huomioon ottaen ole perusteltua tulkita kauppamerenkulun käsitettä niin suppeasti, etteikö merilaki lähtökohtaisesti olisi sovellettavissa veneen toimintaan ja siten nyt ratkaistavana olevaan asiaan, mikäli asianosaisten asiassa vetoamat oikeustosiseikat sitä edellyttävät. Joka tapauksessa merilaki voi tulla sovellettavaksi merilain 1 luvun 9 §:n perusteella siinäkin tapauksessa, että alusta ei katsottaisi käytetyn kauppamerenkulkuun.

23. Merilain 15 luvussa säädetään matkustajien ja matkatavaran kuljetuksesta. Luvun 1 §:n 1 momentin määritelmän mukaan rahdinottajalla tarkoitetaan henkilöä, joka sopimuksen perusteella, ammattimaisesti tai vastiketta vastaan, ottaa kuljetettavakseen aluksella matkustajia taikka matkustajia ja matkatavaraa. Pykälän 2 momentin määritelmän mukaan matkustajalla puolestaan tarkoitetaan ensisijaisesti henkilöä, jota matkustajankuljetuksesta tehdyn sopimuksen nojalla kuljetetaan tai aiotaan kuljettaa aluksella. Luvussa on säännökset muun muassa sekä rahdinottajaa (3 §) että matkustajaa (4 §) koskevista velvollisuuksista, rahdinottajan vastuusta henkilövahingosta (11 §) ja vahingonkorvauksen sovittelusta (13 §), vastuun rajoituksista, vastuumääristä ja niiden rajoittamisesta (14 – 18 §) sekä korvausvaatimuksen esittämiseen oikeutetuista. Vielä 15 luvussa on määräyksiä vakuutuksista ja toiminnan valvonnasta (24 – 28 §). Lisäksi merilain 7 luvussa säädetään vastuun yleisistä edellytyksistä ja vastuun kanavoinnista laivanisännälle (1 §) sekä 9 luvussa puolestaan vastuun rajoittamisesta. Merilain 16 – 18 luvuissa säädetään menettelystä merionnettomuuksien yhteydessä. Merilain 19 luvussa puolestaan säädetään saatavan vanhentumisesta.

24. Merilain säännökset ovat osin myös pakottavia. Merilain 15 luvun soveltamisalaa koskevan 2 §:n mukaan eräitä säädettyjä poikkeuksia lukuun ottamatta luvun säännöksiä noudatetaan, jollei toisin ole sovittu tai tavasta muuta johdu. Luvun 21 §:ssä rajoitetaan eräin osin sopijapuolten oikeutta sopia matkustajan vahingoksi rahdinottajan vastuusta. Luvun 19 §:n mukaan sovelletaan mitä luvussa säädetään rahdinottajan vastuusta vapauttamisesta tai sen rajoittamisesta, vaikka vahingonkorvauskanteet eivät perustuisikaan kuljetussopimukseen.

25. Korkein oikeus toteaa, että merilain säännökset soveltuvat siten varsin laaja-alaisesti ja osin pakottavastikin tilanteisiin, joissa kysymys on ammattimaisessa matkustajien kuljetuksessa aiheutuneesta henkilövahingosta, ja että merilaki säätelee varsin yksityiskohtaisesti osapuolten vastuun perusteita ja toisaalta sen rajoituksia henkilövahinkoon johtaneissa onnettomuuksissa.

26. A on edellä kohdassa 1 selostetuin tavoin vedonnut kanteensa keskeisenä vastuuperusteena yhtiön toimintaan veneajelun järjestäjänä sekä siihen, että veneen kuljettaja oli ajanut liian suurella tilannenopeudella ristiaallokkoon ottamatta huomioon vallinneita meriolosuhteita. Lisäksi A on vastuuperusteena vedonnut veneen suoja- ja turvavarustelun puutteisiin. Yhtiö on puolestaan vedonnut edellä kohdassa 2 selostetuin tavoin kanteen keskeisinä kiistämisperusteina siihen, ettei yhtiö ollut menetellyt tuottamuksellisesti eikä veneen kuljettaja ollut veneretken luonne huomioon ottaen toiminut virheellisesti. Toiminnan luonteeseen kuului, että siihen sisältyi aina riski. Yhtiö oli riittävässä määrin ja vallitsevien ohjeiden mukaisesti huolehtinut osallistujien turvallisuudesta asianmukaisin varustein ja ohjeistuksin.

27. Korkein oikeus toteaa, että vaikka A ei henkilökohtaisesti ollut tehnyt yhtiön kanssa sopimusta venekuljetuksesta, yhtiön vastuu perustuu kanteen mukaan yhtiön Y Oy:n kanssa tekemään sopimukseen veneajelun järjestämisestä. Sillä, luonnehditaanko yhtiön toimintaa tai veneajelun järjestämistä palvelun tarjoamiseksi, yleisötilaisuuden järjestämiseksi tai matkustajien ammattimaiseksi kuljettamiseksi, ei voida katsoa olevan asiassa ratkaisevaa merkitystä. Olennaista merilain soveltamisen kannalta sen sijaan on, että yhtiö on sopimuksen perusteella ammattimaisesti ja vastikkeellisesti kuljettanut A:ta kauppamerenkulkuun soveltuvalla aluksella, jonka kuljetuksen aikana A:lle on aiheutunut henkilövahinko, josta hän vaatii yhtiötä vastuuseen. Kyse on siten tosiasiallisesti ollut merilain 15 luvun 1 §:n määritelmien mukaisesta sopimukseen perustuvasta ammattimaisesta tai vastikkeellisesta matkustajien kuljetuksesta, johon siten soveltuvat myös muut mainitun luvun säännökset, kun muuta ei ole edes väitetty sovitun. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että arvioitaessa vastuuperusteeksi esitettyä veneen kuljettajan menettelyä tai yhtiön toimintaa veneajelun järjestäjänä vallitsevissa meriolosuhteissa sekä aluksen käyttäytymistä niissä, on meriasiantuntijoiden käyttäminen oikeudenkäynnissä perusteltua.

28. Korkein oikeus katsoo edellä mainituilla perusteilla, että asiaan olisi tullut soveltaa merilakia ja että sen vuoksi asian ehdoton ja yksinomainen oikeuspaikka on asianmukainen merioikeus. Vailla merkitystä on, etteivät asianosaiset alemmissa oikeuksissa ole vedonneet merilain säännöksiin tai perustaneet vaatimuksiaan sen mukaiseen vastuuseen. Kuten edellä kohdassa 14 on selostettu, väittämistaakka ei koske oikeustosiseikkojen oikeudellista arviointia eikä vetoaminen tiettyihin lainsäännöksiin tai oikeusperiaatteisiin ole tarpeen, vaan tuomioistuimen on otettava ne viran puolesta huomioon. Mikäli asia kuuluu ehdottomaan oikeuspaikkaan, tuomioistuimen on viran puolesta tutkittava toimivaltansa.

29. Kun edellä mainituilla perusteilla asian käsittely on palautettava toimivaltaiseen merioikeuteen, jonka tulee ottaa asia kokonaisuudessaan uudelleen käsiteltäväksi, Korkein oikeus ei tutki asiaa enemmälti. Samasta syystä lausunnon antaminen valitusluvan myöntämisestä, siltä osin kuin se on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä, raukeaa.

Päätöslauselma

Hovioikeuden ja käräjäoikeuden tuomiot kumotaan. Asia siirretään Helsingin käräjäoikeuteen, jonka tulee toimivaltaisena merioikeutena omasta aloitteestaan ottaa asia kiireellisesti käsiteltäväkseen merilain 21 luvun 1 §:ssä tarkoitettuna asiana ja huomioon ottaen siirtämisen syy siinä laillisesti menetellä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Jorma Rudanko (eri mieltä), Ari Kantor, Mika Huovila (eri mieltä) ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Pertti Lenkkeri (mietintö).

Esittelijän mietintö ja eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeussihteeri Lenkkeri: Mietintö vastasi Korkeimman oikeuden ratkaisua perustelujen kohtien 1 – 15 osalta. Tämän jälkeisiltä osin esittelijä ehdotti, että Korkein oikeus lausuisi tapausta koskevana arvionaan ja johtopäätöksinään seuraavaa:

Toiminnan kaupallista luonnetta ja aluksen ominaisuuksia koskevien kannanottojen merkitys

X Oy on katsonut ensinnäkin, että asiaan olisi tullut soveltaa merilakia, koska sen harjoittama RIB-venetoiminta on tehty kaupallisessa tarkoituksessa. Tähän liittyen yhtiö on lausunut, että Y Oy oli maksanut palvelusta, X Oy:n omistama alus oli katsastettu vuokraveneeksi ja alusta oli kuljettanut henkilö, jolla oli asianmukainen pätevyys kyseisenlaisen aluksen kuljettamiseksi. Lisäksi yhtiö on viitannut aluksen teknisiin ominaisuuksiin, kuten sen pituuteen ja painoon sekä matkustajapaikkamäärään ja moottoreiden tehoon. A on puolestaan katsonut, että X Oy:n harjoittamassa RIB-venetoiminnassa on ollut kysymys osallistujien viihdyttämisestä. Kysymys ei ole ollut sellaisesta kauppamerenkulusta, jota merilaissa on tarkoitettu, eikä X Oy:n RIB-vene ole ollut matkustaja-alus.

Korkein oikeus todennee, että merilaki on lähtökohtaisesti kauppamerenkulkua sääntelevä laki. Tämä ilmenee muun muassa merilain 1 luvun 9 §:stä, jonka mukaan muuhun kuin kauppamerenkulkuun käytettävään alukseen sovelletaan merilain säännöksiä vain, mikäli ne kulloinkin tällaiseen alukseen soveltuvat. Vesillä liikkumista säännellään merilain ohella kuitenkin myös vesiliikennelaissa, jonka soveltamisala on yleinen. Sanotun lain säännöksiä sovelletaan sen 2 §:n 2 momentin mukaan myös kauppamerenkulkuun käytettäviin aluksiin siltä osin kuin niistä ei erikseen säädetä merilaissa tai alusturvallisuuden valvonnasta annetussa laissa tai muualla laissa.

Voimassa olevassa merilaissa ei ole määritelty sitä, mitä tarkoitetaan kauppamerenkululla. Vesiliikennelain perusteluissa (HE 66/1996 vp s. 6) on sinänsä todettu, että varsinaisia kauppamerenkulkua koskevia säännöksiä sovellettaisiin ensisijaisesti kauppa-aluksiin. Merilain säätämishistoriasta ja nykyistä alusrekisterilakia koskevista perusteluista on kuitenkin pääteltävissä, ettei kauppamerenkulkua ole tarkoitettu niin kapea-alaiseksi, että se koskisi vain kauppa-aluksia. Alusrekisterilain perusteluissa (HE 24/1993 vp s. 11 – 12) on todettu, että kauppamerenkulkuna pidetään yleisesti kaikkea ansiotarkoituksessa tai muutoin korvausta vastaan aluksella suoritettua toimintaa. Perustelujen mukaan myös aluksen vuokraustoimintaa samoin kuin aluksen käyttämistä ravintolalaivana silloin, kun se samalla on merikelpoinen, olisi pidettävä kauppamerenkulkuna. Laajaa kauppamerenkulun käsitettä tukee myös se, että nykyistä merilakia edeltäneen merilain (167/1939) 2 §:n 2 momentissa oli aina lailla 237/1967 tehtyyn muutokseen asti määritelty, että kauppamerenkululla tarkoitettiin, paitsi tavaran ja henkilöiden kuljetusta, myös hinausta, jäänsärjentää, pyyntiä, pelastusta ja muuta sellaista toimintaa, jota ansiotarkoituksessa tai muuten korvauksesta aluksella harjoitettiin. Määritelmä poistettiin merilaista, koska sen katsottiin parhaiten soveltuvan muuhun yhteyteen (HE 18/1966 vp s. 1).

Myös se, mitä aluksella tarkoitetaan, on ymmärretty varsin laajasti. Alusta ei ole määritelty merilaissa, mutta esimerkiksi meriteiden sääntöjen (asetus kansainvälisistä säännöistä yhteentörmäämisen ehkäisemiseksi merellä vuonna 1972 tehdyn yleissopimuksen voimaansaattamisesta 538/1977) mukaan alus tarkoittaa jokaista uivaa laitetta, myös alusta ilman uppoamaa, maaefektialusta sekä vesilentokonetta, jota käytetään tai voidaan käyttää vesitse tapahtuvaan kuljetukseen (3 säännön a kohta).

Korkein oikeus todennee edellä olevan perusteella, että X Oy:n kaupallisessa tarkoituksessa harjoittama RIB-venetoiminta on sinänsä ollut sellaista toimintaa, johon merilaki voi tulla sovellettavaksi. Tuomioistuimen asiallinen toimivalta ei kuitenkaan määräydy yksin tällä perusteella, vaan erikseen on edellä kohdissa 13 – 15 selostetuista lähtökohdista käsin arvioitava, onko esillä oleva asia tullut ratkaista merilain säännöksiä soveltamalla.

Laivanisännän vastuuta koskevan sääntelyn merkitys

X Oy on Korkeimmassa oikeudessa lausunut, että yhtiö on ollut aluksen laivanisäntä ja laivanisäntää koskee se, mitä merilain 7 luvun 1 §:ssä säädetään laivanisännän vastuusta. Yhtiö ei ole lausunut siitä, mikä merkitys säännöksellä sen mielestä pitäisi olla A:n kannetta asiallisesti ratkaistaessa, vaan se on viitannut säännöksen olemassaoloon perustellakseen asian kuulumista merioikeuden toimivaltaan.

Korkein oikeus todennee, että yhtiön viittaamassa merilain 7 luvun 1 §:ssä säädetään niin sanotusta vastuun kanavoinnista. Pykälän 1 momentin mukaan laivanisäntä on, jollei toisin ole säädetty, vastuussa sellaisesta vahingosta, jonka aluksen päällikkö tai laivaväki taikka säännöksessä tarkoitettu muu aluksen lukuun toiminut henkilö on toimessa tekemällään virheellä tai laiminlyönnillä aiheuttanut. Pykälän 2 momentissa säädetään puolestaan siitä, että laivanisännällä, joka on suorittanut korvausta 1 momentissa mainitusta vahingosta, on oikeus vaatia suorittamansa määrä vahingon aiheuttajalta tämän korvausvastuuta koskevien perusteiden mukaan.

Esillä olevassa asiassa A on kohdistanut vahingonkorvausvaatimuksensa X Oy:öön. Kanteessaan A on lausunut, että yhtiöön työsuhteessa ollut veneen kuljettaja ST ei ollut menetellyt huolellisesti. Kannetta vastustaessaan X Oy ei kuitenkaan ole käräjäoikeudessa eikä myöhemminkään väittänyt, että se ei olisi vastuussa veneen kuljettajana toimineen ST:n menettelystä tai laiminlyönneistä taikka muidenkaan palvelun tarjoamiseen osallistuneiden henkilöiden toimista. Yhtiö ei ole muutoinkaan väittänyt, että se olisi asiassa lähtökohtaisesti väärä vastuutaho. Kanteen vastustamisen perusteena yhtiö on tosin lausunut, että vastuu toiminnan luonteesta johtuneista riskeistä olisi tässä tapauksessa ollut tapahtumaan osallistuneilla henkilöillä itsellään. Tähän liittyen yhtiön esittämä väite on kuitenkin ollut se, että vastuu olisi vaaraan antautumisen tai riskien hyväkysymisen perusteella siirtynyt yhtiöltä osallistujille.

Kuten merilain 7 luvun 1 §:stä ilmenee, laivanisännän vastuuta koskevana esikysymyksenä on kuitenkin se, onko vahinko aiheutunut sellaisesta virheestä tai laiminlyönnistä, jonka aluksen päällikkö tai joku aluksen lukuun työskennellyt henkilö on tehnyt toimessaan. Esillä olevassa asiassa A on vedonnut veneen kuljettajan huolimattomuuteen. Kuljettaja on tässä tapauksessa toiminut aluksen päällikkönä, joten hän on sinänsä ollut merilain 6 luvussa säädetyn mukaisesti velvollinen omalta osaltaan huolehtimaan aluksen merikelpoisuudesta (luvun 3 §) ja turvallisesta kulusta (luvun 10 §) sekä varmistumaan siitä, että kuljettavaksi aiottu reitti on suunniteltu asianmukaisesti (luvun 3 a §). Luvun 9 §:n mukaisesti päällikön on tullut huolehtia myös siitä, että alusta kuljetetaan ja käsitellään hyvän merimiestaidon mukaisesti.

Korkein oikeus todennee, että aluksen päällikön velvollisuuksia koskevien, osin varsin yleisluonteisten merilain säännösten tulkinta voi monessa tapauksessa edellyttää sellaista merioikeudellista asiantuntemusta, jota yleisenä tuomioistuimena toimivalla käräjäoikeudella ei ole. Esillä olevassa asiassa sekä A että X Oy ovat kuitenkin omien vaatimustensa tueksi vedonneet käräjäoikeudessa siihen, että X Oy:n harjoittamassa RIB-venetoiminnassa ei ole ollut kysymys tavanomaisesta merellä liikkumisesta. Asianosaiset ovat siis olleet yhtä mieltä siitä, millaisesta toiminnasta RIB-veneilyssä on ollut kysymys, ja molemmat ovat luonnehtineet toimintaa riskialttiiksi. X Oy on käräjäoikeudessa vielä lausunut, että asiassa ei ole ollut kysymys tavalliseen veneilyyn liittyneistä riskeistä vaan nimenomaan sen harjoittamaan RIB-venetoimintaan liittyneestä riskistä ja riskinoton hyväkysymisestä. Kumpikaan asianosaisista ei ole myöskään väittänyt, että veneen kuljettajana toiminut ST olisi rikkonut jotain vesiliikenteen sääntöä.

Korkein oikeus katsonee, että asianosaiset ovat edellä mainituilla vetoamisillaan määritelleet riidan kohteen sellaiseksi, ettei veneen kuljettajan menettely ole tässä tapauksessa tullut arvioitavaksi merilain 6 luvun säännösten perusteella eikä myöskään esimerkiksi niin sanottujen meriteiden sääntöjen perusteella. A:n kannetta ratkaistaessa kuljettajan huolellisuutta on sen sijaan tullut arvioida suhteessa siihen, mitä riskipitoisen ajon kuljettajalta voidaan toiminnan tarkoitus huomioon ottaen edellyttää.

Edellä olevan perusteella Korkein oikeus katsonee, ettei asianosaisten esittämien vaatimusten perusteeksi ole tässä asiassa esitetty seikkoja, joiden vuoksi asiassa olisi ollut tarpeen arvioida, onko X Oy vastuussa vahingosta nimenomaan laivanisäntänä.

Matkustajan kuljetusta koskevan sääntelyn merkitys

X Oy on Korkeimmassa oikeudessa lausunut, että RIB-veneajelussa on ollut kysymys matkustajien kuljetuksesta ja että matkustajien kuljetusta koskee merilain 15 luku. Yhtiö on katsonut, että se on ollut luvussa tarkoitettu rahdinottaja ja A matkustaja. Luvun säännöksistä yhtiö on Korkeimmassa oikeudessa nostanut esille luvun 11 §:n, jossa säädetään rahdinottajan vastuusta henkilövahingosta ja viivästyksestä. Yhtiö ei ole lausunut siitä, mikä merkitys sanotulla säännöksellä pitäisi olla A:n kannetta asiallisesti ratkaistaessa. Vielä yhtiö on lausunut, että luku tulee sovellettavaksi myös sellaisiin tapauksiin, joissa korvauskanne ei perustu kuljetussopimukseen. Tämän tueksi yhtiö on viitannut luvun 2 §:n 3 momenttiin ja 19 §:ään.

Korkein oikeus todennee, että yhtiön viittaamassa luvun 2 §:n 3 momentissa säädetään siitä, että luvussa rahdinottajan vastuun rajoittamisesta ja vastuusta vapautumisesta säädetty on voimassa myös silloin, kun matkalla aiheutuu vahinko muulle aluksessa mukana olevalle henkilölle kuin matkustajalle tai aluksen lukuun työtä tekevälle. Lain esitöissä säännöstä on perusteltu sillä, että tällainen henkilö ei voi olla paremmassa asemassa kuin matkustaja vaan rahdinottajalla tulisi olla mahdollisuus vedota sen vastuuta rajoittaviin säännöksiin myös tällaista henkilöä kohtaan (HE 116/1974 vp s. 15). Yhtiön viittaamassa 19 §:ssä säädetään puolestaan siitä, että luvussa rahdinottajan vastuun rajoittamisesta ja vastuusta vapautumisesta säädetty on voimassa, vaikka korvauskanne ei perustuisikaan kuljetussopimukseen. Säännöstä koskevien perustelujen mukaan lainkohdan tarkoituksena on estää rahdinottajan vastuusta vapautumista ja vastuun rajoittamista koskevien säännösten kiertäminen siten, että korvauskanne perustettaisiin johonkin muuhun seikkaan kuin kuljetussopimukseen (HE 116/1974 vp s. 18 – 19).

Niin kuin myös edellä olevista säännösten perusteluista ilmenee, yhtiön viittaama 2 §:n 3 momentti ja 19 § ilmentävät sitä, että merilain 15 luvun säännökset tulevat lähtökohtaisesti sovellettavaksi vain niihin asioihin, joissa korvauskanne perustuu kuljetussopimukseen. Tätä ilmentää myös luvun 1 §:ssä oleva matkustajan määritelmä. Pykälän 2 momentin mukaan matkustajalla tarkoitetaan nimittäin henkilöä, jota matkustajankuljetuksesta tehdyn sopimuksen nojalla kuljetetaan tai aiotaan kuljettaa aluksella, sekä henkilöä, joka rahdinottajan suostumuksella on aluksessa tavarankuljetussopimuksen nojalla kuljetettavan ajoneuvon tai elävän eläimen mukana.

Esillä olevassa asiassa A ei ole käräjäoikeudessa perustanut kannettaan kuljetussopimukseen. Myöskään X Oy ei ole käräjäoikeudessa vedonnut kanteen vastustamisperusteena siihen, että RIB-venetoiminta olisi perustunut kuljetussopimukseen. Kumpikaan asianosaisista ei itse asiassa ole vaatimustensa perusteena käräjäoikeudessa esittänyt, että A oli ollut aluksella jonkin sopimuksen perusteella. Se, että RIB-veneily oli tässä tapauksessa perustunut X Oy:n ja Y Oy:n väliseen sopimukseen, on kuitenkin tullut asiassa muutoin ilmi. X Oy on todisteena esittänyt tapahtumaa koskeneen tilausvahvistuksen, jolla se on pyrkinyt osoittamaan, että tapahtuman luonne ja sisältö oli selostettu jo tilausvahvistuksessa. Kysymyksessä on ollut todistustosiseikka yhtiön esittämän sen väitteen tueksi, että A oli ennen tapahtumaan osallistumista ollut tietoinen sen luonteesta.

Koska A:n kanne ei ole perustunut kuljetussopimukseen eikä X Oy ole käräjäoikeudessa vedonnut kuljetussopimukseen, Korkein oikeus katsonee, ettei asia ole tullut ratkaistavaksi niiden merilain 15 luvun säännösten mukaan, joiden soveltamisalaa ei ole erikseen laajennettu koskemaan myös muita kuin kuljetussopimukseen perustuvia kanteita. Tätä johtopäätöstä tukee myös se, että luvun säännökset ovat suurelta osin tahdonvaltaisia. Luvun 2 §:n 1 momentin mukaan luvun säännöksiä, tiettyjä nyt esillä olevan asian kannalta merkityksettömiä pykäliä lukuun ottamatta, noudatetaan nimittäin vain, jollei toisin ole sovittu tai tavasta muuta johdu. Esillä olevassa asiassa A:n ja X Oy:n on katsottava viimeistään käräjäoikeudessa esittämillään väitteillä RIB-veneajelun luonteesta, riskeistä ja riskien jakautumisesta määritelleen, ettei RIB-veneajelua ole lähtökohtaisesti ollut tarkoitus arvioida merilain 15 luvun säännösten perusteella.

Niin kuin edellä on todettu, luvussa rahdinottajan vastuun rajoittamisesta ja vastuusta vapautumisesta säädetty on kuitenkin voimassa myös tapauksissa, joissa aluksella vahingon kärsinyt henkilö ei ole ollut luvussa tarkoitettu matkustaja ja joissa kanne ei ole perustunut kuljetussopimukseen. Tämän vuoksi asiassa on vielä arvioitavana, olisiko luvussa olevien tällaisten säännösten pitänyt tulla sovellettavaksi esillä olevaa asiaa ratkaistaessa. Tältä osin Korkein oikeus todennee, että sovellettavaksi voisi tulla lähinnä luvun 14 §:n säännös rahdinottajan vastuusta vapautumisesta. Luvun säännökset vastuunrajoituksista eivät sen sijaan ole tulleet sovellettaviksi jo siitä syystä, ettei yhtiö ole kannetta vastustaessaan vedonnut siihen, että sen vastuu olisi määrällisesti rajoittunut merilaissa tarkoitetulla tavalla.

Luvun 14 §:n mukaan rahdinottajan on vapautuakseen vastuusta näytettävä, että luvun 11 tai 12 §:ssä tarkoitettu vahinko ei ole aiheutunut hänen tai jonkun hänen vastuullaan toimivan virheestä tai laiminlyönnistä. Pykälän mukaan tämä koskee henkilövahinkoa sekä käsimatkatavaraa kohdannutta menetystä tai vahinkoa vain, jos menetys tai vahinko on sattunut haaksirikon, yhteentörmäyksen, karilleajon, räjähdyksen, tulipalon tai alukseen tulleen vian yhteydessä.

Kuten pykälästä ilmenee, todistustaakka rahdinottajan virheestä tai laiminlyönnistä on henkilövahinkojen ja käsimatkatavaraa kohdanneiden menetysten ja vahinkojen osalta lähtökohtaisesti vahingon kärsineellä. Tämä poikkeaa siitä lähtökohdasta, mikä pykälässä on omaksuttu kaikkien muiden vahinkojen osalta. Tällaisen todistustaakan jaon taustalla on se, että matkustajat ja heidän käsimatkatavaransa ovat aluksella käytännössä rahdinottajan kontrollin ulkopuolella siitä johtuen, että matkustajilla on suuri liikkumavapaus aluksella (ks. Ruotsin merilain vastaavan säännöksen osalta Prop. 1973:137 s. 98). Tämä liikkumavapaus huomioon ottaen ei ole pidetty perusteltuna, että rahdinottajan tuottamus olisi henkilövahinkojen ja käsimatkatavaroita kohdanneiden menetysten ja vahinkojen osalta samalla tavalla oletuksena kuin se on muiden esinevahinkojen kohdalla ja myös henkilövahinkojen kohdalla niissä tapauksissa, jotka pykälässä on määritelty (Prop. 1973:137 s. 98).

Korkein oikeus todennee edellä olevan perusteella, ettei merilakia säädettäessä vaikuttaisi olleen tarkoituksena se, että todistustaakan jakautuminen määräytyisi henkilövahinkojen osalta merilain 15 luvun 14 §:n mukaisesti myös sellaisessa RIB-venetoiminnassa, josta nyt on ollut kysymys. Säännöksen taustalla ollut ajatus siitä, että matkustajat ovat aluksella olevan liikkumavapauden vuoksi rahdinottajan kontrollin ulkopuolella, ei päde tällaiseen. Tämän osalta Korkein oikeus viitannee siihen, että nyt kysymyksessä olleessa RIB-veneajelussa veneen kyydissä olleet henkilöt ovat ajelun ajan olleet paikoillaan veneenkuljettajan kontrolloitavissa ja he ovat jopa voineet pysäyttää veneen vauhdin käsimerkin antamalla.

Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että palveluntarjoajan, kuten yleisötilaisuuden järjestäjän, vastuu henkilövahingosta poikkeaa todistustaakan osalta yleisestä vahingonkorvauslain mukaisesta vastuusta siten, että vastuusta vapautuakseen palveluntarjoajan on osoitettava menetelleensä olosuhteet ja palvelun sisältö huomioon ottaen huolellisesti (ks. esimerkiksi KKO 1975 II 64, 1981 II 84, 1992:141 ja 2003:70).

Esillä olevassa asiassa asianosaiset ovat alemmissa oikeuksissa olleet yhtä mieltä siitä, että yhtiön tarjoamassa veneajelussa on ollut kysymys seikkailutoimintaa koskevasta ammattimaisesta palvelun tarjoamisesta. Molemmat asianosaiset ovat vedonneet siihen, että yhtiön harjoittama RIB-venetoiminta oli riskialtista. Korkein oikeus katsonee tämän merkitsevän, ettei todistustaakan jakautumista ole tullut määrittää merilain 15 luvun 14 §:n mukaisesti. Asiaa ratkaistaessa on sen sijaan voitu perustellusti ottaa lähtökohdaksi, että RIB-veneajelun järjestäjällä on todistustaakka siitä, että palvelu on suoritettu ammattitaitoisesti ja tapahtumaolosuhteisiin nähden riittävän huolellisesti.

Edellä todetuilla perusteilla Korkein oikeus katsonee, ettei asiaa ole tullut ratkaista merilain 15 luvun säännöksiä soveltamalla.

Merilakiin perustuvat väitteet käräjäoikeudessa

Korkeimmassa oikeudessa X Oy on lisäksi lausunut, että käräjäoikeus on asiaa ratkaistessaan myös ottanut kantaa merilakiin perustuneisiin väitteisiin.

Korkein oikeus todennee, että A on käräjäoikeudessa tuonut esille, että sattuneesta tapahtumasta ei ollut tehty ilmoitusta valvoville viranomaisille. Käräjäoikeus on puolestaan ratkaisussaan arvioinut sitä, oliko yhtiöllä ollut ilmoitusvelvollisuus, ja se on tässä yhteydessä viitannut myös merilain säännöksiin. A:n esittämä väite ei kuitenkaan ole ollut kanneperuste, vaan A on tuonut seikan esille osoittaakseen, että X Oy:n pyrkimyksenä oli ollut salata vahinkotapahtuma ja että yhtiö ei ollut menetellyt asianmukaisesti asioiden selvittelyssä. A:n esille nostama seikka ei ole ollut A:n vahingonkorvausvaatimuksen kannalta välittömästi relevantin tosiasian eli niin sanotun oikeustosiseikan asemassa, vaan siihen on vedottu todistustosiseikkana. Oikeudenkäymiskaaren 24 luvun 3 § huomioon ottaen A:n väitteellä ilmoitusvelvollisuuden laiminlyönnistä ei ole määritelty riidan kohdetta, eikä sillä siten ole tässä tapauksessa ollut merkitystä myöskään tuomioistuimen asiallista toimivaltaa arvioitaessa.

Johtopäätökset

Koska asiaa ei edellä olevan vuoksi ole tullut ratkaista merilain mukaan, Korkein oikeus katsonee, ettei estettä ole ollut sille, että käräjäoikeus ja hovioikeus ovat asiassa esitetyt seikat huomioon ottaen tutkineet asian siihen merilakia soveltamatta. Espoon käräjäoikeus ja Helsingin hovioikeus ovat siten olleet toimivaltaisia tutkimaan asian.

Korkein oikeus ei myöntäne valituslupaa siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä on siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Edellä olevan perusteella Korkein oikeus hylännee X Oy:n valituksen.

Oikeusneuvos Huovila: Olen samaa mieltä enemmistön kanssa siitä, mitä Korkeimman oikeuden päätöksen perustelujen kohdissa 8 – 12 on todettu toimivaltaisesta tuomioistuimesta merioikeusjutuissa. Hyväksyn myös Korkeimman oikeuden ratkaisun perustelujen kohdat 13 – 15 lähtökohdaksi harkittaessa merioikeuden toimivalta. Tämän jälkeen lausun eriävänä mielipiteenäni seuraavan.

Merilain soveltamisesta

Merioikeuden toimivalta on merilain 21 luvun 1 §:n 1 momentin sanamuodon mukaisesti säädetty riippumaan asian ratkaisussa sovellettavasta laista. Merilain soveltamisalaa koskeva säännös puolestaan edellyttää enemmistön perustelujen kohdasta 16 ilmenevin tavoin tapauskohtaista harkintaa sen suhteen, mitkä merilain säännökset voivat tulla sovellettaviksi. Totean, että tässä asiassa sovellettaviksi voivat tulla lähinnä vain matkustajien kuljetusta koskevat merilain 15 luvun säännökset ja erityisesti säännökset henkilövahinkoa koskevasta rahdinottajan vastuusta ja todistustaakan jaosta.

Merilain 15 luvun 1 §:n määritelmäsäännöksen mukaan tässä luvussa tarkoitetaan rahdinottajalla henkilöä, joka sopimuksen perusteella, ammattimaisesti tai vastiketta vastaan, ottaa kuljetettavakseen aluksella matkustajia taikka matkustajia ja matkatavaraa. Matkustajalla luvussa tarkoitetaan henkilöä, jota matkustajankuljetuksesta tehdyn sopimuksen nojalla kuljetetaan tai aiotaan kuljettaa aluksella. Luvun 11 §:n mukaan rahdinottaja vastaa henkilövahingosta, joka matkustajalle aiheutuu matkalla sattuneesta tapahtumasta, jos vahinko on aiheutunut rahdinottajan tai jonkun hänen vastuullaan toimivan virheestä tai laiminlyönnistä. Luvun 14 §:ssä säädetään rahdinottajan vastuuta koskevasta todistustaakan jaosta muun muassa henkilövahingon osalta.

Merilain säännösten soveltaminen tässä asiassa

A on henkilövahinkoa koskevan vahingonkorvausvaatimuksensa perusteena vedonnut siihen, että hän oli saanut kanteessa tarkemmin kuvaamansa vamman yhtiön järjestämässä veneajelussa, jossa oli ollut kysymys palvelun tarjoamisesta tai yleisötilaisuuden järjestämisestä. Veneen kuljettaja oli ajanut liian suurella tilannenopeudella ristiaallokkoon ottamatta huomioon vallinneita meriolosuhteita. Koska kuljettaja ei ollut menetellyt huolellisesti, veneellä ajosta oli aiheutunut täräys, jonka seurauksena A:n selkä oli murtunut. Veneen suoja- ja turvavarustelu ei myöskään ollut vastannut sitä, mitä voidaan vaatia turvallisen kyydin järjestämiseksi RIB-veneen kyydissä olijoille. A on katsonut, että hänen kuvaamansa kaltaisen tilaisuuden järjestäjällä oli korostettu huolellisuusvelvollisuus ja että yhtiön vastuu sanotusta toiminnasta läheni ankaraa vastuuta.

Yhtiö on vastustanut A:n kannetta sillä perusteella, ettei ammattimaisen palvelun tarjoajan korvausvastuu ollut ankaraa eikä yhtiö ollut menetellyt tuottamuksellisesti. Yhtiö on vedonnut siihen, että RIB-veneilyn luonteeseen kuului, että veneellä ajettiin vauhdikkaasti, minkä vuoksi siihen sisältyi aina riski, jonka veneilyyn osallistuva hyväksyi. Veneen kuljettaja ei ollut veneretken luonne huomioon ottaen toiminut virheellisesti. Yhtiö oli myös ohjeistanut osallistujia asianmukaisesti ja huolehtinut riittävässä määrin osallistujien turvallisuudesta.

Asianosaiset ovat siten alemmissa oikeuksissa olleet yhtä mieltä siitä, että yhtiön tarjoamassa veneajelussa oli ollut kysymys seikkailutoimintaa koskevasta ammattimaisesta palvelun tarjoamisesta. Vasta Korkeimmassa oikeudessa yhtiö on katsonut, että kysymys oli ollut merilain mukaisesta kuljetuksesta.

Edellä lausutun johdosta totean oikeuskäytännössä vakiintuneesti katsotun, että palveluntarjoajan, kuten yleisötilaisuuden järjestäjän, vastuu henkilövahingosta poikkeaa todistustaakan osalta yleisestä vahingonkorvauslain mukaisesta vastuusta siten, että vastuusta vapautuakseen palveluntarjoajan on osoitettava menetelleensä olosuhteet ja palvelun sisältö huomioon ottaen huolellisesti (ks. esim. KKO 1975 II 64, 1981 II 84, 1992:141 ja 2003:70). Oikeuskirjallisuudessa on lisäksi katsottu Vakuutuslautakunnan ratkaisukäytäntöön viitaten, että eräisiin yleisölle tarjottaviin palveluihin liittyy sellaisia riskitekijöitä, jotka ovat palvelun sisältöön välittömästi kuuluvia ja yleisesti tunnettuja, minkä vuoksi vaadittavan turvallisuustason mitoittamisessa on otettava huomioon tällaiselle toiminnalle luonteenomainen ja hyväksyttävä riski (Mika Hemmo, Vahingonkorvausoikeus 2005 s. 285). Tässä asiassa hovioikeus on mainitun oikeuskäytännön mukaisesti katsonut, että yhtiöllä oli palveluntarjoajana todistustaakka siitä, että veneajelu oli suoritettu ammattitaitoisesti ja tapahtuma-aikana vallinneisiin sääolosuhteisiin nähden riittävän huolellisesti. Totean, että merilakia sovellettaessa rahdinottajan vastuuta koskeva todistustaakka jakautuu toisella tavalla.

Merilain 15 luvun 14 §:n mukaan rahdinottajan, vapautuakseen haaksirikon, yhteentörmäyksen, karilleajon, räjähdyksen, tulipalon tai alukseen tulleen vian yhteydessä sattunutta henkilövahinkoa koskevasta vastuusta, on näytettävä, että vahinko ei ole aiheutunut hänen tai jonkun hänen vastuullaan toimivan virheestä tai laiminlyönnistä. Todistustaakka rahdinottajan virheestä tai laiminlyönnistä ja sen syy-yhteydestä henkilövahinkoon on siten muissa tilanteissa, kuten käsillä olevan kaltaisissa, henkilövahingon kärsineellä. Merilaissa omaksutun todistustaakan jaon taustalla on se, että matkustajat ovat aluksella käytännössä rahdinottajan kontrollin ulkopuolella sen vuoksi, että matkustajilla on suuri liikkumavapaus aluksella (ks. Ruotsin merilain vastaavan säännöksen osalta Prop. 1973:137 s. 98).

Totean, että yhtiön tarjoamassa veneajelussa on ollut kysymys hyvin erilaisesta toiminnasta kuin mihin matkustajan kuljettamista aluksella koskevien merilain 15 luvun säännösten on tarkoitettu ja voidaan perustellusti katsoa soveltuvan. Todistustaakkanormin osalta viittaan erityisesti siihen, että RIB-veneen kyydissä olleet henkilöt ovat ajelun ajan olleet paikallaan veneenkuljettajan kontrolloitavissa ja että he ovat jopa voineet pysäyttää veneen vauhdin käsimerkin antamalla. Olosuhteet ovat siten olleet olennaisesti toisenlaiset kuin mihin merilain 15 luvun 14 §:n on ajateltu soveltuvan.

Edellä mainituilla perusteilla katson, ettei yhtiön toiminnassa ole ollut kysymys merilain 15 luvussa tarkoitetusta matkustajan kuljetuksesta aluksella ja etteivät merilain säännökset siten tule sovellettaviksi ratkaistaessa asia. Näin ollen katson, että käräjäoikeus on ollut toimivaltainen käsittelemään asian, ja hylkään valituksen.

Oikeusneuvos Rudanko: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Huovila.

R oli palannut työhön hoitovapaalta 1.9.2008 ja jäänyt uudelleen äitiysvapaalle 18.12.2008. R:n työsuhteeseen sovelletun työehtosopimuksen mukaan "uusi palkallinen vapaajakso seuraavan lapsen johdosta edellyttää kuuden kuukauden työssäolojakson täyttymistä perhevapaajaksojen välillä". R:lle ei ollut maksettu toisen äitiysloman aikana palkkaa.

R oli asetettu välillistä syrjintää koskevan kiellon vastaisesti eri asemaan hoitovapaan käyttämisen vuoksi ja siten vanhemmuuden ja perheenhuoltovelvollisuuden perusteella. Työnantaja oli velvollinen maksamaan R:lle tasa-arvolain mukaista hyvitystä syrjinnästä.

Tasa-arvoL 7 § 3 mom
Tasa-arvoL 8 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

R oli työskennellyt X Oy:n palveluksessa työsopimussuhteessa laborantin tehtävissä 28.7.2003 alkaen. R oli ollut äitiyslomalla ja vanhempainvapaalla ensimmäisestä lapsestaan 26.2.2007 alkaen 9.1.2008 asti, vuosilomalla 10.1.2008 – 6.2.2008 välisen ajanjakson ja sen jälkeen hoitovapaalla 31.8.2008 saakka. R oli jäänyt uudelleen äitiyslomalle 18.12.2008 uudesta raskaudesta ja siihen liittyvästä synnytyksen lasketusta ajasta 29.1.2009 johtuvasta syystä.

R:n työsuhteessa sovellettiin X Oy:n toimihenkilöitä koskevaa työehtosopimusta, jonka 10 §:n 6 kohdassa on mainittu, että "Seuraavat määräykset koskevat 1.3.1998 alkaneita työsuhteita", ja edelleen saman kohdan toisessa lauseessa on määrätty, että

"Uusi palkallinen vapaajakso seuraavan lapsen johdosta edellyttää kuuden kuukauden työssäolojakson täyttymistä perhevapaajaksojen välillä".

X Oy oli maksanut R:lle työehtosopimuksen määräysten mukaisesti palkkaa kolmen kuukauden ajalta ensimmäisen äitiysloman aikana mutta ei ollut maksanut R:lle vastaavalla tavalla palkkaa hänen 18.12.2008 alkaneen toisen äitiyslomansa aikana.

Kanne Helsingin käräjäoikeudessa

R vaati X Oy:tä vastaan nostamassaan kanteessa, paitsi muuta, mistä ei ole enää kysymys Korkeimmassa oikeudessa, että X Oy velvoitettaisiin suorittamaan hänelle tasa-arvolain 11 §:n mukaisena hyvityksenä 10 000 euroa viivästyskorkoineen. X Oy kiisti vaatimuksen perusteiltaan.

Käräjäoikeus pyysi asiassa tasa-arvolautakunnan lausunnon. Tasa-arvolautakunta totesi 21.10.2010 annetussa, tasa-arvolain 7, 8, 8 a – 8 d ja 14 §:n soveltamista koskevassa lausunnossaan (N:o L 1/2010), että sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto oli asettanut R:n epäedullisempaan asemaan kuin ne rinnastettavassa eli vertailukelpoisessa tilanteessa olleet työntekijät, jotka olivat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuuden kuukauden ajan tai jotka olivat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuvan sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana. R erosi näistä ryhmistä kielletyn syrjintäperusteen osalta, sillä hänen määräykseensä nähden liian varhainen uusi raskautensa ja äitiysvapaansa oli syynä epäedullisempaan kohteluun. Siten oli muodostunut tasa-arvolain 9 a §:ssä tarkoitettu syrjintäolettama, jota ei voinut oikeuttamisperustein kumota. Lautakunta katsoi loppupäätelmänään, että sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto oli tasa-arvolain 7 §:n 1 momentin ja 8 §:n 1 momentin 2 kohdan vastainen. Lautakunnan lausunto oli syntynyt äänestyksen jälkeen.

Käräjäoikeuden tuomio 28.2.2011

Käräjäoikeus, joka totesi yhtyvänsä tältä osin tasa-arvolautakunnan lausunnossa esitettyyn, katsoi, että raskaussyrjintää epäiltäessä luontevinta oli tehdä vertailu tilanteeseen, jossa syrjintäperusteeksi epäiltyä syytä ei olisi ollut. Syrjintäolettaman syntymistä arvioitaessa oli olennaista arvioida sitä, miten olisi menetelty, jos R:ään ei olisi liittynyt kiellettyä syrjintäperustetta (sukupuoli - raskaus) eli jos R ei olisi tullut raskaaksi. Tässä oletetussa tilanteessa oli riidatonta, että R:lle olisi maksettu uuden äitiysvapaan ajalta palkkaa työehtosopimuksen mukaisesti, jos hän ei olisi tullut raskaaksi ennen työssäoloehdon täyttymistä. Käräjäoikeus tasa-arvolautakunnan lausuntoon viitaten totesi, että R oli ollut ainakin kahdessa vertailukelpoisessa tilanteessa eli niiden työntekijöiden kanssa, jotka olivat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuusi kuukautta tai jotka olivat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuneen sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana.

Käräjäoikeus, tasa-arvolautakunnan lausunnossa lausuttuja perusteluja korostaen, totesi, että työssäoloehdon täyttyminen tässä tapauksessa riippui sattumanvaraisista seikoista, kuten esimerkiksi ennenaikaisesta synnytyksestä, raskaudesta johtuvasta sairaudesta tai ylipäätään raskauden alkamisesta, eikä niinkään työntekijän omasta suunnitelmallisuudesta. Käräjäoikeus yhtyi lautakunnan näkemykseen siitä, että X Oy:n menettely oli johtunut yksinomaan R:n raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä. X Oy oli myöntänyt hyvitysvaatimuksen määrältään oikeaksi.

Edellä lausutuilla perusteilla käräjäoikeus velvoitti X Oy:n suorittamaan R:lle tasa-arvolain 11 §:n mukaisena hyvityksenä 10 000 euroa laillisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiannosta 5.11.2009 lukien.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Heikki Paimio.

Helsingin hovioikeuden tuomio 26.9.2014

X Oy valitti hovioikeuteen. Siltä osin kuin asia on Korkeimman oikeuden käsiteltävänä, hovioikeus totesi, että asiassa oli ratkaistavana kysymys siitä, oliko X Oy työnantajana rikkonut tasa-arvolain säännöksiä, kun se ei ollut maksanut sen palveluksessa olevalle R:lle työehtosopimuksen mukaista äitiysvapaan palkkaa sillä perusteella, ettei R ollut täyttänyt työehtosopimuksessa määrättyä kuuden kuukauden työssäoloehtoa ennen tuloaan uudelleen raskaaksi. Työehtosopimuksessa palkallisen vapaajakson edellytykseksi oli määrätty kuuden kuukauden työssäolojakson täyttyminen perhevapaajaksojen välillä. Asiassa oli ensin selvitettävä, oliko R asetettu tai joutunut eri asemaan sukupuolen perusteella eli oliko syrjintäolettama syntynyt. Mikäli syrjintäolettaman katsottiin muodostuneen, oli toiseksi arvioitava, oliko X Oy:n menettely johtunut muusta hyväksyttävästä syystä kuin R:n sukupuolesta.

Hovioikeus totesi, että Euroopan unionin tuomioistuin oli 13.2.2014 antamassaan ratkaisussa katsonut, että työehtosopimusmääräykset, joiden mukaan työntekijän oli kahden eri synnytyksen välillä palattava työhön saadakseen palkan uudelta äitiysvapaalta, olivat vanhempainlomadirektiivin 96/34/EY vastaisia (tuomio Terveys- ja sosiaalialan neuvottelujärjestö TSN ry ym., C-512/11 ja C-513/11, EU:C:2014:73).

Hovioikeus tarkasteli ratkaisuperusteluissaan asiassa sovellettavaksi tulevia naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetun lain 7 §:n säännöstä välittömän ja välillisen syrjinnän kiellosta, 8 §:n säännöstä työelämän erityisestä syrjinnän kiellosta, 9 a §:n säännöstä todistustaakan jaosta ja 11 §:n säännöstä hyvityksestä syrjinnän kiellon rikkomistilanteissa.

Syrjintäolettaman syntymistä koskevassa arvioinnissaan hovioikeus totesi ensiksikin, että asiassa oli riidatonta, että jos R ei olisi tullut raskaaksi ja jäänyt uudelleen äitiysvapaalle ennen kuin kuuden kuukauden työssäoloehto olisi ehtinyt täyttyä, hänelle olisi maksettu uuden äitiysvapaan ajalta palkkaa työehtosopimuksen mukaisesti.

Tasa-arvolain esitöiden mukaan eri asemaan asettaminen raskauden tai synnytyksen vuoksi oli välitöntä syrjintää, koska raskaus liittyi välittömästi synnytykseen. Menettelyllä voi olla syrjivää vaikutusta silloinkin, kun tietyssä tilanteessa oli kysymys samaa sukupuolta olevista henkilöistä. Eri asemaan asettaminen tai joutuminen ei välttämättä edellyttänyt vastakkaista sukupuolta olevaa vertailukohdetta (HE 90/1994 vp s. 17). Toisin sanoen verrokkihenkilö voi olla myös nainen, joka ei ollut ollut raskaana tai synnyttänyt, tai syrjinnän osoittamiseksi riitti hypoteettinen verrokki, jolloin kantajan asemaa voitiin verrata oletetun toisen henkilön kohteluun tai jonkin toisen henkilön aiempaan kohteluun. Tasa-arvolain mukainen syrjinnän kielto koski myös raskauteen ja synnytykseen liittyneeseen syyhyn perustunutta epäedullista palkkauskohtelua (HE 90/1994 vp s. 18).

Lain esitöiden mukaan arvioitaessa sitä, oliko työnantaja rikkonut raskauteen ja synnytyksestä johtuvaan syyhyn perustuvaa syrjinnän kieltoa, kantajan oli osoitettava, että hän oli joutunut eri asemaan verrattuna toista sukupuolta olleeseen verrokkiin tai verrokkiin, joka erosi kantajasta sukupuoleen liittyneen syyn osalta, taikka verrattuna tilanteeseen, missä syrjintäperusteeksi epäiltyä sukupuoleen liittynyttä syytä eli raskautta ei olisi ollut (HE 195/2004 vp s. 39). Olennaista oli siis arvioida sitä, miten olisi menetelty, jos kantajaan ei olisi liittynyt kiellettyä syrjintäperustetta eli jos tämä ei olisi tullut raskaaksi. Tämä pääsääntö ilmeni myös Euroopan unionin tuomioistuimen raskaussyrjintää koskevissa ratkaisuissa (tuomio Dekker, C-177/88, EU:C:1990:383; tuomio Webb, C-32/93, EU:C:1994:300; tuomio Thibault, C-136/95, EU:C:1998:178; tuomio Tele Danmark, C 109/00, EU:C:2001:513).

Työsopimuslain 4 luvun 8 §:n 1 momentin mukaan työnantajalla ei ollut lakiin perustuvaa velvollisuutta maksaa palkkaa perhevapaiden ajalta. Mikäli äitiysvapaan aikaisesta palkanmaksusta oli sovittu työehtosopimuksessa, niitä koskevat määräykset eivät voineet olla tasa-arvolain 7 ja 8 §:n vastaisia. Äitiysvapaan palkkausta koskevassa Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä oli todettu, ettei äitiysvapaalla olevia työntekijöitä voitu rinnastaa sellaisen miehen tai naisen tilanteeseen, joka tosiasiallisesti kävi työssä tai joka oli sairauslomalla (tuomio Gillespie, C 342/93, EU:C:1996:46, kohta 17 ja tuomio Boyle, C-411/96, EU:C:1998:506, kohta 40). Toisaalta unionin tuomioistuin oli äitiysvapaata ja palkkasyrjintää koskevissa ratkaisuissaan katsonut, että esimerkiksi maksettavia korvauksia kuten joulubonusta laskettaessa äitiysvapaa oli rinnastettava työssäoloaikaan (tuomio Lewen, C-333/97, EU:C:1999:512, kohta 41), ja että työntekijän oli saatava hyväkseen äitiysvapaan ajalla myönnetyt palkankorotukset, sillä hän olisi saanut korotetun palkan, jos ei olisi tullut raskaaksi (tuomio Gillespie, C-342/93, EU:C:1996:46, kohta 22). Unionin tuomioistuin oli myös todennut, että naispuolista työntekijää suojattiin työsuhteessa kaikelta epäedulliselta kohtelulta, joka perustui siihen, että hän oli ollut äitiyslomalla (tuomio Sass, C-284/02, EU:C:2004:722, kohta 35).

Lisäksi Euroopan unionin tuomioistuin oli ratkaisussaan Kiiski (tuomio, C-116/06, EU:C:2007:536) katsonut, että työehtosopimuksen määräys, joka esti henkilöä käyttämästä äitiyslomaan liittyneitä oikeuksiaan (palkallinen äitiysvapaajakso), oli rikkonut syrjinnän kieltoa. Euroopan unionin tuomioistuin perusteli ratkaisussaan myös äitiysvapaan luonnetta erityisen tärkeänä sosiaalisena oikeutena, jolle siirtymistä ei voitu kansallisella lainsäädännöllä tai työehtosopimuksin estää. Unionin tuomioistuin myös totesi, että vakiintuneen oikeuskäytännön mukaan yhdenvertaisuutta ja syrjintäkieltoa koskevien periaatteiden noudattaminen edellytti, että toisiinsa rinnastettavia tapauksia ei kohdeltu eri tavalla eikä erilaisia tapauksia kohdeltu samalla tavalla, ellei tällaista kohtelua voitu objektiivisesti perustella (tuomion kohta 54). Unionin tuomioistuin edellytti, että Kiiskellä tuli olla mahdollisuus siirtyä uudelle palkalliselle äitiysvapaalle suoraan hoitovapaalta. Tämän tapauksen perusteella hovioikeus totesi, että työehtosopimusmääräys ei voinut asettaa toisiinsa rinnastettavia tapauksia eri asemaan ja näin estää työntekijää käyttämästä äitiysvapaaseen liittyviä oikeuksiaan kuten palkallista äitiysvapaajaksoa.

Edelleen Euroopan unionin tuomioistuin oli 13.2.2014 antamassaan ratkaisussa korostanut, ettei palkattomalle vanhempainlomalle jääminen saanut johtaa siihen, että sellainen työntekijä, joka joutui jäämään äitiysvapaalle välittömästi hoitovapaan jälkeen, menetti osan palkastaan (tuomio Terveys- ja sosiaalialan neuvottelujärjestö TSN ry ym., C 512/11 ja C-513/11, EU:C:2014:73, kohta 48).

Hovioikeuden mukaan R:n oli katsottava olleen vertailukelpoisessa tilanteessa ainakin niiden työntekijöiden kanssa, jotka olivat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuuden kuukauden ajan tai jotka olivat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuvan sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana tai joiden työsuhde oli alkanut ennen 1.3.1998. Ottaen huomioon, että työssäoloehdon täyttyminen riippui pikemminkin sattumanvaraisista seikoista kuin työntekijöiden omasta suunnitelmallisuudesta, eri asemaan asettaminen äitiysvapaan alkamisajankohdan perusteella oli tasa-arvolain 7 §:n 1 ja 2 momentissa sekä 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa kiellettyä välitöntä syrjintää.

Syrjintäolettaman kumoamista koskevassa tarkastelussaan hovioikeus totesi, että koska raskaussyrjintä oli tasa-arvolain 7 §:n 2 momentin 2 kohdan mukaisesti välitöntä syrjintää ja koska tasa-arvolain 7 §:n 4 momentin ja 8 §:n 2 momentin mukaiset hyväksyttävät syyt eli oikeuttamisperusteet koskivat vain välillistä syrjintää, ei vertailukelpoisessa tilanteessa olevien työntekijöiden eri asemaan asettamista voitu oikeuttaa esittämällä tasa-arvolain 7 §:n 4 momentissa ja 8 §:n 2 momentissa tarkoitettuja hyväksyttäviä syitä. Syrjintäolettaman voi kumota vain osoittamalla, että vastaajan menettely johtui jostakin muusta, hyväksyttävästä seikasta kuin sukupuolesta. Tässä tapauksessa ei ollut esitetty, että menettely olisi johtunut jostain muusta kuin R:n raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä. Tapaukseen eivät soveltuneet myöskään tasa-arvolain 9 §:n tai 8 §:n 1 momentin 1 kohdan mukaiset poikkeukset.

Johtopäätöksenään hovioikeus katsoi, että sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto asetti R:n epäedullisempaan asemaan kuin ne työntekijät, jotka olivat perhevapaiden välillä ehtineet työskennellä kuuden kuukauden ajan tai jotka olivat olleet esimerkiksi raskaudesta johtuneen sairauden vuoksi työssäoloajaksi laskettavalla sairauslomalla tämän kuuden kuukauden työssäolojakson aikana. R:n pitämä hoitovapaa ja hänen jälkimmäisen raskautensa ajankohta olivat johtaneet hänen epäedullisempaan kohteluunsa. Siten oli muodostunut tasa-arvolain 9 a §:ssä tarkoitettu syrjintäolettama, jota ei voitu oikeuttamisperustein kumota. Näin ollen sovellettavan työehtosopimuksen työssäoloehto oli tasa-arvolain 7 §:n 1 momentin ja 8 §:n 1 momentin 2 kohdan vastainen ja R:lla oli näin oikeus tasa-arvolain 11 §:n mukaiseen hyvitykseen.

Edellä lausutuilla ja käräjäoikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla hovioikeus katsoi, että X Oy oli työnantajana rikkonut tasa-arvolain säännöksiä, kun se ei ollut maksanut sen palveluksessa olevalle R:lle työehtosopimuksen mukaista äitiysvapaan palkkaa sillä perusteella, ettei R ollut täyttänyt työehtosopimuksessa määrättyä kuuden kuukauden työssäoloehtoa ennen tuloaan uudelleen raskaaksi.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Marjatta Möller, Elisabeth Bygglin ja Ari Kyllönen. Esittelijä Anna-Kristiina Karikko.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

X Oy:lle myönnettiin valituslupa.

X Oy vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan siltä osin, kuin yhtiön oli katsottu syyllistyneen tasa-arvolaissa tarkoitettuun syrjintään ja tuomittu maksamaan hyvitystä.

R vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. R on työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa X Oy:n palveluksessa. R oli ollut ensimmäisen lapsensa syntymän vuoksi äitiys- ja vanhempainvapaalla 26.2.2007 alkaen 9.1.2008 saakka ja sen jälkeen vuosilomalla ja sitten hoitovapaalla 7.2.2008 alkaen 31.8.2008 saakka. R oli palannut työhönsä 1.9.2008 ja oli sen jälkeen jäänyt 18.12.2008 äitiysvapaalle uuden raskauden ja synnytyksen lasketun ajankohdan 29.1.2009 johdosta.

2. R:n työsuhteessa sovellettavan X Oy:n toimihenkilöitä koskevan työehtosopimuksen 10 §:n 1 kohdan mukaan synnytyksen vuoksi työnsä keskeyttäneelle maksetaan poissaolon ajalta täyttä palkkaa kolmelta kuukaudelta. 1.3.1998 jälkeen alkaneita työsuhteita koskevan saman pykälän 6 kohdassa on todettu:

"Uusi palkallinen vapaajakso seuraavan lapsen johdosta edellyttää kuuden kuukauden työssäolojakson täyttymistä perhevapaajaksojen välillä."

Työssäoloehdon jäätyä kestoltaan täyttymättä X Oy ei ollut maksanut R:lle kolmen kuukauden ajalta palkkaa hänen toisen äitiysvapaansa aikana.

3. R on X Oy:tä vastaan nostamassaan kanteessa katsonut, että yhtiö oli syyllistynyt naisten ja miesten välisestä tasa-arvosta annetussa laissa (tasa-arvolaki) tarkoitettuun syrjintään sukupuolen perusteella tai raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä, ja vaatinut, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle sen johdosta sanotussa laissa säädettyä hyvitystä. Käräjäoikeus on katsonut X Oy:n menetelleen välittömän syrjinnän kiellon vastaisesti ja velvoittanut yhtiön suorittamamaan R:lle hyvityksenä kanteessa vaaditut 10 000 euroa korkoineen. X Oy on valituksella saattanut asian hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus on esittämillään perusteilla käräjäoikeuden tavoin katsonut X Oy:n syyllistyneen R:ään kohdistuneeseen välittömään syrjintään eikä ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta hyvityksen osalta.

4. Kysymys on siitä, onko R:ää kohdeltu tasa-arvolaissa kielletyllä tavalla, kun hänelle ei ole maksettu työehtosopimuksen mukaista palkkaa äitiysvapaan ajalta siksi, että työehtosopimuksen työssäoloaikaa koskeva ehto ei ollut täyttynyt hänen edellisen lapsensa vuoksi pidetyn perhevapaan johdosta. R:n mahdollista syrjintää on ensin arvioitava siitä käsin, onko palkkaedun menettäminen ja työssäoloajan täyttymättä jääminen johtunut hänen aikaisemmasta tai myöhäisemmästä raskaudestaan ja synnytyksestään. Jollei tämä välitön syrjintäperuste täyty, on tarkasteltava sitä, onko hänet asetettu epäedulliseen asemaan vanhemmuuden tai perheenhuoltovelvollisuuden perusteella.

5. Äitiysvapaan ajalta maksettavaa palkkaa koskeva työehtosopimusmääräys koskee vain naisia. Tasa-arvolain syrjintäsäännökset eivät kuitenkaan kaikissa tapauksissa edellytä huonompaa kohtelua suhteessa vastakkaiseen sukupuoleen, vaan vertailu voidaan tehdä samaakin sukupuolta olevien kesken, jos eri asemaan asettaminen johtuu sukupuoleen liittyvästä syystä.

6. R:n äitiysvapaa oli alkanut 18.12.2008. Tämän johdosta ajallisesti tulevat sovellettaviksi tasa-arvolain 7 §:n yleistä syrjinnän kieltoa ja 8 §:n työelämän syrjinnän erityiskieltoa koskevat säännökset sellaisina kuin ne oli saatettu voimaan lailla 232/2005. Tässä asiassa sovellettavat lainkohdat ovat saman sisältöisiä myös nykyisin voimassa olevassa laissa (1329/2014).

7. Tasa-arvolakia muutettaessa on otettu huomioon unionin oikeuden tasa-arvodirektiivit ja niiden muutokset. R:n jäädessä äitiyslomalle sovellettavana on ollut nykyinen, 5.7.2006 annettu Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi 2006/54/EY miesten ja naisten yhtäläisten mahdollisuuksien ja yhdenvertaisen kohtelun periaatteen täytäntöönpanosta työhön ja ammattiin liittyvissä asioissa (uudelleenlaadittu toisinto). Tämä tasa-arvodirektiivi on kumonnut muun muassa miesten ja naisten samapalkkaisuuden periaatteen soveltamista koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 10.2.1975 annetun neuvoston direktiivin 75/117/ETY (samapalkkaisuusdirektiivi) sekä miesten ja naisten tasa-arvoisen kohtelun periaatteen toteuttamisesta mahdollisuuksissa työhön ja ammatilliseen koulutukseen ja uralla etenemiseen sekä työoloissa 9.2.1976 annetun neuvoston direktiivin 76/207/ETY (työelämän yleinen tasa-arvodirektiivi). Lisäksi tässä tapauksessa tulevat huomioon otettaviksi 19.10.1992 annettu neuvoston direktiivi toimenpiteistä raskaana olevien ja äskettäin synnyttäneiden tai imettävien työntekijöiden turvallisuuden ja terveyden parantamisen kannustamiseksi työssä 92/85/ETY (raskaussuojeludirektiivi) ja 3.6.1996 annettu neuvoston direktiivi 96/34/ETY yleisten työmarkkinajärjestöjen tekemästä vanhempainlomaa koskevasta puitesopimuksesta (vanhempainlomadirektiivi). Viimeksi mainitun direktiivin kumonnut, 8.3.2010 annettu neuvoston direktiivi 2010/18/EU (vanhempainvapaadirektiivi) ei tule nyt sovellettavaksi.

Syrjintä raskaudesta ja synnytyksestä johtuvasta syystä

8. Tasa-arvolain 8 §:n 1 momentin 2 kohdan mukaan työnantajan menettely on kyseisessä laissa pidettävää syrjintää, jos työnantaja muun muassa palkka- tai muista palvelussuhteen ehdoista päättäessään menettelee siten, että henkilö joutuu raskauden, synnytyksen tai muun sukupuoleen liittyvän syyn perusteella epäedulliseen asemaan. Kuten muun muassa pykälän 2 momentin viittaussäännöksestä ilmenee, työelämän syrjintäsäännös on kiinteässä yhteydessä yleistä syrjinnän kieltoa koskevaan 7 §:ään ja siinä kuvattuihin välittömiin ja välillisiin syrjintäperusteisiin.

9. Tasa-arvolain 7 §:n 2 momentin mukaan välitöntä syrjintää on eri asemaan asettaminen joko sukupuolen perusteella (1 kohta) tai raskaudesta tai synnytyksestä johtuvasta syystä (2 kohta). Tasa-arvolakia on tulkittava ottaen huomioon tasa-arvodirektiivi ja siihen perustuva oikeuskäytäntö. Nykyisen tasa-arvodirektiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdan mukaan syrjintänä pidetään raskaussuojeludirektiivissä tarkoitettuun raskauteen tai äitiysvapaaseen liittyvää naisten epäedullisempaa kohtelua. Tasa-arvodirektiivin 15 artiklan mukaan äitiysvapaalla olevalla naisella on äitiysvapaan loputtua oikeus palata työhönsä ja muun muassa saada edukseen kaikki ne työehtojen parannukset, joihin hänellä olisi ollut oikeus poissaolonsa aikana.

10. Tasa-arvodirektiivin säännökset perustuvat myös tältä osin aikaisemmin vakiintuneeseen unionin tuomioistuimen oikeuskäytäntöön. Ratkaisuissa on muun muassa todettu, että naispuolista työntekijää suojataan työsuhteessa epäedulliselta kohtelulta, joka perustuu siihen, että hän on ollut äitiysloman johdosta poissa työstä. Tällainen menettely syrjii naista hänen raskautensa ja äitiyslomansa perusteella ja on tasa-arvodirektiivissä tarkoitettua välitöntä syrjintää sukupuolen perusteella (tuomio Sass, C-284/02, EU:C:2004:722, kohdat 35 ja 36 oikeustapausviittauksineen). Ratkaisevaa on äidin pitämän vapaan luonne ja tarkoitus: sellaisen lakisääteisen vapaan pitäminen, jonka tarkoituksena on äidin biologisen tilan ja naisen ja lapsen välillä vallitsevan erityisen suhteen suojeleminen, ei saa johtaa siihen, että työntekijää kohdellaan epäedullisesti (tuomion kohta 48). Hoitovapaalla on eri tarkoitus kuin äitiyslomalla, ja hoitovapaa voidaan pitää muuhun aikaan kuin välittömästi äitiysloman jälkeen (tuomio Österreichischer Gewerkschaftsbund, suuri jaosto, C-220/02, EU:C:2004:334, kohta 60).

11. Unionin oikeudessa äitiysvapaata ja palkatonta hoitovapaata arvioidaan tasa-arvodirektiivin kannalta eri tavoin. Yhtäältä välittömästi syrjivinä pidetään sellaisia työsuhde-etuihin heikentävästi vaikuttavia ehtoja, jotka perustuvat raskauteen taikka lakisääteisen äitiysvapaan pitämiseen. Toisaalta kaikki lapsen syntymän jälkeen pidettävät perhevapaat eivät ole raskauteen ja synnytykseen kytkeytyviä äitiysvapaita, joita tasa-arvodirektiivin 2 artiklan 2 kohdan c alakohdassa tarkoitetaan. Hoitovapaassa on kysymys kumpaakin sukupuolta yhtäläisesti koskettavasta lapsen hoidon ja kasvatuksen järjestämisestä.

12. Tämä jaottelu käy ilmi myös hoitovapaan pitämiseen liittyvästä TSN-ratkaisusta (tuomio TSN, C-512/11 ja C-513/11, EU:C:2014:73). Tapauksessa oli kysymys siitä, ettei työnantaja ollut myöntänyt työehtosopimukseen perustuvaa palkallista äitiysvapaata, koska äiti ei ollut edellisen lapsensa hoitovapaan johdosta täyttänyt työehtosopimuksessa edellytettyä työssäoloehtoa. Perhevapaiden välistä työssäoloa koskeva työehtosopimuksen ehto katsottiin vanhempainlomadirektiivin vastaiseksi, koska se rajoitti työntekijöiden oikeutta vapaasti päättää vanhempainloman käyttämisestä (tuomion kohta 41). Unionin tuomioistuin ei sen sijaan perustanut ratkaisuaan tasa-arvodirektiiviin, vaikka työtuomioistuimen ennakkoratkaisupyyntö koski juuri sukupuolisyrjintää ja tasa-arvodirektiivin tulkintaa.

13. Asiassa vedotussa Kiiski-tapauksessa – vaikka ratkaisun lopputuloksella saattoikin olla vaikutusta äitiysvapaalta maksettavaan palkkaan – oli oikeudellisesti kysymys hoitovapaan keskeyttämisen edellytyksistä. Unionin tuomioistuin katsoi syrjiväksi virkaehtosopimuksen soveltamisohjeen, jonka mukaan uusi raskaus ei ollut peruste keskeyttää äidin hoitovapaata (tuomio Kiiski, C-116/06, EU:C:2007:536). Katsottuaan raskauden rinnastuvan ennalta-arvaamattomana olosuhdemuutoksena muihin soveltamisohjeessa sallittuihin keskeyttämisperusteisiin tuomioistuin päätyi siihen lopputulokseen, että kysymyksessä oli välitön sukupuoleen perustuva syrjintä, koska vain naiset voivat tulla raskaaksi (tuomion kohdat 53 ja 55). Korkein oikeus katsoo, ettei ratkaisulla ole merkitystä nyt käsiteltävänä olevassa asiassa.

14. Koska tasa-arvodirektiivi ja siihen perustuva oikeuskäytäntö asettavat suojan vähimmäistason, tasa-arvolain ilmaisu "raskaus tai synnytys" kattaa myös synnytyksen jälkeisen äitiysvapaan, jonka pituus 14 viikon vähimmäisajan jälkeen määräytyy kansallisen lainsäädännön mukaan. Mikään ei viittaa toisaalta siihen, että säännös koskisi äitiysvapaata pidempää ajanjaksoa.

15. Edellä esitetystä seuraa, että äitiysvapaan pitämisestä johtuva työstä poissaolon jakso on laskettava työssäoloajaksi myös työehtosopimuksen työssäoloehtoa sovellettaessa. R:n tapauksessa työssäoloehdon täyttymättä jäämisen syynä ei kuitenkaan ollut äitiysvapaa vaan se, että hän on pitänyt vanhempain- ja hoitovapaata. Kanne ei siten voi menestyä sillä perusteella, että R:ää on syrjitty välittömästi hänen aikaisemman raskautensa tai synnytyksensä johdosta.

16. Niin kuin edellä kohdassa 12 on kerrottu, TSN-ratkaisussa unionin tuomioistuin on arvioinut asiaa ainoastaan vanhempainlomadirektiivin kannalta. Se ei ole lainkaan käsitellyt asiaa tasa-arvodirektiivin eikä raskaussuojeludirektiivin (92/85/ETY) kannalta, vaikka ennakkoratkaisupyyntö koski tasa-arvodirektiivin tulkintaa. Tuomioistuin on asiassa Boyle ym. (tuomio, C-411/96, EU:C:1998:506, kohta 44) katsonut, että työsopimuksen ehto, jonka mukaan äitiyslomaa koskevan kansallisen lainsäädännön mukaisia korvauksia suuremman palkan maksaminen raskaussuojeludirektiivin 92/85/ETY 8 artiklassa tarkoitetun äitiysloman ajalta edellyttää, että työntekijä sitoutuu palaamaan synnytyksen jälkeen työhönsä vähintään kuukauden ajaksi sillä uhalla, että hänellä on muussa tapauksessa velvollisuus palauttaa hänelle äitiysloman aikana maksetun palkan ja kyseisten korvausten välinen erotus, ei ole ristiriidassa samapalkkaisuusdirektiivin 1 artiklan eikä raskaussuojeludirektiivin 11 artiklan kanssa.

17. Unionin tuomioistuimen kerrottu käytäntö osoittaa, että kysymyksessä oleva työssäoloedellytystä koskeva työsopimuksen ehto ei ole ristiriidassa tasa-arvodirektiivin eikä raskaussuojeludirektiivin vaatimusten kanssa. R:ää ei siten ole syrjitty välittömästi myöskään hänen myöhemmän raskautensa tai synnytyksensä johdosta.

Syrjintä perheenhuoltovelvollisuuden perusteella

18. R on kanteessaan, kuten hovioikeudelle ja Korkeimmalle oikeudelle antamissaan vastauksissakin, vedonnut myös siihen, että hänet on asetettu epäedulliseen asemaan vanhemmuuteen ja perheenhuoltovelvollisuuksiin liittyvien syiden vuoksi. R:n mukaan hänen asemaansa tulisi verrata niihin naisiin, jotka odottavat ensimmäistä lastaan tai joiden osalta työssäoloaika täyttyy pidemmän synnytysten välin johdosta tai joiden työssäoloaika täyttyy raskaudesta johtuvien sairauslomien vuoksi, samoin kuin verrattuna niihin naisiin, joiden työsuhde on alkanut ennen 1.3.1998 ja joihin kyseistä työssäoloehtoa ei lainkaan sovelleta.

19. Tasa-arvolakiin on vuonna 1992 tehdyllä lainmuutoksella otettu säännös siitä, että syrjintänä pidetään myös eri asemaan asettamista vanhemmuuden tai perheenhuoltovelvollisuuden perusteella. Tasa-arvodirektiivissä ei ole vastaavanlaista säännöstä. Unionin oikeudessa hoitovapaan pitäminen voidaan ottaa huomioon vain arvioitaessa sitä, onko menettely välillisesti syrjivä niin, että näennäisesti puolueeton säännös, peruste tai käytäntö saattaa henkilöt näiden sukupuolen perusteella erityisen epäedulliseen asemaan toiseen sukupuoleen nähden. Tällöinkin syrjinnän viimekätisenä perusteena on sukupuolten välinen tosiasiallinen ero. Vanhemmuutta ja perheenhuoltovelvollisuutta koskeva sääntely merkitsee suojan huomattavaa kansallista laajennusta.

20. Palvelussuhteen ehtoja koskevassa tasa-arvolain 8 §:n 1 momentin 2 kohdassa vanhemmuus ja perheenhuoltovelvollisuus sisältyvät ilmaisuun "muu sukupuoleen liittyvä syy" (HE 63/1992 vp s. 6). Vanhemmuuden ja perheenhuoltovelvollisuuden itsenäinen asema syrjintäperusteena merkitsee sitä, että syrjivänä pidetään myös sellaista työnantajan menettelyä, jossa samaa sukupuolta olevat asetetaan näiden syiden johdosta eri asemaan. Tällöin vertailu ei kohdistu toista sukupuolta oleviin henkilöihin, vaan henkilöihin, joihin ei liity kyseessä oleva peruste (HE 195/2004 vp s. 28).

21. Tasa-arvolaissa käytetty ilmaisu "eri asemaan asettaminen" edellyttää lähtökohtaisesti vertailua. Vertailuperusteista ei ole säännöksiä tasa-arvolaissa, mutta lähtökohtana voidaan pitää unionin oikeuden mukaisesti sitä, kohdellaanko henkilöä epäsuotuisammin kuin jotakuta muuta kohdellaan, on kohdeltu tai kohdeltaisiin vertailukelpoisessa tilanteessa. Vertailu voidaan siis tehdä myös kuviteltavissa olevaan henkilöön. Yleinen yhdenvertaisuusperiaate on useissa unionin tuomioistuimen tuomioissa muotoiltu niin, että "syrjintää on erilaisten sääntöjen soveltaminen samankaltaisissa tilanteissa ja saman säännön soveltaminen eri tilanteissa".

22. Nämä yleiset lähtökohdat eivät anna kovinkaan täsmällistä kuvaa siitä, minkälaiset tilanteet ovat samankaltaisia ja millaiseen henkilöön nähden vertailu tulisi tehdä. Henkilövertailua ei voida aina tehdä edellä viitatun esityölausuman mukaisesti niin, että työntekijää, johon kohdistuu vanhemmuuteen tai perheenhoitovelvollisuuteen liittyvä syrjintäperuste, verrattaisiin suoraan niihin työntekijöihin, joihin ei liity kyseessä olevaa perustetta. Tilanteiden vertailukelpoisuuden kannalta merkitystä on muun muassa sillä, minkälaisesta työsuhteeseen liittyvästä etuudesta tai velvollisuudesta on kysymys.

23. On selvää, ettei hoitovapaan johdosta työstä poissaoleva työntekijä ole ainakaan kaikilta osin samankaltaisessa tilanteessa kuin työssä oleva työntekijä. Esimerkiksi palkkausjärjestelmissä voidaan pitää lähtökohtaisesti mahdollisena, että hoitovapaalla olemista ei rinnasteta palvelusaikaan. Työehtosopimukseen perustuvassa äitiysvapaan palkassa ei ole kysymys korvauksesta, joka perustuisi tehtyyn työhön tai jolla olisi suora liityntä työnantajan ja työntekijän välisiin velvoitteisiin. Työehtosopimuksen osapuolena oleva työnantaja on kuvannut työssäoloehdon tarkoitusta siten, että ehto kannustaa naisia palaamaan työhön joksikin ajaksi ennen uutta poissaolojaksoa.

24. Vertailua tehtäessä voitaisiin ottaa huomioon myös se, että vanhemmuus ja perheenhuoltovelvollisuudet voidaan toteuttaa monella tavalla. On vanhempien valittavissa, miten he keskenään jakavat hoitovastuutaan tai miten lasten hoito muulla tavalla järjestetään. Vanhemmuutta ja perhevelvollisuuksia koskeva säännös ei kuitenkaan saisi tarkoitustaan vastaavaa sisältöä, jos vertailu tehtäisiin suhteessa henkilöihin, joilla ei ole ainakaan saman ikäisiä lapsia tai joiden lapset ovat päivähoidossa. Sääntelyn lähtökohtana on ollut ajatus siitä, että tasa-arvon toteutuminen edellyttää vanhempain- ja hoitovapaan käyttöön perustuvan kaikenlaisen syrjinnän kieltämistä (HE 63/1992 vp s. 6 – 7).

25. Työehtosopimuksen määräysten mukaan äitiysvapaalta maksettavan palkan ehtona pääsääntöisesti on, että työntekijä on ollut työssä yhdeksän kuukauden ajan ennen äitiysvapaalle jäämistään. Perhevapaalta palattaessa noudatetaan lyhyempää työssäoloehtoa. Näin ollen perhevapaalla olleen asema ei ole heikompi kuin ensimmäistä lastaan odottavan. Myöskään se, että ennen 1.3.1998 solmituissa työsopimuksissa noudatetaan eri sääntöjä, ei ole tasa-arvolain kannalta merkityksellistä eri asemaan asettamista.

26. R on kuitenkin hoitovapaan johdosta asetettu työssäoloehtoa sovellettaessa huonompaan asemaan kuin ne äidit, jotka eivät ole jääneet hoitovapaalle tai joiden lasten syntymä on ajoittunut niin, että he ovat välillä ehtineet käydä työssä työehtosopimuksessa edellytetyn kuuden kuukauden ajan. Siten työehtosopimuksesta voi johtua, että naispuolisiin työntekijöihin sovelletaan, on sovellettu tai tullaan soveltamaan erilaisia sääntöjä toisiinsa rinnastettavissa tilanteissa. Tässä tapauksessa R on häneen vertailukelpoisessa tilanteessa oleviin naispuolisiin työntekijöihin nähden asetettu erilaiseen asemaan sellaisen heitä keskinäisessä suhteessaan erottavan tekijän perusteella, joka on laissa tarkoitettu syrjintäperuste. Näistä syistä Korkein oikeus katsoo, että R on esittänyt syrjintäväitteensä tueksi seikkoja, joiden johdosta on syntynyt syrjintäolettama.

27. Kun vanhemmuutta ja perheenhuoltovelvollisuutta koskeva säännös koskee tasa-arvolain sanamuodon mukaan välillistä syrjintää, työnantajan on mahdollista osoittaa, että menettelyä on kuitenkin pidettävä oikeutettuna. Tämä edellyttää, että menettelylle on hyväksyttävät tavoitteet ja että valitut keinot ovat oikeasuhtaisia ja välttämättömiä tavoitteen saavuttamiseksi. X Oy:n peruste, jonka mukaan työssäoloehto kannustaa naisia työhön perhevapaiden välillä, ei ole tasa-arvolain vanhemmuutta suojaavien tavoitteiden mukainen, koska ehto voi rajoittaa perhevapaiden pitämistä ja vaikuttaa myös lasten hankkimisen ajoittamiseen.

Hyvitys

28. X Oy:n on edellä katsottu menetelleen tasa-arvolain 7 §:n (232/2005) 3 momentin välillisen syrjinnän kiellon vastaisesti. Menettelyä on samalla pidettävä tasa-arvolain 8 §:n (232/2005) 1 momentin 2 kohdan mukaisena syrjintänä työelämässä. Lain 11 §:n (232/2005) 1 momentin mukaan X Oy on velvollinen suorittamaan R:lle hyvitystä syrjinnästä. Korkeimmassa oikeudessa ei ole kysymys hyvityksen määrästä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta hyvityksen osalta ei muuteta. Muilta osin hovioikeuden tuomio on tullut lainvoimaiseksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Pertti Välimäki, Ilkka Rautio, Soile Poutiainen, Marjut Jokela ja Jarmo Littunen. Esittelijä Katariina Sorvari.

Työnantaja oli irtisanonut tehtaanjohtajana toimineen työntekijän taloudellisilla ja tuotannollisilla perusteilla. Työnantajan katsottiin rikkoneen työsopimusta, kun se oli irtisanomisen yhteydessä poistanut työntekijän tehtaanjohtajan aseman siihen liittyvine tehtävineen ja antanut hänelle muita, vähäisempiä tehtäviä. (Ään.)

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla työntekijällä ei ollut oikeutta työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen eikä vahingonkorvaukseen sopimusrikkomuksen aiheuttamasta kärsimyksestä. (Ään.)

TSL 12 luku 1 §
TSL 12 luku 2 §

Alempien oikeuksien ratkaisut

Ylivieska-Raahen käräjäoikeuden tuomio 2.10.2014, muutoksenhaku Rovaniemen hovioikeudessa ja hovioikeuden tuomio 16.6.2015 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Timo Tammiketo, käräjätuomari Jyrki Määttä ja käräjänotaari Laura Nurmela sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Teija Unkila, Petri Nykänen ja Liisa Rintala. Esittelijä Timo Lahdenperä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja X Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle kuuden kuukauden palkkaa vastaava määrä joko korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tai vahingonkorvauksena yhtiön sopimusrikkomuksen aiheuttamasta aineettomasta vahingosta.

Yhtiö vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on työskennellyt X Oy:n (yhtiö) palveluksessa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Työsopimuksen mukaan hänen tehtävänään oli toimia yhtiön Raahen tehtaan johtajana. Hänen tuli johtaa Raahen yksikön toimintaa tulosvastuullisesti ja kokonaisvaltaisesti noudattaen kuitenkin yhteisiä toimintatapoja sovittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Työsopimuksessa on sovittu yhtiön noudatettavaksi irtisanomisajaksi yhdeksän kuukautta.

2. Yhtiö on 12.10.2011 irtisanonut A:n työsopimuksen päättymään 21.7.2012 taloudellisten ja tuotannollisten syiden perusteella. Yhtiö on irtisanomisen yhteydessä välittömin vaikutuksin poistanut A:lta tehtaanjohtajan tehtävät ja osoittanut hänelle projektitehtäviä.

Asian käsittely alemmissa tuomioistuimissa

3. A on kanteessaan vaatinut, että yhtiö velvoitetaan maksamaan hänelle kuuden kuukauden palkkaa vastaava määrä viivästyskorkoineen ensisijaisesti työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisena korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä tai toissijaisesti luvun 1 §:n mukaisena vahingonkorvauksena.

4. A on kanteensa perusteeksi esittänyt, että yhtiö oli poistaessaan häneltä irtisanomisen yhteydessä tehtaanjohtajan aseman ja työtehtävät muuttanut yksipuolisesti hänen työsopimuksensa olennaista ehtoa irtisanomisaikaa noudattamatta. Hänelle irtisanomisaikana annetut työtehtävät olivat olleet hänen ammattitaitoonsa ja kokemukseensa nähden selvästi vähäarvoisempia kuin tehtaanjohtajan tehtävät. Työtehtäviä oli myös annettu vain vähäisessä määrin. A oli siten jäänyt irtisanomisen jälkeen vaille asianmukaista tehtävänkuvaa. Yhtiö oli menettelyllään syyllistynyt sopimusrikkomukseen. Yhtiön menettely oli myös ollut A:ta loukkaavaa ja nöyryyttävää.

5. Yhtiö on kiistänyt kanteen. Yhtiö on katsonut, että se ei ollut rikkonut työsopimusta vaan sillä oli ollut oikeus määrätä, mitä tehtäviä A suorittaa irtisanomisaikana. A:ta ei ollut poistettu tehtaanjohtajan tehtävistään loukkaavalla tai nöyryyttävällä tavalla.

6. Käräjäoikeus on todennut, että yhtiö oli irtisanomisen yhteydessä yksipuolisesti muuttanut A:n työtehtäviä. A:lle ei ollut enää jäänyt tehtaanjohtajan monipuolisia ja kokonaisvaltaisia tehtäviä vaan vähemmän vaativia projektitehtäviä. Kysymys oli ollut olennaisesta työehtojen muutoksesta. Muutos oli ollut myös pysyvä, joskin vain irtisanomisajan loppuun ulottuva.

7. Käräjäoikeuden mukaan kysymys oli ollut irtisanomiseen liittyneestä tilapäiseksi katsottavasta järjestelystä. Käräjäoikeus on pitänyt yhtiön toimia tässä tapauksessa perusteltuina. Tehtaan tulevan toiminnan kannalta oli ymmärrettävää, että tehtaanjohtajalle kuuluneita tehtäviä vastaisuudessa hoitavat henkilöt olivat ottaneet välittömästi vastuun tehtaan operatiivisesta toiminnasta. Käräjäoikeus on katsonut, että tehtaanjohtaja on asemansa puolesta verrattavissa toimitusjohtajan asemassa olevaan muun muassa strategisia, tuotannollisia ja taloudellisia ratkaisuja tekevään henkilöön. Toimitusjohtajan osalta on tehtävästä erottamisen kohdalla yleistä, että työ päättyy välittömästi. A:n työsuhteen muihin ehtoihin kuten palkkaan, työpaikkaan tai työaikaan ei ollut puututtu. Näissä olosuhteissa yhtiöllä oli käräjäoikeuden mukaan ollut oikeus yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen ehtoa.

8. Mainituilla perusteilla käräjäoikeus on hylännyt A:n kanteen. Hovioikeus ei ole A:n valituksen johdosta muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

9. Korkeimmassa oikeudessa on ratkaistavana kysymys siitä, onko yhtiö rikkonut sen ja A:n välistä työsopimusta, kun se on irtisanomisen yhteydessä yksipuolisesti muuttanut hänen työtehtäviään. Jos vastaus tähän kysymykseen on myönteinen, tulee ratkaistavaksi, onko A:lla oikeus korvaukseen yhtiön menettelyn johdosta.

Työnantajan oikeudesta muuttaa työsuhteen ehtoja

10. Työsopimuslain 3 luvun 1 §:n mukaan työntekijän on tehtävä työnsä huolellisesti noudattaen niitä määräyksiä, joita työnantaja antaa toimivaltansa mukaisesti työn suorittamisesta. Säännökseen perustuvan työnjohto-oikeutensa nojalla työnantajalla on oikeus järjestellä ja valvoa työtä ja työmenetelmiä sekä antaa työntekijän noudatettavaksi tarpeellisia määräyksiä muun muassa siitä, mitä työtä tehdään.

11. Korkeimman oikeuden oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että työnantaja ei voi työnjohto-oikeutensa nojalla yksipuolisesti muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja. Tällaisen muutoksen työnantaja voi tehdä vain irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että ehtojen muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperusteen veroinen peruste (ks. esim. KKO 2016:80, kohta 13 ja siinä mainitut ratkaisut). Keskeinen peruste työnantajan työnjohto-oikeuden laajuutta arvioitaessa on työsopimuksen sisältö.

12. A:lta on irtisanomisen yhteydessä poistettu hänelle työsopimuksen mukaan kuuluneet, hänen toimenkuvansa keskeisimmän ja vaativimman osan muodostaneet tehtaanjohtajan tehtävät. Alempien oikeuksien tavoin Korkein oikeus katsoo, että yhtiö on siten yksipuolisesti muuttanut A:n työsuhteen olennaista ehtoa. Näin on riippumatta siitä, oliko A yhtiön esittämin tavoin jo ennen irtisanomista osana tehtaanjohtajan tehtäviään osallistunut niiden projektitehtävien hoitamiseen, joita hänet on irtisanomisen jälkeen määrätty tekemään.

13. Edellä todetun johdosta on arvioitava, onko yhtiöllä esittämillään perusteilla ollut oikeus yksipuolisesti päättää A:n työtehtävien olennaisesta muuttamisesta. Yhtiö on vedonnut tältä osin erityisesti seuraaviin seikkoihin:

- yhtiöllä oli ollut laillinen peruste irtisanoa A:n työsopimus;

- työtehtävien muutos oli koskenut vain irtisanomisaikaa;

- A:n palkka ja muut työehdot olivat säilyneet ennallaan;

- A oli tehtaanjohtajana ollut toimitusjohtajaan rinnastettavassa asemassa; ja

- yhtiöllä olisi ollut oikeus vapauttaa A kokonaankin työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana.

Irtisanomisperusteen olemassaolo ja irtisanomisajan merkitys

14. Korkeimmassa oikeudessa on riidatonta, että yhtiöllä on ollut laillinen peruste irtisanoa A:n työsopimus taloudellisista ja tuotannollisista syistä. Työtehtävien muutos on kuitenkin tehty irtisanomisaikaa noudattamatta. Yhtiö on perustellut menettelyään tältä osin toteamalla, että sillä ei ole voinut olla velvollisuutta antaa kriittisiä ja luottamuksellisia, muun muassa yrityksen strategiaan ja talouteen liittyviä tietoja henkilölle, jonka työsuhde oli pian päättymässä.

15. Edellä todetulla tavalla oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että työnantaja voi yksipuolisesti muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja vain irtisanomisaikaa noudattaen. Sellainen tulkinta, jonka mukaan työnantaja saisi irtisanottuaan työsopimuksen tehdä välittömästi muutoksia työsuhteen olennaisiin ehtoihin, olisi ristiriidassa mainitun periaatteen kanssa. Suhteessa aikaisempaan oikeuskäytäntöön voidaan pitää johdonmukaisempana sellaista tulkintaa, että työnantajalla on oikeus yksipuolisesti muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja välittömin vaikutuksin vain, jos sillä on tällaisen muutoksen tekemiseen työsopimuslain 8 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun työsopimuksen purkamisperusteeseen verrattava erittäin painava syy.

16. A:n irtisanominen on perustunut taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin. Irtisanomisperuste ei siten ole liittynyt häneen henkilönä. Yhtiö ei ole muutoinkaan edes väittänyt, että olisi ollut olemassa jokin A:sta johtuva tai hänen henkilöönsä liittyvä syy, jonka vuoksi hän ei olisi voinut jatkaa tehtaanjohtajan tehtävissä irtisanomisen jälkeen.

17. Alemmat oikeudet ovat pitäneet yhtiön menettelyä perusteltuna ja katsoneet, että tehtaan tulevan toiminnan kannalta oli ymmärrettävää, että tehtaanjohtajalle kuuluneita tehtäviä vastaisuudessa hoitavat henkilöt ovat ottaneet välittömästi vastuun tehtaan operatiivisesta toiminnasta.

18. Työnantajan menettelyä ei kuitenkaan voida pitää työsopimuksen ja työsopimuslain mukaisena vain sillä perusteella, että menettely olisi työnantajan näkökulmasta perusteltua. Jos yhtiö on A:n irtisanomisen yhteydessä arvioinut tilannetta omalta kannaltaan niin, ettei tämän jatkaminen tehtaanjohtajan tehtävissä irtisanomisen jälkeen ole yhtiön edun mukaista, vaihtoehtona olisi ollut vapauttaa A työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana. Tämän kysymyksen merkitystä tarkastellaan tarkemmin jäljempänä.

19. Lähtökohtana on, että työsopimuksen irtisanomisen jälkeen työntekijän ja työnantajan oikeudet ja velvollisuudet jatkuvat ennallaan työsopimuksen päättymiseen saakka. Kun työsuhde on päättymässä, työnantajalla saattaa sinänsä olla perusteltu tarve järjestellä työntekijän työtehtäviä tavalla, joka tukee työnantajan toimintojen sujuvaa jatkumista työsuhteen päätyttyä. Tällaiseen tavanomaiseen ja työnantajan työnjohto-oikeuden piiriin kuuluvaan töiden järjestelyyn voi kuulua esimerkiksi se, että työntekijän tehtäväksi annetaan perehdyttää seuraajaansa työhön. Voi olla tarkoituksenmukaista järjestellä töitä myös siten, että työntekijälle ei välittömästi ennen työsuhteen päättymistä enää osoiteta sellaisia uusia työtehtäviä, joita hän ei ehtisi suorittaa loppuun.

20. A:lta on kuitenkin heti yhdeksän kuukauden pituisen irtisanomisajan alkaessa poistettu kokonaan johtamistehtävät. Kysymys ei siten ole ollut edellä esitettyjen esimerkkien mukaisesta työsuhteen päättymiseen liittyvästä töiden järjestelystä tai muista vähäisemmistä työnantajan direktio-oikeuden piiriin kuuluvista muutoksista työtehtäviin.

21. Edellä esitetyistä syistä yhtiön menettelyä ei voida pitää sallittuna sillä perusteella, että yhtiöllä on ollut peruste irtisanoa A:n työsopimus ja että työtehtävien muutos on koskenut vain irtisanomisaikaa.

Muiden työsuhteen ehtojen säilyminen ennallaan

22. A:lle on irtisanomisaikana maksettu työsopimuksen mukaista tehtaanjohtajan palkkaa. Myöskään hänen työaikaansa tai työpaikkaansa ei ole muutettu. Näillä seikoilla ei kuitenkaan ole merkitystä arvioitaessa sitä, onko yhtiöllä ollut oikeus muuttaa hänen työtehtäviään.

Johtamistehtävissä työskentelyn merkitys

23. A:n työsopimuksen mukaisena tehtävänä on ollut johtaa yhtiön Raahen tehdasta. Hän on kuitenkin ollut työsopimuslain mukaisessa työsuhteessa yhtiöön.

24. Työsopimuslaissa ei ole pääsääntöisesti asetettu johtamistehtävissä olevia työntekijöitä eri asemaan kuin muita työntekijöitä. Poikkeuksena on työsopimuslain 3 luvun 5 §:n 4 momentin säännös, jonka mukaan kilpailukieltosopimuksen keston rajoittamista ja sopimussakon enimmäismäärää koskevat säännökset eivät koske työntekijää, jonka tehtäviensä ja asemansa perusteella katsotaan tekevän yrityksen, yhteisön tai säätiön tai sen itsenäisen osan johtamistyötä tai olevan tällaiseen johtamistehtävään välittömästi rinnastettavassa itsenäisessä asemassa.

25. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2013:48 on ollut kysymys siitä, oliko työnantajalla ollut laillinen peruste irtisanoa yhtiön tukitoimintojen vastuullisena johtajana työskennelleen työntekijän työsopimus. Korkein oikeus totesi (kohta 7), että irtisanottu oli ollut työsuhteessa mutta kuulunut yhtiön johtaviin toimihenkilöihin, joiden palvelussuhteen ehdot oli määritelty erityisin johtajasopimuksin. Työsuhteessa oli siten ollut kyse itsenäisistä ja vastuullisista, työnantajan erityiseen luottamukseen perustuvista johtotehtävistä yhtiössä. Ratkaisun perustelujen mukaan tällaiseen johtaja-asemaan liittyy erityisten etujen vastapainona erityisiä vaatimuksia sitoutumisen ja lojaliteetin suhteen. Vaikka työsopimuslain säännökset irtisanomissuojasta koskevat työntekijöitä yleisesti, niitä tulkittaessa ja sovellettaessa oli Korkeimman oikeuden mukaan perusteltua ottaa huomioon mainitunlaiseen johtaja-asemaan liittyvät erityispiirteet.

26. Mainitussa ratkaisussa Korkein oikeus on ottanut työntekijän johtavan aseman huomioon yhtenä osatekijänä harkitessaan sitä, onko työnantajalla ollut laillinen peruste työsopimuksen irtisanomiseen. Ratkaisun perusteella ei voida tehdä sellaista johtopäätöstä, että johtamistehtävissä työskentelevien työntekijöiden työsopimukseen ja työsopimuslakiin perustuvat oikeudet olisivat yleisesti ottaen rajoitetumpia kuin muilla työntekijöillä.

27. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön menettelyä ei voida pitää oikeutettuna sillä perusteella, että A toimi ennen irtisanomistaan johtamistehtävissä.

Vaihtoehtona työntekovelvollisuudesta vapauttaminen

28. Asianosaiset ovat olleet yhtä mieltä siitä, että yhtiö olisi voinut vapauttaa A:n työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana. Yhtiö on pitänyt johdonmukaisena, että sillä on tämän vuoksi ollut oikeus tehdä myös vähäisempiä muutoksia A:n työtehtäviin.

29. Korkein oikeus toteaa, että työntekijän vapauttaminen kokonaan työntekovelvollisuudesta irtisanomisajaksi on käytännössä toisinaan noudatettu menettelytapa, jota on myös oikeuskäytännössä pidetty hyväksyttävänä.

30. Siitä, että työnantajalla on oikeus vapauttaa työntekijä työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana, ei kuitenkaan voida yhtiön esittämin tavoin päätellä, että työnantajalla olisi myös oikeus siirtää työntekijä irtisanomisaikana vähemmän vaativiin työtehtäviin. Irtisanomisaikanakin työntekijällä, jota ei ole vapautettu työntekovelvollisuudesta, on lähtökohtaisesti oikeus tehdä työsopimuksensa mukaista työtä. Toisin kuin työntekovelvollisuudesta vapauttaminen kokonaan, työntekijän siirtäminen työsopimuksen mukaisista tehtävistä vähemmän vaativiin tehtäviin on omiaan loukkaamaan hänen arvoaan ja ammatillista identiteettiään. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2014:44 todetulla tavalla (kohta 7) se, että työntekijän työtehtäviä perusteettomasti järjestellään uudelleen, vähennetään tai lakkautetaan, voi olla työturvallisuuslain 28 §:ssä tarkoitettua epäasiallista kohtelua.

31. A:ta ei ole vapautettu työntekovelvollisuudesta, vaan hänellä on irtisanomisaikanakin ollut velvollisuus olla työpaikalla ja hänelle on osoitettu hänen työsopimuksensa mukaisista johtamistehtävistä poikkeavia työtehtäviä. Korkein oikeus katsoo, että yhtiön menettelyä ei voida pitää oikeutettuna sillä perusteella, että yhtiö olisi vaihtoehtoisesti voinut vapauttaa hänet työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana.

Johtopäätös yhtiön oikeudesta muuttaa A:n työtehtäviä

32. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiöllä ei ole ollut oikeutta siirtää A:ta irtisanomisen yhteydessä tehtaanjohtajan tehtävistä muihin tehtäviin. Yhtiö on siten rikkonut työsopimusta.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukainen korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä

33. Työsopimuslain 12 luvun korvausjärjestelmä jakautuu kahteen osaan, yleiseen vahingonkorvausvelvollisuuteen ja työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä aiheutuvaan korvausvelvollisuuteen.

34. A on vaatinut ensisijaisesti työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaista korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. A on katsonut, että yhtiön sopimusrikkomus on poistanut laillisen irtisanomisperusteen ja tehnyt irtisanomisesta laittoman.

35. Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n 1 momentin mukaan työnantaja, joka on työsopimuslaissa säädettyjen perusteiden vastaisesti päättänyt työsopimuksen, on velvollinen maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Työnantaja on säännöksen mukaan korvausvelvollinen myös, jos työntekijä on purkanut työsopimuksen työsopimuslain 8 luvun 1 §:ssä säädetyllä perusteella, joka on johtunut työnantajan tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä.

36. Työsopimuslain 12 luvun 2 § on siis työnantajan korvausvelvollisuutta koskeva erityissäännös, jonka soveltaminen tulee kysymykseen vain, kun työsopimus päättyy työnantajasta johtuvasta syystä ilman, että työnantajalla olisi laillinen peruste työsopimuksen päättämiselle. Työnantajan korvausvastuu muissa tilanteissa määräytyy luvun 1 §:ssä olevan yleissäännöksen mukaan.

37. Kohdassa 14 todetulla tavalla yhtiöllä on ollut laillinen peruste päättää A:n työsopimus. Yhtiön sopimusrikkomukseksi todettu A:n työtehtävien muuttaminen on sinänsä tapahtunut työsopimuksen irtisanomisen yhteydessä. Yhtiön sopimusrikkomus ei kuitenkaan ole A:n esittämällä tavalla tehnyt irtisanomista perusteettomaksi. A ei myöskään ole purkanut työsopimusta yhtiön sopimusrikkomuksen vuoksi. Kysymys ei siten ole työsopimuslain 12 luvun 2 §:n soveltamisalaan kuuluvasta tilanteesta.

38. Kuten kohdassa 11 on todettu, oikeuskäytännössä vakiintuneesti noudatetun periaatteen mukaan työnantaja voi muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja vain irtisanomisaikaa noudattaen ja sillä edellytyksellä, että ehtojen muuttamiselle on esitettävissä irtisanomisperusteen veroinen peruste. Tästäkään ei kuitenkaan voida katsoa seuraavan, että työntekijälle syntyisi oikeus työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen tilanteessa, jossa työnantaja muuttaa työsopimuksen ehtoja mainitun periaatteen vastaisella tavalla mutta rikkomus ei johda työsuhteen päättymiseen.

39. Edellä sanotun perusteella Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole oikeutta työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaiseen korvaukseen.

Työsopimuslain 12 luvun 1 §:n mukainen vahingonkorvaus

40. A on toissijaisesti vaatinut vahingonkorvausta työsopimuslain 12 luvun 1 §:n nojalla yhtiön menettelyn ja sopimusrikkomuksen aiheuttamasta loukkauksesta ja kärsimyksestä.

41. Pääsääntöisesti kärsimys tulee korvattavaksi vain laissa erikseen säädetyissä tilanteissa. Työsopimuslaissa ei säädetä, että kärsimys kuuluisi työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella korvattaviin vahinkolajeihin. Lainsäädäntöömme ei muutenkaan sisälly säännöksiä kärsimyksen korvaamisesta sopimussuhteissa. Korkein oikeus on kuitenkin ratkaisussaan KKO 1991:42 katsonut, että kärsimyksen korvaamiseen sopimussuhteissa voidaan soveltaa vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n ilmentämää periaatetta.

42. Vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin mukaan oikeus korvaukseen loukkauksen aiheuttamasta kärsimyksestä voi perustua vapauden, rauhan, kunnian tai yksityiselämän loukkaamiseen rangaistavaksi säädetyllä teolla (1 kohta); rangaistavaksi säädettyyn syrjintään (2 kohta); henkilökohtaisen koskemattomuuden vakavaan loukkaamiseen (3 kohta) tai näihin verrattavalla tavalla tapahtuvaan vakavaan ihmisarvon loukkaamiseen (4 kohta). Oikeuskäytännössä on eräissä tapauksissa pidetty mahdollisena perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta aiheutuvan kärsimyksen korvaamista myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea (ks. KKO 2016:57, kohta 14 ja siinä viitatut ratkaisut).

43. Korkein oikeus on ratkaisussaan KKO 2014:44 arvioinut valtion vahingonkorvausvastuuta työnantajana, kun esimies oli kohdellut virkamiestä epäasiallisesti. Ratkaisussa katsottiin, että vaikka epäasiallinen kohtelu oli loukannut virkamiestä henkilönä, menettely ei ollut ollut törkeän huolimatonta ja sillä tavoin loukkaavaa, että vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaiset kärsimyksen korvaamisen edellytykset täyttyisivät.

44. Korkein oikeus katsoo, että A:n sijoittamisessa hänen työsopimustaan vastaamattomiin työtehtäviin ei ole ollut kysymys vahingonkorvauslain 5 luvun 6 §:n 1 momentissa tarkoitetusta loukkauksesta. Kysymys ei ole myöskään sellaisesta perus- ja ihmisoikeuksien loukkaamisesta, josta aiheutuvan kärsimyksen korvaamista on oikeuskäytännössä pidetty mahdollisena myös ilman nimenomaisen säännöksen tukea.

45. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:lla ei ole oikeutta vahingonkorvaukseen sopimusrikkomuksesta aiheutuneesta kärsimyksestä myöskään työsopimuslain 12 luvun 1 §:n perusteella.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Liisa Mansikkamäki, Juha Häyhä (eri mieltä), Pekka Koponen (eri mieltä), Tuula Pynnä (eri mieltä) ja Tuomo Antila. Esittelijä Mia Hoffrén.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Pynnä: Kohtien 1 – 32 osalta olen samaa mieltä kuin Korkeimman oikeuden enemmistö. Kohtien 33 – 39 sijasta lausun seuraavaa:

Oikeuskäytännössä vakiintuneen kannan mukaan työnantajalla ei ole oikeutta yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen olennaisia ehtoja muutoin kuin vetoamalla olemassa olevaan irtisanomisperusteeseen ja noudattamalla irtisanomisaikaa. Kyseessä olevassa tapauksessa näin ei ole tapahtunut. A:n työsopimuksen mukainen tehtaanjohtajan asema oli poistettu häneltä irtisanomisen yhteydessä välittömin vaikutuksin. Yhtiö ei ollut työtehtävien muutoksen yhteydessä vedonnut sellaiseen työsopimuslain 8 luvun 1 §:ssä tarkoitettuun työsopimuksen purkamisperusteeseen verrattavaan erittäin painavaan syyhyn, jonka johdosta työsopimuksen olennaisten ehtojen muuttaminen irtisanomisen yhteydessä olisi ollut mahdollista välittömin vaikutuksin. A:n sopimusehtojen muutos on siten tapahtunut virheellistä menettelyä noudattaen.

Ratkaistavana on, rinnastuuko mainitun kaltainen työnantajan olennainen sopimusehdon rikkominen työsopimuksen perusteettomaan päättämiseen myös siten, että korvauksen määräämiseen sovellettaisiin työsopimuslain 12 luvun 2 §:ää. Säännös koskee korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä ja on poikkeus saman luvun 1 §:n yleisestä vahingonkorvaussäännöksestä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun KKO 2016:80 mukaan työntekijän oikeudellisen aseman ja työnantajalta edellytettävän menettelyn kannalta on merkityksellistä, rinnastetaanko työsopimuksen olennaisen ehdon yksipuolinen muuttaminen oikeusvaikutuksiltaan työsopimuksen irtisanomiseen ja uuden työsopimuksen tarjoamiseen, samoin kuin se, millä tavoin työsuhde päättyy, jos työntekijä ei hyväksy työnantajan ilmoittamaa ehtomuutosta (kohta 15). Ratkaisussa on viitattu muun ohella työsopimuslain 12 luvun 2 §:ään ja todettu useiden työntekijän suojaksi säädettyjen säännösten soveltamisen riippuvan siitä, millä tavoin ja kenen aloitteesta työsuhde päättyy. Korkeimman oikeuden mukaan, kun kysymyksessä on laissa sääntelemätön tilanne, jossa työnantaja työntekijän vahingoksi irtisanomisen vaihtoehtona yksipuolisesti muuttaa työsopimuksen olennaista ehtoa, menettelyn muotovaatimuksia arvioitaessa on otettava huomioon työntekijän suojeluperiaate. Vaikka sopimuksen ehtojen muuttaminen on toimenpiteenä ja vaikutuksiltaan työntekijälle yleensä lievempi kuin työsuhteen irtisanominen, ei menettelytapavaatimuksissa ole lähtökohtaisesti perusteltua poiketa siitä, mitä irtisanomisesta on säädetty (kohta 16).

Korkein oikeus on mainitussa ratkaisussaan edelleen katsonut, että työnantajalta edellytettävässä menettelytavassa voidaan kuitenkin ottaa huomioon, ettei hänen tavoitteenaan ole työsuhteen päättäminen. Vanhan työsopimuksen irtisanomista ja uuden tarjoamista tarkoittavien erillisten menettelyjen sijasta työsopimuksen olennaisten ehtojen muutos on käytännössä toteuttavissa myös yhdellä toimenpiteellä. Työsopimuksen olennaisen ehdon muuttamiseen tähtäävän ilmoituksen tulee kuitenkin edellä tarkoitetuin tavoin sisältää riittävän selvät tiedot irtisanomisperusteesta, muutettavasta ehdosta ja sen voimaantuloajankohdasta samoin kuin siitä, mitä seuraa, ellei työntekijä hyväksy tarjousta (kohta 17).

Tuomiossaan KKO 2009:17 Korkein oikeus on arvioinut luottamusmiehen toimintaa suojaavia näkökohtia tilanteessa, jossa työnantaja oli yksipuolisesti muuttanut luottamusmiehen työsuhteen ehtoja. Korkein oikeus on todennut, että luottamusmiehen työsuhteen ehtoja muutettaessa on luottamusmiehen toimintaa suojaavat näkökohdat otettava huomioon irtisanomistilannetta vastaavasti (kohta 44).

Korkeimman oikeuden edellä kuvatun oikeuskäytännön pohjalta katson, että työnantajan yksipuolinen ilmoitus työtehtävien olennaisesta muutoksesta rinnastuu irtisanomista tai purkamista koskevaan menettelyyn siten, että on perusteltua arvioida työntekijän mahdollista oikeutta korvaukseen työsopimuksen perusteettomia päättämistilanteita koskevan työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla. Vaikutusta arvioon ei ole sillä, toteutetaanko toimenpide nimenomaisesti työsopimuksen irtisanomisella ja siihen liittyvällä tarjouksella uudeksi työsopimukseksi vai asiallisesti samaa tarkoittavalla irtisanomisperusteisella ilmoituksella työtehtävien olennaisesta muutoksesta. Työnantajan yksipuolisella ilmoituksella työsopimuksen kannalta olennaisten työtehtävien muutoksesta on tarkoitus päättää työsuhde sellaisena kuin työsopimuksessa on sovittu. Vaikka työsuhde tämän jälkeen jatkuisi olennaisesti muutetuin ehdoin, voidaan työnantajan yksipuolinen ilmoitus rinnastaa olemassa olevan työsuhteen irtisanomiseen.

Lisäksi totean, että työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaan työnantaja voidaan määrätä maksamaan korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä, jos työntekijä on purkanut työsopimuksen 8 luvun 1 §:ssä säädetyllä perusteella, joka on johtunut työnantajan tahallisesta tai huolimattomasta menettelystä. Työntekijän kannalta on useinkin perusteltua ja taloudellisesti välttämätöntä jatkaa työsuhteessa huolimatta työsopimuksessa sovittujen työtehtävien olennaisesta muuttumisesta, vaikka muutos ei olisi hänen kannaltaan mielekäs eikä vastaisi hänen ammatillista pätevyyttään. Työntekijän suojeluperiaatteen kanssa ristiriitaista olisi, jos työntekijän tulisi työsopimuslain 8 luvun 1 §:n purkuedellytysten täyttyessä purkaa työsuhde voidakseen vaatia korvausta työsopimuslain 12 luvun 2 §:n nojalla. Molemmissa tilanteissa työnantajan sopimuksen vastainen menettely on aivan sama.

Työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisesti määräytyvällä korvauksella on tarkoitus hyvittää työsopimuksen päättämistilanteessa aiheutunut aineellinen ja aineeton vahinko. Se, että työntekijälle ei synny korvattavaa vahinkoa ansionmenetyksenä työsuhteen jatkuessa työntekijän ja työnantajan välillä uuden sisältöisenä, voidaan ottaa huomioon korvauksen suuruutta määrättäessä. Aineettoman vahingon määrää arvioitaessa huomioon voidaan ottaa muun ohella se, kuinka vakavalla tavalla työsopimuksen perusteeton päättäminen on kohdistunut työntekijän henkilöön loukkaavasti ja missä määrin työnantajan voidaan katsoa osoittaneen piittaamattomuutta työsuhteesta johtuvia velvoitteita kohtaan.

Katson, että yhtiö on velvoitettava suorittamaan A:lle korvausta työsopimuslain 12 luvun 2 §:n perusteella. Totean, että A:lle ei ole aiheutunut ansiomenetystä tai muuta aineellista vahinkoa yhtiön menettelyn johdosta. Toisaalta, yhtiö on irtisanomisen yhteydessä siirtänyt A:n työyhteisössä sivuun ja näin menetellessään tarpeettomasti loukannut hänen arvoaan ja ammatillista identiteettiä tilanteessa, jossa irtisanominen ei ole perustunut A:n omasta käyttäytymisestä johtuvaan syyhyn. Yhtiö olisi edellä kohdassa 29 todetun mukaisesti voinut vapauttaa A:n työntekovelvollisuudesta tai mahdollisuuksien mukaan myös yrittää sopia A:n kanssa noudatettavasta menettelystä. Yhtiö on menettelyllään osoittanut piittaamattomuutta työsuhteesta johtuvia velvoitteita kohtaan ja aiheuttanut A:lle kärsimystä. Korvauksen määrää vähentävänä seikkana otan huomioon sen, että A:n työsopimuksen oli irtisanomishetkellä tarkoitus jatkua enää yhdeksän kuukauden ajan. Arvioin kohtuulliseksi korvaukseksi kolmen kuukauden palkkaa vastaavan määrän.

Näillä perusteilla kumoan hovioikeuden tuomion ja velvoitan X Oy:n suorittamaan A:lle 30 720 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine korkoineen 15.4.2012 lukien. Velvollisena lausumaan A:n toissijaisesta korvausvaatimuksesta enemmistön lähtökohdista ilmoitan olevani samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Koponen: Olen eri mieltä siltä osin kuin on kysymys johtopäätöksistä koskien X Oy:n toimesta tehtyä A:n työtehtävien muuttamista, mistä lausun seuraavaa.

Työtehtävien muuttamisen rajoittuminen irtisanomisaikaan

Kuten perustelujen kohdissa 19 – 20 on lausuttu, muutosten kohdistuminen vain irtisanomisaikaan ei ole peruste, joka voisi yksin tehdä yhtiön menettelyn hyväksyttäväksi. Se on kuitenkin seikka, joka voidaan ottaa harkinnassa huomioon. Lyhytaikaisella muutoksella työtehtäviin on sekä työntekijälle että työnantajalle vähäisempi merkitys kuin pysyvällä tai pitkäaikaisella muutoksella. Tässä asiassa muutokset koskevat vain irtisanomisaikaa, mutta A:n työsopimuksessa oli sovittu työnantajan toimesta tapahtuvaan irtisanomiseen yhdeksän kuukauden irtisanomisaika, joka ylittää työsopimuslain 6 luvun 2 §:n 2 momentin mukaisen enimmäisajan. Siten sovittu irtisanomisaika on ollut poikkeuksellisen pitkä, mikä on katsottava lähtökohtaisesti työntekijää suojaavaksi.

Työsopimuksen muiden ehtojen säilyminen ennallaan

Edellä on todettu asian kokonaisarvioinnissa huomioon otettavaksi seikaksi muutosten rajoittuminen irtisanomisaikaan. Sanottu koskee vastaavasti myös työsopimuksen muiden ehtojen merkitystä asian arvioinnissa. A:n työsopimuksen muiden keskeisten ehtojen kuten palkan, työajan ja työntekopaikan säilyminen irtisanomisaikana ennallaan työtehtävien muutoksesta huolimatta voidaan ottaa huomioon arvioitaessa yhtiön menettelyä kokonaisuutena.

A:n asema johtajana

Enemmistön perusteluissa todetuin tavoin A:n asemaa yhtiössä ei voida rinnastaa toimitusjohtajan asemaan. Perustelujen kohdissa 25 – 26 todetaan ratkaisussa KKO 2013:48 otetun työntekijän johtava asema huomioon yhtenä osatekijänä harkittaessa sitä, oliko työnantajalla laillinen peruste irtisanomiseen. Ratkaisussa todettiin johtajan asemaan liittyvän erityisten etujen vastapainona myös erityisiä vaatimuksia sitoutumisen ja lojaliteetin suhteen. A:n tehtävä tulosvastuullisena tehtaan johtajana on edellyttänyt osallistumista tehtaan toimintaa koskevaan keskeiseen päätöksentekoon. Irtisanominen on perustunut toiminnan tappiollisuudesta johtuneeseen tarpeeseen karsia kiinteitä kustannuksia eikä yhtiö ole vedonnut mihinkään A:n henkilöön liittyvään syyhyn, jonka vuoksi hänen tehtäviään ja tiedonsaantiaan olisi tullut rajoittaa. Perusteena on kuitenkin ollut myös tehtaan johtamista koskeva organisaation uudelleenjärjestely. Kun kysymys on ollut yhtiön toiminnan kannalta keskeisistä johtamistehtävistä, toiminnan uudelleenjärjestelyn toteuttamiseen ennen A:n poikkeuksellisen pitkän irtisanomisajan päättymistä on ollut yhtiön kannalta perusteltuja tarpeita. Nämä olosuhteet on otettava asiassa huomioon.

Työntekovelvollisuudesta vapauttaminen

Perustelujen kohdassa 31 lausutun mukaisesti se, että yhtiö olisi voinut kokonaan vapauttaa A:n työntekovelvollisuudesta irtisanomisaikana, ei osoita oikeutetuksi työtehtävien olennaista rajoittamista. Vaativien työtehtävien pois ottamista voidaan sinänsä pitää A:n toimenkuvaa vähemmän muuttavana kuin työtehtävistä kokonaan vapauttamista, mutta yhtiö on vastaavasti ylläpitänyt A:n työntekovelvollisuuden. Jos työsopimuksen olennaisia ehtoja muutetaan irtisanomisperusteella työsuhteen voimassa ollessa, työnantajan on selvästi ilmoitettava työntekijälle, että irtisanomisajan jälkeen työsuhde päättyy, ellei työntekijä hyväksy työskentelemistä muuttuneilla ehdoilla. Jotta yhtiö voisi tehokkaasti vedota sillä olleeseen oikeuteen vapauttaa A työntekovelvollisuudesta, sen olisi tullut selvästi ilmoittaa A:lle työntekovelvollisuudesta vapauttamisen olevan vaihtoehto työtehtävien rajoittamiselle. Vaikka informointivelvollisuus ja päätösvalta sanotussa kysymyksessä on ollut työnantajalla, merkitystä voidaan antaa myös työntekijän mielipiteelle. Työntekijä saattaa katsoa omalta kannaltaan paremmaksi vaihtoehdoksi irtisanomisajalla työskentelyn. A:lta ei voida edellyttää, että hän olisi purkanut työsopimuksensa katsoessaan työtehtäviensä muutokset työsopimuksen vastaisiksi. Erityisiä vastasyitä ei sen sijaan ole sille, että A olisi ilmoittanut yhtiölle pitävänsä työntekovelvollisuudesta vapauttamista parempana vaihtoehtona kuin työskentelyä olennaisesti rajoitetulla toimenkuvalla. Tämä voidaan ottaa huomioon yhtiön menettelyn kokonaisharkinnassa, mutta edellä sanotuin tavoin vastuu siitä, että kysymys on jäänyt tarkemmin selvittämättä, on yhtiöllä.

Johtopäätös

Ratkaisun perusteluista ilmenevin tavoin yhtiön toimesta yksipuolisesti tehty yhtiön ja A:n välisen työsopimuksen ehtojen olennainen muuttaminen irtisanomisaikaa noudattamatta on ollut lähtökohtaisesti työsopimuksen vastainen. Mikään edellä kuvatuista yhtiön menettelyn oikeutusta puoltavista seikoista ei yksin ole riittävä muuttamaan tätä arviota. Yhdessä ne kuitenkin saavat merkittävän painoarvon. Olennaisin niistä on A:n johtava asema, jonka vuoksi hänen pitkän irtisanomisaikansa ajan hoitamiensa työtehtävien muuttamiseen ennen irtisanomisajan päättymistä on ollut olennaisesti painavampi tarve kuin sellaisen työntekijän kohdalla, jonka tehtävät eivät koske työnantajan liiketoiminnan kannalta keskeisiä toimia. A:n asemassa on ollut samanlaisia piirteitä, joille Korkein oikeus on ratkaisussa KKO 2013:48 antanut arvioinnissaan huomattavan merkityksen. Sanotuilla perusteilla päädyn siihen, ettei hovioikeuden tuomion lopputulosta tule muuttaa.

A:n oikeus vahingonkorvaukseen

Äänestyksen lopputulos huomioon ottaen velvollisena lausumaan A:n oikeudesta vahingonkorvaukseen työsopimuslain 12 luvun 2 §:n perusteella, olen samalla kannalla kuin oikeusneuvos Pynnä.

Oikeusneuvos Häyhä: Olen eri mieltä siltä osin kuin asiassa on kysymys siitä, onko X Oy rikkonut sen ja A:n välistä työsopimusta muuttaessaan irtisanomisaikana yksipuolisesti A:n työtehtäviä. Tältä osin lausun seuraavaa.

A:n työsopimuksen mukaan hänen tehtäviinsä oli kuulunut tehtaanjohtajana vastata tulosvastuullisesti ja kokonaisvaltaisesti työnantajayhtiön Raahen tehtaan toiminnan johtamisesta noudattaen kuitenkin yhteisiä toimintatapoja sovittujen tavoitteiden saavuttamiseksi. Tehtaanjohtajan tehtävät oli kuitenkin otettu häneltä pois välittömästi työsopimuksen tultua irtisanotuksi ja yhtiö oli osoittanut hänelle projektitehtäviä. A:n mukaan nämä hänelle annetut vähäiset työtehtävät olivat poikenneet tason ja vaativuuden osalta oleellisesti tehtaanjohtajan tehtävistä.

Asiassa on riidatonta, että X Oy:llä on ollut oikeus irtisanoa A:n työsopimus tuotannollisilla ja taloudellisilla syillä. Työsopimuksen tultua irtisanotuksi työsuhde päättyy irtisanomisajan kuluttua, johon asti työsopimus on voimassa ennallaan kaikkine ehtoineen. Työsuhteen aikana työnantaja voi yksipuolisesti määrätä työntekijän työtehtävistä vain työsopimuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentista ja 3 luvun 1 §:stä ilmenevän johto- ja valvontaoikeutensa puitteissa. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että työnantaja voi yksipuolisin toimin muuttaa työsuhteen olennaisia ehtoja vain irtisanomisaikaa noudattaen ja edellyttäen, että muutokselle on esitettävissä irtisanomisperusteen veroinen peruste (ks. esim. KKO 2009:17, kohta 4).

Keskeistä kuvatussa työsuhdeturvassa on, että työntekijän toimeentulo tulee turvatuksi, kun työnantajan päävelvoite eli palkanmaksuvelvollisuus jatkuu irtisanomisajan. On oikeuskäytännön perusteella lisäksi selvää, ettei työnantajan johto- ja valvontaoikeus perusta työnantajalle oikeutta heikentää yksipuolisesti muitakaan työsopimuksen ehtoja, kuten työtehtäviä, olennaisesti (ks. esim. KKO 2010:60 ja 1992:25).

Lähtökohtaisesti kuvattu irtisanomisajan työehtoja koskeva turva suojaa kaikkia työsuhteessa olevia työntekijöitä samanveroisesti. Työsopimuslain 2 luvun 2 §:n mukaan työnantajan on kohdeltava työntekijöitä tasapuolisesti, jollei siitä poikkeaminen ole työntekijöiden tehtävät ja asema huomioon ottaen perusteltua. Erilainen kohtelu saattaa olla perusteltua esimerkiksi työntekijän koulutuksen ja erityisen ammattitaidon vuoksi, minkä lisäksi henkilön asema yrityksen organisaatiossa tai työtehtävien luonne saattavat edellyttää erilaiseen kohteluun oikeuttavaa luottamusta työsuhteessa.

Oikeuskäytännössä on erityistä luottamusta edellyttävälle asemalle annettu merkitystä arvioitaessa työnantajan oikeutta tai velvollisuutta sijoittaa työntekijä irtisanomisajaksi toisiin tehtäviin, kuten ratkaisusta KKO 2012:89 ilmenee. Mainitussa tapauksessa oli kysymys siitä, oliko lentoyhtiöllä oikeus purkaa vai ainoastaan irtisanoa purserin työsopimus, kun tämä oli ottanut lentokoneesta mukaansa matkustajatarjoiluun tarkoitettuja alkoholijuomia sekä laiminlyönyt tehdä tullausilmoituksen maahan tuomistaan savukkeista. Arvioinnissa otettiin muun ohella huomioon se, että lentoyhtiö olisi voinut sijoittaa purserin irtisanomisajaksi muihin kuin erityistä luottamusta vaativiin tehtäviin organisaatiossaan.

Yhtiö on kantansa tueksi vedonnut asiassa muun ohella A:n asemaan tehtaanjohtajana. Toisin sanoen yhtiö katsoo, että sillä on ollut oikeus asettaa A johtavan aseman vuoksi irtisanomissuojan osalta eri asemaan kuin muut yhtiön työntekijät. Oikeuskäytännössä onkin katsottu, että itsenäisissä ja vastuullisissa johtavissa tehtävissä olevat työntekijät voidaan asettaa erityisasemaan työsopimuslain irtisanomissuojaa koskevia työsopimuslain säännöksiä tulkittaessa ja sovellettaessa (ks. KKO 2013:48, kohta 7). Tällaisessa asemassa olevalle henkilölle voidaan asettaa erityisiä vaatimuksia yritystoimintaan vaikuttavien muutostekijöiden ennakoinnin ja niistä johtuvien liiketoiminnallisten ja organisatoristen muutosten suunnittelun ja niihin myötävaikuttamisen suhteen (kohta 16).

Asiassa on riidatonta, että X Oy:llä oli ollut taloudellisia vaikeuksia usean vuoden ajan ennen A:n työsopimuksen irtisanomista. A ei ole tehtaanjohtajana voinut olla näistä vaikeuksista tietämätön. Tappiollinen toiminta oli pakottanut yhtiön toteuttamaan mittavia muutoksia organisaatioon, mikä oli merkinnyt myös tehtaanjohtajan tehtävien uudelleenjärjestämistä. On selvää, että suunniteltaessa henkilöstön vähentämiseen johtavia organisaatiomuutoksia, työnantajan on otettava huomioon työntekijöiden työsuhdeturva ja ajoitettava muutokset siten, että työntekijät voivat jatkaa työtään irtisanomisajan.

On kuitenkin ilmeistä, että tulosvastuullisesti ja kokonaisvaltaisesti tehdasta johtamaan sitoutuneen tehtaanjohtajan tosiasiallinen toimenkuva muuttuu olennaisesti kuvatuissa oloissa. Tällaisen muutosvaiheen johtamisen kannalta on pidettävä ongelmallisena, että vastuu organisaatiomuutokseen sopeuttamisesta tehtaalla olisi sellaisella henkilöllä, jonka oma työpaikka lakkaa uudistuksen myötä. Toteutettavan organisaatiouudistuksen vaikutukset ajoittuvat tyypillisesti irtisanomisajan päättymisen jälkeiseen aikaan. Tilanteeseen liittyy muun ohella riski siitä, että irtisanottu johtaja keskittyy etsimään itselleen uutta työpaikkaa eikä tilanne ole omiaan motivoimaan irtisanottua panostamaan organisaatiouudistuksen toteuttamiseen. Näissä oloissa olisi epätarkoituksenmukaista sallia irtisanotun johtajan jatkaa entisissä työtehtävissään edes irtisanomisaikaa.

A:n työtehtävien muutos ei ole vaikuttanut hänen palkkaansa eikä työaikaansa. Asiassa ei ole väitettykään, että A:n työntekovelvoitetta olisi lisätty työsopimuksessa sovittuun verrattuna. X Oy ei ole myöskään jättänyt A:ta irtisanomisajaksi vaille työntekovelvoitetta, vaan on irtisanomisaikana tarjonnut A:lle lisäksi myös pysyvämpää tämän koulutusta, ammattitaitoa ja kokemusta vastaavaa muuta työtä, kuten työsopimuslain 7 luvun 4 §:ssä edellytetään. A:n työtehtävien uudelleenjärjestely irtisanomisajaksi ei näin ollen ole merkinnyt heikennystä hänen työsuhdeturvansa olennaisiin osiin.

Katsonkin, että näissä oloissa asema organisaatiouudistuksen kohteena olevan tehtaan johtajana on sellainen erityistä luottamusta edellyttävä tehtävä, mikä on oikeuttanut yhtiön kohtelemaan A:ta työtehtävien osalta eri tavoin kuin muita työsuhteessa olleita työntekijöitään ja muuttamaan hänen työtehtäviään irtisanomisaikana.

Esittämilläni perusteilla katson, ettei X Oy ole syyllistynyt kanteessa väitettyyn sopimusrikkomukseen.

Äänestyksen tuloksena velvollisena lausumaan A:n oikeudesta korvauksiin, ilmoitan hyväksyväni Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevät perustelut.

Työnantaja oli irtisanonut varoitusta antamatta yhtiön idän viennistä vastanneen vientipäällikön työsopimuksen markkina-alueen tärkeimpien jälleenmyyjien ilmoitettua, että ne eivät jatka yhteistyötä yhtiön kanssa, jos vientipäällikkö jatkaa tehtävässään.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei työnantaja ollut näyttänyt, ettei irtisanominen olisi ollut vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön.

TSL 7 luku 1 §
TSL 7 luku 2 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Taustatiedot

A oli työskennellyt B Oy:n palveluksessa 15.12.2008 lukien yhtiön idän viennistä vastaavana vientipäällikkönä. Hänen työsopimuksensa oli irtisanottu henkilöön liittyvällä perusteella 7.5.2012 suuren osan yhtiön idän alueen jälleenmyyjistä ilmoitettua päättävänsä yhteistyön yhtiön kanssa, mikäli A jatkaa tehtävässään. A:lle ei ollut annettu työsuhteen aikana varoitusta.

Helsingin käräjäoikeuden tuomio 16.1.2015

A vaati käräjäoikeudessa, että B Oy velvoitetaan maksamaan hänelle korvauksena työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 16 kuukauden palkkaa vastaava määrä.

B Oy vaati, että kanne hylätään.

Käräjäoikeus katsoi jääneen näyttämättä, että A olisi toiminut tehtävässään taitamattomasti tai rikkonut vakavasti työsopimuksesta tai työsopimuslaista johtuvia työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavia velvoitteitaan. A:n työsopimuksen päättämiselle ei siten ollut ollut työsopimuslaissa tarkoitettua asiallista ja painavaa syytä. Näin ollen A:lla oli oikeus korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Ottaen huomioon A:lle riidattomasti irtisanomisajan palkan lisäksi maksettu vajaan kahden kuukauden palkka ja lomaraha sekä se, että A oli vapautettu irtisanomishetkellä työntekovelvollisuudesta, kohtuullinen korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä oli 6 kuukauden palkkaa vastaava määrä. Tästä määrästä 2 kuukauden palkkaa vastaava määrä oli korvausta aineettomasta vahingosta.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Seija Ovaskainen.

Helsingin hovioikeuden tuomio 19.11.2015

A valitti hovioikeuteen ja vaati, että B Oy velvoitetaan maksamaan hänelle hänen käräjäoikeudessa vaatimansa korvaus.

B Oy vaati vastavalituksessaan, että käräjäoikeuden tuomio kumotaan ja kanne hylätään.

Hovioikeus katsoi näytetyksi, että suurin osa B Oy:n idän markkina-alueen jälleenmyyjistä oli ilmoittanut jatkavansa yhteistyötä yhtiön kanssa vain siinä tapauksessa, että heidän ei tarvitse asioida A:n kanssa. Hovioikeus totesi, että jälleenmyyjien tyytymättömyyden taustalla olevasta A:n menettelystä ja tämän väitetyistä laiminlyönneistä esitetty näyttö oli ylimalkaista ja yksilöimätöntä. Asiassa ei kuitenkaan ollut aihetta epäillä sitä, etteikö osa yhtiön jälleenmyyjistä olisi ollut A:han tyytymättömiä, mistä lopulta oli seurannut kieltäytyminen yhteistyöstä tämän kanssa.

Hovioikeus katsoi, että A:n asemalla ja vastuualueella yhtiössä oli asiaa arvioitaessa erityistä merkitystä. A:lla oli ollut suuri vastuu ja hänen keskeisimpiin työtehtäviinsä oli kuulunut yhteistyön ylläpitäminen jälleenmyyjien kanssa. Tämän tehtävän suorittamisen keskeisimpiä edellytyksiä olivat jälleenmyyjien tyytyväisyys ja halukkuus asioida A:n kanssa. Näissä olosuhteissa hovioikeus katsoi, että jälleenmyyjien osoittama epäluottamus A:ta kohtaan sekä uhka lopettaa yhteistyö yhtiön kanssa olivat käytännössä merkinneet sitä, että A:lla ei enää ollut edellytyksiä suoriutua tehtävistään idän viennin vientipäällikkönä. Asiantilaa oli pidettävä siinä määrin pysyvänä, että yhtiöllä oli ollut asiallinen ja painava syy päättää A:n työsopimus.

Muun työn tarjoamisvelvollisuuden osalta hovioikeus totesi, että B Oy:n idän viennin jatkuminen A:n irtisanomisen jälkeen viittasi siihen, ettei kielitaito ollut ehdoton edellytys idän viennin hoitamiselle. Asiakkaita olisi siten voitu vaihtaa B Oy:n vientipäälliköiden välillä. Hovioikeus katsoi kuitenkin, että näissä olosuhteissa ei ollut liiketoiminnallisesti kohtuullista edellyttää, että yhtiö olisi siirtänyt toimivia asiakkuuksia toiselta vientipäälliköltä A:lle. Ottaen huomioon yhtiön edustajan kertomus yhtiön vaikeasta taloudellisesta tilanteesta ja irtisanomisuhkaisista yhteistoimintaneuvotteluista hovioikeus katsoi näytetyksi, ettei yhtiöllä ollut ollut tarjota muutakaan työtä A:lle irtisanomisen välttämiseksi.

Lisäksi hovioikeus totesi, että koska A:n jatkaminen entisissä tehtävissään olisi todennäköisesti johtanut yhtiön idän viennin romahtamiseen ja vaikuttanut sen myötä mahdollisesti muiden yhtiön palveluksessa olevien työntekijöiden työsuhteisiin, ei yhtiöltä ollut kohtuudella voitu edellyttää varoituksen antamista ja työsopimussuhteen jatkamista A:n kanssa.

Näillä perusteilla hovioikeus hylkäsi kanteen.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Risto Jalanko, Esa Hakala ja Åsa Nordlund.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään kokonaisuudessaan.

B Oy vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Oikeudenkäyntiaineisto

1. A on valituksessaan esittänyt, että asiaa ratkaistaessa ei tule ottaa huomioon vasta valmistelun päätyttyä käräjäoikeudessa kuultavaksi nimetyn todistaja S:n kertomusta. B Oy puolestaan on vedonnut asiassa S:n kertomuksen lisäksi hänen oikeudenkäyntiä varten laatimaansa kirjalliseen lausumaan.

2. Hovioikeus on käsittelyratkaisussaan 18.8.2015 katsonut, että yhtiöllä on ollut oikeudenkäymiskaaren 6 luvun 9 §:n 2 momentissa tarkoitettu pätevä syy nimetä S asiassa henkilökohtaisesti kuultavaksi vasta valmistelun päättymisen jälkeen. Lisäksi hovioikeus on katsonut, että S:n laatima kirjallinen lausuma on oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 11 §:ssä (690/1997) tarkoitettu yksityisluontoinen kertomus, jonka huomioon ottamiseen todisteena ei ole esitetty olevan erityistä syytä.

3. Korkein oikeus toteaa, että kirjalliseen lausumaan sovellettava lainkohta on nykyään oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 24 §:n 1 momentti. Korkein oikeus hyväksyy hovioikeuden oikeudenkäyntiaineistoa koskevan ratkaisun.

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

4. A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa 15.12.2008 lukien yhtiön idän viennistä vastaavana vientipäällikkönä. Yhtiön johtoryhmään kuulunut A on vastannut yhtiössä muun muassa yhtiön idän liiketoiminta-alueen jälleenmyyntisopimusten solmimisesta ja liiketoiminta-alueen kaupankäynnin kehittämisestä. Yhteistyön ylläpitäminen jälleenmyyjien kanssa on kuulunut hänen keskeisimpiin työtehtäviinsä.

5. A:n työsopimus on irtisanottu henkilöön liittyvällä perusteella 7.5.2012 suuren osan yhtiön idän alueen jälleenmyyjistä ilmoitettua päättävänsä yhteistyön yhtiön kanssa, mikäli A jatkaa tehtävässään.

6. Asiassa on riidatonta, että A:lle ei ollut annettu työsuhteen aikana varoitusta.

7. Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko irtisanomiseen ollut asiallinen ja painava peruste.

Sovellettavat säännökset

8. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voidaan saman luvun 2 §:n 1 momentin mukaan pitää työsopimuksesta tai laista johtuvien, työsuhteeseen olennaisesti vaikuttavien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä sekä sellaisten työntekijän henkilöön liittyvien työntekoedellytysten olennaista muuttumista, joiden vuoksi työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään. Syyn asiallisuutta ja painavuutta arvioitaessa on otettava huomioon työnantajan ja työntekijän olosuhteet kokonaisuudessaan.

9. Työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 3 momentin mukaan työntekijää, joka on laiminlyönyt työsuhteesta johtuvien velvollisuuksiensa täyttämisen tai rikkonut niitä, ei kuitenkaan saa irtisanoa ennen kuin hänelle on varoituksella annettu mahdollisuus korjata menettelynsä. Pykälän 4 momentin mukaan työnantajan on ennen irtisanomista selvitettävä, olisiko irtisanominen vältettävissä sijoittamalla työntekijä muuhun työhön. Säädetystä velvollisuudesta uudelleensijoittamiseen voidaan pykälän 5 momentin mukaan poiketa vain, jos irtisanomisen perusteena on ollut niin vakava työsuhteeseen liittyvä rikkomus, ettei työnantajalta voida kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista.

10. Lain esitöissä on 7 luvun 2 §:n 1 momentin osalta lausuttu, että työntekijästä johtuvana tai hänen henkilöönsä liittyvänä asiallisena ja painavana irtisanomisperusteena voitaisiin pitää sellaisten työsopimuksesta tai laista johtuvien velvoitteiden vakavaa rikkomista tai laiminlyöntiä, jotka vaikuttavat olennaisesti työnantajan ja työntekijän väliseen työsuhteeseen. Työsopimuksen irtisanominen olisi sallittua myös, jos työntekijän henkilöön liittyvät työntekoedellytykset ovat muuttuneet niin olennaisesti, ettei työntekijä tämän vuoksi enää kykene selviytymään työtehtävistään eikä hänelle 4 momentissa tarkoitetulla tavalla voitaisi tarjota muita tehtäviä. Arvioinnissa vaikuttavia seikkoja voisivat olla esimerkiksi työntekijän rikkeen laatu ja vakavuus, työntekijän asema ja hänen suhtautumisensa tekoonsa tai käyttäytymiseensä, työn luonne, työn teettämiseen liittyvät erityispiirteet ja työnantajan asema (HE 157/2000 vp s. 97 – 98).

11. Muun työn tarjoamisvelvollisuus tulisi esitöiden mukaan kysymykseen silloin, kun työntekijä ei enää kykene selviytymään työtehtävistään hänen työntekoedellytyksissään tapahtuneiden muutosten vuoksi. Tällöin työnantajan olisi selvitettävä mahdollisuutensa tarjota työntekijälle muita tehtäviä ja toisaalta työntekijän edellytykset selvitä tarjolla olevista muista tehtävistä. Esimerkiksi jos ammattitaidoltaan pätevä työntekijä on osoittautunut sopimattomaksi asiakaspalvelutehtävään, työnantajan olisi mahdollisuuksien mukaan tarjottava työntekijälle muita sellaisia tehtäviä, joihin hän olisi ammattitaitonsa puolesta kykenevä (HE 157/2000 vp s. 101).

Irtisanomisperustetta koskeva arviointi

12. Irtisanomisilmoituksen 7.5.2012 perusteella A:n työsopimus oli irtisanottu yksinomaan siitä syystä, että osa B Oy:n idän alueen jälleenmyyjistä oli kieltäytynyt tekemästä A:n kanssa yhteistyötä. Asiassa on kuitenkin jäänyt epäselväksi, oliko yhteistyöstä kieltäytyminen ollut seurausta A:n työsopimuslaista tai työsopimuksesta johtuvien velvoitteiden vastaisesta menettelystä, vai jostain muusta, A:n vastuupiiriin mahdollisesti kuulumattomasta syystä.

13. Arvioitaessa irtisanomisperusteen täyttymistä huomioon on otettava A:n verrattain itsenäinen ja vastuullinen asema yhtiön johtoryhmään kuuluvana vientipäällikkönä. Tähän itsenäiseen ja vastuulliseen asemaan on liittynyt myös korostunut vastuu oman toiminnan tuloksellisuudesta (ks. KKO 2013:48 kohta 7). Lisäksi merkitystä voidaan antaa sille, että A:han tyytymättömien jälleenmyyjien menettäminen olisi merkinnyt yhtiölle huomattavaa taloudellista menetystä. Toisaalta huomioon on otettava se, että työsopimuslaissa säädetyt irtisanomisperusteet koskevat yleisesti kaikkia työntekijöitä, eikä A:takaan siten ole tämän johtavasta asemasta huolimatta voitu irtisanoa ilman laissa säädettyä perustetta.

14. Korkein oikeus katsoo kuten hovioikeus, että näyttö A:n laiminlyönneistä työssään on jäänyt asiassa varsin heikoksi ja yksilöimättömäksi. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, että A olisi rikkonut työsopimuslaista tai työsopimuksestaan johtuvia velvoitteitaan niin vakavalla tavalla, että työnantajalla olisi ollut tästä syystä oikeus irtisanoa A:n työsopimus. Asiassa on kuitenkin vielä arvioitava, onko A:n henkilöön liittyvissä edellytyksissä tehdä työsopimuksensa mukaista työtä tapahtunut sellaisia olennaisia muutoksia, joiden vuoksi hänet on voitu irtisanoa.

15. B Oy:n toimitusjohtajan P:n kertomuksella asiassa on näytetty, että yhtiön jälleenmyyjät olivat vaatineet saada asioida vastaisuudessa jonkun muun kuin A:n kanssa ja että mikäli tähän vaatimukseen ei olisi suostuttu, yhtiö olisi ollut vaarassa menettää merkittävän osan idän alueen jälleenmyyjistään. Korkein oikeus katsoo, että vaikka kysymyksessä olleiden jälleenmyyjien tyytymättömyyden syy on jäänyt asiassa epäselväksi eikä A:n ole näytetty rikkoneen vakavalla tavalla velvoitteitaan työntekijänä, hänen edellytyksensä tehdä työsopimuksensa mukaisesti vientipäällikkönä yhteistyötä näiden jälleenmyyjien kanssa ovat viimeistään huhtikuussa 2012 jälleenmyyjien esitettyä vaatimuksensa lakanneet muutoin kuin tilapäisesti.

16. Yhtiöllä on siten lähtökohtaisesti ollut työsopimuslaissa tarkoitettu peruste irtisanoa A. Myöskään varoituksen puuttumisella ei ole ollut asiassa merkitystä, kun kysymys on ollut työntekoedellytysten lakkaamisesta. Koska työnteon edellytysten muuttumisen ei kuitenkaan ole näytetty johtuneen sellaisesta työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 5 momentissa tarkoitetusta vakavasta rikkomuksesta, jonka seurauksena yhtiöltä ei olisi voitu kohtuudella edellyttää sopimussuhteen jatkamista, asiassa on vielä arvioitava, olisiko irtisanominen voitu välttää tarjoamalla A:lle työsopimuslain 7 luvun 2 §:n 4 momentissa edellytetyllä tavalla muita tehtäviä.

17. Korkein oikeus toteaa, että A:n kyvyssä työskennellä vientipäällikkönä ei sinänsä ole näytetty tapahtuneen työsuhteen aikana muutoksia. A oli toiminut sanotussa tehtävässä kolmen ja puolen vuoden ajan. Kysymys on ollut siitä, että A:n ja yhtiön eräiden jälleenmyyjien välit olivat huonontuneet, mistä on lopulta seurannut, että kysymyksessä olevat jälleenmyyjät ovat kieltäytyneet yhteistyöstä A:n kanssa. Asiassa on siten jäänyt näyttämättä, että A ei olisi ylipäätään soveltunut vientipäällikön työhön enää kevään 2012 jälkeen.

18. A:n tultua irtisanotuksi yhtiön idän alueen jälleenmyyjät ovat esitetyn selvityksen perusteella asioineet toimitusjohtaja P:n kanssa. Lisäksi riidatonta on, että yhtiössä on työskennellyt irtisanomishetkellä A:n lisäksi myös toinen vientipäällikkö, jonka vastuualueena on ollut läntinen markkina-alue.

19. Korkein oikeus toteaa, että yhtiön on tullut asiassa näyttää, että se on ennen A:n työsopimuksen irtisanomista selvittänyt huolellisesti mahdollisuudet välttää irtisanominen sijoittamalla A muuhun työhön. A:han tyytymättömät jälleenmyyjät olivat muodostaneet vain osan yhtiön kaikista jälleenmyyjistä, eikä A:n soveltuvuutta vientipäällikön tehtäviin ole asiassa perustellusti kyseenalaistettu. Korkein oikeus katsoo jääneen näyttämättä, ettei A:n irtisanominen olisi ollut vältettävissä järjestelemällä vientiä ja myyntiä koskevia työtehtäviä yhtiössä uudelleen siten, että A:n työpanos olisi tullut käytetyksi hyväksi muissa tehtävissä kuin toimimisessa yhteistyössä sanottujen jälleenmyyjien kanssa. Koska A:n soveltuvuudessa vientipäällikön tehtäviin ei edellä kohdassa 17 todetulla tavalla ole näytetty tapahtuneen muutoksia, asiassa on myös jäänyt näyttämättä, että vaatimus työtehtävien järjestelemisestä A:n irtisanomisen välttämiseksi olisi ollut yhtiön kannalta liiketaloudellisesti tai muustakaan syystä kohtuuton.

20. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy katsomaan, että yhtiöllä ei ole ollut asiallista ja painavaa syytä irtisanoa A:n työsopimus.

Korvaus työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä

21. Ottaen huomioon A:lle irtisanomisen jälkeen maksettu ylimääräinen palkka sekä toisaalta se, että irtisanomishetkellä 56-vuotias A ei ole työllistynyt irtisanomisen jälkeen ammattiaan vastaaviin tehtäviin, Korkein oikeus harkitsee käräjäoikeuden tavoin kohtuulliseksi korvaukseksi työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 6 kuukauden palkkaa vastaavan määrän. Käräjäoikeuden lausumilla perusteilla tästä määrästä ei ole tehtävä työsopimuslain 12 luvun 3 §:n 1 momentissa tarkoitettua vähennystä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden tuomion lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Samuli Sillanpää.

Tekohetkellä 18-vuotias S oli tuomittu tapon yrityksestä ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Tästä ja aiemmista rikoksista ilmenevien seikkojen sekä mielentilatutkimuksen yhteydessä laaditun vaarallisuusarvion perusteella S:ää oli pidettävä rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla erittäin vaarallisena. S määrättiin suorittamaan tuomittu rangaistusaika kokonaan vankilassa. (Ään.)

Syyttäjän vaatimus aikaisemman ehdollisen vankeusrangaistuksen määräämisestä täytäntöönpantavaksi hylättiin, kun S:n ensimmäinen ehdoton vankeusrangaistus olisi muutoin muodostunut hänen kannaltaan kohtuuttomaksi ottaen huomioon hänen ikänsä sekä sen, että sama ehdollinen rangaistus oli perusteena koko rangaistusajan suorittamiselle.

RL 2 b luku 5 §
RL 2 c luku 11 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Länsi-Uudenmaan käräjäoikeuden tuomio 15.12.2015 ja Turun hovioikeuden tuomio 11.3.2016 kuvataan tarpeellisin osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Ann-Sofie Högström ja lautamiehet sekä hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Rita Melartin, Kari Lahdenperä ja Esko Junnila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

S:lle ja syyttäjälle myönnettiin valituslupa.

S vaati valituksessaan, että lausuma koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa poistetaan.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että rangaistusta korotetaan olennaisesti ja että S:lle aikaisemmin tuomittu ehdollinen vankeusrangaistus määrätään täytäntöönpantavaksi.

Asianosaiset vaativat vastauksissaan puolin ja toisin valitusten hylkäämistä.

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti asiassa suullisen käsittelyn.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Aikaisemmat tuomiot

1. S on 20.5.2014 tuomittu 2.6.2013 nuorena henkilönä tehdystä törkeästä pahoinpitelystä 10 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen, jonka koeaika on määrätty päättymään 6.5.2016. Tätä ennen hänet on 31.5.2013 tuomittu ehdolliseen vankeusrangaistukseen 21.9.2012 tehdystä pahoinpitelystä ja 24.9.2012 tehdystä oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamisesta.

Alempien oikeuksien tuomiot tässä asiassa

2. Länsi-Uudenmaan käräjäoikeus on lukenut S:n syyksi 1.8.2014 tehdyn tapon yrityksen. Mainittu rikos on tehty S:lle aikaisemmin tuomitun ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla.

3. Syyksilukeminen on perustunut siihen, että S oli kadulla yllättäen viiltänyt sattumalta kohtaamaansa, hänelle entuudestaan tuntematonta L:ää keittiöveitsellä kaulaan viistosti takaapäin. L:lle oli aiheutunut koko kaulan leveyden käsittävä syvä viiltohaava. Aiheutuneet vammat olivat olleet vakavia ja L oli ollut välittömässä hengenvaarassa. Teko oli jäänyt yritykseksi, koska L oli saanut apua ja toimitettu sairaalahoitoon. Käräjäoikeus on katsonut S:n tarkoituksellisesti vahingoittaneen L:n terveyttä vakavasti sekä vähintäänkin pitäneen L:n kuolemaa tekonsa varsin todennäköisenä seurauksena.

4. Käräjäoikeus on tuominnut S:n 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen ja syyttäjän vaatimuksesta määrännyt hänet suorittamaan koko rangaistuksensa vankilassa. Käräjäoikeus on hylännyt vaatimuksen aikaisemman ehdollisen vankeusrangaistuksen määräämisestä täytäntöönpantavaksi, koska S oli ehdolliseen rangaistukseen johtaneen rikoksen tehdessään ollut alle 18-vuotias ja koska seuraamus olisi muodostunut muutoin kohtuuttomaksi.

5. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Kysymyksenasettelu

6. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys syyttäjän valituksen johdosta vankeusrangaistuksen mittaamisesta sekä siitä, onko ehdollinen vankeusrangaistus määrättävä pantavaksi täytäntöön, ja S:n valituksen johdosta koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa.

Koko rangaistuksen suorittaminen vankilassa ja vaarallisuuden arviointi

7. Rikoslain 2 c luvun 11 §:n (780/2005) mukaan tuomioistuin voi rangaistukseen tuomitessaan syyttäjän vaatimuksesta päättää, että tuomittu vapautuu vankilasta vasta hänen suoritettuaan vankeusrangaistuksen kokonaan. Tämä edellyttää pykälän 1 momentin 1 kohdan (990/2009) mukaan ensinnäkin sitä, että rikoksentekijä tuomitaan määräaikaiseen, vähintään kolmen vuoden pituiseen vankeusrangaistukseen esimerkiksi taposta tai törkeästä pahoinpitelystä tai muusta 1 kohdassa luetellusta rikoksesta taikka sellaisen rikoksen yrityksestä tai osallisuudesta sellaiseen rikokseen.

8. Toisena edellytyksenä on muun muassa se, että rikoksentekijä on rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana syyllistynyt 1 momentin 1 kohdassa mainittuun rikokseen. Kuten lakivaliokunnan mietinnössä (LaVM 9/2005 vp s. 7) todetaan, tämä edellytys täyttyy jo sillä, että henkilö on syyllistynyt johonkin momentin 1 kohdassa lueteltuun rikokseen mainituissa aikarajoissa. Sen sijaan lainkohdassa ei aikaisemman teon osalta ole asetettu rangaistuksen pituuteen liittyviä edellytyksiä.

9. Kolmantena edellytyksenä on, että rikoksentekijän arvioidaan olevan rikoksista ilmenevien seikkojen ja oikeudenkäymiskaaren 17 luvun 37 §:n 3 momentin mukaisen selvityksen perusteella erittäin vaarallinen toisen hengelle, terveydelle ja vapaudelle.

10. Koko rangaistusta suorittavalla vangilla on oikeus saattaa vaarallisuutta koskeva arvio uudelleen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Jos vankia ei enää tuolloin ole pidettävä vaarallisena, hänet voidaan rikoslain 2 c luvun 12 §:n 1 momentin perusteella päästää ehdonalaiseen vapauteen, kun rangaistuksesta on suoritettu viisi kuudesosaa, mutta kuitenkin vähintään kolme vuotta.

11. Sääntelyn taustalla on tavoite vähentää uusintarikollisuutta ja suojella toisia tulevilta väkivallanteoilta. Vaikka Suomessa vaaralliseksi katsottua henkilöä ei pidetä vangittuna hänelle kyseisestä teosta tuomittua rangaistusta pidempään, merkitsee koko rangaistuksen suorittaminen vankilassa tosiasiallisesti ehdonalaista vapautumista koskevat säännökset huomioon ottaen rikoksentekijän kohtelemista muita samanpituiseen rangaistukseen tuomittuja ankarammin.

12. Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on arvioinut henkilön vaarallisuuteen pohjautuvan vapaudenriiston edellytyksiä eri sopimusvaltioissa. Arvioidut järjestelmät ovat poikenneet Suomen järjestelmästä esimerkiksi siten, että vaarallisina pidettyjä henkilöitä saatetaan eristää tai vapaudenmenetystä jatkaa tuomitun vankeusrangaistuksen suorittamisen jälkeenkin. Ihmisoikeustuomioistuin on katsonut, että valtiolla on velvollisuus taata yleinen turvallisuus, mutta se ei saa johtaa mielivaltaiseen vapaudenriistoon.

13. Arvioidessaan sitä, onko vapaudenriisto mielivaltaista, ihmisoikeustuomioistuin on todennut, että vapaudenriiston tulee aina pohjautua kansallisen lain säännöksiin. Vapaudenriisto voi olla mielivaltaista, jos se on lain hengen vastaista tai jos toimella tavoitellaan muuta kuin laissa säädettyä tarkoitusta. Vapaudenriiston perusteen ja vapaudenriiston välillä tulee olla kohtuullinen yhteys. Yleisön suojaamisen lisäksi merkitystä on myös rikoksentekijän mahdollisuudella kuntoutumiseen vapaudenmenetyksen aikana. Vaarallisuutensa perusteella vapautensa menettäneellä tulee olla oikeus saada vapaudenriiston laillisuus uudelleen arvioitavaksi. Näin voidaan huomioida myös mahdollinen myönteinen kehitys. (Esim. James, Wells ja Lee v. Yhdistynyt kuningaskunta 18.9.2012, kohdat 190 – 195 ja 217 – 218, Vinter ja muut v. Yhdistynyt kuningaskunta, suuri jaosto 9.3.2012, kohdat 108 – 114 sekä niissä mainitut asiat)

14. Euroopan neuvoston ministerikomitea on antanut vaarallisia rikoksentekijöitä koskevan suosituksen Rec(2014)3. Suosituksen johdanto-osassa on tunnustettu ne vaikeudet, jotka yleisesti liittyvät tasapainon luomiseen vaarallisten rikoksentekijöiden oikeuksien ja toisaalta yhteiskunnan turvallisuuden tarpeen välillä. Suosituksessa on todettu, että vaarallisten rikoksentekijöiden tunnistamisen tulisi perustua näyttöön aikaisemmasta vakavasta rikollisuudesta, tekijään ja tekoihin liittyvien piirteiden osoittamasta merkittävän ja jatkuvan väkivaltariskin todennäköisyydestä sekä muiden, lievempien keinojen riittämättömyydestä.

15. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) on Korkeimmalle oikeudelle toimittamassaan 1.11.2016 päivätyssä lausunnossa vaarallisuuden arvioimisesta todennut, että yksilötason väkivallan uusimisriskiä on vaikea ennustaa. Suomessa käytetään uusimpaan tieteelliseen tietoon perustuvia ammatillisia strukturoituja riskinarviointimenetelmiä. Tutkimustulokset eivät kuitenkaan ole siinä määrin riittäviä, että yksinomaan arviointitulosten perusteella voitaisiin tehdä merkittäviä yksilöä koskevia päätelmiä.

16. THL:n mukaan vaarallisuutta arvioitaessa tutkittavasta tehdään kokonaisarvio (matala – kohtalainen – korkea), joka perustuu strukturoitujen arviointimenetelmien ohjeistuksen sekä kliinisen tutkimuksen perusteella saatuun tapauskohtaiseen tietoon. Kokonaisarvioinnissa ratkaisevaa ei ole riskitekijöiden määrä, vaan yksikin riskitekijä voi nostaa arvioitavan riskiä merkittävästi.

17. THL:n lausunnon mukaan tavoitteena on saada kuva siitä, millaista vaaraa tutkittavalla on riski aiheuttaa, mistä syystä sekä keitä kohtaan ja missä olosuhteissa tutkittava voi käyttäytyä vaarallisesti. Keskeistä on arvioida tutkittavan yksilölliset riskiä kohottavat ja alentavat tekijät sekä tutkittavan elämäntilanteeseen liittyvät tekijät vaarallisuuden asiayhteyden ymmärtämiseksi. Riskiarvion kannalta on välttämätöntä arvioida tutkittavan aiempaa ja nykyistä käyttäytymistä ja tulevaisuuden suunnitelmia. Myös riskitekijöiden muuttumisen mahdollisuus ajan myötä otetaan arvioinnissa huomioon.

18. THL:n lausunnosta ilmenee edelleen, että tarvittaessa voidaan käyttää useampia strukturoituja ammatillisia menetelmiä. Esimerkiksi tutkittavan naissukupuoli voidaan ottaa huomioon täydentäviä menetelmiä käyttäen. Samoin tutkittavan nuori ikä voidaan ottaa huomioon käyttämällä nuorten väkivaltariskin arviointimenetelmää.

19. Korkein oikeus toteaa, että rangaistusajan määrääminen suoritettavaksi kokonaan on poikkeuksellinen toimenpide. Sen tulee tarkoituksensa mukaan kohdistua sellaisiin rikoksen uusijoihin, joilla on ilmeinen riski syyllistyä jatkossakin toisten ihmisten keskeisiä oikeushyviä loukkaaviin vakaviin rikoksiin.

20. Korkein oikeus toteaa, että asianmukaisesti suoritetun mielentilatutkimuksen yhteydessä laaditulle vaarallisuutta koskevalle lausunnolle ja siinä tehdyille johtopäätöksille voidaan lähtökohtaisesti antaa merkittävä painoarvo vaarallisuutta koskevassa kokonaisarviossa, erityisesti silloin kun sen tulokset ovat selkeät. Vaarallisuusarvio ei kuitenkaan sido tuomioistuinta. Asian oikeudellisessa arvioinnissa on otettava huomioon vaarallisuusarviosta ilmenevän ohella muutkin rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitetut seikat. Merkityksellisiä seikkoja asian kokonaisarvioinnissa voivat olla muun ohella aikaisempien rikosten vakavuuteen, tekotapaan ja -tilanteeseen liittyvät seikat sekä väkivaltakäyttäytymisen riskitekijät ja siltä suojaavat tekijät.

Nuorten rikoksentekijöiden koko rangaistuksen määrääminen suoritettavaksi

21. Rikoslaissa on useita säännöksiä, joissa nuoria rikoksentekijöitä kohdellaan lievemmin kuin muita rikoksentekijöitä. Tällaisia ovat esimerkiksi rikoslain 2 c luvun 5 ja 10 §:n säännökset ehdonalaisesta vapautumisesta. Säännökset merkitsevät ikään perustuvaa erityiskohtelua. Niiden hyväksyttävyyttä on arvioitu vapausrangaistuksen nuorelle aiheuttaman vakavan syrjäytymisuhan kannalta (PeVL 21/2005 vp s. 4). Vankeusrangaistuksen nuorille aiheuttaman syrjäytymisuhan vuoksi on katsottu, että nuorten rikoksentekijöiden vankilassaoloaika on pyrittävä rajoittamaan niin lyhyeksi kuin se rangaistusjärjestelmän yleisen hyväksyttävyyden kannalta on mahdollista (HE 262/2004 vp s. 27, LaVM 9/2005 vp s. 4).

22. Toisin kuin monissa muissa säännöksissä, nuoria rikoksentekijöitä ei ole koko rangaistuksen suorittamista koskevan rikoslain 2 c luvun 11 §:n 1 momentissa asetettu muista poikkeavaan asemaan. Myöskään säännöksen esitöissä ei ole erikseen arvioitu nuorten rikoksentekijöiden asemaa.

23. Korkein oikeus toteaa, että säännöksen soveltaminen nuoreen rikoksentekijään on poikkeuksellista. Nuorten väkivaltakäyttäytymiseen tuleekin ensisijaisesti puuttua muilla yhteiskunnan toimilla. Säännöstä voidaan kuitenkin soveltaa myös nuoriin rikoksentekijöihin, mikäli siinä mainitut edellytykset täyttyvät. Myös nuorten osalta kysymys on muiden henkilöiden keskeisten oikeushyvien suojelemisesta siten, ettei nuori enää syyllistyisi heitä kohtaan vakavaan väkivallan tekoon. Oleellista on, että nuoren rikoksentekijän vaarallisuutta arvioitaessa ja asiaa ratkaistaessa otetaan asianmukaisesti huomioon hänen ikäänsä liittyvät tekijät. Lisäksi nuorella tulee olla mahdollisuus vapaudenmenetyksen aikana saada tarvitsemaansa kuntoutusta siten kuin vankeuslaissa säädetään.

Arviointi tässä asiassa

Rangaistuksen mittaaminen tapon yrityksestä

24. Korkein oikeus katsoo, että alempien oikeuksien S:lle mittaama 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistus on oikeassa suhteessa teon vahingollisuuteen, vaarallisuuteen ja siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen.

Vaarallisuuden arviointi

25. S tuomitaan edellä mainitulla tavalla tapon yrityksestä 4 vuoden 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Hän on rikosta edeltäneiden kymmenen vuoden aikana syyllistynyt nuorena henkilönä törkeään pahoinpitelyyn, pahoinpitelyyn ja oikeudenkäytössä kuultavan uhkaamiseen. Näistä törkeä pahoinpitely kuuluu rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä lueteltuihin rikoksiin, jollaiseen syyllistyminen on edellytyksenä rangaistuksen määräämiselle suoritettavaksi kokonaan. Kysymys on vielä siitä, täyttyykö rikoslain 2 c luvun 11 §:n vaarallisuutta koskeva edellytys ja miten asiaa on kokonaisuutena arvioitava.

26. Käräjäoikeuden määräämän mielentilatutkimuksen yhteydessä laaditun vaarallisuusarvion sekä Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen lausunnon 19.2.2015 mukaan S:ää on pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle.

27. On hyvin harvinaista, että vaarallisuusarvio tehdään nuoresta henkilöstä. Vaarallisuusarviolausunnon laatineen erikoislääkäri T:n sekä hänen ohjaajanaan toimineen johtava lääkäri E:n kertomusten mukaan arviointitilanteen poikkeuksellisuus otettiin mielentilatutkimuksessa huomioon varaamalla siihen riittävästi aikaa, kokoamalla tutkimusryhmään erityisasiantuntemusta omaavia henkilöitä sekä käyttämällä arvioinnissa tavanomaista laajemmin erilaisia mittareita, joissa huomioitiin S:n ikään ja sukupuoleen liittyviä tekijöitä. Tutkimuksessa havaittiin, että S:llä oli runsaasti väkivaltakäyttäytymiselle altistavia riskitekijöitä, joista keskeisimpiä olivat persoonallisuuden epävakaus ja antisosiaalisuus sekä jo 11-vuotiaana alkanut nuorelle naiselle poikkeuksellisen moniulotteinen päihdeongelma.

28. T:n mukaan nuorilla henkilöillä persoonallisuuden kehittyminen on vielä kesken, minkä vuoksi persoonallisuushäiriö voidaan todeta vain, jos rakennehäiriö on hyvin selkeä ja merkityksellinen. S:n väkivaltakäyttäytymisessä T piti huolestuttavana sen raaistumista ja sitä, ettei vakavimmassa teossa tunnepurkauksen alkutekijän ja teon kohteen välillä ollut kytkentää.

29. Tutkimuksen aikana käytettiin erilaisia täydentäviä arviointimenetelmiä vaikutuksellisten suojaavien tekijöiden tunnistamiseksi, mutta sellaisia ei ollut. T:n ja E:n mukaan johtopäätös S:n vaarallisuudesta on ollut yksiselitteinen eikä kysymyksessä ole ollut rajatapaus.

30. Korkein oikeus toteaa, että lausunnossa on eritelty yksilölliset väkivaltariskitekijät ja siinä on etsitty myös vaarallisuusarviota vastaan puhuvia seikkoja sekä todettu käytettyihin arviointimenetelmiin liittyvät epävarmuustekijät. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on Korkeimman oikeuden pyynnöstä antamassaan lausunnossa selvittänyt rikoksentekijän vaarallisuuden arvioinnissa käytettyjä tutkimusmenetelmien ja arvioinnin luotettavuutta. Asiassa ei ole ilmennyt aihetta epäillä S:n vaarallisuusarvioinnissa käytettyjen tutkimusmenetelmien tai tulkintametodien asianmukaisuutta. Asteikolla matala – kohtalainen – korkea S:n riski syyllistyä törkeään väkivaltarikokseen on määritelty korkeaksi. Korkein oikeus katsoo, että S:ää koskevalle vaarallisuusarviolle tulee antaa merkittävä painoarvo.

31. Edellä todetun mukaisesti vaarallisuusarvio ei kuitenkaan sido tuomioistuinta, vaan asian oikeudellisessa arvioinnissa on otettava huomioon muutkin rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitetut seikat.

32. S:n sekä hänen hoitoonsa vankilassa osallistuneiden psykologi Y:n ja psykiatrinen sairaanhoitaja P:n kertomusten perusteella S on ollut hoitomyönteinen. Hän on saanut terapia-, keskustelu- ja päihdehoitoa sekä osallistunut esimerkiksi vihanhallintakurssille. Vankilassa ollessaan hän ei ole käyttäytynyt väkivaltaisesti. Ilmoituksensa mukaan hän on ollut päihteetön noin vuoden ajan. P:n mukaan S:n päihdehoitojakso on ollut keskimääräistä pidempi. Vankilassa ollessaan S on syyllistynyt päihderikkomukseen kaksi kertaa.

33. S:n kehitystä vankilassaoloaikana on pidettävä myönteisenä ja jatkuessaan hänen vaarallisuuttaan alentavana seikkana. T:n ja E:n kertomusten perusteella persoonallisuushäiriöstä johtuvan riskitekijän muuttuminen edellyttäisi kuitenkin useiden vuosien terapiaa. Lisäksi käyttäytymisestä suljetuissa olosuhteissa ei voida tehdä luotettavia johtopäätöksiä siitä, miten S käyttäytyisi vapaana ollessaan. Vuoden kestänyttä päihteettömyyttä on pidettävä vielä lyhyenä mielentilatutkimuksessa todetun pitkäaikaisen päihdeongelman monimuotoisuuteen nähden.

34. S:n syyksi luetut rikokset ovat kaikki tapahtuneet noin kahden vuoden ajanjaksolla, ja teot ovat muuttuneet vakavammiksi. S:ää koskevasta mielentilalausunnosta ilmenee, että pahoinpitelyssä 21.9.2012 asianomistajalta oli revitty hiustukkoja irti ja häntä oli purtu poskeen. Törkeässä pahoinpitelyssä 2.6.2013 hän oli istunut puolustuskyvyttömän asianomistajan rintakehän päällä, lyönyt tätä kasvoihin ja työntänyt sormet tämän silmiin. Menettelyä on pidetty erityisen julmana. Molemmissa aikaisemmissa rikoksissa pahoinpitelyyn oli osallistunut muitakin tekijöitä. Käsillä olevassa asiassa uhrin puolustautumismahdollisuuksiin oli vaikuttanut teon yllätyksellisyys ja tekovälineen käyttäminen.

35. Rikoslain 2 c luvun 11 §:n mukaan määräys koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa voi tulla harkittavaksi vain, jos tuomittu on syyllistynyt vähintään kahteen säännöksessä mainittuun rikokseen. Jos näin on tapahtunut, tuomioistuin voi antaa määräyksen, jos tuomittua sen tekemän arvion perusteella on pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Törkeä pahoinpitely kuuluu 11 §:ssä luetelluista rikoksista lajiltaan vähiten vakaviin, eikä S:n 2.6.2013 tekemä rikoskaan ole ollut tässä rikoslajissa erityisen törkeä. Tämä seikka puhuu koko rangaistuksen suorittamista koskevan määräyksen antamista vastaan. S:n jälkimmäinen rikos on kuitenkin ollut aikaisempaa selvästi vakavampi, tapon yritys. Tulevaa vaarallisuutta koskevassa arvioinnissa jälkimmäisen rikoksen merkitys on lähtökohtaisesti suurempi kuin aiemman, mikä puolestaan tässä tapauksessa puoltaa koko rangaistuksen suorittamista koskevan määräyksen antamista.

36. Tuomitun iälle ei ole laissa tai sen esitöissä annettu itsenäistä merkitystä harkittaessa määräystä koko rangaistuksen suorittamisesta vankilassa, vaikka rikosoikeudelliset säännökset muuten monin tavoin kohtelevatkin nuoria muita rikoksentekijöitä lievemmin. Lainsäädännössä omaksuttu ratkaisu vastaa koko rangaistuksen suorittamista koskevan sääntelyn tarkoitusta. Säännöksellä on pyritty suojaamaan muita ihmisiä rikoksilta, eikä tästä näkökulmasta tarkasteltuna ole erityistä merkitystä sillä, minkä ikäinen rikoksentekijä on. Iän merkitys tulee erikseen arvioitavaksi itse vaarallisuusarvion tekemisessä. Tässä tapauksessa ei ole esitetty selvitystä siitä, että S olisi nuoren ikänsä vuoksi vähemmän vaarallinen kuin mihin hänen tekemänsä rikokset viittaavat.

37. Korkein oikeus katsoo, että S:ää on rikoksista ilmenevien seikkojen sekä mielentilatutkimuksen ja siihen liittyvän vaarallisuusarvion perusteella pidettävä erittäin vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. Näin ollen rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä säädetyt edellytykset koko rangaistuksen suorittamiselle vankilassa täyttyvät.

38. Nuoren rikoksentekijän määrääminen suorittamaan ensimmäinen ehdoton vankeusrangaistus kokonaan vankilassa on edellä jo todetuin tavoin hyvin poikkeuksellista. S:ään aikaisemmin kohdistetut lastensuojelu- ja muut toimenpiteet eivät kuitenkaan ole onnistuneet estämään S:ää syyllistymästä edellä mainittuihin väkivallantekoihin. Ottaen huomioon, että säännöksen tarkoituksena on estää rikoksentekijää, jonka riski uusia vakava väkivallanteko on suuri, tekemästä toisen henkeen, terveyteen ja vapauteen kohdistuvaa rikosta, koko rangaistuksen suorittamista ei voida pitää pelkästään S:n iän vuoksi hänen kannaltaan kohtuuttomana. S:llä on myös mahdollisuus saattaa vaarallisuutensa uudelleen arvioitavaksi rikoslain 2 c luvun 12 §:n mukaisesti.

Ehdollisen vankeusrangaistuksen määrääminen täytäntöönpantavaksi

39. Rikoslain 2 b luvun 5 §:n 1 momentin mukaan tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön, jos tuomittu tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä. Pykälän 2 momentin mukaan tuomioistuin voi myös määrätä ehdollisen vankeuden täytäntöönpantavaksi vain osaksi, jolloin rangaistus jää muulta osin ehdolliseksi entisin koeajoin.

40. Korkeimman oikeuden ratkaisussa KKO 2016:56 (kohta 16) on katsottu, että ehdollisen vankeuden täytäntöönpanoa koskevassa harkinnassa tulee kiinnittää huomiota ainakin koeajalla tehdyn uuden rikoksen vakavuuteen ja siitä ilmenevään tekijän syyllisyyteen, sanotun rikoksen ja ehdolliseen vankeuteen johtaneen rikoksen samankaltaisuuteen sekä aikaan, joka uuden rikoksen tekoaikana oli kulunut ehdolliseen vankeuteen johtaneesta rikoksesta ja ehdollisen vankeuden koeajan alkamisesta. Mitä vakavampi uusi rikos on ja mitä vähemmän aikaa sen tekohetkellä on kulunut ehdolliseen vankeuteen johtaneesta rikoksesta ja koeajan alkamisesta, sitä painavammat perusteet ehdollisen vankeuden määräämiseen täytäntöönpantavaksi on varsinkin silloin, kun kysymys on samankaltaisista rikoksista. Lisäksi sanotussa harkinnassa on perusteltua ottaa huomioon rangaistusjärjestelmän asteittainen ankaroituminen, mikä tarkoittaa seuraamuksen määrän ja lajin ankaroittamista asteittain rikosten vakavuuden ja uusimisen mukaan, ja se, ettei ehdoton vankeusrangaistus muodostu tuomittavan kannalta kohtuuttomaksi huomioon ottaen myös tekijän ikä. Myös aikaisempien tuomioiden lukumäärällä voi olla merkitystä harkinnassa.

41. Tässä asiassa koeajalla tehty uusi rikos on ollut vakava ja se on ilmentänyt tekijässä varsin suurta syyllisyyttä. Sanottu rikos ja ehdolliseen vankeuteen johtanut rikos ovat kumpikin olleet väkivaltarikoksia. S on syyllistynyt tapon yritykseen yhden vuoden kahden kuukauden kuluttua ehdolliseen vankeuteen johtaneesta rikoksesta ja alle kolmen kuukauden kuluttua ehdollisen vankeuden koeajan alkamisesta. Lisäksi S on jo aiemmin tuomittu 60 päivän ehdolliseen vankeusrangaistukseen vastaavantyyppisistä rikoksista. Nämä seikat puoltavat ehdollisen vankeuden määräämistä täytäntöönpantavaksi.

42. Toisaalta S:ää ei aiemmin ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen. Ehdolliseen vankeuteen johtaneen rikoksen tehdessään hän on ollut alaikäinen ja nyt kyseessä olevan tapon yrityksen tehdessään vastikään 18 vuotta täyttänyt. Mikäli ehdollinen vankeus määrättäisiin täytäntöönpantavaksi, sen merkitys yhteisen vankeusrangaistuksen pituuteen ei olisi vähäinen. Rangaistuksen kohtuullisuutta arvioitaessa on myös otettava huomioon, että kyseessä oleva ehdollinen vankeusrangaistus on ollut yksi peruste määrätä nyt tuomittu rangaistus suoritettavaksi kokonaan vankilassa.

43. Korkein oikeus katsoo, että ehdollisen vankeuden täytäntöönpantavaksi määrääminen tässä asiassa johtaisi S:n kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Ilkka Rautio (eri mieltä), Marjut Jokela (eri mieltä), Tuula Pynnä ja Jarmo Littunen. Esittelijä Heidi Myllys.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Jokela: Olen eri mieltä siitä, onko S:ää pidettävä rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla erityisen vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle ja että hänet on määrättävä suorittamaan koko tuomittu rangaistusaika vankilassa.

Tuomioistuin voi tehdä koko rangaistuksen suorittamista koskevan päätöksen, jos rikoslain 2 c luvun 11 §:n edellytykset täyttyvät. Tuomioistuimen on arvioitava vaarallisuusedellytystä itsenäisesti mielentilatutkimuksen ja sen yhteydessä annetun vaarallisuuslausunnon perusteella. Tuomioistuimella on harkintavaltaa, kun se päättää mielentilatutkimukseen lähettämisestä ja kun se vaarallisuusarvion saatuaan tekee koko rangaistusajan suorittamista koskevan päätöksen. Päätöksenteossa on otettava huomioon myös yhdenvertaisuutta ja ennakoitavuutta koskevat yleiset rikosoikeudelliset periaatteet.

Koko rangaistusajan suorittamista vankilassa ei ole tarkoitettu säännönmukaiseksi seuraamukseksi niillekään rikoksentekijöille, jotka ovat kahdesti tai useammin tuomittu törkeästä väkivalta- tai seksuaalirikoksesta. Lain esitöissä (HE 262/2004 vp s. 29) on tuotu yleisellä tavalla esiin vaarallisuusarviointiin rakenteellisesti liittyvä epävarmuus, minkä vuoksi tämänkaltaisia järjestelmiä tulee käyttää suppeasti. Eduskunnan lakivaliokunta on korostanut yleisesti sitä, että nuorten vankilassaoloaika on syrjäytymisen ja laitoskierteen estämiseksi pyrittävä rajoittamaan niin lyhyeksi kuin se rangaistusjärjestelmän yleisen hyväksyttävyyden kannalta on mahdollista (LaVM 9/2005 vp s. 4).

Tällä vuosikymmenellä vain 2 – 6 rikoksentekijää on vuosittain määrätty suorittamaan koko rangaistusaikansa vankilassa. Valtaosa näistä henkilöistä on syyllistynyt toistuvasti vakaviin henki- tai väkivaltarikoksiin, joiden vuoksi he ovat jo aiemmin olleet vuosia vankilassa. S poikkeaa tästä ryhmästä kahdella rikosoikeudellisesti merkityksellisellä tavalla: S on rikoksen tehdessään ollut 18-vuotias, eikä häntä koskaan aikaisemmin ole tuomittu ehdottomaan vankeusrangaistukseen.

Nuorena, vankeinhoidollisesti ensikertaisena rikoksentekijänä S tulisi rikoslain 2 c luvun 3 §:n nojalla päästää ehdonalaiseen vapauteen, kun rangaistuksesta on suoritettu yksi kolmasosa. Päätös koko rangaistusajan suorittamisesta johtaa siis siihen, että S:n vankilassaoloaika pidentyy kolminkertaiseksi. Rangaistusjärjestelmäämme kuuluvat periaatteet rangaistusten asteittaisesta koventumisesta – jonka taustalla on ajatus varoituksesta ja ojentumisen mahdollisuudesta – ja nuorten rikoksentekijöiden lievemmästä kohtelusta samoin kuin ehdonalaiseen vapautumiseen liittyvät kannustinvaikutukset jäävät tällöin toteutumatta.

Se, että vankilaan ensimmäistä kertaa joutunut nuori määrätään suorittamaan koko rangaistus vankilassa, ei vastaa sitä, millaisiin tapauksiin säännöstä on oikeuskäytännössä vakiintuneesti sovellettu. Tällainen päätös edellyttäisi tuekseen vahvoja perusteita, jotka luotettavasti osoittavat nuoren poikkeuksellisen suurta vaarallisuutta.

Selvitys S:n rikoksista, mielentilatutkimuksesta ja käyttäytymisestä vankilassa

Rikoksentekijän vaarallisuuden tärkein arviointiperuste on tehdyt rikokset. S on nyt käsiteltävässä asiassa tuomittu tapon yrityksestä ankaraan 4 vuoden ja 3 kuukauden vankeusrangaistukseen. Teko on aiheuttanut välittömän hengenvaaran, ja se on kohdistunut täysin sivulliseen henkilöön ilman ymmärrettävää motiivia. S on rikoksentekohetkellä ollut vahvasti päihteiden vaikutuksen alainen ja lisäksi stressitilanteessa hänen silloisen miesystävänsä psykoottisen käyttäytymisen vuoksi.

S on aiemmin tuomittu 17-vuotiaana tehdystä törkeästä pahoinpitelystä 10 kuukauden ehdolliseen vankeuteen ja 16-vuotiaana tehdystä pahoinpitelystä 60 päivän ehdolliseen vankeuteen. Törkeää pahoinpitelyä koskevassa tuomiossa tekoa on pidetty erityisen julmana, mutta teon moitittavuutta kuvaava rangaistus on määrätty rangaistusasteikon alarajalta. Aikaisempaa pahoinpitelyä ei tässä tarkastelussa voida pitää vakavan väkivaltaisuuden osoituksena. S:ää ei ole tuomittu muista rikoksista. Mielentilatutkimuksen laajassa taustaselvityksessä on tuotu esiin vain yksi muu tapaus, jossa S on käyttänyt väkivaltaa.

Oikeuspsykiatrisen vaarallisuuslausunnon mukaan S on erittäin vaarallinen toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle. S:n riski syyllistyä törkeään väkivaltarikokseen on määritelty korkeaksi. Asiassa ei ole syytä kyseenalaistaa sitä, että mielentilatutkimus ja siihen perustuva vaarallisuusarvio on tehty asianmukaisesti ja kattavasti käyttäen myös nuoriin henkilöihin ja naisiin soveltuvia arviointimenetelmiä.

Mielentilatutkimuksessa on selvitetty yksityiskohtaisesti S:n rikkinäistä ja turvatonta kasvuympäristöä, hänen esimurrosiässä alkaneita käytöshäiriöitään sekä hänen myöhempiä olosuhteitaan, kuten vuosia jatkunutta monimuotoista päihteiden käyttöä. Lisäksi on lueteltu haastattelukerrat ja ne testausmenetelmät, joilla S:ää on tutkittu. Psykologisten tutkimusten tuloksista on ilmaistu lähinnä vain se, että muutoinkin nuoren S:n psyykkinen kehitys on päihteiden vuoksi viivästynyt. Mielentilatutkimuksen mukaan S:llä on todettu viitteitä psyykkisistä häiriöistä, ja S:lle on diagnostisoitu epävakaa ja epäsosiaalinen persoonallisuus sekä päihderiippuvuus. S:ää vankilassa hoitanut psykologi Y arvioi häntä kuultaessa, että S:n epävakaa persoonallisuushäiriö on keskimääräistä vakavampi.

Kuten enemmistön perusteluissa kohdassa 29 on todettu, mielentilatutkimuksen tehnyt lääkäri T ja ohjaavana lääkärinä toiminut E ovat kertoneet johtopäätöksen olleen yksiselitteinen eikä kysymyksessä ollut rajatapaus. S:stä tehtyjä tutkimushavaintoja tai niiden ja taustatietojen merkitystä johtopäätösten teossa ei kuitenkaan ole Korkeimmassa oikeudessa järjestetyn kuulemisen yhteydessä avattu tai tarkennettu. Yleisesti esitettiin, että aikaisempi väkivaltarikollisuus on merkittävin tulevaa rikollisuutta ennustava tekijä. Yksittäiset riski- tai suojatekijät voivat lisäksi saada kokonaisarviossa niin suuren vaikutuksen, ettei eri tutkimusmenetelmistä saatuja numeerisia arvoja ole mielekästä esittää. Kuullut lääkärit eivät tarkentaneet siitä, kuinka suurta rikoksen uusimisen todennäköisyyttä sanalla "korkea" vaarallisuuslausunnoissa tarkoitetaan ja mitä sillä on tarkoitettu erityisesti S:ää kuvaavana.

Lääkärien mukaan S:llä todettujen psyykkisten häiriöiden ja päihderiippuvuuden hoitaminen edellyttää vuosien motivoitunutta hoitoa. Heidän mukaansa S:n todellista motivaatiota ja realistisia mahdollisuuksia voitiin epäillä senkin vuoksi, että hän oli ennen vankilaan joutumistaan suhtautunut kielteisesti lukuisiin hänelle tarjottuihin hoitoihin. T:n mukaan tutkimuksessa merkittävimpänä uusimisriskiä vähentävänä tekijänä oli pidetty sitä, että S on vankilassa suojatuissa olosuhteissa. Lääkärien mukaan S:n käyttäytymisestä vankilassa ei voida tehdä juurikaan johtopäätöksiä siitä, miten hän suoriutuisi vapaudessa.

S on ollut vankilassa yli kaksi ja puoli vuotta. Kirjallisten ja suullisten selvitysten mukaan hän on osallistunut myönteisesti hänelle tarjottuun terapiaan, ohjattuun toimintaan sekä työhön henkilökunnan ja myös muiden vankien kanssa. Tänä aikana hän ei ole käyttäytynyt väkivaltaisesti. S on tehnyt vankilassa kaksi päihteisiin liittyvää rikettä. Viimeisen vuoden ajalta ei ole viitteitä päihteiden käytöstä, vaikka niin S kuin muutkin kuultavat ovat kertoneet, että päihteitä on vankilassa helposti saatavissa.

Vaarallisuutta koskeva arviointi

S:n syyksi luettu tapon yritys osoittaa itsessään hänen vaarallisuuttaan. Vertailukohdaksi ei kuitenkaan voida ottaa väestöä yleensä, vaan erityistä vaarallisuutta on arvioitava suhteessa muihin törkeisiin väkivaltarikoksiin syyllistyneisiin. Vaarallisuusarviointi edellyttää jo lain mukaan, että rikoksentekijällä on vähintään kaksi toisten henkeä tai terveyttä törkeästi loukannutta tekoa. S:n aikaisemmat, alaikäisenä tekemät rikokset eivät osoita hänen olevan toistuvasti vaarallisen väkivaltainen, vaikka hän onkin toisella kerralla syyllistynyt lain vähimmäisedellytyksen täyttävään törkeään pahoinpitelyyn. S:n arviointi erityisen vaaralliseksi rikoksentekijäksi voisi perustua lähinnä nyt oikeudenkäynnissä käsiteltävään tapon yritykseen. Viilto satunnaisesti paikalla olleen uhrin kaulaan on ollut erityisen moitittava, mutta toisaalta suunnittelematon, kaoottisissa olosuhteissa tehty teko. Tämänkaltainen teko ei välttämättä osoita nuoressa henkilössä vakavan ja jatkuvan väkivaltariskin suurta todennäköisyyttä.

Kun arvioidaan vaarallisuuslausunnon painoa näyttönä, on otettava huomioon, että käytössä olevat arviointimenetelmät eivät yksilötasolla ennusta rikoksen uusimista kovinkaan hyvin. Tämä käsitys on yhdensuuntaisesti esitetty lain esitöissä (HE 2004/262 vp s. 28 ja 29), oikeuspsykiatrisissa kirjoituksissa (mm. Markku Eronen ym: Vaarallisuuden arviointi, Duodecim, 2007, s. 2375 ja Jari Tiihonen: Oikeuspsykiatria, teoksessa Psykiatria, 2017, s. 716) ja myös tätä asiaa varten hankitussa THL:n lausunnossa. Myöskään uusintarikollisuutta koskevat selvitykset eivät tue sitä, että arviointiin perustuvat järjestelmät kykenisivät luotettavasti tunnistamaan rikoksentekijöiden vaarallisuuden (Annakaisa Pohjola: Vaarallinen rikoksentekijä?, 2017 s. 388 – 393). Oikeuspsykiatrisissa vaarallisuusarvioissa on käytännössä lähes poikkeuksetta päädytty pitämään tutkittavaa erityisen vaarallisena, kun tuomioistuin on pyytänyt arviota koko rangaistuksen suorittamista koskevaa päätöksentekoa varten.

Mielentilatutkimuksen mukaan S:llä on päihderiippuvuus ja persoonallisuushäiriöitä, jotka kietoutuvat toisiinsa. Nämä uusimisriskiä sinänsä lisäävät seikat on suhteutettava siihen, että valtaosalla väkivaltarikoksista tuomituista vangeista on joko (60 – 80 prosentilla henkirikoksen uusijoista) vakavaksi luonnehdittu persoonallisuushäiriö ja vaikea alkoholiriippuvuus taikka (15 prosentilla henkirikoksen uusijoista) skitsofrenia (Jari Tiihonen, em. teoksessa s. 706). Niin kuin edellä on todettu, vaarallisiksi arvioidaan silti vuosittain vain muutama rikoksentekijä.

Arvio S:n riskistä syyllistyä uudelleen henkeen ja terveyteen kohdistuvaan rikokseen perustuu merkittävästi siihen, että riskiä lisäävänä tekijänä pidetään hänen kyvyttömyyttään hallita päihteiden käyttöään. S:n vaarallisuutta katsotaan lisäävän sen, ettei hänellä ole vapaudessa sellaisia ihmisiä, jotka tukisivat hänen päihteettömyyttään ja näin vähentäisivät uusien väkivaltarikosten vaaraa. Vaarallisuusarvio perustuu siten merkittäviltä osin arvioon siitä, millaisessa ympäristössä S vapauduttuaan todennäköisesti elää. Tulevan ympäristön merkitys kuuluu vaarallisuusarviota tehtäessä ottaa huomioon, mutta toisaalta tämän uhkan syntymiseen voidaan vaikuttaa.

S:n vaarallisuutta vastaan puhuvana voidaan pitää sitä, että hän on osoittanut vankilassa halua ja tahtoa kuntoutua päihteettömään ja väkivallattomaan elämään. S:n kaksi "retkahdusta" huumeisiin ei anna aihetta muuhun käsitykseen. S:n taustaa kuvaavan selvityksen mukaan hänelle ei ole aikaisemmin tarjottu kovinkaan paljon hoitotoimenpiteitä psyykkisiin ja päihteisiin liittyviin ongelmiinsa. Vankilassaoloajan pidentämistä ei voida perustella sillä, että päihderiippuvainen nuori voisi vankilassa olla turvassa päihteiltä ja vain siellä saada tarvitsemaansa hoitoa. Hoidollisten tai lievempien rikosoikeudellisten keinojen tehottomuutta ei ole osoitettu S:n osalta. Lisäksi sitä, minkälaisten ihmisten vaikutuspiiriin S asettuu, voidaan ohjata muun muassa ehdonalaista vapautta koskevilla ehdoilla, mikä taas vaikuttaa arvioon hänen vaarallisuudestaan.

S:n psyykkisten ja päihteiden käyttöön liittyvien ongelmien laadusta ja pysyvyydestä esitetty selvitys ei mielestäni ole niin vakuuttava, että S:ää olisi sen johdosta pidettävä erityisen vaarallisena, kun toisaalta otetaan huomioon riskinarvioinnin pieni erottelukyky ja se, ettei hänellä ole kovin vakavaa rikostaustaa ja että nuorena henkilönä hänen psyykensä ja käyttäytymistapansa eivät ole vielä vakiintuneet. Tämän ja muiden edellä esitettyjen perusteiden vuoksi katson jääneen näyttämättä, että S:ää on pidettävä rikoslain 2 c luvun 11 §:ssä tarkoitetulla tavalla erityisen vaarallisena toisen hengelle, terveydelle tai vapaudelle ja että hänet olisi määrättävä suorittamaan koko rangaistus vankilassa.

Muilta osin olen samaa mieltä kuin enemmistö.

Oikeusneuvos Rautio: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Jokela.

Työnantajayhtiötä sitovaan työehtosopimukseen osallisen työntekijäyhdistyksen jäsenet olivat valinneet yhtiöön luottamusmiehen. Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että tämän estämättä toiseen henkilöstöryhmään kuuluvilla työntekijöillä, jotka eivät olleet työehtosopimukseen osallisen työntekijäyhdistyksen jäseniä vaan kuuluivat toiseen työntekijäyhdistykseen, oli oikeus valita keskuudestaan työsopimuslain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettu luottamusvaltuutettu, vaikka yhtiötä sitovaa työehtosopimusta osittain sovellettiinkin myös heidän työsuhteisiinsa. (Ään.)

TSL 13 luku 3 § 1 mom
PL 13 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta ja Espoon käräjäoikeuden tuomio 16.9.2014

LähiTapiola Keskinäisessä Vakuutusyhtiössä oli lokakuussa 2011 pidetty yhteistoimintaneuvottelut, jotka olivat koskeneet 230 työntekijän irtisanomista. Yhtiön palveluksessa ylempänä toimihenkilönä työskennellyt A, joka oli Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunta YTN ry:n jäsenyhdistyksen Tapiola-ryhmän Esimiehet ja Asiantuntijat TEA ry:n jäsen, oli 17.10.2011 valittu henkilöstöryhmänsä luottamusvaltuutetuksi. Ilmoituksen A:n valinnasta saatuaan yhtiö oli ilmoittanut, että se ei pitänyt A:ta työsopimuslain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitettuna luottamusvaltuutettuna, koska työpaikalla jo oli työnantajaa sitovan Vakuutusväen Liitto VvL ry:n ja Finanssialan Keskusliitto ry:n välisen työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies.

A vaati kanteessaan, että käräjäoikeus vahvistaa, että hänet oli valittu LähiTapiola Keskinäisessä Vakuutusyhtiössä työsopimuslain 13 luvun 3 §:ssä tarkoitetuksi luottamusvaltuutetuksi. Yhtiö vaati, että kanne hylätään.

Käräjäoikeuden pyynnöstä antamassaan lausunnossa työtuomioistuin totesi, että Vakuutusväen Liitto VvL ry:n ja Finanssialan Keskusliitto ry:n välisen työehtosopimuksen liitteenä olevan luottamusmiessopimuksen perusteella valittu luottamusmies edusti LähiTapiola Keskinäisessä Vakuutusyhtiössä myös A:ta.

Käräjäoikeus totesi tuomiossaan olevan riidatonta, että A:n henkilöstöryhmällä ei ollut omaa työehtosopimusta ja että A:n työtehtäviä ei ollut rajattu työnantajaa sitovan vakuutusalan työehtosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle. Työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies edusti siten myös A:ta. Näin ollen A:ta, joka oli Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunta YTN ry:n jäsenyhdistyksen Tapiola-ryhmän Esimiehet ja Asiantuntijat TEA ry:n jäsen, ei huomioon ottaen lain sanamuoto ja esitöistä ilmenevä luottamusvaltuutetun toissijaisuus suhteessa luottamusmieheen ollut voitu valita ylempien toimihenkilöiden työsopimuslaissa tarkoitetuksi luottamusvaltuutetuksi. Sen vuoksi käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Outi Holmström.

Helsingin hovioikeuden tuomio 4.11.2015

A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa. LähiTapiola Keskinäinen Vakuutusyhtiö vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus totesi, että työsopimuslain 13 luvun 3 §:n sanamuoto ja lain esityöt eivät olleet ratkaistavana olevan riitakysymyksen osalta yksiselitteisiä ja että A:n esittämälle lain tulkinnalle ei sinänsä ollut estettä.

Hovioikeus kiinnitti asiaa arvioidessaan huomiota siihen, että sellaiset työntekijät, jotka eivät voineet osallistua luottamusmiehen valintaan, saattoivat valita keskuudestaan yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain 8 §:n 2 momentissa tarkoitetun yhteistoimintaedustajan edustamaan itseään yhteistoimintaneuvotteluissa. Lisäksi hovioikeus lausui, että luottamusmies oli edustanut A:ta yhteistoimintaneuvotteluissa. Työsopimuslain 13 luvun 3 §:n vakiintuneesta tulkinnasta, jonka mukaan luottamusvaltuutettua ei voitu valita, jos yrityksessä jo oli luottamusmies, ei ollut näytetty aiheutuneen A:lle konkreettisia haitallisia seurauksia. Näillä perusteilla hovioikeus katsoi, että vaikka A ei ollut voinut osallistua häntä edustaneen luottamusmiehen valintaan, tästä hänelle aiheutunutta haittaa ei ollut pidettävä niin merkittävänä, että sovellettavaksi tulevaa työsopimuslain säännöstä tulisi tulkita A:n vaatimalla tavalla. Asiassa ei siten ollut syytä muuttaa käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Seppo Ovaskainen, Mirja-Leena Nurmi ja Juha Saarenvirta. Esittelijä Elina Elo.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

A vaati valituksessaan, että käräjäoikeuden ja hovioikeuden tuomiot kumotaan ja kanne hyväksytään.

LähiTapiola Keskinäinen Vakuutusyhtiö vastasi valitukseen ja vaati sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on työskennellyt LähiTapiola Keskinäisessä Vakuutusyhtiössä ylempänä toimihenkilönä. Yhtiö on Finanssialan Keskusliitto ry:n jäsen. Finanssialan Keskusliiton ja Vakuutusväen Liitto VvL ry:n välillä on tehty vakuutusalan toimihenkilöitä koskeva työehtosopimus. A ei ole kuulunut Vakuutusväen Liittoon, vaan hän on ollut Ylempien Toimihenkilöiden Neuvottelukunta YTN ry:n jäsenyhdistyksen Tapiola-ryhmän Esimiehet ja Asiantuntijat TEA ry:n jäsen. Vakuutusalalla työskentelevillä ylemmillä toimihenkilöillä ei ole ollut omaa työehtosopimusta ja Vakuutusväen Liiton tekemän työehtosopimuksen yleistä osaa on sovellettu myös heidän työsuhteissaan. Yhtiössä on ollut työehtosopimukseen liittyvän luottamusmiessopimuksen mukaisesti valittu luottamusmies, jonka valintaan A ja muut Vakuutusväen Liittoon kuulumattomat ylemmät toimihenkilöt eivät ole voineet osallistua.

2. Lokakuussa 2011 yhtiössä on käyty yhteistoimintaneuvottelut, jotka ovat koskeneet 230 työntekijän irtisanomista. A on TEA ry:n hallituksen kokouksessa 17.10.2011 valittu yhtiön ylempiä toimihenkilöitä edustavaksi luottamusvaltuutetuksi. Yhtiö ei kuitenkaan ole pitänyt A:ta työsopimuslaissa tarkoitettuna luottamusvaltuutettuna eikä se ole hyväksynyt häntä neuvotteluihin ylempien toimihenkilöiden edustajaksi.

3. A on kanteessaan vaatinut vahvistettavaksi, että hänet on valittu työsopimuslaissa tarkoitetuksi luottamusvaltuutetuksi yhtiöön. Yhtiö on vastustanut kannetta.

4. Käräjäoikeus on katsonut, että A:ta ei ollut voitu valita luottamusvaltuutetuksi, koska A:n työtehtävää ei ollut rajattu yhtiötä sitovan työehtosopimuksen soveltamisalan ulkopuolelle ja koska yhtiössä jo oli työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies, joka edusti myös A:ta. Näillä perusteilla käräjäoikeus on hylännyt kanteen. Hovioikeus ei ole muuttanut käräjäoikeuden tuomion lopputulosta.

5. Asiassa on A:n valituksen johdosta kysymys siitä, onko yhtiön ylemmillä toimihenkilöillä, jotka ovat kuuluneet yhtiötä sitovan Finanssialan Keskusliiton ja Vakuutusväen Liiton välillä tehdyn työehtosopimuksen soveltamisen piiriin mutta jotka eivät ole olleet Vakuutusväen Liiton jäseniä, ollut oikeus valita keskuudestaan luottamusvaltuutettu, vaikka yhtiössä jo oli työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies.

Luottamusvaltuutetun valintaa koskeva säännös

6. Työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työntekijät, joilla ei ole työnantajaa työehtosopimuslain nojalla sitovassa työehtosopimuksessa tarkoitettua luottamusmiestä, voivat valita keskuudestaan luottamusvaltuutetun.

7. Työsopimuslain säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on mainitun pykälän yksityiskohtaisissa perusteluissa todettu, että työntekijöitä edustaa käytännössä yleensä työnantajaa velvoittavan työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies. Luottamusmies edustaa kaikkia asianomaisen työehtosopimuksen soveltamispiiriin työehtosopimuslain 4 §:n mukaan kuuluvia työntekijöitä ainakin työehtosopimusta koskevissa asioissa. Luottamusmies edustaa siis myös järjestäytymättömiä tai johonkin muuhun kuin työehtosopimuksen tehneeseen työntekijäyhdistykseen kuuluvia työntekijöitä. Työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies edustaa työntekijöitä myös työlainsäädännön soveltamista koskevissa useissa asioissa nimenomaisten lain säännösten perusteella. Yhtenä esimerkkinä on mainittu yhteistoiminnasta yrityksissä annetun lain (jäljempänä yhteistoimintalaki) säännökset (HE 157/2000 vp s. 123).

8. Hallituksen esityksen mukaan työntekijöillä olisi oikeus valita keskuudestaan luottamusvaltuutettu, kun työntekijöiden tai jonkin henkilöstöryhmän työehdoista ei ole tehty työehtosopimusta tai kun työehtosopimuksessa ei ole määräyksiä luottamusmiehestä. Pykälässä tarkoitettu luottamusvaltuutettu valittaisiin henkilöstöryhmittäin. Siten esimerkiksi yrityksen ylemmillä toimihenkilöillä olisi oikeus valita keskuudestaan luottamusvaltuutettu, vaikka heidän työsuhteissaan ei olisikaan sovellettava työehtosopimusta tai siinä ei olisi määräyksiä luottamusmiehestä tai vastaavasta edustajasta (HE 157/2000 vp s. 123).

9. Edelleen hallituksen esityksessä on todettu, että jo pykälän sanamuodosta käy ilmi, että luottamusvaltuutettu olisi toissijainen työehtosopimuksessa tarkoitettuun luottamusmieheen nähden, kuten Suomea sitovan ILO:n yleissopimuksen nro 135 5 artiklassa edellytetään. Jos siis työntekijöillä on työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies, ei luottamusvaltuutettua valittaisi erikseen (HE 157/2000 vp s. 123).

Yhdistymisvapautta koskeva sääntely

10. Perustuslain 13 §:n 2 momentin mukaan jokaisella on yhdistymisvapaus. Yhdistymisvapauteen sisältyy oikeus ilman lupaa perustaa yhdistys, kuulua tai olla kuulumatta yhdistykseen ja osallistua yhdistyksen toimintaan. Samoin on turvattu ammatillinen yhdistymisvapaus ja vapaus järjestäytyä muiden etujen valvomiseksi.

11. Myös työsopimuslain 13 luvun 1 §:ssä säädetään yhdistymisvapaudesta. Pykälän 1 momentin mukaan työnantajalla ja työntekijällä on oikeus kuulua yhdistykseen sekä oikeus osallistua tällaisen yhdistyksen toimintaan. Heillä on niin ikään vapaus olla kuulumatta edellä tarkoitettuun yhdistykseen. Tämän oikeuden ja vapauden käytön estäminen ja rajoittaminen on kiellettyä.

12. Perusoikeussäännösten uudistamiseen johtaneessa hallituksen esityksessä on todettu, että ammatillisen järjestäytymisvapauden turvaaminen merkitsee muun muassa sitä, ettei vapauttaan käyttävälle saa aiheutua siitä haitallisia seuraamuksia. Siten osallistuminen tai osallistumatta jättäminen ammattiyhdistystoimintaan ei ole hyväksyttävä peruste esimerkiksi työstä erottamiseen tai erilaiseen kohteluun työelämässä (HE 309/1993 vp s. 61). Samat näkökohdat on tuotu esiin myös työsopimuslain esitöissä (HE 157/2000 vp s. 122).

Ammatillista järjestäytymisoikeutta koskevat kansainväliset sopimukset

13. Työntekijöiden ammatillinen järjestäytymisoikeus on tunnustettu myös useissa Suomea sitovissa kansainvälisissä sopimuksissa, kuten Kansainvälisen työjärjestön (ILO) ammatillista järjestäytymisvapautta ja ammatillisen järjestäytymisoikeuden suojelua koskevassa sopimuksessa nro 87 (SopS 45/1949) ja järjestäytymisoikeuden ja kollektiivisen neuvotteluoikeuden periaatteiden soveltamista koskevassa sopimuksessa nro 98 (SopS 32/1951).

14. Sopimuksen nro 87 3 artiklan 1 kohdan mukaan työntekijöiden ja työnantajien järjestöillä on oikeus laatia omat sääntönsä ja ohjeensa, valita vapaasti edustajansa, järjestää hallintonsa ja toimintansa sekä laatia toimintaohjelmansa. Saman artiklan 2 kohdan mukaan julkisten viranomaisten on vältettävä kaikkea sellaista asiaanpuuttumista, joka on luonteeltaan tätä oikeutta rajoittavaa tai sen laillista käyttöä vaikeuttavaa. Edelleen sopimuksen 8 artiklan 2 kohdan mukaan maan lainsäädäntöä ei saa laatia eikä soveltaa siten, että se loukkaisi sopimuksen mukaisia takeita.

15. Edellä mainittuja sopimuksia täydentää vuonna 1971 hyväksytty ILO:n yleissopimus nro 135, joka koskee työntekijöiden edustajien suojelua yrityksessä ja heidän toimintansa helpottamista (SopS 84/1976). Sopimus koskee sen 3 artiklan mukaan sekä "ammattiyhdistysedustajia" eli ammattiyhdistysten tai ammattiyhdistysten jäsenten asettamia tai valitsemia edustajia että "valittuja luottamusmiehiä" eli yrityksen työntekijöiden kansallisen lainsäädännön tai työehtosopimusten määräysten mukaisesti vapaasti valitsemia edustajia, joiden tehtäväpiiri ei käsitä sellaisia toimintoja, joiden myönnetään kuuluvan ammattiyhdistysten yksinomaisiin etuoikeuksiin asianomaisessa maassa. Sopimuksen 5 artiklan mukaan, milloin yrityksessä on sekä ammattiyhdistysedustajia että valittuja luottamusmiehiä, on ryhdyttävä asianmukaisiin toimenpiteisiin, milloin on syytä, sen varmistamiseksi, ettei valittujen luottamusmiesten olemassaoloa käytetä heikentämään asianomaisten ammattiyhdistysten tai näiden edustajien asemaa, sekä yhteistyön edistämiseksi valittujen luottamusmiesten ja toisaalta ammattiyhdistysten ja näiden edustajien välillä kaikissa molempia ryhmiä kiinnostavissa asioissa.

16. Ammatillista järjestäytymisoikeutta turvaavat myös muun muassa Euroopan ihmisoikeussopimuksen 11 artiklan, kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 22 artiklan sekä taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 8 artiklan määräykset.

Asiaan liittyvä Euroopan unionin oikeus

17. Euroopan unionin perusoikeuskirjan 12 artikla koskee kokoontumis- ja yhdistymisvapautta. Sen 1 kohdan mukaan jokaisella on oikeus rauhanomaiseen kokoontumisvapauteen ja yhdistymisvapauteen kaikilla tasoilla erityisesti poliittisessa, ammattiyhdistys- ja yhteiskunnallisessa toiminnassa, mihin sisältyy, että jokaisella on oikeus perustaa yhdessä muiden kanssa ammattiyhdistyksiä ja liittyä niihin etujensa puolustamiseksi.

18. Perusoikeuskirjan 27 artiklan mukaan työntekijöille tai heidän edustajilleen on asianmukaisilla tasoilla taattava mahdollisuus saada riittävän ajoissa tietoa ja tulla kuulluksi unionin oikeuden sekä kansallisten lainsäädäntöjen ja käytäntöjen mukaisissa tapauksissa ja niissä määrätyin edellytyksin.

19. Työntekijöiden edustajille tiedottamista ja näiden kanssa neuvottelemista koskevia määräyksiä on muun muassa neuvoston direktiivissä työntekijöiden joukkovähentämistä koskevan jäsenvaltioiden lainsäädännön lähentämisestä 98/59/EY (joukkovähentämisdirektiivi). Direktiivin 2 artiklan 1 kohdan mukaan, kun työnantaja harkitsee työntekijöiden joukkovähentämistä, työnantajan on aloitettava hyvissä ajoin neuvottelut työntekijöiden edustajien kanssa sopimukseen pääsemiseksi.

20. Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivi työntekijöille tiedottamista ja heidän kuulemistaan koskevista yleisistä puitteista Euroopan yhteisössä 2002/14/EY (yhteistoimintamenettelydirektiivi) sisältää vähimmäisvaatimukset työntekijöiden oikeudelle saada tietoja ja tulla kuulluksi yhteisössä sijaitsevissa yrityksissä tai toimipaikoissa. Direktiivin 4 artiklan mukaan tiedottaminen ja kuuleminen sisältää muun ohella tiedottamisen ja kuulemisen päätöksistä, jotka saattavat muuttaa merkittävästi työn organisointia ja työsopimussuhteita.

21. Unionin tuomioistuin on ottanut kantaa yhteistoiminta-menettelydirektiivin täytäntöönpanoon jäsenvaltioissa tuomiossa 11.2.2010, Ingeniørforeningen i Danmark, C-405/08, EU:C:2010:69. Tuomioistuin tulkitsi direktiiviä siten, ettei sen kanssa ole ristiriidassa se, että direktiivi pannaan täytäntöön työmarkkinaosapuolten välisellä sopimuksella ja että kyseinen kollektiivisopimus kattaa tällaisen täytäntöönpanon vaikutuksesta tietyn työntekijäryhmän, vaikka siihen kuuluvat työntekijät eivät ole kyseisen sopimuksen sopimuspuolena olevan ammattijärjestön jäseniä ja vaikka kyseinen ammattijärjestö ei edusta näiden työntekijöiden toimialaa, kunhan kollektiivisopimus on omiaan takaamaan sen soveltamisalaan kuuluville työntekijöille direktiivissä heille annettujen oikeuksien tehokkaan suojan. Tuomion perusteluissa tuomioistuin totesi muun ohella (kohta 40), että mahdollisuus panna direktiivi täytäntöön sopimuksin ei vapauta jäsenvaltiota velvollisuudesta varmistaa asianmukaisin laein, asetuksin tai hallinnollisin määräyksin, että kaikki työntekijät voivat saada direktiivissä heille annettua suojaa sen täydessä laajuudessa. Tuomioistuimen mukaan valtiollista takuuta tarvitaan kaikissa niissä tilanteissa, joissa suojaa ei ole toteutettu muulla tavoin – erityisesti silloin, kun suojan puuttuminen johtuu siitä, etteivät työntekijät, joita asia koskee, ole järjestäytyneitä.

22. Edellä mainitut direktiivit on Suomessa pantu täytäntöön pääasiassa yhteistoimintalain säännöksillä. Nyt käsiteltävän asian kannalta merkityksellisiä ovat erityisesti lain 8 §:n säännökset henkilöstöryhmien edustajista. Pykälän 1 momentin mukaan henkilöstöryhmien edustajina ovat pääsääntöisesti joko työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies tai työsopimuslain 13 luvun 3 §:n nojalla valittu luottamusvaltuutettu. Jos yrityksen jonkin henkilöstöryhmän enemmistöllä ei ole oikeutta osallistua luottamusmiehen valintaan, tähän enemmistöön kuuluvat työntekijät voivat pykälän 2 momentin mukaan valita keskuudestaan yhteistoimintaedustajan, jos heidän enemmistönsä näin päättää. Pykälän 3 momentin mukaan henkilöstöryhmän työntekijöillä on oikeus valita keskuudestaan yhteistoimintaedustaja myös, jos he eivät ole valinneet luottamusmiestä tai luottamusvaltuutettua, vaikka heillä olisi siihen oikeus.

Korkeimman oikeuden arviointi ja johtopäätökset

23. Työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momentin sanamuoto ei ole yksiselitteinen. Säännöstä voidaan ensinnäkin tulkita rajoitetummin siten, että työehtosopimuksessa tarkoitetun luottamusmiehen valitseminen merkitsee sitä, että kaikilla työehtosopimuksen soveltamisen piiriin kuuluvilla on järjestäytymisestään riippumatta luottamusmies ja että ketkään heistä eivät näin ollen voi valita luottamusvaltuutettua. Toisaalta säännöstä voidaan sen sanamuodon perusteella tulkita myös laajemmin siten, että ilmaisun "työntekijät, joilla ei ole - - luottamusmiestä" katsotaan kattavan myös sellaiset työntekijäryhmät, jotka kuuluvat työehtosopimuksen soveltamisen piiriin, mutta eivät ole työehtosopimukseen osallisen työntekijäyhdistyksen jäseniä eivätkä siten voi osallistua luottamusmiehen valintaan.

24. Edellä kohdissa 7 – 9 selostettujen esityölausumien perusteella näyttää siltä, että säännös on tarkoitettu sovellettavaksi rajoitetumman tulkintavaihtoehdon mukaisesti. Oikeuskirjallisuudessa mielipiteet säännöksen tulkinnasta ovat jakautuneet. Osa kirjoittajista on kannattanut rajoitetumpaa tulkintaa, ja jotkut kirjoittajat ovat olleet laajemman tulkinnan kannalla (ks. Kari-Pekka Tiitinen – Tarja Kröger, Työsopimusoikeus, 2012, s. 86 – 87, Hannu Rautiainen – Markus Äimälä, Työsopimuslaki, 2007, s. 342, Seppo Koskinen, Oikeus valita luottamusvaltuutettu, Edilex 2004 ja Kalevi Hölttä, Luottamusvaltuutetut järjestäytymättömien työntekijöiden edunvalvojiksi, Työoikeudellisen yhdistyksen vuosikirja 2001–2002, s. 54 – 56).

25. Säännöksen soveltaminen rajoitetummin merkitsisi sitä, että sellaiset työntekijät, jotka eivät kuulu työehtosopimukseen osalliseen työntekijäyhdistykseen, asetettaisiin ammatillista järjestäytymistä koskevan valintansa perusteella eri asemaan kuin työehtosopimukseen osalliseen työntekijäyhdistykseen kuuluvat työntekijät. He eivät nimittäin voisi valita keskuudestaan omaa laajan edustamisvaltuuden omaavaa edustajaa, vaan heitä edustaisi luottamusmies, jonka valintaan he eivät ole voineet osallistua. Tällaisesta edustamisjärjestelystä voisi aiheutua heille myös tosiasiallista haittaa, jos luottamusmies ei ajaisi heidän etujaan yhtä tehokkaasti kuin työehtosopimukseen osallisen työntekijäyhdistyksen jäsenten etuja.

26. Oman edustajan puuttumisesta aiheutuva haitta saattaa muodostua erityisen suureksi sellaisten työntekijöiden kohdalla, jotka ovat järjestäytyneet muuhun kuin työehtosopimukseen osalliseen työntekijäyhdistykseen ja jotka muodostavat erillisen henkilöstöryhmän, jonka edut saattavat joiltakin osin olla ristiriidassa työehtosopimukseen osalliseen työntekijäyhdistykseen kuuluvien työntekijöiden etujen kanssa. Nyt käsiteltävänä olevassa asiassa on kysymys juuri tällaisesta tilanteesta.

27. Perustuslaissa ja edellä mainituissa kansainvälisissä sopimuksissa turvatusta yhdistymisvapaudesta seuraa, ettei ammatillista järjestäytymisvapauttaan käyttävälle tulisi aiheutua tekemästään valinnasta haitallisia seuraamuksia ja ettei ammattiyhdistystoimintaan osallistuminen tai osallistumatta jättäminen ole hyväksyttävä peruste erilaiseen kohteluun työelämässä. Työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momentin säännöstä voidaan siten pitää ongelmallisena yhdistymisvapauden näkökulmasta, mikäli sitä tulkitaan siten, että se estää henkilöstöryhmää, johon kuuluvat työntekijät eivät ole työehtosopimukseen osallisen työntekijäyhdistyksen jäseniä, valitsemasta keskuudestaan luottamusvaltuutettua, jos työpaikalla jo on työehtosopimuksen mukaisesti valittu luottamusmies.

28. Toisaalta on otettava huomioon, että luottamusvaltuutetun valinta on tässä tapauksessa liittynyt yhtiössä käytyihin yhteistoimintaneuvotteluihin. A on perustellut kannettaan keskeisesti näkökohdilla, jotka liittyvät siihen, etteivät yhtiön ylemmät toimihenkilöt ole saaneet riittävästi tietoja yhteistoimintaneuvotteluista ja riittävää mahdollisuutta vaikuttaa henkilöstöryhmänsä asioihin. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt syytä, jonka vuoksi yhtiön ylemmät toimihenkilöt eivät olisi voineet valita yhteistoimintalain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua yhteistoimintaedustajaa omaksi edustajakseen yhteistoimintaneuvotteluihin.

29. Korkein oikeus toteaa, että yhteistoimintalaissa tarkoitetun yhteistoimintaedustajan valitseminen saattaa vähentää sitä haittaa, jota jollekin henkilöstöryhmälle aiheutuu siitä, että siihen kuuluvat eivät voi valita keskuudestaan luottamusvaltuutettua. Luottamusvaltuutetun tehtävät ovat kuitenkin yhteistoimintaedustajan tehtäviä laajemmat, eikä yhteistoimintalakia sovelleta alle 20 työntekijän yrityksissä. Näiden seikkojen vuoksi työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momenttia tulkittaessa mahdollisuudelle valita yhteistoimintaedustaja ei voida antaa ratkaisevaa merkitystä.

30. Luottamusvaltuutetun toissijaisuutta luottamusmieheen nähden on lain esitöissä perusteltu viittaamalla ILO:n yleissopimuksen nro 135 määräyksiin. Niin kuin edellä kohdasta 15 tarkemmin ilmenee, mainitun yleissopimuksen mukaan sopimusvaltioiden on pyrittävä varmistamaan, ettei luottamusvaltuutetun kaltaisten ammattiyhdistyksistä riippumattomien edustajien olemassaoloa käytetä heikentämään ammattiyhdistysten tai niiden edustajien asemaa. Sopimuksen määräyksistä ei kuitenkaan ole saatavissa tukea tulkinnalle, jonka mukaan luottamusmies ja luottamusvaltuutettu eivät voisi toimia työpaikalla yhteistyössä edustaen omia valitsijoitaan. ILO:n sopimuksen nro 87 3 artiklan 1 kohdassa vahvistettu periaate, jonka mukaan työntekijöiden järjestöillä tulee olla oikeus valita vapaasti edustajansa, päinvastoin tukee käsitystä, että ylempien toimihenkilöiden etujen valvomiseksi perustetun TEA ry:n jäsenillä tulee olla oikeus valita edustajakseen luottamusvaltuutettu, vaikka yhtiössä jo olikin Vakuutusväen Liittoon kuuluvien työntekijöiden valitsema luottamusmies.

31. Työntekijöiden oikeus liittyä valitsemaansa ammattiyhdistykseen ja valita oma edustajansa on keskeinen osa perus- ja ihmisoikeuksina turvattua yhdistymisvapautta ja ammatillista järjestäytymisoikeutta. Korkein oikeus katsoo, että työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momenttia tulkittaessa on kahdesta mahdollisesta tulkintavaihtoehdosta perusteltua valita A:n kanteessaan esittämä vaihtoehto, joka paremmin turvaa ammatillisen järjestäytymisoikeuden toteutumisen. Tämän tulkintavaihtoehdon valitsemista puoltaa lisäksi se, että laajempi mahdollisuus valita luottamusvaltuutettu on omiaan takaamaan tehokkaammin kuin yhteistoimintaedustajan valitseminen joukkovähentämis- ja yhteistoimintamenettelydirektiivien taustalla olevien tavoitteiden mukaisen suojan myös sellaisille työntekijöille, jotka eivät kuulu työnantajaa sitovaan työehtosopimukseen osalliseen työntekijäyhdistykseen.

32. Näillä perusteilla Korkein oikeus päätyy katsomaan, että työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momenttia on tulkittava siten, että siitä ei aiheudu estettä A:n valinnalle LähiTapiola Keskinäisen Vakuutusyhtiön ylempien toimihenkilöiden luottamusvaltuutetuksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio kumotaan. Korkein oikeus vahvistaa, että A on valittu 17.10.2011 LähiTapiola Keskinäinen Vakuutusyhtiön ylempien toimihenkilöiden luottamusvaltuutetuksi.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin (eri mieltä), Hannu Rajalahti (eri mieltä), Mika Huovila, Tuomo Antila ja Päivi Hirvelä. Esittelijä Samuli Sillanpää.

Eri mieltä olevien jäsenten lausunnot

Oikeusneuvos Rajalahti: Olen tuomion kohtien 1 – 24 osalta samaa mieltä kuin enemmistö. Tämän jälkeen lausun työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momentin tulkinnasta seuraavaa:

Kuten Korkeimman oikeuden tuomion kohdissa 7 – 9 selostetuista hallituksen esityksen perusteluista ilmenee, mahdollisuus luottamusvaltuutetun valitsemiseen on tarkoitettu toissijaiseksi työehtosopimuksen perusteella valittuun luottamusmieheen nähden. Säännös on pyritty laatimaan pitäen lähtökohtana sitä, että työnantajaa sitovan työehtosopimuksen mukaisesti valittu luottamusmies edustaa kaikkia työehtosopimuksen soveltamisen piiriin kuuluvia työntekijöitä näiden järjestäytymisestä riippumatta eivätkä nämä voi valita luottamusmiehen rinnalle luottamusvaltuutettua. Työntekijöillä olisi oikeus valita keskuudestaan luottamusvaltuutettu niissä tilanteissa, joissa työpaikalla ei ole työehtosopimuksen mukaista luottamusmiestä esimerkiksi siitä syystä, että työntekijöiden tai jonkin henkilöstöryhmän työehdoista ei ole tehty työehtosopimusta tai työehtosopimuksessa ei ole määräystä luottamusmiehen valinnasta. Tämä säännöksen tarkoitus puoltaa sitä, että luottamusvaltuutettua ei voida valita A:n kanteen mukaisessa tilanteessa.

Tätä tulkintavaihtoehtoa tukee osaltaan myös yhteistoimintalain 8 §:n 1 ja 2 momentin säännös henkilöstöryhmien edustajista ja henkilöstön oikeudesta valita yhteistoimintaedustaja edustamaan tiettyyn henkilöstöryhmään kuuluvia yhteistoimintamenettelyssä. Pykälän 1 momentin pääsäännön mukaan henkilöstöryhmien edustajina ovat joko työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies tai työsopimuslain 13 luvun 3 §:n nojalla valittu luottamusvaltuutettu. Säännöksestä ilmenevä peruslähtökohta on, että luottamusmies ja luottamusvaltuutettu eivät toimi rinnakkain, vaan työehtosopimuksen perusteella valittu luottamusmies edustaa kaikkia ja siis myös sellaisia kyseisen työehtosopimuksen soveltamispiiriin kuuluvia työntekijöitä, jotka eivät ole voineet osallistua luottamusmiehen valintaan esimerkiksi järjestäytymättömyytensä vuoksi. Pykälän 2 momentin mukaan kuitenkin siinä tilanteessa, jos yrityksen jonkin henkilöstöryhmän enemmistöllä ei ole oikeutta osallistua heitä saman pykälän 1 momentin nojalla edustavan luottamusmiehen valintaan, tähän enemmistöön kuuluvat työntekijät voivat valita keskuudestaan yhteistoimintaedustajan, joka tällöin voi edustaa kyseistä henkilöstöryhmää yhteistoimintamenettelyssä.

Työtuomioistuin on asiassa käräjäoikeuden pyynnöstä 3.6.2014 antamassaan lausunnossa esittänyt, että vakuutusalan työehtosopimuksen mukaisesti valittu luottamusmies on tässä tapauksessa edustanut kaikkia työehtosopimuksen soveltamispiiriin kuuluvia toimihenkilöitä siitä riippumatta, ovatko he järjestäytyneet Vakuutusväen Liittoon tai johonkin muuhun liittoon vai ovatko he kokonaan järjestäytymättömiä. Työtuomioistuin on lausunnossaan todennut, että sillä ei ole aihetta poiketa työehtosopimukseen osallisten esittämästä yhteneväisestä kannasta, joka perustuu työehtosopimuksen sitovuutta ja luottamusmiehen edustusvaltaa koskeviin vakiintuneisiin tulkintasääntöihin.

A:n valinta luottamusvaltuutetuksi on liittynyt yhtiössä käytyihin yhteistoimintaneuvotteluihin. A on perustellut kannettaan sillä, että yhtiön ylemmät toimihenkilöt ja Vakuutusväen Liittoon järjestäytymättömät työntekijät eivät ole voineet osallistua Vakuutusväen Liiton luottamusmiehen valintaan eivätkä nämä ole saaneet riittävästi tietoja yhteistoimintaneuvotteluista ja riittävää mahdollisuutta vaikuttaa niissä henkilöstöryhmänsä asioihin. Asiassa ei kuitenkaan ole ilmennyt perustetta, mistä syystä yhtiön ylemmät toimihenkilöt, joihin A on kuulunut, eivät ole valinneet yhteistoimintalain 8 §:n 2 momentissa tarkoitettua yhteistoimintaedustajaa omaksi edustajakseen yhteistoimintaneuvotteluihin.

Katson, että asiassa ei ole esitetty riittävää perustetta tulkita työsopimuslain 13 luvun 3 §:n 1 momenttia siten, että säännös oikeuttasi luottamusvaltuutetun valintaan A:n kanteen mukaisessa tilanteessa. Päädyn näin ollen siihen, että aihetta hovioikeuden tuomion muuttamiseen ei ole.

Oikeusneuvos Bygglin: Olen samaa mieltä kuin oikeusneuvos Rajalahti.

P oli luovutettu eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella Virosta Suomeen epäiltynä kolmesta törkeästä varkaudesta. Pidätysmääräyksen teonkuvausten mukaan P oli Suomessa murtautunut liikkeisiin ja anastanut niistä omaisuutta. P:tä oli Suomessa syytetty avunannosta törkeisiin varkauksiin. Syytteen mukaan P oli avustanut tekijänä syytettyä V:tä vuokraamalla auton Tallinnasta ja luovuttamalla sen V:n käyttöön rikosten tekoa varten. P oli myös luovuttanut henkilökorttinsa V:n käyttöön mahdollistaen sen, että V käytti P:n henkilötietoja matkustaessaan Suomeen. Kysymys siitä, oliko avunantoja koskevan syytteen tutkimiselle EU-luovuttamislaista johtuva este.

Samassa oikeudenkäynnissä oli tutkittu myös törkeää rahanpesua koskeva syyte. Kysymys myös siitä, onko tämän syytteen tutkimiselle ollut este, kun P oli oikeudenkäynnin aikana ennen Viron suostumuksen antamista ollut vapautensa menettäneenä edellä mainittujen avunantorikosten perusteella.

L rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä 3 §, 14 §, 58 §
RL 28 luku 2 §
RL 5 luku 6 §
RL 32 luku 7 §

Asian tausta

P vangittiin poissaolevana Pohjanmaan käräjäoikeuden 13.11.2013 tekemällä päätöksellä epäiltynä 3.10.2012 Keravalla tehdystä törkeästä varkaudesta ja 1.1.2013 Vaasassa tehdyistä kahdesta törkeästä varkaudesta. Syyttäjä pyysi 15.11.2013 antamallaan eurooppalaisella pidätysmääräyksellä muun ohella P:n pidättämistä ja luovuttamista syytetoimenpiteitä varten. Pidätysmääräys koski kolmea törkeää varkautta, jotka oli tehty 3.10.2012, 1.1.2013 ja 1.1.2013 ja joissa P oli rikoksentekijä. Pidätysmääräyksessä esitetyn teko-olosuhteiden kuvauksen mukaan P oli

- syyllistynyt törkeään varkauteen Keravalla murtautumalla 3.10.2012 tavarataloon, josta oli anastanut elektroniikkaa,

- syyllistynyt törkeään varkauteen Vaasassa murtautumalla 1.1.2013 tavarataloon, josta oli anastanut tietokoneita, ja

- syyllistynyt törkeään varkauteen Vaasassa murtautumalla 1.1.2013 T Oy:n tiloihin, joista oli anastanut muun muassa työkaluja.

Harjun maaoikeus päätti 15.1.2014 luovuttaa P:n Suomeen pidätysmääräyksessä esitetyn luovutuspyynnön perusteella.

Syyte Pohjanmaan käräjäoikeudessa

Syyttäjä vaati Pohjanmaan käräjäoikeudessa P:lle rangaistusta kohdissa 2, 4 ja 6 kolmesta avunannosta törkeään varkauteen rikoslain 28 luvun 2 §:n ja 5 luvun 6 §:n nojalla sekä lisäksi kohdassa 13 törkeästä rahanpesusta rikoslain 32 luvun 7 §:n nojalla. Syyttäjä vaati lisäksi asiassa myös vastaajana olleelle V:lle rangaistusta kolmesta törkeästä varkaudesta syytekohdissa 1, 3 ja 5 eurooppalaisessa pidätysmääräyksessä P:n osalta kuvattujen menettelyiden perusteella.

P:hen kohdistettujen ja Korkeimman oikeuden tuomiossa jäljempänä tarkemmin selostettujen syytteiden teonkuvausten mukaan P oli

- syytekohdassa 2 avustanut V:tä törkeän varkauden suorittamisessa siten, että hän oli hankkinut ja luovuttanut V:n käyttöön henkilöauton Suomeen tapahtuvaa matkaa varten,

- syytekohdassa 4 avustanut V:tä siten, että hän oli hankkinut ja luovuttanut V:n käyttöön henkilöauton Suomeen tapahtuvaa matkaa varten. Samassa yhteydessä P oli luovuttanut myös henkilökorttinsa V:n käyttöön mahdollistaen samalla, että V oli käyttänyt P:n henkilötietoja matkustaessaan Suomeen rikosten tekoa varten,

- syytekohdassa 6 avustanut V:tä samalla syytekohdassa 4 tarkemmin kuvatulla menettelyllä, ja

- syytekohdassa 13 Helsingissä välittänyt varkausrikoksen rikoksentekijän V:n syytekohdissa 8 – 12 anastamaa omaisuutta M:lle, siirrettäväksi pois Suomesta ja Viroon myytäväksi.

Asian käsittely Pohjanmaan käräjäoikeudessa

Esitetyn pyynnön perusteella Harjun maaoikeus päätti 5.6.2014 antaa suostumuksensa poiketa kiellosta syyttää P:tä muusta rikoksesta kuin siitä, joka oli luovuttamisen perusteena. Luovutus laajennettiin koskemaan myös epäiltyä törkeää rahanpesurikosta ja P:tä voitiin syyttää myös tästä ennen luovuttamista tehdystä rikoksesta.

P esitti väitteen siitä, ettei käräjäoikeus voinut tutkia syytteitä siltä osin kuin ne koskivat tekoja, joiden perusteella häntä ei ollut pidätysmääräyksen perusteella luovutettu Suomeen. P vetosi lisäksi kohdan 13 törkeää rahanpesua koskevan syytteen osalta siihen, ettei virolaisen tuomioistuimen päätös 5.6.2014 ollut vielä lainvoimainen.

Käräjäoikeus katsoi 23.6.2014 pääkäsittelyn yhteydessä antamassaan käsittelyratkaisussa, ettei ollut estettä syytteen tutkimiselle avunantoa törkeisiin varkauksiin koskevissa kohdissa 2, 4 ja 6 tai törkeää rahanpesua koskevassa kohdassa 13.

Käräjäoikeus viittasi ratkaisussaan rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain 14 §:ään ja 58 §:ään ja eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisestä luovuttamismenettelystä annetun neuvoston puitepäätöksen (2002/584/YOS) 27 artiklaan sekä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen sanotun artiklan tulkinnasta 1.12.2008 antamaan ennakkoratkaisuun C-388/08 PPU, Leymann ja Pustovarov.

Käräjäoikeus totesi, että pidätysmääräyksessä ja syytteessä mainitut tiedot kohdissa 2, 4 ja 6 erosivat toisistaan ensinnäkin siinä, että pidätysmääräyksessä oli lähdetty siitä, että P oli ollut tekijänä murtautumassa kohteisiin Suomessa kun taas syytteen mukaan hän oli ollut avunantajana avustamassa muun muassa auton vuokrauksessa Virossa. Käräjäoikeus totesi edelleen, että syytteessä oli ollut kyse toteuttamistavaltaan toisenlaisista rikoksista kuin pidätysmääräyksessä. Syytteen mukaiset teonkuvaukset olivat ilmeisesti sinänsä perustuneet siihen, että esitutkinnan kestäessä kuva P:n menettelystä oli täsmentynyt. Vaikka syytteen kuvaus olosuhteista, joissa rikos oli tehty, mukaan lukien aika, paikka ja se, miten luovutettavaksi pyydetty on osallisena rikokseen, poikkesi pidätysmääräyksessä esitetyistä tiedoista, käräjäoikeus katsoi, että kysymys oli keskeisten osatekijöiden osalta samoista teoista ja teonkuvaukset olivat perustuneet samaan historialliseen tapahtumainkulkuun. Molemmissa teonkuvauksissa oli ollut kysymys siitä, että P on osallisena törkeisiin varkausrikoksiin aiheuttanut asianomistajille vahingot omaisuuden anastamisen kautta. Kysymys oli edelleen samoista päärikoksista, ja vain P:n osallisuus rikoksiin oli muuttunut. Muutokset olivat perustuneet tietoihin, jotka oli pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa pidetyn menettelyn aikana kerätty pidätysmääräyksessä kuvatuista teoista. Käräjäoikeus otti myös arvioinnissa huomioon, että syytteen kuvauksessa tapahtunut muutos oli vastaajan osalta tarkoittanut lieventämistä. Muutokset eivät myöskään olennaisesti muuttaneet kysymyksessä olevien rikosten luonnetta, koska kysymys oli edelleen samoihin asianomistajiin kohdistuneista varkausrikoksista.

Kohdan 13 syyteoikeuden osalta käräjäoikeus viittasi niin ikään luovuttamislain 58 §:ään sekä edellä mainittuun Euroopan yhteisöjen tuomioistuimen tuomioon ja lausui, että P ei ollut ollut vapautensa menettäneenä kohdan 13 törkeän rahanpesuteon vuoksi, vaan hän oli ollut vapautensa menettäneenä kohtien 2, 4, ja 6 vuoksi. Toteutuneelle vapaudenmenetykselle oli siten ollut laillinen peruste muiden kuin kohdan 13 perusteella. Näin ollen käräjäoikeus katsoi, ettei törkeän rahanpesun osalta ollut estettä syytteen tutkimiselle ja P:n tuomitsemiselle, vaikkei virolaisen tuomioistuimen päätös ollut vielä lainvoimainen.

Pohjanmaan käräjäoikeuden tuomio 8.7.2014

Käräjäoikeus tuomitsi P:n kolmesta avunannosta törkeään varkauteen syytekohdissa 2, 4 ja 6 sekä törkeästä rahanpesusta syytekohdassa 13 yhteiseen 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen 30.6.2016 päättyvin koeajoin.

Asian ovat ratkaisseet käräjätuomari Lena Engstrand ja lautamiehet.

Vaasan hovioikeuden käsittelyratkaisu 20.11.2014 ja tuomio 6.2.2015

Hovioikeus katsoi 20.11.2014 tekemässään käsittelyratkaisussa, ettei estettä syytteiden tutkimiselle ollut. Kohdissa 2, 4 ja 6 syytteisiin tehdyt muutokset olivat perustuneet tietoihin, jotka oli kerätty esitutkinnan aikana. Rikosten tekoaika, -paikka ja P:n osuus niiden tekemisessä oli täsmentynyt, mutta kysymys oli kuitenkin edelleen samoihin asianomistajiin kohdistuneista anastusrikoksista. Hovioikeus katsoi lisäksi, ettei P ollut ollut vapautensa menettäneenä kohdan 13 törkeän rahanpesun osalta, joten käräjäoikeus oli voinut tutkia ja käsitellä syytteen, vaikka Harjun maaoikeuden päätös suostumisesta luovuttamisen laajentamiseen ei ollut ollut lainvoimainen.

Hovioikeus ei 6.2.2015 antamallaan tuomiolla muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Osmo Hänninen, Maija Hakkarainen-Ylänkö ja Samuli Nyblom.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

P:lle myönnettiin valituslupa siitä kysymyksestä, oliko syyte kohdissa 2, 4, 6 ja 13 voitu tutkia sekä mahdollisesta rangaistuksen määräämisestä.

P vaati valituksessaan, että tuomio kumotaan ja syytteet jätetään tutkimatta.

Syyttäjä vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

T Oy ei vastannut valitukseen.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. Syyttäjän annettua eurooppalaisen pidätysmääräyksen P:n pidättämiseksi ja luovuttamiseksi syytetoimenpiteitä varten Harjun maaoikeus on 15.1.2014 päättänyt luovuttaa P:n Suomeen pidätysmääräyksessä yksilöityjen tekojen perusteella. Pidätysmääräyksen mukaan P:tä epäiltiin kolmesta törkeästä varkaudesta. Pidätysmääräyksessä esitetyn teko-olosuhteiden kuvauksen mukaan P oli

- syyllistynyt törkeään varkauteen Keravalla murtautumalla tavarataloon 3.10.2012. Tavaratalon tiloihin oli murtauduttu rikkomalla tavaratalon ikkuna. Ikkunan kautta tekijä pääsi elektroniikkaosastolle, josta anastettiin elektroniikkaa. Asianomistajan ilmoituksen mukaan anastetun omaisuuden arvo oli yli 10 304,75 euroa, ja

- syyllistynyt törkeään varkauteen Vaasassa murtautumalla tavarataloon 1.1.2013. Tavaratalon tiloihin oli murtauduttu rikkomalla samassa rakennuksessa sijaitsevan ravintolan ikkuna. Ravintolan kautta tekijä pääsi tavaratalon tiloihin ja tavaratalon elektroniikkaosastolle. Elektroniikkaosastolta tekijä anasti vitriinit rikkomalla tablettitietokoneita ja kannettavia tietokoneita. Anastetun omaisuuden arvo oli asianomistajan ilmoituksen mukaan yli 10 000 euroa, sekä

- syyllistynyt törkeään varkauteen Vaasassa murtautumalla erään yrityksen tiloihin 1.1.2013. Tiloihin oli murtauduttu rikkomalla liikkeen ikkuna. Liikkeen tiloista oli anastettu moottorisahoja, työkaluja ja kassakone. Anastetun omaisuuden arvo oli asianomistajan ilmoituksen mukaan 9 313 euroa.

2. Syyttäjä on Pohjanmaan käräjäoikeudessa vaatinut P:lle rangaistusta syytteen kohdissa 2, 4 ja 6 kolmesta avunannosta törkeään varkauteen rikoslain 28 luvun 2 §:n ja 5 luvun 6 §:n nojalla sekä lisäksi kohdassa 13 törkeästä rahanpesusta rikoslain 32 luvun 7 §:n nojalla. P:hen kohdistetun syytteen kohtien 2, 4 ja 6 teonkuvausten mukaan P on

- avustanut 25.9. – 5.10.2012 varkausrikoksen tekijää syytekohdassa 1 mainitun törkeän varkauden suorittamisessa siten, että hän oli hankkinut ja luovuttanut tämän käyttöön henkilöauton Suomeen tapahtuvaa matkaa varten. Tarkoituksena oli ollut tehdä syytekohdassa 1 kuvatun tapauksen kaltaisia varkauksia Suomessa. P oli vuokrannut auton Tallinnassa omissa nimissään, mutta luovuttanut sen välittömästi tekijän käyttöön rikosten tekoa varten. Tekijä oli käyttänyt autoa siten, että hän oli käyttänyt autoa käydessään rikospaikalla Keravalla ja kuljettaessaan tavaratalosta varastettua tavaraa sieltä pois. P oli saanut tekijältä palkkioksi avustaan ainakin 200 euroa (syytekohta 2),

- avustanut 30.12.2012 – 5.1.2013 samaa tekijää syytekohdassa 3 mainitun teon suorittamisessa siten, että hän oli hankkinut ja luovuttanut tämän käyttöön henkilöauton Suomeen tapahtuvaa matkaa varten. Tarkoituksena oli ollut tehdä syytekohdassa 3 kuvatun tapauksen kaltaisia varkauksia Suomessa. P oli vuokrannut auton omissa nimissään, mutta luovuttanut sen välittömästi tekijän käyttöön rikosten tekoa varten. Samassa yhteydessä P oli luovuttanut myös henkilökorttinsa tekijän käyttöön mahdollistaen samalla, että tämä käytti P:n henkilötietoja matkustaessaan Suomeen rikosten tekoa varten. Tekijä oli pystynyt muutoinkin tällä tavalla tarvittaessa esiintymään väärillä henkilötiedoilla tällä matkalla. Tekijä oli käyttänyt autoa siten, että hän käytti autoa käydessään rikospaikalla Vaasassa ja kuljettaessaan tavaratalosta varastettua tavaraa sieltä pois. P oli saanut tekijältä palkkioksi avustaan ainakin 50 euroa (syytekohta 4) ja

- avustanut 30.12.2012 – 5.1.2013 tekijää syytekohdassa 5 mainitun teon suorittamisessa samalla aiemmassa syytekohdassa 4 tarkemmin kuvatulla menettelyllä (syytekohta 6).

Syytekohdan 13 mukaan P on Helsingissä 3.6.2012 – 5.8.2013 ottanut vastaan, käyttänyt, siirtänyt, välittänyt ja pitänyt hallussaan rikoksella hankittua omaisuutta hankkiakseen itselleen tai toiselle hyötyä tai peittääkseen omaisuuden laittoman alkuperän tai avustaakseen rikoksentekijää välttämään rikoksen oikeudelliset seuraamukset. P oli välittänyt varkausrikoksen tekijän syytekohdissa 8 – 12 anastamaa omaisuutta yhteensä 94 458,23 euron arvosta toiselle henkilölle, siirrettäväksi pois Suomesta ja Viroon myytäväksi tämän henkilön tietokonealan yhtiön liiketoiminnassa. P oli ottanut omaan käyttöönsä ainakin yhden tablettitietokoneen. Rikoksen kautta saatu ja eteenpäin välitetty omaisuus on ollut erittäin arvokas, toiminta on jatkunut kauan ja ollut hyvin suunniteltua, laajamittaista ja ammattimaista, ja tekoa oli tämän takia pidettävä myös kokonaisuutena arvostellen törkeänä.

3. Esitetyn pyynnön perusteella Harjun maaoikeus on päättänyt 5.6.2014 antaa suostumuksen poiketa kiellosta syyttää P:tä muusta rikoksesta kuin siitä, joka oli ollut luovuttamisen perusteena. Luovutus on laajennettu koskemaan myös epäiltyä törkeää rahanpesurikosta, ja P:tä voitiin syyttää myös tästä ennen luovuttamista tehdystä rikoksesta.

Kysymyksenasettelu Korkeimmassa oikeudessa

4. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko P:tä syytekohdissa 2, 4 ja 6 (avunannot törkeisiin varkauksiin) syytetty muista kuin luovuttamisen perusteena olleista rikoksista ja onko syytteen tutkimiselle ollut este rikoksen johdosta tapahtuvasta luovuttamisesta Suomen ja muiden Euroopan unionin jäsenvaltioiden välillä annetun lain (EU-luovuttamislaki) säännösten vuoksi. Mikäli näiden tutkimiselle katsotaan olevan este, on kysymys vielä siitä, onko tämän johdosta myös syytekohdan 13 tutkimiselle ollut este.

Sovellettavat säännökset ja niitä koskeva oikeuskäytäntö

5. EU-luovuttamislain 14 §:n mukaan kiinniottamista ja luovuttamista koskevan pyynnön tulee sisältää muun muassa tiedot rikoksen luonteesta ja oikeudellisesta luokittelusta, erityisesti niiden tekojen osalta, jotka eivät edellytä kaksoisrangaistavuutta, sekä kuvauksen olosuhteista, joissa rikos on tehty, mukaan lukien aika, paikka ja se, miten luovutettavaksi pyydetty on osallisena rikokseen.

6. EU-luovuttamislain 58 §:n 1 momentissa säädetään niin sanotusta erityissäännöstä. Sen mukaan jäsenvaltiosta Suomeen luovutettua henkilöä ei saa asettaa syytteeseen tai rangaista tai häneltä riistää vapautta muusta ennen luovuttamista tehdystä rikoksesta kuin siitä, joka oli luovuttamisen perusteena. Pykälän 2 momentin mukaan kieltoa ei sovelleta muun muassa silloin, jos rikosoikeudenkäynti ei johda luovutetun henkilön vapautta rajoittavaan toimenpiteeseen tai jos henkilön luovuttanut jäsenvaltio antaa suostumuksensa kiellosta poikkeamiseen.

7. EU-luovuttamislailla on saatettu voimaan neuvoston 13.6.2002 tekemä puitepäätös eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä (2002/584/YOS). Puitepäätöksen 27 artiklan 2 kohdan mukaan luovutettua henkilöä ei saa syyttää, tuomita tai muuten riistää häneltä vapautta ennen kyseistä luovuttamista tehdystä muusta kuin luovuttamisen perusteena olleesta rikoksesta, lukuun ottamatta muun muassa kyseisen artiklan 3 kohdassa tarkoitettuja tapauksia. Sanotun 3 kohdan mukaan artiklan 2 kohtaa ei sovelleta muun muassa, jos rikoksesta ei voi seurata vapaudenmenetystä käsittävää rangaistusta (alakohta b), rikosoikeudenkäynti ei johda henkilön henkilökohtaisen vapauden rajoitusta koskevaan toimenpiteeseen (alakohta c) tai henkilön luovuttanut täytäntöönpanosta vastaava oikeusviranomainen antaa suostumuksensa 4 kohdan mukaisesti (alakohta g). Puitepäätöksen 27 artiklan 4 kohdan mukaan suostumusta on pyydettävä täytäntöönpanosta vastaavalta oikeusviranomaiselta. Suostumus annetaan, jos rikoksesta, jonka perusteella sitä pyydetään, voitaisiin luovuttaa puitepäätöksen määräysten nojalla. Suostumus on evättävä 3 artiklassa mainituilla perusteilla ja muuten se voidaan evätä ainoastaan 4 artiklassa mainituilla perusteilla.

8. Puitepäätösten osalta on voimassa vastaava yhdenmukaisen tulkinnan periaate kuin direktiivien osalta. Kansallisen tuomioistuimen on kansallista oikeutta soveltaessaan tulkittava sitä mahdollisimman pitkälle puitepäätöksen sanamuodon ja tarkoituksen mukaisesti.

9. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tuomiollaan 1.12.2008 asiassa C-388/08 PPU, Leymann ja Pustovarov, EU:C:2008:669, antanut ennakkoratkaisun puitepäätöksen 27 artiklan tulkinnasta. Tuomion mukaan sen selvittämiseksi, onko kyseessä oleva rikos puitepäätöksen 27 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu muu rikos kuin se, joka oli luovuttamisen perusteena, kun tällainen muu rikos edellyttää tämän puitepäätöksen 27 artiklan 3 kohdan g alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetun suostumusmenettelyn toteuttamista, on tarkistettava, ovatko rikoksen keskeiset osatekijät, sellaisina kuin ne ilmenevät pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa tehdystä kyseisen rikoksen oikeudellisesta kuvauksesta, ne osatekijät, joiden perusteella henkilö on luovutettu, ja vastaavatko pidätysmääräyksessä olevat tiedot ja myöhemmässä oikeudenkäyntiasiakirjassa mainitut tiedot riittävästi toisiaan. Ajankohtaa ja paikkaa koskevat muutokset ovat sallittuja, kunhan ne perustuvat tietoihin, jotka on pidätysmääräyksen antaneessa jäsenvaltiossa pidetyn menettelyn aikana kerätty pidätysmääräyksessä kuvatuista teoista, kunhan ne eivät muuta rikoksen luonnetta ja kunhan niistä ei aiheudu kieltäytymisperusteita, joista säädetään kyseisen puitepäätöksen 3 ja 4 artiklassa.

10. Korkein oikeus on käsitellyt kysymystä EU-luovuttamislain 58 §:n erityissäännön soveltamisesta ja siinä tarkoitetun muun rikoksen arvioimisesta ratkaisuissa KKO 2008:118 ja KKO 2010:59.

11. Ratkaisussa KKO 2008:118 Korkein oikeus katsoi, että muutokset huumausaineiden lajissa ja vähäiset muutokset syytteessä mainituissa tekoajoissa ja -paikassa eivät tehneet syytteessä mainitusta rikoksesta muuta rikosta 58 §:ssä tarkoitetulla tavalla. Korkein oikeus lausui, että rikoksen oikeudellinen luokittelu ja luonne ei ollut muuttunut eikä muutoksesta ollut aiheutunut puitepäätöksen 3 ja 4 artiklassa ja luovuttamislain 5 ja 6 §:ssä säädettyjä kieltäytymisperusteita. Rikoksen keskeiset osatekijät olivat olleet samat (kohdat 12 – 14).

12. Ratkaisussa KKO 2010:59 S oli luovutettu eurooppalaisen pidätysmääräyksen perusteella Suomeen epäiltynä muun ohella törkeistä petoksista, jotka koskivat ulkomailla sijainneiden kiinteistöjen kauppoja. Pidätysmääräyksen teonkuvausten mukaan S oli erehdyttämällä saanut asianomistajilta kauppahintojen maksamiseen tarkoitetut varat aikomattakaan täyttää kauppojen ehtoja. Oikeudenkäynnin aikana S:ää syytettiin toissijaisesti törkeistä kavalluksista, jotka S oli toteuttanut anastamalla kauppahintoina haltuunsa saamansa varat tai laiminlyömällä varojen tilitysvelvollisuuden. Ratkaisussaan Korkein oikeus lausui, että molemmat teonkuvaukset olivat liittyneet samaan historialliseen tapahtumainkulkuun, mutta teonkuvaukset olivat eronneet monin paikoin toisistaan. Kavallussyytteessä oli ollut kyse toteuttamistavaltaan toisenlaisesta kiinteistönkauppojen kauppahintojen laittomaan saamiseen liittyneestä rikoksesta kuin pidätysmääräyksessä. Myös tekoajat olivat poikenneet toisistaan, kun kavallukset oli katsottu tehdyiksi vasta siinä vaiheessa, kun vastaajan olisi tullut palauttaa haltuunsa saamansa kauppahinnat asianomistajille. Kavallussyytteiden mukaiset tekoajankohdat olivat myöhempiä kuin pidätysmääräyksessä todettujen petosten tekoajat, joiksi oli ilmoitettu kauppojen solmimisajankohdat. Korkein oikeus totesi, että muutokset olivat johtuneet siitä, että kuva vastaajan menettelystä oli muuttunut oikeudenkäynnin kestäessä. Rikosten luonne ei ollut olennaisesti muuttunut siinä mielessä, että kysymys oli edelleenkin ollut samojen asianomistajien maksamiin samoihin kauppahintoihin kohdistuneista varallisuusrikoksista. Muutokset teonkuvauksissa ja rikosten toteuttamistavoissa olivat kuitenkin merkinneet sovellettavien tunnusmerkistöjen ja tekojen rikosoikeudellisen luonnehdinnan muuttumista erehdyttämiseen perustuvista petosrikoksista anastusrikoksiksi. Nämä muutokset olivat merkinneet myös sitä, että toisin kuin luovutuksen perusteena olleet rikokset toissijaisten syytteiden mukaiset rikokset ovat sellaisia, joista luovuttamiseen liittyy harkinnanvarainen kieltäytymisperuste. Korkein oikeus katsoi toissijaisten rangaistusvaatimusten koskeneen muita kuin luovuttamisen perusteena olleita rikoksia (kohdat 19 – 25).

Ovatko syytteet kohdissa 2, 4 ja 6 koskeneet muuta rikosta

13. Luovuttamisen perusteena olleessa pidätysmääräyksessä ja siihen perustuneessa luovuttamispäätöksessä luovuttamisen perusteeksi on EU-luovuttamislain 14 §:n ja puitepäätöksen 8 artiklan 1 kohdan d alakohdan mukaisesti ilmoitettu puitepäätöksen 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu järjestäytynyt varkausrikollisuus ja sovellettavaksi lainkohdaksi rikoslain 28 luvun 2 §:ssä tarkoitettu törkeä varkaus. Pidätysmääräyksessä esitettyjen teko-olosuhteiden kuvausten mukaan P oli syyllistynyt Keravalla ja Vaasassa tehtyihin kolmeen törkeään varkauteen 3.10.2012, 1.1.2013 ja 1.1.2013 murtautumalla ikkunan rikkoen liikkeisiin ja anastamalla sieltä omaisuutta huomattavasta arvosta. Käräjäoikeudessa esitetyn syytteen kohtien 2, 4 ja 6 teonkuvausten mukaan P oli avustanut varkausrikosten tekijää hankkimalla ja luovuttamalla tälle Tallinnassa henkilöauton sekä henkilökortin rikosten tekemistä varten. Rikoksen tekoaika oli 25.9. – 5.10.2012 syytteen kohdassa 2 ja 30.12.2012 – 5.1.2013 kohdissa 4 ja 6.

14. Korkein oikeus toteaa, että luovuttamispäätöksen perusteena olleen pidätysmääräyksen teonkuvauksissa ei ole kuvattu sitä menettelyä, joka on ilmennyt syytteiden teonkuvauksista. Molemmissa on sinänsä ollut kysymys samoista anastusrikoksista ja edelleen puitepäätöksen 2 artiklan 2 kohdassa tarkoitetuista listarikoksista, joista rikoksesta epäilty luovutetaan puitepäätöksen edellytysten mukaisesti teon kaksoisrangaistavuutta tutkimatta. Pidätysmääräyksen teonkuvauksessa on ollut kyse murtautumalla suoritetuista varkausrikoksista, joissa P on ollut tekijänä, kun taas syytteen teonkuvauksissa on ollut kyse siitä, että P on palkkiota vastaan avustanut varsinaista varkausrikoksen tekijää vuokraamalla auton omissa nimissään ja luovuttamalla sen ja henkilökorttinsa tekijän käyttöön rikoksen tekoa varten. Kyse on ollut toteuttamistavaltaan toisenlaisista rikoksista, ja myös P:n osallisuus tekoihin on muuttunut. Vaikka teonkuvaukset ovat sinänsä liittyneet samaan historialliseen tapahtumainkulkuun, syytteen teonkuvauksissa kuvattu P:n menettely on kokonaan sijoittunut aikaan ennen pidätysmääräyksen teonkuvausta. Näin ollen myös tekoajat ovat syytteessä pidentyneet koskemaan aikaa ennen varsinaisia anastustekoja sekä lisäksi aikaa niiden jälkeen.

15. Syytteen mukaiset muutokset teonkuvauksissa ovat sinänsä voineet perustua siihen, että esitutkinnan aikana P:n osallisuus tekoihin on täsmentynyt. Muutokset teonkuvauksissa eivät myöskään ole olennaisesti muuttaneet kysymyksessä olevien rikosten luonnetta siinä mielessä, että kysymys on edelleenkin ollut samoihin asianomistajiin kohdistuneista anastusrikoksista. Kohdassa 14 mainitut muutokset teonkuvauksissa ja rikosten toteuttamistavoissa ovat kuitenkin merkinneet osin tekoihin sovellettavien säännösten ja tekojen rikosoikeudellisen luonnehdinnan muuttumista tekijärikoksista avunantorikoksiksi.

16. Korkein oikeus toteaa lisäksi, että pidätysmääräyksessä törkeiden varkausrikosten ja syytteessä niiden avunantojen tekopaikaksi on ilmoitettu Kerava ja Vaasa. Kohdan 2 syytteen teonkuvauksen mukaan P on vuokrannut autot ja luovuttanut ne varkausrikosten tekijän käyttöön Tallinnassa, Virossa. Asiakirjoista ilmenee, että P oli vuokrannut myös kohdissa 4 ja 6 tarkoitetun auton Tallinnassa. Rikoslain 1 luvun 10 §:n 3 momentin mukaan avunantajan rikos katsotaan tehdyksi sekä siellä, missä osallisuusteko suoritettiin, että siellä, missä rikoksentekijän rikos katsotaan tehdyksi. P:n rikosten tekopaikat ovat siten Tallinna ja Vaasa tai Kerava. Tällä on merkitystä puitepäätöksen 4 artiklan soveltamisen kannalta.

17. Harkinnanvaraisia kieltäytymisperusteita koskevan puitepäätöksen 4 artiklan kohdan 7 alakohdan a mukaan täytäntöönpanosta vastaava oikeusviranomainen voi kieltäytyä panemasta eurooppalaista pidätysmääräystä täytäntöön, kun se koskee rikoksia, jotka on tehty täytäntöönpanosta vastaavan jäsenvaltion lainsäädännön mukaan kokonaan tai osittain täytäntöönpanosta vastaavan jäsenvaltion alueella tai sen alueeseen rinnastettavassa paikassa. P:n tekemät avunantotoimet on kokonaisuudessaan suoritettu Virossa. Muutos teonkuvauksissa tältä osin on merkinnyt sitä, että toisin kuin luovutuksen perusteena olleet rikokset syytteiden mukaiset rikokset ovat sellaisia, joista luovuttamiseen liittyy harkinnanvarainen kieltäytymisperuste eikä Viron asianomaisella viranomaisella ole ollut mahdollisuutta ottaa tätä huomioon harkitessaan luovuttamisen edellytysten täyttymistä.

18. Luovuttamisen perusteena olleiden rikosten keskeiset osatekijät ovat siis kohdassa 14 todetuin tavoin monilta osin poikenneet syytteiden mukaisten rikosten keskeisistä osatekijöistä. Muutokset teonkuvauksissa ovat lisäksi kohdassa 17 todetuin tavoin olleet merkityksellisiä eurooppalaista pidätysmääräystä koskevan puitepäätöksen mukaisten kieltäytymisperusteiden kannalta. Näin ollen on perusteltua päätyä siihen, että P:hen syytekohdissa 2, 4 ja 6 kohdistetut rangaistusvaatimukset ovat EU-luovuttamislain 58 §:n 1 momentissa ja puitepäätöksen 27 artiklan 2 kohdassa tarkoitetulla tavalla koskeneet muita kuin luovuttamisen perusteena olleita rikoksia. Sen vuoksi syytteiden tutkiminen on lähtökohtaisesti edellyttänyt EU-luovuttamislain ja puitepäätöksen mukaista P:n tai täytäntöönpanovaltion suostumusta.

Onko syytteet kohdissa 2, 4 ja 6 voitu tutkia

19. Korkein oikeus on edellä kohdassa 18 katsonut, että kohdissa 2, 4 ja 6 P:tä on syytetty muista kuin luovuttamisen perusteena olleista rikoksista. Asiassa ei ole selvitetty, että P tai Viron asianomainen viranomainen olisi antanut suostumuksensa EU-luovuttamislain 58 §:ssä säädetystä kiellosta poikkeamiselle. Näissä syytekohdissa tarkoitettujen syytteiden tutkimiselle ja P:n tuomitsemiselle niistä on siten ollut este.

Onko kohdan 13 syyte törkeästä rahanpesusta voitu tutkia

20. EU-luovuttamislain 58 §:n 2 momentin mukaan pykälän 1 momentissa tarkoitetun erityissäännön mukaista kieltoa syyttää tai rangaista luovutettua henkilöä muusta ennen luovuttamista tehdystä rikoksesta kuin luovuttamisen perusteena olleesta rikoksesta ei sovelleta 2 momentissa mainituissa tapauksissa. EU-luovuttamislain 58 §:n 2 momentin 3 kohdan mukaan pykälän 1 momentin mukaista kieltoa ei sovelleta silloin, jos rikosoikeudenkäynti ei johda luovutetun henkilön vapautta rajoittavaan toimenpiteeseen. Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on edellä kohdassa 9 mainitussa tuomiossaan Leymann ja Pustovarov katsonut, että mainittua lainkohtaa vastaavassa puitepäätöksen 27 artiklan 3 kohdan c alakohdassa tarkoitettua poikkeusta on tulkittava siten, ettei se sellaisenaan estä rikossyytteen nostamista muustakin kuin luovuttamisen perusteena olevasta teosta eikä rangaistukseen tuomitsemistakaan ennen puitepäätöksessä tarkoitetun suostumuksen saamista täytäntöönpanovaltion viranomaiselta, kunhan luovutetun henkilön vapautta ei sanotulla perusteella rajoiteta ennen suostumuksen hankkimista. Tuomiossa on nimittäin todettu, että kun kyse on muusta rikoksesta kuin siitä, joka oli luovuttamisen perusteena, suostumusta on pyydettävä puitepäätöksen 27 artiklan 4 kohdan mukaisesti, ja se on saatava, jos vapaudenmenetyksen käsittävä rangaistus tai toimenpide on pantava täytäntöön. Luovutettu henkilö voidaan asettaa syytteeseen ja tuomita mainitun kaltaisesta rikoksesta ennen kyseisen suostumuksen saamista, mikäli tällaista rikosta koskevaa syytettä nostettaessa tai tuomiota annettaessa ei sovelleta mitään vapauden rajoitusta koskevaa toimenpidettä. Mainitun 27 artiklan 3 kohdan c alakohdassa tarkoitettu poikkeus ei kuitenkaan ole esteenä sille, että luovutettuun henkilöön kohdistetaan vapauden rajoitusta koskeva toimenpide ennen suostumuksen saamista, mikäli tällaiselle toimenpiteelle on laillinen peruste muiden käsiteltävinä olevien eurooppalaisessa pidätysmääräyksessä mainittujen syytteiden vuoksi.

21. P:tä ei ole vangittu eikä alun perin luovutettu epäiltynä törkeästä rahanpesurikoksesta. Harjun maaoikeus on kuitenkin 5.6.2014 antanut suostumuksensa 58 §:n ja puitepäätöksen 27 artiklan 2 kohdan mukaisesta kiellosta poikkeamiseen ja luovuttamisen laajentamiseen koskemaan myös törkeää rahanpesurikosta.

22. Kuten edellä kohdassa 20 on selostettu, Euroopan yhteisöjen tuomioistuin on tuomiossaan asiassa Leymann ja Pustovarov katsonut, että puitepäätöksen 27 artiklan 3 kohdan c alakohdassa tarkoitettu poikkeus ei kuitenkaan ole esteenä sille, että luovutettuun henkilöön kohdistetaan vapauden rajoitusta koskeva toimenpide ennen suostumuksen saamista, mikäli tällaiselle toimenpiteelle on laillinen peruste muiden käsiteltävinä olevien eurooppalaisessa pidätysmääräyksessä mainittujen syytteiden vuoksi.

23. P on ollut vangittuna syytekohdissa 2, 4 ja 6 tarkoitettujen tekojen johdosta. Edellä kohdassa 19 Korkein oikeus on katsonut, että näiden syytekohtien tutkimiselle ja P:n tuomitsemiselle niistä on ollut este. P:hen ei kuitenkaan ole kohdistettu vapauden rajoitusta koskevaa toimenpidettä törkeän rahanpesun perusteella ennen suostumuksen saamista, ja silloisessa tilanteessa vapauden rajoitukselle on muiden tekojen perusteella ollut laissa säädettyjen edellytysten mukainen peruste. Viro on sittemmin antanut suostumuksensa kiellosta poikkeamiseen ja luovutuksen laajentamiseen koskemaan myös törkeää rahanpesua. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että P on voitu asettaa syytteeseen törkeästä rahanpesusta, syyte on voitu tutkia ja P siitä tuomita.

Rangaistuksen määrääminen

24. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus P:n syyksi jäävästä rikoksesta on 11 kuukauden vankeusrangaistus. Käräjäoikeuden tuomiossa lausutuilla perusteilla rangaistus voidaan määrätä ehdollisena käräjäoikeuden tuomiolauselmasta ilmenevin koeajoin.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

Syyte avunannosta törkeisiin varkauksiin kohdissa 2, 4 ja 6 jätetään tutkimatta.

P tuomitaan hovioikeudessa hänen syykseen kohdassa 13 luetusta törkeästä rahanpesusta 11 kuukauden vankeusrangaistukseen. Vankeusrangaistus on ehdollinen käräjäoikeuden tuomiolauselmasta ilmenevin koeajoin.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Juha Häyhä, Ilkka Rautio, Jorma Rudanko ja Tatu Leppänen. Esittelijä Kaisa Klinga.

Kysymys rangaistuksen määräämisestä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä ja seksuaalista hyväksikäyttöä koskevassa asiassa.

RL 20 luku 6 § 1 mom
RL 20 luku 5 §
RL 6 luku 9 § 1 mom
RL 6 luku 10 § 1 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Oulun käräjäoikeuden tuomio 21.9.2015 ja Rovaniemen hovioikeuden tuomio 8.6.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet käräjäoikeudessa käräjätuomari Kirsi Erkkilä ja lautamiehet sekä hovioikeudessa sen jäsenet Auli Vähätörmä, Maarit Tukiainen ja Esko Arponen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin A:lle ja J:lle koskien rangaistuksen määräämistä.

Valituksessaan A vaati, että rangaistusta korotetaan ja se joka tapauksessa määrätään ehdottomaksi.

Valituksessaan J vaati, että syyte ja vahingonkorvaukset hylätään.

Vastauksessaan A:n valitukseen J vaati, että valitus hylätään tai että rangaistusta lievennetään joka tapauksessa siten, että hänelle oheisseuraamuksena tuomittu yhdyskuntapalvelu poistetaan.

Vastauksissaan J:n valitukseen syyttäjä ja A vaativat, että valitus hylätään.

Perustelut

Asian tausta

1. J:n syyksi on luettu lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja seksuaalinen hyväksikäyttö. Hänen on syytekohdassa 1 katsottu tehneen tuolloin 15-vuotiaalle A:lle useita kertoja seksuaalisia tekoja. Teot ovat sisältäneet useita A:n suutelemisia, kosketteluja rintaliivien alta rinnoista sekä A:n sukupuolielimen yksittäisen koskettelun ja samalla A:n käden laittamisen J:n sukupuolielimen kohdalle housujen päälle. Syytekohdassa 2 J:n on katsottu asemaansa hyväksikäyttäen ja käyttämällä törkeästi väärin A:n kypsymättömyyttä taivuttaneen tuolloin 15 – 16 -vuotiaan A:n useita kertoja sukupuoliyhteyteen ja ryhtymään muihin seksuaalista itsemääräämisoikeutta olennaisesti loukkaaviin seksuaalisiin tekoihin, jotka koostuivat A:n suutelusta, tämän rintojen ja sukupuolielimen koskettelusta ja nuolemisesta sekä tämän selän, pakaroiden ja haarovälin silittelystä.

2. Käräjäoikeus katsoi, että oikeudenmukainen seuraamus J:n teoista oli 1 vuoden 10 kuukauden ehdollinen vankeusrangaistus. Ehdollista vankeusrangaistusta oli yksin pidettävä riittämättömänä, joten käräjäoikeus tuomitsi J:lle oheisrangaistuksena 90 tuntia yhdyskuntapalvelua.

3. Hovioikeus katsoi, ettei J:n rangaistusta ollut aihetta korottaa. Rikoksen vakavuus ja teoista ilmenevä syyllisyys sinänsä puolsivat vankeuden tuomitsemista ehdottomana. J:tä ei kuitenkaan ollut aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Hovioikeus otti huomioon myös vankeusrangaistuksen ohessa tuomitun yhdyskuntapalvelun pituuden ja sen, että ehdollisen vankeuden koeaika oli lähes lain sallima enimmäismäärä. Näistä syistä vankeusrangaistusta ei ollut aihetta määrätä ehdottomaksi.

4. Asiassa on kysymys rangaistuksen määräämisestä J:lle.

Rangaistuksen määrääminen

5. Rangaistuksen määräämisen yleissäännökset ovat rikoslain 6 luvun 3 ja 4 §:ssä. Korkein oikeus on käsitellyt säännösten soveltamisperiaatteita useissa ennakkopäätöksissään, äskettäin muun muassa ratkaisuissa KKO 2015:52 (kohdat 16 – 18) ja KKO 2017:7 (kohta 23).

6. Tässä tapauksessa rangaistus määrätään yleissäännösten ja soveltamisperiaatteiden mukaisesti seksuaalisesta hyväksikäytöstä rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momenttia ja lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä luvun 6 §:n 1 momenttia soveltaen. Lainkohdista ensimmäisessä säädetään rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään neljä vuotta ja jälkimmäisessä vankeutta vähintään neljä kuukautta ja enintään neljä vuotta.

7. Korkein oikeus on rangaistuksen määräämistä koskevassa ennakkopäätöksessään KKO 2011:102 (kohta 20) todennut, että mitattaessa rangaistusta lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä on, kun otetaan huomioon rangaistussäännöksen tarkoitus suojella lasta häntä vahingoittavilta seksuaalisilta teoilta ja rikoslain 6 luvun 4 §:ssä säädetyt periaatteet, kiinnitettävä erityistä huomiota ensinnäkin siihen, miten vahingollinen teko on ollut lapsen kehityksen kannalta. Mitä läheisempi ja luottamuksellisempi suhde on kysymyksessä, sitä vahingollisempi seksuaalinen hyväksikäyttö lapselle on. Toiseksi teon vahingollisuuteen vaikuttaa hyväksikäyttöteon laatu eli se, onko kysymys lapsen alistamisesta seksuaalisen teon tai aineiston katselemiselle taikka seksuaalisille puheille, lapsen sukuelimen tai muiden alueiden seksuaalisesta koskettelusta vai alistamisesta sukupuoliyhteyteen. Kolmanneksi on perusteltua antaa merkitystä hyväksikäyttötekojen ja -kertojen lukumäärälle sekä sille, miten pitkälle ajanjaksolle ne ajoittuvat.

8. Tuossa ratkaisussa oli kysymys tapauksesta, jossa isoisä oli useiden vuosien aikana viidellä eri kerralla kosketellut pojantyttärensä rintoja ja sukuelintä vaatteiden alta ja päältä. Ensimmäisen koskettelun aikaan lapsi oli ollut lähes 7-vuotias ja viimeisen koskettelukerran aikana noin 13-vuotias. Korkein oikeus tuomitsi isoisän lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1 vuoden 4 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

9. Ratkaisussa KKO 2010:52 tekijä tuomittiin lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja seksuaalisesta hyväksikäytöstä 1 vuoden 2 kuukauden ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja sen ohella 30 tunniksi yhdyskuntapalveluun. Tuossa tapauksessa vastaaja oli valokuvannut 8 – 10 -vuotiasta lasta ja menettelyyn oli liittynyt myös lapsen sukuelimen koskettelua. Tekokertoja oli ollut ainakin viisi yli vuoden mittaisena ajanjaksona.

10. Rikoslain 20 luvun 6 §:ää on muutettu muun muassa korottamalla vähimmäisrangaistusta 1.6.2011 voimaan tulleella lailla 540/2011. Ennen lainmuutosta rangaistusasteikko lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä oli vankeutta 14 päivästä 4 kuukauteen ja lainmuutoksen jälkeen se on kohdasta 6 ilmenevin tavoin 4 kuukaudesta 4 vuoteen vankeutta. Muutokseen johtaneissa esitöissä todettiin rangaistusasteikon ankaroitumisen tarkoittavan sitä, että näistä rikoksista tultaisiin keskimäärin tuomitsemaan nykyistä ankarampia rangaistuksia (HE 282/2010 vp s. 104). Korkein oikeus toteaa, että kohdissa 7 – 9 kuvatuissa ratkaisuissa on sovellettu aikaisempaa lakia.

11. Tilastokeskuksen tietojen (Rangaistukset rikoksittain, 2013 – 2015) mukaan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomittujen ehdollisten vankeusrangaistusten mediaanipituus on ollut seitsemän kuukautta. Ehdottomien rangaistusten pituus vaihteli seitsemän ja kahdeksan kuukauden välillä.

Rangaistuksen mittaaminen lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä

12. Korkein oikeus katsoo, että rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitetuksi yhteisen rangaistuksen mittaamisen lähtökohdaksi on tässä tapauksessa otettava syytekohdassa 1 J:n syyksi luettu lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö. Rangaistuksen mittaamisessa lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä otetaan huomioon muun muassa kohdasta 7 ilmenevät seikat. Lisäksi lapsen iällä on mittaamisessa merkitystä, koska seksuaalisen teon kohteeksi joutuneelle lapselle aiheutuu teosta yleensä sitä suurempi vahinko, mitä nuorempi ja kehittymättömämpi hän on (HE 6/1997 vp s. 184).

13. J:n menettely syytekohdassa 1 on alkanut lievemmin rangaistavista teoista ja edennyt ankarammin rangaistavaksi sukuelimen kosketteluksi, jota on tapahtunut kerran. Kaikkiaan tekoja on ollut useita ja ne ovat ajoittuneet lähes 10 kuukauden ajalle. A on tekoaikana ollut 15-vuotias.

14. J on ollut A:n perhetuttu. A on vahtiessaan J:n lasta ollut toistuvasti tekemisissä J:n kanssa. J:n syyksi luetut teot ovat alkaneet A:n ollessa tutustumassa työelämään J:n asianajotoimistossa. Korkein oikeus toteaa, että A:n ja J:n suhde on ollut tavanomaista perhetuttavuutta läheisempi, mutta se ei ole ollut rinnastettavissa esimerkiksi perheenjäsenten ja lähisukulaisten väliseen suhteeseen läheisyyden ja luottamuksellisuuden kannalta.

15. Arvioidessaan J:n syyksi luetun teon vahingollisuutta Korkein oikeus toteaa, että J on kohdistaessaan seksuaalisia tekoja A:han käyttänyt hyväkseen asemaansa A:n ja tämän perheen luotettuna perhetuttuna. Häntä ei kuitenkaan voida pitää A:lle erityisen läheisenä henkilönä. J:n menettelyssä on ollut kysymys suutelemisesta ja koskettelusta. A on tekoaikana ollut iältään lähellä rikoslain 20 luvun 6 §:ssä säädettyä 16 vuoden suojaikärajaa.

16. Arvioidessaan J:n syyllisyyttä Korkein oikeus toteaa, että J:n yksittäiset teot ovat edenneet noin 10 kuukautta kestäneenä tekoaikana lievemmin rangaistavista vakavammiksi. Tämä viittaa siihen, että kysymys ei ole ollut vain satunnaisista, hetkellisen tilanteen laukaisemista teoista. Huomioon ottaen tekoajan pituus ja se, että hyväksikäyttökertoja on ollut useita, J:llä on joka tapauksessa ollut mahdollisuus moneen kertaan harkita ja muuttaa käyttäytymistään.

17. Kuten Korkein oikeus on useissa ennakkopäätöksissään todennut, rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (esim. KKO 2017:7, kohta 23). Verratessaan J:n syyksi luettua rikosta kohdissa 7 ja 8 kuvatussa Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksessä KKO 2011:102 isoisän 7 – 13 -vuotiaaseen lapsenlapseensa kohdistamaan, tekotavaltaan samankaltaiseen hyväksikäyttöön Korkein oikeus toteaa, että viimeksi mainittua on pidettävä selvästi vahingollisempana ja suurempaa syyllisyyttä osoittavana tekijän ja lapsen läheisen suhteen, lapsen nuoren iän ja tekoajan pituuden johdosta. Sanotussa ratkaisussa onkin katsottu, että rikos oli ollut omiaan aiheuttamaan lapselle erityistä vahinkoa lapsen iän, hänen isoisäänsä kohtaan tuntemansa erityisen luottamuksen ja tästä erityisen riippuvaisen asemansa vuoksi (kohdat 9 ja 11). Koska ratkaisun antamisen jälkeen lapsen seksuaalisen hyväksikäytön minimirangaistusta on kohdasta 10 ilmenevin tavoin korotettu, Korkein oikeus katsoo huomioon ottaen myös kohdassa 11 selostetut tilastolliset selvitykset, että oikeudenmukainen rangaistus J:n syyksi syytekohdassa 1 luetusta teosta olisi erikseen arvioituna noin kymmenen kuukautta vankeutta.

Yhteisen vankeusrangaistuksen mittaaminen

18. J:n on syytekohdassa 2 katsottu syyllistyneen seksuaaliseen hyväksikäyttöön käyttämällä törkeästi väärin A:n kypsymättömyyttä ja taivuttamalla A muun muassa useita kertoja sukupuoliyhteyteen tämän täytettyä 16 vuotta. Seksuaalinen hyväksikäyttö oli jatkunut noin viisi kuukautta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön päättymisen jälkeen.

19. Asiassa sovelletun rikoslain 20 luvun 5 §:n 1 momentin 2 kohdan esitöissä on todettu, että säännöksen tarkoituksena on suojata niitä nuoria, jotka ovat ikäisiään ruumiillisesti ja henkisesti kehittymättömämpiä ja kypsymättömämpiä käyttämään seksuaalista itsemääräämisoikeuttaan. Rangaistavuuden olennainen edellytys on kypsymättömyyden törkeä hyväksikäyttäminen ja nuoren taivuttaminen seksuaaliseen kanssakäymiseen (LaVM 3/1998 vp s. 22).

20. Korkein oikeus toteaa alempien oikeuksien tuomioista ilmenevän, että J oli asemaansa hyväksikäyttäen taivuttanut A:ta lähinnä puhumalla siitä, että hän voisi auttaa tätä valmistautumaan yliopiston pääsykokeeseen, ja siitä, kuinka tärkeänä hän on pitänyt A:n ja lapsensa ystävyyttä. Alempien oikeuksien tuomioista ei sitä vastoin ilmene, että A olisi tekoaikana poikennut kehitykseltään ikäisistään. Korkein oikeus toteaa, että vaikka seksuaalinen hyväksikäyttö on rikoksena laadultaan aina vakava, J:n syyksi luettua rikosta on kuitenkin pidettävä tyypillistä seksuaalista hyväksikäyttöä lievempänä.

21. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteinen rangaistus rikoksista on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti (KKO 2015:12, kohta 28). Kuten rikoslain 7 luvun 5 §:n esitöistä ilmenee, rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32).

22. Korkein oikeus toteaa, että J:n syyksi luetut rikokset ovat kohdistuneet samaan asianomistajaan ja muodostaneet tekotavoiltaan ja ajallisesti yhden kokonaisuuden. J:n menettely on edennyt noin vuoden ja kolmen kuukauden pituisena tekoaikana vähäisemmistä seksuaalisista teoista sukupuoliyhteyteen. Vaikka J:n tekoa ei voida pitää suunnitelmallisena, Korkein oikeus katsoo, että rikosten keskinäisellä yhteydellä on tässä tapauksessa yhteistä rangaistusta selvästi korottava vaikutus.

23. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus J:lle syytekohtien 1 ja 2 muodostamasta tekokokonaisuudesta on lähtökohtaisesti 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta.

24. J on asiassa vedonnut lieventävinä seikkoina muun muassa asian saamaan julkisuuteen, tuomion kielteiseen vaikutukseen hänen ammattinsa harjoittamiselle ja hänen toimeentulolleen, hänen huomattavien säästöjensä menettämiseen eräiden lainojen irtisanomisen myötä sekä hänen huonontuneisiin suhteisiinsa läheistensä kanssa.

25. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta lieventävänä seikkana on otettava huomioon tekijälle rikoksesta johtunut tai hänelle tuomiosta aiheutuva muu seuraamus, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi tästä syystä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Korkein oikeus on rangaistuskäytännössään katsonut, että säännös on kuitenkin poikkeusluonteinen ja että rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat säännönmukaiset tai ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraamukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44, kohta 8).

26. Korkein oikeus katsoo, ettei asiassa ole ilmennyt, että asian saama julkisuus olisi ollut poikkeuksellisen laajaa. Lisäksi J on ollut tietoinen, että tämän kaltaisiin rikoksiin syyllistyminen vaikuttaa kielteisesti asianajajan ammatin harjoittamiseen. Rangaistustuomiosta johtuva kielteinen vaikutus J:n muuhun liiketoimintaan tai hänen suhteisiinsa läheisiin henkilöihin eivät nekään ole sellaisia J:n kannalta odottamattomia seurauksia, jotka tulisi ottaa rangaistuksen määräämisessä huomioon.

27. Näin ollen Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen seuraamus J:n teoista on 1 vuosi 6 kuukautta vankeutta. Rangaistusta tulee siten alentaa.

Rangaistuslajin valinta

28. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään, että määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Edelleen luvun 10 §:n 1 momentin mukaan, jos ehdollista vankeutta yksinään on pidettävä riittämättömänä rangaistuksena rikoksesta, voidaan sen ohessa tuomita sakkoa, tai jos ehdollinen vankeus on kahdeksan kuukautta tai sitä pidempi, yhdyskuntapalvelua vähintään 14 ja enintään 90 tuntia.

29. Hovioikeus on rangaistuslajin valinnassa ottanut huomioon J:n ensikertaisuuden lisäksi tuomitun oheisseuraamuksen ankaruuden sekä ehdollisen vankeuden koeajan pituuden. Korkein oikeus toteaa, ettei viimeksi mainittujen perusteiden tule vaikuttaa rangaistuslajin valintaan.

30. J on edellä kohdasta 24 ilmenevin tavoin tuonut esiin seikkoja, joiden hän katsoo vaikuttavan rangaistuksen määräämiseen. Kohdasta 26 ilmenevin perustein Korkein oikeus katsoo, että näillä seikoilla ei ole vaikutusta myöskään rangaistuslajin valintaan.

31. J:tä ei ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Rangaistuksen lajista päätettäessä on rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan otettava huomioon muun muassa rangaistuskäytännön yhtenäisyys ja rangaistuksen mittaamiseen vaikuttavat perusteet. Rangaistuksen mittaamisen osalta lausumillaan perusteilla Korkein oikeus katsoo, että vaikka lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö ja seksuaalinen hyväksikäyttö ovat luonteeltaan vakavia rikoksia, J:n menettelyä ei voida pitää laadultaan sellaisena, että rikosten vakavuus edellyttäisi vankeusrangaistuksen tuomitsemista ehdottomana.

32. Mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että rangaistus voidaan määrätä ehdollisena. Tätä on kuitenkin pidettävä yksistään riittämättömänä seuraamuksena rikoksista, minkä vuoksi sen ohessa tuomitaan yhdyskuntapalvelua 90 tuntia.

Tuomiolauselma

Muutokset hovioikeuden tuomioon:

J:lle tuomittu yhteinen ehdollinen vankeusrangaistus alennetaan 1 vuodeksi 6 kuukaudeksi. Ehdollisen vankeuden koeaika päättyy 31.8.2018.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta. Ehdollisen vankeusrangaistuksen ohessa J:lle tuomittu 90 tunnin yhdyskuntapalvelu jää siis voimaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Jorma Rudanko, Jarmo Littunen ja Mika Huovila. Esittelijä Eeva Palaja (mietintö).

Esittelijän mietintö

Määräaikainen oikeussihteeri Palaja: Mietintö oli kohtien 1 – 16 ja lieventämisperusteen soveltamisen osalta Korkeimman oikeuden ratkaisun mukainen. Rangaistuksen määräämisestä Korkein oikeus lausunee lisäksi seuraavan.

Rangaistuskäytännön yhtenäisyyteen pyrittäessä olennaista on verrata kysymyksessä olevaa tekoa muihin samankaltaisiin tekoihin ja ottaa huomioon niissä mitatut rangaistukset (esim. KKO 2017:7, kohta 23). Toisaalta on todettava, että lapsen seksuaaliset hyväksikäyttötapaukset ovat varsin erilaisia tekotapojensa vakavuuden ja tekoihin liittyvien muiden seikkojen vuoksi. Mitattaessa rangaistusta syytekohdasta 1 voidaan tässä tapauksessa jossain määrin ottaa johtoa kohdissa 7 ja 8 kuvatusta Korkeimman oikeuden ennakkopäätöksestä 2011:102. Tuota tapausta on pidettävä vahingollisempana ja suurempaa syyllisyyttä osoittavana kuin nyt kysymyksessä olevaa tekoa. Ratkaisun antamisen jälkeen on lapsen seksuaalisen hyväksikäytön rangaistusasteikkoa kuitenkin ankaroitettu kohdasta 10 ilmenevin tavoin.

Korkein oikeus katsonee, että rangaistuksen mittaamisessa syytekohdasta 1 on annettava merkitystä erityisesti rikoksen vahingollisuudelle ja sen osoittamalle J:n syyllisyydelle sekä lainsäätäjän tahdolle ankaroittaa sanotusta rikoksesta tuomittavia rangaistuksia. J:n toiminta on ollut tietoista ja toistuvaa ja ajoittunut usean kuukauden ajalle. J:n menettely on siten ollut varsin moitittavaa. Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että yksittäisenä rikoksena kohdasta 1 tuomittaisiin 1 vuoden 2 kuukauden mittainen vankeusrangaistus.

J:n on syytekohdassa 2 katsottu syyllistyneen seksuaaliseen hyväksikäyttöön käyttämällä törkeästi väärin A:n kypsymättömyyttä ja taivuttamalla A muun muassa useita kertoja sukupuoliyhteyteen tämän täytettyä 16 vuotta. Seksuaalinen hyväksikäyttö oli jatkunut noin viisi kuukautta lapsen seksuaalisen hyväksikäytön päättymisen jälkeen.

Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan yhteinen rangaistus rikoksista on mitattava siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen. Samalla kerralla tuomittavina olevien rikosten keskinäinen yhteys voi vaikuttaa joissakin tilanteissa yhteistä rangaistusta lieventävästi ja joskus taas sitä koventavasti (KKO 2015:12, kohta 28). Kuten rikoslain 7 luvun 5 §:n esitöistä ilmenee, rikosten keskinäisestä yhteydestä ilmenevä suunnitelmallisuus voi vaikuttaa yhteisen rangaistuksen koventamisperusteena (HE 40/1990 vp s. 32).

J:n syyksi luetut rikokset ovat kohdistuneet samaan asianomistajaan ja muodostaneet tekotavoiltaan ja ajallisesti yhden kokonaisuuden. J:n menettely on edennyt noin vuoden ja kolmen kuukauden pituisena tekoaikana vähäisemmistä seksuaalisista teoista sukupuoliyhteyteen. Vaikka J:n tekoa ei voida pitää varsinaisesti suunnitelmallisena, rikosten keskinäisellä yhteydellä on tässä tapauksessa yhteistä rangaistusta selvästi korottava vaikutus. Tämän vuoksi Korkein oikeus katsonee, että oikeudenmukainen seuraamus J:lle on hovioikeuden tuomitsema 1 vuosi 10 kuukautta vankeutta. Rangaistuksen mittaamista ei siten liene aihetta muuttaa.

Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentissa säädetään, että määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi (ehdollinen vankeus), jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista. Oikeuskäytännössä on vakiintuneesti katsottu, että mitä lähempänä rangaistus on kahta vuotta vankeutta, sitä painavampia perusteita tarvitaan, jotta rangaistus voidaan tuomita ehdollisena (esim. KKO 2011:93, kohta 33, KKO 2016:39, kohta 70).

Korkein oikeus katsonee, että tuomitun rangaistuksen pituus, rikosten vakavuus, niiden vahingollisuus A:lle ja teoista ilmenevä J:n syyllisyys puoltavat vahvasti rangaistuksen määräämistä ehdottomaksi. J:tä ei tosin ole aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Tämä ei kuitenkaan ole yksinään riittävän painava peruste määrätä J:lle tuomittava vankeusrangaistus ehdolliseksi.

Näin ollen Korkein oikeus katsonee, että J:lle tuomittava vankeusrangaistus on määrättävä ehdottomaksi.

Käräjäoikeus oli tuominnut puolisot A:n ja B:n ensin mainitun hakemuksesta avioeroon. B valitti hovioikeuteen ja vaati päätöksen kumoamista. A kuoli asian ollessa vireillä hovioikeudessa ja B vaati asian jättämistä sillensä. Hovioikeus tutki valituksen ja pysytti käräjäoikeuden päätöksen. Korkein oikeus katsoi, että avioliitto oli purkautunut A:n kuoleman johdosta, joten avioerohakemus oli rauennut ja asia tuli jättää sillensä.

AL 3 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Helsingin käräjäoikeuden päätös 4.3.2016

A oli hakenut avioeroa B:stä. Harkinta-ajan kuluttua A vaati käräjäoikeudessa avioeroon tuomitsemista. B katsoi, että A ei ollut sairaudestaan johtuen ollut oikeustoimikelpoinen hakemuksen jättäessään. Avioeroon B:llä ei ollut lausuttavaa.

Käräjäoikeus katsoi, että A oli ollut avioeroa hakiessaan oikeustoimikelpoinen. Käräjäoikeus tuomitsi puolisot avioliittolain 25 §:n 1 momentin nojalla avioeroon.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Anu Vannassalo.

Muutoksenhaku Helsingin hovioikeudessa

B vaati hovioikeudelle 6.4.2016 toimittamassaan valituksessa, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja avioerohakemus jätetään tutkimatta sen vuoksi, että A ei ollut ollut oikeustoimikelpoinen.

Hovioikeuden väestötietojärjestelmästä saaman tiedon mukaan A oli kuollut 8.4.2016. Hovioikeus, joka myönsi B:lle jatkokäsittelyluvan, varasi B:lle tilaisuuden antaa A:n kuoleman johdosta lausuman. Lausumassaan B vaati, että asia oli jätettävä sillensä, koska A oli kuollut ennen kuin asia oli lainvoimaisesti ratkaistu.

Hovioikeuden päätös 31.5.2016

Hovioikeus lausui perusteluissaan, että asiassa oli ratkaistava, oliko avioeroasia jätettävä sillensä, kun A oli käräjäoikeuden ratkaisun antamisen jälkeen kuollut. Lähtökohta oli, että avioero on varallisuusoikeudellisista vaikutuksistaan huolimatta korostetun henkilökohtainen asia. Puolisot voidaan tuomita avioeroon vain heidän eläessään, avioeroasian asianosaisaseman ei ole katsottu siirtyvän kuolleen puolison perillisille eikä esimerkiksi edunvalvoja voi pääsääntöisesti käyttää päämiehensä puhevaltaa avioeroasiassa.

Hovioikeuden mukaan oli selvää, että jos puoliso kuolee ennen avioeroasian ratkaisemista käräjäoikeudessa, avioeroasia raukeaa ja asia jää sillensä. Ennen nykyisten avioeroa koskevien säännösten voimaantuloa oikeuskäytännössä oli vakiintunut kanta, jonka mukaan avioeroasia oli jätettävä sillensä myös siinä tapauksessa, että puoliso kuoli asian ratkaisemisen jälkeen mutta muutoksenhaun ollessa vielä vireillä (esim. KKO 1940 I 11 sekä 1944 II 5 ja 230). Oikeuskirjallisuudessa tätä kantaa oli puollettu siihen liittyneistä epäkohdista huolimatta etenkin sillä perusteella, että avioerotuomio oli niin sanottu muotoamistuomio, jonka vaikutusten katsottiin yleensä alkavan vasta lainvoimaiseksi tulemisesta (ks. esim. Martti Rautiala: Puolisoiden velkasuhteet avioliittolain mukaan I, 1945, s. 101 – 106 ja sama: Avioliiton päättäminen ja purkaminen, 1984, s. 101).

Hovioikeus totesi, että avioeroa koskevat avioliittolain säännökset oli nyttemmin kokonaan uudistettu. Uusien säännösten tultua voimaan vuoden 1988 alusta lukien puolisoilla oli avioliittolain 25 §:n 1 momentin mukaan ollut oikeus saada avioero hakemuksesta harkinta-ajan jälkeen. Avioeroa haluavan puolison ei enää tarvinnut esittää perusteluita vaatimukselleen, eikä tuomioistuimelle tarvinnut tehdä selkoa avioeroon johtaneista syistä.

Avioliittolaissa ei ollut säädetty, että avioliitto päättyisi vasta silloin, kun avioeroa koskeva ratkaisu tulee lainvoimaiseksi, toisin kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa oli otettu tätä koskeva nimenomainen säännös äktenskapsbalkin 5 luvun 6 §:ään. Avioliittolain uudistuksen esitöissä oli sinänsä todettu, että avioeroasia olisi vireillä siihen saakka, kunnes puolisot tuomitaan avioeroon (HE 62/1986 vp s. 53), mutta mahdollisen muutoksenhaun merkitystä tältä kannalta ei ollut käsitelty.

Hovioikeus katsoi, että avioliittolaista tai -asetuksesta, lain esitöistä tai oikeudenkäyntiä koskevista säännöksistä ei ollut löydettävissä oikeusohjetta siihen, oliko nykyisen lain mukainen avioeroa koskeva hakemusasia jätettävä sillensä, jos puoliso kuolee muutoksenhaun aikana. Myöskään oikeuskäytännössä ei ollut otettu kantaa tähän kysymykseen. Muutoksenhaun käyttöala avioeroasioissa jäi nykyään ylipäätään pieneksi, sillä avioeroa koskevien säännösten uudistamisen jälkeen toinen puoliso ei enää voi vastustaa avioeroa aineellisoikeudellisilla perusteilla. Avioerohakemuksen oli katsottu kuitenkin olevan peruutettavissa vielä hovioikeudessa, jolloin asia jäi sillensä (VaaHO 2011:1).

Hovioikeuden mukaan ratkaisevia johtopäätöksiä ei ollut tehtävissä siitä seikasta, että avioeropäätöstä voitiin pitää niin sanottuna muotoamisratkaisuna. Ei ollut selvää, että ilman nimenomaista säännöstä tällaisen päätöksen oikeusvaikutukset alkaisivat aina vasta lainvoimaiseksi tulosta. Hovioikeus katsoi, että ratkaisu oli perustettava viime kädessä avioeroa koskevien säännösten esitöistä ilmeneviin tavoitteisiin sekä muutoksenhakumenettelyn tarkoitukseen.

Hovioikeus totesi, että avioliittolain vuoden 1988 uudistuksen keskeisenä tavoitteena oli ollut antaa puolisoille aiempaa enemmän harkintavaltaa ja -mahdollisuuksia päätöksessään (HE 62/1986 vp s. 17). Päämääränä oli pidetty muun muassa puolisoiden autonomisen aseman laajentamista ja sääntelyn lähtökohdaksi oli otettu, että avioeron perusteeksi riitti vain toisen puolison esittämä vaatimus (Avioliittolakikomitean mietintö I, KM 1972: A 21 s. 187 – 191). Myös avioliittolain 25 §:n 1 momentin sanamuoto ilmensi tätä tavoitetta. Säännöksen mukaan puolisolla oli nimenomaan oikeus saada avioero harkinta-ajan jälkeen.

Oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaan hovioikeuden tutkittavana oli, oliko käräjäoikeuden ratkaisua muutettava. Toisin sanoen oikeudenkäynti hovioikeudessa ei alkanut alusta, vaan muutoksenhakumenettelyn tavoitteena oli käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kontrollointi (HE 91/2002 vp s. 39 ja LaVM 27/2002 vp s. 14).

Tässä tapauksessa A oli halunnut käyttää avioliittolain 25 §:n 1 momentin mukaista oikeuttaan saada avioero, ja käräjäoikeus oli hänen hakemuksestaan avioeron tuominnut. Kun otettiin huomioon, että hovioikeuden tutkittavana oli käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuus, avioeroasian ei ollut perusteltua katsoa raukeavan pelkästään sen vuoksi, että avioeroa hakenut puoliso oli kuollut ennen kuin toisen puolison valitus avioeropäätöksestä oli ehditty ratkaista. Muunlainen tulkinta olisi johtanut siihen, että avioeroa hakeneen puolison oikeus avioeroon olisi jäänyt toteutumatta, vaikka edellytykset avioerolle olivat olleet olemassa ja avioero oli käräjäoikeudessa lainmukaisesti tuomittu.

Edellä lausutuin perustein hovioikeus päätyi siihen, että B:n hovioikeuden käsiteltäväksi saattama avioeroasia ei A:n kuoleman johdosta ollut rauennut eikä asiaa ollut jätettävä sillensä.

Hovioikeus, hyväksyen käräjäoikeuden päätöksen perustelut, ei muuttanut käräjäoikeuden päätöstä.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Olli Mäkinen, Pia Sandvik ja Juha Terho.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

B:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan B vaati, että A:n avioerohakemuksen katsotaan rauenneen ja asia jätetään sillensä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A ja B on ensin mainitun hakemuksesta käräjäoikeuden 4.3.2016 antamalla päätöksellä tuomittu avioeroon. Käräjäoikeus on hylännyt B:n tekemän väitteen, jonka mukaan A ei olisi ollut oikeustoimikelpoinen vaatiessaan avioeron tuomitsemista harkinta-ajan jälkeen. B on hovioikeudelle 6.4.2016 toimittamassaan valituksessa toistanut väitteensä ja vaatinut, että käräjäoikeuden päätös kumotaan ja avioerohakemus jätetään tutkimatta.

2. A on valitusasian ollessa vireillä hovioikeudessa 8.4.2016 kuollut. Hovioikeus on varannut B:lle tilaisuuden antaa avioeron hakijan kuoleman johdosta lausuman. B on vaatinut, että asia jätetään sillensä, koska A oli kuollut ennen kuin asia oli lainvoimaisesti ratkaistu.

3. Hovioikeus on katsonut, että avioerohakemus ei A:n kuoleman johdosta ole rauennut eikä asiaa ole ollut jätettävä sillensä. Hovioikeus on tutkinut valituksen, hyväksynyt käräjäoikeuden päätöksen perustelut ja pysyttänyt käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen.

4. A on siten kuollut sen jälkeen kun puolisot oli käräjäoikeudessa tuomittu avioeroon, mutta päätös ei B:n muutoksenhaun johdosta ollut saanut lainvoimaa. Korkeimmassa oikeudessa on kysymys siitä, onko avioerohakemus A:n kuoleman johdosta rauennut ja onko asia jätettävä sillensä.

Korkeimman oikeuden ratkaisun lähtökohdat

5. Avioliittolain 3 §:n mukaan avioliitto purkautuu, kun toinen puoliso kuolee tai julistetaan kuolleeksi taikka kun puolisot tuomitaan avioeroon.

6. Mainitun säännöksen perusteella on selvää, että avioliitto purkautuu kuoleman johdosta, jos puoliso kuolee avioeroasian vireilletulon jälkeen mutta ennen kuin käräjäoikeus on tuominnut puolisot avioeroon. Tällaisessa tilanteessa avioerohakemus raukeaa ja asia jää sillensä. Laista ei sen sijaan saada suoraa vastausta siihen, onko tilanne sama, jos puoliso kuolee sen jälkeen, kun puolisot on tuomittu avioeroon, mutta tuomioistuimen päätös ei ole lainvoimainen muutoksenhaun johdosta.

7. Korkein oikeus toteaa, että kysymys on siitä, purkautuuko avioliitto jo silloin, kun käräjäoikeus tuomitsee puolisot avioeroon, vai edellyttääkö purkautuminen, että avioeron tuomitseva ratkaisu saa lainvoiman. Jos avioliiton ei katsota purkautuneen jo avioeron tuomitsevalla lainvoimaa vailla olevalla ratkaisulla, mainitun säännöksen sanamuodosta seuraa, että puolison kuollessa muutoksenhaun vireillä ollessa avioliitto purkautuu kuoleman johdosta ja avioeroasia raukeaa.

8. Korkein oikeus on vakiintuneesti katsonut, että avioliitto purkautuu, jos puoliso kuolee avioeroasian ollessa vireillä muutoksenhakutuomioistuimessa. Avioerokanteen on tällä perusteella katsottu rauenneen, ja asia on jätetty sillensä esimerkiksi ratkaisuissa KKO 1940 I 11, KKO 1944 II 5, KKO 1951 II 21 ja KKO 1967 II 106.

9. Hovioikeus on omaksuessaan mainitusta ratkaisukäytännöstä poikkeavan kannan viitannut perusteluissaan vuoden 1988 alusta voimaan tulleiden avioliittolain avioeroa koskevien uudistuneiden säännösten tavoitteisiin. Hovioikeus on viitannut erityisesti siihen, että lain 25 §:n 1 momentin mukaan puolisoilla on nykyisin oikeus saada avioero hakemuksesta harkinta-ajan jälkeen, sekä siihen, että toinen puoliso ei enää voi vastustaa avioeroa aineellisilla perusteilla. Hovioikeus on lisäksi todennut, että oikeudenkäymiskaaren 26 luvun 1 §:n mukaisesti oikeudenkäynti hovioikeudessa ei ala alusta vaan muutoksenhakumenettelyn tavoitteena on käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kontrollointi. Kysymys on näin ollen siitä, onko mainitun vakiintuneen ratkaisukäytännön muuttamiseen riittävä aihe hovioikeuden mainitsemilla tai muilla perusteilla.

Korkeimman oikeuden arviointi

10. Yleisenä lähtökohtana on, että tuomion oikeusvaikutukset alkavat vasta tuomion saadessa lainvoiman (ks. esim. KKO 2013:41 kohta 14). Jos tästä on poikettu, siitä on laissa säädetty erikseen. Tuomion täytäntöönpanovaikutukset on laajasti säädetty alkaviksi asteittain jo ennen kuin tuomio on saanut lainvoiman. Poikkeuksellisesti myös niin sanotun muotoamistuomion olemassa olevia oikeussuhteita muuttavat vaikutukset on saatettu säätää noudatettaviksi aikaisemmasta ajankohdasta kuin lainvoimasta lukien.

11. Oikeuskirjallisuudessa on katsottu, että avioerotuomio on muotoamistuomio, jonka aiheuttamat oikeudenmuutokset tapahtuvat sillä hetkellä, jolloin tuomio saa lainvoiman, ja ettei avioerotuomiolla ole tässä suhteessa taannehtivaa vaikutusta (ks. esim. Martti Rautiala, Puolisoiden velkasuhteet avioliittolain mukaan I, 1945, s. 102 ja sama, Avioliiton päättäminen ja purkaminen, 1984, s. 101).

12. Oikeuskäytännössä mainittua sääntöä on vakiintuneesti noudatettu huolimatta siitä, että sen mukaisesta tulkinnasta saattoi aiheutua puolisoiden välisissä oikeussuhteissa myös epäkohtia. Ne antoivat aiheen sittemmin lailla säätää eräiden avioeroon liittyvien keskeisten oikeusvaikutusten alkamisesta jo ennen kuin avioeroa koskeva ratkaisu saa lainvoiman. Avioliittolakiin otettiin sen vuoksi avio-oikeuden ajallista ulottuvuutta koskeva vuoden 1988 alusta voimaan tullut 90 §:n säännös (411/1987, nykyään 784/2004), jonka mukaan avio-oikeuden katkaisevana ajankohtana pidetään avioeroa koskevan asian vireilletuloa tuomioistuimessa eikä enää sitä ajankohtaa, jolloin avioerotuomio saa lainvoiman. Avioeroasian vireilletulon ajankohta oli omaksuttu lähtökohdaksi jo puolison perintöoikeutta ja testamentin tulkintaa koskevissa vuoden 1966 alusta voimaan tulleissa perintökaaren 3 luvun 7 §:ssä ja 11 luvun 8 §:ssä.

13. Avioerotuomion avioliiton purkavan oikeusvaikutuksen osalta erillistä sääntelyä ei sen sijaan ole. Edellä mainitut yleiset lainsäädännölliset lähtökohdat puhuvat siten sen puolesta, että avioliiton purkautumisen kannalta ratkaisevana olisi pidettävä vasta avioerotuomion lainvoimaiseksi tulemista.

14. Korkein oikeus toteaa, että tavoite puolisoiden oikeusaseman selvyydestä puoltaa vahvasti vakiintuneen oikeuskäytännön mukaista kantaa. Avioliiton purkautumisen ajankohdan tulee määräytyä yksiselitteisesti ja riippumatta eri oikeusasteiden mahdollisesti erisuuntaisista ratkaisuista. Tulkinta, jonka mukaan avioliiton katsottaisiin purkautuvan jo lainvoimaa vailla olevan avioeropäätöksen myötä, ei ole sopusoinnussa tämän vaatimuksen kanssa. Jos esimerkiksi käräjäoikeus tuomitsisi puolisot avioeroon, mutta hovioikeus kumoaisi päätöksen, syntyisi huomattavaa epäselvyyttä siitä, mitkä avioliiton purkautumisen oikeusvaikutukset olisivat olleet mainittujen päätösten välisenä aikana.

15. Vakiintuneesta tulkinnasta voi toisaalta seurata, että avioeroa hakeneen puolison oikeus saada avioero ei toteudu, vaikka avioeroon tuomitsemista vastustaneen puolison muutoksenhakemus olisi aiheeton ja tehty mahdollisesti vain avioliiton purkautumisen lykkäämiseksi. Näin saavutettavalla lesken asemalla voi olla muutoksenhakijalle taloudellista merkitystä. Arvioidessaan tämän, sinänsä merkityksellisen seikan painoarvoa Korkein oikeus toteaa, että keskeisimmät avioeron taloudellisista oikeusvaikutuksista on edellä kohdassa 12 kuvatuin tavoin lainsäädäntöteitse saatettu alkamaan jo avioerohakemuksen vireilletulosta. Sääntelyn selkeyden tavoitteesta johtuu, ettei kysymystä avioliiton purkautumisen ajankohdasta voida ratkaista kussakin yksittäistapauksessa esimerkiksi kohtuusperusteiden nojalla.

16. Kuten hovioikeuden päätöksen perusteluista ilmenee, vuonna 1988 voimaan tulleen avioliittolain uudistuksen myötä avioeroa hakevan puolison tahdon merkityksen voidaan nähdä korostuneen. Lainsäätäjä on kuitenkin edellä kerrotuin tavoin samassa yhteydessä kiinnittänyt huomiota ongelmiin, joita avioeropäätöksen lainvoimaisuutta edellyttävästä tulkinnasta on johtunut. Uudistusta ei sen sijaan ole toteutettu siitä lähtökohdasta, että sääntelyteitse olisi puututtu avioeropäätöksen avioliiton purkavan vaikutuksen vallitsevaan tulkintaan. Vaikka muutoksenhaun käyttöala on jäänyt avioeroasioissa uudistuksen jälkeen kapeaksi, mahdollisuus säännönmukaiseen muutoksenhakuun on haluttu laissa säilyttää.

17. Siitä, että avioeroasiat nykyisin käsitellään tuomioistuimessa hakemusasioiden käsittelyjärjestyksessä, tai siitä hovioikeuden mainitsemasta seikasta, että nykyisen muutoksenhakumenettelyn tavoitteena hovioikeudessa on käräjäoikeuden ratkaisun oikeellisuuden kontrollointi, ei voida tehdä vakiintunutta kantaa vastaan puhuvia johtopäätöksiä.

18. Arvioidessaan edellä kuvattuja eri suuntiin puhuvia näkökohtia Korkein oikeus päätyy siihen, että vakiintuneen ratkaisukäytännön muuttamiselle ei ole perusteita. Avioliitto purkautuu avioeron johdosta silloin, kun avioeroa koskeva päätös saa lainvoiman. Jos puoliso kuolee ennen tätä, avioliiton katsotaan avioliittolain 3 §:n nojalla purkautuneen kuoleman johdosta. Tällöin avioeroa koskeva hakemus raukeaa ja avioeroasia jätetään sillensä.

19. A on kuollut ennen kuin avioeroa koskeva asia on lainvoimaisesti ratkaistu. Avioliitto on siten purkautunut A:n 8.4.2016 tapahtuneen kuoleman johdosta ja hänen avioerohakemuksensa on sen vuoksi rauennut. Hovioikeuden ei olisi tullut antaa lausuntoa B:n valituksen johdosta vaan avioeroasia olisi tullut jättää sillensä.

Päätöslauselma

Käräjäoikeuden ja hovioikeuden päätökset poistetaan. Avioeroa koskeva hakemus on rauennut ja asia jätetään sillensä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Marjut Jokela, Pekka Koponen, Tuomo Antila ja Tatu Leppänen. Esittelijä Jukka-Pekka Salonen.

Vastaaja oli viljellyt Psilosybe-sieniä ja tuonut maahan kasvatusalustoja niiden viljelemistä varten. Sieniä ei katsottu erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Kysymys myös rangaistuksen määräämisestä.

RL 50 luku 1 §
RL 50 luku 3 § 1 mom
RL 50 luku 5 § 2 mom

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Pirkanmaan käräjäoikeuden tuomio 6.8.2014

Käräjäoikeus katsoi syyttäjän syytteestä selvitetyksi seuraavaa:

A oli syytekohdassa 1 esitetyn mukaisesti laittomasti viljellyt Psilosybe-sieniä. Hän oli tilannut internetin kautta Hollannista neljällä eri tilauksella yhteensä 45 Psilosybe-sienten kasvatusalustaa. Maahantuomistaan kasvatusalustoista A oli luovuttanut veljelleen 6 alustaa viljelyä varten ja viljellyt itse asunnossaan yhteensä 39 alustaa. Hänen saamansa sato oli kuivattuna painanut yhteensä 300 grammaa. Kasvattamistaan sienistä A oli käyttänyt noin kolmasosan itse ja tarjonnut noin kaksi kolmasosaa tuttavilleen käytettäviksi.

A oli lisäksi syytekohdassa 4 esitetyn mukaisesti tehdäkseen törkeän huumausainerikoksen tai huumausainerikoksen eli viljelläkseen Psilosybe-sieniä tuonut maahan sienten kasvatusalustoja 55 kappaletta. A oli tilannut alustat Hollannista internetin välityksellä, ja ne oli tilauksen perusteella lähetetty Suomeen. Alustat oli takavarikoitu Vantaalla.

Käräjäoikeus piti A:n tekoja moitittavina ottaen huomioon kasvatusalustojen lukumäärän sekä sen, että A oli aikaisemmin tuomittu muun muassa huumausainerikoksesta ehdolliseen vankeusrangaistukseen ja että hän oli osittain ehdollisen vankeusrangaistuksen koeaikana syyllistynyt uudelleen huumausainerikokseen.

Käräjäoikeus totesi todisteena esitettyyn professori Erkki Vuoren lausuntoon viitaten, että Psilosybe-sieniä voitiin pitää erittäin vaarallisena huumausaineena. A:n menettely oli kaiken kaikkiaan vahingollista ottaen vielä huomioon, että hän oli tarjonnut saamastaan kuivattujen sienten sadosta noin kaksi kolmasosaa tuttavilleen käytettäviksi.

Käräjäoikeus katsoi, ettei A:ta voitu tuomita teoista ehdolliseen vankeusrangaistukseen, vaan hänelle oli tuomittava ehdotonta vankeutta. A oli kuitenkin selvittänyt rikoksiaan, mikä seikka otettiin rangaistusta kahdella kuukaudella alentavana huomioon.

Käräjäoikeus tuomitsi A:n huumausainerikoksesta ja huumausainerikoksen valmistelusta yhteiseen 1 vuoden 2 kuukauden vankeusrangaistukseen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Marja Lehtimäki.

Turun hovioikeuden tuomio 6.3.2015

A valitti hovioikeuteen.

A vaati rangaistuksen alentamista ja määräämistä ehdolliseksi tai ainakin rangaistuksen tuomitsemista yhdyskuntapalveluna.

Käräjäoikeuden tavoin hovioikeus piti Psilosybe-sieniä erittäin vaarallisena huumausaineena. Hovioikeus totesi, että professori Vuoren lausunnon mukaan lajikkeesta ja kuivaustavasta riippuen keskimääräinen hallusinogeeninen 10 milligramman kerta-annos saadaan 0,33 – 2,3 grammasta kuivattuja sieniä. Tällä perusteella laskien A:n rikoksen kohteena olleista 300 grammasta kuivattuja sieniä olisi saatu noin 130 – 910 kerta-annosta. Epäselvää asiaa vastaajan eduksi tulkiten hovioikeus katsoi, että vain pienempi määrä voitiin lukea A:n syyksi.

Edelleen Vuoren lausunnon mukaan Psilosybe-sienet olivat vaikutuksiltaan rinnastettavissa lähinnä LSD:hen tai ekstaasiin. Oikeuskäytännössä näiden huumausaineiden suurena määränä oli pidetty 300 kerta-annosta. Näin ollen A:n syyksi luettua 130 kerta-annoksen määrää ei ollut pidettävä suurena. Jälkimmäisen kasvatusalustatilauksen osalta teko oli jäänyt valmistelun asteelle.

A oli kasvattanut erittäin vaarallista huumausainetta, mutta ei suurta määrää. Kolmasosa huumausaineesta oli ollut A:n omaan käyttöön ja kaksi kolmasosaa siitä oli mennyt levittämiseen. Ottaen vielä huomioon A:n hyväksi katsottu rikostensa selvittäminen sekä rangaistuksen mittaamisen yleisperiaate ja yleinen rangaistuskäytäntö oikeudenmukainen yhteinen rangaistus A:lle oli hovioikeuden mukaan 8 kuukautta vankeutta.

A oli aikaisemmin tuomittu kolmen kuukauden ehdolliseen vankeuteen pahoinpitelystä, näpistyksestä ja huumausainerikoksesta. A:n aikaisempi rikollisuus ei ollut runsasta, mutta hänen syykseen luettiin jo toinen huumausainerikos, jonka hän oli tehnyt osittain edellisestä huumausainerikoksestaan tuomitun ehdollisen vankeutensa koeajalla. Ottaen huomioon tämä ja se, että erittäin vaarallisen huumausaineen levittäminen ilmensi suurta syyllisyyttä, A oli tuomittava ehdottomaan vankeuteen.

Hovioikeus alensi A:lle tuomitun yhteisen vankeusrangaistuksen 8 kuukaudeksi vankeutta.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Allan Ahnger, Juha Laaksonen ja Esko Junnila.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Syyttäjälle ja A:lle myönnettiin valituslupa.

Syyttäjä vaati valituksessaan, että A:lle tuomittua vankeusrangaistusta korotetaan.

A vaati valituksessaan, että rangaistusta alennetaan ja että se määrätään ehdolliseksi tai hänet tuomitaan ehdottoman vankeuden sijasta yhdyskuntapalveluun.

A ja syyttäjä antoivat pyydetyt vastaukset.

A toimitti 18.4.2016 päivätyn asiantuntijalausunnon, jonka johdosta syyttäjä antoi lausuman.

Välitoimet

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos toimitti siltä pyydetyn 12.1.2017 päivätyn lausunnon. Asianosaiset antoivat lausumat lausunnon johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu huumausainerikoksena Psilosybe-sienten viljeleminen ja levittäminen sekä huumausainerikoksen valmisteluna sienten kasvatusalustojen maahantuonti viljelytarkoituksessa. Syyttäjän ja A:n valitusten johdosta Korkeimmassa oikeudessa on kysymys rangaistuksen määräämisestä.

2. Huumausainerikoksesta tuomitaan rikoslain 50 luvun 1 §:n mukaan rangaistukseksi sakkoa tai vankeutta enintään kaksi vuotta. Huumausainerikoksen valmistelusta rangaistus tuomitaan saman luvun 3 §:n nojalla vastaavan asteikon mukaisesti.

Psilosybe-sienet huumausaineena

3. Asiassa käytettävissä olevien lausuntojen mukaan Psilosybe-sienissä oleva psilosybiini muuttuu elimistössä psilosiiniksi, joka on aktiivinen keskushermoston serotoniinireseptoreihin vaikuttava aine. Sienet aiheuttavat autonomisen hermoston ylivireystilan, josta seuraa muun muassa pupillien laajentumista, sydämen sykkeen kohoamista, koordinaation heikentymistä ja joskus pahoinvointia. Sienet voivat voimistaa positiivisia tai negatiivisia tunteita, muuttaa tietoisuutta ja ajattelua ja aiheuttaa myös aistiharhoja. Psilosybe-sienet kuuluvat hallusinogeeneihin, kuten LSD ja ekstaasi, jotka vaikuttavat kuitenkin hermoston serotoniini- ja dopamiinijärjestelmiin laajemmin ja tehokkaammin kuin sienet.

4. Psilosybe-sieniä käytetään ruoassa tai juomassa, johon on sekoitettu tai uutettu tuoreita, kuivattuja tai pakastettuja sieniä. Vaikutukset alkavat noin puolen tunnin kuluessa ja kestävät 3 – 8 tuntia. Päihdyttävä annoskoko saadaan muutamasta grammasta kuivattuja sieniä. Kuivatut sienet sisältävät vaikuttavia aineita noin kymmenkertaisen määrän tuoreisiin sieniin verrattuna. Sieniin kehittyy nopeasti suuri sietokyky.

5. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) 12.1.2017 päivätyssä lausunnossa on Psilosybe-sienten vaarallisuudesta ja siihen vaikuttavista seikoista todettu muun ohella seuraavaa:

Psilosybe-sienten käytön seurauksena voi esiintyä havaitsemishäiriöitä, kohdistamisharhoja, järjen menetyksen pelkoa, vainoharhaisia ajatuksia ja heikentynyttä arvostelukykyä sekä voimakasta paniikinomaista ahdistuneisuutta. Jälkioireina on esitetty muutamia tapauksia, joissa psilosybiini yksin tai yhdessä muiden aineiden kanssa on aiheuttanut pitkäkestoisia havaitsemisen häiriöitä (flash back -ilmiö tai HPP-oireyhtymä). Lyhytaikaisessa kontrolloimattomassa käytössä Psilosybe-sienten, kuten muidenkin päihteiden, käyttöä voidaan pitää vaarallisena. Lapsilla ja nuorilla, joiden keskushermosto on vielä kasvu-, kehitys- ja muotoutumisvaiheessa, sienten käyttöä voidaan pitää poikkeuksellisen riskialttiina, joten ei voida poissulkea mahdollisuutta, että käyttö on erittäin vaarallista.

Psilosybe-sieniin ei kehity fyysistä riippuvuutta, mutta niihin voi kehittyä psyykkinen riippuvuus, joka voi johtaa aineen hallitsemattomaan käyttöön ja sen mukanaan tuomiin seurausilmiöihin. Psyykkisen riippuvuuden kehittymisen todennäköisyyttä ei pidetä kuitenkaan merkittävänä.

Psilosybe-sienet kuuluvat samaan pääryhmään kuin LSD ja ekstaasi, jotka ovat kuitenkin päihtymistarkoituksessa käytettyinä vaarallisempia kuin sienet. Tutkimusten perusteella Psilosybe-sienet ovat 45 kertaa vähemmän tehokkaita kuin LSD. Koska sieniä käytetään suun kautta, myös vaikutuksen alkaminen on hitaampaa ja vaarallisuus merkittävästi vähäisempää kuin polttamalla tai suonensisäisesti käytettävissä huumausaineissa. Psilosybe-sienten virheellisen annostelun aiheuttama hengenvaara on niitä yksin käytettäessä melko harvinainen.

6. Professori Erkki Vuoren 18.12.2010 päivätyssä lausunnossa Psilosybe-sienistä on todettu muun ohella seuraavaa:

Psilosybe-sienet aiheuttavat hallusinaatioita ja muistuttavat vaikutukseltaan lähinnä LSD:tä. Psilosybiiniä ja psilosiinia voidaan pitää erittäin vaarallisina huumausaineina.

Sienten käyttö aiheuttaa levottomuutta, persoonallisuuden hajoamisen tunnetta, vainoharhaisia tuntemuksia, refleksien vilkastumista, vääristynyttä suhdetta aikaan ja paikkaan sekä aistiharhoja. Kuolemaan johtaneet huumausainesienten aiheuttamat myrkytykset ovat harvinaisia.

Vaarallisin vaikutus on aistiharhoilla, joiden aikana voi tapahtua erilaisia onnettomuuksia ja sekoilua. Suomessa on tapahtunut muun muassa kuolemaan johtanut putoaminen ja kuolemaan johtanut liikenneonnettomuus. Erityisen vaarallista on, että huumesienten nauttimiseen liittyy ns. flash back -ilmiö, jolloin hallusinaatiot voivat yllättäen uusiutua jopa kuukausien kuluttua käytöstä.

7. A:n Korkeimmalle oikeudelle toimittamassa, farmakologian dosentti Markus Storvikin ynnä muiden 18.4.2016 päiväämässä lausunnossa sienten vaarallisuudesta on todettu muun ohella seuraavaa:

Psilosybe-sienten käyttöön voi liittyä intensiivistä ahdistusta ja panikoitumista, jotka voivat aiheuttaa vaaratilanteita esimerkiksi liikenteessä. Sienten käyttöön liittyvät tapaturmat ovat kuitenkin käyttömääriin suhteutettuina varsin harvinaisia ja niihin liittyy tyypillisesti muita päihteitä. Alan kansainvälisessä kirjallisuudessa on kuvattu vain muutama tapaus, jossa flash-back /HPPD -ilmiö liittyy selvästi huumesienten käyttöön.

Monien yleisesti käytettyjen päihteiden lailla myös Psilosybe-sienten käyttö voi joissain tapauksissa liittyä psykoosin puhkeamiseen siihen alttiilla henkilöllä. Siitä voi erityisesti huonoissa käyttöolosuhteissa seurata myös muita välittömän vaikutuksen yli ulottuvia mielenterveyden häiriötiloja. Tilastollisesti sienten käytön on kuitenkin todettu olevan yhteydessä keskimääräistä vähäisempään itsetuhoisuuteen ja psyykkisiin häiriöihin, ja niiden käyttöön liittyvien merkittävien mielenterveydellisten haittavaikutusten on todettu olevan harvinaisia.

Psilosybe-sienten ei tiedetä aiheuttavan fyysistä riippuvuutta eikä vieroitusoireita. Kansainvälisten tutkimusten perusteella Psilosybe-sienet kuuluvat kokonaishaittavaikutuksiltaan vähiten haitallisten päihteiden joukkoon, ja niitä on perusteltua pitää vähemmän haitallisena kuin esimerkiksi khatia ja kannabista.

Psilosybe-sienten vaarallisuuden arviointi

8. Rikoslain 50 luvun 5 §:n 2 momentin määritelmäsäännöksen mukaan erittäin vaarallisella huumausaineella tarkoitetaan huumausainetta, jonka käyttöön liittyy virheellisestä annostelusta johtuva hengenvaara, lyhytaikaisestakin käytöstä johtuva vakavan terveydellisen vaurion vaara tai voimakkaat vieroitusoireet.

9. Psilosybe-sieniä käytetään suun kautta, ja annoskoko on useimpiin muihin huumausaineisiin verrattuna huomattavan suuri. Psilosybe-sienten käyttöön liittyvät myrkytyskuolemat ovat asiantuntijalausuntojen mukaan varsin harvinaisia. Psilosybe-sienten käyttöön ei siten liity virheellisestä annostelusta johtuvaa hengenvaaraa. Sienten käytöstä ei myöskään kehity fyysistä riippuvuutta eikä siihen liity voimakkaita vieroitusoireita.

10. Lausunnot poikkeavat jossain määrin toisistaan sen suhteen, voiko sienten lyhytaikaisestakin käytöstä johtua vakavan terveydellisen vaurion vaara. Edellä kohdassa 5 todetulla tavalla Psilosybe-sienet voivat muuttaa tajuntaa ja aiheuttaa aistiharhoja tavalla, joka osittain muistuttaa vaikutuksiltaan LSD:tä. LSD luokitellaan erittäin vaaralliseksi huumausaineeksi. Ottaen huomioon, että Psilosybe-sienten vaikutusten on todettu olevan olennaisesti LSD:tä vähäisempiä, sieniä ei kuitenkaan voida vaarallisuudeltaan rinnastaa LSD:hen. Lausunnoista ei käy ilmi, että Psilosybe-sienten käyttö johtaisi keskushermoston vaurioihin tai suoraan johonkin muuhun vakavaan terveydelliseen haittaan.

11. Professori Vuoren lausunnossa vaarallisimpana sienten käytön seurauksena on pidetty aistiharhoihin liittyvää onnettomuusriskiä ja etenkin sellaisten ilmaantumista pitkänkin ajan kuluttua. Uudemmissa lausunnoissa on kuitenkin todettu Psilosybe-sienten käytön yhteydessä esiintyneen vain muutamia tapauksia, joissa on voitu todentaa sienten aiheuttaneen hallusinaatioiden tai muiden aistihäiriöiden uusiutumista käytön jälkeen.

12. Psilosybe-sienet, kuten muutkin päihteet, voivat laukaista psykoosin tai muun mielenterveyden häiriön, jos käyttäjällä on sellaiseen erityinen alttius. Lasten ja nuorten elimistön kehittymättömyydestä seuraa, että heidän kohdallaan kaikenlaisten päihdyttävien aineiden käyttö on aikuisiin verrattuna vaarallisempaa. Psilosybe-sienten käyttöön ei voida kuitenkaan yksin tällä perusteella katsoa liittyvän lyhytaikaisestakin käytöstä johtuvaa vakavan terveydellisen vaurion vaaraa.

13. Edellä esitetyillä perusteilla Korkein oikeus katsoo, että Psilosybe-sieniä ei voida pitää rikoslain 50 luvun 5 §:n 2 momentissa tarkoitettuna erittäin vaarallisena huumausaineena.

14. Huumausainerikoksen moitittavuutta arvioitaessa on kuitenkin tarpeen arvioida Psilosybe-sienten vaarallisuutta myös suhteessa muihin kuin erittäin vaarallisina pidettäviin huumausaineisiin. Huumausainerikosten sääntelyn ensisijaisena tarkoituksena on suojata fyysistä ja psyykkistä terveyttä. Asiantuntijalausunnoista ilmenee, ettei Psilosybe-sienten käyttöön liity merkittäviä somaattisia terveyshaittoja. Psyykkistä riippuvuutta on pidetty mahdollisena, mutta ei erityisen todennäköisenä. Tajunnan ja havaintojen voimakas muuntuminen voi kuitenkin toimia laukaisevana tekijänä mielenterveyden häiriöihin ja sairauksiin nuorilla ja joillakin muillakin henkilöillä. Harhat ja voimakkaat ahdistustilat ovat omiaan lisäämään myös onnettomuusriskiä. Erityisesti sienten käyttöön liittyvien vääristyneiden havaintojen ja aistiharhojen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että sieniä on perusteltua pitää jonkin verran vaarallisempana huumausaineena kuin esimerkiksi hasista.

15. Tätä arvioita ei muuta se, että dosentti Storvikin ynnä muiden esittämässä lausunnossa on kansainvälisiin tutkimuksiin viitaten esitetty, että Psilosybe-sieniä tulisi pitää khat-kasvia ja hasista lievempänä huumausaineena. Viitatussa tutkimuksessa on selvitetty eri päihdyttävien aineiden kokonaishaittoja (Jan van Amsterdam, David Nutt, Lawrence Phillips ja Wim van der Brink, European rating of drug harms, Journal of Psychopharmacology, 2015 s. 655 – 660). Tämän selvityksen mukaan alkoholi on ylivoimaisesti vaarallisin päihde, kun taas huumesienet ovat kaikkein harmittomimpia aineita. Arviossa on otettu huomioon laajasti paitsi käyttäjään myös muihin vaikuttavia sosiaalisia ja yhteiskunnallisia haittoja, ja lopputulokseen on vaikuttanut se, kuinka yleisesti ainetta käytetään. Korkein oikeus katsoo, ettei tällä selvityksellä ole juurikaan merkitystä, kun rikosoikeudellisesti arvioidaan eri huumausaineiden vahingollisuutta ja vaarallisuutta.

Psilosybe-sienten tavanomainen käyttöannos

16. Korkein oikeus on todennut useissa ennakkopäätöksissään, että huumausaineen määrää voidaan suuntaa-antavasti arvioida ja eri huumausaineiden määriä vertailla keskenään huumausaineen tavanomaisen käyttöannoksen avulla (KKO 2014:34, kohta 9 ja siinä viitatut ratkaisut).

17. Tavanomainen käyttöannos tarkoittaa oikeuskäytännön mukaan lähtökohtaisesti sellaista kerta-annosta, jota voidaan pitää keskimääräisenä tai tyypillisenä kysymyksessä olevan huumausaineen käytössä. Käyttöannoksen suuruuteen voivat osaltaan merkittävästi vaikuttaa käyttäjälle tottumisen myötä syntyvä sietokyky sekä se tapa, jolla huumausainetta käytetään. Eri käyttötavoilla huumausaineen imeytyminen elimistöön ja aineen vaikutukset voivat olla hyvin erilaisia. Huumausaineen edelleen luovuttamisen käsittävissä teoissa edellä mainitut käyttäjään ja käyttötapaan liittyvät yksilölliset seikat eivät yleensä ole luovuttajan kontrolloitavissa. Pääsääntöisesti tällaisia käyttäjäkohtaisia eroja ei siten voida ottaa huomioon, vaan arvioinnin tulee perustua tavanomaisesti huumausainekäytössä toteutuvaan keskimääräiseen käyttöannokseen. Jos jatkuva käyttö lisää olennaisesti käyttöannosta, arvioinnissa voidaan ottaa huomioon sekä tavanomaisen käytön että jatkuvan käytön kerta-annos. Jos huumausaineen käytössä esiintyy yleisesti erilaisia käyttötapoja, on syytä ottaa huomioon kaikki tällaiset käyttötavat. Mikäli jokin käyttötapa on tietylle huumausaineelle selvästi tyypillisin, voidaan tavanomainen käyttöannos arvioida sen perusteella (KKO 2014:34, kohta 10 ja siinä viitatut ratkaisut).

18. THL:n antamassa lausunnossa on todettu, että käyttöannos, jolla voidaan saada aikaan hallusinogeeninen vaikutus, on suuruusluokkaa 4 – 10 milligrammaa psilosybiiniä ja psilosiiniä. Tämä määrä on noin 1 grammassa kuivattua sientä tai 10 grammassa tuoretta sientä. Toleranssi käytetylle annokselle kehittyy kuitenkin nopeasti ja johtaa merkittävään tarpeeseen lisätä annoksen suuruutta. Psilosybe-sieniä annostellaankin usein päihdekäytössä suurempina annoksina eli tällöin käyttöannos voi olla 1 – 5 grammaa kuivattua sientä tai 10 – 50 grammaa tuoretta sientä. Tyypillinen käyttöannos on esitetty samoin myös dosentti Storvikin ynnä muiden allekirjoittamassa lausunnossa.

19. Professori Vuoren antamassa lausunnossa on esitetty, että keskimääräinen hallusinogeeninen annos saadaan lajikkeesta ja kuivaustavasta riippuen 0,33 – 2,3 grammasta kuivattuja sieniä.

20. Psilosybe-sieniä käytetään eri tavoin suun kautta nautittuina. Sieniä voidaan käyttää sekä kuivattuina että tuoreina. Sietokyvyn on todettu kasvavan nopeasti. Sekä THL:n lausunnossa että dosentti Storvikin ynnä muiden laatimassa lausunnossa on todettu yhden käyttöannoksen kuivattuja sieniä olevan 1 – 5 grammaa. Esitetyn selvityksen perusteella Korkein oikeus katsoo edellä kohdassa 17 tarkoitetuksi tavanomaiseksi käyttöannokseksi noin 2 – 3 grammaa kuivattuja Psilosybe-sieniä.

Rangaistuksen mittaaminen tässä tapauksessa

21. Rikoslain 6 luvun 3 §:n mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen ilmaisevan saman luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen.

22. Rikoslain 7 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan mitattaessa yhteistä rangaistusta lähtökohdaksi on otettava siitä rikoksesta tuomittava rangaistus, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan olisi tuleva ankarin rangaistus, sekä mitattava rikoksista yhteinen rangaistus siten, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa myös rikosten lukumäärään, vakavuuteen ja keskinäiseen yhteyteen.

23. Mitattaessa yhteistä rangaistusta A:n syyksi luetuista rikoksista voidaan lähtökohdaksi ottaa syytekohdan 1 teosta tuomittava rangaistus. A:n syyksi on luettu huumausainerikoksena Psilosybe-sienten viljeleminen siten, että hän on saanut sadoksi kuivattuna 300 grammaa sieniä. Edellä kohdissa 13 ja 14 todetuin tavoin Psilosybe-sieniä ei voida pitää erittäin vaarallisena huumausaineena, mutta niitä voidaan pitää jonkin verran hasista vaarallisempana. Edellä kohdassa 20 todetun mukaisesti tavanomaisena käyttöannoksena voidaan pitää noin 2 - 3 grammaa kuivattuja sieniä, joten 300 grammasta on ollut saatavissa noin 100 – 150 tavanomaista käyttöannosta.

24. A on käyttänyt osan viljelemistään sienistä itse ja tarjonnut osan tuttavilleen. Hänen ei ole väitettykään saaneen vastiketta toisille tarjoamistaan sienistä. Kaiken kaikkiaan A:n teko osoittaa tämänkaltaisen rikoksen laatuun ja laajuuteen nähden tavanomaista syyllisyyden astetta.

25. Ottaen huomioon edellä todetut seikat Psilosybe-sienten vaarallisuudesta ja määrästä sekä A:n syyllisyydestä Korkein oikeus harkitsee, että oikeudenmukainen seuraamus yksinomaan kohdassa 1 A:n syyksi luetusta huumausainerikoksesta olisi 60 päivää vankeutta.

26. Yhteiseen rangaistukseen vaikuttaa lisäksi syytekohdassa 4 tarkoitettu huumausainerikoksen valmistelu. A:n syyksi on luettu se, että hän on viljelläkseen Psilosybe-sieniä tuonut maahan sienten kasvatusalustoja 55 kappaletta. Asiassa ei ole esitetty selvitystä Tullin takavarikoimien kasvatusalustojen koosta. Kyse on ollut syytekohdasta 1 poiketen valmistelun asteelle jääneestä teosta, mutta toisaalta kasvatusalustojen määrä on kohdassa 4 ollut suurempi kuin kohdassa 1. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että myös syytekohdasta 4 olisi yksinään tuomittava 60 päivän vankeusrangaistus. Syytekohdan 4 vaikutus yhteiseen vankeusrangaistukseen on 20 päivää.

27. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan tekijän pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä on rangaistuksen lieventämisperuste.

28. A:n teot ovat tulleet ilmi siten, että hän on ottanut yhteyttä Tulliin saatuaan selville, että syytekohdassa 4 tarkoitetut kasvatusalustat olivat Tullin hallussa. A on ilmoittanut olleensa tilauksen tekijä, vaikka tilaus oli tehty toisen henkilön nimellä. A on lisäksi esitutkinnassa kertonut aikaisemmista kasvatusalustatilauksistaan, joista hänet on sittemmin syytekohdan 1 mukaisesti tuomittu. Kaikista tilauksista esitutkintaviranomaisella ei ole ollut tietoa tutkinnan tuossa vaiheessa.

29. A:n edellä kuvattu pyrkimys edistää rikostensa selvittämistä on otettava rangaistusta lieventävänä huomioon. Lieventämisperusteen vaikutus huomioon ottaen oikeudenmukainen yhteinen rangaistus on 60 päivää vankeutta.

Valinta ehdollisen ja ehdottoman vankeuden välillä

30. Rikoslain 6 luvun 9 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen, enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdottomaan vankeuteen tuomitsemista.

31. Syytekohdassa 1 tarkoitettu teko on alkanut 1.5.2013 eli A:lle 20.10.2011 tuomitun kolmen kuukauden ehdollisen vankeusrangaistuksen koeajalla. Myös A:n edellisessä tuomiossa on ollut kyse muun muassa huumausainerikoksesta. Nämä seikat puoltavat A:n tuomitsemista ehdottomaan vankeuteen. Uusi rikollinen toiminta on kuitenkin alkanut vasta lähellä koeajan päättymistä 30.6.2013. A:n syyksi nyt luetut rikokset eivät myöskään ole erityisen vakavia eivätkä suurta syyllisyyttä osoittavia, mitä kuvastaa sekin, että A tuomitaan niistä päivissä mitattavaan vankeusrangaistukseen. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus päätyy siihen, että vankeusrangaistus voidaan määrätä ehdolliseksi.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomiota muutetaan.

A:lle tuomittu yhteinen vankeusrangaistus alennetaan 60 päiväksi vankeutta.

Vankeusrangaistus määrätään ehdolliseksi. Koeaika alkaa Korkeimman oikeuden tuomion antopäivästä ja päättyy 30.9.2018.

Muilta osin hovioikeuden tuomiota ei muuteta.

Tuomioistuin voi määrätä ehdollisen vankeuden pantavaksi täytäntöön rikoslain 2 b luvun 5 §:n mukaisesti, jos A tekee koeaikana rikoksen, josta tuomioistuimen harkinnan mukaan hänet olisi tuomittava ehdottomaan vankeuteen ja josta syyte on nostettu vuoden kuluessa koeajan päättymisestä.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Hannu Rajalahti, Marjut Jokela, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Tiina-Liisa Autio.

Verohallinto oli palauttanut yhtiölle siltä ulosottotoimin perittyjen verojen määrän verotuspäätösten kumoamisen ja oikaisemisen johdosta. Palautetulle määrälle oli maksettu korkoa veronkantolain (609/2005) 22 §:ssä säädetyin tavoin. Yhtiö vaati, että palautuskorkoa maksetaan ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n mukaisesti. Korkeimman oikeuden ratkaisussa mainituilla perusteilla ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ää ei sovellettu ulosottotoimin perityn veron palauttamiseen.

VeronkantoL (609/2005) 22 §
UK 2 luku 16 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta, X Oy:n ulosottoviranomaiseen kohdistama vaatimus Verohallinnon velvoittamisesta palauttamaan yhtiölle siltä ulosottotoimin perittyjä varoja, käräjäoikeuden päätös 27.11.2014 ja hovioikeuden päätös 10.6.2016 kuvataan tarpeellisilta osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian ovat ratkaisseet Etelä-Karjalan käräjäoikeudessa käräjätuomari Terhi Anttila ja Itä-Suomen hovioikeudessa hovioikeuden jäsenet Heikki Hakkarainen, Pirjo Soininen ja Minna Huttunen (eri mieltä). Esittelijä Johanna Kantanen.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Verohallinnolle myönnettiin valituslupa.

Verohallinto vaati, että hovioikeuden päätös kumotaan ja asia jätetään käräjäoikeuden ratkaisun varaan.

X Oy vaati, että valitus hylätään.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. Etelä-Karjalan ulosottovirasto on ulosmitannut X Oy:ltä tullilaitoksen ja Verohallinnon täytäntöönpanohakemusten johdosta 25.7.2005, 3.10.2005 ja 25.8.2008 yhteensä 11.909.410,03 euroa ja tilittänyt varat velkojille. Täytäntöönpanohakemukset olivat perustuneet X Oy:lle kahden lentokoneen Suomeen tuonnin johdosta määrättyihin arvonlisäveroihin.

2. Tullilaitos on 21.11.2005 oikaissut 12.7.2005 tehdyt tullauspäätökset, määrännyt tullauspäätöksissä tarkoitetut ulosmitatut varat palautettavaksi ja siirtänyt varat 25.11.2005 Verohallinnolle, joka on käyttänyt ne X Oy:lle 4.11.2005 määräämiensä arvonlisäverojen suoritukseksi.

3. X Oy on hakenut verotuspäätöksiin muutosta. Korkein hallinto-oikeus on 13.12.2012 kumonnut päätökset ja palauttanut asian Verohallinnolle uudelleen käsiteltäväksi.

4. Verohallinto on 8.1.2013 oikaissut aikaisemmat arvonlisäveron määräämistä koskevat päätökset ja 16.1.2013 palauttanut X Oy:lle yhtiöltä perityt varat silloin voimassa olleen veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaisine korkoineen, yhteensä 12.737.767,70 euroa.

5. X Oy on esittänyt ulosottovirastolle vaatimuksen Verohallinnon ja tullilaitoksen velvoittamisesta palauttamaan ulosottomiehelle ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n perusteella vielä 6.839.765,12 euroa viivästyskorkoineen 16.1.2013 lukien. Ulosottovirasto ja ulosottovalituksen johdosta käräjäoikeus ovat hylänneet vaatimuksen.

6. Hovioikeus on sen sijaan katsonut, että ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ää sovellettiin silloin, kun palautettavaa veroa oli peritty ulosottotoimin, ja määrännyt Verohallinnon palauttamaan ulosottomiehelle vaaditut 6.839.765,12 euroa viivästyskorkoineen 16.1.2013 alkaen. Hovioikeuden ratkaisu on syntynyt äänestyksen jälkeen. Hovioikeuden vähemmistö on niin ikään katsonut, että ulosottokaaren 2 luvun 16 § tulee sovellettavaksi, mutta ei enää 25.11.2005 jälkeiseltä ajalta, koska tuon jälkeen varat eivät olleet olleet Verohallinnon hallussa ulosmittauksen perusteella.

7. Korkeimmassa oikeudessa on Verohallinnon valituksen johdosta kysymys siitä, onko palautettavalle verolle maksettava korkoa ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n 2 momentin mukaisesti vai veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaan.

8. Verohallinto on perustanut vaatimuksensa Korkeimmassa oikeudessa siihen, että ulosottotoimin perittyjä varoja verotuksen kumoamisen ja muuttumisen johdosta palautettaessa ei sovelleta verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (verotäytäntöönpanolaki) 8 §:n viittaussäännöksestä huolimatta ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ää, vaan veron palauttamista koskevaa verolainsäädäntöä. Verohallinnon tehtävänä oli huolehtia verotuksen muuttamisesta ja liikaa perityn veron palauttamisesta silloin, kun vero oli muutoksenhaun johdosta poistettava tai sitä oli alennettava. Verolainsäädäntö sisälsi yksityiskohtaiset säännökset palauttamisesta ja palautuskorosta. Verolainsäädännössä oli otettu huomioon myös verotuksen erityistilanteet kuten kumotuksi tulleille veroille maksettujen suoritusten käyttäminen uudelleentoimitettavan verotuksen yhteydessä ja palautuksen "jäädyttäminen" verovelvollisen laiminlyötyä ilmoitusvelvollisuuttaan. Verolainsäädännössä ei ollut tehty eroa sen johdosta, oliko suoritus veroille saatu vapaaehtoisella maksulla, ulosottotoimin tai veronkuittauksella. Lainsäädännöstä ei ollut saatavissa tukea sille, että palauttamisessa noudatettava menettely riippuisi siitä, miten suoritus verolle on kertynyt.

9. X Oy on vastauksessaan Korkeimmassa oikeudessa katsonut, että siltä osin kuin verotäytäntöönpanolaissa ei toisin säädetty, veron ulosottoon sovellettiin mainitun lain 8 §:n mukaan soveltuvin osin, mitä ulosottokaaressa säädettiin maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta. Verotäytäntöönpanolaissa ei ollut säädetty aiheettoman ulosoton seurauksista. Näin ollen sovellettaviksi tulivat ulosottokaaren säännökset, tässä tapauksessa ulosottokaaren 2 luvun 15 ja 16 §. Kun omaisuuteen oli kohdistettu pakkotäytäntöönpano, ulosoton peruutti ja varat palautti ulosottomies, joka teki palauttamista koskevan päätöksen. Myös silloin, kun omaisuus oli ulosmitattu verottajan saatavasta, palauttaminen oikeusvaikutuksineen järjestyi ulosottokaaren perusteella. Sillä, että verottaja mahdollisesti teknisesti itse luovutti varat suoraan velalliselle, ei ollut oikeudellista merkitystä. Palauttaminen perustui ulosmittauksen peruuntumiseen, ulosottomiehen peruuttamistoimiin ja ulosottoasian vireilläolon päättymiseen. Verottaja oli ulosoton hakijana samassa asemassa kuin muutkin velkojat, mikäli verotäytäntöönpanolaissa ei toisin säädetty.

10. Asiassa on riidatonta, että veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukainen palautuskorko on Verohallinnon toimesta maksettu.

Säännökset

Verotäytäntöönpanolaki ja verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annettu laki

11. Vuoden 2008 alusta voimaan tulleen verotäytäntöönpanolain 8 §:n mukaan siltä osin kuin tässä laissa ei toisin säädetä, julkisen saatavan ulosotossa noudatetaan soveltuvin osin, mitä ulosottokaaressa säädetään maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta. Lain esitöiden (HE 83/2006 vp s. 88) mukaan ulosottokaaren säännöksistä ulosottoperusteen vaatimusta koskevia 2 luvun säännöksiä ei sovellettaisi julkisen saatavan perinnässä. Sen sijaan mainitusta luvusta sovellettaviksi tulisivat esimerkiksi 1 §:n säännökset siitä, ettei ulosottomies saa periä vanhentunutta saatavaa. Esitöiden mukaan ulosottokaaren säännösten soveltaminen olisi laajaa.

12. Verotäytäntöönpanolain 8 §:ää vastaava viittaussäännös oli myös verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annetun lain (veroulosottolaki, 367/1961) 2 §:ssä. Verotäytäntöönpanolain voimaantulosäännöksen mukaan jos muussa laissa tai asetuksessa viitataan verojen ja maksujen perimisestä ulosottotoimin annettuun lakiin, sovelletaan tämän lain vastaavaa säännöstä.

13. Verotäytäntöönpanolain 2 §:n mukaan siitä, miten velkoja voi itse periä julkisen saatavan, suorittaa kuittauksen ja antaa julkisen saatavan perintää koskevan toimeksiannon, säädetään erikseen. Lain 3 §:n 1 momentin mukaan vero ja julkinen maksu sekä niille säädetty viivästyskorko ja korotus ovat suoraan ulosottokelpoisia. Edelleen lain 4 §:n 1 momentin mukaan jollei muualla laissa toisin säädetä, julkinen saatava saadaan periä ulosotossa, vaikkei saatavan määrääminen tai maksuunpano ole tullut lainvoimaiseksi. Viimeksi mainittua vastaava säännös oli veroulosottolain 6 §:n 1 momentissa, jonka mukaan täytäntöönpano oli saatettava loppuun siitä riippumatta, oliko saamisen määrääminen tai maksuunpano saanut lainvoimaa vai ei, jollei laissa ollut toisin säädetty.

14. Ulosmittaukset 25.7.2005 ja 3.10.2005 ovat tapahtuneet veroulosottolain ja ulosmittaus 25.8.2008 verotäytäntöönpanolain voimassa ollessa. Tällä ei kuitenkaan ole asiallista merkitystä nyt kysymyksessä olevan asian ratkaisemisen kannalta, koska säännökset ovat olennaiselta osalta samansisältöisiä.

Ulosottokaari ja -laki

15. Ulosottokaaren 2 luvun 15 §:n mukaan jos ulosottoperusteena oleva tuomio kumotaan tai se raukeaa, ulosottoasian vireilläolo päättyy. Ulosottomiehen tulee tällöin suorittaa käytettävissään olevat peruuttamistoimet, vaikka myöhemmästä tuomiosta haetaan muutosta, jollei tuomioistuin ole kieltänyt peruuttamista tai määrännyt sitä keskeytettäväksi. Jos tuomiota muutetaan hakijan vahingoksi, ulosottomiehen tulee ryhtyä asiassa tarpeellisiin peruuttamistoimiin. Ulosottokaari on tullut voimaan 1.1.2008. Aikaisemmin voimassa olleen ulosottolain 2 luvun 15 §:ssä oli samansisältöinen säännös. Sen esitöiden mukaan ulosottomiehen olisi suoritettava ne peruuttamistoimet, jotka ovat kyseisessä tilanteessa tarpeellisia ja mahdollisia, esimerkiksi peruutettava ulosmittaus. Palautettavien varojen perimisestä ja omaisuuden noutamisesta säädettäisiin 16 §:ssä (HE 216/2001 vp s. 75).

16. Velkojan palautusvelvollisuutta koskevan ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan jos ulosottoperusteena oleva tuomio kumotaan tai sitä muutetaan, hakijan tai velkojan, joka on nostanut varoja tai saanut omaisuutta haltuunsa, on palautettava varat korkoineen ja omaisuus tuottoineen ulosottomiehelle. Jollei varoja tai omaisuutta palauteta, ulosottomiehen tulee vastaajan pyynnöstä periä varat ne nostaneelta tai hänen asettamastaan vakuudesta tämän lain mukaisesti taikka noutaa haltuun saatu omaisuus. Pykälän 2 momentin mukaan nostetulle rahamäärälle on maksettava korkoa korkolain (633/1982) 3 §:n 2 momentin mukaisesti. Korko lasketaan siitä päivästä, jona varat tulivat ulosottomiehelle, siihen asti, kun kuukausi on kulunut myöhemmän tuomion antopäivästä tai varat on tätä ennen palautettu. Mainitun ajan jälkeen korkoa on maksettava korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisesti.

17. Palautuskorosta oli säädetty jo ulosottolain (37/1897) 3 luvun 14 §:ssä. Korkoa palautettaville varoille oli pykälän 1 momentin mukaan maksettava kuusi prosenttia vuodessa siitä päivästä lukien, jona rahat tulivat ulosottomiehelle. Voimassa olevaa ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ää vastaava säännös otettiin 1.3.2004 voimaan tulleeseen, ulosottokaaren säätämisellä 1.1.2008 kumottuun ulosottolain 2 luvun 16 §:ään (679/2003).

Veronkantolain säännös palautuskorosta

18. X Oy:ltä peritty vero on ollut arvonlisäveroa. Arvonlisäverolain 187 §:n 2 momentin (1501/1993) viittaussäännöksen mukaan palautukselle maksettava korko määräytyi veronkantoasetuksen (903/1978) mukaan. Pykälää on muutettu lailla 1083/2005, joka on tullut voimaan 1.1.2006. Viimeksi mainitun pykälän 2 momentin viittaussäännöksen mukaan palautukselle maksettava korko määräytyy veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaisesti. Molempien pykälien 1 momentin mukaan verovelvolliselle takaisin maksettava vero on maksettava viivytyksettä.

19. Veroa X Oy:lle palautettaessa voimassa olleen veronkantolain (609/2005) 22 §:n mukaan, sellaisena kuin se oli 1.1.2010 voimaan tulleen lainmuutoksen (laki 1259/2009) jälkeen, jos veroa palautettaessa on lain mukaan maksettava korkoa, se lasketaan, jollei asianomaisessa verolaissa toisin säädetä, vuotuisena korkona, joka on kutakin kalenterivuotta edeltävän puolivuotiskauden korkolain 12 §:ssä tarkoitettu viitekorko vähennettynä kahdella prosenttiyksiköllä. Korko on kuitenkin vähintään 0,5 prosenttia. Palautukselle maksettu korko ei ole tuloverotuksessa veronalaista tuloa.

20. Veronkantoasetuksen (903/1978) 30.6.2004 saakka voimassa olleessa 11 §:ssä säädettiin veronpalautukselle maksettavasta korosta. Säännöksen mukaan jos veroa palautettaessa oli maksettava korkoa, se laskettiin yhdeksän prosentin vuotuisen koron mukaan. Palautuskorkoa koskeva säännös siirrettiin 1.7.2004 lukien veronkantolain (611/1978) 27 b §:ään (568/2004), joka koron vähimmäismäärää lukuun ottamatta vastasi edellä kohdassa 19 selostettua veronkantolain 22 §:n säännöstä.

21. Veronkantolain 27 b §:n esitöiden mukaan veronkantoasetuksen 11 §:n nojalla palautuksille maksettava yhdeksän prosentin korko oli ollut jopa niin korkea, että käytännössä oli ilmennyt tapauksia, joissa keinotekoisin järjestelyin oli pyritty hyödyntämään korkeaa palautuskorkotasoa (HE 57/2004 vp s. 18). Palautuskorko sidottiin muutoksen yhteydessä yleiseen markkinakorkotasoon ja se määräytyi vastaavalla tavalla kuin verotusmenettelystä annetun lain tarkoittama ennakonpalautuksen korko. Esitöistä ilmenee myös, että kahden prosenttiyksikön vähennys markkinakorkoon verrattuna oli ollut arvostelun kohteena muutosta valmisteltaessa. Uutta säännöstä perusteltiin kuitenkin verolajien yhdenmukaisuuden ohella sillä, että ehdotettu korkotaso vastasi käytännössä pankkien maksamaa talletuskorkoa ja oli niihin nähden markkinaehtoinen ja ohjaavuudeltaan neutraali (VaVM 4/2004 vp s. 5).

22. Veronkantolaki on uudistettu 1.1.2017 voimaan tulleella lailla (769/2016). Palautuskorosta säädetään uuden lain 32 §:ssä, jonka 1 momentissa säädetään aikaisempaa 22 §:ää vastaavin tavoin palautukselle maksettavan koron määrästä. Pykälän 2 momentin mukaan korko lasketaan pykälässä säädetyn mukaisesti myös silloin, kun palautettava vero on peritty verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetun lain (706/2007) perusteella ulosottotoimin. Säännöksen esitöissä (HE 29/2016 vp s. 191) on todettu, että ehdotettu 2 momentin säännös vastaisi nykyistä soveltamiskäytäntöä koron maksamisessa ja selkiyttäisi oikeustilaa. Säännös olisi perusteltu, jotta ilmaistaisiin selvemmin se, että palautukselle maksettava korko ei riipu siitä, onko velallinen maksanut velan vapaaehtoisesti vai onko velka peritty ulosottotoimin.

Veronkantolain ja verotililain veron palauttamista koskevista säännöksistä

23. Veronkantolain (609/2005) 2 §:n 2 kohdan mukaan veronkannolla tarkoitetaan verovarojen kantamiseen ja palauttamiseen kuuluvia toimenpiteitä, kuten maksuliikettä ja verosuoritusten kirjaamista verovelvollisen ja veronsaajan hyväksi, verovaroista pidettävää kirjanpitoa ja veron perintää. Saman pykälän 3 kohdan mukaan veron perinnällä tarkoitetaan veroviranomaisen perintätoimia sekä muuta verovelkojen perintää tässä ja muussa laissa säädettyjä perintäkeinoja käyttäen. Pykälän 7 kohdan mukaan veronpalautuksella tarkoitetaan verovelvolliselle takaisin maksettavaa veroa ja verolle laskettuja korkoja.

24. Veronkantolain (609/2005) 21 §:n 1 momentin mukaan veronkantoviranomainen maksaa veronpalautuksen asianomaiselle viipymättä sen jälkeen, kun oikeus palautuksen saantiin on ratkaistu ja kun 18 ja 19 §:ssä tarkoitetut toimenpiteet sekä veronkuittaukset on tehty. Lain 18 §:n mukaan muun ohella jos verotus tai veroviranomaisen toimittama maksuunpano on palautettu uudelleen toimitettavaksi, kertynyt vero käytetään uudelleen toimitetun verotuksen perusteella maksuunpannun veron suoritukseksi. Kertyneen veron sille osalle, joka käytetään uuden veron suoritukseksi, ei makseta korkoa. Lain 25 §:ssä säädetään veronkuittauksen edellytyksistä, ja lain 26 §:n 3 momentin mukaan veronpalautuksen saajan konkurssi tai veronpalautuksen ulosmittaus eivät estä kuittauksen toimittamista.

25. Ajalla 14.8.2009 – 31.12.2016 voimassa olleen ja muun ohella arvonlisäverotukseen sovelletun verotililain (604/2009) 25 §:ssä säädettiin sellaisten erehdyksessä tai aiheettomasti maksettujen verotilille kirjattujen hyvitysten palauttamisesta, joita ei ollut käytetty velvoitteiden suoritukseksi ja joita ei säilytetty verotilillä. Lain 26 §:n 1 momentin mukaan verotilille verotuksen uudelleen toimittamisen johdosta palautettua määrää vastaava määrä palautettiin verovelvolliselle, kun verotus oli toimitettu uudelleen, jollei hyvityksiä ollut käytetty erääntyneiden velvoitteiden suoritukseksi ja jollei niitä ollut käytettävä uudelleen toimitetussa verotuksessa määrätyn veron suoritukseksi. Verotililain 27 §:ssä säädettiin hyvitysten käyttämisestä veronkuittaukseen. Säännöksessä viitattiin veronkantolain veronkuittausta koskeviin säännöksiin. Pykälän 4 momentin mukaan konkurssi tai ulosmittaus eivät estäneet palautettavien hyvitysten käyttämistä veronkuittaukseen. Palautukset verovelvolliselle oli verotililain 28 §:n mukaan maksettava ilman aiheetonta viivytystä noudattaen, mitä veronkantolain 21 §:n 2 ja 3 momentissa säädettiin sekä mitä Verohallinto veronkantolain 24 §:n nojalla määräsi. Verotililain 31 §:ssä säädettiin hyvitykselle maksettavasta, veronkantolain 22 §:ssä säädettyä palautuskorkoa vastaavasta hyvityskorosta.

26. Uudet 1.1.2017 voimaan tulleen veronkantolain 5 ja 6 luvun veron palauttamista ja palautuksen käyttämistä saatavien suoritukseksi koskevat säännökset eivät ole muuttaneet sitä periaatetta, että palautus maksetaan verovelvolliselle viipymättä sen jälkeen, kun Verohallinto on varmistanut, että palauttamiselle on laissa säädetyt edellytykset. Lain 44 §:n 2 momentin mukaan jollei tässä laissa toisin säädetä, verojen perimiseen ulosottotoimin ja perimisen turvaamiseen sovelletaan, mitä verojen ja maksujen täytäntöönpanosta annetussa laissa sekä verojen ja maksujen perimisen turvaamisesta annetussa laissa (395/1973) säädetään. Veronkantolaki on siten säädetty ensisijaiseksi suhteessa verotäytäntöönpanolakiin.

Korkeimman oikeuden arviointi

27. Ulosottomenettelyssä peritylle verolle maksettavan palautuskoron määrästä on säädetty 1.1.2017 voimaan tulleessa veronkantolaissa. Tässä asiassa tulevat kuitenkin sovellettaviksi ennen mainitun lain voimaantuloa voimassa olleet edellä selostetut säännökset.

28. Verojen perintään ulosottotoimin sovelletaan, mitä siitä säädetään verotäytäntöönpanolaissa. Lain 8 §:n viittaussäännöksen nojalla verojen ulosotossa noudatetaan lisäksi soveltuvin osin, mitä ulosottokaaressa säädetään maksuvelvoitteen täytäntöönpanosta.

29. Ulosottokaaren ja sitä edeltäneen ulosottolain 2 luvun 16 §:ssä on yleinen säännös velkojan palautusvelvollisuudesta ja palautettaville varoille maksettavasta korosta. Säännöstä sovelletaan myös muita ulosottokaaressa mainittuja ulosottoperusteita kuin tuomioita koskevissa varojen palauttamistapauksissa siten kuin lain 2 luvun 18 – 21 §:ssä säädetään. Luvun 16 §:n säännöksellä turvataan velallisen oikeus saada takaisin häneltä ulosmitatut ja velkojille tilitetyt varat korkoineen, kun ulosottoperuste kumotaan tai sitä muutetaan velallisen eduksi. Jos varoja ei palauteta, säännös oikeuttaa ulosottomiehen perimään varat ne nostaneelta tai hänen asettamastaan vakuudesta.

30. Ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n soveltaminen myös vero-ulosotossa olisi 31.12.2016 saakka voinut olla perusteltavissa verotäytäntöönpanolain 8 §:n viittaussäännöksellä ulosottokaaren säännösten soveltamisesta. Viimeksi mainitussa lainkohdassa tai verotäytäntöönpanolaissa muutoinkaan ei ole miltään osin suljettu pois ulosottokaaren 2 luvun säännösten soveltumista verotäytäntöönpanolain soveltamisalaan kuuluvien verojen ja maksujen ulosotossa. Säännöksen soveltamista veroulosotossa puoltaa myös yleislain laaja soveltaminen, joka ilmenee lain esitöistä. Tätä tulkintaa puoltaa myös ulosottovelkojien yhdenvertainen kohtelu.

31. Verotuspäätös ei ole ulosottokaaressa mainittu ulosottoperuste. Verojen suora ulosottokelpoisuus perustuu verotäytäntöönpanolain 3 §:n 1 momenttiin. Saman lain 4 §:n 1 momentin nojalla verot saadaan periä ulosotossa siitä huolimatta, että saatavan määrääminen tai maksuunpano ei ole tullut lainvoimaiseksi. Myös aikaisemmin voimassa olleen veroulosottolain 6 §:n 1 momentti mahdollisti verosaatavan täytäntöönpanon loppuun saakka ilman lainvoimaista maksuunpanopäätöstä.

32. Veronkantoon liittyvästä menettelystä kuten verojen maksamisesta, veron palauttamisesta ja kuittauksesta on säädetty erikseen verolainsäädännössä. Tällaisia säännöksiä on sisältynyt esimerkiksi nyt kysymyksessä olevaa veroa maksettaessa voimassa olleeseen arvonlisäverolain (1501/1993) 205 §:ään, jonka mukaan vero oli maksettava muutoksenhausta huolimatta, ja edellä kohdissa 24 ja 25 selostettuihin veronkantolain ja verotililain säännöksiin. Verovelvollisella on velvollisuus maksaa vero siitä huolimatta, ettei sen maksuunpano ole lainvoimainen. Veroviranomaisella puolestaan on oikeus käyttää hallussaan olevia, veron suoritukseksi maksettuja määriä edellä mainituin tavoin esimerkiksi saman veron suoritukseksi uudelleen toimitetun verotuksen johdosta tai veronkuittaukseen. Veronsaajan oikeutta kuittaukseen ei ole rajoitettu siten kuin ulosottokaaren 2 luvun 23 §:ssä on säädetty muun velkojaan ja ulosottovelalliseen nähden sivullisen osalta. Veronkantolain kuittausta koskevat säännökset ovat ensisijaisia ulosottokaaren kuittaussäännöksiin verrattuina. Veronpalautus maksetaan verovelvolliselle vasta sen jälkeen, kun veroviranomainen on varmistanut, että palauttamisen edellytykset täyttyvät.

33. Velkojan ulosottohakemus koskee ulosottokaaren 3 luvun 2 §:n 1 momentin 4 kohdan mukaisesti tiettyä saatavaa. Lain 6 luvun 5 §:n 2 momentin mukaan ulosottomiehen tekemä varojen kohdennus saatavalle sitoo asianosaisia, eikä velkoja saa kohdentaa saamiaan varoja siitä poikkeavasti. Ulosmitattujen, ulosottomiehen veroviranomaiselle tilittämien varojen kohdentaminen muun kuin ulosottohakemuksessa tarkoitetun verosaatavan suoritukseksi ei siten ole mahdollista. Tästä ei kuitenkaan vielä seuraa, että veron tultua maksetuksi ulosottotoimenpiteiden avulla veroviranomaiselle tilitettyjen varojen käyttäminen verojen suoritukseksi muutoin verolainsäädännön sallimin tavoin ei olisi mahdollista.

34. Kun muutoksenhakutuomioistuin kumoaa tai muuttaa verotuspäätöstä, ulosottokaaren 2 luvun 15 §:ssä tarkoitetut peruuttamistoimet, kuten omaisuuden ulosmittauksen peruutus, voivat tulla kysymykseen. Jos verosaatava on ulosoton toimin verotäytäntöönpanolain 4 §:n nojalla jo peritty ja tilitetty veroviranomaiselle, saatava on tullut suoritetuksi siitä huolimatta, ettei veron määrääminen tai maksuunpano ole lainvoimainen. Tällaisessa tilanteessa ulosottotoimin saatu maksu on verolainsäädännön näkökulmasta rinnastettavissa vapaaehtoisesti maksettuun veroon. Veroviranomaisen oikeutta hallussaan olevien varojen käyttöön ei ole rajoitettu sen perusteella, millä tavoin vero on saatu perittyä.

35. Ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n 1 momentin mukaan varojen palauttaminen on tehtävä jo siinä vaiheessa, kun ulosottoperuste muutoksenhaun johdosta kumotaan tai sitä muutetaan, vaikka muutoksenhaku vielä jatkuisi. Säännöksen soveltaminen veroulosotossa tarkoittaisi sitä, että veroviranomaisen tulisi jo muutoksenhakutuomioistuimen päätöksen johdosta ja ennen mahdollista uudelleenverotus- tai oikaisupäätöstä sekä sen jälkeen tapahtuvaa veron käyttämistä uudelleen tai esimerkiksi ennen veronkuittausta palauttaa ulosottotoimin perityt ja sille tilitetyt varat. Varat olisi siis palautettava jo ennen kuin veronpalautuksen määrä on lopullisesti selvitetty.

36. Tässä tapauksessa aikaisemmat X Oy:lle määrättyä arvonlisäveroa koskevat verotuspäätökset on kumottu ja asia on palautettu Verohallinnolle uudelleen käsiteltäväksi. Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen 13.12.2012 johdosta Verohallinto on tehnyt arvonlisäveron uudelleenkäsittelypäätökset 8.1.2013, joissa maksettavan arvonlisäveron määräksi on vahvistettu nolla euroa. X Oy:n oikeus veronpalautukseen on syntynyt näiden Verohallinnon uudelleenkäsittelypäätösten johdosta. Pelkästään Korkeimman hallinto-oikeuden päätöksen perusteella X Oy:lle ei vielä ole syntynyt oikeutta palautukseen ottaen huomioon myös, että vero palautetaan verovelvolliselle vasta, kun edellytykset palautuksen maksamiselle on tarkistettu. Veron perintä ei Korkeimman hallinto-oikeuden päätöstä annettaessa ole ollut enää vireillä ulosotossa, vaan ulosmitatut määrät on kokonaisuudessaan tilitetty ulosoton hakijalle eli veroviranomaiselle.

37. Korkein oikeus toteaa, että veron palauttaminen on osa veronkantoa myös silloin, kun se tapahtuu muutoksenhakutuomioistuimen antaman päätöksen johdosta ja kohdistuu varoihin, jotka on saatu verottajan haltuun ulosottotoimin. Ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ssä säädetyssä varojen palauttamismenettelyssä ei ole otettu huomioon niitä edellä mainittuja veronkantomenettelyn erityispiirteitä, joita veron palauttamiseen liittyy, eikä verottaja ole tässä suhteessa rinnastettavissa muihin ulosottovelkojiin.

38. Verotäytäntöönpanolain, ulosottokaaren tai veronkantolain säännöksistä ei ennen 1.1.2017 voimaan tulleen veronkantolain säätämistä ole selvästi käynyt ilmi, mitä säännöstä ja korkokantaa sovelletaan ulosottotoimin perittyä veroa palautettaessa. Veronkantolain (609/2005) 22 §:ssä veronpalautukselle maksettava korko on tarkoituksella säädetty korkolain 3 §:n 2 momentissa säädetystä korosta poikkeavaksi. Verovelvollisten erilaiselle kohtelulle veroa palautettaessa sen perusteella, onko vero maksettu vapaaehtoisesti vai ulosottoperinnän kautta, ei ole veronkantomenettelyn erityispiirteet huomioon ottaen löydettävissä kestäviä perusteita. Ulosottokaaren 2 luvun 16 §:ssä säädetyn koronmaksuvelvollisuuden soveltamista ei voida perustella sillä, että näin menetellen perusteettomiksi osoittautuneiden ulosottotoimenpiteiden kohteeksi joutuneet verovelalliset saisivat korvaukseksi korkeampaa korkoa ja mahdollisesti viivästyskorkoa kuin sellaiset verovelvolliset, jotka maksuvelvollisuuden riitauttamisesta huolimatta maksavat veron laissa säädetyin tavoin vapaaehtoisesti.

39. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että ulosottokaaren 2 luvun 16 §:n säännöstä koronmaksuvelvollisuudesta ei sovelleta tilanteessa, jossa veroviranomainen palauttaa verovelvolliselle alun perin ulosottotoimin perittyä veroa. Tällaista tulkintaa puoltaa osaltaan myös uuden veronkantolain 32 §:n 2 momentin 1.1.2017 lukien voimaan tullut säännös ulosottotoimin peritylle verolle maksettavasta palautuskorosta.

Johtopäätös

40. X Oy:lle palautettavalle verolle on tullut maksaa korkoa veronkantolain (609/2005) 22 §:ssä säädetyin tavoin.

Päätöslauselma

Hovioikeuden päätös kumotaan. Asia jätetään käräjäoikeuden päätöksen lopputuloksen varaan.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Hannu Rajalahti, Jukka Sippo, Päivi Hirvelä, Kirsti Uusitalo ja Lena Engstrand. Esittelijä Heli Sankari.

Rikesakkoon tuomittu ei ollut vastustanut hänelle määrättyä rikesakkomääräystä. Tuomitun hakemuksesta rikesakkomääräys purettiin. Hänen laiminlyöntiään vastustaa tiedoksi saamaansa rikesakkomääräystä pidettiin sellaisena erityisenä syynä, jonka johdosta valtiota ei velvoitettu korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulujaan.

ROL 9 luku 1 a §
OK 21 luku 16 §

Hakemus

A vaati, että hänelle palautetaan menetetty määräaika Sisä-Suomen poliisilaitoksen rikesakkomääräyksen 2.9.2014 nro X/2014 vastustamista varten. Hän lisäksi vaati, että mainittu rikesakkomääräys puretaan tai poistetaan ja että valtio velvoitetaan korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa 1 060,20 eurolla laillisine viivästyskorkoineen.

Välitoimi

Sisä-Suomen poliisilaitos antoi pyydetyn lausuman hakemuksen johdosta.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Rikesakon määräämistä koskevan menettelyn käynnistyminen

1. Poliisin suorittamassa automaattisessa liikennevalvonnassa oli 31.8.2014 Parkanossa havaittu nopeusrajoitusta osoittavan liikennemerkin noudattamatta jättäminen eräällä henkilöautolla. Sisä-Suomen poliisilaitos oli 2.9.2014 antanut ja lähettänyt liikennerikkomuksen johdosta rikesakkomääräyksen A:lle, joka ei ollut sitä vastustanut.

Hakemus Korkeimmassa oikeudessa

2. A on toimittanut 30.11.2015 Korkeimpaan oikeuteen hakemuksen menetetyn määräajan palauttamiseksi. A on lisäksi vaatinut rikesakkomääräyksen purkamista, koska hän ei ollut ajanut automaattisen liikennevalvonnan pisteessä Parkanossa 31.8.2014 ylinopeutta omistamallaan henkilöautolla. Autoa oli tuolloin kuljettanut hänen tyttärensä. Vielä A on vaatinut valtion velvoittamista korvaamaan hänen oikeudenkäyntikulunsa, koska hänellä ei ole ollut mahdollisuutta saada asiaansa käsitellyksi ilman oikeudenkäyntiasiamiestä.

Sovellettava laki

3. Rikesakko on määrätty ja annettu tiedoksi A:lle rikesakkomenettelystä annetun lain (66/1983) nojalla. Tämä laki on kumottu 1.12.2016 voimaan tulleella lailla sakon ja rikesakon määräämisestä (754/2010). Korkein oikeus toteaa, että A:n hakemusta on viimeksi mainitun lain 42 §:n siirtymäsäännöksen mukaisesti arvioitava rikesakkomenettelystä annetun lain nojalla.

Menetetyn määräajan palauttaminen

4. Kysymyksessä oleva, 31.8.2014 tehtyä rikkomusta koskeva rikesakkomääräys on annettu postin kuljetettavaksi 2.9.2014. Rikesakkomenettelystä annetun lain 13 f §:n (59/2006) mukainen määräaika rikesakon vastustamiselle on päättynyt 9.10.2014.

5. Rikesakkomenettelystä annetun lain 13 i §:n (59/2006) mukainen menetetyn määräajan palauttamista koskeva hakemus oli tehtävä käräjäoikeudelle yhdeksän kuukauden kuluessa rikkomuksen tekopäivästä. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun mukaista menetetyn määräajan palauttamista on puolestaan luvun 18 §:n 1 momentin nojalla haettava 30 päivän kuluessa luvun 17 §:ssä tarkoitetun esteen lakkaamisesta ja viimeistään vuoden kuluessa siitä päivästä, jona määräaika päättyi.

6. A ei ole tehnyt menetetyn määräajan palauttamista koskevaa hakemustaan laissa säädetyssä määräajassa. Vaatimus menetetyn määräajan palauttamisesta on siten jätettävä tutkimatta.

Rikesakkomääräyksen purkaminen

7. Oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan mukaan lainvoiman saanut tuomio rikosasiassa voidaan syytetyn eduksi purkaa, jos vedotaan seikkaan tai todisteeseen, jota ei aikaisemmin ole esitetty, ja sen esittäminen todennäköisesti olisi johtanut syytetyn vapauttamiseen tai siihen, että rikokseen olisi ollut sovellettava lievempiä rangaistussäännöksiä, tahi on erittäin painavia syitä, katsoen siihen mihin näin vedotaan ja mitä muutoin käy ilmi, saattaa uudelleen tutkittavaksi kysymys, onko syytetty tehnyt sen rikollisen teon, joka on luettu hänen syykseen. Luvun 16 §:n mukaan myös lainvoimaiseen tuomioon rinnastettava muu oikeudellinen ratkaisu voidaan luvun säännösten nojalla purkaa.

8. Sisä-Suomen poliisilaitoksen lausumasta ja sen oheen liitetystä automaattisen valvontakameran kuvasta käy ilmi, että auton kuljettaja oli ollut nuorehko nainen. A on toimittanut Korkeimmalle oikeudelle tyttärensä tunnustuksen, jossa tämä on ilmoittanut olevansa valvontakameran kuvassa ollut, autoa kuljettanut henkilö.

9. Rikesakon määräämisen jälkeen esitetyn selvityksen perusteella on selvää, ettei A ole kuljettanut liikennerikkomukseen 31.8.2014 käytettyä autoa. Koska rikesakko on kuitenkin määrätty ja annettu tiedoksi A:lle, rikesakkomääräys on oikeudenkäymiskaaren 31 luvun 8 §:n 3 kohdan nojalla purettava.

Oikeudenkäyntikulujen korvausvelvollisuus

Sovellettavat oikeusohjeet

10. Oikeudenkäynnistä rikosasioissa annetun lain (rikosoikeudenkäyntilaki) 9 luvun 1 a §:n 1 momentin mukaan, jos syyttäjän syyte tai muu vaatimus hylätään, jätetään tutkimatta tai jää sillensä, valtio on vastaajan vaatimuksesta velvollinen korvaamaan vastaajan kohtuulliset oikeudenkäyntikulut.

11. Ennakkopäätöksessään KKO 2002:62 Korkein oikeus on mainitun lainkohdan nojalla velvoittanut valtion korvaamaan hakijalle rangaistusmääräyksen purkamisesta aiheutuneet kohtuulliset oikeudenkäyntikulut katsottuaan uuden selvityksen perusteella, ettei hakija ollut syyllistynyt siihen tekoon, jota rangaistusmääräys koski. Korkeimman oikeuden mukaan syyttäjän rangaistusvaatimus oli katsottava tulleen hylätyksi, kun tuomitulle annettu rangaistusmääräys oli tämän hakemuksesta purettu.

12. Mainitun ratkaisun jälkeen 31.12.2005 voimaan tulleella lailla (666/2005) oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:ään lisätyssä 3 momentissa säädetään, että ylimääräistä muutoksenhakua koskevassa asiassa velvollisuus korvata oikeudenkäyntikulut on määrättävä pykälän 1 ja 2 momentin mukaisesti, jollei erityisestä syystä muuta johdu. Tällä tarkoitetaan sitä, että ylimääräisessä muutoksenhaussa noudatetaan lähtökohtaisesti samanlaista kulujen korvausvelvollisuutta kuin säännönmukaisessa muutoksenhaussa, jollei erityisestä syystä ole aihetta poiketa säännönmukaista muutoksenhakua vastaavasta kuluvastuusääntelystä.

13. Mahdollisuutta poiketa erityisestä syystä pääsäännön mukaisesta kuluvastuusta on perusteltu oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 3 momentin esitöissä sillä, että esimerkiksi kantelu- tai purkuhakemuksen hyväksymiseen johtavat syyt voivat olla kovin erilaiset, ja muutoksenhaun kohteena oleva ratkaisu saatetaan joutua purkamaan tai poistamaan asianosaisista kokonaan riippumattomastakin syystä. Kuluvastuuta arvioitaessa tuleekin voida tarvittaessa ottaa huomioon paitsi ratkaisun lopputulos myös asian laatu ja ratkaisun perusteet. Tästä syystä kuluvastuusäännöksen on riittävästi mahdollistettava tapauskohtaisten olosuhteiden joustava huomioon ottaminen (HE 9/2005 vp s. 20).

Korkeimman oikeuden arviointi

14. Rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n mukaan valtio on velvollinen korvaamaan vastaajan oikeudenkäyntikulut syyttäjän syytteen tultua hylätyksi. Edellä mainitussa ratkaisussa KKO 2002:62 syyttäjän antaman rangaistusmääräyksen purkaminen uuden näytön osoitettua vastaajan syyttömäksi on rinnastettu syytteen hylkäämiseen. Koska rikesakon määrää poliisimies tai muu valvontaa suorittava virkamies eikä syyttäjä, asiassa on arvioitava, voidaanko rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:ää tulkita laajentavasti siten, että valtio voidaan velvoittaa korvaamaan hakijan oikeudenkäyntikulut Korkeimmassa oikeudessa myös purettaessa rikesakko.

15. Rikesakko on euromäärältään kiinteä sakkoa lievempi varallisuusrangaistus. Ennen 1.12.2016 voimassa olleen rikoslain 2 a luvun 9 §:n 1 momentin (641/2009) mukaan rikesakko voitiin säätää seuraamukseksi virallisen syytteen alaisesta rikkomuksesta, josta säädetty ankarin rangaistus oli sakkoa tai enintään kuusi kuukautta vankeutta. Sanotun luvun voimassa olevan 8 §:n mukaan rikesakko säädetään lailla eräiden rikkomusten ainoaksi rangaistukseksi.

16. Korkein oikeus toteaa, että vaikka rikesakko on rangaistusmääräyksellä tuomittavaa sakkoa lievempi rangaistus, se voi tapauskohtaisesti johtaa suhteelliseen ankaraan seuraamukseen, kuten tässä tapauksessa, jossa rikesakkoon johtanut rikkomus yhdessä A:n muiden liikennerikkomusten kanssa johtaisi ajokieltoon. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että yhdenvertaisuusnäkökohdat puoltavat rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n laajentavaa tulkintaa. Sitä osaltaan puoltaa myös se A:n viittaama seikka, että muun hakijan kuin viranomaisen on käytettävä oikeudenkäyntiasiamiestä tai -avustajaa Korkeimmassa oikeudessa tuomion purkamista koskevassa asiassa. Asiamiehelle tai avustajalle maksettavan palkkion jääminen hakijan vastattavaksi tilanteessa, jossa rikesakkomääräys hänen syyttömyyteensä perustuen puretaan, voi nimittäin tapauskohtaisesti johtaa suhteettoman ankaraan taloudelliseen seuraamukseen hakijalle. Näin ollen on perusteltua pitää lähtökohtana sitä, että hakijalla on oikeus oikeudenkäyntikulujen korvaukseen valtion varoista myös silloin, kun poliisin antama rikesakkomääräys puretaan Korkeimmassa oikeudessa uuden selvityksen osoitettua hänet syyttömäksi rikkomukseen.

17. Seuraavaksi on vielä arvioitava, onko asiassa oikeudenkäymiskaaren 21 luvun 16 §:n 3 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä poiketa edellä todetusta lähtökohdasta.

18. Lainkohdan sanamuodosta ei ilmene, minkälaiset seikat voivat tulla kysymykseen erityisinä syinä poiketa säännönmukaisesta kuluvastuusta. Edellä kuvatuissa lain esitöissäkin on ainoastaan viitattu tilanteeseen, jossa ratkaisu puretaan asianosaisista kokonaan riippumattomista syistä, ja mainittu erityisiä syitä harkittaessa huomioon otettavina seikkoina asian laatu ja ratkaisun perusteet. Tässä lainsoveltamistilanteessa kysymyksessä olevaa avointa, tuomioistuimelle runsaasti harkintavaltaa jättävää säännöstä on perusteltua arvioida oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumista koskevien yleisten periaatteiden nojalla.

19. Perusperiaatteena riita- ja rikosasioissa on, että asian voittaneella asianosaisella on oikeus saada korvatuksi kohtuulliset oikeudenkäyntikulunsa kokonaan. Periaate ilmenee muun muassa tässä asiassa sovelletusta, kohdassa 10 kuvatusta rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 1 momentista. Sanotusta periaatteesta on kuitenkin useita poikkeuksia. Esimerkiksi asianosaisen menettely, josta on aiheutunut tarpeeton oikeudenkäynti, voi olla perusteena sille, ettei asian voittaneella asianosaisella ole lainkaan oikeutta saada kulujaan korvatuksi.

20. Rikosoikeudenkäyntimenettelyn osalta tällaisesta poikkeuksesta säädetään rikosoikeudenkäyntilain 9 luvun 1 a §:n 2 momentissa. Sen mukaan oikeudenkäyntikulujen korvausta ei tuomita vastaajalle, joka valheellisella tunnustuksella tai muuten tahallisesti on antanut aiheen syytteen nostamiseen. Lainkohdan säätämiseen johtaneessa hallituksen esityksessä oli ehdotettu, ettei korvausta tuomittaisi vastaajalle, joka on esitutkintaa vaikeuttamalla tai muulla siihen rinnastettavalla tavalla antanut aiheen syytteen nostamiseen (HE 132/1997 vp s. 67). Lainkohta säädettiin kuitenkin lakivaliokunnan ehdottamassa muodossa, koska rikoksesta epäillyllä on oikeus vaieta ja kieltäytyä auttamasta rikostutkijoiden työtä eikä hänellä ole esitutkinnassa toimimis- tai myötävaikuttamisvelvollisuutta (LaVM 17/1997 vp s. 8).

21. Korkein oikeus toteaa, ettei tässä asiassa ole käsillä sellaisia lakivaliokunnan mietinnössä tarkoitettuja, itsekriminointisuojaan liittyviä seikkoja, jotka olisi otettava huomioon oikeudenkäyntikuluvastuun jakautumista harkittaessa. Korkein oikeus katsoo, että erityisenä syynä poiketa kuluvastuuta koskevasta pääsäännöstä voidaan tällaisessa tilanteessa pitää hakijan huolimatonta menettelyä tai laiminlyöntiä, jonka seurauksena hän on joutunut turvautumaan säännönmukaista oikeussuojakeinoa kalliimpaan ylimääräiseen muutoksenhakuun.

Arviointi tässä tapauksessa

22. A:lle annettu rikesakkomääräys puretaan hänen hakemuksestaan. Siten valtio olisi lähtökohtaisesti velvollinen korvaamaan purkuhakemuksesta hänelle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

23. A ei ole vastustanut tiedoksi saamaansa rikesakkomääräystä, vaikka hän ei ollut kuljettanut liikennerikkomukseen käytettyä autoa. Mikäli hän olisi toimittanut vastustamisilmoituksen poliisilaitokselle, rikesakkomääräys olisi ilmoituksen perusteella poistettu rikesakkomenettelystä annetun lain 13 h §:n (59/2006) mukaisesti.

24. Ilmoituksensa mukaan A ei ollut vastustanut rikesakkoa, koska sen tiedoksisaannin ajankohtana näköpiirissä ei ollut, että hän voisi joutua ajokieltoon. Hän oli kokenut asian niin, että rikesakkomääräykseen voitiin puuttua myöhemminkin, jos ajokielto kuitenkin voisi seurata. Lisäksi A on vedonnut hänen perheensä vaikeaan tilanteeseen tuona ajankohtana.

25. Korkein oikeus toteaa, että A on jättänyt käyttämättä rikesakkomääräyksen saaneen oikeuksien turvaamiseksi nimenomaisesti säädettyä yksinkertaista menettelyä, joka ei olisi edellyttänyt oikeudenkäyntiasiamiehen tai -avustajan käyttämistä eikä aiheuttanut muutoinkaan mainittavia kuluja. Purkuhakemuksen tekeminen Korkeimmalle oikeudelle on käynyt tarpeelliseksi rikesakkomääräyksen tultua lainvoimaiseksi määräyksen vastustamatta jättämisen vuoksi. A ei ole esittänyt passiivisuudelleen sellaista hyväksyttävää syytä, jolla olisi merkitystä valtion kuluvastuuta puoltavana seikkana. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että A:n laiminlyöntiä vastustaa rikesakkomääräystä on pidettävä erityisenä syynä jättää purkuhakemuksesta aiheutuneet oikeudenkäyntikulut hänen vahingokseen.

Päätöslauselma

A:n vaatimus menetetyn määräajan palauttamisesta jätetään tutkimatta.

Sisä-Suomen poliisilaitoksen A:lle antama rikesakkomääräys 2.9.2014 nro X/2014 puretaan.

A:n valtioon kohdistama oikeudenkäyntikuluvaatimus hylätään.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Gustav Bygglin, Ari Kantor, Tuula Pynnä, Mika Huovila ja Lena Engstrand. Esittelijä Kaisa Kuparinen.

Vakuutusyhtiö oli 7.6.2007 antamassaan korvauspäätöksessä ilmoittanut, ettei A:n liikenneonnettomuudessa saamaa henkilövahinkoa korvata liikennevakuutuksesta, koska A oli ottanut ajoneuvon käyttöönsä luvattomasti ja kuljettanut sitä alkoholin vaikutuksen alaisena eikä korvauksen maksamiseen ollut erityistä syytä. A:lle oli vuonna 2011 selvinnyt, että liikennevahinko oli johtanut pysyvään työkyvyttömyyteen. Hän oli pyytänyt, että vakuutusyhtiö käsittelee hänen korvausasiansa tämän johdosta uudelleen. Vakuutusyhtiö oli ilmoittanut, ettei se käsittele asiaa uudelleen, koska asia oli jo ratkaistu edellä mainitulla korvauspäätöksellä.

Korkeimman oikeuden ratkaisusta ilmenevillä perusteilla katsottiin, ettei A ollut menettänyt oikeutta vaatia korvausta liikennevahingon aiheuttaman pysyvän työkyvyttömyyden perusteella, vaikka hän ei ollutkaan nostanut kannetta vakuutusyhtiön 7.6.2007 antaman korvauspäätöksen johdosta vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Varsinais-Suomen käräjäoikeuden 17.4.2015 antama tuomio sekä Turun hovioikeuden 11.5.2016 antama tuomio kuvataan Korkeimman oikeuden ratkaistavana olevan kysymyksen kannalta merkityksellisiltä osin Korkeimman oikeuden ratkaisussa.

Asian on käräjäoikeudessa ratkaissut käräjätuomari Pekka Määttä. Hovioikeudessa asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Arto Suomi, Virpi Vuorinen ja Pekka Varjus. Esittelijä Laura Heikkilä.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

Vakuutusyhtiölle myönnettiin valituslupa. Valituksessaan yhtiö vaati hovioikeuden tuomion kumoamista ja A:n kanteen hylkäämistä.

A vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta

1. A on 29.9.2006 ollut liikenneonnettomuudessa, jossa hän on kaatunut kuljettamallaan ja luvattomasti käyttöön ottamallaan mopolla. A on liikenneonnettomuuden jälkeen viety sairaalaan, jossa hänen verensä alkoholipitoisuudeksi on mitattu 1,3 promillea. A on ollut sairaalassa tehohoidossa, ja häneltä on leikkauksessa poistettu aivoista verihyytymä.

2. Vakuutusyhtiö on 7.6.2007 antamassaan korvauspäätöksessä todennut, että A:n liikenneonnettomuudessa saamaa henkilövahinkoa ei korvata liikennevakuutuksesta, koska A oli kuljettanut ajoneuvoa siten, että hänen verensä alkoholipitoisuus ylitti vahinkohetkellä 1,2 promillea ja koska ajoneuvo oli ollut A:n käytössä luvatta, eikä liikennevakuutuslain 7 §:n 3 ja 4 momentissa tarkoitettuja erityisiä syitä korvauksen suorittamiselle ollut. Samassa yhteydessä vakuutusyhtiö oli palauttanut A:n hoidosta aiheutuneita laskuja hoitolaitoksiin.

3. A:lle on vuonna 2011 selvinnyt, että hänen liikenneonnettomuudessa saamansa vammat ovat johtaneet pysyvään työkyvyttömyyteen. A on sen vuoksi pyytänyt, että hänen liikennevahinkoasiansa käsitellään vakuutusyhtiössä uudelleen. Vakuutusyhtiö on 14.7.2011 ja 6.9.2012 päivätyillä kirjeillään ilmoittanut, että A:n asia oli jo 7.6.2007 annetulla päätöksellä ratkaistu, eikä liikennevahinkoasiaa sen vuoksi otettu uudelleen käsiteltäväksi.

Asian käsittely alemmissa oikeusasteissa ja kysymyksenasettelu

4. A on kanteessaan vaatinut vahvistettavaksi, että hänen oikeutensa korvauksiin ei ole vanhentunut ja että vakuutusyhtiö on velvollinen käsittelemään A:n liikenneonnettomuuden korvattavuuden uuden korvausaiheen eli vuonna 2011 ilmenneen pysyvän työkyvyttömyyden johdosta sekä antamaan asiassa liikennevakuutuslain ja vakuutusehtojen mukaisen päätöksen.

5. Vakuutusyhtiö on vaatinut kanteen hylkäämistä katsoen, että A:n oikeus vakuutuskorvauksiin oli vanhentunut. Vakuutusyhtiö oli päätöksellään 7.6.2007 hylännyt vahinkotapahtuman korvattavuuden liikennevakuutuslain 7 §:n nojalla kokonaisuudessaan, eikä A ollut hakenut muutosta tähän päätökseen vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetyssä kolmen vuoden määräajassa. Uuden korvausaiheen ilmenemisellä ei ollut merkitystä liikennevakuutuslain 7 §:n 3 ja 4 momentin soveltamiseen, eikä uuden korvausaiheen ilmeneminen voinut palauttaa jo menetettyä kanneaikaa.

6. Käräjäoikeus on hyväksynyt A:n kanteen. Käräjäoikeus on todennut, että liikennevakuutuslain 11 §:n mukaan vahingonkärsijän on kolmen vuoden kuluessa vahingosta tiedon saatuaan ilmoitettava siitä vakuutuksenantajalle. Liikennevahinkojen kaikki seuraukset eivät aina ilmene heti vahinkotapahtuman jälkeen, minkä vuoksi liikennevakuutuslain 11 §:ssä tarkoitettu määräaika voi olla avoimena pitkään. Käräjäoikeus on viitannut Korkeimman oikeuden ennakkoratkaisuun KKO 2011:90, jonka mukaan vanhentumista on arvioitava jokaisen vahinkoseuraamuksen osalta erikseen. Saatuaan vuonna 2011 tietää pysyvästä työkyvyttömyydestään A oli ilmoittanut siitä vakuutusyhtiölle liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä määräajassa. Koska vakuutusyhtiö ei ollut antanut uuden korvausaiheen johdosta A:lle vakuutussopimuslain 74 §:ssä tarkoitettua päätöstä, tuossa lainkohdassa tarkoitettu erityinen vanhentumisaika ei ollut alkanut kulua. Vakuutusyhtiö oli siten velvollinen käsittelemään liikennevahingon korvattavuuden työkyvyttömyyden osalta ja antamaan siitä päätöksen.

7. Hovioikeus, jossa vakuutusyhtiö on hakenut muutosta, on katsonut, ettei käräjäoikeuden ratkaisun muuttamiseen ollut aihetta.

8. Asiassa on Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, onko A menettänyt oikeutensa vaatia vuonna 2006 sattuneen liikennevahingon perusteella korvausta vuonna 2011 ilmenneestä pysyvästä työkyvyttömyydestä.

Sovellettavat oikeusohjeet

9. A:n liikennevahinko on sattunut 29.9.2006. Uusi liikennevakuutuslaki (460/2016) on tullut voimaan 1.1.2017. Sen 99 §:n 2 momentin mukaan ennen lain voimaantuloa sattuneeseen vahinkotapahtumaan sovelletaan lain voimaan tullessa voimassa olleita säännöksiä. A:n liikennevahinkoon sovelletaan näin ollen vakuutuskorvauksen vanhentumista koskevien säännösten osalta ennen 1.1.2017 voimassa ollutta liikennevakuutuslakia (279/1959).

10. Liikennevahingossa henkilövahingon kärsineellä on liikennevakuutuslain 6 §:n 1 momentin ja siinä viitatun vahingonkorvauslain 5 luvun 2 §:n nojalla oikeus korvaukseen erinäisten korvausaiheiden kuten muun muassa ansionmenetyksen, kivun ja säryn sekä muun tilapäisen haitan ja pysyvän haitan perusteella.

11. Liikennevakuutuslain 7 §:n 3 ja 4 momentissa kuitenkin säädetään, että jos ajoneuvo on otettu luvattomasti käyttöön ja vahinkoa kärsinyt tiesi tai hänen olisi pitänyt tietää käyttöönoton luvattomuudesta tai jos ajoneuvon kuljettaja on kärsinyt henkilövahingon kuljettaessaan ajoneuvoa sellaisessa tilassa, että hänen verensä alkoholipitoisuus oli ajon aikana tai sen jälkeen vähintään 1,2 promillea, suoritetaan ajoneuvon liikennevakuutuksesta korvausta henkilövahingosta vain erityisestä syystä.

12. Liikennevakuutuslain 11 §:n 1 momentin mukaan liikennevakuutuslain mukainen korvauskanne on pantava vireille riita-asioista voimassa olevassa järjestyksessä asianomaista vakuutusyhtiötä vastaan kolmen vuoden kuluessa siitä ajankohdasta, jolloin vahingonkärsinyt sai tiedon vahingosta ja siitä, mikä vakuutusyhtiö on vahingosta vastuussa. Pykälän 2 momentin mukaan se, joka ei ole pannut kannettaan vireille 1 momentissa säädetyssä ajassa, menettää oikeutensa liikennevakuutuslain mukaiseen korvaukseen.

13. Lainkohdan tulkintaa koskevassa ennakkopäätöksessään KKO 2011:90 Korkein oikeus on todennut, että liikennevahingosta johtuvat vammat voivat olla vaikeusasteeltaan eritasoisia ja ne, kuten erilaiset korvausaiheetkin, voivat ilmetä eri ajankohtina. Edellytyksiä asianmukaisen korvausvaatimuksen esittämiseen ei ole, ellei vahingonkärsijällä ole riittäviä tietoja niistä olennaisista seikoista, joiden perusteella tällainen vaatimus on esitettävissä. Henkilövahinkojen osalta tällaisia ovat paitsi tiedot itse vahinkotapahtumasta myös tiedot aiheutuneista vammoista, niiden syy-yhteydestä vahinkotapahtumaan ja vammoista aiheutuneista korvausaiheista. Korkein oikeus katsoi tästä lähtökohdasta seuraavan, että samasta vahinkotapahtumasta johtuvien yksittäisten vammojen ja niistä johtuvien eri korvausaiheiden osalta liikennevakuutuslain 11 §:n mukainen vanhentumisaika voi alkaa myös eri ajankohdista riippuen siitä, milloin vahingonkärsineellä osoitetaan olleen riittävät tiedot kunkin vaatimuksensa perusteista.

14. Vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetään määräajasta hakea muutosta vakuutusyhtiön korvauspäätökseen. Sen mukaan kanne vakuutuksenantajan tekemän korvausta koskevan päätöksen johdosta on oikeuden menettämisen uhalla nostettava kolmen vuoden kuluessa siitä, kun asianosainen on saanut kirjallisen tiedon vakuutuksenantajan päätöksestä ja tästä määräajasta. Säännöstä on nyt kysymyksessä olevana aikana sovellettu myös liikennevakuutukseen vakuutussopimuslain 1 §:n 2 momentin (426/2010) nojalla.

Korkeimman oikeuden arviointi

15. Vakuutusyhtiö on katsonut, että A:n oikeus korvaukseen henkilövahingosta on vanhentunut, koska hän ei ollut hakenut muutosta vakuutusyhtiön päätökseen 7.6.2007, jolla yhtiö oli katsonut, ettei A:n henkilövahinkoa korvata liikennevakuutuksesta.

16. Korkein oikeus toteaa, että liikennevakuutuslain 11 §:ssä on säädetty se määräaika, jonka kuluessa liikennevakuutuslakiin perustuva vaatimus on tehtävä liikennevakuutusyhtiölle. Vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetty määräaika puolestaan koskee kannetta vakuutuksenantajan tekemän korvauspäätöksen johdosta.

17. Asiassa on riidatonta, että A ei ollut hakenut muutosta vakuutusyhtiön 7.6.2007 antamaan korvauspäätökseen vakuutussopimuslain 74 §:ssä säädetyssä määräajassa. Riidatonta myös on, että A on vuonna 2011 saanut tietää tulleensa liikenneonnettomuuden johdosta pysyvästi työkyvyttömäksi ja että hän on tämän johdosta samana vuonna ja siis liikennevakuutuslain 11 §:ssä säädetyssä määräajassa pyytänyt, että hänen korvausasiansa käsitellään vakuutusyhtiössä uudelleen.

18. Korkein oikeus toteaa, että vakuutusyhtiön päätöksessä 7.6.2007 ei ole ratkaistu korvausvaatimuksia, jotka olisivat perustuneet liikennevahingosta johtuneeseen A:n pysyvään työkyvyttömyyteen. Tuossa päätöksessä on kylläkin todettu, ettei A:n henkilövahinkoa ylipäätään korvata liikennevakuutuksesta. Tuolloin ei siis kuitenkaan ole ollut kysymys A:n vasta myöhemmin ilmenneestä pysyvästä työkyvyttömyydestä johtuneista korvauksista, eikä A:n oikeutta näihin korvauksiin siten voida katsoa tuolla päätöksellä ratkaistun A:ta sitovasti sen johdosta, ettei hän ollut hakenut siihen muutosta.

19. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että A:n oikeus korvauksiin pysyvän työkyvyttömyyden perusteella ei ole vanhentunut ja että hänellä on oikeus saada vakuutusyhtiön päätös oikeudestaan liikennevakuutuslain mukaisiin korvauksiin pysyvän työkyvyttömyyden johdosta.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet oikeusneuvokset Juha Häyhä, Jukka Sippo, Pekka Koponen, Tuula Pynnä ja Tuomo Antila. Esittelijä Aksu Jokinen.

X Oy ja A olivat tehneet puitesopimuksen, jossa oli sovittu tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän työsopimusten ehdoista. Tämän jälkeen A oli työskennellyt yhtiössä eri pituisia ajanjaksoja puolentoista vuoden aikana.

Korkeimman oikeuden tuomiosta ilmenevillä perusteilla katsottiin, että puitesopimus ei ollut sopimus toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta ja että X Oy:llä oli ollut työsopimuslaissa tarkoitetut perustellut syyt solmia työsopimuksia A:n kanssa määräaikaisina eikä sen työvoiman tarvetta ollut pidettävä pysyvänä.

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli vuodesta 2007 lukien työskennellyt opintojensa ohella X Oy:n varastolla niin sanottuna vuokratyöntekijänä. A ja X Oy olivat 2.7.2010 allekirjoittaneet sopimuksen, joka oli otsikoitu puitesopimukseksi tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän työsopimusten ehdoista. Sopimuksen mukaan osapuolten välillä erikseen tarkemmin sovittavissa määräaikaisissa työsuhteissa noudatettiin puitesopimuksessa sovittuja ehtoja muun ohella niin, että työajoista sovittiin aina erikseen.

Sopimuksen solmimisen jälkeen A oli työskennellyt X Oy:n palveluksessa erimittaisia jaksoja. Yhtiön A:lle antaman työtodistuksen mukaan A oli työskennellyt sen palveluksessa 5.7.2010 ja 5.1.2012 välisenä aikana viidessätoista määräaikaisessa työsuhteessa. Viimeinen jakso oli ollut 24.5.2011 – 5.1.2012 ja tuona jaksona hän oli työskennellyt säännöllisesti 30 tuntia viikossa. A:n työskentelyn aikana X Oy käytti myös vuokratyövoimaa.

Joulukuussa 2011 yhtiö oli ilmoittanut A:lle, että tämän työnteko tulisi keskeytymään kolmeksi kuukaudeksi 6.1.2012 alkaen ja että työt ehkä tulisivat jatkumaan mahdollisesti keväällä. Tässä yhteydessä A oli ilmoittanut yhtiölle olevansa halukas työskentelemään päätoimisesti, mihin yhtiö ei ollut suostunut. A ei enää 5.1.2012 jälkeen ollut työskennellyt yhtiössä, mutta yhtiö oli jatkanut vuokratyövoiman käyttämistä.

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

A vaati, että X Oy velvoitetaan suorittamaan hänelle irtisanomisajan palkkaa yhdeltä kuukaudelta 1 820 euroa ja korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä kymmenen kuukauden palkkaa vastaavat 18 208 euroa, molemmat määrät korkoineen.

A oli työskennellyt toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa 5.7.2010 alkaen. Puitesopimukseksi otsikoitu sopimus oli ollut työsopimus, eikä A:n ja yhtiön välillä ollut koskaan sovittu puitesopimukseen perustuvista määräaikaisista työsopimuksista.

Määräaikaisten työsopimusten solmimiselle ei ainakaan ollut ollut perusteltua syytä, eikä määräaikaisuuksien perusteita ollut ilmoitettu A:lle. Työnantajan työvoiman tarve oli ollut pysyvä.

A:n työsopimuksen päättämiselle ei ollut ollut lainmukaista perustetta. Työsopimus oli päätetty irtisanomisaikaa noudattamatta.

Vastaus

X Oy kiisti kanteen.

Puitesopimus ei ollut ollut työsopimus eikä se ollut velvoittanut A:ta vastaanottamaan yhtiön tarjoamaa työtä.

A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa määräaikaisissa työsuhteissa sesonkityöntekijänä sekä sairaus- ja vuosilomasijaisena. Työsuhteen pääehdot olivat sisältyneet kirjalliseen puitesopimukseen. Määräaikaisten työsopimusten peruste ja kesto oli sovittu suullisesti.

Yhtiö oli tuonut maahan ja myynyt ilmastointilaitteita ja ilmalämpöpumppuja. Työtä oli ollut tarjolla kysynnän kausivaihteluiden mukaisesti. Kausivaihtelut olivat hyväksyttävä peruste työsopimusten määräaikaisuudelle. A oli työskennellyt yhtiön palveluksessa opintojensa ohella ja työt oli järjestetty A:n tarpeiden mukaan.

Käräjäoikeuden tuomio 29.11.2013

Käräjäoikeus katsoi, että puitesopimus oli täyttänyt työsopimuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaisen työsopimuksen määritelmän ja että se oli ollut toistaiseksi voimassa oleva työsopimus. X Oy:llä oli kuitenkin ollut kausivaihteluihin liittyvä asiallinen syy sopia, että työajoista sovitaan A:n kanssa aina erikseen. A oli ollut tietoinen työn kausiluonteisuudesta ja työsopimuksen määräaikaisuuden perusteena myös olleesta sairauslomasta eikä hänen työsopimuksensa ollut muuttunut kokoaikaiseksi. Koska työajat olivat puitesopimuksen mukaan jääneet erikseen sovittaviksi, X Oy oli voinut ilmoittaa A:lle työnteon keskeytymisestä 6.1.2012 alkaen.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Kari Kangas.

Helsingin hovioikeuden tuomio 13.2.2015

Hovioikeus katsoi, että puitesopimukseksi nimettyä sopimusta ei ollut pidettävä työsopimuksena, koska työnteosta erillisen sopimuksen tekeminen työsuhteen ehdoista oli mahdollista ja sopimuksessa oli nimenomainen maininta erikseen sovittavista määräaikaisista työsuhteista. Myös työnantajan menettely oli tukenut tällaista sopimustarkoitusta.

Yrityksessä oli ollut sekä pysyvän että tilapäisen työvoiman tarvetta. Yhtiö oli palkannut uusia vakituisia työntekijöitä samoihin tehtäviin, joita A teki. Yhtiön toimintaan oli toisaalta liittynyt määrätyt kausivaihtelut ja yhtiön sesonkipohjainen myynti oli välittömästi vaikuttanut työmäärään varastolla. Yhtiö oli käyttänyt kausiluonteisissa varastotöissä useita vuokratyöntekijöitä.

A:n pisin yhtäjaksoinen työjakso oli ollut 24.5.2011 – 5.1.2012. X Oy:n mukaan tuon ajanjakson määräaikaisuudet olivat perustuneet sairaus- ja vuosilomasijaisuuksiin sekä sesonkeihin. Määräaikaisuuden pääasiallinen syy oli kuitenkin ollut työn sesonkiluonteisuus.

Hovioikeus katsoi, että sesongit ja työn kausiluonteisuus olivat sinällään perusteltu syy määräaikaisuudelle. A:n kausiluonteisuuteen perustuva työjakso vuonna 2011 oli ollut pitkähkö. Se ei kuitenkaan osoittanut, että työnantajan työvoiman tarve olisi ollut tämän takia pysyvä. Todistajien B:n ja C:n kertomusten mukaan A:n pidemmät ja useammin toistuvat määräaikaisuudet perustuivat siihen, että määräaikaisuuksia pyrittiin tarjoamaan nimenomaan A:lle. Vaikka työnantajalla oli riidattomasti ollut pysyvänkin työvoiman tarvetta, ei siitä voitu päätellä, että työnantajalla ei olisi ollut perustetta myös määräaikaisille työsopimuksille. X Oy oli B:n ja C:n kertoman mukaan esittänyt perustellun syyn jokaiselle A:n tekemällä määräaikaisuudelle. Hovioikeus katsoi, että A:n tekeminä työjaksoina määräaikaisuudelle oli ollut hyväksyttävä peruste. Työnantajan työvoimatarvetta ei ollut myöskään pidettävä pysyvänä määräaikaisten työsopimusten lukumäärän tai niiden yhteenlasketun keston taikka niistä muodostuvan kokonaisuuden perusteella. X Oy:llä oli ollut liikkeenjohdollinen oikeus olla teettämättä työtä toistaiseksi voimassaolevan työsuhteen perusteella, vaikka se olisi ollut mahdollista työaikajärjestelyin, kun peruste määräaikaisuuksien käyttämiselle oli ollut olemassa.

Hovioikeus katsoi, että A:n tekemille määräaikaisille työsopimuksille oli ollut hyväksyttävä peruste. A oli palkkaamisestaan lähtien ollut myös tietoinen työn kausiluonteisuudesta eikä hänellä ollut ollut pitkähkön yhtäjaksoisen työjakson ja työn kokoaikaisuuden perusteella perusteltua syytä olettaa työsuhteensa muuttuneen toistaiseksi voimassa olevaksi.

A oli työskennellyt puitesopimuksen asettamin ehdoin useassa määräaikaisessa työsuhteessa, joista viimeisin oli päättynyt 5.1.2012. Osapuolten välillä ei ollut sovittu erillisestä irtisanomisajasta. A:lla ei ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan tai korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättymisestä.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Merja Halme-Korhonen, Esa Hakala ja Jukka Lindstedt.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa.

Valituksessaan A vaati, että hovioikeuden tuomio kumotaan ja kanne hyväksytään.

Vastauksessaan X Oy vaati valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A ja X Oy ovat 2.7.2010 solmineet puitesopimuksen tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän työsopimusten ehdoista. X Oy:n antaman työtodistuksen mukaan A on työskennellyt yhtiön palveluksessa yhteensä 15 määräaikaisessa työsuhteessa varastomiehenä 5.7.2010 ja 5.1.2012 välisenä aikana. Yhtiö on joulukuussa 2011 ilmoittanut A:lle työnteon keskeytyvän kolmeksi kuukaudeksi 6.1.2012 alkaen ja töiden jatkuvan mahdollisesti keväällä. A on tällöin ilmoittanut yhtiölle halukkuudestaan työskennellä päätoimisesti, mihin yhtiö ei ole suostunut. A:n työskentely yhtiössä on päättynyt 5.1.2012.

2. A on kanteessaan katsonut yhtiön päättäneen hänen työsuhteensa ilman lainmukaista perustetta ja irtisanomisaikaa noudattamatta ja vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan irtisanomisajan palkkaa yhdeltä kuukaudelta sekä korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä kymmenen kuukauden palkan. A on katsonut puitesopimuksen perusteella työskennelleensä toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. Joka tapauksessa määräaikaisille työsopimuksille ei ollut ollut työsopimuslaissa edellytettyä perusteltua syytä ja työnantajan työvoiman tarve oli ollut pysyvä.

3. X Oy on vastustanut vaatimuksia katsoen, että A oli työskennellyt yhtiössä puitesopimuksen nojalla määräaikaisissa työsuhteissa. Työsopimusten määräaikaisuudelle oli ollut perusteltu syy eli työn kausiluonteisuus, sijaisuudet ja määrätyn työn tekeminen kuten konttien purkuun, tilausten ja jälkitoimitusten käsittelyyn sekä inventaarioon liittyneet tehtävät. Työvoiman tarve ei ollut ollut pysyvä.

4. Asiassa on ensin kysymys siitä, onko A:n työsopimuksen katsottava olleen voimassa toistaiseksi osapuolten välisen puitesopimuksen perusteella. Jos näin ei ole, kysymys on siitä, onko hänen työsopimustaan pidettävä toistaiseksi voimassa olleena sen vuoksi, että työsopimusten määräaikaisuudelle ei ole ollut työsopimuslain mukaisia perusteita.

Puitesopimuksen merkitys

5. X Oy:n ja A:n välisen, tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän työsopimusten ehtoja koskevan puitesopimuksen mukaan osapuolten välillä erikseen tarkemmin sovittavissa määräaikaisissa työsuhteissa noudatetaan muun muassa puitesopimuksessa sovittuja ehtoja, ellei erikseen toisin sovita. Puitesopimuksessa on todettu, että työajoista sovitaan aina erikseen.

6. Arvioitaessa sitä, onko A:n katsottava jo tämän sopimuksen perusteella työskennelleen toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa, huomioon on otettava ensinnäkin sopimuksen sanamuoto. Puitesopimuksessa on sovittu erikseen sovittavissa määräaikaisissa työsuhteissa noudatettavista ehdoista niin, että muun muassa työajoista sovitaan aina erikseen. Puitesopimuksessa ei siten ole sen sanamuodon mukaan sovittu työskentelystä toistaiseksi vaan määräaikaisissa työsuhteissa siten kuin erikseen sovitaan.

7. Huomioon on lisäksi otettava sopimuksen muu sisältö. Työsopimuslain 1 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan työsopimuslakia sovelletaan sopimukseen (työsopimus), jolla työntekijä tai työntekijät yhdessä työkuntana sitoutuvat henkilökohtaisesti tekemään työtä työnantajan lukuun tämän johdon ja valvonnan alaisena palkkaa tai muuta vastiketta vastaan. Työsopimuksen keskeinen tunnusmerkki on siten se, että työntekijä sitoutuu tekemään työtä. Tämän lisäksi oikeuskäytännössä on annettu merkitystä sille, ovatko työntekijät voineet valintansa mukaan tehdä samanlaista työtä muidenkin työnantajien palveluksessa (KKO 1995:159).

8. Puitesopimuksen mukaan A ei ole sitoutunut työskentelemään yhtiössä, vaan siitä on sopimuksen mukaan tullut sopia aina erikseen. Hovioikeus on katsonut selvitetyksi, että A:n kanssa oli suullisesti sovittu työnteon kestosta ja työajasta. Riidatonta on, että A oli halutessaan voinut myös kieltäytyä ottamasta vastaan X Oy:n tarjoamaa työtä, eikä puitesopimuksessa ole kielletty A:ta työskentelemästä muiden työnantajien palveluksessa. Puitesopimuksen sisältökin viittaa siten vahvasti siihen, että puitesopimuksella ei ole sovittu työskentelystä yhtiössä toistaiseksi.

9. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että puitesopimusta ei ole sellaisenaan pidettävä sopimuksena toistaiseksi voimassa olevasta työsuhteesta vaan sopimuksen sanamuodon mukaisesti sopimuksena niistä pääehdoista, joita on sovellettu A:n kanssa erikseen solmittavissa määräaikaisissa työsopimuksissa. Sen vuoksi asiassa on arvioitava, onko A:n työsuhdetta kuitenkin pidettävä toistaiseksi voimassa olleena sillä perusteella, että yhtiöllä ei olisi ollut perusteltua syytä määräaikaisten työsopimusten solmimiseen tai että yhtiön työvoiman tarve olisi ollut pysyvä.

Onko työsopimusten määräaikaisuuksille ollut perusteltu syy?

Sovellettavat säännökset

10. Asiassa tulevat sovellettaviksi kunkin työsopimuksen solmimisen aikaan voimassa olleet työsopimuslain säännökset.

11. Ensimmäinen A:n työsuhde on alkanut 5.7.2010. Tuolloin voimassa olleen työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta samoin kuin ilman perusteltua syytä tehtyjä toisiaan seuraavia määräaikaisia työsopimuksia on pidettävä toistaiseksi voimassa olevina. Tämän lainkohdan voimassa ollessa osapuolten välillä on solmittu neljä määräaikaista työsopimusta.

12. Ajalla 28.1. – 24.5.2011 solmittuihin 11 työsopimukseen sovelletaan nykyistä työsopimuslain 1 luvun 3 §:n (1224/2010) säännöstä, joka on tullut voimaan vuoden 2011 alussa. Pykälän 2 momentin mukaan työsopimus on voimassa toistaiseksi, jollei sitä ole perustellusta syystä tehty määräaikaiseksi. Työnantajan aloitteesta ilman perusteltua syytä tehtyä määräaikaista työsopimusta on pidettävä toistaiseksi voimassa olevana.

13. Sitä, milloin määräaikaisen työsopimuksen tekemiseen on perusteltu syy, ei ole laissa tarkemmin määritelty. Vuosina 2001 ja 2011 voimaan tulleiden työsopimuslain tätä koskevien säännösten esitöissä (HE 157/2000 vp s. 60 ja 61 sekä HE 239/2010 vp s. 1 ja 4) on viitattu vuoden 1970 työsopimuslain 2 §:n 2 momenttiin ja todettu, että määräaikainen työsopimus voidaan tehdä, jos työn luonne, sijaisuus, harjoittelu tai muu näihin rinnastettava syy tai muu yrityksen toimintaan tai suoritettavaan työhön liittyvä peruste sitä edellyttäisi. Määräaikaisen sopimuksen käyttö olisi mahdollista myös kausiluonteisissa töissä. Työ on kausiluonteista, jos sitä tehdään ainoastaan tiettynä aikana vuodesta tai jos työn määrä olennaisesti lisääntyy etukäteen tiedossa olevina ajanjaksoina. Työtä voitaisiin pitää kausiluonteisena, jos tilapäistyövoimaa tarvitaan vain lyhyehköksi ajaksi. Jos työtä sen sijaan teetetään toistuvasti vuosittain esimerkiksi yhdeksästä kymmeneen kuukautta, työtä ei olisi pidettävä kausiluonteisena. Harkittaessa oikeutta määräaikaisen sopimuksen tekemiseen olisi otettava huomioon, onko työnantajalla mahdollisuus muun muassa töiden uudelleenjärjestelyjen tai loma-aikojen porrastuksen avulla tarjota työntekijälle jotakin muuta työtä jäljelle jääväksi lyhyeksi väliajaksi tai sopia työsopimuksessa työnteon ja palkanmaksun lyhytaikaisesta keskeyttämisestä. Määräaikaisten työsopimusten käyttö olisi niin ikään mahdollista, jos työnantajalla on muu yrityksen toimintaan tai tehtävään työhön liittyvä perusteltu syy, kuten tarve saada lisätyövoimaa tuotantohuippujen tasaamiseksi. Todistustaakka määräaikaisuuden lainmukaisesta perusteesta on työnantajalla.

A:n työsopimusten määräaikaisuuden perusteista esitetty selvitys

14. A on työskennellyt yhtiön palveluksessa yhteensä 15 määräaikaisessa työsuhteessa varastomiehenä 5.7.2010 ja 5.1.2012 välisenä puolentoista vuoden aikana. Pisimmät työsuhteet ovat kestäneet yli neljä kuukautta (14.7. – 30.11.2010) ja yli seitsemän kuukautta (24.5.2011 – 5.1.2012). Muut jaksot ovat olleet varsin lyhyitä, lyhimmillään päivän mittaisia, ja niiden välillä on ollut verraten pitkiäkin, useiden viikkojen taukoja, erityisesti talvella ja keväällä 2011.

15. X Oy on esittänyt, että syynä A:n työsopimusten määräaikaisuuksille on ollut hänen tekemänsä työn kausiluonteisuus, sijaisuuksien hoitaminen sekä kiireapu yksittäisissä työtehtävissä. Yhtiön puolelta hovioikeudessa kuullut todistajat ovat kertoneet, että A:lle oli kerrottu määräaikaisuuden peruste ja työsuhteen tarkka kesto aina silloin, kun se oli ollut mahdollista, tai arvoitu kesto sen mukaan, mihin määräaikaisuus perustui.

16. A on vedonnut siihen, että X Oy:n varastossa on ollut tarjolla kokoaikatyötä noin yhdeksän kuukautta vuodesta ja hiljaisempanakin aikana osa-aikatyötä. Kaupan alan työehtosopimuksen työajan tasoittamisjärjestelmää käyttämällä työ olisi A:n mukaan ollut mahdollista järjestää toistaiseksi voimassa olevana työsopimuksena. A on hovioikeudessa kertonut, että häntä oli kysytty töihin ilman, että hänelle olisi ilmoitettu tarkkaa työnteon päättymispäivää tai määräaikaisuuden perustetta. Työnteon kesto oli sidottu siihen, kuinka kauan töitä riitti, ja työaika oli vaihdellut sen mukaan, mitä oli ollut tarjolla.

17. Asiassa on selvitetty, että yhtiö tuo maahan ja jälleenmyy ilmastointilaitteita ja ilmalämpöpumppuja. Ilmalämpöpumppujen sesonki on aina syksyisin, kun taas ilmastointilaitteiden kysyntä ajoittuu kesäkuukausiin ja riippuu säästä. Yhtiö on ilmoittanut A:n määräaikaisuuksien perusteeksi kesällä ja syksyllä 2010 ja 2011 kiirekausien kasvaneesta työmäärästä johtuneen sesonkityön.

18. Sesonkityön lisäksi A on yhtiön esittämän selvityksen mukaan hoitanut kesällä 2010 yli kuukauden ajan ja kesällä 2011 noin kahden kuukauden ajan eräiden nimettyjen työntekijöiden lomasijaisuuksia sekä keväällä 2011 yksittäisiä lyhyempiä sijaisuuksia muiden työntekijöiden ollessa esimerkiksi sairauslomalla tai koulutuksessa. Vielä A:n on selvitetty toimineen myös kiireapuna esimerkiksi konttien purkuun, kerääntyneiden kiireellisten tilausten ja jälkitoimitusten käsittelyyn sekä inventaarioon liittyvissä tehtävissä. Näihin syihin perustuvat määräaikaisuudet ovat olleet hyvin lyhyitä, usein vain muutaman päivän mittaisia.

Korkeimman oikeuden johtopäätökset

19. Vakiintuneesti on katsottu, että sijaisuus voi olla perusteltu syy solmia työsopimus määräaikaisena. Korkein oikeus katsoo, että perusteltuna syynä voidaan pitää myös sitä, että työnantaja tarvitsee lisätyövoimaa tietyn kertaluonteisen kiireellisen työn teettämiseksi tai sesonkiluonteisten tuotantohuippujen tasaamiseksi. Asiassa on selvitetty, että A:n sopimusten määräaikaisuudet ovat perustuneet tällaisiin syihin eli sijaisuuksiin, yksittäisiin kiireellisiin työtehtäviin ja sesonkiluonteisesta kysynnän kasvusta johtuneeseen lisätyövoiman tarpeeseen.

20. Korkein oikeus katsoo, että työehtosopimuksen määräykset, joilla työaikaa voidaan joustavasti järjestellä, on otettava huomioon arvioitaessa sitä, onko työsopimuksen määräaikaisuudelle perusteltu syy työn sesonkiluonteisuuden perusteella. Tässä tapauksessa yhtiössä säännöllisesti toistuvan kiirekauden on selvitetty ajoittuvan kausiluonteisesti vain noin neljän kuukauden ajalle syksyyn. Muilta osin A:n määräaikaisuudet ovat perustuneet sellaisiin vaikeasti ennakoitaviin syihin kuin sijaisten tarpeeseen ja muun muassa säästä riippuviin kysynnän vaihteluihin, joista johtunut lisätyövoiman tarve ei luontevasti ole ollut hallittavissa esimerkiksi työehtosopimuksen mahdollistamin työajan tasoitusjärjestelmin.

21. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että yhtiön esittämiä, tarjolla olevaan työn määrään kausiluonteisesti ja osin kertaluonteisesti vaikuttaneita syitä on lähtökohtaisesti pidettävä työsopimuslaissa tarkoitettuina perusteltuina syinä solmia A:n kanssa määräaikaiset työsopimukset. Vielä on kuitenkin arvioitava sitä, onko työnantajan työvoiman tarve ollut pysyvä.

Työvoiman tarpeen pysyvyys

Sovellettavat oikeusohjeet

22. Jo vuoden 2001 työsopimuslain (55/2001) esitöissä (157/2000 vp s. 60 ja 61) todettiin, että jos työnantajalla on pysyvä työvoiman tarve, määräaikaisten sopimusten käyttöä ei voida pitää sallittuna, vaan tehtävien työsopimusten tulee olla voimassa toistaiseksi. Toistuvien määräaikaisten sopimusten edellytyksenä on yhtäältä se, että kunkin määräaikaisen sopimuksen tekemiselle on perusteltu syy, ja toisaalta se, että työnantaja ei pyri toisiaan seuraavilla määräaikaisilla työsopimuksilla kiertämään toistaiseksi voimassa oleviin sopimuksiin liittyvää työntekijän suojaa. Lisäksi on todettu, ettei jatkuvasti toistuvien määräaikaisten sopimusten käyttöön samoissa töissä ole perusteltua syytä, jos työnantajan työvoiman tarve on arvioitavissa pysyväksi.

23. Myös työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 2 momentin (55/2001) soveltamista koskevassa oikeuskäytännössä on katsottu, että toistuvia määräaikaisia työsopimuksia ei ollut sallittua solmia silloin, kun työvoiman tarve oli arvioitava pysyväksi (KKO 2011:73 ja KKO 2012:2). Ratkaisuissa lausutun mukaan tulkinnassa oli syytä kiinnittää huomiota myös siihen, kohdistuiko työvoiman tarpeen pysyvyyteen sellaisia uhkia, jotka poikkesivat niistä uhista, jotka tyypillisesti liittyivät työn jatkuvuuteen toistaiseksi voimassa olevissa työsopimuksissa (KKO 2011:73, kohta 7 ja KKO 2012:2, kohta 19).

24. Vuonna 2011 voimaan tulleella lailla 1224/2010 työsopimuslain 1 luvun 3 §:n 3 momenttiin otettiin nimenomainen säännös siitä, että toistuvien määräaikaisten työsopimusten käyttö ei ole sallittua silloin, kun määräaikaisten työsopimusten lukumäärä tai niiden yhteenlaskettu kesto taikka niistä muodostuva kokonaisuus osoittaa työnantajan työvoimatarpeen pysyväksi. Säännöksen esitöiden (HE 239/2010 vp s. 3) mukaan epävarmuus tarjottavan työn riittävyydestä ei yksinomaisena perusteena ole hyväksyttävä syy käyttää määräaikaisia sopimuksia. Jos yrityksen mahdollisuudet tarjota työtä tilauskannan heikkenemisen tai toimeksiantojen päättymisten vuoksi vähenevät, työnantajalla on käytössään työsopimuslaissa säädetyt keinot sopeuttaa työvoiman tarpeensa lomautusta, osa-aikaistamista tai työsuhteen päättämistä käyttäen. Jos epävarmuus toiminnan jatkuvuudesta olisi peruste käyttää toistuvia määräaikaisia sopimuksia, yrittäjänriski siirtyisi työntekijöiden kannettavaksi vähintään irtisanomisajan palkan suuruisena.

25. Lain esitöissä on lisäksi todettu, että samojen sopijapuolten kesken solmituissa peräkkäisissä määräaikaisissa sopimuksissa perusteelta edellytettävä painavuus kasvaa määräaikaisten sopimusten määrän kasvaessa. Mitä useampia peräkkäisiä määräaikaisia sopimuksia tehdään, sitä vahvemmin kasvaa oletus työvoiman tarpeen pysyvyydestä. Työvoimatarpeen muodostuttua pysyväksi työnantajalla ei ole enää oikeutta jatkaa sopimussuhdetta määräaikaisena (HE s. 4).

26. Vuonna 2001 voimaan tulleella työsopimuslailla on saatettu voimaan määräaikaista työtä koskeva neuvoston direktiivi 1999/70/EY. Direktiivillä on pantu täytäntöön Euroopan ammatillisen yhteisjärjestön (EAY), Euroopan teollisuuden ja työnantajain keskusjärjestön (UNICE) ja julkisten yritysten Euroopan keskuksen (CEEP) tekemä määräaikaista työtä koskeva puitesopimus, jossa oli sovittu tietyistä työntekijöiden suojaa koskevista vähimmäisvaatimuksista. Näistä yksi on puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan vaatimus siitä, että jäsenvaltioiden on otettava käyttöön yksi tai useita seuraavista toimenpiteistä perättäisiin määräaikaisiin työsopimuksiin liittyvien väärinkäytösten ehkäisemiseksi: a perustellut syyt työsopimusten uudistamiselle, b perättäisten määräaikaisten työsopimusten enimmäiskesto tai c tällaisten työsopimusten uudistamisen lukumäärä. Direktiivi ei ole esteenä sille, että kansallisesti työntekijän suoja on säädetty laajemmaksi kuin mitä direktiivi edellyttää, kunhan vaatimukset eivät sinänsä ole unionin oikeuden vastaisia.

27. Unionin tuomioistuin on oikeuskäytännössään useassa tapauksessa katsonut, että määräaikaisten työsopimusten tai -suhteiden uudistaminen sellaisten tarpeiden tyydyttämiseksi, jotka eivät tosiasiassa ole luonteeltaan väliaikaisia vaan pysyviä ja jatkuvia, ei ole perusteltua määräaikaista työtä koskevan puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdassa tarkoitetulla tavalla. Määräaikaisten työsopimusten tai -suhteiden tällainen käyttö on nimittäin välittömästi vastoin puitesopimuksen perustana olevaa olettamaa siitä, että toistaiseksi voimassa olevat työsopimukset ovat vallitseva työsuhdemuoto, vaikka määräaikaiset työsopimukset ovat tyypillisiä tietyillä toimialoilla tai tietyissä ammateissa ja toiminnoissa. Puitesopimuksen 5 lausekkeen 1 kohdan a alakohdan noudattaminen edellyttää siis, että valvotaan konkreettisesti sitä, että määräaikaisten työsopimusten tai -suhteiden uudistamisella pyritään kattamaan väliaikaisia tarpeita ja ettei kansallisen lain säännöksiä käytetä tosiasiassa työnantajan pysyvien ja jatkuvien henkilöstötarpeiden kattamiseen. Kussakin tapauksessa on tutkittava kaikki asian olosuhteet ja otettava huomioon erityisesti niiden perättäisten sopimusten lukumäärä, joita saman henkilön kanssa on tehty tai jotka on tehty samojen työtehtävien suorittamiseksi, sen estämiseksi, että työnantajat käyttävät väärin määräaikaisia työsopimuksia tai -suhteita, mukaan luettuna ne, jotka ulkoisesti vaikuttavat tehdyn sijaishenkilöstön tarpeen kattamiseksi (ks. tuomio 26.11.2014, Mascolo ym., C-22/13, C-61/13 - C-63/13 ja C-418/13, EU:C:2014:2401, 100 – 102 kohdat).

Arviointi tässä tapauksessa

28. Asiassa on riidatonta, että yhtiö on ottanut palvelukseensa uusia vakituisia työntekijöitä myös sinä aikana, kun A työskenteli määräaikaisissa työsuhteissa. Yhtiö on lisäksi syksyllä 2011 suunnitellut palkkaavansa yhtiössä vuokratyöntekijänä työskennelleen D:n toistaiseksi voimassa olevaan, kokoaikaiseen työsuhteeseen. D oli kuitenkin jatkanut työntekoa yhtiössä kokoaikaisena vuokratyöntekijänä.

29. Korkein oikeus katsoo hovioikeuden tavoin, että pelkästään se, että yhtiöllä on ollut vakituisen työvoiman tarvetta varastotyöntekijän tehtäviin, ei merkitse sitä, ettei yhtiöllä olisi ollut tarvetta myös tilapäiselle lisätyövoimalle. Asiassa onkin edellä todetusti selvitetty, että yhtiöllä on ollut tällaiselle työvoimalle tarvetta muun muassa toiminnan kausivaihteluiden vuoksi ja että A:n yksittäisille määräaikaisille työsopimuksille on ollut laissa tarkoitetut perustellut syyt.

30. Se, että yhtiö ja A ovat sopineet puitesopimuksella eräistä A:n kanssa solmittavien määräaikaisten työsopimusten ehdoista, viittaa siihen, että lisätyövoiman tarve varastotöissä on ollut ainakin toistuvaa. Puitesopimus ei kuitenkaan vielä sellaisenaan riitä osoittamaan, että yhtiössä olisi ollut A:lle pysyvästi tarjolla kokoaikaista varastotyötä.

31. Työvoiman tarpeen pysyvyyteen A:n tekemissä töissä sen sijaan viittaa se, että A on työskennellyt puitesopimuksen nojalla puolentoista vuoden aikana useassa määräaikaisessa työsuhteessa ja kokoaikaisesti kaksi pidempää, usean kuukauden mittaista jaksoa. Näiden pidempien jaksojen välissäkin A on työskennellyt osa-aikaisesti lyhyitä ajanjaksoja, mutta toisaalta ollut työskentelemättä useita viikkojen pituisia jaksoja. Paitsi yhtiön esittämiä perusteita kunkin sopimuksen määräaikaisuudelle huomioon on otettava erityisesti A:n työskentelyn verraten lyhyt kokonaiskesto ja se, että huomattava osa lukumääräisesti sinänsä useasta määräaikaisesta työsuhteesta on ollut kestoltaan varsin lyhyitä. Korkein oikeus katsoo, että A:n työsopimusten lukumäärän tai niiden yhteenlasketun keston taikka niistä muodostuvan kokonaisuuden perusteella ei vielä voida tehdä päätelmää A:n tekemän työn tarpeen pysyvyydestä määräaikaisia työsopimuksia solmittaessa.

32. Työsopimuslain 6 luvun 1 §:n 1 momentin mukaan määräaikainen työsopimus päättyy ilman irtisanomista määräajan päättyessä tai sovitun työn valmistuessa. A:n viimeisin määräaikainen työsopimus on päättynyt 5.1.2012. Kun erillisestä irtisanomisajasta ei ollut sovittu, A:lla ei ole ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan tai korvaukseen työsopimuksen perusteettomasta päättymisestä.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Outi Anttila.

Työnantaja oli irtisanonut A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen taloudellisista ja tuotannollisista syistä, koska A:n työtehtävät olivat olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet. Työnantaja oli ennen A:n irtisanomista ja sen jälkeen ottanut samankaltaisiin työtehtäviin sellaisia työntekijöitä, joita oli tarvittaessa kutsuttu töihin lyhyisiin määräaikaisiin työsuhteisiin.

Kysymys siitä, mitä merkitystä määräaikaisen lisätyövoiman käytöllä oli irtisanomisen perusteen laillisuutta arvioitaessa.

Kysymys myös siitä, oliko työsopimus jatkunut työsopimuslain 6 luvun 5 §:n mukaisesti toistaiseksi voimassa olevana A:n jatkettua yhtiön kanssa sopimansa mukaisesti työskentelyä yhtiössä irtisanomisajan päättymisen jälkeen.

TSL 6 luku 5 §
TSL 7 luku 1 §
TSL 7 luku 3 §
TSL 7 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli 21.3.2011 lukien työskennellyt B Oy:n palveluksessa Turun lentoasemalla turvatarkastajana ja lähtöselvittäjänä toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. Yhtiössä oli 12.9.2012 ja 24.10.2012 välisenä aikana käyty yhteistoimintaneuvottelut, joiden taustalla oli muun ohella yhtiön asiakkaan Ryanair Ltd:n (jäljempänä myös Ryanair) ilmoitus siitä, että se lopettaa liikennöinnin Turun lentokentällä. A:n työsopimus oli 12.2.2013 irtisanottu taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä päättymään 12.3.2013. Alkuvuonna 2013 oli irtisanottu myös kolme muuta työntekijää. Yhtiö oli irtisanomisaikana esittänyt A:lle allekirjoitettavaksi irtisanomisilmoituksen muutos -nimisen asiakirjan, jonka mukaan tämä jatkaisi työskentelyä 30.9.2013 asti. A ei ollut suostunut allekirjoittamaan asiakirjaa mutta oli kuitenkin jatkanut työskentelyä yhtiön palveluksessa mainittuun päivämäärään asti. Yhtiö oli ennen A:n irtisanomista ja sen jälkeen käyttänyt turvatarkastajan tehtävissä myös niin sanottuja tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä.

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 15 kuukauden palkkaa vastaava määrä sekä irtisanomisajan palkka, molemmat määrät korkoineen.

Yhtiössä tarjolla ollut työ ei ollut vähentynyt pysyvästi ja olennaisesti. Yhtiö oli irtisanomisen aikoihin lisännyt tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden käyttöä, ja he olivat tehneet töitä, josta A oli irtisanottu. A olisi voitu sijoittaa näihin tehtäviin.

Yhtiö oli irtisanomisen jälkeen yksipuolisesti peruuttanut irtisanomisen ja antanut A:n työskennellä syyskuun loppuun 2013 saakka. Työsuhde oli työsopimuslain 6 luvun 5 §:n mukaisesti jatkunut hiljaisesti hyväksymällä toistaiseksi voimassa olevana irtisanomisajan päätyttyä 12.3.2013. Työsuhteen päättäminen olisi edellyttänyt uutta työsopimuksen päättämisperustetta.

Vastaus

Yhtiö vaati, että kanne hylätään.

A:n irtisanomisaikaa oli hänen suullisella hyväksynnällään pidennetty. Kysymys ei ollut ollut irtisanomisen peruuttamisesta ja työsuhteen hiljaisesta pidentämisestä. A:n työtehtäviä ei ollut korvattu käyttämällä tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä, vaan tällaisen työvoiman käyttö oli jo vuosia liittynyt kausivaihteluihin ja ruuhkahuippujen tasoittamiseen. Kysymys ei ollut ollut uusista työntekijöistä. Irtisanomisten lisäksi yhtiö oli vähentänyt merkittävästi tarvittaessa töihin kutsuttujen työntekijöiden käyttöä.

Käräjäoikeuden tuomio 29.10.2014

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että yhtiössä tarjolla ollut työ oli olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden tekemien työtuntien määrä oli yhtiössä vähentynyt olennaisesti verrattaessa vuosia 2012 – 2014. Työtunneissa oli lisäksi jokaisena vuonna selvästi havaittavaa kausivaihtelua siten, että kesää kohti mentäessä tuntien määrä oli kasvanut, kun taas kesän jälkeen tuntien määrä oli vähentynyt.

Asiassa oli edelleen selvitetty, että tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä oli yhtiössä käytetty jo pitkään tasoittamaan toiminnan kausivaihteluita. Kanteessa mainitut tarvittaessa töihin kutsuttavat työntekijät olivat työskennelleet yhtiön palveluksessa tuntityöntekijöinä jo ennen A:n irtisanomista. Työntekijöitä ei voinut heidän työsopimustensa sanamuotokaan huomioon ottaen verrata uusiin työntekijöihin. Heitä käytettiin tasaamaan työvoiman tarpeen kausivaihteluita eikä korvaamaan vakituista henkilökuntaa. Yhtiön ei ollut tällaista työvoimaa käyttämällä näytetty pyrkineen A:n työsuhdeturvan kiertämiseen.

Se, että yhtiössä oli käytetty tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä, ei sellaisenaan osoittanut, että yhtiössä tarjolla ollut työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi, kun muu asiassa esitetty näyttö tuki vastakohtaista päätelmää.

Myöskään se, että A oli työskennellyt yhtiössä määräaikaisena vakituisten työntekijöiden kesälomien sijaisena vielä irtisanomisen jälkeen, ei osoittanut, että tarjolla oleva työ ei olisi vähentynyt. Lisätyövoiman käyttämisen oli näytetty johtuneen työn luonteen aiheuttamasta työn määrän vaihtelusta.

Työsuhteen väitetyn hiljaisen pidentämisen osalta käräjäoikeus totesi, että yhtiö oli irtisanomisaikana esittänyt A:lle irtisanomisilmoituksen muutos -nimisen, 8.3.2013 päivätyn asiakirjan, jota A ei ollut suostunut allekirjoittamaan. A oli häntä kuultaessa kertonut ilmoittaneensa, ettei hän suostunut määräaikaiseen työsuhteeseen. Hän oli kuitenkin asemapäällikön kanssa sopinut, että hän jatkaa syyskuun loppuun asti toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Asemapäällikkö oli häntä kuultaessa kertonut, että kyse oli ollut irtisanomisajan pidennyksestä ja että A oli palkattu määräajaksi tuuraamaan.

Käräjäoikeus katsoi A:n omastakin kertomuksesta ilmenneen, että hän oli ymmärtänyt ja ollut tietoinen, että työsuhde jatkui vain määräajan. Sillä seikalla, oliko työ tulkittavissa määräaikaiseksi työsuhteeksi vai irtisanomisajan pidennykseksi, ei ollut merkitystä. Kysymys ei ollut työsopimuslain 6 luvun 5 §:ssä tarkoitetusta työsuhteen hiljaisesta pidennyksestä, joten A:lla ei ollut oikeutta irtisanomisajan palkkaan.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Inka Grönqvist.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.10.2015

A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa. Yhtiö vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esa Hakala, Ari Kyllönen (eri mieltä) ja Risto Niemiluoto.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kyllönen katsoi näyttämättä jääneen, että asianosaiset olisivat tehneet määräaikaisen työsopimuksen tai että yhtiö olisi esittänyt sille laillisen perusteen. Työsuhde oli sen vuoksi jatkunut toistaiseksi voimassa olevana. Lisäksi hän lausui, että tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden työsopimusten mukaan kukin työvuoro muodosti oman määräaikaisen työsuhteensa. Sen vuoksi yhtiön olisi tullut tarjota työtä ensisijaisesti A:lle. Kyllönen katsoi selvitetyksi, että yhtiö oli lisännyt tällaisen työvoiman käyttöä kesällä 2013. Lisäksi se, että A:n oli annettu työskennellä yhtiön palveluksessa 30.9.2013 asti, osoitti osaltaan, ettei yhtiössä tarjolla ollut työ ollut 12.3.2013 olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Näillä perusteilla Kyllönen hyväksyi kanteen kahdeksan kuukauden palkkaa vastaavan määrän osalta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko hänen työsopimuksensa päättämiselle ollut laillinen peruste. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muulta osalta siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan A toisti kanteensa.

Yhtiö vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä oli siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä A:lle ei myönnetty valituslupaa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa Turun lentoasemalla 21.3.2011 lähtien turvatarkastajana ja lähtöselvittäjänä toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella. Yhtiössä on 12.9. ja 24.10.2012 välisenä aikana käyty yhteistoimintaneuvottelut, joiden taustalla on muun ohella ollut yhtiön asiakkaan Ryanair Ltd:n ilmoitus siitä, että se ei enää jatka liikennöintiä Turun lentokentällä. A:n työsopimus on 12.2.2013 irtisanottu päättymään 12.3.2013. Irtisanomisen syyksi yhtiö on ilmoittanut tuotannolliset ja taloudelliset syyt. A on kuitenkin jatkanut työskentelyä yhtiössä 30.9.2013 asti. Yhtiö on ennen A:n irtisanomista ja sen jälkeen käyttänyt turvatarkastajan tehtävissä useita niin sanottuja tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä.

2. A on kanteessaan vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä ensisijaisesti sillä perusteella, että hänen työsuhteensa oli jatkunut toistaiseksi voimassa olevana irtisanomisajan päätyttyä, koska yhtiö oli sallinut hänen jatkaa työskentelyä ja siten hiljaisesti hyväksymällä jatkanut työsuhdetta. Toissijaisesti A on katsonut, että irtisanomiselle ei ollut ollut taloudellisia ja tuotannollisia perusteita siihen nähden, että yhtiö oli lisännyt tarvittaessa työhön kutsuttavien henkilöiden käyttöä tehtävissä, joista A oli irtisanottu, eikä näitä tehtäviä ollut tarjottu A:lle.

3. Yhtiön vastustettua kannetta alemmat oikeudet ovat hylänneet sen katsoen ensiksi, että A:n työsopimussuhdetta ei ollut hiljaisesti jatkettu toistaiseksi voimassa olevana. Tätä kysymystä arvioitaessa merkitystä ei ollut sillä, oliko työn jatkuminen irtisanomisajan jälkeen tulkittava määräaikaiseksi työsopimukseksi tai irtisanomisajan pidennykseksi. Toiseksi alemmat oikeudet ovat katsoneet, että tarjolla ollut työ oli yhtiössä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olivat olleet tasaamassa ruuhkahuippuja eikä heitä ollut verrattava uusiin työntekijöihin. Tällainen tilapäinen lisätyövoiman käyttö ei sellaisenaan osoittanut, että yhtiössä tarjolla ollut työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi.

4. A:lle asiassa myönnetty valituslupa on rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla koskemaan kysymystä, onko hänen työsopimuksensa päättämiselle ollut laillinen peruste. Mainitun pykälän 3 momentin nojalla Korkein oikeus perustaa tätä kysymystä koskevan arvionsa hovioikeuden hyväksymän käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa todettuihin seikkoihin.

5. Asiassa on kysymys ensin siitä, onko A:n työsuhde päätetty ilman lainmukaista päättämisperustetta sen vuoksi, että hänen työsuhteensa olisi työsopimuslain 6 luvun 5 §:n mukaisesti jatkunut toistaiseksi voimassa olevana, koska yhtiö oli sallinut hänen jatkaa työskentelyä ja siten hiljaisesti hyväksynyt työsuhteen jatkumisen.

6. Toiseksi kysymys on siitä, onko yhtiöllä ollut taloudelliset ja tuotannolliset perusteet irtisanoa A:n työsopimus tarjolla olleen työn olennaisen ja pysyvän vähentymisen vuoksi siihen nähden, että yhtiö on ennen irtisanomista ja sen jälkeen käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä samoissa tehtävissä, joissa A oli työskennellyt. Kysymys on erityisesti siitä, onko tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä pidettävä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina uusina työntekijöinä, sekä siitä, onko mainitun luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön velvollisuus tarjota irtisanomisen vaihtoehtona A:lle muuta työtä koskenut myös sitä työtä, jota tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olivat tehneet.

Työsuhteen hiljainen pidennys

7. Sopimussuhteen hiljaista pidennystä koskevassa työsopimuslain 6 luvun 5 §:ssä säädetään, että jos työnantaja sallii työntekijän jatkaa työtä sopimuskauden tai irtisanomisajan päättymisen jälkeen, katsotaan sopimussuhdetta jatketun toistaiseksi. Työsopimuslain 6 luvun 2 §:n 2 momentin mukaan irtisanomisaika voidaan sopia enintään kuudeksi kuukaudeksi. Jos on sovittu pidemmästä ajasta, tämän sijasta on noudatettava kuuden kuukauden irtisanomisaikaa.

8. Työsopimuslain säätämiseen johtaneen hallituksen esityksen (HE 157/2000 vp s. 93) mukaan lain 6 luvun 5 § tulee sovellettavaksi ensinnäkin silloin, kun työnantaja sallii työntekijän jatkaa työntekoa sovitun työsopimuskauden päättymisen tai sovitun työn tai työkohteen valmistumisen jälkeen. Toiseksi pykälässä säädetään nimenomaisesti työsuhteen jatkumisesta toistaiseksi myös silloin, kun työnantaja sallii työntekijän jatkaa työntekoa irtisanomisajan päättymisen jälkeen. Sopimussuhteen hiljainen pidennys edellyttää, että työnteko jatkuu työnantajan suostumuksella tai ainakin niin, että työnantaja tietoisena työnteon jatkamisesta ei puutu asiaan.

9. Edelleen hallituksen esityksessä todetaan, että määräaikainen sopimus muuttuu sopimussuhteen hiljaisen pidennyksen myötä toistaiseksi voimassa olevaksi. Jos työnteko sen sijaan jatkuu työnantajan ja työntekijän sopimuksen tai yhteisen käsityksen mukaan rajoittuen vain seuraavaan työkohteeseen, sopimusta katsotaan jatketun uudella määräaikaisella sopimuksella. Jos sopijapuolet ovat erimielisiä siitä, jatkettiinko sopimusta uudella määräaikaisella sopimuksella vai salliko työnantaja jatkaa työntekoa pykälässä tarkoitetulla tavalla, työsuhteen kestoa koskevassa riidassa näyttövelvollisuus on sillä, joka väittää sovitun uudesta määräaikaisesta sopimuksesta (HE 157/2000 vp s. 93).

10. A:n työsopimus on 12.2.2013 irtisanottu päättymään 12.3.2013. Riidatonta on, että irtisanomisaikana hänelle on annettu allekirjoitettavaksi irtisanomisilmoituksen muutos ­-niminen asiakirja, jonka mukaan työsuhde jatkuisi 30.9.2013 asti. A ei ole allekirjoittanut asiakirjaa, mutta hän on jatkanut työskentelyä yhtiössä. Käräjäoikeuden tuomiossa selostetusta A:n kertomuksesta ilmenee, että hän oli ilmoittanut, ettei hän suostunut määräaikaiseen työhön. Hän on kuitenkin kertonut sopineensa esimiehensä kanssa työskentelyn jatkamisesta 30.9.2013 asti toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa. Yhtiön edustaja MP on puolestaan kertonut, että kyseessä oli irtisanomisajan pidennys ja A:n palkkaaminen määräajaksi tuuraamaan.

11. Osapuolet ovat edellä selostetuin tavoin irtisanomisaikana sopineet työskentelyn jatkamisesta 30.9.2013 asti. A on nimenomaisesti kiistänyt sopineensa määräaikaisesta työsopimuksesta ja yhtiökin on katsonut, että kyse oli ollut irtisanomisajan pidennyksestä. Näin ollen A:n ja yhtiön on katsottava sopineen siitä, että heidän välisensä toistaiseksi voimassa ollut työsopimus jatkui vielä irtisanomisajan jälkeen yhdessä sovittuun päivämäärään asti. Molempien osapuolten tiedossa on ollut, että toiminnan kausivaihteluista johtuen kesäaikana on yhtiössä ollut lisätyövoiman tarvetta. Korkein oikeus katsoo, että näissä olosuhteissa tällaisen sopimisen toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen päättymisestä sovittuna ajankohtana vasta irtisanomisajan jälkeen ei ole perusteltua katsoa merkinneen hiljaista sopimista siitä, että työsopimus jatkuisi sovitun päättymisajankohdan jälkeenkin toistaiseksi voimassa olevana.

12. Edellä selostetuilla perusteilla A:n vaatimukset ovat perusteettomia siltä osin kuin ne perustuvat siihen, että sopimussuhde oli irtisanomisajan jälkeen jatkunut työsopimuslain 6 luvun 5 §:n nojalla toistaiseksi voimassa olevana.

Onko irtisanomiselle ollut taloudelliset ja tuotannolliset perusteet

Sovellettavat säännökset

13. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin saman luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan perustetta irtisanomiseen ei ole ainakaan silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka työnantajan toimintaedellytykset eivät ole vastaavana aikana muuttuneet. Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä.

Selvitys työn vähentymisestä ja lisätyövoiman käytöstä

14. Alemmat oikeudet ovat katsoneet selvitetyksi, että Ryanairin toiminnassa tapahtuneet muutokset olivat aiheuttaneet B Oy:n Turun lentoasemalla tarjolla olleen työn vähentymistä A:n irtisanomishetkellä olennaisesti ja pysyvästi. Myös tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden tekemien töiden määrä oli vähentynyt olennaisesti vuodesta 2012 vuoteen 2014. Esitetystä selvityksestä ilmenee, että A:n irtisanomisen 12.2.2013 jälkeen tarvittaessa työhön kutsuttavilla työntekijöillä on teetetty töitä vain satunnaisesti ennen toukokuuta 20l3. Tämän jälkeen tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät ovat tehneet reilusti yli 40 tuntia viikossa aina syyskuun puoliväliin asti. Lokakuun 2013 ja joulukuun 2013 välisenä aikana tarvittaessa töihin kutsuttavilla työntekijöillä on LV:tä lukuun ottamatta teetetty töitä vain satunnaisesti ja lyhytkestoisesti. LV:nkin tekemät työtunnit ovat lokakuussa olleet lähinnä koulutusta ja harjoittelua, ja ne ovat vähentyneet marraskuusta 2013 lähtien.

15. Yhtiöllä on siten lähtökohtaisesti ollut taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtunut peruste vähentää työvoimaa Turun lentoasemalla. Perustetta irtisanomiseen ei kuitenkaan ole silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet. Asiassa on tältä osin kysymys siitä, mikä merkitys irtisanomisperusteen arvioinnissa on sillä, että yhtiö on käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä samoissa tehtävissä, joista A on irtisanottu.

Lisätyövoiman käytön merkitys irtisanomisperusteen arvioinnissa

16. Korkein oikeus toteaa, että merkitystä tämän kysymyksen arvioinnissa on ensinnäkin sillä, ovatko tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olleet toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa vai onko kukin heidän suorittamansa työjakso muodostanut oman määräaikaisen, tuon työjakson voimassa olleen työsopimuksen. Määräaikaisen työntekijän työsuhteen jatkaminen määräajan päättyessä voidaan nimittäin rinnastaa uuden työntekijän ottamiseen, mikä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisesti osoittaa, ettei perustetta toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen irtisanomiselle taloudellisista tai tuotannollisista syistä ole. Sitä vastoin sen, että työnantaja jatkaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevien, tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden käyttöä irtisanomisen jälkeen, ei voida välttämättä katsoa merkitsevän työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista.

17. Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon myös se, onko tarvittaessa työhön kutsuttavan lisätyövoiman käyttö ollut tilapäistä vai pysyvää. Tällaisen lisätyövoiman käyttö tilapäisesti esimerkiksi sesonkiluonteisten ruuhkahuippujen tasoittamiseksi ei vielä sellaisenaan osoita sitä, että tarjolla oleva vakituinen työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Jos sen sijaan tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä käytetään muutoinkin kuin tilapäisesti ja etenkin jos heitä on runsaasti, tämä voi viitata siihen, että tarjolla oleva työ ei ole olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Työnantaja ei siten voi irtisanomisen jälkeen lisätä pysyvästi tilapäisen työvoimansa käyttöä antamalla heille lisätyötä, johon irtisanottu työntekijä olisi soveltunut.

18. Yhtiössä A:n työsuhteen päättymisen jälkeen työskennelleet tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät ovat kukin solmineet helmikuun 2005 ja helmikuun 2012 välisenä aikana työsopimukseksi otsikoidun sopimuksen, jossa on sovittu työsuhteen keskeisistä ehdoista. Sopimuksen voimassaolo on määritelty sopimuksessa seuraavasti: "Erikseen kutsuttava työntekijä, jonka työsopimus on voimassa erikseen kunkin työtehtävän ajan." Sopimuksen mukaan työaika sovitaan kulloinkin erikseen.

19. Asiassa on riidatonta, että tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden kukin työjakso on heidän sopimustensa mukaisesti muodostanut oman määräaikaisen työsopimuksensa. Näin ollen heitä voidaan tässä mielessä pitää uusina työntekijöinä. Asiassa on kuitenkin selvitetty, että yhtiö on käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia määräaikaisia työntekijöitään tasoittamaan toiminnan kausivaihteluita. Korkein oikeus katsoo, että tällainen lisätyövoiman tilapäinen käyttö ei merkitse sitä, että toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa työskennelleiden työntekijöiden tekemä kokoaikainen työ ei olisi yhtiön osoittamalla tavalla vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Tähän nähden on perusteltua katsoa, että yhtiöllä on ollut taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtunut peruste A:n toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen irtisanomiselle, vaikka yhtiö on hänen työsopimuksensa irtisanomisen jälkeenkin jatkanut palveluksessaan olleiden tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden käyttämistä tilapäisesti ruuhkahuippujen tasoittamiseksi niissä tehtävissä, joita A oli suorittanut.

Työntarjoamisvelvollisuus

20. Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentista kuitenkin vielä seuraa, että A:n työsopimusta ei ole saanut irtisanoa, jos hän on ollut sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Asiassa on tältä osin Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, olisiko tarvittaessa työhön kutsuttaville työntekijöille osoitettua määräaikaista työtä tullut tarjota ensisijaisesti A:lle.

21. Oikeuskäytännössä on katsottu, että työnantajalla on velvollisuus tarjota irtisanottavalle myös määräaikaista työtä (TT 2006:70, TT 2011:87). Tällaisen työn tarjoamisvelvollisuutta irtisanottavalle irtisanomisen vaikutusten lykkäämiseksi voidaan pitää perusteltuna silloin, jos tarjolla oleva työ ei ole aivan satunnaista ja lyhytkestoista.

22. A on jatkanut työskentelyä yhtiössä 30.9.2013 asti. Asiassa esitetyn selvityksen mukaan tämän jälkeen tarvittaessa työhön kutsuttavilla työntekijöillä on LV:tä lukuun ottamatta teetetty töitä vain satunnaisesti ja lyhytkestoisesti. Työvuorolistoista ilmenee, että LV:n lokakuussa 2013 tekemät työtunnit ovat sisältäneet paljon koulutusta ja harjoittelua ja että hänenkin tekemänsä työtunnit ovat vähentyneet merkittävästi marraskuusta 2013 lähtien. Nämä seikat huomioon ottaen Korkein oikeus katsoo, että yhtiö ei ole laiminlyönyt työsopimuslain 7 luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettua velvollisuuttaan tarjota työtä A:lle.

Johtopäätös

23. Edellä mainituilla perusteilla Korkein oikeus katsoo, että B Oy:llä on ollut taloudelliset ja tuotannolliset perusteet irtisanoa A:n työsopimus. Hänen työsopimuksensa päättämiselle on siten ollut laillinen peruste.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomion lopputulosta ei muuteta.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Outi Anttila.

Työnantaja oli irtisanonut A:n toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen taloudellisista ja tuotannollisista syistä, koska A:n työtehtävät olivat olennaisesti ja pysyvästi vähentyneet. Työnantaja oli ennen A:n irtisanomista ja sen jälkeen ottanut samankaltaisiin työtehtäviin sellaisia työntekijöitä, joita oli tarvittaessa kutsuttu töihin lyhyisiin määräaikaisiin työsuhteisiin.

Kysymys siitä, mitä merkitystä määräaikaisen lisätyövoiman käytöllä oli irtisanomisperusteen laillisuutta arvioitaessa.

TSL 7 luku 1 §
TSL 7 luku 3 §
TSL 7 luku 4 §

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Asian tausta

A oli 1.11.2011 lukien työskennellyt B Oy:n palveluksessa Turun lentoasemalla lentomatkustajien palvelutehtävissä toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa. Yhtiössä oli 12.9.2012 ja 24.10.2012 välisenä aikana käyty yhteistoimintaneuvottelut, joiden taustalla oli muun ohella yhtiön asiakkaan Ryanair Ltd:n (jäljempänä myös Ryanair) ilmoitus siitä, että se lopettaa liikennöinnin Turun lentokentällä. A:n työsopimus oli 12.2.2013 irtisanottu taloudellisilla ja tuotannollisilla syillä päättymään 12.3.2013. Alkuvuonna 2013 oli irtisanottu myös kolme muuta työntekijää. Yhtiö oli keväällä, kesällä ja syksyllä 2013 käyttänyt turvatarkastajan tehtävissä myös niin sanottuja tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä. Myös A oli solminut yhtiön kanssa erikseen työhön kutsuttavan työntekijän työsopimuksen 1.6.2013 ja 19.2.2014 väliseksi ajaksi.

Kanne Vantaan käräjäoikeudessa

A vaati, että yhtiö velvoitetaan suorittamaan hänelle korvauksena työsuhteen perusteettomasta päättämisestä 15 kuukauden palkkaa vastaava määrä korkoineen.

Yhtiössä tarjolla ollut työ ei ollut vähentynyt pysyvästi ja olennaisesti. Yhtiö oli irtisanomisen aikoihin lisännyt tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden käyttöä, ja he olivat tehneet töitä, joista A oli irtisanottu. A olisi voitu sijoittaa näihin tehtäviin.

Vastaus

Yhtiö vaati, että kanne hylätään.

A:n työtehtäviä ei ollut korvattu käyttämällä tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä, vaan tällaisen työvoiman käyttö oli jo vuosia liittynyt kausivaihteluihin ja ruuhkahuippujen tasoittamiseen. Kysymys ei ollut ollut uusista työntekijöistä. Irtisanomisten lisäksi yhtiö oli vähentänyt merkittävästi tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden käyttöä.

Käräjäoikeuden tuomio 29.10.2014

Käräjäoikeus katsoi näytetyksi, että yhtiössä tarjolla ollut työ oli olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Tarvittaessa töihin kutsuttavien työntekijöiden tekemien työtuntien määrä oli yhtiössä vähentynyt olennaisesti verrattaessa vuosia 2012 – 2014. Työtunneissa oli lisäksi jokaisena vuonna selvästi havaittavaa kausivaihtelua siten, että kesää kohti mentäessä tuntien määrä oli kasvanut, kun taas kesän jälkeen tuntien määrä oli vähentynyt.

Asiassa oli edelleen selvitetty, että tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä oli yhtiössä käytetty jo pitkään tasoittamaan toiminnan kausivaihteluita. Kanteessa mainitut tarvittaessa töihin kutsuttavat työntekijät olivat työskennelleet yhtiön palveluksessa tuntityöntekijöinä jo ennen A:n irtisanomista. Työntekijöitä ei voinut heidän työsopimustensa sanamuotokaan huomioon ottaen verrata uusiin työntekijöihin. Heitä käytettiin tasaamaan työvoiman tarpeen kausivaihteluita eikä korvaamaan vakituista henkilökuntaa. Yhtiön ei ollut tällaista työvoimaa käyttämällä näytetty pyrkineen A:n työsuhdeturvan kiertämiseen.

Se, että yhtiössä oli käytetty tarvittaessa töihin kutsuttavia työntekijöitä, ei sellaisenaan osoittanut, että yhtiössä tarjolla ollut työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi, kun muu asiassa esitetty näyttö tuki vastakohtaista päätelmää.

Käräjäoikeus hylkäsi kanteen.

Asian on ratkaissut käräjätuomari Inka Grönqvist.

Helsingin hovioikeuden tuomio 15.10.2015

A valitti hovioikeuteen ja toisti kanteensa. Yhtiö vaati, että valitus hylätään.

Hovioikeus ei muuttanut käräjäoikeuden tuomiota.

Asian ovat ratkaisseet hovioikeuden jäsenet Esa Hakala, Ari Kyllönen (eri mieltä) ja Risto Niemiluoto.

Eri mieltä ollut hovioikeudenneuvos Kyllönen lausui, että tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden työsopimusten mukaan kukin työvuoro muodosti oman määräaikaisen työsuhteensa. Sen vuoksi yhtiön olisi tullut tarjota työtä ensisijaisesti A:lle. Kyllönen katsoi selvitetyksi, että yhtiö oli lisännyt tällaisen työvoiman käyttöä kesällä 2013. Lisäksi se, että samaan aikaan irtisanotun D:n oli annettu työskennellä yhtiön palveluksessa 30.9.2013 asti, osoitti osaltaan, ettei yhtiössä tarjolla ollut työ ollut olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Näillä perusteilla Kyllönen hyväksyi kanteen kuuden kuukauden palkkaa vastaavan määrän osalta.

Muutoksenhaku Korkeimmassa oikeudessa

A:lle myönnettiin valituslupa oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla rajoitettuna koskemaan kysymystä, onko hänen työsopimuksensa päättämiselle ollut laillinen peruste. Kysymys valitusluvan myöntämisestä muulta osalta siirrettiin ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä.

Valituksessaan A toisti kanteensa.

Yhtiö vaati vastauksessaan valituksen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Ratkaisu valituslupahakemukseen

Siltä osin kuin kysymys valitusluvan myöntämisestä oli siirretty ratkaistavaksi valituksen käsittelyn yhteydessä A:lle ei myönnetty valituslupaa.

Pääasiaratkaisun perustelut

Asian tausta ja kysymyksenasettelu

1. A on työskennellyt B Oy:n palveluksessa Turun lentoasemalla 1.11.2011 lähtien lentomatkustajien palvelutehtävissä toistaiseksi voimassa olleen työsopimuksen perusteella. Yhtiössä on 12.9. ja 24.10.2012 välisenä aikana käyty yhteistoimintaneuvottelut, joiden taustalla on muun ohella ollut yhtiön asiakkaan Ryanair Ltd:n ilmoitus siitä, että se ei enää jatka liikennöintiä Turun lentokentällä. A:n työsopimus on 12.2.2013 irtisanottu päättymään 12.3.2013. Irtisanomisen syyksi yhtiö on ilmoittanut tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Yhtiö on ennen A:n irtisanomista ja sen jälkeen käyttänyt samoissa lentomatkustajien palvelutehtävissä useita niin sanottuja tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä.

2. A on kanteessaan vaatinut yhtiön velvoittamista suorittamaan korvausta työsuhteen perusteettomasta päättämisestä. A on katsonut, että irtisanomiselle ei ollut ollut taloudellisia ja tuotannollisia perusteita siihen nähden, että yhtiö oli lisännyt tarvittaessa työhön kutsuttavien henkilöiden käyttöä tehtävissä, joista A oli irtisanottu, eikä näitä tehtäviä ollut tarjottu A:lle.

3. Yhtiön vastustettua kannetta alemmat oikeudet ovat hylänneet sen katsoen, että tarjolla ollut työ oli yhtiössä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olivat olleet tasaamassa ruuhkahuippuja eikä heitä ollut verrattava uusiin työntekijöihin. Tällainen tilapäinen lisätyövoiman käyttö ei sellaisenaan osoittanut, että yhtiössä tarjolla ollut työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi.

4. A:lle asiassa myönnetty valituslupa on rajoitettu oikeudenkäymiskaaren 30 luvun 3 §:n 2 momentin 2 kohdan nojalla koskemaan kysymystä, onko hänen työsopimuksensa päättämiselle ollut laillinen peruste. Mainitun pykälän 3 momentin nojalla Korkein oikeus perustaa tätä kysymystä koskevan arvionsa hovioikeuden hyväksymän käräjäoikeuden ratkaisun perusteluissa todettuihin seikkoihin.

5. Asiassa on kysymys siitä, onko yhtiöllä ollut taloudelliset ja tuotannolliset perusteet irtisanoa A:n työsopimus tarjolla olleen työn olennaisen ja pysyvän vähentymisen vuoksi siihen nähden, että yhtiö on ennen irtisanomista ja sen jälkeen käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä samoissa tehtävissä, joissa A oli työskennellyt. Kysymys on erityisesti siitä, onko tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä pidettävä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettuina uusina työntekijöinä, sekä siitä, onko mainitun luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettu yhtiön velvollisuus tarjota irtisanomisen vaihtoehtona A:lle muuta työtä koskenut myös sitä työtä, jota tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olivat tehneet.

Sovellettavat säännökset

6. Työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan työnantaja saa irtisanoa toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen vain asiallisesta ja painavasta syystä. Saman luvun 3 §:n 1 momentin mukaan työnantaja saa irtisanoa työsopimuksen, kun tarjolla oleva työ on taloudellisista, tuotannollisista tai työnantajan toiminnan uudelleenjärjestelyistä johtuvista syistä vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Työsopimusta ei kuitenkaan saa irtisanoa, jos työntekijä on sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin saman luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaan perustetta irtisanomiseen ei ole ainakaan silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka hänen toimintaedellytyksensä eivät ole vastaavana aikana muuttuneet. Työsopimuslain 7 luvun 4 §:n 1 momentin mukaan työntekijälle on tarjottava ensisijaisesti hänen työsopimuksensa mukaista työtä. Jos tällaista työtä ei ole, työntekijälle on tarjottava muuta hänen koulutustaan, ammattitaitoaan tai kokemustaan vastaavaa työtä.

Selvitys työn vähentymisestä ja lisätyövoiman käytöstä

7. Alemmat oikeudet ovat katsoneet selvitetyksi, että Ryanairin toiminnassa tapahtuneet muutokset olivat aiheuttaneet B Oy:n Turun lentoasemalla tarjolla olleen työn vähentymistä A:n irtisanomishetkellä olennaisesti ja pysyvästi. Myös tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden tekemien töiden määrä oli vähentynyt olennaisesti vuodesta 2012 vuoteen 2014. Esitetystä selvityksestä ilmenee, että A:n irtisanomisen 12.2.2013 jälkeen tarvittaessa työhön kutsuttavilla työntekijöillä on teetetty töitä vain satunnaisesti ennen toukokuuta 20l3. Tämän jälkeen tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät ovat tehneet reilusti yli 40 tuntia viikossa aina syyskuun puoliväliin asti. Lokakuun 2013 ja joulukuun 2013 välisenä aikana tarvittaessa töihin kutsuttavilla työntekijöillä on LV:tä lukuun ottamatta teetetty töitä vain satunnaisesti ja lyhytkestoisesti. LV:nkin tekemät työtunnit ovat lokakuussa olleet lähinnä koulutusta ja harjoittelua, ja ne ovat vähentyneet marraskuusta 2013 lähtien.

8. Yhtiöllä on siten lähtökohtaisesti ollut taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtunut peruste vähentää työvoimaa Turun lentoasemalla. Perustetta irtisanomiseen ei kuitenkaan ole silloin, kun työnantaja on joko ennen irtisanomista tai sen jälkeen ottanut uuden työntekijän samankaltaisiin tehtäviin, vaikka työnantajan toimintaedellytykset eivät ole vastaavana aikana muuttuneet. Asiassa on tältä osin kysymys siitä, mikä merkitys irtisanomisperusteen arvioinnissa on sillä, että yhtiö on käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä samoissa tehtävissä, joista A on irtisanottu.

Lisätyövoiman käytön merkitys irtisanomisperusteen arvioinnissa

9. Korkein oikeus toteaa, että merkitystä tämän kysymyksen arvioinnissa on ensinnäkin sillä, ovatko tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät olleet toistaiseksi voimassa olleessa työsuhteessa vai onko kukin heidän suorittamansa työjakso muodostanut oman määräaikaisen, tuon työjakson voimassa olleen työsopimuksen. Määräaikaisen työntekijän työsuhteen jatkaminen määräajan päättyessä voidaan nimittäin rinnastaa uuden työntekijän ottamiseen, mikä työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdan mukaisesti osoittaa, ettei perustetta toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen irtisanomiselle taloudellisista tai tuotannollisista syistä ole. Sitä vastoin sen, että työnantaja jatkaa toistaiseksi voimassa olevassa työsuhteessa työskentelevien, tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden käyttöä irtisanomisen jälkeen, ei voida välttämättä katsoa merkitsevän työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 2 momentin 1 kohdassa tarkoitettua uuden työntekijän ottamista.

10. Asiaa arvioitaessa on kuitenkin otettava huomioon myös se, onko tarvittaessa työhön kutsuttavan lisätyövoiman käyttö ollut tilapäistä vai pysyvää. Tällaisen lisätyövoiman käyttö tilapäisesti esimerkiksi sesonkiluonteisten ruuhkahuippujen tasoittamiseksi ei vielä sellaisenaan osoita sitä, että tarjolla oleva vakituinen työ ei olisi vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Jos sen sijaan tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä käytetään muutoinkin kuin tilapäisesti ja etenkin jos heitä on runsaasti, tämä voi viitata siihen, että tarjolla oleva työ ei ole olennaisesti ja pysyvästi vähentynyt. Työnantaja ei siten voi irtisanomisen jälkeen lisätä pysyvästi tilapäisen työvoimansa käyttöä antamalla heille lisätyötä, johon irtisanottu työntekijä olisi soveltunut.

11. Yhtiössä A:n työsuhteen päättymisen jälkeen työskennelleet tarvittaessa työhön kutsuttavat työntekijät ovat kukin solmineet helmikuun 2005 ja helmikuun 2012 välisenä aikana työsopimukseksi otsikoidun sopimuksen, jossa on sovittu työsuhteen keskeisistä ehdoista. Sopimuksen voimassaolo on määritelty sopimuksessa seuraavasti: "Erikseen kutsuttava työntekijä, jonka työsopimus on voimassa erikseen kunkin työtehtävän ajan." Sopimuksen mukaan työaika sovitaan kulloinkin erikseen.

12. Asiassa on riidatonta, että tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden kukin työjakso on heidän sopimustensa mukaisesti muodostanut oman määräaikaisen työsopimuksensa. Näin ollen heitä voidaan tässä mielessä pitää uusina työntekijöinä. Asiassa on kuitenkin selvitetty, että yhtiö on käyttänyt tarvittaessa työhön kutsuttavia määräaikaisia työntekijöitään tasoittamaan toiminnan kausivaihteluita. Korkein oikeus katsoo, että tällainen lisätyövoiman tilapäinen käyttö ei merkitse sitä, että toistaiseksi voimassa olleissa työsuhteissa työskennelleiden työntekijöiden tekemä kokoaikainen työ ei olisi yhtiön osoittamalla tavalla vähentynyt olennaisesti ja pysyvästi. Tähän nähden on perusteltua katsoa, että yhtiöllä on ollut taloudellisista ja tuotannollisista syistä johtunut peruste A:n toistaiseksi voimassa olevan työsopimuksen irtisanomiselle, vaikka yhtiö on hänen työsopimuksensa irtisanomisen jälkeenkin jatkanut palveluksessaan olleiden tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden käyttämistä tilapäisesti ruuhkahuippujen tasoittamiseksi niissä tehtävissä, joita A oli suorittanut.

Työntarjoamisvelvollisuus

13. Työsopimuslain 7 luvun 3 §:n 1 momentista kuitenkin vielä seuraa, että A:n työsopimusta ei ole saanut irtisanoa, jos hän on ollut sijoitettavissa tai koulutettavissa toisiin tehtäviin luvun 4 §:ssä säädetyllä tavalla. Asiassa on tältä osin Korkeimmassa oikeudessa kysymys siitä, olisiko tarvittaessa työhön kutsuttaville työntekijöille osoitettua määräaikaista työtä tullut tarjota ensisijaisesti A:lle.

14. Oikeuskäytännössä on katsottu, että työnantajalla on velvollisuus tarjota irtisanottavalle myös määräaikaista työtä (TT 2006:70, TT 2011:87). Tällaisen työn tarjoamisvelvollisuutta irtisanottavalle irtisanomisen vaikutusten lykkäämiseksi voidaan pitää perusteltuna silloin, jos tarjolla oleva työ ei ole aivan satunnaista ja lyhytkestoista. Korkein oikeus katsoo, että työnantajalla on velvollisuus tarjota irtisanottavalle myös sellaista työtä, jota työnantaja työsuhteen päättymispäivänä tietää tai voi ennakoida olevan tarjolla lyhyehkön ajan kuluttua työsuhteen päätyttyä.

15. A:n työsopimus on päättynyt 12.3.2013. Edellä kohdassa 7 todetuin tavoin tarvittaessa työhön kutsuttavilla työntekijöillä on teetetty töitä A:n työsopimuksen päättymisen jälkeen vain satunnaisesti ennen toukokuuta 20l3. Sen sijaan toukokuusta 2013 aina syyskuun puoliväliin asti tarvittaessa työhön kutsuttavia on käytetty runsaammin, joskin selvästi vähemmän kuin edellisenä kesänä. Tämän jälkeen vuoden loppuun asti heitä on käytetty vain satunnaisesti ja lyhytkestoisesti lukuun ottamatta LV:tä, jonka lokakuussa tekemien työtuntien määrä on ollut suuri koulutusten ja harjoittelun johdosta.

16. Asiassa on selvitetty, että yhtiössä on käytetty tarvittaessa työhön kutsuttavia työntekijöitä jo pitkään, ainakin vuodesta 2008, tasoittamaan toiminnan kausivaihteluista aiheutuvia ruuhkahuippuja. Tarjolla olleessa työssä on ollut vuosittain kausivaihtelua siten, että kesää kohden mentäessä tarvittaessa työhön kutsuttavien työtunnit ovat lisääntyneet ja kesän jälkeen vastaavasti vähentyneet. Nämä kausivaihtelut ovat olleet ainakin jossain määrin ennakoitavissa.

17. Esitetyn selvityksen mukaan tarvittaessa töihin kutsutuilla on myös toukokuun ja syyskuun 2013 välisenä aikana teetetty työtä yhtiön suunnitelman mukaisesti verraten paljon, joskin edelliskesää selvästi vähemmän. A:n irtisanomishetkellä tiedossa tai ainakin ennakoitavissa on siten ollut, että yhtiössä tulee olemaan sesonkiaikana tarjolla A:lle soveltuvaa työtä enemmän kuin lyhytaikaisesti ja satunnaisesti. Sen vuoksi Korkein oikeus katsoo, että yhtiön olisi tullut tarjota A:lle tarvittaessa työhön kutsuttavien työntekijöiden tekemää työtä toukokuun ja syyskuun 2013 väliseksi ajaksi. Yhtiö onkin sinänsä solminut A:n kanssa tarvittaessa työhön kutsuttavan työntekijän sopimuksen 1.6.2013 ja 19.2.2014 väliseksi ajaksi. Pelkästään tällaisen sopimuksen solmimalla se ei kuitenkaan ole täyttänyt työsopimuslain 7 luvun 3 ja 4 §:ssä tarkoitettua velvoitettaan tarjota A:lle hänelle soveltuvaa työtä.

Johtopäätös

18. Koska B Oy on laiminlyönyt työsopimuslain mukaisen velvollisuutensa tarjota A:lle hänelle soveltuvaa yhtiössä tarjolla ollutta työtä, yhtiö ei olisi saanut irtisanoa hänen työsopimustaan.

Korvausvelvollisuus

19. Koska yhtiö on päättänyt A:n työsopimuksen työsopimuslain vastaisesti, sen on suoritettava korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä. Korvaus määräytyy työsopimuslain 12 luvun 2 §:n mukaisesti. Huomioon on tällöin otettava työsopimuksen päättämisen syystä riippuen työtä vaille jäämisen arvioitu kesto ja ansion menetys, määräaikaisen työsopimuksen jäljellä ollut kestoaika, työsuhteen kesto, työntekijän ikä ja hänen mahdollisuutensa saada ammattiaan tai koulutustaan vastaavaa työtä, työnantajan menettely työsopimusta päätettäessä, työntekijän itsensä antama aihe työsopimuksen päättämiseen, työntekijän ja työnantajan olot yleensä sekä muut näihin rinnastettavat seikat.

20. A:n työsuhde oli irtisanomiseen mennessä jatkunut noin vuoden ja neljän kuukauden ajan. Hän on ollut irtisanomisensa jälkeen työttömänä noin kahden kuukauden ajan ja sen jälkeen työllistynyt toisen työnantajan palveluksessa. Korvauksen määrää harkittaessa huomioon on lisäksi otettava se, että kyse oli vajaan puolen vuoden aikana tarjolla olleen määräaikaisen työn tarjoamatta jättämisestä. Korvauksen määrään vaikuttavat seikat kokonaisuudessaan huomioon ottaen Korkein oikeus harkitsee korvauksen määräksi neljän kuukauden palkkaa vastaavat 7 324 euroa.

Tuomiolauselma

Hovioikeuden tuomio ja käräjäoikeuden tuomio kumotaan.

B Oy velvoitetaan suorittamaan A:lle korvausta työsopimuksen perusteettomasta päättämisestä 4 kuukauden palkkaa vastaava määrä 7 324 euroa korkolain 4 §:n 1 momentin mukaisine viivästyskorkoineen haasteen tiedoksiantopäivästä 5.12.2013 lukien.

Asian ovat ratkaisseet presidentti Timo Esko sekä oikeusneuvokset Soile Poutiainen, Jukka Sippo, Pekka Koponen ja Tuomo Antila. Esittelijä Outi Anttila.